Life is meant to be shared

”Voin muistuttaa tuosta sitten”, Klaus hymyili ja astui lähelle. Hän kiersi kätensä Evelynin ympärille ja suukotti naisen hiuksia.
”Autan sinua. Mitä voin tehdä?” hän tarjoutui vaikka tiesi ettei osaisi järjestää vaatekaappia naisen mielen mukaan tai kohdella tuon vaatteita oikein tai viikata niitä siististi. Hän yrittäisi silti, sillä hänen omia vaatteitaan oli vain murto-osa siitä, mitä Evelynillä.

"Lasken sen varaan", nainen naurahti. Hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei moinen lupaus pitäisi vettä enää siinä kohtaa kun hän ilmestyisi keskustasta parin vaatekaupan paperikassin kera. Evelyn oli melko varma ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän vannoi moista ja silti vaatteita oli näin paljon. Hänen pitäisi opetella budjetoimaan tiukemmin elämistään, eikä ostaa kaikkea mikä sattui näyttämään kivalta ja istumaan hyvin hänen yllään.
"Oletko varma?" Hän varmisti virne kasvoillaan. "Tuolla on vielä jotain, mitkä menee tangolle roikkumaan", hän nyökkäsi kohti pussia, josta pilkisteli henkareita.
"Ja tuo säkki on täynnä kenkiä, joita voi sulloa alahyllyille", hän lisäsi huvittuneena. Hän ei ostaisi seuraavaan kuukauteen yhtäkään uutta vaatekappaletta. Ei, hän ei ostaisi mitään uutta ennenkö olisi käynyt koko vaatekaappinsa alahyllyltä katonrajaan asti läpi ja erotellut sieltä suuren määrän vaatteita, joita lahjoittaa eteenpäin. Pakko päästä jotenkin tavarasta eroon. Hän oli jo heittänyt parikin mekkoa tangolle roikkumaan huomaten, että niissä oli edelleen hintalaput kiinni.

Klaus tarttui toimeen ja haki henkareissa olevia vaatteita täynnä olevan säkin käsiinsä. Hän temppuili sen auki ja alkoi asetella henkareita tangolle muiden joukkoon.
”Minulla on niin vähän vaatteita että niiden purkaminen vie vain hetken. Voin ihan hyvin auttaa.” Hän siirsi vaatetangolla olevia vaatteita tiiviimmin jotta sai nämä uudet mahtumaan ja vannoi, että pistäisi Evelynin shoppailuhimon kuriin. Saisi sitten todella luopua kahdesta vanhasta yhtä uutta ostettua kohden, kuten oli sanonut. Hän pitäisi huolen siitä - ainakin silloin jos todella edes huomaisi, että nainen oli käynyt vaatekaupoilla. Hän oli ihan toivoton.
”Oletko edes pitänyt tätä koskaan?” Klaus kysyi esitellen yhtä niistä kymmenistä mekoista, joita vaatekaappi tulvi. Ei kai nainen edes huomaisi, jos hän heittäisi puolet niistä pois?

"Olisipa minullakin", nainen huokaisi nostellessaan vaatekasoja säkistä hyllyille. Hän viikkaisi ne myöhemmin siistimmin, hän vannoi katsellessaan korkeaa ja joka suuntaan vinoa paitakasaa. Kunhan kaikki muut tavarat olisivat paikoillaan ja laatikoista päästy eroon, voisi siirtyä hiomaan pikkuseikkoja, kuten kirjahyllyn lopullista järjestystä tai vaatekaapin vaatekasoja.
"Oooolen", Evelyn vastasi sanaa venyttäen vaikkei tosiaankaan ollut varma siitä. Miksei hän olisi pitänyt? Sehän oli kaunis mekko! "Aivan varmasti sille on joskus ollut käyttöä. Tai ainakin tulee olemaan." Niin varmaan. Sitähän kaikki aina itselleen uskottelivat kun päätyivät ostamaan lisää tavaraa. Hän oli varmasti sanonut senkin monen mekon kohdalla, joka roikkui edelleen hintalappuineen päivineen henkarissa. Pitäisi leikata hintalaput äkkiä pois.
"Mekoille on aina tarvetta. Silloin kun löytää hyvinistuvan mekon, on synti jättää se kauppaan koska silloin kun tarvitsee mekkoa, ei varmasti löydä sopivaa", nainen puolusteli vaatekokoelmiaan. Hän oli toki lennättänyt paljon vaatetta mukanaan tännepäin, mutta kyllä uuttakin oli tullut osteltua. Netistäkin oli nykyään niin helppo tilata, että hän huomasi selailevansa tuttujen muotinimien uusia mallistoja silloin kun sattui olemaan ylimääräistä aikaa.

