[P] A sky full of stars

Maanantai 26. helmikuuta 2018

Kun Charles oli kehottanut häntä puhumaan Randallin kanssa, mies tuskin oli tarkoittanut, että hänen pitäisi puhua kenttäratsastajalle heti seuraavana päivänä. Bex oli kuitenkin päättänyt toimivansa juuri niin - kärsivällisyys ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa. Hän oli puhunut Ginan kanssa edellisenä iltana, kun he olivat ajaneet takaisin Riverview Acresiin, pakannut illalla ympäri skottitilan asuinrakennusta levinneen omaisuutensa ja hypännyt aamulla Ginan kyytiin, kun nainen oli palannut Rosings Parkiin valmennuksia varten. Hän oli käynyt pudottamassa tavaransa Greenridgeen ja uhmannut talvista, vihmovaa sadetta polkiessaan pyörällä takaisin kilpakeskukseen. Nainen oli sännännyt ensi töikseen tervehtimään tarhaamassa ollutta Selkietä, ja supistuaan sateessa vartin hevosen tummiin korviin, oli hän suunnistanut sisätiloihin kylmästä väristen. Päättäväisyyttä se ei kuitenkaan ollut laimentanut. Randallin metsästykseen, mars!
Nathan osasi avuliaasti osoittaa hänet oikean pesupaikan suuntaan, eikä Emilyn tunnistaminen varsinaisesti vaatinut supervoimia. Leiskuvanpunaiset hiukset toimivat loistavana tuntomerkkinä.
"Emily Randall, eikö vain?" Hän kuitenkin varmisti, vaikka olikin valmis vannomaan löytäneensä oikean punapään.
"Hei, olen Bex Hale", hän esittäytyi reippaasti ja tarjosi jääkylmää, sateesta edelleen nihkeää kättään Emilylle.

Leiskuvanpunaiset, letille vedetyt paksut hiukset eivät tosiaan jättäneet arvailun varaan. Eikä myös se että nainen oli riisumassa Javalta varusteita. Nimensä kuullessaan nainen suoristautui täysiverisen jaloista ja kääntyi katsomaan - kuka puhui noin virallisesti? Siniset silmät muistittivat suuruusasteensa vuoksi aina vähintään peuraa ajovaloissa.
"Hei, Emily riittää. Tai Millie." Nainen tarttui hymyillen ojennettuun käteen.

"Emily, selvä", Bex nyökkäsi pirteästi. "Mukava tavata. Minunkin koko nimeni olisi Rebecca, mutta sitä ei kukaan käytä ellen ole tosi pahassa pulassa." Hän hymyili leveästi pesupaikalla olevalle täysiveriselle. Ei ihme, ettei Javaa ollutkaan näkynyt ulkona. Tämä selitti niin paljon.
"En tiedä ehtikö Charles jo puhua kanssasi", Bex aloitti ja tajusi vasta sen jälkeen, että ehkä hänen olisi pitänyt selvittää moinen ensin. Tai edes miettiä, miten nostaa asia puheeksi. 'Hei, vien työsi, sori' ei ollut tapa, jolla hän halusi tätä keskustelua käydä.
"Puhuin hänen kanssaan eilen, joten todennäköisesti ei", hän naurahti vastaukseksi omaan pohdintaansa, "mutta minä ratsastin aiemmin hänen hevosiaan ja tarkoitus olisi, että ratsastaisin jatkossakin. Sen takia kuulisin mielelläni, mitä niille kuuluu."

Emily kääntyi katsomaan Bexiä uudelleen. Ei, Charles ei ollut sanonut mitään. Hetken naisen sisuskaluja väänsi. Hän oli siis käytännössä turhaan tullut pohjoiseen, tullut kosituksi, suostunut pakon edessä? Kun olisi voinut elää etelässä ja haaveilla siitä että voisi vielä suhteellisen helposti lähteä.
Toisaalta, ehkä hän voisi nyt lähteä takaisin.
"Niille kuuluu oikein hyvää. En oikein osaa sanoa muuta." Nainen naurahti hieman hermostuneena, taitellen samalla jännesuojan siististi kiinni.

Bex kurkotti rapsuttamaan Javan otsapyörrettä, kun ruuna kerran oli siinä kädenulottuvilla, eikä hänen tarvinnut enää pelätä raajan menettämistä sen tähden, että uskalsi koskettaa. Ehkä. No, ei tarvinnut pelätä niin kauan kuin Zoe ei olisi lähettyvillä. Charles saisi kertoa uutiset hevosenhoitajalleen, jos se vain hänestä olisi kiinni.
"Ihan varmasti osaat, olethan ratsastanut niitä viime viikot", hän vastasi leveän hymyn kera. "Mitä jos tarjoan kahvit yläkerrassa, niin voimme jutella kunnolla? Kun olet saanut Javan hoidettua, tietenkin." Hänellä ei ollut muuta kuin aikaa, joten hän voisi hyvin odottaa. Eikö päivätallin aikakin alkanut olla sopivasti käsillä, joten siinä olisi kerrassaan hyvä syy pitää taukoa?

"Joten, milloin aloitat?" Ei ehkä kysymys joka olisi pitänyt kysyä. Jäisi hänelle Copper ja Tico. Poikakullat.
Niin, suloinen Copper. Hän tuskin saisi viedä Wrenin hevosta mukanaan etelään.
"Se mitä niille kuuluu minun kanssani, on eri asia kuin miten ne toimivat sinulla." Emily huomautti ja kumartui vetämään suojan Javan jalasta.
"Mutta päällisin puolin ne voivat hyvin."

"En tiedä vielä", Bex vastasi harteitaan huolettomasti kohauttaen. Kenen tahansa muun kohdalla hän olisi odottanut, kunnes asia olisi sovittu paperilla, ennen kuin olisi alkanut järjestää omaa elämäänsä, mutta tässä puhuttiin nyt Charlesista. Mies piti kiinni lupauksistaan, ja Charlesin sana oli yhtä pitävä kuin allekirjoitettu työsopimuskin.
"En edes tiedä, mitä hevosia hän meinasi minulle antaa." Sopimus oli hyvin kaukana lopullisesta vielä tässä vaiheessa, mutta hän tahtoi uskoa, että saisi ainakin Selkien ja Nyxin - niistähän Charleskin oli puhunut, maininnut ihan nimilläkin.
"Totta kai. Tunnen hevoset kuin omat taskuni, ratsastinhan niitä puolitoistavuotta", hän naurahti. Hän ei tarvinnut varoitusta Selkien dramaattisuudesta tai Javan rakkaudesta veteen.
"Haluaisin vain kuulla, mitä olet tehnyt niiden kanssa, miltä ne ovat sinusta vaikuttaneet, ovatko ne olleet kunnossa vai onko ollut ongelmia ontumisten tai irtoilevien kenkien kanssa", hän jatkoi hymyillen. Emilyparka. Hän tunsi myötätuntoa ratsastajaa kohtaan, joka joutuisi luopumaan ratsuistaan, mutta Charles oli jatkuvasti painottanut, miten tuolla oli vain väliaikaisia ratsastajia lainassa äidiltään.

Emily kurtisti kulmiaan kevyesti. Noh, kisakalenteri tyhjeni kolinalla tämän keskustelun myötä.
"Eiköhän se koske kaikkia." Nainen totesi tyynesti ja kiersi Javan toiselle puolelle, rapsutti hevosta ohimennen. Niinhän Bex tunsi. Kuten hän Ticon, ratsastettuaan hevosta aina.
"Ne ovat olleet kunnossa. Selkien kanssa keskustelemme asioista silloin tällöin ja viihdytämme valmentajia, mutta suhtaudun asiaan huumorilla. Joten, Selkie, Java ja mahdollisesti Copper?" Ajatus oli iskenyt mieleen. Copperkaan ei ollut ladyn, vaan Charlesin assistentin.

Hän kohautti harteitaan. Hän ei tiennyt, mitä Charles oli suunnitellut. Tai oliko mies edes suunnitellut yhtään mitään vielä. Vastahan hän oli kaatanut kaiken Charlesin niskaan. Hänestä alkoi tuntua, että vertaus pyörremyrskyyn ei ollut kovinkaan kaukana totuudesta. Miehellä oli ollut järjestystä hevostensa elämässä ja sitten hän oli saapunut.
"Se kuulostaa aivan Selkieltä", hän nauroi lämmöllä. "Ihanaa, ettei rakas poikani ole vielä kasvanut aikuiseksi." Selkien omalaatuinen huumorintaju oli aina vedonnut häneen. Selkie ei ollut Charlesin hevosista lupaavin, ei sitten millään mittapuulla, mutta kimo dramatiikan kuningas oli voittanut hänet puolelleen hetkessä.
"Copper?" Hän kurtisti kulmiaan ihmeissään. Kuka ihme oli Copper? "En usko, että olen saamassa uusia hevosia. Charles mainitsi Selkien ja Nyxin nimeltä, mutta muuten kaikki on varsin avoinna."

Emily vilkaisi naista.
"Se tuli vasta, Reynardin hevonen. Copperfield Clover. Äärimmäisen hauska ja miellyttävä tapaus. Kuvasin siitä eilen vartin videon heittelemässä harjoja yksitellem pakista ja kaatamassa luutaa." Halvat olivat Emilyn huvit, todellakin.ja siitä sai vielä palkkaakin.
"Java on toiminut hienosti. Se tulee olemaan loistava tällä kaudella. Niin, etkö, muru? Sitä minäkin." Nainen taputti ruunan kaulaa, loimitti sen ja naksautti riimunarun riimuun.
"Mennääs sitten." Palautettuaan Javan karsinaansa Emily vapautta hetkeksi hiuksensa. Ne levisivät valtavaksi, kevyen kiharaiseksi pehkoksi. Hän vilkaisi Bexiä.
"Puhuit jotain kahvista."

"Kuulostaa hurmaavalta, mutta en usko, että Charles olisi vaihtamassa sen ratsastajaa, kun se ei edes hänen hevosensa ole", Bex pudisti päätään. Hänellä ei edes ollut mitään mielenkiintoa Copperiksi kutsuttua hevosta kohtaan. Hän tahtoi omat hevosensa takaisin, siinä se.
"Java on hieno poika, aina ollut. Mitä nyt vähän turhan innokas veden kanssa", hän naurahti. Eipähän tarvinnut arpoa, suostuisiko ruuna hyppäämään veteen maastoesteillä. Java suostui aina. Sen sijaan se, suostuisiko ruuna hyppäämään ylös, oli toinen tarina.
"Vähintä, mitä voin tehdä", Bex vakuutti ja otti suunnan portaikkoa kohden. Hän ei voinut kuin toivoa, että tällä kertaa yläkerta olisi hevosenhoitajasta vapaata aluetta.
Pikainen vilkaisu Loungen lähes tyhjissä pöydissä vakuutti Bexin siitä, ettei Zoe ollut kahvitauolla. Hyvä. Hän ei mielellään törmäisi hevosenhoitajaan ennen kuin Charles olisi ehtinyt puhua työntekijälleen, ja Zoe mielellään rauhoittua viikon tai kaksi tiedon saamisen jälkeen.
"Tilaa mitä tahansa, minä tarjoan", nainen lisäsi astuessaan lähemmäs tiskiä ja maksupäätettä.
"Ihan hetki ja otan tilauksenne vastaan!" Lexa huikkasi olkansa yli kääntymättä edes kunnolla saapuneiden naisten puoleen, kun koetti valmistaa viittä monimutkaista tilausta teinityttöjen porukalle, joka odotteli noutopisteen kohdalla juomiaan. Bex käänsi katseensa nopeasti pois teineistä, kun tunnisti yhden tytöistä Eastcoastin surullisenkuuluisaksi ratsastajaksi. Boydin likan ei tarvinnut nähdä hänen irvistystään.

Ehkä hän voisi pitää ensimmäistä kertaa vuosiin kesäloman.
Eugene haluaisi varmasti matkustaa jonnekin. Emily oli aika varma että väri pakeni kasvoilta ennätysvauhtia. Saisikohan tallilla vaikka viskiä kahviin? Tuskin.
Vienosti kenttäratsastaja korjasi ryhtiään ja tajuamattaan haroi hiuksiaan siistimmiksi. Ja valikoi nousevaan ahdistukseensa vitriinistä palan suklaamoussekakkua.
Kesäloma Eugenen kanssa oli kokonaisen kakun arvoinen kauhu, mutta niin tuskin voisi tehdä töissä.

Lexa siirsi kupit pareittain teineille, kun sai kahvijuomat valmiiksi (saattoiko niitä edes kutsua kahviksi, jos ne olivat lähinnä jälkiruokia juoman muodossa?). Hän oli juuri siirtämässä viimeistä kuppia teineille, kun tajusi Emilyn seisovan tiskin toisella puolella. Hänen ei pitänyt tuijottaa, eikä varsinkaan jatkaa kävelemistä niin, että törmäsi tiskiin ja onnistui loiskauttamaan reilusti kahvia kupista tiskille ja siitä edelleen Camilla Boydin päälle. Tyttö alkoi rääkyä kirosanoja kuin teiniä poltettaisiin elävältä, ja Lexa tunsi punan kohoavan poskilleen, kun kiirehti pahoittelemaan ja siivoamaan sotkua ja tarjoamaan niin uutta juomaa Camillalle kuin suklaahippukeksejä kaikille teineille. Bex seurasi hässäkkää huvittuneena. Saisiko hän nauraa Camillalle, joka oli tuskin saanut muutamaa pisaraa enempää kahvia päälleen, ja silti valitti siitä, miten saisi ihan varmasti palovammoja? Ja mikä tärkeämpää, saisiko hän kiusata Emilyä siitä, että nainen oli häirinnyt tarjoilijapoloa? Lexa siivosi nopeasti aiheuttamansa sotkun ja teinien lähtiessä keksien kera matkoihinsa, kääntyi hän silmät yhä suurina ja sydän rinnassa takoen Emilyn ja Bexin puoleen.
"Mitä teille saisi olla?" Hän kysyi katse jo valmiiksi kosketusnäytöllisessä ruudussa. Ehei, hän ei ollut katsomassa Emilyä silmiin tämän episodin jälkeen. Bex sen sijaan siristi silmiään katsellessaan kasvoja, jotka näyttivät häiritsevän tutuilta. Hän ei edes kuunnellut Emilyn tilausta tai miettinyt omaansa, kun kasvonpiirteiden tuttuus häiritsi niin kovin. Hetkinen...
"Hei, minä tiedän sinut!" Bex hihkaisi kun hehkulamppu syttyi pään yllä. "Olet se kondomityttö Kingsgatesta!" Jos Lexa oli punastellut häpeästä heitettyään kahvit asiakkaan niskaan, ei se ollut mitään verrattuna siihen, miten kasvot ensin valahtivat kauhusta valkoisiksi ja sen jälkeen muuttuivat raivokkaan punaisiksi aina hiusrajaa myöten.
Ensimmäinen lento Newcastlesta minne tahansa, kiitos.

Emily puntaroi draamasta välittämättä enemmän sitä, olisiko hyväksyttävää ottaa kahviinsa kermavaahtoa, karamellisiirappia ja suklaahippuja.
Kesäloma Eugenen kanssa.
Oi luoja, ota minut jo pois täältä.
Hän katsoi kassalla olevaa tarjoilijaa säälien kun teinin säksätys katkaisi ajatukset.
"Tarvitsee olla noin dramaattinen." Nainen puuskahti harkitun kovaäänisesti ennen kuin siirtyi tekemään tilausta. Hän avasi suunsa aloittaakseen tilauksensa, mutta bex sai aivot keskeyttämään.
Siitäs sait Lawrence. Lexa tarvitsi kondomeja.
"... Latte triplaespressolla, karamellisiirapilla, kermavaahdolla ja suklaahipuilla."

Bex totesi välittömästi, että piti Emilystä. Kuka tahansa, joka uskalsi puuttua teinien typeryyteen (ja tönäistä Camilla Boydiä pois tytön itsensä kasaamalta jalustalta) sai suuren plussan hänen mielessään. Emily oli loistava tyyppi, hän tiesi sen jo nyt.
Hän ei niinkään, jos tarjoilijan reaktiosta sopi mitään päätellä. Bex kiinnitti nopeasti huomiota nimikylttiin, jotta voisi jatkossa viitata naiseen mielessään jollakin muulla nimellä kuin Kondomityttö.
"Cappuccino minulle, kiitos", hän pyysi tarjoilijalta, joka näytti jähmettyneen aloilleen. Lexa räpäytti silmiään, näpytteli hetken konetta ja nyökkäsi kohti maksupäätettä, kun näki Bexin heiluttelevan pankkikorttia kädessään. Latte, triplaespresso, karamellisiirappi, kermavaahto, suklaahiput, latte, triplaespresso, karamellisiirappi, kermavaahto, suklaahiput, latte, triplaespresso... Lexa toisteli mielessään alkaessaan valmistaa juomaa. Hän ei sotkisi tätä tilausta. Tämä oli se yksi ainoa tilaus hänen työpäivänsä aikana, joka hänen oli pakko saada oikein.
Se tosin tarkoitti, että hän unohti puolessa välissä, mitä hänen oli tarkoitus tehdä Bexille. Hitto.
"Cappuccino", Bex hihkaisi pirteästi siirtyessään sivummalle odottelemaan juomaa. Lexa hymyili pienesti mutta sitäkin kiitollisempana naiselle, joka oli tajunnut hänen ahdinkonsa ennen kuin hän oli joutunut nolosti kysymään, mitä Bex olikaan tilannut.
"Olisit voinut sääliä tarjoilijapoloa, tai siis Lexaa, edes sen verran, ettet tilaisi monen lisukkeen juomia", Bex virnisti hiljaa Emilylle odottaessaan, että Lexa saisi valmistettua kaksi kuumaa juomaa. Syteen tai saveen, hän oli kiusaamassa naista tarjoilijasta. Jos Emily ei jo valmiiksi vihannut häntä, kun hän oli palannut Charlesille töihin, tuskin nainen alkaisi vihata häntä pienen kiusanteon tähden. Ja jos Emily vihasi häntä jo, niin pieni kiusanteko ei voisi enää pahentaa tilannetta.

Emily odotteli kärsivällisesti, näyttäen uloapäin tyynen hyväntuuliselta. Nätti, fiksu ja kymppitonnia juokseva tarjoilija oli hetero. Lawrence oli ollut väärässä. Ha.
Sattui ihan vähän. Vähän enemmän. Miksi hän oli tällainen? Ja sitten ajatus kesälomasta. Ainoa syy, miksi hän ei pitänyt Bexistä. Jos hän joutuisi ulkomaille kihlattunsa kanssa sen sijaan, että rymysi naamaa myöten ravassa Badmintonissa.
"Kuule, sinuna en kritisoisi." Emily naurahti, vailla kaunaa.
"Voisin suuttua siitä että kritisoit kahviani, kun sinä teet minut turhaksi täällä." Ei vieläkään muuta kuin hyväntuulisuutta.

Bex nauroi raikuvasti Emilyn kommentille. Vai tekisi hän kaksinkertaisesta olympiaedustajasta turhan tallilla. Mahdotonta.
"Onhan sinulla Copper ja tietenkin suuri tähtesi", hän naurahti. Ehkä Javakin. Kuka tiesi. Charles ehkä, mutta vastauksen saamisessa varmaankin kestäisi.
"Enkä kritisoinut kahviasi, vaan sitä, että pakotat tarjoilijan tekemään töitä palkkansa eteen. Hyvä kun raukkaparka saa sanaa suustaan kun tuijottaa sinua, ja sitten oletat hänen kykenevän vaativiin tilauksiin", Bex kiusasi virnistäen. "Ei sillä, Boydin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän sai kahvit päälleen. Kenties sinun pitäisi häiritä tarjoilijaa useammin. Tekisi vain hyvää Boydille."

"Suuri tähteni on kohta vanha mies. Etkö ole huomannut miten valkea se on jo?" Tico oli käytännössä valkoinen. Epäkäytännöllinen väri kenttähevoselle.
"... Mitä?" Naisen silmät olivat lautasen kokoiset hämmennyksestä.
"Mitä sinä höpiset? Käsken Charlesia laittamaan sinut mielentilatutkimukseen. Hourit ja puhut sekavia."

"Valkea saturatsu, joka kasvattaa vielä siivet selkäänsä kuin Pegasus konsanaan", Bex virnisti. Komea, hieno Tico, jolla olisi edessään oikein mahtava kausi, epäilemättä.
"Älä nyt viitsi", Bex nauroi ja oli jo jatkamassa, kun rekisteröi Lexan liikkuvan heitä kohti kahden kupin kanssa. Ehkä oli aika pudottaa aihe siksi hetkeksi, että tarjoilija saisi ojennettua kahvikupit ja he voisivat siirtyä pöytään.
"Kiitos", hän kiitti Lexaa, joka vain hymyili kasvot yhä punaisempana kuin red velvet kakku, jota heillä oli vitriinissä esillä. Bex suunnisti pöydän ääreen huultaan purren, että voisi tukahduttaa virnuilunsa. Kun hän vilkaisi tiskin suuntaan, hän totesi Lexan seuraavan heitä katseellaan. Ei, ei heitä. Emilyä.
"Pakkohan sinun on ollut huomata, millainen vaikutus sinulla on tarjoilijaan", hän palasi hetkessä takaisin aiemman aiheen pariin. Olihan se aivan liian hilpeä aihe pudotettavaksi.

