Life is meant to be shared

[Silkki ja Evelyn tänne.]

Maisemat vilisivät silmissä ja Klaus keskittyi vaan hengittämään. Tuntui, että se oli täysin mahdotonta puhumattakaan siitä, että vasenta jalkaa pisteli ikävästi. Hän puristi vuokra-auton rattia rystyset valkoisena ja katsoi eteensä näkemättä oikeastaan mitään. Yrityksen logoin varustettu pakettiauto oli matkalla Slaleystä Newcastle Upon Tyneen ja mitä lähempänä kaupunkia he olivat, sitä enemmän Klausista tuntui, että hän olisi mielellään kääntänyt auton ympäri ja ajanut takaisin.

”Tässä sitä nyt ollaan”, hän sanoi lempeästi ja vilkaisi vieressä istuvaa naisystäväänsä tekaistulla hymynpoikasella. Yhteen muutto oli jo ajatuksena ollut ahdistava, mutta hänhän sitä oli ehdottanut. Turhaan he asuivat kahdessa asunnossa, kun viettivät kuitenkin kaikki yöt toistensa luona. Mies nielaisi. Hän oli todella muuttamassa yhteen Evelynin kanssa. He olivat ajamassa ensimmäistä kuormaa uuteen kotiin ja vasta noudetut avaimet polttelivat takataskussa.

Jos joku olisi kertonut Niklaus Bogaertille vajaa kaksi vuotta sitten, että hänen baarissa tapaamansa nainen osoittautuisi tulevaisuudessa avovaimoksi, hän olisi nauranut päin naamaa. Nyt, kun he olivat todella muuttamassa yhteen osoitteeseen, ja vielä kauemmas kotikulmilta, hän hetken toivoi sen olevan unta. Ei hänestä ollut sitoutumaan, tai niin hän oli kuvitellut, mutta Evelyn oli kiertänyt pikkusormensa hänen ympärilleen. Jollakin ihmeellisellä tavalla hän oli mennyt rakastumaan ja hänen onnekseen tunne oli molemminpuolinen.

[Täällähän me!]

Evelyn tuijotti tietä päättäväisenä. Jos hän irrottaisi katseensa tiestä, hän kääntyisi kurkkimaan taakse sivupeilin kautta, eikä se auttaisi lainkaan. Tuntui omituiselta ajatella, että pian hän asuisi Newcastlessa - ja vielä omituisemmalta, että hän asuisi Klausin kanssa. Yhteinen koti oli jotakin, mitä hän ei ollut suunnitellut elämäänsä, vaan tässä sitä oltiin, kuten mieskin sanoi.
"Niinpä", hän naurahti haudaten hermostuneet ajatuksensa kaiken muun alle. Olisi laatikoita purettavana, huonekaluja siirreltävänä ja uusi varmasti ostettavana, sekä jotkut tavarat vaatisivat edelleen pakkaamista Slaleyn päässä. Koirakin odotti siellä, sillä muuttokuorman siirtämisestä ei tulisi mitään, jos Fuego juoksisi jaloissa ja olisi koko ajan tiellä. Parempi keskittyä miettimään laatikoita kuin takaraivossa nakuttavaa ääntä, joka hoki miten suuren virheen hän oli tekemässä.

Hänen teki mieli nauraa omalle typeryydelleen. Miten tämä muka eroaisi siitä, että hän oli Klausin yksiössä tai mies hänen luonaan kaikki vapaat hetket? Tämä vain tarkoittaisi sitä, että heillä olisi vähemmän sumplittavaa aikataulujen kanssa, kun molemmat palaisivat töistä samaan osoitteeseen omia aikojaan. Ei tässä ollut mitään huonoja kääntöpuolia. Siitä huolimatta hän ei pystynyt täysin nauttimaan matkasta, vaan puri poskensa sisäpintaa jännittyneenä. Vaan eikö kaikkien suurien muutosten kuulunutkin olla jännittäviä?
"Täältä tulee vähän matkaa tallille, mutta ainakin kaikki muu on lähempänä", hän pohti, vaikka samanmoinen keskustelu oli käyty jo aiemmin. Newcastle ei ollut liian kaukana tallista, jolla hänen hevosensa ja Klausin työt olivat, ja no, kai hän oli jo hieman kaivannut kaupunkia ympärilleen uneliaan pikkukylän sijaan. Vaikka juuri nyt ajatus kotoisasta Slaleystä herättikin hinkua sanoa miehelle, että tuo kääntäisi pakettiauton ympäri.

