Life is meant to be shared

”Ei, mutta tuskin tahdot elää pahvilaatikoiden keskellä”, Klaus vinoili ja käänsi katseen ulos, kun hänen takkuturkkinsa keksi jotain mille haukkua. Hän pyöritteli päätään hölmöille koirille ja Evelynin kielenkäytölle huvittuneena, mutta oli ihan iloinen että naisen auktoriteetti riitti koirille. Se oli yksi tuon parhaista puolista, ja Klaus osasi todella arvostaa rohkeutta, itsevarmuutta ja asennetta, mitä naisesta löytyi.
”Pojat eivät ole vielä oppineet kaupunkilaisiksi”, Klaus kohautti olkiaan ja toisen esimerkistä joi itsekin kahvinsa loppuun.
”Ensin kuitenkin laitan jotain päälle”, hän sanoi myöntyen purkamaan laatikoita jälleen ja lähti ovelta viedäkseen kahvikuppinsa pois. Seuraavaksi hän kävisi ylhäällä vetämässä jotain nopeasti päälleen, jonka jälkeen hän olisi valmis viettämään aamupäivänsä laatikoiden parissa.

"Eivät tosiaankaan", Evelyn naurahti katsoessaan koiria, jotka palasivat aiempaan rymellykseensä pitkulaisella takapihalla. Kunpa ne eivät kolhisi itseään riehuessaan - vaan ketäpä hän huijasi, nuo kaksi olivat titaanista tehtyjä. Jos ne eivät olleet onnistuneet rikkomaan itseään tai toisiaan kaikkina hepuleinaan Slaleyssä, eivät ne onnistuisi siinä nyttenkään.
"Kannattaa. Täällä on vähän vilpoisaa", hän naurahti peruuttaen ovelta kauemmas. Hetken pohdittuaan hän sulki sen. Kyllä koirista kuulisi, jos ne tekisivät pihalla jotain typerää, eikä asunto kaivannut enempää kylmää ilmaa. Evelyn asteli keittiöön hyläten kuppinsa tasolle siltä varalta, että päätyisi juomaan lisää kahvia myöhemmin, ennenkö kääntyi tuijottamaan laatikoita. Voisivatko ne vain kadota itsekseen? Tuskinpa. Hän huokaisi suunnatessaan tammipuisen vitriinin luokse, ja aloitti asettelemalla lasiset hyllylevyt paikoilleen. Seuraavaksi sinne saisi täyttää kaikki hienoimmat lasiastiat, kuten kristalliset shamppanjalasit ja hengitystä ohuemmat viinilasit.

Klaus etsi edellisiltana järjestetystä vaatekaapista itselleen tummat farkut ja harmaan printtipaidan sukkia unohtamatta. Hän kävi vielä kylpyhuoneen puolella pesemässä kasvonsa ja hampaansa, ja vaikka olisi kyllä vaatinut parranajon, hän arveli kelpaavansa sellaisena Evelynille kyllä sen päivän. Mies kiinnitti hiuksensa säälittävälle nutturantapaisella takaraivolleen ja palasi alakertaan auttaakseen.
”Tarvitsen vielä toisen kupin kahvia”, hän ilmoitti painellessaan suorinta tietä keittiöön, josta onnekseen löysi pannunpohjalle jääneen vielä lämpimän kahvinjämän.
”Otatko sinä?” Hän huikkasi kaataessaan kuumaa juomaa kuppiinsa. Kyllä siitä jakamalla riittäisi kahdellekin.

"En, juo vain se pois", Evelyn vastasi hymy huulillaan nostellessaan lasisia astioita hyllyille vitriiniin. Olipa niitäkin kertynyt. Hyvä tietää, ettei enää olisi mitään syytä ostaa uusia settejä, vaikka niitä miten näkisi kaupoissa. Heillä oli aivan tarpeeksi ellei jopa liikaakin kaikkea. Vielä kun tämän päätöksen muistaisi siinäkin kohtaa, kun huomaisi kaupassa uudet kauniit viinilasit, upean mekon tai tyylikkäät kengät.
"Ehkä tänään voisi olla hyvä karata tallille", nainen pohti nostellessaan pöydälle eilen purkamiaan laseja hyllyyn. Ihme kun ne olivat selvinneet muutosta ehjinä. Hän oli ollut varma, että niistä ainakin kolme hajoaisi pyyhkeisiin käärimisestä huolimatta, kun ne olivat niin naurettavan ohutta lasia. Onneksi ei, sillä nyt ei tarvinnut siivota lasisilppua mistään.
"Alkaahan täältä jo olla suurin osa tavaroista purettuna, niin miksikäs sitä ei kävisi hevosiakin moikkaamassa", hän järkeili hymysuin. Willow kävisi kuitenkin Lionheartia katsomassa, mutta ei se estänyt häntä lahjomasta hevosta hieman lisää. Ori oli herkkunsa ansainnut, kuten oli Defykin.