"Ei ole näkynyt. Onneksi. Tulisi varusteteknisiä ongelmia." Emily nauroi viihdyttyen ajatuksesta. Hän vilkaisi Bexiä, kohotti kulmaansa kun tuo vaikeni.
"Kiitos, näyttää paremmalta kuin ajattelinkaan." Ei, hän ei aikoisi katua sitä että kehui kahviaan. Emily kohotti kulmiaan Bexille.
"Millainen muka? Olet hullu. Puheet pitävät paikkansa."

Lexa painoi katseensa hymy suupieliä nykien ja keksi äkkiä puuhaa käsilleen, ettei vallan unohtuisi unelmoimaan yhden kiitoksen tähden. Hyvä luoja, hän tarvitsi apua.
"Todennäköisesti, mutta eivät tässä suhteessa", Bex virnisti. Hän oli hullu, mutta tällä kertaa hän tiesi tarkalleen, mistä puhui. "Et voi olla tosissasi! Olen nähnyt teinipoikien piilottavan kiinnostuksensa paremmin." Tosin ehkä sen ei pitäisi yllättää, ettei Emily ollut huomannut. Milloinpa kukaan olisi huomannut itseensä kohdistuvan kiinnostuksen vaivatta, varsinkin jos se tuli odottamattomalta taholta. Kuten toiselta naiselta.
"Yritin vain sanoa, että sääli ihastunutta naisparkaa seuraavalla kerralla ja tilaa jotakin helppoa."

Emily kiemursi paikallaan ja katsoi Bexiä tiukasti.
"... Minä en pidä sinusta." Nainen sanoi sen kovin samaan tapaan kuin Andrea. Tavallaan tarkoittamatta sitä. Kunhan soitti suutaan.

"Kuulen tuota paljon", Bex virnisti vinosti. "Ja silti ihmiset hakeutuvat seuraani. Täytyy vissiin lopettaa kahvien tarjoaminen." Koska siitähän se johtui, ehdottomasti. Hänellä vain oli ystäviä, jotka valittivat leikillään ja tökkivät häntä niin sanoin kuin sormin (tai raipoin) kun siltä tuntui.
"Jos koskaan saat nimettömän kukkapuskan salaperäiseltä ihailijalta, voit kiittää minua kun tiedät nyt tarkalleen, kuka se on." Hän ei selkeästi osannut jättää kiusaamista sikseen. Olisi varmaan pitänyt.

Emily mulkaisi Bexiä.
"Kuule, julmaa pilaa." Nainen huomautti. Oli hyvin,hyvin julmaa leikitellä epätoivoiseen ahdinkoon itsensä ajaneen naisen sydämellä. Harmi ettei Bex tiennyt sitä ja osannut siksi välttää.
"Hän edes voisi olla ihastunut kun ei pidä naisista."

Bex vilkaisi merkitsevästi heidän kahvikuppejaan. Siinä missä Emilyn kuppiin oli taiteiltu kaunis, huolella tehty kolmen sydämen kuvio, hänellä oli perinteinen ja varsin hutaisten tehty, toispuoleiseksi jäänyt lehtikuvio maitovaahdossa.
"Ja mistähän sinä niin päättelet?" Hän kysyi huvittuneena. Todellakin piti, hän muisti tarkalleen supermarketin kondomihyllyn edessä käydyn keskustelun. Hän oli kuvitellut silloin, ettei ihminen voisi olla punaisempi kuin mitä Lexa oli ollut keskustelun päätteeksi, mutta hänen tervehdyksensä - Emilyn edessä - oli osoittanut moisen päätelmän vääräksi.

"Minä nyt vain päättelen. Jos tarvitsee kondomeja marketista, tuskin pitää naisista." Emily huomautti ja otti kulauksen kahvistaan. Kun kehtasi pilata ne söpöt sydämet.

Bex purskahti raikuvaan nauruun, mutta onneksi viereisissä pöydissä ei istunut ketään.
"Emily, mitä ikinä oletkaan minusta kuullut, salli minun oikaista sinua sen verran, että tapanani ei kuitenkaan ole puuttua muiden ihmisten ostoskäyttäytymiseen ja hankkia ystäviä kondomihyllyltä", hän pärskähti koettaen rauhoittua, vaikka nauru uhkasikin hyökyä ylitse. "Ainoa syy miksi tein poikkeuksen oli se, etten ollut koskaan nähnyt kenenkään näyttävän niin perinpohjaisen kauhistuneelta kondomien tähden. Juttelimme hetken ja ilmeisesti välttääkseen jälleen yhden vitsin amerikkalaisesta seksivalistuksesta, hän totesi ettei ole koskaan ostanut kondomeita, kun tapailee vain naisia ja sen tähden ei tiennyt yhtään, mitä oli ostamassa ystävälleen." Koko tilanne nauratti edelleen yhtä paljon kuin silloin, kun se oli tapahtunut.

"Voi,olen kuullut sinusta ties mitä." Emily huomautti ja oli avaamassa suunsa uudelleen. Kahvimuki pysähtyi matkalla huulille ja hän kääntyi katsomaan olkansa yli kohti tiskiä.
"... ystävälle."

Bexin raikuva nauru oli saanut Lexan katsomaan uteliaana pöydän suuntaan. Hän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä Emily oli sanonut, kun toisen naisen reaktio oli ollut tuollainen. Hän oli pyyhkinyt hajamielisenä tiskiä, kun asiakkaita ei ollut, mutta liike pysähtyi kesken hänen tajutessaan Emilyn katsovan suuntaansa. Helvetti. Lexa kiepahti liiankin kiireesti ympäri, horjahti ja katosi yllättyneen älähdyksen saattelemana tiskin taakse, kun ei ehtinyt korjaamaan tasapainoaan ennen kunnolla kaatumista. Hän luovutti. Ehkä hän istuisi hetken lattialla. Lattialla oli ainakin hyvä ja turvallinen olla.
"Niin. Ystävälle. Hänellä oli valtava ostoskärryllinen ruokaakin. Sanoisin, että hän oli tekemässä ruokaostoksia kokonaisen talouden puolesta. Kenties ystävän suurperheen?" Bex virnisti ja tukahdutti naurunsa kahvikupin taakse. Mitä hän olikaan sanonut Emilyn vaikutuksesta?

Emily räpytteli suuria silmiään hyvän tovin ja laski kahvinsa turvallisesti pöydälle. Ei hän voisi. Hän oli kihloissa. Juuri kukaan ei tosin tiennyt kun hän ei käyttänyt sormusta tallilla. Hän käänsi katseensa takaisin ja nielaisi, ottaen lusikallisen kakkua. Kakku ratkaisi kaiken.
"Sinä sitten päätit tulla laittamaan elämäni ranttaliksi?" Nainen kysyi kuivan huvittuneesti.

”Minulla taitaa olla sellainen vaikutus”, Bex myönsi varsin huvittuneena. Hän vilkuili jatkuvasti silmäkulmastaan tiskin suuntaan, mutta tarjoilijaa ei näkynyt. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, jos Lexa olisi päätynyt konttaamaan heidän katseiltaan piilossa keittiön puolelle. Tai vain jäänyt lattialle makaamaan.
”Pyörremyrskyksi jotkut syyttelevät. En myönnä mitään”, Bex naurahti. Milloinpa hän myöntäisi. ”Äläkä nyt viitsi, pieni viaton ihastuminenhan on suorastaan suloista. Mieluummin hän kuin joku itseään täynnä oleva keski-ikäinen mies.” Kun ei ollut vastaamassa tunteisiin, kukapa ei valitsisi punaiseksi lehahtavaa tarjoilijaa limaisen ukonnuljaskan yli.

"No niin on." Emily nielaisi tyhjää. Voi luoja, Bex oli sotkenut ajatukset täysin sanoillaan.
"... Niin." Naisen vastaus oli hämmentävän haikea. Mieluummin tosiaan Lexa.

Tämä ei varmasti jäisi ainoaksi kerraksi. Bexillä oli tapana sotkea ihmisten ajatukset ja suunnitelmat jatkuvasti. Eilen uhriksi oli joutunut Charles, tänään Emily, huomenna, no, kukapa sen tietäisi. Joku epäonninen, joka osuisi hänen tielleen.
”Mutta ehkä se on tarpeeksi totaalisen ei-salaisesta ihailijastasi”, Bex naurahti, hörppäsi kahviaan ja huokaisi. ”Arvaa vain onko minunkin kahvissani karamellisiirappia... en enää ikinä tule yhtä aikaa kanssasi tiskille”, hän julisti. Ei hän menisi valittamaan, ei sillä niin väliä ollut. Lexa oli selkeästi keskittynyt valmistamaan Emilyn kahvin toiveiden mukaan, ja hänen tilauksensa oli, no, melkein oikein.
”Miten olet viihtynyt Rosings Parkissa? Onko talli vastannut odotuksiasi? Tai henkilökunta?”

Emily vilkaisi tiskin suuntaan. Ei Lexaa. Katse takaisin Bexiin.
"Hyvin, talli on upea." Emily vahvisti nyökkäämällä sanojensa päälle.
"Henkilökunta on tallin puolesta mukavaa."

”Tuo kuulostaa siltä, että lauseen perään kuuluisi mutta”, Bex huomautti huvittuneena kun Emily kehui tallin henkilökuntaa. Hän oli utelias, okei? Hän oli ollut poissa tallilta pari kuukautta, ja tallin ajanlaskussa se oli suurinpiirtein vuosikymmenen verran. Siinähän ehti tapahtua vaikka mitä!

"... mutta se Charlesin hevosenhoitaja." Emily myönsi, kunhan oli varmistanut ettei naista näkynyt.
"Niin kuin... Anteeksi että kilpailen näillä hevosilla?"

Bex huokaisi helpottuneena.
”Luojan kiitos etten ole ainoa! Me emme koskaan tulleet toimeen. Hän vihasi minua ensimmäisestä päivästä asti. Kai katsoin hevosia vähän väärin tai paidassani oli yksi ryppy liikaa”, hän pudisti päätään epäuskoisena. Oli toisaalta helpottava kuulla, ettei hän ollut ainoa, jolla oli ollut hankaluuksia hevosenhoitajan kanssa. Toisaalta taas se tarkoitti, ettei Zoe ollut tehnyt maagista uusi vuosi, uusi minä -lupausta tammikuun ensimmäisenä.

"Ei, et tosiaan. Hyvä jumala, koko ajan kantapäillä ja... Aaarh." Emily nauroi helisevästi, hyväntuulisena. Tuskin voisi uskoa mitä pinnan alla kupli. Nainen haroi punaisia hiuksiaan hieman.
"En kestä. Että pidä hyvänäsi."

”Se ainoa asia, mistä en työpäivissäni pitänyt”, Bex huokaisi. Ei kun vaan leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Charlesin hevoset olivat aina pakettidiili, johon kuului helvetistä noukittu hevosenhoitaja.
”Ihan kuin tämä työ ei osaisi olla tarpeeksi stressaavaa, varsinkin kisapaikoilla, ja sitten hän roikkuu uhkaavana varjona niskassa koko ajan.”

"Jep. Sinun riemusi. Ole hyvä." Emily hymyili aurinkoisen leveästi. Hän voisi miettiä työttömyyttä myöhemmin.
"Ei tarvitse palauttaa."

”Oletko ihan varma?” Hän naurahti. ”Jos kuitenkin jäät kaipaamaan. Voin hyvin lainata hänet sinulle loppuiäksi.” Ei kai kukaan jäisi kaipaamaan Zoea? Paitsi kenties Charles. Joskus hän oli epäillyt, ettei mies tuntenut hevosenhoitajaansa lainkaan.
”Miten Ticon kanssa on sujunut nyt talvikaudella? Olen seurannut teidän uraanne mielenkiinnolla vuosia”, hän naurahti.

"Nuh huh." Emily tuhahti kovin lapsellisesti. Ei jäisi ikävä. Nainen heilautti kättään vähättelevästi.
"Psfhhht, meissä ole seurattavaa. Pöhpöh. Mutta hyvin. Se tuntuu vahvalta kesää ajatellen."

”Eipä tietenkään, mitä nyt vain olympia- ja WEG-edustuksia ja huippusaavutuksia kisoista. Eihän siinä mitään seurattavaa, tietenkään”, hän hymähti huvittuneena. Mikä siinä olikin, että kaikki Charlesin työntekijät vähättelivät omia saavutuksiaan?
”Se on ilo kuulla.”

"Saat sen kuulostamaan jotenkin kovin merkitykselliseltä." Emily nauroi. Ei hän nähnyt itseään suoritusten kautta muiden silmissä. Hän haki niitä itseään varten.
"Ehkä sillä on pari vahvaa kautta vielä. En tiedä mistä taion seuraavan lippupoikani."

”Onhan se merkityksellistä! Miehet ovat hallinneet Iso-Britannian kenttätiimiä vuosikaudet, joten totta hitossa se on merkityksellistä, että sinä pääsit mukaan ja vielä niin nuorena. Lupaa hyvää tämänkin lajin tulevaisuudelle”, hän hymyili leveästi. Kenttäratsastus ei ollut miesten pelikenttä, kiitoksia vain.
”Kyllä se onnekas hevonen tulee vielä vastaan.”

Emily täräytti kahvikuppinsa pöytää. Bex oli oikeassa. Hän oli edustanut englantia ensimmäisen kerran 23-vuotiaana Olympialaisissa. Kotimaassaan, Lontoossa. Mitä hän pelkäsi?
"Koska seuraava asia mitä teen, on typerin tekoni koko vuosikymmenellä, sinä olet minulle viinipullon ja suklaakakun velkaa. Tiedäkin se. Tarvitsen niitä kun vapaa-aikani lisääntyy." Punapää haroi hiuksiaan, nousi seisomaan ja asteli kohti tiskiä.
Pakene.

”Selvä”, Bex naurahti käsi rinnalle vilpittömyyden merkiksi kohoten. Hän hankkisi Emilylle suklaakakun ja viinipullon, kun kävisi seuraavan kerran supermarketissa. Hän oli jo kysymässä, mitä nainen oikein aikoi, kun tajusi suunnan, johon Emily oli lähtenyt. Hän tukahdutti naurunsa cappuccinolla.
Lexa rekisteröi lähestyvät askeleet lattian tasolta. Hän oli istunut selkä vasten tiskiä, pää polvissaan ja kädet tiukasti jalkojensa ympärillä pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan, mutta nyt asiakas vaatisi hänen huomiotaan. Aika palata töihin ja säästää itsensä sättiminen vapaa-ajalle. Nainen kampesi itsensä ylös pitkille jaloilleen ja löi siinä kiireessä takaraivonsa tiskin kulmaan. Hän suoristautui käsi kolautettua kohtaa hieroen ja toivoi lähes samantien, ettei olisi kuitenkaan noussut. Emily. Hyvä jumala, miksi aina hän? Lexa selvitti kurkkuaan.
”Kuinka voin auttaa?” Hän kysäisi katse tiskin kiiltävään pintaan painuen.

Emily irvisti kolahdukselle. Toivottavasti ei ollut Lexan pää. Hän huokaisi syvään. Tämä oli typerää, tämä oli jotain mitä hänen ei ollut koskaan pitänyt tehdä.
Mutta olihan hän pyörähtänyt jo valmentajansa ja kollegansa lakanoissa.
Hieno tyttö. Kakku ja viini eivät kyllä enää pelasta sinua.
Kenttäratsastaja otti käteensä pahvisen take away-mukin ja vilkaisi Lexaa.
"Saisinko kynän?"

Lexa oli oppinut erittäin taitavaksi näkemään, vaikkei katsonutkaan suoraan kohti, ja seurasi tälläkin kertaa näkökenttänsä rajoilta, mitä Emily teki. Hän ojensi äänettömänä kynää naiselle eikä voinut varsinaisesti tukahduttaa uteliaisuuttaan. Kohtahan sen näkisi, mitä Emily oikein puuhasi. Hän hieroi takaraivoaan suupielet hippusen alaspäin kääntyen, kun kipu säteili aina hartioille saakka. Hänellä olisi komea kuhmu päässään päivän päätteeksi. Voisipa hän edes väittää, että se olisi ensimmäinen laatuaan. Hänellä oli kolme eri parantumisen vaiheissa olevaa mustelmaa jaloissaan, kaikki seurauksia Emilyn pyörähdyksistä kahvion puolella eri päivinä. Kuhmu sopisi hyvin niiden seuraksi.
”Ystävä?” Hän kysyi nyökäten Emilyn jättämän pöydän suuntaan. Ehkä olisi ollut parempi olla vain hiljaa, mutta hän epäili unohtuvansa tuijottamaan Emilyä, jos ei yrittäisi pitää aivojaan kiireisinä keskustelun kanssa. ”En ole nähnyt häntä täällä ennen.” Kaupassa kylläkin, mutta hän pakotti ajatuksen äkkiä pois mielestään. Ei kuitenkaan riittävän nopeasti, etteikö kevyt puna olisi ehtinyt kohota poskille. Hitto. Hiljaisuus olisi ollut parempi.

Emily kirjoitti jotain mukin kylkeen hetken, kohottaen katseena Lexaan.
"Ei, Bex tulee takaisin töihin. Ratsastamaan muutamia minulla nyt olleita hevosia." Sinisten silmien katse siirtyi takaisin mukiin, hän näytti vahvistavan joitakin viivoja.
"En ole ennen edes tavannut." Punapää myönsi hymyillen ja ojensi kynän takaisin Lexalle.
"Ole hyvä." Samalla hän ojensi Lexalle sen pahvisen mukin.
'Emily/ Millie' litania numeroita. Puhelinnumero.

Lexa vilkaisi uudestaan pöydässä istuvaa naista. Lyhyt nainen oli kilparatsastaja?
"En ymmärrä, miksi kukaan vaihtaisi sinusta häneen", hän totesi pää kallellaan, kun katseli Bexiä. Kesti sekunnin tai kaksi, että hän ymmärsi mitä oli sanonut. Lexan silmät rävähtivät suuriksi, poskien puna voimistui ja yskäisten nainen kiepahti ympäri koettaen keksiä vastakkaiselta seinustalta jotakin tekemistä. Mitä tahansa tekemistä. Hän ei puhuisi enää koskaan mitään Emilyn kuullen. Leikkisi mykkää ja kommunikoisi nyökkäyksillä. Hän ei ikinä edes katsoisi Emilyn suuntaan.
Ikinä tuli tosin päätökseensä varsin nopeasti, kun hän tiedosti Emilyn sanoneen jotakin. Ole hyvä? Hän kääntyi ympäri ja otti hämmentyneenä vastaan pahvisen takeaway-mukin ja kynän. Mitähän ihmettä nyt?
"Umm", hän mumisi ennen kuin katse osui tekstiin mukin kyljessä. Hetkinen, oliko nainen antanut hänelle puhelinnumeronsa? Kasvot sulivat hymyyn hetkessä.
"Kiitos", Lexa naurahti hiljaa hämmennystä yhä silmissään. Näin ei vain käynyt hänelle. "Pidän tämän tallessa."

Emily meni hämilleen Lexan sanoista. Se oli kovin kauniisti sanottu. Niin kauniisti.
"Tämä oli tiedettävästi vain hetken järjestely. Ehkä elämäni on täytetty pian uusilla hevosilla." Parempi olisi, ilman sitä Emily kuolisi. Englantilainen hymyili leveästi kun Lexa otti mukin, luvaten pitää sen tallessa.
"Ota se vaikka lupauksena lähteä joskus kahville. Muualle kuin tänne." Sydän hakkasi kuin hän olisi ratsastanut kolme Badmintonia. Hän oli hirveä.

Paras olisi, sillä jos Emilyllä ei olisi päivän täydeltä tehtävää tallilla, hän ei näkisi naista kahviossa. Se tekisi tästä jo valmiiksi täysin tyhjänpäiväisestä työstä entistä turhempaa.
”Mielellään, niin minun ei tarvitse valmistaa sitä itse”, hän naurahti hiljaa. Poskien puna tuntui kerrankin miellyttävältä, jos punastumista nyt koskaan saattoi miellyttävänä tunteena pitää. Ainakin tällä kertaa syy oli suurimmalti osin muualla kuin hänen kyvyttömyydessään toimia kuin normaali ihminen.

Emily haroi kevyesti punaisia hiuksiaan. "
"Soita kun ehdit lähteä. Ja kiitos kahvista, se oli söpö." Emily kiitti hymyillen, kääntyen sitten ja meni takaisin Bexin luo. Käsi alkoi täristä ja hän pisti valtavan lusikallisen kakkua suuhunsa.
"... Tapa minut. Pahempaa kuin mikään. Viisi rataa Kentuckyssa, peräkkäin, heti, kyllä kiitos."

