Between the stars and the sea

Koirat saisivat pettyä, sillä nyt ei ollut niiden ruoka-aika.
"Tiedäthän, että minä voin tulla luoksesi koska tahansa?" Muriel huolehti ennen kuin hätisti koirat kauemmas ja kumartui nostamaan pellillisen lämpimiä leipiä lapsilukolla varustetun hellan päälle.

"Tiedän", Tempest vakuutti. Hän oli melko varma, ettei hänellä olisi sananvaltaa, jos Muriel päättäisi tulla kylään.
"Sopiiko, jos kokoan Tiarnanille lautasen ja vien sen ylös? Hän vaikuttaa lopenuupuneelta."

"Totta kai", Muriel vakuutti ja ojensi yhtä lautasta Tempestiä kohti.
"Haluatko syödä hänen seuranaan yläkerrassa?"

"Katson vain, että hänellä on kaikki hyvin", Tempest vakuutti. Olisi epäkohteliasta hylätä emäntä syömään yksin tämän laitettua ruoan.
Hän kokosi lautasellisen, varsin ruhtinaallisen sellaisen, ja kiiruhti yläkertaan. Siellä hän pujottautui varovasti huoneeseen, huolehtien kissojen pysyvän turvassa ja hyssytteli niiden määkinää, kun laski Tiarnanin lautasen yöpöydälle.

Tiarnan oli ollut sikeässä unessa, kissat ympärilleen kerääntyneenä, sillä hän taisi olla tässä huoneessa yksi niille tutuinpia asioita. Kuningattaren paluu sai ne kuitenkin määkimään villisti, niin että jopa hän heräsi unestaan ja nousi tokkuraisena istumaan.

"Rakas, ilallista", Tempest vetosi pehmeästi ja osoitti lautasta, jolle salaatti loi värikkään vastakohdan kuumille leiville.
"Syö ja jatka sitten uniasi. Menen alakertaan Murielin seuraksi."

Tiarnan hieraisi unisesti kasvojaan.
"Paljonko kello on?" hän kysyi, ojentaen kättään pyytäen vaimoaan luokseen. Uni viipyi yhä myrskynharmaissa silmissä.

Tempest istahti sängyn laidalle ja silitti Tiarnanin käsivartta.
"Olisiko kahdeksan illalla", hän vastasi. Hänen rannekellonsa taisi olla käsilaukussa. Hän harvoin muisti pitää silmällä aikaa.
"Tarvitset lepoa, rakas."

Tiarnanin hiukset olivat painuneet littaan toiselta puolen päätä, vaikka toiselta ne seisoivat hieman pystyssä. Hän katsahti lautastaan ja kosketti sitten vaimonsa poskea.
"Sinunkin pitäisi levätä."

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vakuutti nojautuen hetkeksi kosketusta vasten. Hän ojensi kätensä silittämään miehen hiuksia, joiden toispuoleisuus täytti hänet hellyydellä.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Oli Tiarnanin vuoro nojautua kosketusta kohti.
"Minua väsytää hieman", hän vastasi rehellisesti, samalla kun Leela loikkasi yöpöydälle haistelemaan lautasta.
"Mutta kaikki on muutoin hyvin."

"Syö ja jatka sitten unia. Voit nukkua huomenna niin pitkään kuin haluat", Tempest sanoi ja silitti vielä hetken miehen hiuksia, ennen kuin nousi. Hän silitti huomiotaan kaipaavia kissojakin, ennen kuin palasi alakertaan sisarensa luo.

Muriel istui keittiön pöydän ääressä - missä ruoka oli hieman helpompi pitää röyhkeiden kuonojen ulottumattomissa - ja hymyili nähdessään sisarensa.
"Rakas, tule ottamaan ruokaa."

Se ei tarkoittanut, etteivätkö Wolfien venäläiset olisi yrittäneet tunkea kuonojaan lautasille. Se oli helppoa, kun koirat olivat niin isoja, että lepuuttivat päitään pöydällä.
"Kiitos", Tempest vastasi ja poimi lautaselle salaattia. Koko suu tuntui hellältä.

"Minulla on jääkaapissa myös kasviskeittoa", Muriel huolehti katsellessaan sisartaan.
"Ja smoothieita."
Siltä varalta, että hänen pieneen sisareensa sattui edelleen. He söisivät keittoa ja smoothieita vielä pitkään Wolfien kanssa, mikäli Em jatkaisi suoraan matkaa.

"Tämä sopii hyvin", Tempest vakuutti istuessaan alas pöydän ääreen. Ivanka töni käsivartta niin, että haarukka ja sen sisältö olivat lentää kädestä.
Wolfie raahasi tyttönsä ulos keittiöstä.
"Vien tytöt vielä ulos. Syökää rauhassa."

Muriel tarkkaili sisartaan ja ojensi sitten kätensä silittämään pöydän yli tämän poskea.
"Lauma osaa olla mahdoton", hän pahoitteli ennen kuin jatkoi syömistä.
"Oletko varma, että matka Skotlantiin on hyvä ajatus, kultapieni?"

"Olen. Miksi se ei olisi?" Tempest vastasi ja nosti haarukallisen salaattia suuhunsa, kun kirsikkatomaatit eivät lennelleet pitkin pöytää.

"Voit joutua olemaan pitkiä aikoja itseksesi", Muriel selitti ja keihästi kirsikkatomaatin haarukkaansa.
"Mitä, jos ahdistut, rakas?"

"Olen voinut paremmin viime aikoina", Tempest muistutti. Eikä yöllinen välikohtaus muuttaisi sitä.
"Ja minulla on puhelin sekä auto."

Muriel yritti tavoittaa sisarensa katseen.
"Olen vain huolissani sinusta", hän vetosi ja kosketti Tempestin käsivartta.
"Eikö sinua pelota jäädä yksin?"

Tempest vastasi katseeseen ja soi Murielille hymyn, vaikka se saikin kasvot vihlomaan.
"Miksi pelottaisi?" hän kysyi, vaikka osasi vastata siihen itsekin.

Murielin kulmat kurtistuivat.
"Rakas, sinä tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Se, mitä sinulle tapahtui... oli kammottavaa."

"Mutta niin ei tapahdu uudelleen", Tempest vakuutti.
"Kukaan ei edes tiedä, missä olen. En voi menettää kykyäni nauttia yksinäisyydestä."

Muriel ymmärsi sisartaan.
Silti huoli kaihersi häntä kipeänä, kun hän ajatteli tätä yksin keskellä ei mitään. Mitä vain voisi sattua.
"Soittaisithan minulle? Jos tuntisit olosi yksinäiseksi tai ahdistuneeksi?"

"Totta kai", Tempest lupasi. Hän ei voisi tehdä samaa virhettä uudelleen ja syöksyä varjoihin, rikkoen rakkaidensa elämän samalla.
"Olen todella voinut paljon paremmin."

Muriel hymyili.
"Siitä olen hyvin onnellinen, rakas."
Hän yritti työntää hermostuneisuuden mielestään, peläten, että se saisi vain Tempestin sulkeutumaan.
"Sinun kissalaumasi on kasvanut."

"Niin on", Tempest myönsi ja hymyili samalla onnellisena ja syyllisenä.
"Nasreenin kasvattaja tarjosi sitä minulle, enkä ole varma, mitä tapahtui. Jotenkin vain... Otin sen, kysymättä Tiarnanilta. Se oli väärin."

Muriel ei voinut olla hymyilemättä.
"Tietenkin oli", hän myönsi.
"Mutta isosiskosi on silti ylpeä sinusta."
Hänen omakin laumansa oli nykyisin varsin mittava.

"Koska otin perheeseen lemmikin kysymättä puolisoltani?" Tempest varmisti epäluuloisena ja työnsi haarukallisen salaattia suuhunsa.

"Koska kasvatat laumaasi", Muriel täsmensi.
Hänellä oli itselläänkin ollut taipumus adoptoida apua tarvitsevia olentoja kysymättä siitä kumppaniltaan. Se ei varsinaisesti ollut jotakin, mistä olla ylpeä, mutta siitä huolimatta hän oli hyvin ilahtunut sisarensa puolesta.

Tempest hymyili puolittain. Neljä kissaa oli melko vaikuttava lauma, ainakin kun kissojen persoonallisuudet olivat niin suuria. Toivottavasti pienet rakkaat antoivat Tiarnanin levätä.
"Minkä kokoinen sinun laumasi onkaan nyt?"

"Meillä on tällä hetkellä Norma, Nova, Polina, Kalinka, Ivanka ja Vasilisa", Muriel vastasi, ja jokin hänen sävyssään kertoi, ettei lauma hänen silmissään ollut vielä valmis. Hän oli ollut harvinaisen pitkään katselematta uusia tulokkaita, keskittyessään muuttoon ja kodin remontointiin.
"Sinulla on vielä kirittävää, rakas."

"Neljä on minulle enemmän kuin tarpeeksi", Tempest vakuutti. Se oli määrä, jonka sai vielä huolehdittua yksin – kuljetuskoppa kumpaankin käteen. Ja kissojen huomiontarve täytti kymmenkertaisen määrän.
"Mutta kuusi ei taida olla sinulle?"

"No", Muriel aloitti mietteliäästi.
"Onhan täällä ihan eri tavalla tilaa kuin vanhassa paikassa."
Hän ei voinut tosin vannoa, kumpi heistä sortuisi ensin, hän vai Wolfie.
"Eihän sinulla ole kipuja, kultapieni?"

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti. Pieni vihlonta tai jyskyttävä tunne ohimolla ei ollut mitään valittamisen arvoista.
"Teillä on tilaa. Joten kymmenen koiraa, muutama muu lemmikki ja lauma hevosia?"

"Se olisi hyvä alku", Muriel myönsi.
"Nyt, kun minulla on hyvin aikaakin."
Hänen kasvoillaan häivähti varjo, jonka hän kuitenkin karkotti nopeasti.
"Hevoset joudun kyllä hoitamaan itse."

"Etkö palaa töihin?" Tempest kysyi hämmentyneenä.
"Luulin, että rakastit työtäsi eläinlääkärinä."

Murielin ilme sulkeutui harvoin, mutta niin kävi tällä kertaa.
"Onhan tässä vielä aikaa", hän vastasi vältellen ja poimi palan kurkkua haarukkaansa.
"Ennen töihinpaluuta."

Tempest kurottui koskettamaan sisarensa käsivartta sulkeutuneen ilmeen huolestuttamana.
"Onko kaikki hyvin?"

Hymy palasi nopeasti Murielin kasvoille.
"Tietenkin on, kultapieni. Sinun ei tarvitse huolehtia vanhasta isosiskostasi", hän vakuutti.
"On vain kulunut hyvä tovi siitä, kun olen viimeksi ollut töissä."

Tempest tutki naisen kasvoja.
"Tiedäthän, että voit puhua minulle?" hän varmisti.
"Eikä sinun tarvitse mennä enää töihin, jos et halua. Minä huolehdin sinusta ja laumastasi taloudellisesti."

Muriel naurahti.
"Tiedän, rakas", hän vakuutti ja kurotti koskettamaan sisarensa kättä vapaalla kädellään.
"Minä ajaisin meidät molemmat - itseni ja Wolfien - hulluksi, jos jäisin vain kotiin. Tiedän sen itsekin."

Tempest silitti Murielin käsivartta.
"Mitä vain haluat", hän kannusti.
"Kaipaatko eläinlääkärin töitä?"

"Kaipaan", Muriel vastasi vilpittömästi.
"Pelkään vain, että olen unohtanut kaiken sinä aikana, jonka olen viettänyt kotona."

"Et ole. Olet uskomaton, rakas", Tempest muistutti.
"Sinun pitää vain luottaa itseesi ja muistaa se."

Juuri nyt Muriel ei ollut varma, muistiko. Mutta hän ei antanut itselleen lupaa unohtua häkellyttävään synkkyyteen, joka ennen oli ollut hänelle niin vieras.
Hän ei halunnut ajatella sitä, kuinka pelkästään maitopurkin nostaminen jääkaappiin lamautti hänet joskus täydellisesti. Se oli yksinkertaisesti naurettavaa.
"Kyllä tämä tästä kun pääsen taas arkeen kiinni. Liian pitkät lomat eivät sovi minulle lainkaan."

"Ehkä et vain ole tottunut rentoutumaan tarpeeksi", Tempest ehdotti.
"Voisitte käydä uudelleen matkoillakin."

Ajatus sai Murielin hymyilemään.
"Meillä oli mukavaa edellisellä matkalla", hän myönsi.
"Mutta laumalle ei ole helppo saada hoitajia. Ja Wolfiella on työnsä. Meidän pitäisi joskus matkustaa jonnekin yhdessä, Em. Jonnekin meren ääreen."

"Kaikki on varmasti järjestettävissä", Tempest vastasi.
"Ja olet oikeassa. Se olisi ihanaa. Minne haluaisit mennä?"

Muriel puri kieltään ennen kuin alkoi kehittää lisää tekosyitä.
"Sinun kanssasi minne tahansa, rakas", hän vastasi ja silitti sisarensa käsivartta.
"Voisimme lähteä matkaan autolla ja ajaa jonnekin, missä meri on riittävän lämmin uida."

"Se olisi ihanaa", Tempest vakuutti.
"Ajattelin kyllä uida Skotlannissakin. Pohjoismaissahan harrastetaan avantouintiakin."

Muriel värähti.
"Pohjoismaissa harrastetaan myös jalkapallon pelaamista suossa", hän huomautti.
"Tahdotko teetä, rakas? Ja jotakin jälkiruokaa? Jääkaapissa on vanukkaita."

"Ei, minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti ja nousi pesemään lautasensa.
"Päivä on ollut melko pitkä, joten varmaan syytä käydä pian nukkumaan. Ellet haluaisi puhua jostain?"

Muriel nousi ja veti pienen sisarensa halaukseen. Ei niin tiukkaan kuin yleensä, sillä hän ei halunnut satuttaa runneltua kehoa.
"Kunhan pidät huolen itsestäsi", hän pyysi ja suukotti vaaleita hiuksia.

Tempest vastasi halaukseen ja painoi suudelman Murielin poskelle.
"Sinä myös", hän sanoi, ennen kuin lähti yläkertaan yrittäen toimia mahdollisimman hiljaa ollakseen herättämättä Tiarnania.

Tiarnan ei havahtunut Tempestin paluuseen, ei ainakaan suoraan. Sen sijaan neljän kissan tuohtunut määkinä tunkeutui jopa hänen unensa läpi, kun ne kiiruhtivat tervehtimään kuningatartaan.
Hän räpytteli silmänsä tokkuraisesti auki.

"Pienet rakkaat", Tempest torui lempeästi ja kyykistyi tervehtimään hengästyneenä kehrääviä kissoja.
"Nuku vain, rakas. Pesen hampaat ja tulen nukkumaan."

Tiarnan kömpi istumaan ja hieraisi kasvojaan. Vei hetken, ennen kuin hän muisti, missä he tarkalleen ottaen olivat ja mitä he siellä tekivät.
"Paljonko kello on?" hän kysyi, ääni unen kähentämänä.

"Kohta kymmenen", Tempest arveli ja sieppasi toalettipussinsa matkalaukustaan.
Hetkeä myöhemmin hän kömpi sänkyyn miehen vierelle vanhassa t-paidassa.
"Nukutaan vain."

"Minunkin pitää pestä hampaat", Tiarnan mutisi ja nousi tokkuraisesti seisomaan.
"Ja palauttaa lautanen alakertaan. Palaan pian, rakas."
Hän kumartui painamaan suudelman vaimonsa otsalle ennen kuin suuntasi ulos huoneesta, varoen, ettei kukaan kissoista luikahtaisi ulos.

Tempest katsoi hetken Tiarnanin perään, tietämättä miksi tunsi levottomuutta, ja vajosi sitten sänkyyn. Päässä jyskytti, raajat tuntuivat voimattomilta ja hän oli onnellinen voidessaan vain maata sängyssä. Kissat kerääntyivät läjäksi hänen syliinsä.

Vei hieman hetkeä pidempään, ennen kuin Tiarnan saattoi suunnata takaisin yläkertaan - eikä vähiten siksi, että hänen oli paitsi vaihdettava muutama sana Murielin kanssa, myös tervehdittävä sisään liihottavia koiria.
Lopulta hän saattoi kuitenkin nousta portaat takaisin kolmanteen kerrokseen ja avata varovasti oven heidän makuuhuoneenaan toimivaan vierashuoneeseen.

Sekava uni kissojen valtakunnasta katkesi rajusti ja Tempest hätkähti hereille, sydän hakaten ja silmät tummina.
Sitten hän ymmärsi, mitä tapahtui, ja vajosi tyynyihin.
"Käydäänkö nukkumaan?"

Tiarnan tajusi hieman liian myöhään, mitä tapahtui.
"Rakas, anteeksi", hän vetosi.
"Säikäytinkö sinut?"

Tempest pudisti päätään, vaikka oli kai ilmiselvää, että sydän hakkasi säikähtäneenä.
"Kaikki hyvin. Tuletko viereen?"

Tiarnan sätti itseään mielessään. Hänen olisi opittava ajattelemaan ennen toimimista, tai muutoin hän vain päätyisi säikäyttelemään vaimoaan. Vaimoaan, joka oli kohdannut hirvittävän, epäreilun trauman.
"Pesen vain nopeasti hampaat", Tiarnan lupasi ja siirtyi huoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen.

Tempest vajosi takaisin tyynyjä vasten ja halasi kehräävän Leelan rintaansa vasten. Vanha talo natisi ja valitti tuulessa.
Joku nousi portaita ja hän tunsi sydämensä hakkaavan. Älä ole typerys, hän moitti itseään. Ehkä kyse oli ihan vain talon asukkaista.

Lupauksensa mukaisesti Tiarnan palasi pian takaisin makuuhuoneeseen. Hän pujottautui ulos housuistaan ja tuli, kenties väsymyksen johdosta, siihen tulokseen, että päiväpitoinen t-paita kelpaisi kyllä hyvin nukkumiseen.
Hän kipusi sänkyyn omalle puolelleen ja katsahti vaimoaan.
"Onko kaikki hyvin, rakas?"

"Kaikki hyvin", Tempest vastasi. Hän olisi halunnut käpertyä Tiarnanin kainaloon, mutta ehkä mies ei osaisi rentoutua jos varoisi häntä.
"Nukutaan vain."

Tiarnan oli riittävän väsynyt unohtaakseen, että hänen oli tarkoitus varoa. Hän ojensi sen sijaan käsivarttaan, niin että Tempest voisi kömpiä hänen kainaloonsa.
"Kauniita unia, rakas."

"Kauniita unia", Tempest toivotti ja siirtyi hieman lähemmäs. Tiarnan ansaitsi oikeaa lepoa.
Hän sulki silmänsä ja kuunteli tuulta ulkona. Puu raapi seinää. Oksat kuulostivat kynsiltä. Jokin rapisi oven ulkopuolella ja hän tunsi sykkeen kohoavan rajuna.
Hengitä syvään, ja uni saavuttaisi hänet pian.

Tiarnanin ei tarvinnut maata valveilla pitkään. Ulkona puhaltava tuuli sai hänen olonsa kotoisaksi, ja univelka sai hänet viimeinkin kiinni.
Ainakaan hän ei kuorsannut.

Aamu sarasti ikkunan takana, kun Tempest sai vihdoin nukahdettua. Hänen rakastamansa öinen rauha oli korvautunut hirviöillä ja mustilla hiihtomaskeilla, ja vasta päivänvalo tuuditti hänet uneen.

Siinä, missä auringonsäteet sallivat Tempestin viimein nukahtaa, saivat ne Tiarnanin havahtumaan unesta, joka hänen mielessään oli ollut täysin unetonta. Hän käänsi päätään ja jäi katselemaan nukkuvaa vaimoaan.

Alakerrassa joku koirista haukkui riehakkaasti. Kynnet rapisivat lattialla, ja muutama sisko yhtyi kuoroon.
Tempest havahtui tokkuraisena hereille ja nosti käden silmilleen, kun maailma tuntui aaltoilevan.

Tiarnan kurtisti hieman kulmiaan.
"Rakas", hän tervehti vaimoaan.
"Oletko nukkunut lainkaan?"

"Nukuin äsken", Tempest vastasi.
"Mutta en kai paljoa. En saanut unta", hän myönsi ja halasi tyynyä tiukemmin, kun tunsi pahoinvoinnin koskettavan.

Tiarnanin ilme synkkeni hieman.
"Ehkä voisit levätä tämän päivän?" hän ehdotti.
"Voisimme jatkaa matkaa huomenna."

"Oletko sinä väsynyt?" Tempest kysyi ja katsahti Tiarnania, yrittäen unohtaa, miltä ruhjotut kasvot näyttivät. Mustelmat paranivat, eikö niin?
"Se on kahdeksan tunnin ajomatka. En varmaan pysty ajamaan sitä putkeen."

Tiarnan pudisti päätään.
"Olen nukkunut riittävästi", hän vakuutti, koskettaen vaimonsa poskea.
"Minä voisin ajaa."

"Voisimme vuorotella", Tempest ehdotti ja nojautui kevyesti kosketusta vasten, vaikka kasvojen ruhjeet vihoittelivatkin.
"Haluatko sinä jäädä vielä päiväksi?"

"Mikä vain sinusta tuntuu parhaalta, rakas", Tiarnan vastasi huolissaan.
"Missä uskoisit saavasi nukuttua parhaiten?"

"Varmasti nukun ihan hyvin", Tempest rauhoitteli. Tämä yö oli ollut poikkeus, ehkä hänen epäsäännöllisen unirytminsä aiheuttamaa hölmöilyä.
"Haluaisin jatkaa matkaa tänään. Haluaisin nähdä majakan ja pohjoisen meren."

Ajatus lähtemisestä tuntui Tiarnanista huolestuttavammalta, kuin hän olisi halunnut myöntää. He olisivat siinä vaiheessa kahden, jos jotakin sattuisi. Täällä Tempestillä olisi sentään sisarensa.
"Siinä tapauksessa me jatkamme matkaa."

Tempest soi Tiarnanille puolittaisen hymyn ja veti tyynyn paremmin päänsä alle.
"Lepään vain pienen hetken", hän mumisi ja antoi silmiensä painua kiinni, kun väsymys ja sen tuoma pahoinvointi tuntuivat ylivoimaisilta.

Tiarnan kohensi peitettä vaimonsa päällä.
"Nuku niin pitkään, kuin tahdot. Meillä ei ole kiire."
He voisivat aina yöpyä matkan varrella, jos lähtö viivästyisi.

Tempest olisi halunnut lähteä matkaan. Hän olisi halunnut päästä nuhjuiselle, kotoisalle mökille Skotlannin pohjoisrannikolla ja asettua kodiksi. Varmistaa, milloin Tiarnan aloittaisi kuvauksissa.
Mutta hetkeä myöhemmin hän oli unessa.

Tiarnan jäi vartioimaan vaimonsa unta. Hän oli nukkunut itse aivan riittävästi, ehkä liikaakin, mutta hän saattoi käyttää harvinaisen vapaahetken uppoutumalla koirankorville luettuun pokkariin. Tyyny selkänsä takana ja nilkat rennosti ristittyinä.

Tuntia myöhemmin Tempest havahtui tokkuraisena hereille ja tuijotti lukevaa miestä hetken, ennen kuin muisti missä oli.
"Minun on parasta käydä suihkussa, ja ehkä valmistaudumme sitten lähtemään?" hän kysyi ääni painuksissa ja nousi istumaan, koskettaen humisevaa päätään.

Tiarnan kohotti katseensa kirjastaan.
"Olisit voinut nukkua vielä pidempään, rakas", hän vetosi ja kurotti pyyhkäisemään vaalean suortuvan pois vaimonsa kasvoilta.
"Olet nukkunut vasta hetken."

"Kaikki hyvin", Tempest mumisi ja laski jalkansa lattialle, odottaen hetken, ennen kuin uskalsi nousta ylös.
"Käyn suihkussa." Hän keräsi tavarat matkalaukustaan ja suunnisti yläkerran vieraskylpyhuoneeseen. Peilikuva sai hänet kavahtamaan itseään.

Hetken Tiarnan todella harkitsi, voisiko hän käyttää Murielin vieraanvaraisuutta varmistaakseen, että hänen vaimonsa saisi riittävästi lepoa. Romanan viileä katse ja paheksuva määkäisy saivat hänet kuitenkin tulemaan toisiin ajatuksiin.
Niinpä hän jäi vain odottamaan.

Tempest palasi huoneeseen turkoosinsiniseen, polvimittaiseen mekkoon ja valkoiseen, kevyeen neuleeseen pukeutuneena, kosteat hiukset olkapäiden yli laskeutuen. Hän kiersi kultakirjaillun huivin kaulansa kuristusjälkien peitoksi ja veti sitten matkalaukun vetoketjun kiinni.
"Onko Muriel jo ruokkinut sinut?"

Tiarnan huomasi, ettei kyennyt enää keskittymään lukemaansa. Hänen aistinsa olivat virittyneet äärimmilleen, kuulostelivat pienintäkin vihjettä siitä, että jokin olisi huonosti.
Että häntä tarvittaisiin.
Hän oli helpottunut, kun Tempest palasi.
"Ei vielä, hän halusi varmastikin antaa meidän nukkua."

"Hän ei varmasti anna meidän lähteä ilman kunnon aamiaista", Tempest arveli ja nojautui hieman lähemmäs peiliä, sipaisten varovasti meikkiä kasvoilleen ja värähtäen, kun taputteli meikkivoidetta mustelmille yrittäen tehdä niistä vähemmän rujot.
"Mennäänkö alas?"

Tiarnan seurasi vaimoaan huolestuneena ja pyyhkäisi sormet läpi villiintyneistä hiuksistaan.
"Oletko valmis kohtaamaan lauman?" hän kysyi, yrittäen tavoitella ääneensä kevyttä sävyä, vaikka samaan aikaan hänen sydäntään särki.

"Totta kai", Tempest vakuutti naurahtaen ja asetteli hiuksiaan paremmin kasvoilleen, kätkemään silmää ympäröivää purppuraa, jota meikkivoide ei riittänyt piilottamaan.
"Rakastan myös koiria."

"Minä olen huolissani siitä, kuinka paljon ne rakastavat sinua", Tiarnan vastasi vain puolittain leikillään.
Hänen vaimonsa näytti kovin hauraalta suuriin koiriin verrattuna.
"Oletko valmis?"

Tempest lähti alakertaan, huolehtien tarkasti oven sulkemisesta. Wolfien tytöt tulivat portaiden juurella vastaan: Ivanka hymyili kuono rullalla ja silkkiset puuhkahännät huiskuivat onnellisina.
"Hei vain", hän tervehti, kun Kalinka loikkasi häntä vasten ja törmäsi sitten seinään, kun Polina hyppäsi häntä päin takaa.
"Olettepa te innokkaita", hän ähkäisi työntäessään koiria alas ja rapsuttaessaan niiden ruusukorvia.

Tiarnanin sydän jätti lyönnin välistä, kun koirat loikkivat jo ennestään runneltua Tempestiä vasten.
"Hei, kuulkaas nyt..."
Oli varmasti hyvä, että heillä oli kissoja. Kissat eivät olleet yhtä... kovakouraisia.
Yksinäinen, tummaturkkinen saluki katseli uusien sisartensa riekuntaa haikeana.

Tempest silitti ilomielisiä koiria ja pujottautui niiden välistä keittiöön, tyynnytellen niiden halua töniä häntä ja hyppiä häntä vasten. Se sai ne loikkimaan Tiarnania päin.
"Muriel?" hän kutsui.

Muriel oli seissyt keittiössä, toinen käsi jääkaapin ovenkahvalla kuin kesken liikkeen unohtuneena. Tempestin sanat havahduttivat hänet kuin transsista, ja nopeasti hänen kasvoilleen kohosi hymy.
"Kultapieni, huomenta", hän tervehti ja tuli halaamaan siskoaan.
"Kuinka sinä nyt jo olet hereillä?"
Samaan aikaan Tiarnan hautautui koiriin. Eikä ollut siitä pahoillaan.

Tempest kohautti olkaansa epätietoisena siitä, kuinka vastata kysymykseen ja kosketti sisarensa selkää. Hän siloitteli samalla hameensa helmaa, jonka alle Kalinka työnsi sinnikkäästi päätään.
"Nukuitko hyvin?"

Muriel työnsi röyhkeän venäläisen kauemmas ja veti sisarensa paremmin halaukseen.
"Minä nukun aina hyvin", hän vakuutti ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Mutta sinä et ole nukkunut ollenkaan tarpeeksi. Ei kai teidän todella tarvitse vielä lähteä jatkamaan matkaa?"

"Mielelläni asettuisin uuteen kotiimme", Tempest vastasi.
"Se on vähän kauempana täältä kuin arvelin, mutta jos haaveilette retkestä, tulkaa käymään."

Muriel kosketti varovasti sisarensa leukaa.
"Pidäthän itsestäsi huolta?" hän vannotti, ja olisi vannottanut myös Tiarnania huolehtimaan Tempestistä, ellei mies olisi ollut koirien peitossa.
"Me tulemme varmasti. Minä ainakin. Mitä haluaisit aamupalaksi?"

"Totta kai pidän", Tempest vakuutti.
"Tiarnan varmaankin pitäisi täydestä aamiaisesta", hän ehdotti ja vilkaisi miehen suuntaan, "ja runsaista jälkiruoista. Jos sinulla sattuisi olemaan smoothie, josta puhuit eilen, olen tyytyväinen."

Jos Tempest-ressukka ei olisi ollut niin pahasti ruhjottu, Muriel olisi ollut painokkaammin tuputtamassa tällekin kunnon aamiaista. Nyt hän kuitenkin siirtyi takaisin jääkaapille ja tutki sen sisältöä.
"Minulla on täällä vadelmaa, mansikkaa ja mangoa", hän totesi.
"Ja marjoja on myös pakkasessa, jos haluat aivan tuoreen smoothien. Nuo ovat suoraan kaupasta."

"Kaupasta oleva käy paremmin kuin hyvin", Tempest vakuutteli kiireesti ja tarjoutui ottamaan vadelman.
"Mitä suosittelisit Tiarnanille? En usko, että hän on syönyt kunnolla viime päivinä."

Muriel ojensi smoothien sisarelleen. Ehkä hän voisi pakata jotakin mukaan evääksi. Sellaista, joka kestäisi matkan, ja jonka Tempest pystyisi syömään ilman kipua.
"Tiarnan, tahdotko kunnon skottiaamiaisen?" hän huikkasi, ja sai vastaukseksi myöntävän kädenheilutuksen koirien keskeltä. Tai ehkä se tarkoitti, ettei hänen tarvitsisi nähdä vaivaa, mutta väliäkö sillä.
Hän alkoi kerätä tarvikkeita keveämpään kasvisversioon esille, hyvillään siitä, että hänellä oli jotakin tekemistä.
"Istu alas, kultapieni. Tahdotko teetä?"

Tempest pudisti päätään ja istahti alas arvellen, että olisi poissa tieltä. Hän ei ollut kummoinen kokki ja pelkäsi päätyvänsä Murielin reviirille, jos yrittäisi auttaa.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti. Mutta Tiarnan toivottavasti nauttisi kiireettömästä teekupista.
"Oletko sinä kunnossa, rakas?"

Muriel tunsi olevansa täynnä energiaa päästessään valmistamaan aamiaisen lukuisia osia.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti ja soi sisarelleen hymyn, ennen kuin nosti paistinpannut lämpiämään hellalle.
Tilaisuutensa nähnyt Norma istahti pöydän viereen ja jäi katselemaan Tempestiä niin surumielisenä kuin saluki koskaan saattoi.

Tempest ojensi kätensä silittämään koiraa. Sen surusilmät särkivät hänen sydäntään.
He eivät kuitenkaan saaneet yksityisyyttä kauaa, sillä Wolfien venäläiset liehuivat keittiöön. Polina työntyi suoraan hänen ja Norman väliin ja töykkäsi smoothieta pitelevää kättä niin, että se oli läikkyä pöydälle, mutta Tempest sai sen laskettua alas.
Sitten borzoi olikin jo puoliksi hänen sylissään.
"Mitä teillä on suunnitelmissa tälle viikolle?"

Norma väistyi. Kuten aina. Se loi vielä yhden surusilmäisen katseen silittäjäänsä ja raahusti sitten olohuoneeseen.
"Oi, alas", Muriel moitti Polinaa, joka näytti käyttävän hänen sisarensa avutonta tilaa häikäilemättömästi hyväkseen.
"Wolfie on luultavasti kiireinen töidensä kanssa, ja minä ajattelin keskittyä talliin. Kunhan Mouselle löytyisi kaveri, se pääsisi muuttamaan uuteen kotiinsa."
Tiarnan asteli keittiöön hiukset vielä vähän pahemmin pystyssä.
"Voinko auttaa?" hän tiedusteli, ja sai vastaukseksi osoituksen istua pöytään teekupin ääreen.

Polina vääntäytyi alas ja töni Tempestin kättä odottavana, kunnes se rapsutti ylellistä, kiharaista silkkiturkkia oikeasta paikasta. Sitten Kalinka ja Ivanka olivat jakamassa huomiota, tungeksien rapsuttavaa kättä vasten, kun Vasilisa kävi pöydän alla Tiarnanin sukkien kimppuun.
"Millaista kaveria etsit?"

"Niin kuin ne eivät olisi koskaan saaneet huomiota", Muriel puhahti kun alkoi nostella aamiaista lautaselle.
Silti hän rakasti heidän laumaansa koko sydämestään.
"Jotakuta sopivaa. Miksei vaikka toipilasta, joka tarvitsisi rakastavan paikan", hän jatkoi, kun nosti täyden lautasen Tiarnanin eteen.
"Näin aluksi."

"Montako hevosta haaveilet ottavasi?" Tempest kysyi ja siemaili vadelmasmoothieta. Pöydän alta kuului pennun touhukasta ärinää, kun repi tarmokkaasti miehen sukkia.

"Jaa, kaksi saa nyt aluksi riittää", Muriel vastasi nojatessaan keittiön tiskiä vasten.
"Se on oikein hyvä alku."
Tiarnan kumartui kurkistamaan pöydän alle ja yritti lahjoa koiranpennun löytämällään, selvästikin rakastetulla lelulla.

Vasilisa oli löytänyt uuden lempilelun ja tuijotti takaisin tummin, kirkkain silmin, valkoiset hampaat vilkkuen, kun se riuhtoi sukkien kangasta.
"Hoidatko sinä hevosia yksin?" Tempest kysyi ja silitti syliinsä painuvaa, kultaista borzoipäätä.

"En ole vielä saanut innostettua Wolfieta mukaan tallitöihin", Muriel myönsi kulmiaan kurtistaen.
"Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos hevosia olisi enemmän, apulainen voisi olla paikallaan."
Mutta se oli vain kaukainen haave, tai ei ehkä edes sitä. Ajatuksenpoikanen.
Hän kumartui irrottamaan borzoinpennun lankonsa sukista.

Vasilisa tuijotti Murielia lohduttomana, sukanriekale suussaan.
"Sinulla on pian kokonainen eläintarha", Tempest arveli ja siloitteli ruusukorvien silkkisiä haituvia.

Tiarnan heltyi onnettomaan katseeseen ja riisui raadellun sukkansa. Hän näytti sitä pennulle ja harkitsi hetken, että viskaisi sen kohti olohuonetta, mutta totesi pian, että kyseinen toimenpide saattaisi aiheuttaa koirien rynnäkön.
Niinpä hän päätyi ravistelemaan sukkaa houkutellen.
"Minua ei ollenkaan haittaisi", Muriel vakuutti.
"Wolfie saattaa olla eri mieltä."

Vasilisa rimpuili vapaaksi ja hyökkäsi pitkät, liian isot tassut laattalattialla lipsuen sukan kimppuun.
"Ehkä se riippuu siitä, kuka eläintarhasta huolehtii", Tempest vastasi hymyillen ja katseli Tiarnania ja koiraa hellää lämpöä silmissään. Kuinkakohan kipeästi mies olisi halunnut omaa koiraa?

"Minulla on riittävän monta paria", Tiarnan vakuutti, kun näki Murielin vilkaisevan sukkaa kulmat hieman kurtistuneina.
"Jos toinen nyt siitä niin kovin piti."
Hän unohtui leikittämään pentua, lämpöä myrskynharmaissa silmissään.
"Luultavasti", Muriel myönsi ja palautti katseensa sisareensa.
"Oletko varma, ettet halua jotain muuta? Toisen smoothien?"

"Aivan varma, kiitos", Tempest vakuutti ja hymyili, kun Ivanka tuijotti häntä kuono rullalla koirahymystä ja häntä huiskuen.
"Olet ihana emäntä, rakkaani. Haluaisitko sinä jotain muuta, Tiarnan?"

Tiarnan pudisti päätään ja palasi takaisin aamupalansa pariin. Ainakin toisella kädellään, sillä toinen jatkoi yhä koiranpennun kanssa leikkimistä.
"Ei, kiitos, tässä on aivan riittävästi."
Muriel kääntyi taas jääkaapin puoleen.
"Voisin laittaa teille kuitenkin evästä matkalle."

"Olet tehnyt tarpeeksi", Tempest vakuutti.
"Löydämme kyllä evästä matkaltakin, jos on tarpeen." Hän mietti, mitä voisi tehdä siskonsa hyväksi. Ehkä hän voisi kysyä Wolfielta, voisiko ujuttaa Murielille taloudellista tukea.

Murielin päätä ei käännetty kovinkaan helposti. Tempestin sanoista huolimatta hän pakkasi mukaan juotavaa, muutaman smoothien, hieman suklaata... Mitä nyt sattui kaapeista löytämään.
Tiarnan viimeisteli aamiaisensa ja nousi sitten huuhtelemaan lautasensa.
"Meidän pitää varmastikin alkaa hiljalleen lähteä. matka on pitkä."

Tempest hyvästeli koirat, suoden jokaiselle niin paljon rapsutuksia kuin ehti ja kiersi sitten kätensä Murielin ympärille.
"Pidäthän itsestäsi huolta? Voit soittaa minulle milloin tahansa ja tulla käymään."

Muriel kietoi käsivartensa pienen sisarensa ympärille ja hautasi hetkeksi kasvonsa tämän hiusten joukkoon, samalla kun Tiarnan suuntasi yläkertaan valmistelemaan heidän tavaroitaan lähtöön.
Älä mene, vanhemman sisaren olisi tehnyt mieli pyytää.
"Sinäkin, rakas. Minulla on ollut ikävä."

"Minullakin sinua", Tempest vakuutti halaten Murielia tiukasti. Heidän todella pitäisi nähdä useammin.
"Kertoisithan minulle, jos sinulla ei olisi kaikki hyvin?"