Klaus katseli huvittunutta hymyään huonosti pidätellen, kuinka Evelyn yritti oikeuttaa taas yhden mekon, jota ei ehkä ollut pitänyt koskaan. Hän ei voinut ymmärtää naisten tapaa ostaa uusia vaatteita joka tilanteeseen, vaikka kaapit pursuivat vanhoja ja mahdollisesti jopa käyttämättömiä tai kerran käytettyjä vaatteita.
”Mutta sinullahan on kaappi täynnä, et kai tarvitse enää lisää”, Klaus epäili, mutta oli varma, että nainen keksisi jonkun hyvän verukkeen ostaa lisää kuitenkin. Hänestä ei olisi käymään tätä keskustelua jokaisen eri tarkoitukseen tarkoitetun vaatekasan kanssa, kenkien, housujen, paitojen, mekkojen. Hän sai henkarilliset aseteltua paikoilleen ja etsi sitten toisen omista pussukoistaan, jotta saattaisi etsiä niille kolon ennen kuin Evelynin vaatteet veisivät kaiken tilan.

"En kai", nainen myönsi naurahtaen. "Mutta on kivaa, kun on jotain uutta päällepantavaa eikä aina tarvitse mennä samoissa vaatteissa." Miehellä oli kyllä pointti. Hänellä oli enemmän vaatteita kuin mitä hän ehtisi seuraavan vuosikymmenen aikana käyttää. Evelyn huokaisi hiljaa nostaessaan housujaan hyllylle. Hän ei oikeasti ostaisi mitään uutta ennenkö olisi käynyt kaappinsa läpi. Paras saada ensin vanhoja vaatteita pois tieltä, jotta hyllyillä edes olisi tilaa.
"Pitäisikö meidän tilata jotain noutosapuskaa vai pärjätäänkö kaappien sisällöllä aamuun?" Hän pohti siirtäessään vaatteita riittämiin, jotta saattoi hyvillä mielin jättää miehen omille tavaroille reilusti tilaa. Ei hän halunnut koko vaatekaappia omia, vaikka vilkaisu vaatteiden määrään kertoikin omaa tarinaansa.

Klaus yritti ymmärtää ja antoi asian olla. Evelyn hamstratkoon niin paljon vaatteita kuin halusi. Itsehän tuo oli asian puheeksi ottanut, kun oli luvannut luopua kahdesta vanhasta aina kun ostaisi uuden.
”Pärjätään kai”, mies arveli, sillä välteltyään vuosia vieraiden tekemän ruuan syömistä, hänen oli vaikea päästä tavasta pois. Evelyn oli siinä mielessä tehnyt kyllä hänelle hyvää, sillä ulkona syöminen tai noutoruuan syöminen ei ollut enää mahdotonta. Hänen oli vain vaikea muistaa sitä aina.
”Miten haluat?” Hän varmisti rytätessään tyhjän pussin toisen sisään. Hän katseli vaatekaappia ja uskoi, että siinä oli kaikki vaatteet ulkovaatteita ja kenkiä lukuunottamatta. Olipa hänellä vähän tavaraa, oli kai ollut ihan hyvä heittää ennen muuttoa osa pois.

