Life is meant to be shared

Klaus siirsi ratsunsa raviin ja antoi sen venyttää kaulaansa. Hän taputti sitä kannustavasti ja hänen oli vaikea pyyhkiä onnellista hymyä huuliltaan.
”Luot suorituspaineita”, hän naurahti Evelynille mutta oli tuon kanssa täysin samaa mieltä. Tietenkin Grand Prix -luokkien muutkin osallistujat olivat huippuunsa hiottuja kouluratsuja ja kokeneita ratsastajia, joten eivät he helpolla päässeet. Yksi virhe ja haave sijoittumisesta, saati sitten voitosta, olisi mennyttä. Onneksi kilpailuita tuli, mutta häneltä odotettiin voittoja osaavan hevosen kanssa ja hän niitä halusi myös tarjota.

"Eikö pieni jännitys saa vaan tekemään parhaansa kisaradoilla?" Nainen virnisti tammansa selästä täynnä ylpeyttä miehestä ja tuon hienosta kilparatsusta. Hän laski jalustimet jaloistaan pyöritelläkseen nilkkojaan, jotka tuntuivat jäykiltä näinkin lyhyen ratsastuksen jäljiltä. Hän oli rapakunnossa. Pitäisi ehdottomasti kivuta hevosten selkään useammin, eikä aina Lionheartin kohdalla valita satulatta pyörimistä (niin ihanan lämmin kuin hevosen paljas selkä olikin) tai raskasta lännensatulaa, jossa jalat saivat roikkua pitkinä.
Hän pysäytti hevosen lähelle porttia ja laskeutui selästä rauhallisesti, ettei vain säikäyttäisi tammaa enää tässä kohtaa. Olisi ikävää saada hampaista näin hyvin sujuneen liikutuskerran jälkeen. Hän nosti jalustimet ylös ja löysäsi satulavyötä, ennenkö nosti ohjat kaulalta ja lähti taluttamaan tammaa kohti porttia.
"Menetkö Dorkin kanssa maneesiin vai mitä teet? Haluan tulla katsomaan", hän virnisti poimiessaan liinan kentän ulkopuolelta kantoonsa. Defyn hoitamisessa vierähtäisi kuitenkin hetki, ja hän halusi käydä katsomassa vielä Lionheartiakin, joten epäilemättä mies ehtisi jo ainakin noutamaan uuden kilparatsunsa varustettavaksi, ellei jo lämmittelyihin asti, kun hän vasta havahtuisi kellon kulkuun.

”Niin kai”, Klaus hymähti ja pidätti Leviathanin loppukäynteihin. Hän antaisi sen kävellä tarpeeksi pitkään, sillä ori oli tehnyt raskasta työtä ja menisi vain ikävästi jumiiin, jos hän veisi sen talliin ennen aikojaan. Hän ei heittänyt jalustimia pois vaan istuisi vaaditulla ryhdillä jalat paikallaan loppuun saakka. Onneksi ratsu sentään lopussa rauhoittui ja saattoi kulkea omaan tahtiinsa uraa pitkin kaulaansa venyttäen.
”Varmaan maneesiin. Täällä on sille ihan liikaa katseltavaa”, Klaus vastasi hieman harmissaan, sillä hänen pitäisi tehdä töitä ruunan kanssa suuresti ennen suuntaamista kilpailukentille. Onneksi ainakin alkukauden kilpailut olisivat sisällä, sillä maneesi alkoi olla sille jo tuttu eikä se ollut ihan niin mahdoton ratsastaa, vaikkakin arvaamaton.
”Mene vain edeltä, kävelen tämän kanssa vielä hetken. Nähdään varmaan sisällä”, Klaus kehotti ja soi lämpimän hymyn naisystävälleen.