Klaus kaatoi loput kahvit kuppiinsa ja kaatoi sekaan maitoa vain peittääkseen jo hetken seisseen kahvin karvaan maun. Hän siirtyi Evelynin seuraksi toiseen huoneeseen ja katseli naisen ahertamista hymy huulillaan.
”Ehkä. Defy ja Lionheart unohtavat pian, miltä näytät”, hän pilaili ja vilkaisi pihalla rellestäviä koiria. Kai ne vielä siellä olivat oikeiden aitojen sisäpuolella. Pian ne pääsisivät juoksemaan tallille ja olisivat varmasti oikein mielissään tilasta. Onneksi ne tulivat toimeen tallin muiden nelijalkaisten kanssa.
”Sitä paitsi ei tee hyvää vain puurtaa täällä, menet töihinkin illaksi. Lähde mukaan niin saat vähän tuulettua”, Klaus tarjosi siemaillessaan maitokahviaan kiireettä. Ehtisi auttaa sittenkin, kun se olisi juotu.
”Mitä haluat, että teen?” Hän kysyi arvellen, ettei hänestä olisi tumpelona asettelemaan mitään lasinkaltaisia, hajoavia esineitä hyllyille. Kaataisi vielä koko vitriinin.

"Niin varmaan", hän virnisti miehelle. Siinä olisikin näkemistä, kun hevoset eivät enää tunnistaisi häntä. Lionheart tosin osasi osoittaa mieltään, jos hän oli orin mielestä ollut poissa liian pitkään. Viimeksi hevonen oli syönyt hänen lettinsä auki kolmeen kertaan harjauksen yhteydessä.
"Raitis ilma ei kyllä varmasti tekisi pahaa", nainen pohti hymyillen. Tallilla oli aina ihana käydä. Hevosten keskellä oli toinen koti, niin kuin aina oli ollut. Vaikkei edes selkään asti jaksaisi kiivetä, toi tallivierailu silti paljon kaivattua iloa elämään.
"Voin tulla ihailemaan kun ratsastat hienot kouluratsusi. Ehkä jopa opin jotain", hän virnisti toispuoleisesti. Hän ei koskaan kyllästyisi seuraamaan, miten lahjakkaat ratsut tanssahtelivat taitavan miehen kanssa. Ehkä hänenkin pitäisi panostaa kouluvalmennuksiin sen verran, että palauttaisi ryhdin ratsastukseensa. Viimeaikoina nainen oli todennut antavansa hevosten luistaa todellisesta työnteosta taas hieman liikaa.
"Olohuoneessa taitaa olla vielä jotain laatikoita, sullo sieltä tavaraa mihin saat mahtumaan", Evelyn kohautti harteitaan asetellessaan laseja paikoilleen. Kaikki tärkeimmät asiat olivat jo purettuina, joten nyt sopisi vain sulloa loput tavarat kaikkiin mahdollisiin ja ehkä aavistuksen mahdottomiinkin paikkoihin, jotta laatikoista päästäisiin eroon.

Klaus hymyili vinosti Evelynille, kun tuo epäili hevosten unohtavan hänet. Eihän sitä tiennyt! Kaikkea hassua sattui, ja sekä Lionheart että Defy olivat hyvin kiintyneitä omistajaansa. Tiedä vaikka menisivät ihan sekaisin, jos naista ei näkyisi enää.
”Ehkä haluat ratsastaa niistä toisen?” Hän tarjosi Leviathania ja Dorkia pilke silmäkulmassa. Hän näkisi mielellään naisen hienon kouluratsun selässä, mutta epäili että tuo ehkä haluaisi edes kokeilla. Hänellä olisi työtä niiden kanssa, mutta onneksi yleensä niiden ratsastaminen oli pelkkä ilo.
Klaus nyökkäsi ohjeelle ja suuntasi laatikoiden luo selvittääkseen, mitä ne olivat syöneet. Hän löysi yhden täynnä kaikkea pientä tarpeellista ja etsi sille paikan vielä vajaaksi jääneen kaapiston hyllyltä. Hän vältteli purkaessaan jäämästä tutkimaan liiaksi kaikkea omaisuutta, sillä aikaa menisi vain todella kauan jos kaikkea turhaa pitäisi pyöritellä käsissään. Evelyn järjestäisi kaapin varmaan neuroottisesti heti hänen jälkeensä, mutta sittenhän järjestäisi. Ainakin hän yritti latoa tavarat jonkinlaiseen järjestykseen.
”Monelta haluat lähteä?” Mies huikkasi kysymyksen toiselle ja vilkaisi rannekelloaan. Vielä ei olisi kiire, ainakaan jos hänen valmennuksiaan mietti.

