[Y] Life like a remix

Sunnuntai 29. heinäkuuta 2018 – aamupäivä, Deauville, Ranska

Eilinen freestyle oli saanut Artemiksen tyytyväiseksi Duckyn perjantaisen suorituksen jälkeen. Nuori hevonen oli säikähtänyt verryttelyssä toisen hevosen hepulia, joten sen rata oli mennyt siitä toipuessa, kireänä kuin viulunkieli. Irlantilaismiehen saksalainen jättiläinen oli tanssinut eilen itsensä freestyleohjelmalla kolmanneksi. Tietysti Artemis itse löysi radasta paljon palautteen aihetta, suorastaan perfektionistisella otteellaan, mutta se oli eilen riittänyt kolmanteen sijaan.
Riskillä hän oli päättänyt startata vielä tänään toisen radan Amadeuksella. Hevosella oli kunto kohdillaan. Se voisi olla tänään väsynyt, mutta mies oli valmistautunut siihen.

Verryttelyssä mies halusi hetken kääntyä ja ärähtää takana ratsastavat tytön (ei voinut olla yli kolmeakymmentä!) kauemmas itsestään. Tuo tunki kiukkuisen tammansa kanssa jatkuvasti aivan valtavan ruunikon takamukseen, mikä sai jopa hevosrakkaan Amadeuksen hermostumaan, kun lajitoverin suuri tavoite oli lähinnä upottaa hampaat sen takamukseen.
”Sshhh, ei hätää. Ei mitään hätää.”
Artemis rapsutti hevosen kaulaa pehmeästi, rauhoitellen oria kun he odottivat vuoroaan vielä hetken. Jopa käynti tuntui jäykältä. Teki mieli ilmoittaa ettei hän starttaisi ollenkaan tai ainakin huikata hevosenhoitajaksi tälle reissulle nakitetulle Amandalle (miten Julianin siskontyttö oli mukana, oli mysteeri hänellekin) että ei videoisi tätä rataa.
Caitlin saisi suuttua miten paljon halusi.
Aina ei nyt vain saanut mitä halusi. Artemis oli halunnut rennon hevosen alleen tälle päivälle, mutta idiootti kanssaratsastaja oli vienyt sen riemun häneltä.

”Amanda!”
Kun hän ratsasti ulos verryttelykentältä, Amanda hölkkäsi videokamera kourassa irlantilaisen luo.
”Mitä?”
”Jätä rata videoimatta.”
Amanda kurtisti kevyesti kulmiaan. Hän oli kuullut miehen puhuessa edellispäivänä kaiuttimen kautta toisen irlantilaisen kanssa ja mies oli tainnut luvata videota molemmista jättiläishevosen radoista.
”Minä jätän.”
Amanda lupasi kuitenkin. Deirdren veli ei ollut ihminen jonka kanssa hän halusi vääntää suoraan kättä. Amanda asteli kentän reunalle, laittaen videokameran päälle. Ei hänen tatrvitsisi kertoa äksylle irlantilaiselle videosta. Sen voisi aina poistaa ja kukaan ei koskaan saisi tietää!

Artemis antoi jännityksen valua pois kun ravasi valkoisten aitojen ulkopuolella ennen vuoroaan. Niiden sisällä hän halusi keskittyä täysin hevoseensa ja siihen että he antaisivat kaikkensa. Amadeuksella oli selvästi sama tehtävä, sillä se tuntui jättävän myös jännityksensä radan ulkopuolelle. Amadeus oli löytänyt itselleen kevään aikana aivan uudenlaista itseluottamusta ja se näkyi nyt ensimmäisessä vaativimmassa ohjelmassa jonka Artemis hevosella ratsasti. Siksak tuntui jäävän hieman vajaaksi tai sitten hän pyysi hevosta jopa liikaa ristiin liikkeessä.
Niin tai näin, se oli hänen virheensä. Amadeus teki työnsä juuri niin hyvin kuin hän ratsasti, joten kaikki virheet joita hevonen teki, lähtivät hänestä.
Poistuessa Artemis ei edes vaivautunut kuuntelemaan saamieen prosentteja, taputtaen molemmin käsin kuolainta kevyesti kolistelevan hevosen kaulaa. Amadeus asteli pois kaula pitkänä. Amanda hölkkäsi ratsukon luo verkkoloimen kanssa, heittäen sen hevosen takapään päälle.
”Sen voi riisua ja kävelyttää kuivaksi.”
Jalkautunut irlantilainen antoi ohjeeksi. Amanda piteli Amadeuksen ohjia kun mies rapsuttelihevosen otsapyörrettä.
”Oletko varma? Prosentit olivat aika hyvät.”
”En kuunnellut.”
”69,52.”
Artemis naurahti ääneen.
”Ei se riitä tänään.”
Artemis veti hanskoja käsistään, hämmentyen silminnähden kun vilkaisi tulostaulua. Hetkinen. Kaikki olivat ratsastaneet ja he olivat ensimmäisiä.
”Mitä helvettiä?”
Se oli aidoin reaktio jonka Amanda oli koskaan nähnyt tai kuullut irlantilaismiehen tuovan julki. Tyttö yritti olla nauramatta kun mies nousi takaisin hevosen selkään.
”Harmi ettet kuvannut rataa Caitlinille.”
Amanda vilkaisi tallikenkiensä kärkeä.
”... Jumalauta huomaa että olet sukua sille hollantilaispaskiaiselle.”
Nauru kuului Artemiksen äänestä. Helvetin kakara.
Otti sen videolle vaikka nimenomaan oli kielletty. Aivan selvästi sukua Julianille, koska vain tuo tai tuon sukulainen (Artemiksen omien sukulaisten ja Veronican lisäksi) uskalsi tehdä vastoin miehen pyyntöä.

Torstai 5. heinäkuuta 2018 – aamupäivä. Newcastle

Emily oli luvannut maata kiltisti sängyssä kun Lexa oli käymässä kaupassa. Hän oli tukenut itsensä kevyesti tyynyihin, katsellen syliinsä asetetun läppärin näytöltä elokuvaa. Merry makasi naisen jalkojen päällä. Aivan kuin se olisi pakottamassa hänet noudattamaan Lexan käskyä siitä ettei hän saisi liikahtaa senttiäkään. Eilinen kopsaus päähän tuntui edelleen ja siksi naisystävä tuntui ottavan ilon irti hänen kantamisestaan.
”Etkö mennyt jo?”
Emily huikkasi kun ovi kävi vain heti Lexan mentyä alunperin. Ilmeisesti hänen pieni amerikkalainen pyörremyrskynsä oli unohtanut jotain, sillä tuon pää kurkisti oviaukosta utelemaan kymmenennen kerran haluaisiko hän jotain erityistä kaupasta.
”Ei, en tarv... no itseasiassa, hakisitko särkylääkkeitä samalla? Ja no ehkä voisin ottaa jäätelöä? Suklaahippukeksi, kiitos!”

Merry urahti tyytymättömänä naisen jaloissa.
”Ja Merry haluaa niitä herkkuluita!”
Hän huusi vielä Lexan perään, kuullen vain mutinaa ja naurua ennen kuin ovi kolahti oikeasti kiinni.
Oli ehkä virhe katsoa suloisen romanttista elokuvaa yksin. Lexa oli ihan liian kaukana ollessaan kaupassa, joten oli sopivaa kirjoittaa tuolle suloisen siirappinen anteeksipyyntöviesti eilisestä. Siinä oli kuitenkin totuus mukana.
En enää koskaan naksahda näin menneisyydestäsi, oli mitä oli.
Hän ei enää kertaakaan tekisi mitään tällaista. Hän olisi se ihana, rakastettava, suloinen ja itsevarma nainen johon Lexa oli tutustunut. Itsevarmuuden puute ei söisi heidän parisuhdettaan pois, Emily ei antaisi sen tapahtua. Hän pitäisi Lexasta tiukasti kiinni kyllä, mutta tekisi kaikkensa ollakseen oma itsensä.

Ihan jo senkin takia että hän tuntui aina satuttavan itsensä tällaisissa tilanteissa, eikä hän voinut sanoa rakastavansa tätä olotilaa. Päätä särki, oli vähän sumuinen olo ja ajatus kulki tahmaisesti. Elokuvan loppu alkoi itkettää. Onnellinen pari sai toisensa ja kaikki oli ihanasti. Se saattoi päättyä myös siihen, että hän soittaa Lexalle itkuisena ja räkä poskella.
”H-h-hei? Missä olet? H-halusin vain sanoa että olet paras, rakas ja kulta ja mussukka ja--- KAIKKI ON HYVIN. Minä vain rakastan sinua ihan kamalasti ja olet parasta elämässäni ja... No en, en odota että olet kotona, kun minä haluan rakastaa sinua nyt! No itse kiihdyt, minä vain yritän kertoa että olet rakas, rakastan sinua j-ja olet a-aivan paras naisystävä ja elämäni on niin paljon parempaa ja --- tulitko kotiin? Makkariin sieltä. Tuo nenäliinoja.”
Emily mulkaisi naisystäväänsä kun tuo ilmestyi ovelle.
”... löit luurin korvaani.”
Nainen totesi surkean itkuisena ja ojensi käsiään. Tänne sieltä, hän halusi kainaloon nyt eikä viidestoista päivä.

Maanantai 17. heinäkuuta 1990 – Alkuilta, Dublin, Irlanti

Rautias täysiveriruuna nelisti pitkin Dublinin syrjäseuduilla kulkevaa nummea, korskuen ja päätään viskoen. Tyttö sen selässä nauroi, nojaten vain eteenpäin jalustimilla seisoen.
”Juokse, Jacques, juokse!”
Deirdre kannusti hevostaan vielä silittämällä sen kaulaa, tuntien miten se vaihtoi askellusta vielä kerran. Rinnalle kiri molemmin puolin hevonen. Pikkuveljen Angwenin musta turpa kiri pian heiän ohitseen, siinä missä serkun lainaama urheiluhevonen jäi taakse.
”Viimeinen joka hyppää aidat, häviää!”
Edelle kirinyt Artemis huikkasi muille, saaden Jonathanin nauramaan.
”Arty, äiti kielsi!”
”Kerrotko sinä?”
”Itse kerrot kun häviät!”
Deirdre huusi veljensä selälle. Valitettavasti hän ei päässyt lunastamaan lupaustaan, sillä rautiaan täysiverisen pienillä sukilla varustetut jalat laskeutuivat kiviaidan toiselle puolelle vasta Artemiksen mustanruskean puoliveriratsun jälkeen. Tuo pyöritti Captaniksi kutsuttua hevosta ympyrällä, leveä hymy kesästä pisamaisilla kasvoillaan. Nyt vasta Sawnie saapui maaliin, rapsutellen kimon Iainin kaulaa.
”Ihan epäreilua. Iain on raskaampi kuin muut, ei se jaksa!”
Punatukkainen, yhtälailla pisamakasvoinen serkku nurisi kun antoi irlantilaishevosen astella kahden muun luo.

”Nyt kävellään tallille ja kukaan ei tiedä että kävimme nelistämässä aidan väärällä puolella.”
”Äiti kielsi, minä sanoin!”
Deirdre puuskahti ponnekkaasti Jacquesin selästä, antaen rautiaalle hieman vapaampaa ohjaa. Ei kovin, pienellä täysiverisellä oli taipumusta sinkoilla.
”No älkää olko kantelupukkeja! Dori-täti ei ole kovin mukava vihaisena.”
Sawnie puuskahti kun antoi vapaat ohjat kimolle. Iain ei koskaan harhautunut reitiltä kotiin, sen hän tiesi lainattuaan hevosta Irlannin vierailuillaan jo useamman kerran.
”Hmh, Sawnie, älä ole noin nössö.”
Deirdre tuhahti. Artemis kääntyi ympäri satulassa, katsoen siskoaan hämmentyneenä.
”Itse olet, sinä et olisi lähtenyt ollenkaan koska äiti kielsi.”
”Se on joka sanoo!”
Deirdre huusi veljelleen ja ratsasti tuon rinnalle, lätkäisten tuon olkavartte nyreänä. Jonathan vain nauroi, päätään pudistellen.

Kun hevoset oli hoidettu yöpuulle, oli aika polkea Cavanaughien kesäasunnon lähellä sijaitsevalta tallilta kotiin. Pyörät lensivät talon pihaan sikin sokin, pelkkää raajaa olevien lasten juostessa sisälle taloon.
”Toptop! Suihkuun joka iikka, vaihdatte vaatteet ja ne tallikengät kuistille. Eikä sitten riehuta, Aiden nukahti juuri. Suihkusta iltapalalle.”
Punertavahiuksinen nainen komensi kolmikkoa hellä, tietäväinen hymy kasvoillaan. Serkukset sinkosivat kukin omiin suuntiinsa, palaten keittiöön suihkunraikkaina ja yövaatteissa. Doireann viittasi pöytään. Deirdre kasasi itselleen leivän, hedelmän, teetä ja jougrtin. Kaksosten äiti pudisteli päätään, kääntyen lapsia kohti kun kuivasi muovikulhoa jossa oli lounaalla ollut salaatti.
”Ja kukahan kertoo että montako mailia aidan väärällä puolella kävitte tänään? A-a, Deirdre, en ole typerä. Tietenkin menette sinne ilman lupaa, koska siellä on kiellettyä olla ja siellä on esteitä. Voi kun olisi keksitty paikannin jonka saisin kiinni joka iikkaan teistä! Sawnie, äitisi soitti, soita aamulla takaisin. Ei mitään ihmeellistä, Eithen vain hupsii turhia ja Cat kävi tikattavana kun kaatui portaissa.”
Poika nyökkäsi suu täynnä leipää. Selvä, hän soittaisi pikaisesti äidilleen.
Kun kaikki olivat syöneet, Doireann paimensi pojat omaan huoneeseensa ja Deirdren omalle parvelleen nukkumaan. Oli aika mennä petiin, jotta kolmikko jaksaisi jälleen huomenna tehdä pahojaan ja rellestää.
”Oíche mhaith agus codladh sámh, A stóirín.”
Äidin ääni oli viimeinen asia jonka Deirdre illasta muisti, valuessaan pitkän tallipäivän jälkeen uneen heti kun pää kosketti tyyniä. Doireaan kävi painamassa suukon esikoisensa villiintyneisiin hiuksiin, hymyillen tytärtään katsoessaan. Tuopsta tulisi vielä hyvä, kaunis nainen.

