[Y] Life like a remix

Sunnuntai 12. elokuuta 2018 – aamupäivä, Sandhoe, Hexham

August nukkui vielä yövuoroaan pois, joten Helia oli ottanut ja lähtenyt koirien kanssa takapihan portista samoilemaan nummille. Maui oli innoissaan aamulenkistä, kuten myös Dessi, joka tosin osoitti intonsa aluksi vinttikoiramaisen tyyneyden ja paheksunnan sekoituksella. Ei hän olisi ehkä jaksanut vielä lähteä ulos koirien kanssa, mutta hän oli sattunut selaamaan liikaa nettiä tabletilta.
Mies viety Hexhamissa sairaalaan puukotuksen vuoksi
Naapurin mukaan talosta oli kuulunut huutoa joulupäivänä ennen puukotuksen tapahtumista
Hän oli internetissä. Ei sentään omalla nimellään, mutta sukupuoli ja ikä. Hän itse tiesi kenestä uutisissa puhuttiin ja se leieni kaikkein pahinta. Häntä ei arvostettu sitäkään vähää, että hän olisi saanut tässä asiassa yksityisyyttä.
Oli yleistä tietoa että täällä asui mies, joka oli puukottanut itseään. Viimeistään hoitajat olivat varmasti rikkoneet salassapitolupaustaan. Monikohan oikeasti tiesi hänet nähdessään kuka hän oli, mikä hänen ongelmansa oli ja mitä hänen päässään saattoi tapahtua?
Sellaista julkisuutta ja huomiota jota hän ei ollut koskaan halunnut.
Ei olisi pitänyt lukea niitä.

Luonnossa liikkuessa sentään miltein kaikki unohtui, kun helia saattoi upota katselemaan maisemia, hymyillen vaisusti. Isoveli oli saanut aikanaan kuuluisuutta ja miten hyvin siinä oli käynyt? Tuo oli sentään saanut maineensa lahjoillaan, vaikka puheita oli liikkunut siitäkin, oliko isoveli aivan täysijärkinen kaikessa neroudessaan. Rehellisesti, joskus Helia mietti sitä itsekin. Hänen mielenterveytensä oli sentään vain huonon vanhemmuuden romuttama, kaiken laiminlyönnin ja surkean vanhemmuuden myötä.
Ehkä hän olisi tunnettu vielä siitä, jos jouluinen romahduis toistuisi.
Silloin tosin voisi olla että hän ei satuttaisi itseään vaan toista ihmistä. Helia parahti, vajoten istumaan keskelle nummea. Se ajatus vainosi häntä hereillä ja tunki välillä painajaisiin. Häiritsevän usein hän oli unissaan se joka tappoi Augustin ja tuon siskon lapsen. Hän oli avautunut niistä terapeutilleen, kauhuissaan. Se oli kuulemma normaalia pelätä sellaista kun oli kokenut samanlaista kuin hän. Ei merkki siitä että hän tekisi niin. Silti Helia ei osannut luottaa siihen. Hän oli voinut hyvin, ei persoonamuutoksia, mutta jos se taas alkaisi jos Andromeda menisi huonompaan suuntaan?
Ei hän tiennyt mitä voisi tehdä. Murielia ei voisi kuormittaa Roon asioilla, tuo saisi aivan pian lapsen. Ystävällä oli kädet täynnä ja hän ei vieläkään luottanut isoveljen apuun niin paljon. Eikä hän kehdannut pyytää apua tädiltäkään, ei tuon häiden alla. Sinnekin pitäisi mennä. Hän hieroi kasvojaan, vieden kätensä vierelle juosseen dobermannin turkkiin. Ei mitään hätää Maui, kaikki oli hyvin.
”Jatketaan matkaa poika.”
Helia könysi ylös, pyyhkien kasvojaan. Hän selviäisi tädin häistä kunnialla, vaikuttaen normaalilta mieheltä, joka tuli paikalle avomiehensä kanssa.

Suku oli Alankomaista. Siellä ei oltu turhan tuomitsevia.
Ei kukaan hätkähtäisi homoparista, sehän olisi naurettavaa. Ei Bea-täti olisi kutsunut jos niikseen olisi, eihän?
Niin. Beatrix oli ajattelevainen ihminen.