"Älä tee mitään liian hienoa kun en ole näkemässä", nainen heitti olkansa yli lähtiessään taluttamaan tammaansa kohti tallia. Kyllähän hän tiesi, että mies oli jäämässä loppukäyntejä kävelemään, mutta ei pientä huulenheittoa voinut vastustaa. Tamma asteli hänen perässään pesupaikalle, eikä laittanut pahakseen edes sitä, kun viereisessä välikössä oli jo hevonen varustusta odottamassa. Evelyn riisui nopeasti Defyn varusteista voidakseen keskittyä pesemään hevosta hitaasti ja rauhallisesti, tarkkaavaisena tamman elekieltä lukien. Hän ei halunnut tummanruunikon puoliverisen hermostuvan pesemiseen, häneen tai vieressä häseltävään kimoon, ja oli jatkuvasti valmiina lähtemään hevosensa kanssa muualle. Tarvetta sille ei kuitenkaan ilmennyt, mistä hyvästä Defy sai useamman hevosnamin jalkojen hoidon yhteydessä. Hän talutti tamman solariumiin kuivattelemaan, muttei uskaltanut jättää hevosta valvomatta aloilleen. Sen sijaan nainen lueskeli puhelimeltaan sähköposteja ja nauroi veljiensä lähettämille viesteille kuvineen. Defy seisoi toinen takanen koholla ja silmät puoliummessa lämpölamppujen alla, selkeästi olostaan nauttien. Evelyn ei ihmetellyt asiaa. Hänkin olisi nauttinut lämmöstä kentällä pyörimisen jälkeen oikein mielellään. Kun tamman selkä alkoi tuntua jo kuivalta, heitti hän ulkoloimen hevosen selkään, kiinnitti soljet ja lähti viemään tammaa takaisin tarhoille. Pääsisipähän nauttimaan vielä ulkoilusta. Hän oli menossa samalla reissulla tervehtimään Lionheartia, mutta tuli toisiin aatoksiin nähdessään tarhan märällä pohjalla autuaasti piehtaroivan orinsa. Parasta lähteä katsomaan, missä vaiheessa Klaus oli kilparatsujensa kanssa.

”Kun juuri nyt ajattelin esittää ne piruetit ja capriolet”, Klaus pyöritteli huvittuneena päätään Evelynin sanoille ja jäi hetkeksi vielä kentälle. Leviathanilta tuskin luonnistuisi capriole tai levade, mutta ehkä hän voisi alkaa opettaa niitä sille. Harmi, ettei niistä ollut iloa GP-radalla. Mies jatkoi vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin jalkautui ja talutti ratsunsa sisään. Leviathan pääsi eroon varusteistaan samalla, kun huonoa omaatuntoa aiemmasta poissaolostaan tunteva Alyssa lähti hakemaan Dorkia ja varustamaan sitä yhdelle suosikkiratsastajistaan. Klaus ei pistänyt pahakseen apua, ja sai jäädä aivan rauhassa purkamaan aiempaa ratsuaan ja huuhtelemaan sitä siksi aikaa, että Dork olisi valmis ja hän voisi antaa Leviathanin kuivattelemisen ja jälkihoidon hoitajalle.

Klaus tarttui Spark in the Darkin ohjiin ja talutti sen maneesiin. Jo matkalla se säikähti varustehuoneen aukeavaa ovea ja oli rynniä yksinään läpi maneesin ovesta roikottaen miehen perässään. Se seisahtui pää taivaita hipoen, kun Klaus kiskaisi sitä ohjasta jottei olisi lentänyt lattialle naama edellä ja karjaisi niin että koko talli raikui. Hän ei osannut edes hävetä luonnollista reaktiotaan, vaan jatkoi säpsyn prinsessan kanssa maneesiin kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan.

Nainen totesi nopeasti tallin tyhjäksi etsimänsä miehen ja hevosen osalta, joten lähti maneesin avoimen alakatsomon suuntaan. Hän väisti matkalla maneesista saapuvaa ratsukkoa ja vilkaisi puhelimensa näytöltä kelloa. Hänellähän oli vielä oikein ruhtinaallisesti aikaa, vaikka laskisi kuinka yläkanttiin matkan takaisin kotiin. Nainen asettui tyytyväisesti alakatsomon eturiviin ja hymyili tunnistaessaan hevosen ja ratsastajan. Maneesin muissa ratsukoissa tuskin olisi mitään niin mielenkiintoista kuin Klausissa toisen kilparatsunsa kanssa, vaikka Dork olikin kaikkien kertomusten perusteella hieman enemmän työtä vaativa tapaus kuin Leviathan. Hän ei silti epäillyt, etteikö ratsukko onnistuisi loistamaan kunhan hetken saisivat aikaa tutustua toisiinsa.
"Mitä ajattelit Dorkin kanssa tehdä?" Hän kysyi huvittuneena ihaillessaan ruunikkoa ratsua. Kunpa se olisi tänään hieman fiksummalla päällä kuin mitä lukuisat tarinat olivat antaneet ymmärtää.

Klaus nousi Dorkin selkään ennen kuin se ehtisi pelleillä lisää. Hän siirtyi sen kanssa kiertämään maneesia ja huomasi muutaman kierroksen jälkeen naisystävänsä katsomossa. Ennen kuin hän ehti vastata kysymykseen, tummanruunikko otti lähdöt maneesin kulmasta ja loikki sivuttain silmänvalkuaiset vilkkuen keskemmälle. Klaus pidätti sitä ja sai sen lopulta kävelemään eteenpäin, vaikkakin hevonen yhä tarkkaili kaikkea ja askelsi välillä sivuttain.
”Tätä en ainakaan suunnitellut”, hän murahti näreissään hevosensa toiminnasta ja yritti saada sen rennoksi.
”Jos vaikka saisin kokonaisen ohjelman ratsastettua ilman ylimääräistä häsäystä”, hän toivoi ääneen ja päätti sen päivän tavoitteeksi. Harmi, että Dork onnistui aina yllättämään hänet arkailullaan silloin, kun hän sitä vähiten osasi odottaa. Oldenburgilainen alkoi myödätä kaulastaan ja hakeutua peräänantoon, mutta se vaatisi vielä paljon työstöä.

