Between the stars and the sea

Sunnuntai 16. helmikuuta 2020, aamupäivä, Los Angeles

Tiarnan oli kiitollinen siitä, että Helen oli järjestänyt hänen aikataulunsa uudelleen. Vaikka hän olikin jokaisena kuluneena iltana vannonut itselleen, että uusi aamu saisi hänet ryhdistäytymään, hän oli huomannut vajoavansa ahdistuneeseen sumuun yhä uudelleen. Hän joko nukkui tai valvoi levottomana, säpsähdellen ääniä, joihin hän ei olisi ennen kiinnittänyt huomiota.
Mutta tänään hän voittaisi ahdistuksensa ja lähtisi ulos, niin kuin oli luvannut. Katsomaan merenrantaa. Ei sitä, jossa turistit makasivat ruskettamassa itseään, vaan luonnonrantaa, jonka vuorovesialtaita he olivat aiemminkin käyneet ihastelemassa.
Hän oli päässyt pukeutumisessa puolitiehen, vaaleansininen t-paita odotti yhtä pään yli vetämistä, ennen kuin oli unohtunut istumaan heidän sänkynsä laidalle.

Kuluneen viikon aikana Tempest oli lukinnut tapahtuneen huolellisesti laatikkoon mielensä perällä. Osin siksi, että hänellä oli niin paljon muuta, mistä ahdistua.
Kuten kaksi vierailua talk show -ohjelmissa, keskustelemassa älykkäitä hänen kirjallisuudestaan. Ja Good Morning American live-esiintyminen seuraavalla viikolla.
Luoja, kirjailijan pitäisi saada sulkeutua mökkiinsä kirjoittamaan, ei joutua voimaan pahoin televisioesiintymisten tähden.
Ainakin hänen mielensä oli turta vähäisestä unesta, hän lohdutti itseään meikatessaan mustat silmänaluset piiloon ja taputellessaan väriä poskilleen.
"Rakas?" hän kysyi huolissaan pysähtyen makuuhuoneen ovelle.

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan havahtui. Hän kohotti hitaasti katseensa ja etsi kasvoilleen hymyn.
"Anteeksi, sanoitko jotain?" hän kysyi ja nykäisi t-paidan päälleen.
"Joko me olemme lähdössä?"

"Rakas, olen huolissani sinusta", Tempest vetosi ja veti luonnonvaalean, reisimittaisen neuletakin smaragdinvihreän, pitsivuoratun mekon päälle.
"Mitä voin tehdä? Mitä jos pyytäisin terapeutin käymään täällä?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Ei ole mitään syytä olla, kaikki on hyvin", hän vastasi ja nousi seisomaan. Vei hetken, ennen kuin hän muisti vetää sukat jalkoihinsa.

"Tiarnan", Tempest protestoi.
"Kaikki ei ole hyvin". Siitä oli viikko ja mies tuntui olevan edelleen niin pahassa shokissa, että tuntui melkein vieraalta. Katosi vain, vaikka oli fyysisesti siinä.
"Anna minun auttaa sinua."

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Se ei todellakaan..." hän aloitti, mutta kohtasi vaimonsa katseen.
"Olen pahoillani. Helpottaisiko se sinun oloasi?"

"Haluan vain auttaa sinua", Tempest vastasi tutkien miehen kasvoja.
"Et ole kunnossa."

Tiarnan huokaisi.
"Hyvä on, rakas", hän lupasi.
"Voimme huolehtia siitä, kun palaamme hotellille."

Tempest tutki Tiarnania edelleen huolissaan, mutta nyökkäsi sitten. Hän ei ollut mielenterveyden asiantuntija, kaukana siitä.
"Muriel ja Wolfie ovat varmaan jo valmiita", hän totesi kiepauttaen hiuksensa ponihännälle.

Tiarnan poimi itselleen vielä kevyen kauluspaidan ja parin aurinkolaseja. Ja varmisti, että puhelin oli varmasti mukana.
"Haluathan edelleen lähteä retkelle, Em?"

Tempest nyökkäsi ja tarkkaili miestä vaivihkaa. Tapahtunut oli todella ravistellut Tiarnania.
"Muriel? Oletteko valmiit lähtemään?" hän huhuili lähtiessään ovelle aurinkolasit kädessään.

"Valmiita", Muriel vastasi ja poimi suurikokoiset aurinkolasit mukaansa.
"Minä ainakin."

Wolfien vuokraama auto odotti hotellin edessä, minne mies oli ajanut sen parkkihallista.
Tempest nosti aurinkolasit silmilleen astuessaan ulos hotellista ja suunnatessaan autolle.

Kamerat odottivat heitä armottomina.
Ja hetken Tiarnan harkitsi palaavansa sisälle.
Mutta hän ei tekisi niin. Sen sijaan hän asteli autolle ja avasi oven vaimolleen.

Wolfie kurottui tuuppaamaan etuoven auki Murielille auton sisältä, vähemmän sulokkaasti kuin Tiarnan.
Tempest nousi takapenkille, tutkien Tiarnania huolestuneena. Hän poimi miehen käden omiensa väliin.

Muriel istahti etupenkille ja asetti aurinkolasit paremmin nenälleen. Hänen ihonsa oli alkanut jo löytää lämpimän ruskettuneen sävyn.
Hän vilkaisi sisartaan peruutuspeilistä.
"Onko teillä tänään koko päivä vapaana?"

Tempest katsahti Tiarnania varmistukseksi ja nyökkäsi. Onneksi Helen oli sellainen aarre.
"Miten löysit aikoinaan tämän paikan, rakas?"

Tiarnan oli katsellut ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Nyt hän käänsi katseensa Tempestiin ja hymyili.
"Halusin löytää paikan, johon voisin viedä sinut. Meren äärellä."

"Olet kultainen", Tempest vakuutti silittäen miehen kämmenselkää. Ainakin mies hymyili.
"Se on upea ranta", hän lisäsi sisarelleen.

Muriel hymyili takapenkille peilin kautta.
"Niin olen ymmärtänyt", hän vastasi.
"Se kuva, jonka Tiarnan otti sinusta siellä, on ihana. Haluaisin sen kehystettynä."

Tempest pudisti hymyillen päätään ja vilkaisi Tiarnania sivusilmällä.
"Rakas, oletko kunnossa?" hän kysyi hiljaa.

Tiarnan irrotti katseensa tiestä ja hymyili väsyneesti.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti ja puristi vaimonsa kättä.
"Ei ole syytä huoleen."

Tietenkin oli syytä huoleen. Tiarnan oli loukkaantunut, ehkei fyysisesti, mutta vakavasti. Tempest katseli miestä levottomana, halaten käden syliinsä.
Auto lähestyi Tiarnanin löytämää rantaa.

Tiarnan muisti kuvan, josta Muriel oli aiemmin puhunut. Se oli ollut vain yksi monista, jotka hän oli ottanut vaimostaan. Tempest oli kuvissa kaunis, niin kuin oli oikeassakin elämässä.
Palatessaan kuvaan nyt myöhemmin hän ei voinut olla ajattelematta, oliko nainen ollut synkkyyden vallassa jo silloin.
Hän havahtui taas ajatuksistaan.
"Pian tie kääntyy parkkipaikalle, josta pääsemme rannalle vievälle patikkareitille."

Wolfie nyökkäsi ja käänsi auton varovasti aurinkoiselle parkkipaikalle. Tyyneltämereltä puhaltava tuuli piiskasi heinikkoa ja maastossa kiipeilevien vierailijoiden vaatteita ja hiuksia. Ilman poikki luikersi aurinkoisen keltainen huivi.
Auton ovet paukahtivat, kun he nousivat ulos ja lähtivät patikkareitille.
"Täällä todella on kaunista", Wolfie kommentoi houkutellen Murielia kulkemaan edellään. Parantaakseen näköalaansa.

Muriel loi Wolfieen pitkän katseen silmät siristyen, muttei ollut erityisen pahoillaan siitä, että pääsi kulkemaan ensimmäisenä.
"Vuorovesialtaat ovat täynnä kaikenlaista elämää", Tiarnan vastasi, katse levottomana ympäristöä tutkien.

Tempest tarkkaili Tiarnania ympäristön sijaan, kulkien miehen takana. Katse vaelsi huolestuneena hartioilla, niskalla, käsissä ja kasvojen profiilissa, silloin kun se näkyi.
"Se oli ihana retki", hän muistutti ja hipaisi miehen selkää.

Tiarnan katsahti vaimoaan ja hymyili, vaikkei hymy yltänyt aivan silmiin saakka.
"Teidän pitäisi myös käydä katsomassa valaita", hän jatkoi.

"Kyllä, se on upeaa", Tempestkin myönsi ja Wolfie katsahti uteliaana sinistä ulappaa. Ehkä Tempest ja Tiarnan matkustaisivat joskus Tongalle, missä valaiden kanssa saattoi uida trooppisissa vesissä.
"Tiarnan, toimitko oppaanamme täällä?"

Tiarnan halusi keskittyä hetkeen. Hän halusi tuntea tuulen kasvoillaan ja haistaa meren suolaisen tuoksun, ja tuntea pärskeet kasvoillaan kun he pääsisivät riittävän alas rannalle.
Ryhdistäydy, hän kehotti itseään.
"Sinä taidat olla meidän meriasiantuntijamme, rakas."

Tempest hymyili hämillisenä. Hän ei haluaisi irrottaa katsettaan Tiarnanista, huolissaan miehensä hyvinvoinnista. Mutta hän otti roolin vastaan ja johdatti seurueensa alas vuorovesialtaille, asettaen jalkansa huolellisesti epätasaisille kiville ja osoittaen pieniä mereneläviä niitä löytäessään.

Tiarnanista oli ihanaa nähdä Tempest jälleen täällä. He olivat olleet silloin onnellisia, eivätkö olleetkin? Hänen merenneitonsa, joka ymmärsi veden laulua.
Muriel kurkisteli uteliaana vuorovesialtaisiin ja unohtui välillä katselemaan Wolfieta.
"Emmie, mikä on sinun lempimeresi?" hän halusi tietää.

"Niissä on kaikissa oma ihanuutensa ja ne ovat teknisesti kaikki samaa vettä, joten kaikki", Tempest sanoi kyykistyen katselemaan meritähteä yhdessä altaista.
"Rakastan trooppisia, turkooseja vesiä ja koralliriuttojen rikasta elämää, mutta myös pohjoisten merien kylmää kirkkautta, merenalaisia levämetsiä ja hylkeitä. Ja valtamerien pohjattomia, syviä siniä ja niiden salaisuuksia."

Muriel kyykistyi sisarensa vierelle ja silitti tämän selkää. Hän liikuttui aina, kun salli itsensä ajatella, kuinka lähellä oli ollut menettää pienen sisarensa.
Siksi ei kannattanut miettiä sitä nyt.
Jostain kuuluva huudahdus sai Tiarnanin hätkähtämään. Mutta se oli vain nuori nainen, jonka huivi oli ollut karata tuulen mukana.
Hänen sydämensä hakkasi silti levottomana.

Tempest katseli Tiarnania huolissaan, suloisen meritähden unohtaneena. Miten hän toivoi, että olisi voinut suojella miestään. Öisin hänen ajatuksensa kelasivat tapahtunutta uudelleen ja uudelleen, ellei hän ryhtynyt kirjoittamaan. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin?
"Täällä on myös merisiilejä", hän totesi sisarelleen, katse edelleen Tiarnanissa.

Tiarnan hieraisi levottomasti kasvojaan ja toivoi, ettei käsien tärinä erottunut liian selvästi. Hän päätyi taistelemaan sitä vastaan työntämällä kädet taskuihinsa.
"Merisiilin päälle ei ole mukava astua", Muriel huomautti silmäillessään vuoroin Tempestiä, vuoroin tämän miestä.

Tempest pudisti hajamielisesti päätään, katse Tiarnanissa viipyen. Olisipa hän voinut suojella miestään.
"Voikohan täällä uida?" Wolfie kysyi kauempaa kalliolta, katsellen kiviä vasten pyörteileviä aaltoja.

Keskity, Tiarnan kehotti itseään, ja käänsi katseensa merelle.
"Tässä saattaa olla turhan kova aallokko", hän huomasi vastaavansa.
"Mutta suojaisammassa poukamassa varmasti onnistuisi."

"Vesi olisi kai hyistä", Wolfie irvisti kurkistaen aaltoja, mutta palasi altaiden luo. Tempest painoi katseensa hetkeksi, muistellessaan edellistä isoa typerää tekoaan.
"Onko sinulla suosikkiolentoa meren alla?" hän kysyi sisareltaan.

"Melkoisen", Tiarnan myönsi.
Mutta ei niin hyistä kuin vesi, joka oli ollut viedä hänen vaimonsa.
Älä ajattele sitä.
"Meduusat", Muriel vastasi.

Tempest katsahti Murielia yllättyneenä.
"Meduusat? Miksi?" hän kysyi ja tutki altaassaan lekottelevaa meritähteä.

Muriel vastasi sisarensa katseeseen hymyllä.
"Miksi ei? Ne ovat kauniita, ainakin niin kauan, kun eivät pääse iholle. Meduusat ja merihevoset."

Tempest nojautui painamaan suudelman Murielin poskelle. Sitten hän katsahti taas aviomiestään, huoli kultaisiin silmiin palaten.
"Tiarnan? Mikä on sinun suosikkiolentosi?"

Tiarnan oli unohtunut katselemaan merelle ja hätkähti hieman kuullessaan nimensä.
"Missä, rakas?" hän kysyi kääntäessään katseensa vaimoonsa.

"Ei mitään", Tempest vastasi laskien katseensa takaisin altaaseen. Tiarnan ei ollut kunnossa. Olisipa hän voinut tehdä jotain enemmän.
"Täällä on lisää otuksia", Wolfie huikkasi kauempaa.

Muriel huomasi sisarensa katseen, samoin kuin sen, kuinka poissaolevalta tämän mies vaikutti. Hänen kulmansa kurtistuivat hetkeksi, mutta ilme palasi nopeasti normaaliksi.
Tiarnan teki parhaansa pysyäkseen kiinni hetkessä.
"Niinkö?" hän kysyi ja suuntasi Montgomeryn luo.
"Millaisia?"

"Ei aavistustakaan. Tuolla on piikkejä ja tuo näyttää ravulta. Tai ehkä hukkuneelta torakalta", Wolfie pohti kumartuen yhden altaan ääreen. Onneksi hän ei opettanut biologiaa.
Tempest jättäytyi taka-alalle, mistä saattoi katsella Tiarnania sisin huolesta kylmänä.

Tiarnan kumartui tutkimaan rapua tai hukkunutta torakkaa, esittäen oman arvauksensa siitä, että torakka se tuskin oli.
Muriel jäi sisarensa viereen ja kosketti tämän selkää.
"Kultapieni?"

Tempest havahtui ajatuksistaan ja katsahti sisartaan.
"Mitä?" hän kysyi hiljaa ja vilkaisi levottomana Tiarnania.

Muriel kurtisti hieman kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa.

Tempest nyökkäsi. Niin hyvin kai kuin tällä hetkellä saattoi olla.
"Olen vain huolissani hänestä", hän myönsi hiljaa ja nyökkäsi Tiarnania kohti.

Muriel silitti sisarensa selkää.
"Miksi?"
Tiarnan näytti kumartuneen lähemmäs tutkimaan altaan asukkeja.

"Hän ei ole ollut oma itsensä tapahtuneen jälkeen", Tempest myönsi.
"Pelkään, että jokin on pahasti vialla enkä tiedä, mitä tekisin."

Muriel tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä.
"Voinko minä auttaa?"

"En tiedä. Onko normaalia, että hän on niin poissaoleva? Istuu ja tuijottaa?" Tempest kysyi ahdistuneena.

Muriel olisi halunnut rauhoitella sisartaan. Vakuuttaa, että kaikki oli hyvin.
Mutta entä jos ei ollutkaan?
"Onko hän puhunut lääkärin kanssa? Miten sinä voit?"

"Ehkä minun pitäisi pyytää lääkäri käymään sviitillä", Tempest pohti ja nakersi peukalonsa syrjää.
"Minä olen ihan kunnossa."

Muriel tutki sisarensa kasvoja ja katsahti sitten tämän miestä.
"Ehkä hän on edelleen shokissa."

"En tiedä, mitä tehdä", Tempest mumisi hampaat peukalon laidassa kiinni. Kutsua lääkäri, toki.
"Miten shokkia hoidetaan?"

Muriel tarttui hellästi sisarensa ranteeseen ja yritti estää tätä pureksimasta peukalonsyrjäänsä rikki.
"Olen varma, että kaikki kääntyy vielä parhain päin", hän vakuutti.
"Olethan sinä itse kunnossa, kultapieni? Varmasti?"

Tempest nyökkäsi. Se oli vain asia, joka tapahtui. Ihan niin kuin naamioitu mies heidän asunnossaan. Tai hänen ensimmäinen poikaystävänsä. Tai hänen typerät tekonsa. Hypotermia. Stephenin kädet kuristamassa häntä armottomina. Hän lukitsi ne rasioihin mielessään.
"Oletko sinä?"

Muriel ei ollut varma siitä, saattoiko luottaa sisarensa sanaan. Ja koska hän ei ollut varma, hän ei osannut muuta kuin silittää tämän selkää. Hellästi, lohduttavasti.
"Se oli kammottavaa", hän vastasi.
"Mutta selviän."
Hän ei ollut se, jonka kimppuun mieleltään järkkynyt nainen oli hyökännyt.
"Onko sinulla kipuja?"

Tempest pudisti päätään. Hän oli ihan kunnossa. Käden naarmu parantui hyvin. Se oli pientä.
"Ei taida olla paikkaa, missä joku hullu ei pääsisi Tiarnanin kimppuun."

Tempestin sanat saivat Murielin vatsan vihlaisemaan.
"Olen varma, että te saatte asiat järjestettyä niin, että olette turvassa", hän vetosi ja halasi sisarensa kylkeensä.
"Pelottaako sinua?"

Tempest ei ollut siitä yhtä varma. Heidän kodissaan oli erinomaiset turvajärjestelmät. Silti naamioitunut mies oli ilmestynyt sinne.
He asuivat viiden tähden hotellissa, joka palveli räätälöidysti julkimoita. Silti se mielipuoli ilmestyi sinne.
"Ei minua. Mutta pelkään Tiarnanin puolesta."

Muriel toivoi, että olisi osannut tehdä muutakin kuin rutistaa sisartaan.
Mutta tämä oli hänelle vieras maailma.
Vesialtaan luona Tiarnan suoristautui ja näytti unohtuvan katselemaan jotakin ennen kuin havahtui heidän läsnäoloonsa.
"Missä haluatte syödä eväät?"

Wolfie oli vastaamassa jotain vitsikästä, mutta hillitsi itsensä. Tiarnan ei tainnut olla sillä tuulella.
"Kiivetäänkö tuonne ylös, missä paistaa aurinko?"

Tiarnan muisti, kuinka he olivat edellisen kerran kiivenneet kalliolle.
Silloin kaikki oli ollut hyvin.
Hän taisi olla hiljaa liian pitkään.
"Se on hyvä suunnitelma. Em, Muriel, jaksatteko?"

Tempest nyökkäsi ja kiipesi ylös jyrkkää, kivistä polkua. Merituuli oli voimakas ja tempoi kullanvalkeita suortuvia. Wolfie kamppaili viltin kanssa, jonka tuuli yritti repiä mukaansa.

Tuuli kuljetti mukanaan meren suolaa.
Tiarnan kumartui auttamaan viltin kanssa ja siirsi pari kiveä pitelemään kulmia aloillaan. Skotlannin poika oli tottunut rajuihin tuuliin.

Wolfie vajosi rennosti alas, kun huopakin asettui ja ryhtyi jakamaan eväitä. Hän olisi mielellään kokannut niitä itse, mutta ruoanlaitto ei toiminut täällä.
Tempest istui alas, tarkkaillen Tiarnania levottomana.

Muriel istahti Wolfien vierelle ja pyyhkäisi sormensa läpi miehen punaisista hiuksista. Tiarnankin istahti alas ja jäi katselemaan merelle, kunnes tunsi katseen itsessään.
Hän kohtasi vaimonsa silmät kysyvänä.

Tempest soi miehelle pienen, hämillisen hymyn ja painoi katseensa pullotettuun, oranssiin smoothieen.
"Kumpaa suosit maisemana, tätä vai Skotlantia?" Wolfie kysyi näyttelijältä.

Tiarnan vastasi hymyyn, vaikkei hänen hymynsä yltänyt aivan myrskysilmiin.
Sitten hän katsahti Montgomeryä.
"Kerran Skotlannin poika, aina Skotlannin poika. Karut kivirannat ovat minun sielunmaisemani."

Wolfie naurahti.
"Kuvaukset taitavat jatkua vielä Skotlannissa? Oletko nauttinut työstä?"

Tiarnanin oli harmillisen vaikea keskittyä keskusteluun.
"Olen. Se, että kuvaukset ovat Skotlannissa, vaikuttaa toki mielipiteeseeni."
Hän katseli jälleen merelle.
"Odotatko jo, että pääset palaamaan opettamisen pariin?"

"Ikävöin kyllä oppilaitani ja jopa opettajanhuoneen ummehtuneita keksejä", Wolfie huokasi haaveikkaasti.
"Vaikka alan kyllä odottaa häämatkaa."

"Meillä ei taida olla mukana ummehtuneita keksejä", Tiarnan vastasi pahoitellen.
Häämatkan mainitseminen sai Murielin vilkaisemaan Wolfieta, mutta hän ei sanonut mitään, poimi vain itselleen uuden, siron voileivän eväiden joukosta.

"Tiedän. Se on paha puute USA:n kirjoissa", Wolfie vakuutti.
"Hyvän teen puute on vielä isompi."

"Olet oikeassa", Tiarnan myönsi.
"Joten meidän on varmastikin parempi palata takaisin kotiin mahdollisimman pian. Missä teidän koiranne ovat?"

"Paulina tuli asumaan meille reissun ajaksi. Hän on ystäväni, toinen opettaja. En usko, että hän arvasi, mihin lupautui."

Tiarnanin kasvoilla kävi tahaton irvistys.
"En tietenkään arvostele teidän tyttöjänne", hän kiiruhti lisäämään, ja nyt silmissä tuikahti jotakin. Poikamaista pilkettä, vaikkakin vaisumpaa kuin yleensä.
"Mutta ovathan ne aika... persoonia."

Wolfie virnisti poikamaisesti takaisin.
"Murielin koirat ovat hyvätapaisia. Minun tyttöni... No. Luojan kiitos en ole kasvattanut omia lapsia. Ne olisivat kylän kauhukakarat."

"Joten kasvatat muiden lapsia", Tiarnan täydensi huvittuneesti.
"Vai ovatko oppilaasikin kauhuoppilaita?"

"Nooh... Oppilaani ovat jo varsin kasvatettuja yläasteella ja lukiossa. Tai ehkä henkinen ikämme on niin lähellä toisiaan, että tulemme siksi hyvin toimeen."

Se sai Tiarnanin jopa tyrskähtämään. Ja Muriel kosketti vaivihkaa sisarensa käsivartta viestiäkseen, että ehkä kaikki olisi sittenkin hyvin.

Tempest ei uskonut sitä. Hän pelkäsi Tiarnanin katoavan taas kohta, vähintään sitten, kun he olisivat kaksin.
"Muriel muuttaa vielä mielensä häistä", Wolfie huokasi dramaattisesti.

Muriel ojensi pitkää säärtään, jotta saattoi tökätä Wolfieta varpaillaan.
"Enkä muuta", hän intti vastaan.
"Olen jo luvannut, että Emmie saa olla kaaso. Ja hän tulee olemaan maailman suloisin kaaso."

Tempest hymyili smoothieensa ja pudisti päätään.
"Luuletko, Tiarnan, että pääset paikalle, vaikka hääpäivä siirtyisi myöhemmäksi keväälle?"

"Minä järjestän, että pääsen", Tiarnan vakuutti.
"Mikään ei saisi minua pysymään poissa."
Hän katsahti vaimoaan ja hymyili tälle lämpimästi.

Tempest vastasi katseeseen varuillaan.
"Hyvä! Oletko Muriel ihan varma, ettet halua hylätä Islannin suunnitelmia? Las Vegas ja Elvis-papit ovat vain automatkan päässä...", Wolfie houkutteli.

Muriel käänsi katseensa Wolfieen ja siristi silmiään.
"Sellaisestako sinä haaveilet, rakas? Pukeudutko itsekin discoasuun?"

"Se on suurin haaveeni", Wolfie huokasi.
"Elvis vihkimässä. Muutama humalainen todistaja. Pikaisen seremonian jälkeen lähikapakkaan vastanaineiden purilaisille ja sitten kasinoon."

"Romanttista", Muriel vastasi kuivasti ja pyöräytti silmiään sisarelleen.
"Häämatka hoituu varmaan sitten siinä samalla? Vaikka naapuriosavaltioon?"

"Ehdottomasti", Wolfie vakuutti.
"Tai Nebraskaan. Etkö ole aina haaveillut keskilännen kokemisesta?"

"Jos saan nähdä sinun ratsastavan lehmipaimenena, se on sen arvoista", Muriel vakuutti.
"Mutta älä unohda meidän yhteistä matkaamme."
Hän kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja suukotti tämän hiuksia.

Tempest hymyili sisarensa eleelle, katse Tiarnania tarkkaillen.
"Voi, minä tiedän kyllä sinun mieltymyksesi ratsastukseen", Wolfie totesi merkityksellisesti.

"Ush", Muriel vastasi ja ojensi jälleen jalkaansa, jotta saattoi tökätä Wolfien säärtä.
Sitten hän suukotti sisarensa ohimoa pahoitellen.

Wolfie nauroi käheästi. Tempest painoi katseensa hetkeksi smoothien oranssiin, jottei tuijottaisi miestään.
"Emme ole vielä lyöneet lukkoon häämatkan kohdwtta. Olisiko sinulla suosituksia, Tiarnan?"

Tiarnan havahtui ajatuksistaan.
"Riippuu varmastikin siitä, mitä haluaisitte häämatkalta", hän vastasi.
"Tehän olette kuitenkin jo kiertäneet aikalailla, eikö?"

Wolfie nyökkäsi.
"Jonnekin lämpimään ja rauhalliseen, kauemmas turistilaumoista." Jonnekin, missä he voisivat kirmata alastomina.

Kieriä alastomina rantahiekassa, Muriel mietti ja silitti sisarensa selkää.
"Oma saari on siihen tarkoitukseen mukava", Tiarnan pohti.

"Se on totta." Wolfie ei epäröisi ottaa lahjusta vastaan ökyrikkailta, uusilta perheenjäseniltä.
"Oletko kokenut erityisen miellyttäviä sellaisia?"

Tiarnan olisi halunnut vastata, että saari, jolla he olivat viettäneet häämatkaansa, oli ollut kokemisen arvoinen. Mutta siihen liittyi kipeitä muistoja, jotka toivottavasti vielä helpottaisivat.
"Kuinka autiota saarta kaipaatte?"

"Kunhan siellä sopii kirmailla ilman vaatteita, kaikki toimii", Wolfie virnisti.
"Ehkä löydämme jotain mukavaa Tyyneltämereltä. Ethän pahastuisi teltan ja ulkokäymälän budjettihäämatkaa, luumuseni?"

Muriel oli keskittynyt houkuttelemaan sisartaan syömään mansikan tai pari heidän evääksi ottamastaan rasiallisesta.
Tai vaikka koko rasiallisen.
Hänestä Emmie oli laihtunut.
Samoin Wolfie.
Ja Tiarnankin.
Hän katsahti Wolfieta kulmat kurtistuen.
"Kuulostaa romanttiselta. Varsinkin kaikkien niiden ötököiden vyöry, joka on odotettavissa."

"Tiedän. Olet hehkeimmilläsi, kun esität hyttystanssia", Wolfie vakuutti ja nojautui muiskauttamaan suukon Murielin poskelle.

Muriel tuhahti ja työnsi mansikkaa Wolfien suuhun.
"Olen siinä uskomattoman sulokas."

"Niin olet. Kukaan ei näytä yhtä seksikkäältä raapiessaan itseään kuin sinä, pullanmuruseni", Wolfie vakuutti huvittunut tuike vihreissä silmissään.

"Tiedän. Säästän sitä iloa vain sinulle, rakkaani", Muriel vastasi nenäänsä tuhauttaen ja halasi sisarensa kylkeensä.
"Oletteko miettineet hääpäivää?" Tiarnan kysyi, lämmintä huvitusta äänessään. Ehkä hieman vaisua, mutta huvitusta kuitenkin.

"Meidän pitää ensin lyödä lukkoon päätökset", Wolfie totesi.
"Sitten voimme ryhtyä varaamaan hääpaikkoja ja häämatkaa. Minä olen edelleen Las Vegasiin karkaamisen kannalla. Jos vain morsiollani olisi enemmän seikkailumieltä..."

Muriel siristi silmiään.
"Minä kannattaisin Gretna Greeniä", Tiarnan huomautti.
"Jos välttämättä haluatte karata vihille."

"Onko sateisessa Skotlanissa todella samaa hehkua kuin Elviksessä pappina?" Wolfie haastoi kohottaen punertavaa kulmaansa.

Tiarnan puhahti.
"Sateinen Skotlanti voittaa Elviksen pappina kymmenen nolla", hän esitti mielipiteensä.
"Mikään ei korvaa laumallista lampaita todistajina."

"Lampaita ei kuitenkaan lasketa todistajiksi toisin kuin humalaisia uhkapelureita. Jälkimmäiset ovat myös paljon innokkaampia osoittamaan suosiotaan", Wolfie huomautti.
"Eikä mikään päihitä Elvistä. Paitsi ehkä luumutanssi."

"Olen melko varma, että Walesissa tai Uudessa-Seelannissa on ennakkotapaus lampaista todistajina", Tiarnan esitti oman epäilyksensä.
"Alan epäillä, että olet tosissasi, rakas", Muriel huomautti.

Wolfie hymyili salaperäisesti morsiammelleen.
"Tunnethan sinä minut. Teen mitä tahansa luumutanssista."
Tempest vilkaisi sisartaan kysyvänä.

Hetken Muriel harkitsi nostavansa kätensä sisarensa korville. Emmie oli aivan liian herkkä tällaiselle.
Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, silitti vain tämän kylkeä.
"Saat odottaa häihin saakka. Sitten saat minkä tahansa hedelmätanssin."

Wolfie hymyili viekkaasti ja taputti naisen reittä.
"Haluatko sinä Islantiin, luumuseni?"

Muriel nyökäytti päätään.
"Haluan. Sinulla oli mahdollisuutesi suostua karkaamaan naimisiin. Nyt minä haluan kaiken, Islannin ja hääpuvun ja Emmien maailman suloisimmaksi kaasokseni."

Tempest pudisti päätään painaen nolostuneena katseensa.
"Mitä vain sinulle, luumuseni", Wolfie lupasi.
"Lyödään pian hääpäivä lukkoon."

Muriel suukotti sisarensa hiuksia tämän painaessa päänsä.
"Milloin vain, rakas."

"Haluatko vielä pitää seremonian sillä jyrkänteellä, missä tapasimme ensi kertaa?" Wolfie kysyi huvittuneena.

"Haluan", Muriel vastasi varmana asiasta.
"Se oli maaginen kohtaaminen maagisella paikalla."

"Miten haluat järjestää sen?" Wolfie kysyi pohtien, millainen sää Islannissa olisi maaliskuussa.

"Meidän täytyy vain löytää vihkijä, joka suostuu patikoimaan", Muriel totesi ja veti sisarensa halaukseen.
"Millaisen puvun sinä haluat, kultapieni?"

"Voimmeko kidnapata sellaisen?" Wolfie pohti.
"Sinä voit valita puvun. Haluan, että saat häihisi kaiken, mitä haluat", Tempest vastasi. Ja hän maksaisi.

Muriel mietti.
"Se varmaankin riippuu siitä, suostuvatko Emmie ja Tiarnan lunastamaan meidät ulos putkasta. Se on varmastikin aika kallista Islannissa", hän esitti epäilyksensä ja halasi sisarensa syliinsä.
"Ethän sinä jättäisi vanhaa isosiskoasi virumaan selliin?"

Raha tuskin olisi ainakaan Tiarnanille ongelma. Tempest ei ollut varma, paljonko hänen tileillään oikeasti oli valuuttaa. Mutta varmasti tarpeeksi loppuelämäksi.
"En koskaan. Mitä olette suunnitelleet häistänne?" Tempest kysyi.

Muriel hautasi nenänpäänsä sisarensa hiusten joukkoon.
"Sen, minkä te jo kuulitte", hän vastasi.
"Ja haluan kimppuuni laventelia. Muuten... No, me emme ole varsinaisesti päässeet alkua pidemmälle."

"Tarvitsetko hääsuunnittelijan?" Tempest kysyi pohtien kuulemiaan nimiä alan parhaimmistosta. Hän voisi kustantaa senkin.

Muriel vilkaisi Wolfieta.
"Rakas, haluatko hääsuunnittelijan?"

"Haluan sinulle unelmahäät, tapahtuivat ne miten hyvänsä. Kunhan minä olen sulhanen", Wolfie vakuutti.

"Se on jo päätetty, rakas", Muriel huomautti ja silitti sisarensa kylkeä.
"Eihän sinua palele, kultapieni?"

Tempest pudisti päätään. Hänellä oli kaikki hyvin.
"Joten, morsioni. Mitä haluat häihin? Islantilaisen jyrkänteen, patikoivan papin, laventelia. Suloisen kaason. Mitä muuta?" Wolfie kannusti.

"Ruokaa", Muriel vastasi epäröimättä.
"Ja monikerroksisen kakun."

"Millaista ruokaa? Minkä makuisen kakun?" Wolfie kysyi.

Muriel ojensi säärtään ja silitti varpaillaan Wolfien jalkaa.
"Olisi varmastikin ikävää laittaa sulhanen kokkaamaan."

"Tiedä siitä. Montako vierasta haluat?" Wolfie kysyi.

Muriel halasi sisartaan.
"Emmien", hän vastasi, vaikka kaasoa ei kai laskettaisi vieraaksi.
"Tiarnankin on tervetullut. Ja Laurie varmastikin pahoittaisi mielensä, jos ei tulisi kutsutuksi."

"Vanhempasi? Äitisi? Tätejä, setiä, serkkuja? Ystäviä? Kollegoja?" Wolfie houkutteli.

"Pian meidän täytyy vuokrata kokonainen lentokone", Muriel huomautti ja suukotti sisarensa hiuksia.
"Mutta olet oikeassa. Äiti, isä ja Eleanor on kutsuttava."

"Saat millaiset tahansa häät", Tempest vakuutti. Hän voisi antaa sisarelleen edes sen, vietyään niin paljon.

"Kunhan rakkaani ovat siellä, muulla ei ole väliä", Muriel vastasi ja vilkaisi Tiarnania, joka näytti unohtuneen katselemaan merta.
"En tosin halua pakottaa teitä patikoimaan."

"Juhlatamineissa ylös vuoriston jyrkänteelle", Wolfie myhäili.
"Maaliskuisessa kevätsateessa."

"Mikä voisikaan olla ihanampaa", Muriel huomautti ja tökkäsi jälleen Wolfien jalkaa varpaillaan.
"Mutta juhlat voidaan juhlia jälkikäteen."

"Missä haluat pitää juhlat?" Wolfie kysyi ja sieppasi Murielin jalan käsiinsä, kutittaen jalkapohjaa.

Muriel puhahti ja heilutti varpaitaan uhkaavasti. Tai ainakin tavalla, jonka saattoi tulkita uhkaavaksi. Tai sitten kyse oli vain siitä, että hän kutisi.
"Mitä jos pidetäänkin viikinkihäät?"

"Kerro lisää, luumuseni", Wolfie kannusti kutittaen jalkapohjaa säikkymättä uhkailua.

Muriel kiemursi.
"Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se käytännössä tarkoittaa", hän myönsi.
"Emmie, millaiset olisivat viikinkihäät?"

"En tiedä",Tempest myönsi.
"Oletpa sinä nyt vaikealla päällä", Wolfie härnäsi.
"Haluat jotain edes tietämättä mitä se on."

"Sellainen minä olen", Muriel ilmoitti ja heilutti jalkaansa.
"Teidän seremonianne oli ihana", hän jatkoi Tempestille ja Tiarnanille, ja liikuttui melkein kyyneliin muistaessaan, kuinka kauniilta Tempest oli näyttänyt.

Tempest hymyili ja vilkaisi Tiarnania silmäkulmastaan, tuntien kipeän vihlaisun.
"Mitä sinä haluat seremonialta?" Tempest kysyi sisareltaan.

Tiarnan havahtui katseeseen ja hymyili vaimolleen.
"Haluan yksinkertaisen seremonian", Muriel vastasi.
"Ja kunnon juhlat sen jälkeen. Haluan tanssia häissäni."

"Saan siis luumutanssin häissäni?" Wolfie houkutteli.

Muriel huokaisi.
"Saat luumutanssin häissäsi, rakas", hän lupasi.

Wolfie virnisti, ja Tempest katsahti sisartaan tohtimatta kysyä.
"Pidän tuosta lupauksesta kiinni", mies vakuutti.

"Minun lupaukseni pitävät", Muriel vakuutti ja suukotti sisarensa hiuksia.
Ja hätkähti, kun Tiarnan hätkähti jonkin vesilinnun kimeää ääntä.

Tempest katseli aviomiestään levottomana. Mitä hän voisi tehdä?
"Et koskaan vastannut kysymyksiini ruoasta", Wolfie muistutti morsiantaan.

"Lempiruokiamme, tietenkin", Muriel vastasi silmäillen Tiarnania.
"Aasialainen ja ranskalainen ruoka sopivat hyvin yhteen Islannin kanssa, eikö?"

"Tietenkin. Ja kakku?" Wolfie kannusti.

Muriel mietti. Ja kohotti sitten kättään, kämmenpuoli alaspäin.
Toista kättään. Sitä, joka ei ollut Tempestin ympärillä.
"Ainakin näin korkea."

"Mutta maku", Wolfie huokasi kärsivällisesti, muistuttaen aikaisemmin ohitetusta kysymyksestä.

"Suklaata", Muriel vastasi.
"Ja mangoa."

"Kuulostaa hyvältä", Wolfie vakuutti.
"Thairuokaa, ranskalaista ruokaa, suklaamangokerroskakku ja luumutanssi."

"Meillä on suunnitelma", Muriel myönsi, suupieli nykäisten.
Rannalle oli alkanut kerääntyä enemmän ihmisiä, ilmeisesti päivä oli suotuisa retkille.
Se näytti tekevän Tiarnanin olon levottomaksi.