Autoradio ja ajoittain isolla tiellä ohi menevät autot täyttivät hiljaiset hetket, mutta Klaus saattoi kuulla vain kiihtyneen sydämensykkeensä ja epätasaisen hengityksensä. Hän vaihtoi asentoa helpottaakseen jalkansa puutumista ja hymisi Evelynin sanoille uuden kodin sijainnista hyväksyvästi.
”Tulen ikävöimään baaria”, hän naurahti keventääkseen tunnelmaa ja muisteli kuinka monta yksinäistä iltaa hän olikaan viettänyt The Fox and Houndissa, joka sijaitsi hänen nyt jo myydyn yksiönsä alakerrassa. No, ehkä se olisi vain positiivista, että mahdollisuus retkahdukseen olisi kauempana.

Aivan liian äkkiä Klaus tajusi ajavansa viimeisen mutkan ja sitten heidän uusi kotinsa näkyikin jo. Klaus pysäytti auton pehmeästi tien varteen ja sammutti moottorin. He olivat perillä. Mies jäi kuitenkin istumaan paikalleen ja kääntyi katsomaan toista.
”Oletko valmis?” hän kysyi ja jos hän ei olisi lähes tutissut kauhusta ajatellessaan, että jakaisi elämänsä aivan täysin Evelynin kanssa, olisi hän saattanut nauraa kysymykselleen.

Evelyn naurahti miehen sanoille. Hänkin, tavallaan, vaikka olikin helpottavaa päästä kauemmas paikasta, jossa oli tullut vietettyä aikoinaan aivan liian pitkiä hetkiä. Toisaalta, baari piti sisällään toinen toistaan ihanampia muistoja, joten kaipa haikeus oli ihan ymmärrettävää.
"Onhan sieltä paljon hyviä muistoja", hän vastasi hymyillen. Ja paljon sumuisia, kaukaisia ja varsin epäselviä muistoja, mutta niitä ei sopinut liikaa ajatella. Siitä sai vain päänsäryn, kun yritti täydentää aukoiksi jääviä hetkiä muistojen syövereistä.

Hän katseli mutkan takaa paljastuvaa kotia ja nielaisi. Tässä se nyt olisi. Heidän kotinsa. Ei hänen eikä Klausin, vaan heidän yhteinen oma kotinsa.
"Niin valmis kuin ikinä vain voisin", hän vastasi pakottaen naurahduksen ulos kurkustaan, vaikka se kuulostikin enemmän hukkuvan viimeiseltä korahdukselta. Miksei kukaan ollut varoittanut, että yhteen muuttaminen herätti näin suurta ahdistusta ja puhdasta kauhua? Eikö tämän pitänyt olla elämän ihanin päivä häitä lukuunottamatta ja sitä rataa?
"Ei kai auta muu kuin alkaa purkaa kuormaa", nainen sanoi ja kurkotti vaihdekepin yli painamaan suukon miehen huulille. "Ollaanhan tässä nyt kotona." Sana tuntui oudolta suussa, kun sen yhdisti tähän paikkaan. Koti oli Slaleyssä, niiden seinien sisällä josta hän oli pakannut irtaimistoa päivätolkulla laatikoihin. Evelyn veti henkeä, aukaisi pakettiauton oven ja hyppäsi ulos toivoen, että polvet kantaisivat, vaikka muutoin olo heikolta tuntuikin.

Klaus vastasi lyhyeen suukkoon ja tunsi lämmön leviävän sisäänsä. Hän tiesi, että tulisi viihtymään uudessa kodissa ja ajatus siitä, että hän näkisi Evelyniä enemmän ja saisi tulla illalla yhteiseen kotiin, oli ihana. Tunnelma oli ristiriitainen. Hän nousi autosta, otti avaimet mukaansa ja käveli toiselle puolen pakettiautoa katsellen edessä varsin pelottavana seisovaa taloa. Hän otti Evelyniä kädestä ja katsoi lämpimästi naista silmiin johdattaen tuon sitten ovelle.
”Haluatko?” Klaus tarjosi taskustaan kahta avainta, jotka oli yhdistetty avainrenkaalla. Vaikka oven avaaminen ei kuulostanut suurelta tehtävältä, siinä oli jotakin symbolista. Kun he astuisivat siitä ovesta uuteen kotiinsa, ei paluuta entiseen enää olisi.

