Between the stars and the sea

Keskiviikko 3. tammikuuta 2018, lounasajan jälkeen, Lontoo, Tempestin ja Tiarnanin koti

Vierailevana tähtenä Muriel Nightingale.

Olisi kenties ollut liioiteltua käydä ostamassa aurinkolasit, kun otti huomioon Lontoon talvisen, harmaiden pilvien peittämän taivaan.
Silti Muriel oli harkinnut sitä hyvin vakavasti, nykäistessään matkalaukkunsa mukaan suunnatakseen takaisin Tempestin luo.
Tuntui hyvältä jättää hotellihuone taakse. Sulkea ovi ja teeskennellä, että samalla myös typerä virhe katosi olemattomiin. Ei tarvitsisi enää ikinä palata siihen.
Päänsärky ja pahoinvointi olivat vain oikeutettuja rangaistuksia, samoin kuin viluinen tärinä yönsinisestä villakangastakista huolimatta.
Hän oli ansainnut sen kaiken.
Äärimmäisen kohtelias ovimies ohjasi hänet hisseille, olisi varmaan raahannut laukunkin hänen puolestaan. Muriel tyytyi siihen, että mies ilmoittaisi Emmielle hänen saapumisestaan, jotta tämä tietäisi olla ovella vastassa.
Hissin nytkähdys liikkeelle tuntui muljahduksena vatsassa.

Sisarusten välillä vallitsi hetken hämmentynyt hiljaisuus.
”Näytät kamalalta”, Tempest tervehti yllättyneenä, suklaavalkea, pitkäjalkainen Leela käsivarrellaan rentona kehräten. Kilpikonnavalkea Romana pyöri emäntänsä jaloissa, nykien pohjemittaista neuletakkia mennessään ja kutittaen paljaita sääriä silkkisellä turkillaan. Emäntä ei ollut vaivautunut vaihtamaan pois vanhasta, reisimittaisesta t-paidasta, joka näytteli yöpaidan virkaa, vetänyt sen päälle vain neuleen ja raidalliset villasukat.
”Tule peremmälle”, hän kannusti, laski protestoiden määkäisevän kissan sylistään ja kiersi käsivartensa pidemmän naisen selälle.
”Oletko sairas?”

"Voinut pahoin koko aamun, mutta ihan oma syy", Muriel vastasi ääni karheana. Hän irrotti otteensa matkalaukkunsa kahvasta ( Romanan melkein jouduttua laukun jyräämäksi, hölmö kissa ) ja kietoi käsivartensa Tempestin ympärille, vetäen siskon tiukkaan halaukseen rintaansa vasten. Hän oli pidempi jo valmiiksi, ja nilkkureiden korot antoivat vielä lisää senttejä pikkuiseen siskoon verrattuna, joten oli helppo painaa hetkeksi leuka vasten vaaleita hiuksia.
"Isosiskosi on hunningolla, Emmie", nainen totesi ja vapautti naisen otteestaan, pyyhkäisten kalpeita, melkein harmahtaviksi valahtaneita kasvojaan.
"Saitko kirjoitettua?" hän kysyi, alkaessaan riisua takkiaan.

”Oma syy?” Tempest toisti ja auttoi takin kanssa, ripustaen sen naulakkoon, kiertäen sitten kätensä takaisin Murielin selälle.
”Oletko sinä krapulassa? Haluaisitko käydä pitkäksesi?” hän kysyi kulmiaan kurtistaen ja tuuppasi kissan lempeästi pois jaloistaan, ennen kuin kompastuisi.
”Sain! Useamman kappaleen. Loistava ilta.” Paitsi ehkä Murielille, jonka hän oli hylännyt. Taas.

Heikosta voinnistaan huolimatta Muriel oli vaivautunut pukeutumaan tyylikkäästi, korkeakauluksiseen metsänvihreään neuleeseen ja polvimittaiseen hameeseen.
"Vähän", hän myönsi, havainnollistaen krapulansa määrää peukalon ja etusormen väliin jäävällä raolla, reippaasti aliarvioiden.
Hän ei juonut itseään juuri koskaan tähän kuntoon. Halusi pitää langat käsissään ja kontrollin itsellään.
Näkihän sen mitä kävi, kun sen antoi herpaantua.
"Voisin käpertyä sohvalle tekemään kuolemaa, ja sinä saat puolestasi kertoa minulle kuulumisistasi. Mitä olet kirjoittamassa, milloin tulet käymään Hexhamissa..."
Hän hipaisi sisarensa hartiaa sormenpäillään.

”Vähän?” Tempest toisti päätään kallistaen, huoleton, pellavaisen valkea ponihäntä keinahtaen. Siskoparka.
”Käperrytään sohvalle molemmat”, hän lupasi ja silitti Murielin käsivartta viitaten naista seuraamaan mukanaan valtavan oleskelutilan poikki sen melkein näkymättömiin jäävään kulmanurkkaukseen, jonne hän oli rakentanut pienen, kotoisan olohuoneen – upottavan sohvan, pehmeitä vilttejä ja seinät täynnä kirjahyllyjä.
Kissat juoksivat hänen jalanjäljissään pitkät, piiskamaiset hännät terhakasti pystyssä.
Tempest heilautti yhden, untuvaista tekoturkista muistuttavan huovan laivastonsinisen kangassohvan käsinojalta ja taputti Murielille paikkaa, johon voisi peitellä sisarensa.
”Minun pitäisi kirjoittaa Awakeningin viidettä kirjaa, niin kuin tiedät, mutta en ole aivan varma, minne se on menossa… Ja saan vain spontaanisti kuvia, pieniä kappaleita tarinoista, jotka minun on vain saatava alas”, hän pohti mietteliäs, haaveikas katse kullanvärisissä silmissään, hieraisten pisamaisen nenänsä pieltä.
”Eilen kirjoitin pitkän pätkän lumisesta talviyöstä ja jostakusta pyrkimässä pakoon susittaren lapsia…”

"Vähän enemmän."
Osa huonosta olosta oli varmasti vain henkistä pahoinvointia, mutta Muriel syytti paljon mieluummin shampanjaa. Hän käpertyi kiitollisena sohvannurkkaan, vetäen jalkojaan koukkuun niin, että Emmielle kissoineen jäi mukavasti tilaa. Hän kiskoi huovan melkein leukaansa saakka, tutkien sisartaan tummilla silmillään.
"Upea siitä tulee joka tapauksessa. Odotan, että saan taas signeeratun ensipainoksen, kunhan se on julkaistu. Ja myös omistuskirjoitus, maailman parhaalle isosiskolle, jota ilman urasi ei olisi koskaan ollut mahdollinen."
Pieni hymy jaksoi kohota Murielin suupieliin, kun hän ojensi jalkaa tökkäämään Tempestin reittä. Ei hän todellisuudessa omistuskirjoitusta odottanut, kunhan nyt vain oli pirun ylpeä.
"Se joku esittelee varmasti itsensä pian, niin kuin aina. Laurie käski muuten kertomaan terveisiä."

Tempest veti jalat ristiin eteensä eikä ehtinyt kuin nostaa toisen huovan käsinojalta hartioilleen, kun kissat talloivat jo toistensa päälle ähertäessään paikalleen hetkeksi pysähtyneeseen syliin. Hän huokasi silmiään pyöräyttäen ja ojensi kätensä silittämään Murielin huovan peittämää säärtä, lämmintä myötätuntoa silmissään.
”Haluaisitko vettä tai teetä tai jotain muuta? Ämpärin?” hän tarjosi ja nauroi sitten ääni hyväntuulisesti kuplien.
”Voi kyllä, olen sinulle monta omistuskirjoitusta velkaa. Oh, mitä Laurielle kuuluu? Minun piti soittaa hänelle, mutta taisin unohtaa.”

Kotona Muriel olisi ollut jo koirien ympäröimänä, ja vähintään Halley olisi kömpinyt hänen päälleen osoittaakseen syvää myötätuntoaan ja solidaarisuuttaan tallomalla emäntäänsä valtavilla tassuillaan.
"Ei, kunhan et mainitse mitään ruuasta, pärjään aivan hyvin näin", Muriel vakuutti ja nosti toisen käsivartensa lepäämään otsalleen.
"Älä katso minua noin, Em, ihan oma vika, että tekee huonoa. Älä kulta seuraa isosiskosi esimerkkiä, ole minua viisaampi."
Kaikin tavoin. Hyvä luoja...
"Hyväähän hänelle. Ratsastaa nyt niitä Charlesin hevosia, ja tuntuu viihtyvän. Ei ole vieläkään löytänyt itselleen naisystävää, tai ainakaan ei myönnä minulle asiasta mitään."

”Muriel”, Tempest vetosi, hätisti kissat sylistään ja nojautui halaamaan sisarensa reisiä. Kupliva nauru sai kapeat hartiat hytkymään, ja hän suoristautui pyyhkäisten ponihännältä karanneita hiussuortuvia korviensa taakse.
Hänen pitäisi käydä pian Hexhamissa.
”Miten sinä päädyit krapulaan?” hän kysyi ja nojasi leukansa Murielin jalkaa vasten, katsellen sisarensa harmaankalpeita kasvoja.
”Minun olisi pitänyt lähteä kanssasi.”

"Niin käy, kun juo liikaa", Muriel totesi vakavaan sävyyn ikään kuin olisi tosiaan olettanut, ettei Tempest tiennyt. Suupielissä nykivä hymy kuitenkin paljasti hänet, pokka ei pitänyt. Hän käänsi kivistävää päätään ja katseli, kuinka kissat olivat selvästikin näreissään jouduttuaan ajetuiksi tiehensä. Anteeksi, murut, isosiskoilla oli tässä kohtaa etuajo-oikeus.
"En edes juonut niin paljoa. Kävin siellä ravintolassa, ja sitten vielä loungessa. Ja kultapieni, sinun piti olla juuri täällä, kirjoittamassa kun inspiraatio iskee."
Muriel ojensi toisen kätensä ja pyyhkäisi siskonsa pehmeitä, melkein untuvaisia hiuksia.
"Nythän meillä on hyvä syy makoilla sohvalla koko päivä."

”Se on totta – mutta toivoisin silti, että sinulla olisi parempi olo”, Tempest vastasi hymyillen, kultaiset silmät siristyen ja silitti sisarensa jalkaa. Romana loikkasi sohvan selkänojalle ja hiihti sitä varpaillaan hipsuttaen edestakaisin, katuporan lailla kehräten.
Hän kallisti päätään kosketusta vasten ja katseli Murielia myötätuntoisena.
”Voitko kovin huonosti?” hän kysyi ja tunsi silti syyllisyyden piston siitä, että oli kutsunut Murielin luokseen ja sitten jättänyt sisarensa yksin. Taas kerran.
”Ethän sinä yleensä ole krapulassa. Osteliko joku sinulle juomia vai mitä tapahtui?”

Paljon vähemmän huonosti kuin henkisesti.
Muriel laski kätensä lepäämään pörröisen huovan päälle ja seurasi kulmat kurtussa, kuinka kissa kulki edestakaisin.
"Sinun kissasi ovat hulluja, Em..." hän huomautti, kääntäen katseensa sisareensa. Pisamaisiin kasvoihin ja kultaisiin silmiin. Pieni ja herttainen olento, ikuisesti paljon nuorempi hänen silmissään.
Muriel nielaisi tuskallisesti.
Kumpi oli pahempi? Syy, miksi hän oli päätynyt juomaan, vai se, mitä sen jälkeen oli tapahtunut..?
Hän ei ollut halunnut kertoa.
Otsalla levännyt käsivarsi valahti alemmas, peittämään silmiä.
"... Teagan lähti..."

Kultaiset silmät räpsähtivät hämmentyneinä, ensin kerran ja sitten kolmannen. Oliko hän kuullut oikein? Sydän vajosi kylmänä ja kauhistuneena.
Oliko Teagan jättänyt Murielin?
Ja hän oli vain lähettänyt sisarensa yksin ulos.
”Muriel!” Tempest vetosi onnettomana ja painoi käden suulleen.
”Olen niin pahoillani. Kuinka sinä voit? Mitä tapahtui?” hän kysyi silittäen sisarensa jalkaa. Romana pysähtyi puskemaan seinää, pää sitä vasten kumeasti muksahtaen. Leela ähersi itsensä takaisin emäntänsä vinoon keikahtaneeseen syliin, äänekkäästi huristen.
Hänen kissansa olivat hulluja. Sitä oli turha kieltää.

Maailma ei loppunut yhteen mieheen.
Silti silmien takana poltti kipeästi tunne, jota Muriel oli yrittänyt työntää pois ensin alkoholilla ja sitten...
Hän oli kamala nainen.
"Minkäs sille voi", nainen totesi paksulla äänellä, hartiat jännittyneinä.
"Hän sanoi tarvitsevansa aikaa miettiä asioita. Teagan tahtoo perheen, tiedäthän sinä."
Ja tietenkin Teagan oli näyttänyt surulliselta kultaiseltanoutajalta kertoessaan siitä. Olisi ollut edes kerran kamala, niin että hän olisi voinut vain rehellisesti olla vihainen.
Sen sijaan että tuntui siltä, kuin rintaan olisi revitty reikä.
"Hän ansaitsee jonkun, joka voi toteuttaa hänen haaveensa."

Murielin ilmiselvä tuska riipaisi nuorempaa sisarta, ja Tempest kiipesi krapulaisen naisen viereen sohvalle, kiertäen käsivartensa Murielin ympärille ja painaen päänsä tämän lapaluuta vasten.
”Tiedän”, hän vastasi hiljaa ja punoi sormensa sisarensa käteen.
”Sinäkin ansaitset”, Tempest muistutti. Hänen uskomattoman vahva, suurisydäminen, rakas sisarensa.
Hän halasi Murielia onnettomana, maaten puoliksi tämän päällä. Ehkä se ei ollut tehokkain lohdun ele, mutta paras, jonka hän sillä hetkellä keksi.
”Olen pahoillani, että hän lähti.”

"Minä en ansaitse yhtään mitään", Muriel inahti hiljaa ja puristi silmiä peittävää kättä nyrkkiin.
Ei todellakaan, ei sen jälkeen, mitä hän oli jo tehnyt. Ei ainoastaan viimeöinen typeryys, joka itsessään olisi ollut aivan riittävä syy, vaan myös se, miten hän oli kohdellut Teagania ja...
Tai ehkä hän todella ansaitsi kaiken mahdollisen kamalan, mitä elämä päätti hänen eteensä heittää.
"Em, älä tee niin kuin typerä isosiskosi. Älä työnnä elämästäsi pois jokaista hyvää miestä, joka tiellesi osuu."

”Muriel”, Tempest vetosi ja vapautti sisarensa käden voidakseen silittää punaisia hiuksia hellin sormin.
”Sinä olet uskomattoman ihana ihminen, ja ansaitset hyviä asioita.”
Hän halasi naista tiukemmin. Leela kiipesi hänen päälleen ja asettui kehräämään emäntänsä lantiolle.
”Etkä sinä tee niin! Et vain ole tavannut vielä sitä ihmistä, jonka kanssa sinun kuuluu olla onnellinen”, hän ehdotti haluten vakaasti uskoa siihen. Muriel todella ansaitsi olla onnellinen. Sietämättömän ja kokonaisvaltaisen onnellinen.
Samoin aina niin kiltti ja kultainen Teagan.

Oli liikuttavaa, kuinka kauniisti Tempest jaksoi häntä kuvailla.
Vaikka Muriel tunsikin itsensä samaan aikaan kammottavaksi petturiksi. Kukaan, joka näkisi, kuinka hirvittävä ihminen hän oli, ei voisi sanoa mitään tuollaista.
Hän siirsi toisen kätensä silittämään sisarensa hiuksia, vaikkei suostunutkaan nostamaan toista kättään kasvoiltaan. Ei, ennen kuin itku olisi perääntynyt takaisin sinne, mistä se yritti ryömiä esiin.
"Minä olin onnellinen Teaganin kanssa", hän totesi hiljaa.
"En vain osannut antaa hänelle sitä, mitä..."
Hän oli ollut liian itsekäs, mitä sitä kaunistelemaan.
"Jos voisin edes syyttää häntä jostakin."

Käsi silitti punaisia hiuksia tasaisella rytmillä, ja Tempest halasi sisartaan sinnikkäästi, kuin hänen läheisyytensä voisi jotenkin lievittää tuskaa, jota Murielin täytyi tuntea.
Hän puraisi alahuultaan hakiessaan sanoja, joista voisi olla lohtua – miksei hän osannut taikoa sellaisia silloin, kun niillä olisi oikeasti painoarvoa?
”Oletko varma, ettei hän ole tulossa takaisin?” Tempest kysyi varovasti.
”Jos hän tarvitsee vain aikaa miettiä. Olen varma, että hän rakastaa sinua ja on onnellinen kanssasi.”

Ei Tempestin olisi kuulunut joutua lohduttamaan häntä.
"Voi Em, kyllä hän aivan varmasti rakastaa. Teagan on puhdasta rakkautta koko ihminen."
Sellainen mies, joka toi pyytämättä kotiin suklaata, hieroi hartioita ja veti halaukseen. Oli kärsivällinen, kun hän kiukutteli.
"Mutta hän haluaa isäksi, enkä minä voi toteuttaa hänen toivettaan. Ja joskus sellaiset asiat ovat niin isoja, ettei rakkaus vain riitä."
Muriel nielaisi.
"Ei hätää, kultapieni, minä pääsen tästä yli."

”Minä tiedän, että pääset”, Tempest vastasi ja hieraisi poskeaan vasten Murielin olkapäätä. Muriel selviäisi mistä tahansa – hänen sisarensa oli pysäyttämätön.
”Mutta sinä saat surra ja itkeä, tuntea kaiken sen, mitä tunnet”, hän vetosi setvien sisarensa punaisia hiuksia.
”Eikä se tee sinusta yhtään vähemmän vahvaa ja rakasta.”

Muriel naurahti tukahtuneesti, ettei olisi nyyhkäissyt.
"Kyllä minä aionkin surra ja itkeä, mutta nyt pääni on sellaiseen aivan liian kipeä", hän hymähti.
"Ja oksettaa liikaa, että voisin syödä jäätelöä suoraan purkista, joten senkin täytyy odottaa myöhäisempään ajankohtaan."
Hän silitteli siskonsa selkää sormenpäillään.
"Pelkäänpä, että sinun tehtäväksesi jää tänään pitää minulle seuraa, siskopieni. Sinun ja hullujen kissojesi. Vai onko Tiarnan jo palaamassa kotiin? Miesrenttu, ei kai hän keksinyt koko työjuttua vain, koska halusi livahtaa minulta karkuun?"

Tempest huokasi myötätuntoisesti ja halasi siskoaan. Voi Muriel-parka.
”Minä rakastan sinun seuraasi, ja niin rakastavat kissatkin”, hän vakuutti. Leela kyhjötti edelleen hänen lantionsa päällä. Romana oli nukahtanut sohvan selkänojalla, pää täysin rentona tyynyä vasten painuneena. Kohta se putoaisi.
”Mikä sai sinut juomaan niin paljon?” hän kysyi juoksuttaen punaisia suortuvia sormiensa lomassa.

"Hullut kissat", Muriel muistutti.
Ja silti hän jaksoi aina kiikuttaa niille lahjuksia ja leperrellä heti, kun Tempestin silmä vältti. Vaikka ei hän koskaan olisikaan niiden silmissä jumala, niin kuin siskorakas oli. Ihme, ettei Tiarnan ollut mustasukkainen.
Tempestin kysymys sai Murielin yskähtämään.
Hän voisi keksiä valheen.
Paitsi ei Emmielle.
"Ravintolan omistaja tuli tervehtimään. Samuel. Hän ilmeisesti otti asiakseen varmistaa, että viihtyisin. Päädyin Boutiqueen hänen suosituksestaan."

”Samuel?” Tempest kysyi vaaleat kulmat painuen. Hän ei ollut koskaan tutustunut Tiarnanin ystävään kovin hyvin – julkisuudessa paistatteleva, maineeltaan kyseenalainen huippukokki tuntui puhuvan hieman eri kieltä kuin hän.
”Olihan hän sinulle kohtelias? Jos ei, minä höykytän häntä vähän.”

Muriel naurahti, vaikka kylmät väreet yrittivätkin juosta pitkin hänen selkäänsä.
"Sinun kanssasi, Em. Tulta ja tappuraa. Kyllä hän minua hyvin kohteli, ei siinä mitään."
Vähän liiankin hyvin. Mitä nyt unohti mainita olevansa naimisissa.
Jos hän olisikin vain heittänyt miehen ulos. Luoja, hän oli kammottava idiootti.
Nainen nielaisi ja siirsi viimein käden takaisin otsalleen.
"Juomatkin tarjosi."

Häpeilemätön flirtti taisi olla yksi ilmaisuista, joita Tempest oli kuullut miehestä käytettävän. Aida ainakin vakuutti sen olevan totta, eikä se, että melkein kymmenen vuotta hänen ystäväänsä vanhempi mies oli seurustellut tämän kanssa Aidan ollessa vasta 15-vuotias, suuresti parantanut hänen mielikuvaansa Samuelista.
”Parempi kai niin päin”, Tempest epäröi.
”Vaikka hän ansaitsisi korvilleen, jos hän oli röyhkeä.”

Oi Luoja, Muriel oli aivan liian heikossa kunnossa tähän.
Hän häpesi itseään niin, että olisi halunnut vain ryömiä jonnekin pimeään nurkkaan tekemään hiljaista kuolemaa.
Kun olisi edes voinut syyttää humalaa, mutta sekin oli ollut täysin itseaiheutettua.
"Samuel ei ole ainoa, joka ansaitsisi saada korvilleen", hän huokaisi.
"Saatoin tehdä jotakin hyvin typerää viime yönä."

Samuel ja jotain hyvin typerää eivät kuulostaneet lupaavalta yhdistelmältä samassa yhteydessä. Tempest kohotti päätään Murielin hartialta ja siirtyi paremmin siskonsa päälle nähdäkseen tämän kasvot.
”Muriel”, hän vetosi sipaisten naisen poskea.
”Mitä sinä teit?”

Murielin kasvoille kohosi irvistys.
Voi hyvä Luoja.
"Minä tunsin oloni hyvin yksinäiseksi", hän puolustautui, juoksuttaen sormet läpi otsalle karanneista suortuvistaan.
Niin kuin se olisi ollut mikään selitys. Hän ei ollut halunnut ajatella Teagania, joten oli päätynyt tekemään typeryyksiä.
Helvetin idiootti.
"... Joten makasin hänen kanssaan..."

Tempest kätki suunsa sanattomana Murielin olkaan.
Samuel ja Muriel?
Kai Muriel tiesi, että Samuel oli naimisissa?
Tämä ei lainkaan parantanut hänen mielipidettään huippukokista.
”Se… Vai niin”, hän takelteli lopulta.

Muriel sulki silmänsä, kun ei kestänyt katsella siskoaan, häpeä poltti liian tuskallisena.
"Kuinka helvetin typerä sitä voi olla?" hän puuskahti, antaen käden valua takaisin silmiensä päälle.
"Olisihan minun pitänyt varmaankin tietää, että hän on naimisissa. Mutta kun ei ole aikaa lukea niitä lehtiä tai nettisivustoja, joissa julkkisten rakkauselämiä setvitään."
Ei, hän oikein tietoisesti vältteli niitä. Ja nyt katui sitäkin koko sydämestään.
"Ja nyt olen kammottava, likainen nainen."

Raivo leimahti hänen sisällään. Kuinka se mies kehtasi saada hänen sisarensa ajattelemaan itsestään alhaisesti?!
”Muriel”, Tempest vetosi tulta äänessään ja kosketti naisen poskea.
”Sinä et ole mitään sellaista. Jos se… Se… Se mies ei kertonut sinulle olevansa naimisissa, hän petti sinua aivan yhtä lailla kuin vaimoaan”, hän sanoi.
”Ja se, että hän on naimisissa ja petti vaimoaan, on täysin hänen syytään – ei sinun.”

"... kun olisinkin heittänyt hänet heti ulos."
Murielin oli vaikea pitää tunteensa hallinnassa, samaan aikaan kun olisi tehnyt mieli vain ponkaista ylös ja ottaa uudelleen pitkä, lämmin suihku.
Niin kuin se olisi auttanut yhtään mihinkään.
Toisella kerrallahan hän oli jo tiennyt.

Tempest räpäytti epätietoisena. Se ei kieltämättä kuulostanut kovin hyvältä – mutta Murieliin sattui ja oli ihan ymmärrettävää etsiä keinoja lievittää tuskaa.
Samuel oli se, joka oli pettänyt vaimoaan. Saanut hänen sisarensa tuntemaan näin.
”Sinä et tehnyt mitään väärää”, hän vakuutti silittäen sisarensa hiuksia.

"Kultapieni, kyllä minä tein", Muriel vakuutti surullisesti.
"Ei sitä tarvitse muuksi väittää. Minun olisi pitänyt heittää hänet ulos sillä samalla sekunnilla, kun sain tietää asiasta. Suoraan käytävään, ilman vaatteita."
Ajatus olisi voinut olla huvittava, ellei hän olisi tuntenut itseään niin kammottavaksi, kammottavaksi olennoksi.
"Tekosyy on vain keinotekoinen valhe."

Käsi silitti neuvottomana punaisia hiuksia.
”Hän on naimisissa, sinä et”, Tempest vastasi ja painoi päänsä takaisin Murielin hartialle, halaten sisartaan tiukasti.
”Sinä et ole vastuussa hänen uskollisuudestaan, vaan se… Se…. Se mies vastaa ihan itse siitä, miten kunnioittaa avioliittoaan.” Ja ilmeisesti Samuel kunnioitti sitä hyvin vähän – vaikka olihan hänen sisarensa kaunis, lumoava olento eikä miestä voisi ehkä täysin syyttää siitä, jos unohtaisi vihkivalansa.

"En tietenkään, mutta olen vastuussa omasta käytöksestäni."
Muriel suki sisarensa vaaleita hiuksia, juoksutti untuvaisia suortuvia sormiensa lomasta. Hänen omat hiuksensa olivat paksut ja karheat, kuin hevosen jouhet.
"No, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Täytyy vain kestää seuraukset."
Muriel käänsi päätään painaakseen suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Mutta älä ota mallia. Jos Tiarnan tekee sinut onnelliseksi, pidä hänestä kiinni."