Tempest katseli miestään huolestuneena, toivoen, että olisi osannut tehdä enemmän. Hän kurottui koskettamaan miehen kättä varovasti.
"Mitä muuta haluat?" Wolfie kysyi.

Tiarnan käänsi katseensa vaimoonsa. Ja käänsi sitten kättään, houkutellen tätä ristimään sormensa hänen sormiensa lomaan. Oli vaikea myöntää, että hän kaipasi kosketuksen tuomaa lohtua.
"Hevosvaunut", Muriel vastasi.

Tempest pujotti kätensä helpottuneena Tiarnanin käteen. Edellisen viikon oli tuntunut siltä, kuin mies olisi kadonnut hänen luotaan ja hän itse olisi muuttunut täysin näkymättömäksi.
Ehkä sen olisi pitänyt tuntua hyvältä. Olihan hän halunnut kadota koko ikänsä.
"Sinne jyrkänteelle? Vai jonnekin muualle?" Wolfie kysyi.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"En ole varma, onnistuisiko se", hän vastasi, mittaillen mielessään maisemaa, jossa he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.
Tiarnan puristi vaimonsa kättä kiitollisena.
"Voivatko islanninhevoset vetää vaunuja?" hän kysyi.

"Voisimme toki ratsastaa islanninhevosilla seremoniapaikalle", Wolfie pohti. Hänen jalkansa tosin varmaan raahaisivat maata ja hän taluttaisi pientä hevospoloa.
"En tiedä vaunuista. Muriel on hevosekspertti. Ehkä seremoniassa pitäisi olla vain me, pappi ja todistajat."

"Ehkä niin", Muriel myönsi.
"Ja säästetään muu sitten juhliin."
Tiarnan silitti vaimonsa kättä peukalollaan ja kohotti sen hetkeksi huulilleen.

"Ehkä islanninhevonen voi vetää pulkkaa", Wolfie pohti. Ylös vuorenrinnettä, Muriel kyydissä hääpuvussaan ja toppatakissa.

"Siinäpä vasta näky", Muriel tuhahti huvittuneena.
"Emmie, tarvitsen sinun apuasi puvun kanssa."

"Totta kai", Tempest lupasi, irrottaen katseensa vastahakoisesti Tiarnanista.
"Etsitään sinulle täydellinen suunnittelija."

Tiarnanin ote Tempestin kädestä piti, vaikka katseet erosivatkin. Jos jotain, ote muuttui hieman tiukemmaksi, niin kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä.
"Meidän täytyy vain toivoa, etteivät tytöt ole ylittäneet hoitajansa sietokykyä", Muriel pohti.

Tempest katsahti Tiarnania huolissaan silmäkulmastaan ja punoi toisenkin kätensä Tiarnanin käden ympärille.
"Lepyttelen Paulinaa myöhemmin", Wolfie lupasi.

"Hyvä niin", Muriel vastasi ja tarkkaili sisartaan ja tämän miestä silmäkulmastaan.
"Pitäisikö meidän alkaa palata hotellille?"

"Voi olla", Wolfie myönsi ja noukki eväiden tähteet koriin, jota hän oli kantanut.
"Mennäänkö?" Tempest kysyi hiljaa mieheltään.

Tiarnan toivoi, ettei olisi ollut niin helpottunut ajatuksesta jättää julkinen paikka ja palata hotelliin. Vaikka se, mitä oli tapahtunut, olikin tapahtunut juuri siellä.
"Palataan vain", hän myöntyi.
"Tuulikin tuntuu olevan nousemassa myräkäksi."

Wolfie kamppaili myös purjetta muistuttavan viltin kainaloonsa, ja he saattoivat lähteä takaisin autoa kohti. Useampi rannalle saapunut jäi katselemaan heitä ja useampi napsi kuvia Tiarnanista.

Tiarnan tunsi, kuinka jokainen otettu kuva sai hänen sydämensä hakkaamaan hieman nopeammin. Niin, että kun he pääsivät lopulta autolle, se tuntui tekevän jo kipeää.
Hän ei halunnut sanoa asiasta mitään. Koska kaikki oli hyvin, hänen mielensä vain yritti riistäytyä hallinnasta.

Tempest veti Tiarnanin kanssaan takapenkille, puristaen miehen kättä huolissaan. Wolfie heitti korin vuokratun katumaasturin takakonttiin ja kiipesi ratin taakse.

Muriel asettui paikalleen etupenkillä ja vilkaisi vaivihkaa, kuinka takapenkillä voitiin.
Tiarnan piti katseensa ikkunassa, mutta puristi vaimonsa kättä.

Wolfie lähti ajamaan takaisin Los Angelesin sydämessä olevalle hotellille, pohtien mihin amerikkalaiset tarvitsivat tankin kokoisia autoja ja varmaan kymmenenkaistaisia teitä.
Tempest tunsi kylmän pesiytyvän vatsaansa katsellessaan miehensä poissaolevuutta.

Tankinkokoisissa autoissa oli puolensa, kun sääret olivat pitkät. Edes takapenkillä ei tullut ahdasta, vaikka Tiarnan ei kiinnittänytkään siihen huomiota juuri nyt.
"Pitäisikö meidän katsastaa hotellin uima-allas?" Muriel kysyi Wolfieta, rikkoakseen auton sisäosien hiljaisuutta.

"Toki", Wolfie lupasi. Siellä tuskin saisi uida alastomana, mutta ehkä he viihtyisivät. Ehkä olisi hyvä suoda takapenkin pariskunnalle tovi yksityisyyttä.
Matka hotellille ei ollut loputtoman pitkä Los Angelesin ruuhkasta huolimatta, ja Wolfie ajoi alas sen parkkihalliin.

Tiarnanista matka tuntui pidemmältä kuin ennen.
Jos katsoi tarkkaan, saattoi erottaa hänen kasvojensa kalpeuden. Tai levottomuuden silmissä.
Hän teki silti kaikkensa pysyäkseen kasassa ja tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa.

Wolfie vakuutti selviävänsä ja mätkäisi yhtä tunkeilevaa paparazzia ihan vahingossa eväskorilla kohentaessaan tavaroita sylissään. Tempest puristi Tiarnanin kättä ja veti miehen perässään kamerakujaa pitkin hotelliin.

Kaikki oli hyvin, Tiarnan muistutti itseään, vaikkei kuullutkaan ajatuksiaan sydämensä lyönneiltä.
Heidän päästessään sviittiin Muriel taputti Wolfien takapuolta.
"Haluan uimaan nyt heti."

"Hyvä on", Wolfie lupasi laskien kantamukset sviitin olohuoneen pöydälle ja suuntasi hakemaan uimahousuja ja pyyhkeitä.
"Haluan ensinäytöksen luumutanssista altaalla."

Muriel painoi suukon sisarensa hiuksiin ja seurasi Wolfieta hakemaan uimavarusteitaan.
"Saat valita sen ja persikkatanssin väliltä", hän vakuutti.
Tiarnanin kädet olivat alkaneet täristä, mutta hän yritti olla kiinnittämättä siihen huomiota.

"Haluan molemmat", Wolfie vakuutti ja läpsäisi Murielin pakaraa. Hän ei tiennyt, mikä persikkatanssi oli, mutta modernin emojikielen pohjalta se kuulosti lupaavalta.

"Ahne mies", Muriel huomautti ja nosti kevyen kassin olalleen.
"Emmie, me menemme nyt", hän huikkasi sisarelleen.

"Itse lupasit", Wolfie vastasi läpsäisten pakaraa uudelleen.
"Pitäkää hauskaa", Tempest toivotti makuuhuoneen ovelta ja katseli hetken sisarensa perään, toivoen tämän olevan onnellinen.

"Lupaus on lupaus", Muriel vakuutti.
Ja sitten sviittiin laskeutui hiljaisuus.
Tiarnan vajosi istumaan sängyn laidalle ja hautasi kasvot käsiinsä.

Tempest siirtyi lähemmäs ja istui varovasti miehen vierelle.
"Kutsuisinko lääkärin? Olen huolissani sinusta."

Tiarnan veti syvään henkeä ja laski kätensä syliinsä. Kasvot olivat kalpeat ja kylmän hien peittämät.
"Ei ole mitään hätää, rakas", hän vakuutti, ääni värähtäen.
"Luulen vain, että kehoni on paniikissa."

"Mikä sinua hermostuttaa?" Tempest kysyi levottomana ja kosketti miehen käsivartta.

Tiarnan puristi käsiään nyrkkeihin.
"Se tuntuu hyvin psykosomaattiselta", hän myönsi.
"En ole tietoisesti huolissani mistään."

"Milloin se alkoi?" Tempest kysyi ja otti toisen nyrkin käsiensä väliin, silittäen kämmenselkää ja rystysiä.

Tiarnan yritti keskittyä kosketukseen kämmenselällään.
"En ole varma", hän myönsi.
"En edes tiedä, mikä minua hermostuttaa. Säikyin rannallakin olemattomia."

"Olen huolissani sinusta. Eikö olisi hyvä, jos kutsuisin lääkärin käymään täällä?" Tempest vetosi puristaen miehen kättä omissaan.

Tiarnan halusi väittää vastaan.
Mutta sellainen olisi ollut typerää.
"Ehkä se on hyvä ajatus."

Tempest nyökkäsi, irrottamatta Tiarnanin kädestä. Sen sijaan hän näppäili viestin Tiarnanin assistentille – Helen varmasti tekisi kaiken virheettömästi nytkin – lähettää sviittiin siviilipukeinen, hyvä lääkäri, joka ei herättäisi turhaa huomiota.
"Mitä muuta voisin tehdä?"

Tiarnan katsahti vaimoaan.
"Olen vain onnellinen, kun olet siinä", hän vastasii ja käänsi kättään ristiäkseen jälleen heidän sormensa.
"En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin... Eksynyt. Olen pahoillani, että sen piti tapahtua, kun olemme täällä."

Tempest punoi sormensa helpottuneena Tiarnanin sormien lomaan ja silitti toisella kädellään miehen kämmenselkää.
"Miksi sinusta tuntuu eksyneeltä?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Olen tottunut siihen, että hallitsen tilanteen", hän vastasi.
"Ja nyt... en ole enää varma."

Tempest nyökkäsi ymmärtäen miehen käsi omissaan.
"Miltä se sinusta tuntuu? Ettet hallitsisi tilannetta?"

Tiarnan nielaisi.
"Se on... kammottavaa", hän myönsi.
"Kuin olisin kadottamassa itseni."

Se oli tuntunut Tempestiltäkin siltä. Että Tiarnan oli katoamassa eikä enää nähnyt tai muistanut mitään ympärillään.
"Ehkä lääkäri osaa auttaa sen kanssa?"

Tiarnan yritti hymyillä rauhoittavasti ja veti syvään henkeä.
"Aivan varmasti. Kyllä kaikki järjestyy, rakas."

Tempest ei ollut yhtä luottavainen, vaikka halusi uskoa kaiken olevan vielä kunnossa. Ehkä Tiarnan vain hiipuisi pois, kunnes unohtaisi hänen olemassaolonsa ja hän katoaisi. Kuka huolehtisi miehestä?
"Helen varmasti hoitaa asian pian."

Tiarnan nyökäytti päätään ja nosti Tempestin käden hetkeksi huulilleen.
"Kuinka sinä voit, rakas?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest lupasi.
"Johtuuko tämä siitä tunkeilijasta? Vai onko kyse muustakin?"

Tiarnan veti syvään henkeä rauhoittaakseen sydäntään.
"Uskon, että kyse on tunkeilijasta. Minä todella... Pelkäsin todella puolestasi."

"Minäkin pelkäsin sinun puolestasi", Tempest sanoi silittäen varovasti käden rystysiä.
"Oletko tuntenut näin aikaisemmin?"

Tiarnan pysähtyi miettimään.
"Ei, en usko", hän vastasi sitten, melkein anteeksipyytäen.
"En näin voimakkaasti."

"Pystytkö sanomaan, mikä sinua hermostuttaa eniten?" Tempest kysyi.

Tiarnan nielaisi.
"Kuvittelin aina, että voisin pitää sinut turvassa. Ettei tällaisia asioita tapahdu meille", hän myönsi.
"Nyt en enää tiedä, kuinka luottaa siihen."

Tempest ei ollut elätellyt sellaista pitkään aikaan. Silti naamioitunut mies heidän kodissaan oli ollut raju yllätys.
"Rakkaimpani, tässä maailmassa kukaan ei voi oikeasti luottaa sellaiseen. On vain toivottava parasta."

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"En kestä ajatella, että olet vaarassa minun vuokseni."

"Rakas", Tempest vetosi. Hän oli ollut vaarassa koko elämänsä. Sairauden vainoama, oman typeryytensä uhkaama. Stephenin raivon kohde.
Naamioidun miehen leikkikaveri.
"Ei tämä mikään ole sinun syytäsi. Eikä mikään tapahtunut ole sinun vuoksesi."

Tiarnan oli asiasta eri mieltä.
Ja se sai hänen vatsansa nipistämään kylmästi.
"En voi olla miettimättä, olisiko parempi, jos vetäytyisin julkisuudesta."

"Ei tietenkään – ellei se ole jotain, mitä haluat joskus itsesi takia. Olet uskomaton näyttelijä", Tempest vetosi.
"Maailma rakastaa sinua. Eivätkä hullut lakkaa etsimästä sinua, vaikka päättäisit lopettaa."

Tiarnan ei ollut enää varma.
"Haluan vain, että sinä olet turvassa", hän vetosi onnettomana.

"Minä olen niin turvassa kuin voin olla", Tempest vakuutti.
"Minäkin haluan, että sinä olet turvassa. Tunnetko turvamiehiä, joihin luotat? Jotka voisivat olla seurassasi enemmän?"

Ajatus tuntui ikävältä. Mutta pakolliselta ikävältä.
"Helen selvittää asiaa", Tiarnan vastasi ja hieroi kasvojaan.
"Oletko varma, ettet haluaisi omaa turvahenkilöä?"

"Ehdottoman varma", Tempest vastasi. Kirjailijana hän ei herättänyt samalla tavalla huomiota liikkuessaan ulkona, ja hän halusi säilyttää sen ripauksen normaaliutta elämässään.
"Mutta haluan sinun pysyvän turvassa."

Tiarnan kurtisti kulmiaan, niin että niiden väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Ja minä sinun, rakas."

"Minä olen turvassa", Tempest lupasi. Niin turvassa kuin kukaan voisi olla.
"Mitä voisin tehdä vuoksesi?"

"Pidä vain itsestäsi huolta", Tiarnan pyysi.
Puhelimen värinä sai hänet hätkähtämään ja sormet kietoutumaan tiukemmin Tempestin sormien lomaan.
Mutta se oli vain Helen.
"Lääkäri saapuu parin tunnin kuluttua. Pitäisikö hänen tarkastaa sinunkin vointisi, rakas?"

Tempest pudisti päätään.
"Minulla on kaikki ihan hyvin." Tapahtunut oli vain yksi asia lisää. Eikä hänelle tapahtunut mitään naarmua ja mustelmia pahempaa.
"Haluan vain varmistua siitä, miten sinä voit."

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja. Ja painoi suukon tämän hiusten joukkoon.
"Ei ole mitään syytä huolehtia", hän vakuutti.

Tietenkin oli syytä huolehtia.
"Et ole ollut oma itsesi", Tempest muistutti.
"Tunnut katoavan jonnekin. Eikö se ole syy huolehtia?"

Tiarnanin oli pakko myöntää, että Tempest oli oikeassa.
"Olen pahoillani, rakas. Olen huomannut sen itsekin. Mutta olen varma, että kaikki selviää kyllä."

Tempestkin toivoi sitä ja puristi miehen kättä omiensa välissä.
"Pitäisikö sinun alkaa nähdä terapeuttia vaikka useamman kerran viikossa?"

Ajatus tuntui vieraalta.
"Jos se on lääkärin mielestä tarpeen", Tiarnan vastasi ja hieraisi kasvojaan uupuneesti.
"Em, väsyttääkö sinua?"

"Levätään vain lääkärin tuloon saakka", Tempest kannusti ja veti peittoa syrjään, jotta Tiarnan voisi käydä pitkäkseen. Hän saattoi työntää väsymyksen mielestään, koska se oli pienempi paha kuin kuvat ja muistot, jotka palasivat hänen sulkiessaan silmänsä.

Tiarnan häpesi sitä, kuinka uupuneeksi tunsi olonsa. Hän potki kengät jaloistaan ja kömpi sänkyyn, veti tyynyä päänsä alle ja toivoi, että heidän tyttönsä olisivat olleet heidän seuranaan.
"Lepääthän sinäkin?" hän varmisti, ja ojensi kättään kutsuakseen Tempestin kainaloonsa. Sitä kättä, jonka olkavartta ei ollut tikattu veitseniskun jäljiltä.

Tempest nyökkäsi rauhoittaen ja työnsi jalkansa peiton alle, istuen miehen vierellä, osittain tämän kainalossa. Hän voisi valvoa aviomiehensä unta. Kukaan ei voisi yllättää heitä niin.

Tiarnan tutki vaimonsa profiilia.
"Aiotko lukea?"

"Älä huolehdi minusta", Tempest rauhoitteli. Hän viihdyttäisi itseään. Hänellä oli taito jättää todellisuus ja kadota maailmoihin, jotka olivat olemassa vain hänen mielessään – tai olivat olleet. Nyt niistä oli tullut todellisia häkellyttävälle joukolle ihmisiä.

Mutta Tiarnan huolehti.
Ja toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän.
Tempestin lämpö oli lohduttava ja tuuditti hänet nopeasti uneen.

Tempest istui paikallaan valvomassa Tiarnanin unta. Silmät uhkasivat painua kiinni muutaman kerran, mutta hän vastusti unta pysymällä pystyssä.

Lääkäri saapui niin kuin Helen oli luvannut. Vaalea nainen, jolla oli ystävälliset silmät ja joka kurtisti kulmiaan keskittyessään. Siviiliasussa, niin että tämä olisi mennyt kenestä tahansa vieraasta. Tiimin jäsenestä, joka oli tullut selvittämään aikatauluja.
Jos joku olisi siis kiinnittänyt huomiota siihen, mihin huoneeseen nainen meni.
Hän viipyi paikalla kiireettä, kuunteli, mitä Tiarnanilla oli kerrottavana.
Tuntui ymmärtävän, paremmin kuin hän itse.
Siinä vaiheessa, kun hän jäi istumaan heidän makuuhuoneessaan olevaan nojatuoliin ja lääkäri lähti, hän ei ollut aivan varma, mitä olisi ajatellut.

Tempest vaelsi oleskelutilassa lääkärin vierailun ajan, vaikka olisi janonnut kuulla, mitä naisella oli sanottavaa.
Tiarnan ansaitsi yksityisyyttä ja mahdollisuuden puhua vapaasti, myös hänestä tarpeen tullen. Hän ei ollut varmasti helpottanut miehen turvallisuudentunnetta kaikilla typerillä, ajattelemattomilla teoillaan.
Hän pyysi lääkäriltä kuitenkin ohjetta siitä, mitä tehdä, ennen kuin hyvästeli tämän ja sulki sviitin oven. Sitten hän kurkisti makuuhuoneeseen.
"Oletko kunnossa?"

Tiarnan käänsi katseensa ovelle.
"Kaikki hyvin", hän vastasi ja ojensi käsivarsiaan, kutsuen vaimoaan syliinsä. Tai edes halaukseen.

"Mitä lääkäri sanoi?" Tempest kysyi siirtyen lähemmäs ja istuen varovasti Tiarnanin syliin nojatuoliin. Hän kiersi kätensä miehen niskalle.

Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja painoi nenänpäänsä tämän hiuksiin, niin että saattoi hengittää niiden tuoksua.
Turvallista tuoksua.
"Hänen mukaansa tämä on stressireaktio", hän vastasi.
"Se on hyvin tavallista tällaisessa tilanteessa."

"Mitä minä voisin tehdä?" Tempest kysyi silittäen Tiarnanin niskaa. Olisipa hänellä ollut isompi syli, mihin halata mies.

Pidä huolta itsestäsi, Tiarnan vastasi mielessään.
Mutta ääneen hän sanoi:
"Teet aivan riittävästi vain olemalla siinä. Oletko varma, ettei sinulle jäänyt pelkoja?"

Tempest nyökkäsi ja halasi miestä tiukemmin.
"Pelkään sinun puolestasi, tietenkin." Mutta hän oli kokenut öisen vierailijan ennenkin. Takaa-ajo, kamppailu, vyön kilinä – ne kummittelivat hänen muistojaan paljon sinnikkäämmin.

"Ei tarvitse, rakas", Tiarnan vakuutti.
"Helen on tarkastanut turvahenkilökunnan tarpeen, varmuuden vuoksi. Voi olla parempi, jos en liiku hetkeen niin paljon itsekseni."
Ajatus vihlaisi kipeästi.
"Olen pahoillani, etten ole ollut tukenasi."

"Hyvä", Tempest vakuutti. Onneksi Helen osaisi pitää hänen aviomiehensä turvassa.
"Rakas, tietenkin olet ollut tukenani. Olet aina ollut tukenani. Anna minun tukea sinua nyt."

Tiarnan huokaisi ja sulki silmänsä.
"Tarvitsen sinua, rakas", hän myönsi.

Tempest halasi Tiarnania tiukemmin.
"Mitä voin tehdä?" hän vetosi. Hän halusi auttaa miestään.

"Pelkästään se, että olet siinä, on uskomattoman lohduttavaa", Tiarnan vastasi.
"Mutta en halua, että karsit omia menemiäsisi."

Tempest toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän kuin vain olla olemassa.
"Tänään minun ei tarvitse mennä minnekään", hän lupasi. Hän voisi myös pyytää Londonia tyhjentämään huomisen. Ei siksi, että hänen pitäisi karsia, vaan siksi, että hän halusi olla Tiarnanin kanssa.

Tiarnanista tuntui, että hänen oli hieman helpompi hengittää.
"Olen pahoillani."

"Miksi?" Tempest kysyi hämmentyneenä ja katseli miehen kasvoja. Sormet upposivat hopean kirjomiin hiuksiin ja sukivat niitä taakse kasvoilta.

Tiarnan vastasi vaimonsa katseeseen. Myrskysilmät surullisina, mutta kuitenkin läsnä tässä hetkessä olevina.
"Että joudut huolehtimaan minusta."

"Minä haluan huolehtia sinusta", Tempest huomautti.
"Niin kuin sinä aina huolehdit minusta. Eikö se ole avioliiton tarkoitus? Pitää toisistaan huolta?"

Tiarnan halasi Tempestiä hieman tiukemmin.
"On, sitähän se juuri on."
Hän suukotti vaaleita hiuksia.
"Haluaisitko kylpyyn?"

"Haluaisitko sinä? Voisin laittaa sinulle kylvyn valmiiksi", Tempest ehdotti ja silitti tummaa kulmakarvaa. Se olisi jotain konkreettista, mitä hän voisi tehdä.

"Haluaisin", Tiarnan vastasi.
Ja hymähti haikeasti.
"Ikävöin tyttöjämme. Niiden röyhkeys vie ajatukset muualle."

"Minäkin ikävöin niitä", Tempest myönsi ja nousi miehen sylistä, ojentaen kätensä auttaakseen tämänkin ylös.
Hän suuntasi kylpyhuoneeseen ja laittoi hotellin massiivisen ammeen täyttymään, nuuskien tarjoiltuja pulloja oikean tuoksuyhdistelmän löytämiseksi.

Tiarnan seurasi vaimoaan kylpyhuoneeseen, joka taisi olla suurempi kuin monella oli kotonaan.
"Mitä etsit?" hän kysyi, samalla kun alkoi napittaa paitaansa auki.

"Kylpyvaahtoa", Tempest vastasi lorauttaen täyttyvään ammeeseen useammasta pullosta. Hän vilkaisi paljastuvaa rintakehää, mutta painoi katseensa veteen ja sytytti muutaman kylpyä täydentävän tuoksukynttilän altaan päätyyn.

Kynttilöiden olemassaolo yllätti Tiarnanin. Vaikka ei hänen olisi pitänyt olla yllättynyt, tämäntasoisessa hotellissa.
Jonka huoneeseen vieraalla oli mahdollisuus tunkeutua.
Mutta hän ei halunnut ajatella sitä nyt.
"Tuoksuu hyvältä."

Tempest soi miehelle hämillisen hymyn ja kokeili veden lämpötilaa, kun kuohkea vaahto kohosi merkkinä kylvyn valmiudesta. Täydellistä. Sopivan kuumaa.
"Käy vain kylpyyn", hän houkutteli.

Kaikki oli hyvin.
Tiarnan riisui vaatteensa ja laskosti ne huolellisesti puiselle tasolle ennen kuin asteli ammeen viereen. Sydän yritti hermostuttaa häntä tiheillä lyönneillään, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä.
Hän kipusi ammeeseen, varoen loiskuttamasta vettä.

Tempest kielsi itseään katselemasta miestään, ennen kuin tämä oli kylpyvaahdon suojaama. Ehkä hän muistuttaisi Tiarnania mielipuolesta, joka oli janonnut miehen läheisyyttä.
"Haluaisitko yksityisyyttä?"

Tiarnanin myrskysilmät katsahtivat Tempestiä epätietoisina. Halusiko hänen vaimonsa mieluummin vetäytyä omaan rauhaansa? Tekisikö hän väärin, jos vaatisi - ei, pyytäisi - tätä jäämään.
"Jakaisin mielelläni kylvyn kanssasi. Viime kerrasta on kulunut liikaa aikaa."

Tempest soi miehelleen epätietoisen hymyn.
"Mitä jos hieroisin hartioitasi?" hän ehdotti ja pujotti sukkahousut pois hameensa alta, kiiveten istumaan ammeen päätyyn, jotta voisi pujottaa jalkansa kuumaan veteen, Tiarnanin molemmin puolin ja hieroa rakkaansa hartioita.

"Jos tahdot", Tiarnan vastasi ja teki tilaa niin, että Tempest saattoi laskea jalkansa lämpimään veteen.
Hänen merenneitonsa.
"Oliko sinulla tänään mukavaa retkellä?"

Tempest nyökkäsi ja antoi pohkeidensa levätä kevyesti miehen kylkiä vasten. Kädet hieroivat niskaa, hartioita ja yläselkää hellinä.
"Viihdyitkö sinä? Näytit hermostuneelta?"

Tiarnan antoi silmiensä painua kiinni.
"Se oli mukavaa", hän vastasi.
"Mukavampaa, jos en olisi ollut niin hermostunut. Mutta retki oli mukava."

"Olen kiitollinen, että veit minut sinne", Tempest vastasi kuljettaen sormiaan hartioita pitkin ja nuuskien hiljaa miehen hiusten tuoksua.
"Olet aina niin huomaavainen."

"Haluan vain, että olet onnellinen", Tiarnan vastasi.
"Odotatko matkaa sisaresi ja Montgomeryn kanssa?"
Saarelle. Saari olisi vapaa uhkaavista henkilöistä.

"Toki", Tempest vastasi.
"Huvila oli upea." Kaikki muu oli ollut upeaa paitsi tapa, jolla hän käyttäytyi.
"Minäkin haluan, että sinä olet onnellinen."

"Kilpikonnatkin olivat upeita", Tiarnan totesi, hymy suupieltään nykäisten.
"Mitähän David-kilpikonnalle kuuluu."

"Toivottavasti hyvää", Tempest vastasi.
"Oletko sinä kaivannut takaisin sinne?" hän kysyi varovasti.

"Meillä oli siellä mukavaa", Tiarnan vastasi.
Vaikka saareen liittyi myös synkkiä muistoja.
"Ehkä voisimme aikaistaa lähtöä. Ellemme sitten päädy matkustamaan Islantiin ensin."

"Ehkä meidän on parasta järjestää matka häiden ja häämatkan jälkeen", Tempest pohti. Sitten joskus, kun Murielilla olisi sille hyvää aikaa.

"Kenties", Tiarnan myönsi.
Vaikka jos olisi voinut, hän olisi vienyt vaimonsa saarelle vaikka heti. Pitääkseen tämän turvassa.
"Kaipaatko jo kotiin?"

"Täälläkin on hyvät puolensa", Tempest totesi yrittäen olla ajattelematta lentomatkaa kotiin. Tai Lontoon kodin muistoja.
"Kaipaatko sinä kotiin? Tai Skotlantiin?"

"Kotini on siellä, missä sinä olet, rakas", Tiarnan vastasi ja avasi silmänsä. Hän käänsi päätään, niin että näki Tempestin kasvot.
"Missä sinä tunnet olosi hyväksi?"

Tempest oli hiljaa hieroessaan miehen hartioita. Hän ei voinut vastata 'samoin'. Hän ei tuntenut oloaan hyväksi ruuhkaisissa juhlissa tai kameroiden edessä, lentokoneessa tai matkustaessa. Vaikka Tiarnan olisi siellä.
"Oloni on hyvä nyt", hän vakuutti halaten miestä varovasti lähemmäs jaloillaan.

Tiarnan ojensi kättään silittääkseen vaimonsa poskea.
"Haluaisitko tehdä jotakin, kun olemme vielä täällä? Käydä jossakin?"

Tempest sulki hetkeksi silmänsä ja nautti hellyyden eleestä.
"Minulla tulee olemaan myöhemmin viikolla joitain työasioita hoidettavana, niin kuin Good Morning American lähetys New Yorkissa, mutta olen tyytyväinen vain ollessani kanssasi. Entä sinä? Haluaisitko tehdä jotain? Milloin palaat kotiin?"

Tiarnan joutui myöntämään, ettei tiennyt aikataulustaan. Hänen olisi tarkistettava se. Helen oli varmasti huolehtinut asiasta hänen puolestaan.
"Minulla ei ole kiirettä", hän vastasi.
"Voisin tulla mukaasi New Yorkiin."

Tempest kumartui painamaan kevyen suudelman Tiarnanin ohimolle.
"Olet kultainen, kiitos." Ehkä hän selviäisi lentomatkasta, jos Tiarnan olisi hänen kanssaan. Vaikka lentokoneen ajattelu sai pahoinvoinnin kouristamaan vatsaa.
"Haluaisitko tehdä täällä jotain? Oletko käynyt usein luonnonpuistoissa?"

"En täälläpäin", Tiarnan vastasi ja nojautui hieman lähemmäs vaimoaan, sikäli kuin se oli mahdollista.
"Voisimme käydä Broadwaylla New Yorkissa. Katsomassa jonkin musikaalin."

"Se olisi ihanaa", Tempest vakuutti ja hipaisi tummia hiuksia, ennen kuin palasi hieromaan miehen hartioita.
"Onko sinulla mielessä jotain tiettyä showta?"

Tiarnan kallisti päätään niin, että saattoi katsella vaimoaan.
"Minkä sinä haluaisit nähdä, rakas?"

"Minkä tahansa", Tempest vakuutti. Kaikki.
"Ehkä jonkin, joka ei ole Lontoossa."

"Sääli, että emme ehtineet nähdä Davidia enää Kummituksena", Tiarnan pohti. Vaikka toisaalta, Kummituksen rooli oli hyvin traaginen.
"Toivon, että uusi rooli tekee hänelle hyvää."
Rooli, joka oli omalla tavallaan syvä, mutta ei kuitenkaan synkkä.
Voisivatkohan he käydä katsomassa musikaalia turvallisesti? Ilman, että Emmie joutuisi vaaraan?
Huolestunut juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.

"Mitä mietit, rakas?" Tempest kysyi tuntiessaan mietteliään hiljaisuuden.

Tiarnan oli aikeissa vastata "en mitään", mutta se olisi ollut valhe. Ja vaikka hän olisi sanonut niin suojellakseen vaimoaan totuudelta, se ei olisi ollut oikein.
"Haluaisitko mieluummin nähdä musikaalin sisaresi kanssa?"

"En tietenkään. Miksi luulisit niin?" Tempest kysyi hämmentyneenä.
"Ahdistaako sinua mennä teatteriin?"

"Ei", Tiarnan vastasi nopeasti.
"En vain... Halua, että joudut vaaraan."

"En minä ole se, joka joutuu vaaraan", Tempest muistutti. Tiarnan oli se, joka herätti häkellystä minne vain meni.

"Mutta se, että olet minun seurassani..." Tiarnan aloitti ja kurtisti kulmiaan.
Tekee sinusta kohteen.
"Olen pahoillani. Tämä on älytöntä. Totta kai me voimme mennä teatteriin."

"En minä pelkää omasta puolestani", Tempest muistutti kuljettaen käsiään miehen niskalla.
"Auttaako, jos sinulla olisi mukanasi pari henkivartijaa?"

"Luultavasti se olisi viisasta", Tiarnan vastasi.
Toistaiseksi. Kunnes asiat rauhoittuisivat.
"Miltä se sinusta tuntuisi?"

"Haluan vain, että sinä olet turvassa. Turvamiehet tuntuvat hyvältä keinolta varmistaa se", Tempest vakuutti.

Tiarnan toivoi, että se riittäisi.
Ja silti ajatus teatterista sai hänet hermostumaan. Miltä Aidasta täytyikään tuntua, kun tämän maailma oli mullistunut hulluksi.
"Ehkä teemme niin. Voin tarkistaa esitysten aikataulut ja varata liput, jos tahdot."

"Olet kultainen, kiitos", Tempest vastasi ja kumartui painamaan suudelman miehen ohimolle.

Tiarnan käänsi päätään niin, että saattoi yrittää koskettaa huulillaan Tempestin huulia.

Tempest epäröi hetken, ennen kuin painoi suudelman Tiarnanin huulille. Hän ei ollut varma, oliko mies suudellut häntä välikohtauksen jälkeen.

Tiarnankaan ei ollut varma.
Eikä halunnut ajatella.
Suudelman loputtua hän kosketti vaimonsa poskea.

Tempest painoi katseensa häivähdys hämillistä hymyä suupielissään. Sitten hän suoristautui ja jatkoi hartioiden hierontaa.
"Onko jotain, mitä haluaisit tehdä huomenna?"

Vesi alkoi hiljalleen muuttua viileämmäksi, mutta se ei Skotlannin poikaa säikäyttänyt.
Hän nautti kosketuksesta harteillaan.
"Millainen päivä sinulla on huomenna, rakas? Voisi olla hyvä ajatus käydä jossakin."
Sen sijaan, että linnoittautuisi pelon ajamana hotellihuoneeseen.

"Pyydän Londonia pitämään huomisen vapaana", Tempest lupasi.
"Yritän ehkä kirjoittaa vähän." Hän oli saanut inspiraation kirjoittaa kaikkea muuta paitsi Awakeningin kuudetta osaa. Ja nyt kolme kirjaa olivat kesken ja myöhässä yhtä aikaa.
"Mutta lähden toki kanssasi ulos, jos haluat mennä. Ehkä jotkin ystäväsi haluaisivat käydä syömässä?"

"Aivan", Tiarnan vastasi ja tunsi syyllisyyttä siitä, kuinka helposti unohti, että hänen vaimonsa oli työstämässä kirjaa. Se, että Tempest päätti kirjoittamisaikataulustaan itse, ei tarkoittanut, että aikataulu olisi ollut yhtään sen väljempi kuin kenenkään muunkaan.
"Ehkä voisimme käydä ajelulla ja sen jälkeen syömässä?"

"Se olisi ihanaa", Tempest vakuutti ja halasi miestä kevyesti jaloillaan. Sormenpäät silittivät niskaa ja siirtyivät sitten hiuksiin, hieroen ohimoita ja vaeltaen tummien suortuvien lomassa.
"Haluatko ajaa itse? Wolfie varmaan lainaisi vuokra-autoaan, ellet haluaisi vuokrata jotain erityisen hienoa."

Tiarnanin silmät painuivat kiinni.
"Ajaisin mielelläni itse", hän vastasi ja nautti kosketuksesta hiuksillaan.
"Tahtoisitko sinä, että vuokraisimme toisen auton?"

Tempest pudisti päätään. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt autojen päälle – mitä nyt oli kiintynyt pieneen, vaaleanvihreään kirppuun, joka oli jaksanut kuljettaa häntä opiskeluajoista saakka.
"Voisin myös tilata meille huonepalvelusta eväät – tai minä voin käydä hakemassa pikaruokaa", hän ehdotti. Ehkä he voisivat ajaa jollekin kauniille, rauhalliselle paikalle tai syödä eväitä auton suojassa. Hän pelkäsi väkijoukon reaktiota, jos Tiarnan ilmestyisi ravintolaan.

"Eväsretket ovat mukavia", Tiarnan myönsi ja tunsi, kuinka kireys hiljalleen irrotti otteensa hänen kehostaan.
Kun hän ei pysähtynyt ajattelemaan.
"Tilaa huonepalvelusta mitä haluat, rakas. Halloumleivät ovat täällä todella hyviä."

Tempest silitti hiuksia taakse Tiarnanin kasvoilta ja kannusti miestä nojaamaan takaraivonsa hänen vatsaansa vasten.
"Teen niin. Haluatko kutsua ystäviäsi mukaan?"

Tiarnan teki juuri niin, nojasi päätään taaksepäin.
"Mieluiten olisin sinun kanssasi kahden", hän myönsi, hymy suupielissään.

Vatsanpohjaa kutitti lämmöstä, vaikka sanoihin ei nyt varmasti sisältynyt mitään enempää.
"Ollaan kahden", Tempest lupasi ja kumartui painamaan suudelman miehen otsalle.
"Onko vesi kylmää?"

Tiarnan avasi silmänsä ja katsahti vaimoaan.
Kaikki oli hyvin. Tempest oli edelleen siinä.
"Se alkaa viiletä", hän myönsi.
"Taitaa olla aika nousta."

Tempest nyökkäsi ja nousi ylös, jotta saattoi ojentaa Tiarnanille ison, pehmeän pyyhkeen. Sitten hän jäi odottamaan kylpytakin kanssa, auttaakseen sen miehen ylle, pitäen katseensa lattiassa. Ehkä Tiarnan ei haluaisi tulla katselluksi.

Tiarnan nousi ammeesta ja huuhteli vaahdon iholtaan ennen kuin otti vastaan pyyhkeen. Ja kietoutui seuraavaksi kiitollisena kylpytakkiin, jonka Tempest auttoi hänen ylleen.
Hän ojensi käsivarttaan vetääkseen vaimonsa lähelleen.