"Minä soitan", Lexa lupasi sydän takoen. Oli täysin käsittämätöntä, että Emily antoi hänelle numeronsa ja tahtoi lähteä kahville. Näin ei vain käynyt hänelle - ei todellakaan.
"Ole hyvä", hän hymyili pienesti ja painoi katseensa lattiaan posket hehkuen. Emily oli huomannut. Lexa jäi unelmoimaan pehmeä hymy huulillaan tiskin taakse, vaikka tajusikin sentään kääntää selkänsä ravintolan puoleen.
"Ei voinut olla niin paha", Bex naurahti katsellessaan Emilyä huvittuneena. Hyvinhän se oli mennyt! Tarjoilija ei ollut heittänyt Emilyä millään, vaan oli näyttänyt varsin ilahtuneelta huomiosta. "Et saanut edes mitään niskaasi."

"Oli. Juuri niin paha. Vihaan sinua ihmisenä. Olet kauhea. En ikinä anna anteeksi." Emily mulkaisi Bexiä ja sitten vilkaisi kelloa.
"Kuule." Nainen virnisti hieman. Suunnitelma.
"Minun pitäisi tehdä Selkiellä tänään reipas maastolenkki." Hän aloitti, hyrähtäen tyytyväisyyttä. Nerokasta.
"Mutta koska ilma on kuin morsian Frankensteinin häissä, auttaisi kovasti jos joku tulisi seurakseni ja voisin tehdä itse lenkin Ticon kanssa. Ja koska sinä olet tulossa takaisin, eikö olisi vain reilua kokeilla seurassani miten Selkie on kehittynyt?"

"Niinpä niin, taas minusta tehdään tarinan pahis", hän nauroi ilahtuneena. Niinpä niin. Emily ei tosiaankaan vihannut häntä, kunhan vain valitti kun oli joutunut kohtaamaan ihailijansa kasvokkain. Bexin kasvoille levisi vallaton virne, kun kilparatsastajan idea tuli ilmi. Selkiellä maastoon? Ehdottomasti! Kenelle hän oli myynyt sielunsa moisen tarjouksen vastineeksi?
"Omatpahan ovat hautajaisesi, jos Zoe saa kuulla", Bex virnisti vinosti, "tai hääsi, jos eräs suloinen tarjoilija ottaa yhteyttä." Ei, hän ei voinut vastustaa kiusausta.

"Zoe ei ole pitkään minun ongelmani ja hän voi varmasti esittää harminsa työnantajalleen. Minulla taasen on pätevät perustelut päästää sinut seurassani Selkien selkään." Emily alkoi letittä hiuksiaan jälleen. Mahtuisivat kunnolla kypärän alle ja eivät olisi tiellä. Sitten naisen ilme vain valahti kun Bex mainitsi häät. Hyväntuulisuus katosi kuin puhalluksesta, jättäen tyhjän kuoren jäljelle.

"Tietenkin sinulla on", Bex virnisti. Loistavat perustelut kerrassaan. Hän tunsi innon sähköisenä sormenpäissään, kun ajattelikin Selkien selkään nousemista. Hänen pöhelö, urpo poikasa, joka oli niin kovin rakas. Hän pääsisi maastoilemaan hevosella. Parempaa ei olisi voinut toivoakaan. Nainen kurtisti kulmiaan rekisteröidessään Emilyn ilmeen. Omituista. Hän oli olettanut, että keskustelu tiskillä oli pyörinyt puhelinnumeroiden vaihtamisen tai facebook-ystävyyden solmimisen merkeissä, mutta ehkä hän oli ollut väärässä, kun nainen nyt näytti tuolta. Ei enempää häävitsejä tai puhetta Lexasta, selvä.
"Tiedätkö, kun katson hiuksiasi, minunkin tulee ikävä punaisia kutrejani", Bex hymähti huuliaan mutristaen.

Ratsastaja vilkaisi Bexiä. Ei hymyillyt. Ilo oli varissut lattialle.
"Punaiset kutrit ovat parasta." Kumilenkki hiuksiin. Noin.
"Mennääs sitten. Osaat varmaan varustaa Selkien itse ja jos se kuolemanvarjo tulee kitisemään, ohjaa luokseni." Emily vilkaisi tiskin suuntaan, hymyili pehmeästi ja vilkutti sormillaan. Varattu nainen. Ei hän voisi olla julma ja sotkea Lexaa tähän. Silti hän halusi sotkea Lexan tähän, oman sontaansa. Hän lähti alakertaan ja lupasi tavata Bexin pihassa vartin päästä.

"Ne ovat", Bex huokaisi haikeasti. Hän oli ehtinyt jo kyllästyä luonnolliseen väriinsä parin kuukauden aikana, mutta värjäämisen aloittaminen nyt, kun hiukset oli leikattu lyhyempään malliin vaikutti kerrassaan turhalta. Hän joutuisi peittämään juuriaan parin viikon välein. Ei kiitos. Leukamittainen polkkakin oli venähtänyt jo huomattavasti.
"Tehdään näin", hän lupasi naurahtaen ja säntäsi hakemaan hevosta sisään. Hän vaihtoi housunsa ja kenkänsä siinä samalla kun säntäili varustehuoneen, karsinan ja Selkien väliä, ja sai todella pitää kiirettä, että ehti pihalle ajoissa. Hän oli melkein unohtunut rapsuttelemaan Selkietä, taas kerran.
"Kuolemanvarjoa ei näkynyt, joten lähdetäänkö, ennenkö onneni kääntyy? Pidän hengestäni hieman liikaa, jotta leikkisin sillä", hän naurahti, kiristi kypäränsä leukaremmiä ja heilautti itsensä Selkien selkään. Hän sai lyhentää jalustimia useammalla reiällä, ennen kuin ne tuntuivat sopivalta, mutta satula oli yhtä tuttu kuin paria kuukautta aiemminkin.
"Tico on kieltämättä kovin valkoinen nykyään", nainen myönsi katsellessaan arvostaen maastoseuraansa. Selkie tohelsi innoissaan kuten aina ennenkin. Jotkut asiat eivät koskaan muuttuneet.

Vaikuttavan kokoinen, valkeaksi kimoutunut irlantilainen korskahti kun punapää talutti sen pihaan. Orin oli pakko pyörähtää ympäri huomionkipeänä kun Emily oli nousemassa selkään. Tottuneesti nainen silti ponkaisi selkään, taputtaen orin kaulaa.
"Idiootti olet." Hän haki jalustimet jalkoihinsa ja kiristi pikaisesti satulavyön.
"Nynny. Sinä vain tulet kuuntelemaan, mitä minulla on kerrottavana Selkien kehityksestä." Vieläkään se sama ilo ei tavoittanut naisen olemusta. Silmien saattoi nähdä punoittavan kypärän lipan alta.

"Totta kai", Bex virnisti. Tietenkin hän halusi kuulla Selkien kehityksestä kaiken mahdollisen. Zoella olisi epäilemättä ollut kasapäin niin videomateriaalia kuin hevosenhoitajan omia huomioita, mutta hän ei aikoisi kysyä hevosenhoitajalta kuin vasta viimeisenä tekonaan. Lähinnä sen tähden, että se todennäköisesti jäisi hänen viimeiseksi teokseen.
"Haluan aina kuulla Selkiestä." Hänen hurmuristaan, joka tosin tohelsi nyt niin järjettömän innoissaan, ettei mistään ollut tullut mitään. Hevonen lähestulkoon ravasi käyntivauhtia. Hän silitti tummaa, papurikkokuvioista kaulaa toisella kädellään luottaen siihen, ettei hevonen tekisi mitään typerää, vaikka hän pitäisi ohjia vain yhdessä kädessä. Ei ehkä olisi pitänyt, kun otti huomioon, miten ruuna oli telonut hoitajansa lokakuussa. Bex vilkaisi Emilyä kulmat kypärän lipan alla kurtistuen.
"Onko kaikki hyvin? Jos onnistuin loukkaamaan ajattelemattomilla vitseilläni, olen pahoillani", Bex pahoitteli varmuuden vuoksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun niin kävisi. Emily ei tuntenut häntä, joten vitsit saattoivat kolahtaa sitäkin pahemmin.

Emily päästi Ticon käyntiin ja haki asentoa satulassa. Satula oli koti ja siellä aina hyvä mieli. Aina. Hän vilkaisi Bexiä pikaisesti.
"Tässä on sellainen pikku juttu että olen menossa mieheni kanssa naimisiin syyskuussa. Olin ajattelematon."

Mitä ikinä hän olikaan odottanut, se ei ollut tämä. Emily oli kihloissa? Hän olisi voinut vannoa, ettei naisella ollut ollut sormesta sormessa. Hänellä oli taipumusta kiinnittää huomiota moisiin seikkoihin, mutta Emilyn kohdalla se oli mennyt täysin ohitse.
"Ajattelematon on yksi sana kuvaamaan sitä", Bex hymähti päätään pudistaen. Maailma oli mennyt sekaisin.

Emily ei käyttänyt sormusta töissä. Se olisi timanttinsa kanssa tiettä ratsastushanskojen sisällä. Epäkäytännöllistä. Ja tuntui ohjastuntumassa tyhmältä.
Tekosyitä? Kyllä. *
"Niin. Olen hirveä."

"Sekin on yksi sana sille", Bex nyökkäsi. No, ainakin Emily tiesi itse, miten väärin toimi. Häneltä ei kaivattu moraalisaarnaa tähän väliin.
"Pitäisikö sinun kenties pohtia, miksi olet vaihtamassa numeroita muiden kanssa, kun sinulla on kihlattu kotona odottamassa?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen. Ei suinkaan se toimintamalli, jota hän oli naiselta odottanut. Tai keneltäkään. Häätkin olivat vasta suunnitteilla.

Emily vilkaisi Bexiä, sukien valkeaa harjaa yhdelle puolelle kaulaa. Se ei ikinä pysynyt.
"Kihlattuni on mies." Ihan kuin se tarjoaisi aukottoman syyn.

Sekään ei varsinaisesti selittänyt tilannetta yhtään sen enempää. Hienoa Emilylle, tuolla oli mies kotona odottamassa.
"Joten teillä on jonkinlainen sopimus siitä, että saat vaihtaa numeroita naisten kanssa?" Hän kysyi epäusko äänestä läpi paistaen.

"Ei ole." Emilyn äänestä paistoi ahdistus. Miksi tätä oli enää niin hankala pitää sisällä? Koska hän oli kihloissa. Syksyn jälkeen hän ei voisi vain jättää tulematta kotiin ja kadota.

Bex kurtisti kulmiaan. Eli nainen puuhaili kihlattunsa selän takana mitä mieli. Loistavaa. Ehkä hän sopisi Edgerlyjen ratsastajien joukkoon kerrassaan loistavasti, kun kaikkien harkintakyvyssä oli kamelin mentäviä aukkoja.
"Siinä tapauksessa kannattaisi varmaan jättää puhelinnumeroiden jakeleminen muille. Tai vaihtoehtoisesti purkaa kihlaus. Molempia ei oikein voi saada."

Emily ynähti jotakin epäselvää ja käänsi Ticon tiukasti polulle jolla saattoi nostaa ravin. Pakoon ajatuksia.

Bex kannusti Selkien valkean orin perässä raviin ja kevensi reippaasti ruunan lennokkaiden askelten tahdissa. Hän keskittyi siihen, miltä hevonen tuntui hänen allaan, vaikka uhkasikin jäädä unelmoimaan - hän ei ollut odottanut, että pääsisi takaisin Selkien selkään. Tämä oli aivan ihanaa ja niin yllättävää, eikä hän olisi voinut olla onnellisempi. Ei, vaikka Selkie säpsähti polkua reunustavaa kivenjärkälettä kuin se olisi vähintäänkin liikkunut kohti, ja työnsi takaosaansa sivuun kun hän pidätti hevosta. Jos nyt ei kuitenkaan aivan Ticon häntään parkkeerattaisi.
"Tätä on kyllä ollut ikävä", hän huokaisi onnessaan. Ginalla oli ollut upeita hevosia tallin täydeltä, mutta niistä yksikään ei ollut ollut Selkie.

Emily vilkaisi olkansa yli ja hymyili.
"Varmasti. Se on ihanaa kun on se elämän hevonen."

"Eikö niitä voi olla monta?" Hän naurahti ajatellen neljää hevosta, joiden kanssa oli kilpaillut puolitoista vuotta. Epäilemättä Nyxkin liittyisi joukkoon aikanaan - hän muisti edelleen, miten oikealta tamma oli tuntunut niinä muutamana kertana, kun hän oli mustan täysiverisen selässä istunut.

"Voi. Ticon isä oli minun ensimmäiseni." Emily ajatteli lämmöllä ruunikonkimoa oria, joka nykyään laidunsi Ladyn jalostusorina eläkkeellä.

"Sitä minäkin", Bex naurahti. "Eivätkä kaikki edes ole hevosia. Minun elämäni poni huitelee jossakin päin Pohjois-Englantia." Hänen pirullinen poninsa, joka koetti syödä kaikki elävältä ja lähetti mielellään ratsastajansa komealle ilmalennolle.

"Ehkä pääset vielä tekemisiin sen ponin kanssa." Emily huikkasi Ticon selästä.

"Ehkä", Bex mutristi huuliaan. Ehkä hän vielä näkisi Bubblesin. "Kuka tietää, ehkä se kilpailee kesällä minua ja Selkietä vastaan." Se olisi hilpeää siihen asti, että poni peittoaisi heidät.

"Hillittömän hauska ajatus." Emily myönsi virnistäen. Viihdyttäv, kertakaikkiaan.

"Törmäsin siihen kerran kisoissa. En välttämättä kaipaisi sitä kokemusta uudestaan", hän hymähti synkästi. Bubbles ei ollut näyttänyt hyvältä, ja se oli pilannut hänenkin keskittymisensä Selkien kanssa.
"Se on melkoinen paholaisponi. Retuutti hoitajaansa niin ettei ollut tosikaan. Sääli kun nämä ovat kaikki niin kultia, etteivät kiusaa Zoea." Paitsi no, Selkie oli telonut hoitajan kuukausiksi sivuun töistä, mutta... Sitä kertaa lukuunottamatta.

"Se on kyllä. Copper sentään taitaa ajaa sitä hulluksi kun se on niin huomionhakuinen."

"Copper kuulostaa aina vaan paremmalta. Ei ihme että pidät siitä", Bex naurahti. Hän sai hetkeä myöhemmin hyssytellä Selkietä, kun dramaattinen ruuna päätti säpsähtää jotain ja hypätä puoli metriä polulta sivuun.
"Jos nyt ei kuitenkaan kynnettäisi uutta polkua poikakulta", hän jutteli hyväntuulisesti hevoselle, kun palautti ruunan takaisin polulle rytmikkäässä ravissa.

"Se on kovin sul--" Emily pärskähti Selkien sivuloikalle.
"Oletpas suppea. Uusi polku olisi selvästi tarpeen."

"Yritän tehdä hyvän vaikutuksen", Bex naljaili takaisin. Eikä yrittänyt, kunhan nyt vain säästeli hevosen jalkoja. Ja hieman omia hermojaan, kun ei olisi kaninkoloja mihin katkoa koipia.
"Kenties voit ehdottaa tallille, että tämä pätkä tarvitsisi uutta polkua. Varmasti joku ottaisi sen ilomielin projektikseen mönkijän kanssa", hän virnisti.

"Mikä? Se juna meni jo. Aloitit keskustelun kertomalla että viet työni. Ehei tosiaan onnistu enää." Emily ei voinut olla naljailematta. Zoe kärsisi vielä heidän kanssaan.
"Ehdota aivan itse kun palaat kuule."

Zoe ansaitsi hieman kärsimystä elämäänsä. Tai hieman enemmänkin.
"Ainakin olin rehellinen heti alusta asti!" Hän puolustautui nauraen. "Olisin toki voinut tulla kyselemään asioista muuten vain, mutta olin reilu ja kerroin heti miksi tulin."

"No se. Vapautit minulle juuri kesään paljon aikaa." Emily naurahti ja siirsi Ticon käyntiin polun kaventuessa.
"Voin pitää kesäloman! Ja l-lähteä v-vaikka m-matkalle." Ahdistus sai sanat takertumaan nieluun, jumittumaan kurkkuun. Eivät suostuneet tulemaan ulos.

"Hankkia kunnon rusketuksen, johon eivät sisälly hanskan rajat", hän naurahti. Emily ei tosin kuulostanut lainkaan niin ilahtuneelta matkasta kuin olisi voinut kuvitella. Oliko nainen todella odottanut niin innolla kilpailemista Selkien kanssa?
"Ja olen oikeasti pahoillani, että minun paluuni tarkoittaa, että joudut luopumaan tästä hurmurista. On aina ikävää, kun hevoset vaihtuvat." Häntä ei ollut haitannut lainkaan viedä Dianaa Burkelta, mutta mies olikin ollut kerrassaan kammottava äijä. Emily oli mukava, joten oli surkeaa, että naisen suunnitelmat muuttuisivat hänen takiaan.
"Eikö olisi mukava käydä vähän lomailemassa ennen häitäkin? Vähentää hääpäivän stressiä?" Vai ehkä häät olivat syy siihen, ettei lomailu innostanut. Hän ei ottanut selvää Emilystä. Ehkä nainen ei ollut sarjapettäjä, joka ei arvostanut avioliittoa lainkaan. Ehkä nainen ei ylipäätään tahtonut naimisiin. Olikohan Emilykin jostakin siniverisestä suvusta, jossa kaikki tehtiin niin tavattoman vaikeasti, kuten työnantajansakin?

Emily pudisteli päätään. Ei, se ei johtunut siitä. Selkie kuului Bexin alle, tuo saisi hölmöstä hevosesta parhaan tuloksen irti. Hän sai Selkiestä lähinnä mustelmia.
Kun lyhyt pyörremyrsky mainitsi häät ja lomailun, naisen hartiat nytkähtivät. Itkettki. Kun hän olisi ollut edes siniverisestä suvusta ja menossa pakosta naimisiin, mutta kun hän oli kaivanut monttunsa aivan itse. Syvän sellaisen.

Bexin kulmat painuivat myötätunnosta, kun hän seurasi Emilyn olemusta. Selvä, häät olivat selkeästi arka paikka naiselle. Hänen pitäisi varmaan pudottaa aihe ja keksiä muuta puhuttavaa, mutta hän hyvin harvoin toimi siten, kuten muut ympärillä odottivat.
"Okei, minä tartun syöttiin. Selkeästi näissä häissä on jotain mätää, kun reaktiosi koko sanaan on noin surkea. Mikä mättää?"

Ehkä se oli hyvä että joku takertui siihen, lawrencen lisäksi. Mies oli liian kiltti sanoakseen naiselle kovin pahasti asiasta ja liian hyvä ysstävä ollakseen välittämättä. Nainen pyyhkäisi silmiään toisella kädellään.
"En..." Ei Bex voisi tuomita. Nainen oli ihminen jolla ehkä voisi olla omia kokeilujaankin.
"En pidä miehistä."

Se oli yllättävä tieto, kun Emily oli kertonut kuitenkin olevansa kihloissa miehen kanssa. Miten se oli päässyt tapahtumaan, jos nainen ei pitänyt miehistä? Bex keskittyi hetken ratsastamiseen kasatessaan ajatuksiaan. Tämä oli taas yksi sellainen keskustelu, jossa ei voisi vain möläyttää ensimmäistä mieleen juolahtanutta asiaa ilmoille ja toivoa parasta.
"Miksi sitten olet menossa naimisiin miehen kanssa?"

Emily veti syvään henkeä.
"Olen ollut hänen kanssaan kolmetoista vuotta." Ei varsinainen selitys jälleen.
"Minä en osaa kertoa sitä hänelle ja olen vain pitänyt sen piilossa."

Se ei vastannut kysymykseen, mutta antoi paljon taustatietoa tilanteesta. Ehkä hän vielä jonakin päivänä saisi Emilystä riittämiin palasia irti, jotta voisi arvata, mitä palapeli esitti.
"Joten suunnitelmasi on elää seuraavat 60 vuotta pitäen salaisuuksia mieheltäsi? Tyytymättömänä elämääsi ja katkerana kun et ole onnellinen?"

"En minä ole katkera." Niin, vielä. Hän voisi olla sitä kolmenkymmenen vuoden päästä. Emily nielaisi ja veti uudelleen henkeä kuin olisi hukkumassa.
"Mutta se on suunnitelmani. Suurinpiirtein."

"Usko pois, se tulee vielä", nainen vakuutti. Siltä ei vaan voisi välttyä. "Anteeksi suorapuheisuuteni, mutta suunnitelmasi on paskin jonka olen ikinä kuullut. Se on niin huono, ettei sitä voi edes pitää suunnitelmana. Aiot vain olla passiivinen ja pilata oman elämäsi ja miehesi elämän ja ties kuinka monen muun elämän ympärilläsi. Ei kannata."

Bex sanoi sen ihanan ja tappavan suoraan. Molempia. Emily puristi ohjia ja sai sillä Ticon pysähtymään. Hän hipaisi anteeksipyytävästi hevosen kaulaa kun se lähti liikkeelle.
"Minussa ei ole ihmistä vain sanomaan että tuhlasin milein puolet hänen elämästään."

Bex ei olisi osannut kaunistella puheitaan, vaikka olisi yrittänyt, ja nyt hän ei edes yrittänyt.
"Joten on parempi sanoa parinkymmenen vuoden päästä, että tuhlasit hänen koko elämänsä? Käytä nyt vähän päätäsi Emily, et voi olla noin typerä."