Tempest nojasi päänsä kevyesti kosketusta vasten eikä tiennyt tunteako enemmän myötätuntoa Murielia kohtaan vai suuttumusta Samuelia kohtaan – luoja sitä miestä! Jos kokki kehtaisi näyttää naamaansa heidän luonaan…
Tiarnanin mainitseminen sai hänen vatsansa kouristamaan. Hän ei tiennyt, oliko hänellä edes oikeutta yrittää pidellä kiinni. Välillä tuntui, että he vain riitelivät.
”Millainen olo sinulla on?” hän kysyi vaihtaen enemmän tai vähemmän sulokkaasti aihetta ja nojautui painamaan suukon Murielin poskelle.
Romana nuokahti selkänojalla ja tippui emäntänsä jalkoihin, säikäyttäen Leelan. Molemmat kissat sinkosivat pöllymystyneinä lattialle, missä heittäytyivät hetken kuluttua painimaan, toisiaan purren ja potkien, ennen kuin paini muuttui takaa-ajoksi hännät pystyssä.

Muriel ei vastannut heti, vaan jäi hetkeksi tuijottamaan kissoja.
"Hullut", hän puhahti ja olisi pyöräyttänyt silmiään, ellei särky olisi jyskyttänyt niiden takana ilkeästi, särkylääkkeestä huolimatta.
Edes hänen hullut koiransa eivät olleet noin hulluja.
Nainen käänsi huomionsa takaisin siskoonsa ja kurtisti kulmiaan.
"Jään henkiin. Mutta Em, mikä on?"
Aivan kuin jokin olisi vaivannut Tempestiä. Vai kävikö hänen isosiskonvaistonsa vain ylikierroksilla?

”Ne ovat hulluja”, hän myönsi ja katsahti hoikkien tassujen töminän suuntaan. Äänestä päätellen ralli kulki siksakssia pitkin valtavaa olohuonetta. Kolinasta päätellen ne pudottivat jotain pöydältä.
”Hmm? Ei mikään. Kaikki on hyvin”, Tempest vakuutti ja soi Murielille lämpimän hymyn, silittäen punaisia hiuksia.
”Oletko varma, ettet haluaisi jotain? Jäävettä? Ämpärin?”

Kolina sai Murielin automaattisesti jännittymään, valmiina tempaisemaan itsensä ylös sohvalta.
Ei hänen kotinsa, eivät hänen elukoitaan.
Hän antoi lihastensa rentoutua ja tutki sisarensa kasvoja kulmat kurtistuneina.
"Ei, en tarvitse mitään", hän vakuutti, huolestunut katse tummissa silmissään.
"Jokin on. Kyllä isosisko tietää."

Tempest pudisti päätään, kultaiset silmät pehmeinä hymyyn siristyen.
”Älä huolehdi”, hän vetosi ja nojautui painamaan uuden suudelman sisarensa poskelle. Vaaleat kulmat painuivat asteen. Ehkä Murielin oloa ei helpottanut, että hän makasi sisarensa päällä.
Epäröiden hän suoristautui istumaan ja työnsi ponihännältä karanneita suortuvia korviensa taakse.
”Olet tervetullut jäämään niin pitkäksi aikaa kuin haluat – ymmärrän hyvin, jos et halua palata kotiin juuri nyt. Tänään voimme vain maata sohvalla ja katsoa vaikka elokuvia, jos haluat?”

Huoli ei kadonnut Murielin silmistä, vaikka Emmie näyttikin kiertelevän hänen kysymystään.
Olkoon.
"Mm, niin houkuttelevalta kuin tänne loisimaan jääminen kuulostaisikin, lauma odottaa Hexhamissa."
Eläimet ja ihmiset. Lauma. Lauma, vaikka yksi jäsen olisikin poissa.
"Mutta juuri nyt sohvalla makaaminen ja elokuvien katseleminen kuulostaa oikein hyvältä suunnitelmalta."
Hän venytti varovasti jalkojaan, tökkäsi siskonsa reittä.
"Sinähän kertoisit minulle, jos jokin olisi vialla?"

”Totta kai kertoisin”, sisar vastasi lämpimästi hymyillen ja silitti reittään tökännyttä jalkaa.
Ja hän kertoisikin, jos kyse olisi jostakin oikeasta. Ei vain tunteesta, kuin tajunnan laidoilla hiipivästä varjosta, joka vainosi häntä yksinäisinä hetkinä.
”Onko toivetta elokuvasta? Mitään, mitä olisit halunnut nähdä?” Tempest kysyi nousten ylös. Ääni tuntui houkuttelevan kissat paikalle, koska hetkeä myöhemmin ne kiehnäsivät hänen jaloissaan, vakaana yrityksenä kampata hänet nurin.

Pieni epäilys kalvoi Murielin mieltä.
Kertoisiko Tempest tosiaan, jos tämän mieltä vaivaisi jokin? Vai olisiko yhtä typerä kuin isosiskonsa, ja yrittäisi pitää kaiken sisällään?
Oli pakko yrittää luottaa.
Kissojen saapuminen sai Murielin naurahtamaan käheästi.
"Kas, sieltähän ne palasivat. Kissakuningattaren pienet kätyrit. Mitä salaisuuksia ne sinulle kuiskivat, Em?"
Hän hieraisi otsaansa.
"Jotakin uskomattoman romanttista."
Jolle hän voisi puhista itsekseen ja salaa toivoa, että sellaisia ihmeitä todella tapahtui.

”Enhän minä sitä sinulle voisi paljastaa”, Tempest sanoi katsahtaen olkansa yli ja laski sitten katseensa Romanan kauniisiin, erikoisiin kasvoihin. Kissa määkäisi ilmeikkäästi, ensin kerran, sitten toisen. Sen vihreät silmät siristyivät, ja Tempest vastasi tietävällä hymyllä, kyykistyen silittämään hurjasti kehräävän kissan päätä.
”Jotain uskomattoman romanttista”, hän toisti katsahtaen Murielia.
Mikä olisi uskomattoman romanttista?
Tempest viritti Amélien nurkkauksen kotiteatteriin ja vajosi sitten takaisin sohvalle, käpertyen sisartaan vasten. Kissat olivat välittömästi heidän seuranaan.
”Olen varma, että sinä löydät vielä sen ihmisen, jonka kanssa sinun on tarkoitus olla onnellinen.”

Muriel siristi silmiään.
Tällaisina hetkinä hän todella epäili, että ehkä hänen sisarellaan sittenkin todella oli ylimaallinen lahja. Puhua kissojen kanssa. Ja aina epäilyksen iskiessä hän piti hetken huolta siitä, että hätisti omat kissansa ulos makuuhuoneesta. Keittiöstä. No, mistä nyt milloinkin.
Eipä tarvitsisi huolehtia siitä enää.
Nainen kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti tämän kiinni kylkeensä. Kaksi kapeaa naista, hyvin he siihen sohvalle mahtuivat.
"Mmm. Ja jos ei, niin aina voin pyytää sinua kirjoittamaan minulle täydellisen romanssin. Mutta tee minusta siinä versiossa ihan pikkuisen vähemmän kamala, jooko? Ihan pikkuisen vain. Pieni kamaluus on vain hyväksi."

Tempest nauroi kuplien ja käpertyi Murielin kylkeen, kiersi käsivartensa tiukasti sisarensa ympärille ja painoi päänsä tätä vasten. Leela talloi heidän päällään puristen, hoikkien tassujen painallus kuin akupunktioterapiana.
”Muriel, sinä et ole kamala”, hän vetosi hieraisten poskeaan naista vasten.
”Sinä olet vahva ja pysäyttämätön, ja silti lämmin, rakastava, empaattinen ja pehmeä – sinä olet rohkein ja kaunein ihminen, jonka tunnen. Sinä olet inspiraationi, kun haluan kirjoittaa vahvan sankarittaren tarinaani.”

Se sai Murielin hiljaiseksi. Hetkeksi.
"Em, katso nyt, saat siskoparkasi itkemään, eikä elokuva ole edes alkanut", hän puhahti käheästi, eikä käheydellä ollut enää mitään tekemistä eilisten valintojen kanssa.
Miten Tempest osasikin aina valita sanansa niin uskomattoman kauniisti? Ehkäpä juuri siksi sisko oli heidän perheestään se, joka ansaitsi elantonsa kirjoittamalla.
Muriel painoi suukon siskonsa vaaleisiin hiuksiin.
"Älä itketä enempää, täytyy säästää jotain Ameliéta varten."

”Joskus kyyneleet ovat parantavia”, Tempest vastasi ja halasi Murielia tiukemmin. Hänen ei tarvinnut runoilla, sillä hänelle Muriel todella oli inspiraatio – sellainen olento, jollainen hän toivoi voivansa olla epävarmuuden hetkinä. Hänen sisarensa ja paras ystävänsä.
Romanakin liittyi seuraan. Talloi muitta mutkitta Murielin päältä, seisahtui naisen olkapäälle puskemaan emäntänsä vaaleaa päätä, ennen kuin kiipesi Leelan vierelle ja vajosi osittain toisen kissan päälle, haudaten sen pään alleen.
”Olisit kiltti, etkä ajattelisi itseäsi kylmin, kurjin sanoin.”

Oli suorastaan kotoisaa tulla tallotuksi, vaikka hänen tallojansa kotona olivatkin huomattavasti suurikokoisempia koiria, jotka saivat ilman helposti pakenemaan keuhkoista väärään kohtaan osuessaan.
Hölmöt, rakkaat olennot.
Muriel hymähti pehmeästi. Kasassa nukkuvat kissat toivat väkisinkin mieleen heidät, kaksi yhteen kasvanutta sisarusta.
Emmie oli niin uskomattoman rakas.
"Äh, Em, minulla on krapula. Siihen kuuluu syvä itsesääli ja -inho. Iltaan mennessä olen taas oma itseni."

Tempest nauroi pehmeästi sisarensa sanoille ja sysäsi kiireesti mielestään kuvan Murielista yhdessä Samuelin kanssa. Se oli vain… Väärin. Hänen sisarensa ansaitsi aivan toisenlaisen miehen.
”Pidän sormeni ristissä puolestasi”, hän vastasi, halasi itsensä tiukemmin naista vasten ja antoi katseensa keskittyä sitten valkokangasta muistuttavaan viritykseen, joka liukui ääneti esiin katosta. Ehkä Amelién ihastuttava tarina, elegantti huumori, sydäntä lämmittävä musiikki ja kotoisa ranskan kieli tekisivät krapulasta hieman siedettävämmän.

Torstai 4. / perjantai 5. tammikuuta 2018, yö, Lontoo, Tempestin ja Tiarnanin koti

Tiarnan oli matkustanutt kahdeksan tuntia tulevaisuuteen, Los Angelesista Lontooseen. Napannut kiinni taas oman aikajatkumonsa ja hukannut ne tunnit, jotka oli voittanut lentäessään lyhyellä varoitusajalla keskusteluohjelman kuvauksiin. Hän olisi kieltäytynyt, ellei kyseessä olisi ollut pyyntö pitkäaikaiselta ystävältä.
Mutta nyt hän oli kotona.
Tuttu ovimies tervehti pöytänsä takaa, kun Tiarnan harppoi aulan poikki hissille tummansinisen, virtaviivaisen matkalaukkunsa kanssa. Musta villakangastakki oli taksimatkan jäljiltä edelleen auki, ja kyyhkynharmaa huivi roikkui rennosti vain kerran kaulan ympärille kietaistuna.
Asunto oli jo pimeänä.
Tiarnan riisui takkinsa jo eteisessä, jätti myös matkalaukkunsa odottamaan aamua, ja lähti etsimään Emmietä.

Hetken hän oli harkinnut kiipeävänsä täksikin yöksi Murielin viereen vierashuoneen ylellisen suureen parisänkyyn, kun oma tuntui niin kovin autiolta, iholle ähertävistä kissoista huolimatta. Mutta siinä vaiheessa, kun hän siirsi katseensa Macbookin näytölle syntyvästä tekstistä kelloon, se näytti aamukolmea, ja hän olisi varmasti vain herättänyt sisarensa turhaan.
Oli hänellä sentään kissat, pitämässä poissa häntä vainoavaa, julmia sanoja kuiskivaa varjoa.
Ne ottivat roolinsa vakavasti.
Keskellä päämakuuhuoneen valtavaa, kaupungin valojen raidoittamaa sänkyä nukkui pieneksi keräksi käpertynyt hahmo, jonka vaaleat hiukset olivat levittäytyneet viuhkaksi vasten tummanviolettia lakanaa. Romana oli tehnyt itselleen vartiopaikan Emmien lantion päälle, ja Leela nukkui emäntänsä pään vieressä, vihreät silmät syyttävästi raottuen, kun hiljaisuus särkyi.

Tiarnanin huulilla häivähti hymy, kun katse erotti pienen hahmon vuoteen keskeltä. Syyttävä katse sai hänet kurtistamaan kulmiaan kissalle - uskallakin määkäistä ja säikäyttää emäntäsi hereille - eikä mies voinut olla pohtimatta, olisivatko kissat olleet tyytyväisempiä, jos hän olisi suosiolla muuttanut vierashuoneeseen.
Harmin paikka, karvanaamat, sitä ei ollut tapahtumassa.
Hämmästyttävän äänettömin askelin Tiarnan siirtyi vuoteen vierelle ja istahti sen laidalle.
Syyllisyys häivähti vihlaisuna rintakehässä. Hän oli hylännyt Emmien, taas.
Varovasti mies kumartui lähemmäs, hipaisi pehmeitä, vaaleita hiuksia ja painoi suukon naisen ohimolle.
"Kulta, olen kotona."

Emmie havahtui hitaasti kosketukseen, räpytellen kiireettä kullanvärisiä, unisia silmiään kuin pohtien, mikä hänet oli herättänyt. Leela kohottautui istumaan hänen vieressään ja tuijotti miestä kielenpää suusta ulos unohtuneena.
Tiarnan. Ajatus sai hänen sydämensä jättämään kiivaan lyönnin välistä.
Hän käänsi päätään, ja sydän jätti toisen lyönnin välistä, kun hän näki miehen hahmon. Oliko Tiarnan todella palannut? Nyt syke otti riemukkaan loikan, ja Emmie kierähti selälleen suoristaen jalkansa. Romana menetti paikkansa ja määkäisi protestina.
Nainen ojensi kätensä koskettamaan Tiarnanin poskea, hipomaan kulmakarvojen tummia linjoja, hipaisemaan kauniita silmiä reunustavia ripsiä, kun katseli miestä tutkivin silmin. Kyllä, Tiarnan todella oli palannut.
Emmie suli valoisaan hymyyn ja ojensi kätensä houkutellen miestä kumartumaan halaukseen.

Pieni osa Tiarnanista yritti aina muistuttaa, että olisi ollut parempi antaa Emmien nukkua rauhassa yönsä, ties milloin nainen oli kömpinyt sänkyyn.
Ja sitten häntä kohtasi tämä ihastuttava, uninen olento ja Tiarnan muisti jälleen kerran, miksi rakasti näitä hetkiä niin paljon.
Miksi valitsi lennon, joka ehti perille jo yöksi, ei vasta seuraavaksi yöksi.
Hän pysytteli liikkumatta, melkein uskaltamatta hengittää, aivan kuin jonkinlainen lumous olisi voinut särkyä hetkenä minä hyvänsä. Hänen vedenneitonsa.
Vasta, kun hymy kohosi kasvoille, Tiarnan antoi itselleen luvan painautua lähemmäs, määkinästä päätellen hätistäen samalla kissan tieltään, ja painaa suudelman naisen huulille.

Syke euforisesti hakaten Emmie kiersi käsivartensa Tiarnanin niskalle, painui miestä vasten ja vastasi suudelmaan, hymyillen häkeltyneenä miehen huulia vasten.
Mies, joka oli saanut perhoset heräämään hänen vatsassaan jo 13-vuotiaana, oli todella siinä.
Emmie kiemurteli peiton alta, jotta saattoi kiertää jalkansakin miehen ympärille tiukkaan halaukseen, ja punoa sormensa tummiin, hopean arvokkaasti kirjomiin hiuksiin.
”Ikävöin sinua”, hän kuiskasi ja painoi toisen suudelman miehen huulille.

Tiarnan kietoi käsivartensa suojelevasti Tempestin ympärille vastatessaan tämän suudelmaan.
"Minäkin ikävöin sinua", hän murahti käheästi, hätistäen samalla jommankumman kissan kauemmas säärensä lähes ärtyneellä nykäyksellä.
"Mutta nyt olen kotona."
Tuntui niin hirvittävän väärältä, että Tempest joutui vain odottamaan ja hyväksymään sen, ettei mies aina tiennyt, kauanko viipyisi matkoillaan.
Hän työnsi vaaleita hiuksia pois tieltä ja taivutti päätään hamutakseen vaimonsa kaulaa.
"Kuinka aikasi on kulunut..?"

Edelleen, kahden vuoden jälkeen, pelkkä miehen läsnäolo sekoitti hänen sydämensä. Huulten kosketus kaulalla lähetti epätodelliset sähkön väreet pitkin kehoa, ja Emmie hymyili yöhön alahuultaan purren, häkeltyneenä räpytellen.
Odottiko Tiarnan todella vastausta, vaikka varmasti tiesi, miten sekoitti hänen ajatuksensa?
”Mm, kirjoittaen… Ja, mmm, Murielin kanssa”, hän sanoi sanoja hapuillen ja punoi hellin sormin miehen tummia hiuksia, silittäen sormenpäillään niskaa ja hartioita.

"Niin, siskosi. Olen pahoillani, että joudun lähtemään yllättäen."
Tiarnan kuljetti huuliaan pitkin kaulaa, samalla kun toinen käsi pujahti yöpaitana käytetyn t-paidan alle hyväilemään paljasta ihoa.
Hänen t-paitansa. Se täytti Tiarnanin uskomattomalla hellyydellä.
Kyynärpää liikahti ja hätisteli uteliasta kissaa kauemmas samalla kun vielä siveästi vaatteiden päällä pysytellyt käsi lähti kipuamaan ylös hänen ympärilleen kietoutunutta reittä pitkin.

Kosketus paljaalla iholla oli pysäyttää hänen hengityksensä. Emmie painoi silmänsä kiinni, kun koko huone tuntui notkahtavan hänen allaan, ja punoi sormensa lujemmin miehen hiuksiin kuin se olisi voinut auttaa vakauttamaan hänen mielensä. Tiarnan sai hänet tuntemaan olonsa samaan aikaan kuumaksi ja epätodellisen kevyeksi, sytytti tähtien meren hänen suljettujen silmiensä eteen.
Sai sydämen hakkaamaan häkeltyneestä euforiasta hurjistuneena vasten kylkiluita.
Emmie houkutteli kaulallaan vaeltavia huulia nousemaan ylös, jotta voisi painaa suudelman niitä vasten.

Tiarnan hipaisi siroa leukaa ennen kuin painoi huulensa naisen huulia vasten, hätistäen kissan (Leela?) kauemmas samalla käden liikkeellä kun alkoi hitaasti ujuttaa t-paitaa tämän päältä.
Hän rakasti sitä, kuinka ilmavat, vaaleat hiukset villiintyivät, kun paita liukui niiden yli.
Huulet painuivat heti vasten paljastunutta ihoa, ensin solisluulla ja siitä alemmas vatsaa kohti kulkien.

Yö nipisteli nyt paljasta ihoa, mutta Emmie ei tuntenut kylmää. Tiarnanin lämpö viipyi hänen ihollaan, tuntui jättävän suudelmat palamaan pisamien sekaan. Koko keho vavahti huulten kosketuksen alla.
Mutta minne Tiarnan katosi? Emmie avasi silmänsä ja kohotti päätään. Levottomuus pisti jossain vatsan tienoilla, ja hän liikahti miehen alla.
”Tule tänne?” hän kutsui hiljaa ja kosketti miehen hartiaa houkutellakseen tämän takaisin ylös. Hän tunsi varjon luikertelevan sisäänsä.
Tylsä, tylsä tylsä. Miten paljon hauskempaa miehellä olisi jonkun rohkeamman kanssa?

Jos Tiarnan vain olisi tiennyt, mitä Tempestin mielessä vaani.
Mutta ei.
Hän pysähtyi tuntiessaan kosketuksen, painoi vielä kevyen suudelman vatsalle ja kohottautui sitten takaisin naisen ylle, hamuten tämän huulia suudelmaan samalla kun sormet hakeutuivat tämän alushousujen reunalle, alkaen riisua niitä.
Kissat tuntuivat epäilevän, että hän oli vähintään syömässä niiden rakkaan emännän.

Hetkeksi Emmie puristi silmänsä kiinni ja yritti sysätä pois hänen mieltään niin usein vaanivan varjon, joka puukotti häntä rumin, kylmin sanoin, söi pois hänen itseluottamustaan. Hän yritti tavoittaa Tiarnanin paluun euforian, miehen läheisyyden häkellyttävän ihastuksen, haudata niillä kivun mielestään.
Hän vastasi suudelmaan sydän levottomana hakaten ja käänsi sitten päänsä hetkeksi sivuun ojentaessaan kätensä rauhoittamaan äänekkääksi käyvän Romanan silityksellä, ennen kuin hukutti itsensä uuteen suudelmaan, punoen sormensa miehen tummiin hiuksiin.

Tiarnan ehti jo havahtua siihen, että jokin oli muuttunut.
Hän oli juuri vetäytymässä kauemmas samalla kun pukkasi Leelaa varpaallaan kauemmas ennen kuin se ehtisi loikata hänen selkänsä päälle, mutta sitten Tempest kääntyi taas suutelemaan häntä.
Pitkän lennon ja aikaeron aiheuttama väsymys olivat haihtuneet naiset kosketuksesta.
Tiarnan tiedosti, että oli vielä varsin pukeissa siinä vaiheessa, kun vei kätensä avaamaan vyötään. Se tuntui epäreilulta, juuri sellaiselta, mitä huonoissa elokuvissa harrastettiin. Nainen alastomana ja mies hampaisiin asti puettuna.
Vyön sijaan hän alkoi availla paitansa nappeja.

Ehkä työmatkat olivat helpotus.
Jätä minut rauhaan, Emmie vetosi epätoivoisesti rumalle äänelle mielessään, ja hengitti syvään, kun Tiarnan avasi nappejaan. Millainen kotiinpaluu sekin olisi?
Hän laski käden otsalleen ja juoksutti sen sitten läpi hiuksistaan hengitystään tasaten. Hengitä. Kaikki on hyvin. Ajattele Tiarnania.
Emmie ojensi kätensä avuksi paidan nappien kanssa ja työnsi sen sitten pois miehen hartioilta.

Paita taisi määkäisystä päätellen tipahtaa Leelan - ei, Leela oli Emmien pään takana - Romanan päälle. Tiarnan ojensi toisen käden taakseen ja nykäisi paidan tottuneesti syrjään, vapauttaen kissan kankaan luomasta vankilasta.
Otus ampaisi loukkaantuneena ja häntä pystyssä pois sängystä. Palatakseen pian takaisin, hän epäili vahvasti.
Mies oli kumartumaisillaan takaisin Tempestin ylle, mutta jokin naisen kasvoissa sai hänet pysähtymään, huolestuneen juovan ilmestymään kulmien väliin.
"Emmie, onko kaikki hyvin?"

Voi ei. Katso nyt, mitä teit.
”On”, hän nyökkäsi hymyillen ja kun ei voinut tarttua miestä kauluksista, kiersi kätensä tämän niskalle vetääkseen Tiarnanin uudelleen suudelmaan.
Tiarnanin, jota hän rakasti enemmän kuin mitään. Joka sai hänen sydämensä tekemään häkeltyneitä loikkia vain katsomalla häneen kauniilla, hopeanharmailla silmillään. Joka teki hänet niin paljon onnellisemmaksi kuin hän olisi ansainnut olla. Joka oli saanut perhoset heräämään hänen vatsassaan siitä saakka, kun hän oli vasta 13.
Mies ansaitsisi edes kunnollisen kotiinpaluun. Emmie hengitti syvään tuttua tuoksua ja kuljetti sitten kätensä koskettamaan varovasti miehen vyötä.

Huolestunut juova ei kadonnut minnekään. Tiarnan vastasi suudelmaan, mutta kohottautui uudelleen hieman ylemmäs, tiedostaen etäisesti Romanan tassuttelevan nyt lipastoa pitkin hyvin lähellä maljakkoa.
"Em, kulta, ei meidän tarvitse tehdä mitään, jollet tahdo", mies totesi pehmeästi. Olkoonkin, että hänen kehonsa oli eri mieltä, mutta se oli hitto vie hänen ongelmansa.
"Onko huono olo?"

Katso nyt, mitä teit.
Emmie katsoi Tiarnania levottomana. Miksi hän teki tällaista? Oli sietämättömän onnellinen yhtenä hetkenä, ja varoituksetta seuraavassa hetkessä sietämättömän ahdistunut, vielä vailla mitään järkevää syytä.
Hengitä.
”Ei, kaikki on hyvin”, hän vetosi ja nosti kätensä miehen poskelle, silittäen valkokankaalle ikuistunutta poskipäätä sormenpäillään. Mutta Tiarnan ansaitsi vilpittömyyttä ja aitoutta.
”Anna minulle vain hetki”, Emmie lisäsi ja veti miestä lähemmäs itseään, jotta voisi hautautua kehon lämpöön ja tuttuun tuoksuun, painaa huulensa solisluulle ja sitten kaulalle. Askarrella paljaalla rintakehällä sormenpäillään, tutkia ja piirtää muistiinsa miehen kehoa.

Levoton katse sai huolen läikähtämään miehen sydämessä.
"Ihan rauhassa", hän vakuutti ja sipaisi Tempestin vaaleita hiuksia. Hetken harkittuaan hän kömpi sängylle istumaan, selkä päätyä vasten nojaten, ja veti naisen käsivarsiensa suojiin syliinsä. Kuulostellen tämän jokaista liikettä, valmiina irrottamaan otteensa tai olemaan koskettamatta, mikäli se olisi tällä kertaa ahdistusta aiheuttava tekijä.
Halausta lukuun ottamatta hänen kätensä pysyivät paikoillaan, vaikka olo olikin hieman tukala. Leela otti tilaisuudesta vaarin ja kömpi hänen suoristettujen sääriensä päälle.

Tiarnan oli särkeä hänen sydämensä. Mies oli aina niin kiltti ja ymmärtävä, silloinkin, kun hän ei olisi ansainnut sitä. Emmie painautui miehen syliin, käpertyen rintakehän lämpöön.
Hän painoi suudelman miehen kaulalle, sitten toisen, hamusi pehmeästi hengittäen tietään korvalta solisluulle. Sormenpäät piirsivät kuvioita ensin rintakehälle, sitten käsivarsille ja kyljille ja kiersivät sitten alaselälle.
”Rakastan sinua aivan sietämättömän paljon, tiedäthän sen?” hän kuiskasi ja painoi suudelman miehen huulille.