Keskiviikko 8. elokuuta – 00.15, Norwood Farm, Hexham

”Wesley, minä taisin tehdä melkoisen virheen.”
Frida myönsi pitkän hiljaisuuden päätteeksi kun purki kauppakasseja. Wesley oli auttanut kantamaan ne sisälle, kun oli pyytänytkin tuomaan hänelle tavaroita Newcastlen Tescosta. Naisen sanat saivan Wesleyn kohottamaan katseensa eräästä julkaisusta joka koski vankeudessa syntyneiden villieläinten eettisyyttä ja mahdollisia käytösongelmia.
”Niinkö? Et usein ainakaan myönnä virheitäsi.”
Normaalisti Fridaa olisi naurannut, mutta nyt hän ynähti kovin laiskasti, nyökäten. Hän oli tosiaan tainnut tehdä melkoisen virheen ja muistutus siitä kuumotti edelleen poskella. Tabithan isosisko oli todella ollut vihainen. Hän oli siis todella satuttanut ihmistä, ensimmäistä kertaa sellainen tuli hänen tietoonsa. Mitä ihmettä hän voisi tehdä?
”Minä satutin jotakuta aika pahasti, kun... noh, tiedäthän, olen kovin menevä.”
Se oli Fridassa hieman esitystä ja kuorta se rääviys. Kun nainen todella avautui mieltään painavasta tunteesta, hän teki sen paljon kauniimmin ja hellempään sävyyn. Ei ollenkaan niin rumasti, yksityiskohdilla mässäillen. Ei tehnyt mieli hehkuttaa Sashan takapuolta tai lääkäriopiskelijan anatomiantuntemusta, kun oli enemmän kuin katuvainen siitä että se oli osunut pahasti tavallaan viattomaan sivulliseen.
Ei Tabby ollut koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa – pelkkää hyvää.
”Ettet vain Frida olisi polttanut omia sormiasi?”
Wesley kysyi varoen, laskien sen lehdykän käsistään. Kysymys sai saksalaisen nostamaan katseensa ja räpäyttämään silmiä melkein hermostuneena.

Sitten tuli itku. Olkapäät alkoivat nytkiä kevyesti. Mikään muu tuskin olisi saanut miestä nousemaan niin vikkelästi, kuin tärisevässä kädessä oleva säilykepunajuuripurkki. Lasinen purkki kun putoaisi lattialle, niin farmin keittiö olisi ikuisesti osittain violettipinkki. Hän laski sen pöydälle ja kietoi kädet Fridan ympärille, silittäen ystävän selkää pehmeästi. Ilmeisesti hän oli ollut valitettavan oikeassa, ei ollut Fridan tapaista itkeä.
”M-minä en halunnut satuttaa ketään, siitä tämä johtuu!”
Vaaleatukkainen nainen sihisi vastaan. Vieläkään hän ei siis voinut sanoa ääneen että oman typeryyden aiheuttama hiljaisuus anteeksipyynnön jälkeen tuntui myös hänestä pahalta. Niin pahasti hän oli pettynyt edellisessä suhteessaan, ettei voinut myöntää sellaista nyt edes ystävälleen. Ei vaikka se oli kovin, kovin ilmeistä kaikkien muiden silmiin.
”Frida, ei ole hätää. Kaikki on hyvin. Shhh.”
Nainen pudisteli päätään, kietoen kädet Wesleyn ympärille. Onneksi muut taisivat olla jo nukkumassa, kukaan ei tulisi todistamaan Fridan heikkoa hetkeä. Kukaan muu kuin Wesley, jolle tuo koki turvalliseksi avautua asiasta.
”Minä tiedän ettet sinä haluaisi satuttaa muita. Minä kysyinkin, että taisitko satuttaa nyt itseäsikin samalla?”
Kysymyksen toistaminen ei auttanut. Frida astui kauemmas, pyyhkien raivokkaasti poskiaan. Se kieltäminen oli jopa naurettavaa.
Jopa Wesley tajusi hänen valehtelevan.