Evelyn katseli hetken taloa, jonka he olivat yhdessä löytäneet ja mietti, miten omituiselta tässä tilanteessa oleminen tuntui. Hän ei ollut antanut itsensä unelmoida yhteisestä kodista, mutta tähän sitä oltiin tultu. Heillä oli oma, yhteinen koti, jossa jakaa arkielämän riemut ja murheet. Miehen rauhoittava läsnäolo vierellä sai naisen liikkumaan varmoin askelin ovelle, jonka takana koti odotti. Tännekö he rakentaisivat oman pienen perheensä koirista ja tallilla asuvista hevosista?
"Mielelläni", hän hymyili ja otti vastaan avaimet, kurkottaen painamaan siinä sivussa toisen suukon miehen huulille. Kukaan ei ollut myöskään kertonut, miten vatsassa kupliva jännitys oli tervetullutta, kun hän sujautti avaimen oven lukkoon ja käänsi rannettaan, kunnes kuuli lukon napsahtavan auki. Hän aukaisi oven katsellen sisään yhteiseen asuntoon hymy huulillaan. Olihan tämä jo nähty, mutta oli erilaista tulla katsomaan asuntoa välittäjän kanssa kuin aukaista ovi omilla avaimilla, pakettiautollinen irtaimistoa selän takana.
"Se on täydellinen", hän julisti ja kääntyi katsomaan silmät tuikkien miestä, joka oli mullistanut hänen elämänsä.

Klaus hymyili saamalleen suukolle ja seurasi, kuinka Evelyn avasi heidän yhteisen asuntonsa oven. Se tuntui hyvältä, se oli askel eteenpäin. Siinä kodissa he jakaisivat arkensa, niin hyvässä kuin pahassa, siinä kodissa heistä tulisi perhe. Hän kiersi kätensä naisen vyötärön ympärille ja johdatti tuon mukanaan sisälle.
”Niin on”, hän hymyili ja veti Evelynin halaukseen.
”Meidän yhteinen kotimme.” Klaus etsi naisen huulet rakastavaan suudelmaan ja nautti siitä, että sai olla toisen lähellä ja haudata hetkeksi kaiken hyvän alle sen ahdistuksen, jota yhteen muutto pakostikin nosti pintaan.

Evelyn painautui mielellään miestä vasten kietoen omat kätensä miehen niskaan, sormet hiusten latvoilla leikitellen.
"Meidän yhteinen kotimme", hän toisti antautuen suudelmaan. Se tuntui edelleen epätodelliselta, mutta niin kauan kuin hän keskittyi ajattelemaan tiukasti vain hyviä ajatuksia, ei hänellä ollut mitään hätää. Ei tarvinnut panikoida, kun ajatteli vain sitä, miten enää ei tarvitsisi soitella ja viestitellä tien päältä matkalla kotiin kyselläkseen toisen aikatauluista, kun saattaisi vain astella sisään kotiin ja tietää, että mies saapuisi kunhan pääsisi töistään. Hänen ei tarvitsisi murehtia, pärjäisikö Fuego itsekseen, kun koiralla olisi Roo kaverinaan ja Klaus ulkoiluttamassa molempia, jos hänen työpäivänsä venyisi ilman varoitusta. Kaikki voittivat, hän hoki mielessään nauttiessaan rauhallisesta hetkestä uudessa kodissa.

"Pitäisiköhän alkaa purkaa tavaroita", hän lausahti vasten miehen huulia tahtomatta vetäytyä halauksesta ja suudelmasta, mutta todellisuus pakottaisi heidät ennemmin tai myöhemmin liikkeelle, jos tästä vielä varsin autiosta rakennuksesta olisi tarkoitus tehdä koti. Vaikka hän kuvitteli aina, ettei ollut materialistinen ja koti oli siellä, missä rakkaimmat ihmiset olivat, oli vaikea katsella ympäri tyhjennettyä asuntoa ja ajatella sen olevan koti, ennenkö seinille saisi tuttuja tauluja ja hyllyille kaikenlaisia pieniä muistoesineitä sieltä täältä.

Klaus huokaisi Evelynin sanoihin ja painoi vielä pitkän suudelman pehmeisiin huuliin. Sitten hän vetäytyi kauemmas ja vilkaisi tyhjää asuntoa.
”Voispa kaikki asettua paikoilleen itsestään”, hän toivoi ääneen ja arveli, että Evelyn varmasti rakasti kaiken pikkusälän asettelua oikeille paikoilleen ja siirtelisi niitä vielä viikkotolkulla kun etsisi parhaita paikkoja. Hän oli onnekseen heittänyt suuren osan omaisuudestaan menemään jo pakatessa, ja hänen pikkuyksiöstään ei muutenkaan turhan paljon roinaa löytynyt.
”Mennään sitten”, hän suostui vastahakoisena ja lähti autolle kiilaten matkalla ulko-oven auki, että tavarat olisi helppo tuoda sisälle.

”Saat kantaa tyynyt, et varmasti saa muita laatikoita nousemaan”, hän ilmoitti auton perästä avatessaan luukkua ja naurahti. Evelyn onneksi tiesi hänen vain vitsailevan.