Kosketus lähetti väristyksiä Tiarnanin ihoa pitkin, eikä lainkaan helpottanut hänen tilannettaan.
Romana tuijotti syyttävänä lipaston päältä.
"Minäkin rakastan sinua."
Hän vastasi suudelmaa pehmeästi, mutta vei sitten kätensä naisen leualle.
"Mutta ei meidän silti tarvitse tehdä tätä nyt, kultapieni. Voimme ihan hyvin vain halailla."
Hän saattaisi tarvita kylmän suihkun sitä ennen, mutta se ei ollut mikään syy.

Miksi hän oli rikkonut sen vaivattomuuden, mikä heidän välillään oli vallinnut, kun Tiarnan oli herättänyt hänet?
Emmie pudisti päätään ja tarttui miehen poskiin, painaen uuden suudelman tämän huulille.
”Kaikki on hyvin”, hän kuiskasi ja kiipesi sitten varovasti hajareisin miehen syliin, kallistaen päänsä hamuamaan kaulansyrjää. Vaaleat hiukset valahtivat olan yli, ja Emmie painautui rintakehän lämpöön.
Sormet valuivat avaamaan vyötä.

Tiarnanin olisi pitänyt uskoa Emmien sanaa.
Senhän puolesta hän jaksoi aina puhua, että miesten tuli oikeasti kuunnella naista, ei vain kuvitella ajattelevansa näiden parasta tekemällä päätöksiä.
Ja silti huoli nakutti hiljaa mutta kiivaasti hänen mielessään.
"Emmie..." mies vetosi, vaikka vyötä avaavat kädet olivatkin ajaa hänet hulluksi.

Emmie ei halunnut uskoa, että oli rikkonut heidän välillään vallinneen läheisyyden peruuttamattomasti typeryydellään. Hän katsahti Tiarnania kullanväriset silmät yössä hehkuen ja veti miestä uuteen suudelmaan, syke korvissa levottomana rummuttaen.
Ei, tämä ei olisi Tiarnanin kotiinpaluu. Hän halusi miehen vajoavan onnellisena uneen – haluavan kotiin hänen luokseen.
”Anna minun unohtua syliisi”, hän vetosi takaisin ja avasi housuja, haluten nykiä niitä pois tieltä.

Oli Tiernanin vuoro tuntea olonsa epämukavaksi.
Hän pelkäsi, että Tempest pakotti itsensä tähän vain, jotta hän olisi tyytyväinen. Mutta entä jos nainen oikeasti halusikin, aivan yhtä paljon kuin hän?
Myrskynsiniset silmät etsivät turhaan apua Romanasta, joka oli jo puikahtanut jonnekin.
Varovasti, Emmie saisi päättää tahdin.
Tiarnan sipaisi hellästi naisen hiuksia ja suukotti kokeilevasti tämän huulia, samalla kun kohotti lantiotaan niin, että housut olisi helpompi siirtää pois tieltä.

Hän halusi vain takaisin hetken, jona tajusi Tiarnanin palanneen kotiin. Vaivattomuuden, jolla he sukelsivat suudelmaan, tähdet, jotka tanssivat hänen silmissään, kun mies suuteli hänen kaulaansa.
Ennen kuin myrkyllinen varjo hänen mielessään rikkoi jälleen kaiken.
Olisipa hän ollut kuin Aida tai Muriel tai joku, joka tiesi täsmälleen, kuinka toimia. Joka ei epäröinyt tai jännittynyt tai tuntenut itseään koskaan neuvottomaksi ja typeräksi. Jolle mies ei koskaan sanoisi ’Emmie…’, kun hän avasi tämän housuja.
Ajatus viilsi häntä syvältä.
Emmie painautui lähemmäs, kiertäen käsivartensa miehen niskalle ja painaen huulensa vasten tämän kaulaa.

Tiarnan antoi käsiensä vaeltaa Tempestin reisille.
Voi jos nainen olisi voinut tietää, kuinka paljon hän tätä rakasti. Kuplivaa naurua, kultaisia silmiä, jotka tuntuivat näkevän asioita, joita kukaan muu ei voinut tavoittaa. Pisamien tähtikarttaa kasvoilla, tapaa, jolla tämä käpertyi sohvannurkkaan kirjoittamaan.
Rakasti juuri sellaisena kuin Tempest oli, ei kaivannut mitään muuta.
Hän halusi luottaa siihen, että nainen kertoisi kyllä, mitä todella halusi.
Värähtäen huulten kosketusta ihollaan Tiarnan siirsi kätensä Emmien vyötärölle.
"Kun olet valmis", hän kuiskasi pehmeästi.

Emmie kosketti miehen poskea päällään, hipaisi leukaperää nenällään, kuin hellästi puskeva kissa. Hän halusi olla valmis. Hän halusi olla syy, miksi Tiarnan kiirehtisi kotiin keskellä yötä. Hän halusi olla nainen, joka saisi miehen kompastelemaan yrittäessään ulos vaatteistaan.
Mutta et ole.
Eikä hän ollut valmis, niin palavasti kuin halusikaan vain painautua miehen lämmintä rintaa vasten, punoa sormensa tummiin hiuksiin ja olla syy, miksi Tiarnan voisi olla edes hetken yhtä sietämättömän onnellinen kuin millaiseksi mies teki hänet. Ehei. Kyyneleet tulvahtivat varoituksetta kullanvärisiin silmiin, valuivat poskille yli äyräidensä, ja Emmien oli paettava miehen sylistä, hengitys takellellen, huone silmissä pyörien.
Muutama askel vei hänet makuuhuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen, ja vauhdilla sulkeutuva ovi jätti tyytymättömät kissat odottamaan ulkopuolelle. Emmie takertui lavuaariin yrittäen hiljentää ääntä mielessään.
Lopeta! Lopeta, lopeta, lopeta, hän vetosi lyöden epätoivoisin käsin päätään, kunnes vajosi kyykkyyn kädet korville painettuna. Hengittäminen kävi vaikeaksi, eikä hän ollut nähdä kylpyhuonetta kyyneliltään.
Haparoivin sormin hän väänsi hanan päälle, ja kun vettä oli tarpeeksi, sukelsi lohdulliseen, lempeään hiljaisuuteen.

Voi helvetti.
Tiarnan seurasi kuin hidastetulta filmiltä, kuinka Emmie pakeni hänen luotaan. Kylpyhuoneen oven paiskautuminen kiinni jäi kaikumaan huoneeseen, yhdessä kissojen määkinän kanssa.
Mies juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja veti syvään henkeä, laskien jalkansa vuoteelta. Hän poimi Hugo Bossin skottiruudulliset bokserit sängyn laidalta ja hyppi ne jalkaansa samalla kun suuntasi kylpyhuoneen ovelle.
Hän nappasi kahvaan hyppivän Romanan kainaloonsa, veti uudelleen henkeä ja koputti oveen.
"Em? Kulta, onko kaikki hyvin?"

Kylpyhuoneesta vastasi hiljaisuus. Ammeen hanan kohina kantautui vaimeana oven läpi.
Emmie leijui lohdullisessa, äänettömässä pimeydessä. Turvassa maailmalta, turvassa myrkyltä mielessään.
Hän olisi halunnut vain saada takaisin hetken heidän välillään.
Hän olisi halunnut olla joku, joka olisi voinut ajaa miehen hulluksi kosketuksellaan – joku, joka tietäisi täsmälleen, mitä tehdä, kun housut lähtivät jalasta.
Kyyneleet huuhtoutuivat veteen. Itku pyyhkiytyi pois, kun hengityksen pidättäminen rauhoitti vaistomaisesti hänen sydämensä. Syke kuului korvissa melkein hypnoottisena. Painoton, lohdullinen, lempeä hiljaisuus.

Pelkkä veden kohina vastasi.
Tiarnanin sydän jätti levottomana lyönnin välistä. Emmie oli ennenkin paennut hänen luotaan, mutta vielä koskaan nainen ei ollut jättänyt vastaamatta.
Hän koputti uudelleen, nyt hätäisemmin.
"Tempest? Kulta, avaa ovi, ole kiltti."
Hiljaisuus venyi, ja kaiken järjen vastaisesti mies kokeili kahvaa. Tietenkin ovi oli lukossa, mutta se ei estänyt häntä rämpyttämästä sitä useamman kerran, niin kuin kissa, joka yritti päästä jumalattarensa luo.
Levoton pulssi oli vaihtunut kuurouttavaan pelkoon.
"Tempest! Jollet vastaa nyt, tulen sinne vaikka väkisin!"

Oven kolina, jopa hänen rakastamansa miehen ääni, jäivät hiljaisuuden ulkopuolelle. Veden alla Emmie oli turvassa kaikelta. Veden alla ei ollut sairautta, ei painovoimaa, ei viiltävän kipeää epävarmuutta, ei tarvetta tuntea itseään riittämättömäksi, ei paineita deadlineistä tai pettymyksen tuottamisesta.
Veden alla hän oli turvassa. Veden alla oli vain hän, hiljaisuus ja mielikuvituksen mahdollisuus värittää pimeys kauneudella.

"Tempest! Olen tosissani!"
Voi hyvä jumala...
"Rakas, minä tulen nyt sisään. Siirry, jos olet lähellä ovea."
Hän hätisti kissat vihaisesti kauemmas, vain koska ei halunnut kompuroida niihin ja pahimmassa tapauksessa satuttaa pieniä olentoja. Nyt ei vain ollut aikaa lempeyteen.
Mies otti vauhtia ja rysähti sitten hartia edellä vasten ovea. Kipu ampaisi pitkin käsivartta, mutta lukkopesä antoi räsähtäen periksi.
Hän oli aiemmin tehnyt näin vain valkokankaalla.
Amme. Vesi valui jo yli laitojen ja levisi kaakeleille.
Sydän hakaten ja määkivät kissat airueenaan Tiarnan säntäsi lattian ja pehmeän maton poikki.
Helvetin helvetin helvetti...
Hän upotti kätensä veteen ja tarttui Tempestiin kiskoakseen tämän ylös vedestä.

Hiljaisuus särkyi, kun jokin tarttui häneen yllättäen.
Hänen ympärilleen rakentunut, merenalainen maailma sirpaloitui, ja kultaiset silmät räpsähtivät auki. Hän erotti hahmon sumeana pinnan läpi kohotessaan sitä kohti, mutta epäonnekseen henkäisi säikähtäneenä veden alla.
Emmie yski kipeästi noustessaan pintaan miehen otteessa, räpytellen hämmentyneenä, vajoten miehen käsiä vasten. Vaaleat hiukset ryöppysivät märkinä yli hartioiden, ja vesi liimasi pitkät ripset yhteen.

Tempest yski.
Luojan kiitos Tempest yski.
Tiarnan vajosi polvilleen ammeen viereen, piteli toisella kädellään kiinni naisen käsivarresta ja hieroi ja taputti toisella kädellään tämän selkää, auttaakseen yskimään vettä ulos.
"Em, Luoja, älä tee minulle näin, älä tee minulle enää näin..."

Keuhkoja poltti, ja kurkku tuntui repeytyvän rikki, ennen kuin hän saattoi taas hengittää yskimättä. Emmie katsahti Tiarnania silmäkulmastaan raskaasti hengittäen ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut.
Hajamielisesti hän sammutti hanan kuunnellessaan veden lorinaa lattiaa vasten ja nosti kätensä sitten miehen tummiin hiuksiin.
Miksi mies vaikutti niin… Pelästyneeltä?
Muisto hetkistä ennen hiljaisuuteen pakenemista kouraisi hänen vatsaansa.
”Olen pahoillani”, hän vetosi karheasti.
”En tarkoittanut säikäyttää.”

Lattialle levinnyt vesi piti kissat kauempana. Romana oli loikannut lavuaarin reunalle, Leela puolestaan valinnut tähystyspaikakseen tummapuisen pyyhetelineen, jossa nytkin oli taiteltuna suuria, taivaallisen pehmeitä pyyhkeitä.
Tiarnanin hartiaa särki, eikä sydämen levoton syke ottanut rauhoittuakseen.
Kun Tempest viimein lakkasi yskimästä, hän siirsi toisen kätensä naisen leualle ja kohotti käänsi tämän kasvot itseään kohti, tutkien kultaisia silmiä huolissaan.
"Minä todella pelkäsin", hän vetosi hiljaa, ja otti sitten paremman otteen käsivarsista auttaakseen naisen ylös ammeesta.
"Kultakiltti, tule pois. Kuivataan sinut."

Tiarnan näytti siltä, että oli todella pelännyt. Kullanväriset silmät pehmenivät hämmentyneestä, onnettomasta myötätunnosta. Mitä mies oli pelännyt?
Emmie nousi ylös miehen johdattelemana ja kiipesi pois ammeesta, vaikka veden jättäminen tuntuikin aina hieman haikealta. Hän tutki miehen kasvoja hämillään ja kosketti poskea.
”Olen pahoillani”, hän toisti ja painautui sitten Tiarnanin rintaa vasten, välittämättä siitä, että kasteli miehenkin, kiertäen käsivartensa tämän vyötärön ympärille.
”Vesi rauhoittaa minua.”

Tiarnan huomasi tärisevänsä vasta, kun kietoi kätensä tiukasti Tempestin ympärille ja rutisti tämän rintaansa vasten.
"Minä tiedän, rakas, minä tiedän", mies mutisi hiljaa, haudaten kasvojaan kultaisiin hiuksiin.
"Mutta ole kiltti, älä seuraavan kerran jätä minua hiljaisuuteen. Ota niin kauan kuin tarvitset kylvyssä, mutta haluan tietää, ettei sinulle ole sattunut mitään pahaa."
Ettei vesi ollut vaatinut naista viimein omakseen.

Tempestkin huomasi miehen tärinän ja kohotti hälyttyneenä katseensa sydäntäsärkevän komeisiin kasvoihin.
”Tiarnan”, hän vetosi onnettomana ja silitti miehen poskea, ”olen pahoillani. En tarkoittanut säikäyttää.” Enkä tehdä kotiinpaluustasi näin kamalaa.
”Kaikki on hyvin. Olin ajattelematon”, Emmie jatkoi ja halasi miestä tiukemmin.

"Tiedän."
Tiarnan huokaisi ja vei kätensä silittämään Tempestin kosteita hiuksia.
Kaikki oli hyvin, Tempest oli kunnossa. Mitään pahaa ei ollut sattunut, hän tilaisi huomenna jonkun korjaamaan kylpyhuoneen lukon.
Mies nielaisi.
"Rakas, tiedäthän sinä, etten halua sinun pakottavan itseäsi mihinkään? Että saat sanoa milloin tahansa, jos et enää haluakaan? Ei tarvitse välittää, vaikka olisin... Milloin tahansa."

Emmie tunsi viiltävän syyllisyyden vihlaisun. Miltä sen oli täytynyt tuntua miehestä?
Heillä oli ollut niin mukavaa, kun Tiarnan oli palannut. Ennen kuin hän rikkoi taas kaiken. Mikä hänessä oli vikana?
”Tiedän”, Emmie vastasi ahdistuneena ja kurottui varpailleen voidakseen hipoa miehen poskea huulillaan, ”olen niin pahoillani. Minä tiedän. En minä siksi… Haluan olla kanssasi.”
Miksi hän oli niin hankala?
”Minä vain…” Ei hänellä ollut mitään, millä selittää typeryyttään.
”Mennäänkö nukkumaan?”

"Shh, Em, ei tarvitse olla pahoillaan", Tiarnan lohdutti hellästi.
Hän yritti niin epätoivoisesti toimia oikein. Antaa tilaa. Lopettaa ja perääntyä heti, jos Tempest osoitti minkäänlaisia merkkejä ahdistuksesta tai epämukavuudesta.
Silti hän tunsi olonsa välillä hirviöksi.
Mies painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mennään. Tytötkin pääsevät käpertymään kylkeesi."
Kissaparat eivät innostuneet märästä lattiasta.

Jos hän olisi tiennyt, miten mies ajatteli itsestään, se olisi särkenyt hänen sydämensä. Mikään tässä ei johtunut Tiarnanista – ihanasta, ihanasta Tiarnanista, joka oli vienyt hänen sydämensä peruuttamattomasti ja jonka vuoksi hän tekisi mitä vain.
Hän poimi telineestä turkoosiraitaisen pyyhkeen, jonka kääri hetkeksi ympärilleen ja kuivasi sillä sitten Tiarnanin rinnan, ennen kuin imi enimmän veden hiuksistaan. Emmie tarttui Tiarnanin käteen, sammutti kylpyhuoneen valot ja veti miehen perässään takaisin makuuhuoneen puolelle. Muisto siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut, nakersi häntä.
Tiarnan-parka.
Emmie kiipesi sängylle ja ojensi kätensä uudelleen miehelle.

Tiarnan istahti sängyn laidalle ja kumartui suukottamaan Tempestin huulia.
Pehmeästi, tavalla, joka ei vaatinut yhtään mitään.
Kissat seurasivat heidän vanavedessään, hännät pystyssä, ja loikkasivat vuoteeseen seuraksi.
"Tahdotko yöpaitasi?"

Hänen sydämensä oli pakahtua Tiarnanin tähden. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen miehen rakkauden?
Halusiko hän yöpaitansa?
Emmie pudisti päätään pehmeästi hymyillen ja siirtyi peremmälle sängyllä, vetäen Tiarnania kädestä mukanaan. Ehkä olisi tuhoontuomittu ajatus yrittää ylipuhua miestä jatkamaan siitä, mihin he olivat jääneet, mutta ehkä hän voisi edes käpertyä tämän syliin.

Huolestunut juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin, mutta hän kömpi joka tapauksessa Tempestin houkuttelemana sänkyyn.
Ylävartalo paljaana ja vain skottiruutuiset bokserit säädyllisyytensä suojana.
Hän kietoi käsivartensa kokeilevasti naisen vartalon ympärille ja painoi suukon tämän ohimolle.

Emmie painautui Tiarnania vasten ja nykäisi peittoa pois tieltä, jotta saattoi haudata heidät sen lämpöön. Yö nipisteli paljasta ihoa. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille, nosti toisen jalkansa miehen jalkojen yli ja painoi suudelman leukaperälle.
Oli sydäntäsärkevää, miten hänen typeryytensä muutti miehen niin varovaiseksi – mistä kukaan ei voisi Tiarnania syyttää. Kai hänkin olisi varovainen, jos Tiarnan syöksyisi yhtäkkiä varoituksetta itkien kylpyhuoneeseen.
”Minä rakastan sinua”, hän muistutti miestä hiljaa ja käpertyi lähemmäs, silittäen paljasta selkää sormenpäillään.
”Sinä et koskaan ahdista minua.”

Tiarnan veti Tempestin kainaloonsa ja silitteli tämän selkää sormenpäällään.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi ja painoi uuden suukon untuvaisten hiusten peittämälle ohimolle.
Ehkä jetlag veisi häneltä unen, mutta ainakin hän voisi olla siinä, Tempestin turvana.
Kuunnella kissojen unista purinaa.
"Kaikki on hyvin, rakas. Nuku vain."

Hänen oli turha odottaa nukahtavansa nyt, mutta hän voisi vain maata tässä, Tiarnanin sylissä.
Emmie sulki silmänsä ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, hengittäen pehmeästi sen ihoa vasten ja täyttäen itsensä rakastamallaan tuoksulla. Hän piirteli kiireettömiä, kevyitä kuvioita miehen selälle ja käsivarsille, painautui kiinni miehen rintaan välittämättä siitä, että oli täysin alasti.
”Oliko sinulla mukava matka?” hän kysyi hiljaa hetken kuluttua kuullessaan, ettei mies nukkunut ja hamusi kaulansyrjää pehmeästi.

Tiarnan liikahti levottomasti tuntiessaan huulet kaulallaan.
"Olihan se, vaikka mieluummin olisin ollut kotona nyt vähän pidempään. Mutta nyt pitäisi olla hetken hengähdystauko."
Ennen kuin jostain taas ilmestyisi haastattelukutsu, koekuvaus tai ties mitä. Mutta jos edes viikonlopun yli voisi loikoilla kiireettömästi kotona.
"Kuinka sinun aikasi on mennyt?"

”Pidän sormeni ristissä”, Emmie lupasi pehmeästi ja liu’utti kätensä kiirettä selältä niskalle ja hiuksiin, sivellen niskan kaarta sormenpäillään ja punoen sormiaan läpi tummista hiuksista.
”Kirjoitin melko paljon”, hän sanoi painaen suudelman Tiarnanin kaulalle, sitten toisen, ”mutta hylkäsin Murielin yksin viettämään iltaa.”

"Sehän on hyvä", Tiarnan kommentoi kirjoittamiseen, ja yritti olla värähtämättä tuntiessaan huulet kaulallaan.
Samaan aikaan hän kuitenkin muisti pelon, joka oli saanut hänen sydämensä hakkaamaan epätahtiin. Tempestin, joka pakeni hänen luotaan.
Romana katsoi tilaisuutensa tulleen ja loikkasi suoraan hänen vatsansa päälle, tamppasi siihen itselleen mukavan paikan ja käpertyi kerälle.
"Oh? Kyllä sisaresi varmasti pärjäsi, hän on varsin sosiaalinen olento. Varmasti löytyi juttuseuraa."

”Mmmh, Muriel pärjää aina”, Emmie vastasi Tiarnanin kaulaa vasten. Ei ollut hänen paikkansa kertoa, mistä Muriel oli löytänyt juttuseuraa.
Kirottu Samuel.
Hän puhalsi pehmeästi kaulansyrjälle ja kallisti sitten päätään voidakseen hamuta miehen korvaa. Toinen käsi liukui hiuksista niskan kautta rinnalle ja siitä vatsalle.
Miten hän toivoi, että olisi voinut pitää varjon poissa mielestään. Miten erilainen heidän yönsä olisi ollut.

Kaikesta huolimatta Tempestin kosketus lähetti sähköisiä väreitä pitkin Tiarnanin kehoa.
Hän nielaisi, yrittäen pitää itsensä rauhallisena.
"Emmie, rakas", hän aloitti pehmeästi, yrittäen valita sanansa mahdollisimman tarkkaan.
"Kaikki on hyvin. Luulen vain, etten pysty enää tänään."

Emmie pysähtyi ja harkitsi sanoja hetken.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi ja vetäytyi kauemmas. Pelko kiertyi kylmäksi möykyksi hänen vatsaansa.
Kaikki oli hyvin, totta kai. Ja silti hän pelkäsi rikkoneensa jotain pysyvästi heidän välillään. Tiarnan oli niin hellä, aina niin huomaavainen ja rakastava – ja jo valmiiksi varovainen hänen kanssaan.
Koska hän ei voinut vain pysyä onnellisen häkellyksen vallassa saadessaan Tiarnanin lähelleen, tuntiessaan miehen kosketuksen ihollaan – ehei. Hänen piti alkaa itkeä ja karata, lukkiutua kylpyhuoneeseen kuin teini-ikäinen.
Ja nyt he tarvitsivat uuden lukon tai kokonaan uuden oven.
Hyvä Tempest.
”Nuku hyvin.”

Tiarnan pelkäsi satuttaneensa Tempestiä sanoillaan.
"Voit sinä silti siinä kainalossani olla, Em", hän huomautti hellästi ja yritti vetää naisen takaisin lähelleen.
"Olen vain vielä väsynyt matkan jäljiltä, ei mitään sen kummallisempaa."
Vaikka olihan hän huolissaan. Ensimmäistä kertaa hän oli todella joutunut pelkäämään Tempestin puolesta. Että tämä oli saattanut tehdä jotakin itselleen.
"Hyvää yötä, rakas."

Sunnuntai 14. tammikuuta 2018, iltapäivä, Tempestin ja Tiarnanin asunto

Vierailevana tähtenä Muriel Nightingale.

Monelle tällaiset sunnuntait olivat kai itsestäänselvyys, mutta Tiarnanille hetki oli erityinen. Hän oli palannut edellisenä aamuna mainoskampanjan kuvauksista, ja joutuisi todennäköisesti taas maanantaina lentämään Los Angelesiin.
Nyt hän saattoi kuitenkin maata sohvalla, silmät kiinni ja puoliksi torkkuen. Emmien lempinurkkauksessa, siinä, johon tämä oli sisustanut itselleen oman pesän kirjoittamista varten.
Tällä hetkellä nainen taisi kuitenkin torkkua hänen vatsansa päällä, ja kehräyksestä päätellen toinen kissoista oli löytänyt itselleen paikan käsinojalta, jota vasten Tiarnanin pää nojasi. Toinen kissa taisi nukkua Emmien selän päällä, tai ainakin jokin lämmin kehräsi sitä käsivartta vasten, jonka Tiarnan oli kietonut naisen ympärille.
Hän oli juuri vaipumassa todella uneen, kun puhelin alkoi soida. Ei tosin hänen omansa, ei henkilökohtainen eikä työpuhelin. Emmien?

Tiarnan rintakehän päälle käpertynyt nainen raotti unisia silmiään ja venytteli nautinnollisesti varpaitaan, kun hapuili jostain heidän ja laivastonsinisen sohvatyynyn välistä usein unohdettuna lojuvaa puhelinta käteensä.
”Mmm, haloo?” Emmie vastasi ja hieroi vapaalla kädellä silmäänsä, pää Tiarnanin rinnalla leväten, kunnes Romana havahtui emännän virkoamiseen ja vaati käden omakseen. Kilpikonnavalkoinen itämainen puski päättäväisesti muksauttaen puhelinta pitelevää kättä, kunnes ihminen silitti katuporan lailla jyrisevää kissaa ja kohtasi hymyillen sen vihreiden silmien katseen kissan määkäistessä ilmeikkäästi.

Tiarnan raotti silmiään ja katsoi Tempestiä kulmat kurtistuneina, mutta vain siksi, että oli vielä puolittain unessa.
Hän siirsi kättään pyyhkäistäkseen naisen vaaleita hiuksia ja rapsuttaakseen sitten uniselta kerältä heränneen Leelan päätä, kun kissa alkoi näyttää uhkaavasti siltä, että loikkaisi pian emäntänsä huomion varastaneen Romanan niskaan.
Murielin tuttu ääni kantautui liikenteen äänen yli:
"Hei, siskopieni. Oletko kotona? Onko paha hetki?"

Murielin ääni sai Tempestin pisamaiset kasvot kirkastumaan, ja nainen kohottautui istumaan, tasapainotellen itsensä mutkattomasti hajareisin Tiarnan vatsan päälle, käsi miehen rintakehällä.
”Hei!” Emmie tervehti vilpittömällä lämmöllä.
”Ei tietenkään ole paha hetki – olemme vain kotona. Oletko Lontoossa? Tulisitko käymään?” hän kysyi piirrellen sormenpäillään miehen solisluun linjaa, luonnosvihon puuttuessa käden ulottuvilta.

