Life is meant to be shared

"Pitää katsoa siis huomenna, mikä on fiilis", hän virnisti. Tallille oli aina mukava mennä, mutta saisi nähdä kuinka paljon häntä siellä tarvittaisiin. Järkevintähän olisi ehdottomasti jäädä kotiin purkamaan laatikoita koko aamupäiväksi, mutta aina ei voinut tehdä sitä mikä oli kaikista älykkäin ratkaisu. Muuttohan veisi järjen jos ei mihinkään muuhun keskittyisi. Sen hän osasi tosin jo suoraan sanoa, että jos ulkona sataisi lähestulkoon jäätynyttä vettä vaakatasossa, voisi muuttolaatikoiden purku voittaa ajatuksen tallille seikkailemisesta ja kastumisesta pahakseen panneen tamman käsittelyn.
"Ehkä", hän naurahti. "Täytyy katsoa, kauanko menee että nämä laatikot saadaan purettua. Olisihan se kiva näyttää uutta kämppää muillekin", hän pohdiskeli ja laittoi tyhjentämänsä laatikon muiden tyhjien laatikoiden kasaan. Hän vilkaisi keittiötä, joka alkoi näyttää jo enemmän keittiöltä kuin tavararöykkiöltä ja päätti vaihtaa huonetta. Viinilasit ehtisi laittaa hienoon vitriinikaappiin myöhemminkin. Olkoot pöydällä siihen asti. Hän halusi olohuoneeseen sen verran tilaa että huonekalut saisi oikeille paikoilleen. Olisi myös hauskaa saada lattialle laskettu suuri taulutelevisio pian tasolle, etteivät koirat vain onnistuisi kaatamaan sitä.

Keittiö alkoi näyttää jo hyvältä, sen Klauskin huomasi onnekseen. Hän tyhjensi mietteliäänä laatikkonsa ja iski sen samaan kasaan muiden tyhjien kanssa. Ehkä ne voisi polttaa tai jotain.
”En tiedä haluanko poistua täältä, tämä alkaa näyttää jo kodilta”, hän naurahti ja läheisyydenkaipuussaan astui välimatkan kiinni ja veti Evelynin lähelleen. Hän suukotti päälakea ja hengitti sisäänsä naisen hentoa, miellyttävää tuoksua. Tuntui omituiselta ajatella, ettei paluuta entiseen enää ollut. Osaisikohan hän enää töistä palatessaan ajatella niin pitkälle, että ajaisi uuteen kotiin Newcastleen, vai päätyisikö kolkuttelemaan The Fox and Houndin ovia, kun ei pääsisi avaimella enää vanhaan asuntoonsa? Sen näkisi sitten.
”Enpä olisi ensikohtaamisellamme uskonut, että päätyisimme asumaan yhdessä”, hän hymyili silittäessään Evelynin selkää.
”Avovaimo.”

"Jos emme poistu täältä, muu asunto ei koskaan tule näyttämään kodilta", Evelyn virnisti kietoen kätensä miehen ympärille. Miehen sanoissa oli paljon perää. Keittiössä oman kädenjäljen näki kaikista selvimmin, joten olisi ikävää siirtyä muualle vain aloittaakseen alusta laatikoiden kanssa. Vaan ei sitä koskaan saataisi asunnosta kotia, jos ei vain tartuttaisi toimeen ja uhmattaisi kaikkia todennäköisyyksiä, mitä laatikoiden purkamiseen tuli. Mielessä kummitteli edelleen kauhutarinat muutoista, joissa osa tavaroista oli laatikoissa vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Heidän asunnostaan ei sellaista tulisi, piste.
"Kuulostaapa omituiselta", hän naurahti. Vai että ihan avovaimo. Pelottavaa, ja niin tavattoman innostavaa.
"Kuka olisi uskonut", hän myötäili miehen pohdintaa. Evelyn oli melko varma, että hänen perheensä oli luopunut toivosta vuosia aiemmin, mutta tässä hän nyt oli, näyttämässä kaikille, miten uskoi kykenevänsä elämään sulassa sovussa saman katon alla kaksilahkeisen kanssa. Aika näyttäisi, mitä todellisuudessa tapahtuisi.
"Pitäisikö siirtyä olohuoneen puolelle? Olisi kiva saada edes televisio paikoilleen ennenkö koirat kaatavat sen", hän pohdiskeli piirrellen kuvioita miehen selkään sormenpäillään. He olisivat varmasti saaneet enemmän aikaan kun olisivat olleet eri huoneissa, mutta mitä hauskaa siinä nyt muka oli? Tietenkin halailut kesken laatikoiden purkamisten olivat välttämättömiä, jos halusi saada mitään aikaan.

