Life is meant to be shared

"Parempi ettei ole", nainen nauroi ja tönäisi miestä leikillään. Hän ei haluaisi palata kotiin, joka olisi kahden koiran turmelema ennen kuin he olivat ehtineet edes viikkoa siellä asua. Klaus pitäisi koirat kyllä ruodussa, vaikka nyt miten häntä kiusaisikin. Eiväthän karvakaverit olleet tähänkään mennessä tuhonneet suunnattomia määriä omaisuutta. Mitä nyt joskus särkyvät koriste-esineet olivat saaneet kyytiä, kun koirat olivat intoutuneet jahtaamaan toisiaan pitkin asuntoa, mutta se nyt oli pientä kun ajatteli, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua.
"Kun se näyttää tuolta? Helposti", Evelyn nauroi tarttuen miehen käteen. Mutaisen orin peseminen jäisi Willown vastuulle, eikä hän voinut väittää olevansa siitä harmissaan. Tyttö saisi nauttia vuokrahevosensa kanssa puuhastelusta tuntitolkulla. Hän kulki tyytyväisenä miehen rinnalla kohti tallia, nauraen koirien häsellykselle kun kaksikko kiisi heidän edellään. Olisi joskus hauska nähdä, mitä koirat oikeasti tekivät tallilla silloin, kun eivät olleet heidän näköpiirissään. Eivät ne suuria ongelmia voineet aiheuttaa, kun kukaan ei niistä valittanut, mutta tuskinpa ne hirsiäkään vetelivät jossakin rakennuksen kulmalla.

Koirien olisi turha yrittää sekoittaa uutta kotia ihan vielä, siitä Klaus oli aivan samaa mieltä. Hän tosin ei tiennyt kuinka hoitaisi sen, jos kaksi innokasta koiraa kiskaisivat itsensä irti kotiovella ja yrittäisivät lennättää kaiken heidän omaisuutensa uusiin paikkoihin pitkin seiniä. Ehkä hän selviäisi.
”Eikö Lionheartin leikkisä luonne enää teekään sinuun vaikutusta?” Klaus heitti ja jatkoi matkaansa sisään tallin ovista päästäen naisen edeltään. Koirat katosivat näköpiiristä ja mies toivoi, etteivät ne olisi kenenkään tiellä. Olisi ehkä voinut huolehtia paremmin niistä, mutta eivät he aina voineet niitä hihnassa vierelläänkään pitää.
”Joko sinun on kiire töihin?”

"Tiettyihin piirteisiin ehtii turtua vuosien varrella", hän virnisti olkansa yli siirtyessään tallin puolelle. Hän rakasti oriaan valtavasti, ei hän muutoin olisi hevosta edes omistanut, mutta se ei tarkoittanut, etteikö joskus olisi ollut hauskaa, jos täysiverinen olisi käyttäytynyt kuin hyvätapainen vanha herrasmies. Lionheartin kohdalla hän oli jo luopunut toivosta, mitä kypsymiseen tulisi. Ori oli ollut koko elämänsä varsan tasolla, eikä varmasti siitä enää muuttuisi.
"Ei nyt varsinainen kiire, mutta ehkä tässä pitäisi alkaa tehdä lähtöä niin kiire ei myöskään pääse yllättämään. Jos olet varma, että pärjäät koirien kanssa, tietenkin", hän naurahti suunnatessaan yläkertaan vieviä portaita kohden. Vaatteet olisi mukava vaihtaa eikä kahvikuppikaan haittaisi, jos oleskelutilan pannussa vain sattuisi tuoretta juomaa olemaan.