”Ei!”
Epätoivoinen sihahdus tuli ulos hieman aiottua kovempaa ja sai Fridan viemään käden suunsa peitoksi. Ei saisi huutaa kun muut nukkuisivat tai Pearl tulisi vielä nylkemään heidät molemmat, kuten tavallista.
”Ei, en vain halua satuttaa muita. Haluan olla vapaa, mutta en mulkku, Wes, siinä on ero.”
Frida sopersi hiljaa, hapuillen sormiinsa talouspaperia jotta voisi niistää. Hän tunsi olonsa kaikesta huolimatta hirveäksi. Hän niisti melkoisella vimmalla, pudistellen päätään Wesleyn merkitsevän katseen alla.
”Painu nukkumaan siitä.”
Nainen murisi, osoittaen kohti portaita. Mies pyöräytti kevyesti silmiään ja lähti kohti yläkertaa, vilkaisten ystäväänsä ennen yläkertaan katoamista.
”Elfrida, muista ettemme saa loputtomasti mahdollisuuksia kertoa totuutta niille joille sillä on väliä.”
”Mene helvettiin senkin itsehoito-opas!”

Keskiviikko 8. elokuuta 2018 – 22.15, The Castle Tavern, Inverness, Skotlanti, UK

Eilinen patikointi oli tuntunut jäsenissä enemmän kuin Amanda halusikaan myöntää. Tänään hän oli lähtenyt liikkeelle vasta illasta, sipaissut sen raskaan meikin tuoman maskin kasvoilleen. Etsiytynyt pubiin josta sai myös syötävää, syönyt ja istunut sitten nurkkapöytään yksinään. Tiskiltä saadut pelikortit pelastivat hänet, kun hän saattoi pelata pöydässä itsekseen pasianssia. Se ei ollut jotakin mitä hän olisi normaalisti tehnyt, mutta ei ollut puhelintakaan, jolla pelata tai näprätä. Hän oli ehkä asunut liian kauan sukulaistensa viskiä rakastavien puolisoiden kanssa, sillä hän oli huomannut valitsevansa valkoviinin jälkeen tuttua viskiä. Se pullo oli istunut hänen muistaakseen enon muutosta asti noiden olohuoneen lasivitriinissä. Kun Deirdre oli erityisen väsynyt, kaipasi rentoutusta tai eno oli käsittämätön idiootti, tuo oli tuntunut ottavan pienen paukun siitä. Paitsi raskaana ollessaan, tietysti. Ainakin niin Julian oli sanonut, että mitä enemmän nainen kiroili iiriksi, sitä enemmän tuo joi viskiä. Ehkä se oli höperön enon löpinöitä tai sitten totta. Ei hän sitä tiennyt.

Jonathan oli taas välillä tarjonnut hänellekin. Ei pieni yömyssy ketään tappaisi, olet täysi-ikäinen, en kerro tädillesi jos sinäkään et kerro. Hän oli saanut kuunnella pienestäkin paukusta kevyeen hiprakkaan tulleen miehen tarinoita. Ne olivat kovin viihdyttäviä, mies tuntui aidolta ja suloiselta. Sellaiselta jonka hän toivoi tätinsä saavan loppuiäkseen, voivan olla onnellinen tuon kanssa. Olkoonkin että tuon äidinkieli oli aivan käsittämätöntä, eikä hän aikoisi koskaan ymmärtää serkkujaan edes kohteliaisuudesta, jos nuo puhuisivat hänelle sellaista mongerrusta. Kun niitä serkkuja tulisi. Pian tulisi ensimmäinen ja hänen pitäisi muuttaa pois alta. Opetella olemaan aikuinen ihminen, ilman typeryyksiä. Tämä saattoi olla viimeinen typeryys jonka hän itselleen soi.

