Life is meant to be shared

"Meidän pitää ehkä tehdä asialle jotakin", hän pudisteli päätään koirien pyörimistä seuratessaan. Oli siinäkin kaksi pöhelöä. Hän epäili koirien rauhoittuvan heti kun asunto pimenisi, mutta juuri nyt ne tuntuivat olevan jälleen täynnä virtaa. Mistä ihmeestä ne edes löysivät energiaa häseltämiseensä? Johan ne olivat saaneet juosta niin takapihalla kuin lenkilläkin, ja silti virtaa riitti. Mahdottomat otukset. No, kunhan maastoihin taas uskaltaisi, voisivat koirat juosta hevosten perässä pitkiä lenkkejä. Eiköhän se riittäisi uuvuttamaan heidänkin rasavillin kaksikkonsa. Evelyn seurasi olohuoneeseen miehen perässä sen verran että saattoi heittää viltin sohvalle. Ei sitä viitsinyt yläkertaan viedä mukanaan tai unohtuisi pian sinne. Hänellä oli paha tapa kannella tavaroita huoneista toisiin ja hukata ne sitten talon sisälle.
"Mennään", hän naurahti ja tarttui tarjottuun käsivarteen. "Sinustahan on tullut oikea herrasmies", nainen ei voinut olla virnistämättä. Olihan Klaus ollut aina kohtelias ja kiltti mies, että ehkä oli väärin väittää miehen löytäneen herrasmiesmäiset puolensa vastikään. Toisaalta, koskapa pieni pilanteko olisi ketään satuttanut.

Klaus hymisi vastaukseksi. Tekisi ehkä hyvää pistää koirat ruotuun, etteivät ne ihan villiintyisi kun omistajat antoivat riehua. Hän taputti kädellään Evelynin kämmenselkää hymyillen.
”Pitäähän sitä joskus yllättää”, hän naurahti miettien, mikä häneen oli mennyt. Mies johdatti Evelynin kapeita portaita ylös ja varoi astumasta edellä ravaavien koirien häntien päälle tai kannoille. Olisi ihan tervetullutta kaatua sängylle peiton alle, olihan päivä ollut raskas ja pitkä.
”Ensimmäinen yö yhteisessä kodissa. Mitenhän sitä nukuttaa?” Klaus jutteli niitä näitä astuessaan makuuhuoneeseen. Roo loikkasi suoraa päätä sängylle ja pyöri ympyrää peitolla sotkien sen täysin.

"Se on hyvä", hän vastasi hymy huulillaan kiivetessään portaita. Kauankohan kestäisi, ettei portaikossa kompuroisi vaikka kiitäisi kiireellä pimeydessä niitä ylös tai alas? Hän pudisteli päätään koirien riehumiselle ja tavalle, jolla ne valloittivat pedatun sängyn hetkessä. Voi luoja heidän karvakasoistaan oli tullut mahdottomia.
"Kohtahan se selviää", Evelyn naurahti. Hetken kestäisi tottua tässä huoneessa heräämiseen, mutta kyllä sekin tapahtuisi ajan kanssa. Jännitys tuntui kuplivan vatsassa ajatuksesta, että tässä he nyt oikeasti olivat. Heidän kotinsa. Järjellä ajateltuna tässä ei ollut mitään uutta, jatkuvastihan he olivat nukkuneet milloin kumman asunnolla, mutta järkeä ei tänäiltana kuunneltu.
"Koirat ainakin ovat kuin kotonaan jo nyt", hän pudisteli päätään hymy huulillaan ja alkoi avata letittämiään hiuksia. Hän ei halunnut olla aivan käkkäräpää aamulla, joten paras vapauttaa suortuvat yötä varten. Suihkukin kuulosti houkuttelevalta. Mies voisi sillä aikaa häätää koirat sängyltä, johon ne tuntuivat kovaa kyytiä asettuvan nukkumista varten päiväpeitosta huolimatta. Voi karvakuonot sentään.

