Life is meant to be shared

Klaus tönäisi Evelyniä tuon epäilystä herättävien sanojen jälkeen, mutta siirtyi naisen perästä sisälle asuntoon. Hän alkoi hymyillä kuullessaan tuon lausumat taikasanat ja oli mielessään onnellinen aidon iloisesta reaktiostaan. Ei yhteinen koti voinut olla huono idea, jos ajatus siitä oli niin lämmin. Hän kosketti Evelynin olkaa ja astui peremmälle tavaroiden sekamelskaan.
”Se kuulostaa hyvältä”, hän varmisti toisen sanoja ja soi lämpimän hymyn naiselle. He olivat kotona, heidän molempien kotona, ja se kuulosti jonkin paljon suuremman alulta.
”Älä käsitä väärin, mutta en uskonut tämän tuntuvan näin hyvältä”, Klaus naurahti hieman hämmentyneenäkin ja veti Evelynin halaukseen.

Evelyn nyökkäili leveä hymy huulillaan. Hän yllättyi tajutessaan näkökenttänsä sumenevan, kun silmät kostuivat, ja räpyttelikin kiivaasti silmiään. Hän ei itkisi jonkin niin tavanomaisen takia kuin muuttamisen. Se ei vain tuntunut yhtään tavanomaiselta, kun he olivat muuttamassa yhteen. Hän ei tiennyt, miten kuvailla kaikkea pään sisällä vellovaa, mutta naurahti vetisesti miehen sanoille. Niinpä. Tämä tuntui hyvältä. Oikealta.
"En minäkään", hän vastasi ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ennenkö hautasi kasvonsa miehen rintaa vasten. Heidän oma, yhteinen kotinsa. Ajatus tuntui edelleen vieraalta, mutta samaan aikaan niin tavattoman lohdulliselta. Välittämättä siitä, että muuttomiehiä ramppasi edelleen talon kerroksesta toiseen tavaroita kantaen kietoi hän kätensä miehen niskaan ja nousi varpailleen ylettääkseen suutelemaan rakkaintaan. Miksi hän oli edes pelännyt tätä niin paljon? Tunteet ailahtelivat suuntaan jos toiseen, kun hän ei osannut päättää, oliko innoissaan vai ahdistunut yhteen muutosta.

Klaus hymyili pehmeästi Evelynin kyynelille ja pyyhkäisi yhden pois naisen silmäkulmasta. Reaktion näkeminen vain vahvisti sitä, miten vahvasti hän tunsi toista kohtaan. Hän silitti tuon selkää onnellisena tuntiessaan hennon kehon omaansa vasten ja mietti, miten pitkän matkan he olivat yhdessä kulkeneet. Hän ei olisi koskaan uskonut löytävänsä Slaleystä sellaista ihmisen, johon niin palavasti rakastuisi. Evelyn tuntui taivaalliselta lahjalta, jota hän ei olisi ansainnut, mutta joka itsepintaisesti pysytteli mukana. Eikä Klaus todellakaan ajaisi naista pois.
”Älä kulta itke”, hän hymähti hiljaa ennen kuin vastasi suudelmaan kumartuen hieman pituuseron tähden. Hän aisti hivenen epämukavuutta osoittaessaan sellaista huomiota naisystävälleen vieraiden ihmisten nähden, mutta sysäsi ajatuksen syrjään. He olivat nyt avopari, ja he saivat aivan vapaasti ilmaista rakkauttaan missä halusivat, varsinkin uudessa, yhteisessä kodissaan.

Suudelma katkesi ikävän terävään nykäisyyn olkapäässä, kun koirat olivat keksineet alkaa telmiä keskenään ja näykkivät nyt leikkisästi toisiaan yrittäen lähteä ralliin pariskunnan ympärillä.
”Nyt”, Klaus ärähti ja nykäisi hihnaa saamatta tuskin minkäänlaista reaktiota aikaiseksi.
”Ulos”, hän ilmoitti ehkä koirille tai Evelynille, kun suuntasi pienelle takapihalle johtavalle ovelle. Hän irrotti koirien hihnat ja päästi ne ulos ovesta. Kaksikko juoksi kovaa kyytiä pitkän pihan toiseen päähän ja takaisin toisiaan jahdaten. Peuhatkoon pihalla.

