[Y] Dancing through life

Joulukuu 2016

”Evie. Evie!” Turhautuneisuus alkoi kuulua läpi Paulin äänestä miehen toistaessa vaimonsa nimeä ties kuinka monetta kertaa. Pöydän ylle kumartunut Evie kohotti terävästi päätään miehen äänen vihdoin hiipiessä naisen tajuntaan.
”Mitä?” Nainen kysäisi hyväntuulisesti ja sipaisi mahonginruskean hiuskiekuran korvansa taakse.
”Kysyin, oletko edelleen lähdössä viikonlopuksi Mayan luokse Elijahin kanssa”, Paul toisti aiemman kysymyksensä, joka oli mennyt töihin uppoutuneelta naiselta täysin ohitse. Evie räpäytti silmiään nopeasti, hämmennystä kasvoillaan. ”Nyt on torstai”, mies huokaisi.
”Oh”, Evie henkäisi. Hän oli menettänyt ajantajun viikon vapaan aikana täydellisesti. ”Kyllä, niin oli tarkoitus.”
”Selvä”, Paul vastasi, katseli hetken vaimoaan silmissään tunnetta, jolle Evie ei osannut antaa nimeä ja aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin. Sanat tuntuivat kuitenkin takertuvan miehen kurkkuun, sillä Paul sulki hetkeä myöhemmin suunsa raskaan huokaisun kera, kääntyi kannoillaan ja palasi olohuoneeseen, josta kantautui television pehmeä ääni. Evie katseli miehen poistuvan selän perään kulmiaan kurtistaen. Pitäisikö hänen mennä perään? Kysyä, mitä Paul mietti? Nainen pyöritteli vihreää yliviivaustussia sormissaan ja vilkaisi papereita, jotka oli levittänyt pöydälle. Hänellä oli kuukausi aikaa oppia vuorosanansa, ennenkö harjoitukset alkaisivat, eikä hän ollut vielä päässyt edes toiseen näytökseen. Paul voisi odottaa hetken, jotta hän saisi käytyä huolella läpi tämän kohtauksen loppuun saakka. Ei siinä menisi varttia kauempaa. Hän vannoi, että suuntaisi sen jälkeen Paulin luokse katsomaan loput elokuvasta, jonka pariin mies asettuisi.

Kun mies vilkaisi keittiöön paria tuntia myöhemmin elokuvan lopputekstien pyöriessä televisiossa, löysi hän vaimonsa torkkumasta papereiden päällä, vihreä tussi kädestä pudonneena. Paul huokaisi tutun näyn edessä ja nojasi hetken seinään katsellen vaimoaan. Evie oli vastikään palannut Lontoosta syksyn kestäneen esitysputken päätyttyä, opetellut uutta rooliaan samalla kun esiintyi vanhassa, ja kuten ennenkin, polttanut kynttiläänsä molemmista päistä. Miehen teki mieli astua kunnolla keittiöön, poimia siro nainen käsivarsilleen ja viedä Evie pehmeään sänkyyn jatkamaan uniaan, mutta mies tukahdutti mieliteon ja päätyi sen sijaan sammuttamaan valot alakerrasta, ennenkö suunnisti itse yläkertaan, jossa heidän pieni poikansa jo nukkui sikeästi.

Tammikuu 2017

”Äiti, milloin tulet taas kotiin?” Pojan ääni tuntui niin pieneltä ja hauraalta, kun Evie katseli iPhonen ruudulla näkyviä kasvoja.
”Viikonloppuna, kultapieni. Lauantaina kun heräät, olen kotona”, nainen lupasi pehmeästi. Elijah kurtisti kulmiaan, kun pieni poika yritti selkeästi päätellä, kuinka kaukana viikonloppu oli. ”Isä peittelee sinut kolme kertaa, ja sitten minä olen siellä.”
”Kolme kertaa”, Elijah toisti, mietti vielä hetken ja suli sen jälkeen lämpimään, leveään hymyyn. Ilmeisesti kolme yötä ei kuulostanut pojasta liian pitkältä ajalta harkinnan jälkeen. ”Voidaanko mennä katsomaan Nazeemia?”
”Tietenkin”, Evie lupasi pitäen hymyn kasvoillaan, vaikka ajatus tallilla käymisestä pienen pojan kanssa saikin mielen synkkenemään. Hän ei ollut valmis antamaan Paulille anteeksi typeryyttä, joka oli johtanut Nazeemin hankkimiseen kuukautta aiemmin, kun hän oli ollut Elijahin kanssa tapaamassa pojan viimeistä elossaolevaa isoäitiä.
”Jes!” Elijah iloitsi ja heittäytyi kertomaan polveilevaa, varsin päämäärätöntä tarinaa viimeisestä vierailustaan tallille, jolla pieni hevonen asui. Hän oli kuullut tallipäivästä jo kahdesti aiemminkin tämän viikon aikana, mutta nainen ei aikonut keskeyttää innokasta poikaansa. Sen sijaan Evie keskittyi säihkyviin, sinisiin silmiin, jotka tuntuivat säteilevän onnea puhelimen ruudun läpikin, ja pyöreisiin kasvoihin, joita leveä hymy halkoi jatkuvasti. Ei se ollut sama asia kuin pidellä poikaa sylissä, ei lähellekään, mutta se oli parasta, johon he pystyivät juuri nyt. Hänen täytyisi puhua Paulin kanssa. Yrittää houkutella miestä muuttamaan Lontooseen, tai ainakin harkitsemaan asiaa. Kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos he asuisivat yhden katon alla.

Helmikuu 2017

He olivat aiemminkin riidelleet Paulin kanssa. Joskus useammin, joskus harvemmin, mutta aina yhtä intensiivisesti. Tällä kertaa riita tuntui erilaiselta. Se tuntui venyvän ratkeamispisteeseen saakka, ja vielä siitä ylikin, kunnes tuntui tukahduttavan kaiken alleen ja repivän häntä rikki. Paul ei ollut puhunut hänelle tammikuun puolivälin jälkeen, kun he olivat ottaneet yhteen hänen uudesta roolistaan ja muutostaan takaisin Lontooseen. Mykkäkoulu oli ajanut hänet juoksemaan pidempiä lenkkejä ja vuodattamaan kaikkensa tanssimiseen. Kun hän vihdoin pääsi, suunittelematta ja yllättäen, lavalle, oli hän antanut kaikkensa heittäytyessään vuosien takaa tuttuun unelmarooliin. Kolmen tunnin ajan hänen ongelmillaan ei ollut ollut väliä, sillä hänellä oli harteillaan toisenlaisia ongelmia ja haasteinaan erilaisia asioita. Hän tunsi tukahtuvansa tunteisiin vielä silloinkin, kun riisui peruukkinsa pukuhuoneessa ja levitti kylmältä tuntuvaa rasvaa kasvoilleen. Hän pyyhki vihreän meikin kasvopyyhkeeseensä ja nieleskeli kyyneliä, jotka tuntuivat kumpuavan tyhjästä. Hän oli juuri saanut viettää illan teatterin lavalla. Hänellä ei ollut mitään syytä itkeä.
Vaan kyyneleet eivät moisia perusteluja kuunnelleet valuessaan yksi kerrallaan pitkin poskea, jonka vihreän värin alta kalpea iho paljastui.

Maaliskuu 2017

Vaikka kello näytti aamuviittä, ei Evie tuntenut väsymystä jäsenissään hiipiessään Buddy kannoillaan pienen paritalon halki. Hän oli viettänyt yön tunnit bussissa matkalla Lontoosta Newcastleen torkkuen pätkissä, mutta väsymys oli kaikonnut sinä hetkenä, kun hän oli noussut bussin kyydistä. Oli ihmeellistä, miten suuri vaikutus Elijahin näkemisellä saattoi olla. Hän hiipi viimeiset askeleet raollaan olevalle makuuhuoneen ovelle ja kurkisti sisään. Ikkunasta tulviva katulampun loiste valaisi riittämiin, jotta hän saattoi erottaa pienen kerän liiankin suurella sängyllä. Tunnekuohua tukahduttaen nainen luovi tiensä lelujen peittämän lattian halki ja kumartui peittelemään lapsen, joka oli potkinut peittonsa puoliksi lattialle. Evie istahti sängyn laidalle ja suukotti tummien hiuskiekuroiden peittämää päätä.
”Hyvää yötä, rakas”, nainen kuiskasi lähes äänettömästi ja sipaisi sormillaan pehmeää, pyöreää poskea. Elijah ei liikahtanut lainkaan, mutta pojan jalkopäässä makoileva Dexter seurasi valppain, älykkäin silmin Evien liikkeitä. Nainen olisi voinut vannoa koiran katseen olevan sävyltään syyttävä, kun Evie kumartui painamaan toisenkin suukon poikansa poskelle. Hän oli kaivannut Elijahia niin paljon, ettei tunteelle ollut sanoja. Nainen silitteli pojan hiuksia nauttien talon hiljaisuudesta, yön rauhasta ja viattomuudesta, jota nukkuva, pienesti hymyilevä poika tuntui säteilevän ympärilleen. Hän vilkaisi vastentahtoisesti makuuhuoneen ovelle tietäen, että hänen tulisi nousta ja suunnata omaan makuuhuoneeseensa, riisua matkan rypistämät vaatteet ja käpertyä Paulin viereen lämpimien peittojen alle, mutta edes huonosti bussissa nukutun yön jäljiltä ajatus ei ollut lainkaan niin mieluinen, kuin pojan katselu Elijahin nukkuessa sikeästi. Evie nielaisi, suuntasi äänettömän pahoittelun oven suuntaan, ja asettui varovaisesti nukkuvan lapsen viereen. Hän silitteli Elijahin hiuksia vetäen pojan rintakehäänsä vasten ja hengitti syvään tummien hiusten tuoksua. Paul ei ollut kylvettänyt poikaa illalla, sillä hiuksista puuttui shamppoon tuoksu. Nainen hymyili sulkiessaan silmänsä ja kietoessaan kätensä paremmin lapsen ympärille, joka painautui unissaan vasten äitinsä kehon lämpöä hymy huulillaan.

Huhtikuu 2017

Kuun alussa saavutettu aselepo oli kantanut aina hänen lomaansa saakka. Hän oli saapunut pohjoiseen keskiviikon viimeisellä junalla, ja suunnitellut lähtevänsä vasta maanantaina. He olivat käyneet kahteen kertaan tallilla koko perheen voimin, ja vaikka hän ei voinut edelleenkään sanoa hevosen hankkimisen olleen hyvä päätös, oli hänen myönnettävä, ettei Nazeemissa ollut mitään vikaa ja Elijahin into hevosen kanssa touhutessa oli hellyyttävää katsottavaa. Lauantain auringon rohkaisemina he olivat lähteneet eväskorin kera rannalle. Hän oli jahdannut poikaansa kylmissä aalloissa, joita Elijah juoksi karkuun parhaansa mukaan märällä hiekalla. Paul oli nauranut tummanruskeat silmät siristyen ja yllyttänyt Elijahia kaivamaan kuoppaa viltin viereen. Ennen kuin leppoisa päiväretki oli päättynyt, oli Elijah Paulin avustuksella haudannut äitinsä osittain hiekkaan. Toimelias päivä oli väsyttänyt pienen pojan niin, että Elijah oli nukahtanut jo ennen seitsemää.
”Onko sinun pakko lähteä takaisin Lontooseen?” Paul kysyi silitellessään vaimonsa mahonginruskeita hiuksia, kun Evie nojasi miehen rintakehää vasten sohvalla. Nainen huokaisi hiljaa.
”Sinä tiedät, että minun on mentävä.” Hän ei pitänyt pojan ja miehen jättämisestä sen enempää kuin Paulkaan, mutta hänen työnsä olivat Lontoossa, eikä hän voisi vain olla ilmestymättä työpaikalleen.
”Niin tiedän”, Paul myönsi pienen, lähes katkeralta kuulostavan huokaisun kera. ”Toivoisin vain, että… Että sinä olisit meidän kanssamme enemmän. Asuisit kanssamme, sen sijaan että käyt vain vierailemassa silloin tällöin viikonloppuisin.” Evie nielaisi silmät kostuen. Hän ei toivonut mitään enempää kuin sitä, että voisi aina palata töistä kotiin, jossa Elijah juoksisi nauraen vastaan ja Paul tervehtisi sohvalta.
”Tulen tänne niin usein kuin vain voin, sinä tiedät senkin”, nainen huomautti ja ujutti sormensa miehen sormien lomaan, ennenkö nosti Paulin käden huulilleen. Hän painoi pehmeän suudelman miehen kämmenselälle. ”Minun työni ovat sidottuina Lontooseen. En voi muuttaa tänne.” Mutta sinä voit muuttaa Lontooseen Elijahin kanssa, Evie jatkoi ajatuksissaan.
”Tiedän”, Paul huokaisi. ”En vain pidä siitä.” Vihdoinkin jotain, mistä he saattoivat olla vaivatta samaa mieltä.

Toukokuu 2017

Hän muisti hyvin ensimmäisen kerran helmikuussa, kun oli odottanut Apollo Victorian taustatiloissa merkkiään astua lavalle. Hän oli seissyt taustana toimivan kellotaulun takana, ovien kohdalla, ja pyöritellyt hermostuneena matkalaukkua käsissään. Sormet olivat tuntuneet kankeilta ja kurkku karhealta, eikä hän tiennyt, miten jalat kantaisivat hänet aina lavan etuosaan saakka. Jännitys oli tunne, joka oli vuosien varrella tullut tutuksi, mutta kuunnellessaan viimeisiä kuulutuksia, ei nainen voinut mitään kurkkua kuristavalle kauhulle. Mihin hän oli lupautunut?
Enää ei kuitenkaan auttanut perääntyä, sillä kupla oli jo nostettu piiloon massiiviseen, kimaltelevaan mekkoon puettu näyttelijä mukanaan, ja yleisö hiljeni kuuntelemaan kuulutusta, joka kehotti sulkemaan puhelimet. Hän vilkaisi vierellään seisovia kokoonpanon jäseniä ja imi rohkeutta kannustavista hymyistä, joita hänelle suotiin. Hän selviäisi kyllä. Koko kokoonpano olisi katsomassa hänen peräänsä. Evie pidätti henkeään verhon kohotessa tuijottaen sumentunein silmin muuta kokoonpanoa. Mielessä välähti ajatus pakenemisesta, mutta musiikin sävyn muuttuessa huomasi hän lähtevänsä vuosien takaa tuttuun tanssirutiiniin epäröimättä.

Suuri pukuhuone ei ollut koskaan ollut niin täynnä elämää väliajalla. Evie nauroi muiden mukana puolipukeissa peruukki jo valmiiksi päässään ja pudisteli päätään kahden miehen tarjoilemalle tanssikilpailulle, jota kolmas kuvasi epäilemättä johonkin sosiaalisen median kanavaan.
”Evie, sinun vuorosi”, kännykällä kuvaava mies virnisti. Evie kohotti kulmaansa, harkitsi hetken kohteliasta kieltäytymistä, mutta sille tuskin oli mahdollisuutta, kun yksi toisensa perään tutut näyttelijät kannustivat yleensä Elphaban varanäyttelijänä toimivaa naista. Evie naurahti, nousi jaloilleen, antoi musiikin liikuttaa jäseniään ja innostuipa laulamaankin reippaan biisin tahdissa, jonka joku laittoi pyörimään.
”Niin sitä pitää!” Mel virnisti tarjoten kättään high fivea varten, johon Evie vastasi nauraen. Sisäisestä radiosta kantautuva viiden minuutin varoitus sai näyttelijät hetkeksi hiljentymään, kun jokainen paikansi rooliasunsa, ennenkö puheensorina ja nauru palasi pukeutumisen myötä. He asettuivat kukin paikoilleen odottamaan merkkiä siirtyä lavalle. Evie unohti täysin jännittää odottaessaan mahdollisuuttaan astua täyttämään kipeänä olevan taustatanssijan jättämää aukkoa kokoonpanossa. Olihan hän selvinnyt jo ensimmäisestä näytöksestäkin.

Loppukumarruksissa nainen ei voinut kuin nauraa, kun eturivissä seisaaltaan hurraavat tutut fanit menettivät hetkeksi puhekykynsä, kun tunnistivat naisten rivissä saapuvan standbyn. Nopeasti muukin teatteri sai selville, että esityksessä oli ollut jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, kun viidestä kumartavaan saapuneesta naisesta kolme astui taaksepäin ja viittoi kädellään Evien ja Melin suuntaan, jotka kumarsivat vielä toiseenkin kertaan. Sen jälkeen oli aika siirtyä sivuun, jotta loputkin työnsä tehneistä näyttelijöistä pääsisivät kiittämään yleisöä. Evie tanssi toisessa rivissä peruuttaessaan pois laskeutuvan verhon alta, ja nauroi kiitäessään muun kokoonpanon mukana kohti pukuhuonetta.
”Upeaa Mel ja Evie!”
”Mieletöntä!”
”Mahtavaa!”
Evie ja swinginä työskentelevä Mel olivat hukkua onnitteluihin niin näyttelijöiltä, stage managereilta kuin crewltakin, eikä Evie edes yrittänyt kiirehtiä ulos ovista. Hän voisi hyvin nauraa muiden mukana hetken hulluudelle, jossa he olivat onnistuneet.