"Pärjätään siis", Evelyn vahvisti nyökäten. Tulisipahan ainakin syötyä kaapeista niitäkin tavaroita, jotka tuppasivat aina unohtumaan, jos omaa suosikkia ei olisikaan tarjolla. Hän vilkaisi vaatteita tyytyväisenä. Hyvä. Kyllä tämä alkoi jo näyttää siltä, että he selviäisivät. Ilta tosin oli hiipinyt jo varsin pitkälle, mutta ainakin kylpyhuoneessa oli pyyhkeitä, vaatteet olivat kaapeissa, sänky pedattuna ja keittiötavarat kaapeissa. Televisiokin toimi jo. Kyllähän tässä oltiin ehdottomasti voiton puolella. Tavaratkin tuntuivat olevan kaikki oikeassa osoitteessaan.
"Pitäisiköhän jättää purkaminen tähän illan osalta", nainen pohti alahuultaan purren. Toisaalta olisi hyvä saada tehtyä mahdollisimman paljon, mutta kai näiden jäljellejäävien laatikoiden ja säkkien keskellä eläisi huomisaamuun asti. Olisi mukava nauttia uudesta kodista edes hetken ennenkö uupumus kaataisi peittojen alle.
"Ties vaikka televisiosta tulisi jotain hyvää, kun se nyt kerran toimii jo", hän virnisti ja asteli miehen luokse kietoen kätensä miehen selän ympärille. Heidän oma kotinsa. Ajatus sai jälleen kerran leveän hymyn huulille. Tämä oli ollut ehdottomasti oikea ratkaisu.

”Kuulostaa hyvältä, joten tämä kodilta alkaa näyttää”, Klaus hymyili ja otti mielissään naisen halaukseen kun tuo tuli luo. Kuulostaisi ihan hyvältä jättää hommat hetkeksi ja rentoutua, olivathan he tehneet muuttoa jo koko päivän. Hän tarttui Evelynin leukaan hellästi ja etsi tuon huulet omilleen. Koiratkin varmaan innostuisivat kohta juoksemaan ja sekoillessaan ajaisivat heidät hermorauniolle.
”Ehkä katsotaan jääkaapista jotain ja mennään sohvalle. Jos koirat vaikka tekisivät tilaa”, hän naurahti ja työnsi naista ulos makuuhuoneesta. Tuntui hyvältä olla yhteisessä kodissa rauhassa ilman ajatustakaan siitä, että toisen asunto olisi tyhjillään ja siellä pitäisi joskus käydä.
”Ihan hullua asua täällä”, Klaus ei voinut olla sanomatta. Heidän kotinsa.

Evelyn hymyili tultuaan johdatetuksi kohti alakertaa. Klausin suunnitelma kuulosti kerrassaan loistavalta.
"Niiden on paras tehdä", hän naurahti laskeutuessaan puuportaita. Hän oli melko varma, että jokin askelma narisisi, mutta vielä sellaiseen ei osannut kiinnittää huomiota. Varsinkaan, kun keskittyi miettimään kaappien sisältöjä ja mahdollisia tapoja järjestää sohvalle tilaa, jos nelijalkaiset edelleen vetelisivät sikeitä ja leikkisivät kuuroa omistajien kehotuksille.
"On täällä ainakin leipätarpeita", nainen hymähti päästyään jääkaapille asti. Se oli jo pienoinen voitto, kun otti huomioon heidän intonsa käydä viimepäivinä kaupassa. Ajatus ostosten raahaamisesta muun muuttokuorman mukana ei tosiaankaan ollut rohkaissut ostelemaan ruokatarpeita suuria määriä.
"Emmeköhän me totu tähän alta aika yksikön", Evelyn myhäili tyytyväisenä. Tai sitten eivät tottuisi, mutta se ajatus oli aivan liian synkkä tähän hetkeen.

Klaus keräsi leipätarvikkeita jääkaapista pöydälle onnellisena siitä, että sai puuhailla keittiössä Evelynin kanssa. Läheisyys oli vain hyvästä, vaikka pidemmän päälle keittiö jossa törmäilisi koko ajan kiireessä toiseen, alkaisi varmasti ärsyttää. Eivätköhän ne sopisi sinne kahden oikein hyvin myös sellaisina hetkinä.
”Varmasti”, mies hymähti ja painoi suukon Evelynin otsalle. Hän alkoi voidella leipiä napattuaan alle ensin pari leipälautasta ja asetteli päälle sitten molempien tahtomia täytteitä.
”Voit mennä valitsemaan, mitä haluat katsoa”, hän ehdotti ja naurahti kun mietti, että nainen saisi yrittää ajaa koirat pois sohvalta. Ehkä hän voisi tulla perästä, viimeistään ruuan tuoksu saisi pojat hereille.