Evelyn nauroi. Hän, hienon kouluratsun selässä? Maailmahan menisi aivan sekaisin. Ehei, parempi kun hän pysytteli rodeopellensä ja maastomoponsa seurassa, joilta ei kummaltakaan tarvinnut vaatia sen enempää. Defy tosin olisi mieluusti tehnyt töitäkin silloin kun he kentällä pyörivät, mutta hän ei osannut oikein vaatia entiseltä estehevoselta huolellista sileätyöskentelyä, joten he lähinnä pyörivät päämäärättömästi minne sattuu.
"Taidan jättää sen ammattilaisten tehtäväksi", hän virnisti päätään pienesti pudistellen. Tuskinpa hienot kilparatsut aivan kahjoja päästään olivat, mutta olisi sääli opettaa niille huonoja tapoja ja uusia ideoita, miten luistaa työnteosta. Nainen nosteli nopeasti viimeisetkin lasit vitriinin täyttyneille hyllyille ja mutristi huuliaan. Jotakin puuttui. Kukkamaljakko, aivan. Mihin hän oli sen illalla tunkenut, se olikin sitten hyvä kysymys. No, kaipa se joskus jostakin vastaan tulisi. Nainen siirtyi pieneen huoneeseen, joka toimitti kodinhoitohuoneen virkaa kaappeineen ja tasoineen, ja alkoi sulloa loppuja pyyhkeitä ja petivaatteita hyllyille. Hän ei ollut illalla jaksanut purkaa kaikkia paikoilleen, kun niitä oli tuntunut olevan niin paljon. Yhdestä laatikosta paljastui siististi taitellut, joulunpunaiset olohuoneen verhot. Niitä ei tarvitsisi taas hetkeen.
"Miten olisi kolmen vartin päästä?" Hän huikkasi vastaukseksi yrittäessään laskeskella, kauanko täältä kestäisi ajaa tallille, kauanko itse tallilla menisi ja monelta hänen täytyisi ehtiä takaisin, jotta hän olisi ajoissa töissä vaikka tulisi vaihtamaan vaatteet kotiin. Joutuipa siinä ottaa jo huomioon monta muuttujaa, kun aiemmin tallille oli vain voinut lähteä pyörähtämään koska tahansa, kun oli asunut käytännössä aivan naapurissa.

Klaus olisi mieluusti päästänyt Evelynin kouluratsujensa selkään, vaikka se ei nyt varsinaisesti kuulunutkaan sopimukseen jonka hän oli niiden omistajan kanssa tehnyt. Eihän sitä tiennyt miten upeasti Leviathan ja Spark in the Dark käyttäytyisivät, kun niitä ratsastaisikin nainen. Sitä paitsi Klaus luotti naisystävänsä ratsastustaitoon vaikka tuo tuntuikin sitä epäilevän. No, ehkä hän oli vähän puolueellinen.
”Sopii”, hän vastasi lähtöaikaan ja vilkaisi kelloaan uudelleen, jotta saisi ajoitettua oman tekemisensä. Olisihan neljäkymmentäviisi minuuttia ihan ruhtinaallinen aika, kun käytännössä riitti kun heitti koirat ja itsensä autoon. Kaikki tallivaatteet olisivat siellä jo valmiiksi, eikä hänellä ollut tapana mitenkään laittautua. Ehkä Evelyn haluaisi vähän ehostautua ennen, mutta hän voisi aivan hyvin purkaa laatikoita lähtöön saakka. Klaus haki toisen laatikon, tyhjensi sen sisällön kaappeihin ja taitteli pahvilaatikot sitten kasaan viedäkseen ne muiden luokse.