Evelyn hymyili miehelle. Hän tekisi parhaansa ollakseen itkemättä sen enempää, mutta kai sitä nyt sai liikuttua ensimmäisessä yhteisessä kodissa. Ei tästä tapaa tulisi, hän vannoi painautuessaan miestä vasten onnellisena. Hän ei itkenyt turhista, mutta tämä oli kaikkea muuta kuin turhaa. Nainen kääntyi pettyneenä katsomaan koiria, kun noiden riekkuminen katkaisi niin lupaavan suudelman. No, kyllähän he ehtisivät. Kunhan muuttomiehet lähtisivät ja tavaroita saataisiin hieman paremmin paikoilleen, mikään ei estäisi käpertymästä miehen kainaloon.
"Ne ovat kyllä ihan mahdottomia", Evelyn pudisteli päätään seuratessaan miestä takapihan ovelle. Hän kietoi kätensä miehen ympärille takaapäin hetkeksi halaukseen ja painoi huulensa vaatteiden peittämää lapaluuta vasten, ennenkö pujahti miehen rinnalle.
"Ehkä täytyy odottaa uuden pennun kanssa niin kauan, että nämä kaksi pääsevät yli pentuvaiheestaan", nainen virnisti vaikka toivoikin, etteivät koirat koskaan luopuisi pentumaisesta innostaan peuhata ja leikkiä keskenään aina kun olivat hereillä. Ne tuntuivat niin käsinkosketeltavan onnellisilta karvakuonoilta säntäillessään pihaa edes takaisin toisiaan jahdaten.
"Vaikka joku laittoikin facebookiin laittoman suloisen videon pienestä welsh corgista, joka ei ollut muuta kuin korvia", hän naurahti. Moinen koira ei pysyisi kyllä heidän kakaroidensa tahdissa mitenkään tappijaloillaan, ellei sitten oppisi lentämään korvillaan.

Klaus hymyili saadessaan Evelynin rinnalleen ja kiersi kätensä naisen lämpimälle selälle. Hän katseli vieraalla pihalla kuin kotonaan juoksevia koiria päätään huvittuneena pudistellen. Uusi koiranpentu menisi kyllä siinä sivussa kun nämä jo varttuneemmat sekopäät.
”Luuletko, että niin käy koskaan?” Klaus ilmaisi epäilyksensä heidän koiriensa luonteesta ja silitteli hellästi Evelynin selkää. Roo ja Fuego olivat kyllä ikuisia lapsia ja tuntui, että se vain korostui, kun pojat pääsivät riehumaan samaan tilaan. Hän kuunteli hymähtäen naisen koiranpentukuumeisen tarinan jättikorvaisesta corgista. Heidän pitäisi niin hankkia uusi, yhteinen vauva.
”Ehkä joku pitkäjalkaisempi, niin pysyy noiden perässä”, Klaus ehdotti lämpimästi ja suukotti tummien hiusten peittämää päälakea.

Evelyn nauroi miehen sanoille ja pudisteli päätään huvittuneena. Ei todellakaan kävisi. Se oli sekä hänen ammattimainen näkemyksensä että henkilökohtainen, koirakohtainen arvio. Jos koirat olisivat kokeneet kiirettä aikuistua, olisi se tapahtunut jo. Hömelöt luupäät olivat päättäneet olla ikuisesti heidän kakaroitaan. Eipä sillä, että se olisi lainkaan haitannut.
"Se vaatii tosiaankin pitkiä jalkoja", nainen myönsi huvittuneena. Vinttikoiralle vauhti tuskin olisi ongelma, mutta kahden katujen kasvatin rajut leikit kolhisivat vielä siroa koiraa niin, etteivät he muuta ehtisi tekemäänkään kuin parantelemaan kolhuja. Vaan jos nyt aivan rehellisiä oltiin, ei hän ollut varma miten mikään pentu selviäisi Roon ja Fuegon touhuissa, ellei ollut yhtä luupäinen ja ilmeisen kyvytön tuntemaan kipua kuin nykyiset koirat.