Perjantai 27. heinäkuuta 2018 – ilta, Norwood farm, Hexham

Lopetettuaan työt Frida oli käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet. Aiemmin saadut tekstiviestit olivat kertoneet tarinaansa siitä että hänen tekemisiinsä ei oltu kovin tyytyväisiä. Ei sillä että hän olisi ollut tilivelvollinen kenellekään, mutta hemmetti, ei silti tuntunut hyvältä saada vihaisia tekstiviestejä ja puhelu siitä, miten hän oli perseestä ja kohteli ihmisiä rumasti. Kun hän kysyi mitä oli tehnyt, vastaus oli jotakin jostakin blondista jonka kanssa hänet oli nähty.
Niinpä Frida istui nyt keittiössä olutpullo kädessä ja odotti taksia, pohtien kuka helvetti se blondi oli josta hänelle oli huudettu. He eivät olleet Tabbyn kanssa mitään, mutta silti tuntui pahalta kun tietoon tuli että hän oli satuttanut Tabbya käytöksellään. Hän nakutteliolutpullon kylkeä sormillaan. Ei, hän ei ollut käynyt edes kaupungilla Marigoldin kanssa. Blondi, blondi, joku nätti blondi... Kuka hitto se oli ollut? Hän puuskahti turhautuneena ja tarttui puhelimeensa, selaillen sitä.
Pride!
Se se oli! Tabitha oli nähnyt hänen lähtevän Sashan kanssa ja ehkä muutenkin kuhertelevan naisen kanssa, liehittelystä puhumattakaan. Hupsista keikkaa, olipas nyt tullut tyrittyä oikein kunnolla. Hetkinen, mitä sitten? He eivät oikeasti seurustelleet tai edes tapailleet. Mitä hittoa hänelle siis riehuttiin? Alkoi ärsyttää. Se oli ollut kaksi yötä, ei enempää ja se oli ollut tiedossa. Helvetti soikoon, naiset! Tämän takia olisi pitänyt harrastaa miehiä tai vaikka kolmantena osapuolena pariskuntien kanssa. Hän ehdottaisi seuraavaksi sitä Knoxille ja Goldielle (vitsillä!), säästyäkseen tällaiseltä draamalta.

Saksalaisnainen aloitti äkäisen viestin tyhjennettyään oluensa. Taksia ei vielä näkynyt, joten hän päätyi sen sijaan ottamaan lasiin Jägermeisteria. Yrttinen alkoholi ei tuntunut edes polttavan enää, se sai naisen vain nyrpistämään nenäänsä. Ei hyvää sellaisenaa, mutta pubiin vievää taksia ei vieläkään näkynyt mutta voisi tulla milloin vain, joten ei ollut aikaa tehdä drinkkiä.
Vihreät silmät tuijottivat puhelinta miltein syyttävänä. Hittoako Tabithakin hänelle rähisi? Vapaa nainen, hänellä oli oikeus tehdä mitä halusi! Silti tekstiä ei vain tullut. Olisiko kuitenkin pitänyt pyytää anteeksi? Ei hän tahallaan halunnut loukata tai antaa vääriä käsityksiä tilanteesta, mutta hän oli kuvitellut että se oli ollut selvä molemmille.

Lopulta taksin saapuessa hän vain työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti viettämään iltaansa ulos, siitä riemusta että aamulla saisi nukkua. Frida halusi juoda sen erimielisyyden pois mielestään. Hän ei ollut pitkään aikaan käsitellyt vastapuolen negatiivisia tunteita, kun oli vältellyt minkäänlaisten tunteiden kohtaamista itsensä ja toisen osalta.
Kuten aina, ilta tuntui lähtevän hieman käsistä. Se saattoi olla lievä ilmaisu sille että hän palasi kotiin seitsemältä lauantaiaamuna, heilautti Knoxille heipat laahustaessaan naureskellen yläkertaan suihkusta ja kaatui sänkyynsä. Wesley kävi varmistamassa että nainen oli kunnossa, mutta katosi huoneesta äkkiä, sadatellen ystäväänsä. Frida pudisteli päätään miehen mennessä.
”Noh! Mikä siinä on? Itse kysyit ja minä vastasin!”
Ystävän pää ja hartiat ilmestyivät takaisin huoneen oviaukosta, nuorempi fretti olalla. Jungilla taisi olla jokin herkku käpälissä, oli hankala sanoa kun silmät harittivat.
”Kysyin oletko kunnossa!”
Wesley älähti puolustuksekseen, silmät peitettynä.
”Elfrida, pue päällesi ja mene nukkumaan, hyvä jumala. Olet aivan päissäsi.”
Mies pudisteli päätään. Hän oli nähnyt aivan liikaa, jälleen kerran. Luojan kiitos hän voisi luultavasti pian muuttaa pois. Asiasta pitäisi vain kertoa kenellekään ensin.
”Kuka ei voisi hyvin kivan kolmion jälkeen?!”
”Frida, olet kamala! Nuku!”
Miehen ääni kantautui käytävästä viimeisen kerran. Frida haki hyvän asennon itselleen sängylle, saamatta vieläkään unta.

Nainen hapuili puhelimensa käteen, kirjoittaen kovin yksinkertaisen tekstiviestin, tosin vatsa kymmenien luonnosten jälkeen.
Anteeksi.
Hän ei tiennyt mitä pyysi anteeksi. Tabitha ei ollut hänen tyttöystävänsä, mutta rehellisyyden nimissä – jos hän olisi halunnut asettua, suloisen pehmeä, todella pieni ja naisellinen Tabby olisi ollut juuri hänen tyyppiään.

Keskiviikko 25. heinäkuuta 2018 – ilta, Newcastle

Makuuhuoneen vartalopeili ei koskaan ollut niin syyttävä kuin nyt. Sieltä ei tuntunut kuvastuvan mitään mistä katsoja itse pitäisi, mikä aiheutti halun heittää koko peili lattialle. Miriam oli vaihtanut mekkoa kolmesti, päätynyt venyttelemään helmoja ja puhisemaan tyytymättömänä.
Nyt hän pyöritteli silmiään nyreänä, tökkien samalla vatsaansa. Se ei tökkimällä muuttuisi, kyllä hän sen tiesi, mutta miksi se oli sellainen? Ehkä se johtui vuorotöistä, epäsäännöllisestä ruokailusta, drinkeistä, leipomuksista ja kaikesta muusta mitä Mimi ei tahtonut edes ajatella. Hän rakasti makeaa, aivan liikaa ja sen kyllä huomasi. Hyvä on, se oli myönnettävä että hänen lantionsa oli syntyjäänkin vähintään hyvin leveä. Siitä pirun vatsamakkarasta huolimatta naisella oli kovin tiimalasimainen vartalo. Tabby oli tainnut joskus sanoa että hänessä oli kurveja enemmän kuin viidessä naisessa yhteensä.
Vatsansa sijaan Mimi tarttui lantioonsa ja mutristi huultaan. Nekin siinä. Olipahan Lawrencella mistä ottaa kiinni. Jos hän olisi kyennyt sekuntiakaan uskomaan että muuttaisi asian, hän olisi voinut todeta ettei olisi enää kauan. Se oli nähty monesti ennenkin, hän tuppasi vain lihomaan kun yritti laihduttaa. Oli siis turvallisempaa olla yrittämättä.

Mikähän hänessä veti edes miestä seuraansa?
Tuo oli, hupsu, ollut ihan kipulääkkeissä numeroa pyytäessään.
Ja vienyt ulos, kaikesta huolimatta, vaikka siinä oli vähän kestänytkin.
Oli oikea herrasmies ja piti huolta, oli jopa hankkiutunut ongelmiin kun entinen oli päättänyt luikerrella hänen elämäänsä. Tai yrittämään sitä.
Miriam huokaisi ja venytteli meikattuja kasvojaan, irvistellen peilikuvalleen. Lawrence oli myös kestänyt tapaamisen hänen isänsä kanssa.
Ehkä pitäisi olla aikuinen ja puhua asiasta. Silti hän vältteli tätä aivan tietoisesti, sillä kokemuksen mukaan miehillä oli tapana kadota kun noille puhui tunteistaan. Vaikka Lawrewnce oli kovin tunteikas ja herkkä, mikä oli ehdottomasti plussaa, oli tuo myös mies. Mimi ei siis osannut luottaa muuhun kuin kokemukseensa, vaikka Lawrence ei vaikuttanutkaan olevan kuka tahansa.
Olisiko törkeää soittaa siskolle ettei hän lähtisi ulos tänään? Tabitha tuntui kaipaavan seuraa, sisko oli tainnut mennä ihastumaan siihen blondiin jonka oli tavannut alkukesästä klubilla. Olisi siis hyvin inhottavaa tehdä oharit siskolle, joka kaipasi tukea. Olisi pitänyt miettiä enemmän ennen kuin kannusti siskoa lähtemään sen blondin matkaan.
Ehkä hänen siis pitäisi suojella edes itseään ja oikeasti ottaa joitakin asioita puheeksi Laurien kanssa. Syksyllä.
Syksy oli hyvä.
Kesän voisi nauttia ja pitää hauskaa. Jos kaikki menisi pieleen, olisi kamalaa viettää loput kesästä sydänsuruisena. Hän voisi viettää suruaikaa sitten syksyllä ja vannoa teekupillisen ääressä hämärässä ettei enää koskaan olisi näin typerä. Tosin tämä tilanne oli aivan uudenlainen virhe!
Jos tätä saattoi sanoa virheeksi.
Mukavin ja mutkattomin suhde joka hänellä oli ikinä ollut.

Puuskahtaen hän veti reisiinsä pitsiset hankaussuojat. Ne olivat luojan lahja reiteville naisille, jotka vihasivat sukkahousuja! Kultaisesta paljettikankaasta ommeltu mekko valikoitui siitä aiemmin hylättyjen vaatteiden pinosta. Se saisi nyt luvan kelvata. Ei hän ollut menossa miestä itselleen iskemään, vaan tukemaan siskoaan ja juhlimaan tuon kanssa typerän naisen unholaan.

Miten sisko onnistuikaan löytämään sellaisen saastan? Typerän, itsekkään saastan, joka olin kehdannut rikkoa hänen herttaisen pikkusiskonsa. Miriam puhisi polkaistessaan kengät jalkoihinsa.
Jumalauta että häntä nyt ärsyttikin!

Lauantai 21. heinäkuuta 2018 – aamupäivä, Head to Tails, Hexham

Helia oli päättänyt tulla käymään liikkeellä tänään. Mies oli palvellut pari asiakasta ja vetäytynyt sitten liikkeen takahuoneeseen tekemään tilauksia seuraaville viikoille. Onneksi hän oli jostakin syystä varautunut viilennystuotteiden menekkiin keväällä ja ottanut niitä tavallista enemmän. Silsi sai olla tilaamassa nyt lisää viilennysmattoja, -mantteleita ja -valjaita. Lisäksi ruokaötököitä, erilaisia ruokasäkkejä, kissanhiekkoja. Olikohan hän unohtanut jotakin? Oli niin vapauttavaa selata tukkujen ja maahantuojien sivuja, uppoutua töihin kuten aina ennenkin. Helia rakasti työtään ja hyvä että malttoi odottaa pääsisikö pian takaisin töihin. Hänestä itsestään se toki oli eniten kiinni, mutta hän halusi silti olla myös hoitavan tahon mielestä riittävässä kunnossa työskennelläkseen jälleen. Siihen asti raha oli tiukalla, kun piti maksaa kokoaikaisesti kahden työntekijän palkka yhden sijaan.

Hän huokaisi painaessaan läppärin kannen kiinni ja otti kulauksen vihreästä teestään. Helia pyöri hiljaa tuolillaan ympyrää, hyräillen pehmeästi. Sormet nakuttelivat mukin kylkeä, Helian ollessa mitä hyväntuulisin tällä hetkellä. Hän nautti elämästään nyt ja ei ollut uskoa miten upeaa se oli.
Hänellä oli oma liikkeensä, hän tunsi pitkästä aikaa olevansa oma itsensä. Heillä oli yhteinen, ihana koti Augustin kanssa ja kaksi ihanaa koiraa. Ystävät ja sukulaiset voivat kutakuinkin hyvin, hänestä tulisi kummisetä Murielin Pikkuloiselle kunhan mokoma saapuisi syksyllä. Siitä hän oli iloinen, oli isä sitten millainen paskiainen tahansa. Ja ehkä Muriel pitäisi sen itserakkaan kokinplantun kurissa, ehkä. Parempi olisi, sillä hän ei tiennyt mitä voisi tehdä jos Muriel ei onnistuisi siinä. Hän oli tosin pitänyt ystäväänsä sen verran fiksuna ettei alunperinkään menisi sekaantumaan sellaiseen itserakkaaseen paskiaiseen, mutta vähänpä hänkin oli tiennyt. Ehkä se johtui erosta? Teaganin lähtö oli tuntunut pahemmalta kuin Muriel halusikaan myöntää ja sitä kautta sitten särkynyt sydän oli hakeutunut surkeaan seuraan, kerrassaan kuvottavaan. Se oli paras sana kuvaamaan Locksleyta. Paras joka Helialla oli. Paras ja pahin.

Hetkinen. Koska viimeksi hän oli käynyt tervehtimässä Murielia? Mies hapuili puhelimen sormiinsa ja nakutti ystävälle pitkän viestin. Ennen oli tuskin mennyt viikkoa näkemättä, nyt hän ei edes muistanut milloin he olivat viimeksi nähneet. Niinpä hän lähetti saarnan aiheesta Murielille, tiedustellen milloin voisi tulla käymään koirien kanssa. Normallekin tekisi hyvää tavata Dessi pitkästä aikaa ja Helialla oli mieletön ikävä hengenheimolaistaan.

