[Y] That's life

Tammikuu

Omakotitalo oli suurimmalta osin hämäränä, mutta ruokasalin suuren puupöydän yllä riippuva lamppu valaisi huoneen kirkkaasti. Kahdeksan hengen ruokapöydän valtava puupinta oli peittynyt papereihin, kansioihin, värikkäisiin muistilappuihin ja valokuviin. Papereiden ylle teräviä varjoja heitti kaksi kumartunutta hahmoa.
”Entä Co-Pilot?” Garyn syvä ääni kantoi papereiden kahinan ja kuulakärkikynän naksumisen yli. Gina kohotti katseensa vastapäätä istuvaan mieheen, joka käänsi kansiota hänen puoleensa. Gina räpäytti silmiään ja ojensi kättään kansion suuntaan. Co-Pilot? Hän oli viettänyt aivan liian paljon aikaa Rosings Parkissa valmentamassa, jos ei enää muistanut omia hevosiaan. Gary hautasi kasvot käsiinsä keräten voimiaan. Kello alkoi olla jo lähempänä puoltayötä, ja molemmat olivat olleet hereillä aamuvarhaiselta. Se alkoi nyt tuntua, mutta he eivät voisi jättää työtään kesken. Papereiden siivoamisessa kestäisi hetki, ja jos he joutuisivat palaamaan niiden keskelle myöhemmin, se vain lisäisi työtaakkaa. Paras puskea läpi nyt, kerralla, kuten he olivat suunnitelleet palatessaan päivätallista sisään.

”Aivan, Co-Pilot”, Gina huokaisi laskien kansion kädestään. Hänen puolustuksekseen oli sanottava, että Co-Pilot oli Riverviewn uusin asukas, eikä hän ollut istunut hevosen selässä kuin kerran koeratsastusten jälkeen. Kai sellaisen ruunan sai unohtaa, kun oli jo onnistuneesti käynyt läpi kymmeniä muita hevosia viimeisten tuntien aikana.
”Samuel voisi varmasti ottaa sen”, Gary pohti kääntyen katsomaan takanaan olevaa valkotaulua. He olivat kirjanneet siihen ylös hevosia ja ratsastajia sitä mukaa kun olivat päättäneet jotakin - oli kyseessä sitten kilpailut, myyntisumma tai ratsastaja seuraavalle kaudelle.
”Epäilemättä”, Gina vastasi huuliaan mutristaen. Hän tuijotti taulua, jolla tuntien työskentelyn tulos näkyi.
”Kuulostaa siltä, että tuohon perään on tulossa mutta”, Gary naurahti väsyneesti. Gina hymyili kuivasti. Eikö hevosten keskellä mutta ollut sana, joka kuului jokaisen väitteen kaveriksi?
”Co-Pilot on vaativa kouluratsu”, kenttävalmentajanakin töitä tekevä nainen aloitti, ”ja epäilen, ettei Samuel saa siitä irti niin paljoa kuin voisimme toivoa. Epäilemättä hän saisi Co-Pilotin nostettua Intermediaten tasolle, mutta”, hän kohautti harteitaan. Gary huokaisi, mutta mies ei väittänyt vastaan. Hän oli ajatellut aivan samaa kuin vaimonsa.
”Mitä siis ehdotat? Sinä olet valmis ottamaan kolmannen, ei, neljännen hevosen?” Gary kysyi kulmaansa kohottaen ja kurkotti jo tarttumaan vihreään taulutussiin.
”En”, Ginan huulilta karkaava yksitavuinen sana sai Garyn pysähtymään käsi ojossa ja kääntymään vaimonsa puoleen.
”Vaan?”
”Annetaan se Bexille.”

Ruokasaliin laskeutui syvä hiljaisuus, kun aviopari tuijotti toisiaan. Gary painoi ensimmäisenä katseensa pöydän paperintäytteiseen pintaan ja puri alahuultaan selkeästi mietteisiinsä vajonneena. Gina nojasi taaksepäin tuolissaan ja työnsi Co-Pilotin papereiden täyttämää kansiota takaisin Garyn suuntaan.
”Oletko varma, että Bex on valmis siihen?” Gary kysyi hiljaa, silmät siristyen ja Co-Pilotin kansiota lähemmäs vetäen. Hän vilkaisi hevosen tietoja uudemman kerran, vaikka vastausta kysymykseen sieltä ei löytyisikään.
”Paras antaa hänelle hevonen, jolla kilpailla, jos hänen on tarkoitus olla kilparatsastajamme.”
”Et vastannut kysymykseeni”, Gary huomautti.
”En osaa lukea ajatuksia. Tiedän, että hän on lahjakas, vaistonvarainen ratsastaja, jolla on nopeat refleksit ja motivaatio kohdillaan. Se, onko hän valmis kilpailemaan, on hänestä itsestään kiinni.”
”Tiedän sen. Tarkoitin, onko hän valmis kilpailemaan meille?” Ginan kohoava kulma sai miehen tarkentamaan nopeasti: ”Onko hän valmis sitoutumaan siihen, että viettää ensikauden täällä, ratsastaen näitä hevosia?”
”Uskon, ettei hänellä ole vaihtoehtoja, jos hän tahtoo ratsastaa.”
”Uskot vai tiedät?”