Klaus seurasi naisystävänsä perässä ja naurahti, kun tuo epäili hänen pärjäämistään koirien kanssa. Kai hän nyt kahdesta hulivilistä selviäisi.
”Pärjään kyllä”, hän myönsi huvittuneena ja tarjosi, ”otatko kahvia, jos kaadan sinulle?” Niin paljon kuin Klaus tahtoikin nähdä Evelynin vaihtamassa vaatteita, hän ei halunnut viityttää tuolta töihin lähtöä ja yhteinen kahvihetki voisi olla ihan tervetullut. Hänkin vaihtaisi vielä ratsastusvaatteensa mukavampiin valmennuksia varten, mutta hänellähän ei ollut mikään kiire.

"Kyllä kiitos", nainen hymyili lämpimästi. Hän suuntasi pukuhuoneille kuoriutuakseen nopeasti kuraroiskeiden koristamista ratsastusvaatteistaan. Hän ottaisi kotona joka tapauksessa pitkän, lähestulkoon polttavan kuuman suihkun, joten nyt saattoi hyvin vain kiskoa päälleen farkut ja hupparin. Töihin ehtisi vaihtaa fiksummat vaatteet kotona.
"Voisin tuoda jotakin noutoruokaa kun palaan töistä", Evelyn pohti palatessaan hiuksiaan letittäen oleskelutilan puolelle.
"Ellet sitten halua käydä ruokakaupassa oikein kunnolla sillä aikaa kun olen töissä. Jääkaappi näyttää hieman turhan tyhjältä", hän naurahti ja suuntasi painamaan suukon miehen poskelle samalla kun otti vastaan kupin kahvia.

Klaus ehti kaataa molemmille vasta keitettyä kahvia ja tarjosi kuppia naiselle kun tuo palasi takaisin. Hän hymyili saamalle suukolleen ja viittasi sohvaa kohti, sillä istuminen tekisi varmasti hyvää molemmille pitkään jaloilla vietetyn päivän jälkeen.
”Mmmh noutoruoka kuulostaa hyvältä”, Klaus hymähti, sillä hän ei nauttinut varsinaisesti ruokakaupassa käymisestä. Ehkä he ehtisivät sinne kahden joku päivä, niin se ei olisi niin kamalaa. Mies tiesi että joutuisi vielä käymään kaupassa molemmille, mutta ehkä sitä saisi vielä lykättyä.
”Jos jätät listan, voin käydä kaupassakin”, hän myöntyi ja nosti käsivartensa Evelynin harteille. Kunpa hän olisi voinut vain lähteä viettämään rauhallista koti-iltaa naisen kanssa.

"Noutoruokaa siis", Evelyn naurahti istahtaessaan alas pehmeälle sohvalle. Eipähän tarvitsisi kokata mitään enää siinä kohtaa kun palaisi töistä väsyneenä. Olisi ihana vain käpertyä miehen kainaloon, syödä matkalla jäähtynyttä noutoruokaa ja tuijottaa televisiota seuraamatta sen kummemmin, mitä ruudulla edes tapahtui.
"Käydään kaupassa joku toinen päivä. Eihän sillä nyt niin kiirettä", hän jatkoi pohdintaansa kuumaa kahvia hörpäten. Sillä olisi kiire siinä kohtaa, kun kaapeista ei enää löytyisi mitään, mutta eipä sekään olisi tilanne, jossa ei olisi aiemmin tullut oltua. Pitäisi varmaan opetella täyttämään kaapit ruualla jo siinä vaiheessa, kun niissä olisi tilaa, eikä odottaa aina siihen asti, että jääkaapista tervehtisi lähinnä avattu hillopurkki ja kirkas valo.

Klaus yritti saada alas kahviaan, mutta se oli kuumaa ja ei uponnut kovin nopeasti. Eipä hänellä kiire ollutkaan, joten juomisen sijaan saattoi keskittyä Evelynin letin hipelöimiseen.
”Kadut tuota vielä, kun ruoka loppuu kokonaan”, hän hymähti, mutta oli samaa mieltä naisen kanssa. Parempi olla stressaamatta jostakin niin maallisesta kuin kaupassa käynnistä.
”Katso sitten, että lähdet oikeaan suuntaan töistä”, Klaus muistutti ehkä enemmän itsensä kuin fiksun naisystävänsä tähden. Hän ajaisi varmasti autonsa The Fox and Houndin kylkeen ja yrittäisi sisään vanhaan asuntoon. Milloinhan sen oppisi, että koti oli muualla?