Tempest painautui hetkeksi Tiarnanin rintaa vasten, mutta johdatti miehen sitten hiljaiseen makuuhuoneeseen. Hän veti peittoa syrjään sängyltä, sytytti yöpöytien lamput hämärään ja nosti tietokoneensa yöpöydälle valmiiksi.
"Tule sänkyyn. Nukuttaako sinua jo?"

Tiarnan painoi suudelman vaimonsa hiusten joukkoon ja hengitti sisäänsä tämän tuoksua. Sitten hän päästi tämän otteestaan, jotta saattoi siirtyä etsimään itselleen puhtaan t-paidan ja bokserit.
Hetken hänen ajatuksensa yrittivät vaeltaa, mutta hän keskittyi Tempestiin.
"Voisin lukea hetken ennen nukkumaanmenoa. Oletko sinä väsynyt, rakas?"

Tempest pudisti päätään.
"Tule vain sänkyyn", hän kannusti. Hän ei muistanut milloin oli viimeksi nukkunut hetkellisiä torkahduksia kauemmin, mutta ei halunnut sulkea silmiään. Hän voisi kirjoittaa ja valvoa Tiarnanin unta.

Tiarnan kipusi sänkyyn ja nykäisi tyynyjä selkänsä taakse. Pitkään unohduksissa ollut kirja odotti häntä yöpöydällä.
Ehkä se veisi hänen ajatuksensa taas toisaalle.
"Oletko sinä saanut nukuttua, rakas?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vakuutti. Unet ja muistot eivät voineet satuttaa.
"Mitä kirjaa luet?"

Tiarnan kohotti koirinkorville kulunutta kirjaa.
"Kapteeni Nemo ja Nautilus", hän vastasi, ja hymy häivähti myrskysilmissä.
"Olen lukenut tämän jo monta kertaa, mutta lapsuuden lempikirjoihin on mukava palata silloin tällöin."

"Sitä en taidakaan tuntea. Kerro minulle siitä", Tempest vetosi ja pöyhi peittoa pesäksi ympärilleen.

Vain heidän tyttönsä puuttuivat. Muuten he olisivat voineet olla kuin kotona.
"Kirja kertoo merentutkijasta, Aronnaxista, joka lähtee etsimään mereltä huhuttua hirviötä. Sellaisen sijaan tämä löytääkin sukellusveneen, joka kuuluu salaperäiselle kapteeni Nemolle", hän kertoi.
"Haaveilin poikana pääseväni joskus sukellusveneen kyytiin."

"Niinkö?" Tempest kysyi ja hivuttautui varovasti lähemmäs, ujuttautuen peiton alla miehensä kainaloon. Hän kietoi käden miehen vatsalle.
"Lukisitko ääneen vähän aikaa, kiltti?"

"Minun on myönnettävä, että mielikuvani sukellusveneistä oli siihen aikaan huomattavasti romanttisempi, kuin mitä se todellisuudessa on", Tiarnan naurahti ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille.
"Totta kai, rakas. Voisin aloittaa aivan alusta."

"Ei, ei - jatka siitä, missä olit menossa", Tempest vetosi. Hän ei halunnut häiritä lukemista. Hän halusi vain kuulla miehen äänen ja tuntea tämän lämmön vierellään.

"Hyvä on", Tiarnan lupasi ja avasi kirjan kohdasta, jonka merkkinä oli valokuva heidän tytöistään. Tai Leelasta, Nyssasta ja Nasreenista. Sekä Romanan takapuolesta.
Kuva oli Tiarnanin mielestä hyvin osuva.
Hän jatkoi lukemista luvusta, johon oli jäänyt.

Tempest painoi poskensa rintakehää vasten ja kuunteli sykettä sen alla. Miten kaunis Tiarnanin ääni oli.
Miehen pitäisi äänittää enemmän äänikirjoja.
Tempest uppoutui tarinaan, mutta vaikka hän kuinka halusi kuunnella, tuskin kappaletta myöhemmin hän oli lipsahtanut syvään, unettomaan uneen.

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan huomasi Tempestin nukahtaneen.
Hän ei kuitenkaan lopettanut lukemista, vaan jatkoi vielä luvun. Ehkä kaksi.
Kunnes hän itsekin nuokahti uneen, kirja rintakehänsä päällä. Kuin vanha mies.

Maanantai 24. helmikuuta 2020, keskipäivä, Four Seasons Hotel, Manhattan, New York City

Hohtavanvalkoiset lakanat tuoksuivat hyvältä. Tempest oli haistellut niitä hyvän tovin, maatessaan Four Seasonsin Presidential Suiten ylellisellä parisängyllä vatsallaan, kasvot patjaa vasten painettuna. Guccin sirot, valkoiset avokkaat edelleen jaloissaan.
Hän oli melko varma, että voisi jälleen pahoin, jos nousisi.
Hän ei ollut onnistunut pitämään paljoa muuta vatsassaan kuin vettä viikonlopun ajan, jännittäessään ensin lentomatkaa ja sitten aamun livelähetystä Good Morning Americassa. Sen hän mieluiten unohtaisi kokonaan. Häntä ei ollut luotu esiintymään kameroille. Koko kehoa poltti, kun hän muisteli kuinka räpytteli eksyneenä lukemattomien silmäparien edessä, pää täysin tyhjänä. Hapuili kasaan vastauksia kysymyksiin, jotka nekin haihtuivat mielestä paniikin kietoessa kynsiään hänen mieleensä.
Sentään se oli nyt ohi.

Sviitin makuuhuoneen ovensuussa seisonut Tiarnan astui hiljaa sisään ja istahti varovasti sängyn laidalle.
"Rakas", hän kutsui pehmeästi ja kosketti vaimonsa selkää.
"Onko kaikki hyvin? Haluaisitko jotain juotavaa?"

Tempest mumisi patjaa vasten, häivähdys tuskastunutta turhaumusta epäselvissä sanoissa.
"En tarvitse mitään", hän ilmaisi selkeämmin, nostamatta päätään.
"Miten sinä voit?"

Tiarnanin kulmien välissä oli huolestunut juova.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti ja silitti Tempestin selkää.
"Oletko varma, ettei mikään maistuisi, rakas? Menet pian heikkoon kuntoon."

"Onko sinulla mitään, mikä kumittaisi tämän aamun pois?" Tempest kysyi patjan uumenista. Vielä yksi tällainen esiintyminen, ja hän lukkiutuisi erakoksi maan syrjäisimpään kolkkaan.

"Rakas..."
Tiarnan siirsi kätensä silittämään Tempestin yläselkää.
"Miksi toivot sitä?"

"Koska nöyryytin itseäni. Taas", Tempest vastasi ääni särkyen, mutta kokosi itsensä, ennen kuin kohottautui istumaan huone silmissä kevyesti kieppuen.
"Miksi minun täytyy olla näin säälittävä ja kömpelö?"

"Rakas..."
Tiarnan yritti kietoa käsivartensa Tempestin ympärille halatakseen tämän kylkeensä.
"Olet aina hurmaava."

Tempest tuhahti halveksuen ja nappasi vesipullon yöpöydältä, nojautuen sitten Tiarnanin kylkeen.
"Pahastutko, jos minusta tulee pahamaineinen erakko ja hullu kissanainen?"

"Rakas", Tiarnan vetosi ja painoi suukon vaimonsa hiuksiin.
"Tiedäthän, että rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet, olit sitten kuinka pahamaineinen erakko tai hullu kissanainen tahansa?"
Hän silitti Tempestin kylkeä.
"Kuinka hullusta kissanaisesta me puhumme? Määrällisesti."

Suupielet nousivat väkisin hymyyn, vaikka silmiä kirveli edelleen aamun ahdistus ja häpeä. Tempest pukkasi Tiarnanin kylkeä ja nojautui lähemmäs.
"Ajattelin legendaarista statusta. Joten ehkä muutama sata."

Tiarnaniakin hymyilytti.
"Ahaa", hän vastasi ja yritti hakea kasvoilleen vakavaa ilmettä.
"Ehkä minun pitäisi siinä tapauksessa ostaa meille kokonainen kerrostalo."

Tempest hymyili ja nosti päätään niin, että saattoi painaa kiitollisen suudelman miehen poskelle.
"Sopisiko sellainen Lewiksen saarelle?"

Ainakin Tempest hymyili.
"Jaa", Tiarnan pohti ja hieraisi vapaalla kädellä leukaansa.
"Haluaisitko mieluummin kartanon? Sinnekin mahtuisi kissojen lauma."

"Luultavasti pitäisin eniten merenrantamökistä", Tempest vastasi ja jäi katselemaan miehen profiilia.
"Pienestä, jossa on kaksi kerrosta ja vain muutama huone. Aito takkatuli, merinäköala ja oma ranta. Ehkä minun pitäisi harkita uudelleen kissojen määrää."

"Joko se, tai ehkä minun on vain muutettava venevarastoon, niin että mökkiin mahtuu muutama kissa enemmän", Tiarnan pohti suupieli nykäisten.
Ja jäi tutkimaan vaimonsa kultaisia silmiä.
"Pitäisitkö sinä sellaisesta todella? Omasta merenrantamökistä."

"En voisi olla ilman sinua", Tempest muistutti ja katseli miehensä kasvoja kaivaten.
"Pitäisin. Toki Lontoossa on omat logistiset puolensa."

"Minä lähettäisin sinulle valomerkkejä venevajani ikkunasta", Tiarnan vastasi huvitusta äänessään.
Ja vakavoitui sitten.
"Rakas, me voisimme hankkia sellaisen."

Tempest katseli Tiarnania haikeasti ja kosketti miehen kättä. Hän kaipaisi miestään liikaa. Fyysisesti vierellään. Pieni, levoton ääni hänen sisällään pelotteli, että mielipuolen öinen vierailu oli saattanut syödä sen osan heidän avioliittoaan.
"Ehkä meillä on tarpeeksi", hän sanoi painaen katseen käsiinsä.
"Sinulla on linnakin."

"Minulla on linnakin", Tiarnan myönsi.
"Mutta se ei ole vain meitä varten."
Hän silitti vaimonsa kylkeä.
"Voisimme hankkia mökin vain meille. Sellaisen, johon on helppo vetäytyä syrjään maailmalta, jos siltä tuntuu."

"Haluaisitko sellaisen Lewiksen saarelta? Tai ihan oman saaren Skotlannista?" Tempest kysyi tutkien sormiaan.

Tiarnan yritti tavoittaa vaimonsa katseen.
"Mistä sinä haluaisit sellaisen?" hän kysyi houkutellen.
Hän itse rakasti saaria, mutta niille oli aina mutkikkaampaa päästä.

"Olisi ihanaa, että pääsisit kunnolla kotiin silloin tällöin. Skotlanti on hyvin inspiroivaa seutua. Ehkä perheesikin olisikin helpompi kyläillä siellä", Tempest pohti ja painoi päänsä vasten Tiarnanin olkapäätä.

Tiarnan painoi suukon vaimonsa hiusten joukkoon ja toivoi, että itseinho - tai mistä ikinä olikaan kyse - jättäisi tämän taas rauhaan.
"Meille kaikille tekisi hyvää päästä välillä meren ääreen."

"Se on totta. Milloin sinun pitää palata kuvauksiin?" hän kysyi sulkien silmänsä pienestä hellyyden osoituksesta.

Tiarnan ei halunnut ajatella sitä vielä.
"Toistaiseksi minulla ei ole mitään kiirettä", hän vakuutti.
"Joko sinä tiedät, milloin pääset matkustamaan kotiin?"

"En vielä", Tempest vastasi ja katsahti miestä silmäkulmastaan. Hän epäili, että Tiarnan lykkäsi töihin paluuta. Toivottavasti ei hänen takiaan.
"Varmaankin työskentelen elokuvien parissa jonkin aikaa. Tiedäthän, että voit palata kuvauksiin milloin vain haluat?"

"Tiedän", Tiarnan vakuutti ja silitti vaimonsa kylkeä.
"Kaipaatko sinä jo kotiin?"

"Kaipaan pieniä rakkaitani", Tempest myönsi. Hän kaipasi myös Skotlannin maisemia ja englantilaista kulttuuria, mutta ei lentomatkaa kotiin. Ja nyt kun hän oli selvinnyt tänne, oli vain järkevää työskennellä täällä.
"Entä sinä?"

Tiarnan mietti asiaa hetken. Hän harvoin kaipasi tiettyyn paikkaan, kotiin. Sen sijaan hän kaipasi vaimonsa luo.
"Minullakin on ikävä karvanaamoja", hän hymähti.
"Vaikka Romana tuskin tuntee samoin minusta."

"Sekin rakastaa sinua. Ainakin se tietää, kuinka paljon minä rakastan sinua", Tempest vastasi painaen nenänsä miehen olkavartta vasten, hengittäen sen tuoksua. Romana usein tuijotti heitä syyttävällä paheksunnalla yöpöydältä, jos he unohtuivat toistensa kosketukseen.

Tiarnan naurahti.
"En olisi siitä niin varma", hän esitti epäilyksensä ja katseli vaimoaan.
"Oletko nähnyt, kuinka se katsoo minua?"

"Sillä on vain epäilevä katse", Tempest vakuutti ja silitti sormenpäillään Tiarnanin käsivartta.
"Rakas... Tekeekö kosketukseni olosi epämukavaksi?"

Tempestin vastaus sai Tiarnanin nauramaan.
"Niin tietenkin, olisihan minun pitänyt ymmärtää", hän myönsi, ennen kuin kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

Tempest painoi katseen vesipulloon, joka makasi pitsiverhoillun helman päällä puoliksi juotuna.
"Se, mitä tapahtui, järkytti sinua kovin. Ja sen jälkeen et ole varsinaisesti hakeutunut lähelleni, niin kuin ennen. Ajattelin, tekeekö kosketukseni olosi epämukavaksi."

"Mitä? Ei tietenkään, rakas", Tiarnan vakuutti.
"Olen pahoillani, jos olen saanut sinut tuntemaan niin. Minä..."
Hän kurtisti kulmiaan.
"Se... En tosiaan ole ollut oma itseni sen jälkeen. Mutta se ei johdu sinusta, rakas."

Tempest halusi uskoa Tiarnania.
"Voisinko tehdä jotain?" hän kysyi hakien varovasti miehen kättä omiensa väliin.

Tiarnan käänsi kättään niin, että Tempest voisi halutessaan punoa heidän sormensa ristikkäin.
"Sinä teet jo valtavan paljon vain olemalla siinä."

Tempest katsahti miestään levottomana. Sormenpäät silittivät rystysiä, ennen kuin sormet punoutuivat lomittain.
"Jotain enemmän kuin vain olla olemassa."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi juova.
"Mutta jo olemassaolosi tekee minut hyvin onnelliseksi."

"Tiarnan", Tempest vetosi tuskastuneena. Se oli ollut rooli, jossa hän oli ollut koko ikänsä. Ole vain siinä, kyllä me muut hoidamme. Pääsit vasta sairaalasta, teet tarpeeksi vain olemalla siinä.
"Haluan tehdä jotain. Jotain. Voisinko tehdä jotain hyväksesi? Voisinko... Koskettaa sinua jotenkin?"

Tiarnan käänsi katseensa vaimoonsa.
"Em..."
Kaikki hyvin. Ei ole mitään syytä huoleen.
Mutta hän ei sanonut niin.
Sen sijaan hän kumartui suutelemaan Tempestin huulia.

Ehkä oli ollut virhe sanoa mitään. Painostiko hän Tiarnania? Suuteliko mies häntä velvollisuudesta?
Tempest vastasi suudelmaan epävarmasti ja vetäytyi sitten kauemmas, kietoen käsivarret ympärilleen.
"Rakas, ei sinun tarvitse. Ymmärrän kyllä. Haluaisin vain tehdä jotain hyväksesi."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi juova.
"Em", hän vetosi ja ojensi käsiään, kutsuen vaimoaan syliinsä.
"Kaikki on hyvin."

Kaikki ei ollut hyvin. Kultaiset silmät vetosivat niin, kun Tempest katsahti miestä.
"Tiedäthän, ettei sinun tarvitse olla lähelläni, jos se ei tunnu hyvältä? Tai jos muistutan sinua siitä...Naisesta." Hän kosketti varovasti miehen olkapäätä, epäröiden syliin istumista.

Tiarnanin kädet pysyivät kutsuvan ojennettuina.
"Rakas", hän vetosi.
"Et sinä muistuta."

Tempest istui alas levottomana, nojautuen miehen rintakehää vasten.
"Minun ei olisi pitänyt sanoa mitään. Olen pahoillani. Olen typerys."

"Rakas", Tiarnan vetosi uudelleen.
"Et puhuisi noin. On totta, että en ole ollut oma itseni. Mutta ei minua ahdista sinun läheisyytesi, vaan..."
Hänen kulmansa painuivat syvempään kurtistukseen.

Tempest painoi päänsä Tiarnanin olkapäälle, kätkien kasvonsa paidan kaulukseen.
"Vaan?" hän kysyi piirtäen paidan rintamukseen hajamielisin sormenpäin.

Tiarnan halasi vaimoaan hieman lujemmin.
"Se, että joudut näkemään sen. Minusta tuntuu, kuin olisin pettänyt sinut. Pettänyt sinua."

"Rakas", Tempest vetosi levottomana.
"Minä olen pahoillani, että niin tapahtui enkä ollut tarpeeksi rohkea estämään häntä. Miksi sinusta tuntuu, että olisit pettänyt minua?" Oliko Tiarnan nauttinut vieraan naisen tavasta suudella ja olla lähellä?

Tiarnan painoi kasvonsa lähemmäs, niin että saattoi hengittää Tempestin hiusten tuoksua.
"En ole varma", hän myönsi.
"Se kaikki vain tuntuu niin väärältä. Se, mitä tapahtui, mitä sanoin..."

Mutta Tempest ymmärsi. Ja oli totta, että ainakin suuri osa faneista vakaasti uskoi, ettei hän ollut mitään. Ei olisi ihme, vaikka Tiarnan päätyisi samaan lopputulemaan.
"Tuntuuko sinusta, että minä petin sinua sen... Miehen kanssa? Joka murtautui kotiimme."

"Mitä?"
Koko Tiarnanin keho jännittyi ja sydän alkoi hakata nopeammin.
"Et tietenkään! Rakas, minä en voisi koskaan kuvitella sellaista."

"Miksi tunnet niin tästä?" Tempest kysyi hieraisten ohimoaan poissaolevasti miehen hartiaa vasten.
"Minä en näe, että olisit tehnyt mitään väärää."

"Koska sinä et voinut mitään sille, mitä tapahtui", Tiarnan vastasi.
Ja häpesi, sillä hänen mielessään lause jatkui suurinpiirtein sanoilla 'koska olet nainen'. Oli hirvittävää huomata, että ajatusmalli, jota hän muutoin olisi pitänyt seksistisenä, eli hänen mielessään.
"Minä taas... En voi olla ajattelematta, että olisin voinut tehdä jotakin toisin."

"Minä olen kiitollinen, ettet tehnyt. Olit suojaton, hän oli häiriintynyt ja aseistettu", Tempest muistutti.
"Ja minäkin ajattelen, että olisin voinut tehdä jotain. Olla älykkäämpi. Nopeampi. Taistella vastaan rajummin. Mutta en voi muuttaa mennyttä."

Tiarnan halasi vaimoaan hieman tiukemmin.
"Tuntuu, että petin sinut silloinkin", hän myönsi.
"Minun olisi pitänyt olla... enemmän. Pitänyt olla turvanasi."

"Ei, rakas. Olen niin kiitollinen, ettet ollut siellä. Luoja tietää, mitä se mies olisi tehnyt." Tempest kietoi kätensä Tiarnanin vyötärölle.
"Et ole koskaan pettänyt minua."

Tiarnan tunsi tutun karheuden kurkussaan ja yskähti selvittääkseen sitä. Luomien takana poltteli, ja hetken hänestä tuntui siltä, että ainoastaan Tempestin läsnäolo kiinnitti hänet tähän hetkeen.
Hänen vaimonsa.
"Olen silti pahoillani."

"Minäkin sinun puolestasi." Tempest halasi miestä tiukemmin kuullessaan karheuden äänessä.
"Mitä se nainen teki sinulle?"

Halaus tuntui hyvältä.
"En voi olla ajattelematta, mitä jos hän olisi ehtinyt pidemmälle", Tiarnan vastasi hiljaa.
"Tai jos hän olisi satuttanut sinua."

Ehkä Tiarnan ei halunnut puhua asiasta.
"Mitä tarkoitat?"

Tiarnan nielaisi.
"En muista siitä paljoakaan", hän vastasi.
"Siitä, mitä tapahtui. Ja samaan aikaan muistan paljonkin. Se kaikki vain tuntuu... Kuin unelta. Niin kuin... Melkein kuin tuntisin vieläkin hänen kosketuksensa. Se oli väärin."

Tempest halasi miestään tiukasti. Hän ymmärsi. Muistot vierailivat unissa ja ilmestyivät varjoista.
"Toivon, että olisin voinut estää häntä. Olisin voinut tarttua hänen käteensä aikaisemmin."

"Rakas, sinä et olisi voinut tehdä mitään enempää", Tiarnan vetosi.
"Minun jos kenen olisi pitänyt suojella sinua."

"Ei hän välittänyt minusta", Tempest muistutti. Hän oli vain ollut tiellä. Mutta hän olisi voinut olla tunkeilijan ja rakkaansa välissä.
"Sinä teet enemmän kuin olisi kohtuullista."

Tiarnan hengitti vaimonsa tuoksua ja yritti keskittyä siihen, miltä tämän keho tuntui hänen sylissään.
"Olen nähnyt unia", hän aloitti.
"Joissa menetän sinut."

"Mitä niissä tapahtuu?" Tempest kysyi tuntien kipeän vihlaisun omasta ajattelemattomuudestaan. Hän kiipesi hajareisin Tiarnanin syliin, jotta saattoi kiertää kädet miehen niskalle ja tutkia rakkaita myrskysilmiä.

Tiarnan vastasi kultaisten silmien katseeseen.
"Joskus olemme hotellissa, joskus kotona. Toisinaan herään unessa ja tajuan, että sinulle on tehty pahaa. Että olet... Et hengitä enää."
Hänen oli koottava itseään hetki.
"Toisinaan tulen kotiin tai hotellihuoneeseen ja löydän sinut hengettömänä."

Tempest tutki harmaita silmiä kipeän myötätuntoisena. Hän oli niin pahoillaan.
"Onko mitään, mitä voisin tehdä?"

Ole vain siinä, Tiarnan vastasi mielessään. Mutta hän oli sanonut niin jo aiemmin. Ehkä se ei ollut se, mitä Tempest kaipasi. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen - kun tilanne oli ollut päinvastainen - hänkään ei olisi tyytynyt sellaiseen vastaukseen.
"Onko liian rankkaa, kun puhun tästä sinulle?"

"Ei! Haluan kuulla. Kaiken", Tempest vakuutti vilpittömästi ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, sukien niitä taakse komeilta kasvoilta.
"Kerro lisää."

Tiarnan toivoi, että Tempest puhui totta.
"Pelkään menettäväni sinut", hän vastasi.
"Ja kun se... nainen tunkeutui huoneeseemme... Se oli lähempänä kuin aikoihin."

Tempest silitti tummia hiuksia ja nojautui halaamaan miestä tiukasti.
"Ymmärrän. En tiedä, mitä tekisin, jos näkisin sellaisia unia sinusta. Tapahtuuko niissä muuta?"

Tiarnanin pää kallistui silitystä kohti.
"Joskus olen eksyksissä pimeässä rakennuksessa", hän vastasi.
"Enkä löydä sinua. Ja joskus... Joskus seison aalloissa ja näen sinun katoavan, enkä voi tehdä asialle mitään."

Sydän löi kipeänä. Oli anteeksiantamatonta, miten hän oli satuttanut rakkaintaan.
Tempest painoi anteeksipyytävän suudelman miehen poskipäälle.
"Voi rakkaani. Onko mitään, mitä voisin tehdä? Herättäisitkö minut, jos näet painajaisia?"

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova. Tempest tarvitsi unensa.
Hän oli jo aikeissa kieltäytyä, mutta epäröi sitten.
"Toivoisitko minun tekevän niin?"

"Totta kai", Tempest vakuutti. Se olisi edes jotain, mitä hän voisi tehdä. Lohduttaa rakkaintaan, halata tätä ja auttaa nukahtamaan parempiin uniin.
"Haluan olla tukenasi."

Tiarnan hengitti vaimonsa tuttua tuoksua, joka muistutti häntä siitä, että tämä oli todellinen.
"Herättäisithän sinä minut?" hän varmisti.
"Jos näkisit painajaista."

Tempest oli aikeissa vakuuttaa niin, vastata mitä Tiarnan taisi toivoa kuulevansa.
"Luultavasti en, jos voisin välttää sitä", Tempest myönsi silittäen miehen hiuksia.
"Minun painajaiseni ovat usein muistutuksia siitä, miten olen satuttanut sinua tai perhettäni." Tai hetkistä laatikoissa hänen mielensä perällä.
"Kaikista vähiten haluan silloin vielä keskeyttää unesikin."

Tiarnanin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Rakas", hän vetosi.
"Sinun ei tarvitse kestää yksin."

Tempest painoi otsansa Tiarnanin hartiaa vasten ja oli hetken hiljaa.
"Minua lohduttaa se, että olet siinä. Kuuntelen hengitystäsi ja kaikki on hyvin."

Tiarnan silitti vaimonsa selkää.
"Toivon, että voisin tehdä enenmän", hän myönsi.
"Suojella sinua painajaisilta."

"Sinä olet jo niin paljon, rakas. Painajaiset eivät voi satuttaa", Tempest muistutti.

Aina se ei tuntunut siltä. Silloin, kun painajainen herätti keskellä yötä, ja haamukuvat pakottivat valvomaan aamuun.
Tiarnan halasi vaimoaan.
"En lakkaa ihmettelemästä, kuinka vahva olet."

Tempest naurahti itseironisesti. Se ei ollut adjektiivi, jota hän tai kukaan muukaan olisi yhdistänyt itseensä.
"Haluatko mennä jonnekin tänään? Vai ollaanko vain näin?"

Tiarnan oli hetken hiljaa.
"Olisitko hirveän pettynyt, jos olisimme vain?" hän kysyi sitten.
"Vai haluaisitko mieluummin teatteriin?"

Tempest pudisti päätään ja painoi suudelman Tiarnanin poskelle.
"Minusta olisi ihanaa vain olla kanssasi", hän vakuutti vilpittömästi.

Tiistai 7. heinäkuuta 2020, hieman kello yhdeksän jälkeen illalla, Ylämaat, Skotlanti, Iso-Britannia

Tiarnan pysäytti vuokra-auton noin mailia ennen viimeistä risteystä, kun meri alkoi jo siintää edessäpäin. Kädet jäivät lepäämään ratille, hartiat eivät rentoutuneet ja katse pysyi tiessä, vaikka suuntautuikin todellisuudessa jonnekin paljon kauemmas. Todellisuuteen, jota ei ollut.
Seitsemäntoista minuuttia yli kymmenen. Hän oli suunnitellut kaiken niin, että he olisivat perillä juuri ennen auringonlaskua. Tempest olisi saanut nähdä ensimmäiseksi sen, kuinka meri värjäytyi oranssiin ja punaiseen ja kuinka ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä taivaalle.

Mökin sisäpuolella olisivat odottaneet pionit. Satakahdeksankymmentäkolme pionia, neljää eri väriä. Hempeää vaaleanpunaista, valkeaa, persikkaan vivahtavaa ja sitä tummempaa sävyä, jonka nimen Tiarnan aina unohti ja jota hän kutsui vain pinkiksi, mutta jonka Tempest nimeäisi täysin vaivatta, koska toisin kuin hänellä itsellään, Tempestillä oli taiteellista silmää.

Aniliininpunainen. Värin nimi oli aniliininpunainen.

Satakahdeksankymmentäkolme kertaa neljä teki seitsemänsataakolmekymmentäkaksi. Niin monta päivää he olivat olleet naimisissa. Tiarnan oli todella harkinnut, voisiko täyttää heidän mökkinsä seitsemälläsadalla kolmellakymmenelläkahdella pionilla.

He eivät olisi mahtuneet sisään itse.

Kissoille oli varattu niiden erityisherkkua. Jopa Romanalle, vaikka oikeastaan sen olisi pitänyt olla laihdutuskuurilla. Mutta heidän tyttönsä ansaitsivat juhlistaa heidän hääpäiväänsä. Hän oli varannut niille myös uusia, pehmeitä piilopaikkoja, vaikka todennäköisesti ne makoilisivat joka tapauksessa kuningattarensa sylissä, päällä ja kyljessä. Se ei olisi haitannut, heidän vuoteessaan oli tilaa neljälle kissalle, hän oli huolehtinut siitäkin.

Olikohan Romana edelleen paksu?

He olivat menneet naimisiin lauantaina. Se oli ollut kaunis päivä, eikä Tiarnan milloinkaan unohtaisi, miltä Tempest oli näyttänyt astuessaan lasiseen palatsiin, jossa seremonia oli pidetty. Hän ei hävennyt myöntää, että oli liikuttunut kyyneliin. Tai että niin tapahtui yhä, kun hän unohtui muistelemaan päivää kaksi vuotta aiemmin. Ja mitä ikinä sen päivän jälkeen olikaan tapahtunut, tuona hetkenä, niin hän halusi uskoa ja toivoa, he olivat olleet onnellisia. Onnellisia ja rakkaidensa ympäröiminä.
Tiarnan painoi kytkimen alas ja käynnisti auton.

Ja käänsi sen sitten ympäri tiukalla u-käännöksellä, joka oli oikeastaan liian tiukka niin kapealla tiellä. Auto olisi voinut keikahtaa ojaan, tai juuttua mutaan, tai mitä tahansa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Renkaat kaiversivat matalat urat maapohjaan ennen kuin auto suuntasi takaisin Torridonia kohti.

Hän ei halunnut muistaa paikkaa näin.

Hänen oli uskottava siihen, että hän saisi vielä näyttää vaimolleen auringonlaskun heidän oman, salaisen pakopaikkansa rannalta.

Hän odottaisi.

Sunnuntai 1. maaliskuuta 2020, 5.21, Four Seasons Hotel, New York City

Kylpyhuoneen lavuaari tykytti silmissä. Syke jyskytti niin väkivaltaisesti, että Tempestin oli valuttava kyykkyyn ja painettava otsa vasten polviaan.
Se ei ollut totta. Hänen mielensä oli vain tehnyt temput, taas. Kasvonsa peittänyt, tummanpuhuva mies peilissä hänen takanaan oli ollut mielikuvituksen tuotetta, joka hävisi heti hänen kääntyessään ympäri. Rauhoitu, hän vetosi itseään ja valui selälleen laatoitetulle lattialle.
Hän ei ollut varma, montako minuuttia oli maannut sillä, ennen kuin huone lakkasi keinumasta tarpeeksi, jotta hän uskalsi nousta ylös, huuhtoa kasvonsa kylmällä vedellä ja hiipiä takaisin pimeän sviitin makuuhuoneeseen. Tiarnanin t-paita jätti jalat paljaaksi ja sai talven viileyden nipistämään niin, että Tempest kiirehti takaisin peiton alle, yrittäen olla häiritsemättä aviomiestään.

Tiarnan havahtui.
Ei niin kuin yleensä, jääden vielä puolittain uneen, vetääkseen Tempestin paremmin syliinsä tai painaakseen unisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Hän heräsi hätkähtäen. Niin, että keho nosti hänet istumaan jo ennen, kuin mieli oli herännyt. Sydän hakkasi kipeänä, pyrki ulos rinnasta.

Tempest tunsi kipeää syyllisyyttä. Hän olisi voinut jäädä nukkumaan kylpyhuoneen lattialle.
"Rakas, nukutaan vain", hän houkutteli pehmeästi ja silitti Tiarnanin lapaluita.

Tiarnanin hengitys kulki liian nopeina henkäyksinä. Myrskysilmät olivat täynnä pelkoa, kun hän käänsi katseensa vaimoonsa. Näkemättä tätä ensin lainkaan.
"Em?" hän kutsui hätääntyneesti.

"Hei", Tempest vetosi silittäen selkää ja houkutellen Tiarnania takaisin makuulle.
"Kaikki hyvin. Ei mitään hätää. Olen tässä."

Kauhu viipyi vielä hetken Tiarnanin silmissä, ennen kuin hän pääsi kiinni hetkeen.
Tempest oli siinä.
Hän kosketti vaimonsa poskea varmistuakseen siitä, että tämä oli todellinen, ennen kuin vajosi takaisin selälleen.
"Paljonko kello on?"

"Vähän yli viisi vasta", Tempest vakuutti koskettaen tummia hiuksia ja työnsi miestä makuulle hieman päättäväisemmin.
"Ehdimme hyvin nukkua vielä."

Vähän yli viisi.
Tiarnan yritti hakea unisista aivoistaan aikataulua, mutta painajaisen varjokuvat viipyivät vielä hänen mielensä laidoilla.
"Olen pahoillani, herätinkö sinut?"

"Minä herätin sinut", Tempest korjasi.
"Olen pahoillani. Näitkö painajaisia?"

Tiarnan hieraisi kasvojaan ja ojensi käsivarttaan kutsuvana Tempestiä kohti.
"Näin", hän vastasi unen kähentämällä äänellä.
"Luulin, että olit kadonnut."

Tempest siirtyi lähemmäs ja kietoi käsivarren miehen ympärille.
"Olen pahoillani. Tapahtuiko siinä muuta?"

"En muista", Tiarnan vastasi.
"Muistan vain sen, että etsin sinua."

Tempest houkutteli Tiarnania hautaamaan päänsä hänen rintaansa vasten.
"Se oli vain unta", hän muistutti lempeästi.

Tiarnan teki juuri niin. Ja hengitti Tempestin tuoksua sisäänsä.
"Ehkä minun ei pitäisi lähteä", hän pohti ääneen.
"Eiköhän kuvauksissa pärjätä vielä."

"Rakas", Tempest muistutti kietoen kätensä miehen ympärille ja silittäen tummia hiuksia.
"Olet tarinan avainhahmo. Totta kai he tarvitsevat sinua. Miksi sinusta tuntuu, ettet haluaisi takaisin?"

"Avainhahmoille voi aina käydä jotakin", Tiarnan vastasi.
"Minusta ei vain tunnu hyvältä jättää sinua yksin."

"Tiarnan", Tempest vetosi vaatien.
"Minulla on kaikki hyvin. Huolehdin itsestäni. Etkö ole nauttinut työstäsi?"

"Olen", Tiarnan vastasi, ahdistus äänessään häivähtäen.
"Olen vain huolissani."

"Mistä sinä olet huolissasi?" Tempest kysyi punoen miehen niskahiuksia sormiensa lomassa.

"Että jotakin tapahtuu", Tiarnan selitti.
"Enkä minä ole täällä luonasi."

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest lupasi. Kunhan hän selviäisi takaisin Los Angelesiin vaikka vuokra-autolla, kaikki olisi erinomaisesti.
"Sinun ei tarvitse murehtia minusta."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Mutta minä murehdin, rakas", hän vetosi ja siirsi kättään niin, että saattoi silittää vaimonsa hiuksia.

"Mitä sinä murehdit?" Tempest kysyi. Pelkäsikö mies hänen satuttavan itseään? Vai eksyvän jonnekin? Vai että joku tulisi jälleen heidän kotiinsa?

"Jotakin voi tapahtua", Tiarnan vetosi huolissaan.
"Mitä, jos joku satuttaa sinua?"

"Mitä, jos joku satuttaa sinua?" Tempest kysyi takaisin.
"On mahdotonta elää murehtien kaikesta, mitä voisi sattua." Niin kuin hänen äitinsä teki. Murehti kaikesta. Jos hän sairastuisi uudelleen. Jos hän murtaisi luunsa. Jos Lontoo olisi liian vaarallinen paikka asua.

Tiarnan veti syvään henkeä, ennen kuin sanat "se on eri asia" pakenivat hänen huuliltaan. Hän yritti sulkea silmänsä, yritti asennoitua siihen, että he voisivat nukkua vielä hetken.
Se ei ollut helppoa.
"Eihän sinua pelota jäädä tänne yksin?"

"Ei", Tempest vakuutti. Hän pelkäsi lentokoneita ja julkisia esiintymisiä ja itsensä nolaamista, mutta ei oman turvallisuutensa puolesta.
"Minulla on kaikki hyvin. Voit palata rauhallisin mielin töihin."

Tiarnan ei tuntenut mieltään rauhalliseksi.
"Tiedätkö, milloin pääset matkustamaan kotiin?" hän kysyi, silittäen vaimonsa kylkeä.
"Voisin tulla sinua vastaan."

"En vielä", Tempest vastasi. Hän yritti olla ajattelematta lentomatkaa. Hän voisi käyttää kolme päivää junamatkaan päästäkseen Los Angelesiin, mutta hän ei pääsisi kotiin lentämättä.
"Milloin toivoisit minun tulevan? Vai haluaisitko, että palaan kotiin kanssasi nyt?"

Haluan, Tiarnan halusi vastata.
Mutta sen sijaan hän vastasi:
"Ei, rakas, haluan, että saat tehdä juuri niin, kuin parhaaksi näet."

Tempest halasi itsensä lähemmäs Tiarnanin kylkeä ja silitti miehen rintakehää.
"Tiedäthän, että jos haluaisit, sinun täytyisi vain sanoa niin? Haluan, että saat nauttia työstäsi."

"Tiedän", Tiarnan vakuutti ja painoi suukon vaimonsa hiusten joukkoon.
"Mutta en halua myöskään antaa turhalle pelolle valtaa."

"Ymmärrän", Tempest vastasi. Se oli jotain, minkä kanssa hänkin kamppaili melkein päivittäin. Hänen pelkonsa vain usein liittyi omaan riittämättömyyteen.
"Milloin lentosi takaisin lähtee?"

"Se ei ole aina helppoa", Tiarnan jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Olet minulle niin uskomattoman rakas."
Kysymys sai hänen kulmansa kurtistumaan.
"Minun on lähdettävä lentokentälle kymmenen jälkeen."

"Niin sinäkin minulle", Tempest vakuutti lämpö sisällä läikähtäen. Hän tuskin koskaan lakkaisi hämmästymättä sanoja.
"Toivon, että lentosi on mukava." Ajatuskin muutti lämmön kylmäksi painoksi. Voisipa hän joku päivä edes ajatella lentämistä ilman pahoinvointia.

Tiarnan halasi vaimoaan vaistomaisesti hieman tiukemmin.
Jos hän olisi voinut säästää tämän lentämiseltä, hän olisi tehnyt niin. Hän olisi todellakin tehnyt niin.
"Väsyttääkö sinua vielä, rakas?"