Nainen täytti hyllyt järjestelmällisesti lopuilla kodin tekstiileillä, ja vilkaisi kädenjälkeään tyytyväisesti nyökäten. Kyllä täältä löytyisi jatkossa helpolla lakanat ja pyyhkeet ja verhot, kun niitä tarvittaisiin. Olisi aivan toinen kysymys, montako kertaa kaapeista voisi tavaroita penkoa, ennenkö järjestys olisi tuhottu totaalisesti. Hän nappasi tyhjät laatikot kantoonsa ja sulloi ne muiden pahvien sekaan odottamaan reissua ulkoroskiksille. Evelyn pyyhkäisi hiuksia silmiltään ja hymyili miehelle kurkistaessaan olohuoneen nurkkaan tungettuun laatikkoon. Aivan, taulut ja valokuvat. Niiden paikkoja saisi miettiä myöhemmin. Hän nosteli muutaman pikkuisen koriste-esineen laatikon pohjalta kirjahyllylle, jotta pääsi eroon siitäkin laatikosta. Eilisillalta oli jäänyt muutamakin puoliksi purettu laatikko jäljelle. Järjestelmällisyydestä olisi ehkä sittenkin ollut hyötyä.
"Käyn vaihtamassa vaatetta, niin en viivytä lähtöä", hän virnisti pyyhkiessään kätensä suureen t-paitaan. Se päällä ei aivan voisi tallille lähteä, vaikka ratsastusvaatteet siellä odottivatkin valmiina. Sitä paitsi voisi olla hyvä edes leikkiä näyttävänsä ihmiseltä, kun lähti kilpatallille tervehtimään hevosia. Koskaan ei tiennyt, keneen Rosingsissa törmäsi. Nainen kiipesi portaat yläkertaan reippain askelin, täynnä hyvää tuulta. Muutto oli ollut paras mahdollinen idea. Hän vilkaisi ikkunasta takapihalle lähinnä varmistaakseen, etteivät riekkuvat koirat olleet karanneet aidoista, ja jäi sitten tuijottelemaan vaatekaappinsa sisältöä suu mutrussa. Kaikki vaatteet tuntuivat olevan ihan väärissä paikoissa ja mahdottomia löytää, kun vaatehuoneen tilalla olikin tilavat liukuoviset vaatekaapit.

Klaus mutisi myöntävästi ja siirtyi takaovelle kutsuakseen koirat sisään. Saisivat syödä ennen lähtöä niin eivät olisi metsästämässä jokaista pikkueläintä tallilla evääkseen. Hän vihelsi eläimille jotka olivat jo rauhoittuneet aiemmasta juoksemisesta ja ravasivat hännät heiluen hänen jalkoihinsa.
”No niin, sisään siitä”, hän hätisteli ja lukitsi oven perässään kun kaikki olivat sisällä. Fuegon ja Roon kosteat tassut jättäisivät lattiaan jälkensä, mutta samapa tuo - heidän pitäisi kuitenkin siivota muuton jäljiltä vielä. Hän kävi täyttämässä eläinten kupit ja siirtyi sitten yläkertaan etsiäkseen pitkähihaisen viileään säähän.
”Annoin koirille ruuan”, Klaus ilmoitti saavuttuaan makuuhuoneeseen. Hän alkoi kaivaa samaa kaappia naisen kanssa ja löysi päälleen korkeakauluksisen mustan neuletakin, jonka napit hän kiinnitti vähän sinne päin. Se olisi tarpeeksi lämmin takin kanssa vaikka maastoon, tosin hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä Leviathanin tai Dorkin kanssa maneesia tai kenttää pidemmälle.
”Oletko valmis?” Mies kysyi sukiessaan hiuksensa uudelleen kiinni.

Evelyn kiskoi päälleen farkut ja hetken vaihtoehtoja pohdittuaan tummanpunaisen hupparin. Eiköhän sillä tarkenisi, ja jos ei, niin onneksi tallikaapissa odotti vielä ratsastustakki. Hän tosin vältteli takin käyttöä sisätiloissa, sillä se tuntui kovin hiostavalta maneesiin, vaikka maastossa olikin välttämättömyys. Nainen levitti tummat hiuksensa yhdelle paksulle letille siltä varalta että päätyisi kuitenkin satulaan ja hymyili miehelle.
"Kutakuinkin", hän vastasi keräillen muita tavaroitaan ympäri makuuhuonetta. Puhelin oli latauksessa yöpöydällä, mutta lompakko ja avaimet olivat jonkin takin taskussa, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta minkä niistä. Evelyn nappasi pienen olkalaukun mukaansa, sulloi puhelimensa sinne ja etsi eilen päälläolleen takin, jonka taskusta löysi etsimänsä. Josko sitten olisi kaikki mukana. Nainen kävi nostamassa koirien jo tyhjiksi ahmimat ja sen jälkeen kiillottamat ruokakulhot ylös lattialta ja rapsutti nelijalkaisia hymyssäsuin. Nekin olisivat varmasti riemuissaan, kun pääsisivät tallille.
"Jäät varmaan suoraan pitämään valmennuksiasi?" Evelyn kysyi vilkaisten rannekelloaan ja pyöritellen oman autonsa avaimia käsissään. Olisi varmasti ympäristöystävällisempää ajaa yhdellä autolla tallille, mutta hänen täytyisi päästä sieltä poiskin ennen iltaa, joten ehkä ympäristöystävällisyys sai tehdä tilaa käytännöllisyydelle.