”Jotenkin en ylläty”, Klaus hymyili vinosti koirien kotiutumiselle ja pyöritteli päätään. Hän suukotti lettiään avaavan naisen otsaa ja kääntyi katsomaan lemmikkejä. Roo näytti aivan liikaa siltä että asettuisi nukkumaan, joten mies tarttui päiväpeiton reunaan ja nyki sitä eläinten alta toivottamana. Ei siitä mitään tulisi.
”Nyt penskat alas”, hän käski terävällä äänellä ja isäntänsä äänestä innostunut Roo tuli luokse yrittäen hypätä nuolemaan kasvoja. Senkin otus. Klaus hätisteli ne pois peitolta jotta saattaisi riisua sen valmiiksi yöpuulle.
”Olisi ehkä parempi opettaa ne pysymään poissa sängyltä”, hän ilmaisi ääneen vaikka arveli, ettei se tulisi tapahtumaan. Koirathan olivat heidän lapsiaan.

Evelyn naurahti. Niinpä. Koirat tuntuivat kotiutuvan mihin tahansa, jossa oli tilaa leikkiä, pehmeitä paikkoja joilla nukkua ja he seuraksi. Viimeinen tosin oli vain ehdotus, mutta ei välttämättömyys. Koirat tottuisivat varmasti heitä nopeammin kaupunkielämään.
"Onnea yritykseen", nainen nauroi katsellessaan koirien touhotusta. Siinähän niille yrittäisi opettaa, ettei sängylle ollut enää mitään asiaa, kun olivat vuosia vallanneet paikkojaan heidän lakanoidensa lomasta. Hän juoksutti sormiaan hiusten lomasta setviessään lettiä auki ja päätti ottaa pikaisen suihkun. Hiukset ehtisi pestä aamullakin, mutta muuttolaatikoiden kantelu tuntui kerryttäneen sellaisen pölykerroksen iholle, että suihku kuulosti taivaalliselta idealta.
"Käyn pikaiseen suihkussa", hän ilmoitti kadotessaan huoneesta hiuksiaan korkealle nutturalle kasaten. Ehkä koirat olisivat sillä aikaa tyytyneet paikkoihinsa lattialla. Todennäköisimmin ne olisivat vallanneet toisen puolen sängystä ja hän saisi tehdä töitä mahtuakseen itse leveään parisänkyyn. Sääli kun enää tätä leveämpiä malleja ei tuntunut olevan markkinoilla. Ehkä koirille pitäisi ostaa oma koirapeti - tosin heidän karvakuononsa tuntien se ei kelpaisi, koska he eivät nukkuisi siellä. Hölmöt karvakasat. Onneksi ne olivat niin suloisia, ettei niihin voinut todella tympääntyä.

Klaus pyyhki mielestään pian ajatuksen liittyä Evelynin seuraan suihkuun, sillä nainen varmasti halusi peseytyä eikä siitä tulisi mitään jos he molemmat olisivat siellä. Hän tyytyi taittelemaan päiväpeittoa kasaan johonkin nurkkaan ja tyynyjä sen päälle. Koirat eivät helpottaneet, sillä ne juoksivat milloin päiväpeitto kasaan, milloin yrittivät napata koristetyynyjä hampaisiinsa ja juosta ne mukanaan muualle asuntoon. Hölmöt. Klaus riisui vaatteensa asetellen ne väliaikaisesti huoneen lipaston päälle, koska ei keksinyt siihen hätään keskellä muuttoa muutakaan. Hän laski puhelimen yöpöydälle ja raotti peittoa, jotta pääsisi sujahtamaan sinne kun oikea hetki tulisi. Hän päätti lähteä katsomaan, pääsisikö kylpyhuoneeseen pesemään hampaat. Olikohan hammasharja jo peilikaapissa? Mies koputti oveen ja painoi kahvan alas toivoen, ettei se ollut lukossa.

Lämmin vesi tuntui ihanalta laatikoiden kantelun jumiuttamissa lihaksissa. Hän oli varma, että voisi unohtua suihkuun ikuisuudeksi, mutta yritti olla ripeä. Aamulla voisi ottaa pitkän suihkun karistellakseen unet silmistä. Hän hyräili hiljalleen silmät suljettuina muistuttaen itseään jatkuvasti siitä, ettei voisi jäädä sinne pitkäksi aikaa. Suihkuun oli niin tavattoman helppo unohtua, eikä se ollut nyt tarkoituksena.
"Saitko ajettua koirat kokonaan sängyltä vai nukutaanko me lattialla?" Hän virnisti kuullessaan kylpyhuoneen oven käyvän. Nainen epäili, että koirat kiipeäisivät sänkyyn joka tapauksessa aamuun mennessä. He olivat opettaneet koirat aivan liian hyvään kun olivat sallineet nukkumisen sängyllä. Evelyn sulki suihkun jääden heti kaipaamaan veden lämpöä, kun kylmä ilma kosketti kosteaa ihoa. Hyihyihyi, onneksi pyyhe oli sentään lähellä. Paksuun pyyhkeeseen kääriytyminen auttoi edes hieman. Hän kurkotti oman hammasharjansa peilikaapista, sillä edestakaisin ramppaaminen tuntui typerältä. Kyllä hän sen hetken tarkenisi pyyhkeessä, kun hiuksetkaan eivät olleet märät. Talven keskellä oli helppo ajatella kaiholla merentakaisen lapsuudenkodin lämpimiä iltoja.

