[P] I never watch the stars there's so much down here

Sunnuntai 10. syyskuuta - iltapäivä

Aamu oli ollut enemmän kuin leppoisa. Seesteinen perheen kesken tehty vaunulenkki, lounas kaksin kotona. Sitä ei sattunut usein Morlandeilla, että he saisivat olla viikonloput kolmisin kotona, ilman että Teddy edes kääntyisi Rosings Parkissa päivän aikana. Tänään sellainen päivä kuitenkin oli.
Gabrielle makasi sohvalla miehensä kainalossa, vilkaisten tuota pehmehymy kasvoillaan. Matthew nukkui päiväunia.
"Mitä mietit, rakas?"

Mies oli yllättynyt, kun ei ollut kertaakaan päivän aikana kaivannut tallille. Yksikään ajatus ei ollut suuntautunut hevosiin, vaan hän oli keskittynyt täysin vaimoonsa ja pieneen poikaansa. Teddy ei ollut edes vilkuillut puhelintaan hevosia koskevien viestien varalta. Ne ehtisivät odottaa huomiseenkin. Miehen kasvoilla viipyi onnellinen hymy, kun hän silitteli vaimonsa hiuksia ajatukset muualla askarrellen.
”Että kuinka onnekas olenkaan”, mies vastasi kääntäen päätään sen verran, että saattoi silmäkulmastaan nähdä kainaloonsa asettuneen naisen sivuprofiilin. ”En voisi unelmoidakaan paremmasta.”

Gabrielle hymähti pehmeästi. Siinä oli hyvä olla, todella hyvä. Paras paikka maailmassa.
"Etkö?" Nainen kysyi kiusoitellen.
"Oletko ihan varma?"

”Aivan varma”, mies vakuutti ja veti naista lähemmäksi. Hänen täytyisi ehdottomasti pitää kokonaan vapaita päiviä ainakin kerran viikossa, mieluusti kahdesti. Ihan vain, jotta he voisivat käydä usein kävelyillä ja käpertyä sen jälkeen loikoilemaan siksi ajaksi, kun poika nukkui päiväuniaan.
”En luopuisi tästä mistään hinnasta.”

Nainen ei voinut väittää vastaan. Hän oli kokeillut elämää ilman tätä ja se ei ollut päättynyt hyvin.
"Hassu, imartelet."

”En”, mies vastasi, ”kerron vain, mitä ajattelen. Niin kuin pyysit.” Hän hymyili pehmeästi ja sulki hetkeksi onnellisena silmänsä. Maailmanloppu voisi koittaa tässä ja nyt, eikä hän räpäyttäisi silmäänsäkään.
”Mitä sinä mietit?”

Gabrielle mietti kaikenlaista. Kuten esimerkiksi kypsää keskustelua aiheesta josta he olivat riidelleet kuukauden.
"... että pitäisikö meidän puhua asiallisesti se eräs aihe läpi?"

Teddy huokaisi hiljaa. Ainoa oikea vastaus vaimon kysymykseen oli kyllä. Heidän ehdottomasti pitäisi keskustella asiasta.
"Varmaankin", hän myöntyi mutta ei aikonut suoristautua sohvalla. Kyllähän keskustelua saattoi käydä näinkin. "Arvelen, ettei toiveesi ole muuttunut mihinkään?" Mies kysyi varovaisesti.

Gabrielle mietti hetken. Oliko se? Ei, tavallaan. Hän katsoi toista hiljaa, miltein kaivaten.
"En halua mitään mitä sinä et halua."

Mies hymyili pehmeästi.
"Enkä minä halua kieltää sinulta mitään", hän vastasi lämpöä äänessään. Se oli totuus, vaikka se kuulostikin enemmän romanttisten komedioiden kliseeltä. Hän tahtoi vaimonsa olevan onnellinen, eikä haluaisi ikinä seistä naisen onnen edessä.
"Minä vain pelkään", Teddy myönsi astetta hiljaisemmalla äänellä. "Pelkään, menetämme jälleen yhden lapsen, ja toisemme."