Evelyn naurahti miehen toiveelle. Jos suuremmat ja painavammat tavarat löytäisivät paikkansa itse, hän olisi tyytyväinen, mutta mikään ei voittanut sitä, kun sai järjestellä tyhjään vaatekaappiin kaikki vaatteensa uudestaan. Kirjahyllyjen täyttäminen oli myös kerrassaan ihanaa puuhaa, kun sai kehitellä tarkan järjestelmän, jonka mukaan kirjat laittoi esille - ja muutaman kuukauden ajan ne jopa olisivat kutakuinkin oikeilla paikoillaan ja helposti löydettävissä, ennenkö muuta roinaa alkaisi kertyä päälle ja kirjat vaihtaa paikkoja keskenään.

"Heitän kohta sinua niillä tyynyillä", hän vastasi virnistäen ja harppoi katsomaan tavaroita, joita he olivat lastanneet pakettiauton kyytiin. Oi, hän ei malttanut odottaa kun voisi lähteä ostamaan kokonaan uusia sisustustarvikkeita; tyynynpäällisiä, tyynyjä, pöytäliinoja, verhoja… Niitä oli mukava ostaa, mutta erityisesti verhojen ripustelu oli jotakin, mitä hän inhosi suurella intohimolla. Onneksi hänellä oli pitkä mies apunaan. Ei voisi olla niin vaikeaa suostutella miestä keikkumaan katon rajassa hänen sijastaan, eihän?
"En ole ihan vielä varma, voiko tätä uskoa todeksi", hän naurahti napatessaan yhden laatikoista kantoonsa. Jossakin takaraivossa kummitteleva pelko ja ahdistus suli hetkeksi taka-alalle, mutta epäilemättä se palaisi jonakin sopimattomana hetkenä muistuttamaan itsestään.

Klaus nauroi naisystävänsä huvittavalle uhkaukselle saada tyynystä päähänsä, ja kiskaisi pakettiauton takaoven auki. Hän nosteli muutaman laatikon edestä kadulle, josta ne olisi helpompi poimia ja kantaa sisälle. Varsinkin, kun Evelynin pituus tuskin riitti nostamaan kasan päältä laatikkoa edes, vaikka nainen nousisi kunnolla autoon. Hän hymyili huvittuneena ajatukselle.
”Älä mieti liikaa, muuten tajuat kuinka huono idea tämä on ja heität minut pihalle”, Klaus ohjeisti ja kaappasi kaksi laatikkoa päällekkäin syliinsä ja lähti kantamaan niitä sisälle. Hän asteli varoen kynnysten yli ja pyöri hetken ympyrää tyhjässä talossa.
”Minne ihmeeseen haluat nämä?” hän kysyi jaksamatta vilkaista, mahtoiko laatikoissa lukea mitään mahdollisesta sisällöstä. Luojan kiitos he olivat ottaneet muuttofirman hoitamaan painavien huonekalujen kantamisen ja joutuivat huolehtimaan vain irtaimistosta.

Miehen sanat saivat naurun pulppuamaan huulilta, kun Evelyn kääntyi laatikko sylissään katsomaan miestä. Vai että hän oli heittämässä Klausia pihalle. Sen päivän kun näkisi.
"Voisin joutua harrastamaan hieman enemmän urheilua kuin pelkkää ratsastusta, jos olisin heittämässä sinua yhtään mihinkään", nainen virnisti harppoessaan sisälle taloon. Pikainen kurkistus laatikon kylkeen väkerretystä tekstistä kertoi, että se kuului keittiöön, joten hän suunnisti asunnon halki kohti keittiötä.
"Jos niissä lukee jotain niin sinne", hän virnisti. "Jos ei, niin mihin tahansa missä ne ovat mahdollisimman vähän tiellä." Tiellähän laatikot olisivat joka tapauksessa siihen asti, että ne saataisiin purettua. Se, kuinka paljon ne rajoittaisivat normaalia elämää riippui sitten täysin siitä, mihin ja miten ne kasasi. Hän oli tuijottanut Slaleyn päädyssä laatikoiden määrää suorastaan lamaantuneena. Miten hän oli parissa vuodessa ehtinyt kerätä niin paljon romua nurkkiin pyörimään? Se oli suuressa asunnossa asumisen kirous. Kaiken säästi, ja vasta muuttaessa alkoi ihmetellä, mitä jollakin tavaralla oli koskaan kuvitellut tekevänsä.

Klaus huokaisi ja tutkiskeli laatikoiden kylkiä. Olohuone, selvä. Hän käveli laatikkokasan kanssa lähimpään nurkkaan ja iski ne siihen toivoen, että Evelyn oli tarkoittanut jotakin sellaista. Hän ei ollut niitä järjestelmällisimpiä ihmisiä. Ennen kuin kumpikaan ehti lähteä ulos, Klaus kaappasi naisen takaapäin halaukseensa ja suukotti tuon niskaa.
”Meidän olisi pitänyt pyytää kantoapua tallilta”, hän mutisi hiusten lomaan. Toisaalta silloin sellaiset kahdenkeskiset hetket olisivat varmasti jääneet viettämättä. Hän päästi irti Evelynistä ja otti askeleen ovelle. Mitä nopeammin muutto olisi hoidettu, sitä nopeammin he pääsisivät asettumaan kodiksi.