"En ole sanomassa mitään." Nainen myönsi hiljaa.
"Toivoin että hän jäisi etelään kun tulin tänne. Sen sijaan hän sai työn täältä ja kosi. Kuvittelin että tämä olisi pakoni."

"Et onnistu pitämään sitä salaisuutena loppuelämääsi", Bex huomautti. "Jossakin vaiheessa sanot tai teet jotakin tai hän vain tajuaa sen itse. Ihmiset eivät ole aivan sokeita, vaikka rakkauden väitetäänkin sokaisevan. Sinä et tarvitse pakoa, sinun täytyy vain istua hyvän vodkapullon kanssa alas ja kertoa hänelle kaikki."

"Sitä Lauriekin sanoi." Emily huokaisi raskaasti ja korjasi asentoaan satulassa.
"... Menin sänkyyn Chambersin kanssa. Ja Laurien. Melkein. Osittain."

"Voi helvetti Emily", hän parahti päätään pudistaen ja laski toisella kädellä irti Selkien ohjista, jotta saattoi hetkeksi peittää kasvonsa. "Teet loistavaa työtä maailman vakuuttamisessa siitä, että pidät miehistä, mutta se ei nyt taida olla ihan se, mitä sinun pitäisi tehdä. Mietippä paljonko kihlattuasi sattuisi kuulla moista? Siihen verrattuna tunnustus naisten viehättävyydestä olisi hyvin pientä."

"Minä tiedän!" Emily hieraisi kasvojaan.
"Pahempaa tästä tekee vain se, että aloin itkeä kollegani sängyssä ja kollega sisälläni. Kirjaimellisesti."

"Pakko myöntää etten koskaan ajatellut joutuvani tilanteeseen, jossa pääsen sanomaan ettei minulla ole aavistustakaan, miltä se tuntuu, mutta olin selkeästi väärässä", hän pudisteli päätään. Emilyparka. Ja onnea vain kovasti hänelle, kun hänen pitäisi seuraavaksi etsiä Laurie käsiinsä ja puhua miehelle Charlesin hevosista. Hän ei tekisi sitä muutamaan päivään. Ei todellakaan, ei ennen kuin olisi saanut unohdettua kaiken... tämän.
"Sinun on puhuttava kihlatullesi. Et voi jatkaa näin. Mitä nopeammin kerrot hänelle kaiken, sen parempi."

Emily hieroi kasvojaan ja piteli toisella kädellä ohjia. Onneksi Tico oli enkeli.
"Minä... Bex. En. Miten kerron Lexalle?"

"Voi jumalauta Emily, tarjoilija on murheistasi pienin tässä kohtaa!" Hän olisi heittänyt Emilyä jollakin, jos käden ulottuvilla vain olisi ollut yhtään mitään. Edes puu, josta taittaa kuivunut oksa olisi kelvannut.
"Kihlatullesi sinun pitäisi kertoa. Muuten Lexoja tulee vain lisää, kun vaihtelet numeroita vuosien varrella milloin kenenkin kanssa, ja sitten et koskaan soita takaisin kun ai niin, sinullahan on aviomies kotona, jota et koskaan halunnut naida."

Emily nielaisi.
"... Ei ole." Lexa oli hänen suurin murheensa tässä. Hän ei haluaisi loukata naista. Jos hän olisi ollut vapaa, hän olisi todella halunnut mennä tuon kanssa ulos.

"Hitto, sinun elämäsi on vielä heikommassa jamassa kuin minun", Bex pudisti päätään ja kannusti Selkien Ticon rinnalle, kun polku leveni sopivasti. Hän vilkaisi Emilyä silmät siristyen.
"Jos et aio tehdä mitään kihlattusi suhteen, älä missään nimessä sotkeudu enää yhteenkään ihmiseen, mies tai nainen. Helvetti. Olisit aloittanut sillä, että olet kihloissa", hän pyöräytti silmiään. "Tuo omat kahvit termospullossa tallille hetken aikaa niin olet varmaan oikein hyvin kuivilla." Vaikka Lexa nyt ei vaikuttanutkaan tarjoilijalta, joka sylkisi kahvin sekaan vaikka miten tuntisi olonsa loukatuksi.

Emily nieleskeli. Olkapäitä alkoi taas vapisuttaa.
"Jos minä voisin, minä... todella haluaisin ulos hänen kanssaan. Istuimme kerran samassa pöydässä lounaalla. Fiksu, urheilee ja mukava. Nättikin."

"Mutta sinä et voi", Bex vastasi yksiselitteisesti. "Jos et aio tehdä mitään kihlattusi suhteen, paitsi odottaa passiivisena omaa teloitustasi, niin et voi tehdä yhtään mitään. Turha miettiä, miten kiva olisi. Et voi."

"Minä tiedän. En tajua mikä minuun meni, en... Hyvä luoja. Ammu minut?" Emily halusi kotiin peiton alle ja ahmimaan itsensä tainnoksiin.

"Enpä taida. Luulen että Charles ei arvostaisi, jos hän olisi yllättäen kahta ratsastajaa vailla, kun sinä olisi hautuumaalla ja minä vankilassa." Hän veti syvään henkeä. Hitto mihin sotkuun Emily oli oman elämänsä vääntänyt, eikä hän edes voinut väittää olevansa täysin syytön. Ei pitäisi yllyttää ihmisiä, kun ei tiennyt edes noiden parisuhdestatusta.
"Voit aina väittää, että minä yllytin sinut antamaan numerosi hänelle. Että se oli typerä, lapsellinen vedonlyönti ja olet pahoillasi. Ehkä kahvitilauksesi ovat edelleen juotavia vielä sen jälkeen.”

"Ei, se on loukkaavaa. Ehkä minä..." Emily nielaisi.
"Ehkä kerron hänelle totuuden."

"Koska varatun naisen pelinappulana oleminen on niin paljon parempi", Bex huomautti. "Ehkä sinun käy tuuri, ja hän ei koskaan ota yhteyttä." Se taitaisi olla ensimmäinen kerta, kun siitä olisi jotain hyötyä, ettei soiteltaisi perään.

Emily pysäytti Ticon ja päästi irti ohjista, peittäen käsillä kasvonsa. Voi kun hän voisi vain nukkua ja olla nousematta ikinä sängystä.
"Jos kuitenkin ampuisit minut?"

Bex pysäytti Selkien ja kurkotti varmuuden vuoksi tarttumaan Ticon ohjista.
”Se ei ole vaihtoehto. Minun näkökulmastani katsottuna sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Yksi, et tee mitään ja kuolet hitaasti sisältä kaikkeen ahdistukseesi. Tai kaksi, puhut kihlatullesi ja saat elämäsi takaisin omaan haltuusi. Henkilökohtaisesti minä pitäisin kakkosvaihtoehtoa paljon parempana.”

Oria ei pahemmin hetkeuttanut. Se vain kuopaisi maata ja kääntyi hamuamaan naisen jodhpurien kärkeä huulillaan.
"K-kaikki on jo maksettukin." Siinä menisi järjetön määrä rahaa hukkaan.

"Ja joka vuosi maksetaan lisää. Yhteinen asunto ja lomamatkat ja treffi-illat ja syntymäpäivälahjat ja vuosipäivälahjat ja milloin mitäkin. Hitto, ei sinun tarvitse kuin ratsastaa pari kertaa sijoille isoissa kisoissa tällä kaudella ja voit maksaa kihlatullesi takaisin kaikki häihin upotetut rahat", Bex pyöräytti silmiään. Naurettavaa murehtia rahasta, kun tässä oli kyse koko elämästä!
"Et voi oikeasti tahtoa elää loppuelämääsi näin. Katso nyt itseäsi! Olet tässä pisteessä ettekä ole vielä edes naimisissa. Mieti miten paljon pahempaa kaikki on vuoden päästä."

Emily parkaisi ääneen kun Bex mainitsi sen kaiken. Se ei ollut enää hiljaista ja kaunista itkua, vaan rehellistä epätoivoista parkumista. Mihin hän oli itsensä sotkenut?

Bex vilkaisi naista ja sen jälkeen kahta hevosta, jolla he olivat maastossa.
"Kuulkaas pojat, nyt saatte käyttäytyä huippuhyvin. Erityisesti sinä, idioottini", hän ilmoitti hevosille ja väistätti Selkietä lähemmäs Ticoa, kunnes saattoi vapauttaa toisen kätensä ohjista ja kurkottaa sen sijaan silittämään Emilyn selkää pitkin, rauhoittavin vedoin.
"Anna tulla ulos vain", hän mumisi. "Tunnet olosi paremmaksi jälkeenpäin." Tai sen jälkeen kun olisi puhunut kihlatulleen.

Tico käänteli korviaan Selkien tullessa lähemmäs, mutta ei muuta. Se oli tottunut tarhaamaan muiden kanssa, joten muut eivät olleet sille hävityksen kauhistus, joka piti eliminoida. Se kisapaikoillakin aina niin itsevarma ja hymyileväinen nainen tuntui varisevan hitaasti alas hevosensa selästä sen itkun mukana, pala palalta.

Emilyn tuska oli käsinkosketeltavaa, eikä Bex tiennyt, mitä muuta hän voisi vielä tehdä. Olisi turha väittää, että kaikki tulisi kuntoon. Mikään ei tulisi kuntoon, jos Emily ei puhuisi kihlatulleen, ja nainen oli väittänyt varsin ehdottomasti vastaan, kun sitä oli ehdotettu. Tämä vaatisi vastapainoksi kunnon irrottelua. Kenties reipasta laukkaa nummilla?
Tai karvaisia, pyöreitä poneja, joiden kanssa pelleillä ilman varusteita. Siinä voisikin olla ideaa.
"Voi sinua raukkaa", hän huokaisi myötätuntoisena. Oli helppo surra Emilyn puolesta. Naisen elämä ei todellakaan näyttäytynyt aurinkoisessa valossa tällä hetkellä. Hieno ura takana ja vielä hienompi edessä, mutta kaikki muu olikin sitten kammottavan pielessä.

Emily olisi mielellään kiivennyt karvaisen ponin selkään. Vieläpä kuvannut sen kypäräkameralla ja julkaissut Youtubeen. Ihmisistä se olisi varmasti hauskaa.
"O-oma kuoppa." Aivan itse kaivettu monttu. Ja vain työt pitivät naisen hengissä.

"Nehän niitä pahimpia kuoppia ovat", Bex totesi. Sen jos minkä hän tiesi todeksi. Jos kuopastaan saattoi syyttää muita, ainakin oli vielä sen verran itsetuntoa jäljellä, että saattoi kiivetä kuopastaan ylös. Mutta kun sen oli kaivanut itse... No, tikkaiden löytäminen oli yllättäen paljon hankalampaa.
"Jos sinä sait kaivettua sen, saat myös täytettyä sen. Pääset kyllä ylös kun vähän ponnistat."

Emily vilkaisi Bexiä, kasvot itkusta punaisina. Oli turha kysyä miten. Hän tiesi sen. Mistä hän kaivaisi sen rohkeuden?
"Miten uskallan?"

"Hei, sinä ratsastat kilpaa kenttää. Sinä uskallat mitä tahansa", Bex hymyili rohkaisevasti. Hän veti syvään henkeä. Ehkä oikeallekin neuvolle olisi tarvetta. Hän ei vain tiennyt, miten antaa sellaisia.
"Mikä on pahinta, mitä tapahtuu, kun kerrot kihlatullesi? Vertaa sitä siihen, mikä on pahinta, kun et kerro." Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö vaaka kallistuisi voimakkaasti kihlatulle kertomisen puoleen. Se olisi ehdottomasti parempi ratkaisu kuin tämä. Hetken sydänsuru vuosikausien kärsimyksen sijaan.

"Minä petän kaikki. Eugenen, vanhempani." Emily niiskaisi, naurahtaen vaisun tukkoisesti.
"Niin. Minä uskallan mitä tahansa, kunhan se tehdään nelistäen maastoesteradalla. Omilla jaloillani olen naurettava nynny."

"Mutta et itseäsi. Sinä olet se, jolla on väliä. Sinun elämäsi, sinun onnesi, sinun valintasi." Se nyt oli selvää. Hänkin ymmärsi sen, oli ymmärtänyt välillä liiankin hyvin. Emily ei koskaan voisi olla onnellinen näin. Naisen ahdistus oli käsinkosketeltavaa, eikä se varmasti muuttuisi paremmaksi. Jossakin kohtaa se kävisi ylivoimaiseksi.
"Ei, et ole. Et vain koskaan ole yksin maastoesteradalla. Sinulla on aina pari", Bex korjasi. Oli helppo olla rohkea ratsailla, kun luotti hevoseensa.

Emily nielaisi tyhjää.
"M-miten sellaista sanotaan?" Ei hän tiennyt.
"Olen ollut hänen kanssaan aina, teinistä asti, h-hän on ajatellut että hankimme kaksi lasta ja oman asunnon ja..."

"Suunnitelmat muuttuvat", Bex totesi olankohautuksella. Ne muuttuivat jatkuvasti. "Eikä elämä koskaan seuraa suunnitelmia. Voit suunnitella suunnittelemasta päästyäsi, ja silti kaikki menee toisin." Oli turha yrittää edes suunnitella elämää pitkälle eteenpäin kovinkaan tarkasti, kun kaikki muuttui silmänräpäyksessä.
"Sinä tunnet hänet parhaiten, sinä tiedät, miten puhua hänelle. Mutta sinun täytyy puhua hänelle."

Emily vilkaisi Bexiä.
"Tunnenko? Olen kahdeksan vuotta salannut häneltä tätä." Kahdeksan vuotta. Se oli järjettömän pitkä aika.

Kahdeksan vuotta? Hyvä luoja sentään! Bex puri kieltään ettei sanoisi, miten olisi kannattanut kertoa miehelle jo kahdeksan vuotta sitten, niin tilanne ei olisi nyt tämä.
"Sinä tunnet hänet. Hän ei selkeästi tunne sinua."

Nainen nielaisi.
"Minun olisi pitänyt alkaa näyttelijäksi." Hän olisi tienannut omaisuuden näyttelijänä.

"Enpä tiedä", Bex kohautti harteitaan, "se se vasta ahdistava ala olisikin. Luulen että sinulla on riittämiin ahdistusta ihan omasta takaa ilman, että työt tuovat sitä vuoren verran lisää."

Emily vilkaisi Bexiä.
"Enkö voi vain... Jotakin. Ja vaikka kertoisin Eugenelle, mitä... Minun pitää silti sanoa Lexalle jotakin. Voi luoja! E-ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen vetoa ihmiseen ja... Bex. Tapa minut. Voin kirjoittaa sinulle vastuuvapauslausekkeen, jossa sanon ja vannon että pyysin sitä."

"Sovitaanko, että ratkaistaan yksi ongelma kerrallaan? Muuten hukumme kaikkeen etkä saa elämääsi ikinä järjestykseen. Yksi kerrallaan", nainen vannotti. "Aloita Eugenesta. Kun se on hoidettu, voit siirtyä murehtimaan Lexaa. Tai vanhempiasi. Tai kuka ikinä siinä kohtaa antaakaan sinulle eniten syytä murheeseen."

"Minun arvojärjestykseni on kieroutunut." Emily myönsi hiljaa.
"Minä murehdin eniten sen ihmisen satuttamisesta, jonka sotkin tähän."

"Puhelinnumeron antaminen ei varsinaisesti ole sotkemista. Kaikki antavat joskus numeronsa vailla aikomustakaan vastata", Bex huomautti. "Se kirpaisee kun se osuu omalle kohdalle, mutta ei maailma siihen kaadu. Sinun olisi paljon parempi keskittää huomiosi kihlattuusi. Sen jälkeen, kuka tietää, ehkä Lexa on valmis aloittamaan alusta. Ja jos ei, maailmaan mahtuu paljon kauniita naisia."

"Mutta en halua että ketään kirpaisee minun takiani. Bex, siksi olen tässä tilanteessa." Hän huokaisi raskaasti.

"No, enää sitä ei voi välttää. Joudut repimään muutaman laastarin irti, mutta kukaan ei kuole." Okei, ehkä Eugenen kohdalla kyse oli enemmänkin tikkien poistosta, mutta ei kai se niin tarkkaa.
"Jos et halua antaa Lexalle kunnolla pakkeja, niin voithan aina lähestyä häntä ystävänä. Selittää jotakin siitä miten et nyt olet sellaisessa tilanteessa, että voisit ajatellakaan tapailemista, mutta olisi mukava oppia tuntemaan paremmin tai jotakin. Mitä ikinä ihmiset selittävätkään silloin kun tahtovat kieltäytyä pehmeästi. Mutta se ei tarkoita, että voit jättää puhumatta Eugenelle."

Emily nieleskeli. Voisiko hän oikaista tämän heti tallilla?
"... mennäänkö takaisin?" Minusta tuntuu että en ole nyt ihan ratsastuskunnossa."

"Mennään. Kukaan ei voi syyttää sinua, ettei ratsastus ole nyt päällimmäisenä mielessäsi", Bex myönsi. Parempi palata, ennen kuin jotakin sattuisi sen tähden, ettei Emily ollut valppaana satulassa. Ticokin varmasti ymmärtäisi, että lyhyt lenkki oli tänään kaikkien parhaaksi.
"Että elämä osaakin olla välillä hankalaa."

Emily hymähti vaisusti. Niin.
"Koska elämähän tässä on vaikea." Hän käänsi hevosen ympäri ja Tico vilkaisi taakseen hölmönä. Hei, ihminen, ei vielä kotiin.
"Anteeksi poika. Huomenna."

"Elämä, sinä, melkein sama asia", hän virnisti puolittain. Selkie kääntyi Ticon perässä ympäri, eikä tohellukseltaan edes kiinnittänyt huomiota siihen, että suunta oli nyt tallia kohden. Joskus hänestä tuntui, ettei Selkien päässä liikkunut montaakaan ajatusta. Tai ollut edes montaa aivosolua, jotka voisivat tuurilla törmätä toisiinsa.
"Asiat voisivat olla huonomminkin. Ainakaan et antanut numeroasi limaiselle keski-iän kriisiä potevalle urheiluautoa ajavalle äijälle."

Emily tiesi ettei sillä ollut merkistä.
"Hyi. Bex. Hiljaa" Emily värähti inhosta ajatuksen vuoksi.
"Hyi vittu."

"Se sinulla on edessäsi, jos et puhu kihlatullesi. Kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentä, ja sinulla on oma keski-iän kriisiä poteva äijänkäppänä olohuoneessasi", Bex muistutti viattomasti. Ei, hän ei tosiaankaan antaisi Emilyn unohtaa, mitä naisen olisi tehtävä.

Bexin sanoessa sen noin... Emily jalkautui vauhdilla, pitäen ohjista toisella kädellä kiinni. Ja oksensi polun reunaan.

Hyyyyyvä on, ehkä se oli hieman liian julmasti sanottu. Bex irvisti syyllisenä kun käänsi katseensa pois oksentavasta naisesta. Ehkä viesti oli mennyt perille. Mikään tuskin painaisi mielikuvaa paremmin muistiin kuin vatsahappojen karvas maku suussa.
"Se oli ehkä vähän liian suorasanaista. Minä en ole koskaan ollut kovin taitava pehmittämään sanojani, valitettavasti", Bex huokaisi. "Parempi olo?"

Emily oksensi pariin otteeseen, sylkien mahahappoja perään. Päässä pyöri.
"Taidan taluttaa..."

"Ehkä hyvä idea", Bex myönsi katsellessaan kalpeaa naista. Taluttaminen oli ehdottomasti parempi ratkaisu. Hän tunsi olonsa varsin syylliseksi, kun katsoi Emilyn ahdinkoa. Hän ei ollut ainakaan tehnyt tilanteesta parempaa.
"Tiedätkö, jos joskus tahdot tulla pitämään hauskaa ilman mitään velvotteita, tule käymään äitini ratsastuskoululla. Voimme etsiä pahimman talvikarvan kasvattaneet tupsujalat ja kaadella kartioita kun kaahotamme menemään ilman satulaa."

Punapään katse kääntyi katsomaan Bexiä.
"Oikeasti? Pulleita poneja ilman satulaa? Otan kypäräkameran ja laitan sen nettiin. Burghleyn voittaja ja Englannin olympiaedustaja. Karvaisten ponien kanssa. Kuolemanvarjo rakastaisi sitä. Häpeäisi silmät päästään."

"Kuulostaa täydelliseltä", Bex nauroi lämpimästi. "Greenridgessä riittää pulleita poneja. Siellä on myös pari Union Jack hevosonesieta, jotka onnistuin pelastamaan ennen kuin Kuolemanvarjo pääsi polttamaan ne." Voi niitä muistoja.

"Heti kun on aikaa. Eikun, ha. Minullahan on!" Emily virnisti voitonriemuisena. Ainakin naista oli helppo piristää

"Ponit odottavat", Bex virnisti kierosti. Mikään ei koskaan piristänyt aivan samalla tavalla kuin hetken hulvaton hauskanpito karvaisten ponien kanssa. Se muistutti kerrasta toiseen, miksi he tekivät tätä ammatikseen. Miksi he rakastivat hevosia niin, että ajatuskin hevosettomasta elämästä oli käsittämätön.
"Odota nyt kuitenkin ensin Charlesilta viestiä. Ja tee minulle palvelus, äläkä jätä minua yksin Zoen kynsiin. En välttämättä selviäisi hengissä", hän naurahti.