Gabrielle oli miettinyt samaa. Hän oli ottanut asiakseen käydä tukiryhmässä - kypsästi miehelleen kertomatta, kuten Teddy kävi psykologilla - ja päässyt edes jonkinlaiseen uskoon siitä, että sellaista vain... Sattui. Se ei tarkoittanut mitään, eikä heissä ollut vikaa. Etenkin kun Matthew oli ollut kaikinpuolin normaali.
"Nyt meillä on yksi terve lapsi. Tiedämme että se on edes mahdollista."

Selkeästi heillä olisi montakin asiaa, mistä pitäisi puhua. Kumpikin piti turhia salaisuuksia toisiltaan.
"Tietenkin se on", mies vastasi. Se oli mahdollista, mutta kuinka todennäköistä?
"Rakastan Matthewta valtavasti, mutta en tiedä, kestäisinkö kuukausien pelkoa uudestaan", Teddy huokaisi. Hän oli ollut kauhuissaan suuren osan odotusajasta, vaikka kai hänen olisi kuulunut rauhoitella vaimoaan.

"Ei meidän ole pakko. Jos pelkäät, en halua pakottaa sinua pelkäämään. Oikeasti."

Mies huokaisi ja veti naista paremmin kainaloonsa kapealla sohvalla.
"En halua antaa pelon pysäyttää meitä elämästä elämäämme täysillä", Teddy vastasi. Parastahan se olisi, jos ei tarvitsisi pelätä lainkaan, mutta ehkä se olisi liiankin toiveikasta.

"En myöskään haluaisi sinun pelkäävän siksi että minä haluan." Luoja, he olivat aivan liian kilttejä toisilleen.

"Pelko väistyy", mies vakuutti. Hän vilkaisi kohti yläkertaa, jossa Matthew nukkui päiväuniaan. Haluaisiko hän toisen lapsen? Jos kaiken ajattelisi menevän hyvin, tahtoisiko hän Matthewlle pikkusisaruksen? Ehdottomasti.
"En tahtoisi Matthewn kasvavan ainoana lapsena."

"... Silti pelkään painostavani."

"Et painosta", Teddy vakuutti suukottaen naisen hiuksia. "Minun täytyy vain keskustella asiasta hieman enemmän." Psykologin avulla hän onnistuisi varmasti käsittelemään pelkoaan.

"Kenen kanssa?" Gabrielle tajusi kysyvänsä, ennen kuin ehti edes estää.

Teddy ei ollut edes ajatellut lipsahdustaan, sillä kuukausien myötä psykologin käynneistä oli tullut osa arkea. Hän nielaisi kootessaan ajatuksiaan, ennenkö hymyili pehmeästi Gabriellelle.
"Olen käynyt juttelemassa psykologille viikottain", mies kertoi.

Gabrielle kohotti kulmiaan. Ja nyt Teddy kertoi? Vaikka hän oli paraskin puhuja.
"... Kuinka kauan?"

"Kävin ensimmäisen kerran sen jälkeen kun riitelimme vanhemmillani", mies tunnusti. Hän oli ymmärtänyt oman käytöksensä olleen kerrassaan kammottavaa, ja vihdoin hakeutunut ammattiavun piiriin purkamaan tuntojaan ja selvittämään ajatuksiaan.

Nainen jäi katsomaan miestään pitkään.
"A... Ai. Olisit kertonut."

"En tahtonut vaivata", mies vastasi, "eikä se tuntunut kertomisen arvoiselta. Halusin vain käydä puhumassa kaikesta, mikä johti riitaamme, ja sitten jatkoin käymistä viikottain. Jossakin kohtaa alkoi vain tuntua typerältä sanoa, että kävin siellä puhumassa."