Maanantai 30. heinäkuuta 2018 – itapäivä, Carlisle

”Millie!”
Jo harmaantunut mies huusi tyttärelleen jo etuovelta. Punaisesta autosta noussut punapää päästi mustavalkoisen bordercollien autosta. Koira sinkosi kuin tykin suusta etupihalle ja loikkasi miehen syliin. Emily ei voinut olla nauramatta riemulle jolla bordercollie pussaili ”pappaa” naamaan, hännän vispatessa niin että pieni eläin varmasti lähtisi pian lentoon. Voi muru. Ihanaa miten Merry rakasti kotona vierailuja.
”Poppy-rakas, Millie tuli!”
Silmälasipäinen mies huikkasi avoimesta etuovesta, laskien innokkaan borderin alas sylistään, vain jotta saattoi seuraavaksi kaapata aikuisen tyttärensä halaukseensa. Emilyä se nauratti, mies suhtautui aina yhtä ilolla siihen että pariskunta sai adoptoimansa ainokaisensa luokseen. Emily hymyili leveästi, pudistellen kevyesti päätään.
”Kuristun!”
Piti sitä nyt inttää vastaan aivan vain vastaan inttämisen ilosta. Archie ei tosin hellittänyt otetta tyttärestään, kiristi vain ja vapautti naisen vasta sitten. Noin Emilyn mittainen, ruskeista hiuksistaan jo hopean kirjoma Poppy pyyhälsi ovesta, tehden saman. Nainen halasi Emilyä tiukasti, ottaen tytön kasvot käsiensä väliin. Silmät siristyneinä Poppy tutki adoptoidun tyttärensä kasvoja, kuin hakien merkkiä jonka perusteella huolestua rakkaasta ainokaisestaan. Naurava Emily laski kädet äitinsä ranteille, pudistellen päätään. Saatuaan tietää puolittaisen totuuden kaikesta vanhemmat olivat olleet tavallistakin huolehtivaisempia.
”Äiti, kaikki on hyvin.”
Hän vakuutti ääni täynnä naurua, vetäen kasvonsa vapauteen naisen käsien välistä. Sanat eivät selvästi vakuuttaneet Poppy Randallia alkuunkaan.
”Millie.”
Poppy aloitti kovin tiukkaan sävyyn. Kuin hän olisi ollut teini jota torua! Ei, toruja ei ollut kuitenkaan tulossa. Ei ainakaan hänelle.
”Missä Lexa on?”
Niinpä niin. Emily naurahti ja pudisteli kevyesti päätään, hapuillen hiuksiaan ponihännälle. Niska paistui jos hän piti pehkoaan auki näillä lämmöillä.
”En ottanut häntä vielä tartuttamaan, mokoma oli tukevasti sairaana viime viikolla. Meillä on kaikki hyvin äiti, mitään pahaa ei ole tapahtunut.”
Ainakaan sellaista mitä vanhempien tarvitsisi tietää. Eivät nuo olisi onnellisempia vaikka tietäisivätkin heidän kaikki pienet riitansa. Pääpiirteittän onni oli asettunut asumaan asuntoon Newcastlen keskustassa ja se riitti Emilylle. Vihdoinkin hänet kutsuttiin sisään ja peremmältä talosta juoksi vastaan Merry, uusi köysipallolelu suussaan.
”Mistä sinä ryökäle jo lahjuksen kaivoit? Ei Merry tarvitse aina uusia leluja!”
”Tarvitsee.”
Sehän tuli Arcielta ja Poppylta synkronoidusti samaan aikaan. Selvä, Merry tarvitsi aina uuisa leluja. Asia selvä.

Emily asteli peremmälle taloon johon vanhemmat olivat muuttaneet muutama vuosi sitten. Pohjoisen rauhaa tai jotain sellaista nuo olivat selittäneet. Selitys oli saanut Emilyn vain hymyilemään, mutta hän ei voinut olla kiitollisempi siitä että nyt vanhemmat olivat lähellä. Hänet johdatettiin suoraan talon läpi terassille, jonne oli jo katettu runsas aikaisen päivällisen ja hyvin myöhäisen lounaan sekoitus. Merry sai ihmisten ruokailusta hyvitykseksi herkullisen luun jääkaapista, mikä sai jälleen punapään pudistelemaan päätään. Hemmoteltu pikkukarvaperse, se hänen koiransa oli nykyään. Sitä hemmotteli kotona Lexa ja täällä vanhemmat.
”Harmi ettet ottanut Lexaa mukaan.”
Poppy mutisi vielä kun toi pöytään emaloidun perunavadin, jonka kylkiä ja kantta koristi kaunis kukkakuvio. Emily hymyili ja vanhempiensa käskystä kasasi lautaselleen mielellään paistisiivuja, perunamuusia, salaattia ja höyrytettyjä kasviksia. Ainakin tyttären täysi lautasellinen ruokaa tuntui pitävän Poppyn tyytyväisenä.
”Lupaan ottaa ensi kerralla, en tiennyt että te noin häntä kaipaisitte.”
”Millie-kultamuru, tietenkin kaipaamme kun näimme miten hyvää hän tekee sinulle. Tekee edelleen. Olen varma etten ole vuosiin nähnyt sinun hymyilevän noin ja isänä sellaiset asiat laittaa merkille. Kuvittelin ettet vain ole enää yhtä tunteellista sorttia kuin olit ollessasi suloinen pikkutyttöni.”
Archie korjasi tyttärensä logiikkaa kasatessaan ruokaa lautaselleen. Emily pyöräytti silmiään, voimatta hymylle mitään. Oli ihana tietää että vanhemmat pitivät Lexasta näin paljon. Ei hän olisi halunnut naisystävänsä kohtaavan katkeruutta siitä että he eivät olleet perinteinen pariskunta.
”Archie, hän on edelleen pikkutyttömme.”
Poppy ei suostuisi koskaan uskomaan muuta. Emily olisi aina heidän suloinen, hyväntuulinen pikkutyttönsä joka kykeni mihin tahansa kun sai siihen oikeat välineet, tukea ja rakkautta. Se oli jo nähty uravalinnan kanssa. He eivät koskaan olleet esittäneet Emilylle epäilevää lausetta tuon innosta kenttäratsastukseen ja mihin se olikaan johtanut. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi naisesta joka saattoi sanoa edustaneensa kotimaataan Olympialaisissa kahdesti, kilpailleensa arvokisoissa jo hieman yli vuosikymmenen, juniorina, nuorena ja nyt senioriluokissa. Hän tiesi että Archien uudet (tyttö)oppilaat kysyivät hämmentyneinä oliko miehen pöydällä olevassa valokuvassa tosiaan Emily Randall. Se oli kuulemma omiaan herättämään aivan uudenlaista kunnioitusta erityisopettajaa kohtaan, mistä Archie oli salaa kovin iloinen ja tietenkin myös ylpeä. Hänen tyttärensä tunnistettiin ja tiedettiin saavutuksista jotka tuo oli itse kovalla työllä saavuttanut.

”Oletko kuullut vielä mitään syksyn kilpailuista?”
Tietenkin isää kiinnosti missä tytär menisi milloinkin. Kuka ties, ehkä hän ja Poppy joskus voisivat taas mennä katsomaan ja kannustamaan tytärtään kisapaikalle. Jos Emily heidät haluaisi paikalle. Emily pudisteli päätään, syöden samalla suutaan tyhjäksi. Äidin ruokapöytä oli aina paikka jossa hänet sai hiljaiseksi hyvin tehokkaasti.
”Ei, mutta jos kaikki menee kuten toivon, olen Tryonissa World Equestrian Gamesissa, Burghleyssä ja mahdollisesti Adelaidessa marraskuussa.”
Kuunneltuaan vuosia ja vuosia kenttäratsastuskilpailuista kertovia tarinoita ja toiveita, Arcie ja Poppy ymmärsivät heti mistä puhuttiin. Heidän tyttärensä olisi mahdollisesti lähdössä Australiaan kilpailuihin?
”Onnea kultapieni! Kenen kanssa sinä sinne lähdet?”
Poppy oli myös painanut kaikista tyttärensä vuodatuksista mieleensä tuon hevostilanteen. Se helpotti kummasti elämää ja tietenkin hän halusi olla äiti joka välitti tyttärensä elämästä.
”Tico lähtee suurena tähtenä mukaan neljän tähden kilpailuun. Lisäksi Ruby lähtee mukaan ja mahdollisesti Giggles, siitä ei ole ollut vielä puhetta. Niillä kilpailen pienemmässä luokassa, mutta suurin niiden kanssa tällä kaudella. Ne jäävät siitä tauolle kuten muutkin hevoset ja sitten keväällä koetan saada Gigglesinkin neljään tähteen. Burghleyn toivon ratsastavani Copperilla, muuten minulla ei ole ratsua sinne, sillä Ticon pitää saada levätä ennen Tryonia, jos pääsemme sinne.”
Emily ei edes hävennyt sitä miten pulputti työasioitaan innoissaan vanhemmilleen. Hän epäili noiden näkevän sen saman innon jonka hän tunsi. Innon joka oli ollut itkuna äänessä joitakin vuosia sitten, kun hän oli tullut käymään ja kertonut päässeensä ratsastamaan yhdelle maan maineikkaimmista kenttähevostenomistajista. Emily ei koskaan unohtaisi sitä tunnetta. Se sähkö joka oli juossut ihoa pitkin kun hän oli saanut kuulla Ladyn päätöksestä. Hetki, joka oli muuttanut hänen koko elämänsä, mahdollistanut kaiken tämän.
”Miten Ditto voi?”
Archie joutui hetken muistelemaan Emilyn oman hevosen nimeä, mikä hymyilytti naista suuresti. Isäparka, opettaja ja ei muistanut niin hilpeällä nimellä paiskatun hevosen nimeä! Isärakas, hieman höpsö. Olisi luullut että Pokemonien noustua uudelleen pinnalle opettajana toimivan miehen aivot olisivat tursunneet mokoman piirretyn takia.
”Hyvin. Se on oikein hieno poika ja odotan siltä melko suuria vielä. Olen oikein iloinen siitä että ostin sen. Mistä tulikin mieleeni...”
Emily kaivoi taskustaan shekin, laskien sen pöydälle. Hän oli Ditton ostohinnan jälkeen käyttänyt Lexan syömässä, mutta muuten hän oli säästänyt kaiken ylijääneen tähän.

”Haluaisin kiittää teitä. Ilman teitä en olisi päässyt tähän.”
Emily selitti ajatuksenjuoksuaan auki, hipaisten kaulassaan roikkuvaa lasikorua. Rikkoutuneen lasiriipuksen symboloima lasikatto ja syy miksi Lexa oli antanut sen hänelle, tuntui edelleen epätodelliselta. Hän oli (mukamas) tehnyt jotakin suurta, jotakin poikkeuksellista. Niin hänelle ainakin haluttiin väittää. Tavallaan hän tiedosti sen, tavallaan ei. Archie ja Poppy vilkaisivat toisiaan pöydän yli, pudistellen päätään.
”Millie, kultamuru, mitä ikinä teimmekään eteesi, teimme sen koska rakastamme sinua.”
Aterimet kädestään laskenut Archie laski kätensä naisen hartialle ja puristi sitä hellästi. Miten he olivatkaan kaiken Emilyn kokeman jälkeen saaneet tytöstä kasvatettua näin huomaavaisen naisen? Tällaisina hetkinä mies koki onnistuneensa teini-ikäisen kasvatuksessa yli odotustensa.
”Emme koskaan ajatelleet että maksaisit mitään meille takaisin. Meille riittää se että sinä olet onnellinen, että saat tehdä sitä mille sydämesi todella sykkii. On vain äärettömän suuri bonus että olet siinä vielä maailman parhaita ja voit olla ylpeä itsestäsi.”
Jokin miehen sanoissa osui herkkään kohtaan Emilyn sisällä ja sai naisen kuivaamaan kevyesti meikattuja silmiään.
”Silti. S-se... olette tehneet niin paljon ja ilman sitä en olisi tässä. Emmekö voisi sopia että tämä on vaikka hääpäivälahjanne etukäteen?”
Emily vetosi pariskunnan pian koittavaan neljänteenkymmenenteen hääpäivään, jota olisi jo sopivaakin muistaa isommalla summalla. Poppy naurahti, hipaisten tyttärensä poskea hellästi.
”Hyvä on, kultapieni. Sovitaan niin ja sovitaan samalla ettet enää anna meille näin naurettavan suuria lahjoja?”
Punapää nyökytteli äitinsä sanoille, syventyen jälleen syömiseen. Kotona oli niin ihana käydä. Kun oli syöty, Emily vetäytyi rutiininomaisesti isänsä kanssa tiskaamaan keittiöön ja siivosivat myös pöydän. Poppy valmisti ruoan, joten äidin ei tosiaan tarvitsisi sen jälkeen tehdä mitään ja tuo sai myös aina kävellä valmiiksi katettuun kahvipöytään.

Sunnuntai 22. heinäkuuta 2018 – ilta, Norwood farm, Hexham

Wesley ei ollut pitkään aikaan ollut onnellisempi. Hän oli saanut perjantaina vaihdettua numeronsa, joten syyllistävät tekstiviestit ja puheluyritykset kaikuivat kuuroille korville hänen soittoäänensä pirahtelun sijaan. Hän ei enää olisi sekuntiakaan vanhempiensa kynnysmatto, sisaruksistaan puhumattakaan. Oli sääli samalla katkaista välit sisarusten lapsiin, mutta hän ei aikonut sietää sellaista enää. Ei sen jälkeen kun hänelle oli selvästi osoitettu ja sanottu Andromedan olevan virhe, että heidän yhteinen lapsensa olisi virhe ja skandaali. Hyvä on, ei raskaus ollut suunniteltu ja hekään eivät tienneet tarkkaan mitä ajatella, mutta kukaan muu ei saanut kommentoida asiaa. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli löytänyt itsestään voimaa vapauttaa itsensä ja se tuntui upealta.
Kukaan ei ollut kritisoimassa häntä, kertomassa miten elää elämäänsä. Wesley olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei nauttinut siitä.
Hän rakasti tätä jo nyt.
Kuten myös sitä pientä kahden makuuhuoneen paritalonpuolikasta, jota hän oli unohtunut katselemaan läppärin näytöltä. Siinä oli pihaa, sinne mahtuisi pesukarhut. Niiden häkki kun oli mahdollista siirtää. Jos nyt saattoi puhua häkistä, katollinen aitaus se enemmänkin oli. Niin tai näin, sen saattaisi siirtää ja hän saisi myös pesukarhut mukanaan. Sille ei olisi edes mitään estettä.

Fretit menisivät kuten tähänkin asti, Pav samoin ja siileille saisi johonkin komeroon oman tilan. Kaikki oli vain kiinni Andromedasta, mitä tuo halusi tehdä. Hän oli edelleen luvannut tukea naista, ei koskaan painostaa millään tapaa. Joten, hän mukautuisi mihin tahansa päätökseen, vaikka kohta naisen pitäisikin tehdä päätöksiä. Se jos mikä tuntui tavallaan pelottavalta.
Hän olisi kuitenkin mielellään jakanut talon ja arjen Andyn kanssa, kaikesta huolimatta. Tuo oli ihana nainen, vaikka ehkä joku olisi käyttänyt rumempia sanoja. Hän ei koskaan voisi puhua tuosta rumasti. Andy oli kaunis, herkkä ja ihana nainen. Omalaatuinen, kyllä, ujokin. Niin oli hänkin. Hän viihtyi paremmin usein eläinten kuin ihmisten kanssa, ujosteli normaaleja asioita ja oli melko estoiseksikin mainittu mies. Silti Andy viihtyi hänen kanssaan, kaikesta huolimatta. Niin ihana ihminen piti nimenomaan hänestä. Se oli omiaan tekemään miehen aivan mielettömän onnelliseksi. Hän ei tiennyt miten kestää se tunne.
Pavlov tiesi. Antamalla haisunäädälle ruokaa. Se oli jo pidemmän tovin ilmoittanut näölästään paiskomalla ruokakuppiaan. Wesley laski läppärin kannen huokaisten ja nousi ylös.
”Sinä saat, senkin alati nälkäinen haisunäätä.”
Eikä se ollut edes loukkaus. Juuri sitä Pavlov oli.