Matineen jälkeinen stage door oli hiljainen lukuunottamatta muutamaa usein käyvää fania, jotka olivat sattumalta olleet katsomassa esitystä. Neljän kaveruksen porukka räjähti kuuluviin suosionosoituksiin ja puhuivat päällekäin, kun Mel ja Evie astuivat peräkkäin ulos tummasta ovesta.
”Illalla sama edessä”, Mel iski silmää faneille ja nappasi Evietä käsivarresta, kun yksi tytöistä heilutteli puhelintaan ryhmäkuvaa varten. He joutuivat hetken asettumaan, jotta kaikki kuusi mahtuivat yhteen kuvaan, mutta sen jälkeen Evie ja Mel jatkoivat matkaansa noutamaan lounasta.
”Kai tiedät, että illan esitykseen on nyt säntäämässä kymmenen fania lisää?” Evie kohotti kulmaansa, kun he odottelivat noutoruokiaan ravintolan seinustalla.
”Se oli tarkoitus”, Mel naurahti. ”Täytyyhän meidän saada jotain irti tästä hulluudesta, että hoidamme kuutta raitaa kahdestaan.” Evie nauroi päätään pudistellen.
”Se oli kieltämättä melkoisen intensiivistä”, nainen myönsi mahonginruskeita hiuksiaan setvien. Täytyisi kerätä ne uudestaan pienille sykeröille ennen iltanäytöstä.
”Se oli hullua”, Mel nauroi ja sieppasi oman annoksensa tarjoilijan käsistä. ”Varsinkin sinulle. Kauanko ehdit harjoitella ennen esitystä?”
”Neljä tuntia”, Evie myönsi pienesti irvistäen ja kiitti tarjoilijaa ottaessaan pussin kantoonsa. ”Mutta ensimmäinen tunti meni puvustuksen ja tekniikan kanssa, joten varsinaisesti pääsin harjoittelemaan vasta kun Henry saapui.”
”Olet aivan hullu”, Mel pudisti päätään kääntyessään harppomaan takaisin teatterille. ”Mutta kiitos. En olisi pystynyt siihen ilman sinua, kun niin monella raidalla on peräkkäisiä sooloja.”
”Ole hyvä. Se oli varsin hilpeää, kunhan alkujännityksestä pääsi yli.”
”Valmis uusintaan?”
”Aina.”

Illan esitys ei ollut kerännyt eturiviin tuttuja kasvoja, mutta stage doorilta niitä löytyi tusinan verran, kun sana oli kiertänyt ja vakituiset kävijät olivat sännänneet opiskelijalippujen ja halpojen paikkojen toivossa teatterille. Evie ja Mel olivat vakikaluston tähtiä tänä iltana, jopa siihen pisteeseen asti että useampi ensimmäistä kertaa esitystä katsomassa ollut ojensi ujosti ohjelmaansa nimikirjoituksia varten. Evie jätti Melin jälkeensä, kun swing jäi odottamaan muita kokoonpanon jäseniä, ja suunnisti itse junalle ja kotiin täynnä kuplivaa onnea. Päivä oli ottanut odottamattoman käänteen, kun hän oli saanut puhelun ennen yhdeksää teatterilta, jossa oli tiedusteltu mahdollisuutta hypätä hänen uransa alkuajoilta tuttuun taustatanssijan rooliin kokoonpanon koettua suuria vähennyksiä jäsenmäärässä sairausaallon myötä. Hän oli suostunut, ja sen jälkeen saanutkin sännätä päätä pahkaa teatterille harjoittelemaan uutta rooliaan.
Kun hän kaatui kuuman suihkun jälkeen pehmeälle sängylleen, oli nainen unessa ennenkö pää edes kosketti untuvaista tyynyä.

Kesäkuu 2017

”Poikki, poikki!” Henry huikkasi ja huitoi käsillään, kunnes äänipöydän takana heiluva mies sammutti musiikin ja jokainen Apollo Victorian viettävälle lavalle kerääntynyt näyttelijä pysähtyi ja kääntyi katsomaan tanssikapteenin suuntaan.
”Sitten olisi teknisen puolen hiominen. Evie?” Henry etsi katseellaan standbytä, joka istuskeli sivummalla jutellen hyväntuulisesti heidän tulevan päätähtensä kanssa. Pienen naisen pää kääntyi niin nopeasti tanssikapteenin suuntaan, että vieressä istuvat kuulivat niskan naksahtavan.
”Mitä tahdot?” Nainen kysäisi nousten ylös ja astellen kohti tanssikapteenia. Henry naurahti ja viittasi tekniikan väen puoleen, jotka parveilivat lavalla valmistellen nosturia, joka herätti henkiin yhden teatterimaailman näyttävimmistä kohtauksista.
”Sillä aikaa kun kokoonpano juo vettä ja käy läpi seuraavia blokkauksiaan, tekniikka tahtoisi näyttää nosturin toiminnan”, Henry selitti harteitaan kohauttaen. Evie nyökkäsi ja astahti kohti paikkaa, josta Elphaba säntäsi varjoihin ennen lentoonlähtöään. Henry ja tekniikan Sam viittoivat sekä uuden Elphaban näyttelijän että ensimmäiseksi coveriksi saapuneen uuden kasvon paikalle, ja uteliaana myös uudet Glindat seurasivat perästä.

Tekniikka selitti nosturin toiminnan nopeasti ja Evie näytti esimerkkiä nosturiin asettumisessa kokemuksen suomalla sulavuudella. Kun vuorollaan jokainen, joka saattaisi työpäivänsä puitteissa joutua nosturia käyttämään oli saanut testata sulkumekanismin kertaalleen, viittoi Henry sekä uudet että vanhat kokoonpanon jäsenet paikalle.
”Käydään kohtaus läpi hitaasti, niin katsotaan, että jokainen osaa blokkauksensa”, tanssikapteeni totesi ja taputti käsiään pikaisesti yhteen muutamaan kertaan, mikä sai kokoonpanon ryhdistäytymään ja nyökyttelemään pirteämpänä, kuin millaiseksi kukaan saattoi tuntea oloaan pitkien, aamusta alkaneiden harjoitusten jälkeen.
”Evie, otatko Elphaban paikan?” Henry ohjeisti ja Evie astahti omalle paikalleen lavalla. Vanhat kokoonpanon jäsenet löysivät omat paikkansa vaivattomasti, mutta Henry joutui asettelemaan uusia hetken, ennenkö jokainen seisoi tanssikapteenin silmiin oikeilla kohdilla. Evie ei kuunnellut tanssikapteenia sen tarkemmin, kun mies jakoi ohjeita kokoonpanolle, mutta kokoonpanon vetäytyessä sivummalle ja uuden standby-Glindan astuessa eteenpäin harjoittelemaan omaa blokkaustaan, terästäytyi nainen.
”Evie, kun lasken kolmeen, käynnistetään kohtaus. Vartijat säntäävät paikalle, sinä menet nosturiin, Hayley, siirryt lavan sivuun kun pääset vartijoilta irti”, Henry ohjeisti.
”Sam hei, ettehän ole käynnistäneet nosturia?” Evie huikkasi tekniikan päänä hyörivälle tanakalle miehelle, josta piti kovin. Sam oli aina niin ystävällinen ja hyväntuulinen, kun he törmäsivät taustatiloissa.
”Nosturi on kuumana, se toimii kuten sen on tarkoitus toimia tänä iltana showssa. Testaammepa samalla senkin toimivuuden”, Sam vastasi hartiansa yli keskeyttäen keskustelunsa toisen tekniikan mustiin t-paitoihin pukeutuneen miehen kanssa.

”Henry, minä en astu nosturiin jos se lähtee nousemaan”, Evie huomautti pehmeää äänensävyä tavoitellen, vaikka kireys jännittikin hartioita. Henry kääntyi Glindojen näyttelijöiden luota katsomaan pöllämystyneenä Elphabana lukuisia kertoja ollutta naista. Hetken standby ja tanssikapteeni tuijottivat toisiaan, ennenkö Henryn ilme muuttui lennosta.
”Aivan, niin tietenkin. Sam, testataan nosturi myöhemmin, tehdään nyt kohtaus ilman nostoa”, tanssikapteeni huikkasi.
”Miksi?” Hayley, heidän uusi standby-Glindansa kysyi huvittuneena ja sulki vesipullonsa korkin. ”Pelkäätkö korkeita paikkoja?” Nainen vitsaili, mutta Evie ei nauranut muiden mukana.
”Kyllä”, nainen myönsi pieni itsetietoinen hymy huulillaan. Vasta mukaanliittyneet näyttelijät hiljenivät ja jäivät tuijottamaan standbytä, jonka työhön kuului nousta nosturilla ylös laulaen samalla tunnetun musikaalikappaleen loppuhuipennusta.
”Mitä?” Hayley naurahti epäuskoisena.
”En pidä korkeista paikoista lainkaan, ja tuo nosturi nousee melkoisen korkealle”, Evie kohautti harteitaan kuin se selittäisi kaiken.
”Mutta sinähän esiinnytkin siinä!”
”Se ei ole Evie vaan Elphaba”, Mel liittyi sivummalta keskusteluun naurua äänessään. ”Elphaba ei arkaile korkeita paikkoja. Vain meidän kultainen standbymme.”
”Haista home Mel”, Evie naurahti, mutta ei korjannut swingin tarjoamaa selitystä, sillä Mel oli oikeassa. Hän ei ollut lavalla oma itsensä vaan roolihahmo. Elphabaksi eläytyneenä oli helppo unohtaa, miten korkealle nosturi hänet nostikaan.
”Mel, voitko sinä toimia mallina, kun nosturi nousee?” Henry huokaisi huvittuneena.
”Toki”, skottinainen vastasi ja harppoi keskemmälle. ”Pois tieltä, Evie, niin näytän miten tämä tehdään.” Evie astui nauraen sivuun ja jäi seuraamaan harjoitusten kulkua huvittuneena. Ei kestänyt kauaakaan kun Hayley siirtyi hänen viereensä istumaan.
”Vai pelkäät sinä korkeita paikkoja”, nainen mutisi matalaa naurua äänessään.
”Älä sinäkin aloita”, Evie hautasi kasvot käsiinsä estääkseen itseään nauramasta.

Heinäkuu 2017

Tänään jos koskaan oli käynyt selväksi, miten vähän tilaa teatterin siivissä oli. Evie oli tuntenut olevansa jatkuvasti tiellä, siirtyi hän mihin tahansa. Puvustajat säntäilivät ympäriinsä, näyttämömestari jakoi ohjeita radiopuhelimeen ja näyttelijät törmäilivät toisiinsa poistuessaan lavalta. Tarkasti hiottu koreografia lavan puolella ei ollut vielä kantanut taustatiloihin saakka, ja se näkyi - sekä kuului. Onneksi taustatilojen äänet eivät kantautuneet yleisöön saakka. Nainen oli väistellyt ihmisiä tottuneesti, asettunut sivuun ja kiskonut Hayleytä mukanaan aina, kun standbytoveri oli eksyä muiden tielle. Takatilojen koreografiassa olisi tosiaankin hiomista, mutta hän oli nähnyt tämän ennenkin. Muutamassa viikossa tämän päivän kaaoksesta tulisi tarkka ja huolellinen tanssi, jossa kukaan ei törmäilisi toisiinsa.

He seurasivat äänettöminä siiven varjoista, miten tarina eteni lavalla. Uuden kokoonpanon ensimmäinen ilta oli aina yhtä hermoja raastava kokemus. Lavalla oli koko joukko uusia ihmisiä, ja vaikka Evie surikin useaa ystävää, jotka olivat jatkaneet matkaansa lauantaisen esityksen päätteeksi, oli hän samaan aikaan onnellinen. Tässä olisivat hänen uudet työkaverinsa seuraaviksi kuukausiksi. Hän ehtisi tutustua seuraavien viikkojen aikana näyttelijöihin entistä paremmin, sillä harjoituksissa aikaa ei ollut ollut niin paljoa. Nyt heillä ei muuta olisikaan.
”Oh, en tiennytkään miten upealta Defying Gravity näyttää sivulta katsottuna”, Hayley henkäisi hiljaa ensimmäisen näytöksen lähestyessä loppuaan. Evie hymyili pienesti työkaverilleen, jonka kanssa oli ystävystynyt hetkessä.
”Valaistus tekee ihmeitä”, nainen kuiskasi, hymyili ja käänsi katseensa takaisin näyttämölle. Hän paloi halusta sännätä rutistamaan muita näyttelijöitä sillä sekunnilla, kun lavan valot sammuivat ja esirippua lähdettiin laskemaan alas, mutta hän päätti antaa työkavereille mahdollisuuden siirtyä pukuhuoneeseen ensin. Hän voisi onnitella kaikkia sitten, kun jokainen olisi ehtinyt juoda vettä ja istahtaa aloilleen.

Elokuu 2017

Lomien takia lisätty ylimääräinen matinee-esitys tarkoitti 9 esityksen viikkoa kaikille muille paitsi musikaalin päätähdille. Se puolestaan tarkoitti, että hän pääsisi väistämättä lavalle torstaina iltapäivällä. Evie tunsi tutun sähköisyyden jäsenissään aamusta saakka. Hän oli täynnä tarmoa hölkätessään junalle ja joutui todella kamppailemaan istuessaan junan penkillä, ettei antaisi jalkansa väpättää. Teki mieli vain tanssia junan vaunua päästä päähän ja laulaa kuulokkeista pauhaavan kappaleen tahdissa. Muutaman tunnin päästä hän olisi vihreä ja odottaisi kellotaulun takana, että hänen vuoronsa juosta lavan etureunaan koittaisi. Se oli jotakin, mikä ei koskaan kävisi vanhaksi - ei ikinä. Hän rakasti musikaalia, jota oli saanut seurata niin monta vuotta. Sillä oli epäilemättä yksi vahvimmista, inspiroivimmista tarinoista, joita teatterin lavalla nähtiin, ja kun sen yhdisti upeaan, taivaalliseen musiikkiin, oveliin, nerokkaisiin sanoituksiin ja loisteliaaseen, yksityiskohtaiseen puvustukseen, mikään ei saattanut peitota hittimusikaalia. Ei hänen mielessään. Hän oli ollut osa montaa showta ja nähnyt vielä useampia, mutta yksikään niistä ei vetänyt vertoja Wickedille.

Ja tänään, niin pitkän tauon jälkeen, hän pääsisi jälleen lavalle Elphabana. Siitä oli jo yli kaksi kuukautta, kun hän oli viimeksi saanut esiintyä parituhatpäisen yleisön edessä Apollo Victorian viettävällä lavalla. Tämä aurinkoinen torstaipäivä korjaisi tilanteen. Hän saisi oman hetkensä parrasvalojen loisteessa - ei, ei hän, vaan hänen sisällään elävä Elphaba. Hän saisi unohtaa itsensä muutamaksi tunniksi eläessään vihreän noidan elämää.
Eikä se haitannut lainkaan, että illaksi tiedossa oli Hayleyn ensimmäinen virallinen esitys Glindana. Hän oli nähnyt naisen kuplassa kimmeltävässä, valtavassa juhlamekossaan harjoituksissa. Hän oli kuullut, kuinka Hayley sai korkeat nuotit kuulostamaan vaivattomilta ja äänensä kantamaan koko tyhjän teatterin takanurkkiin saakka. Tänä iltana Hayley saisi esiintyä yleisölle. Jos jotakin, sen tunteen hän muisti jo Australiasta. Sen päivän, kun hän oli saanut ensimmäistä kertaa astua lavalle Nessarosena, Glindana, Elphabana. Nauraen ottanut vastaan kunnian olla ensimmäinen ja ainoa henkilö, joka oli esittänyt kaikkia kolmea roolia Australiassa ja koko maailmassakin. Hän oli ollut hätävara-Glinda, se henkilö, jonka ei koskaan kuulunut joutua Melbournen tuotannon aikana lavalle.
Hän oli siitä huolimatta kerran kiivennyt kuplan kyytiin ennen esiripun nousua ja saapunut kullanhohtoiseen peruukkiin puettuna saippuakuplien saattelemana lavalle suuressa metallisessa kuplassaan.

Evie osti kahvin ja kaksi kroisanttia Victorian kiireiseltä asemalta ja käveli punainen Costan kuppi käsissään kohti tuttua teatteria, joka olisi muutaman tunnin päästä vihrein valoin valaistuna. Hän hymyili nähdessään useamman tutun kasvon takaovelle kerääntyneenä, harmaiden aitojen takana seisoskelemassa. Kaveriporukan läpi kulkeva viesti tavoitti viimeisenkin, ja nauru hiljeni, keskustelu katkesi ja kaikki kääntyivät katsomaan tietä ylittävää pienikokoista naista, jonka reippaat askeleet lennättivät Evien hetkessä fanien luokse.
”Hei kaikki, mitä kuuluu?” Hän kysäisi pirteästi hidastaessaan jo tottuneesti, sillä epäili, että yhdellä jos toisella olisi sanottavaa. Mikään muu show, missä hän oli elämänsä aikana mukana ollut, ei ollut kerännyt samanlaista faniporukkaa ympärilleen kuin Wicked. Hän ei voinut kuin todeta olevansa tavattoman onnellinen siitä, miten hänenkin rakastama musikaali herätti edelleen näin paljon suuria tunteita niin nuoremmassa kuin vanhemmassakin väestössä.
”Oletteko katsomassa molempia showta tänään?” Innokkaat nyökkäykset saivat Evien puhkeamaan entistä leveämpään hymyyn.
”Hayleyn debyytti, tietenkin meidän oli tultava paikalle”, yksi tytöistä ilmoitti pirteästi. Evie nyökkäsi.
”Se tulee olemaan mahtava show. Hayley on uskomaton Glinda. Näette illalla, mitä tarkoitan”, nainen virnisti.
”Et sinä tahtoisi esiintyä illallakin?” Toinen kysäisi ilkikurinen pilke silmissään. Evie naurahti ja kumartui lähemmäs salaliittolaisen elkein, kun madalsi ääntään.
”Jos ette laske Natalieta sisään, ei minulle jää muuta mahdollisuutta kuin esiintyä kahdesti.” Se sai naurun kirpoamaan useamman huulilta, ja muutaman hyväntuulisen, pilailevan selfien jälkeen Evie suunnisti sisälle takaovesta, jonka ystävällinen turvamies aukaisi hänelle.