Tiarnanin myrskynharmaat silmät siristyivät hieman, ja hän siirsi vapaan kätensä silittelemään tämän kylkeä.
Leela toteutti viimein aikeensa ja loikkasi Romanan kimppuun. Kilpikonnavalkoinen kissa määkäisi ja ampaisi liikkeelle, tähtiotsainen ottosisarensa perässään.
Linjan toisesta päästä kuului etäistä puhetta ja naurua, ja Muriel odotti hetken ennen kuin vastasi:
"Olen tässä ihan lähellä, viitisen minuuttia niin olen siellä. Jos en häiritse?"

”Et tietenkään häiritse!” Emmie vakuutti ja nauroi hyväntuulisesti kuplien. Hän löytäisi aina aikaa Murielille! Muriel oli hänen sisarensa ja paras ystävänsä. Tietenkään nainen ei häiritsisi.
Hän löysi lähes poikkeuksetta aikaa kenelle tahansa läheiselleen, joka kaipasi häntä – mikäli ei sattunut kirjoittamaan kuurona muulle maailmalle tai vain unohtanut puhelintaan jonnekin.
”Onhan kaikki hyvin?”

Jokin suurempi ajoneuvo, kenties bussi, ajoi kovaäänisesti ohi.
"Tietenkin, ainahan minulla. Nähdään pian, Em, olet rakas."
Tempestin lopettaessa puhelun Tiarnan kohottautui istumaan, kietoen kätensä hetkeksi naisen ympärille ja painaen suukon tämän otsalle. Hiukset olivat hurmaavasti hieman painuneet siitä kohdasta, joka oli painunut hänen rintakehäänsä vasten.
"Sisko?"

Tiarnan oli lähempänä, ja huulten kosketus hänen otsallaan sai Emmien hymyilemään sydän sykähtäen. Hetkeksi hän painautui miehen rintaa vasten, kiertäen käsivarret miehen vyötärön ympärille istuessaan tämän sylissä, ja hieraisi rintakehää poskellaan.
”Sisko”, hän vahvisti. Mikäköhän Murielin oli houkutellut Lontooseen?
”Hän tulee käymään muutaman minuutin päästä.”

Tiarnan pyyhkäisi sormensa läpi untuvaisen pehmeistä hiuksista. Kissat ottivat vauhtia sohvannurkasta ja ampaisivat sitten uudelle kierrokselle ympäri asunnon valtavan oleskelutilan.
"Hän ei ollut sanonut tulevansa Lontooseen?" mies kysyi, painaen naista rintakehäänsä vasten, haluten imeä itseensä vielä viimeisen häivähdyksen unisesta lämmöstä, jota tämän pieni vartalo hohkasi.
"Laitanko teille teetä?"

”Ei”, Tempest pudisti päätään ja käpertyi Tiarnanin halaukseen, nojaten päänsä miestä vasten. Toivottavasti kaikki todella oli kunnossa.
”Laittaisitko?” hän kysyi ilahtuneena ja kohotti kasvonsa, nojautuen painamaan suudelman miehen poskea vasten. Hän kosketti sormenpäillään miehen poskipäätä ja sipaisi tumman kulmakarvan kaarta.
”Olet kovin kultainen.”

"Tietenkin."
Tiarnan varasti naiselta vielä yhden suukon ennen kuin nousi seisomaan ja laski Tempesti hellästi sylistään, päästämättä tätä kuitenkaan aivan vielä halauksestaan.
"Olet suloinen vasta heränneenä", hän huomautti ja pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan naisen korvan taakse ennen kuin suuntasi keittiöön toteuttamaan lupaustaan, suoristaen samalla tummansinistä kotineulettaan.
Ei mennyt neljää minuuttia enempää, kun Muriel seisoi oven takana, juuri niin kalpeana kuin saattoi olettaa ihmiseltä, joka oli valvonut edellisen yön ahdistuneena.
"Hei, Em."
Siitä huolimatta nainen hymyili ja ojensi käsiään kutsuakseen siskonsa halaukseen.

Ellei tieto Murielin tulosta olisi nakuttanut hänen mielessään, Emmie olisi tuskin suostunut luopumaan Tiarnanin halauksesta. Hellä ele sai hänet sulamaan häkeltyneeseen hymyyn, samaan, jonka miehen läheisyys melkein vääjäämättä houkutteli esiin.
Mutta Murielin näkeminen pyyhki hymyn pisamaisilta kasvoilta.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi kiertäessään kätensä pidemmän naisen ympärille tiukkaan halaukseen ja painaessaan poskensa tämän rintaa vasten, ennen kuin tarttui Murielin käteen ja veti sisarensa peremmälle. Itämaiset seuraneidit ravasivat tunnollisesti emäntänsä jalanjäljissä, piiskahännät pystyssä.

Muriel silitti Tempestin hiuksia ja suikkasi suukon otsalle ennen kuin suostui irrottamaan otteensa sisarestaan.
Ei, juuri mikään ei ollut sillä hetkellä hyvin.
"Mm, isosiskosi on vain hieman väsynyt", hän totesi ja hieraisi kasvojaan ennen kuin alkoi riisua takkiaan. Liikkeet olivat edelleen hieman jäykkiä, selkää oli alkanut vihloa kävelyn jäljiltä.
"Satuin pyörähtämään Lontoossa ja halusin tulla tervehtimään lempisiskoani."

Emmie katsahti sisartaan epävarmasti, osaamatta täysin luottaa vastaukseen – Muriel ei varsinaisesti näyttänyt vakuuttavalta.
Mutta kai oli normaalia olla väsynyt, jos Teaganin kaltainen mies käveli pois? Viettää unettomia öitä ja potea kipeää ikävää?
”Olen aina onnellinen nähdessäni sinua”, hän vakuutti ja ohjasi Murielin kohti tuttua, suojaisaa olohuonetta valtavan oleskelutilan nurkan kätkössä.
”Mikä sinut toi Lontooseen?”

Murielin oli pakko myöntää, etteivät hänen ajatuksensa juosseet sillä hetkellä aivan niin terävinä kuin yleensä.
Niin kävi, kun valvoi koko yön. Tajusi odottavansa Pikkuloista. Antoi kuristaa itsensä tajuttomaksi.
Äänikin siinä meni käheäksi.
"Piti käydä hoitamassa eräs pikainen asia, tuli lähdettyä matkaan vähän yllättäen, niin en soittanut aikaisemmin."
Saattoihan asian niinkin ilmaista.
"Missä vävyke? Lähtikö Tiarnan minua pakoon?"

Tempest istui laivastonsinisen, upottavan sohvan käsinojalle ja taputti Murielille paikkaa sohvalle. Hän oli malttanut sentään vaihtaa pitkän neuletakin olleen yöpaidan valkeaan, reisimittaiseen mekkoon sen kunniaksi, että Tiarnan oli kotona.
”Olethan sinä kauhistuttava”, hän myönsi hymy kullanväriset silmät siristäen ja kurottui koskettamaan sisarensa punaisia hiuksia. Kissat kiipeilivät heidän vieressään vaativasti määkien. Romana puski tarmokkaasti emäntänsä kylkeä ja nousi sitten takatassuilleen tätä varten, kurotellen koskettamaan toisella etukäpälällä naisen pisamaisia kasvoja.
Korvaan suunnattu, pehmeä mäkätys sai Tempestin katsomaan kissaa tietäen, vaaleita kulmiaan kohottaen.
”Ihanko totta?” hän kuiskasi sille hymyillen ja silitti olennon päätä, mikä synnytti jyrisevää kehräystä, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Murieliin.
”Oletko vilustunut?”

"Saatoin uhkailla häntä hieman liikaa siinä vaiheessa, kun tapasimme ensimmäistä kertaa."
Eikä Muriel edes vitsaillut, kovinkaan pahasti. Hän oli tehnyt omaan kaunissanaiseen tapaansa selväksi, mitä tapahtuisi, jos mies sattuisi aiheuttamaan Tempestin sydämeen edes pikkuisen särön.
Se puhe oli sisältänyt varsin graafisia yksityiskohtia, joten oli vain onni, ettei Emmie ollut ollut kuulemassa.
Murielin kulmat kurtistuivat hieman.
"Taasko se otus kuiskii sinulle salaisuuksia?" hän hymähti", samalla kun silitti päätään hänen reittään vasten puskevaa Leelaa.
Kysymys sai naisen automaattisesti nykäisemään kaulustaan ylemmäs.
"Kuinka niin? Vähän kylmää ehkä lentokoneessa."

Ei olisi yllättävää, vaikka Tiarnan todella pakoilisi Murielia – olihan hänen sisarensa vavisuttava persoona, rohkeana ja itsevarmana.
”Ne tietävät yllättävän paljon asioita”, Emmie vastasi ja katsahti Murielia tuimasti siristyvin silmin, ennen kuin nauroi kuplien.
”Vaikutat huonovointiselta ja kuulostat käheältä”, hän huomautti ja tutki sisartaan tarkemmin.
”Ei kai sinulla taas krapula ole?”

Tuima ilme sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Murielin selkää.
EI, ei hänen sisarensa ei todellakaan osannut puhua kissojen kanssa. Mutta se koira älähti, johon keppi kalahti, vai miten sanonta menikään.
"Mitä? Ei! Em, ei isosiskosi nyt sentään juoppo ole, vaikka vähän rappiolla olisikin!" hän vakuutti, suklaankirjavan Leelan ahertaessa itseään syliin.
Onneksi hän sai hetken lisäaikaa, kun Tiarnan asteli oleskelunurkkaukseen kantaen tarjotinta, jolle oli aseteltu kaksi Villeroy & Bochin valkeaa New Wave -mukillista teetä.
Leela määkäisi närkästyneenä, kun Muriel siirsi sen sylistään noustakseen halaamaan miestä.
"No mitä vävyke? Ethän sinä karkuun ollut juossutkaan", hän naurahti käheänä.
Tiarnan kietaisi käsivartensa naisen ympärille lämpimään halaukseen.
"Muriel. Yritin, mutta kunto loppui puoliväliin portaita, tulin takaisin."

Sohvan käsinojalla, jalat sohvalla istuva Emmie katseli sisarensa ja Tiarnanin sananvaihtoa hiljaista onnea säteillen. Romana kiipesi emäntänsä syliin, istahti hoikille reisille ja kehräsi vihreät silmät siristyen, kun naisen sormet silittivät sen kirjavaa turkkia. Muutama valkea karva leijaili tummansiniselle sohvalle.
Se oli hyvä hetki tutkia Murielia. Näyttivätkö sisaren liikkeet epätavallisen jäykiltä? Kuulostiko ääni epätavallisen käheältä? Toivottavasti nainen ei ollut sairastunut. Kaupungissa jylläävät flunssat olivat kurjia, varsinkin kun niistä ei tuntunut pääsevän millään eroon.

Istahtaessaan takaisin sohvalle Muriel ei voinut estää pientä irvistystä häivähtämästä kasvoillaan.
Helvetin Samuel, sillä tavalla ruhjoi hauraan ja hennon naisihmisen!
Niin kuin hän olisi haurasta tai hentoa nähnytkään.
Tiarnan kumartui silittämään jalkojaan vasten kiehnäämään hypännyttä Leelaa ja katsahti Tempestiä alaviistosta.
"Em, täytyy hoitaa yksi työpuhelu. Juokaa te vain rauhassa teetä."

Emmie soi miehelle lämpimän hymyn ja sukaisi paksuja, vaaleita suortuvia korvansa taakse, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Murieliin.
"Onko... Onko Teaganista kuulunut mitään?"

Leela seurasi jonkin matkaa Tiarnanin jäljessä piiskahäntä pystyssä, mutta halu palata kuningattaren luo voitti ja sai suklaakuvioisen itämaisen loikkimaan lattian poikki.
Muriel kumartui nostamaan kissan syliinsä ja rapsutti sen silkkisenpehmeää turkkia.
"Kai me olemme nyt virallisesti eronneet."

"Voi ei, Muriel!" Emmie vetosi onnettomana ja laskeutui sohvalle kiertäen kätensä tiukasti sisarensa ympärille.
"Olen niin pahoillani. Miten sinä voit?"

Muriel räpäytti katsahti Tempestiä ja yritti hymyillä, muttei aivan onnistunut siinä.
"Alan hitaasti tottua ajatukseen", hän huomautti, yrittäen vakuuttaa itsensäkin.
Ei tarvinnut enää olla vihainen siitä, että mies unohtui naapuriin lähtiessään lainaamaan sokeria. Tai siitä, että vessapaperirulla oli ripustettu väärinpäin.
Eivätpä ne kovin suurilta voitoilta tuntuneet.
Leela ähersi itsensä sylistä käsinojalle ja käsinojalta selkänojan kautta Murielin hartioille. Puskiessaan itseään naisen poskea vasten se talloi myös kaulusta alas, paljastaen sinipunertaviksi muuttumassa olevat jäljet kaulalla.

Tunne siitä, että kaikki ei ollut hyvin vain kasvoi. Se hiipi hänen mielessään levottomin askelin ja kuiskutti kauheuksia.
Tiesikö Tiarnan, että Teagan oli lähtenyt? Halusiko mies todella lapsen enemmän kuin Murielin?
Ajatukset seisahtuivat, kun Leela veti alas hänen sisarensa kaulusta ja Emmie siristi silmiään. Hän suoristautui, tarttui kankaaseen ja veti sitä alas paljastaen sinipunertavat jäljet paremmin.
Hän henkäisi terävästi.
”Mitä tämä on?” hän kysyi ja kosketti Murielin kaulaa sormenpäillään.
”Mitä sinulle on tapahtunut?”

"Mitä?"
Murielin sydän loikkasi levottomasti lyönnin yli, ja hän hätisti kissan kauemmas, tarttuen poolokaulukseen nykäistäkseen sen takaisin kaulansa suojaksi.
Liian myöhään, selvästikin.
Hiton kissa. Ehkä Tempest tosiaan keskusteli niiden kanssa, ja tämä oli jokin pirullinen salajuoni.
"Äh, Em, ei mitään. Ei huolta, siskopieni."

Tempestin silmät välkähtivät hennon hattivatin sisällä asuvaa, melkein petollista tulta.
"Ei mitään? Ei mitään?!" hän kysyi ääni kuumuen ja tarttui naisen käsivarteen.
"Sinulla on mustelmia kaulassasi. Kaulassasi, Muriel! Kuka sinua satutti?"

"Em, ei se ole mitään."
Muriel hieraisi kasvojaan vapaalla kädellään. Olkoonkin, että hän puhui sisarelleen hyvin avoimesti asioistaan, mutta oli joitain sellaisia yksityiskohtia, jotka hän olisi pitänyt mieluummin itsellään.
Kuten koko tämän päivän, esimerkiksi. Olisi tosin ehkä kannattanut ajatella sitä ennen kuin tuli, mutta hän oli vain halunnut nähdä Tempestin. Puhua jollekulle.
"Kultapieni, olen kunnossa."
Hän liu'utti sormensa hipaisemaan tummuvia mustelmia.
"Pyysin sitä ihan itse."

Tempest räpäytti silmiään ja tuijotti Murielia.
"Sinä mitä?" hän toisti.
"Sinä pyysit mustelmia kaulaasi? Kuristiko joku sinua?! Miksi?" Tempest vetosi tyrmistyneenä. Muriel, joka pelkäsi tukehtumista. Mitä hänen sisarelleen tapahtui?

Ehdottomasti ei sellainen aihe, josta olisi halunnut keskustella pikkusiskon kanssa.
"En nyt varsinaisesti mustelmia, mutta niin."
Hän hieraisi kaulaansa uudelleen ja yritti sitten sukaista Tempestin vaaleita hiuksia rauhoittelevasti.
"Olin hieman tolaltani, ja se sai minut käyttäytymään hölmösti."

Tempest tuijotti sisartaan onnettomin, epätietoisin silmin.
"Hölmösti? Muriel - sinulla on mustelmia kaulassasi. Mitä tapahtui?" hän vetosi ahdistuneena, nojaten päänsä kosketusta vasten.

Teki uskomattoman pahaa nähdä ahdistus Tempestin silmissä.
Hölmö, hölmö nainen, olisi pitänyt painua suoraan takaisin Hexhamiin ja linnoittautua lauman kanssa kotiin.
"Em, ei ole mitään syytä ahdistua", hän yritti vedota ja pudisti hieman päätään.
"Sain mustelmat, kun olin sängyssä."

Tempest räpäytti.
Mustelmia kaulaan sängyssä. Joku kuristi hänen sisartaan kesken?
Sellaistako ihmiset halusivat?
"...Mitä?" hän kysyi haparoiden.
"Sinä... Kuka sinua kuristi niin, että näytät tuolta?"

"En minä yleensä sellaista pyydä", Muriel kiiruhti vakuuttamaan, kulmat tummien silmien yllä kurttuun painuen. Emmien, jota Muriel edelleen piti kovin nuorena ja viattomana, ei todellakaan tarvinnut ajatella, että isosisko harrasti ties mitä hämäryyksiä makuuhuoneen puolella ihan vakituisesti.
Vaikka se olisi saattanut olla osittain tottakin.
"Kuten sanoin, olin hieman ahdistunut, ja se purkautui sitten näin."

Miksi kukaan kuristaisi toista sängyssä? Emmie ei voinut ymmärtää. Oli paljon, mitä hän ei tuntunut ymmärtävän.
Halusikohan Tiarnankin jotain sellaista?
"Mikä sinua ahdisti?"

Muriel olisi ollut vain iloinen tietäessään, ettei Tempest ymmärtänyt.
Nainen nielaisi ja hieraisi uudelleen kasvojaan.
Hän voisi aina sanoa ympäripyöreästi jotakin Teaganista ja siitä, kuinka kaipaus oli ajanut hänet epätoivosta hulluksi. Saanut matkustamaan Lontooseen ja heittäytymään kusipäisen huippukokin vuoteeseen toistamiseen.
Voisi.
"Em..."
Muriel painoi kasvot käsiään vasten ja hätisti samalla Leelan syylistään, saaden kissan määkäisemään loukkaantuneesti.
Pahoinvointi nosti taas päätään.
"... minä olen raskaana."

Emmien sydän jätti kipeän lyönnin välistä.
Mitä?
Oliko hän kuullut oikein? Hän painoi kädet suulleen ja tuijotti sisartaan.
"Sinä olet raskaana?" hän toisti ja halasi sitten itsensä avuttomasta myötätunnosta suunniltaan Murielin kylkeen.
"Tietääkö Teagan?"

Muriel siirsi kädet kasvoiltaan ja kääntyi katsomaan sisartaan.
Mitä?
Tummissa silmissä häivähti hämmennys, ikään kuin hän ei olisi ensin ymmärtänyt, mitä Tempest tarkoitti.
Teagan...
Hän nielaisi ja räpäytti silmiään, joiden katse oli muuttunut melkein tyhjäksi.
"... Ei se ole Teaganin."

Emmie tuijotti hetken takaisin yhtä tyhjästi. Ei Teaganin?
Sitten vatsa muljahti kylmästä pahoinvoinnista. Ei kai vain Samuel? Se kunniaton, halveksittava nilviäinen?
"Kenen se on?"

Voi miten epätoivoisesti Muriel olisi halunnut naurahtaa ja kysyä toista kulmaansa kohottaen, millaisena naisena Tempest häntä oikein piti.
Mutta hänen voimansa eivät yksinkertaisesti riittäneet siihen. Muriel oli kuvitellut, että asian lausuminen ääneen ensimmäisen kerran olisi ollut se suuri hetki, jolloin todellisuus pääsisi tunkeutumaan mielen nostattamien suojausten läpi.
Hän oli väärässä. Rakkaille kertominen oli paljon, paljon pahempaa.
"Sen vuoksi minä tulin Lontooseen. Tapaamaan Samuelia."

Väri valahti Emmien pisamaisilta kasvoilta ja nainen painoi toisen käden suulleen. Ei, ei se voinut olla totta. Ei Murielin tarinan kuulunut mennä näin! Hänen sisarensa oli onnellisen tarinan sankaritar.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi.
"Mitä aiot tehdä?"

Muriel pudisti päätään.
"Onko minulla vaihtoehtoja?"
Oli turha tuntea itsesääliä. Itse hän oli itsensä tähän sotkuun sysännyt, ja itse hän saisi siinä pyristellä.
"Samuel teki varsin selväksi, ettei halua olla erityisen innokkaasti Pikkuloisen kanssa tekemisissä. Ja saatoin siinä samalla iskeä sinetin hänen ja Yvetten erolle."

Pikkuloisen?
Emmie räpäytti silmiään ja pudisti päätään.
"Se mies sai sinut raskaaksi? Ja sanoi, ettei halua olla tekemisissä? Oltuaan kanssasi kertomatta, että on naimisissa?"
Tempestin silmät välähtivät.
"...Kuristiko hän sinua?"

"En minä muuta odottanutkaan. Ja kuristi. Koska isosiskosi päätyi tekemään lisää typeriä ratkaisuja."
Niin sänkyyn Samuelin kanssa sen jälkeen, kun tämän vaimo oli ensin marssinut ulos asunnosta, tuhottuaan päämakuuhuoneen kiukunpuuskassaan remonttikuntoon.
Millainen nainen hän oikein oli?
Sellainen, jolle jätettiin rahaa lipastonkulmalle.
Muriel nielaisi ja tempaisi itsensä pystyyn hieman liian nopeasti, niin että korvissa alkoi viheltää.
"Anteeksi, taidan oksentaa."
Hän onnistui melkein potkaisemaan Romanaa lähtiessään harppomaan valtavan olo- ja ruokailutilan poikki, ohi ikkunoiden ja kulman ympäri käytävään. Hän oli jyrätä Tiarnanin alleen, mutta miehen onnistui juuri ottaa askel sivuun.
Vessan ovi paiskautui kiinni Murielin kannoilla kipittäneen kissan nenän edestä, ja hän kiitti onneaan siitä, että hiukset olivat jo valmiiksi taakse sidottuina.

Tempest painoi käden suulleen. Hetken hänestäkin tuntui, että jotain nousi ylös. Huone keinui, kun valkoinen, kuuma rauvo poltti hänen sisällään.
Kuinka Samuel kehtasi? Kuinka mies kehtasi?
Muriel ansaitsi onnellisen tarinan - ei tätä. Ei itseriittoista, vaimoaan pettävää nilviäistä, joka kuristi hänen sisarensa kaulan sinipunaiseksi.
Luoja Samuelia auttakoon, kun hän saisi miehen käsiinsä.
Tempest nousi ylös ja kiiruhti Murielin perään.
"Olen tässä, jos tarvitset mitään", hän sanoi oven läpi sydän kipeästi lyöden.

Koko päivän vatsassa vellonut pahoinvointi oli saanut hänet viimein kiinni, eikä Muriel ollut varma, johtuivatko silmiin kohoavat kyyneleet siitä, vai olivatko nekin vain odottaneet mahdollisuutta purkautua.
Vatsan vielä kouristaessa hän vajosi kyykkyyn ja painoi pään polviaan vasten.
Mitä helvettiä hän oli mennyt tekemään elämälleen?
Tiarnan oli jähmettynyt käytävään, kun ensin Muriel, sitten hurjailmeinen Emmie ja joukon hännillä kaksi itämaista airuetta hännät pystyssä oli ravannut ohi.
Nyt mies uskalsi kuitenkin lähteä liikkeelle ja seisahtui Tempestin vierelle, koskettaen naisen selkää huolissaan.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi hiljaa.
Yökkimisestä päätellen ei.

Tempestin kullanväriset silmät kytivät edelleen tulta. Ajatus Samuelista sai hänet pahoinvoivaksi.
Kuinka mies kehtasi? Kuinka se mies saattoi kaiken muun lisäksi vielä kuristaa hänen sisarensa väkivallan uhrin näköiseksi? Ihan samantekevää, jos ahdistuksesta sekopäinen Muriel pyysi sitä - miehen olisi pitänyt tietää paremmin.
"Ei", Tempest vastasi kiivaasti ja kiersi käsivarret ympärilleen.
"Murielilla on vaikeuksia."

Tiarnan katsahti ovea, jota pystyhäntäiset kissa-airuet piirittivät levottomina, joskin tällä hetkellä määkimättä, kun niiden kuningatar oli sen oikealla puolella ja katsoi sitten takaisin Tempestiin, joka näytti kihisevän tulista kiukkua.
Hän kosketti naisen selkää uudelleen, tummat kulmat alas painuen ja huolestunut juova silmien väliin ilmestyen.
"Millaisia vaikeuksia? Voinko jotenkin auttaa?"
Sanojen asettelu ei kuulostanut siltä, että kyse oli vain yksinkertaisesta ruokamyrkytyksestä tai mistään muustakaan.

Tempest tuijotti kylpyhuoneen ovea mitään näkemättä. Mitä Muriel tekisi nyt? Oli sairasta, sairasta kohtalon ivaa, että Muriel oli raskaana – juuri erottuaan rakastamaan miehestä, koska ei halunnut lapsia. Tämän ei kuulunut olla Murielin tarina, kuuletko maailma? Tämän ei kuulunut olla Murielin tarina.
”Et”, hän vastasi ja rutisti itseään onnettomana. Ei ollut hänen paikkansa kertoa sisarensa uutisia eteenpäin.
Avuttomuus kuristi hänen kurkkuaan.
Saisiko Muriel lapsen? Kokisiko nainen elämänsä tuhoutuneen?
Olisipa hän vain voinut sysätä inspiraation kerrankin syrjään ja lähteä sisarensa kanssa syömään, niin kuin oli luvannut. Samuel ei olisi koskaan päässyt käsiksi Murieliin.
Emmie kääntyi ja painoi kasvonsa Tiarnanin rintaa vasten, kiertäen kätensä miehen vyötärölle, kapeat hartiat jännittyen.

Kulmat yhä huolestuneesti kurtussa Tiarnan kietoi kätensä Tempestin ympärille ja veti naisen suojelevasti lähelleen, sulkien tämän käsivarsiensa luomaan suojaan maailmaa vastaan.
Toisinaan hän pelkäsi, että maailma oli herkälle Tempestille liian julma paikka.
Mies ei kysellyt enempää, vaikka olisi antanut melkein mitä tahansa tietääkseen, mikä oli saanut Tempestin niin tolaltaan.
Kissa määkäisi kun avautuva ovi oli lähellä kolauttaa sitä takapuoleen. Muriel pujahti ulos, näyttäen aiempaakin kalpeammalta. Käsi tärisi kun nainen pyyhkäisi kasvojaan.
"No onpa kunniavartio."
Ääni oli vielä käheämpi.