”Totta”, Klaus hymähti vastahakoisesti aivan liian tietoisena siitä, että joutuisi todella purkamaan näitä laatikoita ainakin viikon. Hän ei ymmärtänyt kuinka he koskaan saisivat niitä purettua mutta niin vain yleensä oli tapana saada. Kyllä siitäkin koti tulisi, kunhan usko ei vain loppuisi kesken. Hän nyt olisi elänyt vaikka pahvilaatikoiden kanssa, mutta mies tahtoi siitä heidän näköisensä ja sellaisen, että molemmat viihtyisivät siellä kuten kotona kuului.
”Niin kuulostaa. Voit olla varma etten kutsu sinua sellaiseksi”, hän hymähti keskustelulle avovaimosta ja suukotti naisen huulia alkaen johdattaa tuota huokaisten kohti olohuonetta. Pitäisi kai sitä muutakin tehdä kuin nauttia toisen läheisyydestä ja siitä, että he olivat löytäneet toisensa ja suhde oli edennyt niin pitkälle.
”Aloitetaan varmaan näistä huonekaluista?” Klaus ehdotti katsellen sekavaa huonetta. Roo ja Fuego näyttivät löytäneen sohvan ja nukkuivat toistensa päällä. Näky sai miehen hymyilemään. Oli aivan täydellistä, että heidän koiransa tulivat niin hyvin toimeen.

"Hyvä, se saa minut tuntemaan oloni kovin aikuiseksi", Evelyn naurahti pilkettä silmäkulmassa. Olihan hän kaikkien mahdollisten päättelyketjujen mukaan aikuinen, mutta ei sitä tarvinnut hieroa päin näköä joka välissä. Olisi niin paljon helpompaa olla nuori ikuisesti. Ei tarvitsisi koskaan murehtia laskuista tai siitä, mitä söisi seuraavana päivänä. Vaikka olihan aikuisuudessa puolensa, kuten se, että hän saattoi asua upean miehen kanssa ilman että kukaan kohotti kulmaansa.
"Se on hyvä suunnitelma", hän vastasi nyökäten, mutta unohtui tuijottamaan kasautuneita koiria. Ne olivat niin toivottoman suloisia. Kauan kadoksissa olleet veljekset, jotka olivat löytäneet toisensa ja kulkivat nyt yhdessä kaikkialle.
"Meillä on kyllä maailman hienoimmat pojat", hän ilmoitti lämmintä kiintymystä äänessään ja hiippaili miehen viereen kietomaan kätensä hetkeksi Klausin ympärille. Tekemistä riittäisi, mutta kai sitä nyt sai hetkeksi pysähtyä ihailemaan koiria. Vaikka juurihan he olivat viettäneet taukoa keittiön puolella. Ilmeisesti laatikoiden purkaminen oli juuri niin toivottoman hidasta kuin kaikki olivat varoitelleet.

”Parempi niin, muuten suhteemme voisi olla vähän kyseenalainen”, Klaus virnisti ajatukselle Evelynistä ikäisensä vanhan ukon kanssa, jos tuo ei olisi aikuinen. Ei hänellä mitään sitä vastaan ollut, että nainen oli häntä nuorempi, mutta ehkä alaikäisessä olisi jo ollut vähän jotain outoa. Hän kiersi kätensä luokse tulleen naisen ympärille hymyillen koirille.
”Niin on. Ne kyllä vaikeuttavat sohvan siirtämistä”, hän hymähti ja irrottautui Evelynistä, sillä tiesi että työtä oli tehtävänä. Jos sohvan laittaisi tuolle seinälle, televisio menisi tuonne - hän varmisti oikean sijoittelun naiselta ennen kuin alkaisi raahata kalusteita paikalleen. Tietenkin auttoi, jos Evelyn roikkuisi painavien tavaroiden toisessa päässä.
”Ei noista kyllä mitään apua tässä ole”, hän naurahti unisesti tuhisevalle koirakasalle päätään pudistellen. Onneksi ne eivät sentään säntäilleet jaloissa.

"Niinhän ne tekevät", hän myönsi ja astahti lähemmäs huonekalua, jolla koirat nukkuivat sikeästi. Yleensä laiskuutensa huipullakin koirat reagoivat siihen, että he saapuivat huoneeseen edes korvaansa kääntämällä tai häntää heilauttamalla, mutta nyt nelijalkaiset vain vetelivät sikeitä autuaan tiedottomina ympäristöstään.
"Väsytit ne kerrassaan upeasti", nainen naurahti vahvistettuaan miehen pohdinnat huonekalujen sijainneista. Hän asteli sohvan toiseen päätyyn kallistaen päätään koirille. Huonekalu painoi jo ihan riittämiin ilman koirien ylimääräistä massaakin. Päätään pudistellen hän kurkotti rapsuttamaan molempien nelijalkaisten korvantaustoja herätelläkseen otukset.
"Alas, pöhelöt, sohvaa pitää siirtää", hän kertoi lempeästi koirille, jotka aukaisivat laiskasti silmänsä. Roo heilautti häntäänsä pikkiriikkisen ennenkö painoi päänsä takaisin Fuegon selälle. Fuego kääntyi kyljelleen kuola avonaisesta suusta valuen ja ynisi asettautuessaan paremmin. "Alas", Evelyn toisti nauraen ja kurkotti tönimään koiraansa.
"Etsikää jokin muu paikka, missä olla tiellä", hän julisti kun koirat vihdoin könysivät alas sohvalta raukeasti venytellen. Noin. Mitä hän olikaan tekemässä. Aivan. Sohvaa piti siirtää. Nainen tarttui päättäväisesti huonekalun päätyyn. Kyllä se tästä.