Hän oli kotiutunut Natalien pukuhuoneeseen, jonne hänen roolivaatteensa sekä peruukkinsa olivat jo tuotu tätä päivää varten. Illalla ne olisivat jälleen poissa, kun Natalie vuorostaan hallitsisi pukuhuonetta läsnäolollaan. Mutta nyt, seuraavan muutaman tunnin ajan, Elphaban pukuhuone oli vain hänen. Evie siemaili kahviaan kiireettä, selasi twitteriään ja nauroi hilpeille kuville, jotka ulkona odottavat fanit olivat jo ehtineet twiitata näytille. Hän tykkäsi twiiteistä, joissa hänet oli mainittu, ja päätyi lähettämään yhden hilpeistä kuvista eteenpäin Hayleylle Twitterin välityksellä. Ei kestänyt kauaa kun hänen heittämäänsä haasteeseen hilpeämmästä kuvasta fanien kanssa oli jo vastattu - ja tuskin viittä minuuttia kuvan julkaisun jälkeen Hayley jo saapasteli sisään Elphaban pukuhuoneeseen.
”Voitin”, tummahiuksinen nainen julisti ylpeänä ja näytti twiittiä, jonka fanit olivat - tietenkin - jakaneet muun maailman kanssa.
”Annan sinulle tämän”, Evie myöntyi, sillä Hayley oli todella heittäytynyt juuri niin hulluksi kuin yllytettynä osasi ryhmäkuvan kanssa. ”Kroisanttia? Ostin niitä kaksi.”
”Aina”, Hayley virnisti, hyppäsi istumaan pöydälle, jota vihreät meikkiputelit ja siveltimet pian hallitsisivat ja kaivoi paperipussista toisen kroisantin itselleen. Kroisanttien ja kahvien äärellä oli hyvä vaihtaa kuulumisia, vaikka he olivatkin juuri viettäneet eilisen kahden esityksen päivän sohvalla lojuen ja niitä näitä jutellen. Silti kerrottavaa riitti, kuten kävi ilmi Hayleyn sukeltaessa varsin polveilevaan ja moniulotteiseen tarinaan junamatkastaan eilen kotiin. Evie nauroi tarinan myötä niin, että oli tukehtua kahviinsa.

Hayley siirtyi pöydältä sivuun maskeeraajan saapuessa, mutta Glindan standby ei jättänyt huonetta muuta kuin siksi hetkeksi, että kävi heittämässä heidän molempien kahvikupit roskiin ja noutamassa standby-pukuhuoneesta itselleen hupparin. Sillä aikaa maskeeraaja oli jo varsin onnistuneesti maalannut Evien kasvot vihreiksi, vaikka meikin viimeistely saikin jäädä lämmittelyn jälkeiseen aikaan. Evie naksautti niskaansa suunnatessaan yhdessä Hayleyn kanssa hissiin, johon myös muutama kokoonpanon jäsen osui heidän kanssaan samaan aikaan. Nähtävästi molemmat olivat hieman myöhässä, sillä kummallakin oli edelleen tavalliset vaatteet päällään ja kasseja kannettavanaan. He purkautuivat pienestä hissistä oikeassa kerroksessa ja suunnistivat kapeaa käytävää pitkin lavalle, jolle näyttelijät olivat jo kerääntyneet juttelemaan.
”Eiköhän aloiteta”, Henry totesi pirteästi, naksautti musiikin päälle suurista kaiuttimista ja alkoi suorittaa usein varsin fyysiseksi äityvää rutiinia lämmittelyyn. Tanssikapteenin esimerkistä koko kokoonpano levittäytyi tuttuihin riveihin, vieretysten pienelle lavalle hyppimään, loikkimaan ja tanssimaan, kunnes keho tuntui vetreältä ja kenenkään ei tarvitsisi murehtia venäytettyjä lihaksia. Musiikki sammutettiin hetkeksi yhteisen äänenavauksen ajaksi, ja monet hyödynsivät tarjoutunutta taukoa venyttelyyn samalla kun lauloivat melodisia kuvioita tottuneesti. Evie naksautti selkänsä auki rullaamalla edestakaisin vaahtomuovirullan päällä selällään, ja kun Mel laittoi viimeisen kappaleen soimaan vapaata tanssihetkeä varten, tunsi nainen olevansa valmis päivän koetukseen.

Evie jatkoi äänensä aukaisemista ja lämmittelyä vielä pukuhuoneessaan, kun keräsi tummia, mahonkisia hiussuortuvia tasaisille, taidokkaille kiekuroille päähänsä. Hän oli kokeillut niin lettejä kuin muita viritelmiä peruukkien alla, mutta palannut aina takaisin perinteisiin pin curleihin, sillä ne kestivät esityksen läpi ongelmitta. Toki se tarkoitti, että lähtiessään kotiin, hänen hiuksensa olivat yksi harakanpesä, mutta olkoot. Nainen vilkaisi kasvojaan peilistä sovittaessaan ihonvärisen peruukkisukan päähänsä ja nyökkäsi maskeeraajalle, joka palasi viimeistelemään hänen kasvojensa vihreää sävyä. Joskus hän teki sen itse, mutta tänään maskeeraajalla oli aikaa, joten miksi ei. Evie maalasi omat kätensä vihreäksi, levitti vielä uuden kerroksen ripsiväriä ja pyyhki huulipunaa hampaistaan, kun kuuli ensimmäisen varoituksen sisäisestä radiosta. Kymmenen minuuttia shown alkuun. Hänhän oli todella ajoissa valmiina.
Se toki tarkoitti mahdollisuutta lämmitellä ääntä vielä lisää The Wizard and I:n alkutahtien verran, kokeilla muutamaa uutta riffiä Defying Gravityn lento-osuutta varten ja todeta, että hänellä oli tänään hyvä fiilis äänestään. Hän voisi hyvinkin heittää jotakin erityistä piristämään matineen kulkua. Nainen puki päälleen vihreän bodyn puvustajan avustamana, ja alkoi sen jälkeen metodisesti kiskoa ylleen muita ensimmäisen kohtauksen vaatekappaleitaan. Hän sulki silmänsä, kun peruukki asetettiin hänen päähänsä, mikin tarkistettiin kulkevan hyvin kaiken alla, ja hapuili silmälasit käteensä. Niitä ei kuitenkaan ollut aika laittaa vielä päähän, vaan nainen piteli niitä sormissaan kuunnellen hajamielisenä, miten puvustaja ja maskeeraaja juttelivat keskenään. Kun sisäisestä radiosta kuului merkkiääni, Evie asetti silmälasit silmilleen, vilkaisi itseään peilistä ja hymyili leveästi. Elphaba oli jälleen täällä.

Matineen yleisö oli täynnä lapsiperheitä, jotka olivat hyödyntäneet kesän lomaviikkoja. Yleisö oli äänekäs ja nauroi herkästi mukana, mikä toimi loistavasti toisten kohtauksien kanssa - ja toisten kohdalla taas sai aikaan hiljaisia, paheksuvia huokauksia taustatiloissa. Kun nosturi nosti Elphaban korkeuksiin, lentämään Ozin kansalaisten yläpuolelle, Evie antoi voimakkaan äänensä ja hiotun tekniikkansa loistaa. Hän nautti jokaisesta hetkestä nosturin kyydissä, kunnes valot sammuivat ja esirippu lähti laskeutumaan. Siinä kohtaa hän tarttui turvakaareen vapaalla kädellään ja odotti silmät suljettuina, kunnes nosturi lakkaisi liikkumasta. Hän astui ulos pieneltä levyltä, joka hänet nosti ilmaan ja veti syvään henkeä. Sen jälkeen ei auttanut kuin kiitää pukuhuoneeseen valmistautumaan toista näytöstä varten.
”Paras The Wizard and I, jonka olen sinulta kuullut”, Hayley kommentoi pukuhuoneen nurkasta virne huulillaan, kun Evie pyyhälsi sisälle mustan mekon kankainen helma perässä hulmuten.
”Ainoa The Wizard and I, jonka olet kuullut minun esittävän yleisölle”, Evie huomautti naurua äänessään kuoriutuessaan ripeästi puvustaan.
”Hei, eikö meitä muita muka lasketa yleisöksi?”
”Ei. Harjoitukset ovat eri asia kuin esitys”, nainen virnisti olkansa yli ojentaessaan pukuaan puvustajalle, ”huomaat sen itsekin illalla.”
”Usko pois, huomaan sen jo nyt. Käteni tärisevät, eikä se johdu edes kahvista, kun en ole saanut juotua kuin puolitoista kuppia. Edellinen kuppikin jäähtyi jo, kun en vain saanut nieltyä sitä”, Hayley valitti. Evie istahti tuoliin ja kiepahti vilkaisemaan puolipukeissa työtoveriaan.
”Älä hermoile, hyvin se menee”, hän virnisti varsin turhan ohjeen annettuaan ja salli maskeeraajan käydä työhönsä, jotta hän olisi valmis seuraavaa näytöstä varten.
”Olisikin niin helppoa”, Hayley mutisi seuratessaan prosessia, jossa nuoresta, viattomasta Elphabasta luotiin vanhempi, kypsempi ja itseään ylpeänä kantava aikuinen.

Toinen näytös ei pitänyt sisällään mitään sen jännittävämpää kuin pienen epäonnisen virheen loppua kohden, kun kokoonpanon näyttelijä kaatui noidanmetsästäjien joukoissa juostessaan. Muut kokoonpanon jäsenet tosin pitivät tilanteen yllättävän hyvin hanskassa, eikä kukaan nauranut - ei, ennenkö esitys oli täysin ohitse, esirippu laskeutunut ja näyttelijät valuneet taustatiloihin. Siellä nauru raikasi, kun kaikki muistelivat liukastumista epäonnisen näyttelijän suureksi harmiksi ja muiden huvitukseksi.
Evie tunsi haikeutta pestessään vihreää meikkiä kasvoiltaan ja käsistään. Hän levitti tottuneesti rasvaa iholle ja pyyhki vihreällä pyyhkeellä meikin pois, vaikka hiusrajasta sitä ei saanut lähtemään sitten millään. Ei tässä hetkessä. Hän pyyhki meikin myös käsistään ja katseli alta paljastuvaa ihoa suorastaan yllättyneenä. Hän oli niin tottunut vihreään väriin ihollaan, että luonnollinen, kalpea iho näytti hetken kummalliselta. Evie kääntyi vilkaisemaan kohti ovea, kun Hayley asteli sisään nahkatakki jo niskassaan.
”Mennäänkö?” Glindan standby kysyi toveriltaan pirteästi. Evie vilkaisi hiuksiaan, joita ei ollut vielä ehtinyt aukaista tiukoilta sykeröiltä. Hän nappasi hatun hyllyltä (ehkä Natalie ei tappaisi häntä sen pikaisesta lainaamisesta) ja kietoi huivin kaulaansa todettuaan, että dekolteella oli edelleen vihreitä täpliä. Hän ehtisi pyyhkiä loput vihreästä meikistä myöhemmin pois.
”Mennään, olen niin nälkänen”, Evie huokaisi, nousi tuolilta ja harppoi ovelle Hayley vanavedessään.
”Hyvä, että toinen meistä on”, hermostunut nainen totesi. Evie heitti kätensä Hayleyn hartialle, vaikka se vaatikin lyhyemmältä naiselta hetken varpailla tanssahtelua.
”Älä hermoile, hyvin se menee”, hän toisti aiemman ohjeensa saaden Hayleyn tökkäämään hänen kylkeään. ”Au!”
”Sano tuo vielä kerran ja ripottelen glitteriä laukkusi täyteen.”

He vaihtoivat muutaman sanan takaovella odottavien henkilöiden kanssa, Hayleyn lähinnä jutellessa vakituisille kävijöille, kun taas Evie antoi huomionsa niille muutamalle toiveikkaalle, uudelle kasvolle, jotka kädet täristen ojensivat hänelle ohjelmiaan ja kertoivat, miten tämä oli ensimmäinen kerta, kun he olivat nähneet esityksen. Hän kiitti kehuista, veti nimensä mustalla tussilla ojennettuihin ohjelmiin ja lippuihin ja hymyili leveästi valokuvissa, joita muutamat tahtoivat ottaa. Hän oli jo jatkamassa matkaa Hayleyn kanssa, kun nuori äiti pienen lapsen kanssa varasti hänen huomionsa. Pieni tyttö oli pukeutunut vaaleanpunaiseen mekkoon ja rutisti ohjelmaa kaksin käsin.
”Hei kultapieni, nautitko esityksestä?” Evie kysyi kyykistyen lapsen eteen lämmin, aito hymy huulillaan. Tyttö nyökkäsi hiljaisena ja ojensi ujosti ohjelmaa Evielle. ”Voi kuinka suloinen Glinda sinä oletkaan”, nainen lisäsi selatessaan ohjelmaa siihen asti, että löysi irtonaisen paperin, jolle hänen kuvansa ja yhteenvetonsa oli printattu. ”Mikä nimesi on, muru?”
”Anna”, tyttö vastasi hiljaa, mutta hymyili heti leveämmin, kun näki, miten Evie kirjoitti nimen paperin yläkulmaan.
”Kuinka vanha olet, Anna?” Evie kyseli jatkaessaan lyhyttä omistuskirjoitustaan ennen nimikirjoitusta, joka tuli jo niin luonnostaan, ettei hän joutunut edes ajattelemaan sitä.
”Täytän sunnuntaina seitsemän. Tämä oli syntymäpäivälahjani”, tyttö kertoi rohkaistuen selkeästi sana sanalta.
”Oi miten ihana syntymäpäivälahja! Mikä oli suosikkihetkesi?”
”Popular”, tyttö vastasi, hymyili yläviistoon äidilleen ja lisäsi, ”mutta Defying Gravity oli myös mahtava.”
”Hyviä valintoja”, Evie naurahti ojentaen ohjelmaa takaisin tytölle. Hän vilkaisi sivummalla odottavaa Hayleytä silmäkulmastaan ja idea sai hymyn leviämään huulille, joilta hän oli vastikään pessyt pois tumman huulipunan. ”Tahtoisitko tavata Glindan?” Tytön leveä hymy oli kaikki, mitä hän tarvitsi viittoakseen Hayleytä luokseen. ”Anna, tämä on Hayley, hän esiintyy illalla ensimmäistä kertaa ikinä Glindana. Hayley, tämä on Anna, joka täyttää sunnuntaina seitsemän.”
”Oi, hyvää syntymäpäivää Anna!” Hayley toivotti lämpimästi kyykistyen Evien ja tytön vierelle.

He juttelivat vielä hetken pienen, innokkaan tytön ja tuon huvittuneen, ystävällisen äidin kanssa, ennenkö suunnistivat hakemaan lounasta suosikkiravintolastaan asemalta. Hayleyllä olisi edessään rooliin valmistautuminen, mutta nainen vannoi ja vakuutti, että tarvitsi ensin ruokaa - ja hetken raitista ilmaa. Joten saatuaan ruokaisat salaatit noutorasioihin, suunnistivat he takaisin teatteriin sisälle. Evie suunnisti Glindan pukuhuoneelle, sillä puolentoista tunnin päästä lavalle nousisi Hayley, eikä hän. Se jos mikä oli riittävä syy vaihtaa pukuhuonetta. Hayley keräsi hiuksensa näppärästi sykeröille salaatin syömisen lomassa, vaikka naisen syöminen näyttikin enemmän ruuan tönimiseltä muovihaarukalla kulhon laidalta toiselle. Evie muisti hyvin jännityksen, joka sai ruokahalun katoamaan, ja koetti parhaansa mukaan häiritä Hayleytä valmistautumisen lomassa, jotta nainen sai syötyä edes jotakin.
”- ja sitten minä jäin jumiin portaikkoon”, Evie muisteli tarinaa ensimmäisestä ja ainoasta esityksestään Glindana. ”Anita, silloinen Morrible, joutui auttamaan minua, että pääsin liikkeelle.” Se tuntui saavan Hayleyn unohtamaan oman jännityksensä hetkeksi. He nauroivat molemmat raikuvasti mielikuvalle, jota Evie täsmensi taidokkaalla esityksellä lavasteeseen takertuneesta mekon helmasta, kun ovelta kuului koputus.
”Evie, täällähän sinä olet!” Sisään harppova manageri sai molemmat standbyt kääntymään hymyillen puoleensa. ”Sinun sietäisi kipittää vauhdilla pukuhuoneeseen, olet menossa lavalle reilun tunnin päästä.”
”Mitä?” Nainen älähti yllättyneenä ja vilkaisi kelloa pukuhuoneen seinällä. ”Missä Natalie on?”
”Kipeänä”, manageri vastasi ja kohautti harteitaan. ”Hopi hopi, vihreäksi siitä!”
”Nähdään kohta lämmittelyssä”, Hayley toivotti nauraen, kun Evie kiisi managerin jäljessä ulos pukuhuoneesta ja toiseen kerrokseen Elphaban huoneeseen.

Kokoonpanon yhteinen lämmittely illan showta varten oli lyhyempi, sillä Hayleytä lukuunottamatta kaikki olivat olleet jo lavalla vain paria tuntia aiemmin, mutta lyhyessäkin ajassa kävi selväksi, että jokainen oli tänä iltana tekemässä parhaansa Hayleyn tukemiseksi lavalla. Evie ei ollut epäillyt sitä hetkeäkään, sillä se tuntui olevan normi missä tahansa hyvässä työporukassa - tosin he olivat vielä toisilleen verrattaen tuntemattomia, työskenneltyään vasta kuukauden päivät yhdessä. Mel onnistui jotenkin jälleen kerran valitsemaan lämmittelyn viimeisen kappaleen, ja niin he huomasivat tanssivansa varsin menevästi Eye of the Tigerin tahtiin useamman kokoonpanon jäsenen laulaessa mukana. Se jos mikä jätti jokaisen suoniin hyvän sykkeen siinä vaiheessa, kun kaikki hajaantuivat pukuhuoneisiinsa valmistautuakseen illan esitystä varten.