"Todennäköisesti", nainen myönsi hymyillen. Hän katuisi sitä varmasti jo huomisaamuna, kun tuoreat hedelmät alkoivat olla vähissä. No, olisipahan enemmän motivaatiota lähteä kauppareissulle. Sitä paitsi kaapeissa oli niin paljon tilaa, ettei se haittaisi ketään, jos tulisi ostettua kuukauden ruuat kerralla.
"Jos minua ei kuulu illasta, niin olen ajatuksissani lähtenyt ajamaan tänne", hän nauroi. Sepäs vasta olisikin jotain. Soittaa nyt ratin takaa Hexhamista että hupsista, tulikin ajettua sisämaahan sen sijaan että olisi kurvannut Newcastlen toiselle laidalle omalle asunnolle.
"Olisi kyllä hilpeää eksyä kotimatkalla", hän lisäsi huvittuneena. Sitä ei ihan hetkessä elettäisi unohduksiin, siitä hän oli varma. Parempi skarpata kun lähtisi töistä, ettei moista virhettä pääsisi tapahtumaan.
"Jos eksyn, soitan sinut pelastamaan minut."

Klaus nauroi ajatukselle Evelynistä eksymässä kotimatkalla. Olisihan se nyt huvittavaa, että tuo ajaisi harhaan ja vielä eksyisi. Toisaalta alue alkoi varmasti olla niin tuttu, ainakin Slaleyn ja Newcastlen väli, että olisi mahdotonta eksyä. Niinhän sitä ainakin luuli.
”Tee niin, täytyyhän prinsessa pelastaa pulasta”, Klaus kuiskasi siirappisesti ja suukotti naisen ohimoa. Evelyn oli valloittanut hänet täysin ja jos mahdollista, hän tunsi olevansa tuon pauloissa vieläkin pahemmin nyt muuton jälkeen.
”Jos en ole kotona ennen sinua, olen jäänyt hevosen alle tai kuollut häpeään, kun valmennettavani on tehnyt jotain tyhmää.”

Prinsessa täytyi ehdottomasti pelastaa pulasta, senhän tiesi jokainen edes muutaman elokuvan tai kirjan lukenut henkilö. Hän tosin tekisi kaikkensa, ettei olisi se pulasta pelastettava prinsessa tässäkin tarinassa, joten töistä olisi löydettävä kotiin ihan itse ilman eksymisiä.
"Melkein toivon, että valmennettavasi tekisi jotain todella, todella tyhmää. Niistä saa aina parhaat tarinat", nainen nauroi painautuen paremmin miehen kylkeä vasten. Töihin pitäisi lähteä, mutta eihän tässä nyt vielä kiire ollut. Kyllä hetken sai nauttia miehen läheisyydestä ja kuumasta kahvista. Se auttaisi jaksamaan työpäivän loppuun saakka, samoin kuin ajatus yhteiseen kotiin palaamisesta heti kun päivä olisi klinikan puolella paketissa.
"Jos jotakin tapahtuu, paras painaa se tarkasti mieleen, koska haluan kuulla kaiken", hän jatkoi huvittuneena. Kai hänelle sen verran suotiin tallin juoruja, vaikka hän ei ehtinytkään vietää kaikkia päiviään tallilla niitä kuuntelemassa.