Gina pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse ja kohautti harteitaan. Se riitti vastaukseksi miehelle, joka veti syvään henkeä, kääntyi taulun puoleen ja lisäsi ratsastajien taulukkoon neljännen nimen. Hevosurheilu oli aina ollut riskipeliä. Mitäpä yksi riski lisää enää missään tuntuisi.
”Kai tiedät, että Samuel ei innostu, kun saa kuulla, että Bex on ottamassa hevosia itselleen?” Gary pohti ääneen kirjoittaessaan ”Co-Pilot” selvällä käsialalla Bexin nimen alle.
”Samuelilla on kädet täynnä töitä viiden hevosensa kanssa. Hänen rajansa on tullut vastaan.”
”Epäilen, että hän on eri mieltä kanssasi”, mies hymähti huvittuneena. Gina kohotti kulmaansa. ”En sanonut, että minä olen!”
”Bex on ansainnut mahdollisuuden Co-Pilotin kanssa. Jos siitä ei tule mitään, keksimme toisen ratkaisun.”
”Huomaa, ettet ole hetkeen nähnyt Bexiä hevosen selässä”, Gary naurahti. ”Hän ratsasti toissapäivänä Nileä, kun Willem ei ehtinyt.”
”Tämä paikka on aivan rappiolla heti kun en ole katsomassa teidän peräänne”, Gina keskeytti huokaisten ja heitti miestään kuulakärkikynällä, jota oli naksutellut vasemmassa kädessään. Kynä ei tosin osunut lähellekään Garyä, mutta mies kiirehti silti päättelemään tarinansa.
”Molemmat selvisivät hengissä! Willem ehdotti, että Nile voisi siirtyä Bexin liikutukseen jatkuvasti. Niilinkrokotiilisi ei ole erehtynyt näyttämään niin innostuneelta sitten sen vuoden, kun pääsi maastoesteille Badmintonissa.”
”Mitä laitoit heidät oikein tekemään?” Gina kysyi yllättyneenä. Nile oli vain muuttunut kärttyisemmäksi vuosi vuodelta, ja nykyään eli ja hengitti vanhan kärttyisän äijän imagoaan.
”Perinteistä verryttelyä sileällä”, Gary virnisti ennakoiden vaimonsa hämmästyneen reaktion oikein. ”Kyllä, Nilen korvat olivat hörössä suurimman osan ajasta, kun he työskentelivät volteilla ja siirtymisten parissa.”
”Huumasitte vanhan herra mielensäpahoittajan”, Gina syytti kuivasti.
”Usko mitä tahdot”, Gary naurahti kurkottaen tarttumaan leveän pöydän yli vaimonsa käteen. ”Pitäisikö meidän siivota nämä paperit ja mennä petiin?”
”Pitäisi”, nainen vastasi huokaisten, mutta ruskeiden silmien katse näytti terävämmältä kuin viimeiseen tuntiin, kun Gina tuijotti valkotaulua.
”Haluat vaihtaa uusia hevosia vielä kerran, etkö vain?”
”Kyllä.”
Gary alistui kohtaloonsa vastaväitteittä, poimi tussin käteensä ja jäi odottamaan Ginan ideoita. Tämä oli tuttua. Rutiinia. Vuosi päättyi aina koko tallin väen kesken käytyyn kehityskeskusteluun, ja uusi vuosi alkoi heidän kahden pallotellessa ideoita toisilleen uusista hevosista, joita Riverview Acres oli hankkinut edellisen kilpakauden päätteeksi.