Klaus astui kylpyhuoneeseen ja naurahti Evelynin ensimmäisille sanoille.
”Sinne ne jäi riepottamaan koristetyynyjä”, hän mainitsi kuin ohimennen ja alkoi kaivaa peilikaappia. Kaikki näytti olevan paikallaan, ja mies nappasi hammasharjan kiitollisena järjestelmälliselle ja ahkeralle naisystävälleen.
”Sinä se olet ehtinyt jo tehdä kaiken”, hän kiitteli puristaessaan hammastahnaa harjalle ja työntäessään sen suuhunsa. Tuntuipa hyvältä olla yhdessä hampaiden pesulla, vaikkei se mitään kovin eriskummallista ollutkaan. Nyt he olivat kuitenkin yhteisessä kodissa ja jollakin tavalla se lämmitti sydäntä, että he saattoivat tehdä jotakin niin arkista yhdessä. Mies hymyili ihan huomaamattaankin iltatoimien aikana ja hampaiden pesun jälkeen hän huuhteli vielä kasvonsa kylmällä vedellä.
”Luulen, että paikkamme on ehkä viety tällä välin”, Klaus arveli hymyssä suin pyyhkeeseen kääriytyneelle naiselle. Ehkä he onnistuisivat raivaamaan sopivan kolon itselleenkin.

"Aijai", nainen naurahti, "tyynyparat. Saadaan sitten seuraavaksi siivota niiden täytteitä kaikkialta." Toivottavasti ei. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö koirat saisi yhdessä revittyä tyynyjä kappaleiksi jos intoutuisivat niillä leikkimään. Ehkä ne tosin kantaisivat niitä vain huoneesta toiseen keskinäisen köydenvedon sijaan ja ainoa harmi jota tyynyille koituisi olisi kuolakerros. Hän pesi hampaansa tyytyväisenä siihen, miltä kylpyhuone jo näytti. Oli pyyhkeitä mihin kuivata käsiä ja kasvoja, hammasharjat olivat peilikaapissa, nestesaippupullo altaan vierellä. Kylpymattokin oli löytynyt lattialle. Jos unohti muissa huoneissa odottavat säkit ja laatikot, saattoi hetken kuvitella muuton olevan jo ohi.
"Todennäköisesti on", Evelyn virnisti huuhdeltuaan suunsa. Hän sujautti hammasharjan takaisin paikoilleen, vilkaisi kasvojaan peilistä ja oli laiskuudessaan kiitollinen siitä, ettei ollut vaivautunut edes ripsiväriä laittamaan valmistautuessaan aamulla muutto-operaatioon. Nyt saattoi vain siirtyä paljain jaloin makuuhuoneen puolelle ja etsiä jotakin mukavaa päällepantavaa yötä varten. Hän vilkaisi huvittuneena koiria, jotka olivat onnistuneet valloittamaan sängyn lähes kokonaan. Tyynyjen hajanaisista sijainneista päätellen niitä oli ehtinyt kannella mielin määrin ennen kuin oli tarvinnut kupsahtaa kyljelleen sängylle koko sängyn leveydeltä. Mahdottomat otukset.