Evelyn hymyili kaivaessaan kaapista kaksi lasia. Hän täytti molemmat kylmällä vedellä ja hymyili pyöriessään keittiössä miehen ympärillä. Ruoanlaitto olisi niin paljon mukavampaa, kun ei tarvitsisi olla itsekseen.
"Selvä", hän naurahti ja lähti vesilasien kanssa kohti olohuonetta. Hän laski lasit matalalle sohvapöydälle toivoen, etteivät heräävät koirat kaataisi niitä rymistelemällä ympäriinsä miten sattuu ja kurkotti rapsuttelemaan koirakasaa.
"Herätys vintiöt", hän jutteli lempeästi koirille yrittäessään maanitella raukeita otuksia ylös mukavalta paikaltaan sohvalla. Roo venytteli nautinnollisesti ja Fuego kääntyi oikeinpäin, mutta sohvalta kumpikaan ei vapaaehtoisesti ollut lähdössä. "Tehkääs tilaa", hän nauroi hätistellessään eläimiä hyväntuulisesti. Koirat heiluttivat häntiään ja hetken patistelua kuunneltuaan könysivät lattialle. Virnistäen Evelyn istahti sohvalle ja kurkotti kaukosäätimen käteensä. Nelijalkaiset venyttelivät vielä lattiallakin, ennenkö taisivat keksiä Klausin leipien kanssa, sillä peräkanaa molemmat lähtivät jolkottelemaan keittiön suuntaan. Mokomat ahneet karvakuonot. Hän selaili kanavia etsien mitä tahansa katsomisen arvoista. Romanttisen komedian yli hän hyppäsi saman tien, mutta alkutekstejä pyörittävä toimintaelokuva kuulosti ihan lupaavalta. Ei kai elokuva, joka oli pelkkiä räjähdyksiä voisi olla kovin huono? Ainakaan se ei olisi siirappisen suloinen kaikkine kulutettuine romanttisine repliikkeineen.
"Olisi ehkä pitänyt aikanaan opettaa koirille, ettei huonekaluille ole asiaa", Evelyn virnisti Klausin saapuessa. "Oli melkoisen taistelun takana että sain vallattua sohvan takaisin meille."

Klaus taiteili perässä leipälautasten kanssa ja oli kompastua koiriin, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä hänen jalkoihinsa. Niinpä tietenkin, ruuan perässä, ruojat. Hän väisteli nauraen heiluvia häntiä ja raivasi tiensä Evelynin luo sohvalle. Hän tarjosi toisen lautasen naiselle.
”Sehän vain tarkoittaa sitä että tarvitsemme isomman sohvan”, hän naurahti ja töni Roota alas lautasensa kimpusta. Ehkä olisi ollut hyvä opettaa sekin tavoille, mutta kun koira oli vain aina niin suloinen kerjätessään suurilla ruskeilla silmillään. Ei sille voinut olla vihainen.
”Koitahan nyt”, hän torui kun koira hyppäsi sohvalle ja työnsi kirsuaan hänen lautaselleen. Hieno eläin. Roo sai lopulta häädön lattialle ja tuntui alistuvan kohtaloonsa, sillä siirtyi näykkimään Fuegon leikkiin kutsuen.
”Joko valitsit?” hän kysyi viitaten ruudulla pyörivään toimintaan. Onneksi hänen naisystävänsä ymmärsi hyvän päälle.

Evelyn nauroi. Vai että isomman sohvan.
"Tarjoudutko vapaaehtoisesti kantamaan itseksesi tämän ulos ja isomman sohvan sisään?" Hän haastoi huvittuneena ja tarttui leipäänsä tyytyväisenä. Koirien pölhöily ei varmasti olisi saanut olla niin huvittavaa kuin millaisena hän sen näki. Hän olisi surkea koirankouluttaja. Ajatella, että joskus Fuegokin oli omistanut moitteettomat käytöstavat. Nykyään koira oli ihan rappiolla, kun hän ei jaksanut vaatia paikoillaan istumista remminlaiton ajaksi tai käskenyt nelijalkaisia odottamaan lupaa syödä laskiessaan nappuloiden täyttämät ruokakipot maahan.
"Tämä vaikutti vaihtoehdoista parhaalta", hän virnisti ja ujuttautui lähemmäs miehen kylkeä varsin tyytyväisenä oloonsa. Muutto oli käynyt voimille, mutta nyt oli ihana rentoutua rakkaan miehen kainalossa elokuvasta nauttien. Elokuvailtojakin olisi niin paljon helpompi järjestää jatkossa, kun ei tarvitsisi miettiä asuntojen välillä loikkimista. Mikseivät he olleet tehneet tätä jo aiemmin? Aivan, koska olisivat varmasti juosseet siinä kohtaa kilpaa vastakkaisiin suuntiin, kun nytkin muuttoauton kyydissä vallinnut tunnelma oli ollut varsin jännittynyt.
"Noilla ei kyllä taida olla kuin kaksi vaihdetta. Joko ollaan ihan untenmailla tai sitten paahdetaan täysillä", Evelyn hymähti katsellessaan koirien painia olohuoneen lattialla. Kauankohan kestäisi, että nelijalkaiset oppisivat talon pohjapiirrustuksen niin hyvin etteivät törmäilisi seiniin, ovenkarmeihin ja huonekaluihin innostuessaan juoksemaan hippaa? Toivottavasti ei kovinkaan kauaa. Hän oli melko varma, että Fuego oli jo kerran hankkinut hiusmurtuman kylkiluuhunsa liu'uttuaan täydellä vauhdilla päin kirjahyllyn kulmaa vanhallakin asunnolla, eikä moista kokemusta tarvitsisi uusia.