Tuntia myöhemmin valkotaulu kelpasi Ginallekin, ja hiljaisuudessa pariskunta kävi siivoamaan papereita pöydältä. Järjestyksen luominen oli melkein yhtä helppoa kuin papereiden levittäminen oli alussa ollut, ja aviopari työskenteli tehokkaasti ja äänettömästi. Gary tukahdutti haukotuksen kämmenselkäänsä ja Gina siivosi kahvikupit pöydältä.
”Tiedätkö, kun näin Bexin Nilen kanssa, ymmärsin vihdoin, miksi palkkasit hänet meille”, Gary totesi kerätessään viimeisiä hevosten kansioita kasaan, jotta he voisivat kantaa ne pieneen toimistoon ja laittaa säilöön arkistokaappiin.
”Niinkö luulet?” Gina kysyi huvittuneena. Hän epäili, ettei Gary ollut osunut lähellekään, mutta mies olisi toki vapaa yrittämään. Ehkä vuosikymmenten avioliitto oli vihdoin tuonut mukanaan kyvyn lukea ajatuksia.
”Näit hänessä nuoren itsesi”, Gary totesi. ”Hitto, hän muistuttaa minuakin sinusta niiltä ajoilta kun tapasimme”, mies naurahti päätään pudistaen.
”Mmhmm”, Gina myhäili napaten yhden pinon kansioita kantoonsa.
”Et voi väittää, että olen väärässä”, mies vastasi tönäisten vaimoaan, kun he kulkivat yhtä matkaa kohti toimistoa.
”Osuit lähemmäs kuin oletin, se myönnettäköön”, Gina virnisti ja laski kansiot toimiston pienelle pöydälle, jotta he voisivat laittaa ne yhden kerrallaan aakkosjärjestyksessä arkistokaappiin.
”Lähelle, mutta en maaliin?” Gary arvasi.
”Niin”, nainen nyökkäsi, laittoi päällimmäisenä olleen kansion M-kirjaimen kohdalle ja ojensi kätensä ottaakseen Garyltä vastaan seuraavan. ”Hän muistuttaa minua itsestäni, siinä olit oikeassa, mutta vuosilukusi menivät metsään. Minä näen hänessä itseni, nyt.”
”Älä anna hänen kuulla tuota”, mies kiusasi, ”tyttöparka on vasta selättänyt kolmenkympin kriisin, annat hänelle vielä syytä keski-iän kriisiin!”
”Hah hah”, Gina pyöräytti silmiään. ”Jos minä olisin ratsastanut kuten hän, kun olin vasta urani alkuvaiheilla, meillä olisi Rosings Parkin veroinen talli pyöritettävänämme.”

Gary oli pitkään hiljaa, ojentaen vain kansioita yhden kerrallaan sujautettavaksi arkistokaapin syövereihin. Gina vilkaisi olkansa yli miestä, jonka kulmat olivat painuneet miettivään kurttuun, eikä hän aikonut häiritä ajatustyötä, joka selkeästi oli käynnissä harmaantuneen hiuspehkon alla.
”Kenties on hyvä, ettet ollut Bexin tasolla alusta asti”, Gary naurahti lopulta. ”Mutta olet oikeassa. Hän on äärimmäisen lahjakas ratsastaja. Selkeästi salaisuus hyvään pohjaan jolta ponnistaa piilee ratsastuskouluissa, eikä suinkaan kymppitonnien ratsuponeissa.”
”Sitä minä olen aina sanonut”, nainen virnisti ja laitettuaan viimeisen kansion paikoilleen, suukotti miehen poskea. ”Samuel ja Lauren ovat molemmat lahjakkaita ratsastajia, mutta he eivät ole koskaan joutuneet oppimaan asioita itse kantapään kautta. Se opettaa enemmän kuin kumpikaan meistä on onnistunut opettamaan vuosikymmenten aikana kentän keskeltä.”
”Siinäpä vasta slogan valmennuksillesi”, Gary kiusasi suunnistaessaan ovelle.
”Ole hiljaa”, Gina naurahti, sammutti toimiston valot perässään ja sulki oven. Vilkaisu seinäkelloon sai naisen huokaisemaan. Garyn katse seurasi vaimonsa katsetta, laskeutui kellotaulun viisareihin ja sai identtisen huokauksen karkaamaan miehen huulilta.
”Luuletko, että voisimme tämän kerran jättää aamutallin väliin?” Mies ehdotti naurua äänessään. Hän tiesi jo vastauksen. Hän oli kuullut saman jokaikisenä iltana ja aamuna viimeisen 30 vuoden ajan, kun oli erehtynyt ehdottamaan moista.
”Emme.”