”Sinä et pysyisi perässä”, Klaus naljaili hyväntahtoisesti häntä paljon lyhyemmälle naisystävälleen ja puolustautui, mikäli saisi kuulla kunniansa. Hän kaappasi Evelynin rakastavaan halaukseen juuri, kun kuuli takaa huomiota hakevan yskäisyn.
”Tavarat ois nyt sisällä”, sosiaalisen tilanteen haastavaksi kokeva mies kertoi ja mietti, kehtasiko katsoa läheisyyttä jakanutta pariskuntaa.
”Hoidatte varmasti sen vuokra-auton lähtöosoitteesta?” Klaus kysyi ja heitti avaimet taskustaan miehelle.
”Joo, hoituu”, toinen nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen kaverinsa perään. Selvästi sellaiset kohteliaisuussäännöt, kuten hyvästely tai onnittelu uudesta kodista eivät kuuluneet palveluun. Etuovi sulkeutui ja he jäivät kahden tavaroiden keskelle. Uusi koti.

Evelyn yritti tökätä miehen kylkeä kyynärpäällään kostoksi moisista sanoista, mutta heltyi nauramaan halauksen lomasta. Hyvin hän oli koirien tahdissa pysynyt tähänkin asti, pituudesta - tai ehkä ennemminkin sen puutteesta - viis. Hän kääntyi katsomaan muuttomiestä, eikä voinut olla naurahtamatta häkeltyneenä, kun tuo vain kääntyi ja häipyi. Joskus englantilaiset onnistuivat edelleen yllättämään hänet tarpeellaan vältellä käyttämästä ylimääräisiä sanoja kuin ne loppuisivat kesken, jos erehtyisi juttelemaan niitä näitä tuntemattomien kanssa.
"Tässä sitä ollaan", nainen myhäili kääntyen katsomaan avonaisesta ovesta sisälle taloon. Heidän kotinsa, kaikkine huonekaluineen ja tavaroineen, jotka odottelivat vain sitä, että joku asettaisi ne paikalleen. Hän vilkaisi pihalla peuhaavia koiria miettien, kuinka todennäköisesti ne lähtisivät livohkaan aitojen yli jos jäisivät valvomatta. Käsiä syyhytti päästä purkamaan laatikoita ja tekemään kodista, noh, koti.

Klaus katseli lievällä kauhulla kotia, joka oli täynnä tavaroita hujan hajan laatikoissa. Hän tiesi saavansa raahata huonekaluja paikoilleen vielä pitkän aikaa, puhumattakaan kymmenien laatikoiden purkamisesta paikoilleen. Onneksi Evelyn oli luvannut hoitaa sen pääosin ja hän saisi ehkä tyytyä tekemään naisen pyyntöjen mukaisesti, jotta asunnosta saataisiin heidän näköisensä koti.
”Pitäisi kai alkaa laittaa tavaroita”, hän huokaisi ja vilkaisi koiria, jotka taatusti katoaisivat aidan yli tai huomaamatta jäädystä kolosta, jos ne jättäisi vahtimatta. Hänen pitäisi yrittää kunnostaa pihasta koiravarma, jotta he uskaltaisivat edes joskus jättää elikot keskenään sinne. Slaley oli ollut helppo, sillä kovin pahaa ongelmaa vapaana olevat koirat eivät keskellä maaseutua saaneet aikaan.
”Jos tahdot, voin viedä koirat jo lenkille tai voimme tulla terrorisoimaan sisätiloihin”, hän ehdotti toispuoleisella hymyillä ja mietti, kuinka he ikinä pääsisivät sen päivän puolella edes nukkumaan. Toivottavasti Evelyn oli pakannut lakanat ja peitot järkevästi, jotta he löytäisivät ne ennen kuin nukahtaisivat sohvalle.