"Tietenkin kertoisin", Muriel vakuutti.
Sitten, kun hänellä vain olisi tarvittavat sanat. Nyt ne pakenivat häntä, katosivat ennen kuin ne ehtivät muuttua ajatuksista ääneksi.
"Laitathan minulle viestiä, kun pääsette perille?"

"Kaikki on hyvin", Tempest rauhoitteli ja kurottui painamaan suukon Murielin poskelle.
"Hyvästele Wolfiekin puolestani." Säveltäjä taisi olla töissä, vaikkei hän tiennyt kumman alan.

Muriel ei ollut siitä lainkaan niin varma.
"Sinun on paras mennä valmistelemaan kissasi matkaan", hän totesi haikeana.
"Rakastan Tiarnania, mutta hän ei ole kissakuiskaaja."

Tempest nauroi ja rutisti Murielia tiukemmin. Eroaminen oli aina vaikeaa, vaikka he voisivatkin soitella ja viestitellä usein.
Sitten hän lähti yläkertaan varmistamaan, että kissat saatiin moderneihin kuljetuskoppiinsa ja lastattua autoon.
"Minä voin ajaa", hän tarjoutui nostaessaan Nyssan ja Nasreenin kopan pienen, vaaleanvihreän pikkuauton takapenkille, joka oli tavarapaljouden kansoittama.

Tiarnan vilkaisi vaimoaan.
"Oletko varma, ettet haluaisi torkkua alkumatkasta? Voisin hyvin aloittaa ajorupeaman", hän vakuutti, samalla kun lauman taltuttanut Muriel asteli heidän luokseen autolle.
"Eväät", hän vaati ja ojensi paikalliskaupan kangaskassia.

"Olen varma, minä voin ajaa", Tempest vakuutti.
"Voi kiitos, rakas, olet aivan liian kultainen", hän jatkoi ottaen eväslahjan vastaan ja pakaten sen Tiarnanin jalkatilaan. Sitten hän hyvästeli Murielin uudelleen halauksella, ennen kuin istui ratin taakse.

Tiarnan uskoi tuntevansa olonsa jossain määrin samanlaiseksi kuin heidän kissansa, jotka eivät erityisesti nauttineet matkasta.
"Oletko varma, että jaksat, rakas?" hän varmisti, asetellessaan jalkojaan paikoilleen.
"Minä olen nukkunut enemmän kuin riittävästi."

Tempest nyökkäsi, käynnisti auton ja peruutti pihasta. Kohti uutta, väliaikaista kotia Skotlannissa. Kattohuoneistojen, sviittien ja loistohuviloiden jälkeen ajatus pienestä, koruttomasta mökistä tuntui kotoisalta.

*

*

*

Jos tilanne olisi ollut toisenlainen, Tiarnan olisi nauttinut uudesta elämästään pienessä, syrjäisessä majakkamökissä. Hän olisi löytänyt päivilleen uuden aikataulun, kenties aloittanut ne kävelyllä karussa luonnossa tai rannalla. Ehkä hän olisi löytänyt itselleen lenkkitoverin, niin kuin oli löytänyt Lewiksella.
Hän huomasi kuitenkin hyvin pian olemaan kykenemätön sietämään ajatusta, että hänen vaimonsa jäisi yksin. Vaikka oli epätodennäköistä, että sama toistuisi täällä, keskellä ei mitään, hän ei saanut mielestään sitä, miltä heidän asuntonsa oli näyttänyt. Kuristusjälkiä Tempestin kaulalla.
Niinpä hän vietti päivänsä siellä, missä Tempestkin.
Aaltojen kohinan saattoi kuulla selvästi keittiöön, johon hän oli noussut lukemansa kirjan parista keittämään itselleen teekupillista.

Majakkamökki oli vailla heidän uuden elämänsä mukavuuksia. Ikkunoiden vanha lasi kupruili ja niiden pielistä veti, kun pohjoistuulet mylvivät mereltä jylhälle rannikolle, ja putkisto eli omaa elämäänsä.
Tempest kuunteli sen kurlutusta, pihinää ja kolahtelua öisin, havahtuen hereille kevyestä unesta sydän rajusti jyskyttäen. Mutta käytäviltä ei kuulunut pahaenteisiä askelia, varjoista ei katsonut kukaan takaisin – tietenkään. Hänen mielikuvituksensa vain teki hänelle tepposia.
Hän toivoi, että se suostuisi kohdistamaan voimavaransa Awakeningin jatkuvaan tarinaan sen sijaan.
"Menen rannalle", hän sanoi Tiarnanille ja kietoi turkoosia silkkihuivia kaulaansa, kun kyykistyi silittämään jaloissaan hyöriviä kissoja.
Sitten hän suuntasi natisevasta, meren kosteuden turvottamasta ovesta ulos rannikon unenomaisiin maisemiin.

Tiarnan havahtui ja hylkäsi teekuppinsa pöytätasolle - teko, jota hän saattaisi katua myöhemmin, mikäli löytäisi kupin sirpaleina lattialta. Hän kurkisti säätä ikkunasta kulmiaan kurtistellen ja asteli sitten ovelle vetääkseen kengät jalkoihinsa.
Hetkeä myöhemmin hän seurasi vaimoaan ulos.

Tempest kuuli Tiarnanin askeleet ja yritti olla tuntematta itseään vainoharhaiseksi tai kiittämättömäksi. Ehkä mies oli vain väsynyt ja halusi siksi viipyä mökissä tai sattui kaipaamaan raitista ilmaa juuri nyt.
Tiarnan ei seurannut häntä.
Hän vaelsi tuulenpieksemän, kesän jäljiltä vihreän kasvillisuuden poikki jyrkille rantakallioille, katselemaan kuohuvaa, sinistä merta.
"Milloin kuvaukset alkavat?" hän kysyi olkansa yli.

Minne Tempest meni, sinne Tiarnan seurasi.
Hän seisahtui kalliolle ja unohtui hetkeksi katsomaan aaltoja, jotka iskeytyivät rantakallioita vasten. Ennen hän olisi pitänyt näkyä kauniina. Nyt hän saattoi ajatella vain sitä, kuinka helppo aaltoihin olisi heittäytyä.
"Hm? En tiedä, rakas."

"Eikö puhe ollut, että ne alkaisivat syyskuun lopulla? Siihen ei ole kauaa", Tempest huomautti ja istahti yhdelle rannan kivistä, kiertäen neuletakkia paremmin ympärilleen.
"Alkavatko ne linnallasi?"

"Voi olla, että alkavat", Tiarnan vastasi, katse edelleen kallioissa.
Miksei hän ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt katsoa niitä näin? Tällaiset paikat pitäisi aidata.

"Etkö ole enää innoissasi projektista?" Tempest kysyi huolissaan ja katsahti Tiarnania.
"Vai onko heidän aikataulunsa vai taiteellisen avoin?"

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Olen varma, että he ovat jo löytäneet tilalleni jonkun sopivan", hän vastasi.

"Mitä?" Tempest kysyi tyrmistyneenä ja tunsi palelevansa. Tiarnan oli ollut innoissaan roolista. Mikä oli muuttunut? Eihän tämä johtunut hänestä?
"Miksi, rakas? Se rooli on täydellinen sinulle."

Tiarnan pudisti uudelleen päätään.
"Tässä tilanteessa minun ei ole järkevää sitoutua niin pitkään projektiin."

"Missä tilanteessa?" Tempest kysyi epäluuloisena. Sormet olivat hakeutua ristiin toivoen, että hänellä ei olisi mitään tekemistä asian kanssa.

Tiarnan katsahti vaimoaan.
"En voi jättää sinua yksin kaiken tapahtuneen kanssa."

Vatsa vajosi kylmänä ja Tempest halasi itseään tiukemmin.
"Et ole tosissasi", hän sanoi.
"Et voi jättää upeaa roolia minun takiani. Se ei ole reilua. Mikään ei ole vialla."

Tiarnanin hartiat kiristyivät.
"Minä olin poissa, kun olisit tarvinnut minua", hän vastasi.
"En anna niin tapahtua enää."

"Ei, Tiarnan. Ei!" Tempest protestoi ahdistuneena ja nousi ylös.
"Olen käyttäytynyt typerästi menneisyydessä, mutta en anna sinun heittää tätä tilaisuutta pois jonkin sellaisen takia, johon en voinut edes vaikuttaa."

Tiarnanin ilme pysyi sulkeutuneena.
"Minä en voi menettää sinua", hän vetosi.
"Enkä jättää sinua selviämään tästä kaikesta yksin."

"Sinä et menetä minua", Tempest vastasi tuskastuneena.
"Ja mistä kaikesta?! Joku hullu murtautui kotiimme ja minulla on muutama mustelma. Se on ohi. Ei ole mitään, mistä selvitä."

Tiarnan katsoi vaimoaan ilmeettömänä.
"Em, juuri tämän vuoksi minä en yksinkertaisesti voi ottaa työtä vastaan."

"Minkä vuoksi?" Tempest kysyi ja vaelsi levotonta ympyrää rannan tuntumassa.

Tiarnanin sydäntä särki.
"Rakas, minua pelottaa kun käyttäydyt niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan."

"Miten minun pitäisi käyttäytyä?" Tempest kysyi ja pysähtyi tuijottamaan Tiarnania.

Tiarnan vastasi katseeseen.
"Pelkään, että kiellät tapahtuneesi itseltäsi. Se ei ole tervettä."

"En minä kiellä tapahtunutta", Tempest protestoi ärtyneenä.
"Mutta mitä minun pitäisi tehdä sille? Elämä jatkuu ja olen kunnossa. Mustelmat paranevat. Se ei ole mikään syy sinulle hylätä uraasi."

"Minä en nyt puhu mustelmista", Tiarnan vetosi.
"Sen on täytynyt olla hirvittävä kokemus. En halua, että tunnet olosi turvattomaksi."

"En minä tunne oloani turvattomaksi", Tempest vastasi.
"Me olemme täällä, kukaan ei tiedä, missä me olemme ja minulla on kissat seuranani. En anna sinun luopua roolista tämän takia."

"Enkä minä aio ottaa sitä riskiä, että sinulle tapahtuu jotakin."
Tiarnanin hartiat tuntuivat niin kireiltä että se teki melkein kipeää.
"En enää."

"Mitä minulle tapahtuisi?" Tempest haastoi ahdistuneena.
"Joku lampaista murtautuu sisään ja syö kaiken jääkaapista? Minulla on puhelin ja auto. Olen aikuinen nainen, osaan pitää itsestäni huolta. Pidin pintani sitä hulluakin vastaan."

"Minä en ole huolissani siitä, mitä ulkopuolisessa maailmassa voisi tapahtua", Tiarnan vastasi.
Vaikka tietenkin hän oli, tavallaan. Mutta hän kykeni järkeilemään, että ei ollut todennäköistä, että samanlainen hyökkäys toistuisi täällä.
Hän pelkäsi vaimonsa sisäisiä varjoja.

Vei hetken, että vastaus rekisteröityi ja Tempestin silmät tummuivat.
"En ole tekemässä mitään itselleni", hän vastasi hetken painavan hiljaisuuden jälkeen.
"Olen voinut paljon paremmin."

Tiarnanista tuntui siltä, kuin ilma heidän ympärillään olisi käynyt ohuemmaksi.
"Mitä, jos vointisi huononee, enkä minä ole täällä?"

"Minulla on puhelin, ja viikottainen tapaaminen terapeutin kanssa", Tempest huomautti yrittäen pitää itsensä tyynenä.
"En ole täysin avuton."

"En sanonut, että olet avuton, rakas", Tiarnan puolustautui.
"Olen vain huolissani sinusta. Viimeksi en ollut läsnä, kun olisit tarvinnut minua."

"Osaan huolehtia itsestäni", Tempest sanoi.
"Et auta ketään sillä, jos jätät upean roolin. Tarvitsen aviomiestäni, en omaishoitajaa."

"Minä olen sinun aviomiehesi", Tiarnan protestoi.
"Aviomiehen velvollisuus on huolehtia vaimostaan."

"Sinä teet niin. Huolehtiminen ei tarkoita sitä, että meillä ei voisi olla omia elämiä tai sitä, että sinun pitäisi vahtia minua kellon ympäri", Tempest huomautti.
"En tarvitse hoitajaa tai henkivartijaa."

"Minä päästin sinut kahdesti tilanteeseen, jossa olit riistää itseltäsi hengen, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli meneillään", Tiarnan huomautti ja hieraisi ohimoaan.
"En halua tehdä samaa virhettä enää."

"Ei se ole sinun virheesi", Tempest huomautti. Kuinka hän oli pakottanut Tiarnan kolme kertaa tilanteeseen, jossa joutui käsittelemään epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkimaininkeja?
"Olen vastuussa omasta toiminnastani."

Tiarnan pudisti päätään kun ei osannut muutakaan.
"Sinä et ollut silloin oma itsesi."
Ja hänen olisi pitänyt nähdä se. Sen sijaan hän oli ollut poissa, tai liian sokea nähdäkseen, kuinka asiat oikeasti olivat.

"Ja sinäkö olit? En ole lapsi!" Tempest ärähti turhautuneena.
"En ole heikko, sairas lapsi, jota sinun pitää holhota ja valvoa. Olen aikuinen nainen ja kykenevä huolehtimaan itse omasta turvallisuudestani."

"Sinä olet yrittänyt tappaa itsesi ainakin kolmesti", Tiarnan vastasi takaisin ja inhosi itseään sen vuoksi, että sanoi niin.
"Ja olit silloinkin aikuinen."

Ainakin kolmesti. Tempest veti syvään henkeä, kun tunsi käsiensä alkavan täristä.
"Ja se oli minun päätökseni", hän vastasi.
"En halua omaishoitajaa tai vanginvartijaa."

"Joten minun pitäisi vain toistaa tyynesti samat virheet?" Tiarnan ärähti.
"Sillä uhalla, että palaan tänne ja löydän mökin tyhjänä?"

Tempest ei ollut varma, mitä vastata. Syke oli kiihtynyt rajusti ja hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Juuri niin", hän napsahti.
"Se on elämää – ja sitä kutsutaan myös puolisoon luottamiseksi. Olisi hienoa, jos uskoisit minun oppineen virheistäni."

"Minä luotin sinuun", Tiarnan protestoi.
"Minä luotin sinuun, ja se vei sinut melkein luotani!"

Tempest käänsi katseensa hetkeksi merelle ja räpytteli silmiään.
"Minä tein virheitä, ja olen pahoillani", hän sanoi.
"Mutta en voi elää niin, että ne hallitsevat elämäämme nyt. En jaksa olla heikko ja rikkinäinen."

"Enkä minä voi elää ilman sinua", Tiarnan vetosi.
"En halua menettää sinua vain siksi, että olen laittanut oman onneni sinun onnesi edelle."

"Et ole menettämässä minua", Tempest protestoi ahdistuneena ja rutisti itseään.
"Minä olen onnellinen, kun teet mitä rakastat. Kun meillä on aikuinen suhde, jossa luotamme toisiimme ja meillä on myös omat elämät ja voimme olla tasaveroisia kumppaneita."

"Minä luulin, että meillä oli juuri sitä."
Tiarnan epäili, ettei voisi koskaan antaa anteeksi itselleen sitä, kuinka väärässä hän oli ollut. Hän oli kuvitellut kaiken olevan hyvin, ja sitten hän oli ollut menettää vaimonsa.

"Meillä oli", Tempest vastasi.
"Olen pahoillani, että tein typeriä päätöksiä. Mutta en pysty jatkamaan tuntien, että ehkä minut pitäisi lukita häkkiin siksi aikaa, kun et pysty vahtimaan jokaista liikettäni."

Ei Tiarnankaan halunnut sitä.
"Minua pelottaa", hän vastasi, ääni vaieten.
"Pelkään, mitä sinulle voi tapahtua."

"Mikä siihen sitten on ratkaisuna?" Tempest vetosi.
"En anna sinun luopua roolista. Ja olen muuttanut tänne, jotta voimme olla lähempänä toisiamme. Pidän itsestäni huolta."

Tiarnan pudisti päätään, hartiat lysähtäen.
"En minä voi", hän vetosi, ääni värähtäen.
"En voi ottaa sitä roolia."

"Miksi et voi?" Tempest kysyi levottomana. Hän ei voisi olla syy, miksi Tiarnan ei saanut toteuttaa itseään ja elää rakastamaansa ammattia.

Tiarnan ei ollut siitä varma itsekään.
"En halua, että sinulle tapahtuu jotakin pahaa", hän vastasi.
"Minusta tuntuu, että niin käy, jos toistan virheeni."

"Sinun virheesi. Minä olin se, joka toimi typerästi ja teki virheitä", Tempest vastasi.
"Mitään pahaa ei tapahdu. Minä pidän itsestäni huolta. En ole lapsi, joka on sinun vastuullasi."

"Sinä olet minun vaimoni", Tiarnan muistutti.
"Enkä minä halua menettää sinua."

"Miten sinä et menetä minua?" Tempest kysyi ahdistuneena.
"Pitääkö minun olla kanssasi kellon ympäri? Istua autossa ikkuna raollaan, kun olet töissä? Ehkä kahlittuna ovenkahvaan, etten vain tee mitään tyhmää?"

"En minä tiedä!" Tiarnan vastasi ahdistuneena, ja oli hänen vuoronsa lähteä liikkeelle. Kulkemaan ahdistunta, levotonta ympyrää, joka vuoroin pysähtyi ja sitten taas jatkui.
"Se mies olisi voinut tappaa sinut!"

"Niin olisi, mutta olen kunnossa", Tempest vastasi ja askelsi levottomasti omaa ympyräänsä.
"Kamalia asioita tapahtuu joka päivä. Minä selvisin muutamalla mustelmalla ja nekin paranevat."

"Juuri tuota minä tarkoitan", Tiarnan vetosi ahdistuneena.
"Sinut pahoinpideltiin sairaalakuntoon. Kaulassasi on... Se ei ole vain muutama mustelma. Milloin viimeksi olet nukkunut, Em?"

"Nukun ihan hyvin", Tempest vakuutti. Hänen unirytminsä oli ollut viime kuukaudet muutenkin kaaosta, ja nyt hän oli vain... Herkkäunisempi kuin ennen. Se oli ihan normaalia.
"Mutta nyt olen kunnossa. Mitä haluat minulta? Olisiko minun pitänyt vain antautua ja tulla ra- antaa jotain tapahtua?"

Tiarnan katsoi Tempestiin pettyneenä.
"Heräsit viime yönä monta kertaa", hän vetosi, vaikka se kuulostikin väärältä hänen omissa korvissaan. Hänkin oli viettänyt unettoman yön, mutta sitä ei olisi pitänyt käyttää Tempestiä vastaan.
Naisen sanat saivat värin valahtamaan hänen kasvoiltaan.
"Sinut yritettiin raiskata?"

Tempest käänsi katseensa pois ja tunsi pahoinvoinnin vellovan sisällään. Hän kohautti välttävästi toista olkaansa.
"Sinäkin olit hereillä. Sinun pitäisi saada nukkua hyvin", hän sanoi.
"Auttaisiko toinen huone?"

Tiarnan tuskin kuuli Tempestin sanoja.
Idiootti, hän huusi itselleen mielessään, koska ääni ei toiminut. Helvetin, helvetin idiootti!
Hän vajosi kyykkyyn ja hautasi päänsä käsiinsä.

"Mikä sinun on?" Tempest vetosi huolissaan ja kosketti miehen olkapäätä. Sitten hän kyykistyi Tiarnanin vierelle ja yritti nähdä miehen kasvot.

Tiarnanin sydän takoi kuvottavaan tahtiin. Keuhkot tuntuivat puristuvan kasaan niin, ettei hän enää muistanut, kuinka hengitettiin.
Väri oli kadonnut kasvoilta ja huulilta.
"Minä en tiennyt."

"Tiennyt mitä?" Tempest kysyi levottomana ja kannusti miestä istumaan kunnolla alas. Hän hieroi Tiarnanin selkää tarkkaillen värittömiä kasvoja peläten sairaskohtausta.

Tiarnan istahti karuun maahan, myrskynharmaat silmät tuijottivat eteensä mitäännäkemättöminä.
Hän ei ollut tiennyt. Sitäkään.
"En tiennyt", hän aloitti, ääni tukahtuen.
"En tiennyt, että sinut yritettiin..."
Hän ei kyennyt edes toistamaan sanaa. Ei enää.

Hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään. Tempest puraisi huultaan ja silitti miehen selkää onnettomana.
"Ehkä ei edes ollut kyse siitä", hän vetosi ahdistuneena.
"Eikä mitään lopulta tapahtunut. Minä taistelin vastaan, kunnes pääsin irti."

Tiarnan olisi pudistanut päätään jos olisi kyennyt. Niska tuntui olevan krampissa, koko keho tuntui olevan krampissa. Hänen olisi pitänyt olla vaimonsa tukena, ei romahtaa.
"Minä en tiennyt."
Hänen olisi pitänyt tietää.

Tempest viipyi epätietoisessa kyykyssä Tiarnanin vierellä, käsi miehen olkapäällä.
"Mitään ei lopulta tapahtunut. Kaikki on hyvin nyt."

Tiarnan katsahti vaimoaan ahdistuneena.
"Minä olen niin pahoillani, Em."
Hänen olisi pitänyt olla kotona. Suojella vaimoaan.

"Ei se ole sinun syytäsi", Tempest vastasi ahdistuneena.
"Ja kaikki on hyvin nyt. Ei ole mitään syytä olla pahoillaan."

Tiarnan pudisti päätään ja ojensi käsiään, jotta voisi vetää Tempestin syliinsä.
Hän ei ollut tiennyt. Hän ei ollut osannut kuvitella.

Tempest nojautui Tiarnanin syliin sydän levottomasti hakaten. Hänen ei todella olisi pitänyt sanoa mitään. Mitä väliä sillä oli nyt? Kaikki oli hyvin.
"Rakas, oletko kunnossa?"

Tiarnan halasi vaimonsa syliinsä, ensimmäistä kertaa kunnolla sen jälkeen, mitä oli tapahtunut.
"Olen", hän vastasi tukahtuneesti.
"Totta kai olen. Sinun puolestasi minä pelkään."

"Kaikki on hyvin", Tempest muistutti. Vaikka halaus vihloi, hän oli siitä onnellinen ja vastasi halaukseen, haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Minä olen ihan kunnossa."

Tiarnan hautasi nenänpäänsä vaimonsa hiusten joukkoon.
"Em... Eikö Muriel voisi tulla seuraksesi pariksi päiväksi?" hän pyysi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Jos lähden kuvauksiin."

"Etkö todella luota minuun?" Tempest kysyi levottomana ja halasi miestä tiukemmin.
"Jos se on ainoa keino, jolla suostut lähtemään, tietenkin."

"Ei kyse ole siitä", Tiarnan vastasi.
"Tietenkin minä pelkään, että Varjo saattaisi palata. Mutta minusta on kamala ajatella, että heräisit täällä keskellä yötä, yksin ja peloissasi, eikä kukaan olisi tuomassa sinulle turvaa."

"Tiarnan, minä pelkään sitä myös", Tempest vastasi silittäen miehen selkää.
"Ja siksi minä haluan olla yksin. En halua antaa valtaa sille miehelle ja muistolle, vaikka minua pelottaisi."

Tiarnan ymmärsi. Ja silti häntä pelotti.
"Mitä, jos olet peloissasi? Minä olen monen tunnin matkan päässä."

"Pelko ei satuta minua", Tempest vastasi ja upotti sormensa miehen hiuksiin, silittäen niitä.
"Jos olen peloissani, voin soittaa sinulle tai Murielille. Mutta se on vain mielikuvitukseni, joka leikkii kanssani. Se ei ole vaarallista."

"Jos sinua alkaisi ahdistaa yksinolo, soittaisitko minulle?" Tiarnan vetosi.
"Tai sisarellesi. Niin että toinen meistä voisi tulla luoksesi."

"Tietenkin", Tempest vastasi.
"Minä pidän itsestäni huolta. En halua aiheuttaa sinulle enempää murhetta tai tuskaa."

Tiarnanin olisi varmasti pitänyt päästää Tempest sylistään. Hän ei halunnut vilustuttaa vaimoaan.
Hän ei kyennyt tekemään niin. Ei aivan vielä.
"Olet turvassa täällä."

"Tiedän", Tempest vakuutti. Hänen mielikuvituksensa ei satuttaisi häntä.
"Kaikki on hyvin. Sinun ei tarvitse olla huolissasi minusta."

Mutta Tiarnan oli. Hirvittävän huolissaan.
"Eihän sinun ole kylmä?" hän kysyi hetken kuluttua. Mereltä puhaltava tuuli oli raaka.

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti. Tiarnan lämpökin piti tuulen terän loitolla toistaiseksi.
"Mutta voimme mennä sisään, jos haluat. Ja voisit kertoa minulle lisää uudesta sarjastasi."

Tiarnan painoi suudelman vaimonsa hiuksiin ja hellitti otettaan hieman.
"Voimme myös käydä kävelyllä, jos tahdot."

"Käydään vain" Tempest sanoi ja suoristautui, nousten takaisin jaloilleen. Rannikko oli valtavan kaunista. Hän suuntasi mereen työntyviä kallioita kohti.
"Kerro minulle sarjasta? Milloin kuvaukset oikeasti alkavat?"

Tiarnan kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi vaimonsa kylkeensä.
"Syyskuun viimeisellä viikolla, ellei kuvausaikataulua ole muutettu sen jälkeen, kun viimeksi olin paikalla", hän vastasi.
Ennen, kuin hän oli saanut puhelun vaimoltaan.
"Meillä on hieno näyttelijäkaarti."

"Ja olen hyvin onnellinen, että olet osa sitä", Tempest muistutti ja nojautui Tiarnanin kylkeen asetellessaan jalkojaan huolellisesti epätasaisessa maastossa.
"Olethan sinä, rakas?"

Tiarnan oli hetken hiljaa.
"Minä todella haluaisin pitää roolin", hän myönsi.
"Skotlanti ja historia. Sellaista yhdistelmää ei tule usein vastaan."

"Se on täydellinen sinulle", Tempest vakuutti.
"Haluan sinun ottavan sen ja nauttivan kuvauksista vailla stressiä."

"Voit soittaa minulle koska tahansa", Tiarnan muistutti.
"Pidän puhelimen mukana."
Siitä huolimatta, että hän saisi varmasti ohjaajan paheksunnan osakseen.

"Tiedän", Tempest vakuutti. Hän ei tosin soittaisi. Hän ei haluaisi häiritä miehen työtä – ellei hänen olisi pakko. Mutta mikään ei olisi hätänä.
"Kaikki on hyvin."

Tiarnan toivoi, että saattoi luottaa siihen. Hän painoi suudelman vaimonsa hiusten joukkoon ja katsahti sitten maisemaa, yrittäen unohtaa synkän kauhun, jonka valtaan hän oli hetkeksi joutunut.
"On hyvä olla taas kotona."

"Olen onnellinen, että olemme täällä", Tempest vastasi ja nojautui Tiarnanin kylkeen toivoen, ettei ollut tehnyt virhettä tuodessaan sen yön puheeksi.
"Meri on uskomattoman kaunis. Katso, miten syvänsinistä ja kirkasta vesi on."

Tiarnan katsoi ja toivoi, että jonakin päivänä hän voisi taas katsoa merta ja ajatella jotain muuta kuin sitä, kuinka helposti se voisi pyyhkäistä hänen vaimonsa mukanaan.
"On hyvä, että saat olla näin lähellä merta."

"Nautin tästä", Tempest vakuutti ja punoi sormensa Tiarnanin käteen, puristaen sitä, ennen kuin irrotti otteensa voidakseen tasapainoilla paremmin merelle työntyvillä kallioilla.
"Onko mökki liian vaatimaton sinun makuusi?"

Tiarnan seurasi vaimoaan katseellaan. Kysymys sai hänet naurahtamaan.
"Rakas, minä kasvoin tuollaisessa mökissä", hän muistutti.
"Olen yhä poika Lewikselta."

"Niin olet", Tempest vastasi ja katsahti miestä hellää lämpöä silmissään. Muu maailma ei ehkä aina nähnyt sitä maailmankuulussa näyttelijässä, mutta hän näki pojan Lewikselta rakastamassaan miehessä.
"Tässä lähellä on hiekkaranta. Mennäänkö uimaan?"

Tiarnan kurtisti kulmiaan ja katsahti merta.
"Eikö vesi ole vähän turhan viileää, rakas?"

"Niin kai", Tempest huokasi. Hänen pitäisi hankkia märkäpuku tännekin, mutta ehkä vielä syyskuussa vedessä voisi pulahtaa ilmankin. Olihan avantouintikin ihan oikea harrastus.
"Aloitatteko kuvaukset linnassasi?"

Tiarnan toivoi, että meri olisi ollut lämpimämpi, niin että Tempest olisi voinut pulahtaa aaltoihin.
"Aloitamme", hän vastasi ja hymyili melkein ylpeänä.
"Se sopii kaikin tavoin hyvin kuvauspaikaksi."

"Olen niin onnellinen puolestasi", Tempest vakuutti vilpittömästi ja kurkisti kallion reunan yli meren vilpoisiin tyrskyihin.
"Tämä on täydellinen projekti."

Tiarnan siirtyi hieman lähemmäs vaimoaan. Tuuli oli melko kova, ja Tempest kovin hento.
"Ehkä haluat tulla joskus katsomaan kuvauksia", hän ehdotti.
"Sitten, kun sarja on pidemmällä."

"Totta kai, se olisi ihanaa", Tempest vakuutti ja kyykistyi, kurottaen kättään alas. Mutta kalliot olivat liian jyrkkiä, jotta hän olisi ulottunut koskettamaan hopeisia pärskyjä, jotka nousivat kiviä vasten.
"Milloin sinä lähdet kuvauksiin? Onko teillä valmisteluja ennen syyskuun lopun alkua?"

Tiarnan liikahti levottomana, mutta vakuutti itsensä siitä, että Tempest ei aikonut sukeltaa pää edellä veteen.
"Ensimmäisen jakson puvustus pitää vielä saada kuntoon", hän vastasi, kurtistaen kulmiaan muistellessaan, mitä kaikkea oli vielä tekemättä.
"Minun olisi hyvä lähteä melko pian."

"Lähdet heti, kun he tarvitsevat sinua", Tempest vakuutti.
"Minulla on kaikki hyvin täällä eikä sinun tarvitse murehtia."

Tiarnan toivoi, että se olisi totta.
"Ei se ole parista päivästä kiinni", hän vakuutti ja ojensi kättään vaimoaan kohti.
"Lähdetäänkö takaisin mökille?"

"Lähdetään vain", Tempest vastasi ja tarttui ojennettuun käteen.
"Mitä haluaisit tehdä, ennen kuin lähdet?"

Tiarnan suuntasi takaisin mökkiä kohti.
"Viettää arkea kanssasi", hän vastasi rehellisesti.
Niin kuin silloin, kun he olivat kotona. Heidän kotinsa ei vain ollut enää entisellään.

Se kuulosti niin kauniilta, että Tempestin vatsapohjaa nipisti. Kaiken jälkeen heillä voisi olla edelleen elämä yhdessä, yhteinen arki. Tiarnan haluaisi hänet edelleen, eikö niin?
Hän puristi hellästi miehen kättä.
"Millainen on sinulle ihana arkipäivä?"

Tiarnan mietti.
"Minusta on ihana saada herätä kaikessa rauhassa kanssasi."
Usein hän heräsi ennen vaimoaan, mutta silloin hän ei yleensä malttanut nousta heti, ellei ollut pakko. Hän luki mielellään kirjaa vuoteessa ja kuunteli Tempestin rauhallista hengitystä.
"Ja sitten voisimme viettää aikaa yhdessä, molemmat omiamme puuhaten."

"Se olisi ihanaa", Tempest myönsi vilpittömästi ja astui sisään majakkamökkiin. Sitten hän kyykistyi tervehtimään heidän pieniä rakkaitaan, jotka laukkasivat vastaan hädissään määkien.
"Mitä haluaisit tehdä nyt illalla?"

Kissaparat tuntuivat olettavan joka kerta, että niiden kuningatar ei palaisi retkeltään. Tai ehkä ne olivat vain dramaattisia luonteeltaan. Todennäköisesti olivat.
"Me voisimme vain käpertyä sohvalle kuuntelemaan aaltojen ääntä."

Tempest vastasi onnellisella, myöntyvällä hymyllä ja painoi katseensa, kun muisti miltä hänen kasvonsa näyttivät. Onneksi ruhjeet olivat paranemassa ja katoaisivat pian.
Hän kömpi olohuoneen upottavalle sohvalle ja houkutteli Tiarnania viereensä.

Tiarnan kömpi Tempestin seuraan sohvalle tietäen, että kissat olisivat hetkenä minä hyvänsä heidän seurassaan, ja asettautui hetken pohdittuaan pitkälleen. Oli kulunut liian pitkään siitä, kun he olivat viimeksi saaneet lojua sohvalla sylikkäin.

Tempest asettui Tiarnanin viereen, halaten itsensä tiukasti miehen kylkeen ja painaen nenänsä vasten miehen paitaa. Kissat kiipeilivät hetkessä heidän päälleen ja asettuivat mukavasti: Romana sohvan selkänojalle ja muut läjäksi heidän päälleen.

Tiarnan muisteli hetken aikaa, kun heillä oli ollut vain kaksi kissaa. Nyt niitä oli kokonainen kasa. Mutta mikä teki hänen vaimonsa onnelliseksi, teki hänetkin.
Hän kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Olen ikävöinyt tätä."

"Minäkin", Tempest myönsi ja silitti kissojen röykkiötä, joka kehräsi äänekkäästi, kallistaen päitään hänen kosketukselleen.
"Ikävöin sinua."

"Minäkin ikävöin sinua", Tiarnan vastasi. Ikävöi niin monella eri tavalla, ettei hän voinut pysähtyä miettimään niitä, sillä se tekisi liian kipeää.
Tempest tarvitsi nyt aikaa toipua.

Tempest makasi osittain miehen rintakehän päällä, kissat läjänä heidän päällään. Hän kuunteli miehen sydämen sykettä ja luiskahti uneen kuin huomaamatta, turvallisessa päivänvalossa.

Tiarnan oli hyvin helpottunut siitä, että Tempest nukahti. Hän oli huolissaan vaimostaan ja siitä, saiko tämä riittävästi unta. Univaje saattoi olla vaarallista, varsinkin, jos mieli oli herkkä.
Hänen oli tarkoitus valvoa naisen unta, mutta jotenkin hän päätyi nukahtamaan itsekin.

Sunnuntai 6. lokakuuta 2019, aamu, Strathy Pointin majakka, Skotlanti

Vesiväri oli luonut hehkuvia maisemia kaikkialle hänen ympärilleen. Tempest istui uuden, pienen olohuoneensa matolla, häilyvässä, hennossa auringonvalossa, kupruilevien paperien ja luonnosten keskellä, hennossa vehreydessä liikkuvaa metsänhenkeä henkiin herättämässä.
Neljä kissaa pitivät hänelle seuraa: Romana ja Nyssa sohvan laidalla kyyköttäen, Leela kerällä pitkän, yöpaidan ylle vedetyn neuletakin helman alla ja Nasreen hepuloiden maalausten seassa, huitoen jotain paperien alla kirjava puuhkahäntä pörheänä.
Tempest pyyhkäisi keskittyneenä sotkuiselta nutturalta karanneen, kullanvalkean suortuvan korvansa taakse ja samalla raidan vihreää maalia poskeensa.
Ainakin kirja eteni vihdoin.

Tiarnan tunsi itsensä typeräksi seisahtuessaan mökin ovelle kaivamaan puhelinta taskustaan. Ei siksi, että puhelimen kaivaminen itsessään olisi ollut typerää, vaan koska hänen olisi pitänyt tehdä se jo aiemmin.
Enää hän ei voinut vain ilmestyä paikalle. Ei sen jälkeen, mitä hänen vaimolleen oli tapahtunut.
Niinpä hän nosti puhelimen korvalleen ja soitti vaimolleen, joka todennäköisesti oli vain muutaman metrin päässä hänestä.

Puhelin soi.
Ja soi lisää. Jossain sisällä.
Oven vieressä olevaan, pieneen ikkunaan ilmestyi ensin Nasreenin kirjavat, uteliaat kasvot, viikset pörhöllä. Sitten Leelan.

Tiarnanin toinen jalka alkoi naputtaa maata vasten, ja huomatessaan kissat hän heilutti kättään niille. Menkää hakemaan kuningattarenne.
Hän yritti olla huolestumatta.
"Em?" hän huikkasi lopulta oven läpi.

Nyt Nyssakin ilmestyi ikkunaan ja melkein hymyili isännälleen safiirisilmät sirrillään. Sitten se puski ikkunaa Leelan perässä ja nuohosi ikkunalautaa edestakaisin häntä koukussa.
Romana töni sisarensa alas ja istahti ikkunalaudalle häntä nytkien ja silmät epäluuloisessa sirrissä. Se tuskin olisi avannut ovea, vaikka olisi voinut.

Tiarnan tuijotti kissoja hetken ja yritti saada viittomalla asiansa läpi. Mutta siinä vaiheessa, kun Romana ilmestyi ikkunaan, hän tiesi pelin olevan menetetty.
Romana ei varmasti olisi hakenut kuningatartaan, vaikka olisi voinut.
Lopulta hän ei voinut muuta kuin kokeilla ovenkahvaa.
"Em?"

Ovi oli visusti lukossa.
Romana haukotteli kiireettömästi, viikset pörhistyen ja venytteli sitten varpaitaan ojennellen ja käänsi pyllynsä miehelle, ennen kuin hypähti laiskasti alas.
Nyssa hyppäsi takaisin ikkunalaudalle ja puski lasia pää kopsuen.

Tiarnan tuijotti ikkunaa hetken uskomatta silmiään.
Niin tietenkin.
Ainakin Nyssa vaikutti ilahtuneelta hänen näkemisestään. Mies kokeili ovea uudestaan, ennen kuin siirtyi ikkunan luo ja koputti sen lasiin.

Vei vielä hyvän tovin, ennen kuin pisamaiset kasvot ilmestyivät ikkunaan. Tempest suli hämilliseen hymyyn, Nasreen kainalossaan, ja kiiruhti avaamaan oven.
Vei tovin avata viisi lukkoa, jotka hän oli asennuttanut siihen Tiarnanin lähdön jälkeen.
"Hei rakas", hän tervehti laskien kissan sylisään ja sukien nutturalta karanneita hiuksia korviensa taakse.

Tiarnanin kasvoille kohosi ilahtunut hymy.
"Hei, Em", hän tervehti ja ojensi käsiään vetääkseen naisen syliinsä.
"Halusin yllättää sinut."