Klaus nauroi Evelynin yrityksille herättää koirakaksikkoa. Niillä oli mahtavat unenlahjat ja mitä ilmeisimmin jännittävän päivän jälkeen tehty pitkä lenkki vielä saivat ne erityisen uneliaiksi. Hän tarttui sohvan toiseen päähän siirtääkseen sen yhdessä oikealle paikalleen. Onneksi Evelyn oli ehtinyt jo järjestämään laatikoita pois tieltä, joten tämä oli paljon helpompaa.
”Roo, pois”, Klaus potkaisi koiraa hellästi kun se yritti kai juuri siihen kohtaan unille. Mitä siitäkin tulisi enää?
”Onko hyvä?” Mies tarkisti sohvan paikan ennen kuin päästäisi irti. Hänelle riitti, että siitä näki television.

Fuego heilutteli unisen hämmentyneenä häntäänsä seistessään keskellä olohuoneen lattiaa ja näytti äärimmäisen yksinkertaiselta. Evelyn nauroi koiransa älynlahjojen hetkelliselle -tai siis jatkuvalle- puutteelle ja auttoi siirtämään sohvan oikealle paikalleen.
"Täydellinen", hän julisti nyökäten. Fuego päätti sen tarkoittavan, että pehmeä unipaikka oli jälleen vapaata riistaa ja niin koira könysi takaisin sohvalle, kääntyen saman tien nautinnollisesti selälleen. Pitbullin suu oli avonaisena ja posket roikkuivat miten sattuu, kun Fuego palasi takaisin untenmaille kuin kukaan ei olisi sitä koskaan herättänytkään.
"Hyvä tietää että seuraavan kerran kun koirat täytyy saada uuvutettua, muutto toimii täydellisesti", nainen naurahti ennenkö kumartui nostamaan laatikon lähemmäs kirjahyllyä. Painava laatikko oli täynnä mitä moninaisempia teoksia, ja nyt ne saisi kasata kaikki esille. Hän vilkuili tyhjiä hyllyjä hetken, ennenkö päätti alkaa latoa kirjoja miten sattuu. Hän ehtisi järjestellä ne kunnolla sitten, kun laatikot olisivat purettuina muualtakin.

Roo seurasi unisena kaveriaan ja työnsi itsensä aivan kiinni Fuegoon. Se kävi pitkin pituuttaan pitbullin viereen ja laski päänsä tassujensa päälle.
”Älä sano noin, en aio muuttaa ihan hetkeen”, Klaus nauroi ja siirtyi naisen luo kirjahyllylle. Hän voisi ihan hyvin työntää kirjoja riviin, ei se vaikeaa olisi. Ehtisi sitten myöhemmän käymään läpi muita laatikoita. Oli omituista, että lähes kaikki tavarat olivat Evelynin. Ehkä hän ei vain vielä ollut omistanut paljoa sellaista johon olisi kiintynyt ja muutossa oli helppo luopua kaikesta turhasta. Sitä paitsi naisella oli kaikkea niin paljon, että hänen tavaransa olivat viimeistään yhteen muuton jälkeen turhia.
”Oletko lukenut nämä kaikki?” hän kysyi asettaessaan laatikosta kaivamaansa yhtenäistä kasaa hyllyyn. Ehkä hänenkin olisi pitänyt lukea enemmän. Hän kyllä kirjoitti välillä, mutta vain itselleen purkaakseen tuntojaan johonkin. Johonkin muuhun kuin alkoholiin, joka oli hallinnut hänen elämäänsä jo liian kauan.