"Sinun olisi hyvä saada vielä unta", Tempest vastasi takaisin. Hän ei halunnut menettää viimeisiä yhteisiä tunteja unelle, johon pelkäsi mustanpuhuvan muiston seuraavan häntä. Sen sijaan hän halusi hengittää Tiarnanin rakasta tuoksua ja tuntea miehensä kehon lämmön vierellään.

"En haluaisi kuluttaa näitä tunteja nukkuen", Tiarnan vastasi, ajatukset samalla radalla liikkuen.
"En, kun en tiedä, milloin seuraavaksi saan pitää sinua sylissäni."

"Olen vain sinun", Tempest lupasi onnelliset perhoset vatsanpohjaa hipaisten ja käpertyi lähemmäs, kietoen kättään tiukemmin miehen vyötärölle ja painaen nenänsä tämän paitaa vasten.

Tiarnan veti peitettä paremmin heidän ylleen ennen kuin halasi Tempestin kunnolla syliinsä. Kissojen puutos tuntui, kukaan ei ollut kehräämässä tai tallomassa päälle.
"Mitähän tytöille kuuluu?"

"Hoitaja laittaa niistä kuvia päivittäin", Tempest vastasi.
"Minun piti muistuttaa Romanan olevan dietillä sen näyttäessä niin paksulta ja mairealta."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman.
"Sille on hyvin vaikea sanoa ei", hän myönsi.
"Olen saattanut sortua itsekin lahjontayrityksiin."

Tempest naksautti kieltään paheksuen.
"Tiedät, ettei ylipaino ole sille hyväksi. Mutta muut näyttävät onnellisilta. Hän on hyvin tunnollinen hoitaja."

"Minä tiedän", Tiarnan vakuutti.
"Mutta sillä on hyvin vakuuttava katse."

Tempest hymähti huvittuneena ja painoi kasvonsa Tiarnanin paitaa vasten. Luultavasti aika menisi nopeasti ja ennen pitkää he olisivat jälleen yhdessä.
"Tiedätkö, kauanko kuvaukset jatkuvat tältä erää?"

"Ainakin kahdeksan viikkoa", Tiarnan vastasi.
"Kesä on pitkällä siinä vaiheessa, kun viimeiset jaksot saadaan valmiiksi."
Hän katseli katon varjoja hetken hiljaisena.
"Olen miettinyt sitä mökkiä."

"Niinkö?" Tempest kysyi piirtäen sormenpäillään myrskyhevosensa ääriviivoja miehen rintakehään.
"Mitä olet miettinyt?"

"Haluaisin ostaa meille sellaisen", Tiarnan vastasi.
"Pakopaikaksi."

"Skotlannista?" Tempest kysyi. Ehkä se olisi ihana paikka asua aina välillä. Kotoisampi kuin majakkamökki, joka kuitenkin oli vain hetken vuokrakoti.

"Skotlannista", Tiarnan vahvisti.
"Tai miltä tahansa rannalta, jolta vain haluaisit, rakas. Niin läheltä merta, että voisit kuulla aaltojen laulun kaiken aikaa."

"Se kuulostaa kieltämättä ihanalta", Tempest myönsi.
"Ja ehdottomasti Skotlannista. Haluan, että saat tuntea olevasi kotona."

"Minä olen kotona sinun luonasi, rakas", Tiarnan vakuutti.
"Kertoisitko minulle, millainen olisi unelmiesi merenrantamökki?"

Tempest naurahti.
"Pieni ja kotoisa. Se olisi lämmin kylmälläkin säällä, ja ikkunat antaisivat merelle. Vain vähän huoneita, kaksi kerrosta. Aito takkatuli, tilaa kirjahyllyille ja sohvalle. Kohtuullinen suihku tai kylpyamme."

"Sinä tarvitset ehdottomasti kylpyammeen, rakas", Tiarnan huomautti hellästi.
"Tahdotko kylpyammeen merinäköalalla?"

Tempest nauroi kuplien ja pukkasi miehen rintaa päällään.
"Kuulostaahan se varsin ihanalta, mutta selviän ilmankin." Mieluiten hän ui itse meressä.

Tiarnan kuljetti sormiaan vaimonsa kyljellä.
"Mistä muusta sinä haaveilet, rakas? Miten mökki olisi kalustettu?"

"Kotoisasti ja yksinkertaisesti. Pidän valosta ja vaaleista sävyistä. Puusta ja luonnonkivestä. Haluaisin paljon ihania vilttejä ja peittoja, pehmeitä mattoja, vastustamattomia nurkkauksia mihin käpertyä lukemaan tai kirjoittamaan", Tempest pohti.
"Entä sinä? Mistä sinä haaveilet?"

"Tuo kuulostaa hyvältä", Tiarnan vakuutti.
"Ehkä voisit piirtää sen? Unelmiesi mökin."
Hän painoi suukon Tempestin hiuksiin.
"Haluaisin sohvan, jolta voisi katsella merta. Mieluusti sylikkäin."

"Se kuulostaa ihanalta", Tempest vakuutti ja painoi suudelman miehensä leukaperälle.
"Voin yrittää piirtää unelmieni mökin, mutta en haluaisi olla liian rajaava. Kuka tietää, vaikka juuri sopiva olisi jo markkinoilla."

"Kuka tietää", Tiarnan myönsi.
"Haluaisin kuitenkin nähdä sen juuri sellaisena, kuin näet sen sielusi silmin, rakas."

"Hyvä on. Piirrän sellaisen. Mutta kerro sinäkin, mistä haaveilet", Tempest vetosi.
"Muustakin kuin sohvasta."

"Minä olen yksinkertainen, vaatimaton mies", Tiarnan vastasi, suupieli nykäisten.
"Mutta haluan kuulla aallot vuoteeseeni."

"Niin minäkin", Tempest vakuutti ja pukkasi miehen rintaa ohimollaan. Kerro lisää.

Tiarnan sulki silmänsä, sillä niin hänen oli helpompi nähdä kuva mielessään.
"Haluaisin meille ammeen", hän jatkoi.
"Jossa kylpeä yhdessä. Ja sellaisen, jossa olisi riittävästi reunaa tyttöjen kiipeillä."

"Ja mitä muuta? Montako huonetta sinä haluaisit?" Tempest houkutteli.

"Sopivasti", Tiarnan vastasi.
"Alakerta voisi olla hyvin avoin. Keittiö ja olohuone yhtä, ja ikkunat, jotka antavat merelle."

"Pitäisin siitä", Tempest vakuutti.
"Mitä muuta toivoisit?"

Hymy häivähti Tiarnanin suupielessä.
"Luuletko, että tytöt haluaisivat mahdollisuuden ulkoilla turvallisesti? Vai olisiko se niille liian suuri järkytys?"

"Ne saattaisivat inhota ulkoilmaa, mutta ulkoilutarha voisi olla suloinen lisä", Tempest myönsi. Skotlantia ei varsinaisesti tunnettu lämpimästä auringonpaisteestaan.

"Romana varmaan kuvittelisi minun rakentaneen sellaisen kiusallani", Tiarnan vastasi huokaisten.
"En ole varma, mitä olen tehnyt ansaitakseni sen epäluulon."

Tempest hymyili ja painoi suudelman Tiarnanin poskelle.
"Se tietää, miten paljon rakastan sinua." Sviitin ikkunoiden takana aurinko alkoi nousta ja muutti pimeän ensin laventeliksi, ennen kuin päivänvaloksi.

Pimeyden väistyminen tuntui samaan aikaan lohdulliselta ja surulliselta.
Se tarkoitti, että heidän eronsa oli hieman lähempänä.
"Olen aika varma, että Nyssa sentään pitää minusta."

"Ne kaikki rakastavat sinua", Tempest vakuutti.
"Oletko varma, ettet haluaisi nukkua vielä hetkeä? Lentosi on pitkä. Palaatko suoraan Skotlantiin vai käytkö kotona Lontoossa?"

"Olen varma", Tiarnan vakuutti ja suukotti vaimonsa hiuksia.
"Käyn Lontoon kautta ja jatkan sieltä Skotlantiin."
Varmistamassa, että kotona oli kaikki hyvin.
Ettei se ollut kokenut enempää tuhoja.

"Käy sanomassa hei pienille rakkailleni, jos ehdit", Tempest ehdotti. Se antaisi niiden hoitajalle ikimuistoisen päivän. Hän tiesi, miten palavasti nuori nainen ihaili Tiarnania.

"Totta kai", Tiarnan vakuutti.
"Vaikka Romana varmastikin loukkaantuu siitä, että se olen minä etkä sinä, rakas."

"Kyllä sekin sinua rakastaa", Tempest lupasi hymyä äänessään ja painoi poskensa miehen hartialle. Sviitti kävi valoisammaksi ja valoisammaksi, varoittaen lähdön lähestyvän.
Hän toivoi, että voisi palata joku päivä kotiin miettimättä mustanpuhuvaa tunkeilijaa.

"Meillä on hetkemme", Tiarnan vakuutti ja antoi sormiensa vaeltaa vaimonsa kyljellä.
"Rakas, tiedäthän, että jos kaipaat minua, voin milloin tahansa lentää takaisin?"

"Tiedän", Tempest vakuutti. Lähestyvä ero söi häntä ja sai painautumaan lähemmäs miehen kylkeä.
Mutta hän ei pyytäisi. Tiarnan ansaitsi mahdollisuuden keskittyä työhön.
"Ja tiedäthän sinä, että jos haluaisit minut kotiin, voit vain sanoa ja tulen?"

"Tiedän", Tiarnan vastasi vuorostaan.
"Enkä ole tainnut olla toviim lähempänä pyytää sitä. Mutta se olisi vallan antamista pelolle."

"Minäkin pelkään sinun puolestasi. Oletko kunnossa, rakas? Et ole ollut oma itsesi", Tempest myönsi levottomana. Mies olisi ihmisten ympäröimä kuvauksissa, joten ei jäisi yksin, mutta olisiko hänen pitänyt seurata kuitenkin mukana?

"Kaikki on hyvin", Tiarnan vastasi automaattisesti, ja korjasi sitten itseään:
"Tai ei, en tunne olevani vieläkään aivan oma itseni. Mutta ei ole syytä huoleen, jatkan keskusteluja terapeuttini kanssa."

Tempest hieraisi poskeaan epätietoisena Tiarnanin rintaa vasten.
"Onko Helen kanssasi Skotlannin kuvauksissa?"

"On", Tiarnan vastasi ja silitti vaimonsa selkää.
"Sinun ei todellakaan tarvitse huolehtia minusta, rakas."

"Tietenkin minä huolehdin sinusta", Tempest protestoi. Hän voisi varmistaa Heleniltä, että täydellinen assistentti pitäisi miestä silmällä ja ruokkisi tämän.
Ehkä myös... Älä ole typerä.
"Ja olet varma, ettet haluaisi minun lähtevän kanssasi?"

"Rakas, tuo on epäreilu kysymys", Tiarnan naurahti.
"Totta kai haluaisin sinut mukaani. Mutta pärjään todella itsekseni, sinun on saatava toteuttaa omaa polkuasi."

Tempest kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tutki Tiarnanin kasvoja. Sormenpää silitti kulmakarvaa.
"Olen vain huolissani. Tapahtunut oli sinulle raskasta."

"Rakas, se tapahtui myös sinulle", Tiarnan muistutti, samalla kun silitettävä kulmakarva kurtistui.
"Se ei ollut minulle raskaampaa."

Tempest kallisti päätään ja siirtyi jäljittelemään poskipään linjaa. Se näytti olleen raskas isku Tiarnanille, siinä missä hänen tekniikkansa oli kieltäminen ja asian sivuuttaminen kuin sillä ei olisi merkitystä. Luultavasti se puukottaisi häntä selkään jossain vaiheessa, niin kuin ensimmäinenkin tunkeutuja teki.
"Kertoisithan jollekulle, jos tarvitsisit apua?"

"Totta kai", Tiarnan vakuutti.
"Apua on saatavana vuorokauden ympäri."
Kun rahat riittivät. Se oli elämän epäreilu tosiasia.
"Kertoisithan sinäkin, rakas?"

Tempest nyökkäsi. Hän toivoi, ettei joutuisi enää siihen tilanteeseen, mutta hän ei voisi tehdä niin enää Tiarnanille.
Ei ainakaan epäonnistua niin kuin tähän mennessä.
"Minusta tuntuu, että parempi vaimo lähtisi mukaasi."

Tiarnan toivoi, että Tempest puhui totta.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, mitä tämä oli sanonut.
"Rakas, mitä sinä tarkoitat?"

"En usein tunne olevani hyvä vaimo sinulle", Tempest muistutti silittäen miehen nenän profiilia.
"Ja olen melko varma, että parempi vaimo lähtisi mukaasi ja pitäisi sinusta huolta sen sijaan, että jäisi tänne murehtimaan asiasta."

"Rakas", Tiarnan vetosi ja tummat kulmat kurtistuivat syvempään.
"Minä en voisi toivoa parempaa vaimoa kuin mitä sinä olet minulle."

Tempest pudisti päätään ja painoi katseensa. Oliko oikein jäädä? Olisiko hänestä todella edes mitään apua Skotlannissa? Tiarnanin piti keskittyä työhönsä.
Helen varmasti pitäisi miehestä joka tapauksessa parempaa huolta.
"Ja sinä sanot, jos muutat mielesi ja haluat minun tulevan kotiin?"

"Tietenkin, rakas", Tiarnan vakuutti.
"Juuri nyt haluan, että nautit ajastasi täällä."

Tempest nyökkäsi. Hän voisi yrittää nauttia mahdollisuudesta osallistua elokuviensa tekoon muutenkin kuin epäluotettavalla videoyhteydellä.
"Pitääkö sinun käydä suihkussa ennen lähtöä? Voin tilata sillä välin aamiaista."

"Jos minä saisin päätää, ei", Tiarnan vastasi ja kierähti kyljelleen, niin että saattoi vetää Tempestin syliinsä.
"Mutta luulen, että kanssamatkustajieni mielestä suihku olisi erinomainen ajatus."

"Sinä tuoksut hyvältä", Tempest protestoi ja silitti kaivaten miehen poskea, nojautuen tämän syliin.
"Mitä haluaisit aamiaiseksi?"

"Tilaa jotain, mitä sinun tekee mieli", Tiarnan vetosi.
"Enkä ole varma, kuinka hyvältä tuoksun enää pitkän lennon jälkeen. Romana varmastikin pyörtyisi."

Tiarnan itse tuskin oli vaihtoehto. Tempest painoi nenänsä miehen kaulaa vasten, sulki silmänsä ja hengitti hetken haikeasti lämpimän ihon unista tuoksua.
Sitten hän suoristautui istumaan ja tilasi huonepalvelusta paahtoleipää, kroisantteja, hedelmiä, smoothiet ja tuoreita muffinsseja.

Sillä välin Tiarnan ponnistautui istumaan, hieroi selkäänsä kuin vanha mies ja suuntasi suihkuun.
Hän tiesi, että kuvaukset odottivat. Että hänen olisi matkustettava takaisin.
Ja silti ajatus hermostutti häntä, ja sai sydämen hakkaamaan nopeammin, kun hän painoi päänsä suihkun alle huuhdellakseen uupumuksen yltään.

Aamiainen saapui. Tempest harjasi hiuksensa, hipaisi hajuvettä kaulalleen ja ranteisiinsa sekä päätyi meikkaamaan kevyesti vilkaistuaan peiliin. Ja vaihtamaan nuhjuisen t-paidan norsunluunvalkeaan kotelomekkoon, jossa oli tyylitellyt, ilmavat hihat.
Hyvä vaimo varmasti yrittäisi näyttää kauniilta miestään varten.

Tiarnan palasi huoneeseen ylellisen pehmeään kylpytakkiin kietoutuneena.
Ja häkeltyi hetkeksi huomatessaan, että Tempest oli laittautunut.
"Mihin aikaan sinun pitää lähteä, rakas?"

"En tiedä vielä", Tempest vastasi välttäen. Hän oli vältellyt päätöksen tekemistä, koska oli voida pahoin ajatellessaan lentämistä. Mutta kolmen vuorokauden tai useamman käyttäminen matkaan takaisin Los Angelesiin tuntui absurdilta.
"Syö, rakas."

Tiarnan istahti sängyn laidalle ja poimi itselleen kupillisen teetä paahtoleivän seuraksi.
"Ottaisitko sinä jotakin?" hän houkutteli, viitaten kohti hedelmiä ja smoothieita.

Tempest istui sängylle varoen rypistämästä mekon arvokasta kangasta ja poimi tarjottimelta vadelmanpunaisen smoothien. Voimatta vastustaa kiusausta sipaista vapaalla kädellään kosteita, tummia hiuksia.
Ikävä repi.
"Tiedätkö, mitä sarjasi tarinassa tapahtuu seuraavaksi?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Ohjaaja on sitä mieltä, että on parempi, kun emme tiedä liikaa siitä, mikä hahmoja odottaa tulevaisuudessa", hän naurahti.
"Ensimmäisen kauden päättyessä sain kuulla veljestä, josta en ollut tiennyt aiemmin, joten oletan, että pääsen tapaamaan hänet tällä kaudella."

"Jännittävää", Tempest sanoi katsellen miehensä profiilia.
"Oletko samaa mieltä siitä, että on parempi olla tietämättä tulevasta?"

"Minulla on siitä ristiriitaiset tuntemukset", Tiarnan vastasi hymyä suupielissään.
"Toisaalta, se tekee näyttelemisestä helpompaa. Autenttisempaa. Ja toisaalta se ajaa minut hulluksi, koska olen utelias ja haluaisin tietää, mitä tapahtuu."

"Minäkin olen utelias", Tempest sanoi siemaillen smoothieta, varoen sotkemasta valkeaa pukua.
"Mikä sääli, etten taida voida lahjoa ohjaajaa lipsauttamaan muutamaa salaisuutta juonesta minulle."

Tiarnan hymyili.
"Rakas, sinun ei tarvitsisi edes lahjoa häntä", hän huomautti.
"Hän jumaloi sinun kirjoituksiasi."

Tempest nauroi epäuskoisena ja joi lasin tyhjäksi, laskien sen käsistään ja pitäen ne vain vaivoin erossa miehessä, joka lähtisi kohta hänen luotaan. Luultavasti viikoiksi.
"Annat minulle melkein toivoa saada tietää lisää sarjastasi."

"Enkä suotta", Tiarnan vakuutti samalla kun kaatoi itselleen toisen kupillisen teetä.
"Hän on yrittänyt keskustella kanssani mahdollisuudesta, että tulisit vierailevaksi kirjoittajaksi johonkin tarinakaareen."

Tempest hymyili aviomiehelleen sydän ikävästä jo nyt vihlaisten ja sipaisi hellästi tummia hiuksia. Se oli häkellyttävä ajatus, samoin kuin toki sekin, että kukaan ylipäätään luki hänen kirjojaan.

Hyvästellessään Tiarnanin hän kamppaili pitääkseen itsensä kasassa ja pyyhkäisi silmäkulmiaan vain pariin otteeseen, ennen kuin jäi yksin hotellihuoneeseen. Ehkä ikävä muuttuisi jälleen jäytäväksi kivuksi, jonka kanssa saattoi elää, vaikka hyvästien hetkellä se oli aina sietämätöntä.
Kirjoittamiseen keskittyminen antoi keinon jättää tämä todellisuus ja toi hetken, jona he olisivat jälleen yhdessä, vähän lähemmäs.

Torstai 9. huhtikuuta 2020, 23.57, Four Seasons, Los Angeles

Rutiinit syntyivät kuin vaivihkaa, vaikka sitten tuhansien ja tuhansien kilometrien päässä kotoa. Päivät vierähtivät studiolla, käsikirjoittajien kanssa, pitkiksi venähtävissä palavereissa ja vaivihkaa lumoavissa kulisseissa vaeltaen, kun hän pääsi luikahtamaan karkuun.
Onneksi hänelle jäi yöt aikaa kirjoittaa. Siron, hopeisen kannettavan näytön armoton hehku usein piti brutaalit painajaiset loitolla, vaikka mikään ei voinut suojella häntä mielikuvituksen musertavalta voimalta sen päättäessä, ettei hän ollut yksin ylellisen sviitin pimeydessä.
Miten hän toivoi, että pienet rakkaat olisivat olleet hänen ympärillään, loputtoman huomionkipeinä ja täysin piittamattomina siitä, sopiko hänen näppäimistönsä makuusijaksi.
Öinen kaupunki humisi, tööttäili ja huusi ikkunoiden takana, ja Tempest kaipasi kipeästi hiljaisuutta, meren kohinaa ja myrskyistä sateen ropinaa. Ajatus lentomatkasta kotiin vain sai pahoinvoinnin syöksymään ylös kitkeränä ja kuumana.
Eniten hän kuitenkin kaipasi Tiarnania, muttei halunnut häiritä rakkaimpansa keskittymistä kuvauksiin. Hän pelkäsi, että Tiarnan jättäisi kaiken ja syöksyisi hänen luokseen, jos hän pyytäisi – tai ei ehtisi edes pyytää, mutta mies arvelisi hänen olevan onneton.
Niinpä hän yritti etsiä ääneensä hymyä aina puhuessaan miehensä kanssa.

Valtameren toisella puolella vuorokausi oli jo vaihtunut. Skotlanti oli heräämässä sateiseen aamuun, ja tuotantoryhmä saattoi vain kiittää onneaan siitä, ettei päivälle ollut suunniteltu suuria ulkokuvauksia. Ne kohdat, joissa tarvittiin maisemaa, voitaisiin toivottavasti kuvata keskipäivän jälkeen, kun ainakin sade säätiedotuksen mukaan taukoaisi.
Tiarnanin hiuksilla viipyi vielä sateen kosteus, kun hän istahti sänkynsä reunalle ja poimi latauksessa olleen puhelimen käteensä. Tummat kulmat kurtistuivat, kun hän laski hetken mielessään aikaeroa, ja silisivät sitten taas, kun hän päätti kokeilla onneaan.
Hän valikoi vaimonsa numeron ja videopuhelun, saattaen vain toivoa, että yhteys kestäisi katkeilemattomana edes tovin.

Puhelimen välkkyvä näyttö näytti aavemaiselta valkean peiton alla, ja vei hetken, että Tempest havahtui. Hän napsautti yöpöydän siron lampun päälle näyttääkseen vähemmän elävältä kuolleelta pimeässä, sukaisi kullanvalkeita hiuksia pois kasvoiltaan ja toivoi, että olisi ehtinyt laittautua sievemmäksi, ennen kuin vastasi puheluun.
"Hei rakas, onko kaikki hyvin?" hän kysyi ja tunsi ikävän viiltävän nähdessään miehen komeat kasvot.

Myrskynharmaisiin silmiin kohosi lämpö, kun Tempestin kuva ilmestyi näytölle.
"Kaikki hyvin, rakas", Tiarnan rauhoitteli.
"Halusin vain kuulla äänesi ennen kuin kuvaukset alkavat. En kai herättänyt sinua?"

"Et tietenkään. Kirjoitin vain", Tempest vakuutti tutkien myrskysilmiä haikeana.
"Miten voit? Millainen kuvauspäivä teillä on tänään?"

"Minä voin oikein hyvin", Tiarnan vakuutti.
"Tulin juuri aamulenkiltä. Tänään kuvataan pari sisäkohtausta, ja ehkä yksi kohtaus rantakallioilla, jos sää antaa myöten. Täällä on satanut koko aamun. Kuinka sinun päiväsi on sujunut, rakas?"

Syvään hengittäminen sai ikävän rusentamaan keuhkoja. Olisipa hän voinut koskettaa hopeaa kosteissa hiuksissa tai painaa nenänsä miehen paitaa vasten ja hengittää ikävöimäänsä tuoksua.
"Työstimme käsikirjoitusta suurimman osan päivästä ja tapasimme tuottajien kanssa", Tempest vastasi. Oli ihanaa nauttia omasta rauhasta, vaikka sviitin tyhjyys saikin muistot heräämään henkiin.
"Oletko nauttinut kuvauksista? Onko teillä hauskaa?"

"Oliko se mukavaa?" Tiarnan kysyi, hymy suupielissään häivähtäen. Hän toivoi, että olisi voinut olla vaimonsa luona juuri nyt, loikoa tämän vieressä ja vetää tämän syliinsä.
"Meillä on täällä hyvä tiimi. Pelaamme illalla sanapeliä, joten en tiedä, olemmeko ystäviä enää huomenna..."
Harmaan turkin peittämä, pitkä jalka työntyi röyhkeästi kuvaan ja painui melkein Tiarnanin poskea vasten.

Tempest vastasi kysymykseen vain hymyllä, ja nauroi sitten kuplien Tiarnanin arviolle. Ikävä ei antanut hänen hengittää.
"Onko sinulla uusi ystävä?" hän kysyi nähdessään jalan, jonka arveli kuuluvan koiralle.

Tiarnan käänsi puhelinta, niin että saattoi esitellä Tempestille puoliksi sylissään retkottavaa, harmaata koiraa.
"Tämä on Skipper", hän esitteli, ja toinen harmaa korva värähti hieman nimen tunnistamisesta.
"Se esittää uskollista koiraani."

"Se on ihastuttava", Tempest vakuutti ja katseli koiraa hellästi. Joskus välimatka tuntui kohtuuttomalta, vaikka fyysisesti se ei toki olisi voinutkaan olla pidempi. Olivathan he maailman vastakkaisilla puolilla.
"Särkyykö sydämesi, jos eroatte kuvausten jälkeen?"

"Se tietää sen", Tiarnan naurahti ja rapsutti koiraa vapaalla kädellään korvan takaa.
"Ja todennäköisesti. Mutta onneksi meillä on tyttömme. Saitko uusimman videon Romanasta? Luulen, että se on hieman hoikistunut."

"Sain", Tempest vastasi haikeasti. Hän ikävöi kipeästi myös pieniä rakkaitaan.
"Puuttuuko elämästäsi jotain ilman omaa koiraa?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Ehkä sitten, kun joskus jään eläkkeelle, enkä enää joudu matkustamaan", hän vastasi.
"Siihen saakka olen enemmän kuin onnellinen näin. Millainen päivä sinulla on huomenna, rakas?"

Tempest toivoi, ettei se päivä koittaisi vielä pitkään, pitkään aikaan. Maailma rakasti Tiarnania ja miehellä oli kiistämätön lahja.
"Työstämme käsikirjoitusta lisää. He haluavat minut mukaan illan päivälliselle ja juhliin." Hän toivoi, että löytäisi syyn olla menemättä.
"Entä sinulla?"

Tiarnanin kulmilla häivähti huolestunut kurtistus.
"Miltä se sinusta tuntuu?" hän kysyi ja palautti samalla puhelimen parempaan asentoon, niin että saattoi katsella vaimonsa kasvoja.
Ikävä vihloi kipeänä.
"Huomenna on todennäköisesti pitkä kuvauspäivä, jos sää vain selkenee."

Hetken Tempest vain katseli miehen kasvoja ja myrskysilmiä.
"Kai se on mukavaa, että he haluavat sisällyttää minut kaikkiin suunnitelmiin. Oletko sinä saanut nukuttua tarpeeksi, rakas?"

"Olen nukkunut kuin tukki", Tiarnan vakuutti ja tutki vaimonsa kasvoja tarkkaan.
"Entä sinä, rakas?"

Tempest painoi hetkeksi katseensa. Hän voisi vain kuitata asian olankohautuksella, mutta se voisi syödä Tiarnanin luottamusta häneen. Hän voisi kertoa miehelle painajaisista, pelosta ja unettomuudesta, mutta se voisi harhauttaa Tiarnanin huomion kuvauksista.
"Kuten tavallisesti", hän vastasi kompromissina, ennen kuin hiljaisuus venyi liian pitkäksi.
"Pidättelenkö sinua? Odottavatko he jo sinua?"

"Ei, olimme aikaisella aamulenkillä", Tiarnan vakuutti, vaikka tiesikin tuskallisen hyvin, että yhteinen aika oli rajattu. Hänen olisi palattava kuvauksiin, ja Tempestin olisi päästävä nukkumaan.
Näyttikö hänen vaimonsa kalpealta?
"Viivytkö Los Angelesissa vielä pitkään?"

Ajatus Tiarnanista lenkkeilemässä sateisessa Skotlannissa samaan aikaan karulta ja rakastettavalta näyttävän koiran kanssa oli sydäntäsärkevän kaunis.
"En kovin pitkään", Tempest vastasi liikahtaen levottomana. Olisipa hän voinut vain sulkea silmänsä ja olla kotona. Skotlannissa. Ei Lontoossa.
"Toivon, että sinulla on tänään aivan ihana päivä."

Tiarnan ei jatkanut keskustelua paluumatkasta. Hän ei halunnut, että ajatus tunkeutuisi Tempestin mieleen ja saisi tämän hermoilemaan - vaikka saattoi olla, ettei sille voisi enää mitään.
Hän toivoi, että voisi sulkea vaimonsa syliinsä.
"Toivon samaa sinulle, rakas. Olethan pitänyt itsestäsi huolta?"

Tempest ei tarvinnut muistutusta, sillä lentokoneet pyörivät hänen mielessään muutenkin muutaman minuutin välein ja saivat vatsan kouristamaan pahoinvoinnista.
Hän halusi kotiin.
"Totta kai", hän lupasi. Hän söi säännöllisesti, joi paljon vettä ja nukkui, vaikka sitten katkonaisesti ja lähinnä päivällä yön sijasta.
"Olethan sinä saanut syödäksesi? Onko siellä hyvä ruoka?"

Tiarnanin suupielet nykäisivät hymyyn.
"Meistä huolehditaan oikein hyvin. Kuin lapsista."
Hänen äänestään kuulsi huvittuneisuus.
"Nukkumaanmeno- ja ruokailuajoista on turha yrittää kinastella."

Tempest nauroi kuplien ja pudisti päätään, tuntien samaan aikaan pakahduttavaa lämpöä ja sietämätöntä ikävää.
"Hyvä. Sinä ansaitsisit hemmottelua joka päivä", hän vakuutti ja nosti katseensa, räpäyttäen uhkaavaa kosteutta pois silmistään.

"Tunnen nuortuneeni parikymmentä vuotta", Tiarnan vakuutti naurahtaen.
Myrskysilmien katse pehmeni, kun hän tutki vaimonsa kasvoja.
"Onko kaikki hyvin, rakas?"

Tempest hymyili ja pyyhkäisi silmäänsä.
"Kaikki hyvin. On vain vaikea käsitellä ikävää, kun olet epäreilun hurmaava ja hauska."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Rakas, minäkin ikävöin sinua", hän vastasi.
"Mutta ei mene enää pitkään, kun olemme sentään samalla aikavyöhykkeellä."

Tempest hymyili ja pyyhkäisi kullanvalkeita hiuksia taakse kasvoiltaan.
"Älä huoli, kaikki todella on hyvin. Olet vain sietämättömän ihana."

Röyhkeä tassu nousi taas ojoon ja Tiarnanin kasvojen eteen, niin että hänen oli käännettävä katseensa hetkeksi pois Tempestistä.
"Oletko tulossa vielä Skotlantiin?" hän jatkoi, kun tassu oli siirretty toisaalle.
"Vai kaipaatko jo kotiin?"

"Luultavasti tulen Skotlantiin", Tempest vastasi, voimatta irrottaa katsettaan miehen kasvoista. Hänen pitäisi vain käydä Lontoossa sitä ennen. Ajatus kodista sai vatsan kouraisemaan.
"Ellet toivo toisin?"

Tiarnanin mieltä kaihersi huoli, jota hän yritti olla näyttämättä kasvoillaan.
"Toivon, että teet juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä, rakas", hän vetosi.

Tempest tutki myrskysilmiä. Hän saattaisi olla häiriöksi Skotlannissa: vaatia Tiarnania käyttämään vapaapäivät vierailemalla hänen luonaan, koska välimatka oli lyhyempi. Mutta oli myös mahdollista, että mies rakasti häntä ja halusi voida vierailla hänen luonaan.
"Minun täytyy miettiä asiaa. Oletko sinä käynyt Lontoossa hiljattain?"

"Ennen kuin tulin tänne", Tiarnan vastasi, ja hänen kulmansa painuivat syvempään kurtistukseen.
"Kaikki oli siellä kunnossa."
Rikoksen jäljet oli siivottu. Rikkoutuneet huonekalut korvattu uusilla.
Veritahrat pesty pois.

"Kaipaatko kotiin?" Tempest kysyi ja painoi katseensa vaaleaan hiussuortuvaan, joka kietoi sormiensa ympärille. Se oli heidän kotinsa. Yksi muisto ei voisi ajaa häntä pois, eihän?

"Kaipaan sinua", Tiarnan vastasi.
Koputus ovella sai hänet irvistämään.
"Minun pitää pian mennä, rakas. Kertoisithan minulle, jos jokin huolestuttaisi sinua?"

Tempest nyökkäsi.
"Mene vain, äläkä huoli. Kaikki on hyvin – nauti päivästäsi!" hän kannusti ja soi miehelleen hymyn, ikävä sydäntä vihlaisten. Sitten hän päätti puhelun, vajosi tyynyjä vasten ja veti tietokoneen takaisin syliinsä, jotta voisi harhauttaa ajatuksensa tarinoiden maailmaan.

Lauantai 11. huhtikuuta 2020, 23.25, Four Seasons, Los Angeles

Hotellihuone oli pehmeästi valaistu, television ääni kaikui vaimeasti taustalta. Eteiseen oli ilmestynyt uusi takki ja pari kenkiä, ja kompakti lentolaukku oli työnnetty seinän viereen, vaikkei hotellihuoneessa varsinaisesti tarvinnut kärsiä tilanpuutteesta.
Tiarnanin silmien alla viipyivät vain haaleat varjot, kun hän katseli ajatuksissaan televisioruudulla liikkuvaa kuvaa ja pyöritteli käsissään persikanvaaleaa pionikimppua.

Los Angelesissa ei tainnut olla koskaan hiljaista. Juhlien humu, jatkuva puheensorina, lasien kilahdukset, kenkien kopina ja eri puolilla ylellistä tilaa soinut, keskenään ristiriitainen musiikki painoivat hartioilla. Hetken Tempest vain nojasi otsaansa sviitin oveen, kevyt takki norsunluunvalkoisen, pitsiverhoillun kotelomekon ylle vedettynä, varpaat tunnottomina kimaltavissa Guccin avokkaissa.
Hän jähmettyi avatessaan oven. Valot olivat päällä, ja hän kuuli television. Hän ei koskaan avannut televisiota. Joku oli täällä. Hän ei vain kuvitellut sitä.
Mutta vieno tuoksu oli riipaisevan tuttu, ja polvet notkahtivat. Nyt hän pelkäsi unohtaneensa itse valot päälle. Pelkäsi vain kuvittelevansa. Tempest työnsi oven kiinni hiljaa ja hiipi peremmälle sydän hakaten, pysähtyen löytäessään aviomiehensä.
Siinä mies oli.

Tiarnanin kulmille oli unohtunut kurtistus, kun hän seurasi ruudulla vyöryvää uutisten virtaa. Ennen kuin oven avautuminen havahdutti hänet kääntämään päätään.
Kasvoille kohosi hymy, joka pehmensi myrskysilmät.
"Hei, rakas", hän tervehti, nousi seisomaan ja ojensi käsivarsiaan kutsuakseen vaimoaan syliinsä.
"Yllätys."

Syke kiihdytti rajuna, ja Tempest henkäisi ylittäen lattian muutamalla askeleella. Se todella oli Tiarnan. Ikävä korvensi vatsaa, kun hän heittäytyi miestä vasten, kietoi käsivarret niskalle ja kurottui suudelmaan.

Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja sulki tämän syleilyynsä. Turvaan.
Sitten hän vastasi suudelmaan ja tunsi olevansa melkein pyörällä päästään siitä, että Tempest todella oli siinä.

Tempest vetäytyi vastentahtoisesti kauemmas suudelmasta ja puski sen sijaan ohimollaan miehen rintakehää.
"Rakas, miten olet täällä?" hän henkäisi ja kietoi käsivartensa tiukasti Tiarnanin vyötärölle.
"Oletko kunnossa?"

Tiarnan painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Tietenkin, kaikki on hyvin", hän vakuutti.
"Halusin yllättää sinut."

"Niin sinä todella teit", Tempest vastasi toivoen, että olisi jotenkin voinut päästä vielä lähemmäs kuin vain nojata miehen rintaa vasten.
"En voi uskoa, että olet siinä. Entä... Entä kuvaukset?"

"Juuri nyt kuvataan jaksoa, johon kaikki minun pätkäni ovat jo valmiina", Tiarnan vastasi ja silitti vaimonsa selkää.
"Joten pikainen piipahdus täällä ei sotke mitään. Agenttini ei olisi antanut anteeksi, jos olisin jättänyt käyttämättä haastattelutilaisuuden."
Ja hän ei olisi antanut itselleen anteeksi tietäessään, että hänen vaimonsa joutuisi lentämään kotiin yksin.

Tempest vakuutti itselleen, että Tiarnan oli täällä omasta tahdostaan. Hän ei ollut tullut miehen uran tielle.
"Millainen haastattelu se on? Milloin tulit tänne?" hän kysyi puskien miehen rintaa mietteliäästi.

Tiarnan liikautti toista kättään vilkaistakseen rannekelloaan. Liike oli automaattinen ja tiedostamaton, ja hänen kulmansa kurtistuivat hieman kun hän muisti, että kello oli edelleen lentolaukun sivutaskussa.
"Pari tuntia sitten", hän vastasi arvioiden.
"Ja Suzy kutsui minut ohjelmaansa, joten en kai voinut kieltäytyä. Se kuvataan huomenna."

Tempest sulki silmänsä hetkeksi rutistaessaan miestä. Olisipa hän tiennyt. Hän olisi jättänyt ahdistavat juhlat ja syöksynyt hotellille.
"Ikävöin sinua niin kovin", hän huokasi painaen nenänsä paitaa vasten ja hengittäen sen tuoksua.
"Sinun täytyy olla uupunut niin pitkän lennon jäljiltä."

"Minä selviän", Tiarnan vastasi, ilme pehmeten.
"Ja minäkin ikävöin sinua. En olisi malttanut odottaa enää lainkaan pidempään, että pääsen näkemään sinut."

Se tuskin oli totta, mutta sanat lämmittivät silti. Tempest viipyi tovin vain halauksessa, ennen kuin kurottui Guccin avokkaiden varpaille ja painoi uuden suudelman miehen huulille.

Tiarnan vastasi suudelmaan kaivaten.
"Toin sinulle kukkia", hän muisti sen lomasta, kun pysähtyi vetämään henkeä.