Evie harvoin oli valmiina ennen kuin show oli jo alkanut, mutta tänä iltana hän teki poikkeuksen ja varmisti, että oli tarkalleen viittä minuuttia ennen aloitusaikaa jo lavalla. Hän halasi hiljaisena Hayleytä esiripun takana, hymyili rohkaisevasti naiselle ja katsoi, kuinka tekniikan väki kiinnitti Hayleyn kuplaan, joka toisi Glindan lavalle kesken kokoonpanon aloittamaa laulua. Evie vilkutti kuplan kohotessa pimeyteen, jossa seisominen oli aina yhtä hermoja raastavaa (hän oli tehnyt sen kerran, ja tunsi edelleen jännityksen sykkivän suonissaan ja käsien alkavan täristä pelkästä muistosta). Nainen suunnisti itse taustatiloihin odottamaan, että yleisö vaimeni kuuntelemaan tuttua kuulutusta, ja orkesteri aloitti ensimmäisen kappaleen.
Hän ei suinkaan ollut ainoa, joka pidätti henkeään, kun Hayley aloitti laulamaan omaa osuuttaan No One Mourns the Wickedistä, ja hän joutui pyyhkäisemään ylpeyden kyyneleen poskeltaan, kun asettui kellotaulun taakse odottamaan omaa hetkeään juosta lavalle. Vaati kaiken hänen keskittymiskykynsä, ettei hän vilkaissut Hayleytä juostessaan lavan etuosaan, vaan keskittyi omaan rooliinsa, omaan tehtäväänsä lavalla.
Se ei tosin estänyt kannustamasta Hayleytä pienin hymyin, kun hänen selkänsä oli yleisöä kohden, tai ujuttamalla mukaan esitykseen pienenpieniä eleitä, joita tuskin kukaan edes huomaisi. Hän puristi Hayleyn kättä, kun nainen tarttui hänen käteensä Dancing Through Lifen loppuhuipennuksen kohdalla ja joutui todella kamppailemaan pokkansa kanssa, ettei revennyt nauramaan Popularille. Siinä vaiheessa kun he lauloivat Defying Gravityn alkutahteja yhdessä duettona, molempien silmissä kimmelsivät kyyneleet, mutta huulille oli kotiutunut pieni hymy. Jos hän oli matineessa heittänyt muutaman riffin lento-osuuteen, jolla yleensä seurasi varsin tunnollisesti nuotteja, nyt hän todella koetteli niin omia kuin orkesterin rajojakin, mutta kapellimestarina toimiva mies ei katkaissut häntä kesken vaan ohjasi hienosti orkesterin seuraamaan hänen esimerkkiään läpi puolitoista minuuttisen kohtauksen, jonka aikana Elphaba nousi lentoon. Viimeisen nuotin hukkuessa yleisön korviahuumaavaan pauhunaan, Evie hymyili leveästi.

Hänellä ei ollut paljoa aikaa esitysten välissä muuhun kuin siihen, että he ottivat pakollisen Defying Gravity selfien Hayleyn kanssa, kehuivat toisiaan kiitäessään pukuhuoneilleen ja ottivat vielä lisää kuvia juuri ennen toisen näytöksen alkamista. Evie suoristi hattua päässään, veti syvään henkeä ja asettui lavan siipeen kuuntelemaan, miten toinen näytös lähti näyttävästi liikkeelle Hayleyn hallitseman Thank Goodnessin myötä. Hän ei voinut kuvailla sanoin ylpeyttä ystävästä, joka pääsi loistamaan ensimmäistä kertaa roolissa, joka tuntui olevan Hayleytä varten luotu. Vielä onnellisempi hän oli siitä, että sai jakaa tämän erityisen hetken naisen kanssa lavalla.
Toinen näytös eteni tutun kaavan mukaan, eikä Hayley jäänyt mekostaan kiinni lavasteisiin tai pudottanut suurta sauvaansa, kuten oli etukäteen pelännyt. Evie ei sen sijaan saanut heitettyä hattua kiinni, mutta oliko sillä niin väliä - hän poimi sen huultaan purren lavalta juostessaan sivuun ja kiisi portaita alas ja orkesterikuopan läpi pieneen lavahissiin, joka nostaisi hänet takaisin lavalle vain hetkeä myöhemmin. Siinä vaiheessa pudonnut noidan hattu oli jo unohtunut, ja jos hän venytti pitkää, jo valmiiksi korkeaa Fiyero-nuottia kappaleen keskellä, kukaan ei häntä siitä torunut. Kun he pääsivät jälleen yhdessä lavalle Hayleyn kanssa For Goodia varten, he molemmat vuodattivat muutaman aidon kyyneleen tunteellisen dueton lomassa. Evie tunsi äänen takertuvan kurkkuunsa lopun harmonioiden lähestyessä, eikä Hayley näyttänyt paljon paremmalta, kun kyyneleet valuivat valtoimenaan glitteriin peittyneille poskille.

Loppukumarrukset sujuivat tutun kaavan mukaan, mutta heidän juostessa viimeisinä lavan eteen, Evie astahtikin viime hetkellä pari askelta taaksepäin ja viittasi kädellään Hayleyn suuntaan, joka jäi yksinään kirkkaimpaan valokeilaan. Nainen kohotti kädet sydämelleen kumartaessaan liikutuksen kyyneleet poskilleen valuen, ja kääntyi katsomaan kokoonpanoa takanaan. Evie astahti sillä hetkellä eteenpäin ja kietoi kätensä tiukkaan halaukseen Hayleyn ympärille. Hetken he vain rutistivat toisiaan yleisön hurratessa, ennenkö kokoonpano astui lähemmäs ja he kumarsivat vielä kerran kaikki yhdessä. Hayley pyyhki kyyneliä edelleen siinä kohtaa, kun he peruuttivat pois laskeutuvan esiripun alta, ja nainen tuskin näki minne kulki, kun liikkui Evien ja muiden paimentamana kohti taustatiloja. Lavalla ei voinut puhua, sillä ääni kantoi yleisöön saakka, mutta heti kun se saavuttivat tilan suljettujen ovien takana, puhkesivat kaikki puheeseen yhtä aikaa. Onnitteluja sateli joka suunnalta ja Evie seurasi ylpeänä hieman sivummalta, kuinka jokainen näyttelijöistä, puvustajista, maskeeraajista, lavahenkilökunnasta ja tekniikan väestä kiersi vuorollaan onnittelemassa Hayleytä upeasta ensimmäisestä esityksestä Glindana. Standbyt poistuivat yhtä matkaa pukuhuoneisiinsa valmistautumaan kotiin lähtöön. Evie pyyhki tällä kertaa hieman huolellisemmin vihreän meikin kasvoiltaan ja käsistään, ja huomasi yllätyksekseen Hayleyn livahtavan ovesta pukuhuoneeseen.
”Eikö sinun pitäisi olla jo matkalla ulos?” Evie virnisti peilin kautta tummahiuksiselle naiselle, joka yritti selvitellä sykeröiltä vapautettuja hiuksiaan. ”Sinua odotetaan jo.”
”Odottakoot hetken kauemmin, en halua mennä ulos yksin”, Hayley naurahti tavallista jännittyneemmin. Evie kääntyi ympäri pyörivällä tuolillaan ja vilkaisi ystävää kulma koholla. Hetkinen, pelottiko tuota kohdata väki takaovella?
”Älä nyt sano, että jännität muutaman katsojan kohtaamista”, Evie naurahti. Hayleyn ilme kertoi asian olevan juuri niin. ”Voi hyvä luoja sinun kanssasi!”
”Mutta mitä jos he eivät ole tajunneet, että olen standby, vaan tarjoavat päänäyttelijän sivua?”
”Käännät toiselle sivulle naurahtaen. Ei se ole iso juttu.”
”Silti. Odotan mieluummin sinua.”

He juttelivat niitä näitä Evien pyyhkiessä viimeiset vihreät meikit kasvoiltaan ja korvanlehdistään. Hän puki päälleen kesäisen mekon, jolla oli saapunutkin sisään aamupäivällä ja tunsi väsymyksen jäsenissään, kun nappasi ruskean olkalaukun kantoonsa ja naksautti pukuhuoneen valot sammuksiin. Hän oli odottanut yhtä esitystä tälle päivälle, ja saanutkin kaksi. Se tuntui luissa ja ytimissä, kun he suunnistivat kohti takaovea. Molemmat merkitsivät itsensä tottuneesti teatterilta lähteneiksi, ennenkö kääntyivät ja astelivat lämpimään kesäyöhön. Tutut fanit odottivat kauempana ovesta omaa vuoroaan, siinä missä ensimmäistä kertaa paikalle saapuneet kasvot olivat heti ensimmäisinä vastassa. He ottivat kuvia, vetivät nimiään ohjelmiin ja lippuihin, ja päätyivätpä nimmaroimaan jonkun itse maalaamat tennarit, joissa toisessa oli Elphaba ja toisessa Glinda. Fanit tahtoivat yhteiskuvia heidän molempien kanssa, onnittelivat Hayleytä hienosta ensimmäisestä showsta ikinä ja kyselivät malttamattomina, joko Evie tiesi, olisiko Elphabana perjantainakin. Evie naurahti uteliaille mutta hyvää tahtoville kysymyksille ja lupasi, että twiittaisi asiasta heti, kun saisi itse kuulla. He lähtivät yhdessä Victorian asemalle Hayleyn kanssa nauraen ja hyväntuulisesti jutellen, ennenkö he halasivat keskellä asemaa. Hayley suunnisti maanalaisen sisäänkäynnille ja Evie puolestaan harppoi porteista junalaitureille lähteäkseen vihdoin kohti kotia. Hyvä kun hän pysyi hereillä vartin junamatkan ajan, mutta soitto kotipuoleen Paulille piristi hetkessä. Hän sai kuulla Elijahin päivästä ja suunnitella puolestaan viikonloppua, kun mies olisi tulossa tänne pojan kanssa. Se jos mikä riitti pitämään silmät avoinna siihen asti, että Evie pääsi kotiin ja sai otettua polttavan kuuman suihkun. Hän söi nopeasti edellisen päivänsä jämäruoat Raoulin istuessa hänen sylissään ja suunnisti suuri kissa harteillaan makuuhuoneeseen valmiina nukkumaan kellon ympäri.

Syyskuu 2017

Kun Connor oli esitellyt ideaa hänelle kahvikupin ylitse heidän suosimassaan pienessä kahvilassa, Evie oli vetänyt kahvit henkeensä. Köhittyään hetken silmät kirveltäen, nainen oli onnistunut kähisemään suostumuksensa. Olihan idea niin pähkähullu, ettei siihen auttanut kuin suostua. Connor oli tiedustellut, saisiko hän yhteyden heidän entiseen standby-Glindaansa, mutta Evie oli sen sijaan ehdottanut nykyistä. Miksi ei? Hayley tarttuisi ideaan epäilemättä hetkessä. Hayleyllä oli taipumusta innostua kaikesta, mikä erosi tavanomaisesta, ja mitä pähkähullumpaan suuntaan mentiin, sitä innostuneempi nainen oli. Connor oli ilmoittanut sen käyvän täydellisesti ja ehdottanut, että he tapaisivat heti torstaina. Evie oli suostunut ja luvannut, että he olisivat Hayleyn kanssa standby-huoneessa. Viaton kehotus olla eksymättä matkalla sai Connorin nauramaan, ja niin entiset työkaverit palasivat takaisin vaihtamaan kuulumisiaan. Connor oli lähtenyt heinäkuussa oltuaan kaksi vuotta Fiyerona, ja vaikka he eivät olleet työskennelleet keskenään kuin puoli vuotta, oli Evie solminut nopeasti ystävyyden miehen kanssa. Connor oli hyväntuulista, mukavaa seuraa, eikä moisia ihmisiä voinut koskaan olla lähipiirissä liikaa.

Nyt, kahta päivää lähes tukehtumiseen päättyneen kahvihetken jälkeen, he istuivat kaikki kolme sohvalla lehtiö sylissään. Evie pyöritteli kynää kädessään koettaessaan toimia kirjurina, mutta he olivat heitelleet niin paljon ideoita edes takaisin, ettei hän enää tiennyt, miten kukaan pysyisi keskustelun tahdissa. Suunnitteleminen oli aina samanlainen kaaos, mutta nyt sitäkin enemmän, kun he saivat luvan kanssa venyttää rajojaan.
”Entä As Long As You’re Mine? Se on aina ikuinen yleisön suosikki”, Connor ehdotti päätään kallistaen. Naiset nyökkäsivät suostumuksensa, ja Evie lisäsi kappaleen listalle, jota he olivat keränneet. Sieltä oli jo vedetty yli useampi mahtava kappale, kuten The Wizard and I, kun he olivat todenneet tahtovansa mieluummin esiintyä yhdessä kuin sooloina. No Good Deed oli tunnetusti vaikea kappale irroitettavaksi asiayhteydestään, joten sitä he eivät olleet harkinneetkaan, mutta muutoin listalla roikkui edelleen yksittäisiä kappaleitakin - kuten Something Bad, joka oli lisätty sinne lähinnä vitsinä ja nyt jäänyt roikkumaan mukaan.
”Jos tarkoituksena on sotkea rooleja, mitä jos otamme What Is This Feelingin, ja vaihdamme vain esittäjät?” Hayley ehdotti. Se sai nopeasti kahden muun kannatuksen, ja Evie lisäsi kappaleen listalle. Nainen painoi hetkeksi sädehtivän sinisten silmiensä katseen paperille.
”Rakkaat, meillä on Sentimental Maniä ja The Wicked Witch of the Eastia lukuunottamatta kaikki Wickedin kappaleet ylhäällä”, hän huomautti koettaen tukahduttaa nauruaan.
”Mitä? Ei varmasti ole!” Connor protestoi nauraen ja veti lehtiön syliinsä. ”Hei, olemme karsineet The Wizard and I:n ja No Good Deedin, ei niitä lasketa!”
”Vedin ne yli”, Evie huomautti napauttaen kynällä lehtiötä. Kolmikko hiljeni hetkeksi tuijottamaan kappalelistaa, jonka he olivat koonneet eteensä. Parin kappaleen karsiminen ei vielä auttanut, kun heidän oli tarkoitus valita kolme kappaletta, jotka esittää yleisön edessä parin viikon päästä.

He kävivät uudelleen toimeen, lähestyen ongelmaa nyt toisesta näkökulmasta. Heistä olisi hilpeää laulaa mitä sattuu kappaleita Wickedistä, joita he eivät koskaan olleet päässeet laulamaan lavalla, mutta mitä yleisö tahtoisi kuulla? Se teki valinnoista varsin helppoja. Defying Gravity ja As Long As You’re Mine olisivat ehdottomasti mukana. Sen jälkeen kysymys kuului, mikä olisi heidän viimeinen kappaleensa. Väittely oli pitkään Dancing Through Lifen ja What Is This Feelingin välillä, ennen kuin he totesivat Elphaban esittävän jo kaksi kappaletta. Dancing Through Life, siis!
Kappalelista lukkoon lyötynä heillä oli edessään todellinen hauskuus, sillä konsertti, joka kantoi nimeä The Musicals: Miscast, oli ensimmäinen yritys tuoda Broadwayllä samalla nimellä hilpeyttä herättänyt tapahtuma West Endin puolelle. Arts Theatren pienelle lavalle sunnuntaisena iltana parin viikon päästä kerääntyisi koko joukko esittäjiä eri musikaaleista ympäri Lontoon lukuisia teattereita esittämään kappaleita, joita eivät olleet koskaan päässeet esittämään lavalla. Connorin tiedon mukaan suurin osa näyttelijöistä oli vastikään työttömäksi jääneitä, mutta joukkoon mahtui heitäkin, jotka olivat paikalla sen tähden, että olivat varanäyttelijöitä nykyisissä produktioissaan. Liput olivat Connorin mielestä menneet kuin kuumille kiville, vaikka ensimmäiset esiintyjät olikin vahvistettu vasta viikkoa aiemmin.
”Mitä jos sekoitamme rooleja oikein kunnolla?” Evie ehdotti pieni hymy huulille hiipien, kun he olivat hetken tuijottaneet kännyköiltään tuttuja laulunsanoja ja pohtineet, minkä roolin kukakin tahtoisi ottaa. ”Minä olen esiintynyt sekä Glindana että Elphabana-”
”Ei ole mitään syytä ylpeillä”, Hayley keskeytti kiusallaan, mikä sai Evien tökkäämään naista kynällään kylkeen. ”Au!”
”Olin vain sanomassa, että mitä jos minä otan Fiyeron roolin?” Hetkeksi keskuuteen langennut hiljaisuus purkautui nopeasti, kun kaksi muuta näyttelijää innostuivat ideasta. Miksi vain heidän pitäisi naisina vaihtaa roolejaan päittäin, kun he voisivat yhtä hyvin sotkea koko kuvion?
”Ja minä Glindan”, Connor naurahti. ”Kai saan oikein valtavan prinsessapuvun?”
”Voit ehkä mahtua jonkun aiemman päänäyttelijän pukuun, kai täälläkin nyt pitkiä Glindoja on ollut”, Hayley nauroi raikuvasti. Ajatuskin lihaksikkaasta miehestä Glindan sinisessä, kimaltein koristellussa, valtavahelmaisessa mekossa sai nauramaan. ”Saanko maalata kasvoni vihreäksi?”
”Jos saat siihen luvan korkeammalta taholta niin anna mennä”, Evie naurahti, ”mutta varaudu siihen, että se väri on hiusrajassasi vielä viikon päästäkin.”
”Ei se mitään”, Hayley virnisti. ”Sovimmepahan hetken yhteen.”
”Auts!”