"No, vähän vain omatoimista alkuverryttelyä", Evelyn koetti piristää samalla kun puri huultaan, ettei hymyilisi liian leveästi. Dork vaikutti oikein herttaiselta kilparatsulta, vaikka vähän sähelsikin omiaan ja keksi pieniä vihreitä mörköjä maneesin nurkkiin. Kunhan se lopettaisi moisen ennen kisoihin lähtemistä, mies pärjäisi varmasti upeasti ratsunsa kanssa.
"Pidän peukut pystyssä", hän lupasi miehen suunnitelman kuullessaan ja asettui paremmin penkille. Tätä voisi olla hauska seurata. Kenties hän oikeasti voisi oppia jotain katsellessaan, miten taitava kouluratsastaja houkuttelisi säpsyilevän kilparatsunsa tekemään töitä ja keskittymään oleelliseen mörköjen keksimisen ja niiden säikkymisen sijaan. Toivottavasti hevonen ei laittaisi ratsastajansa kärsivällisyyttä liian suureen koetukseen. Olisi mukava nähdä miehen onnistuvan ruunikon kanssa, vaikka kieltämättä aina silloin tällöin suoritetut pienet pöhinät ja hyppelyt piristivät katsomon tunnelmaa. Ei niitä liikaa kuitenkaan sopisi olla.

Dorkin tuntui olevan mahdotonta rentoutua käynnissä, joten Klaus päätti antaa sen päästellä vähän höyryjä ja nosti ravin. Hän istui satulassa tiiviisti kuten kunnon kouluratsastaja ikään ja pyysi hevoselta ensin isompia ympyröitä ja sitten pienempiä voltteja ottaen jälkimmäisiä vaihtelun vuoksi välillä vastataivutuksella. Tuntui hyvältä saada hevoseen liikettä, sillä vaikka siltä löytyi yleensäkin eteenpäinpyrkimystä, ei se ainakaan ehtisi - toivottavasti - pelätä olemattomia mörköjä juostessaan. Ruunikko pärskähti äänekkäästi, kun Klaus nosti sillä keinuvan laukan ja salli sen mennä muutaman kierroksen ajan pitkät sivut vapaammin. Hän sai tuta muutaman leikkisän pukin pidättäessään Dorkia lyhyelle sivulle, mutta ainakaan se ei ollut ihan holtiton.

Saatuaan hevoselta pahimmat höyryt pois Klaus siirsi sen uudelleen käyntiin ja esitti ihan mukiinmeneviä takaosakäännöksiä ja avotaivutuksia välttäen turhaa kävelyä suoralla uralla. Raviin siirtyminen kulmassa aiheutti äkillisen puolen maneesin mittaisen karkulaukan, mutta siitäkin prinsessa toipui pian ja siltä löytyi hetkessä uudestaan kauan työstetty rentous. He harjoittelivat ravissa kootun ravin, keskiravin ja lisätyn ravin, jonka lisäksi avo- ja sulkutaivutukset, jotka Prix St Georges -luokan ohjelmaan vahvasti kuuluivat. Dork vastusteli erityisesti sulkutaivutuksissa vasempaan suuntaan, mutta ratsukko kävi hiljaista taistelua niin kauan, kunnes ruuna malttoi pitää sopivan taivutuksen liikkeessä. Hän kävi samat puolipiruetin kera laukassa ja siirsi hevosen sitten hetkeksi käyntiin antaen sille vapaampaa ohjaa.

”Et halua kokeilla?” Klaus tarjosi vinon hymyn kera Evelynille kun ratsasti ohi katsomon hevosella, joka liikkui nyt irtonaisesti ja rennosti. Seuraavaksi hän kokeilisi läpi kouluohjelman, minkä epäili kaatuvan ehkä käyntiohjelmaan sen harjoittelun vähyyden takia. Yksi mahdollisuus oli tietenkin myös se, että Dork keksisi menninkäisiä jossakin kohdassa ja antaisi hänelle jälleen kyytiä.