Emily virnisti.
"Jos minulle tulee uusia, ne ovat Ladyn. Zoe ei hoida niitä. Olet omillasi. Ehkä Laurien kanssa, mutta siitä ei ole apua, hän on herrasmies."

"Suojele minua edes seuraava viikko?" Bex vetosi koiranpentusilmiä tavoitellen. "Vain sen hetken että Zoe ehtii rauhoittua? Muuten joudutte vielä etsimään minua kartanon ruusupensaiden alta."

"Ei hän sinua sinne laittaisi. Olisit surkea lannoite." Emily totesi tyynesti.

"Luuletko, että häntä haittaisi? Näyttääkö hän siltä, että saisi pidettyä edes kaktuksen hengissä?" Bex kohotti kulmaansa huvittuneena.

"Ehkä juuri sen kaktuksen. Yhtä kuiva ja piikikäs. Ja miellyttävä. Hänen kanssaan kommunikointi on kuin astuisi Legoon vapaaehtoisesti uudelleen ja uudelleen."

"Tuo on ehkä osuvin vertaus, jonka olen koskaan kuullut", nainen pohti toispuoleinen hymy huulillaan. Kieltämättä Zoen kanssa työskentely oli juurikin legopalikoiden päällä hyppelyyn verrattavaa huvia.
"Sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta minä en kyllä muistele häntä lämmöllä sitten lainkaan."

"Jotkut muistot vain eivät ole kullattavissa." Emily huomautti. Onneksi he olisivat pian tallilla.
"Hyi helvetti, haluan juotavaa että saan tämän paskan suustani."

"Eivät todellakaan", hän totesi. Hän ei ikinä muistelisi Zoea lämmöllä. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Hevosenhoitaja osasi pitää hevosista huolta, mutta siihen tuon taidot jäivät. Oli varmasti lukuisia muita alan ammattilaisia, jotka osasivat kaiken minkä Zoekin, ja sen lisäksi tekivät parhaansa luodakseen mukavan työympäristön kaikille - ja auttoivat kilparatsastajaa.
"Kohta saat sitä. Toivottavasti hetken tauonkin, niin saat vähän ajatuksiasi kasaan. Vai joko päivän ratsastukset on takanapäin?"

"Olen valmis, aloitin aikaisin." Jotta hän pääsisi kotiin kun Eugene lähti venytettyyn yövuoroon päivystäväksi. Taktista.

"Näppärää. Voit huuhtoa suusi, vaihtaa vaatteet ja lähteä kotiin lepäämään. Ja miettimään asioita", hän painotti viimeisiä sanojaan silmiään siristämällä. Emilyn olisi paras pohtia hieman, mitä oikein elämältään tahtoi. Kahdeksan vuotta oli jo enemmän kuin tarpeeksi tuhlattua aikaa.

Emily hymyili vaisusti.
"Minulla on aikaa." Hän huokaisi raskaasti. Koko ilta aikaa nukkua ja syödä.

"Eip", Bex pudisti päätään p-kirjain suusta iloisesti popsahtaen. "Ei ole aikaa. Sinulla on ollut kahdeksan vuotta aikaa. Nyt aikasi on lopussa ja saat luvan aukaista suloisen suusi ja puhua miehellesi."

Emily vilkaisi Bexiä.
"Olemme seuraavan kerran samaan aikaan kotona huomenna iltapäivästä." Joten kyllä, aikaa oli.

"Loistavaa, ehdit siis hyvin suunnitella, mitä aiot kertoa hänelle ja miten sanot kaiken." Koska niinhän nainen ehdottomasti tahtoisi iltansa käyttää. No, Emily oli syyttänyt häntä elämänsä mullistamisesta. Hän aikoi varmistaa, että se syytös ei jäisi perättömäksi.

Emily vain hymyili hermostuneesti. Tallin pihassa hän ojensi Ticon anteeksipyytävänä ensimmäiselle työntekijälle, vilkaisten Bexiä.
"Haen juotavaa ja sitten menen. Nähdään. Älä anna Varjon viedä sinua." Hän ei edes tullut ajatelleksi, että juotavaa piti hakea kahvilasta, vaikka oli jo matkalla sinne.

"En anna", Bex lupasi nauraen. "Nähdään!" Ainakaan Emily ei vihannut häntä. Tai jos vihasi, nainen peitti sen todella hyvin, ja siinä tapauksessa maailma oli tosiaankin menettänyt huippunäyttelijän Emilyssä. Nainen suunnisti sisään talliin Selkien kanssa ja aikoi viettää pitkän tovin hevosta hoitaen. Ihan vain koska hän vihdoin saattoi.
Lexa oli asettanut pahvikupin varoen olkalaukkuunsa, joka oli kenties hieman sääntöjä venyttäen yhdessä tiskin alla olevista tyhjistä kaapeista, ja vilkuili nyt jatkuvasti kaapin suuntaan kuin varmistaakseen, että kuppi oli edelleen tallessa. Hän ei voisi hukata Emilyn numeroa. Se ei vain kävisi päinsä! Olisi niin noloa joutua pyytämään sitä sen tähden, että hän oli ollut huolimaton. Ehei, niin ei voisi käydä. Hän ei edes tiennyt, milloin näkisi Emilyn seuraavan kerra- oh. Ilmeisesti nyt. Lexa hieraisi hermostuneena takaraivoaan, johon oli kohonnut komea kuhmu aiemman tapaamisen muistona ja koetti loihtia kasvoilleen hymyn, josta hermostus ei paistaisi läpi, kun näki Emilyn lähestyvän.
"Hei Emily, miten voin auttaa?" Hän kysyi siloitellen käsillään mustaa vyötäröessua, joka jostain syystä kuului osaksi työasua.

Emily otti vitriinistä sitruunanmakuisen kivennäisveden ja laski sen kassalle.
"Hei. otan vain tämän." Emily puraisi huultaan. Mielessä pyöri se yö Lauriella. Kun hän oli itkenyt sen mielikuvan särkyessä, ettei ollut naisen kanssa. Siihen sekuntiin asti hän oli saattanut huijata itseään. Hänen pitäisi lopettaa kaikki Eugenen kanssa.
"Milloin pääset töistä?" Ei ihan sitä mitä hänen piti sanoa kun kaivoi pankkikorttia esiin.

Lexa nyökkäsi ja luki viivakoodin ennen kuin laski pullon takaisin tiskille.
"Kaksi pu- Mitä?" Ajatus katkesi kesken. Töistä? Lexa vilkaisi seinälle kiinnitettyä suurta kellotaulua.
"Puolen tunnin päästä. Miten niin?" Mistä lähtien Emilyä oli kiinnostanut hänen työaikataulunsa? Hän nyökkäsi kohti korttipäätettä tuntien edelleen olevansa varsin ulkona tilanteesta. Miksi hänen aivonsa toimivat aina täydellisesti siihen hetkeen asti, että Emily saapui? Se yksi ainoa ihminen, jonka edessä olisi ollut mukava vaikuttaa... no, edes kutakuinkin toimintakykyiseltä ihmiseltä.

Emily vaihtoi kevyesti painoa jalalta toiselle. Sano jotainn, millä saat ohjattua itsesi pois tilanteesa. Ole viisas.
"Tiedän että sanoin siitä kahvista, mutta olisi hauska käydä vaikka lasillisella." Ei ihan se mitä hänen piti sanoa. Voi jumalauta.

Lexa veti jo syvään henkeä valmiina pahoittelemaan ja lupaamaan, ettei koskaan käyttäisi naisen numeroa. Ei mitään hätää, hän ymmärsi, hetken höperyys ja niin edespäin. Hetkinen. Emily ei halunnut numeroaan takaisin vaan pyysi häntä lasilliselle?
"Minä... tuota", hän sopersi täysin yllätettynä. "Kunhan mielessäsi ei ole mitään kovin hienoa paikkaa niin toki. En todellakaan ole parhaimmillani työpäivän jälkeen", Lexa pahoitteli katse tiskiin valuen. Ei, jumalauta nainen nyt, katso edes Emilyä silmiin kun puhut naiselle! Hän kohotti katseensa pieni, varovainen hymy huulillaan.

Emily räpäytti silmiään.
"Voimme mennä vaikka myöhemmin. Vaikka muutaman tunnin päästä. Tiedän yhden kivan paikan."

Lexan hymy syveni.
"Se kuulostaa täydelliseltä", hän vastasi sydän rinnassa hypähtäen. Hän nappasi yhden serveteistä, joihin oli painettu Rosings Parkin logo. Hän kirjoitti nopeasti puhelinnumeronsa, jonka oli vihdoin oppinut ulkoa ja liu'utti sen jälkeen servetin Emilyn vesipullon viereen. "Tekstaa osoite minulle ja tapaan sinut siellä?"

Emily mietti hyvän tovin, ottaisiko servettiä.
Hän taitteli sen, pisti ratsastushousujen etutaskuun ja otti pullon.
"Minä laitan. Nähdään!" Emily liukeni paikalta äkkiä, ettei Bex tavoittaisi häntä enää. Kotona hän laittoi kylpyammeessa lojuessaan Lexalle tekstiviestillä osoitteen, joka veisi erään hotellin alakerrassa olevaan pieneen lounge-tyyliseen paikkaan. Hän vilkaisi sängylle levitettyä pikkumustaa.
Silloin kuitenkin olisi jo cocktailaika.

Lexalla ei ollut montaakaan muistikuvaa kotimatkastaan, mutta nähtävästi hän oli sentään osannut jo vaistonvaraisesti pysyä oikealla - vasemmalla! - puolella tietä, kun saattoi parkkeerata auton Newcastlen laitamilla olevan asuinalueen kadun varteen. Jodie epäilemättä siirtäisi auton pihatielle myöhemmin, mutta nyt lapset leikkivät edelleen pihalla, eikä hän tahtonut keskeyttää korispeliä, jota Jodien hoitolapset ja naapuruston muutama muu lapsi pelasivat. Lexa heilautti kättään lapsille kiiruhtaessaan sisään ja koetti urheasti livistää yläkertaan ennen kuin Jodie huomaisi hänet. Turha toivo. Ystävä sai hänet kiinni kolme askelta eteisestä lähtemisen jälkeen, ja viittä sekuntia myöhemmin oli jo istuttanut hänet keittiön pöydän ääreen, lykännyt kupin teetä käteen ja vaatinut kertomaan kaiken. Hetken kiemurtelun jälkeen Lexa oli kertonut kaiken. Jodie oli nauraen lähettänyt hänet suihkuun ja kun Lexa palasi hiukset kuivattuina, oli Jodie jo käynyt läpi hänen vaatekaappinsa. Ja ilmeisesti tyrmännyt kaikki vaihtoehdot, kun oli tuonut puolet oman kaappinsa sisällöstä hänen sängylleen. Lexa oli valmis soittamaan Emilylle ja perumaan koko jutun siinä vaiheessa, kun oli käynyt noin kaksikymmentä eri vaatekokonaisuutta läpi eikä ollut pitänyt yhdestäkään, tai tuntenut oloaan kotoisaksi niissä.
Jodie letitti hänen hiuksensa kauniiksi, päätä kiertäväksi kruunuksi ja Lexa uhrasi tavallista enemmän aikaa meikkinsä viimeistelyyn. Kevyttä mutta korostavaa, täydellistä. Hän päätyi lainaamaan Jodien haaleaa vaaleanpunaista bleiseriä sekä nilkkamittaisia, mustia istuvia kangashousuja. Jodie totesi, ettei haluaisi housujaan enää takaisin, kun ne näyttivät kuulemma niin paljon paremmilta hänen päällään. Lexa oli heittänyt ystävää paidalla, joka oli jäänyt lojumaan sängylle kokeilujen päätteeksi. Hän napitti viimeiset valkoisen kauluspaidan napeista ja varmisti, että kaulus oli tasaisesti taitettuna. Hän sujautti mustat korkokengät jalkaansa ja vilkaisi itseään kokovartalopeilistä.
"Minä taidan vain jäädä kotiin", nainen mutisi.
"Lopetat tuollaiset puheet heti. Tässä, lainaa laukkuani. Sinun on aikakin käydä ihmisten ilmoilla", Jodie vastasi ehdottomana ja lähes paimensi Lexan taksin kyytiin. Lexa suoristi hermostuneena paitaansa, pyöritteli harteitaan haalean, avoimena roikkuvan bleiserin alla ja kosketteli jatkuvasti helmisiä korvakorujaan kuin epäillen, että olisi jo ehtinyt hukata ne. Taksi löysi hotellin aivan liian nopeasti, ja Lexa mietti voisiko ajattaa kuljettajaa ympyrää. Ihan vain voittaakseen hetken aikaa kasata hermojaan. Tuskinpa. Hän maksoi kyydin, nousi taksista ja suunnisti hotellin lasiovista sisään ja alakerran loungeen. Luoja, mitä hän teki? Tämä ei ollut ollenkaan hänen tyylistään.

Emily oli meikannut siististi ja kevyesti. Ei liikaa, ei tässä oltu klubille menossa. Ohuet, pitsikuvioiset mustat stay-upsukat (Emily vihasi sukkahousuja) sukkaliivin kanssa. Hiukset saivat valua selviteltyinä vapaina, villinä ja aavistuksen laineille taipuvana punaisena liekkimerenä. Hän nykäisi mekon helmaa alemmas, laittoi korviinsa mustilla kivillä varustetut, hillityt korvakorut. Punainen vyö mekon vyötärolle, piristämään asua hieman. Mustapunaiset korkokengät sujahtivat sulavina jalkaan. Merry oli tänään Eugenen mukana klinikalla. Ei tarvinnut huolehtia pennusta.
Hotellin edessä Emily nielaisi ja asteli kuitenkin sisälle. Hän oli jo istunut alas ja saanut itselleen lasin valkoviiniä, kun huomasi Lexan saapuvan.
Voi hyvä luoja. Hän tarvitsisi viinipullon. Emily nousi nurkkapöydässä seisomaan, heilauttaen kevyesti kättään naiselle.

Lexa antoi katseensa kiertää viihtyisässä tilassa. Hän saattoi hyvin ymmärtää, miksi Emily oli valinnut tämän paikan. Asiakaskunta oli siististi pukeutunutta, hyväkäytöksistä väkeä, eikä kukaan ollut kaatokännissä - tai jos oli, hotellin henkilökunta oli varmasti jo hoitanut henkilön hotellihuoneeseensa nukkumaan päätään selväksi. Miellyttävä ympäristö. Lexan punatut huulet levisivät lämpimään hymyyn, kun katse osui Emilyyn. Nainen suunnisti suorinta tietä punapään luokse voimatta estää katsettaan käymästä arvostavasti aina Emilyn kengissä saakka.
"Näytät lumoavalta", nainen lausui pehmeästi tervehdykseksi.

Emily ei voinut sanoa tehneensä mitään tällaista ennen, ei ainakaan naisen kanssa. Hän ei saanut katsettaan irti Lexasta, tuijotti tuota pidempään kuin oli mitenkään kohteliasta. Hän vain unohtui tuijottamaan.
"Hä?" Sinisten silmien katse nousi Lexan kasvoihin.
"Kiitos. Sinäkin." Miten hän oli saattanut kahdeksan vuotta ohittaa mieltymyksensä naisiin? Nyt sydän hakkasi kurkussa asti.

Lexa ei voinut kiistää olevansa otettu moisesta reaktiosta. Hän ei yleensä kääntänyt katseita puoleensa eikä se varsinaisesti häntä haitannut, mutta tuntui uskomattoman hyvältä tajuta, että hän oli ainakin hetkellisesti sekoittanut Emilyn pasmat. Emily teki sitä jatkuvasti hänelle, joten oli vain reilua, että edes kerran Emily sai kokea saman kuin hän päivittäin. Kevyt puna kohosi siitä huolimatta poskille.
"Kiitos", hän vastasi ja vilkaisi pöytää. Ehkä hän voisi istua alas ja toivoa, että asiakkaiden joukossa liikkuvista tarjoilijoista yksi pysähtyisi pöydän luona piakkoin.
"Ymmärrän mitä tarkoitit kun sanoit tietäväsi kivan paikan", Lexa nyökkäsi pienesti ja antoi katseensa vierailla pikaisesti naapuripöydissä. Kutsuttakoon sitä vaikka kartoitukseksi siitä, millaista väkeä heidän lähellään istui. Vaikka tuskinpa tällaisessa paikassa tarvitsisi pelätä baaritappelua.

Emily huitaisi kädellään ja naurahti pehmeästi, ehkä aavistuksen hermostuneena.
"Ei mitään mistä pitäisi kiittää." Hän lupasi, istuen sulavasti alas. Hän vilkaisi viinilasiaan, ottawn sen sormiinsa. Ei hyvä idea. Surkea idea. Silti paras vuosiin.
"Pidän tästä paljon. Kävin täällä kerran Laurien kanssa. Se miesratsastaja, kollegani. Olimme viettämässä iltaa." Joka oli päättynyt porukalla pubiin ja Laurien sänkyyn.
Pois se ajatus.
"Mitä kuuluu?"

Kehun saatuaan kuului kiittää. Niin hänelle oli toistamiseen opetettu, ja Jodie jaksoi aina hokea kiitoksen olevan parempi reaktio kuin hänen luontainen tapansa karistaa mikä tahansa kehu harteiltaan kuin se ei koskettaisi häntä lainkaan.
"En voi sanoa muistavani häntä kovinkaan tarkasti, pahoitteluni", Lexa totesi koetettuaan yhdistää Emilyn kertomusta kasvoihin, joita kahvilan läpi kulki päivittäin. Se oli toivoton tehtävä, kun hänen keskittymisensä oli lähinnä Emilyssä.
"Oikein hyvää", nainen vakuutti. "Tämä oli yllättävä mutta sitäkin tervetulleempi käännös päivälleni. Voittaa joogan yksinään huoneessa mennen tullen."

Emily otti kulauksen viiniä. Hän olisi tarvinnut jotakin vahvempaa. Kuka idiootti pyysi vielä hotellin alakertaan? Tästä olisi aivan liian helppoa siirtyä huoneeseen.
Ehkä, luojalle kiitos, Lexa tekisi parempia päätöksiä kuin hän oli tehnyt viimeinen kahdentoista tunnin aikana.
"Hyvä. Pelkäsin että tunkeilen liikaa tai... Jotain. Kun annoin jo numeroni aiemmin."

"Et lainkaan", Lexa kiirehti vakuuttamaan päätään pienesti pudistaen. "Olisin kyllä laittanut viestiä, jos et olisi ehtinyt edelle." Hän ei tosiaankaan olisi luopunut mahdollisuudesta ottaa yhteyttä Emilyyn. Tarjoilijan kulkiessa pöydän ohitse, Lexa kohotti kättään saadakseen miehen huomion.
"Lasi talon valkoviiniä, kiitos. Tahdotko sinä jotakin?" Hän käänsi katseensa takaisin Emilyyn pieni hymy huulillaan. Kunhan hän saisi viinilasin otteeseensa, hänen ei tarvitsisi pyöritellä käsiään hermostuneena sylissään.

Emily laski melko tyhjän lasin sormistaan.
"Ehkä voisin ottaa samanlaisen." Ja juoda sen hitaammin. Ei voisi olla humalassa.
"Ja olisitko? En oikein tiennyt oliko numeroni jotain mitä halusit."

Tarjoilijan nyökättyä ja lähdettyä noutamaan juomia, Lexa saattoi kääntää huomionsa takaisin Emilyyn. Ei sillä, että huomio olisi koskaan kauas harhaillutkaan.
"Halusin", hän vahvisti nyökkäyksen kera hymynhäivä huulillaan. "Työpaikalla on vain vaikea varsinaisesti kysellä puhelinnumeroiden perään. Olisin varmasti keksinyt keinon kiertää moisen hidasteen, mutta siinä olisi kestänyt hetki." Enemmänkin kesto olisi johtunut siitä, että hän olisi kerännyt rohkeuttaan pari viikkoa, ja sen jälkeen vielä viikon lisää, kun rohkeus olisi kuitenkin pettänyt kriittisellä hetkellä.
"Sinä olet mielenkiintoinen, joten olisin hullu, jos jättäisin väliin mahdollisuuden oppia tuntemaan sinut edes hieman paremmin."

"Tallilla ainakin, jos ei halua ylimääräisiä korvia." Emily myönsi hymähtäen. Hänen olisi ehkä pitänyt olla varovaisempi, mutta kai se piti paikkansa mitä sanottiin. Jos ei rakastanut, ei välittänyt jos jäisi kiinni.
"Voi kiitos." Emily ei voinut olla nauramatta naisen sanoille. Mielenkiintoinen lieni kohteliaisuus.
"Niin sinäkin. Vaikka pitää myöntää etten tajunnut sinun pitävän minua... mielenkiintoisena ennen kuin Bex mainitsi asiasta."