Kun he nousivat Arts Theatren lavalle Matildan näyttelijöiden hilpeän vedon jälkeen, Hayley ei suinkaan ollut vihreä eikä Connor pukeutunut mekkoon, mutta yleisön kannustuksesta päätellen se ei haitannut ketään. Aplodit hiljenivät vasta, kun yhdeksän henkinen orkesteri alkoi soittaa What Is This Feelingin alkusoittoa. Yleisön katseet kääntyivät heti kahteen lavalla seisovaan naiseen, mutta yllätys oli melkoinen, kun kappaleen aloittikin Connor. Kohahdus, joka kulki läpi yleisön, antoi vain enemmän virtaa kahdelle esiintyjälle, jotka omivat hilpeän dueton esittäen sulavasti rooleja, jotka eivät olleet kummallekaan entuudestaan tuttuja. Naurunremakka kantoi aina Dancing Through Lifen lyhennetyn ja tiivistetyn konserttiversionkin halki, kun Evie ja Connor esittivät kappaleen - rooleissa, jotka saivat yleisön pihisemään paikoillaan. Evie saattoi jo kuvitella, miten saisi myöhemmin Arts Theatren yläkerran kahvilassa kuulla salissa olevilta Wickedin faneilta, että hänestä tulisi hyvä Fiyero.
Jos yleisö oli nauranut kaksin kerroin penkeillään kahdelle aiemmalle vedolle, As Long As You’re Mine sai monet pomppaamaan jaloilleen ennen kuin kappale oli edes lopussa. Monet nuoremmista faneista tuntuivat ottavan sen tavattoman vakavasti, että heidän Elphaba ja Glinda esittivät rakkausduettoa - olkoonkin, että Evie esitti Fiyeroa ja Hayley Elphabaa. Yleisön vislaukset ja huuto, joka kantoi aplodien tasaisen töminän yli sai kaikki kolme näyttelijää kumartamaan syvään ja poistumaan lavalta - vain tullakseen patistelluiksi heti takaisin. Yleisö ei hiljentynyt ennen kuin alkutahdit Defying Gravitystä olivat jo takanapäin, ja Connorin kivahdus saada Elphaba rauhoittumaan, hukkui edelleen yleisön myrskyisiin suosionosoituksiin. Vasta, kun Hayley yhtyi lauluun, hiljeni yleisö kuuntelemaan esitystä. Evie huomasi pidättävänsä henkeään katsoessaan, miten kaksikko luovi läpi duetto-osuuden tavattoman kauniisti, ja hymyili leveästi. Hänellä oli uskomattomia työkavereita. Mikä kunnia olikaan voida työskennellä näin lahjakkaiden, yleisön vaivattomasti lumoavien ihmisten parissa.
”I hope you’re happy in the end, I hope you’re happy, my friend”, Connor ja Hayley päättelivät dueton. Yleisö pidätti hengitystään, kun kaksikko esitti lavalla nähdyn lyhyen keskustelun, mutta heillä oli edelleen ässä hihassaan. Kun oli Elphaban aika astua eteen kohtauksessa, jossa Apollo Victorian lavalla noita lähti lentoon, Hayley ja Connor peruuttivat askeleen takaviiston ja viittasivat käsillään taakse.
”I’m the one you want, it’s me. It’s meeeeeeeeee”, Evie astui eteenpäin antaen voimakkaan nuotin purkautua huuliltaan pitkänä ja vahvana. Hän asteli eteenpäin aina lavan etureunaan saakka laulaen viimeisen puolitoista minuuttisen kappaleesta, joka oli tituleerattu yhdeksi merkittävimmistä ja vaikuttavimmista musikaaliteatterin numeroista. Toisin kuin Apollo Victorian lavalla, tänään mikään ei estänyt naista käyttämästä laulutekniikkaansa hyväksi lukuisten ylimääräisten riffien muodossa. Pieni teatteri tuntui täyttyvän voimakkaasta äänestä ja toisin kuin kotiteatterinsa lavalla, tällä kertaa Evie saattoi nähdä ensimmäiset rivit yleisöstä kunnolla. Hayley ja Connor täydensivät kappaleen lopun harmoniaa, ja vaikka siihen ei kokoonpanon luomaa vaikuttavuutta kahden ihmisen voimin saatukaan, Evie täydensi kappaletta nostamalla viimeistä nuottia korkeammalle. Se jos mikä sai yleisön jaloilleen ja pauhaavat suosionosoitukset lyömään näyttelijät ällikällä. Esiintyjät nauroivat tarttuessaan toisia käsistä ja kumarsivat viimeisen kerran yleisölle, ennen kuin suunnistivat taustatiloihin toisiaan selkään taputellen. Ilta oli ollut täysin pähkähullu, mutta sitäkin hauskempi kokemus.

Lokakuu 2017

Aamu oli valjennut aurinkoisena, kun perhe oli herännyt pienessä lontoolaisessa kaksiossa. Evie oli ollut ensimmäinen hereillä, mutta nainen ei ollut noussut aviomiehensä viereltä. Hän oli jäänyt makoilemaan peittojen lämpöön käpertyen lähelle Paulin lämmintä, tasaisesti kohoilevaa rintakehää ja nauttinut läheisyydestä. Elijah oli seuraava, joka heräsi - ja poika myös oli ensimmäinen, joka nousi sängystään. Sohvalla nukkunut lapsi oli hiipinyt makuuhuoneen oven taakse ja varoen kurkistanut sisään. Saadessaan vastaukseksi Evien pehmeän hymyn, oli poika astunut sisään. Evie kurkotti kättään lasta kohden. Elijah kapusi leveälle parisängylle ja tuli äitinsä vetämäksi aivan Evien kainaloon saakka. Nainen suukotti lapsen otsaa, poskia ja tummien hiuskiekuroiden peittämää päälakea moneen kertaan, mikä sai Elijahin kiemurtelemaan.
”Äiti lopeta, olen jo iso poika”, lapsi vastusteli kiemurrellen ja töni äitiään kauemmas, vaikka Evie ei irti päästänytkään.
”Oletko?” Nainen myhäili hiljaa unen karhentamalla äänellä ja katseli silmät säihkyen lastaan, joka oli hänen maailmansa valo. Jopa aikaisina aamuina, kun Elijah oli jalkeilla aiemmin kuin hän - tai myöhäisinä iltoina, kun poika ei tahtonut nukkumaan.
”Olen! Olen kohta viisi”, Elijah julisti päättäväisenä.
”Niin olet”, Evie vastasi pirteyttä äänessään. Milloin hänen pojastaan oli tullut niin iso? ”Oletko tarpeeksi iso, että osaat istua hetken aloillasi?”
”Olen”, Elijah vakuutti nyökäten ja kuin todistaakseen väitteensä, pyrki istumaan sängyllä. Evie ei laskenut irti pojasta, joten huokaisten lapsi tyytyi osaansa äitinsä kainalossa halittavana. Evie silitti pojan hiuksia ja painoi uuden suukon päälaelle.
”Siinä tapauksessa, tahdotko tulla katsomaan Wickediä?” Hän kysyi hiljaa hymy huulillaan.
”Olen nähnyt sen monta kertaa”, Elijah vastasi kulmat kurtistuen. Olihan hän ollut teatterilla useana päivänä, joko hakemassa Evietä töistä (jos oli ollut vielä niin myöhään hereillä) tai viemässä äitiä töihin, ennenkö lähti itse isän mukana kohti pohjoista.
”Ei, tarkoitin yleisössä”, Evie korjasi naurahtaen. Elijah räpäytti silmiään ja hetken makuuhuoneessa vallitsi seesteinen, lauantaiaamuun täydellisesti sopiva rauha.

”Yleisössä?!” Poika kiljaisi ja pomppasi ylös niin, ettei mikään äidin protesteista olisi saanut lasta pysymään aloillaan. ”Joo! Tietenkin!” Elijah alkoi pomppia sängyllä kasvot loistaen.
”Elijah!” Nainen torui nauraen, ”herätät vielä isäsi.” Se tosin oli jo liian myöhäistä, sillä Paul oli herännyt kiljuntaan ja sängyn liikkeisiin, kun kohta viiden vanha poika oli alkanut pomppia.
”Kerroit hänelle Wickedistä?” Paul kysyi käheällä äänellä kääntyen kyljelleen yhä puoliunessa ja veti vaimoaan lähemmäs, pois Elijahin pomppimisen tieltä.
”Jep”, Evie vastasi naurahtaen ja painoi selkänsä mielellään vasten Paulin leveää rintakehää.
”Oliko sinun pakko tehdä se näin aikaisin aamulla?” Mies nurisi hiljaa haudaten nenänsä mahonginruskeisiin hiuksiin.
”Kello on jo kahdeksan, iskä!” Elijah kiljaisi pomppien edelleen innoissaan leveällä sängyllä. Kummallakaan vanhemmista ei ollut sydäntä käskeä poikaa lopettamaan hyppimistä ja hillitsemään intoaan. Se oli niin puhdasta katsottavaa, että he molemmat tuntuivat kyvyttömiltä edes räpäyttämään silmiään.
”Sitä juuri tarkoitin”, Paul vastasi huokaisten. Kahdeksan ei suinkaan ollut kellonaika, jolloin hän tahtoi herätä viikonloppuna. Se, että Evie oli aina ollut jalkeilla ennen aurinkoa, ei ollut siirtynyt lukuisten avioliitossa vietettyjen vuosien aikana häneen. Evie oli aamuvirkku. Hän ei. Se oli aina ollut niin. Mies painoi suukon vaimonsa hiusten sekaan ja sulki silmänsä vasten makuuhuoneeseen hiipiviä päivänsäteitä. Hän ei nousisi aivan vielä, vaan nauttisi harvinaisesta laiskasta aamusta vaimonsa kanssa vielä hetken.

Elijah oli lopulta saanut molemmat vanhempansa liikkeelle, saanut eteensä vuoren aamupalaa ja sen jälkeen kiskonut aikuiset ulos asunnolta niin tarmokkaasti, että molempia oli naurattanut.
”Milloin hänestä on tullut näin iso?” Evie pohti ääneen päätään pudistellen, kun katsoi edellä kulkevaa poikaansa, joka suunnisti tarmokkaasti juna-asemaa kohden. Poika ei ollut kuin muutaman metrin päässä, mutta aina kun he koettivat kiriä lapsen kiinni, Elijah kiihdytti askeliaan. Poika todella tahtoi teatterille nopeasti.
”En tiedä”, Paul vastasi käsi Evien selän ympärille kiedottuna. ”Elijah, tule tänne.” Poika vilkaisi vanhempia olkansa yli tyytymättömänä, mutta huokaisten jäi odottamaan, että aikuiset saivat hänet kiinni. Lapsi tarttui äitinsä käteen kiskoen Evietä reippaasti eteenpäin.
”Oli kenties virhe kertoa hänelle lipuista jo nyt”, nainen naurahti. He olisivat saaneet nukkua niin paljon pidempään ja syödä aamupalansa rauhassa, jos Elijah ei olisi tiennyt.
”Luuletko?” Paul naurahti seuratessaan päätään pudistellen vaimoa ja poikaansa lippuasemista läpi oikealle laiturille ja junan kyytiin, joka veisi heidät Lontoon ydinkeskustaan. Elijah hoilasi koko matkan ajan yhtä ainoaa säkeistöä Hamiltonista, mikä herätti niin ihastusta kuin paheksuntaa kanssamatkustajissa, mutta he eivät aikoneet estää poikaansa. Hiljainen räppäys ei aiheuttanut sen enempää meluhaittaa kuin televisiosarja, jota joku katsoi muutaman penkkirivin päässä ilman kuulokkeita tai pari puhelua, joita vaunun eri päissä käytiin.

He astuivat ulos junasta Victorian asemalla ja Elijah vaati, että saisi näyttää lippua itse automaattiselle portille, joka aukesi pojan edessä. Evie astui samalla avauksella ulos ja pudisti päätään huvittuneena, kun Elijah ojensi ylpeänä junalippua hänelle takaisin.
”Käydään hakemassa liput”, nainen totesi tarttuen lapsensa käteen, ennenkö innosta hehkuva poika juoksisi omille teilleen kiireisellä asemalla. Hän luotti täysin siihen, että Elijah löytäisi oikealle uloskäynnille ja sisään teatteriin itsekin, mutta mikään mahti maailmassa ei saisi häntä laskemaan tuskin viiden vanhaa poikaansa itsekseen väkijoukkoon. Tämä maailma oli sairas ja pimeä, niin kovin pimeä. Lapsen viattomuus loisti siinä kuin majakka myrskyisessä yössä, eikä hän antaisi minkään tukahduttaa Elijahin valoa.

He suunnistivat sisään teatterin pääovista ja pysähtyivät toimiston keskimmäisen lippuluukun luokse.
”Hyvää huomenta”, Evie tervehti pirteästi työntekijöitä, jotka olivat olleet teatterilla jo pari tuntia. ”Minulla olisi matineehen pari lippua, O’Neillin nimellä”, hän lisäsi. Sillä aikaa kun työntekijä etsi lippuja, hän vilkaisi sivusilmällä Paulia ja Elijahia. Mies yritti parhaansa mukaan rauhoitella kierroksilla käyvää lasta, joka tahtoi nähdä kaiken, joka pienessä eteisaulassa vain oli nähtävissä.
”Olet käynyt täällä ennenkin”, Evie kuuli miehen muistuttavan lasta, mutta se ei saanut Elijahia rauhoittumaan - päin vastoin. Poika sukelsi kiihkeään, vauhdikkaaseen kertomukseen siitä, miten hän ei ollut koskaan käynyt täällä lippujen kanssa. Hän oli vain saanut olla taustatiloissa ja kulkenut muutamaan kertaan aulan halki, mutta nyt hän pääsisi ihan oikeasti teatteriin, ’niin kuin kaikki muutkin’ hänen luokallaan.
”Oliko teillä kiireinen aamu?” Evie kysäisi hyväntuulisesti lippuja ojentavalta työntekijältä. Hän oli aina tullut vaivattomasti toimeen teatterin muidenkin työntekijöiden kanssa, eikä tämä kerta ollut poikkeus. ”Miten opintosi ovat sujuneet?” Hän kysäisi saatuaan vastauksen, ettei jonoa ollut ollut liiaksi. Kuulemma esitykset olivat silti varsin täysiä, ilta erityisesti. Selkeästi perheet olivat jälleen liikkeellä muutaman viikon hiljaisemman jakson jälkeen.
Hän vaihtoi vielä hetken kuulumisia kolmen lippukassalla työskentelevän henkilön kanssa, ennenkö Elijah ilmestyi malttamattomana nykimään hänen hihaansa. Hyvä on, viesti oli mennyt perille, oli aika siirtyä sisään teatteriin.
”Oletan, että sisäänkäynti on suljettu?” Hän kysäisi nauraen teatterin väeltä.
”Valitettavasti. Ulkoa vain kiertämään”, hän sai vastauksen samalta naiselta, joka oli etsinyt hänen lippunsakin.
”Eipä se mitään. Tule Elijah, mennään”, hän naurahti ojentaen kätensä pojalleen, joka tarttui siihen innokkaasti ja sen jälkeen nappasi Paulinkin kädestä kiinni.

He suunnistivat sisään teatterin takaovesta niin varhain, ettei ovella ollut vielä edes turvamiestä vastassa. Evie joutui hetken kaivamaan laukkuaan, jotta löysi kulkukorttinsa, mutta Paul piti Elijahin kiireisenä sillä välin. He astuivat sisään ja Evie kävi merkitsemässä itsensä sisällä olevaksi ja kirjasi samalla miehensä ja poikansa vieraiksi. Teatterin väki tahtoi pitää tarkkaa kirjaa siitä, kuka milloinkin oli sisällä rakennuksen taustatiloissa ja kenen vieraana. Kai sillä oli jotakin tekemistä turvallisuuden kanssa, joskaan Evie ei ollut koskaan pysähtynyt pohtimaan moista. Hän suunnisti hissille, joka vei heidät oikeaan kerrokseen ja ohjasi Elijahin edellään standbyden pukuhuoneelle. Tai ehkä enemmän olohuoneelle, sillä he eivät koskaan laittautuneet täällä valmiiksi, jos joutivat lavalle. He vain saivat oleskella täällä sen aikaa, kun muut esiintyivät.
”Sinulla on pleikkari!” Elijah kiljaisi astuessaan sisään huoneeseen. Evie räpäytti hämmentyneenä silmiään. Eihän heillä ollut edes televisiota, kun kumpikaan ei ollut kokenut moista tarpeelliseksi. Vaan Elijah oli oikeassa - heidän pitkän, yleensä tavaroiden peittämän pöytänsä päädyssä oli pieni taulutelevisio jalustallaan ja vieressä musta Playstation 3.
”Niinpä näkyy olevan”, Evie naurahti laskien laukkunsa pöydälle. ”Tahdotko pelata sillä?” Jos se oli heidän huoneeseensa jätetty, ei kukaan voisi pahastua sen käytöstä. Elijahin innokas kiljaisu riitti vastaukseksi, ja niin Evie järkeili hetken, miten laite toimikaan. Hän tiesi, että heillä oli jossakin hauska peli siihen, se sama, jota he olivat pelanneet niin monina kertoina swingien kanssa. Naisella oli epäilyksensä, että tämä laite oli ilmestynyt heille nimenomaan swingeiltä.