”Itsekseni, miksi muka?” Klaus parahti mutta päätti jättää isommasta sohvasta haaveilun. Ei hänestä olisi raahaamaan sohvia pitkin päivää, joten ehkä pitäisi vain tyytyä ajamaan koirat sohvalta kun halusi sille istuutua. Hän hyväksyi varsin suopeasti valitun elokuvan ja kiersi kätensä Evelynin ympäri siltikin, vaikka joutui laskemaan lautasen syliinsä ja syömään vain yhdellä kädellä. Tuntui hyvältä rauhoittua toisen lähellä, vaikka muutto olikin ajatuksena yhä absurdi. Hyvin se menisi.
”Ihan yhtä sekopäitä molemmat”, Klaus naurahti koirista ja siirsi katseensa niistä television ruutuun. Hän huomasi vasta syödessään miten nälkäinen olikaan ja ahmi leivät tavallista nopeammin. Ehkä juoksulenkki ja ahkera muuttaminen olivat vieneet energiaa enemmän kuin hän oli uskonut. Mies kurottautui laittamaan lautasen pöydälle ja nostamaan lasin käteensä, eikä aikaakaan kun Roon kuono oli kiinni leivänmuruissa. Klaus älähti koiralle ja kumartui työntämään lautasta pidemmälle. Kaikkea sitä sai nähdä.
”Taitaa olla syytä juoksuttaa ne vielä”, hän arveli ääneen, kun koirat olivat löytäneet yllättäen kadonneen energiansa. Se siitä rauhallisesta illasta.

"Koska minä en ole kantamassa sohvaa, mieti nyt paljonko se painaa", hän nauroi ajatellessaankin miltä se näyttäisi, kun hän yrittäisi raahata painavaa huonekalua ulko-ovelle ja aina autolle asti. Ehei, hänelle riitti muuton myötä kannetut tavarat, ja niistäkin raskaimmat olivat olleet palkattujen muuttomiehien siirreltävinä.
"Ne ovat, mutta ainakin ne ovat meidän sekopäämme", hän vastasi hellästi koiria silmäkulmastaan vilkuillen. Olivathan ne suloisia leikkiessään, mutta enemmän hän huolehti tavaroiden perään. Ainakin leivät olivat koirien ulottumattomissa, vaikka Roo koettikin onneaan murujen kanssa.
"Onneksi ne voi edelleen laskea ovesta takapihalle riehumaan", nainen huokaisi laskettuaan tyhjän lautasensa miehen lautasen seuraksi sohvapöydälle. "Mieti nyt, jos niiden kanssa saisi aina lähteä tallustamaan katuja pitkin", hän naurahti päätään pudistellen. Heidän koiriensa energiatasolla he eivät muuta ehtisi tehdäkään kuin käydä töissä ja lenkillä nelijalkaisten kanssa.