Emmie kohotti kasvonsa Tiarnanin lohdullisen tuoksuisesta, vakaasta rinnasta, kun kylpyhuoneen ovi avautui vihdoin. Hän astui pois miehen halauksesta ja laski kätensä huolestuneena Murielin käsivarrelle.
”Oletko kunnossa?” hän vetosi tutkien naisen kasvoja ja tunsi onnettoman raivon kosketuksen vatsassaan muistaessaan jäljet Murielin kaulalla. Ja miten jäykästi nainen liikkui.
Mitä se nilviäinen oli tehnyt hänen sisarelleen?
”Voinko tuoda sinulle jotain?"

Muriel käänsi katseensa Tempestiin ja sipaisi hellästi tämän hiuksia korvan taakse.
"En taida olla, siskopieni. Mutta jään henkiin. Vettä, jos viitsisit."
Hän otti varovaisen, hieman horjahtavan askeleen, joka sai Tiarnanin ojentamaan kätensä ja tarttumaan naisen käsivarteen.
"Hops. Ehkä olisi parempi huilata hetki?"
"Mmh."

Tempestkin tarttui Murieliin ja katsahti sitten Tiarnania.
”Auta hänet vierashuoneen sängylle”, hän vetosi miehelle, mikä yleiskielistettynä tarkoitti Murielin pakottamista makuulle vaikka kolkkaamalla.
”Mitä se sika on oikein tehnyt sinulle”, hän murisi tulta äänessään, kun kiiruhti hakemaan sisarelleen lasin ja kannullisen jäävettä.
Luoja Samuelia auttakoon, kun hän saisi miehen käsiinsä.

"Ylireagointia..." Muriel mutisi, muttei pistänyt vastaan kun Tiarnan otti paremman otteen hänen käsivarrestaan ja painoi toisen käden selälle lähtiessään johdattamaan häntä tuttuun vierashuoneeseen.
Pää tuntui höttöiseltä pahoinvoinnin jälkeen jo muutenkin, ja varsinkin, kun suoristautui sen jäljiltä liian nopeasti. Verenpaine ei ehtinyt mukaan.
Hän käpertyi kiitollisena pehmeään sänkyyn, eikä kieltäytynyt myöskään pehmeästä, valkoisesta torkkupeitosta. Iholle noussut kylmä hiki sai palelemaan.
"Katsothan Emmien perään?" Muriel vetosi mieheen, tummia kulmiaan kurtistaen.
Ja vaikka Tiarnan ei ollutkaan täysin varma, mihin naisen pyyntö viittasi, hän vastasi kuitenkin:
"Tietenkin."

Tempest laski vesikannun muhkean vierassängyn vieressä olevalle yöpöydälle, täytti lasin ja ojensi sen Murielille. Hän istui pehmeästi naisen viereen sängyn laidalle ja silitti hellin sormin sisarensa punaisia hiuksia.
”Onko sinulla kamalan paha olo?” hän kysyi myötätuntoisena ja kaappasi Leelan tottuneesti kainaloonsa kesken ilmalennon, ennen kuin häpeilemätön, henkilökohtaisen tilan käsitettä tuntematon itämainen loikkaisi Murielin päälle.

Muriel otti irvistäen pari pientä kulausta vettä ja laski lasin sitten takaisin yöpöydälle.
Kultainen Tiarnan kävi kaikessa hiljaisuudessa tuomassa ämpärin sängyn viereen ja hipaisi Tempestin selkää ennen kuin jätti heidät kahden.
"Pitää kai tottua", Muriel huokaisi ja kohotti sitten torkkupeittonsa kulmaa vetoavasti.
"Tule tänne, siskopieni."

Tempest käpertyi sisarensa viereen, kiersi käsivartensa Murielin ympärille, punoi heidän jalkansa kevyesti lomittain ja nojasi päänsä sisarensa kaulataipeeseen.
”Olen niin pahoillani puolestasi”, hän vetosi silittäen Murielin selkää.
Romana kiipeili naisten päällä, selkä köyryssä kehräten ja häntä ylpeästi pystyssä, sen kärki kapinallisesti vinossa.
”Voinko tehdä jotain?”

Muriel halasi Tempestin tiukasti rintaansa vasten.
"Ei kai tässä ole oikein mitään tehtävää", hän myönsi alistuneena. Yksi typerä päätös oli johtanut siihen, että hän oli päätynyt pilaamaan elämänsä.
Jos lapsi olisi ollut edes Teaganin. Ehkä siitä olisi silloin seurannut jotain hyvää.
Kylkeä vasten painautuvat kissantassut ja kehräys saivat olon tuntumaan melkein kotoisalta.
"Älä kerro Laurielle."

Olisipa Muriel kuulunut armeliaampaan uskontokuntaan ja saanut valita, halusiko äidiksi. Mutta olisiko se tehnyt tilanteesta vielä vaikeamman? Joutua valitsemaan päättääkö heräämässä oleva elämä?
”En kerro kenellekään”, Tempest lupasi ja käpertyi mukavammin sisartaan vasten, hieraisten päätään naisen kaulataipeeseen ja silittäen kylkeä mietteliäin sormin Romanan jalkojen välistä.
”Se mies ansaitsisi eturauhassyövän.”

"Hän saisi kuitenkin hepulin, ja nyt pitäisi keskittyä ratsastukseen. En halua, että hän lentää naama edellä satulasta."
Lawrence oli rakas, mutta velikullalla oli taipumusta olla varsin dramaattinen sille päälle sattuessaan. Ja suoraan sanottuna Muriel oli itsekin peloissaan, vaikkei sitä ääneen halunnut myöntääkään.
"Tiarnanille saat puhua."
Olihan Tempestillä oltava joku, jolle purkaa ajatuksiaan. Siihen eivät riittäneet pelkät kissat.
Siskon sanat saivat naisen naurahtamaan epäuskoisesti.
"Emmie, tuo oli kamalaa."

”Osaatteko te kaksi pudota millään muulla tavalla?” Tempest kysyi ja painoi suukon Murielin poskelle.
Hän puuskahti tulisesti ja halasi Murielia tiukemmin.
”Eturauhassyövän ja kivessyövän.”

"Nightingale putoaa aina naamalleen, kyllähän sinä sen tiedät, Em-pieni", Muriel hyrisi ja silitteli siskonsa selkää.
Kai siitä jossain vaiheessa pitäisi kertoa. Viimeistän siinä kohtaa, kun alkaisi paisua. Helialle myös... Voihan helvetin helvetti.
"Em!" hän torui siskoaan vaikka nauroikin vähän lisää.
"Olet julma pieni olento."

Tempest puhahti ja hautasi kasvonsa hetkeksi Murielin rintakehään. Voi Muriel-rakas! Olisipa hän voinut tehdä jotakin.
Olisipa hän lähtenyt Murielin kanssa syömään, niin kuin oli luvannut.
”Minä tiedän, miten paljon syöpä sattuu ja pelottaa. Minä saan toivoa sitä sille sialle.”

"Noh."
Muistutus vihlaisi edelleen kipeänä, vaikka Tempest olikin saanut elää jo vuosia terveenä.
Ja olihan syytä ihan yhtä paljon hänessä itsessäänkin, ei hän ollut onneton naisparka, joka ei ollut tiennyt, mitä oli tehnyt. Ei, hän oli ollut hyvinkin tietoinen.
Idiootti.
"Ja on siinä jotain hyvääkin", Muriel hymähti, siirtäen kätensä silittelemään siskonsa hiuksia.
"Rinnat kuulemma kasvavat kokoa."

”Ihanaa, että löysit hopeareunuksen”, Tempest huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen ja silitti naisen selkää.
”Jos sinä saat lapsen – Pikkuloinenko se oli? Ihastuttavaa kielenkäyttöä, muuten – luuletko, että aiot pitää sen? Vai antaisitko sen adoptioon?” hän kysyi varovasti. Leela yritti ahtaa itseään heidän väliinsä viettelevästi kehräten, ja sai Tempestin kikattamaan puskiessaan päällään herkästi kutiavaa kylkeä.

Muriel nauroi väsyneesti, naurua, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä muuttua itkuksi.
"Pikkuloinen mikä pikkuloinen", hän huomautti ja taivutti vartaloaan hieman taaksepäin, niin että kissalle jäi juuri ja juuri sopiva kolo heidän väliinsä.
Naisen ilme vakavoitui hieman.
"En tiedä. Odotan vielä sitä hetkeä, että ylipäätään tajuan todella, että minun sisälläni kasvaa lapsi."

Tempest kallisti päätään niin, että näki sisarensa kasvot ja silitti tämän poskea lenpein sormin.
Olisipa hän voinut tehdä jotain.
Olisipa hän lähtenyt Murielin kanssa, eikä pettänyt jälleen kerran lupaustaan.
"Mitä sinä ajattelet siitä? Pikkuloisesta?"

"En kai vielä paljon mitään."
Paitsi, että se tulisi pilaamaan hänen elämänsä. Mikä ei ollut kovinkaan kaunis ajatus, eikä todellakaan sellainen, jonka saattelemana olisi mukava syntyä tähän maailmaan.
Ehkä adoptio olisi oikea vaihtoehto. Mutta silti...
"Isä ja Eleanor tulevat kyllä saamaan hepulin... Samoin varmaan äiti."
Mikäli hän kertoisi asiasta. Ei kai sitä loputtomiin voinut salata, ainakaan täällä asuvilta sukulaisilta.

"Olen pahoillani", Tempest vetosi uudelleen ja halasi sisartaan tiukemmin.
"Äitihän menisi onnesta sekaisin, kun saisi lapsenlapsen. Miten jalosti veisit niskaan hengitystä pois minun suunnastani", hän huokasi silittäen onnettomana sisaren selkää.

Muriel nauroi ja painoi suukon Tempestin pisamaiselle otsalle, saaden Leelan määkäisemään loukkaantuneena tökätessään kissaa vatsallaan.
"Ehkä ensijärkytyksestä toivuttuaan. Kun on sulattanut sen, ettei minulla ole minkäänlaista aikomusta kertoa, kuka lapsen isä on."
Hän piirteli hajamielisin sormin Tempestin selkään kuvioita.
"Kuinka teillä Tiarnanin kanssa menee?"

Tempest katsahti Murielia. Kirottu, kirottu Samuel.
"Onhan elämässä toki hyvä säilyttää mysteerin tuntu. Se nilviäinenkö todella sanoi, että vain jättää sinut yksin asian kanssa?" hän kysyi silmät välkähtäen.
Kysymys Tiarnanista sai hänet painamaan katseensa ja leikittelemään sisarensa sormilla.
"Ihan hyvin kai. Niin kuin ennenkin." Hän oli kovin lahjakas ajautumaan riitoihin. Tiarnan olisi ansainnut jonkun... Kaikin puolin paremman.

"Elleivät kissasi mene sitten lavertelemaan... Kyllä hän ainakin lupasi, että voi maksaa jotakin. Ja haluaa kai tietää, olemmeko me kunnossa."
Ja lupasi ostaa ponin, ja ponin jälkeen hevosen. Vaikka ne olivat tietenkin vain puheita, mitään ei ollut vielä paperilla. Kaikki oli vasta niin alussa.
Naisen kulmat painuivat alemmas.
"Em, jokin vaivaa sinua. Kyllä isosisko näkee."

"Varmasti lupasi...", Tempest murisi hiljaa, kytevää raivoa puhahtaen. Kukaan ei kohtelisi hänen sisartaan rumasti.
Hän kohautti välttäen olkiaan, haluamatta kohdata Murielin aivan liikaa näkevää katsetta, leikki vain naisen sormilla.
"Olen vain ajatuksissani, ja... Ja... Hänen pitäisi olla jonkun paremman kanssa."

Se sai Murielin kulmat painumaan vieläkin alemmas.
"Em..."
Hän kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi paremmin katsella sisarensa kasvoja. Tämän sanat kylmäsivät häntä.
"Kultapieni, miksi sinä noin ajattelet?"

Tempest katseli kättä omassaan, piirsi sormenpäillään kämmenen juonteita, ja kohautti olkiaan.
"Ei sen väliä", hän sanoi tutulla itsepäisyydellä, joka kertoi aiheen olevan loppuunkäsitelty.
"Muriel, miksi pyysit Samuelia kuristamaan itseäsi? Se... Se ei kuulosta sinulta."

"Emmie..." Muriel vetosi, vähintään samanlaisella äänensävyllä.
Tempest ei saisi puhua itsestään niin julmasti. Ja hän palaisi asiaan. Mutta antaisi siskolleen ensin lyhyen erävoiton.
Tämän kysymys sai hänet kääntämään katseensa poispäin.
"Kyllähän sinä tiedät, että pelkään tukehtumista."

"Niin tiedän", Tempest vastasi ja kosketti Murielin kasvoja.
"Miksi siis pyytäisit sellaista?" Levottomuus nipisti hänen vatsaansa.
"Olen huolissani sinusta. Mitä jos jäisit tänne edes muutamaksi päiväksi?"

Muriel puhahti ja painoi toisen käden kasvoilleen.
Oli harvoja asioita, jotka saivat hänet noloksi, mutta tämä oli yksi niistä.
"Olin vain hyvin ahdistunut juuri sillä hetkellä", hän myönsi. Niin ahdistunut, että hän oli ollut valmis mihin tahansa, kunhan saisi unohduksen.
"Se... muistuttaa minua siitä, että aina on olemassa vaihtoehto. Ja olet kultainen, Em, mutta minun täytyy palata töihin, ja laumakin pitää hoitaa."

Vaihtoehto?
"Vaihtoehto?" Tempest kysyi järkyttyneenä, sydän kylmän lyönnin välistä jättäen.
"Mistä sinä puhut?"

Muriel käännähti selälleen ja painoi käden silmiensä päälle.
Leela loukkaantui siitä, että sen lämmin unipaikka erkaantui ja ponkaisi määkäisten pystyyn.
"Em, minä en ole itsetuhoinen", Muriel vakuutti.
"Se vain... Ei sinun tarvitse olla huolissasi."

"Sinä pyydät jotakuta itseriittoista sikaa kuristamaan itsesi sinipunaiseksi, koska olet ahdistunut - koska on olemassa vaihtoehto - mutta minun ei pidä olla huolissani?" Tempest haastoi epäuskoisena.

Niin. Kuulostihan se pahalta, kun Tempest esitti asian tuolla tavalla.
Ei helvetti, se kuulosti pahalta kaikilla mahdollisilla tavoilla muotoiltuna.
Muriel huokaisi ja juoksutti sormet läpi kampaukselta karanneista hiuksistaan.
"Olkoon. Se on hieman huolestuttavaa."

"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", Tempest vetosi onnettomana ja halasi Murielia tiukemmin, haudaten kasvonsa sisarensa rintakehään.
"Älä pelottele minua."
Älä jätä minua.

Muriel laski käden kasvoiltaan ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan vatsaansa.
"Voi kultapieni, minä en jätä sinua koskaan", hän vakuutti ja kietoi käsivartensa tiukasti Emmien ympärille, painaen suukon tämän hiuksiin.
"Olen pahoillani, että pelästytin sinut. Tiedän, että se kuulostaa pahalta, mutta en ole tekemässä itselleni mitään."

Totta kai se kuulosti pahalta.
Aina on olemassa vaihtoehto.
Emmie piti kasvonsa kätkettynä Murielin rintaan. Hän saattoi ymmärtää, miksi ajatus oli lohdullinen.
"Kun sinua ahdistaa, etkö voisi puhua minulle? Mieluummin kuin antaa sen sian koskea sinuun?"

Voi jos Muriel olisikin tiennyt, millaisen vaikutuksen hänen sanansa olivat saaneet Tempestissä aikaan.
Hän siirsi kätensä silittelemään pikkusiskonsa untuvaisia hiuksia.
"Minä puhun", hän lupasi hellästi, juoksuttaen sormiaan vaaleiden suortuvien lomitse.
"Tämä oli vain jotakin... En osannut käsitellä sitä."

"Selvästi", Tempest mumisi Murielin rintaa vasten ja rutisti naista tiukemmin.
"Samuel Locksley, Muriel? Miksi?"

Muriel katsahti sisartaan ja kurtisti kulmiaan.
"Minä olin hyvin yksinäinen nainen, kun satuimme tapaamaan ensimmäisen kerran."

Harvinaisen yksinäinen, koska hän oli hylännyt sisarensa yksin syömään - ja keskittynyt niin kirjoittamaan, ettei ollut edes ymmärtänyt, että jokin oli todella vinossa.
Ja nyt Muriel oli raskaana.
"Mutta Samuel Locksley", Tempest protestoi värähtäen.
"Hän on niin..."

Muriel huomasi Tempestin värähtävän ja naurahti kuivasti, kietoen käsiään paremmin sisarensa ympärille.
"Onhan hän varsin itseriittoinen kusipää", hän myönsi, muistellen surusilmäistä miestä.
Joka oli tehnyt hänelle aamupalaa.
"Mutta on hän kyllä hyvä sängyssä."

"Muriel", Tempest protestoi ja piilotti kasvonsa paremmin naisen rintaan, posket punehtuen. Asia, josta hän ei tietäisi mitään.
"Sinä olet sankarittareni, ja ansaitset jonkun arvoisesi. Samuel on mies, jota ajattelen, kun kirjoitan itsekkyyttä."

Muriel kurtisti kulmiaan ja katsahti sisartaan.
"Mitä? Siskopieni, ei ole häpeä naisellekaan myöntää sitä, että nauttii", hän huomautti, ääni pehmeänä.
Tempestin sanat saivat hänet naurahtamaan ja painamaan pehmeän suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Onhan sinulla kaikki hyvin? Eihän Tiarnan kohtele sinua huonosti?"

"Ei!" Emmie protestoi ahdistuneena.
"Hän on uskomaton. Niin paljon enemmän kuin voisin koskaan ansaita. En ymmärrä, mitä hän näkee minussa." Oli hetkiä, kun myrkyllinen varjo todella teki mahdottomaksi ymmärtää.
Emmie piilotti kasvonsa paremmin, ahdistus pahoinvointina velloen.
"Muriel... Miten... Miten sängyssä on hyvä?"

Kulmat painuivat entistä ankarampaan ilmeeseen.
"Em, sinä olet uskomaton. Olet täynnä toinen toistaan upeampia tarinoita, sinulla on ihastuttava nauru, ja pelkkä läsnäolosi valaisee koko huoneen."
Hän kohottautui istumaan, nojasi selkänsä sängynpäätyyn ja veti Tempestin syliinsä.
Kultapieni.
"Mitä tarkoitat? Saako Tiarnan sinun olosi hyväksi?"

Myrkky luikerteli sisään. Kohisi hänen korvissaan oksettavana ja rumana, ja hetken hänen oli vaikeaa hengittää.
Tiarnan olisi ansainnut jonkun uskomattoman.
Ei ole mitään, mitä voit antaa hänelle.
Emmie käpertyi ahdistuneena Murielin syliin ja nojasi päänsä naisen olkaan, nyppien mekkonsa pitsistä helmaa. Miksi hän avasi suunsa? Häpeä poltti hänen poskiaan.
"Mitä? En minä puhu hänestä... Tiarnan... Tiarnan saa minut näkemään tähtiä vain olemalla lähelläni."

Muriel saattoi tuntea ahdistuksen jännityksenä Tempestin kehossa.
Isosiskon suojelunhalu heräsi. Hän menisi läpi vaikka harmaan kiven siskonsa puolesta.
"Onko tuo sinun suloinen kiertoilmauksesi orgasmille?" hän kysyi pehmeästi ja painoi suukon untuvaiselle ohimolle.
"Mikä sitten on ongelma? Em, ethän sinä vain vähättele itsestäsi?"

"Mitä?" Emmie kysyi ja painoi käden poskelleen.
"Ei! Tarkoitan kirjaimellisesti tähtiä. Kun hän vetää minut syliinsä, katsoo minua tavalla, jota en voi käsittää, suutelee kaulaani - voin nähdä koko tähtitaivaan, kun suljen silmäni."
Hän nyppi helmaansa kiivaammin.
"Min... Minulla ei ole mitään tarjottavaa hänelle."

Muriel suukotti Tempestin ohimoa uudelleen.
"Sinä olet niin mielettömän ihana", hän huomautti. Ajatus tähtitaivaasta oli niin kaunis, ja sopi niin täydellisesti hänen pikkusiskolleen, jolle koko maailma tuntui näyttäytyvän maagisena.
Huoli sai kulmat painumaan takaisin alas.
"Kultapieni, miksi luulet niin?"

Emmie nojautui paremmin Murielin lohdulliseen syliin. Mitä hän teki? Muriel oli pulassa, ja niin ahdistunut, että pyysi Samuel Locksleytä kuristamaan itsensä mustelmille.
Ja tässä hän oli. Hän ja hänen ongelmansa.
Ei ollut Murielin syytä, jos hän oli vaikea, tylsä ja toivoton.
"Ei sillä väliä", Emmie painoi katseensa ahdistuneena.

"Em", Muriel vetosi ja veti siskoa paremmin lähelleen. Nyt kun vielä saattoi tehdä niin, ilman että Pikkuloinen tunkisi väliin. Nyt sitä yrittivät ainoastaan kissat, jotka mäkättivät heidän ympärillään, yrittäen löytää itselleen tilaa ähertää syliin.
"Uskallakin sanoa noin, siskopieni", hän tuhahti ja silitti untuvaisia suortuvia.
"Mikä saa sinut tuntemaan niin? Onko Tiarnan sanonut jotakin? Koska jos on, niin minä..."

Emmie nojasi päänsä paremmin Murielin hartiaan ja näpersi pikkuista langanpätkää, jonka oli saanut purkautumaan mekkonsa pitsisestä verhoilusta.
”Mitä?” hän ähkäisi.
”Ei tietenkään! Tiarnan ei ole mitään muuta kuin huomaavainen ja kovin kultainen.”
Hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään. Katso nyt, mitä teit.
”Minä vain… Minä vain en ole mitään niin kuin vaikka sinä tai Aida. Te olette niin rohkeita ja estottomia ja… Minä olen vain minä.”

Hyvä. Muriel piti Tiarnanista. Olisi ollut ikävä joutua höykyttämään miestä, mutta hän olisi kyllä tehnyt niin, mikäli siihen olisi ollut pienintäkään aihetta.
"Tempest..."
Muriel painoi suukon siskonsa hiusten joukkoon ja pudisti päätään.
"Sinä et todellakaan ole 'vain sinä', älä edes kuvittele mitään sellaista", hän vakuutti ankarasti.
"Olet täydellinen juuri tuollaisena, siskopieni."

Varjo luikerteli hänen mielensä lomassa, ujutti rumia, julmia sanoja mennessään. Mutta Tempest nyökkäsi, loihti huulilleen pehmeän hymynhäiveen ja painoi suukon Murielin poskelle.
”Olen pahoillani. Olen hölmö”, hän vetosi ja silitti punaisia hiuksia.
”Millainen vointi sinulla on? Tarvitsetko ämpäriä? Tai purkin Ben & Jerry’siä?”

Muriel tökkäsi sormensa Tempestin toiseen suupieleen.
"Jäätelöä. Silläkin uhalla, että tarvitsen sen jälkeen ämpäriä. Mutta Em..."
Hän antoi kätensä siirtyä suupieleltä siskon hiusten joukkoon ja siitä edelleen hieromaan niskaa.
"Miksi sinä tunnet, että olet vain sinä? Sinä olet upea."

Emmie hymyili kullanväriset silmät siristyen, kun Muriel tökkäsi hänen suupieltään, mutta katsoi sisarensa ohi. Oli vaikeaa selittää, miksi rumat, julmat sanat viipyivät hänen mielessään tai miksi ne täyttivät hänet yhtäkkiä ahdistuksella, joka sai Tiarnanin murtamaan kylpyhuoneen oven – oli siinäkin ilta.
Hän kohautti olkiaan levottomana ja nyppäsi lankaa uudelleen.
”Minä…”, sanat tuntuivat niin kipeiltä, että hän painoi katseen syliinsä ja puri lujasti alahuultaan.
”Pelkään, että olen tylsä.”

Muriel räpäytti silmiään.
"Voi kultapieni", hän sanoi hiljaa, hieraisten Tempestin pisamaista poskea kämmenellään.
"Tiarnan rakastaa sinua aivan valtavasti, senhän näkee hänen katseestaan."
Luojan kiitos suloisella Emmiellä oli viimein käynyt tuuri. Tiarnan oli hyvä mies, vaikka Muriel olikin suhtautunut tähän alun perin melkoisella epäluulolla. Siitäkin huolimatta, että kyseessä oli Teaganin, kiltin ja herttaisen Teaganin, veli.
"Miksi pelkäät sellaista?"

Niin, luoja tiesi miksi, mutta Tiarnan tuntui todella rakastavan häntä.
Se ei tarkoittanut, etteikö mieskin voisi toivoa enemmän. Jotain jännittävää tai kesytöntä tai spontaania. Emmie nyppi purkautuvaa lankaa levottomin sormin.
”Minä vain… En tiedä, miten olla mielenkiintoinen. Minulle ei tulisi koskaan mieleen, että kuristaminen voisi liittyä asiaan, tai että toisistaan voi olla niin sekaisin, että täytyy tehdä se julkisella paikalla seinää vasten.”
Hän ei saisi ketään menettämään järkeään takiaan. Ei, kun hän yritti riisua mieheltä housuja, hänelle huokailtiin kärsivällisesti.
”Ja sitten ahdistun ja teen typeriä asioita, ja sitten Tiarnankin ahdistuu ja tekee vielä typerämpiä asioita, kuten rikkoo kylpyhuoneen oven.”

Muriel oli huomauttamassa, että oli vain hyvä, jos mieleen ei tullut mitään kuristamiseen liittyvääkään. Ja julkisella paikallakin muhinointi oli vähintäänkin kyseenalaista, vaikka olkoonkin, että varsin jännittävää.
Rantakallion suhteen kannatti olla varovainen, jollei halunnut tulla yllättäen aallon kastelemaksi. Vaikka suola maistuikin hyvältä iholla.
Kylpyhuoneen oven mainitseminen sai Murielin kuitenkin jännittymään.
"Tiarnan teki mitä?” hän älähti epäuskoisesti. Ensimmäinen mielikuva miehestä purkamassa kiukkuaan oveen ei ollut lainkaan lohduttava, vaikka oli se parempi kuin tämä purkamassa kiukkuaan Emmieen.

Emmie hieraisi ahdistuneena kasvojaan. Häpeä poltteli kipeänä.
”Minä säikäytin hänet. En tarkoittanut”, hän vastasi ja juoksutti sormet läpi paksujen, vaaleiden hiuksien.
”Hän tuli kotiin aikaisemmin ja… Meillä olisi ollut mukavaa, ellen olisi taas ahdistunut jostain täysin turhanpäiväisestä. Ja sitten lukitsin itseni kylpyhuoneeseen kuin mikäkin typerys. Sinähän tiedät, että haluan veden alle, kun minua ahdistaa.”
Luoja, tarina oli vielä kamalampi jälkeenpäin kerrottuna. Miksi hänen täytyi olla niin hankala?
”Tiarnan luuli, että tein jotain itselleni ja mursi oven auki.”