Elijahin uppoutuessa pelaamaan Little Big Planetia, jonka kanssa poika oli ehdottomasti parempi kuin äitinsä, Paul nojaili selkäänsä vasten lipastoa ja katseli, kuinka Evie liikkui hyväntuulisesti ympäri pientä huonettaan. Elijah istui sohvalla jalat alleen taitettuina ja näytti uppoutuneen peliin niin, että poika tuskin näkisi tai kuulisi mitään muuta.
”Oli hyvä valinta tarjota hänelle mahdollisuus teatteriretkeen”, Paul myönsi hetken poikaansa katseltuaan. Evie pysäytti kolistelunsa laatikon kanssa, jota hän oli käynyt läpi koettaessaan löytää varalaturiaan. Hän oli unohtanut ladata puhelintaan edellisenä yönä, joten se teki jo nyt kuolemaa. Paras tökätä se latautumaan heti.
”Sano tuo sen jälkeen, kun hän on ensin istunut hiljaa koko melkein kolmituntisen esityksen”, Evie naurahti kääntäen itsekin katseensa pieneen poikaan, jonka kielenpää pilkisti suupielestä, kun lapsi keskittyi ruudun tapahtumiin koettaen ohjata pienillä peukaloillaan hahmoaan.
”Vaikka hän ei istuisi aivan hiljaa, hänen onnensa tekee tästä jo sen arvoista. Näit hänen ilmeensä, kun hän pääsi edes sisään teatterin aulaan”, Paul pudisti päätään. ”Muistuta minua, miksemme ole tehneet tätä jo aiemmin?”
Evie kohautti pienesti harteitaan. Hän ei tiennyt. Elijah oli moneen kertaan kuunnellut taustatiloista, kaukana lavalta, miten esitys eteni, mutta hän ei ollut koskaan ottanut lasta teatteriin mukanaan. Ei yleisöön, ei näin. Olisi vissiin pitänyt.
”Hyvä että teimme sen siis nyt.” Ehdottomasti. Jos pojan alkuperäinen into kantaisi koko päivän läpi, tämä olisi kaiken ylimääräisen sähellyksen arvoista. Vaatihan se hieman sommittelua, että he onnistuivat järjestämään tämän, mutta se olisi sen arvoista. Hänellä oli nyt kolme lippua permannon takaosaan, jotta he voisivat yhdessä perheenä istua alas ja seurata musikaalia, joka oli värittänyt hänen elämäänsä niin pitkään. Hän ei voinut kuin iloita siitä, että saisi vihdoin jakaa sen Elijahinkin kanssa, aivan kuten hänen vanhempansa olivat jakaneet teatterin riemut hänen kanssaan vuosia aiemmin, kun hän oli ollut pieni, hassulla aksentilla Australiassa puhuva lapsi.

Aamupäivä kului varsin nopeasti, kun Elijah pelasi pelikonsolilla, jonka mysteeri ratkesi Hayleyn saapumisen myötä.
”Ajattelin, että teillä voisi olla tarvetta sille tänään, joten varastin sen eilen illalla swingeiltä”, Hayley naurahti ensitöikseen, kun astui sisään pukuhuoneeseen, jonka naiset jakoivat keskenään. Hayley heilautti hyväntuulisesti laukkunsa tasolle eikä Paul voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten naisten tapa levittää tavaransa hetkessä ympärilleen oli hälyttävän samanlainen. Tuskin hän oli ehtinyt viimeistellä ajatusta, kun Hayley oli jo kiertänyt tervehtimässä kaikkia lämpimin halauksin ja sukeltanut tutkimaan lipaston laatikoiden sisältöä mutisten jotakin kuulokkeistaan, jotka oli varmasti jättänyt tänne.
”Miten teillä pysyy mitkään tavarat tallessa?” Paul kysäisi naurahtaen, kun Evie liittyi kuulokkeiden metsästykseen.
”Ole hiljaa”, molemmat naiset naurahtivat olkansa yli käydessään järjestelmällisesti laatikoita läpi mutisten jotakin siitä, miten olivat varmasti nähneet kuulokkeet milloin missäkin edellisen illan aikana. Paul pudisteli päätään ja siirtyi istumaan sohvalle poikansa viereen pysyäkseen poissa naisten tieltä. Takaseinää vasten asetetun sohvan yläpuolella oli ikkuna, jonka ympärille naiset olivat ripustaneet kasan pieniä led-valoja, jotka varmasti loivat ihanan tunnelman huoneeseen pimeinä iltoina. Juuri nyt ne eivät kuitenkaan olleet päällä, mutta Paul huomasi pohtivansa, olisiko Evie ripustanut moisia valoja heidänkin olohuoneeseensa Newcastlessa, jos olisi saanut mahdollisuuden. Hän tuli nopeasti vaimonsa puuhia seurattuaan siihen tulokseen, että olisi. Evie olisi täyttänyt heidän talonsa kynttilöin sekä valosarjoin, loihtinut ympärilleen samaa taianomaista hehkua kuin mitä säteili nyt. Heidän asuntonsa ei olisi koskaan ollut pimeä, vaan aina lämmin, valoisa ja kutsuva. Pihan pienissä pensaissa ja puissa olisi ollut valoja ja ulkona loistanut suuri lyhty tai muutamakin. Ajatuskin sai sydämen kivistämään. Se oli jotakin, mitä ei koskaan tapahtuisi, ei heille. Paul käänsi katseensa nopeasti televisioruutuun keskittyen seuraamaan Elijahin etenemistä pelissä, jossa poika oli molempia vanhempiaan tuhannesti parempi.

Kun kello lähestyi kahta, Evie tarjosi välipalaa Elijahille. Paul ei ollut edes huomannut naisen valmistelleen naposteltavaa kotona ennen kuin nainen oli levittänyt useamman muovirasian jakkaralle, jonka oli asettanut sohvan eteen. Poika keskeytti pelinsä varsin haluttomasti, mutta muistutus siitä, että hän pääsisi pian katsomaan showta, josta oli vain kuullut niin monta vuotta, sai pelin unohtumaan hetkessä. Elijah nakersi porkkanatikkuja dipaten niitä kastikkeeseen, jonka Paul epäili olevan kaupasta, ja söi hyvällä ruokahalulla sämpylänsä, jonka Evie oli valmistanut. Hayleykin varasti muutaman porkkanatikun varmistettuaan ensin Elijahilta, että se kävi päinsä, ja yhdessä nelikko tuhosi viimeisetkin naposteltavat siinä vaiheessa, kun Elijah oli jo saanut vatsansa täyteen. Paul keräsi muovipurkit pinoon ja sujautti ne Evien laukkuun epäillen, että ne unohtuisivat muuten tasolle, jos niitä ei pakkaisi valmiiksi. Hän vilkaisi kahden naisen välissä istuvaa pientä poikaansa, joka alkoi näyttää siltä, että halkeaisi pian innosta, eikä voinut estää leveää, lämmintä hymyä leviämästä kasvoilleen. Tällaisena hän tahtoi nähdä Elijahin joka päivä, eikä sinä hiljaisena, ajatuksiinsa vaipuneena, vakavana lapsena, joka oli tervehtinyt häntä kotona viimeisten kuukausien ajan. Miehen sydäntä kouraisi, kun hän kuuli vaimonsa naurua ja näki, miten Evie heitti päänsä taakse hiukset hulmuten, kun nauroi raikuvasti jollekin, mitä Elijah oli sanonut. Evie oli täydellinen äiti heidän pienelle pojalleen tällaisina hetkinä, kun oli läsnä. Naisen vaivaton tapa ottaa poikansa huomioon ja tarjota Elijahille juuri sitä, mitä poika kulloinkin tarvitsi, oli vuosia sitten ollut syy mustasukkaiseen katkeruuteen, kun hän oli seurannut vaimonsa vaivatonta astumista vanhemmuuden rooliin tuntien olonsa huonoksi Evien rinnalla. Nyt se oli syy ylpeyteen, mutta myös sydänsuruun. Hän tahtoi, että Elijahilla olisi elämässään kaksi vanhempaa päivästä toiseen. Ei vain silloin tällöin, kun Evie sattui muistamaan perheensä olemassaolon. Paul huokaisi raskaasti, mikä sai Evien kääntämään katseensa kysyvänä mieheen. Mies pudisti pienesti päätään ja tarjosi lepyttelevää hymyä naiselle. Kaikki oli kunnossa.
”Aika siirtyä teatterin puolelle”, Paul sanoi ojentaen kättään kohti vaimoaan ja poikaansa, joka oli jaloillaan niin nopeasti, ettei sitä ollut uskoa todeksi. Ei sen kai olisi pitänyt yllättää, kun otti huomioon, miten innoissaan Elijah oli koko ajan ollut mahdollisuudesta nähdä musikaali, jonka tarinan tiesi jo sanatarkasti äitinsä töiden tähden. Jokainen kappale oli entuudestaan tuttu pojalle, mutta lapsen into mahdollisuudesta astua Ozin taianomaiseen maahan teatteriretken muodossa oli tarttuvaa laatua, ja siinä vaiheessa kun he astelivat sisään teatterin pääovista ja näyttivät lippujaan työntekijälle, Paulkin huomasi hymyilevänsä typerän leveästi.

Miestä ei yllättänyt lainkaan, että Evie johdatti innosta pomppivan pojan suoraan alakertaan ja myyntipisteelle. Evie nosti Elijahin syliinsä ja osoitteli erilaisia tavaroita lapselle, joka tuijotti silmät suurina kaikkea, mitä puodissa oli tarjolla. He päätyivät ostamaan ohjelman - josta poika etsi ensimmäisenä äitinsä kasvot leveästi virnistäen, sekä pehmoleluapinan, joka Paulin muistikuvien mukaan kantoi nimeä Chistery tarinassa. He olivat jo maksamassa, kun Evien kasvoille hiipi hymy, jonka Paul tiesi tarkoittavan sitä, etteivät ostokset suinkaan olleet jäämässä tähän. Nainen poimi parin vihreitä laseja sekä mustan t-paidan 10-vuotisjuhlien uudistetulla logolla. Elijah olisi tahtonut pukea paidan heti päälleen, mutta vanhemmat onnistuivat juuri ja juuri vakuuttamaan pojan siitä, että tuo malttaisi odottaa kotiin saakka. Paul kävi hakemassa kaikille juotavaa tiskiltä sillä aikaa kun Evie luovi heidät paikoilleen. He olivat takaosassa suurta teatteria, mutta eivät missään nimessä liian kaukana, ja melko keskellä. Hän oli jatkamassa matkaa oikealle riville, kun tajusi Elijahin pysähtyneen uusi pehmolelu kainalossaan tuijottamaan suu avoinna karttaa, jonka taakse lava kätkeytyi. Tai kenties lohikäärmettä, joka lensi kartan yläpuolella. Pojan ilme kuvasti puhdasta ihmetystä, mikä oli naisesta hellyyttävää - ja ansaitsi tulla ikuistetuksi. Elijah ei edes huomannut tulleensa kuvauksen kohteeksi, kun Evie nappasi muutaman kuvan pojastaan ja sen jälkeen lempeästi ohjasi lapsen paikalleen. Paul palasi kolmen lasin kera kantaen kainalossaan koroketyynyä Elijahia varten ja Evie hymyili kiitollisena. Hän tiesi unohtaneensa jotakin, mutta kuten aina ennenkin, myös nyt mies oli pitänyt huolta asiasta, joka oli lipsunut hänen mielestään.

Kun he poistuivat teatterista ihmisvirran mukana kolmea tuntia myöhemmin, kumpikaan aikuisista ei saanut suunvuoroa lapselta, joka kuvaili niin vauhdikkaaseen tahtiin kaikkea musikaalissa tapahtunutta, ettei puolista sanoista ollut saada edes selvää. Se ei kuitenkaan vanhempia haitannut, sillä molemmat keskittyivät mieluummin katsomaan intoa, joka kuvastui heidän poikansa hehkuvilta kasvoilta ja säihkyvistä, sinisistä silmistä. Elijah ei malttanut hidastaa edes siksi hetkeksi, että Evie voisi vaihtaa muutaman sanan vakituisten kävijöiden kanssa, joita löytyi takaoven luota aitojen takaa pari kappaletta, ja pahoittelevan hymyn kera nainen livahti sisään teatteriin poikansa äänen johdattamana. Elijahin into ei laantunut hissimatkan aikana eikä siinäkään kohtaa, kun poika istui alas sohvalle, jolla Hayley oli vain hetkeä aiemmin makoillut kirjan kanssa. Hayleyn viaton kysymys siitä, mitä Elijah oli musikaalista pitänyt, sai pojan aloittamaan kertomuksensa uudestaan alusta samalla innokkaalla, kirkkaalla äänensävyllä.

Paul lähti hakemaan ruokaa heille kaikille tarjouduttuaan kohteliaisuudesta tuomaan Hayleyllekin mitä ikinä nainen tahtoisi, ja niin Evie jäi kahden poikansa ja työkaverinsa kanssa, joka kuunteli ihailtavalla kärsivällisyydellä lapsen innokasta, tuskin järkeenkäyvää selitystä esityksestä, jonka poika oli nähnyt. Evie istahti sohvalle ja veti Elijahin syliinsä painaen suukon jos toisenkin tummien hiusten sekaan, mikä sai lapsen lähinnä tönimään häntä pois.
”Äiti, minulla on tarina kesken!” Poika protestoi yhden suukon jälkeen ja livahti karkuun vanhempansa sylistä, kun tahtoi esittää liioitelluin liikkein, miten Chistery oli kasvattanut siivet selkäänsä. Lapsi esitteli pehmoleluapinaansa, näytti sen siipiä ja oli halkeamaisillaan onnesta, kun Hayley esitti lisäkysymyksiä. Evie soi kiitollisen hymyn naiselle, joka vain pudisti päätään kieltäytyen moisesta. Elijahin kanssa juttelemisesta ei ollut mitään vaivaa, tai niin Hayley tuntui ainakin väittävän, mutta nainen tiesi, että pojalle tämä merkitsi paljon. Epäilemättä lapsi muistaisi ensimmäisen teatterikäyntinsä lopun elämäänsä, ja siihen muistoon yhdistyisi varmasti myös muisto mukavasta näyttelijästä, joka oli jutellut mukavia hänelle esityksen jälkeen.

Kuten saattoi olettaa, Elijah nukahti hetkessä saatuaan syödyksi annoksen, jonka Paul oli tuonut. Poika käpertyi sohvalle pehmolelu kainalossaan ja nukkui niin leveä hymy huulillaan, että Evie epäili pojan poskia särkevän pienten päiväunien jälkeen.
”Pärjäätkö hetken, jos käyn hoitamassa muutaman asian?” Paul kysyi vilkaisten nukkuvan pojan suuntaan.
”Tietenkin”, Evie vakuutti nyökäten. Hän katsoisi pojan unta ja odottaisi, että Paul palaisi. Mies poistui huoneesta hiljaa ja Evie kääntyi Hayleyn puoleen. Hetkessä naiset olivat syventyneet hiljaisella, matalalla äänellä käytyyn keskusteluun, jonka aihepiiri vaihteli niin monen asian välillä. Lopulta he päätyivät vain istumaan toverillisessa hiljaisuudessa, Hayley pöydän ääressä ja Evie sohvalla Elijahin pää sylissään. Pieni poika näytti niin loputtoman onnelliselta siinä nukkuessaan, ettei nainen voinut mitään ylpeydelle ja rakkaudelle, joka sai rinnan rottingille. Hänen hieno, upea, täydellinen pieni poikansa. Hänen elämänsä valo.

Marraskuu 2017

Teatterireissu paria viikkoa aiemmin Elijahin ja Paulin kanssa oli vakuuttanut hänet siitä, että heidän täytyisi tehdä useammin moisia nyt, kun poika oli riittävän vanha osatakseen käyttäytyä teatterissa. Elijah oli myös riittävän vanha nauttimaan esityksistä ja muistaisi ne hieman myöhemminkin, mikä ei koskaan haitannut. Kun hän oli pohtinut, mitä esitystä he voisivat käydä seuraavaksi katsomassa, moni vaihtoehto oli nostanut päätään. Hän vietti lomansa poikkeuksetta pohjoisessa, sillä se oli Elijahin koti, mutta onneksi oli lukuisia musikaaleja, jotka esiintyivät aikoina, jolloin hän ei ollut sidottu töihin. Kun hän oli pohtinut Matildan ja Lion Kingin väliä, jotka olivat molemmat jo aikaa kestäneitä ja rakastettuja perhemusikaaleja, sekä uutta School of Rockia, Evie oli huomannut olevansa umpikujassa. Sunnuntaisin pyörivät musikaalit olivat kaikki hyviä vaihtoehtoja. Ongelma oli siinä, ettei niistä yksikään ollut täydellinen vaihtoehto.
Hän oli tiennyt, että Elijah rakastaisi Wickediä, sillä poika oli rakastanut musikaalia lähes yhtä palavalla intohimolla kuin hänkin jo ennen kuin oli edes nähnyt esityksen. Hän oli hyräillyt kappaleita Elijahille jo silloin, kun poika oli ollut vastasyntynyt, ja Elijah oli aina ollut äärimmäisen kiinnostunut kaikesta, mikä liittyi hänen töihinsä. Hän tiesi, että poika rakastaisi Matildaa - siinä oli vetoava musiikki ja hauska tarina, eikä Elijah varmasti jättäisi nauramatta School of Rockin rokkaaville lapsille. Lion King olisi spektaakkeli, joka saisi elokuvaa rakastaneen lapsen ehdottomasti innostumaan, mutta yksikään niistä ei silti tuntunut täydelliseltä valinnalta pojan viisivuotislahjaksi.
Ei, ennen kuin hän selasi listaa Lontoossa pyörivistä esityksistä ja pysähtyi kultaisen tähtijulisteen kohdalle. Hamilton. Se oli show, jota Elijah rakasti tällä hetkellä vähintään yhtä paljon kuin Wickediä, vaikka ei ymmärtänyt tarinasta mitään. Sääli, että tuhannet muut olivat samaa mieltä, eikä lippuja Hamiltoniin ollut tarjolla.
Paitsi seuraavana perjantaina, kun loput tulisivat myyntiin. Nainen nielaisi. Ei hän voisi!