Evelynin toive sai Klausin hymyilemään kahvikuppiinsa. Eihän hänen suotu valmentajana toivovan mitään sellaista, mutta ehkä hänen naisystävänsä sai sitä toivoa. Onneksi kukaan valmennukseen osallistuva ei näkynyt olleen vielä paikalla.
”Olet julma, tiedäthän”, mies pyöritti päätään ja puristi hellästi Evelynin olkapäätä. Kunpa tuon ei tarvitsisi lähteä.
”Lupaan vähintään keksiä iltaan mennessä jotain, jolla piristän sinua töiden jälkeen. Kunhan ei tapahtuisi mitään sellaista, että sinun täytyisi tulla tänne käymään työsi puolesta”, Klaus toivoi ja alkoi melkein jo suunnitella haastavampia ja todennäköisesti epäonnistuvia tehtäviä valmennuksiinsa. Kai hän jotakin jekkua keksisi, jotta taitavat ratsukot saisivat päänvaivaa ja epäonnistumisien itkemistä iltoihinsa.

"Niin minulle aina sanotaan, mutta en tiedä suostunko uskomaan sitä", nainen virnisti. Ei kai nyt niin julmaa ollut toivoa, että silloin tällöin joku kilparatsastajista putoaisi kuralätäkköön tai kiskoisi puomit perässään alas epäonnistuessaan kerrasta toiseen suhteutetulla linjalla? Hänelle kävi niin jatkuvasti, joten miksei siis muillekin. Varsinkin niille, jotka ratsastivat tuntitolkulla päivittäin. Siihen aikamäärään oli pakko mahtua surkeampiakin sattumuksia. Hyvä että Klaus pysytteli kaukana esteradoista.
"Yrittäkää olla soittelematta perääni", hän naurahti, vaikka tosissaan sitä toivoikin. Hänelle riittäisi hyvin, jos työnkuvaan kuuluisi vain etukäteen sovitut rokotukset ja madotukset sekä ostotarkastukset, mutta valitettavasti puhelin pirisi vähintään yhtä usein ontumatutkimuksen tähden. Hyvä puoli oli sentään se, että harvoin soitettiin suuremman hätätapauksen tähden, vaikka yksikin vastaava puhelu oli aina liikaa.
"Äläkä nyt ole liian julma valmennettavillesi. Nehän voivat vaikka pudota hetkeksi jalustalta, jonne ovat itsensä nostaneet."

”Entä jos minun tulee ikävä?” Klaus tarjosi, kun Evelyn lähes kielsi soittamasta. Se olisi taatusti mukavampi puhelu, kuin soitto tallilta, kun hevonen oli kaatunut esteelle ja katkaissut jalkansa. Ei mies kuitenkaan voisi häiritä toisen työpäivää. Häntä tosin ei haittaisi saada ”tärkeää puhelua” kesken valmennuksensa, vaikka se epäammattimaista ehkä olisikin.
”Lupaan, ettei kukaan kuvittelekaan olevansa hyvä tämän päivän jälkeen”, Klaus hymähti ja arveli, ettei koskaan voisi olla niin ankara vaikka osasikin vaatia ratsukoilta vain parasta. Hänellä oli tapansa kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, eikä kukaan rakastanut kuulla kritiikkiä sormiensa asennosta tai istunnastaan monta kertaa valmennuksen aikana.
”Ehkä pitäisi mennä itsekin valmennukseen, muistaisi taas miten ikävää kritiikin kuuleminen on”, hän naurahti ja sai kahvinsa loppuun. Ehkä hän voisi saattaa Evelynin autolle.