"Olet uskomattoman kultainen", Tempest vastasi ja katsahti kauniita pioneja sydän kivistäen. Hän vetäytyi kauemmas, jotta saattoi koskettaa kauniita kukkia.
"Ja niin kovin huomaavainen."

Tiarnan tarjosi kukkia vaimolleen.
"Olen vain hyvin rakastunut", hän korjasi.
"Ja olen ikävöinyt vaimoani."

Tempest hymyili ja painoi katseensa häkeltyneenä. Hän silitti kukkien samettisia terälehtiä ja asetti kimpun sitten yhteen sviitin ylellisistä vaaseista, jonka täytti vesikannulla.
Hetken hän katseli sitä, yrittäen olla antamatta valtaa mielensä ymmärrykselle, ennen kuin kohotti kysyvän katseen aviomieheensä: mitä nyt?

Tiarnan seurasi, kuinka Tempest asetti kukat maljakkoon.
Ja ojensi sitten käsivarsiaan kutsuakseen tämän takaisin syliinsä.

Tempest palasi takaisin miehen luo ja kannusti tätä istumaan alas sohvalle, jotta voisi istua varovasti miehensä syliin. Käsi kiertyi Tiarnanin niskalle ja hän nojautui lähemmäs painamaan kevyen suudelman miehen huulille.

Tiarnan istahti alas ja piti Tempestin sylissään. Hän ojensi ensin toista käsivarttaan, jotta saattoi riisua tappavan korkealta näyttävän koron vaimonsa oikeasta jalasta, ja teki sitten saman vasemmalle.
Vaikka ehkä ne olivat tappavan korkeat vain hänen mielestään.

Tempest katseli Tiarnanin kasvoja hiljaisena, häkellyttävän komean, huomaavaisen miehen vapauttaessa kivistävät jalat kengistä. Ikävä tuntui särkevän hänen sydämensä.
Hän hipaisi huulillaan Tiarnanin ohimoa ja sitten korvaa.
"Olet uskomattoman ihana, rakkaimpani."

Tiarnan suoristautui ja kietoi käsivartensa vaimonsa kapealle vyötärölle.
"Niin sinäkin, rakas", hän vastasi ja käänsi päätään Tempestin kasvoja kohti.
"Onko päiväsi ollut raskas?"

"Ei enää", Tempest vastasi, muistamatta edes sillä hetkellä, mitä hänen päivänsä oli sisältänyt. Perhoset kutittivat vatsaa, kun hän tutki myrskysilmiä ja silitti tummaa kulmakarvaa hellästi sormenpäällään.
"Entä sinun? Lennon täytyi olla kauhistuttavan pitkä."

"Nukuin siitä suurimman osan", Tiarnan rauhoitteli ja silitti vaimonsa selkää toisella kädellään.
"Olethan muistanut syödä?"

Tempest nyökkäsi ja tunsi vatsanpohjan nipistävän, kun katse vaelsi silmistä ylös hiuksiin. Ne tuntuivat olevan joka kerta vielä vähän hopeisemmat kuin edellisellä, ja se oli pysäyttää hänen sydämensä ihastuksesta. Sormet vaelsivat kaivaten ylös harmaantuviin hiuksiin, ja hän nojautui hipaisemaan ohimoa huulillaan.

Tiarnan naurahti pehmeästi nähdessään katseen.
"Onko niitä tullut lisää sitten viime näkemän?"

Tempest nyökkäsi haaveikkaasti ja hamusi hellästi miehen korvaa, kun sormet vaelsivat hiuksissa, arvostaen niiden hopeaa.
"Olet niin komea, että sydämeni ei kestä sitä."

Tempestin sanat saivat Tiarnanin nauramaan pehmeästi.
"Olen onnellinen, jos pidät siitä. Sitä vastaan on turha enää yrittää kamppailla..."

"Minä rakastan sitä", Tempest lupasi pehmeästi mumisten ja hautasi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen, hengittäen syvään miehen tuoksua.
"Rakastan sinua."

"Minäkin rakastan sinua, Em", Tiarnan vastasi ja kietoi käsivartensa suojelevammin vaimonsa ympärille.
Niin paljon.
"Tule jo kotiin."
Pyyntö oli kenties turha, sillä kumpikaan heistä ei voinut vaikuttaa aikatauluun. Mutta se oli myös vilpitön ja ilmensi sitä kipeää kaipausta, jonka ero hänessä herätti.

Pyyntö sai onnelliset perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Tempest hengitti kaulan ihoa vasten ja suki hopeisia hiuksia.
"Minä tulen", hän lupasi ja painoi kevyen suudelman kaulalle. Aikatauluista viis.

Hengitys kutitti Tiarnanin kaulaa.
"Hyvä", hän vastasi hieman käheästi.

Tempest nojasi päänsä miehen hartialle ja siveli sormenpäällään korvan muotoja.
"Minä todella ikävöin sinua", hän kuiskasi melkein haikeasti.

Tiarnan painoi suukon vaimonsa hiuksiin.
"Minäkin sinua."
Niin paljon, hän lisäsi mielessään. Ja yritti olla ajattelematta, että kyse ei ollut ollut pelkästään ikävästä, vaan myös huolesta. Hirvittävän puhelun muistosta.
Mutta enimmäkseen ikävästä.

Tempest hengitti hetken hiljaisena Tiarnanin tuoksua, ennen kuin nosti päätään ja hamusi kevyesti miehen kaulaa. Sitten hän painoi suudelman tämän huulille.

Tiarnan vastasi suudelmaan, helpottuneena siitä, kuinka Tempest oli reagoinut hänen yllättävään ilmaantumiseensa. Osa hänestä oli epäillyt teon järkevyyttä, sitä, toisiko se vain huonoja muistoja naisen mieleen.
Toinen, lopulta voimakkaampi osa, oli kaivannut niitä kertoja, kun hän oli viimeksi yllättänyt vaimonsa.

Tempest painoi toisenkin suudelman Tiarnanin huulille, ja nousi sitten ylös.
"Parasta käydä nukkumaan, matkalainen", hän totesi suoden miehelle pienen hymyn ja ojensi kätensä auttaakseen tämän ylös. Tiarnanin täytyi olla väsynyt, ja ehkä tunkeutuja kummitteli vielä miehen mielessä.

Tiarnan ei voinut estää pettymystä kuultamasta katseestaan, kun Tempest nousi hänen sylistään.
Mutta sitten hän tarttui käteen ja nousi itsekin.
"Sinullakin on varmasti ollut pitkä päivä."

"Ota vain ensiksi kylpyhuone", Tempest kannusti kävellen makuuhuoneeseen ja katsoen sängyn alle niin luontevasti kuin osasi. Sitten hän katsoi kaikkiin kaappeihin, parvekkeelle ja verhojen taakse.

Tiarnan oli hyödyntänyt mahdollisuuden suihkuun jo aiemmin, joten hän ei viipynyt ylellisessä kylpyhuoneessa kauaa.
Juuri sen verran, että hän ehti vielä todistaa vaimonsa kummallista rituaalia.
"Em?"

"Kaikki hyvin. Täällä ei ole ketään", Tempest vastasi helpottuneena ja raahasi sitten kevyen koristepöydän ja kiikkerän vaasin sviitin oven edustalle. Jos joku yrittäisi sisään, vaasi putoaisi ja herättäisi hänet. Toivottavasti.
Hän nykäisi päiväpeittoa sängyltä Tiarnania varten ja otti vuoronsa kylpyhuoneessa.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut kurtistus.
Myrskysilmien katse viipyi hetken ovella, vaasissa ja pöydässä, eikä huolestunut juova kadonnut silloinkaan, kun hän oikaisi itsensä vuoteelle.

Tempest katseli itseään hetken kylpyhuoneen peilistä. Hyväksy, ettet tule koskaan olemaan yksi niistä naisista, jotka saavat miehen sekaisin. Seksikäs. Vastustamaton. Niin kuin Muriel tai Aida. Ehkä hänen ei tarvinnut olla sellainen.
Hän pesi huolitellun meikin kasvoiltaan, kuoriutui ulos kotelomekosta ja sitten sirosta alusvaatesetistä, vaihtaen ne vanhaan t-paitaan.
"Nuku hyvin, rakas", hän toivotti palatessaan makuuhuoneen puolelle ja sammuttaessaan valot, ennen kuin kiipesi sänkyyn.

Tiarnan oli hetken hiljaa.
Ja ojensi sitten käsivarttaan, kutsuen vaimoaan syliinsä.
"Rakas?"

"Hmm?" Tempest kysyi pöyhäisten tyynyä päänsä alle ja asettui kuuliaisesti Tiarnanin kainaloon.
"Onko kaikki hyvin?"

Juova viipyi Tiarnanin kulmien välissä.
"Oletko ollut peloissasi?"

"En erityisen", Tempest vakuutti. Muistot ja mielikuvitus eivät voineet satuttaa.
"Haluan vain varmistaa, että voit nukkua rauhassa."

Tiarnan ei voinut olla katsahtamassa ovelle, vaikka huoneessa olikin liian pimeää todella nähdä sitä.
"Mikä minua estäisi nukkumasta rauhassa?" hän kysyi varovasti.

"Ei mikään. En vain haluaisi kenenkään yllättävän meitä." Ei häiriintyneen naisen. Ei naamioituneen miehen, joka syttyi metsästyksestä ja vallasta.

Tiarnan mietti sanojaan tarkkaan.
"Milloin olet puhunut viimeksi terapeuttisi kanssa, rakas?"

"Viime viikolla, miksi?" Tempest kysyi ja veti peiton leukaansa saakka.

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja.
"Oletko tilkinnyt oven joka yö?"

"En varmaan joka yö", Tempest vastasi vaivaantuneena.
"Häiritseekö se sinua?"

"Ei tietenkään", Tiarnan vakuutti ja silitti vaimonsa niskaa rauhoitellen.
"Minua vain kauhistuttaa ajatella, että olet joutunut olemaan peloissasi."

"En minä pelkää", Tempest vakuutti.
"On vain rauhoittavaa tietää, että havahdun siihen, jos joku tulee sisään."

Tiarnan olisi voinut huomauttaa, että se kuulosti paljon pelolta.
Hän katseli hetken pimeyttä.
"Olen pahoillani, että olet joutunut olemaan huolissasi."

Tempest pudisti päätään. Ei Tiarnanilla ollut syytä olla pahoillaan tai huolissaan.
"Kuinka sinä olet voinut, rakas?"

"Mikäs minulla on ollut ollessa", Tiarnan vastasi ja yritti haudata huolensa.
"Minut on syötetty, juotettu ja laitettu nukkumaan."
Huvittuneisuus kuulsi hänen äänestään.

Tempest hymyili ja tukahdutti naurun tyynyyn.
"Oletko nyt onnellinen?"

"Olen", Tiarnan vastasi.
"Kun olen täällä luonasi. Ja kun pääsemme tyttöjemme luo."

"Hyvä", Tempest vastasi ja yritti olla ajattelematta kotimatkaa.
"Parasta varmaan käydä nukkumaan."

Tiarnan painoi suukon vaimonsa hiusten joukkoon.
"Nuku hyvin, rakas."
Älä pelkää, en anna mitään tapahtua sinulle", hän lisäsi mielessään.

Tiistai 14. huhtikuuta 2020, aamupäivä, Battersea, Lontoo

Pitkällä, musertavan uuvuttavalla kotimatkalla ei ollut merkitystä, kun Tempest sai pienet rakkaansa takaisin. Lontoo tarjosi parastaan sateisella harmaudella, mutta se oli tervetullutta kotoisuudessaan Los Angelesin loputtoman auringonpaisteen jälkeen.
Tempest ei antanut itsensä hermostua myöskään kotiin palaamisesta – se oli heidän kotinsa – vaan pudottautui polvilleen päästyään tuskin sisään ylelliseen, pitkään tyhjillään olleeseen kattohuoneistoon, vaalea trenssitakki edelleen yllään ja Jimmy Choon korot jaloissaan.
"Pienet rakkaat, malttakaa hetki", hän toppuutteli, kun neljä itämaista kissaa määkivät kiukkuisina kopissaan. Heti ovien auetessa ne syöksyivät kiehnäämään hänen ympärilleen, kehräten hengästyneinä ja puskien reisiä ja käsiä niin, että olivat tuiskahtaa nurin.
"Minäkin ikävöin teitä."

Tiarnan yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka... vieraalta koti tuntui. Pitkän poissaolon ja perusteellisen siivouksen jäljiltä se oli alkanut muistuttaa enemmän esittelyasuntoa kuin kotia. Kaikki oli... liian siistiä.
Onneksi tuohtunut määkinä rikkoi hiljaisuuden.
"Hei, karvanaamat", Tiarnankin tervehti pehmeästi.

Sana vihlaisi sydäntä ja muistutti elämästä, jonka hän oli moukaroinut sirpaleiksi ajattelemattomilla teoillaan. Tempest suukotti kissojaan vuoronperään silkkisille päälaille ja halasi onnellisena kehrääviä olentoja hellästi. Ne kiehnäsivät myös Tiarnanin jaloissa hyristen ja määkien.
"Onko sinulla ohjelmaa täksi päiväksi?"

Tiarnan hymyili kissoille ja nosti jalkojaan vasten kiipeilevän Nyssan syliinsä.
Ette tiedäkään, miten rakkaita olette, hän mietti ja painoi suukon kissan päälaelle.
"Ei, tämä päivä on vapaa. Entä sinulla, rakas? Voisit mennä pitkällesi, ja voisin valmistaa sinulle lempismoothiesi."

Tempest pudisti päätään.
"Olet hyvin kultainen, mutta en todella tarvitse mitään. Yritän ehkä saada kirjoitettua vähän. Milloin sinun on palattava kuvauksiin?" hän kysyi suoristautuen kissojen alta ja riisuen takkinsa eteiseen.

Tiarnan tarjoutui ripustamaan takin kaappiin.
"Voisin silti tehdä sinulle smoothien", hän houkutteli ja vilkaisi puhelintaan.
"Minulla on tässä vielä pari päivää joutilasta aikaa. Haluatko jäädä jo kotiin, vai lähdetkö kanssani Skotlantiin?"

"Hyvä on, jos teet myös itsellesi", Tempest myöntyi ja katsahti pohjettaan vasten kiipeilevää Leelaa, antaen sen sitten loikata syliinsä.
"Onko sinulla toivetta?"

"Smoothie tekee hyvää matkan jälkeen", Tiarnan vakuutti, helpottuneena siitä, että Tempest suostui.
"Kuinka sinä vain haluat, rakas. Kaipaatko jo kotia?"

Tempest veti matkalaukun vapaalla kädellä makuuhuoneen suuntaan.
"Ehkä minun olisi hyvä palata kotiin", hän totesi. Hän ei antaisi valtaa naamioituneen miehen jättämälle pelolle, ja samalla antaisi Tiarnanille mahdollisuuden viettää vapaapäiviä Skotlannissa omassa rauhassa.

Hotellihuoneen eteen asetettu pöytä nousi taas Tiarnanin mieleen.
"Jos sinusta tuntuu siltä, rakas", hän vastasi seuratessaan vaimoaan.
"Tytöt varmastikin olisivat hyvillään."

"Ne ovat kieltämättä onnellisen oloisia täällä", Tempest vastasi ja jätti matkalaukun vaatekomeroon. Toivottavasti hän purkaisi sen, ennen kuin unohtuisi kirjoittamaan.
"Jos et pahastu, voisin käydä kylvyssä." Pitkä lento teki olosta nuhjuisen ja uupuneen.

"En tietenkään, rakas", Tiarnan vakuutti ja kosketti vaimonsa selkää.
"Laitan meille sillä välin smoothiet valmiiksi."
Hän toivoi, että pakkasen ja jääkaapin varustelusta oli huolehdittu.

Tempest lukitsi kylpyhuoneen oven, vilkaisi itseään lannistuneena peilistä, mutta ei antanut ajatusten ottaa valtaa. Sen sijaan hän laski tutun, syvän ammeen täyteen vettä, kuoriutui ulos vaatteista ja sukelsi veden alle. Tuttu, painoton hiljaisuus tasasi sydämen sykettä ja antoi hänelle rauhan.

Tiarnan yritti olla seuraamatta kelloa ja terästämättä kuuloaan. Hän yritti antaa vaimolleen yksityisyyden, jonka tämä ansaitsi.
Se ei ollut helppoa. Mutta hän yritti.
Hän keskitti kaiken huomionsa marjaisan smoothien valmistukseen ja kuulosteli samalla heidän tyttöjensä ääniä. Päätellen siitä, että määkinää ei kuulunut, nämä eivät olleet jääneet oven ulkopuolelle. Tai eivät olleet ainakaan vielä tajunneet sitä.

Tempest viipyi aikansa kylvyssä ja antoi veden huuhtoa pois muutaman, luvattoman kyyneleen. Mutta hän ei halunnut huolestuttaa Tiarnania ja kääriydyttyään kylpytakkiin, palasi makuuhuoneen puolelle. Kissat hyörivät onnellisina hänen ympärillään, kun hän istahti sängylle levittämään viehättävän tuoksuista kosteusvoidetta iholleen.

Heidän keittiössään Tiarnan oli saanut smoothiet valmiiksi, ja keskittyi asettelemaan halkaistuja mansikoita koristeeksi laseihin, kulmat keskittyneisyyttä kurtistuneina korostaen.
Tempestin puhelin vastaanotti uuden viestin. Numero oli tuntematon.
'Tervetuloa kotiin. Lento oli varmasti pitkä. Tiarnanin hartiat menevät pitkästä istumisesta jumiin. Hyvä vaimo hieroisi niitä.'

Tempest tuijotti viestiä hyvän tovin. Viestin lähettäjä oli varmasti oikeassa, ja tuntui aina ajattelevan Tiarnanin parasta paljon paremmin kuin hän.
Hyvä vaimo varmasti myös laittautuisi kauniiksi, vaikkei viehättäisikään miestään. Mutta herättäisikö laittautuminen Tiarnanissa velvollisuuden tunteen?
Tempest puristi pään käsiinsä, sukaisi sormet läpi kosteista hiuksista ja kiirehti vaatekomeroonsa pujottautumaan sukkahousuihin ja vaaleaan, pitkään villapaitaan, joka ei vaatinut mitään. Sipaistuaan hieman meikkiä kasvoilleen, hän suuntasi etsimään miestään.

Sillä välin Tiarnan oli ehtinyt saada taideteoksensa valmiiksi.
Siihen oli kulunut vain kaksi tuoretta mansikkaa, jotka hän oli leikannut liian syvään. Mutta kolmannella kerralla hän oli onnistunut.
Voitonriemu hehkui myrskynharmaista silmistä, kun hän kuuli vaimonsa askeleet.
"Juuri sopivasti, rakas."

"Ne näyttävät upeilta", Tempest vakuutti vilpittömästi ja esti jalallaan Romanaa loikkaamasta keittiötasolle, jossa taideteokset olivat esillä.
"On sääli syödä jotain noin kaunista."

Jos Tiarnan ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut epäillä, että Romana pyrki tahallaan sabotoimaan hänen taideteoksensa. Mutta edes Romana ei tekisi sellaista.
Eihän?
Hän säteili vaimonsa sanoista.
"Ole hyvä vain. Mansikoita on lisääkin, jos mielesi tekee."

Tempest soi miehelle hymyn.
"Ehkä haluaisit nauttia omasi sohvalla. Voisin hieroa samalla hartioitasi."

Hartioiden mainitseminen sai Tiarnanin pyöräyttämään omiaan.
"Oletko varma, että jaksat, rakas?" hän huolehti.
"Lento oli pitkä."

"Totta kai", Tempest vakuutti. Se oli vähintä, mitä hän voisi tehdä. Hän viittasi miestä kulkemaan edeltä olohuoneen sohvalle, jonka taakse hän voisi jäädä odottamaan hartioita eteensä.

"Eihän se häiritse kirjoittamistasi?" Tiarnan varmisti, kulmat hieman kurtistuen, vaikka suuntasikin kohti sohvaa. Yrittäen olla kompastumatta kissoihin, jotka kiertelivät heidän jaloissaan.

"Mikä, hartiahieronta?" Tempest kysyi hämmentyneenä ja ryhtyi hieromaan varovasti miehensä hartioita heti, kun sai ne eteensä.

"Niin", Tiarnan vastasi ja ähkäisi, kun kireät hartiat lähettivät kipunuolen koko selkään.
"Sanoit, että ajattelit kirjoittaa."

Tempest hellensi otettaan syyllisenä ja katseli kipeällä kaipauksella miehen niskaa ja harmaantuneita hiuksia.
"Myöhemmin, jos saan inspiraation. Yleensä se iskee öisin."

"Kunhan muistat levätä tarpeeksi", Tiarnan huolehti ja antoi hartioidensa rentoutua.
"Yöeläjäni."

"Älä huolehdi minusta", Tempest vastasi ja möyhensi lihaksia kevyesti niskalta alas selkää ja hartioita pitkin olkavarsille.

Hartioiden rentoutuessa hieronta alkoi tuntua paremmalta. Tiarnan antoi silmiensä sulkeutua, ja tunsi, kuinka joku kissoista puski itseään hänen lahkeitaan vasten.
"Tuo tuntuu hyvältä."

Tempest oli onnellinen siitä. Hän pyrki löytämään kireät, kipeät lihakset ja rentouttamaan niitä varovasti, niin kuin hyvä vaimo tekisi. Niin kuin Tiarnanin niin hyvin tunteva nimetön viestittelijä tekisi. Hän yritti olla ajattelematta, miksi viestittelijä tiesi kaiken heidän liikkeistään ja Tiarnanista. Miten paljon tyydyttävämpi suhde selittäisi myös sen, miksi mies ei kaivannut häntä kuukausien tauosta huolimatta.
Lopeta.
Sormet hieroivat erityisen huolellisesti olkavarsia.

Tiarnan antoi itsensä nauttia hieronnasta ja tukahdutti syyllisen äänen, joka pyrki luikertamaan hänen mieleensä. Emmie pelkäsi edelleen, ääni muistutti. Jos hän lähtisi kuvauksiin, hänen vaimonsa jäisi yksin.
Joutuisi raahaamaan lipaston tai pikkupöydän oven eteen.
"Toivoisitko, että palkkaisin kotiimme vartijan?"

"Mitä? En tietenkään", Tempest vastasi värähtäen ajatusta vieraasta ihmisestä norkoilemassa heidän kodissaan.
"Minulla on kaikki täysin hyvin täällä."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Oletko varma, rakas? Voisimme etsiä jonkun, jonka kanssa tuntisit olosi kotoisaksi."

"Ehdottoman varma", Tempest vakuutti. Hän halusi kyllä vartijoiden suojelevan Tiarnania heidän ollessaan liikkeellä, mutta ajatus omasta vartijasta oli vain ahdistava. Hän ei edes ollut heistä se, joka oli vaarassa.

Tiarnan tiesi, että heidän kotitalonsa turvamääräyksiä oli kiristetty sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Silti hän olisi tuntenut olonsa varmemmaksi, jos joku olisi ollut vastaamassa vain Tempestin turvallisuudesta.
Joku muu kuin heidän tyttönsä.
"Mitä ajattelit kirjoittaa?"

Tempest mietti hetken, käsien kulkiessa miehen hartioilla ja niskalla.
"En tiedä. Toivon, että saan inspiraation johonkin. Olen kirjoittanut itseni pulaan aloittamalla niin monta kirjaa yhtä aikaa."

"Sinulla on uskomaton mielikuvitus", Tiarnan vastasi vilpittömän ihailevasti.
"Mitä tahansa teetkin, siitä tulee upea."

Tempest naurahti ironisesti. Hän toivoi, että se olisi ollut vähemmän uskomaton. Että se ei olisi ajanut häntä hitaasti hulluksi rumilla kuiskauksilla.
"Onko jotain, mitä sinä haluaisit tehdä tänään?" hän kysyi harhauttaakseen itseään.

"Jos kestät vanhaa miehenroikalettasi, makoilisin mielelläni seuranasi kun kirjoitat", Tiarnan vastasi.
"Matka oli pitkä, ja haluaisin saada Atwoodin luettua loppuun."

"Totta kai", Tempest lupasi ja kädet valuivat alemmas selkään, hieroen selkärangan linjaa.
"Tiedäthän sinä, että ikävöin sinua. Miehenroikale."

Tiarnan huokaisi, kun kädet löysivät jumiin jämähtäneen kohdan.
"Lupaan, etten häiritse luomisprosessiasi. Ja ehkä tytön makoilevat mieluummin minun kuin näppäimistösi päällä."

He voisivat toivoa niin.
"Nukuttaako sinua?" Tempest kysyi pitäen kätensä paidan päällä, uskaltamatta yrittää sen alle.

"Ei juuri nyt", Tiarnan vastasi.
"Mutta en lupaa mitään. Aikaero tekee sellaista."

Tempest hymyili puolittain jatkaessaan hierontaa. Hänenkin päänsä tuntui tokkuraiselta ja painavalta, joskin luultavasti enemmän tujusta annoksesta rauhoittavaa lääkettä.
Vaikka itse lento kesti tuskalliset puoli vuorokautta, kokonaisuudessaan matkasta tuli vuorokausi aikaeron kanssa.

Tiarnan unohtui hetkeksi vain nauttimaan hieronnasta.
"Särkeekö sinun selkääsi, rakas?" hän havahtui sitten, kurtistaen hieman kulmiaan sille, että oli keskittynyt vain itseensä.

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti silittäen sormenpäillään miehen niskaa, ennen kuin möyhi hartioita voimakkaammin.
"Voisit käydä makuulle ja voisin hieroa koko selkääsi."

"Oletko varma, ettet ole liian uupunut?" Tiarnan huolehti.

Tempest huokasi.
"Kyllä, minulla on kaikki hyvin." Hän kannusti Tiarnania kääntymään vatsalleen, jotta voisi kiivetä varovasti miehen ylle ja hieroa koko selkää kunnolla.

Tiarnan noudatti kannustusta, ja sai Romanalta osakseen kiukkuisen katseen viedessään kissalta tilan, johon se oli juuri käpertänyt itsensä.
Hän ei varmaan koskaan pääsisi sen hyvälle puolelle.

Tempest hipaisi Romanan leukaa hellästi, ennen kuin omisti kätensä Tiarnanin selälle, ja kissa kävi kehräämään onnellisena. Se asettui sohvapöydälle, mistä saattoi tuijottaa emäntäänsä silmät tyytyväisinä, luottavaisina viiruina.

"Joskus toivon, että minulla olisi sinun taikavoimasi", Tiarnan huomautti.
"Ehkä Romana ei inhoaisi minua."

Tempest naurahti.
"Ei se inhoa sinua", hän vakuutti peruuttaen miehen reisien päälle, jotta saattoi keskittyä hieromaan ristiselkää ja sitten alaselkää.

Tiarnan huokaisi.
"En ole aina siitä niin varma", hän myönsi.
"Luulen, että kamppailemme huomiostasi."

Tempest nauroi ja tunsi ahdistuksen hellittävän otettaan.
"Täytyykö sinun kamppailla huomiostani?" hän kysyi möyhentäen alaselkää tunnollisesti.

Tiarnan ähkäisi, kun alaselän lihakset lähtivät avautumaan. Hän oli laiminlyönyt salikäynnit viime aikoina, ja se kostautui. Hän ei ollut enää nuori mies, joka selvisi vaikka lattialla nukkumisesta ja loikkasi seuraavana aamuna kivutta pystyyn.
"Luulen, että tytöt ainakin kuvittelevat niin."

"Mutta tuntuuko sinusta siltä?" Tempest kysyi pehmeämmin ja kuljetti kämmeniään alaselällä ja kyljillä.

Tiarnan tunsi kehonsa rentoutuvan Tempestin käsittelyssä.
"Ei tietenkään, rakas. Tuntuuko sinusta, että minä huomioin sinua riittävästi?"

"Totta kai tuntuu. Hemmottelet minua ihan liikaa", Tempest vakuutti ja möyhensi selkää taas ylempää, painellen lapaluiden väliä ja ristiselkää.

"Rakas, se ei ole mahdollista", Tiarnan vastasi ja ähkäisi, kun kädet jälleen kerran löysivät oikean paikan.
"Ansaitset kaiken hemmottelun maailmassa."

Tempest naurahti hämillisesti.
"Minä haluaisin voida hemmotella sinua enemmän", hän vastasi katsellen Tiarnanin niskaa ja hopean valtaamia hiuksia, kun kädet nousivat hetkeksi hartioille ennen takaisin alemmas palaamista.

"Sinä hemmottelet minua", Tiarnan huomautti.
"Juuri nytkin."

"Haluaisin voida tehdä niin enemmän", Tempest muistutti. Olla parempi vaimo.
"Sinä ansaitset paljon enemmän."

"Rakas, sinä olet täydellinen juuri tuollaisena", Tiarnan vastasi.
"Teet minut uskomattoman onnelliseksi vain olemalla siinä."

Tempest hieroi miehen selkää hetken hiljaisuudessa, yrittäen hiljentää mielessään myrskyävän äänen.
"Onko sinusta mukava olla taas täällä? Vai tuntuuko Skotlanti enemmän kodilta?"

Nyssa loikkasi sohvapöydän kautta Tiarnanin selälle, kenties auttaakseen kuningatartaan.
"Koti on siellä, missä sinä olet, rakas", hän vastasi.

Tempest hymähti ja möyhensi keskittyneesti miehen alaselkää.
"Onko teillä jotain mielenkiintoista luvassa kuvauksissa, kun menet takaisin?"

Tiarnan ynähti lihasten alkaessa rentoutua.
"Meidän olisi tarkoitus kuvata pian erikoisjakso, jossa vierailemme toisessa linnassa, mutta en ole varma, onko kuvauspaikka jo löytynyt. Tämä on tietenkin salaisuus yleisöltä."

"Onko sinusta ollut ihanaa asua linnassasi?" Tempest kysyi.
"Se on hyvin kaunis paikka."

"Se on. Ja minulla on sieltä hyviä muistoja", Tiarnan vastasi ja kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"Mutta olen pahoillani, että välimatka on niin pitkä."

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Se on työtäsi", Tempest muistutti palaten hieromaan ristiselkää.
"Tuletko hyvin toimeen kaikkien työkaveriesi kanssa?"

"Minulla on mahtavat työkaverit", Tiarnan vastasi.
"Muutamalle tämä on ensimmäinen isompi tuotanto. Se saa oloni tuntumaan nostalgiselta."

Tempest hymyili ja hipaisi sormenpäillään hopeaa miehen hiuksissa, ja otti samalla pari kulausta kauniista smoothiestaan, ennen kuin palasi hierontaan.
"Mitkä ovat muistettavimpia hetkiä kuvauksista?"

"Olenko hirvittävän huono ihminen, jos sanon, että nautin suunnattomasti siitä, kun sain vaeltaa Skipperin kanssa nummilla?" Tiarnan kysyi, suupieli nykäisten.
"On ollut myös upeaa päästä taas ratsastamaan."

"Miksi se tekisi sinusta huonon ihmisen?" Tempest kysyi hämmentyneenä.
"Minä luultavasti valitsisin saman. Se kuulostaa ihanalta."

Tiarnan naurahti pehmeästi.
"Koska saan työskennellä uskomattomien ihmisten kanssa", hän vastasi huvittuneesti.
"Ja silti Skipper on suosikkini."

"Eläimet ovat ainutlaatuisia", Tempest vastasi ja kumartui niin, että Nyssa sai puskea hänen päätään onnellisesti kehräten.

Kehräävän kissan ääni oli alkanut merkitä Tiarnanille kotia.
"Oletko varma, että pärjäät täällä tyttöjen kanssa, kun matkustan Skotlantiin?

"Mikä saa sinut epäilemään, etten pärjäisi?" Tempest kysyi kuljettaen käsiään selkärangan molemmin puolin.

"Rakas, en epäile, ettet pärjäisi", Tiarnan vetosi nolona
"Haluan vain olla varma, ettet joudu tuntemaan oloasi turvattomaksi."

"En joudu", Tempest rauhoitteli. Mielikuvitus ei voinut satuttaa, ei oikeasti.
"Tunnetko sinä olosi turvalliseksi Skotlannissa?"

Tiarnan yritti rauhoittaa mielensä.
"Tunnen", hän vastasi.
"Olemme käytännössä keskellä ei mitään."

"Hyvä", Tempest vastasi pyörittäen sormenpäitään miehen lapaluilla.
"Vaivaako silloin tapahtunut sinua vielä?"

Tiarnan ähkäisi ja sai hetken aikaa miettiä.
"Toisinaan", hän vastasi.
"Eniten se, että työni on saattanut sinut vaaraan."

"Et ajattelisi niin, rakas. Ei se ole sinun tai työsi syytä", Tempest vetosi.
"Voisinko jotenkin tehdä olosi paremmaksi?"

"Kunhan pidät itsestäsi huolta", Tiarnan vetosi.
"Minulla on kaikki hyvin."

"Minä pidän", Tempest lupasi. Hän todella yritti, sillä ei halunnut enää joutua aiheuttamaan huolta rakkailleen.
Kädet nousivat takaisin niskalle ja hartioille.

Tiarnanin silmät painuivat tyytyväisesti kiinni.
"Hyvä", hän vastasi helpottuneena.
"Ja tiedäthän, että voit soittaa minulle milloin tahansa?"

"Tiedän", Tempest vastasi. Romana katseli häntä edelleen sohvapöydältä, ja Nasreen ja Leela toimivat yleisönä sohvan selkänojalla.
"Miten sinä olet voinut? Oikeasti?"

"Paremmin", Tiarnan vastasi rehellisesti.
"Toisinaan näen edelleen painajaisia, joissa menetän sinut."

"Voi rakas, olen pahoillani", Tempest sanoi hiljaa ja silitti miehen niskaa.
"Miltä sinusta tuntui, kun hän... Jäikö sinua kummittelemaan, miten hän halusi lähellesi?"

Tiarnan oli hetken hiljaa.
"Minua kummittelee se, mitä jouduin tekemään ja sanomaan sinun edessäsi."

"Ei sinun tarvitse tuntea siitä huonoa omaatuntoa." Se oli jotain, mitä hänen oma mielensäkin usein kuiskutti hänelle.

"Tunnen silti", Tiarnan myönsi ja irvisti.
"Enkä voi lakata ajattelemasta, mitä sinulle olisi voinut tapahtua."

"Mitä minulle olisi voinut tapahtua?" Tempest kysyi ja silitti hopeaa miehen hiuksissa, vajoten istumaan varovasti Tiarnanin alaselälle.

"Hän olisi voinut satuttaa sinua", Tiarnan vetosi.
"Pahasti. niin kuin tunkeutujakin."

"Mutta ei satuttanut." Toki hän näki joskus välähdyksiä veitsestä, joka iskeytyi lattiaan senttien päässä hänen kasvoistaan. Mutta mitään ei lopulta ollut tapahtunut.
"Ja se aikaisempi... Se näytti pahemmalta kuin lopulta oli."

Tiarnan tunsi sydämensä sykkeen muuttuvan levottomammaksi.
"Näetkö sinä siitä painajaisia?"

"Joskus." Tempest ryhtyi hieromaan miehen selkää uudelleen purkaakseen levottomuutta.
"Aika usein. Joskus mielikuvitukseni vain tekee tepposia."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Mikä siihen auttaa?" hän kysyi.
"Voinko minä tehdä jotakin?"

"Se menee ohi", Tempest vakuutti, "ei mitään syytä olla huolissaan. Minulla on vilkas mielikuvitus."

"Minä tiedän, rakas", Tiarnan vastasi.
"Toivon vain, että olisi jotakin, mitä voin tehdä."

"Sinä olet jo enemmän kuin tarpeeksi", Tempest vakuutti.
"Mutta mietin, mitä... Jos se, mitä tapahtui kummittelee sinua tai jos kyse on jostain muusta?"

"Hm?"
Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

"En mitään. Sekoitan itsenikin", Tempest rauhoitteli ja hillitsi halun läimäistä itseään. Kädet valuivat möyhentämään alaselkää.

Tiarnan oli hiljaa hetken.
"Rakas" hän vetosi sitten.
"Mitä tarkoitit sanoillasi?"

"En mitään. Se oli hölmö, keskeneräinen ajatus", Tempest vastasi ja nousi miehen yltä, nostaen samalla Nyssan lattialle.
"Kiitos smoothiesta, se oli herkullinen", hän lisäsi ja tyhjensi vauhdilla loput lasistaan.

"Rakas", Tiarnan vetosi ja nousi istumaan.
"Puhuisit minulle."

Se oli jotain, mistä olisi tuhoisaa puhua. Hänen ahdistuksensa sukeltaisi syöksykierteeseen ja kaikki päättyisi huonosti.
"Haluatko katsoa jonkin elokuvan?" Tempest tarjosi ja katseli tyhjentynyttä lasia käsissään.

Tiarnan tutki vaimoaan huolestuneesti.
"Tahtoisitko lisää smoothieta?" hän kysyi, vaikka olisi halunnut kysyä:
Mitä tarkoitit?

"Ei kiitos, tämä oli jo yllinkyllin", Tempest vakuutti. Vastaus hänen kysymykseensä taisi olla kieltävä.
"Olit hyvin kultainen, kun teit sen."

Ikävä olo ei jättänyt Tiarnania rauhaan, kun hän pyyhkäisi sormensa pari kertaa läpi hopeisista hiuksistaan.
"Minkä elokuvan haluaisit katsoa?"

"Ei meidän tarvitse katsoa mitään, ellei sinun tee mieli", Tempest vakuutti ja tarjoutui ottamaan Tiarnaninkin lasin.
"Voin viedä nämä pesuun."

"Voisimme katsoa sen japanilaisen elokuvan", Tiarnan ehdotti ja yritti muistella nimeä.
"Jossa on tyttö ja lohikäärmepoika."

Tempest hymyili puolittain miehen viitatessa hänen lempielokuvaansa.
"Hyvä on", hän myöntyi, vei lasit keittiöön ja toi miehelle samalla jääkaapista pullon pienpanimon aitoa limonaadia. Sitten hän herätteli kotiteatterin ja asetti Henkien kätkemän soittimeen.

Tiarnan oli keskittynyt sillä välin leikittämään Leelaa yhdellä kissojen lukuisista leluista, jotka ne jättivät huomiotta suurimman osan ajasta.
"Kiitos, rakas", hän kiitti limonadista ja ojensi käsivarttaan, niin että Tempest voisi kömpiä hänen kylkeensä tai syliinsä tai mihin halusikaan.