Evelyn nauroi yllättyneenä mutta perinpohjin onnellisena, kun tuli kaapatuksi. Ei muuttaminen ollut lainkaan niin kamalaa kuin hän oli muistanut, ainakin kun oli näin hyvä syy ja vieläkin parempaa seuraa.
"Ehkä", hän hymähti huvittuneena. Epäilemättä yksi jos toinenkin olisi tarjoutunut avuksi, mutta eiköhän näin ollut parempi. Olisivathan he voineet palkata väkeä kantamaan kaiken etukäteen määritellyille paikoille pienintäkin koristepatsasta myöten, mutta silloin uusi koti tuskin olisi tuntunut omalta. Hän halusi olla osa muuttoa edes siten, että rahjasi pahvilaatikoita huoneista toisiin ja purki tavaroita esille pohtien, minne senkin nyt muka saisi mahtumaan.
"Mutta eikö tämä nyt muka ole todella kivaa?" Hän kysyi kuivalla huumorilla ja suuntasi virneen miehen suuntaan napatessaan seuraavan laatikon kantoonsa. Kuka nyt ei nauttisi laatikoiden kantamisesta selkä väärällään. Saisi nähdä, paljonko selkä protestoisi huomenna, kun täytyisi kumartua hevosten kavioiden puoleen.

Klaus nosti uuden laatikon käsiinsä ja irvisti Evelynin sanoille. Kyllähän hän ne laatikot kantaisi, mutta makaisi sitten seuraavan viikon sängyssä iskiaksen vuoksi. No, ehkä hän voisi maanitella myös naisen seuraansa, niin ei olisi yhtään kurjaa. Ajatukset saivat miehen virnuilemaan itsekseen, kun hän roudasi laatikoita milloin mihinkin huoneeseen. Olivatpa he lastanneet auton epäloogisesti.

Koska laatikoita ei tarvinnut heti purkaa, he olivat valmiita hyvinkin pian, kunhan vain työhön tarttuivat.
”Sinulla on paljon tavaraa”, hän huomautti katsellen asuntoa, joka oli pahvilaatikkokasojenkin jälkeen tyhjä ja kolkko. Ei se vieläkään tuntunut kodilta.
”Odotan innolla näiden purkamista”, hän irvisti ja houkutteli sitten Evelyniä lähemmäs saadakseen voimahalin. Muutot olivat raskaita.

Nainen kantoi laatikoita huoneisiin pohtien, miten he koskaan saisivat kaiken paikoilleen. Laatikoita tuntui olevan ihan loputon määrä, eikä heillä kummallakaan ollut rajattomiin vapaa-aikaa käytettävissään, puhumattakaan siitä, että he jaksaisivat suunnata jokaisen vapaan hetkensä tavaroiden asettelemiseen paikalleen.
"Sitä on kertynyt", hän nyrpisti nenäänsä ja pudisteli päätään. "En tajua miten, mutta heitin jo pakkausvaiheessa paljon kaikkea turhaa pois, ja silti tätä on näin paljon." Hänen pitäisi tosissaan alkaa seurata sitä, mitä kaupoista tuli kannettua kotiin, tai tämäkin asunto olisi pian täynnä toinen toistaan turhempia tavaroita.
"Se on hauska vaihe", hän virnisti ja asteli miehen käsivarsien suojiin, kietoen omat kätensä tyytyväisestä miehen selän ympärille. "Saa päättää ihan alusta asti, miten haluaa tavarat näytille." Hän vilkaisi ikkunaa, joka näytti niin paljaalta ilman vierellä roikkuvia verhoja ja virnisti toispuoleisesti. Se olisikin näky, kun Klaus kurkottelisi verhoja paikoilleen.
"Kyllä tästä vielä koti saadaan", hän vakuutti luottavaisena ja nousi varpailleen painaakseen suudelman miehen huulille. Tästä tulisi vielä ihana, lämminhenkinen koti, johon olisi mukava palata pitkän ja rankankin työpäivän jälkeen. Saisi nähdä, mitä koirat pitäisivät muutoksesta. Hän epäili, että ne rakastaisivat ainakin sitä, kun eivät joutuisi vaihtelemaan kahden talon välillä.