"Lähetä viesti", hän virnisti. Eipä sillä, tuskinpa tekstaaminenkaan pitkin työpäivää olisi yhtään sen asiallisempaa kuin muutaman minuutin puhelimessa höpöttäminen, mutta mitäpä pienistä.
"Se kuulostaa hyvältä", Evelyn nauroi miehen lupaukselle. Ratsastajaparat. Hyvä, että hänellä oli töitä, niin ei olisi pienintäkään mahdollisuutta päätyä itse kenenkään silmien alle ratsastamaan. Siitä oli jo aivan liian kauan, kun hän oli viimeksi kuunnellut valmentajien ohjeita, mikä valitettavasti alkoi näkyä - ja tuntua.
"Ei hullumpi idea. Haluan tulla katsomaan, kun päädyt toteuttamaan tämän", nainen virnuili viimeistellen kahvikupillisensa. Ei kai auttanut muu kuin lähteä takaisin uutta kotia kohden, jotta ehtisi valmistautua kaikessa rauhassa työpäivään. Toisaalta myöhästymisessäkin oli oma hohtonsa, ainakin jos sen ajatteli tarkoittavan enemmän aikaa Klausin kanssa.
"Saatatko minut autolle? Etten vain eksy matkalla", nainen naurahti noustessaan sohvalta. Hän ojensi kätensä ottaakseen miehenkin tyhjän kahvikupin kantoonsa, ennenkö suuntasi keittiönurkkaukseen huuhdellakseen kupit reippaasti kuuman veden alla.

”Varaan koko maneesin ja lukitsen ovet”, Klaus uhkasi, sillä hän koki olevansa huonoimmillaan juuri Evelynin katseen alla. Vaikka mies tiesi, ettei tuo varmasti katsonut hänen ratsastustaan sellaisella kritiikillä kuin moni muu, tunsi hän silti olonsa haavoittuvaisimmaksi juuri rakkaansa kanssa. Ehkä hänen pitäisi opetella siihen, että joku niin tärkeä todella halusi katsoa eikä tuomitsisi virheitä.
”Totta kai”, Klaus nyökkäsi ja ojensi kuppinsa kiitollisen hymyn kera. Hän nousi sohvalta ja asteli Evelynin jalanjäljissä ensin keittiönurkkaukseen ja siitä portaat alas tallin puolelle. Olisipa hän voinut lähteä samalla, vaikka mitäpä hän kotonakaan tekisi, kun nainen olisi töissä. Ehkä hän löytäisi seuraa tallilta siksi aikaa, kun odottelisi valmennuksiaan, tai voisi lähteä jo kasaamaan esterataa tallityöntekijöiden kanssa.
”Nuo näköjään lähtisivät mukaasi”, hän naurahti kun näki tutun koirakaksikon laukkaavaan kohti aivan yhtä likaisina kuin aiemminkin. Niiden peseminen tulisi olemaan hilpeää. Kun he saapuivat parkkipaikalle Klaus tarttui naisen käteen ja veti tuon lämpimään halaukseen. Hitot siitä, vaikka hän siirtäisi ratsastusvaatteistaan hevosenkarvoja Evelynin arkivaatteisiin.

Evelyn nauroi. Vai että lukittaisiin hänet ulkopuolelle, vaikka hän oli lepsuin tuomari, jonka mies voisi ratsastukselleen löytää. Hän ei edes huomaisi virheitä, vaikka ne tanssisivat tangoa hänen edessään.
"Olen varma, että saisin suostuteltua Effien laskemaan minut toimistoonsa katselemaan valvontakameroiden kuvaa", nainen naurahti. Kai maneesin sisälläkin oli ainakin pari valvontakameraa? Vaikka eipä täällä suuremmin ilkivaltaa harrastettukaan, tai sitten talli oli taitava peittelemään moisia jälkiä. Nainen suuntasi autolleen miehen rinnalla ja pudisteli päätään saapuville nelijalkaisille.
"Onneksi ne saavat jäädä piristämään sinun päivääsi", hän virnisti painautuen onnellisena vasten miestä. Olisi pitänyt yrittää neuvotella tämäkin päivä vapaaksi töistä. Olisi ollut niin paljon mielekkäämpää viettää aikaa miehen kanssa aamusta iltaan.
"Soitan kun pääsen töistä", nainen lupasi vetäytyessään sen verran halauksesta, että saattoi kietoa kätensä miehen niskan taakse. Evelyn nousi varpailleen painaakseen kevyen suukon miehen huulille.