"Älä huoli, en minäkään", Evelyn nauroi ajatellen työmäärää, jonka he olivat jo nyt saaneet tehdä. Muutto ei ollut vielä lähelläkään loppuaan, sillä hommaa riittäisi vielä päiviksi ellei jopa viikoiksi. Hän todella toivoi, että saisi asunnon näyttämään kodilta ennen kevättä, mutta mitä enemmän hän purki laatikoita, sitä epätodennäköisemmältä se tuntui. Miten tätä tavaraa olikaan kertynyt näin paljon.
"Melkein ainakin", hän vastasi vilkaisten kirjahyllyssä jo olevia teoksia. "Muutama on saattanut joskus jäädä kesken, mutta ainakin olen yrittänyt lukea ne kaikki." Oli vaikea jatkaa kirjaa, joka oli jäänyt kesken vuotta aiemmin, ellei alottaisi aivan alusta lukemisen kanssa, ja no, hänellä oli ollut niin paljon muutakin puuhaa, ettei lukeminen ollut ollut päällimmäisenä mielessä. Nainen asetti paksut tietokirjat alimmalle hyllylle miettien, tarvitsisiko oikeasti koskaan enää uusimpia painettuja tietokirjoja eläinten anatomiasta tai milloin mistäkin. Kaikki löytyi tietokannoista, joihin pääsi käsiksi niin koneilla, tableteilla kuin puhelimillakin.
"Osa on tosin klassikoita, jotka nyt vain pitää omistaa", Evelyn virnisti. Kukapa ei tarvitsisi Austenin tuotantoja tai Shakespearen koottuja teoksia hyllyynsä, vaikka harvoinpa niihin tuli tartuttua noin lukumielessä.

”Ai pitää?” Klaus kysyi klassikoista asetellessaan ehkä juuri niitä hyllyyn.
”Onneksi voin nyt väittää omistavani ne”, hän hymyili vitsikkäänä ja pyöritti vielä kostean tukkansa niskan taa, ettei se olisi tiellä. Tuskin hän edes jokaista klassikkoa hyllystä osaisi löytää, mutta hän luotti tietoonsa kirjallisuudesta sen verran, että osaisi olla ylpeä kirjahyllyn sisällöstä jos siitä joskus vieraiden kanssa puhe tulisi. Ehkä hänen pitäisi lukea enemmän niitä. Oppisi ainakin paremmin englannin kielen, vaikka se sujuikin takeltelematta ainakin hevos- ja ratsastussanaston osalta. Jos hän saattoi seurustella periamerikkalaisen naisen kanssa ilman suuria kommunikointiongelmia, hän saattoi luottaa kielitaitonsa olevan tarpeeksi hyvä.
”Tämä on oikeastaan ihan hauskaa”, hän sanoi laatikoiden purkamisen lomasta yllättäen itsensäkin, ”saan viettää aikaa kanssasi, eikä kummallakaan ole kiire töihin.”

"Pitää pitää", Evelyn naurahti ja vilkaisi hiljalleen täyttyvää kirjahyllyä. Hän järjestelisi sen kunnolla sitten, kun kaikki muut laatikot olisi saatu purettua. Hän voisi tehdä jonkinlaisen aihepiirijaon ja saman teeman sisällä aakkosjärjestyksen kirjailijoiden sukunimien perusteella. Tai ehkä hän järjestelisi kirjat koon mukaan. Silloin niiden etsiminen olisi toisaalta vaikeampaa, mutta hylly näyttäisi tyylikkäämmältä kaukaa katseltuna. Hän latoi painavia tietokirjoja alahyllylle hymyillen. Kyllä hän ehtisi vielä keksiä parhaan mahdollisen järjestyksen seuraavien päivien aikana, kun laatikoita tyhjättäisiin urakalla.
"Totta", hän myönsi hymy huulillaan. "Ei muutosta pelkkää harmia siis ollut", nainen ei voinut olla virnistämättä toispuoleisesti. Muutto itsessään oli raskas, mutta hän luotti siihen, että kunhan tästä asunnosta saataisiin kodin tuntuinen, maksaisi kaikki muuttoon upotettu vaiva itsensä takaisin. Olisihan se helppoa, kun heillä oli sama osoite. Mistä tulikin mieleen, että hänen täytyisi lähettää uusi osoite meren toisella puolen asuvienkin tietoon. Veljet haluaisivat kuitenkin lähettää jonkin asiallisuuden ja asiattomuuden välisiä rajoja venyttävän tupaantuliaiskortin.
"Löysitkö muuten mukavan lenkkireitin vai harhailitko vain sinne tänne koirien kanssa?" Evelyn kysäisi pohtien, milloin itse ehtisi tutustua naapurustoon kunnolla. Onneksi koirat pakottaisivat liikkumaan lähiympäristössä jalan.