"No... No. Niin. Auttaako se?" Se häntä kiinnosti enemmän. Kokiko Teddy saavansa apua sieltä?

Mies pohti hetken. Hän tuntui ymmärtävän reaktioitaan sitä paremmin, mitä enemmän keskusteli psykologin kanssa, mutta auttoiko ymmärrys vielä mitään?
"Auttaa", hän vastasi lopulta. "Kiinnitän enemmän huomiota siihen, miten ajattelen, ja mitä sen seurauksena sanon."

".. ethän joudu usein estämään itseäsi sanomasta jotakin?" Gabrielle halusi varmistaa. Pitäisikö hänen muuttaa jotain käytöksessään?

"En", mies vakuutti. "En jätä sanomatta mitään, millä on väliä. Mitä tarkoitan." Hän vain tukahdutti turhat kivahdukset ja pohti, miksi edes tunsi tarvetta sanoa niin.

"Mutta annanko aihetta sellaisille usein?" Se naista kiinnosti. Ajoiko hän väkisin miehensä puremaan huultaan?
"Onko nyt hyvä hetki tunnustaa että minä kävin vastaavaa kokeneiden naisten tukiryhmässä?"

"Et", Teddy vastasi, pohti hetken ja jatkoi: "Olen käynyt keskustelemassa asioista, koska usein tunnen, etten ole enää se mies, johon rakastuit. Olin kilparatsastaja, urani huipulla, kun tapasimme. Minulla oli selkeät tavoitteet ja pyrkimykset, suunta eteen ja ylös. Nykyään... en edes tiedä mitä teen viikon päästä, puhumattakaan sitten vuosista. Olen antanut mustasukkaisuudelleni vallan pelätessäni, että sinäkin ikävöit sitä miestä, joka olin kun tapasimme. Mutta en halua rajoittaa elämääsi, enkä aina pelätä pahinta, kun puhelimesi soi." Hän ei halunnut olla se mustasukkainen hirviö, joka epäili vaimoaan pettämisestä joka käänteessä.
"Olen iloinen, että olet löytänyt vertaistukea. Toivottavasti siitä on ollut apua", mies sanoi pehmeästi. Selkeästi heillä oli paljon opittavaa kommunikoinnista, kun kumpikin tahollaan oli hakenut apua muualta kertomatta toiselle.

Sellaisen kuuleminen sai naisen pysähtymään. Hän ei ollut koskaan välittänyt miehen urasta - se ura oli aiheuttanut hänelle enemmän harmaita hiuksia, kuin tuonut elämään mitään hyvää. Hän nousi istumaan, kietoen kätensä kunnolla aviomiehensä ympärille.
"Jos kilpailisit, et voisi olla joka ilta kanssamme kotona. Et voisi viettää tällaisia vapaapäiviä, koska aina joku hevonen pitäisi ratsastaa. Kun kilpailit, ensin se oli syy sille, miksi et eronnut ja päädyimme satuttamaan muita. Kun kilpailit, minä pelkäsin joka kerta, että jotakin tapahtuu. En saisi sanoa näin, mutta minä olen onnellinen siitä, ettet kilpaile enää. Se takaa minulle aviomiehen joka on kotona enemmän, pojallemme läsnäolevamman isän ja sen, ettei kukaan soita minulle sinun neliraajahalvaantuneen jossain hevon helvetissä kisoissa."