Klaus vilkaisi koiria ja huokaisi alistuneena, kun Evelyn muistutti jälleen että ne jäisivät hänen huomaansa. Onneksi koirat pärjäsivät tallilla keskenäänkin ja hän voisi etsiä ne vasta valmennustensa jälkeen. Siitä ei tulisi yhtään mitään, jos kauhukakarat pääsisivät maneesiin hänen kanssaan, eikä hän edes voisi yrittää sellaista. Parempi vain, että paimensivat toisiaan ulkona.
”Koita jaksaa. Nähdään sitten illalla”, mies toivotti ja kumartui aavistuksen suukottaakseen Evelyniä. Hän oli jo niin tottunut heidän naurettavaan pituuseroonsa, ettei edes huomannut mukautuvansa siihen lähes joka tilanteessa. Klaus siveli käsillään naisen selkää ennen kuin päästi irti ja jäi seuraamaan, kuinka auto poistui näkyvistä.

"Sinä myös", nainen vastasi pehmeästi. Toivottavasti mies ei saisi kammottavia valmennusryhmäläisiä täksi päiväksi, vaan hevosten selässä olisi oikeasti väkeä, joka osasi tai ainakin tahtoi oppia. Evelyn hymyili irrottautuessaan miehestä ja siirtyi auton ratin taakse ripeästi, ennenkö keksisi vielä jonkin syyn, millä vetkutella kotia ja töihin lähtemistä. Hän näkisi Klausin aivan pian uudestaan, kun palaisi töistä kotiin. Yhteiseen kotiin. Mies odottaisi heidän nelijalkaisista koostuvan pienen perheensä kanssa kotisohvalla kun hän palaisi töistä - ei siis ollut mitään syytä jäädä viivyttelemään tämän enempää. Hän heilautti kättään ohittaessaan miehen, ennenkö suunnisti maltilliseen tahtiin tallitietä pitkin kohti uutta kotia vaatteiden vaihtoa varten.

Klausin valmennukset olivat menneet mainiosti, jos nyt ei ottanut huomioon sitä, että hän oli kiusannut valmennettaviaan vitossarjalla kaarevalla uralla. Hänhän oli luvannut naisystävälleen jotakin kerrottavaa ja sitä todella riitti. Ilta oli alkanut jo hämärtyä kun hän oli pakannut vastahakoisesti kaksi likaista koiraa autoonsa ja käyttänyt kaiken itsehillintänsä, ettei olisi huutanut yhä energisille koirille niiden tuuppiessa häntä mutaisilla kuonoillaan takapenkiltä. Puolimatkassa kaksikko oli kuitenkin nukahtanut jo ja Klaus sai nauttia loppumatkan Newcastleen saakka rauhasta, minkä tiesi rikkoontuvan sillä hetkellä kun hän ajaisi kotipihaan. Mies nappasi koirat löyhästi hihnoihin ja taiteili ne suoraan kylpyhuoneeseen ajatellen jo kauhulla sitä kuinka luuttuaisi niiden jättämän kuravanan saatuaan ensin sekopäät siisteiksi.

Pesu-urakan jälkeen Klaus tunsi olevansa suihkun tarpeessa. Hän kuivasi vihdoin siistit koirat ja päästi ne muualle asuntoon vilkaisten omia, kaikessa touhussa kastuneita tallivaatteitaan. Onneksi ne olivat menossa pesuun kuitenkin. Hän keräsi pyykkikasan kylpyhuoneen lattialle odottamaan ja kävi nopeasti suihkussa peläten asunnon puolesta kun riiviöt temmelsivät yksinään. Loppuillan ennen Evelynin tuloa hän sitten viettikin pyykinpesun ja koirien viihdyttämisen kanssa ehtimättä miettiä enempää. Hän muisteli Evelynin puhuneen jotakin noutoruuasta ja jätti siksi syömättä, mutta pieni kapinallinen hänessä keitti kahvikupillisen siksi aikaa, kun hän päästi koirat hetkeksi ulos. Toivottavasti ne eivät tulisi ihan sottaisina takaisin.