Klaus tökkäsi Evelyniä käsivarteen, kun tuo vitsaili muutosta olleen harmia. Kumpikin he tiesivät, että tulisivat viihtymään vaikka pelko varmasti herättikin kauhukuvia riitaisasta yhteisasumisesta ja koko elämän sekaisin menosta. He selviäisivät siitäkin, olihan kumpikin tuntunut tajuavan, että muutto oli ihana asia.
”Keskityin siihen etten eksyisi”, Klaus hymähti vastaukseksi. Ei hän oikeastaan ollut edes varma missä oli käynyt, mutta oli pitänyt suunnan koko ajan mielessään ja kiertänyt mukavia teitä pitkin kunnon lenkin.
”Ihan kiva siellä oli mennä mutta jos poikkeaisi pikkupoluille, siellä voisi olla viihtyisämpää lenkkeillä”, hän jatkoi ja nousi seisomaan saatuaan kirjalaatikon tyhjäksi. Mies venytteli kyykistelystä jäykkiä jalkojaan ja pyöräytti niskaansa. Vielä he ehtisivät koluta Newcastlen lenkkipolut yhdessä moneen kertaan.
”Koiria ei ollut paljon liikenteessä, mutta eipä tuo ollut mikään tavallisin lenkitysaika. Ehkä se naapurin chihuahuakin löytyy vielä”, hän arveli virnistäen ja etsi seuraavan laatikon luo. Purettavaa kyllä piisaisi.
”Minne haluat elokuvat?”

Nainen nauroi tultuaan tökätyksi ja harkitsi hetken kostavansa samaan tapaan. Ehkä oli parempi olla ryhtymättä miehen kanssa moiseen sotaan keskellä laatikkovuoria. Täällä ei olisi paljoa mihin juosta pakoon, kun liikkuminen tapahtui lähinnä tavaroiden yli loikkimalla ja kapeita polkuja pitkin kipittäessä.
"Onhan tässä aikaa tutustua parhaisiin lenkkipolkuihin", Evelyn nyökytteli hymyillen. Hyvä ainakin, että mies oli löytänyt kotiin miellyttäviä polkuja pitkin. Koirilla voisi kestää hetken tai useammankin, ennenkö ne tottuisivat liikkumaan kaupungissa, mutta kyllä nelijalkaisetkin tottuisivat. Ainakin ne pääsisivät peuhaamaan tallille harva se päivä. Evelyn ei aina ollut ihan varma, miten rasavilli kaksikko osasi käyttäytyä tallilla niin ettei heille ollut vielä annettu elinikäistä porttikieltoa, mutta parempi näin.
"Varmasti löytyy", hän naurahti. "Tai ehkä se on villakoira." Kaikki kunnia niille, jotka jaksoivat hoitaa moista turkkia päivästä toiseen. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä ulkoilevia afgaaninvinttikoiria, joiden turkki lepatti silkkisenä tuulessa. Hänen eläinrakkautensakin joutuisi koetukselle, jos joutuisi monta kertaa viikossa uhraamaan tuntikaupalla turkinhuoltoon. Onneksi molemmat koirat olivat heidän taloudessaan niin kovin vähävaivaisia, mitä nyt Fuego oli viimeaikoina keksinyt kylvyssä uuden hauskan pelin, jonka ainoa tarkoitus tuntui olla hänen kastelemisensa.
"Laita vaikka tuonne", hän osoitti televisiotason vierellä olevaa kaappia, jonka lasiovissa oli edelleen paperit suojaamassa matkan jäljiltä. Hänen pitäisi tosiaankin karsia elokuvakokoelmaansa ja heittää pois leffoja, joita ei ollut tähänkään mennessä saanut katsottua.

”Olet aina ollut meistä parempi löytämään parhaat paikat”, Klaus soi kunnian Evelynille ja toivoi että pääsisi pian yhteislenkille. Oli kyllä ihan hyvä, että heitä oli kaksi huolehtimassa koirista jolloin työkiireidenkin keskellä ne saivat liikuntaa, mutta yhteisille lenkeille jäi toki vähemmän aikaa. Kyllä he vielä ehtisivät, siitä hän oli varma. Mies naurahti naapurien lellityille koirille, olivat ne sitten chihuahuoita tai villakoiria, ja toivoi etteivät heidän hurjat villikoiransa söisi kaupunkilaisprinsessoja. Hän kantoi dvd-laatikot osoitetun kaapin luo alkaen riisua kaapinovia muuton jäljiltä. Tuntui edelleen hyvin absurdilta, että he tosiaan asuisivat siitä lähtien siellä, yhdessä.
”Haluatko nämä järjestykseen väreittäin vai komeimman miesnäyttelijän sukunimen mukaan?” Klaus kysyi nostaen ensimmäisen kotelon käteensä. ”En nimittäin osaa auttaa kummassakaan.”