Klaus viimeisteli iltatoimensa kylpyhuoneessa ja siirtyi pian Evelynin perässä makuuhuoneen puolelle. Mies naurahti ääneen koiria sängyllä ja keräili muutaman tyynyn niiden jäljiltä asetellen ne samaan sekavaan kasaan, jossa päiväpeitto oli. Hän sulki verhot ja pujottautui jonnekin karvakasojen jättämään koloon sängylle yrittäen kiskoa peittoa paljaiden jalkojensa päälle.
”Väistähän nyt”, hän komensi hellästi kun Fuegon takamus oli peiton päällä. Kaikenlaista sitä sai kestää koiranomistajana. Mies koki yövaatteet täysin turhiksi ja olisi mielellään ottanut Evelynin vierelleen täysin vaatteitta, mutta tuo näytti kaivavan jotakin kaapista. Tylsää.
”Et sinä mitään yövaatteita tarvitse”, hän päätti puuttua tilanteeseen ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Evelyn naurahti vilkaistessaan koirien kanssa käytävää taistelua sängystä. Olivatko ne oikeasti olleet aina tuollaisia? Järki sanoi että olivat, sillä mitäpä karvakuonot yhdessä yössä tai päivässä olisivat oppineet, mutta siitä huolimatta käytös tuntui korostuvan. Kenties koirien tapaan vallata pehmeät istumapaikat vain kiinnitti enemmän huomiota nyt, kun koko asunnossa ei ollut montaa paikkaa mihin asettua mukavasti, kun suurin osa oli muuttolaatikoiden takana piilossa.
"Vai niin", hän virnisti luopuessaan pyyhkeestä jotta saisi sen kuivumaan kaapin oven päälle. Kylpyhuoneeseen oli aivan liian pitkä matka. Evelyn aukaisi hiuksensa matkalla sängylle ja päätyi varsin koruttomasti tönimään Fuegoa sivuun, jotta mahtuisi itsekin peittojen alle.
"Älä sitten valita kun varpaani ovat jääkylmät", nainen naurahti tönien koiraa jalkopään suuntaan. Ne tuntuivat kyllä molemmat tehneen lähelletunkemisesta uuden kilpailulajin. Ehkä uuden koiranpennun ostoa joutuisi harkitsemaan vielä kerran. He eivät enää mahtuisi omaan sänkyynsä, jos sinne tunkisi vielä kolmas karvakuono kuorsaamaan. Se hyvä puoli sängyssä nukkuvissa koirissa tosin oli, että ne olivat tavattoman lämpimiä. Ehkä se oli kaiken niiden tuoman hiekan ja karvan ja tilanpuutteen arvoista.

Klaus virnisti hämärässä, kun sai Evelynin ylipuhuttua vaatteiden turhuudesta. Hän raotti peiton kulmaa ja päätti kestää kylmätkin varpaat sen ansiosta, että saisi alastoman naisen viereensä. Hän värähti kevyesti tuntiessaan Evelynin suihkun jäljiltä viileän ihon omaansa vasten mutta tarjoutui ottamaan toisen kainaloonsa lämmittelemään. Ei sillä, että paksun täkin ja koirien kanssa olisi voinut kovin kylmä enää olla, mutta kyllä rakkaan vieressä oli kaikista parasta nukahtaa. Mies painoi suudelman Evelynin otsalle kiertäessään kätensä suojelevasti tuon ympärille.
”Tarvitsemme oman sängyn”, hän mutisi kun potkaisi vahingossa Roota ja se urahti tyytymättömästi kun joutui vaihtamaan paikkaa.

Evelyn painautui tyytyväisesti miestä vasten. Ainakin toisen kainalossa oli lämmin ja mukava olla, vaikka koirat valtasivatkin suuren osan leveästä sängystä. Se joka väitti, ettei pari keskikokoista koiraa mitenkään voineet tehdä sängystä ahdasta eivät olleet koskaan tutustuneen Roohon ja Fuegoon.
"Luuletko että nuo suostuisivat nukkumaan eri sängyllä kuin me?" Hän naurahti käpertyessään paremmin miehen kainaloon. Eipähän tarvinnut murehtia siitä, paljonko yöllä tuli kierittyä ja potkittua, kun sängyssä ei yksinkertaisesti ollut tilaa moiseen koirien vallattua suuren osan itselleen.
"Kai ne vain kuvittelivat, että ne hylättiin julmasti, kun jätimme ne odottamaan vanhalle kämpälle päiväksi ja kostavat sen nyt tunkemalla lähelle", Evelyn virnisti. Niin varmaan. Ainahan koirat tunkivat niin lähelle kuin vain pääsivät. Hän suukotti miehen leukaa ujuttaessaan kylmät varpaansa paljon suurempien jalkojen sekaan ja hymyili onnellisena. Heidän kotinsa. Vau. Muutto oli ollut raskas keholle, mutta ajatus yhteisestä kodista huuhtoi väsymyksen tehokkaasti mielestä. Miten ihmiset malttoivat nukkua kun muuttivat jonnekin? Hän olisi vain mielellään vain pyörinyt huoneesta toiseen ihmetellen sitä, että tämä tosiaan olisi nyt heidän kotinsa.