Nainen seurasi tarkkaavaisesti ratsukon menoa, eikä voinut mitään ylpeälle hymylleen. Hänen upea miehensä ratsasti lahjakasta mutta säpsyilevää prinsessapuoliveristä niin tavattoman taitavasti, että vähemmästäkin sai istua rinta rottingilla. Leviathanin jälkeen Dork näytti toki eri tason hevoselta, mutta niinhän sen kuuluikin. Pojat kilpailivat eri luokissa ainakin vielä, mutta saisi nähdä, mitä Dorkista tulisi. Eihän hevonen huono ollut, ainakaan hänen mielestään, kun hän ihaili tahdikkaita siirtymisiä, tasaisia taivutuksia ja näyttäviä liikkeitä. Hänen silmissään Dork oli oikein taidokas kilparatsu, joka pääsisi vielä hurmaamaan tuomarit, olettaen tietenkin, ettei yksikään tuomareista muistuttanut pientä vihreää menninkäistä.

"En, kiitos vain", hän naurahti yrittäessään kuvitella itsensä kouluratsun selkään. Hän näyttäisi varmasti kerrassaan naurettavalta, kun hapuilisi sulkutaivutuksen apuja eikä osaisi edes arvioida oikeaa taivutusastetta selästä käsin, puhumattakaan sitten siitä, miten tuon kokoiset liikkeet heittelisivät häntä sinne tänne kuin perunasäkkiä.
"Täältä on hyvä seurata teitä. Näytätte oikein hyvältä", hän virnisti toivoen, ettei Dork järjestäisi enempää hyppelyitä. Kai senkin täytyi joskus turtua mörköjen keksimiseen ja maneesin varjoisiin kulmiin.

Klaus nieli sanansa siitä, miten katselisi mielellään naisystäväänsä Dorkin kyydissä, sillä paikalla oli liikaa todistajia jollekin niin imelälle. Siksi hän päättikin keskittyä nyt omaan ratsastukseensa ja keräsi ohjat käsiinsä saaden ratsun terästäytymään. Sen korvat kääntyivät kohti ratsastajaa kun se selvästi alkoi ymmärtää työnteon päälle ja kuunteli. Klaus siirsi sen laukkaan ja kokoamisasteen ollessa sopiva, hän ratsasti keskihalkaisijan kuten kilpailuissa olisi tehnyt, pyrkien pitämään hevosen mahdollisimman suorana ja pysäytti sen jättäen kuitenkin varsinaisen tervehdyksen pois suorituksesta. Hän jatkoi kootussa ravissa, johon ei alkuun ollut lainkaan tyytyväinen laukasta innostuneen hevosen kiirehtimisen vuoksi, mutta kun sujuvan keskiravin jälkeen kokosi jälleen, alkoi se muistuttaa jo askellajia jota hän siltä toivoi. Raviohjelma taivutuksineen sujui sen jälkeen kiitettävästi ja Klaus siirsi hevosen ryhdikkääseen käyntiin pelkäämänsä käyntiohjelman ajaksi. Oli totta, että askeleesta puuttui sille toivottu lennokkuus ja tahdikkuus, mutta ainakin takaosan täyskäännökset sujuivat tasaisesti ja lisäys toi käyntiin sen kaipaamaa potkua.

Klaus oli jo siihen mennessä tyytyväinen ruunan käyttäytymiseen ja kiitti sitä reippaalla taputuksella kaulalle ennen kuin pääsi siirtymään suosikkiinsa laukkaohjelmaan. Siinä missä Leviathan oli suuriliikkeinen ja selvästi itseohjautuvasti aktiivinen, sai hän pusertaa Dorkin laukkaa näyttävämmäksi ennen sulkutaivutuksia, joten joutui ottamaan muutaman ylimääräisen voltin. Onneksi he eivät olleet kilparadalla vaan kotona. Nyt sulkutaivutus onnistui molempiin suuntiin hänen toivomallaan tavalla, mutta sitä seuraavat piruetit jäivät puolitiehen ja laukanvaihdoissa Dork rikkoi joka kolmannen askeleen vaihdot ennakoimalla ja jättämättä yhden askeleen välistä. Klaus antoi sen anteeksi ja ratsasti radan loppuun kiitollisena siitä, että ruuna sentään jätti ylimääräiset sivuloikat ottamatta. Hän pysäytti en pituushalkaisijalle ja salli sen sitten lähteä vapaassa käynnissä takaisin uralle ryntäät valkeana vaahdosta. Dork ravisteli päätään ja pärski saadessaan venyttää kaulaansa.
”Miltä näytti?” Klaus huikkasi katsomoon toivoen ehkä turhaan rakentavaa kritiikkiä puolueelliselta tuomariltaan.