He ehtisivät kyllä löytää parhaat lenkkireitit, se olisi selvää. Eivät ehkä huomiseksi tai ensi viikoksi, mutta kesään mennessä olisi lähiseudut varmasti niin läpikolutut, ettei eksymiselle olisi pienintäkään mahdollisuutta.
"Komeimman miesnäyttelijän mukaan, ehdottomasti", hän virnisti miehelle. Oli kyllä myönnettävä, ettei hänkään olisi pystynyt moiseen suoritukseen. Kuka nyt osaisi listata jokaisen näyttelijän järjestykseen sen mukaan, oli tuo neljänneksikymmeneksi komein vai vasta 42. komein.
"Laita ne vain jotenkin hyllyyn. Kyllä ne ehtii myöhemmin järjestellä jos tekee mieli", Evelyn pudisteli päätään hymy huulillaan. Tuskin moinen ihme ehtisi tapahtua, mutta saisi nähdä. Ehkä hän voisi kerrankin järjestellä elokuvansakin vaikka aakkosjärjestykseen. Se voisi estää ostamasta samaa elokuvaa lukuisia kertoja. Hän ujutti viimeiset kirjat kirjahyllyyn ja peruutti kauemmas katsomaan lopputulosta. Täydellistä.
"Lisää lakanoita", hän huokaisi kurkistettuaan mustaan säkkiin. "Minusta tuntuu että sulloin niitä jo kaappiin tarpeeksi koko talon kokoisen majan rakennusta varten", hän pudisteli päätään mutta lähti kantamaan säkkiä oikeaan huoneeseen. Miten hän olikaan onnistunut keräämään näin paljon tavaraa vain parissa vuodessa. Pitäisi ehdottomasti rajoittaa kaupoilla ravaamista.

Klaus latoi elokuvat hyllyyn edes jotenkin päin ja toivoi lopputuloksen miellyttävän edes hetkellisesti. Olisi todellakin järkevämpää ahtaa tavarat nyt vain johonkin ja järjestellä sitten myöhemmin. Laatikoista oli päästävä eroon, tai heidän mahdolliset tupaantuliaisensa peruuntuisivat taatusti. Eihän kukaan halunnut esitellä vieraille taloa, jonka joka nurkassa lojui yhä purkamattomia laatikoita.
”Oletko aivan varma että tarvitsemme niitä niin paljon?” Klaus kysyi sulkiessaan kaapin ovet. Hänelle riittäisi kahdet lakanat, jotta saisi toiset sänkyyn kun toiset kuivuisivat, mutta eihän hän nyt niistä mitään tiennyt.
”Tai ehkä rakennetaan se maja.”

Evelyn palasi hylättyään säkin kodinhoitohuoneeseen. Sen ehtisi tyhjätä myöhemminkin hyllyille, joilla oli jo riittämiin lakanoita. Ehkä pitäisi käydä myöhemmin lakanat vielä läpi ja hylätä kaikki ne, jotka näyttivät kuluneilta tai eivät muuten vain olleet niin mukavia. Olisi ehdottomasti pitänyt tehdä enemmän karsimista jo toisessa päässä muuttoa. Miksi hän oli oikonut mutkissa siinä kohtaa?
"Maja kuulostaa hyvältä ratkaisulta. Koirat viihtyisivät taatusti kun saisivat repiä lakanoita alas mistä sattuu ja säntäillä niiden sisällä", hän nauroi kuvitellessaan nyt sikeästi unta vetelevien nelijalkaisen intoa, jos talo muutettaisiin jännittäväksi lakanamajaksi. Fuego sekosi jo siitä, jos sen päälle heitti viltin ja jaksoi pyöriä ties kuinka pitkään yrittäessään joko solmia itsensä siihen pahemmin tai sitten ravistella koko kangaskaistaleen päältään.
"Luuletko, että saisit kytkettyä television? Vai pitäisikö se säästää viimeiseksi, niin sen eteen ei voi unohtua sen sijaan että purkaisi laatikoita", hän virnisti. Veljet olivat varoitelleet ettei uuteen kotiin sopinut asentaa nettiyhteyttä ennenkö viimeinenkin laatikko olisi purettuna tai purkaminen jäisi puolitiehen. Naurettavaa moinen. Kuka nyt muka unohtuisi television tai internetin ihmemaailmaan kun pitäisi purkaa tavaroi- okei, hän todellakin unohtuisi. Hän oli jo pakatessa unohtunut katselemaan taustalla pauhaavaa televisiota useammin kuin kehtasi myöntää.