”Eivät suostuisi, olen siitä varma”, Klaus hymähti ja kurottautui rapsuttamaan jotakin karvaista tietämättä, kumpi koira se oli saati sitten mikä osa. Hän liikahti tuntiessaan epämiellyttävän kylmät jalat omiaan vasten, mutta tiesi naisenkin kohta lämpenevän. Koirat varmasti hivuttautuisivat pian vielä lähemmäs aistiessaan ihmisistä hohkaavan lämmön ja Klaus varmaan heräisi rinnan päällä tuijottavaan koiraan. Hän käänsi huomionsa Evelyniin ja suukotteli tuon huulia aivan rauhassa. Miten mukavaa oli ollut uudessa kodissa, kun ei tarvinnut enää jännittää muuttoa, vaan se oli ainakin periaatteessa tehty. Enää vähän purkamista, järjestelyä, siivoamista ja pihan kunnostusta, mutta muuten he olivat valmiit. Hän ei osannut ajatella, että vanha koti oli kymmenien kilometrien päässä eikä sinne olisi paluuta. Askel eteenpäin oli jännittävä mutta niin odotettu ja ihana.
”Toivottavasti pojat malttavat nukkua yön. Ei huvittaisi nousta keskellö yötä, varsinkaan kun lihakset alkavat särkeä muutosta”, Klaus toivoi ja mietti, että aamulla voisi olla hankala päästä ylös. Nyt ei tuntunut pahalta mutta hän tiesi siirrelleensä huonekaluja ja kantaneensa laatikoita niin paljon, että sen oli tunnuttava.

Fuegolla oli niin pitkä historia sängyssä nukkumisesta, että koiraa tuskin saisi enää sen eliniän aikana opetettua jättämään sänkyä rauhaan. Hän oli sallinut pitbullin viereensä vuodesta toiseen, joten olisi julmaa kieltää moinen huvi nyt. Sitä paitsi, Fuego ja Roo olivat rauhallisia unikavereita eivätkä painineet keskenään keskellä yötä. Ainakaan yleensä.
"Jos ne riehuvat jotakin, teljetään ne ulos makuuhuoneesta", hän virnisti painaen ties kuinka monennen suukon miehen huulille. Nyt kun Fuegokaan ei saisi takaovea auki sen ollessa lukossa, ei auttaisi muu kuin nousta itse jalkeille, jos koirat yllättäen päättäisivät etteivät olleet saaneet ulkoilla tarpeeksi päivän mittaan. Hän epäili sitä suuresti, sillä nelijalkaiset olivat saaneet juosta sielunsa kyllyydestä pitkin päivää, mutta oli niitä ihmeitä ennenkin tapahtunut.
"Tämä on ihan uskomatonta", hän huokaisi onnellisena ja hautasi hetkeksi kasvonsa miehen kaulansyrjää vasten. Heidän kotinsa. Sanapari ei tuntunut menettävän hohtoaan, vaikka sitä toistelisi miten usein tahansa.
"Hyvää yötä", Evelyn lisäsi suukottaen tiensä hellästi miehen kaulalta takaisin huulille. Saisi nähdä, miltä tuntuisi herätä uuteen aamuun uudessa kodissa.

Klaus hymyili autuaan onnellisena. Hänellä oli pehmeä sänky, uusi koti, upea Evelyn ja kaksi rasavilliä lapsen tapaista. Se oli lähinnä perhettä mitä hänellä oli koskaan aikuisiällä ollut ja mitä hän oli koskaan osannut toivoa. Hän tunsi löytäneensä paikkansa, sillä siihen hän kuului, siihen perheeseen. Nuoruuden sekoilut tuntuivat ajoittain niin turhilta ja elämän tuhlaukselta, ettei hän ollut kuvitellutkaan voivansa saada mitään niin normaalia enää koskaan. Nyt hänellä kuitenkin oli kaikki, mitä hän siihen hätään kaipasi.
”Hyvää yötä”, Klaus toivotti ja vastasi suudelmaan lempeästi. Mies veti Evelyniä lähemmäs ja hautasi kasvonsa tummiin hiuksiin. Mikään ei ollut niin ihanaa kuin nukahtaa rakkaan ihmisen viereen ja tietää, että heräisi siitä aamulla.