Mies kuunteli hiljaa mutta sitäkin tarkkaavaisemmin Gabriellen sanoja. Naisen hiuksia silitellyt käsi pysähtyi, Teddy suoristautui istumaan ja vain kuunteli, koettaen ymmärtää ja sisäistää kuulemansa. Gabrielle ei toivonut hänen kilpailevan, tai niin hän ainakin päätteli puheesta. Nainen oli onnellisempi näin. Hän ei tiennyt, miten reagoida, ja istuikin pitkän hetken hiljaa ja aloillaan, koettaen kasata ajatuksiaan.
”Kiitos, että kerroit”, Teddy sanoi hiljaa, silmät yllätyksestä suurentuneina ja kulmat kurtistuneina, kun hän koetti ymmärtää, mitä sanat tarkoittivatkaan. Uskoa niihin. Hänen oma inhonsa itseään kohtaan ei ollut Gabriellesta lähtöisin. Nainen ei toivonut hänen olevan se mies, johon oli rakastunut. Se, että hän kaipasi aika ajoin kilparadoille oli ainakin psykologin sanoin vain kaipausta tuttuun ja turvalliseen. Kilparadoilla hän tiesi tarkalleen kuka oli, mutta isän ja aviomiehen rooli tuntuivat edelleen vierailta ja pelottaviltakin.
”En koskaan pysähtynyt ajattelemaan asiaa siltä kannalta.”

Gabrielle vain odotti miehensä sanovan jotakin. Teddyn kilpaura ei ollut hänelle edes kymmenen tärkeimmän asian joukossa miehessä. Olisikohan asiasta pitänyt sanoa aikaisemmin? Ehkä.
"Et ikinä kysynyt. En kaipaa sitä aikaa. Olen onnellinen siitä että olet täällä ja voit olla läsnä arjessa." Hän painoi pehmeän suukon Teddyn huulille, katsoen tuota suoraan silmiin.
"Rakastan sinua ihmisenä. En sitä mitä teet työksesi tai teit joskus. Ja kuten sanoin, pidän tästä enemmän. Jos haluaisit aloittaa uudelleen, en estäisi. Tukisin sinua kyllä. Mutta mieluiten valitsen tämän."

”Minäkin olen”, mies vastasi epäröimättä. Hän nautti siitä, että saattoi osallistua poikansa arkeen ja olla läsnä niin aamuisin kuin iltaisinkin. Hän hymyili Gabriellelle ja sipaisi sormillaan tumman hiuskiekuran naisen korvan taakse.
”Kiitos, kulta. Rakastan sinua aivan valtavasti”, hän vastasi ja veti Gabriellen tiukkaan syleilyyn. ”En tiedä mitä tekisin ilman sinua."

Gabrielle painoi uuden suukon miehen kaulaan, halaten tiukasti takaisin.
"Minä tiedän mitä tekisin ilman sinua ja en halua kokeilla sitä enää." Hän olisi vain hukassa, tehden huonoja päätöksiä.

”Sinun ei koskaan tarvitse”, mies lupasi hengittäen syvään naisen tuttua tuoksua. Hänen uskomaton, rakas, ihana vaimonsa, joka yllätti hänet päivästä toiseen.
”Mitä jos emme yrittäisi saada toista lasta, mutta emme myöskään yrittäisi olla saamatta?” Teddy lausahti vetäytyen sen verran halauksesta, että saattoi katsella Gabriellen kasvoja. Entä jos he vain katsoisivat, mitä tapahtuisi, ja mitä elämällä olisikaan heidän varalleen tarjolla?

Gabrielle naurahti pehmeästi. He eivät varsinaisesti koskaan olleet yrittäneet saada lasta, joten eikö tämä jo laskettaisi?
"Ehkä se on hyvä. Olla ilman suunnitelmaa."

”Se on toiminut ennenkin”, mies järkeili pienen hymyn kera. Hänen täytyisi oppia hillitsemään järjetöntä pelkoaan. Kenties puhua enemmän ensimmäisen lapsen menettämisen traumasta psykologinsa kanssa, ja toivoa että hän voisi nauttia mahdollisesta tulevasta raskaudesta ilman musertavaa pelkoa, joka oli ollut läsnä Matthewn odotusaikana. Matthew oli kuitenkin parasta, mitä hänen elämäänsä mahtui Gabriellen ohella, joten se oli ollut sen arvoista.