Klaus työnsi puhelimen taskuunsa yöpöydältä, johon se oli yön jäljiltä jäänyt. Hän tiesi muiden tärkeiden tavaroiden olevan takkinsa taskussa joten saattoi suunnata alas naisen edeltä ja heittää takkia päälleen jo ennen kuin toinen oli valmis. Hän nosti katseen Evelyniin tuon puhuessa ja kävi mietteliääksi.
”Mm, varmaan helpoin niin. Ellet halua mennä samalla autolla, voin heittää kyllä sut kotiin”, hän tarjosi vaikka saman verran siinä polttoainetta kuluisi kun edestakaisin ajaisivat. Hän hypisteli autonavaimia taskussaan ja kumartui rapsuttamaan koiria, jotka olivat selvästi huomanneet omistajien lähtöaikeet ja innoissaan tulossa mukaan. Onneksi niitä ei tarvinnut jättää kaksin kotiin, ne olisivat varmaan tuhonneet koko asunnon.

"Kiitos tarjouksesta, mutta ehkä on helpompaa istua itse ratin taakse", Evelyn naurahti ja kurkotti suukottamaan miehen huulia. Olisi ikävää laittaa Klaus ajelemaan tunniksi edestakaisin ihan turhan tähden, kun hän voisi yhtä hyvin ajella itse tallille ja takaisin, kun sen aika koittaisi.
"Voit ottaa koirat seuraksesi, niin ei tule tylsää matkalla", hän virnisti katsellessaan innokkaita nelijalkaisia. Roon häntä piiskasi reittä koirien varmistaessa, ettei niitä unohdettaisi kotiin kun taas oltiin johonkin menossa. Evelyn kumartui nappaamaan molemmat koirat hihnanpäähän, ihan vain siltä varalta että se naapurin Fifi olisi juuri ulkoilemassa kun heidän rämäpää lapsensa ryntäisivät autoa kohden. Hän ojensi nahkaremmejä miehelle sama hippusen toispuoleinen virne kasvoillaan. Eihän koirat autoa tuhonneet, mutta ei olisi ensimmäinen kerta kun ne innostuisivat pitämään järjetöntä älämölöä tallin lähestymisen tajutessaan.

”Ehkä niin”, Klaus hymyili ja laski kätensä hellästi Evelynin kaulalle vastatessaan suudelmaan. Ehkä muutosta johtuen hän tunsi olonsa ihan umpirakastuneeksi ja antoi sen näkyä viipyilevässä katseessa, kun irrottautui suudelmasta. Tunne oli lämmin eikä hän pistänyt vastaan, vaikka sellaiset tunnustukset kuuluivat vain heidän kahdenkeskisiin hetkiinsä. Mies laski katseen koiriin ja naurahti matalasti niiden innolle. Ei häntä haittaisi napata lemmikkejä mukaan, vaikka nuo todennäköisesti sotkisivat auton ja innostuisivat riehumaan keskenään takapenkillä. Olkoon, ehkä hän sen verran kestäisi.
”Haluat vain eroon niistä”, hän irvisti ottaessaan koirien hihnat vastaan. Niistä saikin pitää kunnolla kiinni, sillä kun ulko-ovi aukesi, molemmat ryntäsivät täysin hallitsemattomasti ulos. Ehkä niille voisi pitää kurinpalautuksen ja opettaa taas tavoille, jotka olivat unohtuneet selvästi viimeaikojen lepsun kurin vuoksi.
”Nähdään sitten perillä”, Klaus huikkasi suukottaessaan vielä naisen poskea ja lähtiessään autolleen. Hän sai kaksi vahvaakin koiraa pideltyä yhdessä kädessä, kun kaivoi toisella auton avaimet ja avasi ovet. Onneksi Fuego ja Roo olivat tottuneita autoilijoita ja loikkasivat penkille peräkkäin innoissaan. Ainakaan niitä ei tarvinnut nostaa autoon. Hän sulki takaoven ja lukitsi ne varmuuden vuoksi ennen kuin siirtyi kuskin paikalle ja lähti ajamaan Slaleyta kohti.