Klaus hymyili. Heidän sekopäitään. Oli omituista jakaa jotakin omaisuutta, vaikkakin koira, jonkun kanssa, mutta se oli silti vain positiivista. Hän jakoi Roon mielellään elämänsä naisen kanssa, vaikka pelkäsikin sitä hetkeä, että heillä menisi sukset ristiin ja Roo joutuisi eroon parhaasta ystävästään sekä emännästä. Koirasta näki että se oli omaksunut koko konkkaronkan perheekseen, mikä lämmitti mieltä erityisesti.
”Onneksi”, hän huokaisi ja nojautui sohvan selkänojaan rutistaen Evelyniä lähemmäs.
”Täytyy joku päivä tarkistaa aita, että se varmasti kestää nuo kaksi”, hän muistutti itseään ääneen ja pohti, jos koirat olisi vain voinut aina heittää ulos kun ne alkoivat päättömän rallin sisällä. Ehkä vielä joku päivä niillä voisi olla vapaa kulku ulos, mutta vielä toistaiseksi olisi parempi vahtia niitä.
”Kuinka kauan menee, että Fuego oppii avaamaan oven ulos?” Mies kysyi hymyillen Evelyniltä ja luovutti elokuvan seuraamisen suhteen. Onneksi sellaisia ei pahemmin tarvinnut silmää räpäyttämättä seurata, vaan perässä pysyi vähemmälläkin vilkuilulla.

Evelyn painautui mielellään lähemmäs miestä, jonka kanssa tahtoi jakaa koko elämänsä. Siihen sisältyi asumisen lisäksi koira, joka varmasti osaisi osoittaa mieltään, jos hän menisi viemään pitbullinsa kauas muista. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut ikinä murehtia, tulisivatko koirat toimeen keskenään päivän aikana. Ne eivät nahistelleet leikkiä rajummin ikinä.
"Nuo kyllä laittavat minkä tahansa rakenteen koetukselle", nainen huomautti naurahtaen. Fuegon pää tuntui olevan umpiluuta, ainakin jos sen otti huomioon, miten usein koira paineli otsa edellä päin jotakin kiinteää estettä eikä tuntunut hämmentyvän lainkaan kolhustaan.
"Toivottavasti kauan", Evelyn pudisteli päätään. "Pitää toivoa, ettei se opi sitä koskaan. Naapurit eivät välttämättä ymmärtäisi, mitä koirat tekevät pihalla neljältä yöllä itsekseen, tai miksi ovi jää auki koko yöksi niiden jäljiltä", hän naurahti. Eipä sillä, aika uhkarohkea saisi olla jos lähtisi nuuskimaan, mikä syy oven aukiololle olisi, kun kaksi koiraa säntäisivät metelillä (mutta todennäköisesti rakastavina pösilöinä) tulijaa vastaan. Hän seurasi sivusilmällä televisioruudun tapahtumia, mutta miksipä sitä nyt täysin elokuvaan uppoutuisi, kun yhtä hyvin saattoi keskustelun lomassa piirrellä kuvioita miehen kylkeen ja vatsaan sormenpäillä.

Klausin sormet silittelivät Evelynin olkapäätä ja hän nojasi leukansa hetkellisesti naisen päätä vasten. Se tuntui hyvältä. He olivat yhteisessä kodissa koko perhe, eikä sieltä olisi poistuttava, paitsi ehkä töihin. Sieltä ei kuitenkaan tarvitsisi lähteä toiseen asuntoon hakemaan puhtaita vaatteita, tai huvikseen, jotta oma asunto ei olisi ihan tyhjillään viikkotolkulla. Slaley olisi kohta enää muisto vain ja heistä tulisi pesunkestäviä kaupunkilaisia. Klaus oli toki asunut kaupungeissa ennenkin, minkä vuoksi paluu sivistyksen pariin pikkukylästä tuntui oikeastaan ihan tervetulleelta muutokselta.
Evelynin sormien hellä kosketus tuntui lämpimältä ja sai Klausin ajatukset ihan väärille raiteille. Hän rykäisi hiljaa ja yritti keskittyä elokuvaan, sillä sitähän heidän oli määrä katsoa. Tai vielä edes koirat ulos. Hän arveli että tuskin Evelyn pistäisi uuden kodin kastamista pahakseen, mutta ehkä hän voisi odottaa siihen asti, että he tosiaan pääsisivät makuuhuoneen puolelle. Läheisyys oli jotakin mihin harvemmin pitkien työpäivien jälkeen oli aikaa, ja nyt siinä halaillessa ajatukset pääsivät juoksemaan turhan vilkkaasti.
”Päästän koirat ulos”, Klaus rykäisi ja yritti nousta pehmeästi sohvalta. Hän asteli avamaan takapihan oven ja kaksi karvakuonoa ryntäsivät salamana ulos.