Evelyn vilkuili vuorotellen koiria ja tavaramäärää talon sisällä, ennenkö sai tehtyä päätöksensä. Riekkuvista eläimistä ei tosiaankaan olisi muuta kuin harmia, varsinkin kun leveimmät kulkutiet asunnon sisällä olivat kapeat polut, joita reunustivat mustat jätesäkit ja suuret pahvilaatikot. Kun koirat alkaisivat täällä ryntäillä, ei siitä tulisi kuin hirveä määrä sotkua ja ylimääräistä työtä.
"Koirat ulos", hän totesi päättäväisenä. "Yritän sillä aikaa saada kaiken rikkimenevän pois niiden ulottuvilta, niin ne eivät ehkä aiheuta suunnatonta tuhoa kun pääsevät sisään", hän pohdiskeli. Jos kaiken rikkimenevän siirtäisi keittiöön ja sulkisi oven, luulisi heidän olevan jo voiton puolella. Sitten kun vielä ehtisi tyhjentää laatikoita ja säkkejä sen verran, että kaappeihin saisi vaatteita ja sänkyyn puhtaat lakanat. Pyyhkeistäkään ei olisi harmia, sillä muuton pölyt olisi mukava saada pestyä pois.
"Yrittäkää olla syömättä kenenkään naapurin pientä chihuahuaa", hän virnisti pujotellessaan tavaramäärän halki olohuoneen puolelle. Jääkaapissakaan ei ollut paljoa sisältöä, mutta kyllä sillä eläisi huomiseen aamuun.

”Missähän lenkkikamat ovat?” Klaus mietti ääneen ovenkarmiin nojaten, kun jäi vahtimaan näennäisesti pihaa tuhoavia piskejä ja toisaalta halusi vielä katsella naisystävänsä perään. Hän vilkaisi koiria, jotka tuntuivat keskittyneen niin toisiinsa, että tuskin ehtisivät heti pahantekoon, ja siirtyi kaivelemaan niitä muutamaa säälittävää laatikkoaan ja pussiaan, missä tavaransa oli tuonut. Sopivat vaatteet löydettyään hän ei viivytellyt vaan pukeutui ja kävi vielä vilkaisemassa, mihin saakka Evelyn oli päässyt.
”Jos juoksutan ne ihan väsyiksi, luulen, että ne pysyvät rauhallisina iltaruokaan saakka”, hän arveli huvittuneena ja kumartui vielä suukottamaan naista.
”Voi myös olla että kuntoni on rapistunut ja palaan kahden ylivilkkaan hirviön takaisin raahaamana ennen kuin arvaatkaan”, hän vielä virnisti ennen kuin lähti hakemaan koiria pihalta lähteäkseen niiden kanssa lenkille tutkimaan lähiympäristöä. Ehkä hän saisi juuri pidettyä hupsut eläimet kurissa, jotta nuo eivät aiheuttaisi närää naapurustossa. Eivät kai Fuego ja Roo voisi ketään suututtaa, niistä tuskin olisi edes syömään sitä chihuahuaa, mistä Evelyn kovasti varoitteli.

Evelyn osoitti ylimalkaisesti miehen laatikoiden suuntaan matkallaan tutkimaan olohuoneen sisältöä. Ainakin painava tammipuinen kirjahylly oli laitettu heti oikealle paikalleen vasten seinää, jotta heidän ei tarvitsisi kiskoa sitä ympäri asuntoa seuraavan viikon aikana. Hän kasasi laatikoita tiiviimmin seinää vasten lueskellessaan niiden sisällöstä ja kääntyi katsomaan lenkkivaatteisiin pukeutunutta miestä. Hän naurahti miehen arviolle koirista ja hymyili vasten huulia.
"Toivottavasti ei", hän nauroi ja tönäisi miehen käsivartta. "Luotan siihen, että jaksat väsyttää ne. Älä nyt petä odotuksia", nainen naljaili voimatta mitään mielikuville, jossa koirat palaisivat loppuunkulutetun miehen kanssa. Kumpi olisi pienempi paha: yliaktiiviset koirat jotka voisi tarpeen vaatiessa lukita yhteen huoneeseen, vai sänkyyn kaatuva mies, josta ei olisi koskemaan yhteenkään muuttolaatikkoon? Hän ei ollut aivan varma. No, sillä selvittäisiin mitä takaisin tulisi.
"Pitäkää hauskaa!" Hän huikkasi jo puoliksi säkin sisään kadonneena siinä kohtaa, kun kuuli oven aukeavan. Ensimmäisenä peitot, tyynyt ja lakanat. Sen jälkeen loppuja voisi penkoa mielensä mukaan. Ainakin pikainen pyöriminen olohuoneessa oli tuottanut sen, että nyt hän tiesi, mistä säkistä löytyisi mitäkin, vaikka kaikkiin ei ollut tullutkaan ohjeita kirjoitettua. Nyt laiskuus kirjata sisältöjä sen tarkemmin Slaleyn päässä kostautui.