Ajatuksiinsa unohtunut Amanda hätkähti kun hiljaisuuden kupla hänen päässään rikottiin törkeästi.
”Laita tuo rivi tuohon, nosta tuo, laita hertta vitonen siihen ja sitten tuo patanelonen tuosta niin saat uuden rivin tyhjäksi.”
Vahva aksentti sai Amandan kääntymään äänen lähdettä kohti kulmat kurtistuneina. Varmaan hieman häntä vanhempi nuorukainen oli hiipinyt hänen taakseen, kaksi viskilasia sormissaan. Ilmeisen toiveikkaana siis, koska tuo oli pistänyt merkille pöydällä lojuvan viskin jäillä ja sitruunalla. Sattumoisin oli valinnut toiseen kädessään olevaan juomaan samat lisukkeet.
”En tarvitse neuvoa.”
Amanda mutisi nyreänä. Hän halusi pelata tämän itse, ei hän kaivannut miesihmistä neuvomaan itseään, taka-ajatukset päässään hakaten.
”Älä mutristele likka, minä vain yritin auttaa. Kelpaako juoma?”
Kysymättä mies oli istunut hänen viereensä, työntäen tuomaansa viskiä Amandaa kohti. Hän vilkaisi juomaa, ottaen sen sormiinsa, mutta ojensi sitä takaisin miestä kohti.
”Sinä ensin.”
”Et luota etten terästänyt sitä?”
Nuorukainen naurahti miltein epäuskoisena. Ei ollut tullut vastaan tälläinen epäluulo. Tuo haki tiskiltä pillin ja otti sillä siemauksen viskilasista. Amanda siristi silmiään, laskien lasin pöydälle.
”Jos et vartin päästä ole lattialla, voin juoda sen. Kiitos.”
”Onpas sinulla asennetta.”

Hetken Amanda jopa kuvitteli ettei uusi tuttavuus ollutkaan kaivannut mitään sen kummempaa kuin juttuseuraa. Hän oli kuitenkin väärässä, sillä toisen tarjotun viskin puolivälissä käsi laskeutui reidelle ja yritti siirtyä farkkujen peittämällä reidellä aivan liian ylös sisäsyrjällä.
”Olen varattu.”
Se oli ensimmäinen puolustus jonka Amanda osasi sylkäistä. Ei hän tiennyt oliko sitä enää, saattoi olla ettei Larissa haluaisi kuullakaan tällaisesta kusipäästä, mutta se olisi sitten sen ajan murhe. Vielä hän halusi uskoa olevansa varattu kun palaisi kotiin Newcastleen.
”Ei tullut mieleen heti sanoa? Älä nyt, en usko.”
Se vonkuminen sai Amandan nousemaan, mutta hän tuli hiljaa työnnetyksi takaisin istumaan siellä nurkkapöydässä. Ilmeisesti ei ollut soveliasta ottaa vastaan kahta juomaa ja sitten todeta olevansa varattu.
”Ja ei miehesi saa tietää.”
”Ei minulla miestä olekaan.”
Amanda sihahti, valahtaen ketteränä tyttönä pöydän alle ja sieltä loosin toiselle puolelle. Poskia kuumotti se nautittu alkoholi ja jännitys. He olivat julkisella paikalla, mutta silti se ahdisti. Kynnys huutaa apua keskellä hiljaista pubia oli suuri.
”Ai olet sellainen? Enkö saisi sitten katsoa?”
Puoliksi hollantilainen sylkäisi miehen kasvoille, inhoa katseessaan. Hän sulattaisi sellaisen puheen itsestään, hän oli melkoinen halpa lutka joskus, mutta Larissa. Ihanan pehmeä ja täydellinen Larissa ei tosiaan sopinut tuollaisten puheiden kohteeksi.
”Vedä käteesi tai puhkon silmäsi.”
Hän sihahti, lähtien sitten pubista kohti hotelliaan. Kyyneleet krivelivät silmissä. Hän ei ollut ikinä edes sanonut Larissalle rakastavansa tuota.
Hän taisi rakastaa.

Sunnuntai 12. elokuuta 2018 – 12.14, St Andrews Cemetery, Newcastle

Joku olisi ehkä voinut luonnehtia historiallisen kirkon vierellä olevaa, vehreää hautausmaata rauhalliseksi. Gabriellelle se ei edustanut rauhaa ja seesteyttä, ei ainakaan vielä. Ehkä sitten kun hän osaisi liittää omakohtaisesta elämästä jotakin positiivista kirkkomaihin.
Nykyisellään se merkitsi hänelle kuolemaa, muodossa ja toisessa.
Pieni, hyvin tumman harmaa kivi erottui miltein kivuliaasti muiden joukosta. Voisiko hän kääntyä ympäri? Veronican luona oleva Teddy ja lapset varmasti kaipasivat häntä. Aivan varmasti, häntä tarvittaisiin jotta mikään sujuisi Amelian kanssa.
Menen ystävän kanssa kahville.
Joku olisi voinut pitää naurettavana sitä miten hän valehteli yhteisen lapsen haudalla käymisestä, mutta totuuden sanominen ei tuntunut hyvältä. Teddy olisi halunnut mukaan ja hän halusi tehdä tämän yksin. Tavallaan hän koki jopa olevansa velkaa sen itselleen, käydä täällä.