Sekin vielä. Ei sillä, että kukaan kiinnittäisi häneen mitään huomiota, hänhän oli vain tarjoilija kahvilassa, jolle kukaan ei suonut kahta silmäystäkään, mutta Emily herätti epäilemättä enemmän huomiota. Mielenkiintoinen oli ehdottomasti kohteliaisuus - miksi hän tuhlaisi aikaansa jonkun kanssa, joka ei herättänyt intoa saada selville enemmän?
"Tuon kuuleminen on oikeastaan helpotus", Lexa naurahti. "Luulin sen olevan niin ilmiselvää, että kaikki näkisivät kilometrin päästäkin. Vannon, etten yleensä ole niin huono tarjoilija kuin millaisena sinä olet minut tottunut näkemään." Hän ei tavanomaisesti törmäillyt tiskin kulmiin tai lyönyt päätään työtasoihin tai päätynyt istumaan lattialle.

"Voi ei. Minä vain pidin sinua kömpelönä." Emily nauroi pehmeästi ja pudisteli hieman päätään.
"Bex ystävällisesti huomautti asiasta tänään ja ajattelin etten menetä mitään jos kokeilen."

"Se ei ole sana, jota minusta yleensä käytetään", hän naurahti, "mutta se kuulostaa kieltämättä paremmalta kuin toivoton, mihin olen jo tottunut." Ehkä nainen vain jatkossa vetoaisi kömpelyyteen, kun joku naureskelisi hänen toivottomalle ihastukselleen.
"Minun täytyy muistaa kiittää häntä seuraavalla kerralla, kun hän tulee hakemaan kahvia", Lexa sanoi hymy huulillaan. Ja hän kun oli hetken ajatellut, että kaksikko oli treffeillä. Tarjoilija palasi kahta viinilasia tarjottimella tasapainotellen, mikä pakotti Lexan hetkeksi kääntämään katseensa pois Emilystä. Saatuaan oman lasinsa käteen, katse palasi takaisin kauniiseen naiseen. Miksi hän muualle tahtoisikaan katsella?

Oi voi. Kiittää Bexiä. Emily ei halunnut tuoda elämäänsä tähän ihanaan hetkeen, joten hän päätti vain ohittaa sen. Siinäpähän Bex tappaisi hänet. Hän kuolisi tämän myötä hieman onnellisempana.
"Et varmasti ole toivoton." Hän totesi huulet kevyesti mutrulla. Hän kiitti tarjoilijaa omasta lasillisestaan, laskien sen hetkeksi pöydälle. Emily hymyili Lexalle mahdollisimman hurmaavasti kun huomasi tuon katsovan.
"Kerro itsestäsi jotain? Tiedän kovin vähän. Olet amerikkalainen, juokset, olet todella fiksu."

Hän oli, mutta ehkä Emilyn ei tarvitsisi tietää sitä. Hyvä vaikutelma ja niin edespäin? Hän ei ollut koskaan ollut taitava hurmaamaan yhtään ketään.
"Tiedät siis jo kaiken tärkeimmän", hän naurahti vastaukseksi, mutta koetti kuumeisesti keksiä, mitä hänen pitäisi kertoa itsestään. Jodie käski aina kertomaan mielenkiintoisia asioita, mutta mitä ne olivat? Ehkä oli parempi vain aloittaa alusta. Antaa jonkinlainen kuva Emilylle siitä, kuka hän oikein oli.
"Olen 28-vuotias, kasvoin Los Angelesissa, minulla ei ole sisaruksia ja äitini on puoliksi puertoricolainen. Minä en puhu espanjaa, ennen kuin ehdit kysyä", hän naurahti. "Muutin Washington D.C.hen yliopistoon ja sen jälkeen Bostoniin. Työskentelin hetken lakifirmassa, mutta se ei ollut minua varten joten palasin yritysmaailmaan. Muutin Englantiin juuri ennen joulua, ja tällä hetkellä asun lapsuudenystäväni nurkissa kun etsin omaa asuntoa." Kuinka näppärästi hän jättikin mainitsematta kaksi nimekästä yliopistoa. Milloin hänestä oli tullut niin varovainen sen kanssa, mitä kertoi opinnoistaan?
"Rakastan ruoanlaittoa, käyn usein juoksulenkeillä, harrastan joogaa oman huoneeni rauhassa ja luen paljon kirjoja, mutta en osaisi nimetä varmaan yhtäkään näyttelijää enkä valitettavasti tiedä yhtään mitään hevosista."

Emily kuunteli ja näytti painavan sen kaiken syvälle mieleensä. Se piti muistaa.
"En pahastu siitä ettet tiedä mitää hevosista. Etpähän koeta neuvoa."

Lexa kertoisi kaiken uudestaan ja uudestaan, jos Emily unohtaisi.
”En tosiaankaan koeta”, hän myönsi naurahtaen. Hän ei yrittäisikään päästä sanomaan Emilylle, mitä tuon tulisi tehdä hevostensa kanssa. Todennäköisesti pieni lapsikin tietäisi enemmän hevosista luettuaan muutaman hevoskirjan.
”Oh, ja oikea nimeni on Alexandria”, Lexa tajusi lisätä. Se oli aina silloin tällöin tullut yllätyksenä jollekulle, ettei hänen ajokortissaankin lukenut Lexa. ”Alexandria Paige Hart.”

Emily naurahti.
"Voisit opettaa minut pitämään lukemisesta. En koskaan ehdi rauhoittua mukamas ja tuijotan ennemmin Netflixiä." Hän räpäytti silmiään. Alexandria. Olipas se... Jopa ehkä mahtipontinen nimi.
"Minua taas saa mielellään kutsua Millieksi."

”Minun lukutyylini ei ole aivan se, mihin kannattaa pyrkiä”, Lexa naurahti ajatellen kaikkia kirjojen marginaaleja, jotka oli täyttänyt omilla huomioillaan kirjaa lukiessa.
”Tapanani on kirjoittaa ylös kaikki, mitä kirja tuo mieleeni samalla kun luen sitä. Harvard on maksanut minulle monta kirjaa”, hän hymähti huvittuneena päätään pudistaen. Yliopistosta jäänyt tapa oli osoittautunut mahdottomaksi karistaa, joten hän oli vain alistunut kohtaloonsa ja ostanut kirjat itselleen. Eihän hän voisi hyvällä omatunnolla tuhota julkisen kirjaston tai ystäviensä lainaamia teoksia mietinnöillään.
”Millie”, Lexa kokeili lempinimeä ja hymyili pehmeästi naiselle. ”Kaunis nimi.” Nimi joka soljui helposti kieleltä.

"Ylipäätään lukeminen. Se voisi olla rauhoittavaa työni ohella." Toisin kuin ne netflix-sarjat joita hän ahmi, saadakseen tekosyyn jäädä alakertaan sohvalle kun Eugene meni jo nukkumaan. Tulla sännkyyn vasta kun mies varmasti nukkui.
"Kuulen sitä nykyään liian harvoin." Melkein kaikille elämässään hän oli Emily. Tuleva rouva Forster Hyi.
"Saanko kysyä miksi halusin Englantiin?"

”Lukeminen on rauhoittavaa”, Lexa myönsi, vaikka hänen kohdallaan se oli myös varsin ajatuksia selkeyttävää. Siinä, että työskenteli kirjan hahmon ongelmien parissa sivun marginaaleista toisiin, oli jotakin kovin terapeuttista. Hän painoi tiedon mieleensä. Ei se maksaisi hänelle mitään, että hän käyttäisi naisesta lempinimeä, jota tuo oli toivonut käytettäväksi.
”Totta kai, kysy vain mitä tahdot. Minut irtisanottiin, kun firmalla meni heikommin. Ajattelin tulla vain jouluksi tänne, tervehtimään lapsuudenystävääni Jodieta, joka muutti tänne miehensä perässä jo vuosia sitten. Mutta Yhdysvalloissa ei varsinaisesti ole mitään, minkä vuoksi palata, joten etsin töitä täältä ja harkitsen yliopistoon palaamista. Jos vaikka vihdoin onnistuisin opiskelemaan jotakin, joka auttaisi työelämässäkin. Harvard Law ei varsinaisesti opettanut, mitä tehdä jos laki ei ole oma juttusi.” Miss Ivy League, valittamassa maailman nimekkäimmän yliopiston lakikoulusta. Voisiko hän enää kuulostaa yhtään etuoikeutetummalta jenkkikliseeltä?
”Sitä paitsi, teillä englantilaisilla on suloinen aksentti. Se on jo oikein hyvä syy tulla käymään”, hän naurahti hiljaa.

Emily kuunteli, painoi asioita mieleensä.
"Olet opiskellut Harvardissa? Voi luoja." Emily naurahti ja pudisteli päätään. Hänen täydennystutkintomainen FdSc paperinsa tuntui naurettavalta, vaikka se oli saatu yhdesä maan johtavista alan oppilaitoksista. Silti.
"Suloinen? Taidat olla ensimmäinen amerikkalainen joka sanoo noin. Rosingsin juniorien kenttävalmentaja valittaa siitä edelleen ja on asunut täällä pidempään."

”Georgetownissa ja Harvardissa”, Lexa tunnusti pienen irvistyksen kera, jota huvittuneisuus pehmensi. Hän oli todellakin siirtynyt huippuyliopistosta toiseen kandin ja maisterin välillä. Hänen pitkä, jopa mahtipontiseksi luonnehdittu etunimensä oli sentään sopinut molempien yliopistojen oppilasmassan sekaan hyvin. Suurin osa oli olettanut hänen tulevan erittäin rikkaasta, vaikutusvaltaisesta perheestä Los Angelesista. Hän ei ollut koskaan vaivautunut korjaamaan väärinymmärrystä.
”Suloinen”, hän vahvisti nyökäten. Ei siitä ollut epäilystäkään. ”Saatte kaiken kuulostamaan niin elegantilta tai vaihtoehtoisesti täysin käsittämättömältä mongerrukselta. Ja slanginne on kerrassaan hilpeää”, hän naurahti. Hän oli ollut varsin kummissaan ensimmäisinä päivinä, kun oli kuunnellut ympäröivän maailman huutelua toisilleen. Miten nerokkaita loukkauksia täällä sateen keskellä ihmiset olivatkaan keksineet!

"Voi luoja. En käsitä miten joku voi olla noin fiksu." Se tuntui käsittämättömältä, kun koulu oli ollut Emilylle jotakin mistä vain selvitä kunnialla. Ei muuta.
"Harmi ettei minulla ole paksumpaa aksenttia. Melko kesy." Nainen naurahti, ottaen kulauksen viiniä. Peläten sitä hetkeä kun Lexa kysyisi hänen elämästään enemmän.
"No se on."

”Tein vain paljon töitä. Ja kun sanon paljon, tarkoitan että olin kirjastossa aina jos en ollut luennoilla, ja kävin asuntolalla vain nukkumassa”, Lexa naurahti katse viinilasiin painuen. Poskia poltteli. Emily piti häntä fiksuna? Huonomminkin olisi voinut olla. Talon valkoviini oli oikein tasapainoinen ja raikas viini, jota oli ilo siemailla keskustelun lomassa.
”Aksenttisi on täydellinen. En joudu pyytämään sinua toistamaan mitään”, hän vastasi hymyillen. Äkkiähän aksenttiin tottuisi, olisi se miten vaikea tahansa, mutta näin oli oikein hyvä. Hän sai nauttia suloisesta brittiaksentista joutumatta työskentelemään sen ymmärtämiseksi.
”Sainko tyydytettyä uteliaisuutesi, vai vieläkö tahdot tietää minusta enemmän?”

Emily pyöräytti viiniä lasissa.
"Tuo kuulostaa jo tutummalta. Päivät valmennuksia, urheilua ja kotiin nukkumaan." Nainen naurahti pehmeästi. Sitä aikaa kun hän oli aloitellut ja ratsastanut Ladyn nuoria hevosia, omia kilpahevosiaan, kuntoillut kaiken ohessa.
"Se on hyvä. Ja ehkä minä olen kysellyt hetkeksi tarpeeksi."

”Ajattelin, että sinulla saattaisi olla ajatus siitä, millaista se on”, hän naurahti. Kilpaurheilijoiden elämä oli varmasti vielä aikataulutetumpaa kuin mitä hänen opiskelunsa olivat olleet. Ja silti hän oli aina löytänyt jostakin aikaa niille muutamalle ihmiselle, joihin oli opintojen lomassa tutustunut.
”Haluaisitko sinä puolestasi kertoa hieman enemmän itsestäsi? Mitä katsot Netflixistä?” Lexa kysyi uteliaana. Hän tuskin tietäisi yhtäkään sarjaa tai elokuvaa kuin mainosten pohjalta, mutta hän voisi selvittää niistä enemmän. Tai sitten vain nauttia siitä, kun Emily puhui itsestään. Nainen puhumassa hevosista lounaan merkeissä oli edelleen yksi hänen suosikkihetkistään Englannissa.

"Mitä katson?" Ei kai se voinut Lexaa kiinnostaa? Mutta mitäpä hän tiesi tapailusta. Hän oli tavannut Eugenen teiniä koulussa ja jäänyt siihen.
"Frendejä, Modern Familya. Stranger Things on yksi uusi suosikkini. Jurassic Park on mahtavaa viihdettä."

Tietenkin se kiinnosti. Se oli jotakin, mitä Emily teki, mistä Emily nautti. Tietenkin häntä kiinnosti moiset. Se oli myös helpoin kysymys, josta lähteä liikkeelle.
”Olen yllättynyt, että voin jopa sanoa nähneeni noista osan”, hän naurahti. Hän ei ollut kasvanut television parissa, mutta Frendit olivat etäisesti tuttu sarja.
”En tosin olisi arvannut sinua dinosaurusten ystäväksi.”

"Noh? Sinä et tosiaan katsoa paljon telkkaria." Nainen nauroi hellästi ja otti uuden kulauksen viiniä. Ihan liikaa jo. Silti hän ei halunnut lopettaa. Emily leikki tulella.
"Noh, kuka ei pitäisi?"

”En niin”, hän vastasi naurahtaen. ”Muut hankkivat ensimmäisenä television opiskelija-asuntoihinsa, minä kirjahyllyn. Se kertonee riittämiin.” Hän ei ollut eläessään ostanut yhtäkään televisiota. Sen vähän mitä hän tahtoi ruudulta nähdä, eli lähinnä uutisia ja dokumentteja, hän katsoi läppäriltään.
”Totta kai sekin”, Lexa myhäili. Dinosaurukset tuntuivat aina vetoavan jokaiseen. Hän hymyili naiselle koettaen pitää ajatuksensa ruodussa, vaikka katse pyrkikin karkaamaan sinisistä silmistä huulille. Eipä sillä, että Emilyn suuret, säihkyvän siniset silmät olisivat olleet paljon turvallisempi kohde katseelle.
”Kerro jotakin, mitä olet aina halunnut tehdä mutta mahdollisuutta ei ole vielä tarjoutunut”, hän ehdotti. Emily oli julistautunut adrenaliininarkkariksi jo aiemmin. Kenties laskuvarjohyppy? Lentokoneen lentäminen? Varjoliito? Sukeltaminen? Eivätkö ne olleet asioita, joista ihmiset unelmoivat mutta harvoin pääsivät toteuttamaan?

"Olen pitänyt dinosauruksista pikkutytöstä. Minusta ei taida olla lapsuuskuvaa jossa minulla ei olisi dinosauruskuosia päälläni." Emily myönsi nauraen. Hän oli rakastanut dinosauruksia aivan liikaa koulutaipaleensa alkuvuosina j kuvat olivat sen mukaisia. Olivat ne kyllä suloisia, edelleen.
Hän oli aloittamassa järkevää vastausta siitä, miten ei ollut koskaan päässyt sukeltamaan, katsomaan norsuja (eikä pääsisikaan epäeettisyyden vuoksi) tai vuorikiipeilemään-
"Ollut rakastunut." Siis ei nyt ihan sitä mitä piti sanoa.
"Siis! En ole koskaan käynyt sukeltamassa riutalla tai vuorikiipeilemässä.".

Se kuulosti niin suloiselta. Emily pienenä dinosaurusteemaisten lelujen ja vaatteiden keskellä. Hän ei voinut olla hymyilemättä mielikuvalle. Emilyssä oli paljon muutakin suloista kuin vain aksentti.
Ja paljon yllätyksiä. Hän räpäytti yllättyneenä silmiään muutamaan kertaan, mutta päätti antaa asian jäädä, ainakin hetkeksi. Emily oli itse kiirehtinyt korjaamaan itseään, joten todennäköisesti nainen ei kaivannut utelua ensimmäisestä möläytyksestään. Hän jos kuka tiesi, miltä tuntui kun aivot ja kieli eivät tehneet yhteistyötä.
”Molemmat kuulostavat kerrassaan mielenkiintoisilta. Riutta on varmasti uskomattoman kaunis”, hän pohti. Se olisi jotain, mitä hän ei koskaan kokisi, mutta ei se estäisi arvostamasta kauneutta, jota maailman meriin kätkeytyi. ”Enkä voi sanoa yllättyneeni, että vuorikiipeily kiinnostaisi sinua. Eikö se ole jokaisen urheilijan unelma?” Lexa naurahti hiljaa. Hänenkin.
”Ajattelin joskus nuorempana, että kiipeän Mount Everestille. Nykyään olen laskenut tavoitteita muutamalla kilometrillä alemmas.” Jos edes jonkin vuoren huipulle ennen kuolemaa.

"Haluaisin todella tehdä sen, mutta ei löydy oikein aikaa. Ehkä vieilä joskus pidän kunnon loman ja käyn vaikka Australiassa tai jossain." Emily virnisti hieman. Ehkä joskus. Jonakin päivänä.
"Sinä et taida asettaa matalia tavoitteita?"

”Etköhän sinä saa sen järjestymään”, nainen naurahti pehmeästi. Australia olisi varmasti hieno lomakohde, erityisesti sukeltamisen näkökulmasta. Tai Bali, eivätkö kaikki aina lähteneet sinne sukeltamaan?
”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tarkoitat”, Lexa hymyili viattomasti. Hänen tavoitteensa eivät olleet niin korkealla! Nythän hän oli tarjoilijana, kun ei ollut onnistunut asettamaan itselleen tavoitetta.

"Eikö tosiaan? Harvard, Georgetown, Mount Everest?" Emily kohotti kulmiaan ja hymyili leikkisästi. Lexan punatut huulet veivät väkisinkin huomiota. Luoja että hän saattoi olla rakkaudenkipeä. Tosin, kahdeksan vuotta hän oli kaivannut muualle, saamatta sellaista huomiota kun kaipasi.
"Minusta sinä asetat ne himpun verran korkealle."

Lexa nauroi.
”Hyvä on, ymmärrän pointtisi”, hän taipui hymy yhä huulillaan. Ehkä hän asetti tavoitteensa hieman korkeammalle kuin valtaosa väestöstä. Hän ei tosin uskonut hetkeäkään etteikö kilpailemisella itsensä elättävä nainen tietäisi itsensä haastamisen riemua, mutta se ajatus katkesi puhelimen värinään.
”Anteeksi, minun on pakko vastata tähän”, hän irvisti pahoitellen ja kaivoi puhelimen kirjekuorilaukusta. ”Hei Jodie. Ei, kaikki on hyvin. Loistavasti. Jodie, minulla ei ole kissaa. Hyvä. Hienoa. Hei.” Hän pudisti päätään pieni puna poskille kohoten, kun sulloi puhelimen takaisin laukkuunsa.
”Olen pahoillani tästä. Jodie ottaa kaiken liian vakavasti. Hän on nyt sitä mieltä, että olen hänen vastuullaan siihen saakka, että opin suunnistamaan täällä ilman karttasovelluksia. Eikä hän usko, että osaisin lähteä, jos en viihtyisi seurassasi”, Lexa pudisti päätään. Perinteinen pakopuhelu, siis.
”Mutta kuten sanoin, olen pahoillani. Vannon etten koske enää puhelimeeni. Mihin jäimmekään? Aivan, tavoitteisiin. Sinullahan ei varmasti ole yhtäkään korkealle asetettua rimaa?”

Punapää naurahti päätään pudistellen. Huulet mutristuivat kevyesti kun Lexa vastasi puheluunsa. Emily otti kulauksen viiniä, katsellen ympärilleen. Selitys sai hänet nauramaan hyväntuulisesti.
"Voi ei. Mutta eikö huolehtiminen ole suloista?" Emily puolusti ystävää naurua äänessään. Hän pyöräytti niitä valtavia sinisiä silmiään viattomana.
"Kolmannet olympialaiseni ovat seuraava iso tavoite. Mutta kuka urheilija ei tavoittelisi sitä?"

"Silloin tällöin", hän myöntyi pieni hymy huulillaan. Hän rakasti Jodieta, silloinkin kun nainen heittäytyi totaalisesti äitimoodiin ja huolehti hänestä kuten neljästä lapsesta kotonaan.
"Ja sinä kehtaat nauraa minulle korkeista tavoitteista!" Lexa naurahti tönäisten pöydän alla kevyesti jalallaan Emilyn pohjetta. "Kolmannet olympialaiset. Vau."

Emily siirsi jalkojaan ja nauroi ääni helisten.
"Kolmannet, alle 32-vuotiaana." Emily myönsi hymyillen.
"Kunhan minulla vain on sopiva hevonen." Tico ei välttämättä jaksaisi enää.
"Ei se ole niin ihmeellistä.”