Muriel räpäytti silmiään ja tunsi kylmän tunteen laskeutuvan vatsanpohjaansa - eikä sillä ollut mitään tekemistä häntä koko päivän jahdanneen pahoinvoinnin kanssa.
Kyllähän hän tiesi, että Emmie halusi paeta maailmaa veden alle. Ei ollut sattumaa, että sisar oli kirjoittanut upean tarinan vedenalaisesta valtakunnasta.
Oli jo tarpeeksi paha, että Tempestiä oli ahdistanut. Ja sitten vielä...
Murielin katse oli hyvin vakava.
"Teitkö sinä?"

”Mitä? En tietenkään!” Emmie vetosi ahdistuneena ja repäisi lankaa purkautumaan.
”Tarvitsin vain hetken hiljaisuutta ja mahdollisuuden rauhoittua. En tiedä, miksi Tiarnan säikähti niin.” Tiarnan-parka, joka olisi ansainnut aivan toisenlaisen illan.
Aivan toisenlaisen ihmisen elämäänsä.
”Toivoisin vain voivani olla jotain… Jotain mielenkiintoisempaa.”

Muriel tarttui Tempestin käteen hellästi ja yritti siirtää sen pois lankaa nykimästä.
Vaikka sisko vakuuttikin, ettei tosiaan ollut tehnyt mitään, kylmä tunne ei jättänyt Murielia rauhaan.
"Miksi sinua alkoi ahdistaa?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena.
"Tiarnan tuli kotiin, ja te olitte menossa sänkyyn?"

Taivas, miten hän toivoi voivansa olla ihminen, joka ei punastuisi aiheesta. Emmie hieraisi polttelevaa poskeaan välttäen Murielin katsetta, pisamainen nenänvarsi hetkeksi kipristyen.
”…Niin”, hän vastasi.
Hänen ei olisi pitänyt puhua aiheesta – ei varsinkaan nyt, kun Murielilla oli paljon merkittävämpiä ongelmia itselläänkin. Mutta sanoja vain karkasi, sisaren lämpimän lohdun ja huolen houkuttelemina.
”Aloin ajatella, että minun täytyy olla todella tylsä ja ahdistuin, ja totta kai hän huomasi. Ja sitten ahdistuin vain entistä enemmän.”
Kunnes hän alkoi itkeä kesken kaiken, juuri vakuutettuaan miehelle kaiken olevan hyvin, ja syöksyi kylpyhuoneeseen. Hullu ei ollut sellaista mielenkiintoisuutta, jota hän toivoi.

"Voi rakaspieni..."
Muriel kietoi käsivartensa hellästi Tempestin ympärille ja halasi tämän rintaansa vasten.
Pieni siskorakas, joka punasteli, kun alettiin puhua makuuhuoneen asioista. Niin uskomattoman herkkä ja suloinen olento, jota piti ehdottomasti pidellä kuin kukkaa kämmenellä.
"Kaikkea voi sattua. Minä olen alkanut joskus itkeä kesken kaiken", hän vakuutti hellästi.
"Oletko kertonut Tiarnanille, miltä sinusta tuntuu?"

Emmie kiersi käsivartensa vastavuoroisesti Murielin ympärille ja halasi sisartaan tiukasti. Hän olisi ollut hukassa ilman Murielia.
Ehkä muutkin tekivät typeriä asioita kesken kaiken.
”En tietenkään”, hän vastasi setvien naisen punaisia hiuksia.
”Mitä luulet Tiarnanin tekevän? Hän heittäytyy vain entistä kultaisemmaksi, entistä huomaavaisemmaksi ja sydämeni särkyy. Itkettää minua kauniin sanoin, vaikka oikeasti pohtisi uutisotsikoita estääkseen itseään nukahtamasta.”

"Eikä siinä muuten ollut kyse siitä, että olisin itkenyt nautinnosta. Olen kyllä tehnyt sitäkin."
Tummat kulmat painuivat alemmas.
"Em-pieni. En ole ehkä juuri tällä hetkellä kaikkein paras esimerkki, mutta sen olen sentään oppinut, että asioista on puhuttava, muuten ne hiertävät kuin soranpala kengässä."
Olihan se hänenkin kohdallaan nähty. Ehkä hän olikin täydellinen opettaja.
"Tiarnan haluaisi aivan varmasti tietää. Ja voisi vakuuttaa sinut siitä, että sinä olet juuri se, jota hän rakastaa ja kaipaa."

Muriel sai Tempestin nauramaan vasten hartiaansa, vaikka ajatus nipistikin hänen vatsanpohjaansa. Muriel oli paras mahdollinen esimerkki – luultavasti ainoa ihminen maailmassa, jolle hän oli saattanut sanoa mieltään riivaavat, typerät ajatukset.
”Hän vakuuttaisi minut siitä, oli mitä mieltä tahansa”, Tempest huomautti. Tiarnan oli juuri niin kultainen.
”Mutta nyt minä haen sinulle jäätelöä.”

"No, anna minun sitten vakuuttaa sinut siitä, että se mies rakastaa sinua."
Muriel pyyhkäisi taas vaaleaa suortuvaa Tempestin korvan taakse - kai hiukset villiintyivät, kun hän halasi tämän jatkuvasti sähköistä paitaansa vasten.
"Hae sinä jäätelöä, siskopieni. Ja ota itsellesikin lusikka."
Naisen mielessä kummitteli edelleen ajatus murretusta kylpyhuoneen ovesta. Pitäisiköhän hänen yrittää puhua Tiarnanille? Kysyä, oliko Emmiellä varmasti kaikki hyvin.

Tempest palasi hetkeä myöhemmin mukanaan pahvinen purkki Benin ja Jerryn mansikkajuustokakkujäätelöä, kaksi lusikkaa ja jaloissa juoksevaa itämaista kissaa. Hän kiipesi takaisin sänkyyn Murielin viereen ja ojensi jäätelön sisarelleen, joka oli todella ansainnut kaikkea, mitä ikinä mieli teki.
Romana kiipesi röyhkeästi Murielia vasten ja yritti työntää käpälänsä jäätelöön.
”Tiedäthän, että olet aina tervetullut tänne? Ja voit soittaa minulle milloin tahansa?”

Muriel otti purkin vastaan ja mulkaisi sitä pahasti, kuin olisi sillä tavalla saanut jäätelön pehmenemään juuri sen verran, että lusikka olisi helppo työntää siihen.
"Tiedän, Em. Ja usko pois, tulen soittamaankin. Siinä vaiheessa, kun raskaushormonit iskevät, tulet saamaan minulta monta puhelua, joissa vollotan kissavideoille tai sille, etten saa suolakurkkupurkin kantta auki."
Ja hän sentään vihasi suolakurkkuja.
Hän siirsi määrätietoisesti röyhkeän tassun pois.
"Millainen mieliala sinulla on muuten ollut?"

Jäätelö suli kielelle ja toi elävästi mieleen aidon juustokakun. Kappaleet sen keksipohjaa olivat addiktoivia, Tempest totesi kaivaessaan toisen lusikallisen jäätelöä suuhunsa. Leela asettui hänen hartioilleen, kun emäntä suvaitsi vihdoin istua, lämpöiseksi turkishuiviksi paljaalle niskalle, ja leipoi olkapäätä vienosti kynsillään. Ei ihme, kun neuletakkien olkapäät rispaantuivat.
Hän nauroi lämpimästi sisarensa sanoille ja puristi tämän kättä, kohauttaen sitten olkiaan.
”Minulla on kaikki hyvin”, hän vakuutti. Varjolle hänen mielessään ei ollut oikeutusta tai syytä. Olihan hän saanut niin paljon enemmän kuin olisi kohtuullista pyytää.
”Mutta millainen sinun mielialasi on? Voinko tehdä mitään?”

Murielille tuli ihastuttavan kotoinen olo. Istua sängyllä syömässä jäätelöä, samasta purkista kahdella lusikalla.
Melkein kuin olisi ollut taas kotona.
Saattoi melkein leikkiä, että Pikkuloinen oli vain pahaa unta. Josta hän heräisi hetkenä minä hyvänsä, ja vannoisi sen jälkeen käyttävänsä tuplaehkäisyä tilanteessa kuin tilanteessa.
"Kunhan muistat, että puhelin toimii kahteen suuntaan, ja isosiskosi haluaa kuulla kuulumisiasi. Vaikka keskellä yötä, jos tulee sellainen olo."
Muriel vei liian ison lusikallisen jäätelöä suuhunsa ja värähti, kun jäätelöpäänsärky iski.
"Minä pärjään kyllä."

Tempest nojasi päänsä Murielin olkaan ja silitti naisen käsivartta, poimien vielä yhden lusikallisen jäätelöä, ennen kuin lusikkakäden piti omistautua silittämään syliin ähertävän Romanan kirjavaa turkkia.
Samuel Locksleyyn sekaantuminen ja sinipunaiset kuristusjäljet kaulassa eivät varsinaisesti kuulostaneet pärjäämiseltä, mutta hän nyökkäsi epäröiden. Olihan hänkin tehnyt tavattoman typeriä asioita.
”Toivon niin. Jos se mies satuttaa sinua uudelleen, minä vannon…”

Muriel nauroi pehmeästi ja painoi suukon Tempestin otsalle.
"Jumala, tai kuka tahansa tästä maailmasta vastaakaan, Samuel Locksleyta silloin auttakoon."
Eikä hän edes pilaillut. Emmie oli pieni ja suloinen, mutta aivan niin kuin kissatkin, suuttuessaan varsin hurja.
Hänen pieni, rakas siskonsa.
"Kunhan jäätelö on syöty, minun täytyy alkaa lähteä lentokentälle."

”Niinkö?” Tempest kysyi haikeasti ja hieraisi poskeaan sisarensa olkaan.
”Olisi ihanaa nähdä sinua ja Laurieta useammin. Ettekö voisi muuttaa Lontooseen? Tarvitaan täälläkin eläinlääkäreitä”, hän vetosi puolittain hymyillen ja kiersi käsivartensa hetkeksi Murielin ympärille halaukseen.
Se oli turha toive, varmastikin. Ehkä hänen pitäisi vain käydä useammin pohjoisessa.

Muriel ojensi jäätelöpurkkia kauemmas toisella kädellään, kietoen toisen Tempestin ympärille.
"Olisi ihana asua lähempänä", hän myönsi, suukottaen sisarensa hiuksia.
"Mutta minä kuulun pohjimmiltani kumisaappaisiin, rämpimään polviani myöten kurassa. Mutta eiköhän Laurie muuta takaisin etelämmäs, kunhan Charlesille on löytynyt uusi ratsastaja."
Olisi ollut mukava saada koko perhe Hexhamiin. Kai Tiarnan voisi aivan yhtä hyvin lennellä sieltä työmatkoilleen?
"Olet aina tervetullut retriitille pohjoiseen, jos kaupunki alkaa kyllästyttää."

”Ehkä tulenkin”, Tempest vastasi ja rapsutti päätään kehräten kallistavan Romanan valkoista leukaa. Jos inspiraatio välttelisi häntä, mitä syytä hänellä olisi vaellella yksin valtavassa asunnossa, kun Tiarnan oli poissa?
”Mihin aikaan lentosi lähtee? Haluatko, että vien sinut lentokentälle?” hän tarjosi ja kosketti Murielin kättä.

"Kissat ovat tietenkin tervetulleita myös", Muriel vakuutti ja ojensi kätensä rapsuttamaan suklaalaikkuista Leelaa. Ja mikäli kissat eivät sopeutuisi lauman joukkoon, niin Emmie voisi aina mennä nukkumaan Laurien luo kissoineen. Ja veli nukkuisi sitten vaikka sohvalla.
Kaikki järjestyisi, tavalla tai toisella.
"Yhdeksältä. Voin hyvin ottaa Expressin, turhaan sinä hermojasi hukkaat Lontoon liikenteessä."

”Jos olet varma”, Tempest vastasi.
”Veisin sinut mielelläni.” Hän ei hylkäisi sisartaan uudelleen.
Romana venytteli ja kiipesi jaloilleen emäntänsä sylissä, puskien käsivartta ja määkäisten merkitsevästi. Tempest silitti sitä hajamielisesti nyökäten.
”Vielä mieluummin toki pitäisi sinut, mutta se ei taida olla vaihtoehto.”

"Mmm, lauma odottaa", Muriel myönsi pahoittelevasti.
"Ja jätin veljesi vartiotta koko viikonlopuksi, ties mitä roikale keksii."
Eikä Muriel halunnut viedä Tempestin ja Tiarnanin yhteistä aikaa. Varsinkaan nyt, kun näillä tuntui olevan selvitettävää keskenään.
"Voisit tulla saattamaan Paddingtonille, jos tahdot?"
Vaikka sisko joutuisikin sitten matkustamaan yksin takaisin. Mutta ehkä tämä pärjäisi?

Tempest nauroi kuplien ajatellessaan Laurieta.
”Kylläpäs sinä olet uhkarohkea – halaa häntä puolestani?” hän vetosi ja suoristautui sitten istumaan.
”Totta kai tulen! Käyn vain pukemassa päälle.” Ehkä tammikuussa ei sopinut vaeltaa paljain jaloin, vaikka hänen olikin kotona vaikeaa muistaa vetää kunnon housuja jalkaan.

"Tietenkin. Halaan niin, että happi loppuu."
Tuskinpa veljellä nyt oli liikaa aikaa hölmöyksiin, mutta mistäpä sitä ikinä tiesi. Pikkuveli, mikä pikkuveli, vaikka samana päivänä syntynyt.
Muriel taputti Tempestin poskea.
"Teepä se. Ja ilmoita vävykkeelle myös, ettei luule minun siepanneen sinua mukaani."
Mikä ei olisi ollut ehkä ollenkaan huono ajatus.

”Vien Murielin Paddingtonille”, Tempest huikkasi Tiarnanille olohuoneeseen, Murielin kanssa käyty keskustelu ikävän tuoreena mielessään. Hän pujottautui ulos neuletakistaan ja valkoisesta mekostaan matkalla makuuhuoneeseen ja hyppelehti sisään mustiin legginsseihin, tummansiniseen, reisimittaiseen mekkoon ja valkeaan jakkuun matkallaan takaisin Murielin luo.
”Pitäisikö meidän lähteä?” hän kysyi ja kyykistyi silittämään hymyillen jalkaansa vasten kiipeilevää, kehräävää Leelaa.

"Avaimet ja puhelin mukaan", Tiarnan muistutti lempeästi, kääntäen hetkeksi katseensa pois koirien aistimaailmaa koskevasta dokumentista, joka pyöri katosta laskeutuvalla ruudulla.
Tempestin pukiessa päälleen jotakin paremmin ulkoiluun sopivaa Muriel teki selvää lopusta jäätelöstä ( hän söi nyt kahden edestä, sanoivat tutkijat mitä tahansa ) ja kävi siistimässä itsensä niin ihmisen näköiseksi, kuin se suinkin oli mahdollista.
Hän nyökäytti päätään ja suunnisti eteiseen kiskomaan takkia niskaansa
"Kissoille tulee suru, kun kuningatar lähtee."

Maitokahvin väriseen villakangastakkiin ja vaaleaan, pehmoiseen kaulahuiviin verhoutunut Tempest kiersi käsivartensa Murielin ympärille, kun he laskeutuivat hissillä katutasoon, missä kylmänkostea, pimeä Lontoo tervehti märin käsin.
”Toivottavasti sinulla on ongelmaton kotimatka”, hän toivoi viittoessaan heille mustan taksin isomman kadun varresta.
”Soitathan minulle, jos sinua ahdistaa, et saa unta tai on muuten paha mieli?” Hän oli ehkä kysynyt sitä aikaisemminkin, mutta olisi kamalaa, jos Muriel joutuisi kääntymään Samuel Locksleyn puoleen ja muistuttamaan itseään, että oli olemassa vaihtoehto.

"Eiköhän. Lähtöselvityksenkin hoidin jo etukäteen, eivätkä matkatavaratkaan voi kadota, kun niitäkään ei ole tätä käsilaukkua enempää."
Lähtö oli ollut varsin kiireinen. Autokin odotti parkissa, onneksi hän ei ollut nauttinut mitään jäätelöä vahvempaa.
Eikä voisikaan, seuraavaan yhdeksään kuukauteen. Helvetti.
"Minä muuten maksan taksin. Tai Samuel maksaa, jos tarkkoja ollaan."

”Älä hupsi”, Tempest protestoi ja nojautui Murielin olkaa vasten taksin lämpimällä takapenkillä, vaikka Samuelin rahojen käyttäminen ei ajatuksena vastenmielinen ollutkaan – mutta mieluummin hän näkisi ne käytettäväksi vaikka hyväntekeväisyyteen, jotta mies tekisi edes jotain hyvää tässä maailmassa.
”Minulla on enemmän rahaa kuin tiedän mihin käyttää. Anna minun tarjota sinulle edes taksi”, hän vetosi. Hän voisi ottaa metron takaisin ja kävellä loppumatkan, saada hetken hengittää ja selvittää ajatuksiaan kylmänkosteassa illassa. Hänestä oli ihanaa katsella ihmisiä kaupungilla, nähdä tarinoita sivustakatsojana.

Muriel kietoi toisen kätensä Tempestin hartioiden ympärille.
"Jos vaadit. Ehkäpä lahjoitan rahat paikalliselle eläinsuojalle. Hän saattaa saada siitä kylmiä väreitä tai jotakin."
Katse hakeutui taksin ikkunan takana kulkeviin maisemiin. Ei menisi enää kovinkaan kauaa, kun hän ei voisi enää noin vain hypätä junaan tai lentokoneeseen ja kiitää sisarensa luokse.
Ajatus tuntui varsin lohduttomalta.

”Toivottavasti”, Tempest vastasi kipinöitä kullanvärisissä silmissä häivähtäen.
Luoja Samuel Locksleytä auttakoon.
Paddingtonilla hän maksoi taksin ja vaati saattaa Murielin aina Heathrow Expressiin saakka, ennen kuin suostui hyvästelemään tiukalla, pitkäksi venyvällä rutistuksella.
”Turvallista kotimatkaa.”

"Sinulle myös, siskopieni", Muriel toivotti ja veti Tempestin tiukasti rintaansa vasten.
Pieni sisko mahtui siihen juuri sopivasti.
"Soitathan, jos tulee mitään? Ja puhu Tiarnanin kanssa. Olet rakas."
Hän painoi vielä suukon pisamaiselle poskelle, ennen kuin joutui loikkaamaan junan kyytiin.
Heitettyään vielä lentosuukon sisarelleen hän katosi sisemmälle vaunuun.

Tempest soi Murielille lämpimän hymyn ja kiersi sitten kädet ympärilleen.
Puhu Tiarnanille.
Ajatus sai hänet levottomaksi. Niin levottomaksi, että hän unohtui katselemaan aseman kiiruhtavia ihmisiä, toisiaan halaavia ystäviä, tuoreita rakastavaisia, liikemiehiä, kiireettä Lontoon sykkeessä vaeltavia vanhuksia ja eksynein silmin harhailevia turisteja, ennen kuin nousi District Linen kyytiin ja lopulta käveli kolmen kilometrin matkan metroasemalta kotiin.
Lähtisikö Tiarnan jälleen huomenna? Tekisikö hän illasta vain pahemman?
Sydän oli levoton, kun hän nousi vihdoin hissillä kattohuoneistoon ja jätti takkinsa eteisaulaan.

Tiarnan oli aina yrittänyt antaa Tempestille tilaa.
Mutta silti hän huomasi tulevansa sitä levottomammaksi, mitä pidemmän aikaa lähdöstä kului. Vilkuilevansa kelloa ja vaihtelevansa kanavalta toiselle, kunnes oli aivan sama nostaa kangas takaisin paikoilleen.
Paremman puutteessa kissat seurasivat hänen levottomissa askelissaan hännät pystyssä ja kävivät välillä nahistelemaan keskenään.
Jokin tuntui olleen pahasti vialla.
Hän havahtui Tempestin paluuseen siinä vaiheessa, kun kissat ampaisivat ovelle. Tiarnan seurasi niiden vanavedessä, seisahtuen oleskelutilaan johtavaan ovensuuhun, nojaten hartiaansa karmiin.
"Tervetuloa kotiin, rakas."

Levoton sydän jätti lyönnin välistä, kun Tiarnan oli odottamassa. Toivottoman kultainen, ihana, huomaavainen Tiarnan, joka häkellytti hänet poikkeuksetta hellyydellään.
”Hei”, Tempest tervehti välttäen miehen katsetta, juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja ujuttautui sitten miehen ohi riisuen valkean jakun päältään.
”Muriel pääsi turvallisesti junaan”, hän lisäsi, kun tajusi yksisanaisen tervehdyksen kuulostavan kai omituisen tylyltä.

Osa Tiarnanista oli toivonut, että Tempest olisi tullut halaamaan.
Hölmö mies.
Hän kääntyi ympäri, huolestunut juova tummien kulmien väliin ilmestyneenä.
"Sepä hyvä. Menikö kotimatka hyvin?"
Hän jätti sanomatta, että se oli kestänyt melko kauan.

”Ihan hyvin”, Tempest vastasi ja pysähtyi päästessään valtavaan oleskelutilaan, ottaen ensin askeleen olohuonenurkkauksen suuntaan, sitten makuuhuoneen ja lopulta lähti kuitenkin olohuoneen nurkan suuntaan. Hän nakkasi jakkunsa laivastonsinisen sohvan käsinojalle, katsahti tummapuisella sohvapöydällä odottavaa Macbookia epätietoisena, pohtien mahdollisuuttaan paeta keskustelua, jonka kipeä, ahdistunut varjo hänen sisällään manasi kääntyvän vielä riidaksi.
Sen sijaan hän kuitenkin kyykistyi tervehtimään jaloissaan määkien pyöriviä kissoja, silittäen hellin sormin niiden siropiirteisiä päitä ja jättiläismäisiä korvia. Mutta hän ei halunnut riidellä eikä tehdä Tiarnanin kotona olosta kurjaa.
Joku päivä mies ei enää palaisi.
”Kuinka sinun iltasi meni?”

Tiarnan seurasi Tempestin jalanjäljissä ja seurasi tämän katsetta tietokoneeseen.
Ehkä inspiraatio oli iskenyt matkalla? Niin kävi joskus.
Mies työnsi kätensä tummien kotihousujen taskuihin jäädessään katselemaan, kuinka kissat kiehnäsivät kuningattarensa ympärillä.
"Oikein hyvin. Katselin pari dokumenttia ja rentouduin."
Hänen kulmansa painuivat hieman huolestuneempaan ilmeeseen.
"Onko kaikki hyvin? Muriel vaikutti aika... Ei ihan omalta itseltään."

Tempest ei nostanut katsettaan Leelan vihreistä silmistä.
”Ei ole”, hän vastasi. Muriel oli sanonut, että hän saisi puhua Tiarnanille.
”Teagan ja Muriel ovat eronneet, jos veljesi ei ole kertonut sinulle. Ja Samuel sekaantui Murieliin kertomatta, että on naimisissa.” Ääni keräsi tulta ja hartiat jännittyivät.
”Ja nyt Muriel on raskaana. Samuel ei ollut halunnut mitään tekemistä asian kanssa.”

Ei ole.
Sanat saivat Tiarnanin vatsan muljahtamaan kipeästi.
Vei hetken, kun hän yritti sulattaa kaiken, minkä Tempest oli kertonut.
"Teagan mainitsi minulle siitä, että heillä oli tauko", hän myönsi lopulta, juoksuttaen sormet läpi tummista hiuksistaan, joiden hopeisia juovia ei ollut tarvinnut vähään aikaan värjätä piiloon.
Mies katseli Tempestiä hetken ja avasi sitten käsivarsiaan.
"Rakas, tulisitko tänne?"

Ahdistus velloi hänen sisällään ja sai hänet levottomaksi kuin vuoroveden.
Tempest katsahti Tiarnania silmäkulmastaan – kultaista, tuskaisen rakasta miestä, joka niin hellästi kutsui häntä syliinsä. Miksi hän oli näin ahdistunut? Mutta olisi tylyä kieltäytyä.
Epäröiden hän suoristautui, työnsi vaaleita suortuvia korvansa taakse ja astui sitten miehen käsivarsien suojaan, hengittäen tämän tuoksua ja nojaten otsansa kevyesti rintaa vasten.
”Olen niin pahoillani Murielin puolesta.”

Tiarnan kietoi käsivartensa hellästi Tempestin ympärille. Aisti jännittyneisyyden tämän hentoisessa kehossa.
"Minäkin olen", hän sanoi hiljaa.
Eikö se juuri ollut ollut yksi eron perimmäisiä syitä? Ettei Muriel ollut halunnut perustaa perhettä.
"Sisaresi siis odottaa Samuelin lasta? Aikooko hän pitää sen?"

”Niin odottaa”, Tempest vastasi ja käänsi poskensa vasten Tiarnanin rintaa, nojautuen paremmin miehen lohdulliseen syliin, vaikka sydän pamppailikin edelleen levottomana.
Muriel-parka. Millaista olisi päätyä raskaaksi vasten tahtoaan?
”En tiedä. En usko, että hänkään tietää.”

Tiarnan silitti Tempestin selkää kevyin, hellin sormin.
"Hän aikoo kuitenkin jatkaa raskautta?"
Ei kai ongelma muussa tapauksessa olisi ollut niin iso? Vaikka olihan se silti kamala tilanne.
"Eikä Samuel aio osallistua?"

”Totta kai aikoo – hän on katolilainen”, Tempest sanoi ahdistuneena. Nyt Muriel kohtaisi valinnan siitä, antaisiko pois sisällään syntyneen elämän vai ryhtyisikö äidiksi lapselle, jota ei koskaan ollut halunnut.
”Niin ymmärsin. Mutta mitä muuta odottaisitkaan?”

No helvetti. Pitäisi varmaan puhua miehelle.
Ahdistus kuulsi Tempestin äänestä niin vahvana, että Tiarnanin oli pakko vetää nainen hieman tiukemmin lähelleen, aivan kuin hän olisi jotenkin voinut suojella tätä maailmalta.
"Autamme tietenkin sisartasi, mitä ikinä hän sitten päättäkään", hän vakuutti.
"Ihan mitä hän ikinä tarvitseekaan."

”Tiedän – emme vain voi tehdä mitään valinnalle, jonka eteen hän on joutunut”, Tempest vastasi ja hieraisi poskeaan miehen rintaa vasten, hautautuen Tiarnanin turvalliseen, tiukkaan halaukseen.
Muriel ei olisi valinnan edessä, jos hän olisi pitänyt kerrankin lupauksensa.
”Mutta kiitos.”