Son
27.7.2015

Sweet little flower of heavenly birth,
you were too fair to bloom on earth.

Siinä se oli. Haudalla oli yksi pieni kukka ja hautakynttilä kiven sisässä kolossa. Ajastimellinen, se paloi aina tietyt, pimeimmät tunnit päivästä.
Voisiko hän vain kääntyä pois?
Ei, silloin tänne käveleminen olisi ollut turhaa. Mitä hän kuvitteli tekevänsä täällä? Saavansa rauhan itselleen ja mielelleen. Se oli ollut järjetön harhakuvitelma. Sellaista ei ollut löytymässä täältä. Oli irvokasta seistä siinä ja muistaa se päivä. Hän nieleskeli itkua, kieltäytyän enää vuodattamasta kyyneliä asian vuoksi. Se ei muuttuisi enää miksikään.
Heillä olisi voinut olla kaksi poikaa, jos elämä olisi mennyt toisin. Hän ei saisi mitään takaisin, eikä voisi edes palata niihin lyhyisiin hetkiin kun oli saanut olla kuolleen esikoisensa kanssa. Hänellä ei ollut sellaisia hetkiä. Välillä se tuntui kiroukselta, joskus taas se oli siunaus. Useimmiten se oli siunaus, kun hän ajatteli tarkemmin asiaa, mutta nyt se tuntui puhtaalta, karmealta kiroukselta, jolla hänelle haluttiin kostaa. Mitä, sitä hän tiennyt. Kun olisi edes ehtinyt antaa nimen. Nimetön hautakivi tuntui ilkkuvan lapsen muistolle, aivan kuin he eivät olisi välittäneet nimetä lastaan. Se vain ei ollut tapana jos lapsi ei hetkeäkään.

Gabrielle avasi suunsa ja sulki sen samantien. Hän toisti saman liikkeen useita kertoja, kuin kala kuivalla maalla. Ensin hän oli ollut sanomassa jotakin, mutta se muuttui epätoivoiseksi hengen haukkomiseksi, kunnes hän purskahti lopulta kyyneliin. Oli kai ollut typerä ajatus että hän voisi ajaa täältä itse takaisin Veronican luo ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Millainen äiti edes saattoi kuvitella sellaista vieraillessaan menetetyn lapsensa haudalla?
Siitä itkusta ei tosiaan tullut loppua. Hän valui kyykkyyn, laskien tärisevän kätensä yksinkertaisen, neliskanttisen kiven reunalle. Siitä sai hyvin tukea, jotta hän ei putoaisi polvilleen. Hän nielaisi, purren kevyesti huultaan.
Hän oli aina pitänyt typerinä ihmisiä jotka puhuivat hautakiville, vaikka hän oli monesti elämässään kohdannut halun puhua niille. Ei suinkaan vähäisimpänä anoppinsa hauta.

”Anteeksi. Äiti rakastaa sinua.”
Siinä se. Ei hänellä ollut muuta sanottavaa. Sen sanominen tuntui valheelta, millainen äiti saattoi odottaa kolme vuotta ennen tänne tulemista? Sellainen joka ei halunnut kohdata totuutta ja ei ollut hyväksynyt asiaa, vaikka hän väitti mitä tahansa. Se todella oli totta, ettei kukaan muu voinut auttaa sinua, paitsi sinä itse. Ei kannattanut uskoa terapeuttien sanomisia. Jos hän olisi tullut tänne heti, vaikka ei ollut kokenut olevansa valmis, hän olisi voinut välttää tämän kaiken syyllisyyden.
Gabrielle silitti kiveä pehmeästi, nousten sitten ylös.