"Liian hyvin." Gabrielle vilkaisi yläkertaa kohti. Vielä yhden hän olisi ymmärtänyt, mutta kaksi vahinkoa? Se oli jo naurettavaa. Hän käpertyi uudelleen Teddyn kainaloon, vetäen syvään henkeä. Mies tuoksui tutulta ja turvalliselta.
"Matthewista tuli mieleen. Miten pojan ensimmäiset synttärit? Pidämmekö ne täällä vai Sheffieldissä?"

Teddyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän sai vaimonsa takaisin kainaloonsa. Hän pitäisi mielellään Gabriellen lähellään aamusta iltaan, sillä maailma oli paljon parempi paikka Gabriellen rinnalla.
”En usko äitini olevan enää siinä kunnossa Matthewn synttäreinä, että hän jaksaisi juhlia ja vieraita”, mies vastasi suru ääneen hiipien. Totta puhuen hän ei ollut lainkaan varma, että Alice edes asuisi enää Whirlow Hallissa siinä kohtaa. Äidin kunto tuntui huononevan alati kiihtyvään tahtiin, eikä hän voinut mitään sille, miten sydän jätti lyönnin väliin joka kerta kun hänen isänsä soitti. Mies odotti aina huonoja, niitä kaikista kamalimpia uutisia, kun näki isänsä nimen puhelimensa näytöllä.
”Sitä paitsi, Matthewn kummit asuvat täällä tai ainakin käyvät tällä suunnalla. Olisi ikävää kieltää heiltä mahdollisuus ostaa ylilyötyjä syntymäpäivälahjoja”, Teddy lisäsi. Charles ei varmasti tyytyisi kovinkaan pieneen lahjaan, mikä puolestaan ajaisi Veronican koettamaan entistä mahtipontisemman lahjan hankkimista. Luojan kiitos Matthewlla oli Miyatokin kumminaan.

Gabrielle nyökkäsi. Ehkä he voisivat mennä käymään vain perheenä. Jos Alice olisi vielä elossa, ei hän voisi viedä tuolta ainoan lapsenlapsensa yksivuotispäivää.
"Sovitaan niin. Voi luoja.... Pitäisikö asettaa jokin raja? Charles ja Veronica tekevät siitä kylmän sodan. Tai siis Veronica tekee."

”Olet vapaa yrittämään”, Teddy naurahti. Hän epäili, ettei Veronica ottaisi kieltoa kovinkaan tosissaan, tai päinvastoin innostuisi siitä vain lisää. Ainakin jos hän pyytäisi naista pitäytymään tavanomaisissa, vaatimattomissa lahjoissa. Kenties Veronican ystävänä Gabriellella voisi käydä parempi tuuri.
”Katsotaan nyt ensin, saammeko heitä edes samaan tilaan keskenään.”

"Saamme. Veronica saa joko tulla tai olla se kummitäti joka ei tule edes yksivuotisjuhliin." Gabrielle tiesi, että nainen todellakin tulisi. Etenkin jos asian muotoilisi näin.

”Järjestä siis Charlesin kalenteriin tilaa juhlille, ja ongelma on ratkaistu”, Teddy virnisti ja suukotti vaimonsa päälakea. Gabrielle oli uskomaton. Hän ei tiennyt, miten nainen pitikin langat niin hyvin käsissään tilanteesta riippumatta.
”Eikö ole kamala ajatus, että Matthew täyttää jo vuoden? Vastahan hän oli aivan pieni.”

"Järjestän. Ja on. Se on hirveää. Vasta hän syntyi." Gabrielle ei halunnut edes ajatella miten nopeasti poika kasvoi.

”Kohta hän menee jo kouluun ja alkaa kiukutella kaikesta”, mies huokaisi värähtäen. Heidän pieni poikansa kasvoi hälyttävää tahtia.

"Hys. Ei mene vielä." Noin pitkälle nainen ei halunnut edes ajatella. Hänen pieni vauvansa!