"Tietenkin", Evelyn naurahti häpeää tuntematta. Koirat olivat aivan ihania, eikä hän olisi osannut kuvitella elämäänsä ilman luupäitä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö joskus ollut ihana nauttia rauhallisesta automatkasta.
"Nähdään", hän toivotti typerä hymy huulillaan. Kai hänelle sellainen sallittiin, kun mies niin huomioi ja suukotteli. Hän puri huultaan yrittäessään sulloa umpirakastuneen puolensa johonkin pieneen laatikkoon mielessään ja sulki oven perässään tarkistettuaan, että oli tosiaan napannut ne uudet kotiavaimetkin mukaan. Hän suuntasi autolleen voimatta olla nauramatta koirien innolle, kun ne valloittivat Klausin auton. Hän olisi saanut jo todella laittaa vastaan, etteivät koirat olisi kiskoneet häntä kumoon. Jälleen yksi hyvä syy antaa koirien kuljetusvastuu miehelle. Hän käynnisti autonsa, etsi hyvän radiokanavan ja lähti kappaleen tahdissa hyräillen ajelemaan tallille, miehen auton perävaloja seuraten. Matka tuntui omituiselta reitin tuttuudesta huolimatta, sillä yleensä hän taittoi tämän retken työpäivänsä päätteeksi kun oli matkalla kotiin. Slaleyn hiljaisen pikkukylän läpi ajaminen sai pakostakin vilkaisemaan taloa, jota hän oli kutsunut kodikseen viimeiset kaksi vuotta, mutta nopeasti katse kääntyi takaisin tiehen ja ajatukset tallilla odottaviin hevosiin. Hän parkkeerasi autonsa huolellisesti ruutuun ja muisti jopa lukita ovet noustuaan kyydistä.
"Selvisit kuitenkin", nainen virnisti harppoessaan miehen luokse. Ehkä koirat olivat osoittaneet poikkeuksellisia käytöstapoja - tai sitten eivät, kun otti huomioon niiden innon tallillepääsystä. Mokomat käyttäytyivät kuin eivät olisi olleet tallilla ainakaan vuoteen.

Automatka sujui hyvin siihen asti, että Klaus kääntyi Slaleyn kylätielle ja ajoi lähelle vanhoja koteja. Fuego alkoi haukkua ja yllytti Roon mukaan, eikä se tuntunut loppuvan kuin vasta aivan lähellä tallipihaa. Onneksi koirat eivät keksineet taiteilla itseään takapenkiltä eteen, sillä silloin olisi Klausinkin kärsivällisyyttä koeteltu. Hän parkkeerasi auton ja astui ulos autosta parahiksi samaan aikaan, kun Evelyn sammutti autonsa.
”Hädin tuskin. Ne olisivat halunneet varmaan vanhaan kotiin”, hän irvisti ja päästi koirat ulos irrottaen ne hihnoistaan. Ne olivat tottuneet kulkemaan tallilla vapaana ja saisivat tehdä niin nytkin. Tallilla oli aina tietynlainen tunnelmansa ja Klaus piti siitä. Hän katseli tarhaavia hevosia kevyt hymy huulillaan ja lukitsi autonsa ovet.
”Voisi varmaan vaihtaa vaatteet ennen kuin edes harkitsee hevosten luo menemistä”, hän virnisti hieman ja lähti kulkemaan tallia kohti. Viimeistään Lionheart tönisi päällään vaatteet aivan karvoihin ja olisi varmaan onnistunut sotkemaan itsensä johonkin kuralammikkoon.

"Voi pöljät", Evelyn huokaisi päätään pudistellen. Miesparka, kun oli joutunut sietämään sitä. Hän vilkaisi irtipäässeitä koiria jotka häselsivät taas täydellä virralla ympyrää toisiaan villiten, ennenkö säntäsivät peräkanaa jonnekin heinäladon suuntaan. No, kaipa ne pysyisivät poissa ongelmista, kun olivat tähänkin asti saaneet tallille mukaan tulla.
"Se on aina hyvä ratkaisu", hän naurahti ajatellessaan hevosia, jotka onnistuivat sotkemaan vaatteet, vaikka miten niitä yrittäisi varjella. Lionheart oli niin sotkuinen suurimman osan ajasta, ettei varjelusta edes olisi mitään hyötyä. Hevosen suuntaan katsominenkin tuntui tuovan mutatahran jos toisenkin vaatteisiin.
"Kumman ajattelit ratsastaa ensin?" Nainen virnisti pohtiessaan miehen hienoja kilparatsuja. Willow saapuisi liikuttamaan Lionheartia iltapäivästä, joten hänen ei tarvinnut ajatella muita kuin tuittupäistä tammaansa. Ehkä hän voisi juoksuttaa Defyn, niin siinä sivussa olisi helppo seurata Klausia hienon kouluratsun kanssa, oli se sitten kumpi tahansa tyylikkäistä puoliverisistä.