Vasta autolla hän kaivoi puhelimensa esiin.
”Hei. Veronica, hakisitko minut? M-minä... St Andrewsin hautausmaa. No valehtelin, mitä luulet? En ollut kahvilla. Olin... kävin lapseni luona, okei? Haetko nyt? Kiitos. Ota, tarvitsen suklaata.”
Hän voisi kerätä itsensä, Teddylle voisi valehdella siihen asti että oli päässyt kotiin. Auto vilautti jotakin merkkivaloa, en uskaltanut ajaa. Olen vain nainen, en ymmärrä.

Maanantai 6. elokuuta 2018 – aamupäivä, Fenwick, Newcastle

Miksi hän edes oli täällä? Kotona oli kymmeniä jakkupukuja ja mekkoja, varmasti jokin olisi sopinut päälle ristiäisiin. Hän ei käyttänyt liian lyhythelmaisia, kaikki olivat korrekteja ja etiketin mukaisia.
Mutta kun ne eivät vain mahtuneet hänen päälleen. Tai mahtuivat, jos laittoi alle sellaiset Bridget Jones-elokuvasta legendaariset mummoalushousut ja vielä sellaisen nykyaikaisen waist trainerin. Miten mukavaa sellaisissa olisi olla koko päivä, nostella lapsia, syödä, seurustella vieraiden kanssa kun tunsi miten hän kiristi itseään apuvälinein kasaan että mahtui vaatteisiinsa?
Lisäksi olisi tuskin sopivaa että äiti pukeutuisi vihreään, turkoosiin tai tummaan sävyyn. Olisi tehnyt mieli aivan protestina kaikelle pukeitia vihreään ja valkoiseen, oranssia oli hiuksissa aivan omasta takaa jo. Niin naurettavan monella tapaa hän huomasi olevansa tyytymätön ja ärtynyt kaikkeen, mutta silti hän ei olisi halunnut täksikään hetkeksi luopua lapsistaan. Oli ollut äärettömän vaikeaa jättää kolmoset isänsä ja au pairin huostaan, vaikka luultavasti mies pärjäisi lasten kanssa paremmin kuin hän. Typerä pinnallinen äiti, joka ei tuntenut oloaan mukavaksi oikein minkään kosketuksen alla ja kiemurteli mieluiten hiemankin vaikeasta tilanteesta pois, kuin olisi puhunut siitä ja kohdannut sen.

Ehä jokin aivan hennon vaaleanpunaiseen taittava, puuterinen sävy olisi paras. Sellainen suloisen pikkuvaimon sävy, näyttäisi hyvältä pukuun pukeutuneen aviomiehen vieressä ja lasten kastemekot erottuisivat vielä. Jos sitä nyt edes ehtisi pidellä omia lapsiaan kun jokainen sukulainen haluaisi sylitellä kolmosia. Ajatuskin tuntui karmealta. Hän olisi nyt jo välillä halunnut läpsäistä vierailevien ihmisten kädet pois.
Minun. Joidenkin vieraiden kohdalla se tunne oli vahvempi kuin toisten. Miksi, ei hän sitä tiennyt eikä osannut edes arvata. Pelotti suorastaan miltä tuntuisi antaa lapsia Ellenin tai anopin syliin. Lapsille vieraita ihmisiä, hänellekin etäisempiä kuin esimerkiksi Englantiin muuttanut Bea.
Hän unohtui hypistelemään värikriteerit täyttävän kietaisumekon rypytyksiä. Siinä hän näyttäisi oikein sievältä hymyilemässä vieraille ja esittäessään että tunsi olevansa oma itsensä. Ehei, siitä hän oli kaukana. Deirdre ei koskaan ollut kuvitellut että voisi olla vetäytyvä harmaavarpunen, mutta hän ei juuri toivonut mitään muuta kuin että olisi ollut sellainen.
”Ottaisin tämän, tuossa koossa.”
Myyjä vilkaisi mekon kokoa, sitten kasvojen olemukselta hieman kuihtunutta naista. Kulmat kurtistuivat kevyesti.
”Teille luultavasti menisi pienempi koko ja se istuisi yhtä hyvin, tämä on pitkää mallia. Mitta pysyisi miltein samana.”
Tietenkin myyjä sanoi niin. Tuo ei nähnyt löysän mekon alle piilotettua vatsaa, jota Deirdre vihasi enemmän kuin mitään tässä maailmassa juuri nyt.
”Ei, tämä on hyvä.”
Myyjä kohautti olkiaan. Ehkä tämä vanhempi asiakas sitten piti siitä että vaatteet roikkuivat kuin henkarissa, jos kasvoista saattoi mitään päätellä.
”Haluaisitteko että vien jotakin muuta kassalle nyt?”
”Ei, otan vain sen.”