Tempest epäröi hetken, kun hänen mielensä kuiskutti hänen korvassaan, mutta asettui sitten Tiarnanin vierelle, nojaten kevyesti miehen kylkeen. Vei kolme sekuntia, että kissat etsivät paikkansa hänen ympäriltään ja talloivat toistensa päälle saadakseen sylipaikan.

Koti.
Ja jotenkin ajatus lähtemisestä tuntui yhtäkkiä hyvin vaikealta.
"Palautatko mieleeni, mitä rakastat tässä elokuvassa, Em?"

"Kaikkea", Tempest vastasi hymyä suupielessään ja valui rennommaksi.
"Luodun maailman mielikuvitusta. Visuaalisuutta. Maisemia, vettä. Tarinaa. Kaikki näyttää yhtä aikaa kauniilta ja kummalliselta."

Tiarnan siirsi kättään niin, että saattoi silittää sormenpäällään vaimonsa niskaa.
"Tässä on hyvin taianomainen tunnelma", Tiarnan myönsi.
"Muistuttaa minua lapsuuden leikeistä."

"Se on ihana elokuva. Millaisia leikkejä leikit?" Tempest kysyi ja asiaa ajattelematta valui alemmas niin, että saattoi painaa päänsä Tiarnanin reittä vasten. Miten ihanalta pikkuriikkinenkin kosketus tuntui.

Tiarnanin suupielet nykäisivät.
"Ne olivat hyvin... eeppisiä", hän vastasi ja vei kätensä silittämään vaimonsa hiuksia.
"Sisareni oli urhea ritari, jonka piti pelastaa meidät poloiset prinssit."

Tempest naurahti.
"Ikävöitkö sisaruksiasi? Vierailevatko he luonasi kuvauksissa?"

"Tamsin on taas maailmalla", Tiarnan vastasi.
"Mutta näin Teagania ennen kuin lähdin Los Angelesiin. Heillä menee hyvin. Ja kieltämättä ikävöin heitä toisinaan."

"Ehkä voisit nähdä heitä useammin", Tempest ehdotti.
"Äitiäsi myös. Välimatka ei kai nyt ole niin pitkä, kun olet Skotlannissa?"

"Ei ole", Tiarnan myönsi.
"En vain ole vielä aivan tiedostanut sitä. Kaipaatko sinä perhettäsi, rakas?"

"Viestittelen usein Murielin ja Laurien kanssa", Tempest vastasi. Toki hän joskus haaveili näkevänsä perhettään useammin, mutta omassa rauhassa päivät vain hujahtivat ohi.
"Ja rauhoittelen äitiä."

Hiusten silittämisessä oli jotakin melkein hypnoottista.
"Mitä äidillesi kuuluu?" Tiarnan tiedusteli, samalla kun kieputti yhden vaalean suortuvan sormiensa lomaan.

Hiusten silittäminen oli hypnoottista myös Tempestille. Silmät painuivat kiinni kuin itsestään.
"Hän on innoissaan uudesta luentokiertueestaan, joten hyvää. Toivon vain, että hän osaisi olla murehtimatta minusta ja keskittyä nauttimaan elämästään."

Sillä hetkellä Tempest muistutti taas yhtä heidän kissoistaan. Niiden todellista kuningatarta.
"Onko hän huolehtinut edelleen kovasti?" Tiarnan kysyi, kulmat kurtistuen.

"Joka kerta, kun näemme tai puhumme." Jokainen yskäys tai niiskaus oli merkki siitä, että syöpä oli tullut takaisin ja hän oli kuolemassa. Tummat silmänaluset, punoittavat silmät tai laihtuminen oli syy syöksyä lääkärille.

Tiarnanin kasvoilla kävi myötätuntoinen irvistys.
"Olen pahoillani", hän totesi ja kietoi jälleen yhden suortuvan sormiensa lomaan.

"Hän on jumissa menneisyydessä", Tempest totesi poissaolevasti ja silitti Tiarnanin polvea.
"Vaikka paranin, sairauteni syö häntä edelleen. En tietenkään auttanut asiaa typerillä teoilla."

"Rakas..." Tiarnan vetosi, muttei tiennyt, kuinka olisi jatkanut.
"Voisimmekohan me mitenkään auttaa häntä?"

"Onko sinulla ajatusta siihen?" Tempest kysyi ja avasi silmänsä, katsoen miestä silmäkulmastaan. Hän oli yrittänyt ja yrittänyt, mutta ei ollut keksinyt keinoa.

Tiarnanin kulmat painuivat kurtistukseen.
"Toivon, että tietäisin", hän myönsi ja huokaisi.

"Ehkä joku päivä aika parantaa haavat", Tempest sanoi haikeasti. Miten hän toivoi, etteivät haavat olisi olleet hänen syytään.
"Miten sinun äitisi voi?"

"Oikein hyvin", Tiarnan vakuutti.
"Hän näkisi sinua taas mielellään."

"Hän on hyvin ystävällinen", Tempest vastasi. Ehkä hänen pitäisi käydä joskus taas Skotlannissa ja tavata myös Tiarnanin äitiä.

"Hän pitää sinusta kovasti", Tiarnan vastasi.
"Ja odottaa jo kuulemma jatkoa sarjallesi."

Tempest naurahti ja hieraisi poskeaan.
"Mille niistä?"

"Olettaisin, että kaikille", Tiarnan vastasi.
"Hän todella pitää kirjoistasi."

Tempest hymyili hämillisenä ja silitti hajamielisesti miehen polvea.
"Kauanko linnaltasi vie vierailla äitisi luona?"

"Ei liian kauaa", Tiarnan vastasi ja irvisti hieman.
"Ei niin kauaa, että se olisi tekosyy olla vierailematta siellä. Olen ollut huono poika."

"Et voisi koskaan olla huono poika", Tempest vastasi painaen silmänsä kiinni, kun raukeus teki olosta painavan.
"Olet kultaisin, huomaavaisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut."

Tiarnanin silmissä häivähti haikeus.
"Sinulla on aivan liian kaunis mielikuva minusta, rakas."

"Ei, sinä et arvosta itseäsi lainkaan tarpeeksi", Tempest huomautti takaisin, sormet lahjetta pitkin vaeltaen.

Jos Tempest vain olisi tiennyt.
"Minulla on ollut paljon aikaa tehdä virheitä", Tiarnan huokaisi.

Tempest avasi silmänsä ja nousi istumaan.
"Millaisia virheitä?" hän kysyi.

Tiarnan katsoi vaimoaan surullisesti.
"Olen pahoillani, sinun täytyy olla väsynyt lennon jäljiltä", hän vetosi.
"En ollut aina hyvä mies ensimmäisessä liitossani."

"Kertoisit siitä minulle", Tempest pyysi ja kosketti miehen reittä.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

Tiarnan huokaisi.
"Keskityin silloin liikaa uraani, eikä Ingrid voinut hyvin", hän vastasi.
"Ja melkein toistin saman virheen sinun kanssasi."

"Et sinä ole tehnyt virheitä kanssani", Tempest vastasi.
"Mitä tarkoitat, ettei... Ingrid voinut hyvin?"

"Hän oli... herkkä", Tiarnan vastasi, ja nielaisi juuri ja juuri sanat "niin kuin sinäkin".
"En ollut hänen tukenaan kun hän olisi tarvinnut minua. Ja jätin sinutkin yksin ajatustesi kanssa. Melkein menetin sinut."

Tempest katseli Tiarnania ja tunsi kylmän levottomuuden vatsassaan.
"Millä tavalla herkkä?"

Tiarnanin kulmat painuivat kurtistukseen.
"Hän ei aina voinut hyvin."

"Mitä tarkoitat?" Tempest pyysi ja silitti neuvottomana syliinsä kerääntynyttä kissaläjää.

Tiarnan huokaisi ja toivoi, ettei olisi sanonut mitään.
"Hänen mielensä oli hauras, enkä ymmärtänyt sitä ajoissa."

Tempest tutki miestä levottomana.
"Etkö halua puhua minulle siitä?" hän kysyi onnettomana.

"Rakas, ei kyse ole siitä", Tiarnan vastasi.
"En vain halua pahoittaa mieltäsi."

"Et sinä pahoita mieltäni", Tempest protestoi.
"Haluan tietää. Haluan tietää, millaista elämäsi on ollut. Mitä avioliitossasi tapahtui."

"En ole ylpeä siitä", Tiarnan vastasi.
"Ja pelkään toisinaan, että toistan virheeni. Etten näe, jos voit huonosti."

"Ei se ole sinun vastuusi. Kertoisit minulle teistä. Millä tavalla Ingrid oli hauras?" Tempest pyysi.

Tiarnanin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
Sitten hän ojensi käsiään, kutsuen vaimoaan syliinsä. Kaivaten tätä lähelleen.

Tempest tutki miestä levottomana, mutta siirtyi istumaan tämän syliin. Hän katsahti miestä kysyvästi ja silitti rintakehää paidan läpi.

Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja painoi nenänpäänsä hetkeksi tämän hiusten joukkoon, hengittäen tuttua tuoksua.
Se sai levottomana hakanneen sydämen rauhoittumaan hieman.
"Hänellä oli taipumusta melankoliaan. Enkä ottanut sitä todesta. Kuvittelin, että se oli vain osa hänen luonnettaan."

Tempest painoi päänsä Tiarnanin hartialle ja kuunteli levotonta sykettä.
"Yrittikö hänkin tappaa itsensä? Satutti sinua samalla tavalla kuin minä?"

"Rakas, et sinä ole satuttanut minua", Tiarnan vetosi.
"Et puhuisi itsestäsi noin."
Hän oli hetken hiljaa, huomasi jälleen välttelevänsä vastausta.
"Kyllä."

Sydän vajosi kylmänä. Hän oli satuttanut Tiarnania, edes tietämättä kuinka pahasti. Hän oli aina tuntenut olevansa kehno korvike miehen todelliselle rakkaudelle. Mutta hän todella oli vain halpa kopio.
"Miten?"

Tiarnan tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Onko sillä väliä, rakas?"

"On minulle", Tempest vastasi katsellen sylissään makaavia käsiä.

"Miksi?" Tiarnan kysyi huolissaan.
Hän pelkäsi tehneensä jotakin väärin. Sanoneensa jotakin väärin. Mitä, jos hänen sanansa olivat laukaisseet hänen vaimossaan jotakin?

"Haluan tietää elämästäsi. Olemme naimisissa. Haluan tietää, millainen edellinen liittosi oli ja miten se päättyi", Tempest sanoi.

Tiarnan hengitti vaimonsa hiusten tuoksua.
Kaikki oli hyvin.
"En vain halua, että puheenaihe herättää sinussa... huonoja muistoja."

"Haluan tietää", Tempest aneli. Hän halusi tietää, mitä miehen todellisen rakkauden kanssa oli tapahtunut.

Tiarnan epäröi silti.
Mutta Tempest oli oikeassa. Hän ei voinut vain lakaista menneisyyttään pois.
"Kaikki oli hyvin, kun hän söi lääkkeensä. Mutta kun niin ei tapahtunut, hänen vointinsa romahti."

"Mitä sitten tapahtui?" Tempest kysyi.

Tiarnan yritti vakuuttaa itsensä siitä, että tämä oli hyvä ajatus. Että Tempestillä oli oikeus tietää hänen menneisyydestään, ja että hänen sanansa eivät saisi naisen kuntoa romahtamaan. Ottamaan takapakkia.
Antaisi ideoita.
"Hän yritti riistää henkensä kahdesti sinä aikana, kun olimme naimisissa."

Tempest katseli käsiään. Kahdesti. Miten paljon Tiarnan oli joutunut kestämään, eikä hänellä ollut ollut aavistustakaan. Hän oli kuullut, että edellinen vaimo olisi pettänyt miestä ennen eroa, mutta tätä ei ollut osannut kuvitellakaan.
Ja silti hän oli suorastaan helpottunut.
Se selitti kaiken. Tiarnan oli rakastanut vaimoaan ja menettänyt tämän. Miehen oli täytynyt nähdä hänen rikkinäisyydessään kalpea varjo Ingridistä.
"Olen niin pahoillani. Toivon, että olisin tiennyt aikaisemmin. Miten hän teki sen?"

Tiarnanin kasvoilla häivähti varjo.
"Lääkkeillä", hän vastasi.
"Molemmilla kerroilla. Minun olisi pitänyt pitää hänestä parempaa huolta."

"Ei se ole sinun syysi", Tempest muistutti. Ei hänenkään kohdallaan.
"Olet upea, hyväsydäminen ihminen. Olen varma, että olit hyvä aviomies."

"Minun olisi pitänyt ottaa hänet tosissaan", Tiarnan huomautti, tuskaa äänessään.
"Pelkään, että en ole tehnyt niin sinunkaan tunteidesi kanssa, rakas."

"Sinä olet ollut täydellinen ja paljon enemmän kuin koskaan toivoin itselleni", Tempest muistutti.
"Millä tavalla sinun olisi pitänyt ottaa hänet tosissaan?"

Tiarnanin kulmilla kävi huolestunut kurtistus.
"En vain osannut kuvitella, että hän tekisi jotain sellaista. Hän on... Hän on ollut aina dramaattinen."

"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi ja tutki miehen kasvoja huolissaan.

"Dramaattisella?" Tiarnan varmisti ja pudisti hieman päätään.
"Meillä oli rumia riitoja. Toisinaan hän uhkasi niiden päätteeksi tekevänsä itselleen jotakin. Lakkasin lopulta uskomasta, vaikka niin ei pitäisi tehdä."

"Se on vain inhimillistä", Tempest muistutti.
"Mistä te riitelitte?"

Tiarnan ei ollut samaa mieltä. Se kuului niihin asioihin, joista hän ei ollut ylpeä.
"Kaikesta", hän vastasi.
"Enemmän tai vähemmän. Pahinta on että syytin siitä usein häntä, enkä hyväksynyt omia vikojani."

Tempest epäili ja silitti miehen käsivartta.
"Mistä kaikesta? Ja mitä vikoja sinä näit itsessäsi?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Silloin, kun olin kotona, hän olisi halunnut olla yksin. Ja kun hän oli yksin, hän olisi kaivannut minua. Keskityin silloin aivan liikaa uraani, ne olivat ensimmäisiä kunnon roolejani."

Tempest painoi hetkeksi katseensa ja tunsi syyllisen vihlaisun. Tekikö hän samaa?
"Saat panostaa uraasi, rakas. Ei se ole rikos."

"Ei, mutta en halua tehdä sitä rakkaideni kustannuksella", Tiarnan vastasi huolissaan.

"Et sinä tee. Miksi kuvittelet, että tekisit?" Tempest kysyi hämmentyneenä.

Tiarnanin myrskysilmissä oli surua.
"Pelkään tekeväni niin."

"Et tee", Tempest vakuutti.
"Olet kultaisin, hyväsydämisin, huomaavaisin ihminen, jonka olen tavannut."

Tiarnan pudisti päätään.
"Joskus minua pelottaa se, kuin täydellisenä minut näet", hän myönsi.

"Olen pahoillani. Ehkä voit kertoa enemmän huonoista hetkistäsi tai siitä, mistä kaikesta riitelitte", Tempest ehdotti.
"Ja miksi sinua pelottaa?"

"Koska minä en ole täydellinen", Tiarnan vastasi, huolestunut juova kulmiensa lomassa.
"Ja pahimpina aikoina riitelimme kaikesta. Ingrid koki, etten antanut hänelle huomiota. Ja huonoina aikoinaan hän kuvitteli, että häpesin häntä."

Tempest painoi katseensa. He olivat riidelleet samasta.
"Tiedän, etteivät ihmiset ole täydellisiä. Minä vain en koskaan uskaltanut haaveilla, ja luulin, että Stephen oli parasta, mitä voisin toivoa. Sitten tapasin sinut."

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas.
"Stephen oli paskiainen."

"Mikä sai sinut rakastumaan Ingridiin?" Tempest kysyi ja työnsi Stephenin mielestään. Mies oli onneton ja purki sen häneen. Sitä sattui.

Oliko puheenaihe vaarallinen?
Mutta se tuntui kiinnostavan Tempestiä.
"Me olimme molemmat valtavan nuoria", Tiarnan vastasi.
"Tutuistuimme, kun olin juuri muuttanut Lontooseen, ja viihdyimme toistemme seurassa. Kävimme pitkiä keskusteluja, mutta saatoimme myös olla hiljaa."

Tempest kuunteli haaveikasta hymyä silmissään.
"Se kuulostaa ihanalta. Mitä teitte yhdessä?"

Missä vaiheessa keskustelu menisi liian pitkälle?
Tiarnan hiljensi huolestuneen äänen.
"Kävimme usein pitkillä kävelyillä. Silloin se vielä onnistui. Ingrid rakasti lintulampea ja puiston oravia."

Tempest hymyili ja silitti Tiarnanin kättä.
"Se oli varmasti kaunista. Millainen hän oli? Tehän olitte pitkään naimisissa?"

"Olimme. Tavallaan kasvoimme yhdessä."
Tiarnan halasi vaimoaan hieman tiukemmin.
"Hyvinä päivinään hän osasi iloita mistä tahansa. Ja hän rakasti värejä. Huonoina päivinä minusta tuntui siltä, kuin olisin kävellyt lasinsiruilla, ja pieninkin virhe voisi leimahtaa riidaksi."

Tempest painoi päänsä Tiarnanin olalle.
"Tunnetko niin minun kanssani? Että joudut olemaan varuillasi koko ajan?"

"Mitä?"
Tiarnanin kulmat painuivat kurtistukseen.
"En... Rakas."
Hän harkitsi sanojaan hetken.
"Pelkäsin, kun olit huonoimmillasi. Kun en voinut tietää, teetkö itsellesi jotakin."

"Ymmärrän", Tempest vakuutti, "en halua, että joudut varomaan kanssani. En mene rikki."

Tiarnan painoi suudelman vaimonsa hiuksiin.
"Tiedän. Yritän muistaa sen."

"Onko jotain, mitä hän teki, mikä teki sinut erityisen onnelliseksi?" Tempest kysyi pehmeästi ja silitti miehen käsivartta.

Tiarnan pudisti päätään.
"Siitä on niin pitkään", hän vastasi.

"Hän oli vaimosi vuosia. Etkö todella muista vai etkö vain halua jakaa niitä muistoja kanssani?" Tempest kysyi.

Tiarnan epäröi.
"Minä... En vain halua, että sinusta tuntuu pahalta", hän vetosi.

"Miksi minusta tuntuisi pahalta?" Tempest kysyi kurtistaen kulmiaan.

Tiarnan mietti hetken, olisiko ollut parempi olla sanomatta mitään.
"Puhut itsestäsi joskus niin rumasti. Ja olet hirvittävän ankara itsellesi, rakas."

"Ei se liity siihen. Haluan vain tietää, mitä olet kokenut ja mikä on tehnyt sinut onnelliseksi", Tempest sanoi.

Tiarnan toivoi, että olisi voinut luottaa vaimonsa sanaan.
Mutta hän ei luottanut. Ei täysin.
"Pienet asiat", hän vastasi lopulta.
"Hänellä oli tapana hyräillä itsekseen, ja tanssahdella hyräilynsä tahtiin. Ja hän pöyhi tyynynsä aina tietyllä tavalla nukkumaan mennessään, ja se sai olon tuntumaan aina kotoisalta."

Tempest hymyili.
"Se on kaunis kuvaus", hän sanoi hipaisten hopeaa hiuksissa.
"Onko jotain, mitä hän teki sinua varten?"

"Hän jätti pieniä muistilappuja ympäri asuntoa", Tiarnan muisteli, hymy suupielessään häivähtäen.
"Joihin oli kirjoitettu pieni viesti tai piirretty pieni kuva. Ja hän huolehti, että jääkaapissa oli aina tuoreita hedelmiä. Silloin teimme vielä ruokaostokset itse."

"Se kuulostaa ihanalta", Tempest sanoi vilpittömästi.
"Olen pahoillani, että menetit sen. Mitkä olivat lempihedelmiäsi?"

"Rakas, älä ole. Minäkään en ole."
Tiarnanilla oli nyt Tempest. Uusi elämä.
"Olin yksinkertainen mies. Omenat, banaanit, viinirypäleet."

Omenat, banaanit, viinirypäleet. Mutta lappuja hän ei voisi jättää. Se oli jotain, mikä kuului Ingridin ja Tiarnanin rakkauteen.
"Olen onnellinen, että voit puhua minulle elämästäsi."

Tiarnan silitti vaimonsa selkää.
"Toivon, että sinäkin voisit tehdä niin."

"Puhua elämästäni?" Tempest varmisti hämmentyneenä.
"Enkö minä tee niin? Olen melko varma, että tiedät kaiken minusta."

Tiarnan tutki vaimoaan katseellaan.
"Joskus tuntuu, että tiedän vain murto-osan siitä, mitä mielessäsi liikkuu", hän vastasi.
"Että syvyyksissä piilee paljon enemmän."

Tempest painoi katseensa ja hymyili puolittain.
"Se on sivuvaikutus yliajattelusta. Olen melko varma, että voit olla kiitollinen, jos et tiedä kuin murto-osan."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat, ja hän vei sormensa hipaisemaan mietteliäänä tämän otsaa.
"Toivon, että voisin auttaa sinua yliajattelun kanssa."

Tempest hieraisi ohimoaan miehen olkaan.
"Onko jotain, minkä kanssa voisin auttaa sinua?"

Tiarnan silitti vaimonsa hiuksia.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Kunhan vain pidät itsestäsi huolen."

"Minä pidän", Tempest vastasi. Hän ei halunnut aiheuttaa rakkailleen enempää murhetta.
"Sinun ei tarvitse enää pelätä puolestani."

Tiarnan halasi vaimoaan hieman tiukemmin.
Hän halusi uskoa sen.
Yritti uskoa sen.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua."

Löytäisit uuden rakkauden.
Tempest painoi kevyen suudelman Tiarnanin poskelle ja silitti hellästi miehen hiuksia.

Tiarnan havahtui siihen, että elokuva oli loppunut.
Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, milloin.
"Väsyttääkö sinua, rakas?"

Hyvä vaimo on valmiina miestään varten. Osoittaa kosketuksella kaipaavansa läheisyyttä. Hyvä vaimo osoittaa, että aviomiehen kosketus ja läheisyys tuntuu hyvältä. Hyvä vaimo saa miehen tuntemaan, että tätä kaivataan. Kirjeiden ja viestien sanat pyörivät hänen mielessään.
Hänen pitäisi, mutta ehkä ei sittenkään. Hän ei halunnut painostaa Tiarnania.
"Vähän, entä sinua?"

Tiarnan hymyili anteeksipyytävästi.
"Vähän. Vanha mies tarvitsee päiväunensa."

"Tule, rakas", Tempest kutsui ja tarttui Tiarnanin käteen, nousten ylös ja johdattaen miehen makuuhuoneeseen.
"Voit nukkua päiväunet kaikessa rauhassa."

Tiarnan seurasi vaimoaan.
"Ehkä sinäkin haluaisit torkkua hetken."

Tempest hymyili puolittain. Jos hän jäisi makuuhuoneeseen, pitäisikö hänen tehdä aloite? Mutta ehkä Tiarnan ei halunnut sitä ja kokisi painetta. Jos mies vastaisi siihen, sotkisiko hän kaiken ahdistumalla?
"Luulen, että voisin kirjoittaa hetken. Saat levätä rauhassa."

"Voisit kirjoittaa minun vieressäni", Tiarnan vastasi.
"Sinä ja tytöt."

"En haluaisi häiritä sinua", Tempest sanoi ja hipaisi miehen käsivartta kaihoten.
"Mutta jos haluat sitä."

"Se tekisi minut onnelliseksi", Tiarnan vakuutti.
"Lupaan olla kuorsaamatta."

Tempest hymyili.
"Olet ihastuttava, kun kuorsaat", hän lupasi ja poimi tietokoneen syliinsä, kun kiipesi sängylle.

Tiarnan ojentautui vuoteelle Tempestin vierelle.
"Sinun täytyy saada keskittyä, rakkaani", hän vetosi, kääntyen kyljelleen niin, että saattoi katsella vaimoaan.
Ei mennyt pitkään, ennen kuin uni jo vei hänet mukanaan.

Tempest katseli miestään ja tunsi sydämensä särkevän. Olisipa hän osannut olla parempi vaimo. Sellainen, joka tietäisi, miten pitää miehensä tyytyväisenä ja saada tämä tuntemaan olonsa kaivatuksi.
Ehkä hän oppisi vielä, Tempest lohdutti itseään yrittäessään keskittyä tarinaan, kissat ympärillään.

Perjantai 16. huhtikuuta 2020, kello 21.47, Battersea, Lontoo

Tiarnan oli lähtenyt edellisenä iltana, hyvin vastahakoisesti, takaisin Skotlantiin kuvauksiin. Varmisteltuaan useampaan kertaan, että Tempestillä olisi kaikki hyvin. Ettei tämä pelkäisi yksinään.
Että tämä voisi soittaa koska tahansa.
Ehkä siksi olikin varsin erikoista, että ovisummeri soi. Ei se, jolla aulan vahti ilmoitti vieraista, vaan heidän oma, henkilökohtainen ovisummerinsa.

Vesiväriluonnokset vaaleasta, kotoisasta mökistä ja Skotlannin ylämaiden myrskyisistä merimaisemista lainehtivat pitkin sänkyä. Neljä kissaa istuivat ringin ulkopuolella, loukkaantunut katse vihreissä ja sinisissä silmissään.
Pehmeään, luonnonvalkoiseen villaneuleeseen pukeutunut Tempest nosti hämmentyneenä päätään ja puhalsi kylvyn jäljiltä villiksi kuivaneita hiuksia kasvoiltaan. Ei, summeri oli soinut oikeasti, eikä ollut vain hänen mielikuvituksensa tuotosta.
Tempest pinosi Tiarnanin toivomaa kuvitusta hänen skotlantilaisesta unelmamökistään yrittäen olla tallomatta kuvien päälle kiivetessään alas sängyltä. Neljä kissaa seurasivat hänen jalanjäljissään hännät pystyssä, kun hän kiirehti avaamaan oven sydän hakaten.
Mitä jos se oli Tiarnan? Ehkä mies oli unohtanut jotain.

Vesiväriluonnokset vaaleasta, kotoisasta mökistä ja Skotlannin ylämaiden myrskyisistä merimaisemista lainehtivat pitkin sänkyä. Neljä kissaa istuivat ringin ulkopuolella, loukkaantunut katse vihreissä ja sinisissä silmissään.
Pehmeään, luonnonvalkoiseen villaneuleeseen pukeutunut Tempest nosti hämmentyneenä päätään ja puhalsi kylvyn jäljiltä villiksi kuivaneita hiuksia kasvoiltaan. Ei, summeri oli soinut oikeasti, eikä ollut vain hänen mielikuvituksensa tuotosta.
Tempest pinosi Tiarnanin toivomaa kuvitusta hänen skotlantilaisesta unelmamökistään yrittäen olla tallomatta kuvien päälle kiivetessään alas sängyltä. Neljä kissaa seurasivat hänen jalanjäljissään hännät pystyssä, kun hän kiirehti avaamaan oven sydän hakaten.
Mitä jos se oli Tiarnan? Ehkä mies oli unohtanut jotain.

Oven takana ei ollut Tiarnan.
Eikä kukaan naapureista. Ei edes kissahoitaja.
Sen sijaan oven takana seisoi harmaaseen takkiin pukeutunut nainen, jonka hennot, tuhkanharmaat hiukset oli kietaistu kevyelle nutturalle niskaan.
Kasvoilla ollut hymy katosi häkellyksen tieltä, kun siniset silmät kohtasivat Tempestin katseen.

Tempest vastasi katseeseen yhtä häkeltyneenä. Aulan vartijat olivat erityisen tarkkoja sen kanssa, ketkä päästettiin heidän asuntoonsa.
"Kuinka voin olla avuksi?" hän kysyi ja esti jalallaan uteliaita kissoja lähtemästä ovesta.

Naisen vaaleat kulmat kurtistuivat.
"Onko... Onko Tiarnan kotona?" hän kysyi, häkeltyneenä.
"Kuka sinä olet?"

"Ei, olen pahoillani. Hän lähti eilen takaisin Skotlantiin", Tempest vastasi ja soi naiselle hämillisen hymyn.
"Tempest Dawn. Hänen vaimonsa."

"Oh..."
Vaalea nainen painoi käden suulleen, selvästi järkyttyneenä.
"Voi ei, olen kamalan pahoillani. Ei tämän pitänyt mennä näin... Luulin, että hän oli jo kertonut sinulle."

"Kertonut minulle?" Tempest toisti hämmentyneenä ja tuuppasi Romanan hellästi kauemmas.
"Olen pahoillani, kuka sinä olet?"

Naisen silmiin nousi kyyneleitä.
"Olen niin kamalan, kamalan pahoillani", hän vetosi uudelleen.
"Minun nimeni on Ingrid. Tiarnan on minun mieheni."

"Oh", Tempest vastasi, tietämättä mitä sanoa. Ingrid oli Tiarnanin ensimmäinen vaimo. Mutta miksi tämä oli pahoillaan? Mitä Tiarnanin oli pitänyt kertoa hänelle?
"Haluaisitko tulla sisään?"

Ingrid pyyhkäisi silmiään.
"Minä todella olen pahoillani", hän vetosi ja tarttui tarjoukseen astua sisään.
"Sanoin Tiarnanille, että meidän pitäisi kertoa sinulle yhdessä... Mutta hän lupasi, että hoitaisi asian."

Kylmä hiipi iholle.
"En ole varma, mistä puhut", Tempest vastasi ja yritti pitää hämillisen, hymyn huulillaan.
Hän sulki oven Ingridin perässä.
"Olen toivonut, että saisin tavata sinut joku päivä. Mitä Tiarnanin piti hoitaa?"

Ingridin silmät olivat täynnä surua.
"Me olemme palanneet yhteen", hän vastasi, ääni särkyen.
"Minä todella, todella luulin, että hän oli kertonut sinulle."

Tempest katseli naista hetken hämmentyneenä ja sukaisi hiuksiaan.
"Mitä?" hän kysyi ääni hiipuen.

"Minä olen niin pahoillani", Ingrid vetosi itkuisesti.
"Luulin, että hän oli jo kertonut."

Tempest vajosi seinää vasten.
"Hän ei ole sanonut mitään", hän sanoi tuijottaen poissaolevasti eteensä. Ei sanaakaan.

"Voi ei", Ingrid vetosi ja ojensi kättään koskettaakseen Tempestin käsivartta.
"Hän lupasi hoitaa sen. Me olemme tapailleet jo pidemmän aikaa."

Tempest katsahti Ingridiä tyhjästi ja valui istumaan lattialle. Kissat löysivät välittömästi paikkansa hänen sylistään.
"Pidemmän aikaa? Mitä se tarkoittaa?"

Ingrid kyykistyi Tempestin eteen, katsellakseen naista huolissaan.
"Me tapasimme uudelleen, kun hän oli kuvauksissa Skotlannissa. Me... Me emme todellakaan tarkoittaneet, että mitään tapahtuisi. Mutta emme voineet sille mitään. Me... Vanhat tunteet heräsivät."

Se kävi järkeen. Ingrid oli ollut Tiarnanin elämän rakkaus, eikö niin? Hän toivoi, että oli saanut muistuttaa miestä edes vähän jostain rakkaasta, minkä tämä oli menettänyt.
"Kuinka kauan?" Tempest kuiskasi.

"Minä..."
Ingrid epäröi.
"Siitä lähtien, kun hän aloitti kuvaukset. Ensin olimme vain... ystäviä. Mutta me emme voineet sille mitään. Olen niin pahoillani. Kun... Kun olit poissa, Los Angelesissa, Tiarnan oli niin hirvittävän yksinäinen. Ja jo sitä ennen..."

Tempest tunsi painuvansa lähemmäs lattiaa.
"Seitsemän kuukautta?" hän toisti tyrmistyneenä ja tunsi pahoinvoinnin kouristavan vatsaansa.
"Seitsemän kuukautta hän on kertonut rakastavansa minua ja miten ei tietäisi, mitä tekisi ilman minua, ja-", ja pidellyt häntä lähellään, ollut hänen aviomiehensä yön turvallisessa sylissä, "ja koko ajan hän on vain miettinyt, miten erota?"

Ingrid pyyhkäisi silmiään.
"Hän vain... Häntä on pelottanut kertoa sinulle", hän vetosi.
"Sen jälkeen, mitä olet tehnyt itsellesi... Hän pelkäsi, että niin kävisi taas."

Se kävi järkeen. Tempest räpytteli kuumia kyyneliä silmistään. Seitsemän kuukautta hänen elämänsä oli ollut vain valhetta? Ja kaikki hänen takiaan, koska hän piti Tiarnania panttivankina rikkinäisyydellään?
"Taidan voida pahoin", hän mumisi, kömpi jaloilleen ja syöksähti lähimpään kylpyhuoneeseen, missä saattoi tyhjentää vatsansa väkivaltaisesti pönttöön.

Ingrid pyyhki silmiään.
Ja riisui sitten varovasti harmaan villakangastakin ja ripusti sen eteiseen.
Sitten hän lähti etsimään Tempestiä, varovasti.

Tempest oli suoristautunut, huuhtonut suunsa ja nieli kipeää itkua, pesten kasvojaan kylmällä vedellä.
"Miksi sinä olet täällä?" hän kysyi ontosti, kun astui ulos kylpyhuoneesta ja törmäsi Ingridiin.

Ingridin silmistä paistoi huoli.
"Meidän oli tarkoitus tavata", hän selitti.
"Tiarnanin piti olla odottamassa minua. Hän sanoi, että kertoisi sinulle... Olen niin pahoillani, voinko tehdä jotakin?"

"Mutta", Tempest sanoi hangaten sinnikkäästi kyynelöityviä silmiään.
"Miksei hän kertonut sinulle, että hän lensi eilen Skotlantiin ja kuvaukset jatkuivat tänään?"

Ingrid kaivoi käsilaukkuaan ja tarjosi nenäliinaa Tempestille.
"Minun puhelimeni meni rikki", hän selitti.
"Siksi tulin tänne. En tiennyt, mitä muuta olisin tehnyt..."

Tempest otti nenäliinan hajamielisesti vastaan.
"Kuvausten jatkuminen tänään oli tiedossa jo viikkoja sitten. Miksi hän sopi tapaamisen täksi päiväksi?"

"Minä... Minä en tiedä", Ingrid vastasi.
"Hänen olisi pitänyt kertoa sinulle. Ja sitten me olisimme matkustaneet yhdessä Skotlantiin. Minä olen odottanut häntä täällä..."

"Miksei hän kertonut sinulle aikaisemmin, että aikataulu ei toimi?" Tempest kysyi ahdistuneena. Miksi mies oli antanut hänen taistella itsensä kanssa seitsemän kuukautta, yrittäen ja yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että Tiarnan rakasti häntä?
"Tässä on puhelimeni. Ehkä haluat soittaa hänelle ja kertoa, että tämä askare on hoidettu", Tempest tarjosi ja ojensi puhelintaan Ingridille.

"Minä en tiedä", Ingrid vastasi ahdistuneena, ja ojensi kättään puhelinta kohti.
"Minä... Voinko tehdä mitään? Helpottaakseni oloasi?"

Tempest pudisti päätään ja avasi puhelimen sormenjäljellään, jotta nainen voisi soittaa Tiarnanille. Ainakin mies voisi nyt hengittää tietäen, että farssi oli ohi. Hän pyyhkäisi poskiaan ja kietoi käden vatsansa ympärille, kun maailma tuntui murtuvan hänen altaan.
"Hän kutsui sinut tänne tietäen, että hän olisi töissä ja sinä tapaisit minut. Tietäen, etten minä tiennyt asiasta mitään. Minun on todella täytynyt olla toivoton vaimo."

Ingrid jähmettyi hetkeksi.
"Ehkä... Ehkä hän ei kyennyt kertomaan sitä itse", hän totesi.
"Ehkä hän halusi pyytää minua tekemään sen."
Hän alkoi etsiä Tiarnanin numeroa puhelimesta.

"Hän kertoi minulle alle kaksi vuorokautta sitten, ettei tiedä, mitä tekisi ilman minua. Miksi hän tekisi niin tietäen, että kaikki on ollut valhetta seitsemän kuukautta ja olet tulossa kertomaan minulle totuuden? Miksi hän teki näin?" Tempest kysyi ääni särkyen ja valui istumaan seinää vasten, painaen kasvot polviaan vasten.

Ingrid pyyhkäisi silmiään.
"Minä en tiedä", hän vastasi.
"Ehkä hän vain pelkäsi niin paljon, mitä tapahtuisi, jos hän kertoisi. Kun... Kun olet yrittänyt tappaa itsesi niin monesti."

Tempest puristi silmänsä kiinni. Jos hän oli tiennyt, että Tiarnan oli jo kärsinyt niin edellisessä liitossaan, vielä kahdesti, ehkä hän olisi voinut säästää miehen tuskalta. Joko välttämällä synkät hetket, tai onnistumalla ensimmäisellä kerralla.
"Voit kertoa hänelle, ettei hänen tarvitse pelätä sitä. Olen luvannut, etten tekisi niin enää."

Ingrid pureskeli peukalonsa syrjää, kun nosti puhelimen korvalleen.
Se ehti hälyttää vain kerran, ennen kuin Tiarnan vastasi.
Kuin olisi odottanut puhelua.
"Hei, minä täällä. Minä... Minä kerroin Tempestille."
Tiarnanin vastausta ei kuullut linjan läpi.

Tempest nosti päänsä ja katseli turtana, kuinka Ingrid puri peukaloaan ihan samalla kuin hän. Tiarnan todella oli valinnut hänet, koska hän oli kalpea varjo miehen todellisesta rakkaudesta.
Ainakin Tiarnan saisi olla nyt onnellinen.

"Täällä. Kotona", Ingrid selitti puhelimeen.
"Niin. Kerroin hänelle meistä. Mitä? Kyllä, ole kiltti."
Hän katsahti Tempestiin.
"Tiarnan haluaisi puhua sinun kanssasi."

Tempest kohottautui seisomaan huterin jaloin ja tarjoutui ottamaan puhelimen vastaan. Ehkä mies halusi pyytää virallisesti avioeroa. Ehkä Tiarnan halusi antaa lapsuutensa helmen Ingridille.
Ehkä Tiarnan toivoi, että hän lähtisi välittömästi, jotta miehen ei tarvitsisi nähdä häntä enää.

"Em, minä olen pahoillani", Tiarnan vetosi hengästyneenä.
"En tiedä, kuinka näin pääsi käymään... Odottakaa minua siellä, okei? Tulen niin nopeasti kuin pääsen."