Vaikka lakanamaja kuulosti varsin aikuiselta idealta, Klaus hylkäsi sen. Hän olisi ehkä liian vanha siihen ja sen jälkeen, kun koirat pääsisivät repimään majan palasiksi, lakanat olisivat viimeistään olleet roskiskamaa. Hän ei halunnut tuhota Evelynin omaisuutta tieten tahtoen, joten ehkä parempi keskittyä nyt vain muuton loppuun saattamiseen, vaikka se tuskin oli sen päivän asia.
”Pitäisi kai”, Klaus hymähti riskille television kytkemisen vaaroista, ”mutta enköhän voi laittaa sen. Voimme pitää toisemme kurissa ja poissa sohvalta. Vaikka koirat kyllä hoitavat sen hyvin.” Koirien sekaan sohvalle mahtuisi vain tunkemalla pieneen koloon, joten olisi kai varsin epätodennäköistä, että he sinne jäisivät välttelemään laatikoita. Hän siirtyi television ääreen ja asetti sen paikalleen alkaen selvittämään johtojen sekamelskaa.
”Jätän virtapiuhan irti seinästä niin et saa tätä päälle”, hän lupasi naureskellen yksinään seinän vieressä katse tarkasti johdoissa, joita hän yritti pyöritellä auki. Miten ne aina menivätkään solmuun kuin itsestään?

"Totta", Evelyn naurahti vilkaisten sohvan suuntaan. Voi suloiset koirat, jotka vetelivät sikeitä. Fuego kuorsasi posket lepattaen ja kuola valuen makoillessaan epämääräisellä kiemuralla selällään. Todellinen hurmaava herrasmies.
"Ainakin televisio on sen jälkeen poissa koirien riehumisen tieltä. Epäilen että aamuun mennessä nuo ovat taas löytäneet virtansa", hän hymyili ja otti seuraavan säkin käsittelyynsä. Ha, näitä hän olikin etsinyt! Sohva näytti niin kalpealta ilman värikkäitä tyynyjä ja paksuja, lämpimiä vilttejä joihin oli ihana kääriytyä iltaisin, kun palasi kylmästä ulkoilmasta koirien kanssa. Nyt niiden saaminen sohvalle olisi tosin lähestulkoon mahdotonta, kun koirat olivat valloittaneet pehmeän huonekalun. Evelyn siirsi säkin sohvan vierelle ja alkoi tyhjentää laatikkoa, jossa oli kaikenlaista pientä roinaa, jota olohuoneesta oli tullut napattua mukaan. Valokuvakehyksiä, kynttilöitä, pieniä koriste-esineitä ja ties mitä tilpehöörää, jota tuntui olevan kymmenen kertaa enemmän kuin ennen muuttoa.
"Koska en tietenkään osaisi tökätä sitä pistokkeeseen", nainen vastasi kuivasti huvittunut kulma koholla. Kyllä hän sen verran osasi ja jos oikein tiukkaa olisi tehnyt, niin ehkä hän olisi osannut myös asentaa digiboksin. Tai ehkä ei, siinähän piti vielä hakea kanavoitakin ja ties mitä. Bluray-laitteen! Se ei vaatinut kuin virtajohdon ja kaapelin kiinni televisioon.

”Ei sitä koskaan tiedä”, Klaus naurahti kun Evelyn puolustautui hänen huonolta heitoltaan. Ei hän nyt niin alentavasti naisesta ajatellut, kunhan kiusasi. Ja eihän sitä tiennyt, kuinka kauan kaukosäädintä jaksaisi hakata ennen kuin tarkistaisi pistokkeen. Ehkä hän vain laittaisi koko viihdelaitteiston kasaan kanavien hakua myöten, jotta sitten kun muutto alkaisi kyllästyttää, olisi helppo vain napata toinen kainaloon ja katsoa suosikkisarjaa jakson tai kahden verran. Samaan hengenvetoon sitä kai asentaisi sitten internetinkin, sillä hän oli tilannut yhteyden alkamaan jo muuttopäivästä. Missähän modeemi ja piuhat olivat? Ehtisi kai television, digiboksin ja Bluray-soittimen jälkeenkin etsiä.
”En malta odottaa että tämä on valmis”, Klaus sanoi äherrettyään hetken viihdelaitteiston kanssa.
”Ehkä tämä alkaa tuntua kodilta, kun tavarat ovat paikoillaan.”