"Sinä yllätit", Tempest vastasi ja nojautui Tiarnanin syliin, syke rajuna lepattaen. Hän kiersi kätensä miehen vyötärölle ja painoi nenänsä paitaa vasten, hengittäen sen tuoksua. Sitten hän puski rintakehää ohimollaan ja veti Tiarnanin sisään, lukiten kaikki viisi lukkoa huolellisesti.
"Miten voit? Miten kuvauksissa on mennyt?"

Tiarnan painoi suukon vaimonsa hiusten joukkoon ennen kuin seurasi tätä sisälle.
"Tytöt tekivät parhaansa avatakseen oven", hän vakuutti.
Kaikki paitsi Romana. Mutta hän ei kantelisi, sillä kantelijoista ei pidetty.
"Kaikki on mennyt oikein hyvin. Ovatko nuo lukot uudet?"

Tempest nyökkäsi ja nosti Tiarnanin kättä, painaen sen rystysille hellän, ujon suudelman. Hän oli kaivannut miestä, vaikka olikin saanut uppouduttua niin kirjoittamiseen ja maalaamiseen, että oli kadottanut päiviä.
"Haluaisitko jotain syötävää?" hän tarjosi vetäen miestä mukanaan peremmälle sisään.

Tiarnan tarkasteli vaimoaan katseellaan. Kaikki vaikutti olevan hyvin, eikö niin?
"Kiitos, lähdin ennen aamupalaa", hän myönsi ja puristi Tempestin kättä hellästi.
"Kuinka sinulla on mennyt täällä, rakas?"

"Hyvin", Tempest vakuutti ja pyyhkäisi tummaa silmänalustaan. Sillä ei ollut väliä, ettei hän varsinaisesti nukkunut öisin ja joskus hölmö rapina tai kolahdus laukaisi paniikin, joka sai hänet painumaan nurkkaan keittiöveitsi kädessä hyperventiloiden.
Mutta se oli elämää.
Hän suuntasi pieneen keittiöön ja ryhtyi tekemään Tiarnanille voileipiä, jotka eivät näyttäneet aivan yhtä sulokkailta kuin hänen mielessään.
"Kertoisit minulle kuvauksista."

Tiarnanin huomio kiinnittyi varjoihin Tempestin silmien alla, ja huolestunut juova häivähti hänen kulmiensa välissä.
Keittiössä hän saattoi istahtaa rustiikkisen pöydän ääreen ja nostaa jaloissaan kiehnäävän Nyssan syliinsä silitettäväksi.
"Se on upea projekti", hän vastasi, silmä innostuksesta välkähtäen.
"Meillä on tietenkin kova kiire saada ensimmäiset jaksot pakettiin, tuottajalla on visio siitä, että pääsisimme mukaan jo joulusesonkiin, mutta katsotaan, kuinka käy. Oletko saanut nukuttua, rakas?"

Tempest nyökytteli. Hän torkkui kyllä ja otti päiväunia turvallisessa auringonpaisteessa. Hän leikkasi kurkkua siivuiksi juustoleipien päälle ja ojensi ne kulmat pettyneessä kurtussa pöydälle miehen eteen. Niitä seurasi teekuppi ja tuhti kulho mysliä luonnonjogurtilla ja hunajalla.
"Ihana kuulla", hän vakuutti kultaiset silmät lämmöstä sulaen, "en malta odottaa, että saan nähdä sen. Olet varmasti jumalainen roolissasi."

Ainakin Tempestillä oli jääkaapissa ruokaa. Se oli hyvä merkki, eikö ollutkin? Merkki siitä, että nainen huolehti itsestään, eikä suinkaan siitä, ettei tämä syönyt ruokia, jotka he olivat kaappiin ostaneet.
Tiarnan tarttui nälkäisenä voileipään.
"Jos hyvin käy, voin kutsua sinut ennakkonäytökseen", hän totesi ennen kuin haukkasi palan leivästä.
"Kuinka sinun aikasi on kulunut, Em?"

"Toivon niin. Sitä ennen, voisit kertoa minulle, millaisia kohtauksia olet kuvannut?" Tempest pyysi ja vilkaisi heijastustaan keittiön pienestä peilistä. Hän ei näyttänyt lainkaan siltä, miltä olisi halunnut Tiarnanin vierailua varten.
"Ja hyvin, oikein hyvin. Olen saanut kirjoitettua ja maalattua... Minun varmaan pitäisi käydä vähän, mmm, siivoamassa."

"Rakas, olen varma, ettei se ole tarpeen", Tiarnan vakuutti ja laski Nyssan sylistään, niin että saattoi kutsua Tempestiä sen tilalle.
Hän oli ikävöinyt vaimoaan.
"Meidän olisi tarkoitus alkaa työstää pian joulujaksoa, joskin ohjaaja tuntuu toivovan, että saisimme sitä varten linnan pihamaan valkeaksi. En tiedä, kuinka todennäköistä se on."

Tempest epäröi, ettei Tiarnan ehkä arvostaisi hänen taiteilunsa ja Somniaan unohdettujen päivien jälkiä pitkin pientä majakkamökkiä. Mutta hän istui miehen syliin, kiertäen käsivarren tämän niskalle ja haudaten nenänpäänsä lämpimään kaulataipeeseen. Hänkin oli ikävöinyt Tiarnania.
"Se kuulostaa kauniilta. Mikä sinun tarinasi on?"

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi vaimonsa syliinsä.
"Se on hieman surullinen tarina", hän myönsi.
"Hahmoni elämä muuttuu täysin, kun hänen isänsä ja vanhempi veljensä kuolevat odottamatta."

Tempest hengitti Tiarnanin kaulaa vasten ja leikitteli hajamielisesti paidan ylimmällä napilla.
"Niinkö? Mitä sitten tapahtuu?"

Tiarnan silitti vaimonsa selkää ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Se tarkoittaa, että hänestä tulee uusi jaarli, ja hänen on otettava suvun asiat hoitaakseen. Jotakin, mihin hän ei ollut valmistautunut..."
Hän painoi uuden suudelman vaimonsa hiuksiin.
"Mekään emme vielä tiedä kaikkea."

"Se kuulostaa ihanalta", Tempest huokasi haaveikkaana.
"Ja täydelliseltä roolilta sinulle." Hän avasi ylimmän napin ja painoi kaulalle kevyen suudelman. Sitten sormet hiipivät seuraavalle napille.

"Toivon, että olen roolin arvoinen", Tiarnan myönsi, antaen sormiensa vaeltaa vaimonsa selällä.
"Mitä sinä olet puuhannut, rakas?"

"Sinä olet. Olet uskomaton", Tempest vetosi ja hieraisi nenänpäätään kevyesti miehen kaulan ihoa vasten, hipaisten huulillaan kauluksen paljastamaa ihoa.
Sormet avasivat seuraavan napin ja huulet koskettivat solisluuta.
"Kirjoittanut ja prokrastinoinut, vuorotellen."

Tiarnan teki parhaansa keskittyäkseen vaimonsa sanoihin.
"Vai niin", hän vastasi, hakiessaan hetken ajatuksiaan.
"Onko kirja edennyt?"

"On, luojan kiitos", Tempest vastasi naurahtaen onnellisena ja kiipesi hajareisin miehensä syliin, jotta pääsi keskittymään paremmin paidan nappeihin.
"Ei niin paljon kuin haluaisin, mutta se etenee ja voin toimittaa välitilannekuvauksia kustantajalle ja elokuvatiimille. Hekin ovat helpottuneita", hän sanoi ja hamusi huulillaan solisluuta, kun sormet avasivat nappeja hiljalleen alas asti.

Tiarnanin katse viivähti hetken Romanassa, joka katseli heitä pahantuulisesti läheiseltä pöytätasolta.
Hän tunsi olonsa syylliseksi, vaikkei ollutkaan täysin varma, miksi.
"Millaista täällä on ollut muuten?"

"Ihanan rauhallista", Tempest vastasi hengittäen miehen ihon tuoksua ja hipaisi sitä ujosti hampaillaan.
"Hiljaista. Meri on uskomaton. Olen katsellut sitä paljon", hän lisäsi ja siveli sormenpäillään paidan lomasta paljastunutta vatsaa.

"Ethän ole tuntenut oloasi yksinäiseksi?" Tiarnan varmisti, samalla kun antoi omien sormiensa vaeltaa Tempestin selällä.
Ethän ole pelännyt, hän olisi halunnut kysyä.

"En, olen nauttinut tästä", Tempest vakuutti. Toki oli hetkiä, joina hän ei tiennyt, kuinka selvitä aamuun saakka, joina mielikuvitus sai vallan ja hän oli halvaantunut pelosta – mutta ne menivät ohi.
"Vaikka ikävöin sinua kipeästi", hän kysyi hamuten huulillaan ylös miehen kaulaa.

"Rakas, tiedäthän, että voit milloin tahansa soittaa minulle?" Tiarnan muistutti, yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että Tempest puhui varmasti totta.
Hän oli hankkinut toisen puhelimen ja kantoi sitä nykyään mukanaan, varmuuden vuoksi. Siltä varalta, että toiselle puhelimelle kävisi jotakin, eikä Tempest tavoittaisi häntä siitä.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua."

"Tiedän", Tempest vakuutti. Ja jos hänellä olisi oikeasti hätä, hän soittaisi. Oman mielikuvituksensa kanssa hän halusi selvitä yksin.
Suudelmat nousivat korvalle, ja huulet hamusivat sen kaaria hellinä.

Ja tiedäthän, että tulen kotiin, milloin tahansa pyydät, Tiarnan jatkoi mielessään.
Ja jättäisin kuvaukset heti, jos tarvitsisit minua.
Mutta hän ei hetkeen löytänyt sanoja.
"Olen ikävöinyt sinua, Em."

"Niin minäkin sinua", Tempest vastasi nojautuen lähemmäs miehen rintaa ja ujuttaen kätensä paljaille kyljille avatun kauluspaidan sisään.
Hampaat hipaisivat miehen korvanlehteä.

Tiarnan tunsi Romanan hyytävän katseen, mutta oli juuri nyt liian keskittynyt vaimoonsa välittääkseen siitä, oliko pahoittanut kissan mielen.
Ehkä hän saisi kärsiä siitä myöhemmin. Hän oli valmis ottamaan riskin.
Hän käänsi päätään niin, että saattoi hamuta Tempestin huulilta suudelmaa.

Pienen hetken Tempest mietti, pitäisikö hänen laittaa itsensä kauniimmaksi miestä varten. Ehkä pukeutua sieviin alusvaatteisiin tai edes johonkin muuhun kuin yöpaitaan ja kissankarvaiseen neuleeseen, laittaa villeiksi suihkun jäljiltä kuivaneita hiuksiaan tai meikata vähän.
Mutta hän ei osannut riistäytyä kauemmas suudelmasta.

Tiarnan antoi sormiensa upota suihkun jäljiltä villeiksi kuivuneisiin hiuksiin, kietoutua hellinä ja kaipaavina niiden lomaan.
Hän ei olisi varmasti voinut päästää vaimoaan sylistään, vaikka olisikin tiennyt tämän ajatuksista. Ei varsinkaan silloin.
Hänen silmissään Tempest oli kaunis juuri tällaisena.
"Enhän häiritse luomistyötäsi?" hän mutisi suudelman lomasta.

"Et", Tempest kuiskasi takaisin, häivähdys kaipaavaa käheyttä äänessään ja painautui lähemmäs miestä. Hän haki uutta suudelmaa miehen huulilta ja kuljetti sormenpäitään paidan alla, piirtäen ihoon mielikuvituksensa maisemia.

Vanha mies, Tiarnan moitti itseään samalla kun hänen kätensä ujuttautuivat yöpaidan helman alle, silittämään Tempestin reisiä. Iho tuntui lämpimältä sormenpäitä vasten.
Nyt oli vasta aamu. Mutta oliko sillä väliä?

Suudelmat kutittivat vatsassa perhosten siiveniskuina ja saivat varpaat kipristymään. Tempest nojautui lähemmäs Tiarnanin rintaa ja harkitsi riisuvansa miehen paidan, mutta palelisiko tämä vetoisassa rantamökissä?
Sormenpäät nousivat ylös rintaa ja siirtyivät hopean kirjomiin hiuksiin, sitten silittämään korvien muotoa, kun hän haki jälleen uutta suudelmaa miehen huulilta.

Tiarnanin pää kallistui hetkeksi kosketusta vasten, ja sitten hän jäi katselemaan vaimonsa kasvoja.
Hänellä oli ollut ikävä. Hirvittävä ikävä.
"Tiedän, että on aamu", hän totesi, silittäen reiden ihoa.
"Mutta ehkä me voisimme vetäytyä hetkeksi sänkyyn."

Tempest vastasi katseeseen hetken, ennen kuin painoi ujosti katseensa ja kosketti kuumalta tuntuvaa poskeaan.
"Se olisi ihanaa", hän kuiskasi, kun hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja kiersi kätensä tämän niskalle, haluamatta nousta pois Tiarnanin sylistä.

Vielä vähemmän Tiarnan halusi päästää vaimoaan sylistään.
Niinpä hän painoi suudelman tämän hiusten joukkoon ja kietoi kätensä paremmin vaimonsa reisien taakse ennen kuin nousi seisomaan.
Ja oli kompastua ainakin kahteen kissaan.

Tempest nauroi kuplien ja takertui tiukemmin mieheen, kun maailma keinahti tämän kompastuessa.
"Varovasti, rakas", hän kannusti hamuten miehen korvaa ja kiersi jalkojaan tämän lantiolle. Toinen villasukka lopsahti matkasta.

"Minä olen aina varovainen", Tiarnan vakuutti kun suoristi ryhtinsä.
Vielä hän ei ollut niin vanha mies, ettei olisi saanut vaimoaan kannettua vuoteeseen. Kissoja väistellen ja varoen hän suuntasi kohti makuuhuonetta.

Syke hakkasi onnellista rytmiä, kun Tempest takertui Tiarnaniin ja antoi viedä heidät pieneen makuuhuoneeseen. Sen kupruileva, vanha ikkuna antoi herkästi myrskyisälle, mutta tänään siniselle merelle, ja ikkunassa oli siniruutuiset, hempeät verhot.
Kun selkä kosketti sänkyä, Tempest kömpi peremmälle ja tarttui Tiarnanin kaulukseen, vetäen miestä mukanaan.

Tiarnan seurasi. Vanha mies, joka tajusi potkia kengät jalasta viime hetkellä, niin että toinen kengistä oli läiskähtää päin Romanaa.
Ei ihme, että kissa halveksi häntä.
Mutta hän ei välittänyt kömpiessään peremmälle sänkyyn suudellakseen vaimoaan.

Tempest vastasi suudelmaan kaivaten, punoen sormiaan tummiin, hopean juovittamiin hiuksiin. Jalat kiertyivät miehen vyötärölle, ja toinen käsi jätti hiukset töniäkseen paitaa pois nyt, kun he olivat lämpimien peittojen pesässä.

Paita valui alas Tiarnanin hartioilta, jonnekin sänkyyn. Minne, sillä ei ollut väliä.
Leela määkäisi loukkaantuneena. Taisi jäädä paidan alle.
Tiarnanilla oli huono omatunto. Hetken.
Sitten hän keskittyi suutelemaan vaimoaan.

Kissat liittyivät heidän seuraansa. Romana istui tyynylle heidän viereensä, tuijottaen heitä – tai Tiarnania epäluuloisena – ja Leela ja Nyssa yrittivät löytää mukavaa makuupaikkaa heidän jalkojensa joukosta.
Nasreen sen sijaan päätti hyökkiä pienin, neulanterävin kynsin Tiarnanin varpaisiin.

Tiarnanin sormet hakeutuivat Tempestin yöpaidan helmalle, valmiina pujahtamaan sen alle - paitsi etteivät ne koskaan päässeet perille.
Jokin iski hänen varpaaseensa.
Ja sai hänet parahtamaan ääneen.

"Mikä tuli?" Tempest kysyi huolestuneena ja kosketti miehen ohimoa. Sitten hän näki Nasreenin Tiarnanin varpaiden kimpussa ja nauroi vapautuneesti kuplien.
"Voi sinua parkaa", hän vetosi kikattaen ja työnsi Tiarnanin päältään selälleen, siepaten kurittoman kissan syliinsä ja suukottaen kehräävän eläimen päätä.
"Nyt, pienet rakkaat, haluan olla vain Tiarnanin."

Tiarnan kierähti selälleen ja kipristi haavoittuneen jalkansa varpaita koukkuun.
"Pienet rakkaat eivät taida iloita paluustani", hän huomautti, hymyä kuitenkin suupielissään.

"Tietenkin iloitsevat", Tempest vastasi ja nykäisi peittoa Tiarnanin jaloille, ennen kuin kiipesi hajareisin miehen alavatsalle. Hän kumartui alas suutelemaan paljaita solisluita ja kaulaa, sivellen sormenpäillään kylkien ja vatsan ihoa.

"En olisi niin varma", Tiarnan huomautti, katsahtaen Romanaa.
Mutta ei se haitannut.
Hänen sormensa siirtyivä sivelemään Tempestin selkää.

Katse osui sivusilmällä yöpöydälle raahattuun solmioon, jota pieni hammas oli jyrsinyt laidasta. Tempest painoi suudelman Tiarnanin huulille ja suoristautui sitten istumaan miehen vatsalle, kun painoi solmion lempeästi tämän silmille ja sitoi sitä solmuun pään taakse.

Oli myönnettävä, että se oli melkoinen yllätys. Ei niinkään se, että heidän sänkynsä vierellä oli solmio, sillä Tiarnan oli tottunut siihen, että pienet rakkaat kunnioittivat hyvin vähän henkilökohtaista omaisuutta. Sen sijaan se, että solmio päätyi hänen silmilleen, oli jotakin uutta.
Ei sillä, että hän olisi valittanut.

Joku kissoista taputteli hänen hiuksiaan, mutta sillä ei ollut väliä juuri nyt.
Tiarnanin kädet hakeutuivat Tempestin vyötäisille ja ujuttautuivat yöpaidan alle, silittämään paljasta ihoa samalla kun hän vastasi suudelmaan.

Tempest suoristautui hetkeksi, sysäten neuletakin pois hartioiltaan. Sitten hän kumartui jälleen alas, hengittäen pehmeästi miehen korvaa vasten ja hamuten sitä huulillaan, hyväillen sen pieniä mutkia ja kaaria.
Kädet valuivat alas miehen vatsaa ja ryhtyivät avaamaan housuja.

Siinä vaiheessa Tiarnan tiesi olevansa varsin tuomittu. Tempestillä ja tämän kosketuksella oli sellainen vaikutus häneen, eikä hän rehellisesti sanottuna edes hävennyt.
Joku kissoista oli taas hänen jalkansa kimpussa, mutta tällä kertaa vain sitä vasten päätään puskien.

Huulet vaelsivat korvalta kaulalle, ja hampaat kokeilivat uteliaina miehen solisluuta.
Sormet avasivat housujen napin ja vetoketjun, ja liu'uttivat sitten niitä varovasti alaspäin. Alushousut seurasivat pian perässä.

Tiarnan toivoi, että tämä sai Tempestinkin tuntemaan olonsa hyväksi. Turvalliseksi.
Hän yritti olla olematta kärsimätön, mutta silti hän auttoi housujaan pois kiemurtamalla kevyesti. Se sai Nyssan riemastumaan ja tavoittelemaan vapautuvaa lahjetta.

Tempest auttoi housut kunnolla pois Tiarnanin yltä, kadoten hetkeksi solmion tuomaan pimeyteen. Sitten hän palasi, kiiveten istumaan miehen reisien päälle ja vetäen peittoa huolellisesti tämän varpaiden suojaksi.
Posket kuumuivat, kun hellät, ujot sormet vaelsivat ylös reisiä ja kävivät hyväilemään miestä. Tällä kertaa Tempest antoi itsensä katsella miestä kunnolla, nyt kun Tiarnan ei nähnyt häntä.

Vanha mies.
Mutta ei voinut olla väärin kaivata omaa vaimoaan, eikö niin?
Solmionkin suojissa Tiarnan sulki silmänsä, kun kosketus tuntui melkein polttavalta. Ja silti hyvältä.

Eihän se näyttänyt pelottavalta, Tempest kertoi itselleen. Ellei ajatellut kokoa. Hän halusi saada Tiarnanin nauttimaan, mutta silti hän ei vain voinut tehdä sitä.
Hän saattoi kumartua niin, että hengitys kutitti ihoa, mutta pelkurina päätyi painamaan suudelman vatsalle sormien etsiessä tapaa koskettaa, josta mies nauttisi erityisesti.

Joku kissoista määkäisi varsin vaativasti. Ehkä se oli Leela, joka oli tointunut paidan hyökkäyksestä ja kaipasi nyt lohtua kuningattarelta. Tai ehkä Nasreen tunsi jäävänsä ilman huomiota tai kaipasi leikkiseuraa.
Tai ehkä se oli Romana. Jonka mielestä tällainen käytös oli kertakaikkiaan sopimatonta. Se oli tiennyt alusta saakka, ettei ovea olisi pitänyt avata.
Mutta Tiarnanin huomio oli nyt täysin kosketuksessa,, jonka vaikutuksen näköaistin rajoittaminen tuntui vain moninkertaistavan.
"Em..."

Tempestkin oli keskittynyt kosketukseen eikä kiinnittänyt huomiota siihen, millainen kissanlelujen armeija sängylle muodostui vähitellen.
Kädet liikkuivat rohkeampina ja varmempina, vaikka pysähtyivät melkein säikähtäneinä miehen puhuessa.
"Mitä, rakas?"

Tiarnan oli aistivinaan jännittyneisyyden vaimostaan, mutta saattoi olla, että hän vain kuvitteli sen kaiken. Hänen olisi opittava luottamaan Tempestiin.
"Tuntuu hyvältä", hän selitti hellästi.

Tempest suli helpottuneeseen, ujosti onnelliseen hymyyn ja jatkoi käsiensä hyväilevää liikettä. Hän kumartui hamuamaan huulillaan paljaan vatsan ihoa, uskaltamatta sen alemmas.
Mutta ehkä se riitti, hän vakuutti itselleen, työntäen syrjään riittämättömyyden tunteen.

Pimeydessä oli vaarana se, että ajatuksiin oli helppo unohtua. Ja kun niihin unohtui, paluuta ei enää ollut.
Nyt siitä ei tarvinnut huolehtia. Tiarnan saattoi unohtua kosketukseen aina siihen saakka, että joutui murahtamaan varoittavasti.

Murahdus sai vatsan ihoa hamuavan Tempestin katsahtamaan miehen kasvoja yllättyneenä ja hymyilemään sitten yksityisestä häkellyksestä.
Stephenin sanoilla oli kerta kerralta vähemmän voimaa, hän ajatteli jatkaessaan hyväilyä.

Tiarnan toivoi, että jonakin päivänä Tempest tuntisi itsensä niin arvokkaaksi, että voisi ottaa vastaan samanlaista huomiota, kuin mitä hän sai osakseen juuri nyt. Että nainen voisi antaa hänen huomioida vain itseään.
Jos niin ei kävisi, Tiarnan tyytyisi siihen.
Hetken kaikki muu menetti merkityksensä, kun mielihyvä pyyhkäisi hänen kehonsa lävitse.

Hetken Tempestkin vain viipyi paikoillaan, leuka kevyesti Tiarnanin vatsaa vasten. Sitten hän suoristautui hitaasti niin, että saattoi poimia yöpöydältä nenäliinan ja siistiä miestä hieman, pyyhkäisten samalla vaivihkaa käsivarttaan.
Kissat kiipeilivät huomionkipeinä heidän seuranaan, mutta Tempestin katse pysyi solmion osin kätkemissä kasvoissa, kun hän veti peittoa heidän suojakseen ja käpertyi kerälle Tiarnanin kainaloon, painaen poskensa miehen rinnalle.

Hetken Tiarnan vain hengitti.
Sitten hän kietoi käsivartensa paremmin vaimonsa ympärille, halasi tämän kylkeensä ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Joku kissoista puski itsensä päättäväisesti heidän peittonsa alle.

*

*

*

Ehkä hän todella oli kuin heidän kissansa. Tempestistä oli ihana vain asettua Tiarnanin kainaloon, kehrätä äänettömästä onnesta ja katsella iltapäivän siniharmaita pilviä, jotka vaelsivat ikkunan takana myrskytuulten ajamina. Kissatkin nauttivat rauhasta, kerääntyen läjäksi peiton alle heidän jalkoihinsa.
"Lähdetkö huomenna takaisin kuvauksiin?"

Jopa Romana tuntui antaneen hetkeksi anteeksi sen, että kuningattaren ja sen airueiden rauhaa oli häiritty. Se jopa kehräsi yhdessä sisartensa kanssa, mikä sai Tiarnanin melkein epäluuloiseksi.
"Mmm, minun täytyy lähteä aamupäivästä", hän vastasi pahoitellen.
"Mutta tulen taas käymään niin pian kuin voin."

"Meillä on kaikki hyvin täällä", Tempest rauhoitteli ja siveli sormenpäillään Somnian jokien muotoja Tiarnanin vatsan ihoon.
"Miten olet viihtynyt linnassasi?"

"Viihtyisin paremmin, jos sinä olisit siellä kanssani", Tiarnan vastasi ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
Mutta kaikki se hälinä olisi liikaa hänen vaimolleen. Naisen oli parempi täällä, missä oli rauhallista.
Niin hän halusi uskoa.

Tempest hymyili puolittain ja puski ohimollaan miehen rintaa.
"Olen onnellinen roolistasi. Olen varma, että olet täydellinen siinä", hän vetosi.

Tiarnan silitti vaimonsa hiuksia.
"Ethän sinä ole alkanut vielä kaivata takaisin Lontooseen?" hän varmisti.

"En, rakastan tätä paikkaa. Meri on uskomaton. On ihana nähdä se koko ajan, katsella sitä, kuunnella sen tarinoita ja istua rannassa", Tempest vakuutti.
"Talokin puhuu minulle."

Tiarnan vilkaisi vaimoaan silmäkulmastaan.
"Mitä talo kertoo sinulle?"

"Vain tarinoita. Joitain yksinäisyydestä, joitain hiljaisesta onnesta ja joitain taiasta, joka näillä seuduilla elää", Tempest vastasi ja piirsi sormenpäällään mielikuvituksensa olentoja miehen ihoon.

"Vai niin", Tiarnan vastasi ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.
"Kuinka tytöt ovat viihtyneet?"

"Hyvin. Ne nukkuvat kanssani ja tekevät itse asiassa kaiken kanssani. Ne itkevät ikkunan takana, kun menen ulos tai käyn uimassa", Tempest vastasi.
"Mistä sinä olet nauttinut eniten kuvauksissa?"

"Tyttöparat", Tiarnan totesi ja kosketti lähimmän kissan selkää. Se sai eläimen siirtymään hieman kauemmas loukkaantuneen oloisena ja sai Tiarnanin epäilemään, että kyse oli Romanasta.
"On upeaa päästä sukeltamaan taas osaksi pidempää tarinaa. Tarkoitus olisi, että mikäli kaikki menee hyvin, tuotantokausia kuvataan useampi."

"Olen hyvin onnellinen puolestasi", Tempest vakuutti ja nousi istumaan, sukaisten villiksi kuivaneita hiuksia pois kasvoiltaan.
"Oletko nälkäinen, rakas? Voisin laittaa meille jotain."

Tiarnan loi vaimoonsa pettyneen katseen, kun tämä nousi istumaan.
"On sääli, jos sinun on noustava sitä varten vuoteesta."

Tempest nauroi kuplien, häivähdys alkavan flunssan käheyttä äänessään.
"Täällä ei valitettavasti ole kotiinkuljetusta. Tai ravintoloita."

Tiarnan ojensi käsivarttaan, kutsuen Tempestiä takaisin syliinsä.
"Et kai ole vilustumassa, rakas?"

"En sen enempää kuin tavallista", Tempest vakuutti. Hänellä oli vähän väliä jokin kulkutauti, mutta se oli elämää.
"Etkö ole nälkäinen?" hän varmisti vajotessaan takaisin miehen kainaloon yöpaidassaan.

Tiarnan kurtisti kulmiaan ja kosketti vaimonsa otsaa. Ajatus siitä, että nainen sairastuisi täällä, yksin ja keskellä ei mitään, oli huolestuttava.
"Haluan pidellä sinua vielä sylissäni."

Tempest sieppasi Tiarnanin käden ja painoi sen rystysille suudelman, ennen kuin kiersi sen ympärilleen ja vajosi takaisin miehen syliin, kierähtäen osittain rintakehän päälle.
"Minäkin haluan olla vielä sinun."

Tiarnan halasi Tempestin lähelle itseään. Hänen olisi jossakin vaiheessa ajateltava ruokaa, sillä Tempestinkin oli syötävä - hän pelkäsi, ettei hänen vaimonsa ollut pitänyt huolta itsestään.
Mutta vielä hetken hän halusi olla näin.
"Onhan sinulla täällä kaikki, mitä tarvitset?"

"Kyllä, ja minulla on auto, jolla hakea asioita, mitä tarvitsen", Tempest vakuutti. Hän oli aikuinen nainen, joka kävi kaupassa täyttämässä jääkaapin ja ajoi välillä Invernessiin tapaamaan assistenttiaan.
"Älä huolehdi minusta, rakas. Kaikki on hyvin."

Mutta Tiarnan huolehti. Hän huolehti aina niistä, joita rakasti.
Hän antoi kätensä laskeutua silittämään Tempestin selkää pitkin, kiireettömin vedoin.
"Kertoisithan minulle, jos olisit yksinäinen?"

"Totta kai ikävöin sinua", Tempest vastasi puskea muksauttaen Tiarnanin leukaperää päällään ja asettui vatsalleen miehen rintakehälle.
"Mutta viihdyn täällä hyvin kissojen kanssa. Minulla ei ole mitään hätää. Saan kirjoitettuakin."

Joku heidän kissoistaan leipoi Tiarnanin kylkeä.
"Sinun tarvitsee vain soittaa, ja tulen luoksesi", hän muistutti.
"Oletko käynyt uimassa useinkin?"

"Tiedän", Tempest vakuutti ja hieraisi nenänpäällään miehen kaulaa.
"Melkein joka päivä. On ihanaa, kun meri on niin lähellä. Mitä sinä olet tehnyt vapaa-ajallasi?"

"Nukkunut, lähinnä", Tiarnan naurahti ja yritti olla rypistämättä huolestuneesti kulmiaan.
"Eikö meri ole kovin kylmä?"

"Melko, mutta en ui kerralla kauaa", Tempest rauhoitteli. Vesi oli sinistä ja vahvaa ja vastustamatonta, eikä hän välittänyt kylmästä.
"Kuinka pitkiä päiviä sinulla on?"

Olethan varovainen, Tiarnan olisi halunnut kysyä.
Ethän tunne kaipuuta sukeltaa syvemmälle kuin tiedät jaksavasi.
Mutta hän halusi luottaa.
"Teemme tällä hetkellä melko täysiä päivä", hän vastasi, yrittäen keskittyä keskusteluun.
"Oletko varma, ettei vesi ole liian kylmää?"

"Olen varma", Tempest vakuutti ja painoi kasvonsa miehen lämpimään kaulataipeeseen.
"Ethän sinä rasita itseäsi liikaa?"

Tiarnan keskeytti itsensä ennen kuin jatkoi aiheesta kyselyä.
"Teen parhaani", hän vakuutti, painaen suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.
"Oletko ehtinyt tutustua paikallisiin?"

"En vielä", Tempest vastasi. Hän ei varsinaisesti edes yrittänyt. Vieraat ihmiset ujostuttivat häntä, ja hän oli onnellinen yksin kissojen ja mielikuvituksensa kanssa.
"Toivon, että pidät itsestäsi huolta."

"Minä pidän", Tiarnan lupasi ja painoi toisen suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Oletko saanut nukuttua?"

"Nukun kyllä", Tempest vakuutti. Lähinnä aamupäivisin, mutta uni oli unta. Yöt olivat hyvää aikaa kirjoittaa, valot turvallisesti päällä.
"Entä sinä? Mikä makuuhuone sinulla on linnassa? Asutko siellä?"

"Osa linnasta on eristetty täysin kuvauspaikoiksi", Tiarnan vastasi.
"Minkä lisäksi meillä on tilat, jotka on rakennettu väliaikaiselle studiolle. Mutta kyllä, toistaiseksi asun samassa huoneessa, joka meillä oli hääyönämme."

Ajatus sai Tempestin hymyilemään ja kätkemään kasvonsa paremmin miehen kaulataipeeseen. Muisto hääyöstä nipisti vatsaa.
"Ihanaa, että saat viettää aikaa siellä."

"Se on mukava linna", Tiarnan myönsi.
"Ja olen iloinen, että se pääsee esiintymään edukseen."
Hänen vatsansa murahti nälkäänsä.

"Nyt", Tempest vastasi nousten uudelleen istumaan ja kiiveten samalla Tiarnanin ulottuvilta.
"Mitä haluaisit syödä?"

Tiarnan ojensi käsivarttaan, muttei tällä kertaa yltänyt Tempestiin.
"Pitäisin sinut paljon mieluummin tässä vieressäni."

"Olet nälkäinen, rakas. Älä pakota minua improvisoimaan", Tempest vetosi ja työnsi päänsä peiton alle, kun etsi jonnekin kadoksiin jäänyttä villasukkaansa.
"En ole lainkaan yhtä hyvä kokki kuin sinä."

Tiarnan kohotti avuliaasti peitettä, niin että Tempestin oli helpompi etsiä sitä, mitä tämä sitten ikinä etsikään.
"Minä pidän kovasti ruuasta, jota laitat", hän huomautti.

"Koska olet toivottoman kiltti", Tempest huomautti takaisin ja pujotti villasukan takaisin jalkaansa. Lattiat olivat kylmät, ja merituuli ulvoi sisään ikkunanraoista.
"Mitä haluat?"

Joku kissoista määkäisi tyytymättömänä, kun peitteen alle veti.
"Mitä sinun itsesi tekisi mieli, rakas?" Tiarnan kysyi ja alkoi kuoriutua esiin peitteen alta.
Mökissä oli viileää.

"Ehkä voisin...", Tempest yritti miettiä, mihin kaapissa olisi tarpeet ja mitä hän kehtaisi laittaa miehelle. Hän oli selviytynyt tyytyväisenä eineksillä ja voileivillä, mutta Tiarnan ansaitsi oikeaa ruokaa.
"Laittaa pastaa?" hän ehdotti neuvottomana ja kiersi neuletta paremmin ympärilleen, ennen kuin suuntasi alakertaan.

"Se kuulostaa oikein hyvältä, rakas", Tiarnan vakuutti, ja näki Romanan katsovan itseään pahasti, syyttäen häntä siitä, että kuningatar oli joutunut nousemaan.
Hän tunsikin olonsa syylliseksi.
Hetkeä myöhemmin hän seurasi vaimoaan alakertaan.

Tempest keräsi alahuultaan keskittyneesti pureskellen kattiloita ja leikkuulautoja pikkuisen, vanhan keittiön kaapeista. Vesi porisi liedellä ja pasta odotti vieressä. Onneksi kaapissa oli pestoa, leipää ja tomaatteja ja mozzarellaa italialaista salaattia varten.
"Olisit voinut odottaa sängyssä, rakas."

Tiarnan seisahtui vaimonsa taakse ja veti tämän hetkeksi rintaansa vasten.
Se ei ehkä edistänyt kokkaamista, mutta hänellä oli ollut ikävä.
"Halusin tulla seuraksesi."

"Mmm", Tiarnan myönsi ja painoi suudelman Tempestin hiuksiin ennen kuin vapautti naisen sylistään.
"Olen nöyrin palvelijasi."

Tempest katsahti Tiarnania hellää lämpöä silmissään ja puraisi alahuultaan, ennen kuin kaatoi pastat kattilaan keittymään ja pilkkoi leipää varoen sormiaan. Se ei ollut aivan italialaista, mutta ostettu lähimmän pikku kaupan hyllystä kotitekoisena.
"Mitä haluaisit jälkiruoaksi?"

Tiarnan keskittyi pilkkomaan salaattitarpeita.
"Onko meillä tarvikkeita jälkiruokaan?" hän kysyi yllättyneenä.

"En tiedä, ehkä ainakin johonkin", Tempest vastasi anteeksipyytävästi. Oli kai hölmöä kysyä.
"Pastassa ei mene kauaa."

Tiarnanin myrskysilmät siristyivät hymystä.
"Jälkiruoka maistuisi", hän myönsi.
"Olen pahoillani, etten ilmoittanut tulostani etukäteen. Syön ruokavarantojasi."

"Rakas", Tempest protestoi ja sekoitti pastaa, ennen kuin se takertuisi kattilan pohjaan.
"On ihanaa, että olet täällä – ja minulla on auto. Pääsen kauppaan."

Tiarnan nosteli salaattiainekset kulhoon ja sekoitti ne huolellisesti. Nyssa hyppäsi keittiötasolle ja kurkisti kulhoon uteliaasti.
"Olisikohan meillä aineksia pannukakkuihin?"

"Luultavasti", Tempest vastasi ja sekoitti peston pastaan, annostellen sen sitten kulhoihin. Tiarnan annos oli miehekkään tukeva.
"Ja jäätelöä."

"Voisin paistaa meille pannukakkuja", Tiarnan ehdotti.
"Ne sopisivat hyvin jäätelön kanssa."

"Olet kultainen", Tempest vastasi nostaen pastakulhon Tiarnanin käsiin. Hän otti omansa ja kiipesi toiselle pikkuisen pöydän tuoleista, nostaen jalkansakin ylös viileältä lattialta.
"Tomaattimozzarellasalaattiin kuuluisi tuore basilika, mutta kyläkaupassa ei jostain syystä ole."

"Olen varma, että se on hyvää ilmankin", Tiarnan vakuutti istuessaan varovasti toiselle pienistä tuoleista. Se vingahti ikävästi, mutta kesti toistaiseksi hänen painonsa.
Romana määkäisi pöydän vierellä.

Ateria ei ollut lainkaan niin loistelias kuin hän koki Tiarnanin ansaitsevan. Astiatkin olivat vanhoja ja kolhiintuneita.
Tempest nosti pöydälle loikkaavan Nasreenin hellästi alas.
"Jos kerrot seuraavalla kerralla etukäteen tulostasi, voin ostaa jotain parempaa kaappeihin." Ja laittautua itse.

"Tämä on oikein hyvää", Tiarnan vakuutti. Hän oli yksinkertainen mies, joka oli onnellinen jo siitä, että sai ruokaa eteensä. Sen enempää hän ei kaivannut.
"Se pilaisi yllätyksen. Jos ilmoittaisin etukäteen."

"Mutta antaisi minulle mahdollisuuden yllättää sinut jollain mukavalla", Tempest huomautti ja söi annoksensa loppuun.
"Etkö pitäisi siitä?"