”Jäikö kotiisi vielä jotain?” Klaus kysyi toivoen kieltävää vastausta. Hänen omaisuutensa oli jo paikalla, ja jos jotain vielä jäi, se kulkisi näppärästi hänenkin autollaan. Kunpa huonekalutkin saataisiin paikalle, niin laatikoita voisi jo alkaa purkaa. Se tosin vaatisi ehkä sen, että he palaisivat avaamaan oven muuttomiehille.

Mies silitti vaistomaisesti Evelynin selkää tuon painauduttua rintaa vasten. Tuntui hyvältä olla niin, sulkea silmänsä suudelman ajaksi, kuvitella ympärillä olevat huoneet kotoisiksi, tutuiksi, yhteisiksi. Hän odotti kauhun sekaisella innolla yhdessä asumista, vaikka jo muuttopäivä oli saanut hänet ahdistumaan. Ei kai se niin vaikeaa voisi olla, jakaa elämänsä toisen kanssa?

”Myöhästyn varmasti ensimmäisen kuukauden kaikista valmennuksistani”, Klaus mutisi naisen tummiin hiuksiin hymähtäen. Työmatka olisi toki pidempi, mutta ei mahdoton, minkä vuoksi hän olikin suostunut lähtemään niin mainiosta Slaleysta isompaan kaupunkiin. Ainakin hänen olisi helppo napata molemmat koirat mukaansa, kun ne olivat aina samassa osoitteessa, ja hoitaa Fuegon ulkoilutus siinä samalla kun Roonkin, kun ne saisivat lähteä mellastamaan tallille.

"Ei mitään, mitä ei saisi auton takapenkille", hän vakuutti miettiessään, oliko jokin vaatesäkki jäänyt vielä ovensuuhun odottamaan parempaa hetkeä kuljetukselle. Ehkä. Hän oli ollut niin jännittynyt lastatessaan pakettiautoa, että olisi todennäkösesti joutunut tarkistamaan oman nimensä ja syntymäaikansa ajokortistaan, jos joku olisi niitä kysynyt. Onneksi moinen jännitys oli sulanut edes jollakin tavalla matkan aikana. Kyllä tästä selvittäisiin.

"En olisi yllättynyt", hän naurahti ajatellen, miten ihanan lyhyt matka hänellä olisi klinikalle aamuisin. Se tosin tarkoittaisi, että hänkin olisi aina myöhässä, kun uskottelisi itselleen, että vielä myöhemminkin ehtisi vallan loistavasti. Oli se kumma, miten helppo oli myöhästyä kun työmatkan pituutta muutettiin lainkaan.
"Mutta etköhän saa sen anteeksi", hän vakuutti hymyillen ja nousi varpailleen painaakseen suukon miehen huulille, ja toisenkin, kun ei saanut yhdestä tarpeekseen. "Onpa omituista, kun postilaatikossa lukee molempien nimet", nainen naurahti huvittuneena. Joskus pienimmät asiat tuntuivat kaikista merkittävimmiltä, ja niihin sopeutumisessa kestäisi. Tai sitten ei. Hän ei tiennyt mitä odottaa, kun ei ollut koskaan tehnyt tätä aiemmin.

Klaus hymähti.
”Mitä kerron? Että myöhästyin, koska tallin eläinlääkäri sitoi minut sänkyyn?” hän heitti muka hyvänä vitsinä ja suukotti sitten naisen huulia aiempaa syvemmin. Se olisikin ymmärrettävä syy myöhästyä töistä. Hänen valmennettavansa tuskin saisivat sanaa suustaan ja Corinne Fairchild… Corinne ei varmasti antaisi hänen enää ikinä pitää ainakaan juniorivalmennuksia sellaisten puheiden jälkeen.
Mies hymyili ajatukselle postilaatikosta molempien nimillä ja huomasi pitävänsä siitä. Ehkä hän vielä oppisi hyväksymään sen, ettei voisi tulla kotiin ympäripäissään pitkäksi venyneen illan jälkeen ilman seuraamuksia. Aiemmin jostakin turhasta syystä hankitun humalan oli voinut piilottaa oman yksiön seinien sisäpuolelle.
”Osaakohan postimies enää tuoda sinulle ollenkaan laskuja?” Klaus jatkoi vitsailuaan. Pian hän kuitenkin alkoi miettiä, että heidän pitäisi ehkä lähteä valumaan takaisin vanhaa kotia kohti. Ei ihan vielä, hän toivoi mielessään ja pyöritteli naisen pitkien hiusten latvoja sormissaan.