Evelyn pyöri ympäri olohuonetta asetellen pieniä tavaroita hyllyille ja tasoille sinne tänne. Kehystettyjä kuvia saisi ripustella seinille myöhemmin, joten ne hän asetti yhteen laatikkoon seinän viereen. Kaiken muun saattoi laittaa paikoilleen nyt. Onneksi lamput oli asennettu jo aiemmin, sillä mikään ei ollut kamalampaa kuin sörkkiä sähköjohtoja. Hän oli saanut tarpeeksi välkähtävistä sähköpurkauksista koko elämäkseen silloin kun oli vielä asunut isänsä karjatilalla.
"Aivan varmasti alkaa tuntua", nainen vakuutti pirteästi asetellessaan hevospatsasta siististi kirjahyllylle. Hän ei enää edes ollut varma, mistä oli patsaan saanut (tai ostanut), mutta eipä sillä kai väliä. Se näytti hauskalta hyllyllä, joten olkoot siinä.
"Onhan tämä jo nyt enemmän kodin näköinen kuin aamulla", hän jatkoi katsellen ympärilleen olohuoneessa, joka alkoi hitaasti näyttää asunnolta varaston sijaan. Helpotti heti, kun huonekalut olivat paikoillaan ja lukuisat kirja- ja elokuvalaatikot purettuina. Ei enää tarvitsisi muuta kuin saada tyynyt sohvalle ja taulut sekä valokuvakehykset seinille, ja tämäkin huone alkaisi olla kodikkaampi.
"Pitäisiköhän seuraavaksi laittaa makuuhuone asuttavaan kuntoon. Siellä on niin järkyttävät määrät vaatesäkkejä ettei mahduta sängylle nukkumaan jos niille ei tee jotain", hän naurahti haroen hiuksiaan sormillaan hieman auki takuilta. Hänellä oli aivan liikaa vaatteita, siihen tulokseen nainen oli tullut purkaessaan vaatehuoneensa sisältöä säkkeihin. Hetken takkujen kanssa taisteltuaan hän letitti tummat suortuvat yhdelle paksulle letille, jotta ne pysyisivät poissa tieltä ja kenties hieman selvempinä. Tai sitten eivät. Onneksi oli hoitoainetta.
"Taidan mennä jo aloittamaan. Olisi ikävä nukkua lattialla kun sänky on vaatteiden peitossa ja sohva koirien valloittamana", hän naurahti.

Klaus hymyili itsekseen ajatellessaan, että jakaisi oikeasti kodin Evelynin kanssa. Hän rakasti naista syvästi eikä voinut uskoa, että joskus elämä tarjoili onnenhetkiä hänellekin. Kaikkien niiden synkkien vuosien jälkeen hän oli jälleen löytänyt oikean tien ja tehnyt valintoja, joiden kautta oli saanut niin elämänsä rakkauden kuin yhteisen kodin ja upeita mahdollisuuksia hevosten kanssa. Hän ei halunnut edes miettiä sitä, että hurja nousu huipulle tarkoitti jossakin välissä jyrkkää alamäkeä.
”Tulen pian perästä”, hän ilmoitti ja jäi vielä kytkemään laitteita, piilottamaan johtoja ja asettelemaan tv-tasoa siistiksi. Koirien tuhina oli jollakin lailla rentouttavaa ja hänen onnistui keskittyä siksi aikaa, että sai kaiken toimimaan. Digiboksin haettua kanavat, se tarjosi varhaisillan uutisia ja mies sammutti sen tyytyväisenä. Nyt olisi yksi tehtävä vähemmän edessä. Hän kompuroi lattialta ylös ja rapsutti mennessään yhtä samaa karvakasaa olevia koiria ennen kuin jatkoi matkaansa yläkerran makuuhuoneeseen. Kunpa Evelyn olisi jotenkin maagisesti saanut kaiken jo kuntoon.
”Miltä näyttää?” Hän kysyi ja nappasi omia vaatteitaan sisältävän säkin ovensuusta. Ehkä hän voisi tehdä sen verran, että saisi ne edes laitettua.
”Televisio toimii.”

Evelyn hymyili suunnatessaan portaat ylös makuuhuoneeseen. Hymy uhkasi hyytyä, kun hän alkoi laskea säkkien loputonta määrää. Hän päätti viivytellä vaatekaappien täyttämistä hetken sillä, että siirsi kaikki säkit alas sängyltä voidakseen pedata sängyn. Ainakin lakanat olisivat jo paikallaan kun tekisi mieli vain kaatua sänkyyn puolikuolleena päivän ohjelmasta. Hän petasi sängyn siististi ja heitti jopa päiväpeiton koristetyynyineen päälle. Heti paljon kodikkaamman näköinen, vaikka säkkejä riittikin ympärillä siellä täällä. Huokaisten nainen tarttui ensimmäiseen säkkiin, johon oli heittänyt henkareissa roikkuvia vaatteitaan. Pakkaamisen aikana koettu laiskuus oli edes sen verran hyödyksi, että hän saattoi nyt vain nostaa henkareita ylös säkistä ja pienen korjailun jälkeen lykätä vaatteet roikkumaan tangolle. Ainakin heillä olisi kaappitilaa, jos ei mitään muuta.
"Hyvä", nainen hymyili miehen saapuessa. Yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Hän huokaisi sulloessaan tyhjän säkin toisen mokoman sisään ja vilkaisi ympäri makuuhuonetta. Hänellä oli liikaa vaatteita. Aivan liikaa.
"Seuraavalla kerralla kun ostan uuden vaatteen, heitän kaksi vanhaa pois", nainen vannoi alkaessaan tutkia seuraavan säkin sisältöä. Voisiko hän vain heittää säkit sellaisenaan varastoon ja penkoa niitä vasta siinä kohtaa jos joskus tarvitsisi jotakin tiettyä sieltä?