"Minä pidän siitä, kun saan yllättää sinut", Tiarnan vastasi ja nosti samalla uudelleen pöydälle hypähtäneen Nasreenin alas.
"Mutta toivoisitko minun ilmoittavan seuraavalla kerralla?"

"Edes jollakin kerralla", Tempest vastasi ja kiersi neuletakkia koukistettujen jalkojensa ympärille. Hän viittasi yöpaitaansa ja villiä tukkaansa kohti.
"Voisin olla näyttämättä tältä."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Minusta olet hurmaava juuri noin", hän vetosi ja kurotti koskettamaan vaimonsa poskea.
"Olet hurmaava aina."

"Imartelija", Tempest vastasi suupieli hymyä nykäisten ja painoi poskensa taitetuille polvilleen, katsellen Tiarnania pienen, puisen pöydän yli.
"Mitä haluaisit tehdä illan?"

"Olen vain rehellinen, rakas", Tiarnan vakuutti. Hänen silmissään Em oli aina kaunis. Erityisen kaunis silloin, kun oli onnellinen, ja hän todella toivoi vaimonsa olevan sitä nyt.
"Haluan vain viettää sen sinun kanssasi."

Tempest vastasi huvittuneella hymyllä.
"Mutta mitä haluat tehdä?" hän vetosi ja kutitti Tiarnanin jalkaa varpaillaan.

Tiarnan ojensi jalkaansa pöydän alla niin, että saattoi silittää Tempestin nilkkaa.
"Mitä vain sinä haluat, rakas", hän vastasi.
"Minua ei haittaisi lainkaan lojua vuoteessa."

"Tehdään siis niin", Tempest vastasi ja nousi pesemään astiansa. Tuntui kotoisalta tehdä niin pienessä tiskialtaassa.
"Halusitko tehdä jälkiruokaa? Vai oletko muuttanut mielesi?"

Tiarnan söi loput pastastaan ja keräsi sitten astiansa ennen kuin nousi pöydästä.
"Haluan", hän vastasi, kun laski oman lautasensa tiskialtaaseen.
"Eihän sinua palele täällä?"

"Minulla on paljon villatakkeja", Tempest muistutti ja otti miehen lautasen pesuun.
"Älä murehdi minusta, rakas."

Mutta Tiarnan murehti, tietenkin.
Hän vei kätensä silittämään vaimonsa hiuksia ennen kuin siirtyi jääkaapille etsimään tarvikkeita pannukakkuihin. Taikinan pitäisi turvota hetki, mutta heillä ei ollut kiire minnekään.
"Toivon, että voisin olla seuranasi pidempään."

"On ihana nähdä sinua edes päivä tai kaksi", Tempest vakuutti ja halasi Tiarnanin selkää miehen valmistellessa pannukakkuja.
"Ja on ihanaa, että saat olla mukana sellaisessa sarjassa."

"Minäkin olen siitä iloinen", Tiarnan vastasi, samalla kun sekoitti jauhoa taikinan joukkoon keskittynyt kurtistus kulmillaan.
"Kuinka olet voinut täällä, rakas?"

"Hyvin. Viihdyn täällä, ja rakastan merta", Tempest vakuutti puskien ohimollaan miehen selkää.
"Oletko sinä voinut hyvin? Ethän tee liian pitkiä päiviä?"

Tiarnan taivutti toista käsivarttaan taaksepäin niin että saattoi silittää Tempestin selkää sormenpäillään.
"Yritän parhaani, etten tekisi", hän vakuutti.
"Ethän ole tuntenut oloasi alakuloiseksi?"

"En. Nyt kun olen saanut kirjoitettua, stressikin helpottaa", Tempest vakuutti.
"Minä voin hyvin. Älä murehdi, rakas."

Tiarnan oli helpottunut, vaikkei huoli kadonnutkaan kokonaan.
"Oletko kuullut mitään Awakeningin kuvauksista?"

"Yhteydet eivät toimi täällä aivan ihanteellisesti, mutta vastaan heidän viesteihinsä miten voin", Tempest sanoi silittäen Tiarnanin vatsaa.
"On ihanaa, miten he kysyvät ja kunnioittavat mielipidettäni. Työstämme neljännen elokuvan käsikirjoitusta nyt."

"Projekti etenee vauhdilla", Tiarnan totesi ja kurotti työntämään valmiin pannukakkutaikinan jääkaappiin. Sitten hän kääntyi ja veti Tempestin syliinsä.
"Meillä on tässä hetki ennen kuin alan paistaa jälkiruokaa."

Tempest halasi Tiarnania tiukasti.
"Niin etenee. Seuraava elokuva tulee ensi kesänä, ja kolmatta kuvataan nyt. Neljännenkin kuvauksia on aloiteltu. Mitä haluat tehdä hetkellä?"

Tiarnan hautasi kasvonsa vasten Tempestin vaaleita hiuksia.
"Pitää sinut siinä", hän mutisi ja painoi hiusten joukkoon suudelman.

Tempest naurahti häkeltyneenä ja muksautti miehen rintaa päällään. Sitten hän nosti kädet ylös Tiarnanin niskalle ja hyppäsi hajareisin miehen syliin.
Hän painoi suudelman Tiarnanin huulille.

Sekin oli yllättävää.
Muttei lainkaan epämiellyttävää. Päinvastoin.
Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa reisien taakse ja vastasi tämän suudelmaan.

Nasreen yritti kiivetä pienin kynsin ylös Tiarnanin lahjetta päästäkseen osaksi ilonpitoa.
Romana komensi heitä tuimasti määkien keittiötasolta.
Tempest hymyili suudelmaa vasten ja painoi toisen miehen huulille.

Tiarnan tunsi huonon omantunnon vihlaisevan, kun ei voinut kumartua nostamaan kissaa syliinsä.
Mutta ehkä se antaisi anteeksi.
Pian huono omatunto jo unohtui, kun hän vastasi uuteen suudelmaan.

Tempest tunsi tutut perhoset vatsanpohjassaan ja upotti sormensa Tiarnanin hiuksiin, sukien suortuvia hellästi.
"Kaipaan sinua, rakas", hän vetosi pehmeästi.

Saattoi olla, että vanha mies luki sanoihin sellaista, mikä ei pitänyt paikkaansa. Mutta Tiarnan ei mahtanut mitään sille, että Tempestin sanat saivat hänen verensä kuumenemaan.
"Niinkö..?"

"Niin", Tempest vastasi ja hamusi huulillaan kevyesti Tiarnanin korvan kaarta, halaten itseään tiukemmin miehen syliin. Hän halusi uskoa, että mies halusi häntä edelleen, vaikka heidän jälleennäkemisensä eivät enää olleet samanlaisia kuin ennen.

Vanha mies.
Mutta minkä Tiarnan itselleen mahtoi. Eikä voinut olla väärin kaivata vaimoaan.
Nyssa määkäisi järkyttyneenä, kun hän oli potkaista sitä samalla kun kääntyi ympäri, niin että saattoi laskea Tempestin keittiötason laidalle.

Tempest halasi Tiarnanin jaloillaan lähelleen ja kuljetti sormiaan tummissa hiuksissa, kun huulet hamusivat miehen korvaa.
Hänen pitäisi todella nähdä enemmän vaivaa oman ulkonäkönsä eteen.
"Häiritsenkö pannukakkujasi?"

Tiarnan murahti.
"Minun pannukakkuni pärjäävät", hän vakuutti, samalla kun siveli toisella kädellään Tempestin reittä.
"Minä sen sijaan en pärjää ilman sinua, rakas."

Tempest puraisi alahuultaan, kun onnellinen hymy sai hänet hehkumaan. Hän halusi uskoa, että Tiarnan rakasti häntä edelleen niin kuin ennen, kaikesta huolimatta.
"Minä olen vain sinun", hän lupasi halaten miestä lähemmäs itseään.

Romanan pahastunut määkäisy jäi Tiarnanilta huomaamatta, kun hän antoi sormiensa hiipiä hitaasti Tempestin yöpaidan helman alle.
Ehkä vielä jonakin päivänä.
Sitten hän nosti vaimonsa syliinsä ja suuntasi takaisin makuuhuonetta kohti.

Tempest halasi itsensä tiukasti Tiarnanin rintaa vasten, kun maailma lähti liikkeelle ja tunsi sydämensä lepattavan lämpimänä. Huulet hamusivat miehen korvaa, ja neljä kissaa hölkkäsivät heidän mukanaan hännät terhakasti pystyssä.

Tällä kertaa Tiarnan ei ollut kompastua kehenkään, vaikka Romana taisikin tehdä parhaansa taklatakseen hänet. Hän pääsi kunnialla makuuhuoneeseen, jossa vuode oli yhä sekainen heidän jäljiltään, ja saattoi laskea vaimonsa sylistään vuoteelle.

Tempest nousi istumaan niin, että saattoi riisua pitkän, suurineuloksisen villatakin yltään ja vajosi sitten selälleen, houkutellen Tiarnania ylleen, jotta voisi suudella miestä kunnolla.

Tiarnan kömpi sänkyyn ja kumartui vaimonsa ylle. Jokin vinkaisi hänen polvensa alla, mutta se taisi olla vain yksi kissojen uhrilahjoista.

Tempest kiersi jalkaansa miehen ympärille ja haki kokeillen syvempää, intohimoisempaa suudelmaa. Kissat hyörivät heidän ympärillään, yksi loikkasi Tiarnanin selälle ja Romana taputteli emäntänsä poskea vaaleanpuna-anturaisella tassullaan.

Romana oli jo varmastikin saanut tarpeekseen isäntänsä vierailusta, mutta sille ei mahtanut nyt mitään.
Tiarnan vastasi suudelmaan ja ujutti samalla kätensä takaisin yöpaidan helman alle. Sormet kohosivat kokeillen Tempestin alushousujen reunalle.

Tempest vastasi tarttumalla takaisin miehen päälle eksyneen paidan helmaan ja vetäen sen päättäväisesti tämän pään yli.
Nyssa yritti työntyä nukkumaan heidän väliinsä, mutta luikahti kauemmas loukkaantuneena jäädessään puristukseen.
Nasreen hyökkäili peiton läpi liikkuviin jalkoihin.

Tiarnan oli jo oppinut ujuttamaan jalkansa peiton alle suojaan kissoilta. Sen röyhkeämmiksi ne eivät vielä kaikeksi onneksi olleet ryhtyneet.
Ja vaikka mökki oli viileä, hän ei voinut vastustaa kiusausta tarttua vaimonsa yöpaitaan ja nykäistä sen tämän yltä.

Tempest painoi hetkeksi ujona katseensa, kun yöpaita jätti ihon paljaaksi, mutta halasi Tiarnanin lähemmäs itseään. Iho ihoa vasten lähetti kipinöitä hänen sisällään.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi, kun kutsui miestä uuteen, syvään suudelmaan.

"Minäkin rakastan sinua", Tiarnan vastasi ennen kuin kumartui vastaamaan suudelmaan. Hän silitti vaimonsa paljasta kylkeä sormenpäillään ja laskeutui sitten hamuamaan tämän kaulaa hellästi huulillaan.

Kosketus sai tähdet tuikahtelemaan pimeydessä, kun Tempest painoi silmänsä kiinni ja kallisti päätään. Sormet vaelsivat miehen hiuksissa ja valuivat sitten alas paljaille kyljille.
Romana määkäisi vaativasti tyynyltä, ja Tempest siirsi toisen käden silittämään sitä rauhoittaen.

Romana oli todella tiennyt, että ovea ei olisi pitänut aueta.
Tiarnan hamusi vaimonsa kaulan ihoa ja hipaisi sitä myös hellästi hampaillaan, ennen kuin antoi suudelmien siirtyä alemmas solisluille.

Tempest huokasi ja toivoi, että olisi ylettänyt samaan aikaan hamuamaan miehen ihoa. Mutta kosketus tuntui varpaissa saakka ja sai ne kipristymään.
Jalat kiertyivät miehen ympärille.

Se, että Tempest reagoi hänen kosketukseensa, teki Tiarnanin hyvin onnelliseksi.
"Rakastan sinua", hän muistutti hiljaa, samalla kun kohottautui ylemmäs niin että saattoi hamuta vaimonsa huulia.
Sormet hakeutuivat uudelleen alushousujen reunalle.

Tempest nosti toisen käden takaisin Tiarnanin hiuksiin ja houkutteli miestä syvempiin, nälkäisiin suudelmiin.
"Haluan sinua", hän kuiskasi niiden lomasta, osaamatta edes ujostella sanoja, jotka tuntuivat vain luonnollisilta.

Se oli saada Tiarnanin hetkeksi täysin raiteiltaan.
"Niin minäkin sinua, rakas", hän vastasi, ääni hieman käheänä, ja lähti sitten ujuttamaan alushousuja pois vaimonsa yltä.

Tempest nosti lantiotaan avuksi ja kurottui hamuamaan Tiarnanin korvaa.
Leela asettui mukavaksi keräksi hänen kylkeensä, välittämättä siitä, että heillä oli jokin kesken.

Alushousut saattoivat lentää hieman liian innostuneessa kaaressa ja läiskähtää vasten seinää.
Mutta sellaista sattui.
Korvan hamuaminen sai Tiarnanin huokaisemaan hyvillään.

Huokaus sai vatsanpohjan nipistämään niin, että huone keinahti. Tempest punoi sormiaan paremmin miehen hiuksiin ja hyväili korvan kaaria huulillaan. Jalat kiertyivät kaivaten miehen ympärille.

Leela-parka joutui häirityksi, kun Tiarnan siirsi kättään parempaan asentoon kannatellakseen painoaan samalla, kun toinen käsi siirtyi avaamaan housuja.
Ehkä hänen olisi alettava kulkea alasti. Säästäisi vaivaa.

Tempest kipristi varpaitaan, hellittäen jalkojensa otetta Tiarnanista ja tunsi jännityksen ja odotuksen vuorottelevan kutituksena sisällään.
Sormenpäät piirsivät miehen kylkiin, ja Tempest katsahti myrskysilmiä, ennen kuin kohotti päätään ja painoi suudelman Tiarnanin kaulalle.

Ehkä Tiarnan saisi vielä jonakin päivänä keskittyä huomioimaan vaimoaan. Jos niin ei kävisi, hän tyytyisi siihenkin. Se olisi Tempestin päätös.
"Rakastan sinua", hän muistutti hiljaa, samalla kun kädet etsivät otetta naisen lantiolta.

"Minäkin sinua", Tempest vastasi ja tunsi huoneen aaltoilevan allaan. Syke hakkasi hurjana, kun odotus kasvoi jyristen. Mutta nyt siinä ei ollut pelkoa, nakertavaa, kylmää epäilystä tai itsesyytöstä, vain kuumana sykkivää kaipausta.

Vielä jonakin päivänä.
Mutta siihen saakka Tiarnan saattoi vain pyrkiä olemaan niin hellä kuin saattoi, kun hän lopulta painautui varovasti lähemmäs vaimoaan.

Tempest kallisti päänsä taakse ja hengitti syvään. Se, mikä oli joskus pelottanut häntä niin, että koko keho lukkiutui, täytti hänet nyt rakkaudella. Tiarnan oli niin uskomattoman lähellä, ja nyt hän halusi antaa itsensä kokonaan miehelle. Kädet kulkivat lämpimällä iholla, kun tunne muuttui hiljalleen kivusta nautinnoksi.

Tiarnan ei pitänyt kiirettä. Hän odotti, että Tempestin keho tottui häneen ja suuteli samalla hellästi naisen kaulaa. Joku kissoista käytti hänen selkäänsä ponnahdusalustana, mutta sillä ei ollut väliä.
Sitten hän alkoi hellästi etsiä heille rytmiä.

Liike vei häntä lähemmäs ja lähemmäs ravistelevaa mielihyvää, joka alkoi levitä lämpiminä aaltoina hänen sisällään.
Eikä häntä ujostuttanut heittäytyä sen mukaan, vetää miestä lähelleen ja kadota sitten tähtipölyn kirkkauteen, kun nautinto sai kehon kaartumaan ja sykkimään.

Romana oli käpertynyt paheksuvaksi keräksi yöpöydälle, häntä tassujen suojaksi laskostettuna. Silmät siristyivät ja viikset värähtivät pahantuulisesti.
Se oli tiennyt, ettei Miehestä seurannut koskaan mitään hyvää.
Mutta Tiarnan ei keskittynyt sillä hetkellä muuhun kuin vaimoonsa ja hetkeen, jonka he jakoivat yhdessä. Siihen, että Tempest oli kaivannut häntä.

Tempest oli kaivannut Tiarnania.
Ja hän kaipasi tätä tunnetta, kuinka hän tuntui katoavan tähtiin, kuinka Tiarnan oli lähellä, kuinka hän todella saattoi uskoa miehen rakastavan ja haluavan häntä.
Toistuva nautinto oli niin intensiivistä, ettei hän voinut olla vaikertamatta ääneen.

Nyt Tiarnanin ajatukset todella löivät hetken tyhjää. Hän ei tiennyt, voisiko mikään ääni olla sen kauniimpi. Hänen vaimonsa ei valittanut kivusta. Vaan mielihyvästä.
Hän toivoi, että olisi jaksanut taistella pidempään omaansa vastaan. Mutta lopulta hän hautasi kasvonsa Tempestin hartiaa vasten, kun se pyyhkäisi hänen ylitseen.

Aika oli kadonnut, kun Tempest kieppui tähdissä. Kun hän raotti silmiään, posket punaisina hehkuen ja muutama suortuva niskaan takertuen, hän tunsi olonsa jumalaisen voimattomaksi.

Tiarnan oli kierähtänyt vaimonsa vierelle tasaamaan hengitystään. Ja vaikka hän oli luvannut paistaa pannukakkuja, hän ei voinut pakottaa itseään nousemaan aivan vielä.
Sen sijaan hän veti Tempestin syliinsä.

Tempest hymyili unisesti painautuessaan Tiarnanin syliin. Koko keho tuntui edelleen vapisevan. Hän kiersi kätensä miehen vyötärölle, puski rintakehää ohimollaan ja sulki silmänsä.
"Rakastan sinua, rakas. Olet uskomaton."

Tiarnan veti peitettä heidän ylleen ja tunsi jonkun kissoista käpertyvän sen alla kylkeensä.
Se ei ollut Romana. Se katsoi heitä edelleen paheksuen.
"Minäkin rakastan sinua, Em", hän vastasi ja painoi suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.

Sunnuntai 27. lokakuuta 2019, aamu, Strathy Pointin majakka, Skotlanti

Nyt pieni, keltainen majakkamökki myrskyisän pohjoismeren rannalla oli valmis. Toki kissat olivat jo ehtineet töniä sohvatyynyt kumoon sohvalla ja raahata varastonsa jyrsittyjä leluja pitkin yöllä huolellisesti imuroituja mattoja. Maljakossa oli rannikolta poimittuja, syksyn kultaamia varpuja ja heiniä, ja mökki tuoksui vienosti syksyltä kanelin ja kardemumman myötä.
Niillä maustettu kuivakakku ei tosin ollut noussut yhtä kuohkeaksi kuin Tempest toivoi.
Hän oli varannut itselleen vaatteet valmiiksi miehensä vierailua varten. Tällä kertaa hän pukeutuisi johonkin muuhun kuin Tiarnanin vanhaan t-paitaan ja repsottaviin villasukkiin.
Kunhan hän malttaisi jättää Skotlannin rantaan vyöryvät, sinisenharmaat aallot.

Tiarnan oli päättänyt uhmata kohtaloaan, ja ehkä osittain myös ikäänsä (vanha mies!) ja lähtenyt ajamaan kohti majakkamökkiä heti kuvausten päätyttyä, sen sijaan, että hän olisi suunnannut nukkumaan muutamaksi tunniksi. Hänen olisi palattava taas maanantaiksi takaisin linnalleen, ja jokainen lisätunti, jonka hän saattoi viettää vaimonsa kanssa, tuntui arvokkaalta.
Paitsi, että kun hän oli päässyt mökille, se oli ollut tyhjä. Kissoja lukuun ottamatta.
Hänen sydämensä oli alkanut hakata levottomammin, vaikka hän oli yrittänyt rauhoitella itseään. Em oli varmastikin vain kävelyllä, nauttimassa lokakuisesta päivästä.
Niinpä hänkin oli suunnannut kohti rantoja.

Vesi oli täällä lumoavaa. Niin kirkasta, niin virkistävän kylmää ja villiä. Aallot saivat merenalaisen metsän elämään, ja yksi aamu Tempest oli nähnyt hylkeiden kisailevan keinuvan merilevän joukossa. Se oli saanut hänet kirjoittamaan useamman kappaleen Seabornin maailmasta, ja järsimään sitten peukalonsyrjäänsä hermostuneena, koska hänen olisi pitänyt edistää Awakeningin kuudetta osaa.
Hän antoi aaltojen keinuttaa itseään hetken, ennen kuin luovutti keuhkojen polttelun edessä ja ui itsensä pintaan muutamalla kevyellä potkulla. Ja huomasi tutun hahmon rannalla.
Tiarnan oli kotona. Sydän hypähti riemusta, kun Tempest lähti uimaan ja kiipesi tovia myöhemmin ylös kallioille tummassa märkäpuvussa, sukien märkiä hiuksia kasvoiltaan vienosti hytisten.
"Tiarnan!"

Tiarnan oli yrittänyt kouluttaa itseään päästämään irti pelosta, joka oli vainonnut häntä siitä lähtien, kun hän oli löytänyt vaimonsa elottomana merestä. Tai ei, pelko oli ollut hänen seuranaan jo pidempään, mutta se oli vain löytänyt uusia muotoja ajan kuluessa.
Hänen sydämensä pysähtyi hetkeksi, kun hän huomasi tutun hahmon aaltojen joukossa. Mutta tällä kertaa Tempest ui kohti häntä, kohti rantaa, ja se sai hänet vetämään helpottuneena henkeä.
Kunnes huoli löysi hänet uudelleen.
"Em", hän tervehti, kulmat kurtistuen.
"Olet aivan jäässä."

Tempest pyyhkäisi merivettä pisamaisilta kasvoiltaan ja suli hymyyn.
"Olen kunnossa, rakas. Vesi on täällä niin uskomattoman kaunista", hän vastasi ja oli astumassa lähemmäs pyytääkseen mieheltään ujosti suudelmaa, mutta epäröi tajutessaan, että luultavasti kastelisi Tiarnanin.
Sen sijaan hän ojensi kätensä ottaakseen miehen käden omiensa väliin ja suudellakseen sen rystysiä, ennen kuin veti Tiarnanin siitä mukanaan kohti heidän mökkiään.
"Kuinka voit? Miten olet täällä näin aikaisin?"

Tiarnan ei olisi välittänyt siitä, vaikka merivesi olisi kastellutkin hänen vaatteensa. Ainoa asia, joka esti häntä vetämästä vaimoaan syliinsä tässä ja nyt, oli se, että hän halusi tämän nopeasti mökin lämpöön.
Hetken hän harkitsi keskivänsä jonkinlaisen tekosyyn, mutta hän halusi olla vaimolleen rehellinen.
"Kaikki hyvin. Lähdin ajamaan heti kuvausten loputtua."

"Voi rakas, sinun täytyy olla uupunut", Tempest vetosi myötätuntoisena ja punoi sormensa Tiarnanin käteen, kun kiiruhti ylös heinikkoista rinnettä majakalle ja tuulessa hytisten sisään keltaiseen mökkiin. Nyt hän saattoi olla ylpeä siitä, miten somalta se näytti. Jääkaappikin oli täynnä.
Kissat hyökkäsivät puskemaan heidän jalkojaan määkien ja loivat syyttäviä, pettyneitä katseita emäntäänsä tajutessaan tämän jalkojen olevan märät.

Voi ei, en ole, Tiarnan halusi vakuuttaa.
Parikymmentä vuotta sitten se olisi pitänyt paikkansa. Silloin, kun hän oli ollut paljon nuorempi. Ja vähemmän harmaa. Silloin hän olisi voinut ajaa vaikka läpi yön tuntematta väsymystä.
"Minä olen jo vanha mies", hän myönsi nöyränä.
"Kuinka sinä olet voinut, rakas?"
Hän kumartui tervehtimään kissoja, vaikka Romanan syyttävä katse tuntuikin suuntautuvan häneen.

Tempest nielaisi pettymyksensä. Heillä olisi mahdollisuus olla yhdessä myöhemminkin, kun Tiarnan saisi ensin nukkua ja levätä.
"Hyvin. Tämä paikka on hyvin inspiroiva", hän vakuutti silittäen kissojen silkkisiä selkiä ja lähti sitten kiipeämään yläkertaan.
"Ehkä sinun pitäisi käydä suoraan nukkumaan? Kuvauspäivätkin ovat tainneet olla pitkiä?"

Se, että Tiarnan oli ajanut tänne suoraan kuvauksista, tarkoitti myös sitä, ettei hänellä ollut lahjuksia heidän pienille rakkailleen.
Hän tunsi pettyneet katseet pistoina sydämessään ennen kuin suuntasi yläkertaan Tempestin perässä.
"Olen liian virkeä nukkuakseni aivan vielä", hän vakuutti, katsahtaen ympärilleen.
"Olet siivonnut täällä, rakas."
Tehnyt paikasta kotia.

Tempest puraisi alahuultaan.
"Halusin, että täällä olisi mukavaa sinua varten", hän sanoi nousten heidän uuteen, pikkuiseen makuuhuoneeseensa, jonka ikkunasta veti ja patteri suhisi säikäytellen häntä hereille yön pimeydessä. Se oli suloinen.
Hän oli asetellut päivän asunsa sängylle, yhteensopivat, pitsisomisteiset, vaaleanpunaiset alusvaatteet ja pehmoisen, neulotun villamekon. Ehkä seuraavalla vierailulla hän ehtisi jopa pukeutua niihin miehen saapumista varten.
"Auttaisitko vetoketjun kanssa?" hän kysyi ja veti hiukset pois niskastaan.

"Rakas, se, että sinä olet täällä, on ainoa asia, joka merkitsee minulle", Tiarnan muistutti.
"Sinä, ja pienet rakkaat", hän lisäsi, kun joku heidän kissoistaan määkäisi loukkaantuneena. Hän oli melko varma, että se ei ollut Romana.
Myrskynharmaiden silmien katse siirtyi hetkeksi sängyllä odottaviin vaatteisiin, ennen kuin hän keskittyi avaamaan vetoketjua.
"Tahtoisitko kylpyyn?"

"Tahtoisin sinut", Tempest vastasi ja kosketti kuumaksi lehahtavaa poskeaan. Mutta se oli totta. Hän oli odottanut Tiarnania hartaasti edelliset viikot, vaikka uppoutuikin onnekkaasti mielikuvitusmaailmoihinsa niin, että sai päivät lentämään ohi.
"Ehkä... Ehkä tulisit kanssani suihkuun?" hän ehdotti.

Tiarnanin kädet pysähtyivät hetkeksi.
Ehkä hän oli ymmärtänyt vaimonsa sanat väärin. Vanha, toiveikas mies.
Hän painoi suudelman sirolle niskalle ennen kuin tarjoutui auttamaan märkäpuvun Tempestin yltä.
"Se tekisi tämän vanhan miehen hyvin onnelliseksi."

Suudelma sai kuumat väreet kulkemaan alas vetoketjun paljastamaa selkää, saaden kehon unohtamaan hetkeksi, että se värisi kylmästä. Tempest kääntyi ympäri ja kiersi käden Tiarnanin niskalle, kiiveten varpailleen ja hamusi kaipaavaa suudelmaa miehen huulilta.

Tiarnanin käsivarret kietoutuivat Tempestin ympärille, ja hän halasi naisen syliinsä samalla kun kumartui vastaamaan suudelmaan.
Hänellä oli ollut ikävä.
Kissat pyörivät määkien heidän jaloissaan, mutta hän ei osannut tuntea syyllisyyttä siitä, että ne jäivät huomiotta.

Tempest hamusi Tiarnanin huulia ja tarttui miehen takkiin, työntäen sen tämän hartioilta. Se läpsähti alas määkivien kissojen päälle. Kädet tärisivät kevyesti, kun hän tarttui takin alla olleeseen paitaan ja kiskoi sen miehen pään yli, ennen kuin veti tämän perässään kylpyhuoneeseen.
Hän irrottautui suudelmasta vääntäessään jäykän hanan auki, jotta vesi ehtisi lämmetä ja kiemurteli sitten varovasti ulos märkäpuvusta.

Tiarnan oli häkeltynyt.
Se ei ollut huono asia. Oikeastaan se oli todella hyvä asia. Hän toivoi.
Se oli hyvä asia, eikö ollutkin?
Hän seurasi vaimoaan kylpyhuoneeseen, lumoutuneena, ja tarjoutui sanattomasti auttamaan märkäpuvun kanssa.

Alastomuus sai Tempestin sekä ujostelemaan että värisemään kylmästä, mutta hän oli ikävöinyt Tiarnania kipeästi.
Niin kipeästi, että hän oli saattanut nähdä unia, joita ei kehdannut pukea sanoiksi.
Hän kiipesi lämmenneen suihkun alle, sulkien hetkeksi silmänsä tunteesta, ja houkutteli miestä sitten seurakseen.

Suihkun lämmetessä Tiarnan kiemursi ulos lopuista vaatteistaan, ja melkolailla tapojensa vastaisesti hän hylkäsi ne mytyksi lattialle.
Ehkä hän olisi voinut syyttää siitä kylpyhuoneen viileää ilmaa.
Häpeämättömän alastomana hän astui vaimonsa seuraan suihkuun. Joka oli lämmin.

Tempest tunsi poskiensa polttavan kuumina, kun hänen katseensa valahti alas pieneksi, varastetuksi hetkeksi. Sitten hän veti Tiarnanin kanssaan suihkun alle, painautuen miehen rintaa vasten, ikävöiden vain pienen hetken heidän kattohuoneistonsa tilavia kylpyhuoneita, voimakkaita suihkuja ja kuumaa vettä.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja tarjosi suurimman osan suihkusta herrasmiesmäisesti tämän käytettäväksi.
Hän ei hätkähtäisi kylmästä. Hän oli Skotlannin poika.
"Onko kuumaa vettä riittänyt, rakas?"

"Tarpeeksi", Tempest vastasi. Onneksi täällä hän saattoi kylpyjen sijasta sukeltaa mereen ja säästää lämpimän veden suihkuihin.
"Miten kuvauksissa on mennyt?" hän kysyi sormenpäät miehen kylkien ja selän iholla vaeltaen.

Määkinästä päätellen kissat olivat varsin pahastuneella mielellä.
"Oikein hyvin", Tiarnan vakuutti, antaen käsiensä valua hieman alemmas vaimonsa selällä.
"Olemme edellä aikataulusta."

Tempest hamusi huulillaan miehen rintakehää ja tunsi sydämensä lepattavan. Hänen olonsa oli edelleen epätodellinen.
Kuinka kukaan saattoi olla yhtä sydäntäsärkevän komea? Kuinka kukaan saattoi olla yhtä hyvä, yhtä lempeä, yhtä hyväsydäminen?
"Mikä on ollut lempikohtauksesi kuvata?"

Kosketus tuntui miellyttävältä.
"Pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan", Tiarnan vastasi, sormet Tempestin selällä vaeltaen.
"Se oli aika hienoa."
Hän kumartui suukottamaan vaimonsa hiuksia.
"Olen ikävöinyt sinua."

"Niinkö?" Tempest kysyi innostuneena ja silitti miehen selkää, näykäten rintakehän ihoa kevyesti hampaillaan.
"Oletko harkinnut oman hevosen hankkimista? Minäkin ikävöin sinua, rakas."

Tiarnan nauroi hyväntuulisesti.
"Toisinaan haaveilen siitä. Kuka tietää, ehkä voisin sijoittaa kilpahevoseen. Olen varma, että Charles osaisi antaa siihen vinkkiä..."
Hänen kulmansa kurtistuivat hetkeksi ja myrskysilmissä häivähti huoli, kun hän katseli vaimoaan.

Lämmintä rintakehää vasten painautunut Tempest havahtui siihen, että tunnelma oli muuttunut ja kohotti katseensa kysyvänä Tiarnanin kasvoihin.
"Mitä?"

Tiarnan mietti hetken, voisiko vain pyyhkäistä tunteen sivuun.
"Charles oli onnettomuudessa, mutta hän on toipumassa hyvää vauhtia", hän vastasi lopulta ja halasi Tempestin syliinsä.
"En halua, että sinulle tapahtuu mitään, rakas."

"Oh", Tempest vastasi halaten Tiarnania hämmentyneenä.
"Toivottavasti hän toipuu nopeasti. Mutta... Miksi minulle tapahtuisi mitään?"

Tiarnan pudisti päätään. Ei ollut mitään järkevää syytä huolestuttaa Tempestiä suotta, vain koska huoli oli saanut hönet itsensä hetkeksi valtaan.
"Olen vain vanha, hölmö mies, joka murehtii suotta."

Tempest halasi miestä hämillään ja silitti tämän selkää. Täällä hän oli vaarassa vain omassa mielikuvituksessaan. Epävarmana siitä, mitä kipinälle oli tapahtunut, hän tarttui aikaisempaan puheenaiheeseen.
"Millaisen kohtauksen kuvasit ratsastaen?"

"Kunhan vain dramaattista keskustelua", Tiarnan vastasi ja pudisti hieman päätään.
"Mikä on yllättävän hankalaa toteuttaa, kun kameroiden on kuljettava mukana ja kaikkea. Mutta ne hevoset ovat täysiä ammattilaisia."
Hän silitti vaimonsa selkää ja kumartui hamuamaan suudelmaa tämän huulilta.

"Millaisen hevosen haluaisit itsellesi?" Tempest kysyi silittäen Tiarnanin kylkiä ja vastasi kevyesti suudelmaan. Suihkun vesi alkoi käydä haaleaksi.

Jos Tiarnan olisi pysähtynyt miettimään, hän olisi saattanut epäillä, että Romana yritti kehottaa kuningatartaan pakenemaan, kun se vielä oli mahdollista.
Kissa osasi olla dramaattinen.
Mutta hän vei kätensä vaimonsa vyötäisille ja vastasi suudelmaan.

Kädet kulkivat miehen iholla ja nousivat sitten hopean kirjomiin hiuksiin, silittäen niitä hellästi taakse. Tempest vetäytyi suudelmasta, jotta saattoi katsella jumalaisen komeita kasvoja. Sormenpää silitti poskipään jylhää linjaa, siloitti tummaa kulmakarvaa ja piirsi hellävaraisesti nenän profiilia, ennen kuin katse seurasi sormea huulille.

Tiarnan vastasi katseeseen.
Mutta vaikka hän oli vanha mies, hänen kärsivällisyytensä ei ollut parantunut paljoakaan, jos sitä vertasi nuoruuden päiviin. Nytkin myrskynharmaissa silmissä välkähti kaipaus, ennen kuin hän kannusti vaimoaan kääntymään selälleen niin, että hän voisi nousta tämän ylle.

Tempest kierähti selälleen ja tuuppi jalallaan varovasti kissoja pois tieltä. Möykyt matelivat loukkaantuneena kauemmas peiton alla.
Vatsanpohjaa nipisti niin, että maailma keinahti, kun hän houkutteli Tiarnania kumartumaan suudelmaan ja veti miestä lähemmäs itseään.

Joku kissoista määkäisi pahantuulisesti. Todennäköisesti Romana.
Sen oikeuksia oli poljettu.
Tiarnan tuki itsensä vaimonsa ylle ennen kuin kumartui suutelemaan tämän huulia.

Varpaissa kihelmöi. Tempest punoi sormiaan Tiarnanin hiuksiin ja tunsi unistaan tutun, kaipaavan poltteen sisällään. Miehen iho tuoksui ihanalta.
Hän hamusi suudelmaa ja halasi toisella jalallaan Tiarnanin reittä.

Ehkä Tiarnan ei ollut kuvitellut kaikkea. Ehkei kyse ollut vain siitä, että viluinen Tempest oli halunnut peitteiden suojiin mahdollisimman nopeasti.
Hän halusi todella uskoa niin.
Toinen käsi tuki häntä edelleen, samalla kun toinen siirtui silittämään hänen ympärilleen kietoutuneen jalan reittä.

Tempest vetäytyi suudelmasta, kun hän tunsi päänsä kevyeksi. Hän katsahti kaivaten hopeisia myrskysilmiä ja kohotti sitten päätään niin, että saattoi hamuta miehen korvaa huulillaan.
"Haluan sinua", hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Oliko mahdollista, että hän ymmärsi sanojen merkityksen väärin?
Ei, ei ollut.
Tiarnan murahti hiljaa ja käänsi sitten päätään, niin että saattoi hamuta suudelmaa Tempestin huulilta.
"Minäkin haluan sinua."
Romana määkäisi mielipiteensä.

Kultaisissa silmissä paloi lämmin hymy, ennen kuin Tempest painoi katseensa alahuultaan purren. Hän kiersi jalkaansa paremmin miehen ympärille ja näykkäsi varovasti miehen alahuulta.

Ehkä kaikki tulisi olemaan vielä hyvin.
Ehkä kaikki oli jo hyvin.
Tiarnan siveli hellästi sormenpäillään reiden pehmeää ihoa, ennen kuin siirsi toisen kätensä houkuttelemaan myös Tempestin toista jalkaa ympärilleen.

Tempest kiersi jalkansa Tiarnanin ympärille, vatsanpohja nipistäen ihon koskettaessa ihoa.
Romana tökki hänen poskeaan ja hän omisti toisen silittämään kissaa, kun toinen siveli miehen hiuksia. Hän kohotti päätään, jotta saattoi hamuta Tiarnanin korvaa.

Kosketus korvalla oli aina ajanut Tiarnanin enemmän tai vähemmän hulluksi.
Se teki niin nytkin.
Hän haki itselleen parempaa asentoa, niin että saattoi hamuta vaimonsa kaulaa samalla kun paransi otettaan tämän lantiolta.
"Rakas..."

Sana sai Tempestin sulamaan onnelliseen, häkeltyneeseen hymyyn ja hautaamaan kasvonsa hetkeksi Tiarnanin kaulataipeeseen.
Jälkeenpäin, iho kuumana hohkaen ja kevyesti hengästyneenä, hän halasi itsensä tiukasti Tiarnanin kylkeen ja hengitti miehen ihon tuoksua. Se sai hänen sykkeensä tyyntymään, vaikka mielihyvän aallot jylläsivät edelleen kehossa.

Tiarnan halasi Tempestin syliinsä ja painoi tämän hiusten joukkoon suudelman. Joku heidän kissoistaan määki lattialla, mutta hän ei jaksanut nousta tarkistamaan, kuka se niistä oli.
Emmie tietäisi varmasti.
"Rakastan sinua", hän muistutti hiljaa.