Eipä tietenkään, eihän siinä ollut mitään ihmeellistä. Pikkujuttu vain. Yhdet olympialaiset, mitäpä niistä murehtimaan. Tai edes mainitsemaan.
"Olet vieläkin vaatimattomampi kuin luulin. Monet unelmoivat koko elämänsä siitä, että pääsisivät edustamaan maataan edes kerran, ja sinä olet tehnyt sen jo kahdesti", hän pudisti päätään huvittuneena. "Se on todellakin ihmeellistä."

"Minä tiedän ja et tiedäkään miten olin haljeta kuusi vuotta sitten. Mutta kun sanot sen noin, se kuulostaa niin kovin suurelta." Emily selitti hymyillen pehmeästi.

"Se on suurta!" Lexa naurahti. "Onneksi olet osannut iloita siitä edes aikanaan kunnolla." Hän ei koskaan unohtaisi tunnetta, kun oli aukaissut Georgetownin lähettämän kirjekuoren ja lukenut ensimmäiset sanat hyväksymiskirjeestä kandiohjelmaan.
"Voit todellakin leveillä tällä vuosia."

"Iloitsin ja teen niin edelleen." Emily myönsi hymyillen.
"Oli valtava kunnia päästä ensimmäisen kerran edustamaan kotimaata sellaisissa arvokisoiss alle 25-vuotiaana ja naisena."

"Voin vain kuvitella", nainen hymyili lämpimästi. Emily oli saavuttanut paljon jo niin nuorena. Hän saattoi vain kuvitella, miten monta tuhatta tuntia töitä se oli vaatinut.
"Näyttää siltä, että jään kovin sinun varjoosi, ja tiedätkö mitä? Se ei haittaa minua lainkaan. Ansaitset hieman valokeilaa itseesi", Lexa naurahti.

Emily nojautui kevyesti eteenpäin, vieno hymy huulillaan.
"Eijp." Hienoa, Bex oli muistuttanut häntä lapsekkaasta tavasta poksautella p:tä.
"Et tosiaan jää."

Bex olisi ylpeä itsestään, kun kuulisi Emilynkin liittyneen kerhoon. Lexa naurahti.
"Jos niin väität", hän taipui naurua yhä äänessään ja leveä hymy punatuilla huulillaan. "Mitä muuta sinä teet vapaa-ajallasi? Silloin harvoin, kun sinulla vapaa-aikaa on."

Emily mietti hetken.
Ahmin itseni tainnoksiin sohvalla itkien tai nukun kellon ympäri? Eivät olisi hyviä vastauksia.
"Katson niitä sarjoja, nautin rauhasta. Tapaan ystäviä. Normaaleja asioita."

Hetken mietintätauko tarjosi hyvän hetken siemaista viiniä ilman, että hän saisi pelätä sen kaatamista tai viiniin tukehtumista, jos Emilyn vastaus päätyisi naurattamaan. Sehän vasta olisikin hienoa. Vetää viiniä henkeen. Kuulostaisi erittäin häneltä.
"Kuulostaa hurmaavalta", hän vastasi pienen hymyn kera. "Rauhasta kannattaakin nauttia silloin kun sitä on." Hänen ympärillään sitä ei nyt tuntunut olevan, muuta kuin makuuhuoneessa, josta lapset pysyivät poissa. Hän oli tottunut asumaan yksin tai toisen aikuisen seurassa - mutta ei koskaan suurperheen keskellä.

"Nautin siitä rauhasta ja kiireettömyydestä." Kun hän sai olla ihan yksin. Vain silloin.
"en toki laita pahakseni iltoja kun mielettömän kaunis ja fiksu nainen lähtee kanssani niitä ulos. Voisin sanoa ettei niitä satu juuri koskaan." Oikeasti koskaan.

"Se on varmasti mielekästä vastapainoa tallielämän kiireelle." Hänestä ainakin tuntui, että kaikki tallilla liikkuivat paikasta toiseen tarkan päämäärän kera eivätkä pysähdelleet matkalla syystä tai toisesta. Hän punastui jälleen Emilyn sanojen myötä.
"Ilo on täysin minun puolellani", hän vakuutti pieni hymy huulillaan. "En voi väittää huippu-urheilijan koskaan ennen lähteneen kanssani lasilliselle." Lexa hipaisi vasenta korvantaustaansa. Vanhoista tavoista oli vaikea oppia eroon.
"Tai edes englantilaisen", hän lisäsi naurahtaen ja hipaisi nilkallaan Emilyn jalkaa.

"Se on." Vaikka jo uudenkin tallin tutuksi muuttunut pulssi tuntui ihanan rentouttavalta. Hän nauroi kevyesti ja pudisteli päätään huvittuneena. Jalkoja hän ei siirtänyt pois hipaisun alta. Olisi ehkä pitänyt, sillä hän oli sulaa sen hipaisun alle ja itkeä onnesta.
"Milloin tahansa sinun kanssasi. Olet miellyttävää seuraa." Emily. Nyt sitten.

Lexa hymyili siitä huolimatta, että poskien puna syveni. Tämäkin oli jälleen yksi niistä hetkistä, kun hän toivoi, ettei punastuisi niin herkästi. Välillä täysin vailla syytä. Nyt syy oli Emilyssä, eikä hän jaksanut välittää poskien punoituksesta. Eipähän tarvinnut käyttää poskipunaa. Sydän hypähti ilahtuneena.
"Se on ilo kuulla. Olisi ikävää, jos tämä jäisi vain yhdeksi lasilliseksi", hän hymyili pehmeästi. Hän olisi ehdottomasti soittanut Emilylle illan jälkeen ja koettanut sopia uuden tapaamisen. Oli ilo tietää, ettei hän ollut ainoa, joka ajatteli niin.

Emily olisi halunnut kurottautua pöydän yli ja hipaista punastunutta poskea, mutta se ei tuntunut oikein sopivalta. Mitä väliä oliko se? Ratsastajan siron lihaksikas käsivarsi kurottautui pöydän yli ja Emily hipaisi Lexan poskea.
"Olet mielenkiintoisin tapaamani ihminen vuosiin."

Lexa seurasi lähestyvää kättä uskaltamatta räpäyttääkään silmiään. Ilma pakeni keuhkoista värähtävän hengityksen myötä, kun häkeltynyt hymy levisi huulille.
"Samat sanat", nainen vastasi nielaisten pehmeästi. "En muista hetkeen tunteneeni näin." Hän punasteli paljon, mutta Emily sai hänet kertakaikkisen häkeltyneeksi jatkuvasti. Se oli uutta. Tai hyvin vanhaa, riippuen miltä kannalta asiaa katsoi.

Se ei ollut edes vale. Kahdeksaan vuoteen Lexa oli ainoa joka oli saanut Emilyn tekemään jotakin. Ei vain huokailemaan itsekseen kauempaa. Hän veti hieman häveliäänä käden takaisin itselleen.
"Et saanut edes lasillista loppuun ja minä lääpin." Hän naurahti.

Lexa kurotti naisen käden perään tarkoituksenaan tarttua siihen hellästi ennen kuin Emily ehtisi vetää kätensä kokonaan itselleen.
”En yleensä juo lasillista enempää muutenkaan”, hän vastasi naurua äänessään ja hymy silmiin asti ylettyen.

Liike jäi kesken ja käsi sai jäädä Lexan hellään otteeseen. Kynnet eivät olleet huolletut, ainoa mikä ulkonäössä ehkä nyt kieli Emilyn työn laadusta. Hän sipaisi peukalollaan Lexan kättä.
"Sitä suuremmalla syyllä ehkä." Emily myönsi silmät tuikahtaen. Pienikin kosketus, joka ei saanut pahoinvointia ja ahdistusta vellomaan sisällä, tuntui luksukselta.

Lexa oli varsin tyytyväinen, kun saattoi pidellä Emilyn kättä varoen omassaan. Kosketus yhtä aikaisesti rauhoitti ja kiihdytti sydämen lepattavaa sykettä.
”En käyttänyt yliopistoelämääni rajojeni selvittelyyn alkoholin suhteen, enkä aio aloittaa sitä nyt”, hän selitti sipaisten peukalollaan naisen kämmenselkää. Oli niin paljon asioita, joista hän olisi tahtonut kuulla lisää, mitä Emilyyn tuli, mutta kysymysten keksiminen oli vaikeaa, kun siniset silmät olivat niin lähellä.
”Kerro minulle jotakin, mistä pidät”, hän vetosi pehmeänä. Hän kuuntelisi Emilyä niin mielellään.

Sillä oli sama vaikutus molempiin. Emily tuntui vaipuneen kuplaan jossa hän oli kaksin lexan kanssa, ei ketään muuta maailmassa. Samaan aikaan hän halusi siirtyä viereen istumaan, mutta se mitä tapahtuisi sen jälkeen, ei sopinut loungen pehmeälle sohvalle. Ja toisaalta se rauhoitti ahdistunutta mieltä.
"Olet siis viisas. En voi minäkään sanoa juovani usein kolmea enempää." Nainen puri pehmeästi huulensa sisäpintaa.
"Syksysta, lämpimän punaisista sävyistä, villasukista ja villapaidoista. Rakasten stereotyyppisesti teetä, en valehtele kun sanon että minulla on kotona kaapillinen laatuja, viisi erilaista pannua ja ties mitä."

Viisas tai varovainen, kummin tahansa. Hän oli nähnyt, mihin liiallinen alkoholinkäyttö johti eikä kaivannut itse siihen junaan. Lexa kuunteli tarkkaavaisena, huomio täysin Emilyyn keskittyneenä. Hän ei olisi voinut kääntää katsettaan pois, vaikka olisi yrittänyt. Emily puhumassa asioista joista piti, oli lumoavaa.
"Teetä?" Hän hymyili leveästi. "Minäkin rakastan teetä, ja tarkoitan oikeaa teetä, en sitä amerikkalaisten vetistä litkua, jota he kutsuvat teeksi", Lexa naurahti pehmeästi. "Täytin ensitöikseni Jodien keittiön kaappeja irtoteellä. Kun tarjoilee lähinnä kahvia kaikki päivät, on ihana tulla kotiin ja hauduttaa kunnollista teetä."

Emily naurahti Lexan kuvailulle amerikkalaisten teestä.
"Voi ei. Minulla on sama vika, kaappi täynnä kaikkea. Kun joskus vuosia sitten ehdin pitämään lyhyen loman, ostin Turkista turkkilaista teetä ja teesetin. En vain ole raaskinut käyttää sitä, se on niin kaunis setti. Siellä se on vitriinissä." Nainen myönsi huvittuneena. Hän luovutti, työnsi lasinsna toiselle puolelle pöytää ja siirtyi istumaan Lexan viereen. Hän oli mennyt sänkyyn kahden muun miehen kanssa, hän ei voisi enää tehdä mitään mikä loukkaisi enemmän Eugenea.
Lexaa hän sen sijaan oli loukannut jo niin, ettei tiennyt miten ikinä kertoisi totuutta.
"Ja minulla on ihan valtavan vaativa makeanhammas."

"Sinun on otettava se setti käyttöön, ei se vitriinissä palvele tarkoitustaan", Lexa naurahti. Tietenkin Emilyn olisi käytettävä hienoa teesettiään, kun oli sellaisen hankkinut. Pitää teekestejä itselleen. Ajatukset katkesivat sillä sekunilla, kun hän tajusi Emilyn siirtyneen vierelleen. Mitä hän olikaan ollut sanomassa?
"Liikut niin paljon, että ei kai se ole ihmekään, jos makea maistuu", nainen naurahti pehmeästi, edelleen varsin häkeltyneenä siitä, että Emily oli niin lähellä. Hänen ei tarvinnut kuin siirtää hieman jalkaansa, ja saattoi painaa kangashousunsa koko reiden mitalta vasten Emilyn jalkaa.
"Minä syön suklaata, mutta muuten herkutteluni taitaa rajoittua leipomiseen." Tosin leipominenkin oli vähentynyt, kun ei ollut ketään, kenelle leipoa. Jodien talon pikkuväki tosin varmasti arvostaisi, jos hän innostuisi sokerin ja jauhojen kanssa keittiössä.

Emily katseli Lexan kasvoja lähietäisyydeltä, hymyillen onnellisena. Sille oli hankala löytää sanoja miten hyvältä hänestä tuntui juuri nyt. Hän nojautui hyvien käytöstapojen rajoissa hieman lähemmäs kun tunsi reiden osittain läpikuultavan sukan peittämää reittä vasten.
"Minun pitää myöntää etten ole koskaan opetellut leipomaan. Eikä minua oikein kannustettukaan sen jälkeen kun olin sytyttää tulipalon keksien kanssa murrosikäisenä."

Hänen oli vaikea keskittyä keskusteluun. Ei, ei vaikea. Mahdoton. Niin paljon kurinalaisuutta ja rautaista keskittymiskykyä kuin yliopisto olikin hänelle opettanut, mikään ei ollut valmistanut häntä tähän. Ei, kun keho janosi läheisyyttä eivätkä aivotkaan varsinaisesti protestoineet. Emily oli kaunis, mielenkiintoinen, lumoava nainen. Mitä syitä hänellä muka olisi nousta pöydän äärestä ja juosta pois?
"Voi ei", hän nauroi myötätuntoisena. "Sitä sattuu kaikille. Minun instagramini rakentui sen varaan, että opiskelijat olivat toivottomia keittiössä." Vitsinä alkanut hashtag oli yllättäen tuonut seuraajia kuin sieniä sateella.
"Minä vain viihdyn keittiössä. Siinä on helppo rentoutua, kun seuraa reseptin ohjeita tai antaa vaan tunteen viedä, ja katsoo sitten myöhemmin, mitä siitä oikein tuli."

Emily vilkaisi häveliäästi lattiaa ja sitten vienosti hymyillen Lexaa tummien, pitkien ripsiensä alta.
"... Ne olivat pakastetaikinasta." Hänellä oli kirjaimellisesti ollut yksi työ ja se oli päättynyt leimuavaan uunipeltiin.

Hyvä on, se ansaitsi kunnollisen, ilahtuneen ja aavistuksen epäuskoisen naurun. Pakastetaikinasta tehdyt keksit olivat melkein sama asia kuin ostaisi vaan valmiita keksejä kaupasta ja lämmittäisi niitä mikrossa.
"Sinua ei siis voi selkeästi jättää vahtimaan uunia, kun unohdut tekemään jotakin muuta", hän pudisti päätään leveä hymy huulillaan. Voi Emily.

Nainen pudisteli päätään, nauraen itsekin. Ei tosiaan.
"Ei, ei voi. Osaan kyllä laittaa ruokaa, mutta jotenkin mikä tahansa leipominen on potentiaalinen mahdollisuus polttaa talo." Sinisten silmien katse tuntui jumiutuvan Lexan huulien paikkeille. Aikuinen nainen, kerää itsesi.

"No, ei kaikessa voi olla hyvä. Sinulla on muita lahjoja", hän naurahti. Lexa tiedosti alemmas valuneen katseen ja nielaisi pehmeästi. Emily oli siirtynyt hänen viereensä. Tarkoittiko se, että nyt oli hänen vuoronsa tehdä seuraava aloite? Vai odottaa ja katsoa, mitä Emily tekisi? Hän oli aina kallistunut enemmän odottamisen puoleen, edennyt hitaasti ja rauhallisesti ja joskus hitaudella, joka muistutti enemmän jääkauden etenemistä. Mihin se oli johtanut? Siihen, että hän oli jälleen ensimmäistä kertaa ulkona jonkun kanssa. Emilyn kanssa. Ehkä oli aika muuttaa vanhoja tapoja, sekoittaa hieman korttipakkaa, yllättää itsensäkin. Hän ehtisi pahoitella myöhemminkin, tai panikoida, tai kyseenalaistaa kaikki päätöksensä ja ajatella asiaa liikaakin. Hän oli aina ollut taitava siinäkin.
"Ja tärkeämpi taitohan ruoanlaitto on kuin leipominen", nainen lisäsi kääntyen aavistuksen verran enemmän Emilyn puoleen. Hän vilkaisi naisen kauniita kasvoja, sinisiä silmiä ja täyteläisiä huulia. Hitot. Joskus oli otettava riskejä, eikö? Lexa nojautui rauhallisesti Emilyn omaan tilaan tarkoituksenaan vain hipaista huulillaan Emilyn huulia, joita oli vilkuillut illan mittaan.

"Niin, todellakin." Nainen nauroi vasta kun tajusi miltä hänen sanansa kuulostivat. Luoja. Punapää laski viinilasin pöydälle. Hän ei ehkä tarvitsisi lisää. Emily oli tavallaan toivonut että Lexa tekisi parempia päätöksiä kuin hän. Hänen onnekseen he olivat edes julkisella paikalla.
"On, sillä pysyy hengissä." Ja siinä ne paremmat päätökset menivät. Luojalle kiitos julkisesta paikasta (ei nyt ajateltu sitä että yksityisyyttä oli tarjolla kaksi kerrosta ylempänä). Hegitys salpaantui täysin huulten kevyestä kosketuksesta. Löikö sydän vielä? Emilyn oli nostettava kätensä tarkistamaan. Oli se siellä, täysin villiintyneenä. Huulille kohosi hyvin hämmentynyt, kevyt hymy ja puna hiipi poskille.
"Sinun onnesi että muistan miten hengittää." Ainakin nyt hän muisti.

Hän muisti samantien, miksi yleensä säästi suukon hyvin sujuneen illan päätteeksi. Miten hän kykenisi enää mihinkään, kun sydän hakkasi kuin juoksukilpailun päätteeksi ja aivot takertuivat vain muistikuvaan siitä, miltä huulten kosketus oli tuntunut. Lexa nojautui hitaasti kauemmas, jotta saattoi katsoa Emilyn kasvoja ja vastata häkeltyneellä, hellällä hymyllä.
"Olisi sääli, jos et muistaisi", hän vastasi hiljaa, koettaen jäsennellä ajatuksiaan. Miten hankala niistä olikaan saada otetta. "En luota ensiaputaitoihini aivan niin paljoa, että voisit lopettaa hengittämisen." Hän sipaisi peukalollaan naisen poskea, jolle hiipinyt puna sai ruskeiden silmien katseen sulamaan.

Sanat naurattivat ja helpottivat hengitysrytmin pitämisessä. Ajatukset karkasivat käsistä kuin olisi yrittänyt pidellä käsissään kymmentä orivarsaa, joilla kaikilla oli kiire eri suuntiin.
"Minulla on kyllä henkivakuutus, mutta minusta tuntuu ettei siitäkään olisi iloa jos kuolisin siksi että vain unohdna hengittää. Poskipunalla kevyesti korostettu poski painui kättä vasten. Voi hyvä luoja, hän suli kosketuksen alla mytyksi tai ainakin olisi halunnut tehdä niin.
"Meidän tosin pitäisi ehkä käyttäytyä. Heittävät vielä pois siveettömästä käytöksestä." Emily naurahti ääni kaipauksesta käheänä. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin hyväksi ja vapaaksi.

Lexa hymyili toispuolisesti naiselle. Hän ei antanut ajatustensa jäädä askartelemaan henkivakuutuksen pariin. Se ei ollut ajatusketju, jota hän halusi seurata.
"Se olisi sääli", nainen naurahti hiljaa. "Vastahan sain tietää, että täältä edes löytyy näin mukava paikka. Olisi ikävää joutua mustalle listalle heti kättelyssä." Koska sehän suurin ongelma olisi eikä suinkaan se, että ilta katkeaisi siihen, ja Emily lähtisi kotiin, eikä hän tietäisi, koska seuraavan kerran näkisi naista.
"Mikä on lempipaikkasi maailmassa?" Hän kysyi vetäen kätensä pois naisen poskelta, mutta ei aikonut siirtyä kauemmas istumaan. He voisivat hyvin jatkaa keskustelua vierekkäin. Hän saisi seurata säihkyvän sinisten silmien tuiketta lähietäisyydeltä.

Emily hymähti.
"Niin, mieti sitä. Mutta olisit jonkun paikan mustalla listalla." Se vain kuulosti asialta jota lexa ei olisi vielä eläessään kokeillut.
"Lempipaikkani? Satula." Satulassa Emily oli aina kotonaan, sieltä käsin hän saattoi karistaa mitkä tahansa murheet harteiltaan.
"Elämäni parhaat hetket olet istunut satulassa, joten siksi. Siellä on kotoisaa, tiedän mitä teen ja voin milloin tahansa karistaa minkä tahansa murheen kauas pois." Hän ei edes tajunnut noajutuvansa vähän lähemmäs. Emily tuoksui vienosti raskaahkolta hajuvedeltä. Tuoksu oli selvästi enemmän treffeille kuin vaikkapa töihin.

"Olen melko varma, että entisistä kotikaupungeistani löytyy muutamakin paikka, joka ei mielellään ottaisi minua enää vastaan", hän naurahti silmät tuikkien. Ei tosin hänen takiaan, vaan suurin osa kielloista oli yleisiä, ja hän nyt vain oli sattunut olemaan osa porukkaa, jonka niskaan moinen oli langetettu.
"Ei kai pitäisi yllättyä. Se varmasti tekee sinusta niin menestyneen ratsastajan", Lexa pohti lämmöllä. Kun rakasti sitä mitä teki, oli aina monta askelta niitä edellä, jotka vain tekivät työtään. Emilyn hajuvesi ei auttanut lainkaan ajatuksia pysymään oikeilla raiteilla. Jep. Tämän takia hän oli vuosikausia noudattanut samaa kaavaa. Suukko vasta treffien päätteeksi.
"Onko yksi hevosistasi ylitse muiden, vai päteekö niihin sama sääntö kuin lapsiin, ettei suosikkeja saa valita?"