Evelyn nautti siitä, miten he saattoivat vain olla, ilman mitään mikä pakottaisi nousemaan ja tekemään jotakin. Totta kai täällä olisi edelleen vaikka kuinka paljon tehtävää - laatikoita riittäisi purettavaksi vaikka koko yöksi ja tavaroita voisi aina järjestellä maailman loppuun asti, mutta sillä ei ollut kiire. He saivat silloin tällöin ottaa aikaa itselleen ja toisilleen ja vain olla. Kaikki hoituisi kyllä myöhemminkin. Ei tarvinnut yrittää tehdä kaikkea juuri tässä hetkessä. Oli helppo rentoutua tietäen, ettei mikään tekemätön jäänyt nakuttamaan takaraivossa olemassaolostaan. He olivat tänään tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi.
"Mmhmm", hän hymisi vain aavistuksen pettyneenä, kun lämpöinen mies nousi viereltä. Evelyn kurkotti sohvan päätyyn penkomaan aiemmin tyhjäämättä jääneestä säkistä vilttiä ympärilleen ja yritti keskittyä elokuvaan, joka oli saanut soljua taustalla tähän asti. Sisälle asti kantautuvista innokkaista haukuista päätellen koirat nauttivat ulkona ryntäilystä täydellä sydämellään, kuten taisivat aina nauttia kaikesta mitä tekivät. Osaisivatpa hekin elää yhtä huolettomasti kuin karvakuonot, jotka tarttuivat jokaiseen hetkeen kuin se olisi ensimmäinen ja viimeinen. Sohvallaoleilu kävi nopeasti tylsäksi itsekseen, joten nainen nousi purkamaan säkistä värikkäät tyynyt ja toisen viltin sohvalle, ennenkö hiihteli asunnon takaovelle toinen viltti yhä harteillaan.
"Uskallan melkein väittää, että olen onnellisempi kuin nuo kaksi yhteensä", hän virnisti nyökäten koirien suuntaan, joita mikään ei koskaan tuntunut hidastavan ja ujuttautui miehen kylkeen kiinni. Kai koiria pitäisi valvoa siihen asti, että ne oppisivat tuntemaan pihamaan eivätkä ehkä juoksisi pää edellä päin aitaa.

Klaus katseli koirien menoa hymyillen. Hänestä oli mukava nähdä että ne eivät olleet moksiskaan maisemanvaihdoksesta vaan sopeutuivat nopeasti uuteen kotiin. Hän vilkaisi Evelynin suuntaan tuon tullessa ja suupielet kaartuivat hölmön onnelliseen hymyyn. Oli ihana kuulla, että toinen oli onnellinen, ja vielä ainakin osin hänen takiaan. Klaus veti vilttiin kääriytyneen avopuolisonsa kainaloon ja painoi rakastavan suudelman huuliin.
”Niin minäkin”, hän kuiskasi hiljaa hengittäen naisen hiusten tuttua tuoksua sisäänsä. Olo oli raukea ja hyvä, vaikka asunto oli vieras ja vielä laittamatta kunnolla. Silti se olisi heidän kotinsa, toivottavasti vielä pitkän aikaa, ja Klaus tekisi kaikkensa kotiutuakseen sinne ja pitääkseen suhteen kunnossa vielä yhteen muutonkin jälkeen.
”Muutto oli ehkä paras idea koskaan”, hän mutisi tummiin hiuksiin ja etsi sitten Evelynin katseen.
”Muistuta minua sitten vielä kun alan katua.”