Tiistai 31. heinäkuuta – alkuyö, Hexham

Amanda ei tiennyt kauanko hän oli maannut sängyssä. Häntä nakersi tieto siitä että periaatteessa pitäisi jälleen muuttaa pois kasvavan perheen tieltä. Hän oli saattanut kiukutella enolleen kun oli alunperin joutunut muuttamaan tuon luo reilu puolivuotta sitten, mutta silti oli tuntunut pahalta muuttaa pois kun kolmoset olivat syntyneet. Hän ei halunnut olla perhe-idyllin tiellä, missään mittakaavassa. Se ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa eikä tuntunut ajatuksena hyvältä. Avioparilla oli oikeus elää myös omaa elämäänsä ja kolmoset verottivat aikaa niin paljon, ettei hän halunnut olla ylimääräinen velvollisuus jaloissa.
Sama oli tapahtumassa täällä. Beatrix oli saamassa lapsen, menossa naimisiin. Lisäksi oli tädin sairaus. Siinä oli paljon huolta ja kannettavaa kahden ihmisen harteille. Nuo eivät sen lisäksi kaipaisi häntäkin. Hän oli täälläkin vieras, joku joka asui täällä koska häntä ei luotettu asumaan yksinkään. Hän oli yhden kerran tehnyt typeryyksiä ja säikähtänyt sitä itsekin. Hän ei ollut toistamassa tekoaan, ei mistään hinnasta, se säikähdys oli todella riittänyt. Amanda ei koskaan unohtaisi humalan ja krapulan rajamaille sijoittuvaa painajaistaan jossa hän oli pudonnut sillalta tumman, hyisen veden sekaan ja tuntenut miten ilma pakeni keukoista virtaavan vesimassan viedessä häntä mukanaan.

Välillä tuntui siltä että olisi ollut parempi hävitä kokonaan. Hän ei oikein kokenut kuuluvansa mihinkään. Vanhempiensa luokse hän ei ollut tervetullut (ja jos oli, se oli koska nuo halusivat kontrolloida) ja muualla hän oli aina tiellä kun elämään tuli jotain rakkaampaa kuin tunnevammainen, joskus viisitoistavuotiaan tasolle jämähtänyt siskontyttö. Kuka ei olisi rakastanut enemmän omaa suloista vauvaansa kuin tällaista hankalaa ikiteiniä, joka ei osannut puhua edes yksinkertaisimmista tunteista, saatika että olisi ollut erityisen lahjakas? Oli ollut ehkä typerä päätös siirtyä kouluratsastastukseen. Amanda tunsi olevansa surkea. Esteillä hänellä olisi ehkä voinut olla tulevaisuus, mutta osaamattomuuden ja riittämättömyyden tunne nakersi häntä päivittäin. Olisiko hänestä lunastamaan sukulaisten odotukset?
Ei, jos sukulaisilla oli edes odotuksia hänen kohdallaan. Kaikki odotukset oli ladattu Julianin kolmosiin ja Bea varmasti asettaisi toiveita omien lastensakin kohdalle. Hän ei halunnut olla Aycock, mutta hän ei kyllä koskaan olisi van der Veenkään. Hän oli jotakin siitä välistä, sekasikiö, jolle ei olisi tilaa ja joka katoaisi taustaan muiden viedessä valokehän.Eikä hän ollut halunnut muuta kuin mahdollisuuden näyttää että hänestä olisi samaan, hän rakasti sukunsa työtä ja voisi tehdä sille kunniaa ratsastamalla. Ei, hän oli turhake joka ei koskaan pääsisi alempaa keskinertaisuutta korkeammalle.

Sitten oli Larissa.
Tyttösytävä joka oli nauranut hänelle kun hän oli maininnut mahdollisuudesta asua yhdessä. Ehkä se kertoi jo tarpeeksi. Larissa asui ennemmin huoneessaan Rosings Parkissa ja näki häntä silloin kuin halusi. Ehkä hän tosiaan oli liian raskas jopa tyttäystävälleen kestettäväksi edes päivittäin. Joskus vielä hymyilevä brasilialainen löytäisi paremman, iloisemman ja jonkun josta todella piti. Jonka kanssa haluaisi olla. Hän oli vain välivaihe, kuten hän oli kaikille, vanhemmistaan alkaen.

Lauantai 21. heinäkuuta 2019 – iltapäivä, Hexham

Jonathan kolisteli pihaväylän vieressä sijaitsevassa autotallissa antaumuksella. Vanhemmat olivat päättäneet ajaa tänne vanhalla Anglialla, mutta samaan hegenvetoon isä oli keksinyt valittaa sen vioista. Tristan oli kadonnut sisälle hakemaan juotavaa ja Jonathan katseli vaaleansinistä autoa miltein hämmentyneenä. Se toi mieleen monia muistoja siitä ku hän oli ollut pieni. Monet niistä oli kasattu pätkistä, tarinoista ja valokuvista, mutta nyt ne ainakin tuntuivat muistoilta.
Ensimmäinen telttaretki perheenä. Pieni Mervyn oli oksentanut paperipussiin takapenkille puolet matkasta ja äiti samoin, kun oli odottanut kaksostyttöjä.

Piann hä saisi luoda samalaisia muistoja perheensä kanssa. Eivät ne silloin olleet hyviä, mutta nyt ne naurattivat kaikessa traagisuudessaan. Hän voisi muistella niitä vanhana Beatrix kainalossaan, kun lapset olivat lentäneet pesästä ja heillä olisi aikaa jälleen vain koirilleen.
Toivottavasti myös ihastuttaville lapsenlapsille. Johnny toivoi ison perheen lisäksi paljon lapsenlapsia. Se tuntui vain loogiselta ajatukselta kun toivoi suurta perhettäkin. Viisi lasta tuntui edelleen unelmalta, vaikka ensimmäinen oli vasta tulossa. Ehkä he ehtisivät saada edes kolme. Ja hän toivoi elävänsä tarpeeksi kauann jotta näkisi lapsenlapsiaan, jotta voisi muistella noille noiden vanhempien typeryyksiä.Sehän oli jokaisen isovanhemman toive? Eikö?
Tehtävä suorastaan ja hän syleilisi sitä innolla. Hän myös mitä mieluimmin nolaisi omat lapsensa teini-iässä monen monta kertaa.
Mitä tahansa muistoista, onnnellisista sellaisista. Hän toivoi että omat lapset voisivat yhtälailla ajatella lapsuuttaan lämmöllä, kuten hänkin. Se oli lähtenyt tutun Anglian näkemisestä, mutta yhtä kaikki, hänn rakasti niitä muistoja.

Keskiviikko 26. elokuuta 2015– iltapäivä, Lontoo

Yksiö Cheshire Streetillä tuntui enemmän kuin ahdistavalta ja pieneltä verrattuna pohjoisessa sijainneeseen omakotitaloon. Taloon jonka avaimen hän oli jättänyt keittiön pöydälle ja lähtenyt, jättänyt miesystävänsä myymään sitä taloa yksin. Hän ei tiennyt enää miten olisi kyennyt käsittelemään surunsa, joten hän oli päättänyt yrittää näin. Uutta elämää, uudessa kaupungissa, tavallaan. Silti vanha elämä, sen hetkellisen onnen haamut kummittelivat hänen mielessään.
Mitä jos kaikki olisi mennyt hyvin? Hänellä olisi ollut pian lapsi ja he olisivat olleet pariskunta jolla oli yhteinen pieni lapsi. Sen sijaan hän oli saanut keskenmenon ja joutunut synnyttämään kuolleen lapsen. Pienen enkelin, joka ei koskaan kokenut kylmää, nälkää, pelkoa tai surua, enkelin, jota oli aina rakastettu enemmän kuin mitään, kaikesta huolimatta.

Hän halusi joka päivä soittaa Teddylle ja kysyä miten tuo voi. Oliko tuo Lontoossa, voisivatko he tavata hänen lähdöstään huolimatta. Gabrielle kaipasi sitä kaikkea enemmän kuin halusi edes myöntää. Suru oli kuristaa hänet, se ei tahtonut päästää hänestä irti, ei koskaan. Hän huokaisi syvään, vetäen verhot sen oven eteen josta hän oli katsellut ulos.
Hyvää yötä Lontoo, tavataan aamulla.
Ovikellon sointi sai naisen kääntymään ja nappaamaan laukun sohvalta. Fatty sai pikaiset rapsutukset korvansa taakse.
”Tulen yöllä kotiin, mussukat.”
Oven takaa paljastui raamikas, tummaihoinen mies. Tuon näkeminen sai hymyn kohoamaan naisen kasvoille, mielen työntämään hetkeksi synkät ajatukset muualle. Hän saattoi esittää normaalia, leikkiä ettei ollut sekä särkenyt sydäntään että menettänyt kahta rakastamaansa asiaa. Miestä ja lasta.
”Hei. Mennäänkö heti?”
Käsi siirtyi selkäpuolelle, nostamaan miehen kättä joka oli laskeutunut kulkiessa alaselän sijaan pakaralle.
Ei lääpitä.
Teddy ei olisi koskaan tehnyt niin. Mies ei olisi pitänyt häntä lihapalana. Ehkä se oli hyvä että miehet olivat erilaisia. Hän voisi vuosien saatossa unohtaa muistonsa englantilaismiehestä, jonka hän yritti jättää taakseen mitä surkeimmalla menestyksellä.

Torstai 26. heinäkuuta 2018 – aamuyö, Durham, Englanti

Siitä oli aikaa kun Gabrielle muisti nukkuneensa samassa sängyssä ja samaan aikaan Teddyn kanssa. Silti hän valvoi, odottaen itkuhälyttimestä kuuluvaa ääntä joka kertoisi hänelle kuopuksen keksineen hänen suunnitelmansa. Se oli ollut nerokas, mutta hän tiesi jäävänsä kiinni siitä että oli livahtanut omaan sänkyynsä hetkeksi. Vauvat eivät varsinaisesti olleet älykköjä, mutta ainakin Morlandien kuopuksella tuntui olevan kyky rankaista kun vanhempi jäi kiinni teosta joka helpotti vanhemman omaa elämää.
Ihmeiden aika ei ollut kuitenkaan ohi ja väsynyt nainen valui kaikesta huolimatta uneen. Se tuntui miltein lahjalta, nukkua omassa sängyssä, ilman pelkoa lapsesta joka voisi litistyä tai pudota. Se oli suorastaan vapauttavaa, mutta ilmeisesti viimeistään unien oli pidettävä huolta siitä ettei tuore kahden lapsen äiti saisi rentoutua liiaksi.

Unesta herääminen ei ollut ollenkaan niin dramaattista kuin elokuvissa esitettiin. Silmät rävähtivät auki, mutta hän ei ponkaissut ylös. Gabriellen päässä pyöri, kun hän haki aikaa ja paikkaa läsnäololleen. Oma makuuhuone, aivan. Aviomies nukkui vieressä, lapset omissa huoneissaan. Amelia oli nukkunut jo kaksi tuntia omassa sängyssään!
Hitaasti nainen nousi istumaan omalle puolelleen sänkyä, katsellen peittonsa lattialle potkinutta miestä. Perheen huskynteini sen sijaan oli käynyt peiton päälle selälleen makaamaan, mikä hymyilytti naista. Teddy ei siis saisi peittoaan takaisin tänäyönä vaikka haluaisikin. Jopa kissat pysyttelivät poissa sängystä kuumuuden tähden, mikä oli naisen mielestä jo melkoinen suoritus.
Hyvin varoen hän ojensi kättään miestään kohti, hipaisten ruskeita hiuksia hymyillen. Hän oli elämässään kokeillut monia suhteita, päätyen aina kantamaan sydänsuruja. Jopa kerran aviomiehensä kanssa, ei Teddyn takia. He olivat molemmat kantaneet sydänsuruja tahoillaan, tietämättä siitä että toisenkin sydän oli jäänyt avohaavoille. Joku olisi voinut katua saapumista pohjoiseen, sitä miten hän oli jälleen satuttanut yhtä ihmistä Theodoren vuoksi. Yksi vilkaisu Durhamin esikaupunkilähiössä sijaitsevan talon sisuksiin hakkasi häpeän nopeasti alas. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi missään eikä kenenkään muun kanssa. Hänellä oli kaksi täydellistä, tervettä lasta, rakkaat kissansa, noin suurinpiirtein ihana ja kiltti koiranpentu ja mikä tärkeintä, mies jonka kanssa luovia läpi sen sirkuksen arjen yhdessä.

Hän oli koko ikänsä saanut vanhemmiltaan viestiä ettei ollut riittävän hyvä. Aina siihen hetkeen asti kun oli mennyt sisäoppilaitokseen yhdeksävuotiaana. Siellä Veronica oli muuttanut sen viestin jota hän sai. Hän voisi tehdä mitä vain, milloin vain, kyselemättä keneltäkään. Se oli kuulostanut jo lapsen korviin paremmalta vaihtoehdolta ja Gabrielle oli päätynyt elämään sen mukaan. Siitä rikkinäisestä, ikäväänsä itkevästä pikkutytöstä oli vuosien saatossa kasvanut ensin hankala teini, sitten omaa elämäänsä salaileva nuori nainen ja lopulta itsenäinen, vahva nainen, joka ei enää antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hän ei ollut täällä kenenkään kynnysmatto, ei ollut täällä elääkseen kenenkään mieliksi. Ehkä se oli maksanut Gabriellelle korkean hinnan, enemmän kuin hän olisi ikinä ollut halukas maksamaan, mutta kun hän nyt katsoi taakseen, se oli kaiken sen arvoista.
Aivan kaiken. Kaikkien itkujen, kaikkien sydänsurujen. Hän ei koskaan muuttaisi mitään, jos tämä oli se polku, joka johti tähän hetkeen.