"Oh? Haluan joskus kuulla noita tarinoita." Emily naurahti, hipaisten sormillaan Lexan jakun peittämää olkapäätä. Teki niin kovasti mieli koskea, pyyhkiä pois se hellyydenkipeys jota oli työnnetti piiloon ja vaimennettu vuosia.
"Tico. Ja uusin tulokkaani, Copper vaikuttaa myös vahvalta ehdokkaalta."

Lexa naurahti päätään pudistaen.
"Epäilen, että ne tarinat tuottavat vain pettymyksen sinulle." Niissä ei ollut mitään villiä tai hauskaa hänen osaltaan. Hänen ystäväpiirissään sen sijaan, no, sanotaanko se vaikka niin, että paljon töitä tutkintonsa eteen tekevät opiskelijat tuppasivat myös juhlimaan rankalla kädellä silloin, kun antoivat itselleen moisen vapauden.
"Sehän oli nopea vastaus", hän virnisti. Selkeästi hevosista sai valita suosikkinsa. Hän hymyili silmät tuikkien naiselle, joka oli niin lähellä. Hän olisi niin mielellään kietonut Emilyn halaukseensa, vetänyt aivan lähelle ja hengittänyt syvään hajuveden tuoksua, joka tuntui nyt lähinnä ilkkuvan häntä.
"Oletko käynyt lomalla jossakin paikassa, joka salpasi hengen? Ajanut pienen englantilaiskylän läpi, joka jäi mieleen?" Täytyihän naisen muistella lämmöllä muitakin paikkoja kuin vain tallia ja hevosten kanssa koettuja hetkiä. Eikö?

"Olen ratsastanut Ticoa siitä asti kun se täytti kahdeksan. Tämä on kahdeksas vuotemme yhdessä." Ja nainen itse ainakin huomasi sen. Heillä oli ihana yhteistyö ja kyky lukea toisiaann.
"En lomalla, mutta kisoissa. Ehdin joskus katselemaan nähtävyyksiä, harvoin, mutta silloin oli aikaa kun hevosenni kuumeili esteosuuden jälkeen ja emme voineet lähteä kotimatkalle suunnitellusti. Kävin Normandiassa Omaha Beachilla."

Se kuulosti pitkältä ajalta, vaikka hän ei mitään ratsastuksesta tiennytkään. Kahdeksan vuotta oli kuitenkin pitkä aika ihan vain aikanakin.
"Siinä onkin historiaa kerrakseen", nainen räpäytti yllättyneenä silmiään. Emily ei vaikuttanut henkilöltä, joka viihtyi museoissa tai koulunpenkillä, mutta selkeästi historialliset paikat ainakin kiehtoivat naista.
"Se oli varmasti vaikuttava kokemus."

Emily naurahti pehmeästi ja veti hiuksia korvansa taakse.
"Se oli. Siksi pidin siitä. Ei mitään tarvetta tai pakkoa puhua, seesteistä hiljaisuutta ja kunnioitusta. Kaunis maisema, meren kohina ja tuoksu. Se oli mieleenpainuvan kaunista."

"Uskon", Lexa huokaisi. Emilyn puhetta oli aina ilo kuunnella, mutta eritoten silloin, kun nainen puhui asioista, joista piti - tai kokemuksista, jotka olivat jättäneet jälkensä. Emilyn silmien väri tuntui elävän tarinan tahdissa, tai kenties ne olivat vain suurista silmistä heijastuvat tunteet. Oli niin luvattoman helppo unohtua vain tuijottamaan, hukkumaan säihkyvän sinisten silmien katseeseen.
"Toiset paikat vain ovat lumoavia, joko historiansa tähden tai puhtaasti siitä syystä, että niissä vain on sitä jotakin, joka erottaa ne muusta maailmasta."

"Se oli sitä molemmista syistä." Emily nosti viinilasin huulilleen, koettaen jättää pohjalle vielä tipan, siinä onnistumatta. Hän ei voisi kyllä enää ottaa kolmatta. Huonoja päätöksiä oli tehty tarpeeksi.
"Mikä on sinulle sellainen paikka?"

Sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Historialliset paikat olivat aina henkeäsalpaavia, tavalla tai toisella. Lexa oli varma, että joutuisi miettimään vastaustaan kauan, mutta tuskin Emily oli saanut kysymyksensä päätökseen, kun hän jo näki edessään valkeat, mahtipontiset pylväät, kirkkaat valot ja tummat, umpipuiset kirjahyllyt.
"Harvardin lakikirjasto. Kun astuin ensimmäisen kerran sisään, en uskaltanut liikkua kymmeneen minuuttiin. Seisoin vain ja tuijotin. Vielä viimeisenäkin vuonna, aina kun astuin sisään kirjastoon, sama tunne pyyhki ylitseni", hän pudisti päätään huvittuneena. Vain hän voisi valita yliopistonsa kirjaston. Ei ihme, että Jodie nauroi hänelle.
"Mutta pidin myös Niagaran putouksista, kun kävin siellä yhtenä kesänä. En yleensä viihdy veden lähelläkään, mutta sillä kertaa epämukavuus unohtui."

Emily ei voinut olla nauramatta ja aivan tajuamattaan painoi otsansa Lexan olkapäätä vasten.
"Kirjasto?" Hän varmisti epäuskoista huvittuneisuutta äänessään.
"Olet niin ihana että en kestä."

Lexa tunsi, miten sydän hyppäsi jälleen seuraavalle vaihteelle. Emily oli niin lähellä, että jos hän vain hieman kääntäisi päätään, hän voisi hengittää syvään naisen hajuveden tuoksua. Suurella ponnistuksella hän pidättäytyi tekemästä juuri niin. Päässä pyöri aivan tarpeeksi jo valmiiksi.
"Älä naura", Lexa mumisi hiljaa, mutta nauru kupli hänenkin sisällään. "En ole ehtinyt matkustelemaan paljoa. Harvardin kirjasto on yhtä mahtipontinen kuin koko yliopisto itsessään, vähemmästäkin vaikuttuu."

"Hymyilen ääneen sitten." Emily tarjosi pehmeästi naurahtaen vaihtoehdoksi. Toisin kuin Lexa, hän ei ehtinyt hillitä itseään kun viini käski häntä painamaan huulet naisen kaulalle. Voi jumalauta nyt.

Lexa tunsi ilman pakenevan keuhkoistaan yhtenä syvänä, terävänä henkäisynä, kun tunsi huulet kaulallaan. Kosketus poltti ja sai kaipaamaan enemmän, mutta tämä ei... tämä ei kävisi päinsä. Ei täällä, ei nyt. Hän oli luvannut itselleen, että merkityksettömät suhteet olisivat takanapäin.
Ja he todella saisivat porttikiellon hotellin loungeen, jos jatkaisivat tällä tavalla.
"Millie, se musta lista", hän muistutti hiljaa. Hyvä kun hän sai sanoja huuliltaan, kun ajatukset säntäilivät sinne tänne. Kommunikaatio aivojen ja suun välillä tuntui tavallistakin heikommalta.

Emily puri pehmeästi huultaan. Niin. Se musta lista. Hän ei silti suoristautunut. Kaipaus oli kipeää, se tuntui fyysisenä tuskana. Hän tiesi jo nyt että itkisi itsensä uneen, kun palaisi yhteiseen kotiin, jonka ilmapiirissä viipyi Eugenen läsnnäolo, vaikka mies oli töissä.
"Kaksi kerrosta ylempänä kukaan ei tuomitse." Siinä vaiheessa Emily suoristautui ja peitti suunsa. Herran jumala.
"Anteeksi, en minä... luoja. En pyytänyt sinua ulos sen takia."

Emilyn hengitys kutitti iholla. Se kantoi mukanaan lupausta, johon sähköistynyt iho oli valmis vastaamaan. Hän sulki silmänsä ja pakotti itsensä hengittämään suunsa kautta, ettei Emilyn hajuvesi sumentaisi viimeistäkin järjenhippusta hänen mielestään. Tuskin hän ehti avata silmiään yllättyneenä niin suorasta avauksesta, kun Emily vetäytyi selkeästi järkyttyneenä.
"Hyvä", Lexa vastasi pieni pehmeä hymy huulille palaten ja kohotti kätensä työntääkseen muutaman punaisen hiuskiekuran Emilyn korvan taakse. Se tarjosi sopivan syyn kurkottaa naista kohti, joten tietenkin siihen oli tartuttava. "Olisit joutunut pettymään, jos se olisi ollut motivaationasi. Minä en... Sanotaanko se vaikka niin, että olen kovin perinteinen. Tahdon viedä sinut ensin kunnolla ulos kukkien kera. Elokuviin, keilaamaan, miksei vaikka tanssimaankin, mistä ikinä sitten pidätkään. Haluan oppia tuntemaan sinut."

Emily puri huultaan. Hyvä jumala. Nyt kyyneleet yrittivät tunkea sinisiin silmiin. Miten hän oli kuvitellut tämän auttavan mihinkään? Lexan sannat tarjosivat kauniina juuri kaikkea sitä mitä hän haluaisi, mutta ei voisi ottaa, ei niin kauan kuin jakaisi elämänsä maailman silmiin kihlattunsa kanssa.
"Olet suloinen. Niin suloinen etten kestä." Emily hipaisi Lexan hiuksia pehmeästi.
"Olen pahoillani että lähentelen näin." Hän oli vain niin kovin yksinäinen, osaamatta sanoa enää sitä ääneen.

Lexa hymyili hellästi naiselle, joka... näytti olevan kyynelten partaalla. Hitto. Hänhän oli hallinnut tilanteen selkeästi todella hyvin, kun nyt meinasi itkettää Emilyä. Milloin hänestä oli tullut näin huono ensimmäisten treffien kanssa?
"Ei siitä tarvitse olla pahoillaan", hän vakuutti ja kallisti päätään voidakseen hipaista huulillaan Emilyn rannetta, kun nainen oli kerran kurottanut hänen päätä kruununa kiertävien, letitettyjen hiusten puoleen. "Minä olen läheisyyden suuri fani."

Emily hymyili hieman haikeasti. Suukko sai sähkön juoksemaan pitkin ihoa.
"Pyydän silti. En pyytänyt sinua ulos sen takia. Minä vain..." Emily veti syvään henkeä.
"Olen ollut kovin yksinäinen kovin pitkään. Jos se nyt on selitys."

Lexa suoristautui hitaasti ja kääntyi paremmin Emilyn puoleen voidakseen katsella naisen kasvoja. Ja kenties pieni etäisyys auttaisi häntä unohtamaan hajuveden, joka tuntui edelleen ilkkuvan hänelle aivan tajunnan rajamailla. Hän melkein tunnisti tuoksun, mutta sitten se oli jälleen kadonnut ja hän jäi kaipaamaan uutta henkäystä.
"Minäkin tiedän jotain siitä", nainen vastasi pehmeästi ja otti Emilyn käden omaansa. Hän tiesi yksinäisyyden, mutta myös sen kääntöpuolen. Sen, kun sai tulla kotiin ja - ei. Hän ei ajattelisi sitä. "Ei sinun tarvitse selittää tai pahoitella."

Emily räpäytti pari kertaa silmiään ja hymyili pehmeästi.
"Olet herttainen. Ja saat viedä minut ulos milloin vain haluat."

"Hyvä", Lexa hymyili lämpimästi. "Minä vien. Se on lupaus." Hän kohotti otteessaan pitelemäänsä kättä korkeammalle ja hipaisi huulillaan Emilyn rystysiä. Hän veisi naisen ulos kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ajatuskin sai hermostuksen sekaisen innon kuplimaan sisällä. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi saanut tuntea kaiken tämän.
"Ehkä minun pitäisi laskea sinut kotiin. Sinulla on varmasti taas pitkä päivä huomenna edessä hevosten kanssa, eikö?"

Emily hymyili hieman leveämmin. Ehkä se toisi piristystä elämään.
"Melko. Tulen kyllä hakemaan kahvia."

"En malta odottaa", Lexa naurahti. "Teet työpäivistäni paljon tapahtumarikkaampia." Ja mustelmaisempia, mutta sitä ei ehkä tarvinnut sanoa ääneen. Hän ei edes aina itse huomannut, että oli kolauttanut lantionsa päin tason terävää kulmaa tai potkaissut polvensa päin kaapinovea, kun oli niin Emilyn pauloissa.

Emily mietti hetken, hymyili ja nousi seisomaan.
"Kävellään yhdessä taksitolpalle? Et tarvitse karttasovellusta."

"Kuinka huomaavaista", Lexa naurahti huvittuneena. "Tehdään niin." Ainakin se antaisi mahdollisuuden nauttia Emilyn seurasta vielä hetken pidempään. Ihan kuin siihen olisi erikseen syytä tarvinnut.

Emilyllä oli sama taka-ajatus. Hän nousi ja otti takkinsa naulakosta, vetäen mustan, hyvin istuvan villakangastakin päälleen ja kietoi kaulaansa paksun, hiusten sävyyn sointuvan ja orassilla raidoitetun kaulahuivin.
"Eikö olekin?"

"Olet kultainen, kun huolehdit. Muistan mainita Jodielle, etten tarvitse karttasovellusta seurassasi. Ehkä hän laskee minut useammin ulos senkin jälkeen, kun katulamput ovat syttyneet", Lexa vitsaili leveästi hymyillen pukiessaan kermansävyistä trenssitakkia päälleen. Jodielta lainattu huivi suojasi kaulaa pahimmalta kylmyydeltä. Hänen täytyisi harkita vaatekaappinsa laajentamista, kun puolet päällepuetuista vaatteista tuntuivat olevan ystävältä. Hän suunnisti hotellin ulko-oville ja varmisti, että Emily pääsi lasiovista ulos ennen kuin antoi oven sulkeutua heidän perässään.
"Näytä tietä. Olet karttasovellukseni tänä iltana", hän naurahti ja tarttui Emilyn käteen.

Punapää vilkaisi Lexaa huvittuneena. Toivottavasti ystävä päsätäisi tuon ulos, sillä Emilyn ilta oli ollut heittämällä parhaita hänen elämässään.
"Olen karttasovelluksesi milloin vain haluat." Hän puristi naisen kättä hellästi. Hän voisi pyörtyä onnesta.

Hän ei kyselisi Jodien mielipidettä. Ystävällä oli neljä lasta kasvatettavana. Hän ei aikonut olla viides. Ei enää tässä kohtaa elämää.
"Valitettavasti joudut olemaan sitä usein", Lexa vakuutti naurahtaen. Hän oli aikanaan oppinut kotikaupunkiensa kadut teippaamalla kartan kattoon sänkynsä yläpuolelle ja opettelemalla joka ilta yhden ruudun siitä ulkoa. Kuukaudessa hän oli tuntenut kaikki kadut ja pystynyt palauttamaan kartan mieleensä koska tahansa. Hän ei aikonut tehdä sitä Newcastlen kohdalla. Hän oppisi tuntemaan kaupungin vaihtelun vuoksi näkemällä ja kokemalla.
"Olet paljon suloisempi karttasovellus kuin puhelimeni vastaava. Voisikohan siitä antaa palautetta sovelluksen kehittäjälle?"

Emily meni hieman vaikeaksi.
"Se... Voi olla vähän hankalaa." Hän myönsi hiljaa, vetäen takin kauluksia ylemmäs. Sovelluksen kehittäjät eivät olleet taivaltaneet maan päällä kahdeksaantoista vuoteen.

Lexa pysähtyi kesken askeleen tajuttuaan, että oli vahingossa aiheuttanut Emilyn epämukavan olon.
"Ei, ei, minä tarkoitin puhelimeni sovelluksen kehittäjää", hän korjasi hätäisesti silmät säikähtäneinä. Oliko hän säikäyttänyt Emilyn nyt pois huonosti muotoillulla vitsillään? Tämän takia hän oli aina sanonut, että tunki jalkaa lahjakkaasti omaan suuhunsa kun yritti puhua naisille.
"Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut udella", hän puristi hellästi Emilyn kättä. Älä juokse karkuun, kiltti.

Emily nnaurahti. Niin, tietenkin. Hölmö. Hän kohautti harteitaan kevyesti.
"Anteeksi, ei se mitään. Ei se ollut utelua, ymmärsin vain vitsisi väärin." Hän ei ollut menossa mihinkään, vaan jatkoi matkaa kiltisti Lexan vierellä.

"Tuon olen kuullut ennenkin", hän naurahti helpottuneena, kun Emily ei kiskonut kättään pois hänen otteestaan ja marssinut omaan suuntaansa. Lexa harkitsi, ties kuinka monetta kertaa, että ehkä hänen pitäisi seuraavaksi lukea vitsikirja. Jos hän vaikka oppisi jotakin.
"Mitä tahtoisit tehdä tai minne mennä, kun vien sinut ulos?" Lexa kysyi pehmeän hymyn kera.

"Ei se sinusta johdu, olet hauska." Emiöy vakuutti hymyillen pehmeästi. Minne hän haluaisi?
"Minä en... En ole oikein käynyt perinteisillä treffeillä. Yllätä minut?"

"Tuota en ole kuullut ennen", Lexa naurahti. Hyvä on, ehkä muutaman kerran, mutta eihän se nyt niin tarkkaa ollut.
"Hyvä on, minä yllätän sinut", nainen lupasi. Saisi nähdä, mitä siitä tulisi, mutta hänellä olisi aikaa keksiä jotakin. Lainata vaikka Jodienkin aivokapasiteettia, jos oma pää löisi tyhjää. Tosin, jos totta puhuttiin, hän ei halunnut sotkea ystäväänsä tähän enää yhtään enempää.

"Ehkä otan tehtäväkseni kertoa sinulle asioita joita et ole kuullut." Emily lupasi hymyillen pehmeästi.
"En malta odottaa. Kerro kun saat yllätyksesi kasaan."

"Odotan innolla", Lexa vastasi hiljaa, ruskeat silmät tuikkien. Emily voisi lukea hänelle puhelinluetteloa ja hän kuuntelisi naisen ääntä lumoutuneena. Vielä parempi, jos nainen aikoi kertoa hänelle asioita. Kenties hänestä itsestään, mutta silti.
"Minä kerron. Yritän olla reipas, ettet joudu odottamaan malttamattomana kauaa", hän lupasi pienen hymyn kera.

"Voi, minä hoputan jos sinulla kestää. Olen utelias ja malttamaton." Emily naurahti, pysähtyen taksitolpalle kun se tuli vastaan.
"Ota sinä tuo mikä tässä on, minä odotan seuraavaa."

Lexa hymyili. Hyvä niin, se ei antaisi hänelle mahdollisuutta hermoilla liian kauaa ja vitkutella asian kanssa. Olisi pakko vain toimia, tai muutoin Emily alkaisi kysellä häneltä.
"Oletko aivan varma?" Nainen varmisti huolissaan. Entä jos seuraavan taksin saapumisessa kestäisi, ja Emily seisoisi täällä yksinään ties kuinka kauan? Vaan taksin jakaminenkaan ei oikein onnistuisi, kun hän ei edes tiennyt, millä suunnalla Emily asui.

"Olen varma. Tässä on paljon takseja usein, niin keskustassa. En joudu odottamaan kauan." Emily vastasi hymyillen.
"Ei huolta. Olen iso tyttö."

"Hyvä on", Lexa taipui. Emilyhän sen parhaiten tiesi. Hän ei edes osannut sanoa, missä he tarkalleen ottaen olivat. Hän astui lähemmäs naista ja tarttui Emilyn toiseenkin käteen.
"Kiitos tästä illasta, Millie. Nautin olostani kovin enkä malta odottaa, että voimme tehdä tämän uudestaan", hän hymyili pehmeästi. "Toivottavasti pääset kotiin nopeasti ja lämpimänä. Hyvää yötä", hän lisäsi, ennen kuin nojautui painamaan suukon Emilyn huulille.

"Kiitos sinulle." Emilyn sisällä kupli lämpimästi kunn Lexa kutsui häntä lempinimeltä. Eugene oli niin mieltynyt Emilyyn, kieltäytyi käyttämästä Millietä. Suukon hän tosin yritti venyttää pehmeäksi suudelmaksi. Melko nopeaksi sellaiseksi tosin.
"Hyvää yötä ja kauniita unia."

Lexa mukaili Emilyn tahtoa - olisi ollut hullu, jos ei olisi! - ja hymyili onnellista hymyä, kun nojautui kauemmas.
"Nuku hyvin", hän toivotti ennen kuin kiipesi taksin kyytiin ja vilkuili ikkunasta Emilyä siihen saakka, että auto kääntyi kadun kulmasta. Sydän villisti lepattaen nainen painautui vasten penkin selkänojaa ja valui muutaman sentin penkillä alemmas. Hyvä luoja. Hän oli selvinnyt illasta ulkona, ei ollut tehnyt mitään peruuttamattoman kammottavaa ja mikä tärkeintä, Emily tahtoi nähdä hänet toisenkin kerran. Se jos mikä riitti syyksi leveälle hymylle.