Evelyn hymyili sulkiessaan silmänsä ja painautuessaan paremmin miehen rintaa vasten. Hän ei uskonut koskaan nukkuneensa niin hyvin kuin oli nukkunut kaikki ne yöt, kun saanut jakaa petinsä Klausin kanssa. Tämä yö tuskin olisi poikkeus, varsinkin kun toinen koirista painautui ihanasti vasten jalkoja. Tuskin tulisi kylmä, vaikka lämmitys yllättäen pettäisi, sillä koirat tuntuivat olevan tehokkaampia lämpöpattereita kuin takka ja nykyaikainen lämmitysjärjestelmä yhteensä. Vastoin ennakko-oletustaan Evelyn huomasi unen hiipivän suorastaan salakavalan helposti käärimään muutosta jännittynyttä mieltä pehmeään peittoonsa. Ehkä uudessa kodissa pystyi sittenkin nukkumaan jo ensimmäisestä yöstä asti ilman sen suurempaa showta. Hän hymyili hengittäessään syvään ja antoi unen viedä mukanaan. Huomenna olisi jälleen uusi päivä täynnä laatikoiden purkamista ja illasta töitäkin.

Aamu valkeni suljetuista verhoista huolimatta, mutta tapojensa vastaisesti nainen ei herännyt harmaana hiipivään valoon. Vasta, kun koirat alkoivat liikehtiä levottomasti, jaksoi hän punnertaa toisen silmänsä auki pohtiakseen, mikä eläimiä nyt vaivasi. Fuego säntäsi heti tökkimään märällä kirsullaan hänen kasvojaan kun tajusi naisen heränneen, eikä ollut ainoa. Hän tönäisi koiria pois käheästi naurahtaen ja kierähti selälleen, joutuen heti ynähtämään kun jommankumman tassu polkaisi voimalla vatsaa. Ehkä oma sänky koirille ei olisi lainkaan hullumpi idea.
"Huomenta vaan teillekin", hän mutisi kiskoen peiton kasvojensa suojaksi, ennenkö koirat uusisivat pusuhyökkäyksensä. Ajatus lämpimien peittojen hylkäämisestä ja alakertaan kävelemisestä, jotta koirat voisivat käydä purkamassa takapihalla pahimmat yön aikana kerätyt höyryt, ei houkutellut sitten lainkaan. Ehkä rasavilli kaksikko kävisi seuraavaksi Klausin kimppuun, jos hän ei reagoisi niiden tökkiviin kuonoihin ja raapiviin tassuihin, kun koirat yrittivät kaivaa häntä näkyviin peiton alta.

Yö ensimmäisessä kodissa tuuditti Klausin nopeasti uneen. Hän tuskin mahtui liikkumaan koirien takia, mutta sekään ei estänyt nukkumasta yllättävän sikeästi ja hyvin. Hän havahtui puolittain koirien tassutteluun päällään ja vastahakoisesti yritti avata silmiään hämärässä huoneessa. Joko oli aamu? Mies haukotteli makeasti ja yritti töniä innostuneita koiria pois päältään, sillä kun hän oli osoittanut heräämisen merkkejä ne olivat tietysti tajunneet hänet hyväksi uhriksi.
”Mene nyt siitä”, Klaus murahti Roon itsepintaisuudelle, kun se ei tönimisestä huolimatta lakannut häiritsemästä häntä. Hän kohottautui puoliksi istumaan ja huomasi, että Evelynkin oli heräillyt jo.
”Huomenta”, hän toivotti aamuisin erityisen matalalla äänellään ja yritti taistella hereille unen ja valveen välimaastosta. Ilmeisesti oli aamu ja koirat vaativat lenkkiä. Mies pujottautui peiton alta istumaan sängyn reunalle aikeenaan lähteä alas laskemaan koirat pihalle.
”Voin heittää nämä ulos”, Klaus tarjoutui ja suojautui parhaansa mukaan koirien pusuilta. Hän keittäisi samalla aamukahvit, saisi jotain järkeä siihen päivään.