"Minäkin sinua", Tempest kuiskasi hetken viiveellä, löydettyään taas äänensä. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan samaa kuin morse-koodilla.
Kissat etsivät paikkansa heidän peittonsa alta, Romana hänen lonkkansa päältä, kun ihmiset olivat lakanneet vihdoin liikkumasta.
"Osaatko savustaa tofua?"

Vei hieman liian pitkään, ennen kuin Tiarnan ymmärsi, mitä Tempest oli kysynyt. Toisen hetken liian pitkään, kun hän yritti ymmärtää, miten kysymys liittyi mihinkään.
Lopulta hänen oli luovutettava.
"Mitä, rakas?"
Samalla hän taivutti toista kättään silittämään päänsä vierelle käpertynyttä Nyssaa.

"Ostin tofua ja uunijuureksia päivälliseksi", Tempest selitti silmät kiinni painuen ja hautasi kasvonsa miehen rintaa vasten.
"Sinähän pidät savustetusta tofusta? En löytänyt sellaista ja pohdin, osaatko savustaa sitä."

Ajatus päivällisestä tuntui hyvin vieraalta.
"Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka se tapahtuu", Tiarnan myönsi.
"Ehkä tofu vain laitetaan savustuspönttöön? Onkohan täällä sellaista..."
Hänen kulmansa painuivat mietteliääseen kurtistukseen.

"Ei varmaankaan. Olen pahoillani. En löytänyt sellaista valmiina." Hän ei ollut löytää edes tofua.
"Haluaisitko ottaa päiväunet, rakas? Voin valmistella ruokaa sillä välin."

"Myös marinoitu tofu on hyvää", Tiarnan vakuutti ja kellahti kyljelleen, niin että saattoi vetää Tempestin paremmin syliinsä.
"Haluaisin pitää sinut siinä."

Tempest ei voinut väittää, että olisi halunnut kiirehtiä minnekään Tiarnanin syleilystä.
Romanakin oli tyytyväinen, vaikka katsoi miestä tuimasti Tempestin liikkuessa.
"Hyvä on, nukutaan yhdessä."

Tiarnan jäi jatkamaan uniaan, mutta kissat seurasivat kuningatartaan alakertaan. Nyssa hölkkäsi edeltä koko nuoruutensa innolla, eikä se jäänyt ilman palkintoa, sillä ulko-oven luona sitä odotti aarre.
Kirjekuori, jonka postinjakaja oli kiikuttanut ystävällisesti talolle saakka sen sijaan, että olisi jättänyt sen kauempana sijaitsevaan postilaatikkoon.
Nyssan silmät alkoivat säihkyä, kun se syöksyi tavoittamaan aarrettaan. Se ei välittänyt kauniista, luonnonvaaleasta kirjekuorimateriaalista, tai sirosta, huolellisesta käsialasta, jolla osoite ja nimi oli kirjoitettu.
Se näki aarteen. Jonka silputa rakastavasti kappaleiksi.

"Pieni rakas", Tempest moitti lempeästi ja sieppasi kilpikonnanaamioisen siamilaisen syliinsä, suukottaen kehräävän kissan nenää. Hän poimi osin pureskellun kirjeen mukaansa ja kantoi sen keittiöön, laskien Nyssan pienelle, kolhuiselle keittiönpöydälle ryhtyessään valmistelemaan uunijuureksia.
Samalla hän avasi kirjeen.

Nyssa loi kuningattareensa pettyneen katseen, mutta unohti aarteensa yhtä nopeasti kuin oli siitä innostunutkin bongatessaan hiuslenkin lattialta.
Kirje oli kirjoitettu paksulle, hyvälaatuiselle kirjepaperille, joka oli koristeltu violettien orvokeiden kuvilla.
Rakas Tempest, se alkoi, eikä jättänyt tilaa epäilykselle siitä, kenelle se oli tarkoitettu.
Olet varmasti pitänyt Tiarnanista huolta parhaasi mukaan, niin kuin vaimon kuuluu, se jatkui.
Ja kuvaili sitten, kuinka raskasta näyttelijän työ oli, ja kuinka tärkeää oli, että koti oli odottamassa moitteettomana, kun mies palasi kuvauksista.
Mukaan oli liitetty joukko Tiarnanin lempireseptejä samalla huolellisella käsialalla kirjoitettuna.
Tietenkin hyvä vaimo huolehti siitä, että mies sai syödäkseen.
Ja että tämä oli makuuhuoneessa tyytyväinen.

Tempest tuijotti kirjettä pitkän tovin.
Luki sen uudelleen ja uudelleen. Yritti ymmärtää, miksi se oli hänen käsissään. Kuka sen oli lähettänyt.
Hän tunsi halvaantuneensa sen ääreen, ja hetken hänen mielessään pyörivät vanhat sanat.
Hirvittävän yksinäinen mies.
Hän yritti löytää lähettäjän nimeä ja katsoi levottomana reseptejä, ennen kuin hätkähti portaista kuuluvaa ääntä ja sulloi paperit kaappiin.
Romana tassutti arvokkaasti keittiöön ja istahti nuolemaan takapuoltaan oviaukkoon.
Tempest palasi juuresten pilkkomiseen niin hajamielisenä, että leikkasi suoraan sormeensa ja siirtyi manaten huuhtomaan kättään.

Pian Romanan jälkeen Tiarnan laskeutui alakertaan kotoisaan villapaitaan pukeutuneena.
"Em- Hei."
Hän kurtisti kulmiaan ja siirtyi vaimonsa luo.
"Mitä tapahtui?"

"Veitsi lipsahti, ei hätää", Tempest rauhoitteli ja kääri sormensa talouspaperiin, kun siirtyi etsimään kaapista laastareita.
Sydän hakkasi levottomana.
"Rakas, oletko sinä onnellinen?"

Tiarnan siirtyi auttamaan.
"Rakas, se pitää desinfioida", hän vetosi.
Kysymys sai hänet häkeltymään.
"Tietenkin olen. Mitä tarkoitat?"

Tempest pudisti päätään, tietämättä täysin, kuinka pukea huolensa sanoiksi. Ehkä hän oli kuvitellut koko kirjeen.
Hän etsi lokerosta desinfiointiaineen ja irvisti pyyhkiessään vertavuotavaa sormea sillä, ennen kuin paketoi sen laastariin.
"Tiedäthän, että jos kaipaat jotain, haluan tehdä niin?"

Tiarnan seurasi toimitusta huolissaan vierestä. Kun sormi oli laastaroitu, hän tarttui naisen käteen ja kohotti sen huulilleen.
"Tietenkin. Rakas, onko jotain tapahtunut?"

"Ei, ei mitään", Tempest vastasi epäröiden. Mutta ei se ollut mitään. Hänen pitäisi perehtyä resepteihin paremmalla ajalla.
"Laittaisitko tofun?" hän ehdotti nostaessaan juurekset uuniin.

Tiarnan painoi toisen suudelman vaimonsa kämmenselälle ennen kuin vapautti käden otteestaan ja siirtyi valmistelemaan tofua.
"Kauanko olet ollut hereillä?"

Parempi vaimo olisi varmasti laittanut ruoan valmiiksi ja kantanut sen vuoteeseen sievällä tarjottimella.
Kaikki oli hyvin.
"En kauaa. Nukuitko hyvin?"

"Kuin tukki", Tiarnan vastasi ja irvisti samalla, kun alkoi asetella tofua painumaan lautasen ja säilyketölkin alle.
"Makasin käteni päällä, enkä tuntenut sitä, kun heräsin."
Vanha, uupunut mies.

"Voi rakas", Tempest vastasi silittäen miehen käsivartta, vaikkei tiennytkään oliko se kärsinyt käsivarsi.
"En kai uuvuttanut sinua?" hän kysyi huolissaan. Joskus heidän jälleennäkemisensä olivat olleet... Kipinöiviä. Nyt hän houkutteli miestä tuntien syyllisyyttä siitä, sillä Tiarnan tarvitsi lepoa.

Tiarnanin suupielet nykäisivät.
"Rakas, en minä niin vanha ole", hän vakuutti ja kumartui hamuamaan suudelmaa vaimonsa huulilta.
"En voisi koskaan uupua sinusta."

Tempest ei ollut varma ja tunsi olonsa edelleen levottomaksi, kun kurottui varpailleen ja vastasi suudelmaan. Tiarnan toisteli olevansa vanha mies. Tunsiko mies itsensä kovin väsyneeksi?
Hän oli pakottanut miehen käymään läpi.
Ja vielä julkisuudessa.
Hän vetäytyi suudelmasta ja jäi halaamaan miehen vyötäröä.
"Olen onnellinen, että jaksoit tulla käymään."

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi tämän syliinsä.
"Tietenkin, rakas. Minä haluan nähdä sinut", hän vetosi ja suukotti vaaleita hiuksia.
"Nyt, laitan tofun meille paistumaan. Sinä voisit istua siksi aikaa alas, jos tahdot."

Tempest ei tahtonut. Hän olisi halunnut viipyä halauksessa ja muistuttaa itseään, että outo kirje ei muuttanut sitä, kuinka hyvin heillä oli mennyt viime aikoina.
Olihan?
Se olisi kuitenkin ollut takertuvaa. Joten hän siirtyi leikkaamaan melkein tuoretta leipää.

Tiarnan alkoi siivuttaa tofua ja lämmittää paistinpannua sen paahtamista varten.
"Em, onko kaikki varmasti hyvin?" hän varmisti, vilkaisten vaimoaan sivusilmällä.
"Ethän voi huonosti?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti samalla itselleen. Hän oli osannut luottaa siihen nyt pidemmän tovin, eikä yksi kummallinen kirje muuttaisi sitä.
"Tein kakun. Se ei ole... Kummoinen. Pakastimessa on jäätelöä."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Rakas, totta kai minä haluan maistaa sinun tekemääsi kakkua", hän vakuutti, samalla kun lisäsi tofut pannulle odottamaan öljyä.
"Se on varmasti herkullinen. Mutta ei sinun olisi minun vuokseni tarvinnut."

"Olet kultainen", Tempest muistutti asetellen leipäsiivut huolellisesti koriin ja varoen nyt sormiaan.
"Kai tiedät, että haluan voida hemmotella sinua?" Ja olla hyvä vaimo.

Tiarnan vilkaisi vaimoaan ja hymyili.
"Minä ymmärrän", hän vakuutti. Halusihan hänkin hemmotella vaimoaan - ja oli saanut viime aikoina siihen harmillisen vähän tilaisuuksia.
"Kauanko juurekset ovat uunissa?"

Tempest vilkaisi uunia kauhistuneena. Hän ei ollut varma. Hän oli ollut niin hajamielinen laittaessaan niitä, ettei ollut katsonut lainkaan kelloa.
"Ehkä vielä puolisen tuntia?"

Tiarnan nyökkäsi vastaukseen tyytyväisenä ja käänsi tofut pannulla.
"Oletko saanut kirjoitettua, rakas?"
Hän vei toisen kätensä samaan aikaan silittämään tiskille loikannutta Leelaa ja varmistamaan, ettei kissa päätyisi pannulle.

"Melko paljon, mutta en niin paljon oikeaa kirjaa kuin haluaisin", Tempest sanoi nakertaen peukalonsa syrjää ja istahti toinen jalka koukussa pienen pöydän ääreen katselemaan miehen kokkausta.
"Täällä on niin inspiroivaa, että olen päätynyt kirjoittamaan vähän kaikkea muuta."

"Mutta sehän on hyvä asia, eikö olekin? Että olet saanut kirjoitettua."
Tiarnan vilkaisi Tempestiä ja palasi sitten takaisin ruuanlaiton pariin.
"Ovatko tytöt käyttäytyneet kiltisti?"

Olihan se. Tempest vain toivoi, että hänen luovuutensa olisi kohdistunut paremmin sinne, missä sitä odotettiin hartaasti.
Hän nyökkäsi ja pyyhkäisi stressaantuneena hiuksia pois kasvoiltaan.
"Mistä olet nauttinut eniten kuvauksissa?"

"On ollut hienoa päästä työstämään taas pitkäaikaista tarinaa", Tiarnan vastasi.
"Ja sellaista, jonka juonenkäänteitä en itse tiedä etukäteen."
Ei ennen kuin käsikirjoitus oli hänen edessään.
"Haluatko ruuan seuraksi salaattia?"

"Haluatko sinä? Minä selviän ilman", Tempest vakuutti. Tuoreet salaattiaineksetkaan eivät olleet täällä päin kovin monipuolisia, ellei ajanut Invernessiin.
"Onko kuvauksissa sattunut mitään ikävää?"

Tiarnan pudisti päätään vastaukseksi salaattia koskevaan kysymykseen.
"Toistaiseksi olemme selvinneet ilman suurempaa dramatiikkaa", hän vastasi, kun käänsi lieden pois päältä ja nosti kannen paistinpannun päälle, niin että tofut saisivat vetäytyä sen aikaa, joka juureksilta veisi valmistua.
"Muutama mustelma ja unohtunut repliikki. Kukaan ei ole kierinyt alas portaita."

"Onneksi et ainakaan sinä", Tempest vastasi ja nosti toisenkin jalkansa koukkuun eteensä, nojaten leukansa paksujen sukkahousujen verhoamiin polviinsa. Katse seurasi miehen selkää kaivaten.
"Millaiset kuvaukset ovat edessä, kun palaat takaisin?"

"Minun pitäisi käydä käsikirjoitusta läpi", Tiarnan myönsi melkein nöyränä ja kääntyi ympäri.
"En usko, että käyn."
Ei, kun hän niin paljon mieluummin käytti jokaisen hetken vaimonsa kanssa.

Kultaiset silmät pehmenivät hymystä.
"En haluaisi olla syy, miksi olet valmistautumaton", Tempest huokasi ja ojensi varpaitaan miestä kohti.
"Mutta mielelläni viettäisin aikamme kanssasi."

"Sinä olet paras syy kaikkeen", Tiarnan vakuutti ja siirtyi lähemmäs vaimoaan. Hän tarttui ojennettuun jalkaan ja laskeutui alas niin, että saattoi painaa suudelman nilkalle.
"Olen ikävöinyt sinua."

Ele sai perhoset lepattamaan vatsanpohjassa, ja epäusko pyyhkäisi hänen ylitseen. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän jumalaisen miehen?
"Minäkin sinua", hän vastasi ja houkutteli Tiarnania suudelmaan.

Tiarnan siirtyi lähemmäs, niin että saattoi painaa suudelman vaimonsa huulille.
Joku kissoista puski päätään hänen reittään vasten.
"Toivon, että saan pian pidemmän loman", hän totesi suudelman lomasta.
"Voisimme viettää sen täällä yhdessä."

Tempest kiersi käden miehen niskalle ja houkutteli tätä syvempään suudelmaan, joka sai hänen vatsansa nipistämään.
"Se olisi ihanaa, rakas."

Tiarnan muistutti itselleen, että ruoka oli heitä varten uunissa. Ja ruuan tuhlaaminen oli ikävää.
Hän silitti vaimonsa reittä hellästi sormenpäillään.
"Olen varma, etten ole ainoa, joka toivoo pidennettyä lomaa."
Joulun alla, mutta sitä hän ei halunnut tuoda mukaan keskusteluun. Joulu oli vain yksi päivä muiden joukossa.

Tempestkin toivoi sitä miehelle, vaikka muistuttikin aina itseään siitä, kuinka onnellinen oli tämän urasta ja mahdollisuudesta tehdä rakastamaansa työtä.
Hän nousi ottamaan ruoan uunista ja kattoi heille samalla lautaset. Nasreen oli jo käpertymässä keräksi hänen lautaselleen, kun hän sai uunivuoan uunista ja hunajalla marinoitujen porkkanoiden, punajuurten ja perunoiden tuoksu täytti keittiön.

Tiarnan tajusi olevansa hirvittävän nälkäinen. Hän suoristautui lattialta hieman kankeammin kuin olisi toivonut (hän syytti siitä pitkiä uniaan) ja nosti matkalla Nasreenin syliinsä vaimonsa lautaselta.
"Tuoksuu herkulliselta", hän kehui.

Tempest annosteli Tiarnanin lautaselle hyvin reilulla kädellä, haluten huolehtia miehen saavan syödäkseen – hyvä vaimo tekisi niin, eikö?
Hän laski lautaset pöytään ja olisi sytyttänyt heille kynttilän, jos olisi uskaltanut. Romana istahti pöydälle lautasten väliin, kun hänkin istui alas.

Tiarnan istahti omalle puolelleen pöytää.
"Ethän ole tuntenut oloasi täällä yksinäiseksi, rakas?" hän varmisti, samalla kun siirsi päättäväisesti lautasensa viereen hypähtäneen Nasreenin tassun kauemmas juureksistaan.

"En, kissat pitävät minulle seuraa." Ja hänen mielikuvituksensa, joka teki niin välillä liiankin hyvin.
"Miten sinä olet viihtynyt? Oletko saanut uusia ystäviä kuvauksista?"

"On mukava olla skotlannissa", Tiarnan myönsi samalla kun poimi pari paahdettua juurespalaa haarukkaansa. Hän vei ne suuhunsa ja irvisti, kun niiden kuumus poltti hänen kieltään.
Ahne mies.
"Ja kuvausporukka alkaa muistuttaa perhettä hyvin nopeasti."

"Ihana kuulla", Tempest vakuutti hymyä silmissään ja työnsi haarukallisen juureksia suuhunsa. Niistä oli tullut melko hyviä, ainakin hänen standardeillaan.
"Mihin aikaan lähdet takaisin?"

"Nämä maistuvat herkullisilta", Tiarnan kehui, eikä vain saadakseen vaimonsa hyvälle tuulelle. Hän piti uunijuureksista, ja näiden maustaminen oli onnistunut oikein hyvin.
"Minun täytyy lähteä ajamaan takaisin aamusta, jotta ehdin lounasaikaan mennessä takaisin kuvauksiin."

"Kuinka aikaisin?" Tempest kysyi ja tunsi ikävän vihlaisevan. Hänen varmasti pitäisi antaa miehen levätä kunnolla, mutta hän vain kaipasi Tiarnanin syleilyä. Ja suudelmia. Ja...

"Kahdeksan maissa", Tiarnan vastasi.
"Mutta älä sure, ehdin kyllä levätä riittämiin kuvauspäivien välissä."
Hän vakuutti itselleen, että selviäisi kyllä vähemmälläkin unella. Niin kuin ennenkin. Unesta pihistetty aika tarkoittaisi aikaa Tempestin kanssa.

Se oli jotain. Se antaisi heille vielä hetken yhdessä, ennen kuin hänen pitäisi antaa Tiarnanin nukkua.
Hyvä vaimo tekisi niin, eikö niin?
Anna olla. Se oli vain hassu kirje.
"Mitä haluaisit jälkiruoaksi, rakas?"

Tiarnan oli vastaamaisillaan, kun lattialla vaaninut Nyssa päätti ponkaista varoittamatta pöydälle ja pullean Romana-sisarensa kimppuun. Oli sanomattakin selvää, ettei vanhempi ottosisarus ollut tässä riemuissaan, ja ennen kuin Tiarnan huomasikaan, hänen lautasensa oli tullut pyyhkäistyksi lattialle kissojen viilettäessä ohi.

"Voi ei, olen pahoillani rakas", Tempest voihkaisi ja hätisti kissat ulos keittiöstä. Sitten hän kumartui siivoamaan sotkua talouspaperirullan kanssa.
"Hellalla on vielä runsaasti ruokaa. Ota lisää?"

"Kaikki hyvin", Tiarnan vakuutti ja kumartui auttamaan siivoamisessa.
"Kissat ovat tolaltaan, kun tulin häiritsemään teidän arkeanne."
Ja Romana vain ylipäätään pahastunut. Ehkä se oli vain odottanut mahdollisuutta maksaa hänelle takaisin. Ovela karvanaama.

"Nekin ikävöivät sinua", Tempest vakuutti keräten lautasen sirpaleet ja ruoantähteet roskakoriin. Sitten hän pesi lattiaa kyykistyneenä pesuaineella.
"Ottaisit lisää ruokaa, rakas."

Tiarnan ei ollut aivan yhtä varma. Hänellä ja Romanalla oli aina ollut... Monimutkainen suhde. Ehkä se johtui siitä, että he molemmat palvoivat Tempestiä samalla intensivisyydellä.
Kun hän oli varma, että Tempest pärjäisi, hän siirtyi ottamaan itselleen lisää juureksia.
"Ovatko ne viihtyneet täällä?"

"Uskoisin niin. Ne ovat hyvin seurankipeitä ja nukkuvat aina kanssani", Tempest vastasi kuuraten lattian huolellisesti puhtaaksi ja nousten sitten pesemään kätensä.
"Ja me kaikki viisi ikävöimme sinua."

Tiarnan jätti esittämättä epäilyksensä ääneen.
"Olen iloinen, että sinulla on seuralaisesi", hän vastasi vilpittömästi istahtaessaan takaisin pöydän ääreen.
"Ja vastaukseksi kysymykseesi, maistaisin mielelläni tekemääsi kakkua."

Tempest hipaisi Tiarnanin hiuksia ja ryhtyi sitten sommittelemaan jälkiruokalautasta miehelle. Kanelilla ja kardemummalla maustettu kuivakakku ei onneksi ollut aivan yhtä kuivaa kuin nimensä, mutta näytti surulliselta yksinään.
Noh, minkäs teet.
"Otatko teetä sen kanssa?"

"Kyllä, kiitos", Tiarnan vastasi, samalla kun teki selvää annoksestaan juureksia.
Romana palasi keittiöön häntä pöyheästi pystyssä.

"Pieni rakas", Tempest torui kissaa hellästi, kun teepannu istui hellalla, ja nosti pullean otuksen syliinsä. Se kehräsi kumeasti silmät sirrillään ja puski emäntänsä leukaperää.
Hän asetti jälkiruoan ja teekupin Tiarnanin eteen ja istahti paikalleen pienen, puisen pöydän toisella puolella kissa sylissään.

Tiarnanin katsahtaessa Romanaa kissa siristi silmiään.
Ja jatkoi sitten emäntänsä leukaperän puskemista.
"Etkö sinä tahdo jälkiruokaa?" Tiarnan varmisti vaimoltaan kun siirsi tyhjentyneen ruokalautasensa syrjään.

"Maistoin kakkua, kun se tuli uunista", Tempest vakuutti. Hän oli leiponut sen Tiarnania varten. Ehkä seuraavaa vierailua varten hän opiskelisi kirjeessä tulleet reseptit.
"Haluaisitko myös jäätelöä?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Tämä on oikein hyvää", hän vakuutti, otettuaan haukkauksen mausteisesta kakusta.
"Kiitos, rakas. Sinä hemmottelet minua."

"Minä yritän", Tempest lupasi. Hän yritti olla hyvä vaimo, sellainen, jonka Tiarnan ansaitsi. Vaikka hän ei voinut uskoa, että ansaitsi miehen rakkauden.
Hän silitti varpaillaan miehen säärtä pöydän alla.
"Onko mitään muuta, mitä haluaisit?"

Tiarnan otti kulauksen teetä ja tunsi olevansa kotona. Teellä oli sellainen vaikutus - vaikka niin oli myös Tempestillä. Hän toivoi, että olisi voinut viipyä pidempään.
Huominen oli liian lähellä.
"Minusta olisi mukava saada sinut syliini."

Tempest suli hymyyn ja vaikka epäili miehen sanovan niin vain hänen mielikseen, pujottautui Tiarnanin syliin samalla röyhkeydellä kuin heidän kissansa.
Hylätty Romana tuijotti heitä murheellisella syyttävyydellä.
Tempest asettui hajareisin miehen syliin, nojautuen tämän rintaa vasten ja hamusi hellästi korvanlehteä huulillaan.

Tiarnan kiersi toisen käsivartensa vaimonsa ympärille ja loi Romanaan sovittelevan katseen.
Hän ei ollut luopunut toivosta. Vielä jonakin päivänä hän voittaisi kissan puolelleen.
Sormet silittivät Tempestin selkää.
"Kuinka sinä haluaisit käyttää tämän päivän, rakas?"

Päivästä oli jäljellä surullisen vähän. Mutta Tempest yritti keskittyä siihen, että Tiarnan olisi hänen vielä illan.
"Olla kanssasi", hän huokasi haikeasti ja halasi miestä tiukemmin, painaen suudelman tämän poskelle.

Ehkä Tiarnan heijasti omaa kaipaustaan vaimoonsa, mutta saihan vanha mies haaveilla.
"Se kuulostaa hyvältä", hän myönsi, kääntäen päätään niin, että saattoi hamuta suudelmaa Tempestin huulilta.

Suudelma tuntui varpaissa saakka ja sai ne kipristymään sukkahousujen sisässä.
"Rakastan sinua", Tempest kuiskasi ja haki uutta suudelmaa miehen huulilta, upottaen sormensa tämän hiuksiin.

"Minäkin rakastan sinua", Tiarnan vastasi ja antoi itsensä unohtua suudelmaan.
"Olisiko hirvittävän ikävää viettää loppuilta sängyssä?"

"Ei, se olisi täydellistä", Tempest vakuutti pehmeästi ja silitti hopeajuovaisia hiuksia taakse.
"Minä todella kaipasin sinua."

Ehkä Tiarnan luki jälleen liikaa sanoihin, mutta hän ei pitänyt sitä syntinä. Hän oli ikävöinyt vaimoaan. Jopa kuvauspäivien kiireisessä aikataulussa.
Ehkä hän pääsisisi käymään uudelleen nopeammin.
"Minäkin sinua."

Tempest painoi suudelman miehen huulille ja nousi sitten tämän sylistä. Hän vilkaisi teekuppia ja jälkiruokalautasta syyllisenä, mutta tarttui Tiarnanin käteen ja houkutteli miestä mukanaan yläkertaan.

Tiarnan oli jo unohtanut kaiken muun paitsi vaimonsa.
Kissat hölkkäsivät heidän jaloissaan, kun hän seurasi Tempestiä yläkertaan, hieman nitiseviä portaita pitkin.
Kotoisan nistiseviä.

Tempest johdatti Tiarnanin ylös portaita ja pieneen makuuhuoneeseen, jonka patteri naksui ja vihelsi.
Romana loikkasi sängylle ja istahti tuijottamaan heitä melkein uhmakkaasti.

Jos Tiarnanilla olisi ollut itsesuojeluvaistoa, hän olisi saattanut huomata Romanan ja sen uhmakkaan, pullean olemuksen. Mutta ollakseen rehellinen hänen oli myönnettävä, että hänen itsesuojeluvaistonsa oli kadonnut jo hyvän aikaa sitten.
Sellaista sattui, kun oli ikävöinyt vaimoaan.
Hän veti naisen lähelleen painaakseen tämän huulille suudelman.

Tempest painautui Tiarnanin rintaa vasten ja kietoi kätensä tämän niskalle. Sormet punoivat niskahiuksia, kun hän kiipesi varpailleen ja vastasi suudelmaan kaivaten.
Leela puski Tiarnanin sääriä, ja Nasreen yritti kiivetä ylös hänen sukkahousujaan, mutta päätyi vain vetämään ne osin alas hänen jalastaan.

Fiksu pieni kissa, säästi Tiarnanilta vaivaa.
Hän kumartui hieman ja kietoi käsivartensa vaimonsa reisien taakse, houkutellen tätä syliinsä. Niin, että voisi kantaa tämän vuoteeseen. Ja riisua sukkahousut pois kokonaan.

Tempest ponnisti ylös miehen syliin, mutta puoliväliin reisiä valahtaneet kasmirvillaiset sukkahousut vaikeuttivat jalkojen kiertämistä tämän ympärille. Onneksi matka ei ollut pitkä.
Nasreen sohi nyt Tiarnanin varpaita pienillä kynsillään.

Tiarnanin olisi käytävä Nasreenin kanssa vakava keskustelu siitä, kuinka ihmisten varpaita sopisi kohdella. Mutta ei juuri nyt, nyt hänellä oli parempaa tekemistä.
Hän laski vaimonsa vuoteelle, kumartui suutelemaan tätä ja alkoi sitten riisua sukkahousuja pois tieltä.

Tempest tunsi haikean kärsimättömyyden piston, kun hänen oli lopetettava suudelma ja annettava miehen keskittyä hetki sukkahousuihin.
Ja helpotusta siitä, että kerrankin hänellä oli kauniit, yhteensopivat alusvaatteet. Hän nousi istumaan sukkahousujen lähdettyä ja veti luonnonvalkoisen villatunikan päänsä yli, pudottaen sen lattialle.

Joku kissoista löytäisi tunikasta itselleen pesän, elleivät ne olisi liian kiireisiä härnätessään heitä.
Tiarnan oli jo heittänyt sukkahousut edeltä lattialle. Ajattelematonta, sillä ne olisivat ikävän viileät, mikäli Tempest haluaisi pukeutua niihin uudelleen.
Hän toivoi, ettei ainakaan tänä iltana.
Sormet siirtyivät sivelemään vaaleaa kylkeä ennen kuin hän kipusi sängylle vaimonsa seuraksi.

Tempest tarttui Tiarnanin kaulukseen ja veti miestä lähemmäs. Hän pujotti jalkansa untuvatäkin alle turvaan ikkunasta luikertavalta vedolta ja ryhtyi vetämään paitaa miehen yltä.

Tiarnan ojensi kuuliaisesti käsiään, niin että Tempest sai paidan kiskottua hänen yltään. Neule jätti hiukset sähköisen rätiseviksi, mutta sillä oli herttaisen vähän väliä, kun hän saattoi kumartua suutelemaan vaimoaan.

Tempest vajosi selälleen tyynyjen joukkoon ja nykäisi peittoa jalallaan Tiarnaninkin ylle, ennen kuin veto tekisi miehen viluiseksi. Kädet vaelsivat kaivaten paljastuneella rinnalla ja kyljillä, kutsuivat tätä kumartumaan hänen ylleen jatkamaan suudelmaa.

Vetoa vaarallisempaa olisivat todennäköisesti olleet pienet kissankynnet, jotka olisivat nopeasti keskeyttäneet heidät iskeytyessään Tiarnanin varpaisiin.
Vielä jonakin päivänä hänelle selviäisi, mitä Nasreen halusi saavuttaa.
Hän ei tarvinnut juurikaan houkuttelua kumartuessaan vaimonsa ylle.

Perhoset lepattivat vatsanpohjassa ja huone aaltoili, kun suudelmat tuntuivat varpaissa saakka. Hän tunsi kipinöitä, kun paljas iho kosketti ihoa.
Kädet vaelsivat alas miehen vatsaa, avaamaan housuja.

Ehkä Tiarnanin olisi pitänyt harkita siirtymistä helposti riisuttaviin housuihin. Kuminauhavyötäröisiin, sellaisiin, jotka eivät tarvitsisi vyötä tai joissa ei olisi nappeja ja vetoketjuja.
Ei, niin pitkälle hän ei menisi.
Silti hän oli helpottunut, kun saattoi potkia housut jaloistaan ja samalla peitteen alta lattialle.

Leela petasi jo itselleen petiä heidän kyljessään, piittaamatta siitä, että he eivät olleet lainkaan paikallaan. Romana istui tyynylle ja tökki emäntänsä kasvoja tassullaan, ja Tempest omisti toisen käden sen silittämiseen, kun toinen silitti Tiarnanin hiuksia. Jalat kiertyivät miehen ympärille.

Kaikki olisi hyvin, eikä varjo tulisi häiritsemään heitä.
Tiarnan uskoi, että vielä jonakin päivänä hän lakkaisi uhraamasta ajatustakaan varjolle. Sen vaikutus oli jo nyt alkanut hiipua, kadonnut melkein olemattomiin.
Sillä ei olisi enää voimaa heidän elämässään.
Hän kumarsi päätään niin, että saattoi hamuta vaimonsa kaulaa siltä puolelta, jonka vierellä Romana ei istunut.

Kissan tassu lätkäisi Tiarnanin korvaa passiivis-aggressiivisesti, ja Tempest tuuppasi kissan kauemmas lempeästi toruen. Sitten hän hamusi korvaa hellästi ja kietoi toisenkin kätensä miehen ympärille. Kosketus kaulalla sai tähdet tuikahtelemaan suljettujen silmien takana.

Ehkä Tiarnan oli ansainnut sen.
Mutta Tempest oli hänen vaimonsa, hitto vie. Heidän olisi käytävä vakava keskustelu Romanan kanssa. Vakava keskustelu, jonka hän eittämättä häviäisi.
No jaa.
Hän näykkäsi vaimonsa kaulan ihoa kevyesti - vain kevyesti, sillä tämän iho täyttyi helposti mustelmista - ja kohottautui sitten niin, että saattoi nähdä kullanväriset silmät.
"Haluan sinua."

Maailma notkahti sanojen myötä ja Tempest tunsi vatsansa nipistävän niin, että varpaat kipristyivät, kun hän kohtasi sielukkaat myrskysilmät. Hän suli häkeltyneeseen, onnelliseen hymyyn ja painoi katseensa, alahuultaan puraisten.
"Minäkin sinua", hän kuiskasi ja siveli sormenpäillään paljasta rintakehää.

Tempestin kasvoille kohoava hymy sai Tiarnanin sydämen samaan aikaan särkymään ja sulamaan. Hän rakasti vaimonsa hymyä, sitä vilpitöntä onnen ilmettä, joka heijastui tämän silmiin saakka.
Hän rakasti vaimoaan.
Hän kumartui suutelemaan tämän huulia varsin kiihtyneessä mielentilassa.

Suudelma sai Tempestin vavahtamaan, kun koko maailma kiepahti. Hyvä luoja. Hän vastasi suudelmaan kaivaten ja kietoi itseään tiukemmin miehen ympärille, tähtipölystä sokaistuneena.
Hän todella halusi Tiarnania.

Joku kissoista päätti valita juuri sen hetken käyttääkseen Tiarnanin selkää ponnahduslautana. Hän ähkäisi, kun pienet tassut painuivat hetkeksi hänen selkärankansa molemmin puolin, muttei antanut moisen seikan häiritä itseään sen enempää.
Hän kaipasi vaimoaan.
Hän antoi toisen kätensä siirtyä silittämään tämän reittä.

Tyttöparat. Ehkä Romana todella oli oikeassa siinä, että miehelle ei kannattanut avata ovea silloinkaan kun saattoi tehdä niin. Mies vei kuningattaren ajatukset muualle.
Mies ei hävennyt. Lainkaan.
Hänen kätensä seurasi reittä ylemmäs ja etsi itselleen paikan Tempestin lantiolta.

Poltteleva, malttamaton tunne oli ollut täysin vieras, ennen kuin Tiarnan oli tullut hänen elämäänsä. Hän ei ollut tottunut tuntemaan tällaista kärsimättömyyttä.
Hän kohotti päätään, jotta saattoi hamuta hellästi miehen korvaa.

"Rakastan sinua", Tiarnan muistutti käheästi. Tuntui hyvin luonnolliselta sanoa niin, vaikka hän olikin pitänyt itseään aina enemmän miehenä, joka näytti kiintymystään tekojen kautta.
Ehkä vanha koira saattoi oppia uusia temppuja.
Hän silitti Tempestin lantiota hellästi sormenpäillään, painoi suudelman naisen poskelle ja painautui sitten varovasti lähelle.

Minäkin sinua, Tempest ajatteli, kun sanat muuttuivat huokaukseksi ja sormet punoutuivat tiukemmin tummiin hiuksiin.
Hän tuskin voisi koskaan uskoa, että tämä uskomaton, jumalainen, sydäntäsärkevä mies todella oli tässä. Todella halusi hänet. Rakasti häntä.
Mutta voi taivas, hän oli siitä onnellinen.

Tiarnan kiinnitti etäisesti huomiota siihen, että sänky nitisi. Hänen pitäisi tehdä sille jotakin ennen kuin hän lähtisi, sillä ajatus siitä, että sängynjalat pettäisivät varoittamatta, kun hänen vaimonsa oli käymässä nukkumaan, oli sydäntäsärkevä. Puhumattakaan siitä, että nitinä häiritsisi tämän unta aina kylkeä kääntäessä.
Sitten hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin sitä, että he olivat siinä, juuri nyt.
Romana siirtyi paheksuen kauemmas.

Vatsassa polttanut kuumuus syöksyi suonia pitkin ja kaappasi hänen kehonsa, sai sen kaartumaan voimakkaasti irti patjasta ja värisemään kosketuksesta. Eikä vain kertaa.
Tähtien kirkkaus oli niin intensiivistä, että Tempest tunsi ajelehtivansa jossain euforisen mielihyvän ja tiedottomuuden rajamailla.

Hetkeksi Tiarnankin unohti kaiken muun kuin vartalon, joka kaartui hänen omaansa vasten.
Sitten hän kierähti vuoteelle vaimonsa vierelle, niin että Romana joutui loikkaamaan pois alta. Pöyristyneenä.
Mutta Tiarnan oli tiedoton ympäröivästä maailmasta ja halasi vaimonsa syliinsä.

Pitkän tovin Tempest vain lepäsi Tiarnanin syleilyssä, läpi kehon kulkeva syke sormenpäissäkin sykkien.
Voi taivas. Tähdet eivät ottaneet sammuakseen laisinkaan.
Sitten hän raotti kuumeisia simmiään ja painoi kiitollisen, raukean suudelman miehen suupielelle. Hän uskoi jumalaisen hymyn asuvan siellä.

Tiarnan silitti hellästi vaimonsa selkää. Eikä kysynyt, oliko kaikki hyvin, tai ollut huolissaan, sillä hän uskoi tuntevansa vaimonsa riittävän hyvin tietääkseen, että kaikki oli. Ainakin juuri tällä hetkellä.
Joku kissoista puski hänen päätään kuin yrittäen työntää hänet pois tieltään.

Tempest kallisti päätään taakse tyynyllä, kullanvalkeat hiukset rakkaudesta sekaisin ja silitti sormenpäillään miehen leukaperän linjaa.
"Olet niin uskomattoman kaunis", hän huokasi hiljaa ja siirtyi jäljittelemään huulien muotoa.

Sanat saivat Tiarnanin nauramaan käheästi.
"Rakas, sinä imartelet minua", hän huomautti, käsi Tempestin selällä vaeltaen.
"Sinä olet meistä se, jota on siunattu kauneudella."

Tempest hautasi hetkeksi kasvonsa miehen rintakehään, sydän lepattaen, ennen kuin saattoi kohdata uudelleen myrskysilmien katseen laskeutuvassa hämärässä.
"En saa tarpeekseni katselemisestasi."

Tiarnan antoi sormiensa vaeltaa selältä niskalle ja sitten hiusten joukkoon.
"Minä tunnen samoin sinusta, rakas", hän muistutti.
"Olen tuntenut siitä lähtien kun näin sinut ensimmäisen kerran."

Tempest suli häkeltyneeseen, epäuskoiseen hymyyn ja painoi hetkeksi ujona katseensa. Vatsaa nipisti.
"Se oli epätodellista. En voinut uskoa, että olit todella siellä... Ja sitten tulit puhumaan minulle."