Tässä oli hyvä olla, Evelyn ajatteli silmät suljettuina vastatessaan miehen suudelmaan. Miksei olisikaan ollut, kun kaikki maailmassa oli niin hyvin. Heillä oli uusi, ihana ja ennen kaikkea yhteinen koti, joka alkoi tuntua kodilta joka hetki enemmän. He saisivat rakennettua tänne yhteisen arjen ja elämän, eikä mikään estäisi heitä. Oli helppo nauttia siitä hetkestä ja toivoa, että se kestäisi ikuisesti. He kaksi, uuden kodin kynnyksellä, katsomassa kuinka koirat leikkivät keskenään. Elämä ei olisi voinut järjestyä tämän paremmin.
"Ehkä?" Nainen kysyi huvittuneena, mutta hymyili lämpimästi miehelle. Kyllä hän tiesi, mitä toinen tarkoitti, ja oli aivan samaa mieltä. Muutto oli ollut paras idea pitkiin aikoihin. Se oli tuntunut aluksi ahdistavalta, pelottavalta ja painajaisiin tunkeutuvalta, mutta nyt se tuntui oikealta. Se tuntui ratkaisulta, joka heidän oli kuulunut tehdä tässä kohden elämäänsä.
"Muistutan, jos muistutat minua", hän naurahti pehmeästi ja nousi varpailleen hakeakseen miehen huulet suudelmaan. Täällä ei ehkä ollut Slaleyn uinuvan kylän suomaa rauhaa ja vapautta katseilta, mutta mitäpä siitä. Jos joku naapureista harrasti asuntojen kyttäämistä niin oma oli ongelmansa.

Klaus hymähti huvittuneena, kun Evelyn tarttui hänen epäröintiinsä niin kovin. Okei, muutto oli hyvä idea. Ei vain ehkä, vaan oli. Hän sai uuden aiheen naurahtaa kun nainen epäilemättä ajatteli, että jossakin vaiheessa mieli voisi muuttua kummankin osalta. No, onneksi heillä oli toisensa muistuttamassa, että elämä yhdessä saattoi olla ihan kivaa. Klaus kumartui suudelmaan ja veti naista lähemmäs itseään käsivarsi tuon ympärillä.
”Mitä olen tehnyt ansaitakseni näin upean naisen”, hän hymyili suudelman jälkeen ja koko parhaaksi tehdä sen uudelleen. Kunpa Evelyn ei koskaan katoaisi siitä mihinkään.

"Voisin sanoa samaa", nainen naurahti pehmeästi. Klausin saaminen osaksi elämää tuntui todelliselta lottovoitolta, ja yhtä yllättävältäkin. Ei hän ollut osannut kuvitella, että löytäisi Englannista miehen, jonka rinnalta ei haluaisi poistua mihinkään. Hän oli ajatellut asuvansa muutaman vuoden Euroopan puolella ja palaavansa sitten takaisin Yhdysvaltoihin. Etsinyt töitä jostakin länsirannikolta ja asettunut aloilleen jonnekinpäin kotimaataan. Nyt moiset suunnitelmat tuntuivat täysin typeriltä. Miksei hän ollut alusta asti suunnitellut rakentavansa koko elämänsä tänne?
Suudelma katkesi siihen, kun Fuego palasi ovelle ja tietenkin kilttinä ja hyvätapaisena koirana vaati huomiota hyppäämällä omistajiaan päin. Evelyn toivoi että olisi voinut olla oikeasti vihainen koiralle, jonka tassut olivat märät sen kiidettyä nurmikolla sinne tänne, mutta päätyi sen sijaan vain tönimään pöljää kauemmas.
"Minulla alkaa olla tunne, että koirat ovat päättäneet olevansa perheen tasavertaisia jäseniä", Evelyn naurahti Fuegon lopetettua päälle hyppimisen. "Tules nyt sisään sieltä", hän hätisteli koiraa joka ravasi sisään ja ulos osaamatta selkeästi päättää, missä halusi olla. Hänkin siirtyisi mieluusti yläkertaan ja luopuisi viltistään, joka tosin oli mukavasti suojannut ovesta vetävän ulkoilman vilpoisuudelta tähän asti.

”Minusta tuntuu samalta”, Klaus naurahti Evelynille Fuegon kastellessa hänen housunsa. No, olkoon. Roo pyyhälsi paikalle ja tyytyi pyörimään toisen koiran perässä ja ne oli nopeasti paimennettu sisälle. Klaus sulki oven ja lukitsi sen mielenrauhan ja tavan vuoksi varmistaen vielä, että se oikeasti oli kiinni. Hän kävi sulkemassa television ja asetteli kaukosäätimet täsmälliseen riviin pöydälle.
”Mennäänkö ylös?” Hän kysyi tarjoten herrasmiehenä käsivarttaan hymyn kera. Sellainen ei niin sopinut hänelle ja oli lähinnä pelleilyä, mutta milloin sitä nyt ei kohteliaaksi heittäytyisi jos voisi.