"Onneksi", mies huokaisi. Oli riittävän pelottavaa, miten poika konttasi jo reippaasti ympäri asuntoa. Hän vain tahtoisi pitää Matthewn pienenä pitkään, eihän se nyt voinut olla liikaa vaadittu?
"Tiedän että hääpäivämme oli ja meni jo, ja syntymäpäiväsikin on jo takana, mutta tahtoisitko silti lähteä jonakin viikonloppuna käymään jossakin? Voisimme aina ottaa aamujunan Lontooseen ja lentää vaikka yhdeksi yöksi Pariisiin tai Amsterdamiin", mies ehdotti. Veronica katsoisi varmasti pojan perään kaksi päivää ja yhden yön ilman sen suurempaa lahjomista, ja hän halusi tarjota vaimolleen edes jotakin arjesta poikkeavaa. Ei tosin kovin pitkää matkaa, sillä he molemmat ikävöisivät Matthewta tuhottomasti, jos lähtisivät yhtään pidemmäksi aikaa maailmalle.

Gabrielle kääntyi kunnolla Teddyn puoleen. Tuo taisi olla yksi kauneimpia asioita, mitä hänelle oli koskaan sanottu.
"Mennään vain. Kuulostaa hyvältä. Todella hyvältä."

”Ihanaa”, mies vastasi ja suukotti naisen otsaa. He ehtisivät päättää tarkemmat yksityiskohdat myöhemminkin, mutta oli hyvä tietää, ettei nainen ollut lähtökohtaisesti pientä viikonloppumatkaa vastaan.

Gabrielle ei tosiaan olisi matkaa vastaan.
"Kuulostaa täydelliseltä."

”Hyvä”, Teddy virnisti, ”toivoin, että sanoisit noin.” Olisi ollut ikävää, jos nainen ei olisi innostunut ehdotuksesta lainkaan. Hän vilkaisi sohvapöydälle laskettua itkuhälytintä. Jos he kaivaisivat edes tabletin esiin tutkiakseen matkavaihtoehtoja, Matthew heräisi sillä sekunnilla ja vaatisi heidän huomiotaan.
”Lähdetäänkö reilun viikon päästä keskiviikkona käymään Sheffieldissä? Minulla ei ole töitä silloin, joten voisimme hyvin ajella päiväseltään käymään, tai olla yötä ja palata torstaina aamupäivästä.”

"Palataan torstaina?" Gabrielle suosi aina yökyläilyjä. Ne olivat kaikille rennompia.
"Kaikille helpompaa. Vai? Jaksatko sinä olla niin kauan?"

”Jaksan, tietenkin”, mies vastasi, ”se kuulostaa hyvältä.” Hän voisi varmistaa, ettei torstaille osuisi mitään ennen iltapäivää, niin he eivät joutuisi ajamaan aamuvarhaisella takaisin pohjoiseen.
”Vanhempani ilahtuvat kovasti.”

"Hyvä." Gabrielle hipaisi miehen hiuksia sormillaan. Hän saattoi vain kuvitella miten vaikeaa Teddylle oli katsoa äitiään sellaisena. Siksi hän oli kysynyt.
"Sitä toivonkin." Piti antaa Alicelle kaikki mahdollinen aika pienen pojan kanssa

Hän hymyili pehmeästi vaimolleen, joka oli niin ajattelevainen päivästä toiseen. Hän oli varma, että Gabrielle keksisi paljon parempaakin tekemistä kuin ajella tervehtimään hänen vanhempiaan, mutta siitä huolimatta nainen oli aina reippaasti lähdössä mukaan eikä koskaan kiirehtinyt takaisin kotiin.
”Tällaisina hetkinä en lainkaan ihmettele, miksi vanhempani ovat niin iloisia, että kuulut perheeseen”, mies totesi huvittuneena.