"Tietenkin tulin", Tiarnan naurahti.
Tempest oli näyttänyt siltä, että kaipasi rohkaisua, edes yhtä ystävällistä sanaa. Hänen suojelunhalunsa oli herännyt, mutta myös halu tutustua kultasilmäiseen naiseen.

"Olin haaveillut sinusta 13-vuotiaasta", Tempest muistutti ja painoi otsansa miehen rintakehää varten.
"Ajatellut myrskynharmaita silmiäsi, suupielessäsi asuvaa hymyä, tapaasi nauraa. Kaikkea sitä hyvää, mitä olet tehnyt. Huumorintajuasi. Ystävällisyyttäsi. Sinua, vuosia. Ajatellut sinua kirjoittaessani Edmundia. Ja yhtäkkiä vain olit siinä."

Tiarnan nauroi käheästi.
"Pelkään, että olet nostanut minut jalustalle", hän huomautti hellästi.
"Kuvasi minusta on kovin siloiteltu."

"Mutta se ei ole", Tempest huokasi.
"Joka päivä muistutat minua siitä, miten lempeä ja hyväsydäminen olet."

"Em, minä punastun", Tiarnan vetosi ja halasi vaimonsa paremmin syliinsä.
"Minä olen vain tavallinen poika skotlannista."
Ei kai Tempest nostanut häntä liian korkealle jalustalle, ja tuntenut siksi oloaan riittämättömäksi?

Tempest olisi voinut väittää vastaan.
"Miksi sinä punastut?" hän kysyi, ääni miehen rintakehän vaimentamana.

"Koska puhut minusta niin ylistävästi", Tiarnan vastasi.
"Sinä sen sijaan olet jotain aivan uskomatonta."

"Tiarnan", Tempest vetosi ja puski miehen solisluuta päällään.
"Minä rakastan sinua ja kerron vain, mitä ajattelen."

"Em", Tiarnan vastasi.
Tempest oli hänelle aina Emmie. Silloin, kun kaikki oli hyvin heidän välillään. Kun varjo ei ollut heidän seuranaan eikä saanut hänen vaimoaan toimimaan irrationaalisesti. Vaarallisesti itselleen.
"Niin minäkin."

Tempest hengitti hetken miehen tuoksua, ennen kuin kallisti päätään jälleen taakse niin, että saattoi katsella miehen kasvoja ja jäljitellä niiden piirteitä sormenpäällään.
"Minun pitäisi kai antaa sinun nukkua."

Ei sinun tarvitse, Tiarnan oli hyvin lähellä vakuuttaa.
Mutta jos Tempest halusi tehdä niin, ei ollut hänen asiansa puuttua siihen. Hänen vaimonsa kykeni päättämään omista asioistaan.
"Minä syön mielelläni laittamaasi ruokaa."

"Imartelija", Tempest moitti vaimeasti ja muksautti miehen rintaa päällään. Ehkä hänen pitäisi katsoa reseptejä tarkemmin.
"Mikä on nyt lempiruokaasi?"

Tiarnan tukahdutti haukotuksen ja halasi vaimoaan.
"Mikä tahansa, mitä sinä laitat", hän vastasi, suupieli nykäisten.
"Tällaiseen aikaan vuodesta kaipaa keittoja."

Keittoja, selvä. Tempest painoi ruoan mieleensä ja hengitti miehen tuoksua. Olikohan kirjeessä keittoreseptejä?
Hän painoi vielä yhden suudelman miehen suupielelle, ennen kuin sulki silmänsä. Tiarnanin pitäisi saada nukkua edes jokunen tunti ennen aamua.

Tiarnan teki kaikkensa ollakseen vaipumatta uneen.
Silti raukeus ja vuoteen lämpö tekivät hänen olostaan vaarallisen unisen. Ja juuri, kun hän ehti varoittaa itseään siitä, että oli nukahtamassa, oli jo liian myöhäistä.

*

*

*

Aamun tullen Romana oli löytänyt paikkansa Tempestin lonkan päältä. Se oli myös käynyt vaeltamassa ympäri uutta kotia ja hönkinyt paheksuen kuppiin raksuja, jotka olivat kasautuneet kulhon laidoille.
Nyt se vaati huomiota ja tökkäsi Tiarnania silmään valkoisella tassullaan.

"Se en ollut minä!" Tiarnan ilmoitti, hätkähtäen hereille unestaan. Hän räpytteli silmiään ja nousi istumaan häkeltyneenä siitä, missä oli.
Sitten hän alkoi etsiä puhelintaan kulmat kurtistuneina.

Romana ei auttanut etsinnöissä. Se asettui Tempestin kyljelle, tasapainotellen kiikkerällä alustalla ja tuijotti miestä vihreillä silmillään.
Muut ilmestyivät tokkuraisina ja unesta kuumina peiton alta, määkien niin, että Tempestkin havahtui hereille.

Tiarnan löysi puhelimensa, mutta joutui siristelemään unisia silmiään nähdäkseen numerot sen näytöllä.
Hitto.
Aivan liikaa.
"Nuku vain, rakas", hän kehotti, kun huomasi vaimonsa heräävän.

"Pitääkö sinun lähteä?" Tempest kysyi ja yritti kätkeä pettymyksen äänestään. Hän venytteli käsiä päänsä ylle ja silitti sitten huomionkipeitä kissoja.

Tiarnan vilkaisi kelloaan.
"Ei aivan vielä", hän vakuutti, vaikka oikeastaan hänen olisi pitänyt alkaa vähintään suunnitella lähtöä.

Tempest suli uniseen, onnelliseen hymyyn ja houkutteli miestä takaisin viereensä. Nyssa ja Nasreen olivat jo kerällä hänen poskensa vieressä, ja Leela ahtautui peiton alle, etsien paikkaa hänen pohkeidensa välistä.

Tiarnan varmisti, että puhelimessa oli herätys, ennen kuin paneutui takaisin makuulle Tempestin viereen.
"Näitkö kauniita unia?" hän kysyi hiljaa, vetäen vaimoaan syliinsä.

"Kun sinä olet siinä, aina", Tempest vakuutti, vaikka se saattoi olla valkoinen valhe. Mutta tänä yönä hän oli nukkunut hyvin levollisesti ja sikeästi.
"Entä sinä?"

"Kuin tukki", Tiarnan vakuutti ja silitti vaimonsa kylkeä.
"Mistä uneksit?"

"Sinusta", Tempest vastasi ja hieraisi ohimoaan miehen rintaan. Hymy nosti hänen suupieliään.
"Mistä sinä uneksit?"

"Minä en juuri muista uniani", Tiarnan pahoitteli.
"Mutta olen melko varma, että yhdessä me asuimme asuntolaivassa."

"Asuntolaivassa?" Tempest toisti kikattaen ja puski miehen rintaa unisesti.
"Olivatko kissat mukana?"

"Tietenkin olivat", Tiarnan vakuutti.
Hän ei voisi kuvitella vaimoaan ilman kissoja, ei edes unessa.
"Romana katseli arvostelevasti, kun yritin kalastaa meille merilevää."

Tempest silitti kyljelleen kömpivää kissaa hellästi ja sai sen kehräämään onnellisena.
"Se kuulostaa suloiselta. Ehkä mekin vielä purjehdimme joskus."

"Veisin sinut mielelläni purjehtimaan", Tiarnan vastasi.
Ehkä he eivät voisi ottaa kissoja mukaan, niin kuin he olivat hänen unessaan tehneet, mutta niille olisi kyllä hyvä hoitaja siksi ajaksi, jonka he viettäisivät poissa.
"Ihan milloin haluat."

Tempest halasi Tiarnania ja hengitti hartaasti miehen ihon tuoksua.
"Kuinka pian sinun pitää lähteä?"

Tiarnan hautasi nenänpäänsä Tempestin hiuksiin.
"On tässä vielä aikaa", hän vastasi, haluamatta myöntää itselleenkään, kuinka pian heidän yhteinen aikansa loppuisi.
"Voisin myös aina ilmoittautua sairaaksi..."

Tempest nauroi kuplien, ääni unesta painuksissa.
"Se olisi aivan ihanaa – mutta luultavasti me molemmat tuntisimme syyllisyyttä siitä", hän arveli.

Tiarnan huokaisi.
"Olet varmasti oikeassa", hän myönsi haikeana.
"Mutta en voi väittää, etteikö se houkuttelisi."

"Se houkuttelee minuakin", Tempest huokasi haikeana ja painautui miestä vasten. Paljas iho ihoa vasten tuntui luonnolliselta.
"Tulen ikävöimään sinua."

Tiarnan tunsi huonon omantunnon vihlaisevan kipeänä, ja täysin ansaitusti. Samalla synkät ajatukset löysivät varoittamatta tiensä hänen mieleensä.
Mitä, jos Tempest oli todella yksinäinen? Hän ei halunnut toistaa samaa virhettä enää koskaan.
"Em... Sanoisithan, jos haluaisit minun jättävän kuvaukset?"

"Mitä? Tietenkään en halua. Rakastan sitä, että saat tehdä mistä nautit", Tempest vetosi sydän yhtäkkiä kylmänä lyöden. Oliko hän takertunut? Typerys.
"Käyn laittamassa sinulle kupin teetä ja aamupalaa, ennen kuin lähdet", hän lisäsi hymyillen hämillisesti ja kierähti kauemmas, siepaten vaatteitaan ja pukeutuen osin peiton suojassa, ennen kuin pyrähti alakertaan.

Tempest oli paennut hänen luotaan.
Tiarnan ei muistanut, milloin viimeksi oli tuntenut olonta niin levottomaksi. Hän makasi hetken paikoillaan ja silitti kylkeensä käpertyvän Nyssan turkkia, keräten ajatuksiaan.
Kaikki oli hyvin, eikö ollutkin?
Lopulta hän nousi, pukeutui ja suuntasi alakertaan.

Keittiössä Tempest oli kerännyt itseään hetken, ennen kuin oli saanut teepannun hellalle ja leipäsiivut paahtimeen. Älä takerru, sinä typerys, hän sätti itseään ja nipisti käsivarttaan. Hyvä vaimo huolehtisi siitä, että mies saisi keskittyä työhönsä onnellisena. Hyvä vaimo ei olisi tehnyt mitään siitä, mitä hän, mutta sille hän ei voinut nyt mitään. Tiarnanin tullessa alas hän oli sekoittanut kulhon mysliä, luonnonjogurttia ja hunajaa ja levitti mustaherukkahilloa leiville.
"Istu vain alas", hän kannusti laskien aamiaisen miehen eteen.

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja katseellaan samalla kun istahti pöydän ääreen.
"Onko kaikki hyvin, rakas?" hän varmisti, samalla kun nosti säärtään pitkin kiipeilevän Nyssan syliinsä. Hän ei ollut, vieläkään, oppinut lukemaan heidän kissojaan, mutta toivoi tulkitsevansa sitä edes osittain oikein.

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti.
"Sinua odotetaan takaisin, mutta en halua, että näännyt matkalla. Haluaisitko jotain muuta?" hän kysyi täyttäen teekupin.

"Tässä on aivan tarpeeksi", Tiarnan vakuutti.
Hän silitti hetken Nyssan turkkia.
"Sanoinko jotakin, rakas?"

"Et tietenkään", Tempest vakuutti ja nojasi selkänsä keittiön tasoa vasten, keskittyen silittämään huomionkipeää Romanaa.
"Kaikki on hyvin. En halua pidätellä sinua. He varmasti odottavat jo."

Tiarnanin kulmat painuivat kurtistukseen.
Tämä keskustelu muistutti häntä menneestä. Sai sydämen hakkaamaan levottomammin.
"Oletko varma, rakas? Jos haluat minun jäävän, minä jään."

"En", Tempest vastasi jyrkästi. Hän ei seisoisi Tiarnanin tiellä.
"Minun pitää kirjoittaa joka tapauksessa", hän lisäsi ja soi miehelle puolittaisen hymyn.

Aivan.
Tiarnan laski katseensa aamiaiseensa, kulmat edelleen kurtistuneina.
"Voisin soittaa sinulle illalla, kun kuvaukset ovat ohi. Jos et ole jo nukkumassa."

"Jos haluat. Minä selviän kyllä", Tempest vakuutti. Hän oli yleensä varovainen. Ei paljastanut liikaa, ei kertonut ikävästään avoimesti. Iso virhe. Hän ei halunnut kahlita Tiarnania.
"Nauti kuvauksista."

Tiarnan söi aamiaisensa hiljaisuuden vallitessa. Jotakin oli tapahtunut, eikä hän ollut täysin varma, mitä. Jokin hänen sanoissaan oli särkenyt tunnelman.
Lopulta hän nousi pöydän äärestä ja asteli vaimonsa luo yrittääkseen vetää tämän halaukseen.

Tempest antautui halaukseen hetkeksi, täytti keuhkonsa rakkaalla tuoksulla. Mutta kun lähestyvä ero oli saada kostuvat silmät kyynelöitymään, hän vetäytyi kauemmas.
"Sinua odotetaan, rakas", hän sanoi puolittain hymyillen.
"Sinun pitäisi varmasti olla jo matkalla."

Tiarnan astui kauemmas ja yritti tavoittaa kultaisten silmien katseen.
Aivan kuin Tempest olisi halunnut hänen lähtevän mahdollisimman nopeasti.
"Tulen taas pian käymään, rakas", hän lupasi.

Tempest veti syvään henkeä ja nosti katseensa sydäntäsärkevän komeisiin kasvoihin, kun luotti siihen, ettei purskahtaisi itkuun.
"Älä murehdi siitä, rakas. Nauti kuvauksista ja tästä tilaisuudesta."

Tiarnan murehti.
Mutta siitä huolimatta hän kumartui painamaan suudelman vaimonsa huulille.
"Pidä itsestäsi huolta", hän pyysi, ennen kuin suuntasi vastentahtoisesti hakemaan ulkovaatteitaan ja autonavaimiaan.

Tempest pitäisi itsestään huolta. Hän ei halunnut aiheuttaa Tiarnanille enempää murhetta ja kipua, ei enää koskaan.
Hän hyvästeli Tiarnanin kevyt hymy huulillaan ja auton lähdettyä pihasta, kiipesi kissat perässään yläkertaan. Siellä hän saattoi käpertyä sänkyyn, halata miehen tyynyä ja hengittää siinä viipyvää tuoksua, ja antaa itsensä itkeä kipeää ikäväänsä.

Lauantai 9. marraskuuta 2019, ilta, Strathy Pointin majakka, Skotlanti

Vanhan majakkamökin ikkunat vinkuivat myrskytuulesta, joka sai myös olohuoneen takkaan viritetyn tulen lepattamaan. Liian suureen, mutta ihastuttavan pehmeään villatunikaan pukeutunut kirjailija oli käpertynyt vilttien alle sohvannurkkaan, tietokone sylissään ja neljä kissaa puoliksi päällään.
Hän oli siivonnut, hän oli täyttänyt kaapit ruoalla sisartaan varten, hän oli yrittänyt olla välittämättä omituisista, nimettömistä kirjeistä ja hän oli lopulta yrittänyt kirjoittaa sen sijaan, että olisi istunut eteisen ikkunassa odottamassa, milloin auto kaartaisi pihaan.
Tempest pyyhkäisi turhautuneena huolimattomalta nutturalta karanneita suortuvia pois kasvoiltaan, jyrsi peukalonsa syrjää ja pyyhki pois kirjoittamansa. Hän huokasi ja valui sohvan käsinojaa vasten, saaden pian Nyssan makaamaan lohduksi kaulalleen.

Tempest ei ehtinyt maata aloillaan kauaa, eikä Nyssakaan nauttia olostaan, sillä vain hetkeä myöhemmin ovelta kuului päättäväinen koputus.
Jos auton renkaiden rahina maata vasten olikin kuulunut, tuuli oli peittänyt sen taidokkaasti alleen.

Kissat tuijottivat emäntäänsä loukkaantuneina, kun tämä nousi ylös ja hätisteli lemmikit päältään. Leela räpytteli unisena silmiään, turkki kuumana ja unen tuoksuisena peiton alla vietetyistä nokosista, ja Romana määkäisi tuomitsevasti.
Tempest pahoitteli pienille rakkailleen, ennen kuin kiiruhti avaamaan oven.

Tällä kertaa oven takana ei ollut Mies, joka aina sotki kissojen rakkaan rutiinin.
Ei, oven takaa paljastui paksuun neuleeseen ja vihreään takkiin pukeutunut Muriel, jonka lyhyet hiukset myrskytuuli oli jo riepottanut villiintyneiksi.
Tummat silmät siristyivät hymystä.
"Kultapieni", hän tervehti ja veti pienen sisarensa tiukkaan halaukseen.

"Hei", Tempest tervehti vaimeasti takin ja neuleen uumenista, rutistaen Murielia tiukasti, onnellinen hymy kultaisia silmiä sulattaen. Laukkuja uskollisesti kantava Wolfie ilmestyi naisen taakse ja kohtasi Tempestin katseen lämpimästi Murielin olan yli.
"Tulkaa sisään", Tempest vetosi kiemurrellen irti halauksesta, "haluaisitteko teetä? Oletteko nälkäisiä?"

Siinä ajassa Muriel ehti jo hukuttaa pienen sisarensa suudelmiin.
"Em, anna kun katson sinua", hän vetosi, posket viimasta punoittaen, ja seurasi sisartaan sisälle niin, että saattoi tarkastella tätä hartiamitan päästä.
Tummat kulmat kurtistuivat.
"Oletko syönyt? Näytät laihtuneen... Teetä, kiitos. Ja Wolfie on varmasti nälkäinen, oletko, rakas?"

Tempest yritti olla kiemurtelematta Murielin katseen alla, kultaiset silmät innostuneesta hymystä hehkuen.
"Olen syönyt", hän nauroi.
"Minä voin laittaa teetä ja ruokaa", hän lupasi. Wolfie nyökytteli sopuisasti kantaen laukut sisään ja kyykistyi sitten tervehtimään uteliaana paikalle saapuneita kissoja.
"Kai sinäkin syöt, Muriel?"

"Minä syön aina", Muriel vakuutti ja veti sisarensa vielä pikaiseen halaukseen ennen kuin vapautti tämän emännöimään.
"Yöksi on varmasti tulossa melkoinen myrsky. Ihanaa."
Hän silitti ajatuksissaan kissoja tervehtimään kyykistyneen Wolfien hiuksia niin kuin tämä olisi ollut yksi heidän koiristaan.
"Tarvitsetko apua, kultapieni?"

"Niin on!" Tempest vastasi innostuneena. Hän oli rakastanut myrskyjä niin kauan kuin saattoi muistaa, ja täällä niiden voiman saattoi todella tuntea.
"Jos haluat", hän tarjosi. Hän oli yrittänyt opetella muutaman kirjeissä saapuneista resepteistä, varmuuden vuoksi.
"Mitä sinulle kuuluu, rakkaani?"

Oli ihanaa nähdä Tempest niin onnellisena.
"Pelkkää hyvää", Muriel vakuutti ja riisui takkinsa käsivarrelleen.
"Haluan auttaa. Kunhan olemme ensin vieneet tavarat huoneeseen... Tämä on aivan ihana paikka asua, kultapieni."

"Minä voin huolehtia siitä", Wolfie vakuutti ja nosti laukut jälleen kantoonsa, raahaten ne ylös kapeita, natisevia portaita Tempestin ohjeiden mukaan.
Tempest itse suuntasi keittiöön, nostaen teepannun hellalle.
"Tämä on ollut hyvin inspiroiva paikka", hän myönsi ja pohti, mitä tarjoilisi ruoaksi.

Muriel seurasi sisartaan (ja kissoja) keittiöön ja katseli hyväksyvästi ympärilleen. Kauhukuvissaan hän oli jo nähnyt pikkuruisen keittiön, jossa ei ollut kuin puuhella, mutta tämän sisustus oli yllättävän moderni.
"Kuinka olet voinut, rakas?" hän kysyi, astellessaan röyhkeästi tutkimaan kaappeja.
"Mitä haluaisit laittaa ruuaksi?"

"Ostin paljon kaikenlaista, jotta saisit mitä tahansa sinun tekisi mieli", Tempest vastasi epävarmasti. Hän painoi nolona katseensa.
"Aika paljon on valmispakasteita. Laitoin tänään hunajamarinoituja uunijuureksia ja halloumia, jos teille maistuu. Sitä on yltäkylläisesti jäljellä."

"Se kuulostaa ihanalta", Muriel vakuutti ja suuntasi jääkaapille.
"Eikä valmispakasteissa ole mitään hävettävää, kultapieni."
Kunhan ne valitsi oikein. Terveellisiä sellaisia.
"Saathan riittävästi vitamiineja?

"Syön joka päivä lääkärin suositteleman määrän", Tempest vakuutti ja käänsi uunin päälle, jotta he voisivat lämmittää ruoan.
"Millainen viikko sinulla on ollut? Menikö matka tänne hyvin?"

Muriel nyökkäsi hyväksyvästi kuullessaan Tempestin vastauksen.
"Oikein hyvä. Kiireinen. Ja matka meni hienosti, vaikka olikin merkillistä, kun kukaan ei ulvonut takapenkillä musiikin tahtiin."
Hän oli tuntenut olonsa hyvin onnelliseksi matkalla. Sääli vain, ettei autossa ollut enää kasettisoittimia, se olisi ollut nostalgista.

"Löysittekö koirille hyvin hoitajan? Olisitteko halunnut ottaa ne mukaan?" Tempest kysyi ja katsahti sisartaan, kun he saivat ruoan lämpenemään uuniin. Teepannu vihelsi hellalla, ja hän etsi kaapista mukit.

"Mmm, niillä on luottohoitajansa", Muriel vastasi.
Hän ei ollut varma, mitä he tekisivät, jos tämäkin sanoisi sopimuksensa jossain välissä irti. Heidän hullu laumansa.
"Niiden on parempi kotona. Vaikka ne olisivatkin varmasti kirmanneet mielellään sateessa ja haisseet sitten märältä koiralta. Kuinka kissat ovat sopeutuneet?"

"Hyvin, ne ovat täällä aivan kotonaan", Tempest vakuutti ja viittasi sisartaan istumaan pöydän ääreen, ojentaen tälle kuuman teekupin.
"Olen onnellinen, että pääsitte käymään. Työt antoivat periksi?"

Siltä näytti.
Muriel poimi yhden kissoista - Nyssan - syliinsä tiskiltä ja laski sen lattialle ottaakseen teekupin vastaan. Se lämmitti sormia jumalaisella tavalla.
"Kyllä vain, onneksi", hän vastasi.
"Wolfielle löytyi sijainen."

"Millainen tilanne sinulla on?" Tempest kysyi ja istui toiselle pienen pöydän tuoleista, saaden Leelan välittömästi syliinsä. Nasreen puski hänen sääriään.

Muriel istahti sisartaan vastapäätä teekuppinsa kanssa.
"No, minun on tarkoitus palata töihin", hän vastasi ja vei kupin huulilleen - ja irvisti, kun tee oli vielä aivan liian kuumaa.
Hän tyytyi lämmittelemään sormiaan.
"Luultavasti teen niin joulun jälkeen."

Tempest nyökkäsi. Muriel ansaitsi nauttia vapaasta, äitiyslomasta tai mistä tahansa halusi.
"Et ole kaivannut vielä takaisin?" hän kysyi varovasti.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Minua pelotti palata takaisin", hän myönsi, silittäen kupin kylkeä sormenpäillään.
"Mutta minusta tuntuu, että alan olla valmis."

"Miksi sinua pelotti?" Tempest kysyi ja silitti pörröisen villasukan verhoamilla varpaillaan sisarensa säärtä. Muriel oli näyttänyt aina pelottomalta hänen silmissään.

Muriel pudisti päätään ja virnisti.
"Ei aavistustakaan", hän myönsi ja kokeili teetään uudelleen.
"En vain ollut varma, olisiko minusta siihen enää. Mikä on hölmöä. Minähän rakastan työtäni."

"Sinusta on mihin tahansa. Olet uskomaton ihminen, rakkaani. Kuin luonnonvoima", Tempest vakuutti lämpöä silmissään.

Muriel naurahti ja kurotti nipistämään sisarensa nenää pöydän yli.
"Sinä olet meistä se, joka on nimetty sellaisen mukaan, rakas", hän muistutti, ja nipistys nenällä muuttui posken helläksi silittämiseksi.
"Oletko viihtynyt? Ethän ole ollut yksinäinen?"

Tempest hymyili ja hieraisi kipristyvää nenänvarttaan, kun silitys siirtyi poskelle.
"Olen rakastanut täällä olemista. Meri on melkein ovella, ja se on puhdasta taikaa. Käyn uimassa joka aamu", hän vastasi onnellisena. Nukkuminen oli vaikeaa pimeällä, koska hänen mielikuvituksensa laukkasi, mutta ainakin hän sai kirjoitettua öisin.

Murielin katseessa häivähti huoli.
Mutta hän näkisi kyllä sisarestaan, jos tämä voisi taas huonommin? Eikö niin?
"Eikö meri ole aika villi täällä?"

"Se on upea", Tempest vakuutti. Kylmä, vahva ja villi. Aivan erilainen kuin Seychellien lämmin, turkoosi paratiisi. Täällä siellä oli kultaisia merilevän metsiä ja leikkisiä harmaahylkeitä.
"Ruoka taitaa olla valmista", hän havahtui ja nousi ottamaan sen pois uunista.

Muriel nousi seisomaan ja alkoi auttaa lautasten kanssa. Hän oli juuri saanut nosteltua ne tiskille odottamaan syöjyä, kun ovelta kuului uusi koputus.
Hetkeksi hän häkeltyi: ei kai Wolfie ollut lukinnut itseään ulos?"

Tempestkin kääntyi katsomaan ovelle ja tunsi hetken levottomuutta. Kuka edes tiesi, että täällä oli ketään? Älä ole typerä.
Hän kiiruhti avaamaan oven, kissat jaloissaan pyörien.

Tällä kertaa Romana joutui pettymään.
Oven takana seisoi Tiarnan, jonka kasvoille kohosi hymy.
"Hei, rakas."

Tempest suli epäuskoiseen, häkeltyneeseen hymyyn, joka sai pisamaiset kasvot hehkumaan. Hän loikkasi eteenpäin, kiertäen kätensä miehen niskalle ja kurottuen suudelmaan.

Tiarnan kumartui vastaamaan suudelmaan ja kietoi kätensä Tempestin ympärille.
"Hei, rakas", hän mutisi suudelman lomasta.
"Tulin käymään."

"Olen onnellinen", Tempest vastasi ja ponnisti hajareisin Tiarnanin syliin, hamuten uutta suudelmaa miehen huulilta. Hetken hän sai olla täydellisen onnellinen, ennen kuin kirjeiden sanat kummittelisivat häntä.

Tiarnan kietoi kätensä vaimonsa reisien taakse ja astui samalla sisälle majakkamökkiin, sulkien oven perässään. Vaikka mihin heidän kissansa olisivat lähteneet, ilman kuningatartaan?

Tempest rutisti Tiarnania, hengittäen miehen tuoksua, sukien tummia hiuksia, sydän onnesta jyskyttäen. Sitten syke alkoi saada jäisiä, vihlovia piikkejä.
Hän ei ollut pukeutunut sievästi. Hän ei ollut laittautunut viehättäväksi ja houkuttelevaksi, vaan hautautunut liian isoon villatunikaan.
Hän ei tiennyt, miten järjestäisi miehelle mukavan yllätyksen. Muistuttaisi, mistä tämä jäi paitsi ollessaan poissa.
"Muriel ja Wolfie ovat kylässä", hän sanoi hämillisesti ja valui jaloilleen, viitaten kohti keittiötä, jonne Wolfiekin oli löytänyt tiensä, kenties ruoan houkuttelemana.

"Oh?" Tiarnan totesi yllättyneenä ja yritti muistaa, olisiko hänen pitänyt muistaa vierailu. Vanha mies. Mutta ehkä hän ei häiritsisi sisarten aikaa, jos Montgomerykin oli otettu mukaan?
Keittiössä Muriel oli jo keräämässä tuhtia annosta Wolfielle.
"Tiarnan, hei!" hän tervehti lämpimästi.

Wolfie istui kiltisti pienen pöydän ääressä odottamassa annosta, jonka olisi voinut ottaa itse – mutta vain hullu menisi Murielin ja ruoan väliin.
"Tiarnan", hänkin tervehti ja nousi paiskaamaan kättä näyttelijän kanssa, vetäen tämän puolittaiseen halaukseen.
"Maistuuko sinullekin? Ruokaa on tarpeeksi pienelle armeijalle."

Murielin mielestä Wolfie oli laihtunut.
Joten hän oli ottanut miehen ruokkimisen elämäntehtäväkseen. Hän teki samaa myös Vasilisalle, joka näytti hänen silmiinsä liian laihalta.
Tiarnan puristi Wolfien kättä ja vastasi miehekkääseen halaukseen.
"Ruoka maistuu aina", hän vakuutti, mikä johti siihen, että Muriel alkoi täyttää uutta lautasta.

"Suokaa anteeksi hetkeksi." Tempest näki tilaisuutensa ja livahti yläkertaan, neljä kissaa perässään laukaten.
"Mitä kuuluu? Ilmeisesti kuvaat jotain täällä Skotlannissa?" Wolfie kysyi ja veti Tiarnanille kutsuen tuolin pöydän äärestä.

Tiarnan istahti pöydän ääreen ja sai lautasellisen ruokaa eteensä. Hän epäili, että jollei hän olisi tarttunut haarukkaan riittävän nopeasti, Muriel olisi saattanut alkaa syöttää häntä omakätisesti.
"Hyvää vain", hän vastasi, poimien muutaman uunijuureksen haarukkaansa.
"Meillä on sarjan kuvaukset meneillään linnalla. Siellä, jossa häämme pidettiin. Entä itsellesi?"

"Se oli hyvin kaunis paikka", Wolfie vastasi ja kävi kiltisti oman annoksensa kimppuun, ennen kuin tulisi patistetuksi.
"Hyvää, hyvää. Sävellän Awakeningin jatko-osia varten ja nautin työstäni koululla. Lasten ja nuorten kanssa työskentelyssä on jotain fantastisen palkitsevaa", mies totesi.
"Syöthän itsekin, Muriel?"

Muriel kantoi vielä lasilliset vettä miesten eteen ja jäi pohtimaan, olisiko majakkamökin kätköistä voinut löytyä viiniä.
"Koko ajan", hän vakuutti Wolfielle ja vilkaisi hieman huolissaan kohti yläkertaa.
"Milloin teillä on taas tulossa musikaaliprojekti?" Tiarnan halusi tietää.

"Koulussa? Joka joulu ja joka kevät", Wolfie vakuutti. Hän oli huolehtinut siitä. Nuoret, toiveikkaat nuput puhkesivat kukkaan lavalla ja saivat olla hetken tähtiä niin kuin unelmissaan.
Wolfie taputti kolmatta tuolia kutsuvasti.
"Tiedätkö, kuinka pitkään tämä projekti jatkuu?"

"Pilottijakson on tarkoitus tulla ulos jouluna", Tiarnan vastasi, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Ensimmäisen kauden kuvaukset jatkuvat ensi vuodelle. Ja jos sarja saa suosiota, tuotantokausia tulee tietysti lisää."
Muriel poimi itselleen lautasen, mutta laski sen sitten käsistään.
"Palaan pian", hän totesi ajatuksissaan ja suuntasi etsimään sisartaan.

"Muriel", Wolfie vetosi huolestuneena ja vilkaisi hylättyä lautasta. Maailma järkkyi.
Tempest tuli Murielia vastaan portaissa. Hän oli vaihtanut villatunikan pitsiverhoiltuun, kapeaa vyötäröä halaavaan kotelomekkoon ja kevyeen neuleeseen – ja hylännyt villasukat, vaikka nyt jalkoja paleli. Hän oli vapauttanut hiuksensa sotkuiselta nutturalta ja asetellut ne laskeutumaan olkansa yli kiiltävinä ja siisteinä sekä meikannut kevyesti.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi sisareltaan nähdessään tämän tulevan vastaan.

Muriel seisahtui portaiden puoliväliin.
Katsoi sisartaan päästä varpaisiin.
Ja kurtisti kulmiaan.
"Em, sinä jäädyt kuoliaaksi. Ylös siitä, hakemaan kunnon neulepaita."

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti ja pujottautui Murielin ohi portaita alas. Hänen piti nähdä vaivaa Tiarnanin tähden, edes yrittää näyttää viehättävältä.
Ettei mies kyllästyisi, niin kuin kirjeet varoittivat.
"Oletko saanut syödäksesi?" hän kysyi sisareltaan.

Murielin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
Jokin oli vialla.
"Aloittelin juuri", hän vastasi, seuratessaan Tempestia alakertaan.
"Tule sinäkin ottamaan ruokaa."

"Minä söin jo, mutta voisin ottaa teetä", Tempest vastasi. Parempi vaimo olisi tietenkin valmistanut jotain tuoretta vierailleen. Ei tarjoillut valmisruoista tehdyn päivällisen tähteitä.
Pahoinvointi kouraisi hänen vatsaansa.
"Haluaisiko joku muu teetä?" hän kysyi astuessaan hymyillen keittiöön ja tarttui vielä kuumaan teepannuun.

Tiarnan kohotti kättään, sillä hänen suunsa oli ruokaa täynnä.
Kulmat kurtistuivat hetkeksi, kun hän katseli vaimoaan, joka oli käynyt vaihtamassa vaatteet. Se hämmensi häntä.
Myös kissat hölkkäsivät takaisin keittiöön.

"Pienet rakkaat", Tempest rauhoitteli, kun kissat puskivat hänen sääriään ja määkivät kuin nälkäkuoleman partaalla, vaikka niiden kulhossa oli reilusti naksuja.
Hän tarjoili kaikille vieraille tunnollisesti teetä ja nojasi sitten kuppinsa kanssa keittiötasoon.
"Muriel, etkö syö?"

Muriel havahtui siihen, että oli poiminut rievun käteensä ja alkanut kuurata keittiötasoja, jotka olivat jo muutenkin moitteettomassa kunnossa.
"Aivan", hän totesi, poimi lautasensa ja alkoi kerätä sille ruokaa.
"Kauanko viivytte?" Tiarnan kysyi, hörpäten vettään.

"Muriel luultavasti sanoo lopullisen sanan, mutta pari päivää?" Wolfie arveli.
"Muriel toki voi jäädä tänne, mutta minua odotetaan koululla."

"En halua, että ajat yksin takaisin", Muriel huomautti kun istahti viimein syömään.
"Se on pitkä matka."
Jonka hän olisi voinut taittaa yksin tuosta vain. Mutta hänen rakkaansa olivat eri asia.

"Luulen, että selviän juuri ja juuri", Wolfie vakuutti.
"Mutta voit aina tuupata minut Invernessiin ja voin ottaa vaikka bussin sieltä", hän lisäsi nostellen ruokaa halukkaasti suuhunsa.

"Se kuulostaa paremmalta", Muriel vastasi, hymy suupielessään pilkahtaen.
"Kunhan et puhu vieraille matkalla kotiin."

Wolfie vastasi vinolla, huvittuneella hymyllä ja hörppäsi teekupistaan.
"Tämä on viehättävän näköinen paikka. Ehditkö viettää täällä aikaa, Tiarnan, vai ovatko kuvaukset kovin intensiivisiä?"

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Harmillisen vähän", hän myönsi a vilkaisi samalla anteeksipyytävänä vaimoaan.
"Ehdin vierailla täällä päivän silloin tällöin. Nyt tosin ehdin viipyä vähän pidempään."

Tempest katsahti Tiarnania yhtä aikaa toiveikkaana ja levottomana. Mutta se antaisi hänelle aikaa olla parempi vaimo, joka ei kyllästyttänyt miestään, eikö niin?
Ne ovat vain kirjeitä, älä anna niille valtaa.
Mutta ne puhuivat hänen pahimmille peloilleen.
"Haluaisitteko jälkiruokaa? Pakastimessa on jäätelöä."

"Aina", Muriel vakuutti hajamielisesti ja nousi keräämään tyhjentyneitä lautasia ja täyttämään vesilaseja uudelleen.
Tiarnanin katse kävi taas Tempestissä ja tämän vaihtuneissa vaatteissa.

Tempest sukelsi kiitollisena pakastimelle ja yritti jättää huomiotta pienen, sitkeän äänen päässään. Se kuiski, että hänen olisi pitänyt leipoa jotain, ei tarjoilla jäätelöä pakastimesta.
Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Hän annosteli jäätelöä kolmeen kuppiin ja tarjosi ne vieraille.
"Mmm, herkullista", Wolfie kehui kohteliaasti, mitä vanhanajan mansikkajäätelö toki olikin.

Muriel katsahti sisartaan mietteliäänä.
"Ottaisit sinäkin jäätelöä, Em", hän vetosi, ja siirsi innokkaan kissantassun pois omasta annoksestaan. Se taisi olla Romana. Eikö Romana ollut kissoista paksuin?

"Ehkä myöhemmin", Tempest vastasi. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi ja sydän hakkasi korvissa.
Ne ovat vain kirjeitä, hän muistutti itseään ärtyneenä.
"Oliko huoneessanne kaikki kunnossa?"
"Kyllä, se on täydellinen", Wolfie rauhoitteli.

Muriel tutki sisartaan vielä hetken ennen kuin nousi seisomaan ja siirtyi tämän vierelle tiskin ääreen, jäätelökulhonsa kanssa.
Hän ei sanonut mitään, oli siinä vain.
"Kai me pelaamme jotain naurettavaa seurapeliä nyt illasta?"

"Jos sinä valitset sellaisen", Wolfie vastasi virnistäen ja työnsi liian ison lusikallisen jäätelöä suuhunsa, irvistäen tunteelle.
"Haluaisitko lisää?" Tempest tarjosi sisarelleen.

Muriel pudisti päätään ja kohotti kulhoaan, jossa oli vielä jäätelöä jäljellä.
"Totta kai valitsen", hän vakuutti.
"Sellaistahan pariskunnat tekevät, kun viettävät iltaa yhdessä."

"Joten, mitä seurapeliä me pelaamme?" Wolfie kysyi ja tyhjensi kulhonsa. Tempest tarjoutui tiskaamaan sen ja kääntyi helpottuneena tiskialtaalle saadessaan jotain tehtävää.

Muriel sen sijaan tunsi olonsa orvoksi ilman tekemistä käsilleen. Luovutettuaan kulhonsa tiskattavaksi hän päätyi lopulta seisomaan Wolfien taakse, hieromaan miehen hartioita.
"Pantomiimia. Eikö se ole klassinen?"

"Ehdottomasti, ja onkin useampi visio, jotka mielelläni näkisin sinut näyttelemässä pantomiimina", Wolfie vakuutti hykertäen ja ojensi toisen käden taakse, taputtamaan Murielin takapuolta.