Evelyn oli tosiaankin tuomareista puolueellisin, mitä Klausin ratsastamiseen tuli. Ehkä hän olisi voinut löytää virheitä ja parannuskohtia miehen ratsastuksesta, jos olisi sitä tosissaan yrittänyt, mutta nyt hän keskittyi lähinnä ihastelemaan vaivatonta tapaa, jolla ratsukko liikkui maneesissa kuin omistaisivat koko tilan. Todennäköisesti omistivatkin, ainakaan kukaan muu ei yltänyt samanlaiseen suoritukseen siinä hetkessä. Nainen ihaili jo sitä, miten varmoin ottein Klaus ratsasti rataa, jota hän ei todennäköisesti voisi koskaan oppia ulkoa. Kouluohjelmissa oli aina niin paljon kaikkea muistettavaa, että miten kukaan pysyi kärryillä siitä, mitä minkäkin kirjaimen kohdalla tuli tehdä? Hyvä kun hän osasi suurella vaivalla sijoittaa kirjaimet oikein kentän laidalle. Hän seurasi leveästi hymyillen, miten Dork työskenteli käynnissä, eikä järjestänyt ylimääräisiä loikkia. Hän epäili, etteivät voltit kuuluneet ohjelmaan, mutta ne selkeästi auttoivat taivutusten kanssa, joten miksei sellaisia kotona olisi siihen väliin sopinut ratsastaa. Nainen hillitsi halunsa nousta seisomaan ja taputtaa innoissaan miehelle, kun ratsukko pysähtyi radan päätteeksi, mutta hymyään hän ei voinut piilottaa.

"Upealta", hän naurahti edelleen ihmeissään siitä, miten hevoset pystyivät tuollaiseen - ja miten ratsastajat saivat niistä houkuteltua jotain niin tarkkaavaisuutta vaativaa, täsmällistä työskentelyä. Dorkin liikkeet olivat olleet yhtä varmoja kuin ratsastajankin, vaikka Evelyn olikin varma, että puolet miehen avuista olivat menneet häneltä täysin ohi. Kouluratsastajat tuntuivat olevan aina niin eleettömiä hevostensa selässä. Miten, sitä hän ei tiennyt.
"Sinä varmasti keksit vaikka mitä korjattavaa, mutta minun silmääni se näytti oikein tasapainoiselta ohjelmalta. Kunhan ette kisoissa ota mitään ylimääräisiä sivuloikkia ja sinkoiluja, pärjäätte varmasti hienosti. Sinulla on kyllä ihan uskomattomat hevoset ratsastettavanasi", nainen hehkutti onnellisena kaikesta, mitä oli saanut nähdä. Ehkä hänen pitäisi useammin tulla tallille seuraamaan Klausin ratsastusta, eikä vain silloin kun sattui omien hevostensa liikuttamisen yhteydessä ehtimään.
"Etkä sinäkään hullummalta selässä näyttänyt", hän ei voinut olla lisäämättä kiero virne huulillaan.

Klaus otti kehut vastaan joskin ymmärsi niiden puolueellisuuden, mutta kukapa ei olisi pitänyt seurustelukumppaninsa kauniista sanoista. Hän pyöräytti silmiään, mitä tuli suoraan häneen kohdistuneisiin kehuihin ja jatkoi sitten hevosella ravia keventäen. Se oli ollut hieno ja ansaitsisi vähän lyhyemmän treenin päätteeksi rauhallisen jäähdyttelyn.
”Kyllä tämä viedä radoille saadaan”, Klaus uskoi hymyillen ja huomasi Alyssan saapuneen maneesin laidalle Dorkin fleece mukanaan. Ehkä hän voisi antaa hevosen hoitajalle taluteltavaksi ja liittyä Evelynin seuraan. Hetken ravailtuaan mies hidastikin hevosen käyntiin ja laskeutui katsomon läheisyydessä alas, jotta saattoi ojentaa tyytyväisenä ratsun ohjat Alyssalle ja antaa tuolle ohjeet kävelyttää ruuna lopuksi. Mies riisui kypäränsä ja pöyhi löystyneellä poninhännällä olevia hiuksiaan kun käveli tallin oville ja avasi sen viittoen Evelyniä menemään edeltään.

"Varmasti saadaan", nainen myötäili tyytyväisenä. Miten muka ei saataisi, kun tallilla oli kolme kouluvalmentajaa. Jos muu ei auttaisi, voisi Klaus varmasti pyytää kollegoitaan tuomaroimaan ratsastustaan saadakseen rakentavaa kritiikkiä hevosen heikkouksista ja vahvuuksista. Hän tosin uskoi, että mies pystyisi siihen ilman muiden apuakin. Klaus oli taitava ratsastaja. Kenties taitavin kaikista tallin ratsastajista, ainakin jos häneltä kysyttiin. Nainen nousi katsomosta miehen luopuessa ratsustaan ja suuntasi toisen kanssa tallin puolelle. Hän vilkaisi ratsastusvaatteitaan, joista ei ollut jaksanut vaihtaa vielä pois, sillä tallilla vaatteet sotkuivat kuitenkin. Sotku sai ajatukset siirtymään kullanhohtoiseen mutahirviöön.
"Haluatko nähdä jotakin uskomattoman likaista?" Nainen kysyi toispuoleinen virne kasvoillaan. Hän ei voinut olla naurahtamatta. "En edes viitsinyt mennä lähelle kun näin missä kunnossa uljas täysiveriseni oli." Oli uskomatonta, miten perusteellisesti ori onnistui sotkemaan itsensä tarhoissa, joiden pohja oli äärimmäisen laadukas.