Klaus tunsi jalkojensa olevan maitohapoilla. Hän oli jaksanut ilokseen juosta kyllä koko tunnin lenkin vauhtia vaihdellen, ja niin olivat valitettavasti koiratkin, mutta nyt edessä avautuva kotikatu tuntui jo voitolta. Hän jatkoi loppumatkan kävellen ja vilkaisi yksinään hymyillen koiria, jotka jopa laahustivat ajoittain. Hyvä niin, saisivatpa he ainakin Evelynin kanssa hetken rauhan. Hän seisahtui ovelle ja kaiveli taskujaan mutta tajusi hyvin pian, että oli unohtanut avaimen sisään. Klassista. Mies soitti ovikelloa huvittuneena tilanteesta ja odotti, että Evelyn avasi.
”Jätin avaimet”, hän selitti ja irrotti hihnat, jotta koirat pääsivät tassuttamaan sisälle. Niillä olisi varmaan hirveä jano. Mies astui eteiseen ja vältteli koskettamasta naista, vaikka mieli teki. Hän oli aivan hiestä märkä ja vaatisi suihkun, mutta olisi sitten valmis auttamaan purkamisessa.
”Kuinka sujuu?”

Ovikellon soitto sai naisen ilmestymään kodinhoitohuoneen perukoilta, jossa hän oli ollut sullomassa liinavaatteita ja pyyhkeitä hyllyille. Kuka nyt oli tulossa kylään? Hän hymyili leveästi aukaistessaan oven miehelle ja koirille.
"Yllättävää", hän virnisti ja kurkotti suukottamaan miehen huulia vaikka muutoin välttelikin kietomasta itseään hikiseen mieheen. Koirat vaelsivat laatikoiden seassa hämmentyneinä mutta rauhallisina, joten Evelynin näkökulmasta Klaus oli tehnyt työnsä väsyttää nelijalkaiset kerrassaan upeasti.
"Hyvin", hän vastasi kasvot hymyn voimasta hehkuen ja viittoi kädellään ympäri asuntoa. Hän oli nauttinut pyöriessään siellä, purkamassa yksi kerrallaan laatikoita paikoilleen. Jokaisen puretun laatikon myötä muutto tuntui entistä todellisemmalta, ja moisen ajatuksen synnyttämät perhoset vatsassa olivat tervetullutta vaihtelua.
"Heitin jo pari puhdasta pyyhettä kylpyhuoneeseen, joten käy nauttimassa suihkusta", hän ohjeisti ottaen suunnan keittiöön, josta koirien tassutuksen äänet kuuluivat. Hän laskisi niille kipon kylmää, raikasta vettä ja kävisi kenties siinä samalla keittiötarvikkeita sisältävien laatikoiden kimppuun. Olisi ehkä kannattanut purkaa järjestelmällisesti yksi laatikko alusta loppuun eikä loikkia vajaalta laatikolta toiselle miten ikinä sattui huvittamaankaan, mutta toisaalta, kaikki olisi saatava purettua ennemmin tai myöhemmin niin tuskinpa järjestyksellä suurta merkitystä oli.

Klaus vilkaisi ympärilleen asunnossa, ja vaikka se selvästi oli vielä kesken, hän saattoi nähdä Evelynin kädenjäljen. Tuo oli todella ahkeroinut sen tunnin, eikä jäänyt tutkimaan jostakin laatikosta löytämäänsä esinettä, jota ei muistanut pakanneensa. Hän tiesi liian hyvin, että niin kävi monesti.
”Kiitos”, mies hymähti ja suuntasi kylpyhuoneeseen. Hän peseytyi nopeasti, sillä tiesi Evelynin arvostavan apua, eikä hänen ollut syytä viivytellä vielä lämpimän veden alla. Pyyhe lanteilleen kiedottuna mies päätyi etsimään laatikoista vaatteitaan, sillä olisi mieluusti pukenut jotain muutakin päälleen.
”Oletko nähnyt vaatteitani?” hän huikkasi turhautuneena, kun lenkkivaatteiden kanssa samassa pussissa näkyi olevan vain housuja. Bokserit ja paidat olivat auttamatta hukassa. Mies tunsi koiran kielen lipsuttavan kosteaa pohjettaan ja kääntyi katsomaan höpsöä koiraansa. Käsi eksyi tummaan turkkiin hetkeksi, jottei hän täysin menettäisi hermoaan kun ei löytänyt mitään mistään.