Vaan päivien kuluessa Evie oli entistä vakuuttuneempi siitä, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Hänen poikansa tarvitsisi lipun Hamiltoniin. Se olisi paras syntymäpäivälahja, jonka hän voisi antaa. Niinpä nainen varautui keskipäivällä alkavaan lipunmyyntiin suunnitellen kaiken huolella. Hänellä ei ollut kuin muutama päivämäärä jotka kävisivät lomapäiviä muuttamatta, mutta hän koettaisi siitä huolimatta. Hayley oli luvannut auttaa häntä lippujen jahtaamisen kanssa, sillä kuten tammikuu oli todistanut, Hamiltoniin ei saanut lippuja tuosta noin vain. Halukkaita katsomaan musikaalimaailmaa ravistellutta musikaalia oli aivan liian monta lippujen määrään verrattuna.
Perjantaina ennen puoltapäivää he olivat leiriytyneet hänen asunnolleen Hayleyn kanssa. Kahden läppärin, tabletin ja kahden puhelimen voimin naiset olivat valmiina hakemaan lippuja musikaaliin. Hayleyllä oli jo setti lippuja tammikuulta, joten nainen ei kaivannut itselleen enempää - sillä kuten Hayley leikillään narisi, hän oli jo maksanut tammikuussa varaamistaan lipuista enemmän kuin oli koskaan suunnitellut. Evie epäili suuresti, että hänelle kävisi samoin. Hän oli rajannut hinnan alle 60 punnan lippuihin, sillä jo kolme sen hintaista lippua tarkoittaisivat, että hän olisi maksanut melkein 200 puntaa poikansa synttärilahjasta. Hän ei tosin valittaisi, sillä epäilemättä Elijahin riemu hipoisi pilviä, jos he onnistuisivat lippujen hankkimisessa.

”90 punnan liput permannon takaa, otanko?” Hayley kysyi kolme minuuttia sen jälkeen, kun liput olivat tulleet myyntiin. Evie mietti kolme sekuntia ennen kuin huokaisi ja pudisti päätään. Ei. Se tulisi liian kalliiksi. Hänelle ei maksettu niin hyvää palkkaa. Hän hylkäsi itselleen tarjotut liput toiselta päivältä, sillä se ei sopisi hänen työsitoumuksiinsa - tietenkin järjestelmä tarjosi hänelle loistavia, maltillisesti hinnoiteltuja lippuja juuri silloin kun nainen tiesi olevansa lavalla päänäyttelijän loman tähden. Sitä iltaa olisi turha edes koettaa toivoa vapaaksi Hamiltonin tähden. He torjuivat vielä muutaman setin lippuja kumpainenkin, ennen kuin järjestelmä löysi hänelle sopivat liput hyvältä päivältä tammikuussa. Hayley hihkaisi kääntäen tietokoneen ruutua hänen puoleensa eikä Evie epäröinyt sekuntiakaan, kun varasi liput ja alkoi täyttää tietoja, joita Ticketmaster häneltä kyseli.
”En voi uskoa, että käytin juuri 172 puntaa poikani synttärilahjaan”, Evie nauroi epäuskoisena tuijottaessaan varausvahvistusta, joka hehkuvalla ruudulla loisti. Ei, hän ei tosiaankaan voinut uskoa sitä, mutta tässä sitä oltiin. Hayley yhtyi nauruun kietoen hänet spontaaniin halaukseen, jotka olivat tulleet tutuiksi naisen kanssa työskennellessä.
”Elijah pääsee katsomaan Hamiltonin!” Hayley naurahti. Molemmat naiset hiljenivät hetkeksi ajatellessaan pientä poikaa, joka oli onnistunut valloittamaan Hayleyn muutamalla tapaamisella niin totaalisesti, että nainen lähetti jatkuvasti terveisiä pohjoiseen ja tunki mukaan hänen facetime-puheluihinsa Elijahin kanssa. Elijah sekoaisi onnesta, siitä he molemmat olivat varmoja, eikä kummankaan edes tarvinnut sanoa sitä ääneen. Riitti että he vilkaisivat toisiaan ja purskahtivat pelkästä ajatuksesta nauruun.
”Hän ei ole hiljaa viikkoon”, Hayley kähisi naurunsa lomasta. Evie kohotti epäuskoisena kulmiaan naurun kupliessa yhä vapauteen vastustamattomana voimana.
”Viikkoon? Hän ei ole hiljaa vuoteen”, nainen korjasi päätään pudistellen ja antoi naurulleen vallan, kun he istuivat rinta rinnan hänen sohvallaan ja nauroivat niin, että kyyneleet kohosivat molempien naisten silmäkulmiin.

Vaati useamman minuutin, että he onnistuivat rauhoittumaan, sulkemaan kaikki käyttämänsä elektroniikkalaitteet ja päätään pudistellen nousemaan ylös sohvalta. Evie pyyhki naurunkyyneliä poskiltaan.
”Milloin aiot kertoa hänelle?” Hayley uteli noustessaan naisen perässä ylös. Evie vilkaisi Hayleytä. Mieli teki sanoa, että hän soittaisi pojalle tässä hetkessä, mutta se ei kävisi päinsä. Elijah oli koulussa, joten ensinäkään kukaan ei olisi kotona vastaamassa tabletin videopuheluun. Toisekseen, hän ei haluaisi kertoa sitä puhelimessa. Hän halusi olla läsnä, kun poika innostuisi asiasta.
”Hänen syntymäpäivänään”, nainen totesi. Hän olisi pohjoisessa joka tapauksessa, sillä oli ottanut lomansa siihen kohtaan. Hänen täytyisi vain pitää salaisuus pari viikkoa, ennenkö Elijah saisi tietää, mikä poikaa odotti tammikuisena torstaina. Hän pystyisi siihen kyllä.
”Tahdon videota, kun hän saa kuulla”, Hayley vaati nauraen, eikä Evie joutunut harkitsemaankaan lupaustaan, että ottaisi reaktion videolle. Hän olisi tehnyt niin joka tapauksessa, sillä hän tuppasi kuvaamaan poikaansa paljon muutoinkin. Tämä antaisi vain loistavan tekosyyn kaivaa kunnon kamera taas esille ja ottaa videota muullakin kuin kännykällä - tai niin hän ainakin itselleen uskotteli. Totuus olisi, että kännykän kameralla hän päätyisi poikaansa kuitenkin kuvaamaan, kun Elijah saisi avata pakettinsa, josta selviäisi, että tuo pääsisi katsomaan Hamiltonia. Hänen täytyisi vain keksiä, miten oikein toteuttaa se niin, että pieni poika tajuaisi, mistä oli kyse. Hänellä olisi pari viikkoa aikaa. Kyllä se vielä selviäisi. Hän ehtisi pohtia asiaa. Nyt uskomattomampaa oli se, että hänellä oli täydellinen lahja lapselleen - eikä se ollut vaatinut kuin muutaman äärimmäisen hermostuttavan hetken elektroniikan parissa.

———

Kun ovi sulkeutui viimeisen vieraan lähdettyä juhlilta, Evie lösähti istumaan sohvalle käsivarsi otsalle heilautettuna. Hän nojasi takaraivoaan vasten sohvan selkänojatyynyjä ja tuijotti kattoa voimatta uskoa, miten raskaat viimeiset kolme tuntia olivat olleet. Hän ei koskaan tuntenut oloaan näin väsyneeksi sen jälkeen, kun oli viettänyt kolme tuntia Apollo Victorian viettävällä lavalla valokeilojen paisteessa, mutta kolme tuntia lastenkutsuja kymmenen vieraan kera oli uuvuttanut hänet täysin. Elijahkin oli väsähtänyt päiväunille, eikä nainen voinut väittää, etteikö olisi tahtonut tehdä samoin. Hän vilkaisi Paulia, jonka kasvoilta heijastui sama uupumus, eikä voinut kuin nauraa.
”Selvisimme”, hän puuskahti ojentaen kättään miestä kohden. Paul epäröi hetken, mutta vaimonsa maanittelemana lähestyi sohvaa ja istui alas Evien vierelle, kun nainen kiskoi miestä kädestä. Evie käpertyi Paulin kainaloon, nosti kirkkaanväristen sukkien peittämät varpaat sohvalle ja sulki silmänsä tyytyväisenä oloonsa. Elijah oli nauttinut syntymäpäiväjuhlistaan tavattoman paljon, eikä mikään saisi häntä vakuutettua siitä, etteikö se olisi ollut sen arvoista. Poika oli suorastaan hehkunut leikkiessään ystäviensä kanssa, aukaistessaan paketteja ja syödessään herkkuja. Jälleen yksi upea muisto heidän lapselleen, jota Elijah voisi kantaa ylpeydellä mukanaan. Pisteet heille vanhempina!
”Odota vain, kunhan Elijah herää, saatat olla toista mieltä”, mies hymähti painaen suukon vaimonsa hiuksiin. Evie hymyili pienesti avaamatta silmiään. Paul katsoi vaimoaan alaviistoon. Hänen tyytyväinen, onnellinen vaimonsa, joka sopi hänen kainaloonsa kuin siihen valettu. Hän aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuun, ja jälleen kerran mies huomasi olevansa voimaton kertomaan tapaamisestaan juristin kanssa. Hänen täytyisi puhua Evielle, mutta katsoessaan vaimoaan näin, hän ei saanut sanaa suustaan.

Elijah heräsi tuntia myöhemmin, hieroi yhä silmiään könytessään portaita alakertaan ja oli kompastua Buddyyn, kun ei katsonut eteensä. Maassa makoileva sheltti ei päästänyt pihaustakaan, vaikka Evie oli varma, että poika oli astunut ainakin karvojen päälle, jos ei kunnolla koiran hännälle, mutta kiltti otus ei reagoinut. Tiukkailmeinen snautseri seurasi kuin varjo Elijahin rinnalla siihen hetkeen saakka, että poika kiipesi isänsä syliin sohvalle. Dexter asettui makaamaan tv-tason eteen katse perheeseen suunnattuna.
”Saanko syödä kakkua huomennakin?” Elijah kysyi vilkaistessaan kohti keittiön pöytää, jolta tarjoiltavat oli jo siivottu pois.
”Tietenkin”, Evie vakuutti painaen suukon pojan päälaelle. ”Saat syödä kakkua niin kauan kuin sitä on jääkaapissa.”
”Kunhan olet ensin syönyt päiväruokasi”, Paul täydensi Evien lupausta. Ei jälkiruokaa ennen päiväruokaa. Ei kuulostanut liian suurelta myönnytykseltä, joten Elijah nyökkäsi pirteästi päiväunet kovaa kyytiä pojan mielestä haihtuen.

”Mikä tuo on?” Lapsi kysyi huomatessaan olohuoneen pöydälle lasketun paketin. Hän oli aivan varmasti avannut kaikki lahjat, joita vieraat olivat tuoneet, ja hän oli avannut sekä vanhempien lahjan että Evien kautta kulkeutuneiden ystävien lähettämät paketit jo aamulla ennen juhlia. Vaikka tänään ei edes ollut hänen oikea syntymäpäivänsä.
”Se on viimeinen lahjasi”, Evie vastasi hymyn kera. ”Saat avata sen vasta keskiviikkona.”
”Äiti! Keskiviikkoon on ikuisuus”, pieni poika protestoi kauhuissaan. Hän oli jo melkein viisi, muutama päivä sinne tai tänne ei haitannut mitään. Tänäänhän he olivat hänen juhliaan juhlineet, muutaman päivän etuajassa, mutta silti. Vanhempien nauru sai pojan mutristamaan huultaan tavalla, joka muistutti Paulia kovasti vaimostaan.
”Tietenkin saat avata sen nyt”, Paul lupasi naurua yhä äänessään ja suukotti vaimonsa ohimoa. ”Se on meiltä molemmilta.” Evie lahjan oli hankkinut, mutta he olivat sopineet yhdessä, että se olisi heiltä molemmilta. Kuten oli hänen ostamansa junaratakin. Yhteisiä lahjoja yhteiselle pojalle.
”Mikä se on?” Elijah kysyi iloisesti kurkottaessaan paketin käteensä.
”Näet sitten, kun saat sen auki”, Evie naurahti ja siirtyi sivummalle miehen kainalosta, jotta saattoi kaivaa puhelimensa esille ja valita kameran käyttöönsä. Elijah ravisteli pakettia hetken, ennen kuin polvistui lattialle matalan sohvapöydän eteen ja alkoi varovaisesti irrottaa teippejä kullanhohtoisesta lahjapaketista.
”Se on kultainen ihan niin kuin Hamilton”, poika julisti iloisesti avatessaan varoen paperia. Evie ei tiennyt, mistä lapsi oli oppinut niin siistiksi lahjapaketin aukaisijaksi. Hänellä oli edelleen tapana vain repiä käärepaperi rikki kummempia ajattelematta, mutta viisivuotias poika aukaisi taitokset ja irrotti teipit tarkkuudella ja kärsivällisyydellä, jota harvalla aikuisella oli. Evie koetti olla nauraa hykertämättä, kun poika sai paperin viimein kokonaan auki ja antoi sen pudota pahvilaatikon ympäriltä. Hän oli päällystänyt pahvin Hamiltonin kuuluisalla logolla. Askartelu oli ollut varsin hilpeää taustahuoneessa Hayleyn kanssa, kun he olivat printtailleet Hamiltonin logoja, tekstejä ja muita siihen liittyvää koristellakseen pienen pahvilaatikon, jonka Hayley oli ostanut samalla, kun oli käynyt hakemassa muita askartelutarpeita Paperchasesta asemalta.

”Vähänkö makea”, Elijah iloitsi pyöritellessään pahvilaatikkoa kädessään. Evie naurahti.
”Rakas, katso sen sisälle”, hän kannusti pientä poikaa. Elijahilla kesti hetken keksiä, miten laatikko aukesi, ja sen jälkeen poika tajusi pitelevänsä laatikkoa ylösalaisin. Kiepautettuaan sen oikeinpäin, lapsi nosti kannen ilmaan ja asetti pöydälle laatikon viereen tutkiakseen sisältöä. Elijah räpäytti muutaman kerran silmiään paikoilleen jähmettyneenä, mutta yllätystä ei kestänyt kauaa. Poika suorastaan sukelsi pahvilaatikon sisään nostaen esille mustan t-paidan, jota kultainen Hamiltonin tähtilogo koristi. Silmät säihkyen Elijah rutisti paidan rintaansa vasten ja kääntyi katsomaan vanhempiaan. Sanattomana poika ojensi paitaa isälleen siksi hetkeksi, että saattoi riisua sen hetkisen punaisen paitansa, ja vaihtoi tilalle mustan Hamilton-paidan. Lapsi näytti halkeavan ylpeydestä, kun tuijotteli rinnuksillaan olevaa logoa.
”Siellä on muutakin”, Paul rohkaisi Evien pidellessä kättä suunsa edessä, ettei nainen nauraisi raikuvasti. Elijah vilkaisi yllättyneenä vanhempiaan ja kääntyi takaisin laatikon puoleen, josta totta tosiaan löytyi muutakin - nimittäin koko laatikon pohjan kokoinen valokuva West Endin omasta King Georgesta, joka pääsisi pian esiintymään ensimmäistä kertaa. Elijah veti valokuvan esille varovaisemmin kuin kenenkään viisivuotiaan tulisi pystyä, ja tuijotti suurin silmin valokuvaa, jonka David oli niin kauniisti suostunut omistamaan hänelle.
”Käännä se ympäri”, Evie rohkaisi hetkeä myöhemmin, kun kävi selväksi ettei poika ajatellutkaan kuvan taustan vilkaisua tuijottaessaan vain King Georgea ja Davidin nimikirjoitusta.
”Rakas Elijah, tervetuloa… räppäämään Hamiltonin… koko castin kanssa”, poika luki hitaasti kuvan takaa silmät suurentuen koomisen kokoisiksi. ”Pääsenkö minä käymään Hamiltonin teatterissa?!”
”Parempaa, rakas”, Evie kehräsi nyökäten laatikon suuntaan. Elijah kääntyi poimimaan vielä viimeisen esineen laatikosta. Kultainen kirjekuori piti sisällään itsetehdyn lipun - eihän Hamilton tarjonnut paperisia lippuja - lapselle helppolukuisella ja ymmärrettävällä fontilla. Elijah tuijotti kolme sekuntia äänettömänä kullanhohtoista lippua kädessään.
”Pääsen katsomaan Hamiltonin?” Poika kysyi, eikä saanut vastaukseksi kuin nyökkäyksen vanhemmiltaan. Elijah nosti molemmat kädet suulleen kiljuen onnestaan ja steppasi aloillaan niin, että jalkojen tahdissa tuskin pysyi mukana. Vanhemmat nauroivat lapsesta säteilevälle innolle onnitellen toisiaan katseilla siitä, miten täydellisen yllätyksen olivat onnistuneet järjestämään pojalleen vielä viimeiseksi synttärilahjaksi.
Paulilla oli tunne, että viime vuoden huippulahja Nazeem jäisi tämän varjoon ainakin muutamaksi kuukaudeksi.