”Miksi en ole yllättynyt?” Klaus naurahti kun kuuli Lionheartin vapaa-ajan ohjelmasta. Täysiverinen oli kyllä ihan oma lajinsa välillä, niin hupsusti se osasi käyttäytyä. Se oli silti aivan ihana ja sulattanut persoonallaan myös vannoutuneen kilparatsastajan sydämen.
”Tarvitseehan sekin huomiotasi. Mennään vain, haetaan pari porkkanaa sille”, hän hymyili ja tarttui hellästi naisen kädestä kiinni. Mitä sitten, vaikka kaikki näkisivät miten rakastunut hän oli? Oli jo yleisessä tiedossa, että he olivat pariskunta, joten mitä sitä peittelemäänkään. Klaus hylkäsi kypäränsä ja raippansa hetkellisesti seinän vierelle ja kumartui poimimaan myös kannukset jaloistaan.

"Se tarvitsee pesun", nainen nauroi lämpimästi ja hymyili rakastamalleen miehelle. Porkkanoiden antaminen mutahirviölle ei kuulostanut lainkaan hullummalta ajatukselta. Oli aina ihana seurata, miten Klaus jaksoi vajaata täysiveristä. Harva kilparatsastaja sietäisi Lionheartin sähellystä lähellään. Hän kävi nappaamassa pari porkkaanaa Klausin kuoriutuessa turhista ratsastusvarusteistaan eikä voinut olla naurahtamatta kuvitellessaan Willown ilmeen, kun tyttö saapuisi tervehtimään vuokrahevostaan. Tyttöparka saisi viettää ensimmäisen puolikkaan tunnin oria pesten.
"Pidätkö montakin valmennusta tänään?" Evelyn kysäisi ottaessaan suunnan hevosen tarhaa kohti. Olikohan Lionheart edes pitänyt loimea yllään, vai lepäsikö hevosen suojaksi tarkoitettu tekstiilinkappale jossakin tarhan mutaisimpaan kohtaan poljettuna? No, pianhan sen näkisi. Hän oli vannonut jo vuosia sitten, ettei enää yllättyisi mistään, mitä täysiverinen tekisi. Aika ajoin Lionheart osoitti hänen uskonsa vääräksi.

Klaus lähti Evelynin seurana kohti tarhoja ja jäi hetkeksi arpomaan aikataulujaan.
”Pitää vielä tarkistaa, mutta muistaakseni kaksi ryhmää”, hän sanoi ja muisteli, että toinen olisi junioreja ja toinen varttuneempia ratsastajia. Molempien ryhmien kanssa päästäisiin hyppäämään yli metriä, mikä oli aina hieno juttu, sillä taitavat ratsukot, jotka jo kilpailivat, olivat Klausin ehdottomia suosikkeja.
”Kuinka myöhään tulet kotiin?” Mies kysyi arvellen olevansa itse aikaisemmin. Hänellä olisi luppoaikaa ennen valmennusten alkua, mutta voisi viettää sen muiden ratsastusta seuraten, kahvilla, tai ehkä hän löytäisi jopa jonkun seurakseen.

"Varmaan joskus yhdentoista pintaan", hän kohautti harteitaan pohtiessaan työaikojaan. Virallisesti päivä olisi pulkassa kymmeneltä, mutta yleensä lähtö tuppasi venymään, kun jäi vielä vilkaisemaan jotakin ja toivottelemaan rauhallista yötä päivystäville. Oikean tarhan äärellä naisen teki mieli haudata kasvot käsiinsä, kun ehti vilkaisemaan hevostaan. Miten se saattoikin sotkea itsensä noin tehokkaasti, vaikka hän tiesi varmaksi, että ori oli viety puhtaana aamupäivästä ulos.
"Hevoseni taitaa potea identiteettikriisiä ja kuvitella olevansa porsas", hän huokaisi Lionheartin huomatessa heidät. Ori kajautti kuuluvan hirnahduksen pinkoessaan portille pöhisten ja puhisten. Toinen puoli naamasta oli kostean mudan peitossa. Hyvä hevonen, hienosti toimittu. Loimikin oli valunut enemmän toiselle kyljelle. Hän ei koskaan ymmärtäisi, miten mikään loimi ei pysynyt hevosen päällä, vaikka siinä olisi miten monta solkea ja vyötä tahansa.
"Ole kiitollinen, etteivät sinun ratsusi näytä tältä suurinta osaa ajasta", nainen naurahti tuijottaessaan pää pienesti kallellaan hevosta. Pakko kai loimi olisi käydä suoristamassa, vaikka sen jälkeen hänkin olisi vastaavan mutakerroksen peitossa.
"Syötä sille porkkanoita niin ehkä se ei töni minua kumoon", hän virnisti miehelle ja ojensi tallista nappaamansa herkut voidakseen pujahtaa tarhan puolelle. Hänen hevosensa oli maailman suurin idiootti.