Perjantai 27. heinäkuuta 2018 – iltapäivä, Harrington Road, Lontoo

Taas sai lehdistä lukea ties mitä.
Master Cher UK oli nostanut Samuelin uudelleen otsikoihin, kuten Aidan ensi-iltaan ilmestyminen Murielin kanssa. Lehdissä vilisi paparazzikuvia Samuelista naisen kanssa kaupungilla.
Locksley nähty naisystävänsä kanssa kaupungilla!
No hitto, ihanko totta? Totta helvetissä hän kävi Murielin kanssa asioilla naisen oltua pidempään Lontoossa! Eivät he eristäytyisi hänen asunnolleen, kiitos vain. Julkisuus ei koskaan ennen ollut häirinnyt miestä, mutta nyt kun hän olisi halunnut olla rauhassa ja valmistautua Pikkuloisen syntymään, sitä rauhaa ei hänelle suotu, eikä valitettavasti Murielillekaan. Jotkut pahimmat roskalehdet näemmä revittelivät mahdollisuudella meneväisenä tunnetun miehen mahdollisilla salasuhteilla. Joita ei ollut, ei edes epäilyksiä, mutta rahan- ja maineenkipeitä naisia näemmä riitti. Nuo yrittivät saada aikaiseksi väitteitä miehen salasuhteista. Samuel ei tosiaan aikonut loksauttaa korviaan sellaisille löpinöille. Hän tiesi totuuden ja sen miten oli käyttäytynyt.
Mikä naurettavinta, osa väitetyistä öistä oli sellaisia jotka hän oli nukkunut tukevasti Murielin vieressä omassa kodissaan, kuuntelemassa raskaana olevan naisen kuorsausta. Luoja paratkoon ettei sitä voisi koskaan kertoa naiselle. Istuisi vielä hänen kasvoilleen, eikä ollenkaan niin nautinnollisesti kuin Samuel olisi toivonut. Ehei, Muriel tukehduttaisi hänet siihen paikkaan jos hän mainitsisi kuorsaamisesta tai jos naisella olisi ollut pienikin epäilys siitä että hän juoksi vieraissa. Tuo muistutti kovin mielellään ja kovin usein siitä että kastroi hevosia työkseen.
Ajatuskin puistatti.

Samuel sulki iPadin, hyläten sen keittiön pöydälle. Mies pyöritteli sormissaan lasillista laadukasta punaviiniä, hyristellen itselkseen. Jotenkin askeleet johdattivat luksusasunnon käytävän päästä löytyvään lastenhuoneeseen. Suojamuovit oli vihdoin saatu pois ja kalusteet kasattu huoneeseen. Osa niistä oli peitetty valkoisella lakanalla. Hän tiesi että he viettäisivät ison osan ajastaan Pikkuloisen synnyttyä pohjoisessa, mutta Samuel tiesi että jossakin vaiheessa hänen työnsä kutsuisi hänet Lontooseen. Pikkuloiselle piti siis olla isänsä luona oma huone, jossa nukkua ja Murielille mukava paikka vetäytyä hoitamaan pientä jos täällä oli jostakin syystä vieraita.
Hempeän keltainen matto korosti seinien ja huonekalujen neutraaliutta, kuten myös ne satunnaiset keltaiset aksentit pitkin huonetta. Samuel tiesi että saisi luultavasti pienen tytön, mutta hän ei ollut halunnut huoneeseen vaaleanpunaista. Miksi pikkutyttö pitäisi kyllästää vaaleanpunaisella vauvasta asti? Mitä elämää oli uskomista, tytöt suorittivat sen yleensä ihan itse siinä pikkutyttöiän prinsessavaiheessa. Muriel ei kyllä ollut sellainen nainen, mutta salaa Samuel toivoi että hän saisi hemmotella pientä prinsessaansa. Ehkä ne isihormonit eivät olleet aivan satua.
Sitä ei voisi kyllä myöntää Murielille. Lastenhuoneen katselu sai riittää tällä erään. Mies kääntyi kannollaan, askeltaen kohti kattoterassiaan. Vaatteet muodostivat lattialle vanan, joka päättyi kuumaan porealtaaseen.
Tätä elämä oli.

Samuel myönsi että hän ei ollut kenenkään unelmamies, jos vain ihminen tunsi hänet. Ilmeisesti maailmassa kuitenkin oli ihminen joka saattoi hänestä välittää, vaikka kamala nainen ei sitä ikipäivänä myöntäisikään. Sillä ei ollut väliä, hän tiesi sen itse. Ei Murielin tarvitsisi maailmalle huutaa. Kunhan he itse tietäisivät mitä heidän välillään oli (se tosin oli aina välillä liikaa pyydetty) ja se saisi riittää.

Perjantai 16. kesäkuuta 2017 – alkuilta, Berliini, Saksa

”Elfrida! Frida, kiltti, kuuntele! Se oli vahinko, minä en...”
”Sinä et mitä? Sinä et tarkoittanut? Vahingossako hänelle reitesi levitit? Helvetti!”
Brunette nainen asteli blondin perässä makuuhuoneeseen, kun Frida heitti matkalaukun sängylle ja viskoi kihlattunsa vaatteita laukkuun. Tuo saisi kävellä ulos hänen elämästään nyt eikä viidestoista päivä.
”Frida! En ikinä tekisi niin uudelleen!”
”Minä en välitä! Ja varmasti olet tehnyt sen useammin, älä viitsi! Lena, minä en helvetti ole typerys!”
Hän tunki laukun kiinni kun oli mättänyt sinne entisen kihlattuna vaatteita. Onneksi tämä oli paljastunut ennen häitä. Hän otti laukun ja ojensi sitä naiselle, silmät säkenöiden.
”Ole hyvä ja poistu. Minne, sillä ei ole väliä. Me emme mene naimisin huomenna. Minä en voi. Ei, Lena, ulos. Sinä olet tehnyt ja sanonut kaiken mitä voit. Minä en lähde tähän.”
Tuntui ihmeeltä miten nainen sai pidettyä itsensä kasassa, eikä purskahtanut itkuun. Hän jäi makuuhuoneeseen, tuijottaen tyhjää kohtaa remontoidun asunnon harmaassa seinässä. Ovi kolahti kiinni ja hyytävä hiljaisuus laskeutui asuntoon. Huomisten häiden sijaan hän olisikin sinkku. Hän ei sittenkään olisi huomenna naimisissa naisen kanssa jota hän oli pitänyt elämänsä rakkautena typeränä ja sokeana. Hän oli vain rakastunut ja toivonut itselleen satujen maalaamaa onnellista loppua ikuisiksi ajoiksi, vai miten satukirjat nyt sitten olivatkaan lapsuudessa päättyneetä. Tatuoitu käsi käsi pyyhkäisi kasvoja kun tyhjyys hyökyi sisään.

Tuntui kuin olisi menettänyt kaiken. Oli vaikea hengittää, oli vaikeaa ajatella. Mitä hän tekisi? Hetkinen, vanhemmat olivat saapumassa vasta aamulla lentokoneella. Tärisevin käsin Frida tarttui puhelimeensa ja valitsi isänsä numeron. Isän tyttö.
”Hei kultaseni, jännittääkö?”
Miehen sanat saivat naisen purskahtamaan itkuun yksin, tyhjässä asunnossa. Frida oli varma ettei hän ollut koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi.
”H-hän petti minua. I-isä, Lena petti. Me... häitä ei tule.”
Nikotteleva ääni ja sanojen sisältö hiljensivät linjan pitkäksi aikaa. Taustalta kuului äidin huuto ja kysymys siitä oliko Frida puhelimessa. Mies sanoi jotakin vaimolleen, puhelin selväst peitettynä, sillä Frida ei saanut napattua isän sanoja tarkasti korviinsa.
”Haluatko että tulemme sinne jo tänään?”
Geraldin tarjous sai naisen hytkymään kyynelten tahdissa vain kovemmin. Hän rakasti perhettään niin, vaikka ei ollut halunnutkaan jäädä jatkamaan työtä klinikkalääkärina perheen eläinlääkäriasemalle Dachauhun.
”E-ei, minä...”
”Mattias on jo täällä, voisimme hyvin tulla heti seuraavalla.”
”M-minä voisin tulla sinne.”
Hän kaipasi muualle. Hän oli joka tapauksessa lomalla töistä. Häämatka jäisi nyt käyttämättä. Vanhemmat voisivat auttaa häiden perumisessa, aloittaa jo sillä aikaa kun hän matkusti kohti kotikaupunkiaan.

”Tietenkin kultapieni. Mitä haluat. Ilmoita milloin tulet, tulen hakemaan ja haetaan ruokaa. Tarvitsetko jotain muuta?”
Frida avasi kuunnellessaan tietokoneensa tärisevin käsin ja lähetti vieraslistan äidillensä sähköpostilla.
”Ä-äidin sähköpostissa on vieraslista. V-voisitteko... Käydä sen läpi, i-ilmoittaa että häät on peruttu? M-minä hoidan virallisemmat...”
Hän oli voimaton kun vain ajatteli kaiken hoitamista ennen lentoa. Itketti niin paljon. Gerald oli pitkään hiljaa, vaimonsa varmistaessa sähköpostin saapumisen.
”Tietenkin, äiti hoitaa sen. Minä haen sinut Münchenista kun olet perillä.”
Hetken vaaleahiuksinen nainen vain nyökkäili, kunnes tajusi että ei hänen isänsä sitä näkisi.
”J-joo. Ilmoitan minkä lennon sain.”
Frida totesi ääni väristen, sulkien tahdittomasti puhelun heti sen jälkeen. Nainen valui istumaan lattialle, tuijottaen tyhjästi eteensää. Mitä hän tekisi? Kauanko hän aikoi olla poissa? Pitäisi muuttaa. Hän voisi muuttaa henkilökunnan asuntolaan, ainakin aluksi. Hän järjestäisi nämä asiat ensi viikolla. Heti kun hän vain jaksaisi.

Mitä hän oli tehnyt väärin? Miksi hän ei riittänyt, mikä oli ajanut Lenan toisen syliin vai eikö nainen vain koskaan ollut rakastanutkaan häntä? Hän olisi tehnyt mitä tahansa jotta ei ei olisi tiennyt tätä. Ei, ei sittenkään. Pahimmassa tapauksessa hän olisi jaksanut sänkynsä pettäjän kanssa loppuelämänsä ja sitä kautta heidän sängyssään olisi aina läsnä vieraita. Hän oli itsekin meneväinen, mutta Frida ei koskaan pettäisi jos oli suhteessa. Siinä oli hänen moraalinsa rajat. Aivan kohta hän pakkaisi, aivan kohta hän katsoisi sisäiset lennot. Lentäminen oli helpompaa ja nopeampaa, hän ei halunnut istua tunteja junassa ja olla perillä keskiyön tietämillä.
Nyt hän ymmärsi mitä tarkoitettiin kun sanottiin että elämä mureni sekunneissa. Koko tulevaisuus oli pyyhkiytynyt pois, tilalla oli vain kysymysmerkki ja sydänsuruja.

Keskiviikko 17. elokuuta 2005 – iltapäivä, Sunnybank Equestrian Centre, Cardiff, Wales

Vaaleansiniseen loimeen verhottu friisiläinen oli kolistellut hyvän tovin loppumatkasta. Jonathan oli useamman kerran pysähtymistä, tarkistaakseen mikä hevosta nyt vitutti. Hän oli kuitenkin kypsynyt aivan täysin matkustamiseen ja halusi jo saada Filiuksen uuteen, väliaikaiseen kotiinsa. Syyskuussa se muuttaisi Hartpuryn yliopistokeskuksen talliin, aivan uuteen ympäristöön. Ehkä kuukauden lepo ratsastuskeskuksella Cardiffin ulkopuolella oli sopiva välietappi kahden vilkkaan tallin välissä. Vaikka annettakoon se nuoren orin eduksi, että se sopeutui mallikkaasti mihin tahansa ympäristöön, hötkyämättä turhia. Kun viimeinen tie vihdoin päättyi tallin pihaan, Jonathan nousi autosta ja talutti pitkästä matkasta pörhistelevän hevosen ramppia alas. Musta hevosvauva nosteli jalkojaan korkealle, piteli päätään mahdollisimman ylväästi ylhäällä ja hirnui korvia särkevällä nuotilla.
”Älä viitsi, Filius, ei täällä ole mitään mahtailtavaa.”
Tutun ratsastuskeskuksen pihassa oli jotain suorastaan lohdullista. Kaikki oli samoin ja samalla moni asia oli muuttunut sitten sen jälkeen kun hän oli hyvästellyt tämän pihan lähtiessään kohti opiskelujen haasteita miltein kymmenen vuotta sitten. Niin ympyröillä oli taipumusta sulkeutua. Hän oli jopa luvannut pitää satunnaisia tunteja täällä järkensä pitimiksi, kun ei olisi muutakaan tekemistä ennen opiskelujen jatkumista.

”Jonathan! Hauska nähdä poika!”
Lyhyehkö, hyvin raskaalla aksentilla puhuva walesilaismies hymyili harmaiden viiksiensä suojassa, taputtaen pitkänhuiskeaksi kasvanutta miestä tuttavallisesti.
”En uskonut että sinua näkyy enää näillä tienoilla, mutta niin vain vanha ukkokin oli vielä väärässä. Tälle kakaralle on paikka pikkutallissa, siellä nurkassa. Ei ole naapureita sitten. Aikas komea kakara, mitäs sinä tällaisella ajattelit tehdä? Harrastella vain?”
Miehen puheliaisuus oli omiaan saamaan hymyn myös Jonathanin huulille. Pitkään hän oli Sveitsissä kulkenut laput silmillä, kuin sumussa, päivästä toiseen. Nyt hän saattoi pitkästä aikaa hengittää ja jaksoi uskoa siihen että kaikki tulisi olemaan vielä paremmin. Hän voisi jälleen hymyillä ja olla onnellinen, kunhan vain saisi palata vanhoihin maisemiin, vaikka ne tauon jälkeen tuntuivatkin miltein uusilta.
”Harrastaa vain. Kiitos. Mihin nuo tavarat?”
”Teille on iso kaappi siellä pikkutallissa ja kyllä sinä satulat paikalleen saat sinne pikkutallin satulahuoneeseen.”
”Kyllä, kiitos. Me tästä menemme.”
Filius lähti kulkemaan reippain askelin omistajansa vierellä, pudistellen päätään korskeen saattelemana.

Karsinaan oli tuotu valmiiksi heiniä, joten mikään mahti ei olisi saanut Filiusta sieltä pois. Hevonen oli ilmeisesti loppumatkasta protestoinut heinän loppumista heinäverkostaan.
”Siinä sinulle. Ole hyvä poika. Tämä on sinun kotisi nyt hetken. Sitten taas muutetaan muualle. Sieltä ei tarvitse heti muuttaa, poikakulta. Et sitten pelottele lapsia täällä, onko selvä? Hyvä kakara.”
Otettuaan loimen nuoren hevosen päältä, hän saattoi jättää orin omaan rauhaansa. Auton tyhjentäminen ja tavaroiden purkaminen kaappiin oli terapeuttista. Elämä oli jälleen kotona, ainakin hetken. Seuraavat vuodet hän saisi olla kotisaarella, mietiskellä elämää ja mitä siltä halusi.