Joulukuu 2017

Evie tuskin tunsi sormiaan, kun koetti ujuttaa avaimen ulko-oveen päästäkseen rappukäytävän puolelle. Hyytävä talvi oli saapunut kertarysäyksellä, ja tietenkin sellaisena päivänä, kun hänellä ei ollut hanskoja mukanaan töissä. Hän tunsi esityksen jälkeensä jättämän adrenaliinin virtaavan edelleen suonissaan, mutta se ei ollut riittänyt karkottamaan kylmää. Hän oli viettänyt aivan liian kauan takaovella juttelemassa faneille, kun ei ollut edes pukeutunut säätä varten. Onneksi viimeisimmät odottajat eivät olleet tahtoneet mitään signeeratuksi, sillä hän oli epäillyt suuresti, ettei olisi saanut edes tussia pidettyä otteessaan.
Nainen kumartui poimimaan postit lattialta päästessään sisään asuntoonsa. Hän laski ne kädestään avoimen keittiön tasolle ja kuoriutui villakangastakistaan. Hänen täytyisi ottaa kuuma kylpy, jotta hän sulaisi. Raoul saapui puskemaan naisen jalkoja tervehdykseksi, mikä sai Evien hymyilemään. Hän kumartui poimimaan kissan hetkeksi syliinsä, painoi suukon päälaelle ja nauroi, kun Raoul kehräsi niin, että hän tunsi sen omassakin rinnassaan. Hänen höperö vanha kissansa. Nainen pyörähti sukkasiltaan ympäri suunnaten laskemaan kuumaa vettä kylpyammeeseen. Raoul pyristeli vapauteen sinä samana hetkenä, kun vesi alkoi valua, ja katsoi häntä suorastaan närkästyneenä olkansa yli poistuessaan.
”En ole pesemässä sinua, älä huoli”, Evie naurahti jättäen veden valumaan siksi hetkeksi, että saattoi käydä etsimässä puhelimensa laukkunsa syövereistä. Hän lähetti pikaiset hyvänyöntoivotukset perheelleen pohjoiseen, ja hetken pohdittuaan päätyi ottamaan selfien itsestään kylpyhuoneen armottomien loisteputkivalojen alla. Hän lähetti sen Paulille päätään huvittuneesti pudistellen tietäen jo valmiiksi, että mies kommentoisi hänen vihreää hiusrajaansa ja korvanlehteä, johon oli jäänyt täplä vihreää väriä hänen kiirehtiessään ulos teatterilta.

Evie henkäisi helpottuneena vajotessaan höyryävän kuumaan kylpyyn. Hän oli sammuttanut kirkkaimmat valot kylpyhuoneesta ja jättänyt päälle vain tunnelmallisemman, vanhan lampun. Hetken hän unelmoi viinilasista rauhoittamaan edelleen kierroksilla käyvää mieltä, mutta mikään mahti maailmassa ei saisi häntä enää nousemaan kylvystä. Ei, kun hän saattoi hukuttautua kuumaan veteen ja seurata, miten tunto palasi kangistuneisiin sormiin ja jäätyneisiin varpaisiin. Täytyisi todella harkita kunnon talvikenkiä, eikä auttaisi unohtaa pipoa ja hanskoja enää toiste. Lämmin höyry teki hyvää myös äänelle, joka oli joutunut koville lavalla. Saisi nähdä, miten huomisten esitysten kanssa kävisi. Hänen kuuluisi olla lavalla, mutta kuten hän oli nauraen faneille kommentoinutkin, illalla saattaisi olla mahdollisuus todistaa heidän understudynsä ensimmäistä kertaa vihreänä. Fanit olivat virnuilleet, että ostaisivat liput molempiin esityksiin kaiken varalta ja hän oli uhannut, että saapuisi vetämään molemmat näytökset ihan vain sen tähden, että fanit joutuisivat katselemaan häntä. Kuulemma se olisi palkinto eikä suinkaan ongelma, mikä oli saanut Evien nauramaan - entistä enemmän sen jälkeen, kun fanit olivat kiireesti pyrkineet vakuuttelemaan, ettei päänäyttelijässäkään ollut mitään vikaa. Nuoret olivat todella kompuroineet sanoihinsa, kunnes hän oli armahtanut kaikkia nauramalla ja lupaamalla, ettei hän kertoisi kenellekään olevansa noiden suosikki. Siitä oli ollut helppo palata hyväntahtoiseen kiusantekoon puolin ja toisin, ja jokainen oli voinut lähteä kotiin hyväntuulisena.

Evie sulki silmänsä ja pidätti hengitystään valuessaan vedenpinnan alle. Hän tunsi kuinka lämpö karkoitti hitaasti luihin ja ytimiin hiipineen kylmyyden, johon hän ei ollut tottunut viime vuosina täällä asuessaan. Australian lämmöstä oli vaikea oppia eroon. Vaan onneksi hänellä oli sentään mahdollisuus käydä kylvyssä, sillä mikään ei rentouttanut vaativan roolisuorituksen jälkeen samoin kuin kuuma kylpy - tai sulattanut jäätyneitä jäseniä. Hän ei voisi asua asunnossa, jossa ei ollut kylpyammetta. Se olisi vain yksinkertaisesti mahdotonta.
Nainen pysyi kylpyammeessa siihen saakka, että vesi ehti jäähtyä. Vasta, kun hän totesi olevansa itse lämpimämpi kuin vesi, jossa kylpi, nousi nainen seisomaan, irrotti tulpan pohjasta ja peseytyi suihkun alla. Hän pesi hiuksensa tietäen, ettei edes tämä saisi vihreää hiusrajaa täysin katoamaan, mutta siihen oli tottunut. Oli päiviä kun hän katsoi itseään täydessä meikissä peilistä eikä edes huomannut olevansa vihreä - tai ehkä tarkempi ilmaisu oli, ettei hän edes ajatellut asiaa. Se ei loikannut silmille samalla tavalla kuin ensimmäisinä kertoina. Hän oli tottunut siihen, miltä näytti vihreäksi meikattuna, ja valitettavasti sen seurasta oli myös se, että hän oli tottunut vihreään hiusrajaan.

Evie kääriytyi lämpimään pyyhkeeseen, jonka oli asettanut patterin päälle siksi aikaa kun kylpi, ja hymyili tyytyväisenä katsoessaan kasvojaan höyrystyneestä peilistä. Hän ei ollut niin vihreä kuin mitä oli pelännyt. Kenties hän oli vihdoin oppinut pesemään meikin suurimmalti osin pois kasvoiltaan. Nainen puhdisti kasvonsa kasvovedellä, levitti rasvaa erityisesti kasvoilleen, delkolteelleen ja käsilleen, sillä vihreä meikki kuivatti ihoa yllättävän paljon. Hän naksautti niskansa ennen kuin poistui kylpyhuoneestaan ja asteli makuuhuoneeseen pukeakseen päälleen siniruutuiset housut ja pitkähihaisen trikoopaidan. Hän kietoi pehmeän kotihuivinsa kaulaan ja kiskoi jalkaansa pehmeät, pörröiset sukat. Nainen keräsi märät hiuksensa pyyhkeen sisään matkallaan keittiöön keittämään teetä. Naksauttaessaan vedenkeittimen päälle, oli hänen hyvä vilkaista puhelintaan. Paul ei ollut vastannut hänen viestiinsä lainkaan. Kummallista. No, kenties mies oli ollut vain ajoissa nukkumassa. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun mies olisi nukahtanut ennen kuin hän ehti kotiin teatterilta. Paul vastaisi aamulla. Evie laski puhelimen kädestään tasolle ja kaivoi melodisesti hyräillen yhden suosikkikupeistaan keittiön kaapista. Hän kurkisti kaappiin, jonka hyllyillä hänen mittava teekokoelmansa asusti, ja valitsi tutun pussin kamomillateetä. Se auttaisi rauhoittumaan vielä lisää, sen mitä kylpy ei ollut onnistunut tekemään. Hän saisi unta vasta myöhemmin yöstä, mutta saisipahan kuitenkin.
Nainen asetti pussin teemukiinsa ja vilkaisi vedenkeitintä. Se alkoi poreilla juuri sopivasti, joten nainen kaatoi kiehuvan kuumaa vettä kupin täydeltä ja jäi odottelemaan, että tee hautuisi. Katse osui postiin, jonka hän oli kerännyt oven suusta astuessaan sisään. Kai se täytyisi edes vilkuilla läpi. Suurin osa papereista oli mainoksia ja ilmaisjakelua, mutta olipa joukossa yksi postikortti, lasku ja suuri kirjekuorikin. Hän vilkaisi hymyillen postikorttia Connorilta, joka oli lähtenyt lomalle Islantiin. Mies oli palannut jo viime viikolla takaisin, mutta ketään tuskin yllätti, että postikortti ei ollut ehtinyt perille ennen lomalta kotiutuvaa miestä. Hän luki naurahtaen lyhyen viestin, jonka mies oli kirjoittanut postikortin taakse. Hänen täytyisi viesteillä Connorille taas joku päivä ja sopia tapaamisesta. Hän kiepahti kiinnittämään postikortin jääkaapin oveen magneetilla. Se toimisi hyvänä muistutuksena ottaa yhteyttä mieheen. Evie vilkaisi teetä, totesi sen hautuneen riittämiin ja heitti teepussin bioroskikseen, joka näytti riittävän täydeltä oikeuttaakseen sen viemisen huomenna ulos. Jälleen yksi asia, joka hänen täytyisi muistaa. Nainen laski tilkan kylmää vettä teensä joukkoon ja hörppäsi mukista tyytyväisenä siihen, miten suu ei enää palanut. Hän piteli kuppia toisessa kädessään samalla kun tutki laskua, joka oli tullut postin mukana. Väliaikatiedote sähkölaskusta, joka meni automaattisesti hänen tililtään joka kuukausi. Kerrankin numero paperilla tosin näytti mukavalta, sillä se tarkoitti, että sähkölaitos maksaisi hänelle takaisin eikä toisinpäin. Nainen heitti paperin roskiin menevien joukkoon. Samat tiedot löytyisi nettipalvelustakin, joten mitäpä hän paperilla tekisi.

Suuri, valkoinen kirjekuori herätti hänen uteliaisuutensa. Evie laski kamomillateen kädestään tasolle ja aukaisi kuoren kurtistaen kulmiaan Northumberlandin vaakunalle. Miksi pohjoisen piiri lähetti hänelle postia etelään? Kenties tämä oli jälleen yksi Elijahin koulun papereista, jotka jostain syystä lähetettiin hänelle siitä huolimatta, että niiden oli tarkoitus mennä suoraan Paulille. Evie pudisti päätään vetäessään paperinipun kirjekuoresta.
Tee unohtui tasolle kylmenemään, kun nainen valui lattialle paperinivaska kädessään. Hän nojasi selkänsä vasten pakastimen ovea, peitti suunsa toisella kädellään ja luki eteenpäin tuntien, miten maa jalkojen alla vavahti. Kiivaasti hakkaava sydän särkyi kahden lyönnin välissä, eikä hän voinut kuin haukkoa henkeään kyyneleet poskille valuen, kun hän selasi D8-hakemuksen sivuja toisensa jälkeen. Kopiota avioerohakemuksesta. Ohjeita siitä, mitä hänen tuli tehdä. Nainen pystyi tuskin sisäistämään sanaakaan sen jälkeen, kun oli nähnyt hakemuksen nimen ja koodin, mutta ei pystynyt lopettamaan lukemista kesken. Ei, vaikka jokainen sana sai rinnan vihlomaan ja palan kurkussa kasvamaan kokoa, kunnes hän tunsi tukehtuvansa pelkkään ilmaan. Raoul kiipesi huolestuneena istumaan emäntänsä syliin, mutta nainen ei edes huomannut kissaa. Kaikki mitä hän näki, oli edessä olevat paperit, joista jokainen sivu tuntui entistä pahemmalta.

Aika menetti merkityksensä, kun nainen istui keittiönsä kylmällä kivilattialla kyyneleet äänettöminä virraten. Papereita pitelevä käsi oli valunut lattialle naisen viereen, paperit levinneet ympäri pientä keittiötä. Evie tuijotti keittiökaapin kahvaa katse tyhjänä. Hän ei saanut otetta ajatuksistaan tai oikeastaan mistään, joten hän luovutti ja antoi tyhjyyden nielaista hänet mennessään.
Vasta ulkoa kuuluva kolahdus havahdutti hänet siihen, että yö oli jo kääntymässä aikaiseen aamuun. Kadulla ajoi roska-auto keräämässä roskia, ja se ravisteli naiseen liikettä. Hitaasti, kaikki lihakset kankeina ja selkä armoa huutaen Evie kampesi itsensä ylös keittiön lattialta ja katsoi papereita, jotka peittivät lattiaa. Hän kumartui poimimaan ne varoen käteensä ja asetteli siistiin pinoon tasolle, jolla kylmä tee yhä odotti. Hän ei ollut koskaan ehtinyt nukkumaan saakka. Kyyneleet olivat kuivuneet poskille. Hän tunsi olonsa uupuneeksi. Jokainen räpäytys tuntui samalta kuin itkemisen kuivattamien silmien hierominen hiekkapaperilla. Hän hörppäsi kylmästä teestä välittämättä siitä, ettei kamomillatee ollut kovinkaan herkullista jäähtyneenä. Evie kompuroi makuuhuoneeseensa läikyttäen teetä matkalla olohuoneen lattialle. Hän joi kylmän teemukin tyhjäksi ennen kuin käpertyi peittojen alle, rutisti ylimääräistä tyynyään tiukasti rintaansa vasten ja vajosi levottomaan, uupumuksen mukanaan tuomaan uneen lauantaiaamuna niihin aikoihin, kun muut palasivat takseilla koteihinsa rankan juhlinnan jälkeen.

———

Paulin kanssa puhuminen ei ollut auttanut. Hän oli toivonut, että se olisi tuonut jotakin selkoa tilanteeseen, jossa ei ollut mitään järkeä. Koko maailma tuntui pyörähtäneen ylösalaisin sillä hetkellä, kun hän oli saanut paperit käteensä. Ei Paul voinut tosissaan tahtoa avioeroa, vastahan he olivat viettäneet Elijahin syntymäpäiviä yhdessä, perheenä. Onnellisina.
Mutta mies tahtoi, ja todiste siitä lepäsi hänen keittiönsä tasolla. Hän oli matkustanut heti viikonlopuksi pohjoiseen, koettanut puhua miehelle ja ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Mistä tässä kaikessa oli kyse. Paul oli vain kohottanut käsiään antautuneena ja sanonut, ettei hän jaksanut enää. Mitä mies ei jaksanut? Häntä? Avioliittoa? Eviellä oli loputtomiin kysymyksiä, mutta ei yhtäkään vastausta, eikä Paulkaan ollut kyennyt vastaamaan kysymyksiin. Ei ainakaan sanoin, jotka Evie olisi tahtonut kuulla. Nainen oli palannut maanantaiaamuna etelään rukoillen, ettei joutuisi töihin. Hän ei voisi. Hän oli suunnistanut teatterille aiemmin kuin yleensä, etsinyt käsiinsä heidän managerinsa ja vedonnut vaivoin pidätellyt kyyneleet silmissä poltellen mieheen, jotta saisi olla lomalla viikon. Tai edes alkuviikon. Mies oli koskettanut hänen olkaansa ja luvannut, että he pärjäisivät ilman häntä hetken. Että hän voisi ottaa kaiken sen ajan, mitä tarvitsisi selvitelläkseen elämänsä ja käsitelläkseen surun, joka häntä oli kohdannut. Evie oli halannut miestä kiitollisena, suunnistanut keräämään muutamat tärkeimmät tavaransa varanäyttelijöiden huoneesta ja poistunut teatterilta ennen kuin kukaan muu näyttelijöistä oli ehtinyt paikalle. Hän ei tahtonut kohdata työkavereitaan nyt, kun pysyi hädin tuskin jaloillaan ilman tukea. Jo loman pyytäminen sen tähden, ettei hän ollut mitenkään kykenevä kantamaan esitystä harteillaan oli vienyt häneltä kaikki voimat. Nainen istui junassa takaisin etelä-Lontoon puolelle, pää kylmää, tärisevää lasia vasten painettuna.

Hän seurasi, miten sadepisarat valuivat ikkunaa pitkin. Miten kukaan saattoi olettaa, että hän kykenisi tekemään jotakin asialle, kun juuri nyt hän ei edes ymmärtänyt sitä? Sydän tuntui särkyneen miljooniksi pieniksi palasiksi, eikä sitä ollut lainkaan auttanut Elijahin viaton kysymys siitä, tulisiko hän taas pian käymään. Vastaus siitä, ettei hän tiennyt, ei ollut koskaan ollut niin totta. Hän ei tiennyt, milloin hän voisi tulla käymään seuraavan kerran. Milloin hän pystyisi kohtaamaan Paulin katseen tuntematta samaa kipua, joka nyt repi häntä sisältä riekaleiksi. Evie olisi tahtonut vain pitää Elijahin halauksessaan ikuisesti, tuoda pojan mukanaan etelään ja rakentaa perheensä tänne pojan kanssa. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, ja mitä Paul oli antanut viikonloppuna ymmärtää, hänen olisi turha edes unelmoida siitä, että Elijah viettäisi lomaviikkonsa hänen kanssaan. Hän nielaisi kyyneliä, jotka pyrkivät jälleen pintaan. Hänen rakas poikansa joutui keskelle vanhempien riitaa, joka ei ollut koskaan koskenut Elijahia. Hän ei voisi antaa pojan kärsiä sen tähden, etteivät he onnistuneet tasaamaan erimielisyyksiään Paulin kanssa. Elijah ansaitsi parempaa.
Nainen nousi junasta omalla asemallaan ja hoiperteli kotiovelle askel raskaana ja mieli maassa. Keittiön tasolta tervehtivät paperit saivat hänet paiskaamaan oven kiinni turhan kovalla voimalla, mikä puolestaan ajoi tervehtimään matkalla olleen kissan sähisten makuuhuoneeseen. Raoul ei pitänyt ovien paiskomisesta tai kovista äänistä, eikä hän voinut syyttää kissaa siinä hetkessä. Nainen vilkaisi papereita, jotka tuntuivat olevan syypää hänen koko elämänsä tuhoutumiseen silmien edessä, vaikka järki sanoikin, ettei se ollut paperien syytä. Se oli hänen syytään, ja Paulin syytä, ja se oli heidän epäonnistumisensa.
Ajatus ei tehnyt mitään ajaakseen kyyneleet pois sinisistä silmistä.