"Huomenta", Evelyn mutisi peiton alle piiloutuneena ja käpertyi kerälle, kun Fuego polkaisi tassullaan vatsaa. Umpf. Mitäpä hän hapella keuhkoissaan tekisi, kun yhtä hyvin koirat voisivat polkea päältä. Huokaisten nainen kurkisti peittojen suojista miehen liikkuessa. Ha! Koirat seurasivat perästä. Hän oli turvassa.
"Olet kultainen, rakas", hän ilmoitti hymyillen miehelle ja kampesi itsensä istuma-asentoon, ettei unohtuisi peittojen väliin. Pakko täältä olisi jossakin kohtaa nousta ja liikkua alakertaan, joten parempi varmistaa, ettei hän nukahtaisi uudestaan. Ehkä jääkylmä vesi kasvoilla auttaisi heräämään ja tiedostamaan, mitä ympärillä tapahtui hieman paremmin. Joo, se voisi olla hyvä suunnitelma. Evelyn nousi sängystä haukotuksia tukahduttaen ja venytteli raukeasti matkallaan kylpyhuoneelle. Hän potkaisi varpaansa ovenkarmiin ja loikki yhdellä jalalla kiroten kylpyhuoneeseen asti. Kestäisi hetken tottua uuteen asuntoon, sen kynnyksiin, ovenkarmeihin ja huonekalujen sijainteihin. Hän pesi ripeästi kasvonsa ja hampaansa, harjasi hiuksensa ja laiskuudessaan kiskoi päälleen yhden pitkistä, monta kokoa liian suurista t-paidoistaan, joihin näytti hukkuvan. Kai sitä nyt omassa kodissaan sai liikkua juuri niin räjähtäneen näköisenä kuin ikinä teki mieli. Kahvin tuoksu houkutteli siirtymään alakertaan paljasvarpain, vaikka se rikkoikin kylpyhuoneen ja makuuhuoneen luoman illuusion siitä, että muutto oli jo takanapäin. Täällä riittäisi laatikoita ja säkkejä purettaviksi koko päiväksi ja siitä eteenpäinkin.

Klaus tassutti paljain jaloin pelkissä boksereissaan alakertaan seuraten edellä rymisteleviä koiria. Hän kävi avaamassa oven pihalle, minne kaksikko katosi hetkessä ja siirtyi sitten keittiöön laittamaan kahvinkeittimen päälle. Keittimen tuttu porina ja kahvin pian leijaileva huumaava tuoksu herättäisivät hänet kyllä viimeistään. Ehkä olisi asiallista edes yrittää, ettei kulkisi koko aamua äreänä, kun kerrankin saisi sen viettää Evelynin kanssa. Hän nosti kupit kaapista kurkattuaan ensin muutaman oven taa etsiessään niitä ja asetti keittimen viereen valmiiksi. Ei ainakaan vaatisi enää paljon, että saisi höyryävän kupillisen mikä kuului välttämättömänä osana joka aamuun. Mies valui takaovelle ja katseli koiria, jotka eivät selvästi tienneet aamu-unisuudesta mitään. Ulkoa tuleva ilma oli kylmää ja nosti ihon kananlihalle mutta ehkä se herättäisi.

Evelyn asteli suoraan keittiöön ja hymyili asetelmalle. Kahvinkeitin tiputteli viimeisiä pisaroitaan, joten aavistuksen kärsimättömästi tasoa sormilla naputellen nainen odotti, että kahvi tippuisi loppuun saakka. Hän kaatoi molempiin kuppeihin mustaa ihmejuomaa eikä vaivautunut kaivelemaan kaapeista sokeripaloja tai maitoa. Menkööt mustana.
"Niitä ei ainakaan väsytä", nainen huokaisi ojentaessaan toista kuppia Klausille. Kylläpä ulkona oli viileä sää. Miten mies tarkeni seisoskella ovensuussa? Hän oli jo nyt kananlihalla. No, ainakin tässä heräisi ja sormet sentään pysyivät lämpiminä kuuman kahvikupin tähden.
"Nukuitko hyvin?" Hän kysäisi hörpättyään polttavan kuumaa, katkeraa ihmejuomaa. Tuttu kuuma polte nielussa herättäisi varmasti yhtä paljon kuin kahvin sisältämä kofeiinikin.