Maanantai 31. heinäkuuta 2018 – aamu, Norwood Farm, Hexham

Wesley oli aamulla jättänyt Andromedan nukkumaan huoneeseensa. Hän asteli hiljaa alakertaan, nappasi illalla valmiiksi tehdyn leivän suuhunsa ja polkaisi kengät jalkaan. Knox oli käynyt jo aamuyöstä kissojen luona, joten hän saattoi aloittaa aamunsa pesukarhuistaan. Kuumuus veti niiden olemuksen veteläksi, joten mies piti huolen että niiden muovinen uima-allas oli kokoajan täynnä. Hän heitteli suuren osan niiden ruoastakin sinne, jotta ahneet sekäsyöjät sekä viihdyttäisivät että viilentäisivät itseään samalla.
Curien nappisilmät katselivat ihmistä kun tuo lähestyi aitausta. Tesla pyyhälsi piilostaan, aloittaen innostuneen kujerruksen ja kimityksen, huitoen mustien käpäliensä kanssa. Oven auetessa molemmat pyyhälsivät vastaan. Ne olivat kesyyntyneet kuukausien kuluessa aivan liikaa. Hän oli saanut jopa opetettua niille erilaisia temppuja ja käskyjä. Harmi ettei Animal Kingdom tekisi mitään höpsähtäneiden pesukarhujen esiintymislahjoilla. Noh, ne olivat suloisia ja hänen ilokseen täällä. Olisi vain ollut ehkä plussaa saada eläinten kyseenalaiset kyvyt käyttöön.
”No niin, hei. Saatte taas aamupalan vedestä. Tsup, hus siitä.”
Kevyt huitaisu kädellä sai pesukarhut väistämään kun Wesley tyhjensi ammeen ja päästi sinne jälleen letkulla vettä. Ei yön seisoneesta vedestä olisi iloa viilentämisen suhteen.

Ammeen täytyttyä hän kaatoi kupillisen vihanneksia altaaseen. Sinäpä kalastelisivat sopastaan sen mitä haluaisivat, raitahäntäiset pullukat. Ne eivät sentään olleet lihavia, mutta siihen taisi auttaa niiden ulkoasumus ja se etteivät kämppikset voineet lelliä niitä pilalle. Onneksi, tällä kertaa.
”Sieltä. Sieltä niin nyt otat vain. Ei, ette ala ruokaa helposti. Saatte hieman miettiä.”
Hän naurahti, loiskutellen vettä kädellään. Se sai naamiokkaat, pörröiset varkaat innostumaan. Kun Curiella ja Teslallla oli kaikki hyvin, hän saattoi siirtyä kohti susien aitausta.
Kun aamuvuoron työt olivat valmiit, Wesley asteli sisälle. Kylpyhuoneen peili paljasti naarmun poskesta, yhden susista innostuttua hieman aamiaisen saapumisesta. Hieman puhdistusainetta ja kynsien aiheuttamat naarmut eivät haittaisi ketään. Hiton innokkaat otukset.

Puhdistusaine kirveli ja sai pari kirosanaa karkaamaan huulilta. Kun kiireisemmät otukset oli hoidettu, oli aika tarjoilla ruokaa Minervan ulkotarhaan ja sitten sisälle Pavloville sekä freteille.
Lopulta hän saattoi istua teemukin kanssa pöydän ääreen.
Vihdoinkin, se aamuhetken rauha kun ne jotka saattoivat vielä nukkua, nukkuivat. Juotuaan teensä Wesley koki olevansa valmis kohtaamaan sosiaalisuuden ja seuraavan aamun oikeasti. Hän otti toisen mukin teetä ja reunattomat paahtoleivät lautasella sormiinsa, astellen ylös. Siellä hän laski ne yöpöydälleen, hymyillen pehmeästi.
”Hei, muru. Toin aamupalaa. Aika nousta.”

Sunnuntai 5. elokuuta 2018 – iltapäivä, Sandhoe, Hexham

Helia oli halunnut heittää puhelimensa seinään. Tuskainen viiden minuutin puhelu oli ollut viedä häneltä järjen. Vaikka hän aina lupasi ettei vastaisi niihin äidillisen velvollisuudentunnon myötä muutaman kuukauden välein soitettuihin puheluihin, silti hän vastasi niihin joka kerta. Aina hän vastasi kiltisti puheluun, joutuen monesti selviytymään siitä hollanniksi, jolla äiti taisi varmistaa ettei puhelu kestäisi viittä minuuttia kauempaa. Tuo tiesi ettei Helia oppinut helposti kieliä, ei tosin syytä sille. Syy oli lääkärien mukaan häneen henkisessä tilassaan, joka kuormitti aivoja. Oli kuulemma tavallista ettei jakautuneita persoonia mielessään kantanut oppinut vieraita kieliä.
Nainen kysyi mitä kuului, monotonisen mielenkiinnottomalla äänellä.
Ei mitään ihmeellistä, samaa kuin ennenkin. Se oli Helian rooli, valehdella asiasta.
Miten te voitte?
Hyvin, molemmat. Jälleen uusi vale. Hänestä ei ollut kertomaan totuutta. Joko äidiksi kutsuttu nainen ei välittäisi tai sitten tuo yllättäisi ja huolestuisi kuopuksistaan. Ei, se oli turha toivo. Oli parempi valehdella, tanssia se tuttu tanssi läpi. Kaikki olisivat tyytyväisiä tai niin Alankomaista soittava nainen taisi kuvitella.
Hän ja Andromeda eivät olleet tyytyväisiä, mutta sillä ei kai ollut väliä. Kunhan nainen voisi sanoa soittaneensa kahdelle nuoremmalle lapselleen, ehkä se riittäisi. Tuo voisi sanoa olleensa äiti, lapset voivat hyvin.
Tai niin lapset sanoivat, kuten aina ennenkin.

Vaikka perheen keskimmäinen tiesi ettei mikään muuttuisi, että elämä olisi tätä aina vanhempien hautajaisiin asti, hän huomasi toivovansa. Pieni osa hänestä toivoi että äiti voisi herätä todellisuuteen ja yrittäisi korvata heille jo eletyt vuodet. Edes pyytäisi anteeksi kaikkea, tutustuisi oikeasti heihin ihmisinä, osoittaisi mielenkiintoa nuorempiaan kohtaan. Naurettavan usein hän haaveili siitä, tietäen että se oli suorastaan naurettava ajatus.
Äiti ei kiinnostuisi heistä.
Isä ei tosiaan alkaisi yllättäen oikeasti rakastaa Andromedaa.
Se oli heidän elämäänsä, jäädä sivuun, pudota kaiken ohi. Selvitä kaksin. Niin he olivat viimeisiin kuukausiin asti tehneet. Viime syksynä moni asia oli muuttunut. Hän oli löytänyt Murielin avulla Augustin, saanut miehestä tukipilarin itselleen siihenkin hetkeen kun viimeinen korsi oli jouluna katkaissut kamelin selän. Sitä oli ehkä odotettu vuosia, sitä romahdusta jonka hän oli silloin käynyt läpi. Nyt heillä oli yhteinen talo, kaksi koiraa ja niin typerältä kuin se kuulostikin, heillä olisi lapsi loppuvuodesta. Tai, Augustilla olisi? Ei hän tiennyt miten se menisi. Niin tai näin, he olivat sopineet että miehen siskon vahinkolapsi muuttaisi asumaan heille, kasvaisi heidän kanssaan ja saisi olla osa heidän perhettään. Se jännitti, suorastaan pelotti. Osaisiko hän olla millään tavalla vanhempi, kun ei ollut koskaan saanut mallia vanhemmuudesta, hyvästä sellaisesta? Surkeasta, olemattomasta vanhemmuudesta Helia tiesi enemmän kuin hän haluaisi koskaan kellekään myöntää.
Siskokaan ei ollut enää yksin. Rooroo oli löytänyt kelvollisen miehen, ihmisen joka oli sellainen jonka siskokulta ansaitsi. Wesley oli kiltti, rehellinen ja omalla hölmöllä tavallaan kovin suloinen mies, mitä hän oli tuota nähnyt. Piti hänen siskoaan hyvin, auttoi ja oli tukena. Se oli tärkeintä. Andromeda voisi saada joskus elämästä kiinni, mikä tuntui hyvältä ajatuksena. Vaikka sisko olikin kai saamassa lapsen, jota ei oltu suunniteltu. Wesley oli kuitenkin luvannut heti tukea Roota kaikessa, muuttaa yhteen, olla isä tai pidellä kädestä jos Andromeda ei lasta haluaisi.

Heillä olisi vielä kaikki hyvin. He saisivat omat elämät, oman näköiset sellaiset, joita voisivat rakastaa ja vuosien kuluttua katsoa taakseen katumatta.
Silti hän, aikuinen mies, huomasi kaipaavansa edelleen uutta mahdollisuutta vanhempiensa kanssa. Jos nuo voisivat jotenkin olla ylpeitä hänestä?

Maanantai 6. elokuuta 2018 – aamupäivä, Norwood Farm, Hexham

Frida istui keittiössä kannettavansa auki ja selasi Facebookia kun ei muutakaan keksinyt. Tuttu ääni ja alas aukeava ikkuna kertoivat uuden viestin saapumisesta. Silmät pomppasivat ruudulla katsomaan lähettäjää. Hän olisi tunnistanut ne ruskeat hiukset missä tahansa, puhumattakaan sitten sinisistä silmistä. Piti silti varmistaa katsomalla lähettäjää.
Lena Schindler.
Hänen sydämensä särkenyt Lena, jonka jättämää aukkoa hän edelleen täytti irtosuhteilla, kykenemättä asettumaan parisuhteeseen, pelätessään tulevansa jätetyksi tai petetyksi. Petetyksi mitä julmimmalla tavalla, kuten Lena oli hänelle tehnyt. Hän oli suunnitellut elämän tämän naisen kanssa, mutta ilmeisesti suunnitelma ei ollut molemminpuolinen. Lena oli kaivannut muualle ja saanutkin muuta elämäänsä, Fridan katkaistua suhde häiden aattona.
Blondi pudisteli päätään ja siirsi katseensa itse viestiin. Mitä asiaa hänen entisellä kihlatullaan saattoi edes olla? Ei siinä ollut mitään logiikkaa. Lenalla ei voinut olla hänelle mitään asiaa, ei vain voinut.
Miksi? Heidän tiensä olivat eronneet hyvin lopullisesti yli vuosi sitten, he eivät olleet sen jälkeen puhuneet toisilleen. Hänen vanhempansa olivat hoitaneet kommunikoinnin entisen kihlatun kanssa, kun Frida ei ollut kyennyt siihen itse.

Kaipaan sinua. Voidaanko nähdä?
Kaksi lausetta, neljä sanaa joiden seurauksena vatsa heitti ympäri. Oli juostava vessaan oksentamaan. Vatsalaukku tyhjeni vauhdilla Marigoldin tekemästä aamiaisesta, naisen nyrpistellessä nenäänsä kun odotti pahan olon laantumista vessanpönttöä halaillen. Miksi? Miksi Lena halusi nähdä? Näkihän sen että hän oli muuttanut – ei nähnytkään. Lena ei ollut hänen kaverinsa, joten nainen ei nähnyt hänen muuttunutta asuinpaikkaansa, työpaikkatiedoista sitten puhumattakaan. Hän nieleskeli, uskaltaen lopulta nousta varoen. Jääkaapista limsatölkki ja hän istui koneensa viereen, huuhtoen oksennuksen maun suustaan.
Frida, olen pahoillani. Olin paniikissa, rakastan sinua.
Toinen viesti sai raivon nostamaan päätään naisen sisällä. Lenalla ei tosiaan ollut oikeutta sanoa rakastavansa häntä. Se ei voinut pitää paikkaansa. Tuo oli satuttanut häntä mitä julmimmalla tavalla, pettänyt luottamuksen, sylkenyt heidän keskinäisten sopimustensa päälle.

Olen muuttanut Englantiin.

Etkö käy perheesi luona? Voisit pysähtyä Berliinissä.

Miksi?

Jotta voisimme nähdä. Minä kaipaan sinua.

Hän ei voisi tehdä sitä itselleen. Frida tiesi kunnioittavansa itseään enemmän. Hän ei tapaisi entistään, mutta hän halusi keksiä tavan sanoa se niin, ettei Lena enää ikinä häiritsisi hänen elämäänsä. Hän ei halunnut ainuttakaan kivuliasta muistutusta menneestä, siitä syystä jonka takia hän nytkin oli päätynyt pari viikkoa sitten loukkaamaan sievää Tabithaa. Jos kaikki olisi ollut kuten ennen Lenaa, hän olisi pyytänyt Tabbya ulos, eikä juossut naimassa muita, todistellakseen itselleen ettei kaivannut yhtä tiettyä ihmistä elämäänsä. Että hän oli vahvempi kuin rakkaus, joka hänestä oli aikanaan tehnyt heikon ja haavoittuvaisen.

Käyn Dachaussa, mutta lennän silloin suoraan etelään. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa tulla tapaamaan sinua. En myöskään halua enää ikinä kuulla sinusta, sillä minä en kaipaa sinua. Olet vihainen ja katkera siitä mitä teit, mutta vain siksi koska en tunnista itseäni enää peiliin katsoessani. Sinä muutit minua ihmisenä, huonompaan suuntaan, eikä se kannusta antamaan anteeksi.
Hyppää puolestani sillalta, sinä menetit mahdollisuutesi vuosi sitten.

Maanantai 6. elokuuta 2018 – alkuilta, Haugh Lane, Hexham

Hän ei jaksanut tätä enää. Äiti alkoi hiljalleen pyydellä tekemään sovinnon Bexin kanssa ja rehellisyyden nimissä, Hilda ei ollut sillä tuulella. Hän odotteli Nathania töistä luokseen yöksi (ja huomenna elokuviin, apua), pyöritellen kynää sormissaan. Hän oli estänyt puhelimesta siskonsa numeron, vailla aikomusta purkaa estoa. Hän ei kaivannut isosiskon yhteydenottoja tai tyhjiä anteeksipyyntöjä, jotka päättyivät riitaan ja siihen että hänessä olisi jotakin vikaa. Ei, Hilda oli kyllästynyt siihen. Sasha oli myös maininnut siitä miten bex kyseli mitä tuo teki ja kenen kanssa. Pikkusiskolla oli teoriansa asiasta, eikä hän tosiaan ollut aikeissa hyväksyä sellaista siskoltaan.
Koska puhelin ei ollut vaihtoehto, kirje tuntui hyvältä keinolta lähestyä siskoa, kertoa mielipide ilman että tuo voisi huutaa hänelle takaisin. Sen kirjoittaminen ei ollut helppoa, sillä Hilda ei tiennyt miten olisi muotoillut asian.
Sisko ei ollut paha ihminen. Bex oli aina ollut menevä ja äänekäs, mutta koskaan ennen sisko ei ollut paha ihminen. Nykyään hän ei olisi ollut niin varma. Kuten Sasha oli sanonut, vanha Bex ei olisi tehnyt siskolleen niin. Jokin tuntui muuttuneen sitten viime marraskuun, oikeastaan ennen sitä. Bex oli aina tehnyt typeryyksiä, mutta hän oli aina kuvitellut että sisko olisi riittävän fiksu pysymään kaukana huumeista. Ei vain ollut, se oli nähty.