Kultaisissa silmissä viipynyt epäilys, toivo, hiipui pois. Se oli totta?
"Ei se mitään", Tempest vastasi tyhjästi, "ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Et ole koskaan tehnyt väärin minua kohtaan." Millainen vaimo piti miestään vankina sirpaleissaan?
"Kiitos, että sain jakaa elämäsi tämän hetken", hän sanoi ääni särkyen ja ojensi puhelimen takaisin Ingridille, pyyhkäisten poskeaan ja katsoen eksyneenä ympärilleen. Tämä ei tainnut enää olla hänen kotinsa.

"Em, minä-"
Loput Tiarnanin protestista hukkui, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Ingrid painoi puhelimen takaisin korvalleen.
"Olen pahoillani. En tiennyt, ettet ollut kertonut. Sinun piti kertoa. Tämä on valtavan inhottavaa. Mitä?"
Hän kuunteli hetken.
"Minä kerron. Hei."

Kissat pyörivät levottomina emäntänsä jalkojen ympärillä, ja Leela kurottui pohjetta vasten, taputellen Tempestin reittä tassullaan.
Se oli totta.
Viimeiset seitsemän kuukautta olivat vain valhetta.
Hän pyyhki poskensa uudelleen ja katsahti Ingridiä kysyvästi, vaikka tunsi liukuvansa kauemmas ja kauemmas todellisuudesta.

Ingrid lopetti puhelun ja katsoi Tempestiä anteeksipyytävänä.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi.
"Tiarnan... Tiarnan käski sanoa, ettei hän halunnut asioiden menevän näin."

Tempest hymyili poissaolevasti, silmät sinnikkäästi kostuen.
"Ei tietenkään. Hän on maailman kultaisin, hyväsydämisin, lempein mies", hän sanoi ja yritti estää ääntään särkymästä. Joka ei vain enää halunnut tai rakastanut häntä.
"Minä olen onnellinen, että löysitte uudelleen toisenne ja saatte nyt rakastaa toisianne vapaasti. Sinä varmasti teet hänet paljon onnellisemmaksi kuin minä koskaan pystyin."

Ingrid pyyhkäisi silmiään.
"Olen kiitollinen, että olet pitänyt hänestä huolta", hän vetosi, ääni särkyen.
"Ja toivon, että löydät itsellesi jonkun, jota rakastaa niin kuin me rakastamme toisiamme."

Kohtelias hymynhäive pysyi huulilla, vaikka Tempest painoi hetkeksi katseensa. Hän ei ollut satuprinsessa eikä tarinan sankaritar, mutta kohtalon virhe hänen tähdissään oli antanut hänen elää sadussa tämän hetken.
"Lähetitkö sinä ne kaikki kirjeet?" hän kysyi oivaltaessaan, kuinka myös ne olivat alkaneet saapua vajaa seitsemän kuukautta sitten.

Ingrid räpäytti silmiään.
"Minulla oli niin huono omatunto", hän vetosi.
"Halusin... Todella halusin, että te olisitte voineet olla onnellisia."

"Arvostin neuvojasi", Tempest sanoi vilpittömästi ja pyyhkäisi poissaolevasti poskeaan.
"Toivon, että hän olisi voinut kertoa minulle jo silloin. En olisi ryöstänyt näitä kuukausia teiltä." Hän yritti estää ääntään särkymästä.
"Voit pitää puhelimen. Omasihan oli rikki?"

"Sinä olet liian hyvä", Ingrid totesi ja hieroi kyyneleitä silmistään.
"Oletko varma? Etkö tarvitse sitä itse?"

Tempest pudisti päätään. Hän ei ollut hyvä.
"En, pidä sinä se vain", hän sanoi hieroen sormiaan. Katse osui helmisormukseen, ja menetys repi hänen sydäntään. Mutta se elämä oli mennyttä. Tempest veti sormuksen nimettömästään ja ojensi sen Ingridille.
"Tiarnan varmasti haluaisi sinun saavan tämän. Helmi on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta."

Ingrid katsoi sormusta häkeltyneenä.
"Voi Tempest", hän henkäisi, ääni särkyen.
"Voinko tehdä mitään sinun puolestasi?"

Tempest pudisti päätään ja taisteli repivää itkua vastaan.
"Olet Tiarnanin elämän rakkaus, ja olen varma, että osaat tehdä hänet sietämättömän onnelliseksi", hän sanoi pyyhkien silmiään.
"Niin onnelliseksi kuin hän ansaitsee."

Ingrid nielaisi ja ojensi käsiään vetääkseen Tempestin halaukseen.
"Olet niin valtavan hyvä. Aivan liian hyvä. Keittäisinkö sinulle teetä?"

Tempest pudisti päätään uudelleen. Ei Ingrid ollut hänelle velkaa mitään. Nainen oli jopa yrittänyt auttaa häntä olemaan kelvollinen vaimo, mutta hän oli toivoton.
"Olet hyvin ystävällinen. Sinä varmaan muutat tänne?"

Ingridin silmissä häivähti suru.
"Ellet sinä halua pitää asuntoa", hän vastasi.
"Olen varma, että Tiarnan antaisi sen sinulle."

Tempest pudisti päätään. Se kuului Tiarnanille, niin kuin melkein kaikki heidän elämässään. Mies oli prinssi, joka oli yhtäkkiä nostanut hänet satumaailmaan.
"Minun pitäisi varmaan mennä. Tiarnan ei ole uskaltanut kertoa minulle seitsemään kuukauteen. En halua pakottaa häntä sanomaan hyvästi tai katsomaan minua tällaisena. Se on vähintä mitä voin tehdä." Tempest hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä äänen särkyessä itkusta.

Ingridkin itki.
"Voinko auttaa sinua pakkaamisessa?" hän pyysi.
"On varmasti kaikkein helpointa, jos tosiaan lähdet ennen kuin Tiarnan palaa. Tiedät, miten helläsydäminen hän on..."

"En tarvitse paljoa. En ehtinyt vielä purkaa laukkuani Los Angelesin jäljiltä", Tempest sanoi poissaolevasti ja yritti hymyillä naiselle, jolle Tiarnanin sydän kuului.
"Minulla ei mene kauaa. Vaihdoin aamulla puhtaat lakanat." Hän suuntasi turrin jaloin makuuhuoneeseen, missä iso, kerman ja konjakin värinen matkalaukku makasi.

Ingrid seurasi huolissaan Tempestiä katseellaan.
Ja suuntasi sitten askeleensa kohti keittiötä.
Niin kuin olisi jo ollut kotonaan.

Matkalaukussa oli myös pari Tiarnanin vanhoja t-paitoja. Tempest vajosi taitettujen jalkojensa päälle ja antoi itsensä itkeä vain hetken, ymmärtäessään, ettei miehen tuttu, rakas tuoksu olisi enää hänen. Eikä hänellä ollut oikeutta viedä paitoja mukanaan.
Hän viikkasi ne hellästi sängylle, ja jätti niiden päälle säästämänsä kirjeet Ingridiltä.
Sekä lyhyen, nopeasti käsinkirjoitetun viestin Tiarnanille.
Hän pakotti itsensä ylös ja heitti laukkuun muutaman lempivaatteensa, valkoisen villakangastakin ja pari paria kenkiä lisää. Hän otti lempikirjansa yöpöydältä ja sulloi tietokoneen ja piirroslehtiön olkalaukkuun, kun oli ensin rutistanut roskakoriin haavekuvat heidän kodistaan Skotlannissa.
"Pienet rakkaat, aika mennä", hän sanoi tukkoisesti kissoille, kun veti laukun eteiseen ja nosti kuljetuskopat kaapista.

Ingrid asteli Tempestin vierelle, Tiarnanin vanha neulepaita päällään. Hän oli löytänyt sen olohuoneesta, sohvan käsinojalta, jonne Tiarnan olis en viime hetkellä ennen lähtöään jättänyt.
Siinä oli tuttu tuoksu.
"Tarvitsetko apua tavaroiden kantamisessa?"

Ingrid kuului nyt tänne, ja hän oli tunkeilija. Tempest pudisti päätään.
"Selviän. Toivon teille vain hyvää. Voitko vakuuttaa Tiarnanin siitä, ettei hänen tarvitse tuntea syyllisyyttä tai huolta? Pidän lupaukseni, enkä enää satuta itseäni."

Ingrid pyyhkäisi silmiään.
"Minä lupaan tehdä sen", hän vakuutti.
"Ja pidän hänestä huolta. Pärjäätkö... Pärjäätkö sinä varmasti?"

Tempest nyökkäsi. Sadut loppuivat, ja elämä jatkui. Hän nosti kissat kahteen koppaan ja suoristautui.
Hissi kilahti ja ovet aukenivat. Hän työnsi matkalaukun sisään, nosti kissat sen perässä ja soi Ingridille poissaolevan hymyn.
Hänen satunsa oli ohi, mutta Ingrid sai omansa takaisin.
Ovet sulkeutuivat, ja hissi laskeutui parkkihalliin. Hänen oli aika kadota.

Jos Tiarnan olisi ajanut hieman nopeammin.
Jos hän olisi lähtenyt kotoa hieman myöhemmin.
Jos hän olisi ehtinyt puhua puhelimessa Tempestin kanssa hieman pidempään.
Jos.
Jos.
Jos.
Mutta hän ehti kotiin liian myöhään. Kun Tempest oli jo mennyt.

Kirjeen laita oli repäisty kiireessä repaleiseksi, ja muste oli paikoin tuhriintunut. Sanat olivat kömpelöitä, mutta sellaisia sanoja ei ollut, jotka olisivat sanoa hyvästi niin kuin Tempest olisi halunnut.

"Rakkaani,

Kiitos, että annoit minun rakastaa sinua. En ollut koskaan uskaltanut haaveilla onnesta, jonka annoit minulle. Olen niin pahoillani, että jouduit elämään valheessa takiani.

Et joudu enää miettimään minua tai murehtimaan puolestani. Lupaukseni pitää. Pienet rakkaat tulevat ikävöimään sinua, ajattelisitko niitä joskus lämmöllä?

Ole onnellinen, rakkaani."

Jos Tiarnanin sydän ei olisi hakannut niin lujaa, jos hänen ajatuksensa eivät olisi kiertäneet kauhistunutta ympyrää, hän olisi tajunnut jo parkkihallissa, että jotakin puuttui. Että jokin oli pielessä.
Sen vuoksi hän sai neljän minuutin ajan vielä toivoa, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Että hän ehtisi korjata kaiken, ennen kuin mikään menisi liian pahasti rikki.

Neljä minuuttia.
Niin kauan häneltä vei päästä parkkihallista heidän kotiovelleen. Se, että heidän tyttönsä eivät olleet vastassa, kun hän avasi oven, ei tarkoittanut vielä mitään.
Ne palvoivat kuningatartaan.
Olivat todennäköisesti käpertyneet tämän liian pieneen syliin.

”Em?” hän kutsui, mutta ei saanut vastausta, jota niin kipeästi toivoi.
Sen sijaan hänen katseensa kohtasi Ingridin. Eivätkä hänen ajatuksensa hetkeen kyenneet hyväksymään sitä tosiasiaa, että nainen oli täällä. Heidän kodissaan.
Ingrid hymyili ja astui askeleen lähemmäs, samaan aikaan kun Tiarnan harppasi eteenpäin ja tarttui naisen hartioihin.
”Missä Tempest on?”
Ingridin kasvoilla häivähti suru, silmissä oli vielä merkkejä kyyneleistä.
”Hän oli niin hyvä. Hän ajatteli, että näin on parasta. Että hän olisi poissa siihen mennessä, kun sinä palaisit. Keitin meille teetä, rakas. Ja aloin leipoa sämpylöitä. Sinähän pidät minun porkkanasämpylöistäni edelleen, eikö?”

Tiarnan ei kuullut.
Veri kohisi hänen korvissaan kipeänä.
”Em!”
Hän irrotti otteensa Ingridistä, melkein työnsi naisen pois luotaan kiiruhtaessaan peremmälle asuntoon. Toivoen, että millä hetkellä hyvänsä Tempest ilmestyisi. Järkyttyneenä, varmasti, ehkä jopa peloissaan. Mutta ilmestyisi kuitenkin, niin että hän voisi sulkea vaimonsa syliinsä.
Pyytää anteeksi. Vakuuttaa, että kaikki oli hyvin.

Tempest oli poissa. Heidän kissansa olivat poissa.
Kirja, jonka olisi pitänyt olla yöpöydällä, oli poissa. Luonnoslehtiö ja olkalaukku olivat poissa.
Sitten hän löysi rutistetut paperit, jotka kuvasivat mökkiä, jonka hän oli pyytänyt Tempestiä suunnittelemaan. Heidän pakopaikkansa. Heidän oma paratiisinsa.
Poissa.
Hän löysi siististi sängylle viikatut t-paidat.
Ja kirjeet.
Kirjeet, joista hän ei ollut tiennyt mitään. Ja jotka hän nyt repi auki, kävi läpi jokaisen sisällön.
Sydän hakkasi kuurouttavasti, sai hänet voimaan pahoin.

Lopulta hän löysi Tempestin viestin.
Ja kun hän yritti soittaa vaimolleen, tavoittaa tämän ennen kuin olisi liian myöhäistä, hän kuuli puhelimen soivan jossakin heidän kotonaan.
Ingridin luona. Keittiössä.
Ja Ingrid hymyili, kun hän tuijotti pöydänkulmalla tärisevää puhelinta kasvot kalpeina.
”Laitan sinulle iltapalaa, olet varmasti nälissäsi”, nainen totesi, ja hetken Tiarnan oli varma, että hän oli palannut menneisyyteen. Että tämä oli pahaa, kammottavaa unta.
Hän heräisi pian.
Aivan pian.
Nyt.

Mutta uni ei loppunut. Tempest todella oli poissa.
Tiarnan tarttui uudelleen puhelimeensa, käsi täristen, samaan aikaan kun Ingrid nosti peltiä uunista. Niin kuin olisi ollut kotonaan.
Murielin ääni linjan toisesta päästä.
Hänen omansa tärisi, kun hän pyysi: Soitathan heti, jos kuulet hänestä? Jos hän tulee sinne?
Kun hän tulee.
Hyvä jumala, ole niin kiltti.
Tiarnan vajosi istumaan keittiön lattialle, ja vain Ingridin hiljainen hyräily täytti heidän asuntonsa hiljaisuuden.

Keskiviikko 22. huhtikuuta 2020, myöhäisilta, Battersea, Lontoo

Ylellisen kattohuoneiston ovikello soi. David oli tehnyt näin ennenkin, tullut oven taakse kuuman pizzalaatikon ja viinipullon kanssa. Hän toivoi, että olisi ollut parempi lohduttamaan – osannut tehdä muutakin kuin kaataa alkoholia lasi toisensa jälkeen.
Hän ei jättäisi Tiarnania yksin, niin kuin mies ei ollut jättänyt häntä Lizzien kuoleman jälkeen.
Niinpä hän kiirehti Batterseahan shown jälkeen aina kun saattoi, pieniä lahjuksia mukanaan.

Ovikello soi.
Kukaan ei avannut.
Pitkään aikaan.
Ennen kuin ovi viimein avautui ja tuhkanharmaa nainen hymyili.
"Hei, David."
Hän oli jo oppinut tuntemaan Tiarnanin ystävistä ne, jotka olivat käyneet katsomassa miestä Emmien lähdön jälkeen.
Vaikka Tiarnan oli jo aiemmin puhunut, että Ingridin pitäisi lähteä. Kunhan hän saisi asiat selvitetyksi.
Sitten hänen voimansa olivat loppuneet.

David nyökkäsi ja soi lämpimän, joskin hämillisen hymyn tervehdykseksi Ingridille. Hän ei ollut varma, mikä naisen rooli tarkalleen oli tässä kaikessa, mutta olisi tahditonta kysyä sitä tämän läsnäollessa.
"Hei, mitä kuuluu?" hän kysyi astuen sisään.
"Onko Tiarnan täällä?"

Ingrid itse taisi olla ainoa, joka oli selvillä roolistaan.
Ainakin hän päästi Davidin sisään niin kuin olisi asunut täällä aina. Niin kuin olisi kuulunut tänne.
Katseessa oli silti jotakin... väärää. Samaan aikaan poissaolevaa ja maanista.
"Hän on työhuoneessaan."

David nyökkäsi.
"Kiitos", hän sanoi, katsahti naista vielä epäröiden, ennen kuin suuntasi työhuoneeseen. Hitsi, asunto oli valtava.
"Tiarnan?" hän kutsui koputtaen ovea.

Ingrid soi Davidille onnellisen hymyn ennen kuin suuntasi keittiöön.
Tiarnanin työhuoneen ovi pysyi suljettuna, eikä vastausta kuulunut. Se ei kuitenkaan ollut lukossa.

David avasi oven hiljaa, astui sisään lahjuksineen ja sulki oven perässään. Hän ei voinut olla vilkaisematta taakseen, varmuuden vuoksi.
"Hei", hän tervehti pehmeästi.
"Toin pizzaa."

Huoneessa oli pimeää, vaikka tavallisesti Tiarnan olisi sytyttänyt nurkassa seisovan, koristeellisen jalkalampun, jos olisi tehnyt töitä tähän aikaan.
Hän istui pimeydessä tummalla sohvalla, jolla toisinaan otti torkut haastattelujen välissä. Lattialla lojui edelleen kissanleluja, niiltä kerroilta, joina joku tytöistä oli ollut hänen seurassaan. Hyllyllä työpöydän yläpuolella oli edelleen pörröinen kissanpeti.
Kissat vain olivat poissa.
Niin kuin hänen vaimonsakin.

David istui Tiarnanin viereen sohvalle, laski pizzalaatikon ja viinipullon varovasti lattialle ja kosketti sitten ystävänsä käsivartta. Sormet puristivat sitä lämpiminä.
"Haluaisitko lasillisen?"

Tiarnan ei vastannut hetkeen.
Hänen oli todella, todella keskityttävä pysyäkseen hetkessä. Hän oli nukkunut viimeksi neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten.
Ajatukset kulkivat levottomina, ilman, että hän kykeni vaikuttamaan niihin.
Hän nyökkäsi.

David poimi matkalla keittiöstä sieppaamansa lasit reisiensä väliin ja lorautti molempiin rikasta punaviiniä. Hän asetti toisen Tiarnanin käteen ja puristi kevyesti miehen olkaa.
"Haluaisitko valot päälle?"

Tiarnanin sormet kietoutuivat lasin ympärille. Sitten hän vei lasin huulilleen ja joi pitkän kulauksen.
Se ei maistunut miltään.
Mitä väliä oli valosta?
Hän nyökäytti kuitenkin hitaasti päätään.

David nousi ja sytytti kauniin jalkalampun, joka teki tilasta välittömästi kotoisan hämyisellä, lämpimällä valolla.
"Ota myös siivu pizzaa", mies kannusti istahtaen takaisin sohvalle ja tarjosi kuumaa laatikkoa Tiarnanille, leyhäyttäen margaherita-pizzan juustoista tuoksua.

Tiarnan räpytti silmiään valossa, jonka ei olisi pitänyt tuntua missään.
Ja katsahti sitten pizzaa.
"En ole nälkäinen."

"Tiedän, mutta syö silti. Yksi siivu", David kannusti lempeästi ja laski kätensä Tiarnanin hartialle.
"Joten... Miten sinulla ja Ingridillä on mennyt täällä?"

Tiarnanin mieleen yritti palata muisto, jossa heidän roolinsa olivat päinvastaiset. Hän yritti muistuttaa itselleen, että hänen vaimonsa oli edelleen elossa.
Oletettavasti.
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Mitä?"

"Miten sinulla ja Ingridillä on mennyt täällä?" David toisti ja otti Tiarnanin toisen käden omaansa, asetti siihen höyrävän lämpimän, rapeapohjaisen palan pizzaa ja kannusti sitä vaivihkaa kohti suuta.
"Hän näyttää kotiutuneen."

Tiarnan haukkasi pizzasta hajamielisen palasen.
"Niin", hän vastasi ja kurtisti uudelleen kulmiaan.
"Minun pitäisi... En tiedä. Minun pitäisi hoitaa asia."

"Miten sinun pitäisi hoitaa se?" David kysyi ja otti itselleenkin pizzasiivun, haukaten sitä hyvällä ruokahalulla kuin esimerkiksi.

Tiarnan hieraisi kasvojaan vapaalla kädellään.
"Minä en tiedä, mitä hän tekee täällä", hän vastasi.
"Hän oli kirjoittanut Tempestille kirjeitä."

David katsahti Tiarnania ja silitti miehen hartiaa vapaalla kädellään.
"Millaisia kirjeitä?"

Tiarnan pudisti päätään.
"En pystynyt lukemaan niitä kaikkia", hän vastasi, melkein anteeksipyytäen.
"Neuvoja. Kuinka tehdä minut onnelliseksi."

David puhalsi ulos. Johan nyt.
"Olivatko ne hyviä neuvoja? Paljonko niitä oli?"

"Minä... Ne olivat kuin meidän elämästämme. Silloin, kun olimme naimisissa..."
Tiarnan peitti silmänsä kädellään, särky kivisti jossain niiden takana.
"Paljon. Se oli jatkunut useamman kuukauden. Enkä minä tiennyt..."

"Miltä se tuntuu sinusta?" David kysyi houkutellen Tiarnania puhumaan.

Tiarnan pudisti päätään.
"Se on... sairasta. Ingrid on sairas."
Hän hieroi kasvojaan melkei aggressiivisesti.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää."

David puristi ystävänsä olkaa lohduttaen.
"Millaisia asioita niissä luki? Jäikö mieleesi jotain erityistä?"

Tiarnan nielaisi.
"Vinkkejä siitä, kuinka olla hyvä vaimo. Miten pukeutua. Millaista ruokaa laittaa. Mitä tehdä vuoteessa."

David kohotti kulmiaan.
"Olivatko ne avuliaita neuvoja?"

Tiarnan mietti.
"Ne... Luultavasti. Mutta se on vain... sairasta."

"Ymmärrän", David nyökkäsi.
"Kerro minulle vielä kerran, mitä tapahtui, alusta saakka."

Tiarnan veti syvään henkeä.
"Olin ajamassa Skotlantiin. Yhtäkkiä Ingrid soitti minulle. Tempestin puhelimesta. Ja..."
Hän kurtisti kulmiaan.
"Minun olisi pitänyt ehtiä kotiin nopeammin."

"Ingrid soitti sinulle Tempestin puhelimesta", David toisti.
"Mitä hän sanoi?"

"Hän käyttäytyi... Oudosti."
Tiarnanin kulmat painuivat alas.
"Niin kuin olisimme puhuneet hänen kanssaan jostakin aiemmin."

"Niinkö? Mihin se liittyi?" David kannusti.

Tiarnan pudisti päätään.
"En tiedä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Halusin vain nopeasti kotiin. Ingrid on... Pelkäsin, että hän saattaisi satuttaa Emmietä."

"Muistatko, mitä Ingrid tarkalleen sanoi sinulle?" David kysyi.
"Ja mitä sen jälkeen tapahtui?"

Tiarnan hieroi kasvojaan, muistellen, vaikka se teki kipeää.
"Hän sanoi kertoneensa meistä. Aivan, kuin olisi käynyt aivan toista keskustelua."

"Teistä? Pariskuntanako?" David pohti. Ainakin nainen näytti ottaneen kodinhengettären roolin aivan omakseen.

Tiarnan pudisti päätään.
"Minä en... En tiedä", hän myönsi ja painoi nyrkin ohimoaan vasten. Kopautti sitä, kuin yrittäen saada ajatuksensa kasaan.
"Se ei ole totta."

"Joten, Ingrid soitti sinulle Tempestin puhelimesta ja puhui teistä kuin pariskunnasta?" David varmisti.
"Mitä sitten tapahtui?"

"Niin", Tiarnan vastasi.
"Sitten hän antoi puhelimen Tempestille ja hän... Ei kai Tempest todella voinut uskoa sitä? Ingrid on sairas!"

David tarjoutui kaatamaan lisää Tiarnanin lasiin.
"Ingrid siis kertoi Tempestille, että te olette pariskunta? Ja hän oli kirjoittanut kuukausia kirjeitä, kuinka olla parempi vaimo sinulle?"

Tiarnan tarttui tarjoukseen liian nopeasti.
"Ilmeisesti. Mutta eihän Tempest voinut todella uskoa sitä?"

"Oletko kysynyt Ingridiltä, mitä hän sanoi?" David kysyi.
"Minulle on jäänyt kuva, että Tempest kamppailee rajujen demonien kanssa. Olet tainnut sanoa jokusen kerran, että hän on ollut hyvin epävarma?"

"En. Minun olisi pitänyt. Minun olisi pitänyt tehdä niin paljon enemmän."

"Hei, älä syytä itseäsi", David vetosi.
"Puhelu siis oli sekava. Tulit kotiin, mitä sitten tapahtui?"

Tiarnan katsahti Davidia.
"Ketä muuta minä voisin syyttää kuin itseäni?" hän kysyi kolkosti.
Hän ei onnistunut avioliitoissa.
"Em oli poissa. Ja Ingrid oli täällä."

"Aivan", David vastasi ja puristi uudelleen Tiarnanin olkaa.
"Mitä tahansa täällä tapahtui, sinä et ollut täällä – miten se siis voisi olla syytäsi? Oletko kysynyt Ingridiltä, mitä tapahtui?"

"Minun olisi pitänyt olla", Tiarnan vastasi ahdistuneena.
"Enkä ole saanut hänestä irti muuta kuin että Emmie lähti. Että hän on liian hyvä ihminen..."

David siemaisi viiniä mietteliäänä.
"Minustakin tuntuu, että minun olisi pitänyt olla kotona. Jotenkin Liz ei olisi kuollut, jos olisin ollut läsnä. Mutta en voi asialle mitään eikä syyllisyydestä ole hyötyä", mies muistutti lempeästi.
"Tuota, käyttääkö Ingrid muuten kihlasormusta?"

Tiarnan katsoi Davidia hetken tyhjästi.
"En ole kiinnittänyt huomiota", hän myönsi, ääni sortuen.
"Hän... Miksi pitäisi?"

"Näytti vain siltä, että hänellä olisi helmisormus nimettömässään", David vastasi.
"Hän näyttää olevan kotonaan täällä."

Tiarnan katsoi Davidia tyrmistyneenä.
"Sen täytyy olla jokin toinen sormus."

"Olet varmasti oikeassa", David rauhoitti. Ja saivathan naiset käyttää sormuksia missä sormissa tahtoivat.
"Oletko miettinyt... Haluatko, että Emmie tulee takaisin?"

Helmisormus.
Mutta se oli varmasti sattumaa. Hänen pitäisi ottaa asioista selvää. Selvittää, missä Ingrid asui. Ja kenen kanssa.
Huolehtia nainen pois täältä, turvallisesti.
Ajatus tuntui hyvin raskaalta.
Tiarnanin ilme muuttui tyrmistyneeksi.
"Mitä?"

"Suhteessanne on ollut myrskyjä, enemmän kuin kenenkään kuuluisi kestää", David sanoi pehmeästi.
"Oletko miettinyt, että tämä voisi olla uusi alku? Että ehkä näin voisi olla paremmin?"

Tiarnan yllätti itsensäkin ärähtäessään:
"Helvetti, David!"
Hän häkeltyi hetkeksi ja pudisti päätään.
"Ei. Minä rakastan Emmietä. Se, mitä on tapahunut, ei muuta sitä."

David nosti rauhoittaen käsiään. Hän oli vain halunnut tarjota mahdollisuuden tarttua uloskäyntiin, mikäli Tiarnan kaipaisi sitä.
"Joten, haluat hänen tulevan kotiin?"

"Anteeksi", Tiarnan mutisi nolona.
Hän ei halunnut olla vihainen.
"Tietenkin haluan. Hän on minun vaimoni."

David nyökkäsi ymmärtäen, eikä kaivannut anteeksipyyntöjä.
"Jättikö hän puhelimensa tänne?"

Tiarnan nyökäytti päätään.
"Hän otti kuitenkin koneensa", hän vastasi ja hieroi väsyneesti kasvojaan.
"Mutta en saa häneen yhteyttä."

"Sanoitko, että Emmie oli jättänyt sinulle jonkin viestin?" David varmisti järjestellen tiedonpaloja mielessään.

Tiarnan nyökäytti päätään.
Ja nousi sitten kankeasti, astellakseen työpöydänsä luo. Hän avasi sen ylimmän laatikon, poimi viestin ja ojensi sitä Davidin luettavaksi.
"Olen neuvoton."

David otti kirjeen vastaan varovasti ja luki sen mietteliäänä.
"Mitä hän tarkoittaa sillä, että jouduit elämään valheessa?" mies kysyi.

"En tiedä", Tiarnan vastasi tuskissaan.
"Ei kai hän ole todella voinut uskoa, että me olisimme Ingridin kanssa yhdessä? Minä en koskaan pettäisi häntä!"

"Mitä Ingrid olisi voinut sanoa hänelle?" David kysyi hörpäten punaviiniä.
"Sinähän puhuit Emmien kanssa myös puhelimessa? Mitä hän sanoi?"

Tiarnan muisteli, vaikkei olisi halunnut.
"Hän sanoi, etten ole tehnyt mitään väärää häntä kohtaan. Ja... ja kiitti siitä, että sai jakaa elämäni."

"Se kieltämättä kuulostaa siltä, että hän oli sanomassa hyvästi", David myönsi.
"Ja mitä Ingrid sanoi sinulle?"

Tiarnan vajosi takaisin sohvalle ja tuijotti tyhjentynyttä viinilasiaan.
"Että Tempest on herttaisin ihminen, jonka hän on tavannut, ja että hän toivoo tämän löytävän onnen."

"Mitä hän sanoi puhelimessa?" David kysyi yrittäen kasata mielikuvaa siitä, mitä miehen ex-vaimo oli sanonut Tempestille.

Tiarnan hieroi kasvojaan ja tuijotti viinilasiaan.
"Että oli kertonut jotakin Tempestille."

"Mitä muuta hän sanoi? Miten puhelu loppui?" David kysyi ja työnsi toisenkin pizzasiivun suuhunsa muutamalla, nälkäisellä haukkauksella.

Tiarnan pudisti päätään.
"En muista. En kiinnittänyt siihen silloin huomiota, halusin vain nopeasti kotiin. Jotakin kertomisesta ja siitä, ettei tiennyt, etten ollut tehnyt niin."

"Hän olisi siis saattanut kertoa Tempestille jotain siitä, että teillä on suhde? Ehkä, että sinun olisi pitänyt kertoa, mutta et kertonut?" David pohdiskeli.
"Se selittäisi valheessa elämisen."

Tiarnan tuijotti Davidia epäuskoisena.
"Ettäkö minä olisin pettänyt Tempestiä?"

"Onko se jotain, mitä Ingrid voisi sanoa?" David kysyi katsellen ystäväänsä myötätuntoisena. Ainakin ex-vaimo käyttäytyi kuin talon emäntä.

"En tiedä. Ehkä."
Tiarnan pudisti päätään.
"Mutta ei Tempest uskoisi sellaista."
Epävarmuu hiipi hänen ääneensä.
"Eihän?"

"En tiedä. Kuka tahansa varmaan uskoo, jos valhe on tarpeeksi hyvä", David pohti.
"Minä kuvittelin aivan liian usein, että Liz pettäisi minua, ihan vain, koska tunsin olevani riittämätön."

Tiarnanin sydän alkoi hakata kipeämmin. Melkein kuurouttavan kovaa.
"Se tarkoittaa, että hän ei luota minuun."

"Onko hän epäillyt sinua jostain liittonne aikana?" David kysyi ja tarjosi Tiarnanille toista pizzasiivua.

Tiarnan otti pizzasiivun vastaan, ajatuksissaan.
"Ennemminkin itseään. Ettei hän olisi tarpeeksi hyvä... Olen yrittänyt osoittaa hänelle rakkauteni."

"Ehkä sitten kyse ei ole niinkään siitä, ettei hän luottaisi sinuun", David yritti lohduttaa.
"Ehkä hän ei vain luota itseensä."

Tiarnan ei ollut varma.
"Minä en ikinä pettäisi häntä. En ikinä pettäisi ketään."

"Minä tiedän", David vakuutti.
"Ja luultavasti saat parhaan kuvan tapahtuneesta, jos kysyt Ingridiltä, mitä täällä tapahtui. Tai mitä hän kertoi Tempestille."

Tiarnan hieroi kasvojaan.
"Olen yrittänyt", hän vastasi.
"Mutta hän väistelee aihetta. Hän on... taitava luomaan oman todellisuutensa."

"Olen pahoillani, että olet joutunut tällaiseen sotkuun", David sanoi myötätuntoisesti.
"Sinulla on täytynyt olla raskasta jo ennen tätä."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"

"Sitä vain, että teillä on ollut enemmän myrskyjä kuin kenelläkään pitäisi", David vastasi pehmeästi.

Tiarnan pudisti päätään.
"Meillä on ollut myös paljon rakkautta."

"Totta kai. Minäkin rakastin Lizzietä niin, että tunsin kuolevani ilman häntä, mutta joskus arki oli sietämättömän vaikeaa ja raskasta", David pohti.

Tiarnanin katse oli synkkä.
"En voi ymmärtää, kuinka hän... kuinka hän olisi voinut uskoa sellaista. Mitä minä tein väärin?"

David pohti hetken, siemaillen viiniä.
"Kertoiko hän koskaan, miksi... Halusi kuolla niin monta kertaa?"

Tiarnan nielaisi, ja pelkäsi hetken voivansa pahoin.
"Eläminen on hänelle välillä sietämätöntä. Koska hän kokee... kokee olevansa musta aukko kaikkien elämässä."

Se kuulosti raskaalta.
"Hyvä on. Jos tuntisit olevasi musta aukko puolisosi ja muidenkin elämässä, mitä ajattelisit, jos joku sanoisi, ettei puolisosi rakasta sinua enää?" David kysyi.

Tiarnan katsoi Davidia levottomana.
"En minä tiedä. Ei, en uskoisi. Minun pitäisi kuulla se häneltä itseltään. Ihmiset puhuvat jatkuvasti ja vaikka mitä."

David nojasi kyynärvarret reisiinsä.
"Ymmärrän. Ja sinä et sanonut hänelle mitään sellaista, mikä olisi vahvistanut valveen?"

Tiarnanin sydän alkoi hakata lujemmin.
Kipeästi.
"En tiedä. En... Voi olla, että sanoin. En edes tiennyt, mistä puhuttiin."

"Ehkä se oli väärinkäsitys", David ehdotti.
"Muistatko, mitä tarkalleen sanoit?"

Tiarnan tukisti harmaiksi muuttuneita hiuksiaan.
"En. En todellakaan. En ajatellut. Minun olisi pitänyt."

"Kyllä kaikki varmasti selviää", David yritti lohduttaa. Synkissäkin hetkissä oli hopeareunuksia.
"Ja ehkä Ingrid selittää sinulle tilanteen jossain välissä."

Tiarnan todella toivoi sitä.
"En tiedä, kuinka hän ei luota minuun", hän vetosi, ääni särkyen.
"Mitä olisin voinut tehdä toisin."

David houkutteli ystäväänsä lämpimään, karhumaiseen halaukseen. Toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän.
"Olen niin pahoillani puolestasi."

Tiarnan nojautui halaukseen.
Hänen olisi pitänyt ryhdistäytyä. Hänen vaimonsa oli edelleen elossa, toisin kuin Davidin. Hänellä oli kaikki hyvin.
Silti maailma tuntui raskaalta.

David piti ystäväänsä karhumaisessa halauksessa niin kauan kuin mies sitä kaipasi.
"Miten olet voinut? Oletko nukkunut yhtään?"

"En juurikaan", Tiarnan myönsi ja lepuutti hetken päätään Davidin hartiaa vasten ennen kuin suoristautui.
"Olen yrittänyt tavoittaa Tempestin. Haluaisin kunnioittaa hänen toivettaan, mutta olisin toivonut, että hän olisi keskustellut siitä ensin kanssani."

"Totta kai", David vastasi. Kuka tahansa olisi toivonut sellaista mahdollisuutta.
"Onko jotain, mitä voisin tehdä puolestasi?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Minun täytyy koota itseni", hän huokaisi.
"Ensin minun on huolehdittava Ingridistä. Ja sitten... Olen miettinyt, laittaisinko Tempestille viestin, että haluaisin puhua hänen kanssaan. Sitten kun hän on valmis. Ehkä... Ehkä kaikki voisi vielä selvitä."

"Ymmärrän", David vakuutti.
"Onko sinulla ajatusta, minne Emmie olisi voinut mennä?"

Tiarnanin katse lasittui hetkeksi, kun hän yritti miettiä.
Kurkkua alkoi kuristaa.
"En tiedä. Olin... Olin rakennuttamassa meille mökkiä. Skotlantiin. Sen piti olla häälahja."

"Olen niin pahoillani puolestasi", David vetosi ja silitti Tiarnanin hartiaa.
"Siitä tulee varmasti upea."

Tiarnan jäi tuijottamaan käsiään.
"Hän oli rypistänyt piirrokset", hän totesi, ääni särkyen.
"Pyysin häntä piirtämään hänen unelmiensa mökin."

David puristi hartiaa lohduttaen.
"Se kai tukee tarinaa siitä, että jokin, mitä Ingrid sanoi, sai hänet uskomaan, että olitte eläneet valhetta."

"Niin", Tiarnan myönsi. Ja nousi jälleen ylös, palatakseen työpöytänsä luo. Hän poimi laatikosta kertaalleen rypistetyt paperit, jotka hän oli parhaansa mukaan suoristanut.
Ja ojensi niitä Davidille.
"Tällaista hän suunnitteli. Halusin rakennuttaa sen juuri sellaiseksi, josta hän pitäisi."

David tutki kuvia valtavista ikkunoista, jylhistä rannikkomaisemista niiden takana, valosta ja avaruuden tunnusta mökissä, jonka seiniä kiersivät kirjahyllyt.
"Ehkä voit rakentaa sen silti tällaiseksi. Se näyttää kotoisalta."

Tiarnan valahti takaisin istumaan.
"Ehkä hän palaa luokseni", hän vastasi ja hieroi kasvojaan.
"Olen humalassa."

"Ehkä", David myönsi, mutta ei voinut olla pohtimatta, toteaisiko Tiarnan muutaman viikon kuluttua, että ehkä elämä olikin paljon kevyempää näin.
"Jos olet humalassa, lasi lisää ei haittaa", hän sanoi tarjoten viinipulloa. Ehkä se auttaisi Tiarnania nukkumaan samoin kuin häntä.