Ei hän oikeastaan. Oli hauska käydä Whirlow Hallissa vierailuilla.
"Millaisina?" Nainen kysyi hymyillen. Itkuhälyttimestä kuuluva, hyvin tyytymätöm äninä sai hänet irvistämään.
"Se niistä päiväunista."

”Kun olet oma uskomaton itsesi”, mies vastasi, painoi suukon naisen nenänpäähän ja nousi ylös tarjoten käsiään naiselle avuksi sohvalta nousemisessa. ”Johan tässä tarpeeksi lepäiltiinkin”, hän virnisti laskematta irti Gabriellen kädestä, kun lähti pojan huonetta kohden. Pojan kanssa leikkiessä illan saisi varmasti kulumaan hetkessä, mutta mies ei aikonut murehtia siitä. Ei nyt, kun voisi mieluummin keskittyä nauttimaan harvinaisesta kokonaisesta vapaapäivästä perheensä ympäröimänä.

"Höpöhöpö." Nainen nousi nauraen ylös, seuraten miestään lastenhuoneeseen.
"Hei kulta. Joko riitti?" Varovasti hän nosti vielä hieman unisen pojan syliinsä, painaen suukon jo miltein taaperoikäisen pojan poskelle.

”En yhtään ihmettele että riitti, kyllä minäkin olisin äkkiä ylhäällä jos se tarkoittaisi suukkoja sinulta”, mies virnisti ja kietoi kätensä naisen alaselän ympärille. Hän hymyili uniselle pojalle, joka kasvoi suorastaan silmissä, ja tökkäsi pehmeästi sormellaan pojan nenää, mikä sai jokeltelevan naurun täyttämään lastenhuoneen.

Gabrielle vilkaisi miestään merkitsevästi. Mokoma. Hän ojensi pian poikaa isälleen.
"Sinulta näyttää viihdyttäminem tänään sujuvan." Piti sitä hieman kiusoitella.
"Voin tehdä ruokaa sillävälin."

Teddy suukotti lapsen otsaa ottaessaan vauvan vastaan, ja virnisti Gabriellelle.
”Olen erittäin hilpeä suuren osan ajasta. Matthew nauraa vitseilleni jatkuvasti”, hän virnisti poikamaisesti. Mies paransi otettaan pojastaan ja nyökkäsi. ”Olet kultainen.” Hän kurkotti suukottamaan Gabriellen nenänpäätä, ennenkö kääntyi ympäri ja asteli huoneen toiselle laidalle.
”Tai sitten vain välttelet vaipanvaihtoa”, Teddy huikkasi olkansa yli laskiessaan Matthewn hoitopöydälle. No, jos totta puhuttiin hän vaihtoi mielellään vaippoja, jos se tarkoitti Gabriellen viihtyvän keittiössä. Hänen ruuanlaittotaitonsa olivat olemattomat, mutta naisen kokkailut veivät kielen mennessään.

Naisen nauru täytti vuorostaan huoneen.
"Rakas. Matthew nauroi eilen tunnin samalle asialle. " ehkä siis pojan viihtymistä ei tulisi ottaa kovin suurena kehuna. Gabrielle lähti alakertaan, jättäen kaksikon ylös. Isähuumori kukoistaisi kohta, mutta kai sen kestäisi

”Hyvälle vitsille voi nauraa monta kertaa”, Teddy vastasi virnistäen. Hän pudisti päätään jääden juttelemaan vauvalle niitä näitä, mutta mies piti huolta siitä, ettei viipynyt yläkerrassa liian kauaa. Tahtoihan hän viettää aikaa vaimonsakin kanssa. Hän voisi leikittää poikaa keittiön lähistöllä ja katsella ruokaa laittavaa vaimoaan siinä sivussa. Se jos mikä kuulosti hyvältä ajatukselta, joten mies lähti liikkeelle hymyn kera ja jokelteleva, hyväntuulinen poika sylissään.