Evelyn antoi koirille vettä ennenkö kävi astioiden purkamisen kimppuun. Sen olisi luullut olevan nopeaa, kun keittiökaapit ammottivat tyhjyyttään, mutta totuus oli varsin toinen, kun astioiden väliin oli sullottu pyyhkeitä ja paperia pehmentämään mahdollisia kolauksia, ja nyt hän sai nyppiä niitä pois ennenkö laittoi mitään kaapin hyllylle. No, ainakin astiat olivat selvinneet ehjinä perille sen jälkeen kun ne oli saatu laatikoihin pakattua.
"Heittelin vastaantulleita vaatesäkkejä sängylle", hän huikkasi vastaukseksi luopumatta paikastaan keittiöjakkaralla. Keittiön tasolla oli astioita, joita hän nosteli ylemmille hyllyille. Niitä tuskin tarvitsisi käyttää päivittäin, joten ne voisivat olla korkeammalla, niin alimmat hyllyt jäisivät niille astioille, joihin hän haluaisi yltää jatkuvasti. Nainen vilkaisi ympärilleen keittiössä miettiessään, kuinka he koskaan saisivat kaikki tavarat paikoilleen. Ehkä olisi pitänyt hylätä vielä puolet näistäkin laatikoista muuton yhteydessä, niin elämä olisi ollut helpompaa. No, nyt se oli liian myöhäistä, joten parempi vain purkaa tavaraa ja toivoa, että sen saisi mahtumaan jonnekin.

Klaus löysi vaatteensa Evelynin neuvojen jälkeen hyvin pian ja pukeutui kevyeen t-paitaan ja collegehousuihin. Tuskin hän enempää tarvitsi sillä aikoi olla avuksi ja uskalsi epäillä, että saisi kantaa kaikista painavimmat huonekalut ja tavarat. Mies käveli keittiöön, josta oli kuullut kolinaa ja jäi nojaamaan tasoon katsellen ympärillä olevaa sekamelskaa.
”Voinko ehkä auttaa?” hän kysyi virnuillen jakkaralla seisovalle naiselle. Hän kun olisi voinut toki täyttää ylähyllyt, kun hänen pituutensa siihen riittäisi ilman apuvälineitä.
”Mihin koirat menivät?”

Evelyn asetteli huolellisesti lasikulhon hyllylle ennenkö kääntyi miehen puoleen. Hän vilkaisi keittiötarvikkeita sisältäviä laatikoita ja kaappeja, joita hän oli alkanut täyttää alhaalta ylöspäin. Virnistäen nainen hyppäsi alas jakkaralta.
"Ole hyvä vaan", hän heilautti kättään naurua äänessään kaappeja kohden. Hän luovuttaisi kurkottelun mielellään pitkälle miehelle, joka yltäisi huomattavan paljon helpommalla hyllyille kuin hän. Hän oli melko varma, ettei yltäisi edes jakkaran kanssa ylimpään hyllyyn, eikä tasolle kiipeäminen kuulostanut hyvältä idealta enää siinä kohden iltaa.
"En taida edes haluta tietää", Evelyn naurahti pujotellessaan tavaroiden lomasta miehen ohitse. Hän kosketti hellästi pidemmän käsivartta suunnatessaan huoneen toiseen päätyyn katselemaan, mitä tavaraa niissä laatikoissa olisi.
"Niin kauan kuin en näe niitä, voin kuvitella ne nukkumaan pienelle kerälle nurkkaan, jossa ei ole mitään muuta tavaraa", hän virnisti. Todennäköisemmin koirat olivat kiipeilemässä uteliaina säkkien päälle ja tunkemassa paikkoihin, joihin eivät mahtuneet.