"Mutta ehkä voimme helpottaa hänen tietään sen jälkeen."
Tiarnan painoi pehmeän suukon Tempestin hiusten joukkoon ja toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän. Tällaisina hetkinä hän tunsi itsensä naurettavan voimattomaksi.
"Rakas, hartiasi tuntuvat kireiltä. Tahdotko, että hieron?"

Tempest pudisti päätään.
”Ei sinun tarvitse”, hän vastasi ja tunsi varjon kiertyvän keräksi sisällään. Muistutti kipeistä ajatuksista ja tunteista, joita hän yritti olla tuntematta. Keskustelusta Murielin kanssa, joka viipyi häpeän polttelevana kosketuksena.
”Lähdetkö huomenna?”

Mutta Tiarnan olisi halunnut.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, piteli vain Tempestiä lähellään, valmiina irrottamaan otteensa, mikäli nainen niin halusi.
"Aamusta, mutta voit jäädä rauhassa nukkumaan", hän vastasi pahoitellen.
"Ajattelitko kirjoittaa vielä tänään?"

Hän pudisti uudelleen päätään. Ei hän saisi kahta järkevää sanaa peräkkäin tässä mielentilassa. Tekisi vielä vahingossa jotain kamalaa tarinoilleen ja niiden asukkaille.
”Kuinka kauan olet poissa?” Tempest kysyi ja kosketti mietteliäänä miehen neuleen kangasta.

"Ainakin ensi viikon. Soitan sinulle kyllä heti, kun tiedän tarkemmin."
Syyllisyys vihlaisi jälleen Tiarnania kipeänä. Oli väärin jättää Tempest yksin tällaisten uutisten jälkeen.
"Tahdotko, että perun matkan?"

”Mitä?” Tempest kysyi nostaen päänsä miehen rinnasta.
”En tietenkään”, hän vetosi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, astuen pois Tiarnanin halauksesta.
”Kyllä sinä voit käydä töissä. En tarvitse lapsenvahtia.”

Lapsenvahtia.
Se osui kipeämmin, kuin Tiarnan olisi halunnut myöntää. Tempest oli häntä niin paljon nuorempi, että niin moni heistä varmasti ajatteli.
"Ajattelin vain, jos olisit tahtonut seuraa", hän totesi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena.
"Laittaisinko sinulle kylvyn?"

Tempest kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen ja otti muutaman levottoman askeleen oleskelunurkkauksessa. Kissat seurasivat tarmokkaasti hänen jalanjäljissään.
”Kyllä minä selviän”, hän sanoi ja puri kieleensä, ennen kuin lisäsi ’ilman holhousta’. Varjo hänen sisällään syötti hänelle myrkkyä. Ei hän halunnut riidellä Tiarnanin kanssa, ei tehdä miehen ohoa kurjaksi – ei, kun Tiarnan olisi ainakin viikon poissa. Oli aina kamala erota riidoissa.
”Ei, ei tarvitse. Voit mennä nukkumaan. En ole tekemässä mitään, mikä vaatisi arkkitehtuurin mukilointia.”

Tiarnanin hartiat kiristyivät.
"Olin huolissani sinusta", hän huomautti, eikä onnistunut aivan hävittämään kireyttä äänestään.
Muisto Tempestistä kylpyammeeseen vajonneena oli liian kipeä, vaikka mitään pahaa ei ollutkaan tapahtunut. Pelko, joka oli kuristanut hänen kurkkuaan ja saanut työntymään kylpyhuoneen oven läpi hartia edellä.

Tuska vihlaisi häntä, kun hän näki miehen hartioiden kiristyvän. Satuttiko hän Tiarnania taas, täysin vailla syytä? Miksei hän voinut vain olla hiljaa? Hymyillä kauniisti, toivottaa miehelle hyvää yötä ja sanoa vaikka kirjoittavansa, vaikka sitten vain tuijottaisi pimeää näyttöä.
”Tiedän”, hän vastasi hieraisten pisamaisia kasvojaan.
”Mutta sinun ei tarvitse olla.”

"Emmie, rakastan sinua. Totta kai olen huolissani."
Taas se sama kireä sävy. Tiarnan pyöräytti hartioitaan ja pudisti kevyesti päätään.
Joskus hän tunsi itsensä kerta kaikkiaan avuttomaksi. Mitä tahansa hän tekikään, se tuntui toisinaan saavan Tempestin perääntymään. Rakentamaan muurin heidän välilleen.

Tempest kosketti rintaansa, kun hengittäminen tuntui vaikealta.
Tiarnanin olisi pitänyt olla jonkun kanssa, joka olisi järjestänyt miehelle ihanan illan. Viikko – tai enemmän – ilman Tiarnania tuntuisi eliniältä, mutta ehkä hän ansaitsi sen. Voisi yrittää opetella käyttäytymään.
Minäkin rakastan sinua.
”Sinun ei tarvitse huolehtia”, hän vetosi juoksuttaen sormet ahdistuneena läpi hiuksistaan.
”En ole hullu, en ole tekemässä mitään itselleni tai mitään muutakaan typerää. Osaan huolehtia itsestäni.”

Ahdistus suorastaan hohkasi läpi hennosta naisesta.
Ja pahinta oli, ettei Tiarnan tiennyt, kuinka olisi sitä helpottanut.
Hän olisi halunnut hieroa hartioita. Laittaa lämpimän kylvyn. Kietoa kädet suojelevasti kapeiden hartioiden ympärille ja vakuuttaa, että kaikki oli hyvin.
Mies juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan.
"Aivan. Olen pahoillani. Ehkä menen nukkumaan, aamulla on aikainen herätys."

Hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi. Sanoa, miten hän tiesi miehen tarkoittavan vain hyvää – Tiarnan ei ollut mitään muuta kuin pohjattoman ihana. Hänen olisi pitänyt tarjoutua nukkumaan miehen kanssa, käpertyä kylkeen, tehdä viimeisestä yhteisestä illasta mukava kaiken kireyden jälkeen.
Mutta ahdistus kuiski hänen mielessään niin, että hänen oli halattava itseään tiukemmin.
”Mene”, Tempest kannusti levottomana ja vaelsi lähemmäs kaartuvan seinän valtavia ikkunoita, vaikka huikeiden näköalojen hohto kärsi korkeiden paikkojen pelosta.

Tiarnan oli elätellyt toivoa siitä, että Tempest olisi halunnut liittyä hänen seuraansa.
Käpertynyt kainaloon pienenä ja lämpimänä, ja kissa-airuet olisivat käpertyneet heidän päälleen ja tassutelleet keskellä yötä ympäriinsä, niin että Tiarnan kiroaisi mielessään, miksi oli koskaan suostunut niiden hankkimiseen.
Sen sijaan Tempest asteli ikkunoiden luo.
"Tulisitko myös? Alkaa olla jo myöhä."

Mikä hänessä oli vikana?
Varjo kuiski hänen mielessään, ja Tempest esti itseään lyömästä päätään hiljentääkseen ääneen. Se yritti nostaa lohduttomia kyyneliä hänen silmiinsä, mutta hän räpäytti ne pois. Yritti olla tuntematta mitään.
Ole hiljaa. Älä sano mitään.
Pudista kohteliaasti päätä. Sano tulevasi kohta. Rauhoitu.
Et ansaitse Tiarnania.
”Mikset vain hanki jonkun muun lämmittämään sänkyäsi. Olen varma, että sitä varten on pitkä jono.”

Se sai Tiarnanin jähmettymään hetkeksi täysin.
Pysy rauhallisena. Pysy nyt jumalauta rauhallisena. Tempest oli järkyttynyt sisarensa vuoksi, ja sen vuoksi puhui nyt tuolla tavalla.
Ja silti hän tunsi pulssin jyskyttävän korvissaan.
"Tempest. Halusin vain sinut viereeni nukkumaan, onko ajatus niin kovin vastenmielinen?"

Tietenkään se ei ollut vastenmielinen.
Se oli ihana – kaikki Tiarnanissa oli ihanaa. Se oli niin kovin ihana, että Tempestiä itketti vimmatusti, mutta hän puri huultaan tuijottaessaan hentoa kuvajaistaan suurista ikkunoista. Hän ei saattanut erottaa Tiarnania kuvajaisesta.
”Sinun pitäisi hankkia joku vaivattomampi. On naisia, jotka janoavat repiä housusi pois.”

Hartiat kiristyivät ja päänsärky hiipi hitaasti ohimoille.
Pysy. Rauhallisena.
"Tempest, kerro minulle, jos olet vihainen, mutta älä viitsi käyttäytyä lapsellisesti."
Pulssi hakkasi entistä nopeampana, ja mies pyyhkäisi sormet toistamiseen läpi hiuksistaan.
"Minä pyysin sinua vain jumalauta nukkumaan viereeni!"

Lapsellisesti?
Tempest pyörähti ympäri vaaleat hiukset hulmahtaen, tuska ja tuli kullanvärisisissä silmissä vuorotellen. Miksi hän teki näin? Ahdistus takertui raskaana ja tukahduttavana hänen rintaansa, sai sen kohoilemaan kiivain henkäyksin.
”Hanki joku kaikin puolin parempi – vaivattomampi, kypsempi – vaikka omanikäisesi –, tasaisempi, sosiaalisempi… Vähemmän tylsä. Joku jonka takia ei tarvitse murtaa ovia”, hän vetosi kättään kiivaasti heilauttaen.
”Tai vaikka yksi joka kaupunkiin.”

Jysähdys.
Kissat ponkaisivat ilmaan ja säntäsivät sitten kumpikin omaan ilmansuuntaansa hännät loukkaantuneesti pörhistyneinä.
Tiarnanin kämmen oli osunut seinään. Lyönti ei ollut ollut kova, mutta ääni tuntui kaikuvan avarassa oleskelutilassa.
Tai ehkä hänestä vai tuntui siltä.
Omanikäisesi.
"Tempest, helvetti, jos aiot jättää minut, niin sano se sitten suoraan!" hän ärisi, yrittämättä edes hillitä ääntään.
"Vai syytätkö minua pettämisestä?"

Tempestkin hätkähti yllätyksestä.
Tiarnan oli vihdoin suuttunut, ja se helpotti hänen oloaan vähän – mikä häntä vaivasi? Hän veti terävästi henkeä miehen sanoista ja kiersi käsivarret ympärilleen.
”En tietenkään”, hän vastasi kuumaverisesti takaisin.
”Sanon vain, ettei sinun tarvitse nähdä näin paljoa vaivaa.”

Aina suuttuessaan Tiarnan yritti pysyä mahdollisimman kaukana.
Hän ei olisi kuollakseenkaan halunnut pienen Tempestin tuntevan oloaan uhatuksi hänen läsnäollessaan.
Yleensä hän mieluummin käveli pois, kun vielä pystyi hallitsemaan itsensä kunnolla.
Käsi laskeutui hitaasti takaisin kylkeä vasten. Kämmenen iho kuumotti.
"Minä en ymmärrä sinua! Mitä tein väärin? Etkö voisi sanoa kerrankin suoraan!"

Tempest puri huultaan rintakehä kiivaasti kohoillen. Kaikki hänen sisällään tuntui myrkyltä, kuurouttavalta myrkyltä.
”Et mitään!” hän huusi tuskastuneena.
”Sinä et koskaan tee mitään – olet tuskastuttavan ihana.” Ja Tiarnan särki sillä hänen sydämensä.
”Ja sinun pitäisi löytää joku parempi. Joka jonka kanssa sinun on mukava olla kotona, joka voi tehdä kotiinpaluistasi mukavia lukkiutumatta kylpyhuoneeseen ja pakottamatta sinua särkemään ovea, joka ei huuda sinulle turhanpäiten, joka osaa tehdä sinut onnelliseksi-”, hän pysähtyi vetämään henkeä, kun ahdistus pusersi rintaa.

Mitä?
Tiarnan räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Minä haluan sinut! Helvetti, mikä siinä voi olla niin vaikea ymmärtää?"
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan kolmannen kerran, tällä kertaa jääden tukistamaan taaksepäin suittuja otsahiuksiaan.
"Puhuisit minulle! Sen sijaan, että keräät kaiken sisääsi ja kuljet ympäriinsä ahdistuneena! Sitä ei helvetti ole helppo katsoa vierestä!"

Kaikki.
Kaikki siinä oli vaikeaa ymmärtää.
”Puhuisit mitä?” Tempest haastoi onnettomana takaisin, pyyhkäisten hiuksia pois kasvoiltaan.
”Luuletko, että minä haluan tuntea näin? Olla vaikea ja ahdistunut ja tylsä?”

"Voi luoja, Emmie..."
Tiarnan pudisteli päätään ja puhalsi hitaasti ilmaa ulos keuhkoistaan.
Hän ei halunnut olla vihainen. Mutta pulssi ei ottanut asettuakseen, adrenaliini virtasi suonissa polttavana.
"Em, sinun pitäisi ehkä mennä terapiaan."

Hänen oli vaikeaa hengittää. Huone keinahti, kun pahoinvointi velloi hänen sisällään.
”Kiitos neuvosta”, Tempest vastasi ja pyyhkäisi kalpeita, pisamaisia kasvojaan. Terapiaan. Ehkä hän oli Tiarnaninkin mielestä hullu.
Hän taitaisi oksentaa kohta.
Tempest juoksutti sormet läpi hiuksistaan, harppoi oleskelunurkkauksen pöydän luo poimimaan Paddingtonin matkalta jääneen puhelimen ja avaimet käteensä ja suuntasi sitten kohti eteisaulaa.

Se ei ollut kuulostanut siltä, kuin Tiarnan oli tarkoittanut.
Hänen kulmansa kurtistuivat, se sama huolestunut juova ilmestyi silmien väliin.
"Tempest, mitä kuvittelet tekeväsi?"
Sekään ei tullut ulos niin kuin hän olisi halunnut. Mutta huoli sai kiukun nostamaan uudelleen päätään.
Mies teki kaikkensa ollakseen tarttumatta Tempestiin - se olisi taas ollut uhkaavaa käytöstä - mutta harppoi tämän jalanjäljissä kohti eteistä.
"Minne olet menossa?"

Tempest ei ollut varma itsekään. Mutta sen hän tiesi, että hän halusi ulos – pois täältä.
Meren luo. Yöhön kuulemaan, kuinka aallot pyyhkivät hiekkaa rauhallisella rytmillä ja kutsuivat häntä pehmein kuiskauksin.
”Pois täältä”, hän vastasi ahdistuneena, ääni särähtäen ja tempaisi maitokahvin värisen takkinsa naulasta, tuntien Tiarnanin askeleet takanaan. Ne saivat hänet kiirehtimään liikkeitään.
Puhelin putosi särähtäen lattiaan, kun hän hapusi autonavaimet kulhosta.
Olkoon.
”Kauas pois täältä.”

"Ei."
Helvetin, helvetin helvetti.
Tiarnan harppoi Tempestin luo ja yritti vetää naisen lähelleen, halata turvallisesti käsiensä suojaan, selkä vasten hänen vatsaansa.
Hän ei voisi päästää Tempestiä lähtemään nyt yhtään minnekään.

Tiarnan tavoitti hänet, ennen kuin hän ehti ovelle.
Eikä hän voinut hengittää. Emmie rimpuili miehen otetta vastaan, avaimet kämmenen ihon rikki nyrkissä painaen, ennen kuin voimattomuus pyyhkäisi hänen ylitseen ja sai hänet vajoamaan alistuen Tiarnanin käsiin.
Hän vihasi itseään. Hän vihasi itseään niin, että voi pahoin.
Eteisaula sumeni kyynelöityvissä silmissä, kun hän haukkoi turhaan henkeä, lattia alla keinahdellen.

Tiarnan tunsi itsensä hirviöksi, kun piteli pientä naista aloillaan, mutta hän ei voinut muutakaan.
Hän ei voinut päästää Tempestiä rattiin.
Hitaasti hän vajosi istumaan lattialle, vetäen naisen varovasti mukanaan.
"Kultapieni, sinä hyperventiloit", hän sanoi pehmeällä äänellä.
"Rauhassa, kuperra kädet suulle. Ihan rauhassa, kuuntele minun hengitystäni."

Tiarnan oli niin sietämättömän kiltti.
Eikä hän ansainnut sitä. Mitään tästä. Emmie puristi silmänsä kiinni, avainten kämmeneen purema tuska hieman sisällä vellovaa, tukehduttavaa myrkkyä helpottaen.
Ja kun hän sai vedettyä henkeä, tuska purkautui lohduttomana, repivänä itkuna, joka sai kapeat hartiat tärisemään.

Kun Tempestin hengitys viimein kulki, Tiarnan sulki naisen paremmin syliinsä. Heijasi heitä hitaasti ja rauhoittavasti, eteisen lattialla istuen.
"Shh, kulta, shh. Kaikki on hyvin."
Jopa äänikirjojen lukemiseen kelpuutettu ääni oli hyvin lempeä.
"Jos vielä haluat lähteä merelle, minä vien sinut kyllä. Vaikka heti, jos sinusta tuntuu siltä. Mutta rakas, älä pakene minun luotani. Anna minun auttaa."

Hänen olisi pitänyt lähteä miehen luota. Hän oli myrkkyä. Hän oli myrkkyä, joka luikerteli miehen elämään niin kuin varjo hänen mielessään.
Ehkä hän oli syöpä, joka pitäisi leikata pois, jotta toivolle olisi sijaa.
Mutta kuten syöpä, hän oli ahne ja piittaamaton ja nojasi uupuneen pään miehen rintaa vasten, vetäen tukkoisesti henkeä. Pisara verta norui alas kämmensyrjää ja tipahti eteisen lattialle.
”Sinun pitäisi nukkua”, hän sanoi hetken tukahtuneen hiljaisuuden jälkeen, pisamaiset posket kyynelistä märkinä.

Helpotus läikähti Tiarnanin rintakehässä, kun Tempest viimein puhui hänelle.
"Minä ehdin kyllä", mies vakuutti lempeästi. Ehtisi, hän soittaisi assistentilleen ja pyytäisi siirtämään huomisen lennon. Ja tapaamiset. Häntä tarvittiin kipeämmin täällä.
Varovasti Tiarnan siirsi toisen kätensä Tempestin polvien alle, toisen naisen selälle, ja nosti tämän sitten kevyesti syliinsä. Hän asteli heidän makuuhuoneeseensa, potkaisi oven auki ja laski Tempestin sängyn reunalle istumaan. Otti satutetun käden omaansa ja suukotti sormia.
"Rakas, istu siinä hetki. Haen sidetarpeet kylpyhuoneesta, sopiiko?"

Emmie nojasi päänsä miehen rintaa vasten, kun öiseksi kääntynyt koti kulki ohi Tiarnanin turvallisilla käsivarsilla. Hän tunsi olonsa turraksi, kuin myrkky olisi pysäyttänyt hänen sydämensä.
”Lakkaa olemasta niin kiltti. En ansaitse sitä”, hän vetosi tuskissaan, ääni käheänä, istuessaan sängyn laidalla varpaitaan tuijottaen, hartiat lysyssä. Tuskalla ei ollut mitään tekemistä auki leikatun kämmenen kanssa. Sitä hän tuskin tunsi. Se oli vain verta.

"Rakas, puhutaan tästä pian", Tiarnan lupasi ja suoristi selkänsä, suunnaten kylpyhuoneeseen. Makuuhuoneen ovi oli auki, joten oli todennäköisesti vain ajan kysymys, milloin kissat saapuisivat etsimään kuningatartaan.
Varustautuneena puhtailla paperinenäliinoilla, desinfiointisuihkeella ja haavalapuilla Tiarnan palasi takaisin Tempestin luo. Hän laski hoitotarvikkeet sängyn reunalle ja kyykistyi naisen eteen, ottaen tämän käden hellästi omaansa.
"Kultarakas, olen pahoillani, että huusin sinulle."
Hän alkoi pyyhkiä verta hyvin hellästi kostutettuun paperinenäliinaan.

Kissa-airuet olivat kovin levottomia hyöriessään emäntänsä ympärille. Leela puski villisti huristen naisen kyynärpäätä, ja Romana määki äänekkäästi vaatien Tempestin vapaan käden silittämään itseään rauhoittuakseen.
Tiarnan oli niin kovin kultainen. Aina niin kovin kultainen. Ja se särki hänen sydämensä.
Emmie tuijotti miehen läpi poissaolevin silmin.
”Sinulla ei ole mitään, mitä pyytää anteeksi”, hän vakuutti, käsi miehen hellässä huomassa. Hän ei tuntenut kipua eikä värähtänyt kosketusta haavassa.

"En olisi saanut käyttäytyä sillä tavalla."
Syytökset olivat vain osuneet liian kipeästi. Pelkoon siitä, että Tempest ei ollut onnellinen hänen kanssaan. Ja siihen, kuinka epätoivoisesti hän yritti olla käyttämättä asemaansa väärin.
Hän suihkutti desinfiointiaineen haavaan ja katseli huolestuneena, kuinka se kuohui valkeana vaahtona tuhotessaan epäpuhtauksia, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa tulehduksen.
"Mikä sinulla on, Em?"

Muutama kyynel vierähti alas kuumille, pisamaisille poskille, ja Emmie painoi sumean katseensa.
”En tiedä”, hän vastasi ääni särkyen.
”En tiedä, mikä minussa on vialla.” Miksi hän käyttäytyi näin? Miksi hän syöksi myrkkyä miehelle, jonka halusi vain olevan onnellinen?
”Olen pahoillani. Sinun pitäisi nukkua. Aikainen herätys.”

Huolestunut juova kulmien välissä syveni.
"Älä siitä huolehdi, Em."
Tiarnan taputteli haavan ympäristön huolellisesti kuivaksi ennen kuin otti neliönmuotoisen, valkoisen haavalapun ja alkoi asetella sitä paikoilleen.
"Ehkä sinun kannattaisi käydä puhumassa näistä tuntemuksista jonkun kanssa. Ei siinä ole mitään pahaa. Olen minäkin käynyt."

Tiarnan halusi hänet terapiaan. Eikä hän voinut syyttää miestä. Mutta ajatuskin teennäisesti hymyilevistä, hänestä muistiinpanoja kirjoittavista terapeuteista, jotka vierailivat sairaalassa ja löysivät omituisia kaksoismerkityksiä hänen sanoistaan, karmi häntä. Hän oli saanut terapeuteista tarpeekseen nuoruudessaan.
Hän niiskaisi ja yritti hillitä itsensä, pyyhkäisi vapaalla kädellä poskeaan.
”Olen pahoillani”, hän vetosi uudelleen.
”Olen pahoillani kaikesta, mitä sanoin. En tarkoittanut sitä.”

"Tiedän sen, Em. Minäkin olen."
Ehkä olisi parempi olla jankuttamatta asiasta enää tänään. Huoli kaihersi kipeänä ja raskaana möykkynä rintakehän alla, painaen keuhkoja kasaan.
Tiarnan sai haavan siististi peitettyä ja kohotti käden hetkeksi huulilleen, painaen sormille ensin yhden, sitten toisen suukon.
"Tahdotko, että nukun kanssasi täällä, vai vierashuoneessa?"

Emmie nosti katseensa hätkähtäen, tuska silmissä välähtäen. Mitä hän oli sanonut miehelle? Luuliko Tiarnan, ettei hän halunnut miestä viereensä?
Hän nojautui eteenpäin ja laski vapaan kätensä miehen poskelle, silittäen sitä sormenselillään ja punoi ne sitten miehen tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin.
”Minä tahdon sinut aina viereeni”, hän vetosi.
”Aina.”

Se sai Tiarnanin hymyilemään, vaikka huoli viipyikin vielä myrskynharmaissa silmissä.
"Hyvä."
Hän kohotti käden vielä uudelleen huulilleen ennen kuin suoristautui ja painoi vielä suukon Tempestin kyyneleiselle poskelle. Melkein kuin olisi maistanut suolaisen meren.
"Käytäisiinkö nukkumaan?"

Emmie nyökkäsi, sydän onnettomana takoen. Millaisen hän oli jälleen tehnyt viimeisestä illasta ennen eroa? Miksi hän tuntui yrittävän parhaansa ajaakseen Tiarnanin luotaan, vaikka hän rakasti miestä niin sietämättömän paljon?
Hän pyyhkäisi kasvojaan, suoristautui empien ja hapuili mekkonsa vetoketjun auki, antaen vaatteen pudota jalkoihinsa.
”Olen pahoillani kaikesta.”

"Rakas, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Tiarnan vakuutti ja pyyhkäisi sukimisesta villiintyneet hiuksensa takaisin taakse.
Käsi hakeutui hipaisemaan kapeaa, paljastunutta olkapäätä. Toisinaan miehestä tuntui, että hän kaipasi Emmien läheisyyttä enemmän kuin nainen kaipasi hänen. Ja se sai olon tuntumaan... väärältä.
"Käyn pesemässä hampaat", hän ilmoitti pehmeästi ja painoi vielä suukon Tempestin otsalle, ennen kuin keräsi sidetarvikkeet ja lähti Leela kannoillaan kylpyhuoneeseen, jonka ovi oli jo korjattu.
Rauhoittuakseen hetken. Ettei Tempest näkisi, kuinka vainottu pelko loisti hänen katseestaan.

Emmie kiersi käsivarret ympärilleen katsellen hetken miehen perään ja tassutti sitten hakemaan viereisestä wc-tilasta lasin vettä, pesten hampaansa samalla ja harjaten hiuksensa vähemmän hurjistuneeseen malliin, tasoittaen paksut, pehmeät suortuvat laskeutumaan hartioidensa yli.
Miten hän rakasti miestä. Miten toista ihmistä saattoi rakastaa niin, että sydämeen sattui?
Ja hän tuntui tekevän aivan parhaansa, jotta Tiarnan ei voisi olla onnellinen. Mikä häntä vaivasi?
Vaivautumatta etsimään yöpaitaa Emmie kiipesi heidän sänkyynsä alushousuissaan, kiersi käsivarret koukistettujen polvien ympärille ja jäi odottamaan Tiarnania.

Pestyään hampaansa ja huuhdeltuaan kasvonsa Tiarnan jäi hetkeksi tuijottamaan kuvajaistaan peilistä.
Leela oli hypännyt lavuaarin reunalle pitämään seuraa, ja nyt mies käänsi katseensa kissan suuntaan.
"Leela. Jos sinulla nyt on jotain salaista tietoa emännästäsi, pyydän, että paljastat sen. Mitä tahansa, mikä auttaa minua ymmärtämään häntä."
Leela tuijotti häntä hetken suurilla silmillään, määkäisi ja hyppäsi sitten pehmeällä matolle, alkaen nuolla sisäreittään koipi uhmakkaasti pystyssä.
Niinpä niin.
Tiarnan pudotti neuleen ja sen alla olleen paidan suoraan pyykkikoriin ja suuntasi sitten takaisin makuuhuoneeseen kissa taas saattajanaan.