Evelyn tyrskähti ajatukselle. Hän saattoi nähdä mielessään, miten Effien silmäkulma nykisi, jos valmentaja menisi pamauttamaan jotakin vastaavaa valmennettavien kuullen.
"On sitä huonompiakin syitä olla myöhässä", hän nauroi. Olisi hilpeää nähdä valmennettavien ilmeet, jos valmentaja saapuisi moisia toitottaen, mutta siitä seuraava puhuttelu tuskin olisi sen arvoista. Hän epäili, että Effiellä olisi sana jos toinenkin sanottavanaan hyvästä asiakaspalvelusta ja tallin edustamisesta.
"En laittaisi pahakseni, vaikka muutama lasku eksyisi matkalla", Evelyn virnisti leveästi. Hän ei ollut koskaan oppinut budjetoimaan sen ihmeellisemmin elämistään, kun rahaa oli aina löytynyt jokaisen laskun maksamista varten, mutta se ei estänyt toivomasta, että joskus laskuja ilmestyisi postin mukana muutama vähemmän. Hän silitteli miehen selkää käsillään ja hymyili onnellisena.
"Pitäisi varmaan lähteä takaisin, ennenkö koirat syövät tiensä vapauteen seinän läpi tai jotain muuta yhtä tyhmää, kun kuvittelevat että ne on unohdettu kokonaan", nainen huokaisi huvittuneena ja kallisti päätään katsellessaan niska kenossa pitkää miestä. Heidän kotinsa. Ajatus tuntui edelleen kummalliselta, vaikka kaiken järjen mukaan muutos ei ollut kovinkaan suuri aiempiin asuinjärjestelyihin nähden.

”Pitäisi”, Klaus nyökkäsi ja painoi nopean suukon Evelynin huuliin. Hän ei halunnut, että koirat repisivät Evelynin äidin talon palasiksi sillä aikaa, kun he viettivät laatuaikaa kahdestaan muuttolaatikoiden keskellä uudessa kodissa, josta lemmikit eivät onneksi tienneet vielä mitään. Hän piti kätensä naisen selän takana ja johdatti tuon ulko-ovelle.
”Onhan sinulla avaimet?” hän varmisti pengottuaan takataskunsa, jossa ne olivat olleet ennen kuin hän oli luovuttanut ne toiselle. Ovea ei paranisi sulkea ennen varmistusta, sillä olisihan se todella noloa jäädä lukkojen taakse jo muuttopäivänä.

Klaus hyppäsi jälleen pakettiauton rattiin, vaikka tiesi varsin hyvin että Evelynkin sitä olisi voinut ajaa, ja käänsi nokan kohti tuttua Slaleya. Tuntui omituiselta, että he vasta lähtivät kotoa, sillä hän laski kodikseen edelleen sen loukon The Fox and Houndin yläkerrassa.
”Onneksi meillä on vapaapäivä. Emme olisi millään ehtineet hoitaa muuttoa työ ohessa”, hän huokaisi isolle tielle päästyään etsi naisen hennon käden omaansa. Olo oli paljon vapaampi nyt, kuin tulomatkalla. Ehkä se johtui siitä, että maisemat olivat tutumpia, mutta Klaus halusi uskoa ymmärtäneensä miten paljon halusi jakaa elämänsä Evelynin kanssa.

Evelyn hymyili vasten miehen huulia tyytyväisenä. Niin paljon kuin muutto olikin ravistellut, ei tämä voinut olla huono ratkaisu. Ei, kun hän ei voinut lopettaa hymyilemistä. Nainen asteli miehen johdattelemana ovelle vilkaisten vielä olkansa yli laatikoiden ja säkkien täyttämää asuntoa. Kestäisi hetken, että tavarat saisi purettua, mutta kyllä se siitä. Eihän tästä tarvitsisi muuttaa pois toivonmukaan vielä pitkiin aikoihin - tai ehkä koskaan.
"On", hän vakuutti ja kaivoi kilisevän avainrenkaan taskustaan näytille. "En ole vielä ihan lahopää", nainen virnisti. Hän sulki oven huolella perässään ennenkö asteli pakettiautolle ja hyppäsi pelkääjän paikalle. Parempi antaa miehen ajaa, kun tuo oli luovinut täyden kuorman tännekin niin vaivattomasti.

"Niinpä", hän pudisti päätään pelkälle ajatukselle. "Hyvä kun saamme nyt kaiken tarpeellisen tehtyä", hän lisäsi vilkaisten kojelaudalla hohtavaa kelloa. Miten päivä tuntuikin hupenevan silmissä silloin, kun oli paljon tekemistä eikä aikaa pysähtyä ihmettelemään turhia.
"Ei tämä kyllä ole hullumpi tapa viettää vapaapäivää", Evelyn myönsi naurahtaen, "kunhan ei oteta tavaksi." Jossakin kohtaa tavaroiden latominen laatikoihin ja kantaminen uuteen paikkaan alkaisi kyllästyttää. Tämä talo saisi luvan olla loistava koti heille niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.