Klaus huokaisi vain aavistuksen pettyneenä, kun kuuli Evelynin työajat. Kurjaa, että hän saisi viettää illan keskenään. Ehkä hän venyttäisi aikaansa tallilla, jottei nyt ihan ikävystyisi pahvilaatikkoviidakossa, joka alkoi kyllä miellyttävällä tavalla muistuttaa kotia. Ehkä hän viihtyisi. Lionheartin upea tervehdys sai hänet pudistelemaan päätään huvittuneena ja hän väisti päälle laukkaavaa hevosta, jotta se ei heittäisi kamalasti kuraa hänen päälleen.
”Onneksi eivät”, hän vastasi nauraen ja ojensi kättään mutaista turpaa kohti. Hän otti porkkanat vastaan ja piilotti ne taskuihinsa, ettei saisi kuraista hevosta päälleen.
”Oletko nähnyt koiria?” Klaus kysyi ojentaessaan puolittamaansa porkkanaa Lionheartille. Hän ei ollutkaan aikoihin viettänyt hevosten kanssa sellaista aikaa, kun tuntui aina vain ratsastavan valmiiksi hoidetut ja hellityt hevoset.

Evelyn nauroi miehelle livahtaessaan tarhaan. Hevosen ahneus voitti innon töniä omistajaa, joten hän saattoi tarttua loimeen ja nykiä sen suoremmaksi. Se tosin vaati sitä, että hän aukaisi yhden jos toisenkin soljen, jotka olivat niin paksun mutakerroksen peitossa.
"En, toivottavasti ne ovat pysyneet poissa pahanteosta", hän hymähti kiinnittäessään vatsan ristivöitä uudestaan. Hän vielä ostaisi Lionheartille samanlaisen huvittavan onesien, kuin mihin Romeo oli puettuna turhan usein. Sen luulisi pysyvän orin päällä vaikka se miten häseltäisi.
"No niin, jos se nyt selviäisi loimeaan riisumatta siihen asti, että Willow tulee ottamaan sen sisään", nainen mutisi yrittäessään saada sotkua irti hanskoistaan niitä yhteen lyömällä. Ei oikein toiminut, joten huokaisten hän antoi periksi ja pujahti aidan toiselle puolen, ennenkö porkkanan lumous särkyisi ja ori keksisi voivansa töniä häntä päällään.
"Hei poika", hän hymisi hevoselle koskettaen sen lähestulkoon valkoisena pysynyttä otsaa. "Ainakin se on viihtynyt ulkona, jos ei muuta", hän huokaisi luovuttaneena, mutta soi lämpimän hymyn miehelle vierellään. Saihan orin aina pestyä, kun siitä hevosennäköinen pitäisi saada.

”No ehkä löydän ne ennen kotiinlähtöä”, Klaus toivoi hymyillen ja tarjosi porkkanan toista puolikasta ahneelle Lionheartille. Hän ei ollut nähnyt koiria sitten saapumisen, joten saattoi vain kuvitella nuo kaivamassa kuoppia kentän hiekkaan tai repimässä loimia varustehuoneessa. Eivät ne kai todistetusti aiemmin sellaista olleet tehneet, mutta sitä ei koskaan tiennyt. Klaus tarjosi jäljellä olevia porkkanoita Evelynille, mikäli tuo tahtoi itse lelliä hevosensa pilalle. Mies osallistuisi siihen mielellään itsekin niin kauan, kun Lionheart ei ollut hänen GP-tason kouluratsunsa jonka piti huolehtia linjoistaan - ei sillä, että muutama porkkana silloin tällöin mitään tekisikään. Leviathan tuskin vain pitäisi sellaisesta huomiosta kovin kauaa.
”Kuinka iloinen olet, ettet sinä joudut sitä pesemään?” Klaus virnisti ja kiersi kätensä Evelynin vyötärölle hellästi.