Klaus otti tehtävän vastaan hymyllä ja siirtyi purkamaan laatikkoa joka Evelyniltä oli jäänyt kesken. Hän ei ihan tiennyt, mihin järjestykseen nainen astiansa haluaisi, mutta asetteli niitä kuten parhaakseen näki ja toivoi osuvansa edes osittain kohdalleen. Hän ei ymmärtänyt, miksi piti olla lautaset, lasit ja aterimet moneen eri tilanteeseen ja siihen päälle kulhoa ja kuppia jos jonkinlaista. Hän ei kuitenkaan olisi se mies, joka kyseenalaistaisi naisystävänsä astiakeräilyn muuttopäivänä ja aiheuttaisi vuosisadan riidan.
”Ne ovat liian hiljaa”, mies pelotteli pahanteossa olevilla koirilla ja virnisti. Ainakin he kuulisivat viimeistään, jos jotain hajoaisi. Hän pinosi lautasia varovasti erotellen niistä pehmennykseksi pakatut paperit erilleen. Roskaa tulisi hirveästi.
”Saammeko näitä kaikkia koskaan purettua”, hän pohti ääneen napatessaan seuraavan laatikon käsiinsä. Ainakin he yrittivät.
”Kuka sanoi, että muutto oli hyvä idea?”

"Älä viitsi", nainen nauroi päätään pudistellen. Hän ei halunnut miettiä, mitä koirat puuhasivat, tai päätyisi vielä juoksemaan nelijalkaisten perässä eikä saisi mitään muuta tehtyä. Hän kantoi laatikon keittiön tasolle, sillä sen sisältö tulisi hyllyille, ja palasi tutkimaan seinää vasten kasattujen laatikoiden kasoja.
"Muistelisin että sen puolesta taisi puhua pitkä, komea tummatukkainen mies, tai sitten sinä", hän kiusasi virnistäen laatikoille, joita tutki. Ainakin heillä olisi riittämiin keittiötarvikkeita, että saisivat ilta- ja aamupalaa. Nainen oli suunnitellut menevänsä töihin vasta myöhään iltapäivästä, ellei jotakin yllättävää tapahtuisi.
"Täällä", Evelyn virnisti voittoisasti ja nosti kahvinkeittimen tyytyväisenä laatikosta näkyville. Vielä kun siihen löytäisi lasiset pannut, niin kaikki olisi kunnossa aamua varten. Nainen asetti kahvinkeittimen keskelle keittiötasoa virnistäen kuin olisi juuri purkanut vähintäänkin puolet heidän omaisuudestaan.
"Nyt selvitään aamusta", hän ei voinut olla nauramatta.

”Veikkaan, että se oli se komea”, Klaus virnisti takaisin ja alkoi purkaa Evelynin tuomaa laatikkoa.
”Minä en koskaan sanoisi mitään niin typerää.” Muuttoon liittyi toki paljon työtä, mutta yhtä kaikki Klaus oli onnensa kukkuloilla siitä, että todella muutti naisen kanssa yhteen. Se oli erilaista ja kutkutteli vatsanpohjassa, ja kaikesta sen tuomasta ahdistuksestakin huolimatta hän rakasti sitä. Ainakin vielä sillä hetkellä hän nautti yhteisen kodin rakentamisesta. Toisaalta, olisihan se ollut kiva, kun kaikki olisi ollut paikallaan ja he olisivat vain voineet muuttaa.
”Pidän siitä, että olet niin järjestelmällinen”, Klaus hymähti kahvinkeittimelle kurottautuessaan latomaan tavaroita hyllyille. Pian hyllyt loppuisivat, toivottavasti tavaratkin.
”Mitä me muuta tarvitsemme, sänkykin on valmiina.”

"Et tietenkään", nainen nauroi lämpimästi ja puri huultaan ettei kiusaisi miestä sen enempää. He eivät saisi tavaroita ikinä purettua, jos tästä kehkeytyisi naljailua puolin ja toisin. Ei sillä, etteikö miehen jahtaaminen ympäri vastikään laatikoilla ja säkeillä sisustettua taloa olisi kuulostanut loistavalta ajanvietteeltä.
"Tärkeysjärjestys on ehdoton", hän vastasi ja penkoi laatikoita niin kauan että löysi kaksi lasista kahvipannua. Noin. Nyt aamun hyvä mieli olisi taattu.
"Niinpä", hän nauroi. "Heitin jo peitot lakanoineen sängylle, joten kunhan vain petaamme sen, olemme valmiita menemään petiin." Tosin sitä ennen hän halusi saada edes osan laatikoista purettua. Työpaikalla oli kovasti varoiteltu siitä, miten laatikoista ei pääsisi millään eroon viikossakaan, mutta se ei estänyt yrittämästä. Eivät he voisi viikkokaupalla luovia laatikoiden jättämiä kapeita polkuja pitkin ympäri asuntoaan.