Tiarnanin olisi pitänyt kieltäytyä.
Sen sijaan hän ojensi lasiaan kohti viinipulloa.

David kaatoi siihen lisää. Yhden illan viinihumala ei varmastikaan olisi vaarallinen, toivottavasti. Hän pitäisi Tiarnania silmällä myös jatkossa.
"Missä Ingrid nukkuu?"

Tiarnan katsoi Davidia hetken häkeltyneenä.
"Ei aavistustakaan."

"Eikö hän ole ollut täällä viikon?" David kysyi hämmentyneenä.

"On", Tiarnan vastasi ja hieroi otsaansa.
"Minä... En ole juurikaan poistunut täältä."

"Ehkä hän nukkuu vierashuoneessa? Luultavasti huomaisit, jos hän viettäisi yöt vieressäsi", David naurahti vaisusti.

Tiarnania kylmäsi.
"Toivon niin. Hitto..."

Se olisi kieltämättä omituista.
"Miksi te erositte? Oliko Ingrid se, joka petti sinua?"

Tiarnan nyökäytti hitaasti päätään.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten huonossa kunnossa hän oli. Henkisesti."

"Mitä hänen suhteelleen tapahtui?" David kysyi tyhjentäen lasinsa.

"Ei kai sitä koskaan kunnolla ollutkaan", Tiarnan vastasi ja joi pitkän kulauksen.
"Se oli hyvin lyhytkestoinen."

"Puhuitteko siitä koskaan?" David kysyi.

Tiarnan pudisti päätään häpeissään.
"Olin aivan liian ehdoton", hän myönsi.
"Minun ei olisi pitänyt olla, mutta niin... Kävi."

"Mitä tarkoitat?" David kysyi houkutellen Tiarnania ottamaan vielä yhden pizzasiivun.

Tiarnan ojensi sen sijaan viinilasiaan.
"Siihen aikaan ajattelin, että pettäminen on jotain, mitä en voi antaa anteeksi", hän vastasi.
"Ja vaikka me emme todellisuudessa sopineet toisillemme, suren silti sitä, miten hoidin asian."

David kaatoi lasiin viiniä.
"Miten sinä hoidit asian?"

"En oikeastaan hoitanut", Tiarnan vastasi vain hieman sammaltaen.
"Me vain erosimme. Hyvin riitaisasti."

"Minä en voisi antaa pettämistä anteeksi, en ainakaan usko", David arveli.
"Mistä te riitelitte?"

"Kaikesta", Tiarnan vastasi ja hieroi kivistävää otsaansa.
"Onneksi meillä ei ollut silloin vielä muita sitoumuksia. Yhteistä asuntoa, lapsia, lemmikkejä... Se olisi ollut vielä rumempaa."

David katseli ystäväänsä myötätuntoisena.
"Minäkin riitelin paljon Lizzien kanssa. Rumasti. Epäreilusti. Olet aivan liian ankara itsellesi."

Tiarnan huokaisi.
"Kuvittelin, että toisessa avioliitossa olisin viisaampi. Osaisin ottaa toisen paremmin huomioon."

"Aina, kun olen puhunut Emmien kanssa, hän ylistää sinua", David muistutti.
"Oletko miettinyt, että haluaisit yrittää uudelleen Ingridin kanssa?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Ei, me emme ole toisiamme varten kuin kenties ystävyydessä."

"Mikä saa sinut varmaksi siitä?" David kysyi myötätuntoisena.

"Ikä ja kokemus?" Tiarnan vastasi, yritti hörpätä lasistaan ja totesi sen tyhjäksi.
Kerrassaan merkillistä.
"Ingrid kaipaa jonkun, joka on hänen luonaan lähes koko ajan. Enkä minä ole valmis luopumaan työstäni, jollei ole aivan pakko. Sitä paitsi, rakastan Tempestiä."

David naurahti.
"Ikä ja kokemus tekevät toisista viisaita hopeakettuja, ja toisista vain vanhoja ja raihnaisia."

Tiarnan olisi naurahtanut jos olisi jaksanut. Ja jos ei olisi pelännyt saattavansa purskahtaa itkuun.
"Emmie sanoi, ettei se haittaa. Että olen näin harmaa."

"No ei varmasti haittaa. Sinä olet tyrmäävä", David vakuutti vilpittömästi.
"Etkö ole nähnyt, miten se nainen katselee sinua?"

Tiarnan toivoi, että olisi jaksanut naurahtaa tai irvistää.
Hän oli uupunut.
"En tiedä, mitä teen ilman häntä."

"Tempestiä?" David varmisti.
"Ehkä kaikki näyttää vähän valoisammalta jo huomenna."

Tiarnan nyökäytti päätään ja oli liian tokkurainen miettiäkseen, kehen muuhun olisi voinut viitata.
"Olen vakuuttanut sitä itselleni jokaisena iltana."

"Haluaisitko käydä pitkäksesi? Nukutko sängyssänne vai tässä sohvalla?" David kysyi nousten ylös.

Tiarnan taputti uskollista sohvaansa.
"Koti tuntuu tyhjältä ilman Tempestiä ja tyttöjä. Hän vei lempikirjansakin..."

David kosketti Tiarnanin olkaa lohduttaen.
"Tässä on sinulle tyyny", mies tarjosi ja pöyhi sen käsinojaa vasten, kannustaen Tiarnania painumaan makuulle.

Tiarnan katseli tyynyä hetken.
Sitten hän katsoi tyhjää lasiaan.
Ja taas tyynyä.
Ja kellahti kyljelleen, pää tyynylle painuen.

David veti pehmeän torkkupeiton sohvan selkönojalta ja peitteli Tiarnanin sillä.
"Ehkä saisit nukuttua hetken", mies ehdotti pehmeästi ja keräsi pizzalaatikon, pullon ja lasit käsiinsä, ennen kuin sammutti jalkalampun.

Torkkupeitto taisi olla Tempestin ostama. Tiarnan ei ollut varma. Miksei hän muistanut?
"Mitä sinulle kuuluu?" hän mutisi, kiitollisena pimeydestä.

"Hyvää vain", David lupasi ja taputti Tiarnanin käsivartta peiton läpi.
"Yritä nukkua", hän toivotti ja jätti huobeen hiljaa, suunnaten keittiöön. Ehkä hän voisi jututtaa hetken uutta kodinhengetärtä.

Keittiöstä kuului hiljaista hyräilyä, ja ilma tuoksui miedon mausteiselta.
Ingrid oli juuri kumartunut nostamaan pellillisen muffineita uunista, ja kuullessaan Davidin askeleet hän hymyili miehelle iloisesti.

"Hei Ingrid", David tervehti ystävällisesti ja laski tuomisensa keittiötasolle.
"Mitä kuuluu?" hän kysyi laittaen lasit tiskikoneeseen.

Ingrid hymyili.
"Hyvää vain, entä sinulle, David? Haluaisitko muffinin?"

"Voi kiitos, mutta söin itseni kylläiseksi pizzasta. Sitä on vielä jäljellä, jos maistuu", David sanoi huuhtoen tyhjentyneen viinipullon.

"Voin pakata sinulle mukaan", Ingrid lupasi ja nosti jäähtyneen pizzan jääkaappiin siltä varalta, että Tiarnan haluaisi sitä myöhemmin.
"Missä Tiarnan on?"

"Nukkumassa", David sanoi.
"Oletko sinä saanut nukuttua hyvin täällä?"

Ingrid hymyili helpottuneena.
"Hienoa. Olen ollut huolissani hänestä, hän ei ole saanut juuri nukuttua viime päivinä... Mutta minulla ei ole hätää, olen nukkunut oikein hyvin."

"Tiarnan on tainnut viettää paljon aikaa työhuoneessaan. Oletko nukkunut yksin?" David kysyi asettaen pullon lasinkeräykseen.

Ingrid nyökäytti päätään hymy haikeaksi muuttuen.
"Hän otti eron kovin raskaasti", hän myönsi.
"Hän on niin helläsydäminen."

"Ymmärrän", David sanoi.
"Sinulla on muuten hyvin kaunis sormus."

Ingridin kasvoille kohosi jälleen hymy, ja hän ojensi kättään näyttääkseen sormusta Davidille.
"Eikö olekin? Kukaan muu kuin Tiarnan ei olisi voinut suunnitella näin kaunista sormusta."

David ihasteli hetken tutun näköistä sormusta.
"Se on hyvin kaunis. Kosiko Tiarnan sinua uudelleen?" hän kysyi pehmeästi.

Ingrid kallisti päätään.
"Ei hänen tarvinnut", hän vastasi ja alkoi nostella muffineita vuuasta.
"Mehän olimme jo naimisissa."

"Totta, olet oikeassa", David myönsi nojaten selkänsä keittiötasoon.
"Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia teillä on? Oletteko puhuneet aiheesta?"

Ingrid hymyili ja alkoi etsiä kaapeista rasiaa, johon pakata Davidille muffineita matkaan.
"Tiarnan jatkaa töitä. Ja minä matkustan hänen mukanaan Skotlantiin."
Hän ei ottanut kantaa siihen, olivatko he puhuneet aiheesta.

David nyökkäsi ja toivoi, ettei tehnyt vahinkoa. Mutta tilanne oli kummallinen.
"Teillä taisi olla ikävä välikohtaus viikko sitten? Jonkinlainen sekaannus?"

Ingrid huokaisi.
"Se oli kamalaa. Tempestillä ei ollut aavistustakaan..."
Hänen äänensä särkyi.
"Hän on niin valtavan herttainen."

David katseli naista myötätuntoisena.
"Mitä tapahtui?"

"Minä en tiennyt, ettei Tiarnan ollut kertonut, joten ilmestyin oven taakse. Tempestillä ei ollut aavistustakaan..."
Hän pudisti päätään.
"Olen niin pahoillani hänen puolestaan. Hän vaikuttaa niin ihanalta ihmiseltä."

David nyökkäili lempeästi.
"Mitä Tiarnan ei ollut kertonut?"

"Että me olimme palanneet yhteen", Ingrid selitti ja pyyhkäisi vaivihkaa silmiään.
"Oli kamalaa, että Tempest joutui kuulemaan sen minulta."

"Ymmärrän", David vakuutti.
"Oletteko voineet olla nyt onnellisia?"

Ingrid hymyili.
"Olemme. Ja olemme vielä onnellisempia, kunhan Tiarnan toipuu syyllisyydestä."

David soi naiselle hymyn. Ingrid eli todellisuutta, josta Tiarnan ei tainnut olla tietoinen, ja uskoi siihen vilpittömästi.
"Minun on parasta lähteä. Tulen taas pian käymään ja katsomaan Tiarnania."

Ingrid otti rasiaansa pakkaamansa muffinit ja ojensi niitä Davidille.
"Kotiinviemisiksi", hän vetosi.

"Kiitos, olet hyvin ystävällinen", David sanoi ja otti rasian epäröiden vastaan. Sitten hän soi naiselle hymyn ja lähti, ajatukset sekaisina pyörien. Ei ihme, että Tiarnan oli valvonut niin paljon.

Ingrid saattoi Davidin ovelle, ja suuntasi sen jälkeen takaisin keittiöön siivotakseen jälkensä. Hiljainen hyräily kaikui muutoin hiljaisessa asunnossa.

Maanantai 27. huhtikuuta 2020, ilta, Battersea, Lontoo

Tiarnan oli alkanut tottua Ingridin hiljaiseen hyräilyyn, joka oli ollut maailman tutuin ääni ihmiselämä sitten. Monta ihmiselämää sitten.
Hän nukkui edelleen työhuoneessaan, mutta oli nyt kantanut sinne pari tyynyä ja peiton. Hän vaihtoi yötä vasten päälleen yövaatteet.
Hän yritti pitää huolen itsestään ja Ingridistä.
Silti hänen ajatuksensa vaelsivat muualla, kun he istuivat olohuoneessa katselemassa televisiosta luontodokumenttia. Isolla sohvaryhmällä. Emmien nurkka oli koskematon.

Ylellisen kattohuoneiston ovikello soi.
Tällä kertaa David toi lahjuksina pullon skotlantilaista viskiä ja tuhdin, paperisen pussin McDonald'sin antimia. Hänen pitäisi ehkä harkita jotain terveellisempää. Varsinkin jos Salome haaveili paidattomista kuvista.

Ingrid oli nousemassa, mutta Tiarnan kosketti naisen olkapäätä ja ilmoitti käyvänsä avaamassa oven.
Joka kerta pieni toivo siitä, että oven takana saattaisi olla Tempest, heräsi.
Toistaiseksi toive ei ollut toteutunut. Mutta ainakin hän raahautui nykyään itse ovelle.
"Hei, David", hän tervehti, tummat varjot silmien alla.
"Tule sisään. Jos ehdit. Paljonko kello on?"

"Olisiko puoli kaksitoista", David arveli astuen sisään ja jättäen takkinsa ja kenkänsä tottuneesti eteiseen.
"Miten voit? Toin ruokaa", mies kohotti rapisevaa pussia houkutellen ja seurasi Tiarnania peremmälle.

Tiarnan suoritti pikaisen laskutoimituksen päässään ja teki olettamuksen siitä, että David tarkoitti varmastikin iltaa. Päivällä ei olisi ollut näin pimeää ikkunoiden takana.
"Tässähän se", hän vastasi.
Samoin kuin eilen.
Ja edellisenä päivänä.
Joka päivä hän vannoi ryhdistäytyvänsä.

David taputti miehekkäästi Tiarnanin olkaa ja työnsi ystävänsä avoimen oleskelutilan puolelle. Ingrid näytti olevan entistä enemmän kotonaan.
"Hei Ingrid", hän tervehti, "maistuuko ruoka?"

Ingridin kasvoille kohosi hymy.
"Hei, David", hän tervehti.
"Miten ystävällistä!"

David asetti tuomisensa sohvapöydälle, kutsuen käymään käsiksi.
"Miten teillä on mennyt?"

Ingrid nousi seisomaan ja suuntasi keittiöön hakemaan heille lautasia ja lisää paperia, vaikka sitä taisikin olla jo ennestään ruokapusseissa aivan riittämiin.
Tiarnan kohautti harteitaan.
"Sain hänet viimein käymään lääkärissä", hän vastasi ääntään madaltaen.

David nyökkäsi kysyvästi Ingridin suuntaan. Oliko kyse entisestä tai uudesta kodinhengettärestä?
"Mitä tapahtui?"

Tiarnan nyökäytti päätään. Ingridistä. Tempestistä hän ei ollut kuullut mitään.
"Hän ei ollut huolehtinut lääkityksestään", hän vastasi edelleen hiljaa.
"Kunhan kaikki tasaantuu, voin viedä hänet kotiin."

"Missä hän asuu?" David kysyi hiljaa ja ojensi pussista kasvishampurilaista Tiarnanille.

Tiarnan ojensi ajatuksissaan kätensä vastaanottamaan hampurilaisen.
"Skotlannissa", hän vastasi.
"Lähellä Dundeeta."

"Siellä on varmaan kaunista. Asuitteko siellä, kun olitte naimisissa?" David kysyi ojentaen Tiarnanille myös tuhdin tötterön ranskalaisia.

Tiarnan otti myös ranskalaiset vastaan vaikkei ollutkaan varma, milloin viimeksi oli tuntenut nälkää. Hänen oli huolehdittava itsestään, niin ettei Tempestin tarvitsisi kauhistua villimiestä palatessaan.
Jos Tempest palaisi.
"Emme, mutta hän on alkujaan sieltä kotoisin. Ja kaipasi aina takaisin... Mutta minun oli kätevämpi asua täällä, Lontoossa."

David nyökkäsi ymmärtäen ja onki itselleen tuhdin Big Macin.
"Entä kuvaukset?"

"Ne-"
Tiarnanin lause keskeytyi, kun Ingrid palasi lautasten kanssa.
"Mitä sinulle kuuluu, David?" nainen kysyi, samalla kun ojensi Tiarnanille lautasen, jolle tämä saattoi laskea ranskalaiset ja puoliksi syödyn hampurilaisen.

"Hyvää vain", David vakuutti ja vilkaisi Tiarnania kysyvästi. Oliko aihe jotain, mistä mies ei halunnut puhua Ingridin kuullen?
"ABBA valtaa vähitellen sieluani."

"ABBAn musiikki on ihanaa", Ingrid totesi.
"Tiarnan on luvannut viedä minut katsomaan musikaalia joku päivä."
Tiarnan toivoi, että hänen hymynsä olisi ollut vähän aidompi ja vähän vähemmän väsynyt, kun hän katsahti Ingridiä.
"Ennen kuin minun on palattava kuvauksiin. Niiden pitäisi jatkua toukokuussa."

"Niinkö? Sanokaa vain milloin tulette ja voin hankkia teille liput", David lupasi pohtien, oliko kyse treffeistä.

Ingridin kasvoille kohosi ilahtunut hymy.
"Niinkö? Se olisi ihanaa. Onko sinulla suosikkipäivää, David?"
Tiarnan haukkasi hampurilaistaan hiljaisena.

"Ei, kaikki päivät ovat hyviä. Yleisön energia on parasta perjantaisin ja lauantaisin", David vastasi ja vilkaisi Tiarnania.

Tiarnan havahtui ajatuksistaan.
"Haluaisitko mieluummin rauhallisempaan esitykseen?" hän kysyi.
Ingrid pudisti päätään.
"Mehän voisimme mennä perjantaina. Syntymäpäiväsi kunniaksi."

"Se olisi mukava tapa viettää syntymäpäivää", David vakuutti.
"Tulkaa ihmeessä."

Tiarnan hymyili, vaikka hymy ei yltänyt aivan silmiin saakka.
"Tehdään niin", hän lupasi.
Hän oli unohtanut syntymäpäivänsä.

"Haluaisitko tehdä jotain muutakin silloin? Voisimme mennä ulos drinkeille shown jälkeen", David ehdotti.

Tiarnan ei ollut varma.
"Se olisi mukavaa", Ingrid vastasi ilahtuneena Tiarnanin puolesta.
"Lupasin jo kokata jotakin herkullista päivälliseksi, mutta ei se ole sama asia kuin syntymäpäivän viettäminen ystävien kanssa. Ehkä voisimme kutsua muitakin?"

David vilkaisi Tiarnania. Ingrid otti hyvin luontevasti paikkansa miehen rinnalla. Voisiko kaksikolla olla mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen?
"Jos Tiarnan pitäisi siitä?"

Tiarnan vei pari ranskanperunaa suuhunsa.
"Mikäs siinä", hän vastasi.
Ehkä hän voisi näyttää naamaansa ystävilleen. Ettei kenenkään tarvitsisi olla huolissaan.

"Onko sinulla suosikkia pubeissa tai baareissa?" David kysyi.

Tiarnan pudisti päätään.
"En ole ollut toviin yöelämässä", hän myönsi.
Eikä hänen olisi pitänyt olla nytkään. Tempestin olisi kuulunut olla odottamassa häntä kotona, kirjoittamassa, kissat ympärillään.

David nyökkäsi.
"Onneksi minulla on paljon suosikkeja. Toki voit kutsua ystäväsi myös tänne."

"Olisi niin paljon juhlallisempaa käydä ulkona", Ingrid totesi ja kosketti Tiarnanin käsivartta.
"Vaikka tietenkin ihan niin kuin haluat."
Tiarnan yritti jälleen muistaa, miten hymyillä.
"Mennään vain."
Koti oli kipeä muistutus Tempestin poissaolosta.

David nyökkäsi.
"Minä järjestän sen. Mikä on lempiruokasi nykyään?" hän varmisti.

Tiarnan katsoi Davidia hetken.
"Mikä tahansa yksinkertainen", hän vakuutti, kun hahmotti viimein, mitä mies oli kysynyt.

David nyökkäsi. Tekisiköhän Ingrid Tiarnanin onnelliseksi? Onnellisemmaksi kuin Emmie?
"Syökää ennen kuin ruoka on kylmää", hän houkutteli. Pussi oli vielä pullollaan.

Ingrid nosti Tiarnanin lautaselle lisää ranskalaisia.
"Olet laihtunut", hän huomautti, kun kohtasi hetkeksi myrskysilmät.
"Kuinka kissasi voivat, David?"

"Hyvin, hyvin. Ne ovat seurallisia olentoja. Pelkään lyöväni niitä laimi, kun olen poissa niin paljon", David huokasi.

"Onneksi niillä on toisensa", Ingrid vastasi.
"Minäkin olen alkanut haaveilla kissasta."

"Ne ovat mukavia seuralaisia. Kuvittelin aina itselleni jotain muhkeaa ja karvaista, mutta elämä vie kummiin suuntiin", mies pohti.

"Minäkin kuvittelin itselleni koiran tai pari", Tiarnan totesi.
"Mutta..."
Hän vaikeni, koti oli tyhjä ilman kissoja ja niiden kuningatarta.

"Onko sinun mahdollista hankkia koiraa nyt?" David kysyi syöden vielä toisenkin hampurilaisen.

Tiarnan katsoi Davidia häkeltyneenä.
Jos Tempest ei palaisi. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä vaihtoehtoa.
"Ei, en usko että se onnistuu."

David ei kysynyt miksi. Ehkä se ei ollut järkevää Ingridin kuullen.
Ehkä Tiarnan olisi onnellisempi, jos saisi jatkaa elämää vapaana.
"Minä ajattelin samoin kissoista, mutta tuossa ne ovat."

Ingrid hymyili ja kosketti Tiarnanin käsivartta.
"Minusta olisi ihana antaa koti jollekulle, jolla sellaista ei ole."

"Se on kaunis ajatus", David vakuutti. Näkikö Ingrid Tiarnanin aviomiehenään? Voisiko Tiarnan olla onnellinen? Ingrid tuskin oli sen sairaampi kuin Tempest.

Ingrid hymyili.
"Niin minustakin", hän vastasi.
"Saisin myös seuraa siksi aikaa, kun Tiarnan on töissä."

Se vastasi kysymykseen Ingridin mietteistä. David vilkaisi Tiarnania.
"Kuvaukset jatkuivat toukokuun alussa, niinkö se oli?"

Tiarnan nyökäytti päätään.
"Tuotannon kanssa tuli ongelmia", hän vastasi.
"Niiden pitäisi korjautua siihen mennessä."

"Oletko nauttinut kuvauksista?" David kysyi ja lorautti viskiä pariin lasiin, vilkaisten Ingridiä kysyvästi.

Ingrid pudisti päätään ja otti itselleen sen sijaan limonadin.
"Olen", Tiarnan vastasi ja ojensi kättään viskilasia kohti.
"Skotlanti on aina Skotlanti."

David ojensi lasin Tiarnanille ja siemaisi sitten omastaan.
"Minunkin pitäisi varmaan vierailla siellä useammin."

Tiarnan joi liian pitkän kulauksen.
"Skotlanti on aivan ihana", Ingrid vastasi.
"Sinun pitää ehdottomasti tulla käymään."

"Asuitko sinä Dundeen lähellä?" David kysyi muistellen aikaisempaa keskustelua.

Ingrid vastasi myöntävästi nyökäyttämällä päätään.
"Onhan se vielä aika erilainen kuin Lewis, mutta kuitenkin."
Tiarnan ojensi tyhjentynyttä lasiaan Davidia kohti.

"Mitä sinä teet, kun Tiarnanin on palattava töihin?" David tiedusteli tyhjentäen lasinsa.

Ingrid hymyili.
"Lähden hänen mukanaan Skotlantiin", hän vastasi varmana.
"Minulla on siellä aikaa maalata."

"Oh, olet taiteilija?" David kysyi kiinnostuneena.
"Onko töitäsi mahdollista nähdä jossain?"

Ingrid painoi ujosti katseensa.
"Kunhan maalaan huvikseni", hän vastasi.
"Mutta oli minulla joskus näyttely."

"Näkisin mielelläni", David vakuutti ystävällisesti ja vilkaisi Tiarnania.
"Mikä sinua inspiroi maalaamaan?"

"Maalaan enimmäkseen maisemia", Ingrid vastasi.
"Jos todella tahdot nähdä, minulla on kuva parista maalauksestani puhelimessa."

"Mielelläni", David vakuutti.
"Maistuisiko vielä? Pussi ei ole tyhjä."

"Syökää te vain", Ingrid vakuutti ja nousi hakemaan puhelintaan.
Tiarnan saattoi hengittää hetken.
"Olen pahoillani."

"Miksi?" David kysyi hämmentyneenä.
"Minä olen pahoillani, jos sanoin jotain, mitä minun ei olisi pitänyt."

Tiarnan pudisti päätään.
"Tämä on vain hyvin sekava tilanne", hän vastasi.
"Kaikkien kannalta. Oliko viskiä vielä?"

David ojensi pullon Tiarnanille.
"Ymmärrän. Mutta teillä näyttää menevän täällä ihan mukavasti yhdessä?"

Tiarnan oli nostaa pullon suoraan huulilleen, mutta muutti viime hetkellä mielensä.
"Hän on edelleen harhainen."

"Sanotaan, että lääkkeet tasoittavat tilannetta ja hän on taas oma itsensä", David sanoi hiljaa.
"Voisiko teillä olla vielä yhteinen tulevaisuus?"

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Ei. Se on takanapäin."

"Olet varma? Hän näyttää välittävän sinusta tosissaan", David totesi.

"Ja minä välitän hänestä", Tiarnan vastasi.
"Mutta rakastan Tempestiä."

David hymyili myötätuntoisena. Tiarnanilla oli kohtuuttoman huono onni rakkaudessa.
"Miten olet voinut? Oletko nukkunut?"

"Selviän", Tiarnan vakuutti.
"Ja nukun. Jonkin verran."

"Hyvä. Onko jotain, mitä voisin tehdä? Olet aina tervetullut luokseni, jos haluat pois täältä", David vastasi.

Tiarnan pudisti päätään.
"Teet jo aivan tarpeeksi", hän vakuutti.
Ingrid palasi heidän luokseen ja istahti Davidin viereen.
"Haluatko varmasti nähdä maalauksia?"

"Mielelläni", David vakuutti ja soi Ingridille hymyn.

Ingrid säteili avatessaan puhelimensa, jonka kulma oli säreillyt.
"Nämä ovat aika vanhoja", hän vastasi ja avasi ensimmäisen, merta esittävän öljyvärimaalauksen, joka tekniikaltaan muistutti Van Goghia.

"Se on upea", David vastasi vilpittömästi ja ihaili maalausta.

Ingrid hymyili.
"Rakastan maalata Skotlantia", hän myönsi ja avasi seuraavan maalauksen, joka kuvasi tummaa merta. Siveltimenvedot olivat paksuja, melkein vihaisia.

David tutki uutta kuvaa.
"Se on hyvin kauniin näköistä seutua. Vaikuttava teos."

Ingrid hymyili ja pyyhkäisi esiin vielä yhden teoksen, jossa auringonvalo näytti hyväilevän kanervaista rinnettä.
"En ole maalannut pitkään aikaan."

"Sinun pitäisi. Nämä ovat todella kauniita", mies vakuutti lämpimästi.

Ingrid hymyili.
"Olet hyvin kultainen", hän vastasi.
"Lupasin maalata Tiarnanille syntymäpäivälahjaksi taulun."

"Se on hieno ajatus", David sanoi ja katsahti Tiarnania. Hänen syntymäpäivälahjansa olisi luultavasti hyvä pullo skotlantilaista viskiä. Alkuperäinen maalaus oli aivan eri sarjaa.

Tiarnanin katse oli unohtunut katselemaan tyhjää lattiaa, jolle heidän tyttönsä eivät olleet kiikuttaneet tavaroitaan tai lahjuksia kuningattarelleen.
Hän havahtui Davidin katseeseen ja käänsi kasvonsa tätä kohti.

"Taitaa olla kovin myöhä. Minun olisi varmasti paras lähteä kotiin ja päästää teidät nukkumaan", David sanoi anteeksipyytäen.

Tiarnan ei ollut varma, paljonko kello oli. Sillä ei ollut hänelle juuri väliä.
Ingrid nousi niin kuin hyvä emäntä.
"Leivoin aiemmin omenapiirakkaa, haluaisitko palan tai pari mukaan, David?"

"Voi kiitos tarjouksesta, mutta minun täytyy varmaan ryhtyä dieetille pian", David hymyili ja nousi ylös.
"Toivottavasti saat nukuttua, Tiarnan. Kiitos, Ingrid. Nähdään taas", mies sanoi, ennen kuin lähti eteiseen.

Ingrid kurtisti kulmiaan.
"David, älä puhu hassuja", hän vetosi, ja saattoi miehen ulko-ovelle niin kuin hyvä emäntä teki.
Kuin olisi ollut kotonaan.
"Tule käymään taas pian. Vierailusi piristävät Tiarnania."

"Mukava kuulla", David vakuutti vetäen takin ylleen ja polkaisten ruskeat nahkakengät jalkoihinsa.
"Nuku sinäkin hyvin", hän lisäsi, ennen kuin astui hissiin ja lähti kotimatkalle. Seurankipeät kissat odottivat häntä kotona.
Salome oli toisella puolella maailmaa, mutta elämä oli kai sellaista.

Perjantai 1. toukokuuta 2020, myöhäisilta, Lombard Road, Battersea, Lontoo

David oli kiirehtinyt Novellolta taksiin niin nopeasti kuin oli päässyt ja toivoi, että ehti Tiarnanin syntymäpäiväjuhliin ennen kuin ne olisivat ohi. Kaikki eivät kai juhlineet enää nelikymppisinä aamuyöhön.
Hän tasapainotteli lahjaksi tuomiaan viskipulloja toisen käsivarren suojissa ja nosti aulamieheltä viemisiksi saatua postipakettia toiseen kainaloon, ennen kuin koputti jalallaan Fox-Mooren oveen kattohuoneiston aulassa.

Ovi avautui ja vaaleansiniseen, hennoin kukin koristeltuun mekkoon pukeutunut Ingrid ilmestyi näkyviin.
"David", hän tervehti ilahtuneena ja tarjoutui auttamaan kantamusten kanssa.
"Tule sisään."

"Kiitos, en kai tule liian myöhään?" David huolehti ja ojensi saamansa postipaketin, ruskeaan pahviin käärityn, neliönmuotoisen taulun, talon uudelle emännälle.

"Et tietenkään", Ingrid vakuutti ja otti paketin häkeltyneenä vastaan.
"Mikä tämä on?"

"Aulamies pyysi tuomaan sen ylös. Se on syntymäpäivälahja Tiarnanille, tuli kuulemma postissa", David jakoi vähäiset tiedot paketista, jossa ei ollut lähettäjän osoitetta.

Ingridin ilme kirkastui.
"Tietenkin", hän vastasi.
"Tule, Tiarnan odottaa sinua jo. He ovat olohuoneessa."

David seurasi helpottuneena, nostaen arvokkaat viskipullot paremmin käsiinsä.
"Ovatko juhlat menneet hyvin tähän saakka?"

"Uskoisin niin", Ingrid vakuutti ja johdatti Davidin olohuoneeseen, jossa juhlat olivat jo alkaneet.
Tiarnan nousi seisomaan tullakseen tervehtimään ystäväänsä.
"Hei, David."

"Hyvää syntymäpäivää, vanha kuoma! Neljäkymmentä on upea saavutus", David vakuutti laskien pullot pöydälle ja veti Tiarnanin karhunhalaukseen.

"Joka tuntuu luissa ja ytimissä", Tiarnan huokaisi vastatessaan halaukseen.
"Mitä kuuluu?"

"Hyvää. Päivänsankari, tänään puhutaan sinusta", David protestoi.
"Haluatko korkata lahjasi? Postissa tuli kyllä jotain paketoituakin."

Musiikki ja puheensorina tuntuivat Tiarnanista melkein kotoisilta. Hän saattoi melkein kuvitella, että Tempest oli vetäytynyt heidän kissojensa kanssa makuuhuoneeseen.
Melkein.
"Ehdottomasti. Minulla on täällä laseja... Postissa?"

David soi hymyn myös muille, tutuille kasvoille juhlijoiden joukossa.
"Aulamies lähetti mukanani. Annoin sen Ingridille."

Tiarnan oli hämillään ja etsi Ingridiä katseellaan.
"Kaada itsellesikin", hän kehotti.

"Kiitos, kiitos", David sanoi lorauttaen lasiin viskiä.
"Tulihan Eli tänne hyvissä ajoin?"

"Kyllä, hän on... jossain."
Tiarnan ei ollut varma, kuinka onnistui kadottamaan ystävänsä heidän kotiinsa.
"Kuinka niin?"

David hymyili olkaansa kohauttaen. Hän halusi vain varmistua, ettei mies ollut unohtunut sängyn pohjalle.
"Oletko nauttinut?"

Tiarnan hymyili.
"On mukava nähdä ystäviä", hän myönsi.
Ingrid ilmestyi heidän luokseen.
"David, tahdotko kakkua?"

"Kyllä kiitos", David vastasi ja taputti Tiarnanin olkaa.
"Epäreilua, miten tyrmäävän komea olet."

"Vanha ja harmaa", Tiarnan vastasi.
"Ingrid, David sanoi, että posti oli tuonut paketin?"
Nainen hymyili.
"Tuon sen samalla kun kakun, hetki vain."

"Tai vastustamaton hopeakettu, joka vain komistuu. Älä väitä, ettet tiedä, miten naiset heittäytyvät syliisi", David protestoi.

Tiarnan tyrskähti.
Ja yritti olla ajattelematta, että ainoa nainen, jolla oli väliä, oli syöksynyt pois hänen sylistään. Noin vain, puhumatta hänen kanssaan.
Ingrid palasi mukanaan reilu pala marjaista, kuohkeaan pohjaan leivottua kakkua sekä postin tuoma paketti.
"Ole hyvä, David", hän tarjosi kakkulautasta miehelle.
"Tahtoisitko jotain muuta?"

"Oi ei, tämä on enemmän kuin tarpeeksi", David vakuutti ja maistoi herkullisen näköistä kakkua.
"Teitkö tämän ihan itse?"

Ingrid hymyili melkein ujosti.
"Tein. Tein sen Tiarnanin lempiohjeen mukaan", hän vastasi ja ojensi samalla paketin miehelle itselleen.
Tiarnanin kulmat painuivat kurtistukseen, kun hän yritti etsiä osoitetietoja. Mitä tahansa vihjettä alkuperästä.

"Todella, todella herkullista", David vakuutti vilpittömästi.
Paketissa ei ollut lähettäjän osoitetta tai nimeä, mutta sisältö kertoi keneltä se oli. Neljä kämmenen kokoista, kevyttä vesivärimaalausta isommissa puukehyksissä kissakasvoista. Romanan toiveikkaat, tummat silmät ja pörhistyneet viikset sen vaaniessa. Leelan onnellisesti kehräykseen viiruutuneet silmät. Nyssan kauniit, kirjavat kasvot ja safiirisilmät. Nasreen kesken vaativan naukauksen.
Pieni, käsinkirjoitettu kortti saatteella 'Siltä varalta, että ikävöit. Ihanaa syntymäpäivää.'

Tiarnanin kädet alkoivat täristä jo ensimmäisen kuvan kohdalla.
Toisen kohdalla hän vajosi istumaan sohvalle.
Kolmannen kohdalla väri katosi hänen kasvoiltaan.
Neljännen kohdalla sydän alkoi hakata nopeammin.
Ja viestin kohdalla se alkoi pyrkiä ulos rinnasta.

David työnsi lusikallisen kakkua suuhunsa ja työnsi lautasen käsistään lähimmälle tasolle.
"Hei, oletko okei?" hän kysyi huolissaan ja tarttui ystävänsä olkapäähän, puristaen sitä kevyesti.

Tiarnan kuuli Davidin äänen kaukaa.
"Hän on kunnossa", hän vastasi, ääni särkyen.

"Niin", David vastasi epäröiden. Puhuiko Tiarnan Emmiestä? Hän istahti ystävänsä viereen sohvalle ja silitti tämän selkää.
"Oletko kunnossa?"

Tiarnanin oli vaikea löytää sanoja. Ehkä hänen vanha sydänparkansa pettäisi viimein.
"Olen", hän vakuutti.
"Emmie ei maalaisi näin, jos hän voisi... jos hän voisi yhtä huonosti kuin silloin."

"Hänhän lupasi huolehtia itsestään, eikö?" David varmisti hangaten lämpöä ystävänsä selkään.
"Kaikki on siis varmastikin hyvin."

Tiarnan tiesi sen.
Ja silti hän oli pelännyt. Varjoa, joka seurasi hänen vaimoaan. Kirkkain valo loi synkimmän varjon.
"Toivon vain, että hän palaisi kotiin."

David soi miehelle myötätuntoisen hymyn ja vilkaisi Ingridin suuntaan nähdäkseen, kuuliko nainen.
"Kuule. Tarvitset lisää kakkua."

Ingrid näytti jähmettyneen hetkeksi aloilleen.
Ja sitten yhtäkkiä hän heräsi taas eloon ja hymyili, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Minä haen. Ison palan", hän lupasi ja kiepahti kannoillaan.

David katsahti Ingridin perään ja vilkaisi kuvia.
"Mitä haluat tehdä noille? Jos ne tekevät olosi epämukavaksi, voit sulloa ne jonkin laatikon perään tai vaikka antaa kirpputorille."

"Mitä?"
Tiarnan katsoi Davidia epäuskoisena.
"Ripustan nämä työhuoneeseeni."

David nosti käsiään antautumisen merkiksi. Tiarnan oli näyttänyt niin järkyttyneeltä niiden saapumisesta, että mies oli arvellut parhaaksi tarkastaa.
"Oletko saanut paljon lahjoja?"

Tiarnanin oli vaikea keskittyä.
"Mitä? Kyllä. Minulla on anteliaita ystäviä."

David taputti Tiarnanin selkää.
"Oletko nauttinut juhlista? Ainakin vieraita on hyvä määrä."

Tiarnanin olisi tehnyt mieli nousta ja vaeltaa työhuoneeseensa samantien. Lukkiutua sinne taulujen kanssa, sillä juuri nyt siinä oli kaikki, mitä hän vaimostaan saattoi tietää.
Ne toivat heidät hetkeksi lähemmäs.
Mutta Tempest ei olisi halunnut hänen tekevän niin.
Hän kääri taulut hellästi takaisin paperiin.
"Olen aina onnellinen, kun näen ystäviäni. Käyn viemässä nämä nopeasti turvaan."

David nyökkäsi ja sieppasi lautasensa tasolta, jotta saattoi syödä loput kakustaan. Sitten hän lähti etsimään Eliä, tunnistaen joukosta etäisesti tuttuja kasvoja matkalla.