"Etköhän. Tulevat kuitenkin ahneina kerjäämään ruokaa enemmin tai myöhemmin", nainen vastasi huvittuneena. Se nyt olisikin, jos hukkaisi koirat tallille. Effie tuskin arvostaisi ympäri tallipihaa säntäileviä koiria, joihin liiketunnistimet reagoisivat keskellä yötä. Hän otti vastaan osan porkkanan paloista ja tarjosi niitä kämmeneltään orille.
"Liiankin iloinen", Evelyn naurahti häpeilemättä. Ori sentään käyttäytyi suhteellisen hyvin pesupaikalla, mutta ei se tarkoittanut että hän nauttisi hevosen pesemisestä suunnattomasti silloin, kun se oli sotkenut itsensä näin täydellisesti. Willow kastuisi läpimäräksi pestessään leikkisää hevosta, siitä hän oli aivan varma, mutta onneksi vuokraajatyttö ei tuntunut välittävän. Lionheart tuskin oppi mitään hyödyllistä vuokraajansa kanssa, mutta eipä hevosen tarvinnutkaan kehittyä yhtään enempää. Olisihan se toki ollut hienoa, jos Willow ei myöskään olisi rohkaissut Lionheartia pelleilemään enempää, mutta kaikkea ei voinut saada.
"Olen myös varsin iloinen, etten joudu pesemään noita", nainen nauroi kääntyessään katsomaan tallirakennuksen suuntaan. Heidän rasavillit kakaransa kirmasivat onnessaan tarhojen välisiä kujia kohti omistajiaan, eikä kumpikaan näyttänyt enää lainkaan niin puhtaalta kuin heidän saapuessaan tallille.

Klaus arveli koirien ilmestyvän kyllä jostain. Hän ei kuitenkaan odottanut, että mudassa, vesilätäköissä ja todennäköisesti lannassa kierineet eläimet ryntäisivät esille piilostaan sillä hetkellä, kun niistä oli puhuttu. Hänen ilmeensä muuttui lähinnä huvittuneen hymyn kautta kauhistuneeksi, kun koirakaksikko juoksi kohti ja näytti siltä, että hän saisi sylihauvan. Hän ei todellakaan halunnut ratsastusvaatteilleen likaista koiraa, mutta se toive oli myöhäinen, kun Roo hyökkäsi häntä kohti. Sen häntä heilui vimmatusti ja laskeuduttuaankin se pyöri omistajiensa ympärillä niin, että Klausin ratsastushousut - nahkasaappaista nyt puhumattakaan, olivat aivan rapaiset.
”Taidan jättää ne tänne”, Klaus murahti vilkaistessaan koirien aiheuttamaa sotkua, mutta ei jaksanut olla niille kauaa vihainen. Pitäisi kai viedä vain vaatteetkin pesuun.
”Tai sitten otat ne töihin. Joudun kestämään näitä koko illan!”

Evelyn nauroi koirille, eikä edes yrittänyt kieltää sottaisten nelijalkaisten riekkumista heidän ympärillään. Hänen vaatteensa olivat joka tapauksessa sotkussa mutaisen loimen käsittelyn jäljiltä, joten mitäpä koirista enää tässä kohtaa. Illalla saisi laittaa pyykkikoneen pyörittämään kaikki ratsastusvaatteet kerralla.
"Mutta nehän ovat aivan ihania, kun pyytteettömästi pitävät sinulle seuraa ollessani töissä", Evelyn vastasi viattomaan sävyyn ja räpytteli silmiään. Mutahirviöt joutuisivat pesulle heti kun astuisivat tassullaan sisään ovesta, ja koirien innon tuntien pesuhetketkään eivät hoituneet ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Modernia mutataidetta tosin saatiin luotua kaikille kylpyhuoneen pinnoille.
"Sitä paitsi ne vihaavat klinikkaa. Ei sinne halua tulla yksikään eläin siinä pelossa, että ne saavat rokotuksia tai muuta ikävää", nainen virnisti. "Kyllä sinä selviät, olethan jo iso mies."

Klaus huokaisi, mutta suli hymyyn kun Evelyn sai hänet uskomaan, että koirien kanssa voisi olla kivaakin. Hän epäili sitä edelleen, mutta tyytyisi kohtaloonsa.
"Lupaan, että kämppä on hujan hajan ja täynnä mutaisia tassunjälkiä", Klaus hymyili viattomasti ja tarjosi kädenpuristuksen naisen olalle. Hän hätisteli koiria edeltä ja kääntyi mennäkseen takaisin talliin. Kuraleikit riittivät jo.
"Maltatko jättää Lionheartin tänne?" Hän kysyi kevyesti piikitellen ja ojensi kättään, jotta nainen voisi tarttua siihen.