Klaus mumisi myöntävästi Evelynin kommentille koirista, joilla oli aivan liian paljon virtaa siihen vuorokaudenaikaan. Hän otti kupin vastaan pienen hymyn kera ja hetkeäkään miettimättä hörppäsi mustaa kahvia polttaen kielensä. Mies kirosi hiljaisella murahduksella ja päätti jatkaa vähän rauhallisempaan tahtiin juomista.
”Todella hyvin. Vielä kun tästä heräisi niin kaikki olisi hyvin”, Klaus vastasi ja veti lämpimän naisen kainaloonsa lämmitelläkseen. Olisi kai pitänyt pukea jotakin päälleen.
”Entä sinä?”

"Uskomattoman hyvin", hän naurahti tyytyväisenä paikkaansa miehen kainalossa, vaikka lämmin siinäkään ei ollut. Läheisyys lämmitti ainakin henkisesti, ja lopusta pitäisi huolen kuuma kahvi.
"En herännyt koko yönä mihinkään, vaikka koirat ovat varmasti vaihdelleet paikkojaan pitkin yötä", hän hymyili pohdintansa lomassa. Nyt rasavillit kakarat peuhasivat ulkona autuaan tietämättöminä siitä, että kaikki muut olivat vielä tähän aikaan ihan horroksessa. Tai ainakin tavanomaiset kaksijalkaiset, mistäs sitä ikinä tiesi jos heidän naapurissaan asui joitakin, jotka heräsivät jo ennen auringonnousua töihin tai omaksi huvikseen.
"Hyvä tietää, että täällä saa nukuttua näin hyvin", nainen virnisti. Hän oli jo ehtinyt ajatella, ettei tottuisi heräämään uudessa makuuhuoneessa sitten mitenkään, mutta ei tänäkään aamuna ollut mitään sen suurempaa kriisiä heti heräämisen yhteydessä koettu.

”Hyvä kuulla”, Klaus hymähti ja tyhjensi kahvikuppia jos se vaikka piristäisi. Hän olisi mieluusti sulkenut oven tai edes käynyt laittamassa vaatteet päälle, mutta ei jaksanut liikkua. Kyllä kai sitä vähän viileää ilmaa kestäisi.
”Miksipä ei olisi nukuttu hyvin? Muuttaminen on aika raskasta”, hän naurahti hieman ja veti Evelynin halaukseen suukottaen naisen otsaa. Hän varoi läikyttämästä kummankaan kahvia vaikka olikin jo ehtinyt kiireisenä juomaan lähes koko kupin. Olikohan sitä vielä jäänyt?
”Mistä jatketaan?” Mies kysyi vilkaisten ympärilleen huoneessa, joka tosiaan alkoi näyttää kodilta lukuunottamatta joitakin pahvilaatikoita nurkissa. Ei heillä kai paljoa enää hommaa olisi.

"Onko meidän pakko?" Nainen kysyi vastaamisen sijaan ja seurasi miehen katsetta huoneen halki. Ei laatikoita enää ollut niin loputtoman tuntuista määrää kuin eilen, mutta ajatuskin niiden purkamisesta sai värähdyksen kulkemaan pitkin selkärankaa. Ehkä tämä oli se syy, miksi kaikki olivat kertoneet kauhutarinoita vuosiksi unohtuneista, purkamattomista muuttolaatikoista.
"Roo!" Hän komensi koiran alkaessa haukkua jotakin pihalla. Fuego liittyi mukaan, eikä komennon toistaminenkaan tehonnut. Vasta kolmas kerta upposi umpiluisiin kalloihin, mutta hän epäili järkyttäneensä ainakin jonkun naapureista huutamalla koiria tukkimaan turpansa. Ehkä niiden olisi vain pitänyt antaa haukkua, ja siitä olisi ollut vähemmän harmia. Typerykset haukkuivat kuitenkin jollekin täysin toissijaiselle jutulle.
"Okei, ehkä tämä asunto pitää saada laatikoista tyhjäksi, niin nuo mahtuvat riehumaan sisällä", hän huokaisi ja kulautti kuppinsa tyhjäksi. Toimeen, siis. Ei kai sillä väliä olisi, mistä laatikosta puuhan aloittaisi, kunhan kaiken saisi tehtyä päivän aikana.