Hei,

Äidin mielestä pitäisi tehdä sovinto. En tiedä oletko ottanut yhteyttä, sillä estin numerosi hyvän aikaa sitten. Tai siis sen, joka sinusta on nyt tullut. Siskoani Rebecca Halea ei ole näkynyt miltein vuoteen. En tiedä mitä sinulle on tapahtunut, miksi olet nykyään se mitä olet etkä mitä olit ennen, mutta minä en voi katsoa sitä enää. Kaikista varoituksista huolimatta sinä tuhoat ihmissuhteesi yksi kerrallaan ja välillä myös elämäsi.

Sinä menetit kerran työsi, mutta nyt sinä olet menettämässä jotakin tärkeämpää. Ystäväsi ja perheesi. En tosin tiedä mitä ne enää merkitsevät sinulle.
Minusta ei ole enää katsomaan itsetuhoista syöksyspiraaliasi. Me voimme tavata vanhempia eri aikoihin, jolloin minun ei tarvitse nähdä sinua eikä sinun minua. Turha kysellä Nathanilta kuulumisia, hän lupasi ettei kerro ja Sashakaan tuskin.

Toivottavasti sinä löydät vielä itsesi ja olet onnellinen. Toivon myös että teet muut onnelliseksi siinä samalla, että polta rakkaidesi onnea jotta tavoittaisit omasi. Minä todella toivon sitä, sillä haluaisin sinun olevan onnellinen ja voivan tuoda onnea ihmisille jotka ovat elämässäsi.
Minä luulin olevani osa sitä, että olet sisareni ja paras ystäväni. Olin mitä ilmeisimmin väärässä perheen ja siskon merkityksestä sinulle. Vaikka annoin anteeksi Nathanille, en voi antaa anteeksi sinulle. Sinä tiesit enemmän kuin hän ja tiesit tarkalleen mitä teit.

Hyvää loppuelämää, ellet jälleen löydä sitä Rebeccaa jonka tunsin suurimman osan elämästäni. Haluan muistaa sinut niin jatkossakin, kultaisena, rakkaana siskona.
Olen siskosi, en lapsenvahtisi, en saarnaajasi.

Hyvästi,
Hilda

Olihan se naurettavan dramaattista. Hän halusi tehdä siskolleen selväksi, ettei ollut kiinnostunut tuon elämästä, ei ennen kuin sisko keksisi suunnan elämälleen. Luoja, anna sen olla se oikea, vanha suunta. Tuo takaisin vanha Rebecca, jotta muiden ei tarvitsisi kärsiä siskon typeryyden tähden. Hän painoi postimerkin kiinni kuoreen, kirjoittaen siskonsa osoitteen naurettavan koukeroisella, siistillä käsialalla. Oli se miten naurettavaa tahansa, hän ei aikonut sietää ja antaa anteeksi mitä tahansa. Ei edes omalta isosiskoltaan.
Hän saisi lukea viimeistään lehdestä kun tuo pilaisi elämänsä lopullisesti.

Tiistai 7. elokuuta 2018 – alkuilta, Newcastle

Jodien mentyä hän oli vain maannut paikallaan sohvalla ja tuijottanut tyhjänpäiväisiä tv-sarjoja. Nainen pyyhki paperiin sipsirasvasta suttaantuneita sormiaan sohvavilttiin. Lexa vihasi sitä, mutta sillä ei ollut väliä. Nainen oli kadonnut, ei vastannut puhelimeen. Pelkkä ajatus sai kyyneleet valumaan poskia pitkin. Emily pyyhki silmiään yöpaidan hihaan. Hän ei ollut aikeissa liikkua sohvalta mihinkään.
Paitsi kun yhteiskuva hänestä ja Lexasta tuijotti television vierestä. Se sai naisen ponkaisemaan ylös. Hän läiskäisi kuvan tasoa vasten sellaisella voimalla, että oli ihme ettei lasi mennyt rikki kehyksistä. Hän ei tosiaan aikonut sietää sitä kuvaa tuijottamassa häntä. He kaksi onnellisina ravintolan merenrantaterassilla, nauraen ja katsomassa toisiaan silmiin rakastuneita.
Se tuntui valheelta nyt.
Jos nainen olisi rakastanut häntä, tuo ei tekisi hänelle näin, satuttaisi häntä näin. Hän tunsi jokaisen minuutin repivän sydäntään ja painavan keuhkoja kasaan. Miksei Lexa vastannut? Missä tuo oli? Oliko tuo yksin, jonkun kanssa, oliko käynyt onnettomuus, oliko tuo elossa? Helvetin idiootti.

Lopulta hän oli käännellyt kaikki valokuvat ympäri asunnossa. Kaikki oli valetta. Hän oli nähnyt vihjeet, mutta antanut itsensä uskoa selityksiä rakkaudesta ja siitä miten hän oli kaikki mitä Lexa kaipasi. Ei, hän ei ollut. Lexa oli kadonnut, mahdollisesti hakemaan lohtua jonkun blondin sylistä. Sellaisen kauniin, kuten tuon entinen kihlattu, josta tämäkin järjettömyys johtui. Ei hän tarkoittanut ettei kuolleita olisi saanut surra. Hänkin suri vanhempiaan, mutta hän teki sen niin ettei satuttanut hänet adoptoineita vanhempia.
Ihan kuten Lexa suri entistä naisystäväänsä, mutta tuo olisi voinut yhtä hyvin puukottaa häntä juuri nyt. Hän ei tiennyt mitä voisi enää tehdä. Hän oli tehnyt kaikkensa, hän ei vain tiennyt enää mitä hän voisi tehdä. Tuntui siltä ettei mikään ollut hänen käsissään, että kaikki valui käsistä kuin rannan hienojakoinen hiekka. Se valui nopeammin ja nopeammin, vaikka hän yritti kauhoa sitä käsiinsä. Ostaa aikaa heille, saada kaiken toimimaan. Siitä huolimatta kaikki meni pieleen, hajosi nopeammin kuin kukaan ehtisi koskaan korjata.

Hän pyörähti ympäri ihanassa, kokoonsa ja sijaintiinsa nähden naurettavan halvassa asunnossa. Siellä oli alkanut heidän yhteinen elämänsä. Nopeammin kuin olisi normaalisti ollut järkevää, mutta heillä ei oikein ollut vaihtoehtoja, jos halusivat kahdenkeskistä aikaa ja kahden asunnon vuokraaminen olisi ollut typerää.
Olisiko se sittenkin ollut kannattavaa? Hän huokaisi raskaasti ja hieroi kasvojaan. Itku vavisutti olemusta kun hän vajosi istumaan lattialle sohvan taakse. Miksi hän ei voinut olla onnellinen? Olisiko se ollut liikaa pyydetty, että heillä olisi ollut kaikki hyvin? Hetken hän rukoili että Lexa tulisi takaisin kotiin, selityksen kera.
Ei, hän ei uskoisi enää ainuttakaan selitystä. Häntä oli loukattu tarpeeksi ja tämä oli viimeinen pisara. Emily kieltäytyi nielemästä typeriä selityksiä enää.

Torstai 11. lokakuuta 2012 – iltapäivä, Niedermann Equestrian Centre, Halle, Saksa

”Kantapäät alat tai minä asennan niihin jumalauta painot! Helvetti, katse ylös!”
Irlantilaismiehen sanat sivaltelivat kuin piikit maneesissa ratsastavia ratsastajia. Hans oli pyytänyt tänne valmentamaan, ei silittämään kenenkään herkkähipiäisen nyssykän päätä. Nuo olivat ehkä kuvitelleet että hän ei olisi pahalla tuulella saavutettuaan pronssimitalisijan Lontoossa paria kuukautta aiemmin, mutta voi miten väärässä nuo olivatkaan. Siitä lähtien Artemis oli soimannut ja rääkännyt itseään siitä yhdestä virheestä, joka oli antanut kirkkaampien mitalien lipsua sormien välistä karkuun. Hän oli laihtunut miltein tunnistamattomaksi, saanut jopa Hansin huolestumaan viimeisen kahden viikon aikana. Nytkin hän seisoi keskellä maneesia termosmuki käsissään, muki täynnä kahvia. Se taisi olla päivän kolmastoista kahvi, eikä kello ollut edes kahvia. Mies käytännössä kävi kahvilla ja tupakalla, ruotiessaan itseään omista virheistään.
”Beth, tulenko minä vääntämään ne kädet alas? Et jumalauta ole lähdössä lentoon, kyynärpäät alas tai minä katkon käsivartesi!”
Irlantilaismies karjaisi tummanruunikkoa ratsastavalle Hansin tyttärelle. Kun yksi puomi kolahti seuraavalla tehtävällä alas, hän nosti kädet pystyyn.
”En minä vittu jaksa teidän kanssanne! Painukaa silmistäni ja katsotaan oppiiko joku teistä kelvottomista aaseista yön aikana ratsastamaan! Matt, pyydä Zugzwang tallista minulle!”
Artemis laski maneesin katsomon kaiteelle mukinsa ja veti kypärän päähänsä. Nuoren naisen taluttamana maneesiin ravasi korskuen musta ori.

”Voi helvetti, et osaa edes hevosta taluttaa? Et anna sen viedä sinua kuin kuoriämpäriä, mikä siinä on niin jumalattoman vaikeaa!”
Mies nappasi orin ohjat omiin käsiinsä, käyden sitä katseellaan läpi. Ratsastushanskan peittämä käsi silitteli orin kaulaa, rauhoitellen sitä. Ei ollut mitään hätää, kyllä he pian voisivat palata Irlantiin ja nauttia taas suhteellisen kelvollisten hevosenhoitajien ammattitaidosta. Hansilla oli upeat tilat, mutta tuon henkilökunta ei koskaan vakuuttanut häntä.
”Kolmoissarja, kaksi askelta väliä, tiukka kolme. Korkeutta 130 senttiä. Metrin jumppa ja sitten lävistäjälle yhdellä askeleella 140 senttiä. Nyt heti eikä huomenna.”
Mies äyskähti, asetellen jalkansa jalustimeen. Mies ponkaisi itsensä kookkaan hevosen selkään, rapsutellen sen säkää satulan edestä.
”Hyvä poika. Hypätään vähän.”
Musta ori tanssahteli käynnissä, suostumatta rauhalliseen yhteistyöhön. Jo hevosen kulusta huomasi miten Artemis pyöritteli asioita päässään.

Äiti oli taas muistuttanut että hän tarvitsi apua. Hän ei kuulemma näyttänyt voivan hyvin ja siihen se skypepuhelu sitten olikin katkennut. Ei hän tarvinnut äitiä kertomaan miten voi, aikuinen mies. Hän pärjäsi oivasti omillaan, kiitos vain.
Hevonen tuntui olevan ainoa joka ei saanut miehen vihoja niskaansa. Jos oikein siristi silmiään, saattoi miltein kuvitella irlantilaispirun hymyilevän mustan saksalaisorin selässä tyytyväisenä siitäkin huolimatta ettei lahjakas esteratsu kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla. Kevyesti ori viskaisi päätään malttamattomuuksissaan. Silloin toinen suunpieli oli ehkä nanosekunnin ajan ylhäällä. Sellaisesta ihmeestä puhuttaisiin kilpakeskuksessa kuukausia, sillä Artemis ei hymyillyt. Kaikki tunsivat tummatukkaisen miehen siitä ettei tuo hymyillyt tai osoittanut muutenkaan merkkejä inhimillisestä tunnemaailmasta. Miestä luonnehdittiin julmaksi, empatiakyvyttömäksi ja joskus jopa sosiopaatiksi. Silti tuon valmennuksiin tultiin, sillä julmuudestaan huolimatta Artemis sai aikaan myös tuloksia. Toki asiaa auttoi maine huippuratsastajana esteillä, mikä oli omiaan vauhdittamaan valmennuksien täyttymistä. Hän ei haukkunut koska oli katkera ja lahjaton, vaan koska tiesi miten vaativa ja kivinen tie huipulle oli.
Se oli väärin. Artemis haukkui koska hän halusi pitää ihmiset kaukana itsestään. Hän ei kaivannut ihmisten tuomia pettymyksiä elämäänsä, kun elämä oli jo itsessään yksi pettymys.
Hän oli pettymys.
Sitä ei saisi antaa itsensä unohtaa. Hän oli täysin kelvoton poika vanhemmilleen, täysin kelvoton sisarus ja yleensä myös aivan sietämätön kollega.
Eivätpähän muut pääsisi tuottamaan pettymyksiä hänelle.

Keskiviikko 11. toukokuuta 2016 – iltapäivä, Fenwick, Newcastle

Elämä tuntui heittäneen ympyrää viikoissa. Saattoi olla että hän vaimensi syyllisyyttä siitä eksymällä merkkivaatteita myyvän Fenwickin käytäville. Sormet juoksivat pitkin hennon laventelisen Chanelin villaisen jakkupuvun hihaa pitkin. Se oli järkyttävän kallis. Muuttokin olisi kallis. Kyse ei ollut siitä etteikö hänellä olisi ollut varaa siihen, vaan mitä se edusti. Se edusti luksuselämää, sitä jota kohti hän oli pyrkinyt Lontoossa.
Uranaista, joka ei pelännyt haasteita, tallasi mahdolliset vastustajat korkonsa alle säälimättä. Oliko se enää se nainen joka hän oli tai halusi olla? Paluu Newcastleen maaliskuussa oli muuttanut kaiken. Hän ei ollut enää palaamassa pääkaupunkiin, hän ei kantanut edes kihlasormusta enää sormessaan. Silti hän ei ollut vapaa nainen, vaan antanut sydämensä sen miehen käsiin, joka oli pidellyt sitä jo kauan. Vaikka he olivat välissä eronneet, hän ei ollut ikinä lakannut rakastamasta ja kaipaamasta kotinsa pohjoiseen tehnyttä Teddyä, joka oli vastannut hänen kaipuuseensa. Nyt hän ei aikoisi antaa periksi, tapahtui mitä tahansa.