Työpäivä tuntui sujuvan nopeasti, kun tekemistä riitti. Evelyn ei edes ehtinyt vilkuilemaan kelloa kaipaavana, ennenkö seisoi pukuhuoneissa vaihtamassa työvaatteistaan pois. Hän muisteli luvanneensa soittaa, kun lähtisi töistä, mutta miksi sitä suotta. Sen sijaan hän soitti pizzeriaan tilaten jo valmiiksi pizzat, jotka lupasi noutaa ajomatkallaan. Toivottavasti mies ei ollut vielä kuolemassa nälkään. Nainen huikkasi heipat yöpäivystykseen jääville klinikan työntekijöille, ennenkö suuntasi avaimia kädessään pyöritellen autolleen. Ilta uudessa kodissa miehen kanssa kuulosti kerrassaan ihanalta, eikä mikään voisi pilata sitä. Ehkä. Evelyn nouti tilaamansa pizzat hyväntuulisesti radiohittejä hyräillen ja luovi tiensä hiljaisen Newcastlen illan halki uudelle kodille. Miten ihanaa, kun työmatka ei enää kestänyt pahimmillaan vajaata tuntia, vaan kyseessä oli muutaman minuutin suihkiminen kaupungin sydämessä. Hän nosti pizzalaatikot syliinsä, lukitsi autonsa ovet ja joutui hetken tasapainottelemaan kaikkia kantamuksiaan, ennenkö sai oven avattua.

"Olen kotona", hän huikkasi potkiessaan kenkiä jalastaan. "Ja toin pizzaa", nainen virnisti laskien lämpimät kantamuksensa keittiön tasolle suunnatessaan sukkasiltaan etsimään miestä. Takki tuli hylättyä jonkun purkamattoman pahvilaatikon päälle, kun hän suunnisti takapihan ovelle koirien haukun johdattelemana.
"Miten ne eivät väsyttäneet itseään tallilla", hän naurahti kurkottaen painamaan suukon miehen poskelle. "Miten työpäiväsi sujui?"

Klaus kuuli oven käyvän ja pian Evelynin huikkauksen kotiinpaluusta. Hän alkoi hymyillä ja katseli odottavasti naisen suuntaan kun tuo sitten ilmestyi pitsalaatikkojen kanssa. Ihana ruuan tuoksu alkoi leijua houkuttelevana asunnossa. Hän kiersi kätensä hellästi naisen ympärille ja painoi tuon huulille kunnon suudelman.
”Kai ne lähtisivät vielä juoksulenkillekin”, Klaus arveli katsellessaan koirien telmimistä. Ehkä huomenna.
”Oikein mukavasti. Piinasin valmennettavia vitossarjalla”, hän naurahti kierosti ja muisteli niitä huonoja yrityksiä, kun hevoset olivat menneet solmuun viimeistään kun olivat tajunneet sarjan olevan kaartuvalla uralla. Lopulta kaikki olivat kuitenkin päässeet sen läpi hyväksytysti eikä hän voinut kuin olla ylpeä oppilaistaan.
”Entä sinun?”