Muriel puhahti ja läppäsi kevyesti Wolfien takaraivoa - mutta eleessä oli jotakin hyvin hellää ja rakastavaa, niin kuin myös tummien silmien katseessa.
"Haluatko sinä pelata pantomiimia, Em?" hän kysyi.

Tempest vastasi puolittaiselle, hämillisellä hymyllä ja epävarmalla nyökkäyksellä, keskittyen sitten astioiden tunnolliseen hankaamiseen.
"Tiarnan on varmaan voittamaton siinä lajissa", Wolfie arveli hyväntahtoisesti

"Minä olen surkea pantomiimissa", Tiarnan myönsi irvistäen, samalla kun nousi ja siirtyi vaimonsa luo siltä varalta, että voisi auttaa vaikka astioiden kuivaamisessa. Käsi siirtyi tämän selälle.

"Sitä en usko hetkeäkään", Wolfie protestoi Oscar-voittajalle, ja kun isäntäväen selkä oli käännettynä, nipisti Murielin pakaraa.
Tempest soi Tiarnanille levottoman hymyn, sydän kylkiluita vasten jyskyttäen, ja ojensi miehelle yhden kulhoista kuivattavaksi.

Muriel soi Wolfielle toruvan katseen, mutta kumartui silti painamaan suukon tämän hiusten joukkoon.
Tiskialtaalla Tiarnan kohtasi vaimonsa katseen ja tunsi huolen uhkaavan kurtistaa kulmiaan. Hän keskittyi lautasen kuivaamiseen ja tunsi olonsa kotoisaksi.
Tuuli kolisutti ikkunoita.

"Joten, Muriel, aloitatko pantomiimin? Siirrytäänkö olohuoneeseen? Takkatuli näytti kotoisalta", Wolfie ehdotti ja johdatti sitten seurueen lämpimämpään, kultaisten liekkien valaisemaan huoneeseen.

Muriel aloitti pantomiimin enemmän kuin mielellään.
Ja osoittautui siinä varsin taitavaksi. Ainakin esittämisessä, arvaamisen suhteen hän ei ollut aivan yhtä vahvoilla.
Arvaaminen turhautti.
Tiarnankaan ei ollut hassumpi, vaikka oli vaatimattomuuttaan väittänyt muuta. Häneltä ei vienyt kauaa innostua heittäytymään.
Tuli takassa alkoi jossain vaiheessa hiipua.

Wolfien puolesta oli sanottava, että hän ainakin eläytyi tehtäväänsä täydellä sydämellä roolissa kuin roolissa, vaikka tulkinta oli joskus melko kryptistä.
Tempest mieluummin vain katseli sohvannurkasta, yrittäen hallita ajatuksiaan. Älä ole typerä. Nimettömillä kirjeillä ei ole painoarvoa.
"Pahastutteko, jos vetäydymme Murielin kanssa nukkumaan?" Wolfie ehdotti lopulta.

Tiarnan tukahdutti haukotuksen.
"Eiköhän meidänkin ole aika suunnata nukkumaan", hän totesi melkein toiveikkaana ja katsahti vaimoaan, jonka vierelle oli vajonnut istumaan.

Tempest nyökkäsi ja soi Tiarnanille puolittaisen, hämillisen hymyn.
Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi eikä tiennyt tarkkaan miksi. Kaikki oli ollut niin hyvin heidän välillään. Kirjeet eivät muuttaisi sitä.
Wolfie sieppasi Murielin olkapäälleen, pää selkänsä takana riippuen, ja lähti kantamaan naista yläkertaan natisevia portaita.

"Wolfie!" Muriel ähkäisi, mutta tyytyi lopulta kohtaloonsa.
"Hyvää yötä!" hän huikkasi vielä, ennen kuin katosi yläkertaan.
Tiarnanin suupieli nykäisi, ennen kuin hän nousi ja siirtyi tarkistamaan, että tulisija oli varmasti sammunut. Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen.
"Nukkumaan?"

Tempest nyökkäsi uudelleen laskeutuneessa hämärässä ja lähti portaita, löytäen kokemuksella ne kohdat, jotka eivät pitäneet ääntä.
"Sinun täytyy olla uupunut", hän sanoi löytäessään äänensä ja yläkerrassa istahti heidän sängylleen, hieroen levottomana polviaan.

Tiarnan ei ollut askelissaan yhtä taitava.
"Hieman, mutta selviän", hän vastasi, seisahtuen vaimonsa eteen heidän huoneessaan.
Kulmat kurtistuivat.
"Rakas, onko kaikki hyvin?"

Tempest nyökytteli, tietämättä, kuinka pukea sanoiksi myllertävää tunnetta sisällään. Kaikki oli ollut niin hyvin.
"Miten kuvauksissa meni?" hän kysyi ja ojensi kätensä silittämään miehen reittä. Mukava yllätys.
Ehkä se tarkoitti sitä, mihin hän ei ollut pystynyt.

"Hyvin. Etenemme mukavasti. Sen vuoksi voin viipyä täällä nyt pidempään."
Tiarnan istahti vaimonsa vierelle ja laski kätensä tämän selälle.
"Vaikutat alakuloiselta."

"Oh, minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti, haluten uskoa siihen. Ne olivat vain kirjeitä. Hän ei edes tiennyt keneltä.
"Ihanaa, että tulit käymään." Oliko se takertumista? Saiko hän sanoa, että ikävöi miestä? Käsi silitti reittä epätietoisena.

Tiarnan ei ollut aivan varma, uskoako vaimoaan.
Hän painoi suudelman tämän hiusten joukkoon ja silitti selkää.
"Minäkin olen siitä iloinen."

"Ehkä- ehkä voisin osoittaa sinulle, miten kaipasin sinua", Tempest sanoi tuntien sydämen hakkaavan kurkussaan. Sitten hän liukui polvilleen Tiarnanin eteen ja ryhtyi sormet kevyesti täristen avaamaan miehen housuja.

Tiarnan häkeltyi.
"Em, mitä sinä teet?" hän kysyi, kun löysi äänensä.

"Osoitan sinulle, että kaipasin sinua", Tempest vastasi tuijottaen keskittyneesti vetoketjua, jonka liu'utti alas. Mukava yllätys. Syy tulla kotiin ja palata hänen luokseen.

"Em..."
Tiarnan tuijotti vaimoaan huolestuneena.
"Rakas, sinun ei todellakaan tarvitse tehdä tätä."

"Etkö pitäisi siitä? Eikö se olisi mukava yllätys?" Tempest vetosi takaisin ja kohotti levottoman, anovan katseen miehen kasvoihin ja kauniisiin myrskysilmiin.

Tiarnan pudisti päätään.
"Em, minusta tuntuu, ettet ole kunnossa", hän vetosi.
"Onko jotain tapahtunut?"

Tempest painoi katseensa ja puri alahuultaan, kun levottomuus pyrki ulos. Olkapäät painuivat ja kädet luopuivat lannistuneina.
"Ymmärrän, jos et halua sitä minulta."

"Rakas..."
Tiarnan ei ollut varma, mitä sanoa. Sanoi hän mitä tahansa, hän pelkäsi sen satuttavan vaimoaan.
"Rakas, eikö käytäisi vain nukkumaan?"

Tempest nyökkäsi ja puri kyyneleensä pois. Ne ovat vain kirjeitä. Älä anna niiden pilata kaikkea.
"Käyn vain pesemässä hampaat", hän vakuutti suoristautuen ja lukiten itsensä pikkuiseen kylpyhuoneeseen.

Tiarnan tunsi epäonnistuneensa.
Mutta mitä hänen olisi pitänyt sanoa?
He voisivat puhua siitä huomenna. Kun molemmat olisivat levänneet.
Hän nousi seisomaan ja alkoi kuoriutua ulos vaatteistaan.

Tempest istui hetken vanhan, pienen kylpyammeen reunalla ja itki käsiinsä. Itseinho tuntui tukehduttavalta. Hän oli toivonut voittaneensa sen.
Mutta nyt hän ei voinut hiljentää ääntä mielessään, joka luki hänelle kirjeitä uudelleen ja uudelleen. Ja nehän vain antoivat vinkkejä siihen, kuinka hän olisi parempi vaimo rakastamalleen miehelle.
Hän pakotti itsensä ylös, pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja tarjosi kylpyhuonetta sitten Tiarnanille.

Jos Tempest olisi viipynyt hetken pidempään, Tiarnan olisi koputtanut oveen.
Hän oli helpottunut, kun tämä astui ulos itse.
Hän painoi suukon vaimonsa vaaleisiin hiuksiin ennen kuin siirtyi vuorostaan kylpyhuoneeseen.

Tempest melkein repi vaatteet yltään ja vaihtoi yöpaitaan. Miehen vanha, pehmeäksi nuhjuuntunut t-paita ei varmasti ollut sitä, mitä hyvä vaimo pukisi vuoteeseen. Hyvä vaimo olisi myös tyydyttänyt miehensä perusteellisesti, tehnyt kotiinpaluusta ihanan ja odottamisen arvoisen.
Hän oli vain säälittävä.
Lopeta, hän vetosi itseään ja painoi kädet korvilleen, kun kömpi peiton alle toivoen, että olisi valinnut jonkin silkkisen ja pitsisen hepeneen. Yrittänyt edes.

Tiarnan katseli kuvajaistaan tovin peilistä ennen kuin kumartui pesemään kasvojaan.
Aamulla kaikki olisi hyvin, hän vakuutti itselleen. He puhuisivat aamulla.
Hän palasi makuuhuoneeseen ja kömpi sänkyyn.

Tempest olisi voinut toivottaa hyvää yötä, mutta pelkäsi miehen kuulevan itkun hänen äänessään.
Säälittävä.
Hän oli toivonut päässeensä eroon äänestä mielessään, joka leikkasi häneltä pituutta sana kerrallaan, kunnes hänestä ei ollut mitään jäljellä.
Ehkä aamun tullen kaikki olisi hyvin. Aamun tullen hän voisi mennä uimaan – ja heti auringon noustessa hän kahlasikin vilpoisiin, suolaisiin aaltoihin. Hänen tyynyllään oli lappu, joka kertoi hänen lähteneen uimaan ja palaavan pian.

Tiarnan nukkui aivan liian sikeästi. Tiukka kuvausaikataulu vaati veronsa.
Hän saattoi havahtua siihen, että lämpö katosi hänen viereltään, mutta jälkikäteen hän ei ollut siitä lainkaan varma. Kun hän lopulta heräsi, Tempestin paikka hänen vierellään oli tyhjä.
Hän nousi istumaan, hiukset pystyssä, huomasi lapun ja poimi sen silmiään siristellen luettavakseen.

Viereisessä makuuhuoneessa Wolfie oli viettänyt osan yöstä katselemalla ulos ikkunasta, vaikka näki lähinnä oman hengityksensä lasia vasten myrskyisän yön oltua musta, osan lojumalla Murielin vieressä ja osan kirjoittamalla mielessään pyöriviä nuotteja lattialla taskulampun valossa muistikirjaansa.
Hän oli nukahtanut aamuyön tullen toviksi ja vaeltanut alakertaan punertavat hiukset takaraivolta hapsottaen, keittämään teetä ja leikittämään kissoja. Hän istui tälläkin hetkellä keittiön lattialla, hykerrellen onnesta, kun veti narunpätkää pitkin lattiaa ja antoi kissojen hyökkiä sen kimppuun. Yksi niistä, hassu sinisilmä, oli mönkinyt tuttavallisesti hänen villapaitansa sisään.

"Huomenta", Tiarnan toivotti, kun asteli keittiöön pehmeään, paksuun neuleeseen pukeutuneena.
Kulmat kurtistuivat hieman kun hän näki kissat, mutta ei niiden emäntää.
"Oletko nähnyt Emmietä?"

"En ole, sori", Wolfie vastasi havahtuen ja kömpien ylös, ravisteli varovasti, hellästi kissat kyydistä, ennen kuin suoristautui täyteen mittaansa.
Hän ryhtyi laittamaan Murielille aamiaista.
"Onko sinulla suunnitelmia tänään?"

Tiarnan vilkaisi levottomana kohti ikkunaa.
Kaikki oli hyvin, eikö ollutkin?
"Ei, ei sen kummempaa. Minä..."
Hän keskeytti lauseensa, kun Muriel ilmestyi keittiöön, Wolfien t-paitaan pukeutuneena.
"Nukkuuko Em vielä?"
Tiarnan pudisti päätään.
"Hän meni uimaan."

Wolfie olisi kantanut aamiaisen yläkertaan ja tarjoillut sen vuoteeseen, luottaen siihen, ettei heidän emäntänsä pahastuisi muutamaa murusta.
Mutta siinä Muriel oli. Wolfie tarjosi naiselle teemukia ja työnsi kotoisasti paahtoleipiä paahtimeen.
"Uimaan? Huh, varmaan aika vilpoinen kylpy. Mutta avantouintikin on suosittu laji, joten kullekin omansa."

"Uimaan?" Muriel toisti, ja teemuki valahti hänen sormistaan lattialle. Hän ei jäänyt siivoamaan, vaan kääntyi ympäri ja ryntäsi ovelle.

Wolfie räpäytti hämmentyneenä silmiään, ennen kuin kiirehti naisen perään. Hän tuuppasi jalkansa kenkiin ja sieppasi molempien takit kainaloonsa.
"Muriel? Minne menit? Mikä tuli?"

Muriel ei huomannut kylmyyttä, joka hohkasi maasta paljaisiin jalkoihin.
"Tiarnan!" hän huusi heitä seuranneelle miehelle.
"Missä Emmie käy uimassa?"
Tiarnan oli muutamalla harppauksella heidän luonaan ja lähti ohjaamaan heitä rannalle.

"Muriel, kengät!" Wolfie vetosi levottomana ja harppoi naisen kiinni, kietoen takin suojellen tämän hartioille.
"Mikä sinun on?"

Muriel huitoi ahdistuneesti kättään.
Hänellä oli tunne, eikä se ollut hyvä. Se taisi tarttua Tiernaniinkin, sillä mies pyrähti juoksuun.

Wolfie seurasi kaksikkoa levottomana. Luulivatko nämä, että Tempest oli satuttanut itseään jälleen? Oliko?
Hiekkainen poukama majakan lähistöllä oli autio, äänekkäitä lokkeja lukuunottamatta. Tuuli tuiversi syksyn syömää heinikkoa ja paiskoi siniharmaita aaltoja kuohuen vasten jylhiä rantakallioita.
"Autan etsimisessä", hän lupasi ja lähti hölkkäämään rannikkoa pitkin.

Tiarnanin sydän hakkasi kipeänä, kun hän lähti etsimään vaimoaan.
Emmien olisi pitänyt olla täällä. Tällä rannalla.
Hän tähysi kohti merta ja tunsi puhdasta kauhua.
Oliko hän havahtunut liian myöhään?
Muriel kiiruhti toiseen suuntaan.

Varmastikin kaikki oli hyvin, Wolfie rauhoitteli itseään. Tempest oli vaikuttanut onnellisemmalta. Ehkä nainen oli tullut mökille heidän ollessaan ulkona ja oli kylvyssä lämmittelemässä?
No voi paska. Hän pysähtyi nähdessään jotain vihreän, kullanruskean ja purppuran kirjavassa maastossa.
"Täällä! Löysin hänet!" hän huusi tuulen yli ja huitoi kaksikolle, ennen kuin lähti laskeutumaan jyrkkää rinnettä.

Tiarnanin sydän pysähtyi.
Vaikka saattoihan olla, että Wolfie tarkoitti löytäneensä naisen, joka oli juuri palaamassa mökille?
Se ei kuulostanut siltä.
Hän oli rynnännyt juoksuun ennen kuin edes tajusi sitä.
Myös Muriel kiisi rannan poikki.

Wolfie laskeutui varovasti alas jyrkkää rinnettä majakan niemen toisella puolella. Hän oli nähnyt vilahduksen märkäpuvusta pensaikossa puolivälissä rinnettä, muutama metri aaltojen paiskomien kivien yläpuolella.
Siinä Tempest oli. Märät, vaaleat hiukset levisivät kohmeisina aluskasvillisuuden joukossa kerälle käpertyneen naisen pään ympärillä.

Tiarnan oli kompastua laskeutuessaan alas rinnettä Wolfien ja, hyvä luoja, Emmien luo.
"Em..."
"Älkää liikuttako häntä!" Muriel parkaisi puolittain liukuessaan alas rinnettä.

Wolfie katsahti levottomana Murielia ja liukastui takapuolelleen yrittäessään löytää jalansijaa. Hän kosketti varovasti naisen käsivartta, joka oli jääkylmä märkäpuvunkin läpi. Hän näki hiusten lomasta vilahduksen värittömän kalpeista kasvoista ja sinisistä huulista.
Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi ujuttaessaan kätensä kaulalle.
"Hänellä on pulssi", mies henkäisi helpottuneena ja nyki takin päältään, laskien sen tiedottoman hahmon ylle.

Päästessään Emmien luo Muriel oli tyynenrauhallinen.
"Luojan kiitos", hän mutisi, polvistuen kömpelösti sisarensa vierelle.
"Kaikki hyvin kulta pieni, kaikki hyvin..."
Kylmä veri ei saanut lähteä liikkeelle.
"Tiarnan, tarvitsen takkisi. Wolfie, soita hätänumeroon."

Wolfie manasi, sillä hänen puhelimensa oli sisällä.
"Juoksen soittamaan", hän lupasi.
"Saatteko te hänet sisään? Hänellä on varmasti hypotermia."

Muriel pudisti päätään.
"Häntä ei saa liikuttaa. Tuo huopia, mitä tahansa lämmintä, mitä löydät."
Hän laski mielessään, ruumiinlämpö oli jo niin alhainen, että tajuttomuus oli seurannut. Hän raotti sisarensa luomia tarkistaakseen pupillit.
Tiarnan oli polvistunut vaimonsa vierelle.
"Em..."
"Tiarnan tarkkaile hengitystä. Vain tarkkaile sitä."

Wolfie luotti Murieliin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä faktoissa tai tosiasioissa.
Niinpä hän kompasteli ylös liukasta, jyrkkää rinnettä ja juoksi pienelle mökille, missä etsi hetken kiroillen puhelintaan, kunnes saattoi soittaa pelastushelikopterille.
Sitten hän palasi rinteelle, mukanaan kasa huopia ja peittoja.
"Oletko varma, ettei meidän pitäisi saada häntä sisälle ja pois märistä vaatteista?"

Sillä välin Muriel oli tehnyt parhaansa pitääkseen Emmien lämpimänä siirtämättä tätä liikaa. Hän oli saanut märkäpuvun pois Tiarnanin avustuksella, ja levittänyt toisen takin sisarensa alle, toisen tämän päälle.
"Me emme voi ottaa riskiä", hän vastasi, ja nieli juuri ja juuri sanat "enää tässä vaiheessa".
"Kauanko helikopterilla kestää?"
Tiarnan oli vajonnut kalpeana istumaan rinteeseen.

"He lupasivat tulla pian", Wolfie vastasi onnettomana. Majakka oli kaukana sivilisaatiosta, eikä tämä ollut ainoa tehtävä. Hän liukui pyllyllään alas rinnettä ja ojensi peittoläjän Murielille, auttaen levittämään niitä Tempestin ylle ja alle, yrittäen kääriä koko kehon niihin.
"Onko jotain, mitä voimme tehdä?"

Varovasti, varovasti.
"Ruumiinlämpö ei saa nousta liian nopeasti. Yritetään estää sitä laskemasta enää."
Hän silitti sisarensa kohmeisia hiuksia.
"Kaikki hyvin, kultapieni... Wolfie, pidäthän helikopteria silmällä? Ja vahdi puhelinta."
Tiarnan istui kalpeana vaimonsa vierellä.

Wolfie toivoi, että peitot riittäisivät estämään talvisen merituulen ja kylmänkostean maan vaikutusta. Jos lämpötila laskisi, eikö nainen... Kuolisi?
Hän vilkaisi puhelintaan, jolla oli vaikeuksia löytää kenttää. Wifistä oli turha haaveilla.
Lopulta helikopteri säksätti näkyviin ja laskeutui nurmiselle pihalle heidän lähellään.

Luojalle kiitos.
"Wolfie, menetkö vastaan?" Muriel pyysi, tarkastaen jälleen sisarensa sykkeen.
Rakas jumala, anna hänen jaksaa vielä hetki.
"Hänet täytyy saada nostettua täältä vaaka-asennossa."

Wolfie meni vastaan ja ohjasi ensihoitajat odottajien luo. Tempest saatiin peittokäärössä paareille ja kannettiin varovasti mutta vikkelästi ylös rinnettä ja sisään helikopteriin.
"Meneekö toinen teistä helikopteriin? Vai tuletteko autoon?" hän kysyi, ennen kuin lähti hölkkäämään Murielin autoa kohti.

Muriel ja Tiarnan vaihtoivat katseita. Oli selvää, kumpi heistä hölkkäsi ensihoitajien kanssa helikopterille, jossa luojan kiitos oli tilaa.
Muriel seurasi Wolfieta autolle samaan aikaan kun Tiarnan asettui vaimonsa vierelle.

Helikopteri nousi säksättäen ilmaan, heittäen kasvillisuuden lakoon ympäriltään. Wolfie sukelsi ratin taakse ja odotti, että Muriel oli kyydissä, ennen kuin peruutti ympäri, auton renkaat nurmeen upoten, ja lähti ajamaan kohti sairaalaa, jonne kopteri ilmoitti lentävänsä.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi vilkuillen Murielia silmäkulmastaan.

Muriel tuijotti suoraan eteensä, paljaat käsivarret kananlihalla. Takki oli kai Emmiellä. Tai kallioilla.
"Hänen pulssinsa tuntui koko ajan. Hengitys ei lamaantunut."

"Se ei vastaa kysymykseen", Wolfie muistutti ja lisäsi kaasua, miten uskalsi kapeilla, mutkaisilla maalaisteillä. Ei auttaisi ketään, jos he ajaisivat kolarin.
"Oletko sinä kunnossa?"

"Ruumiinlämpö ei ollut laskenut alle 25 asteen", Muriel jatkoi mekaanisesti.
"Alle 30 kyllä."
Hän nielaisi ja tuijotti hetken paljaita jalkojaan.
"Voisitko pysähtyä? Taidan oksentaa."

Wolfie ei tohtinut kysyä, mistä Muriel tiesi sen.
Hän painoi jarrua ja auto nyki pysähdyksiin tienposkeen. Mies kurottui naisen yli tuuppaamaan oven auki ja silitti tämän selkää.
"Hengitä vain."

Hengitä.
Hengittäminen oli tärkeää. Hengitä sinäkin, sisko pieni.
Pahoinvointi kouraisi Murielin vatsaa ja pakotti hänet liikkeelle. Hän avasi turvavyönsä ja nousi autosta, jalat yhä paljaina.
Oksensi.
Keräsi itseään hetken.
Ja palasi autoon.
"Jatketaan matkaa."

Wolfie oli noussut autosta ja kiertänyt Murielin vierelle, mutta palasi nyt ratin taakse.
"Hengitä vain", hän kannusti, kun lähti pehmeästi liikkeelle.
"Sisaresi on elossa ja tulee varmasti kuntoon." Sydän ei pysähtynyt, ja nyt ammattilaiset olivat valmiina elvyttämään, jos jotain sattuisi.

Muriel hengitti.
Hengittäminen oli tärkeää.
Hän puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti tietä.
"Minulla pitäisi olla hänen terveystietonsa kirjoitettuna ylös. Miksei minulla ole niitä?"

"Kaikki järjestyy varmasti muutenkin", Wolfie rauhoitteli.
"Oletko sinä kunnossa? Kertoisit minulle, mitä ajattelet."

Muriel pudisti hitaasti päätään.
"Minun pitää keskittyä", hän vastasi.
"Pitää... Minun pitää ilmoittaa Eleanorille. Ja Laurielle."

"Et voi tehdä tällä hetkellä mitään", Wolfie muistutti.
"Sisaresi on varmasti kunnossa. Mutta oletko sinä? Mitä sinä ajattelet?"

"Minun olisi pitänyt ottaa puhelin mukaan", Muriel ähkäisi ja tukisti hiuksiaan.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää aiemmin."
Hän kirosi ranskaksi.
"Nukuin liian pitkään."

"Hei", Wolfie vetosi.
"Mitä sinun olisi pitänyt ymmärtää? Eihän tässä mikään ole sinun syytäsi."

Muriel oli eri mieltä.
"Ajattelin, että hän oli oudolla tuulella", hän vetosi.
Kummallinen vaatteidenvaihto, poissaoleva mielentila...
"Minun olisi pitänyt ymmärtää."

"Ajatteletko, että sisaresi yritti taas... Satuttaa itseään?" Wolfie kysyi kurtistaen kulmiaan ja hapuili neutraalia sanaa.

"Mitä muuta se voisi olla?"
Tempest tunsi meren. Ja tunsi nämä rannat.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää."

"Muriel", Wolfie vetosi ja ojensi toisen kätensä silittämään naisen käsivartta.
"Hän oli selvästi kiivennyt itse ylös vedestä, eikä hän ollut satuttanut itseään muuten, eihän? Ehkä hän vain ui liian kauan."

Muriel ei ollut vakuuttunut.
Pahoinvointi velloi hänen vatsassaan, mutta hän ei antanut sille valtaa.
Hän ei voinut antaa.
"Kauanko sairaalaan ajaa?"

"Pari tuntia, jos ajan reippaasti", Wolfie vastasi ja lisäsi kaasua, kun he pääsivät Thursosta etelään vievälle moottoritielle.
"Muriel, vaikka sisaresi voisi taas huonosti, se ei ole sinun vikasi eikä sinun vastuusi."

Muriel pudisti hieman päätään ja puristi käsiään nyrkkeihin.
Toinen jalkapohja oli vuotanut verta auton muovimatolle.
"En enää tiedä, mitä tekisin."

"Minä todella haluan uskoa, että kyse on vahingosta tai onnettomuudesta", Wolfie sanoi ja katseli moottoritietä edessä, yrittäen pysytellä nopeusrajoituksessa.
"Eikö hypotermia tule vaiheittain? Niin ettei sitä edes tiedosta? Ja vesi ja tuuli ovat petollisen kylmiä."

Minä olen väsynyt, Wolfie.
Mutta Muriel ei koskaan sanoisi niin. Eikä myöntäisi sitä edes itselleen.
"Tiarnan tarvitsee meitä. Tiarnan ja Emmie molemmat."

Wolfie nyökkäsi ja jatkoi matkaa hiljaisuudessa.
Helikopteri oli ehtinyt sairaalalle ennen heitä, ja hypotermiapotilas oli hoidossa, kun he pääsivät paikalle. Sairaalan haju sai miehen nyrpistämään pisamaista nenäänsä, mutta hän yritti silittää rauhoittavasti Murielin selkää, kun he etsivät Tiarnania.

Tiarnan istui vaimonsa vierellä, kasvot kalpeina ja ilmeettöminä.
Hän oli myöhässä. Taas. Tai juuri ja juuri ajoissa.
Mutta se ei lohduttanut.

Wolfie veti huoneen laidalta Murielille tuolin ja kannusti naista istumaan alas. Hänen pitäisi etsiä naiselle tohvelit, ja ehkä ensiapulaukku.
Hän laski oman takkinsa, jonka oli siepannut rinteestä, naisen hartioille.
"Mikä tilanne on?"

"Sydän pysähtyi", Tiarnan vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Se saatiin käyntiin."
Muriel tunsi, kuinka kynnet painuivat kämmenten ihoon kun hän puristi käsiään nyrkkiin.

Wolfie puristi Murielin olkapäätä ja katsahti sisarta, jonka kasvot alkoivat saada hiljalleen takaisin väriä.
"Mutta hänen tilansa on nyt vakaa?" hän varmisti katsellen piippaavia laitteita ja nestepusseja, joista kulki letkuja sängyssä makaavaan, huolellisesti peiteltyyn hahmoon.

"Niin", Tiarnan myönsi. Hän ojensi varovasti kättään ja kosketti Tempestin käsivartta johtoja varoen.
Muriel nousi seisomaan.
"Wolfie, lainaisitko puhelinta? Minun on ilmoitettava perheelle."

Wolfie kaivoi kolhitun puhelimen taskustaan ja ojensi sen Murielille.
"Hän siis varmaan toipuu tästä hyvin?" mies varmisti toiveikkaasti.
"Ehkä voisit ilmoittaa tilanteesta vähän myöhemmin, kun voit kertoa vain hyviä uutisia?"

Tiarnan pudisti päätään. Hän ei tiennyt. Ehkä joku muu, mutta Emmi oli kokenut jo niin paljon...
Hän ei tiennyt.
Murielkin pudisti päätään.
"Heidän täytyy saada tietää."
Jos pahin tapahtuisi.
Hän siirtyi huoneen ulkopuolelle soittaakseen.

Wolfie katsahti Murielin perään ja puristi kätensä tuolin selkänojalle. Hän toivoi, että olisi osannut tehdä jotain. Hän katsahti hiljaista hahmoa sängyssä ja toivoi, ettei tämä ollut satuttanut perhettään tietoisesti.
"Voinko hakea sinulle jotain, Tiarnan? Teetä?"

"Ei kiitos", Tiarnan vastasi ja harkitsi hetken, että pudistaisi päätään.
Hetki venyi liian pitkäksi, joten ele jäi tekemättä.
Ehkei sillä ollut väliä.
Muriel palasi pian huoneeseen.
"He ovat tulossa."

Wolfie työnsi kädet epätietoisena voimakkaan purppuraisten chinojen taskuun ja katsahti Murielia.
"Voinko hakea sinulle teetä? Tai suklaata?"

Muriel pudisti päätään ja vajosi takaisin tuoliin.
"Olisi pitänyt tarkistaa, että kissoilla on ruokaa ja vettä."
Hän oli typerys. Hänen olisi pitänyt huolehtia siitä. Ennen hän olisi huolehtinut.

"Niillä on", Wolfie vastasi.
"Sisaresi oli laittanut niille ruokaa aamulla ja vaihtanut vedet. Minä myös saatoin syöttää niille jokusen herkun", hän myönsi ja hieroi varovasti Murielin hartiaa.
"Lukitsin oven, kun lähdimme."

Kerää itsesi, Muriel ärähti itselleen.
"Oletteko te syöneet aamupalaa? Tiarnan?"
Hän nousi taas levottomana seisomaan.
"Käyn etsimässä jotakin."

"Minä tulen mukaan", Wolfie vastasi ja laski kätensä Murielin selälle. Hän toivoi, että olisi voinut helpottaa naisen oloa.
"Mitä haluaisit?"

Muriel vaelsi avojaloin käytävän poikki. Tämä sairaala oli hänelle vieras.
"Jotakin Tiarnanille", hän vastasi.
"Hänen pitää syödä. Sinun myös."

Wolfie pysytteli Murielin perässä.
"Ja sinun", hän vetosi.
"Mitä jos pysähtyisimme hetkeksi? Ja etsisimme sinulle kengät?"

"Pärjään kyllä", Muriel vakuutti. Hänellä oli nyt tärkeämpää tekemistä kuin kenkien miettiminen.
"Voi olla, että toisen meistä täytyy käydä majakalla hakemassa heille tavaroita. Kunhan Eleanor ja Laurie ehtivät tänne. Jos Emmien tila huononee..."

"Ei se huonone", Wolfie sanoi ja yritti kiertää kätensä Murielin ympärille vetääkseen naisen halaukseen.
"Hänen tilansa on vakaa ja paranee tunti tunnilta. Ja eikö lääkäri sanonut, että hänen pitäisi toipua hyvin?"

Minulla on paljon tekemistä, Muriel oli aikeissa muistuttaa. Mutta sitten hän kuitenkin nojautui miestä vasten ja painoi otsansa tämän hartialle.
"He ovat sanoneet niin ennenkin."

Wolfie rutisti Murielia tiukasti ja heijasi naista kevyesti sylissään.
"Tällä kertaa he ovat varmasti oikeassa", hän vastasi ja painoi suukon tummanruskeisiin hiuksiin.
"Kaikki tulee olemaan hyvin."

Wolfie oli lämmin. Ja tuoksui tutulta.
Muriel huomasi sormiensa kietoutuvan miehen paitakankaan ympärille.
"Jonakin kertana he eivät ole", hän huomautti, tuskin kuiskausta kovempaa.
Sitä kertaa he olivat pelänneet siitä lähtien, kun Tempest oli ensimmäisen kerran maannut elottomana rannalla vuosia, vuosia sitten.

"Ehkä seuraavaa kertaa ei tule", Wolfie ehdotti ja halasi Murielia tiukemmin. Ehkä kaikki varjot ja tuskat, jotka olivat kohdanneet Murielia tämän adoptoidun pikkusisaren vuoksi, olivat takanapäin.

Seuraava kerta tulisi aina.
Yleensä silloin, kun he olivat taas uskaltaneet hengittää. Silloin, kun he vähiten sitä odottivat. Jotakin pahaa tapahtui, kuin muistutuksena siitä, että heidän perheelleen ei ollut tarkoitettu onnea.
Älä ole drmaattinen, Muriel moitti itseään.
"Meidän on varmistettava, ettei hän joudu olemaan enää yksin."

Wolfie nyökkäsi hiljaisena. Hän oli toivonut, että kaikki tämä olisi ohi. Hän halusi uskoa, että nyt kyse oli vahingosta. Sellaisesta, joita sattuisi myös hänenkaltaiselleen hajamieliselle sielulle.
"Haetaan ruokaa", hän kannusti painaen suukon naisen hiuksiin ja kiepauttaen tämän käsivartensa alle, tiukasti kylkeään vasten.

Ruokaa.
Se oli yksinkertainen tehtävä, jonka Muriel voisi suorittaa, vaikka hän tunsikin unohtaneensa, kuinka hengitettiin.
"Tiarnan tarvitsee kunnon ruokaa", hän mutisi hiljaa, kulmat päättäväisesti kurtistuen.
"Muuten hän ei jaksa. Ja kunhan Emmie herää... Vadelmia. Vadelmasorbettia. Jotakin, mikä hänelle maistuu."

Wolfie nyökkäsi. Kunnon ruokaa, se kuulosti hyvältä. Murielkin tarvitsisi sitä.
"Ja haetaan sinulle samalla kengät", hän kannusti.
"Ehkä meidän kannattaa hakea ruokaa jostain läheisestä ravintolasta?"

Murielin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen kun hän vilkaisi jalkojaan. Paljaita jalkojaan ja paljaita sääriään ja reisiään, joita Wolfien t-paita ei riittänyt kokonaan peittämään.
"Mitä, jos jotakin tapahtuu sillä välin?" hän kysyi, tuntien pulssinsa kiihtyvän.
"Eleanor ja Laurie eivät ole vielä täällä."

"Mitään ei tapahdu. Hänen tilansa on vakaa, ja muutaman tunnin kuluttua hän on varmasti hereilläkin", Wolfie vastasi.
"Eleanor ja veljesi eivät edes ehdi tänne ennen sitä."

"Minun olisi pitänyt muistaa ottaa puhelimeni", Muriel moitti itseään.
"Yleensä se on aina mukana. Minulla on laukku pakattuna valmiiksi siltä varalta, että jotakin tapahtuu..."

Ehkä se ei ollut täysin tervettä. Hitto, Tempest, mitä oikein ajattelet? Wolfie silitti Murielin käsivartta ja ohjasi tämän sairaalan lahjakauppaan, missä myytiin myös velour-kankaisia oloasuja ja pörröisiä tohveleita.
"Mitä sinun tekee mieli syödä?"

Muriel tuijotti aamutossujen riviä täysin ymmärtämättä, mitä näki.
"En ole varma, pystynkö syömään", hän vastasi, vaikka olikin aina suhtautunut väitteeseen epäluuloisesti.
"Minun pitäisi keskustella lääkärin kanssa. Niin, että osaan vastata kysymyksiin."

"Pystyt sinä", Wolfie vastasi ja valikoi Murielille hempeän vaaleanpunaisen oloasun ja puputohvelit, nostaen ne kassalle ja ojentaen pankkikorttinsa.
"Haetaan vaikka McDonaldsista jotain hyvää. Näin sellaisen matkalla. Ehkä sisaresikin havahtuu roskaruoan herkulliseen tuoksuun."

Muriel tuijotti pankkikorttia ja ymmärsi, ettei ollut ottanut edes lompakkoaan mukaan.
Se sai hänet melkein itkemään.
"Emmie ei välitä roskaruuasta."

"Jotain muuta sitten. Ja kuka voisi olla pitämättä ranskalaisista?" Wolfie kysyi, tietoisena lauseen kaksoismerkityksestä, joka sai hänet hymyilemään. Hän nyppäisi hintalaput irti ja ojensi housuja, jotta Muriel voisi astua niihin, ja kyykistyi sitten työntämään puputohveleita kylmettyneisiin jalkoihin.

Jossain toisessa tilanteessa sanat olisivat saaneet Murielin tuhahtamaan ja nipistämään Wolfien takapuolta.
Nyt hän vain pukeutui Wolfien avustamana ilman, että tiedosti sitä itse.
"Saahan sieltä pirtelöitä."

"Se on totta. Ihmeellinen ravintola", Wolfie sanoi hymyä suupielessään ja pujotti vielä pehmoisen, vaaleanpunaisen hupparin naisen ylle, vetäen sen vetoketjun kiinni. Hupussa oli pari hilpeitä, lerpattavia pupukorvia.
"Tulehan, puputyttö, haetaan ruokaa."

Muriel seurasi Wolfieta ulos sairaalasta oloasussaan ja tohveleissaan. Vaaleanpunainen velour oli hänelle varsin vieras.

Wolfie auttoi Murielin Land Roverin etupenkille ja suuntasi sitten suuntaan, jossa muisteli nähneensä tutun, kultaisen kaaren. Hän ajoi autokaistalle.
"Toiveita?"

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Tiarnan arvostaisi varmasti salaattia", hän vastasi.
"Mutta hän tarvitsisi jotain tukevampaa. Ehkä ranskalaiset ovat lohturuokaa?"
Eivät terveellistä, mutta oliko sillä väliä.
"Wrap. Otetaan hänelle kasviswrap. Saako täältä smoothieta?"

"En tiedä, mutta kysytään", Wolfie vastasi ja päästyään luukulle, tilasi kaksi kasviswrappia, viidet ranskalaiset, kolme kasvishampurilaista, pussin pikkuporkkanoita ja toisen omenalohkoja, vielä kahdet ranskalaiset lisää, kolme sundaejäätelöä eri kastikkeilla, kaksi McFlurrya, viisi pirtelöä ja viisi virvoitusjuomaa.
"Tuota... Tarvitsemmeko muuta?"