Se olisi hyvä. Hän näyttäisi sievältä ja sopivalta, eikä erottuisi vihreissään kuin solariumiin eksynyt irlantilainen. Ajatus tuntui vähän surkealta, mutta ehkä hän voisi hitaasti luopua niistä väreistä ja totuttautua johonkin hillitympään.

Tiistai 21. elokuuta 2018 – 13.45, Haugh Lane, Hexham

Ai eikö varttia vaille kaksi ollut korrektia istua asunnon lattialla, selata kyynelsilmäisenä valokuvia kissasta ja juoda viiniä suoraan pullosta?
Harmi.
Tänään oli se päivä kun Hilda oli sulkenut puhelimensa tultuaan kotiin. Hän ei halunnut vastata muille, hän ei halunnut olla missään kosketuksissa ulkomaailmaan. Ulkomaailmaan, josta hän oli palannut kolmen kissan luo tyhjä koppa toisessa kädessään vain hieman aiemmin.
Ihana pieni Brownie oli viettänyt viisi päivää tehohoidossa, mutta siltikään kissaa ei oltu enää saatu kuntoon. Ihana suklaanruskea lyhytkarva oli jäänyt sille tielleen. Hän saisi kissansa vielä kotiin, mutta pienessä vaaleassa uurnassa. Se oli rusentava ajatus. Brownie oli aina ollut terve, hän oli hoitanut ja ruokkinut kissansa aina kissojen parasta ajatellen. Sitten kaikki vain oli murennut käsiin. Hän oli vienyt oksentavan, hieman vetämättömän kissan lääkäriin.
Kyllä Brownie tulee kuntoon, soittelemme huomenna.

Sitten oli soiteltukin joka päivä. Naisen räkäinen parahdus täytti asunnon, Whoopien puskiessa miltein hädissään emäntänsä täriseviä käsiä kun hän katseli valokuvia suklaanruskeasta mussukastaan.
Joku hakkasi ovea alakerrassa. Ehkä se oli äiti, ehkä isä. Hän oli ilmoittanut noille pari tuntia sitten asiasta, jonka jälkeen hän oli vetäytynyt itkemään asiaa yksikseen. Hän ei halunnut kuulla tyhjiä sanoja, typeriä lohduttavia liirumlaarumeja, joita lausuttiin kun ei ollut enää mitään järkevää sanottavaa.
Se pauke ei loppunut vieläkään.
”Painu helvettiin!”
Hilda ärähti ovelle. Ei häntä kiinnostanut mikään juuri nyt. Hän halusi vain hukuttautua, etsiä lohtua siihen järjettömään suruun sieltä viinipullon pohjasta. Hän tunsi tukehtuvansa kun ajattelikin sitä ettei Brownie juoksisi häntä vastaan häntä pystyssä vastaan. Hän vihasi tätä.
Miksi hänen kissansa? Miksei kenenkään muun?

”Voi jumalauta!”
Nainen huusi ja vääntäytyi horjahdellen ylös. Portaatkin kapeaan eteiskäytävään olivat Hildalle haasteelliset, mutta hän selvisi kompuroimatta. Kai se olisi ollut eräänlaista kohtalon ivaa sekin, kaatua humalassa rappusissa kun apu olisi ulko-oven toisella puolella. Hän avasi oven, räpäyttäen silmiään.
Nathan.
Mies vain levitti kätensä ja sai itkevän Hildan syliinsä. Ei hän sanonut mitään. Joku oli jo kertonut jotain kautta. Ehkä Bex, jolle äiti oli kertonut, ei sillä ollut väliä.
Nathan oli siinä ja hän saattoi ulvoa suruaan.