Klaus suuntasi tallin pääoville ja avasi sen Evelynille.
”Ehkä Leviathanin. Siitä on hyvä aloittaa niin Dorkin pelleilyt eivät tunnu enää niin pahalta”, hän hymähti hieman miettien niin taitavaa, mutta ajoittain säikkyä ruunaa. Leviathanilta hän myös vaatisi enemmän, joten se olisi ehkä haastava ratsastettava, mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi alati odottaa, milloin hevonen lähtisi käsistä tai yrittäisi heittää hänet yllättäen selästään, kun kokisi jonkin nurkan pelottavaksi.
”Ehdin ratsastaa ne myöhemminkin, jos haluat minut avuksi Defyn kanssa?” Hän tarjoutui kun seurasi naista yläkerran pukuhuonetiloihin.

"Voi Dork", nainen naurahti. "Siinä sinulle työnsarkaa kun yrität saada sen lopettamaan pelleilyt kokonaan", hän myhäili suunnatessaan portaikkoa kohden. Mikä siinä olikin, että lahjakkaat hevoset osasivat heittäytyä aivan mahdottomiksi niin halutessaan. Lionheart nyt ei ollut lahjakasta nähnytkään, mutta ori oli silti kerrassaan rasittava pahimpina päivinä. Onneksi hänellä oli Willow katselemassa hevosen perään ja tarjoamassa sille puuhaa, vaikkakin tytön kertomuksista päätellen Lionheart ei ainakaan ollut oppimassa yhtään mitään fiksua vuokraajansa kanssa.
"Kyllä me pärjätään", hän vannoi päätään nyökytellen. Tamma ei erityisemmin arvostanut maastolenkkien jättämistä nollaan, mutta kyllä sen kanssa pärjäsi. Viime viikolla hän oli lentänyt niin tyylikkäällä voltilla alas selästä, että puoli maneesia oli pysähtynyt seuraamaan, mutta sitä lukuunottamatta tamma oli oikein miellyttävä tapaus.
"Sitä paitsi haluan nähdä mitä saat irti Leviathanista", hän virnisti aukaistessaan kaappinsa ja penkoessaan esille ratsastushousujaan. Nekin sietäisi viedä pesuun, kun olivat aivan hevosten karvassa ja kuolassa ja ties missä.

”Ei ehkä ole kovin uskottavaa viedä sitä kilpailuihin pelkäämään tuomareita”, Klaus pudisteli päätään hymyillen ja toivoi, että saisi kitkettyä ruunan turhat pelleilyt pois. Oli ihan sallittua säikkyä jos vastaan tuli jotakin oikeasti hurjaa, mutta näkymättömän menninkäiset nurkissa saivat miehen vain kärsimättömäksi. Ei ollut mukava tulla hevosen riepottelemaksi useaan kertaan päivässä, kun siltä olisi odottanut kouluratsulle sopivaa työmoraalia ja asennetta, joka ei sisältänyt turhia sivuloikkia ja karkulaukkoja.
Klaus avasi kaappinsa ja nosti sieltä hivenen kurittomasti ryttyyn jätetyt ratsastushousunsa ja saappaat. Hän alkoi riisua kenkiään ja housujaan ne vaihtaakseen ne, jotta pääsisi töihin. Leviathan ja Dork olisivat varmasti ulkona, mutta hän voisi hakea ne hyvin itsekin, eikä hoitajaa tarvitsisi vaivata.
”Lyön vetoa että se possuilee juuri tänään kun olet paikalla”, hän arveli virnistäen ja toivoi ettei ollut oikeassa.

"No mutta ovathan tuomarit pelottavia! Seuraavat jokaista liikettäsi ja kirjaavat kaiken ylös suut tyytymättömästi mutrussa. Vähemmästäkin säikkyy", nainen puolusteli hevosen pöhinöitä virne huulillaan. Toivottavasti kisoissa ei oikeasti kävisi niin. Olisi kovin ikävää, jos Dorkista ei saisi muuta irti kuin kouluradan rytmin rikkovia sivuloikkia ja karkausyrityksiä. Evelyn kuoriutui farkuistaan ja kiskoi tilalle vaaleanharmaat ratsastushousut. Huppari sai jäädä mustan ratsastustakin alle.
"Tietenkin, Leviathankin tietää tallin tavat", nainen virnisti kiskoessaan saappaita jalkaansa. Hän sulloi farkut ja tennarit takaisin kaappiin, ja hetken kaapin sisältöä tuijoteltuaan päätyi nappaamaan kypäränsä kainaloon. Ihan vain siltä varalta, jos hän kuitenkin nousisi Defyn selkään pelkän juoksuttamisen sijaan. Tammalle voisi tehdä hyvää saada vähän monipuolisempaa liikuntaa kuin pelkkää narun päässä juoksemista, mutta sillä olisi hyvä aloittaa.
"Näytätte kuitenkin upeilta kehittymättömään silmääni, joten älä kerro jälkikäteen, miten paljon se possuili", nainen naurahti sulkiessaan kaapin oven. Olipa ihana olla taas tallilta. Tuntui että viime kerrasta oli ikuisuus, kun tallipäiviä oli tullut jätettyä väliin muuttoa varten tehtävän pakkauksen viedessä suurimman osan vapaa-ajasta.