Evelyn hymyili vasten miehen huulia.
"Eivät todellakaan lähde", nainen naurahti. Hän ei päästäisi miestä enää mihinkään, kun he olivat jälleen samassa huoneessa keskenään. Koirat olivat saaneet aivan tarpeeksi liikuntaa yhdelle päivälle. Niiden juoksuttaminen väsyksiin tuntui olevan mahdottomuudenkin rajoja venyttävä tehtävä.
"Hienosti tehty", hän virnisti. Oli helppo olla iloinen muiden työnteosta valmennuksissa, kun itse ei tarvinnut mennä niihin kuuntelemaan ansaittua kritiikkiä ratsastuksestaan. Evelyn ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö ratsastajat olisi saaneet jälleen kerran paljon irti Klausin opissa. Mies oli upea valmentaja.
"Siinähän se. Yllättävän rauhallisissa merkeissä, mitä nyt yksi hevonen tuotiin kuvattavaksi. Vetänyt kumoon mutaisella tarhapohjalla, mutta ei se luita ollut rikkonut." Huomenna saisi taas lähteä aamusta rokottamaan hevosia. Se oli sentään pirteämpää puuhaa, kun eläimet olivat hyväkuntoisia.
"Suostuisivatkohan koirat sisään niin päästäisiin syömään, ennenkö pizza jäähtyy", hän pohti painautuen miehen kylkeä vasten tyytyväisenä.

Klaus nauroi naisen ehdottomuudelle. Ehkä koirat olivat tosiaan saaneet päivän liikuntansa. Hän vilkaisi ulos ja seurasi nenä maassa ravaavaa Roota ja syöksähti yllättäen Fuegon kimppuun ja sitten mentiin taas. Koirilla virtaa kyllä riitti. Hän kuunteli toisen kuulumiset nyökytellen. Eläinlääkärin arkeen mahtui kyllä kaikenlaista. Mies kiersi kätensä Evelynin vyötärölle ja painoi pienen suudelman naisen hiuksiin ennen kuin vihelsi koiria sisään - saisivat luvan tulla.
”No niin, pojat, sisään siitä”, hän hätisteli, vaikka ei ihan varma ollutkaan, että ne osaisivat käyttäytyä. Hän sulki oven ja lähti sitten johdattamaan toista keittiötä kohti käsi Evelynin selän takana.
”Onkin jo nälkä. Join kahvia enkä varmaan siis nuku koko yönä”, hän hymähti ja asteli viemään kahvikuppinsa tiskipöydälle.
”Haluatko syödä pöydän ääressä vai olohuoneessa?”

Nainen tervehti sisään säntääviä koiria taputtelemalla ohikiitäviä selkiä ja rapsuttamalla korvantaustaa, kun Roo hetkeksi pysähtyi jalkoihin, ennenkö jatkoi matkaansa Fuegon perässä keittiön puolelle.
"Pitäisihän sinun, aikuisen ihmisen, jo tietää paremmin kuin juoda kahvia tähän aikaan illasta", Evelyn torui huvittuneena vailla minkäänlaista tulta sanoissaan. Jos mies halusi pilata yöunensa kofeiinilla, niin antoi mennä. Hän vain nauraisi aamulla hörppiessään pirteänä omaa kahvikupillistaan.
"Olohuone käy loistavasti", nainen vakuutti penkoen vetolaatikosta esille pizzaleikkurin ja kaapista lasit sekä kannun vettä varten. Olisi ehkä pitänyt ostaa jotain limsaa pizzan kumppaniksi, mutta se ei ollut käynyt mielessä kun hän oli suunnannut noutamaan pizzoja. Hän suuntasi kantamuksineen olohuoneeseen laskien kaiken käsistään sohvapöydälle ennenkö lysähti pehmeälle huonekalulle istumaan. Koirat tunkivat totta kai mukaan ruuantähteiden toivossa ja yrittivätkin vallata sohvalta tilaa itselleenkin.
"Onpa ihana vain istahtaa alas ja olla", nainen huokaisi nostaen jalat sohvalle, siivosti itsensä alle taitettuna ennenkö kurkotti leikkaamaan pizzoja siivuiksi. Hän ärähti ohimennen Fuegolle ja näpsäytti ruosteenpunaisen pitbullin kovaa pääkoppaa, kun koira kurkotti röyhkeästi ruuan puoleen.
"Ihan kuin ne eivät olisi koskaan saaneet ruokaa", hän mutisi miehelle silmiään pyöritellen.