Vaikka Klaus tuntui saaneen jo tarpeeksi muutosta, hän ei todellakaan olisi vielä valmis petiin. Aiemmin käyty juoksulenkki oli saanut häneen vieläkin enemmän energiaa ja sen turvin mies jaksoi jopa tylsien astioiden purkamista.
”Millainen päiväsi on huomenna?” hän kysyi muistellen samalla omaa kalenteriaan. Kai hän menisi vasta iltapäivällä ratsastamaan, valmennuksia oli illasta ja hän ehtisi hyvin kaksi hevosta ennen sitä. Uusi koti houkutteli jäämään, vaikka se vielä olikin yksi pahvilaatikkosokkelo. Ehkä hän livistäisi vauhdilla heti viimeisen valmennuksen jälkeen ja pääsisi sitten nauttimaan illasta, todennäköisesti tavaroiden järjestelemisen merkeissä.
”Kuinka paljon voi yhdellä ihmisellä olla astioita?” hän naurahti avattuaan taas uuden laatikon, jossa sama teema jatkui. Eiväthän kaapit olleet edes täysiä vielä, mutta hän alkoi saada tarpeekseen tästä.

"Jos mitään yllättävää ei tapahdu, menen töihin iltapäivästä", Evelyn vastasi. Joskus hän ehkä oppisi elämään tarkemmin aikataulujen mukaan, mutta tähän asti työajoista oli joustettu jokaikinen kerta, kun tilanne sitä vaati.
"En ole varma, käynkö tallilla ennen sitä. Willow on joka tapauksessa menossa harjaamaan Lionheartia ja lellimään sitä piloille, joten eipä minua suuresti tarvita. Defy tuskin panee pahakseen vapaapäivää", hän hymyili purkaessaan laatikosta lasisia maljakkoja. Miksi hänellä oli niin monta kukkamaljakkoa? Harvoinhan hänellä edes oli kukkia, mitä laittaa niihin, kun kukapa sellaisia jaksaisi joka välissä käydä ostamassa. Ruukuissa kasvavat viherkasvit olivat niin paljon näppärämäpiä, kun kestivät kuukausia, olettaen että hän muisti kastella niitä.
"Paljon", Evelyn nauroi ja pudisteli päätään. Tavaran todellisen määrän alkoi hahmottaa vasta nyt, kun oli tarkoitus saada kaikki mahtumaan hyllyille ja vitriineihin. Hän heitti pöytäliinan ruokapöydälle ja alkoi nostella ohuita lasisia viinilaseja pöydälle. Ne täytyisi laittaa lasiseen vitriiniin myöhemmin, mutta nyt hän vain halusi ne pois laatikon pohjalta, etteivät koirat onnistuisi pudottamaan niitä.
"Onko huomenna monta valmennusta pidettävänä?" Hän uteli puuhansa sivusta.

Evelynin työvuoro kuulosti hyvältä, sillä Klaus oli suunnitellut vähän samaa.
”Jos menet tallille, lähden mukaasi”, hän lupasi hymyn kera.
”Jos et, lähden vasta iltapäivällä. Illalla on kolme valmennusta ja ajattelin ratsastaa ennen sitä”, Klaus vastasi mietittyään hetken. Hän nojasi keittiötasoon voimatta selvästi puhua, ajatella ja purkaa samaan aikaan. Mies jäi katselemaan Evelyniä pidemmäksi aikaa. Tätäkö elämä sitten olisi? Hän näkisi avovaimonsa joka päivä, pääsisi tuon viereen joka yö, heräisi tuon vierestä ja asuisi saman katon alla. Mikään ei suuremmin muuttuisi, mutta ajatus siitä, että nainen olisi aina lähellä, oli ihana.
”Haluatko pitää tupaantuliaiset, kun muutto on valmis?” Klaus kysyi vähän epäröiden, sillä ei tiennyt halusiko puolituttuja pyörimään asuntoonsa. Toisaalta se voisi olla ihan hauskaa, varsinkin, jos paikalla olisi lähinnä sellaisia ihmisiä, jotka hän tunsi edes kasvoilta.