Klaus pudisti päätään hymyillen. Ei Dorkin pitänyt ymmärtää, että tuomareita piti jännittää. Sitä paitsi jännitys olisi voinut näkyä parempana esiintymisenä eikä kaiken olemattoman säikkymisenä. Vielä hän saisi sen pois ruunasta. Niin hän ainakin toivoi sillä olisi mahdotonta viedä hevosta kilpailuihin, jos se pelkäisi omaa varjoaan ja olisi niin arvaamaton, millainen se oli välillä kotona.
”Huomaat kyllä, jos se ei käyttäydy”, Klaus lupasi vetäessään saappaat jalkaansa. Hän arveli että saattaisi kirota ääneen, jos voimakas ori alkaisi hangoitella vastaan tai perseilisi omiaan. Silloin kaikki muutkin ratsastajat kyllä huomaisivat ettei kaikki mennyt niinkuin Strömsössä. Mies nappasi kypäränsä tällä kertaa mukaan ja työnsi sitten tummat ratsastushanskansa ja kannukset. Raipan hän nappasi samaan käteen ja vilkaisi sitten Evelyniä päästä varpaisiin. Nainen näytti niin hyvältä.
”Mennään ennen kuin alan tuhmaksi”, hän virnisti ja läpsäytti Evelynin ratsastushousujen verhoamaa takamusta.

"Niinhän sitä luulisi", Evelyn naurahti. No, ehkä hän huomaisi, jos hevonen järjestäisi rodeoesityksen tai muutoin riekkuisi kuin riivattuna, mutta hän epäili ettei niin kävisi. Klaus saisi varmasti pidettyä hienon kilparatsunsa kurissa ja nuhteessa, ja suurin ongelma olisi tahdin menetys kesken laukanvaihtosarjan.
"Olet mahdoton", nainen virnisti naurua äänessään, mutta saattoipa ehkä siitä huolimatta antaa lantionsa keinua hieman tavallista enemmän suunnatessaan oleskeluhuoneen kautta portaikkoon. Hän huomasi suuntaavansa pienen toiveen yläilmoihin siitä, etteivät koirat olleet kaivamassa kuoppaa keskelle ratsastuskenttää tai tekemässä jotakin muuta yhtä typerää ja luvatonta, kun asteli tallin puolelle noutamaan Defyn riimunnarua. Koiria ei näkynyt missään, mikä oli sekä hyvä että huono asia. Ainakaan ne eivät olleet aiheuttamassa mitään ongelmia tallin sisällä, mutta ulkotiloista oli paha mennä vannomaan. Kunpa tamma antaisi siivosti kiinni ja olisi ylipäätään niin hyvällä tuulella kuin tuittupäälle vain oli mahdollista.

Klaus seurasi Evelynin perässä estellen turhan leveää virnettä. Hän käytti tilaisuuden toki hyväksi antaen katseensa nuolla naisystävänsä täydellistä vartaloa, mutta ehkä parempi ettei sitä näyttäisi muille ihmisille. Se tuskin tekisi hyvää hänen työpaikalleen, vaikka omaa naistaan katselikin. Mies nappasi Leviathanin riimunarun orin karsinalta ja asteli sivuovesta ulos kohti oritarhoja. Tyylikkäästi mustaan puettu hannoverilainen otti lähdöt siinä samassa kun hän sai tallinoven kiinni ja Klaus sai huvittuneena katsoa sen energistä pukkilaukkaa tarhan toiseen päähän ja takaisin. Hän asteli rauhallisesti portille, pujottautui aidan ali ja lähti lähestymään hevosta itsevarmasti. Se otti sivuaskeleen kuin olisi yrittänyt väistää kiinniottoa, mutta Klaus harppasi saman perässä ja tarttui kiinni riimuun. Hänellehän ei yksi hevonen ryppyillyt. Mies talutti Leviathanin hiljaisesta käytävästä kiitollisena pesukarsinalle ja laittoi sen riimustaan kiinni. Ori käyttäytyi onneksi asiallisesti hoidettaessa, ja se korkeintaan nosti takajalkaansa aavistuksen kun mies siirtyi irrottamaan jalkahihnoja loimesta. Hän riisui hevoselta loimet pois ja vei ne mukanaan varustehuoneeseen mistä sitten nappasi harjat mukaansa.