”Siitä voit olla varma”, Klaus naurahti antaen ilmi sen, miten paljon nauttikaan muuttamisesta. Hän ei sitä mieluusti tehnyt ja sinäkin päivänä se tuntui miellyttävältä vain kun ajatteli niitä hetkiä, vuosia, jotka he tulisivat viettämään uudessa yhteisessä kodissaan. Toivottavasti arki olisi yhtä kukoistavaa kuin hänen ajatuksensa siitä.
”Toivottavasti koirat kotiutuvat hyvin. Ainakin niille on piha jossa telmiä vapaana kun meitä laiskottaa”, hän hymähti ja puristi naisystävänsä kättä. Oli omituista ajatella, etteivät he enää voisi lähteä yöllisille lenkeille Slaleyn peltomaisemiin, vaan tästä eteenpäin iltalenkit olisivat kaupunkilähiöiden kiertämistä. Ehkä asia ei ollut ihan niin mustavalkoinen, mutta sellaisena se uuskaupunkilaisen silmiin näyttäytyi. Hän kaarsi auton Slaleyn kylätielle ja hidasti vauhtia automaattisesti. Ei olisi ensimmäinen kerta kun hän kohtaisi Rosings Parkin tai muun lähitallin hevosia siellä.

Nainen hymyili pakettiauton ratin takana istuvalle miehelle ja uppoutui hetkeksi unelmiin siitä, miten vaivattomaksi arki muuttuisi nyt, kun he jakaisivat saman asunnon. Olisi niin paljon vähemmän etukäteissuunnittelua vaativia pikkuosia, kun olisi yhteinen jääkaappi, sohva ja sänky. Hän keskittyi päättäväisesti kaikkeen hyvään, sillä aikoi nauttia ruusunpunaisista kuvitelmistaan niin pitkään kuin mahdollista, ennenkö ahdistus taas nostaisi päätään - tai todellisuus paljastuisi harmaana, katkeransuloisena arkena.
"Eivätköhän ne. Fuego kotiutui hyvin Englantiinkin, joten luulisi, ettei tämä muutos olisi niin iso. Vaikka onhan se ensimmäistä kertaa kaupungissa", hän pohdiskeli ääneen osaamatta murehtia sen enempää. "Ja onhan niillä joka tapauksessa toisensa", hän lisäsi huvittuneena. Oli aina yhtä ilo seurata, miten innokkaasti kaksi puupäätä häselsivät yhdessä. Fuegon ensimmäinen teko, kun he tallille saapuivat oli sännätä etsimään Roota, mikäli mies oli vienyt oman koiransa jo aamulla mukanaan ja Evelyn julmasti pitänyt pitbullin seuranaan pidemmälle päivään.
"Kestää kyllä hetken, että tottuu kaupunkiin", hän myönsi katsellessaan uneliasta kylää. Hän oli asunut niin kaupungeissa kuin keskellä maaseutua, joten eiköhän tähänkin tottuisi. Hetken voisi mennä ennenkö todella sisäistäisi sen, että lähistöllä oli muitakin kauppoja kuin pienenpieni kyläpuoti.

Klaus tiesi, että Roo kotiutuisi mihin vaan. Hän oli kerännyt sen talteen kadulta muutettuaan Englantiin ja sen jälkeen koira tuntui viihtyvän missä vain, jos sillä oli ympärillä rakastavia ihmisiä. Fuegon seurasta se toki piti erityisesti, mikä oli parasta mitä saattoi tapahtua: mitä he olisivatkaan tehneet, jos koirat olisivat olleet sotajalalla joka hetki keskenään? Hän ei halunnut edes ajatella sellaista mahdollisuutta.
”Luulen, että useampikin hetki”, mies vastasi aavistuksen aistittavalla haikeudella katsellessaan entisen kotikatunsa maisemia. Onneksi sen läpi saattaisi ajaa töistä tullessa, jos paha ikävä vaivaisi. Hän ei kuitenkaan ollut ikävöivää tyyppiä, mitä tuli paikkoihin, joten unohtaisi entisen kotinsa varmasti pian. Eihän siellä olisi enää mitään, minne palata. Hänen elämänsä, hänen Evelyninsä, olisi heidän yhteisessä kodissaan.
”Mennääs katsomaan, mitä kakarat on keksineet”, Klaus virnisti pysäköityään auton oikean talon pihaan ja sammutettuaan moottorin. Hän nousi autosta ja vilkaisi vielä varmuuden vuoksi etupenkin ja takaosan läpi mahdollisen unohtuneen omaisuuden varalta. Tyhjä oli. Lyötyään oven kiinni hän saattoi kuulla koiransa terävän haukun. Tietenkin se tajusi, että he olivat palanneet.