Muriel pudisti poissaolevana päätään ja nakersi peukalonsyrjäänsä- tapa, josta hän oli kuvitellut päässeensä eroon jo kauan sitten.

Kun loputtomat pussit ja kassit epäterveellistä, mutta herkulliselta tuoksuvaa roskaruokaa ja pahvinen teline juomia ja jälkiruokia toisensa perään ojennettiin heille, Wolfie myönsi, että oli saattanut liioitella.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi lähtiessään takaisin sairaalalle ruokakuorma kyydissä.

Ruokamäärällä olisi varmasti ruokittu ainakin muutama huoneellinen potilaita. Se olisi huvittanut Murielia, jos hän olisi ollut sillä hetkellä oma itsensä.
Se, ettei hänellä ollut puhelintaan, hermostutti häntä.
"Ei, en usko."

"Voinko tehdä jotain?" Wolfie kysyi vilkuillen Murielia silmäkulmastaan. Matka sairaalalle meni nopeasti, ja auto sukelsi takaisin parkkiin.
Mies nousi autosta, keräsi ruokapusseja käsivarsilleen ja lähti takaisin huonetta kohti.

Muriel vastasi pudistamalla päätään. Siitä huolimatta hän kosketti miehen polvea ja toivoi, että tämä tiesi hänen olevan kiitollinen pelkästä läsnäolosta.
Ehkä hänestä oli tulossa pehmeä.
Sairaalalla hän oli kiitollinen myös siitä, että saattoi keskittyä poimimaan muutaman ruokapakkauksen syliinsä.

Sairaalahuoneessa Tempest oli kääntynyt kyljelleen peiton alla ja käpertynyt unissaan kerälle. Ruumiinlämpö kohosi tasaisesti.
"Toimme lahjuksia", Wolfie ilmoitti rahdatessaan ruokakassit sisään.
"Muriel arveli sinun pitävän kasviswrapista, Tiarnan."

Tiarnan oli istunut liikkumatta paikoillaan sairaalatuolissa.
"Sinun täytyy syödä jotakin", Muriel huomautti miehelle, joka tuijotti hieman hämillään hänen vaaleanpunaista asuaan.
"Ja juoda myös. Jotain sokerista."

"Tässä on vaihtoehtoja", Wolfie ilmoitti toiveikkaasti ja esitteli Tiarnanille jääpaloista heliseviä limsamukeja ja pirtelöitä. Hän työnsi kasviswrapit miehen syliin ja ojensi sitten kasvishampurilaisen Murielille.

Tiarnan valitsi itselleen yhden mukin, joka väristä päätellen sisälsi joko Jaffaa tai Fantaa ja muisti mutista häkeltyneen kiitoksen hieman jälkikäteen.
"Sinä myös", Muriel muistutti Wolfieta.

Wolfie istahti kiikkerään tuoliin huoneen laidalla ja onki syliinsä varovasti yhden kasvispurilaisen ja kaksi ranskalaispakkausta, jaettuaan niitä anteliaasti myös Murielille ja Tiarnanille.
Sängyssä Tempestin jalka nykäisi paremmin koukkuun ja nainen veti peittoa paremmin päälleen.

Pieni liikahdus sai sekä Tiarnanin että Murielin hylkäämään syömisen ja nojautumaan lähemmäs sänkyä. Muriel oli se, joka ensin ehti kohentaa lämpöpeittoa sisarensa yllä.

Wolfie yritti ojentaa hampurilaista Murielin käteen kuin koira, joka toi surevalle omistajalle lelua.
"Sinun pitää syödä", hän muistutti.
Sairaalan rytmikäs piippaus ja desinfiointiaineiden ja sairauden kuvottava haju luikertelivat ensimmäisinä Tempestin tajuntaan ja hän raotti sumeita, tokkuraisia silmiään yrittäen ymmärtää, miksi hän oli sairaalassa.

Muriel oli liian keskittynyt sisareensa huomatakseen hampurilaista.
"Kultapieni", hän kutsui pehmeästi.
"Kaikki on hyvin."

Hän oli sairaalassa. Miksi hän oli sairaalassa? Hän oli päättänyt, ettei menisi enää sairaalaan – varsinkaan vetäisi läheisiään sinne. Mutta huoneessa oli ihmisiä, hän tunnisti Tiarnanin tuoksun.
Ehkä tämä oli painajainen.
Tempest vajosi selälleen ja kuunteli hetken kiihtyvää, levotonta piipitystä, ennen kuin tarkkaili huoneessa olijoita unisesti.

Tiarnan kohtasi vaimonsa katseen.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti pehmeästi ja tarttui vaimonsa käteen samaan aikaan, kun hoitaja ilmestyi huoneeseen kiihtyneiden laitteiden kutsumana.

Tempestillä ei ollut mitään ihmistä vastaan, mutta sairaanhoitajan uniformu sai hänet vetäytymään kauemmas. Hän inhosi sairaaloita. Miksi hän oli taas sairaalassa?
Hän torjui lähestyviä käsiä nostamalla toista kättään peiton alta kömpelösti esteeksi ja kiipesi kyynärpäänsä varaan, todeten käsivartensa tärisevän.
Kun sairaanhoitaja perääntyi, Tempest katsahti hämmentyneenä Tiarnania ja vajosi takaisin selälleen voiman pettäessä.
"Mitä tapahtui?" hän kysyi ääni karheana.

"Em, rakas", Tiarnan vetosi huolissaan.
"Kaikki on hyvin. Tapahtui onnettomuus, ja olit vedessä liian pitkään."
Hänen äänensä oli särkyä, ja hänen oli vedettävä henkeä ennen kuin hän saattoi jatkaa.
"Ole kiltti ja anna hoitajan varmistaa, että kaikki on hyvin."

Tempest katsoi Tiarnania hetken, ennen kuin luovutti ja antoi sairaanhoitajan tutkia itseään. Onnettomuus, vedessä liian pitkään.
Hänen ajatuksensa olivat tahmeita ja raskaita, niissä tuntui olevan syvä, musta aukko. Vedessä. Skotlannissa. Hän ui aamuisin meressä. Hylkeet.
Wolfie laski käden Murielin hartialle ja hieroi sitä pehmeästi.

Muriel oli ottanut tottuneen askeleen kauemmas, tehdäkseen tilaa sairaanhoitajalle. Hän järsi jälleen peukalonsyrjäänsä, vaikka tulisikin tuomitsemaan itsensä siitä jälkikäteen.
Tiarnan sen sijaan pysyi vaimonsa vierellä, seuraten tarkastusta kulmat huolestuneesti kurtistuneina.
"Kuinka hän voi?"

"Olosuhteisiin nähden hyvin", voimakkaasti skotlantilaismurretta puhuva, tomera sairaanhoitaja vakuutti ja möyhensi tottunein sormin potilasta.
Rintakehä tuntui jyrän alle jääneeltä. Oliko hänen sydämensä pysähtynyt jälleen? Hienoa.
"Lämpötila alkaa olla normaaleissa mitoissa. Potilas on hereillä. Lääkäri tarkastaa vielä", hoitaja vakuutti, ennen kuin jätti heidät rauhaan.

Olosuhteisiin nähden hyvin ei ollut kuulostanut lohduttavalta enää pitkään aikaan.
"Haluaisimme tavata lääkärin heti, jos sopii", Tiarnan vetosi hoitajaan ennen kuin poimi varovasti vaimonsa käden omaansa.
"Kaikki on hyvin."

Ei, kaikki ei ollut hyvin. Hän oli sairaalassa, taas. Läheiset huolestuneina ympärillään, taas. Tempest hengitti syvään ja katseli kattoa, kun lääkäri tuli huoneeseen ja vahvisti hoitajan sanat.
Potilas pääsisi pian kotiin.
"Syö", Wolfie vetosi Murielia huolestuneena.

Tiarnan oli kiitollinen siitä, että hänen pyyntöönsä vastattiin.
"Millainen olo sinulla on, rakas?" hän kysyi hiljaa, silittäen vaimonsa sormia.
"Tarvitsetko jotakin?"
Murielin huomio oli kiinnittynyt Tempestiin. Ehkä heidän olisi pitänyt suoda pariskunnalle kahdenkeskinen hetki, mutta hän ei saanut pakotettua itseään pois huoneesta.

Päässä jyskytti ja ajatukset liikkuivat turhauttavan hitaasti. Käytävältä kuului supinaa ja kikatusta, ja joukko nuorempia hoitajia kiiruhti uudestaan oven ohi, yrittäen nähdä Tiarnanin vaivihkaa.
"Haluan kotiin", Tempest vastasi ja kosketti peiton alla inhoten sairaalakaapua.

"Lähdemme kotiin heti, kun se on lääkärin mukaan turvallista", Tiarnan lupasi.
Vaikka osa hänestä toivoi, että he olisivat voineet viipyä pidempään. Kunnes oli varmaa, että hänen vaimonsa todella oli kunnossa - muutenkin kuin fyysisesti.

Wolfie katseli onnettomana kylmäksi väljähtävää vuorta ruokaa ja vajosi istumaan tuolilleen, nakertaen hiljaisena ranskalaista.
Tempest henkäisi levottomana.
"Kauanko olen ollut täällä?"

"Joitakin tunteja", Tiarnan vastasi, katsahtaen epävarmana ympärilleen. Hän oli menettänyt ajantajunsa. Tai ehkä aika oli vain menettänyt merkityksensä.
Muriel siirtyi vuoteen toiselle puolelle, niin että saattoi koskettaa sisarensa hiuksia.
"Haluaisitko juotavaa, kultapieni? Smoothien?"

Luojan kiitos. Onnettomuus oli siis tapahtunut vain jokin aika aikaisemmin. Hän oli ollut uimassa, kuten muulloinkin. Jotain oli tapahtunut. Hän muisti hylkeet.
Tempest pudisti päätään ja sulki silmänsä, kun päässä jyskytti.
"Haluan vain pois täältä."

Murielin hartiat lysähtivät hieman - mutta vain hetkeksi, sillä aivan yhtä nopeasti hän suoristi ryhtinsä.
"Kultapieni, sinä pääset kyllä pois. Sitä ennen voisit maistaa jotakin. Mansikkasmoothie?"
Hän siirtyi tutkimaan ruokia.
"Tiarnan myös, syö loppuun."

Wolfie ojensi kasvishampurilaista toiveikkaasti Murielia kohti.
Tempest käpertyi sängyssä kerälle ja sulki silmänsä, yrittäen olla haistamatta sairaalaa.
"Maistuisiko pirtelö, Tiarnan?" Wolfie kysyi.

Muriel oli kieltäytymässä, mutta tarttui kuitenkin hampurilaiseen, vaikkei tuntenut erityistä nälkää. Tiarnankin otti pirtelön vastaan, katse yhtä tyhjänä.
"Em, toivon, että puhuisit meille", hän vetosi.

"Mistä?" Tempest kysyi hämmentyneenä ja raotti silmiään. Wolfie lusikoi vauhdilla sulavia jäätelöitä suuhunsa, ennen kuin ne menisivät hukkaan.

Tiarnan räpäytti silmiään.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi, melkein hämmentyneenä omista sanoistaan.
Muriel ryhdistäytyi, keräsi itsensä ja asteli Wolfien luo.
"Mennäänkö etsimään nälkäisiä omaisia?"

Wolfie nyökkäsi ja keräsi osan pusseista mukaansa, seuraten Murielia ulos.
"Syö sinäkin", hän kannusti ja joi loput toffeisesta sundaesta.
Tempest tuijotti Tiarnania yhtä hämmentyneenä.
"Päätä särkee vähän. Ajatukset ovat kuin otteesta pakeneva uni", hän sanoi hieraisten kasvojaan. Koko kehoa särki ja paleli.
"Haluan kotiin."

"Ehkä sinulle voisi antaa lisää kipulääkettä", Tiarnan totesi epäilevästi ja vei kätensä silittämään Tempestin otsaa. Tällä kertaa sitä ei peittänyt side.
Hän nieli varoittamattoman liikutuksen alas.
"Minä tiedän, rakas. Mutta sinulle tapahtui paha onnettomuus."

"Mitä minulle tapahtui?" Tempest kysyi tutkien Tiarnanin kasvoja. Kasvoilla vilahtava liikutus vihloi hänen sydäntään. Hän kosketti kasvojaan koskettavaa kättä, kun sai kätensä esiin peiton alta.

Tiarnan pudisti päätään.
"Me emme tiedä tarkalleen", hän vastasi.
"Löysimme sinut rannalta. Wolfie löysi. En ymmärtänyt..."
Hän vaikeni ja etsi ääntään.
"Olit kylmettynyt pahasti."

Tempest haki otetta miehen kädestä pitääkseen sen lähellään ja puristi sitä heikosti.
"Muistan hylkeet", hän sanoi ja kurtisti kulmiaan yrittäessään muistaa.
"Katselen niitä joka aamu. Tänään ne olivat vihdoin tarpeeksi uteliaita ja tulivat tervehtimään", hän jatkoi ja onnellinen hymy syttyi kultaisiin, tokkuraisiin silmiin.
"Se oli taianomaista. Ajattelin, ettei hetki lisää haittaisi. Minun on täytynyt viipyä liian pitkään. Olen yksi typerys. Tiarnan, olen pahoillani."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut iloita Tempestin hymystä, joka tavallisesta sai hänen sydämensä lämpeämään. Nyt hänellä oli vain kylmä, hirvittävän kylmä.
Myrskysilmät tutkivat naista.
"En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos emme olisi löytäneet sinua. En tajunnut huolestua..."
Hän tunsi yhtäkkiä raastavaa vihaa itseään kohtaan.

Tempest takertui Tiarnanin käteen lujemmin.
"Olen pahoillani", hän vetosi syke kiihtyen. Hänen oli täytynyt viipyä liian kauan. Hän muisti hämärästi tunteen, kammottavan tiedon siitä, että hän oli tehnyt virheen. Tunnottomuuden raajoissa, vaikeuden pysyä pinnalla.
"Olen typerys."

Tiarnan pudisti päätään.
Ei, et ole, rakas. Minä olen. Minun olisi pitänyt ymmärtää...
Mutta hän ei saanut ääntään kuuluviin sanoakseen niin. Hän selvitti kurkkuaan ja hengitti hetken.
"... Kertoisithan, jos olisit... jos olisit halunnut unohtua mereen?"

Tempest tuijotti Tiarnania hetken ymmärtämättä, ja syvä suru valtasi silmät, kun hän vihdoin ymmärsi.
"En", hän vetosi ahdistuneena.
"Äsh, tarkoitan, en halunnut. En tekisi niin sinulle. Enää. Olin vain typerä."

Tiarnan yritti tavoittaa kultaisten silmien katseen varmistuakseen siitä, että hänen vaimonsa todella tarkoitti sanojaan.
Hänen sydäntään särki.
"Lähdemme kotiin heti kun lääkäri antaa luvan", hän vakuutti.
"En vain halua, että sinulle käy kuinkaan."

Tempest tarkoitti sanojaan. Joskus häneen sattui niin, ettei hän tiennyt, miten olla olemassa – mutta hän ei voisi enää satuttaa läheisiään niin.
"Miten- miten sinä voit?" hän kysyi takertuen miehen käteen.

Hetken Tiarnanista tuntui, ettei hän tiennyt, kuinka kysymykseen kuului vastata.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti.
"Oletko varma, ettet tahdo mitään?"

Kotiin. Kääntää aikaa takaisin. Olla parempi vaimo.
Tempest pudisti päätään.
"Ellet... Haluaisi tulla viereen?"

Tiarnan oli aikeissa kieltäytyä.
Mutta nyt Emmiellä ei ollut rikkoutuneita luita, eikö niin? Ja ruumiinlämpö oli jo tasaantunut, niin ettei lisääntyneestä lämmöstä olisi haittaa?
Hän nousi seisomaan, riisui kenkänsä ja asettui varovasti sängylle vaimonsa viereen.

Tempest siirtyi lähemmäs sängyn laitaa ja painoi päänsä varovasti miehen rintakehälle saadessaan tämän viereensä. Syke sen alla kuulosti lohdulliselta.
"Olen niin pahoillani, että olen satuttanut sinua."

Hetken epäröityään Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille.
Ei murtuneita luita. Hän ei satuttaisi vaimoaan koskettamalla tätä.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti, ääni hieman käheämpänä kuin hän olisi halunnut.
"Pääasia, että tulet kuntoon."

Tempest nielaisi vaikeasti ja halasi Tiarnania, vaikka ei tuntenut olevansa oikeutettu tekemään niin. Häpeä vihlaisi niin kipeänä, että hän vavahti.
"Ja olen niin pahoillani eilisestä. Kun..." Ehkä Tiarnan muisti.

Tiarnan toivoi, että voisi edes tarjota vaimolleen lämpöä.
"Em, kaikki on hyvin", hän toisti uudelleen ja halasi vaimoaan lähelleen, johtoja ja antureita varoen.
Myös kaikki se, mitä oli tapahtunut.

Ei, mikään ei ollut hyvin. Hän oli voinut hyvin, ja muutamaa, nimetöntä kirjettä myöhemmin, hän oli jälleen aivan sekaisin. Häpeä painoi hänen silmänsä kiinni, ja hän hautasi kasvonsa miehen rintakehää vasten.
"Olen silti pahoillani."

Tiarnan silitti vaimonsa selkää.
"Ei se mitään, rakas", hän vakuutti hellästi.
"Pääasia, että olet kunnossa. Että tulet kuntoon."

Olisit ansainnut jotain niin paljon parempaa.
"Minun piti antaa sinulle mukava yllätys, jotain ihanaa, minkä vuoksi tulla kotiin", hän mumisi hengittäen Tiarnanin tuoksua. Jumalaisen, uskomattoman miehen, jonka rakkautta hän ei ansainnut.
"En onnistunut kovin hyvin."

"Em..." Tiarnan vetosi, kulmiaan kurtistaen.
"Se, että saan tulla kotiin sinun luoksesi, on aivan tarpeeksi. Minä ikävöin sinua aina, kun olen poissa."

Oliko se? Vielä joitain viikkoja sitten Tempest olisi uskonut. Hän olisi uskonut ja heittäytynyt Tiarnanin syliin miehen tullessa, ehkä ehdottanut – julkeasti – heidän menevän yläkertaan.
Varmistettuaan varovasti, oliko mies uupunut.
"En halua satuttaa sinua enää."

"Et sinä satuta", Tiarnan vetosi.
"Se oli onnettomuus. Niin voi käydä kenelle tahansa."
Ehkei aivan samalla tavalla, mutta joka tapauksessa.
"Pääset pian kotiin."

Tempest ei puhunut vain tästä päivästä. Ja Tiarnan luultavasti tiesi sen.
"En halua enää sairaalaan", hän sanoi ja painoi käden korvalleen, kun piippaus kiihtyi sykkeen myötä. Miten hän inhosi ääntä. Se tuntui fyysisenä tuskana iholla. Varpaat kipristyivät kipeästi ahdistuksesta.
"Ole kiltti ja vie minut kotiin."

"Rakas, minä tiedän", Tiarnan mutisi.
"Mutta lääkäri on sitä mieltä, että-"
Hän vaikeni, kulmat kurtistuen.
"Em, odotatko hetken?"

Tempest ei olisi halunnut päästää Tiarnania läheltään, vaikka pelokas ääni hänen sisällään pelkäsi osoittaa rakkauttaan. Tekisikö se hänestä takertuvan? Ajaisiko se miehen pois? Tai estäisi tätä nauttimasta työstään?
Mutta hän siirtyi kauemmas ja vajosi tyynyjä vasten, vastustaen hädintuskin haluaan repiä jokainen anturi, neula ja letku irti itsestään.

Tiarnan nousi varovasti sängystä ja painoi suudelman vaimonsa otsalle ennen kuin suuntasi vain hieman epäröiden huoneen ulkopuolelle. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, pätikö sääntö puhelimen käytöstä edelleen, vai oliko se todellisuudessa jäänyt jo historiaan, mutta hän ei aikonut selvittää asiaa nyt.
Ei, kun hänellä oli tärkeämpää selvitettävää.
Ei mennyt pitkään, kun hän palasi takaisin vaimonsa luo.
"Me lähdemme kotiin, Em."

Ahdistuneet, lähellä itkua olevat silmät kirkastuivat toivosta.
"Todella?" Tempest varmisti ja ponnisteli itsensä istumaan, käskien heikkoja lihaksia työskentelemään.

"Todella", Tiarnan vakuutti, istahtaen sängyn laidalle.
"Meidän täytyy vain odottaa sen aikaa, että hoitaja tulee irrottamaan sinut kaikista näistä laitteista."
Hän silitti vaimonsa poskea.
"Se myös tarkoittaa sitä, että saamme hoitajan mukaamme, mutta se on parempi kuin olla täällä, eikö olekin?"
Ja joku hoitajista saisi melkoisen bonuksen. Ehkä sitä voisi pitää joulubonuksena.
"Mutta vain tarkkailun ajaksi."

Tempest olisi voinut irrottaa itsensä heti. Hän räpytteli helpottuneita kyyneliä silmistään ja nojautui lähemmäs, jotta saattoi koskettaa miehen kättä.
"Kiitos, Tiarnan. Kiitos", hän vetosi vilpittömällä kiitollisuudella.

Tiarnan kumartui painamaan suudelman vaimonsa otsalle.
"Lupaathan levätä kotona?" hän varmisti, ennen kuin ovi kävi ja luvattu hoitaja astui sisään sairaalahuoneeseen vapauttaakseen Tempestin laitteista.

Wolfie seurasi sairaanhoitajaa, Murielin käsi omassaan. Tempest oli nyt suotuisampi sairaanhoitajaa kohtaan, vapautuen helpottuneena kahleistaan ja ihonsa lävistävistä neuloista.
"Lupaan", hän vakuutti ja hengitti helpommin ollessaan vapaa.
Hoitaja oli tuonut paikalle myös pyörätuolin, ja Tempest työnsi jalkansa varovasti peiton alta ja laski ne lattialle.

"Olemme lähdössä kotiin", Tiarnan selitti paikalle tulleille Murielille ja Wolfielle, ja katsahti sitten vaimoaan.
Hänen kulmillaan häivähti kurtistus.
"Olen pahoillani rakas, me emme tuoneet sinulle vaihtovaatteita..."

Tempest pudisti päätään. Hän ei välittänyt kammottavasta sairaalakaavusta. Tiarnan oli järjestänyt hänet kotiin.
Hän ei todella ansainnut uskomattoman miehen rakkautta.
Sairaanhoitaja auttoi hänet vahvoin käsin sängyltä pyörätuoliin ja kietoi lämpöhuovan hänen ympärilleen, jotta huolella palautettu lämpö ei katoaisi.
Sitten seurue saattoi lähteä autolle.

Tiarnan pelkäsi, että oli tehnyt väärän päätöksen. Mutta eikö Tempestin toipumista edistäisi, että tämä saisi olla pienten rakkaidensa seurassa, omassa sängyssä? Kuunnella aaltojen ääntä?
Se ei herättäisi traumoja, eikö niin?
Hän tarjoutui työntämään pyörätuolia heidän suunnatessaan autolle.

Tempest vajosi pyörätuolia vasten ja vilkuili välillä Tiarnania olkansa yli. Kuinka mies saattoi olla niin uskomaton? Olisipa hän osannut sanoa kiitos oikein.
Wolfie kiersi takkinsa Murielin hartioille heidän päästessään autolle.
"Tuletteko takapenkille?" hän kysyi Tiarnanilta ja heitä silmät pyöreinä seuraavalta hoitajalta, jolla oli ensiapulaukku ja defibrillaattori olallaan. Joukko keskenään supisevia hoitajia katseli heidän matkaansa sairaalan ovilta.
Tiarnan Fox-Moore. Kuka uskoisi?

Tiarnan tarjosi etupenkkiä kohteliaasti hoitajalle ja katsahti sitten Wolfieta kulmiaan hieman kurtistaen.
"Sopiiko, että ajat?"
Mies taisi olla ainoa, joka oli ymmärtänyt tuoda mukanaan ajokorttinsa.
Sillä väli Muriel auttoi pientä sisartaan siirtymään takapenkille.

"Totta kai sopii", Wolfie vakuutti. Siinä hän voisi olla hyödyksi. Hän vatkasi häkeltyneen sairaanhoitajan kättä, ja kun Tempest sai itsensä vedettyä takapenkin keskelle, väristen huopansa sisällä viileässä autossa, hoitaja kiinnitti sykemittarin tämän sormeen.
Mutta hiljaiselle volyymille.

Sekä Muriel että Tiarnan huomasivat Tempestin värisevän, ja pian tämä oli kiedottu kahteen lisätakkiin - toinen harteille ja toinen jalkojen päälle. Sitten Tiarnan nousi autoon ja Muriel kiersi omalle puolelleen.

Wolfie käynnisti auton ja käänsi lämmityksen kaakkoon. Hoitaja vilkuili Tiarnania vaivihkaa peilistä, ja Tempest valui takapenkkiä vasten. Rintakehää särki ja hän antoi silmiensä painua kiinni auton hyrinän tuudittamana.

Tiarnan tarkkaili vaimoaan ja kosketti tämän hartiaa hellästi.
Tempest voisi käydä pitkälleen, painaa päänsä hänen syliinsä. Muriel ei pahastuisi jaloista.

Ehkä hänen olisi pitänyt vastustaa. Tiarnan ja Muriel olivat tehneet tarpeeksi ja kärsineet tarpeeksi.
Mutta hän oli kipeä ja väsynyt, ja mahdollisuus käydä pitkäkseen oli liian houkutteleva. Hän painoi päänsä Tiarnanin syliin ja ojensi jalkansa anteeksipyytäen sisarelleen, nukahtaen pian. Sydänmonitori sykki tasaisena.
"Suoraan mökille?" Wolfie varmisti, ennen kuin kääntyi moottoritielle.

Tiarnan laski toisen kätensä suojelevasti vaimonsa kyljelle tämän laskeutuessa makuulle.
Tämä ei ollut ollut väärä päätös, hän vakuutti itselleen.
"Suoraan mökille."

Wolfie kaarsi Land Roverin keltaisen majakan pihaan. Tuuli paiskoi heinikkoa ja ilmassa tuoksui kylmän meren suola.
Tempest havahtui unisesti ovien paukahteluun ja ponnisteli itsensä istumaan.

"Rakas, minä kannan sinut", Tiarnan ehdotti kun huomasi vaimonsa havahtuneen hereille.
"Sopiiko?"

"Minä voin kävellä", Tempest mumisi, mutta tarttui lopulta kiitollisena tarjoukseen, kun jalat tuntuivat kovin väsyneiltä ja huterilta. Hän kiersi kätensä Tiarnanin niskalle ja nojasi päänsä miehen olkaan.
"Haluatko reppuselkään, puputyttö?" Wolfie kysyi.

Tiarnan nosti vaimonsa lämpöpeittoineen ja takkeineen syliinsä ja lähti kantamaan tätä hellästi kohti majakkamökkiä, kun oli ensin varmistanut, että sairaanhoitaja seurasi mukana.
Tämä ei ollut virhe, hän muistutti itseään uudelleen.
Muriel katsahti Wolfieta väsyneesti.
"Tiedät, että ratsastan sinulla enemmän kuin mielelläni."

Wolfien suupieli kohosi hymystä ja hän kannusti Murielia hyppäämään reppuselkäänsä, jotta voisi kantaa naisen puputossuineen sisään.
"Kiitos, Tiarnan", Tempest vetosi jälleen, tietämättä miten pukea kiitollisuuttaan sanoiksi, kun pääsi sänkyyn peittojen alle.
"Olet uskomaton, ainutlaatuinen mies."

"Em, ei ole mitään syytä kiittää", Tiarnan vakuutti.
Jos hän olisi ollut parempi aviomies, Tempest ei olisi nyt tässä. Ei olisi joutunut sairaalaan eikä ollut vaarassa hukkua. Tai jäätyä kuoliaaksi.
Hän kohensi peitteitä ja tyynyä vaimonsa pään alla.
"Tahtoisitko jotakin, rakas? Kuumavesipullon?"
Se olisi turvallista nyt, eikö niin? Kun lämpötila oli tasaantunut.

Mutta hänellä oli. Hänellä oli niin paljon, mistä olla kiitollinen. Alkaen siitä, että Tiarnan oli edes hänen elämässään.
Tempest pudisti päätään ja käpertyi kerälle peittojen alle. Sairaanhoitaja – joka oli odottanut loisteliasta linnaa tai modernia rantahuvilaa ja oli hämmentynyt nuhjuisesta rantamökistä – asettui hämillisenä huoneen laidalle tuolin ja kantamustensa kanssa.
"Oletko uupunut?" Tempest kysyi katsahtaen Tiarnanin kasvoja, eikä puhunut vain fyysisestä väsymyksestä.

Tiarnan pudisti päätään. Kaikki olisi hyvin nyt, kun Em oli turvallisesti kotona. Toipumassa.
Hän istahti sängyn alle ja silitti vaimonsa hiuksia.
"Sinun pitää yrittää levätä", hän totesi.
"Kerätä voimiasi."

Tiarnan ohitti kysymyksen. Se oli varmaankin myöntävä vastaus.
"Tulisitko sinäkin jo nukkumaan?" hän kysyi. Ehkä kello ei ollut vielä aivan niin paljoa, mutta ulkona oli pimeää ja myrskyistä. Sade piiskasi vanhoja ikkunalaseja.

"Voin olla tässä vieressäsi, jos tahdot", Tiarnan lupasi.
Osa hänestä toivoi, että sillä tavalla hän voisi estää seuraavan katastrofin, seuraavan onnettomuuden. Mutta hän oli ollut vaimonsa vierellä, kun tämä oli lähtenyt uimaan, eikä ollut tiennyt siitä mitään.
"Oletko varma, ettet tahdo sitä ennen mitään? Mehua?"

Tempest vakuutti, ettei tarvinnut mitään. Tiarnan oli vienyt hänet kotiin, ja se oli jo valtavasti enemmän kuin hän voisi toivoa.
Kissat laukkasivat alakerrasta ylös ja kiipeilivät määkien hänen päällään. Romana käskytti häntä terävin määkäyksin ja kehräsi sitten hätäisenä ja hengästyneenä, kun Tempest silitti sitä. Kolme muuta työntyivät peiton alle, hakemaan omaa paikkaansa hänen kyljestään.

"Tytöt, tytöt, tytöt..." Tiarnan vetosi, kun kissat rynnivät paikalle. Missä ne tarkalleen olivat olleet, sitä hän ei osannut sanoa. Olivatko he vahingossa lukinneet ne jonnekin ennen kuin ryntäsivät pihalle?
Muisto sai hänen hengityksensä tuntumaan vaikealta.
Mutta ehkä Emmie oli onnellinen juuri näin, kissojensa keskellä.
"Lepää vain, rakas."

Tempest lepäisi. Hän kiersi kädet kissojen ympärille ja halasi kehräävän aarteen itseään vasten, haluamatta takertua Tiarnaniin, vaikka toivoi voivansa käpertyä hänen syliin.
Heidän olisi pitänyt puhua, mutta se ei olisi mahdollista hoitajan läsnäollessa. Hän ei halunnut aiheuttaa enempää juoruja maailman jumaloimasta miehestä.

Tiarnan tarkkaili vaimoaan hetken, ja asettui sitten tämän vierelle sänkyyn, selkä tyynyjä vasten nojaten. Hän tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että hoitaja joutui tekemään ylimääräisen vuoron, mutta hän ei ottaisi turhia riskejä vaimonsa terveyden kanssa - enempää, kuin oli jo ottanut.

Hoitaja ei pahastunut laisinkaan. Hän teeskenteli lukevansa artikkelia puhelimeltaan hämärässä huoneessa ja vilkuili Tiarnania sen yli, yrittäen napsaista muutaman hiljaisen kuvan.
Kukaan ei uskoisi tätä.
Tempest hivuttautui lähemmäs, kunnes saattoi kiertää sormensa miehen paidan helman ympärille ja hengittää tämän tuoksua, nenä kylkeä hipoen.

Lopulta Tiarnan ei enää välittänyt hoitajan läsnäolosta.
Hän laskeutui vuoteelle kyljelleen, niin että saattoi vetää Tempestin rintaansa vasten. Pitää tämän lämpimänä. Se oli tärkeää, eikö ollutkin?
"Nuku vain, rakas."

Tempest halasi itsensä vasten Tiarnanin rintaa, kiertäen kätensä tiukasti miehen ympärille ja melkein nykäisten anturin irti sormestaan. Ote oli epätoivoisen tiukka. Oli niin paljon, mitä hän halusi sanoa miehelle.
Vaikka ei löytäisi koskaan oikeita sanoja. Miten paljon rakastan sinua. Miten uskomaton olet. Miten pahoillani olen.
Tukahduttava sai hänet itkemään äänettömästi miehen rintaa vasten, kunnes uupumus tuuditti hänet uneen.

Tiarnan piteli Tempestiä sylissään vielä siinäkin vaiheessa, kun tämä nukahti.
Jossain vaiheessa Muriel pujahti hiljaa huoneeseen tiedustellakseen hoitajalta, tarvitsiko tämä jotakin - jotakin muuta kuin vesipullon, jonka hän toi mukanaan varmuuden vuoksi.
Hän vilkaisi kohti Tiarnania ja Tempestiä, mutta kaikki näytti olevan hyvin.

Hoitaja työnsi kameransa pois nolostuneena, kun tuli yllätetyksi ja vakuutti, ettei tarvinnut mitään.
Wolfie ilmestyi Murielin taakse ja kosketti naisen hartiaa.
"Pitäisikö meidänkin käydä nukkumaan?"

Muriel kurtisti hieman kulmiaan ja vilkaisi kohti sisartaan, mutta tämä näytti olevan jo unessa. Ja turvallisesti Tiarnanin sylissä.
Hän tarttui Wolfien käteen ja johdatti tämän takaisin käytävään.
"Ehkä. Uni tekisi hyvää meille kaikille."

Se oli totta. Wolfie veti Murielin perässään vierashuoneeseen ja sulki oven, istuttaen naisen sängylle.
"Oletko sinä kunnossa?"

Muriel vajosi istumaan sängyn laidalle.
"Olen", hän vastasi ja upotti sormet hiuksiinsa, jotka vielä kaiken tämän ajan jälkeen tuntuivat loppuvan kesken.
"En. En tiedä."

Wolfie istui Murielin viereen ja vei käden hieromaan naisen niskaa.
"Sinun ei tarvitse olla kunnossa, tiedäthän", hän totesi lempeästi.
"Mitä ajattelet juuri nyt?"

Murielin silmät painuivat kiinni.
"Minä olen aina kunnossa", hän vetosi ja ähkäisi, kun sormet koskettivat kipeää kohtaa jännittyneellä niskalla.
"Pelkään, koska on viimeinen kerta."

"Viimeinen kerta?" Wolfie kysyi ja siirtyi istumaan Murielin taakse, vetäen naisen rintakehäänsä vasten, kiertäen kädet tämän ympärille.

Muriel nojautui Wolfien syliin ja tunsi hetken halua itkeä.
Mutta hän ei itkenyt.
"Se kerta, kun emme ehdi ajoissa."

Wolfie painoi myötätuntoisen suudelman Murielin hiuksiin.
"Voinko tehdä jotain?" hän kysyi.
"Oletko puhunut sisaresi kanssa?"

"Ole vain siinä", Murie vetosi, harkitsi hetken ja kääntyi sitten niin, että saattoi kivuta Wolfien syliin ja haudata kasvonsa miehen hartiaa vasten.
"Mistä?"

Wolfie halasi Murielin syliinsä ja painoi suukon naisen korvalle.
"Siitä, miltä sinusta tuntuu. Mitä toivoisit häneltä."

"Ei ole Tempestin vika, että hän on sairas", Muriel huomautti.
"Oli sairas. Tämä saattoi olla vain onnettomuus, eikö niin?"

Se oli totta. Ei ollut ollut hänen äitinsä vika, että tämä oli päästään sekaisin, mutta hän oli silti vihainen. Tekikö se hänestä pahan ihmisen?
"Uskon, että se oli vahinko", Wolfie sanoi.
"Hän oli kiivennyt itse vedestä. Kylmä voi hiipiä vaivihkaa."

"Hänen ei olisi pitänyt lähteä uimaan yksin", Muriel vetosi ja vaikeni kuin kesken lauseen, josta jäi jäljelle vain henkäys.
Mutta niin Tempest teki. Hänen pieni sisarensa rakasti merta ja meressä uimista.
"Mitä, jos me emme olisi löytäneet häntä ajoissa?"

"Mitä jos on vaarallinen kysymys", Wolfie vastasi.
"Mitä jos olisimme ajaneet kolarin matkalla tänne? Mitä jos meri pyyhkäisisi tämän mökin mukaansa? Mitä jos sisaresi olisi vain liukastunut alas portaita? On parasta iloita siitä, mikä on, eikä murehtia siitä, mikä voisi olla. Koska sille emme voi mitään."

"Minä uskon voivani", Muriel huomautti.
Jos hän piti kaiken riittävän tarkasti hallinnassaan, hänen ei koskaan tarvitsisi kysyä, mitä jos, eikö niin?
Juuri nyt se tuntui naurettavalta ajatukselta.
Hän suoristautui ja painoi kätensä Wolfien pisamaisille poskille.
"Juuri nyt en halua ajatella."

Wolfie olisi protestoinut, että se uskomus oli vahingollinen – mutta Muriel ei halunnut ajatella.
"Oletko varma?" hän kysyi ja silitti naisen selkää.
"Meidän pitäisi puhua siitä, miltä tämä päivä tuntui sinusta. Se oli varmasti raskas."

Muriel hieroi Wolfien poskia kuin olisi yrittänyt muotoilla taikinaa.
"Olen tottunut", hän vakuutti, tutkien vihreitä kissansilmiä.
"Meidän elämämme on ollut sellaista jo pitkään."

Wolfie katseli Murielia surullisin, vakavin silmin, vaikka pisamaiset posket toimivat naisen taikinana.
"Sisaresi taitaa tehdä elämästäsi aika raskasta."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Elämä on joskus raskasta", hän myönsi.
"Mutta Emmie ei tee siitä sellaista. Emmie on parasta, mitä minulle ja Laurielle on elämässämme tapahtunut."

Wolfie hymyili puolittain. Oliko se totta? Vai jotain, mitä Muriel uskotteli itselleen, jotta ei syyttäisi itseään kamalaksi ihmiseksi?
"Tiedäthän, että voit olla minulle rehellinen? Enkä tuomitse sinua."

"Minä olen rehellinen", Muriel vetosi ja tarttui hetkeksi Wolfien korviin.
"Minä rakastan pientä siskoani."

"Osa sinusta ei toivo, että kaikki tämä... Raskaus olisi ohi, tavalla tai toisella?" Wolfie kysyi tutkien Murielin silmiä ja silitti naisen kylkiä.