Muutto ja vanhan parisuhteen uusi alku eivät kuitenkaan olleet ainoat uudet asiat, jotka muovasivat Gabriellen elämää. Ajatuksissa painoi myös vanha pelko, joka oli lähtöisin pienestä ihmisestä hänen sisällään. Hän pelkäsi menettävänsä tämänkin lapsen, että hän ja Teddy joutuisivat käymään sen läpi uudelleen. Heillä ei ollut muistona edes valokuvaa. Pieni oli kuollut jo ennen syntymää.
Heillä oli vain pieni hautakivi. Kivi, jolle Gabrielle ei voinut kuvitellakaan menevänsä. Hän ei ollut käynyt siellä hautajaisten jälkeen, mutta huolehtinut kyllä että paikka tuli hoidetuksi ja siellä oli aina talvisin joko talvikukka tai havuseppele, kesäisin pieni kukka. Kiivaat räpytykset veivät kyyneleet pois ilman että ne putosivat poskille. Hän ei kestäisi tätä, häntä ei oltu luotu tähän.
Oliko se todella tärkeintä hänen elämässään? Pukeutua näihin huippumerkkien jakkupukuihin, nostaa suurta palkkaa ja nauttia elämästään työnsä kautta? Voisiko hän saada sisällön elämäänsä muualta? Siitä huolimatta hän pyysi myyjän luokseen, haluten sovittaa sitä pukua. Kuten hän oli epäillyt, se istui täydellisesti, huokuen ammattimaisuutta ja klassista tyylikkyyttä. Ei hän voisi jättää sitä ostamatta. Se olisi viimeinen jakkupuku jonka hän ostaisi. Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä varmempi hän asiasta oli. Hän voisi elää ilman työtään ja sen tarjoamia haasteita. Hän olisi onnellinen muullakin tavalla. Elämä tarjosi hänelle uutta haastetta, jonka hän voisi ottaa ilolla myöhemmin vastaan.
Ei vielä. Hän olisi töissä vielä hetken, hän ilmoittaisi asiasta vasta myöhemmin. Sovituskopissa Gabrielle vaihtoi omiin vaatteisiinsa ja ojensi jakun myyjälle. Hän ottaisi sen, mutta kiertelisi vielä hetken, sen voisi viedä jo kassalle.

Hän ei tarvinnut loistoa elämäänsä ollakseen onnellinen. Kaksikerroksinen omakotitalo Durhamin esikaupunkilähiössä oli nyt jo rakas, vaikka siellä oli asuttu vasta aivan ohikiitävä hetki. Toisi elämä mitä tahansa, hän selviäisi siitä miehensä kanssa tällä kertaa. Käsi laskeutui koskettamaan edelleen litteää vatsaa, hymyn viivähtäessä huulilla. Hän ei ollut unohtanut pientä lastaan, joka ei koskaan nähnyt heitä, mutta hän ei antaisi sen estää häntä iloitsemasta toistaiseksi terveeksi todetusta lapsesta.
Tämä oli hänen unelmaansa.
Ehkä hän oli aina ollut väärässä, kuvitellut että hän olisi ollut uranainen, ehkä joskus jopa yksi maan vaikutusvaltaisimpia PR-alan ihmisiä. Hän oli sitä jo. Gabrielle oli saavuttanut sen tavoitteen, mutta se ei tuntunut pitämisen arvoiselta suoritukselta. Se ei ollut suoritus joka sai hänet halkeamaan ylpeydestä, toisin kuin ajatuskin lapsen kasvun seuraamisesta kotona. Se tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Gabrielle halusi jäädä kotiin, olla läsnä ihmistaimelle, joka olisi riippuvainen hänen ja Teddyn läsnäolosta hyvin pitkään. Se oli tehtävä jolla todella oli väliä. Jos hän onnistuisi äitinä, hän voisi olla ylpeä siitä loppuelämänsä. Katsoa lastaan ja todeta tehneensä jotakin oikein, kun oli onnistunut kasvattamaan hienon ihmisen.
Se oli tavoittelemisen arvoinen unelma, suoritus josta olla ylpeä.

Keskiviikko 8. elokuuta 2018 – 22.15, Tesco Extra, Newcastle

Oli tehnyt mieli toiseen ruokakauppaan, kuin tavalliseen Kingsgateen, joten Frida oli ottanut pyörän alle ja surauttanut Newcastleen. Pyörän laukkuihin mahtuisi tavaraa, kuten myös reppuun, kun hän oli luvannut viedä Wesleyllekin jotakin mitä mies oli pyytänyt hänen tuovan. Maiharit narisivat lattiiaa vasten, äänen vaimetessa vasta kun ovista astuessa laatta vaihtui asfalttiin. Frida vihelteli itsekseen, nostellen muovikasseja kärryistä pyörän viereen. Kun kaikki oli maassa, hän lähti palauttamaan ostoskörssyt paikalleen.
Kasseja pyörän laukkuihin asetellessaan hän säikähti kun joku koputti olkapäätä kovin topakasti. Kääntyessään hän huomasi tummaihoisen, itseään pidemmän naisen. Ilman korkokenkiä nainen tosin olisi varmaan lyhyempi kuin hän. Tunsiko hän tämän naisen jostakin? Frida kurtisti kulmiaan ja oli avaamassa jo suunsa, mutta sai avokämmenen poskeensa.
”Hetkinen! Millä oikeudella sinä -”
Lause jäi kesken kun tumma nainen avasi sievän suunsa. Oikein sievä kultainen huulipuna. Silti häiritsi kun nainen oli jostakin niin tuttu.

”Isosiskon oikeudella! Sinä kohtelit siskoani kuin halpaa rättiä, enkä ymmärrä miten kehtasit! On eri asia olla vain yksi yö, mutta useampi ja sitten vikittelet muita mitään sanomatta? Sinä olet saastaa!”
Fridalla meni hetki prosessoida naisen sanoja. Niin.
Tämä oli Tabithan isosisko, ilmeisen käärmeissään vaikka Tabby ei ollut koskaan vastannut hänelle mitään hänen anteeksipyyntöönsä. Tabby siis ei tainnut olla antamassa anteeksi, siltä ainakin vaikutti jos tuon siskokin oli raivoissaan tässä mittakaavassa.
”Minä pyysin anteeksi, mutta hän ei ole vast-”
”Idiootti! Ei tietenkään ole, helvetti!”
Miriam polkaisi korkokenkään puettua jalkaansa asfalttia vasten. Hän ei tiennyt miksi teki tämän, mutta hän oli niin vihainen! Tämä kelvoton, kelvoton... jokin, oli saanut hänen siskonsa tuntemaan olonsa kamalaksi! Se oli kelvotonta toimintaa ja tuon ei tosiaan pitäisi saada edes kulkea vapaana! Tuollainen ihminen pitäisi teljetä johonkin laitokseen, pois normaalien ihmisten elämää häiritsemästä. Ei tuollainen voinut olla normaalia saatika sitten tervettä.
”Ei olisi pitänyt patistaa häntä lähestymään sinua ollenkaan! Sinä... Sinä olet iljetys! Täysin kelvoton, kelvoton tissikiikku jolla ei ole mitään todellista käsitystä siitä miten kohdellaan muita! Tabitha kasvatettiin onneksi paremmin ja hän tietää ettei ansaitse sellaista kohtelua! Helvetti sinä olet kamala, kamala ihminen, en voi sietää sinua silmissäni! Sinä satutit kultaista pikkusiskoani mitä karmeimmalla tavalla! Toivottavasti edes käsität mitä menetit1 Tabby on upea nainen ja ei ansaitse tuollaista roskaa elämäänsä! Hän löytää jonkun ihanan ja sinä toivottavasti jäät yksin, koska et koskaan löydä yhtä ihanaa naista kuin siskoni!”
Miriam puuskahti ja lähti vihaisena kohti markettia.

Frida tuijotti naisen perään suu auki. Ensimmäistä kertaa elämässään hän taisi jättää rekisteröimättä naisen kovin pyöreän takamuksen ja pehmeyden, vaan mietti tuon sanoja. Tabby ei vastannut koska oli vihainen ja mitä ilmeisimmin avautunut siskolleen myös kaikesta. Mahtavaa.

Lauantai 25. heinäkuuta 1987 – iltapäivä, Cardiff, Wales

Tuntui siltä että lauma punapäisiä lapsia purkautui autosta. Tummansininen Daimler tuntui sulkevan sisälleen loputtomasti ihmisiä, mutta auto oli kahdeksanpaikkainen. Sinne mahtui hyvin Eithne, Tristan, Jonathan, Mervyn, kaksostytöt ja taaperoikäinen Aeron. Viimeinen paikka täyttyisi pian turvaistuimella, kun raskaana oleva Eithne saisi perheen kuopuksen syksyllä. Perheen vanhimman pojat purkautuivat parkkipaikalla innolla autosta, jääden tosin tottuneesti auttamaan nuorempien ottamisesta autosta. Tristan nosti Catin ja Cordelian auton katolle. Viereen ajoi perheen Anglia, josta nousi vain neljä ihmistä.
”Eksyittekö?”
Eithen kysyi nauraen siskoltaan, joka pudisteli päätään. Tuon vierellä pisamapäinen poika katseli merta innoissaan ja miltein tärisi.
”Saisimmeko mennä jo?”
Artemis kysyi kovin kohteliaasti äidiltään, nyökäten rannan suuntaan. Hän halusi jo uimaan, kuten oli aamulla luvattu. Ensin he olivat Deirdren, Jonathanin ja Mervynin kanssa saaneet kiertää osaa Cardiffin linnasta Tristanin kanssa, mikä olu ollut omiaan tylsistyttämään lapsia miltein kuoliaaksi asti. Vain miltein ja lupaus loppupäivästä rannalla eväiden kanssa oli saanut punapäisen nelikon käyttäytymään. Heistä olisi saanut punaisten hiusten värisuoran, jos heidät olisi järjestänyt oikeaan järjestykseen hiusvärien perusteella. Artemiksella ja Deirdrellä oli kovin vaaleahko, silti kirkas oranssin sävy hiuksissaan, siinä missä Mervynin oli vain juuri ja juuri punainen eikä ruskea.

”Mitä mieltä olet Eithne, voivatko isommat mennä jo?”
Dori varmisti siskoltaan hymyillen, auttaen nostamaan tavaroita autojen takakontista. Tällä porukalla lasten rantaleluja, uimarenkaita, eväitä ja vilttejä oli melkoinen määrä.
”Voivat. Sawnie, vahdi sitten muita, jooko? Ei liian syvälle ja tulette rannalle jos huudetaan.”
Neljä punapäistä lasta nyökyttelivät, pinkaisten sitten vauhdilla ensin parkkipaikalta rantahiekalle. Uimapuvut olivat jo päällä, kengät putosivat äitien noukittavaksi rantaviivalle ja lapset juoksivat veteen.
Lomat Walesissa ja sukulaisten vierailut Irlannissa olivat aina kesän kohokohta. Hieman alle kahdeksan vanha poika hulahti sukelluksiin kun merivesi oli tarpeeksi syvää ja nipisti siskoaan pohkeesta veden alla. Pintaan noustessaan Artemis tunsi veden kasvoillaan. Silmiin sitä ei sentään mennyt, kiitos uimalasien.
”Arty! Ei saa kiusata!”
Deirdre huusi, loiskutellen vettä äärimmäisen nyreänä veljensä päälle. Serkut nauroivat vieressä, tytön huudettua hyvin teatraalisesti Artemiksen nipistäessä pitkän tyttölapsen säärtä antaumuksella veden alla.
”Se oli kiljaisu joka kelpaisi kauhuelokuviin!”
Sawnie huomautti nauraen, mervynin nyökytellessä vierellä. Se oli ollut juuri sopiva sellaiseen elokuvaan, jonka alkaessa televisiosta kaikki talon lapset hätisteltiin omiin peteihin ja nukkumaan.
”Löysin simpukan!”
Mervyn huikkasi noustuaan sukelluksista, pidellen kauniin vaaleanpunertavaa simpukan kuorta sormissaan.
”Vie se äidille rantaan, voimme pestä sen kotona ja laittaa purkkiin. Se on kohta täynnä, kolmessa viikossa!”
Artemis oli ottanut tavaksi keräillä joka kesä lasipurkillisen kauniita esineitä rannalta, yleensä erilaisia simpukoiden kuoria. Se oli tarttunut muihin vanhempiin lapsiin ja se oli heidän tavoitteensa tänäkin vuonna, kun he viettivät heinäkuun Walesissa. Periaatteessa olisi ollut serkkujen vuoro tulla Irlantiin, mutta kun Eithne-täti oli pitkällä raskaudessaan, nuo eivät oikein halunneet matkustaa sukulaisiin monen lapsensa kanssa.
”Artemis, Deirdre! Tulkaa rantaan! Ette ole syöneet aamiaisen jälkeen!”
Tristan oli unohtanut lasten eväät kotiin, mikä ei sinänsä yllättänyt muita aikuisia. Hyvä kun oli muistanut ottaa neljä lasta linnalta mukaan!

Kaksoset juoksivat kilpaa rantaan, pian noiden perässä saapuivat myös serkkupojat. Artemis istui viltille, saaden äidin heittämän pyyhkeen niskaansa. Punaiset hiukset kiertyivät tiukemmille kiharoille vedestä.
”Kulta, pidä pyyhettä päällä. Ettet palele tai pala auringossa.”
Doireann muistutti poikaansa, pörröttäen tuon märkiä hiuksia istuessaan itse viltille. Hän ojensi Deirdrelle mehupullon, samoin pojalleen. Sitten leivät lapsille ja omenat.
”Kun olette syöneet, saatte hakea kioskista jäätelöt isän kanssa. Tuotte kaikille.”
Nainen lupasi hymyillen.
”Miten voi palaa ja palella samaan aikaan?”
Artemis kysyi miltein hämmentyneenä äidiltään. Eihän se nyt ollut mahdollista?
”Rannalla tuulee aina. Ja et huomaa auringon porotusta kun tuulee ja ihosi on viileä kosteudesta. Palatkin vielä niin helposti, Deirdre, sinä myös.”
Hän muistutti esikoistaan, joka veti pyyhkeen selkänsä suojaksi. Molempien lasten pisamaiset kasvot olivat miltein yhtä suurta pisamaa, kiitos kesän ja auringon. Artemis irvisti kevyesti, älähtäen.
”Äiti, hammas irtosi!”
Poika huusi, ojentaen irronnutta maitohammasta äidilleen ylpeänä.
”Minä otan sen talteen ja laitetaan se yöllä tyynyn alla että hammaskeiju voi hakea sen.”
Äiti lupasi huvittuneena, varmistaen että pojan hammas olisi iltaa varten tallessa. Artemis katseli merelle, hymyillen leveästi.
Olisipa elämä aina tällaista!