Vielä kahden vuoden jälkeen miehen näkeminen sai hänen sydämensä hypähtämään. Tiarnan oli kai vanginnut sen perinpohjaisesti – vaikka se oli ruma sana. Hän halusi antaa sydämensä miehelle.
”Tule tänne?” hän pyysi epäröiden, kun ojensi kätensä miestä kohti. Ehkä Tiarnan oli vihainen kaikesta typerästä, mitä hän oli sanonut, kaikesta typerästä, mitä hän oli tehnyt.

Leela noudatti Tiarnanille osoitettua kehotusta häntä ylpeästi pystyssä ja loikkasi sänkyyn, ottaen aikansa kuluksi pienet painit ottosiskonsa kanssa.
Tiarnan epäröi lyhyen hetken - kaipasiko Emmie häntä todella vai toimiko vain, koska kuvitteli hänen haluavan sitä - mutta asteli sitten sängyn luo. Hän laskeutui polvilleen sen reunalle ja kömpi lähemmäs.

Emmie katseli miestä kullanväriset silmät pehmeinä huonetta kiertävistä ikkunoista laskeutuvassa kaupungin hämyssä. Hän kiersi ojennetun käden kevyesti Tiarnanin niskalle ja kiepahti polvilleen tätä vastaan, kun yritti painaa huulensa miehen huulille. Hän ei halunnut heidän väliensä olevan jatkuvasti rikki – koska hän ei osannut käyttäytyä niin kuin normaali ihminen tai teki jotain typerää, kuten purskahti itkuun ja lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen.

Tiarnanin olisi varmastikin pitänyt tuntea puhdasta riemua siitä, että Tempest suuteli häntä. Tuli heräsikin kiertämään suonissa, mutta sekään ei riittänyt polttamaan pois huolta.
Hän ei enää osannut lukea naista, jota rakasti.
Siitä huolimatta Tiarnan vastasi suudelmaan, hellästi, ei enää yrittänyt kaataa Tempestiä alleen. Vaikka olisi halunnut. Ristiriitaisuuksia täynnä koko mies.

Ehkä joku päivä hän käyttäytyisi niin väärin, ettei hän voisi enää korjata heidän välejään. Ajatus rutisti hänen sydäntään.
Nytkin Tiarnan epäröi.
Mitä hän oli tehnyt?
Emmie punoi sormensa tummiin hiuksiin, sukien niiden arvokkaita, hopeisia viiruja ja suuteli miestä uudelleen. Hän painautui lähemmäs, kiertäen toisenkin käden Tiarnanin niskalle, sivellen sen kaarta sormenpäillään ja vetäytyi sitten suudelmasta koskettamaan miehen kaulansyrjää huulillaan. Miehen tuttu, huumaava tuoksu oli siellä erityisen vahva ja sai Emmien hengittämään syvään ihoa vasten.

Tiarnan tunsi väristyksen kulkevan pitkin selkäänsä, kun ensin huulet ja sitten lämmin hengitys hyväilivät hänen ihoaan.
Kädet liikahtivat levottomina. Hän olisi halunnut vain voida kietoa ne Tempestin ympärille. Hyväillä tämän siroa kehoa, piirtää pisamien tähtikartan rajat sormenpäillään.
Ja silti epäilys takoi hänen mielessään.
"Em, rakas, meidän ei ole pakko, jos et tahdo."
Milloin hän tietäisi, että Emmie tosiaan halusi häntä, eikä tehnyt sitä vain hänen mielikseen?

Emmie puri onnettomana huultaan. Mitä hän oli tehnyt heille? Hän pakotti nousevan ahdistuksen alas ja painautui miestä vasten.
Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hän voisi tehdä korjatakseen sen, mitä oli rikkonut?
Hän halusi tuntea, että he voisivat edelleen olla yhdessä, kuten ennenkin – että Tiarnanin ei tarvitsisi lähteä matkoilleen kotoa ajettuna, helpottuneena rauhasta. Hän halusi uskoa edes hetken, että mies voisi rakastaa häntä. Haluta häntä.
Hän kosketti huulillaan miehen korvaa ja silitti sormenpäillään leveää hartiaa.
”Haluan sinut”, hän kuiskasi pehmeästi.

Ne kaksi sanaa olivat ajaa Tiarnanin täysin hulluksi.
Kädet kietoutuivat Tempestin ympärille ja vetivät naista hellästi lähemmäs, vaikka samaan aikaan epäilyksen ääni nakutti hänen takaraivossaan. Mitä jos Emmie pakotti itsensä tähän? Miehensä mieliksi?
Silti hän hamusi naisen mukaan suudelmaan ja työnsi päättäväisesti Romanan kauemmas, kun kilpikonnakuvioinen kissa yritti päästä tunkemaan heidän väliinsä märisten.

Hänen oli helpompi hengittää, kun Tiarnan veti hänet lähemmäs. Ehkä kaikki voisi olla taas hyvin. Ehkä he voisivat olla he, löytää vain jälleen toisensa pehmeän hämyisessä yössä, täyttää sen tähdillä.
Emmie kiersi kätensä paremmin miehen niskalle vastatessaan suudelmaan, joka sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan, punoi tummia hiuksia sormillaan ja kiipesi sitten Tiarnania vasten, loikkasi miehen syliin kiertäen jalkansa tämän ympärille.

Ehkä hän voisi yrittää luottaa? Kai hän huomaisi, mikäli Emmietä alkaisi taas ahdistaa? Osaisi lopettaa, ennen kuin tämä joutuisi taas pakenemaan hänen luotaan.
Leela määkäisi loukkaantuneena, Tempestin jalka oli tainnut olla lähellä osua heitä vasten kiipeilevään kissaan.
Tiarnan käänsi kätensä naisen reisien taakse ja painoi tämän selän kevyesti sängyn päädyn takana olevaa seinää vasten samalla kun syvensi suudelmaa.
Kyllä hän osaisi kertoa, eikö niin?

Tuttu, melkein malttamaton kuumuus levisi hänen iholleen, ja sydän hyppäsi, kun hän tunsi seinän takanaan. Pään kaappasi epätodellisen kevyt tunne, ja hengitys kiihtyi. Hän painautui miestä vasten, kiersi jalkojaan lujemmin tämän ympärille.
Hän halusi yön, jona he voisivat olla he – ilman varjoja, ilman myrkkyä, ilman murrettuja ovia – vain tähtiä.
”Haluan sinut”, Emmie kuiskasi uudelleen suudelmien lomassa ja punoi sormensa lujemmin miehen tummiin hiuksiin kuin vakauttaakseen kosketuksesta hienoisesti keinuvan huoneen. Tiesikö Tiarnan, miten uskomaton oli?

Tiarnan luottaisi.
Hän tulisi hulluksi, jollei voisi luottaa.
Hän venytti suudelmaa mahdollisimman pitkään, ennen kuin lopulta laski Emmien hellästi alemmas, selkä tyynyjä vasten nojaten, voidakseen poistaa turhan kankaan heidän väliltään. Samalla, kun säikäytti Romana-raukan viskaamalla Tempestin alushousut vahingossa sen päälle, hän tarttui hellästi naisen nilkkaan ja painoi suudelman tämän säärelle.

Emmie painoi käden levottomassa, malttamattomassa rytmissä laukkaavalle sydämelleen, kun Tiarnan vetäytyi kauemmas. Se, miten hän tunsi janoavansa takaisin miehen lähelle, oli yllättää hänet itsensäkin. Ihoa poltteli, ja hän katseli säärtään suutelevaa miestä hehkuvin, melkein kuumeisin silmin.
Rintakehä kiivaasti kohoillen hän ojensi kätensä, kutsuen miestä lähemmäs.

Miten Tiarnan janosikaan mahdollisuutta osoittaa Tempestille, kuinka paljon tätä rakasti, ilman, että keskittyisi samalla omaan nautintoonsa.
Mutta hän ei halunnut pakottaa tätä mukavuusalueen ulkopuolelle. Ei nyt, kun heidän läheisyytensä tuntui olevan jo valmiiksi hyvin ohuella nuoralla tanssahtelua, yksi harha-askel saattaisi päättyä siihen, että Tempest pakenisi hänen luotaan.
Niinpä hän painautui takaisin nyt paljasta vartaloa vasten ja hamusi huulet taas suudelmaan, samalla kun alkoi avata housujaan työntääkseen ne pois tieltä.

Tiarnanin iho veti häntä puoleensa. Emmie painautui sitä vasten, kaarsi selkänsä irti patjasta iho hohkaen ja suki miehen hiuksia sormillaan. Koko huone tuntui keinuvan jo nyt, ja hän vetäytyi suudelmasta painamaan huulensa miehen kaulalle. Samalla hän jätti tummat hiukset rauhaan – vain hetkeksi – liu’uttaessaan kätensä alas miehen kylkiä auttamaan housujen riisumisessa.
Siltä varalta, että Tiarnan epäröisi ja pidättelisi itseään edelleen.
Hän halusi miehen. Hän halusi unohtua Tiarnanin käsivarsille. Hän halusi tähtiä.

Ilmeisesti kostaakseen aiemman vääryyden Romana hyökkäsi housujen kimppuun heti, kun ne valahtivat huolimattomasti sängyn laitaa kohti viskattuina lattialle.
Ehkä se oli ihan oikeutettua.
Tiarnan ei kuitenkaan enää keskittynyt siihen, missä kissat loikkivat, hätisti vain Leelan jalallaan alitajuisesti kauemmas samalla kun painautui lähemmäs Emmietä, tarttuen tämän jalkoihin nostaakseen ne parempaan asentoon.
Jos ei mitään muuta, niin ainakin hän voisi näyttää naiselle tämän kaipaamat tähdet.

Tähtitaivas syttyi hänen ympärilleen. Se kirkastui, eli ja pyörteili hänen silmissään, jopa silloin kun hän avasi silmänsä – tähdet sopivat jopa Murielin kiertoilmaisuun, kun nainen kiertyi miehen ympärille tiukemmin, todellisuus mielessä rakoillen.
Eikä tapa, jolla Emmie luotti itsensä Tiarnanin syliin, avoimuus ja vilpittömyys, jolla hän tunsi ja koki miehen kosketuksen nautinnon, jättänyt syytä kyseenalaistaa, etteikö hän olisi halunnut Tiarnania.
Pisamainen iho hohkasi lämpöä. Pitkät ripset pyyhkivät tunteeseen unohtuneena punaisena hehkuvia poskia, ja muutama vaalea hiussuortuva takertui kuumaan, kosteaan niskaan.
Tähtiä – sydäntäsärkevän kauniita tähtiä kaikkialla.

Jälkeenpäin Tiarnan veti Tempestin hellästi kainaloonsa, pieni keho hohkasi lämpöä hänen kylkeään vasten.
Hiukset villiintyneinä ja silmien myrsky tyyntyneenä hän piirteli hajamielisiä kuvioita naisen paljaalle iholle, seurasi pisamien tähtikarttaa.
"Rakastan sinua", mies kuiskasi hiljaa ja painoi suukon naisen otsalle.
Hetkeksi oli helppo unohtaa kaikki, murrettu kylpyhuoneen ovi, kipeät sanat, pako hänen luotaan.
Myös kissat olivat tulleet siihen tulokseen, etteivät olleet enää vaarassa saada jalasta vahingossa päähänsä, ja kömpivät sänkyyn heidän seurakseen.

Todellisuus hiipi takaisin hellästi miehen kosketuksen ja sanojen myötä. Emmie raotti kullanvärisiä silmiään ja hymyili miehelle, käpertyen tämän lämmintä rintaa vasten.
”Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi takaisin, melkein unista raukeutta äänessään ja hieraisi pisamaista, punaista poskeaan miehen ihoa vasten, kiertäen käsivartensa Tiarnanin ympärille.
”Rakastan sinua ihan hirvittävän, hirvittävän, hirvittävän paljon.”

Tiarnanilla ei ollut aikomustakaan enää nousta. Hän kiskoi myttääntyneen peiton heidän päälleen, sillä vaikka lämpö viipyikin vielä iholla, hän ei halunnut, että Emmie vilustuisi, kun yön viileys alkaisi hiipiä heidän kimppuunsa.
Hän ja kissat pitäisivät kyllä huolta siitä, ettei Tempest palelisi.
Mies kurkotti toisen kätensä asettamaan herätyksen digitaaliseen herätyskelloon, joka oli hänen puoleisellaan yöpöydällä ja kietoi kätensä sitten takaisin Tempestin ympärille.
Kissat ahersivat itsensä mukaan, Leela tyynylle naisen pään viereen, Romana peiton päälle heidän yhteen kietoutuneille jaloilleen.

Keskiviikko 17. tammikuuta 2018, iltapäivä, Lontoo, Tempestin ja Tiarnanin asunto

Oli hämmentävää, kuinka usein Tiarnan löysi itsensä seisomasta kylpyhuoneen oven takaa.
Mitään huvittavaa siinä ei ollut.
Tällä kertaa siisteihin, tummiin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutuneella miehellä ei kuitenkaan ollut aikomusta murtaa ovea. Toivottavasti.
”Emmie, rakas, meidän pitäisi olla pian lähdössä”, hän huomautti hellästi ja koputti rystysillään oveen.
Kissat oli viety hoitoon (sitä määkimisen määrää) ja laukut pakattu. Taksi odotti jo alaovella, valmiina ajamaan heidät Heathrowille.
Enää puuttui vain Tempest.

Pahoinvointi sai valkeat, paikoin hopeanhohtoiset kaakelit kieppumaan. Se kieltäytyi helpottamasta, vaikka Tempest oli kumartunut vessanponton ylle useamman kerran sinä päivänä. Ei, se vain rutisti hänen vatsaansa ja antoi kalpeille, pisamaisille kasvoille melkein vihreän sävyn. Kylmä hiki pyrki pintaan.
Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia. Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia suljettuna lentokoneeseen.
Ajatus sai Tempestin kumartumaan uudelleen vessanpöntön ylle, koko kylpyhuone silmissä keinuen. Tiarnan koputteli ovella – kiltti Tiarnan, joka oli siirtänyt omaa lähtöään, koska hankala tyttöystävä kiukutteli ja sai sitten kuulla, että agentti vaati häntäkin meren toiselle puolelle.
Los Angeles ei ollut yhtään sen lohdullisempi ajatus kuin epäinhimillisen pitkä lentomatka.
Voisiko hän vain kieltäytyä lähtemästä? Se olisi lapsellista. Mutta hyvin houkuttelevaa.
Ei, ei voisi.
Tempest avasi kylpyhuoneen oven, kultaiset silmät melkein mustina kauhusta ja astui ulos jäykin askelin.
”Lähdetään sitten.”

Tiarnanin tummat kulmat painuivat huolestuneina alas, ja käsi kohosi hipaisemaan Tempestin vihreänkalpeaa otsaa ja poskia.
"Jaksathan varmasti matkustaa tänään?" hän kysyi, vaikka taisi olla melkoinen mahdottomuus yrittää järjestää aikatauluja vielä kertaalleen uudelleen.
Tiarnan tekisi sen kyllä. Jos Tempest niin tahtoi.

Tempest loi Tiarnaniin melkein lamaantuneen katseen ja hivuttautui eteistä kohti, vaikka askeleet tuntuivat menevän enemmän taakse kuin eteenpäin.
”Minä en halua lähteä”, hän sanoi ääni tuskin kuuluvana, ”mutta ei taida olla vaihtoehtoja.” Kädet tärisivät, kun hän kurottui ottamaan kauniin Burberryn kashmirvillakangastakkinsa ja veti sen polvimittaisen, vaaleanpunaisin ja oranssein kukkakuvioin kirjotun mekon päälle, pyyhkäisten levottomana hiukset pois kauluksen alla.
”Mennään, ennen kuin oksennan.”

Tiarnan seurasi Tempestiä huolestuneena, käsi kevyesti naisen selkää vasten painuen.
Aina on vaihtoehtoja, hän olisi halunnut huomauttaa. Mutta Tempest oli aivan liian huomaavainen tuottaakseen faneilleen pettymyksen.
Tiarnan auttoi takin kanssa ja kiskaisi sitten tummansinisen villakangastakin päälleen. Hän nappasi heidän laukkunsa vetoon ja katsahti vielä kerran ympärilleen eteisessä, käyden mielessään läpi, että kaikki varmasti tuli mukaan.
Kissat oli viety Kingeille jo edellisenä päivänä, siltä varalta, että ne riehaantuisivat, mutta ilmeisesti kaikki oli lopulta mennyt hyvin.
Huoli edelleen katseessaan Tiarnan palautti huomionsa takaisin Tempestiin. Hän epäili, ettei naisparassa ollut enää jäljellä mitään, mikä olisi voinut nousta ylös.
"Mennään."

Tempest katsahti kalpeaa, vihertävää kuvajaistaan hissin peilistä, tuijotti hetken kauhusta melkein mustia, suuria silmiään ja käänsi katseensa sitten terävästi pois.
Miljoonat ihmiset lensivät koko ajan. Hän oli yrittänyt opiskella lentokoneiden tekniikkaa ja lento-onnettomuuksien tilastoja ja vakuuttaa itsensä siitä, miten turvallista lentäminen oli – mutta mikään ei purrut lamauttavaan pelkoon.
Tempest piti katseensa mustan taksin avautuvassa ovessa, vaikka saattoi kuulla kadulla vartoneiden odottajien yritykset saada mieheltä pikainen haastattelu ja näki salamavalojen räpsähdyksen silmäkulmastaan. Hän sukelsi sisään ja käpertyi hämärälle takapenkille, halaten käsilaukun syliinsä. Kylmä hiki puski pintaan.
Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia.

Tiarnan yritti aina muistuttaa itselleen, että julkisuudesta oli oltava kiitollinen.
Se oli hinta, joka hänen oli maksettava siitä, että hän sai tehdä sitä, mitä rakasti.
Juuri tällaisina hetkinä se oli kovin hankalaa.
Mies veti Tempestin suojelevasti lähemmäs kylkeään ja pysähtyi vasta, kun tämä oli päässyt turvallisesti taksiin, kameroiden ja tunkeilevien kysymysten ulottumattomiin.
Työtään hekin vain tekivät.
Ja Tiarnan yritti aina olla lyhytsanaisuudessaankin mahdollisimman kohtelias. Ei, en valitettavasti ehdi juuri nyt. Olkaa ihmeessä yhteydessä agenttiini, hän sopii näistä asioista. Kiitos mielenkiinnostanne.
Joskus ehkä liiankin kohtelias, mutta mihin sitä kasvatuksestaan olisi päässyt.
Viimein hän saattoi vetää taksin oven kiinni ja asettua Tempestin vierelle, kietoa käsivartensa naisen hentojen hartioiden ympärille.
"Anteeksi, Em. Tekeekö vielä pahaa?"
Hän silitteli käsivartta hellästi peukalollaan.

Jännittynyt käsivarsi tärisi kosketuksen alla. Tempest puristi silmänsä kiinni, kun pahoinvointi velloi hänen sisällään.
Hän ei pystyisi tähän.
Kirjailijoiden ammattivaatimuksiin ei kuulunut lentäminen – eikä televisioesiintymiset tai puheet tai mikään muukaan kuin kaikessa rauhassa kirjoittaminen ja tarinaan eläytyminen. Miksi, miksi häneltä siis vaadittiin tätä?
”En pidä lentämisestä”, hän totesi itsestäänselvyyden, ääni tuskin kuiskausta kuuluvampana, kun kaivoi käsilaukustaan vesipullon ja purkin vahvoja, rauhoittavia lääkkeitä. Ne olivat levitä taksin lattialle, kun hän varisti kourallisen kämmenelleen.

"Rakas, minä tiedän sen."
Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman, ja hän tarttui hellän päättäväisesti Tempestin käteen, kaataen rauhoittavat lääkkeet omalle kämmenelleen.
Hän ojensi naiselle suositellun annoksen verran tabletteja ja katsahti tähän vetoavasti.
"Kaikki on hyvin. Jos saisit vaikka nukuttua lentokoneessa."

Tempest tuijotti rajusti pienentynyttä määrää lääkkeitä kädessään, veti syvään henkeä ja saatuaan tutisevin sormin vesipullon auki, hän huuhtoi pillerit alas. Jospa ne vaikuttaisivat pian.
Jos eivät, hän ei tiennyt, mitä tekisi.
Hän hautasi kasvonsa Tiarnanin rintaan, vaikka tunsikin lohduttoman syyllisyyden piston siitä, miten kultainen ja kärsivällinen mies oli hänen kanssaan.
”Olen pahoillani, että jouduit muuttamaan aikataulujasi.”

Oli tuskallista seurata vierestä Tempestin ahdistusta.
Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin naisen ympärille.
"Ei ole mitään syytä pahoitella, Em. Olen vain iloinen, että sain viettää pari lisäpäivää kotona kanssasi."
Vaikka lisäpäivät olivatkin menneet matkasta stressaamiseen. Silti, kaikki aika oli kallisarvoista.
"Helen on äärettömän näppärä järjestelemään aikataulujani."

Niin. Pari lisäpäivää, jotka olivat olleet miehelle varmasti harvinaisen ihania, kun hän oli vauhko, teräväkielinen ja ahdistunut sen ajan, mitä ei sulkeutunut kirjoittamaan paetakseen todellisuutta.
Miksi hän oli niin kamala Tiarnanille?
Hän kuunteli miehen sykettä ja yritti löytää lohtua sen tutusta rytmistä ja lohdullisesta tuoksusta. Taksi lähestyi vääjäämättä Heathrow’ta, ja Tempest piti kasvonsa Tiarnanin rintaa vasten, haluamatta nähdä yhtään taivaalla liitelevää lentokonetta.
”Mitä kaikkea sinulla on aikataulutettuna Yhdysvalloissa?” hän kysyi ja silitti hajamielisesti sormenpäillään miehen rintakehää.

Tiarnan laski kätensä Tempestin hiuksille ja silitteli vaaleita suortuvia hellästi.
"Muutama haastattelu, talk show -esiintyminen ja pari hyväntekeväisyystilaisuutta. Katsotaan, mitä kaikkea muuta Helen on saanut mahdutettua mukaan, hän on äärimmäisen tehokas nainen."
Taksi jatkoi matkaansa kohti yksityistä sisäänkäyntiä, joka takaisi heille rauhallisen valmistautumisen lennolle. Vaikka Tiarnan ei valinnutkaan luksusta sen itsensä tähden, toisinaan hänenkin oli myönnettävä, että siinä oli puolensa.
Esimerkiksi silloin, kun avovaimo sattui pelkäämään lentämistä.
Taksi pysähtyi ja Tiarnan kosketti hellästi Tempestin hartiaa.
"Jaksatko kävellä?"

Totta kai hän jaksaisi kävellä. Tempest nousi autosta ja kurtisti hienoisesti kulmiaan, sillä lääkkeet eivät olleet vaikuttaneet mitenkään hänen pelkoonsa, mutta tuntuivat tekevän hänen raajoistaan vain aavistuksen tunnottomat ja huterat ja päästä sumean.
Selvästi tehokkaita lääkkeitä.
Hän haki pienen hetken tasapainoaan korkeakorkoisilla Jimmy Choon avokkailla, ennen kuin luotti jalkoihinsa ja saattoi seurata miestä. Syvät henkäykset eivät tuntuneet toimivan, sillä pelkkä nousevien lentokoneiden äänen kuuleminen oli saada hänet hyperventiloimaan.
Hän ei pystyisi tähän, eihän?
”Luuletko, että rauhoittavien kanssa voi juoda drinkin tai kaksi?” Tai koko pullon.

Tiarnan ei luottanut Tempestin jalkoihin aivan yhtä paljon, joten kaikessa hiljaisuudessa hän laski toisen kätensä naisen selälle lähtiessään ohjaamaan tätä kohti yksityistä loungea, jossa he voisivat odotella lennon lähtemistä. Matkalaukut huolehdittaisiin koneeseen heidän puolestaan, lähtöselvitys hoituisi samanlaisella vaivattomuudella. Heidän ei tarvitsisi muuta kuin istua ja nauttia.
Tai ehkä pikemminkin selvitä, tässä tapauksessa.
Tiarnan pudisti päätään henkilökuntaan kuuluvalle nuorehkolle naiselle, joka oli selvästikin aikeissa kysyä, tarvitsisiko hänen seuralaisensa apua.
He selviäisivät kyllä, kiitos huolenpidosta.
"Rakas, en usko, että se on hyvä idea", Tiarnan totesi rauhallisesti, kun he astelivat aulan poikki hissiin.
"Mutta voisit yrittää juoda vähän jotakin sokerista, olet voinut pahoin koko päivän. Mikä sinulle maistuisi?"

Rauhoittavat olivat vieneet käsien tärinän pois, mutta hissin peilistä katsovat kasvot olivat edelleen vihertävät, silmät pelosta tummat ja lamaantuneet.
Hän ei pystyisi tähän.
Tempest pudisti päätään yrittäen rauhoittaa hengitystään, kun hän painui selällään lepäävää kättä vasten kuin haluten kulkea mieluummin taaksepäin. Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia. Miten hänen oli tarkoitus selvitä siitä? Aula tuntui kaikuvan ahdistavia kuiskauksia, hissin seinät tuntuivat matelevan lähemmäs ja pusertavan hapen ulos. Lattia aaltoili varmasti.
”En tiedä, saanko mitään alas”, hän vastasi ääni haparoiden ja kosketti värittömiä kasvojaan, ”mutta tilaa ihmeessä jotain itsellesi.”

Huolestunut juova ilmestyi jälleen tummien kulmien väliin.
"Edes jotakin juotavaa?"
Tiarnan todella pelkäsi, että Emmie lyyhistyisi ennen, kuin he olisivat päässeet perille.
Heidät ohjattiin vaaleaan, viihtyisään huoneeseen, joka toimisi heidän tukikohtanaan ennen lennon lähtöä. Suuret, pehmeät sohvat, oma kylpyhuone ja ikkunat, joiden yhdensuuntaisista laseista avautui näkymä kiireiseen aulaan, jossa matkustajien laumat vaelsivat.
Tiarnan oli erikseen pyytänyt heille näkymää, joka ei avautuisi kiitoradoille.

Tempest kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen ja sulki hetkeksi silmänsä.
Hän ei pystyisi tähän – mutta hänen olisi pakko.
Ei.
Kyllä. Pakko!
Tiarnan oli niin huomaavainen, että hänen oli vaikeaa kestää sitä. Tempest tiesi, ettei ikkunoiden näkymä ollut sattumaa.
”Hyvä on. Mehua tai jotakin”, hän vastasi hieraisten kasvojaan ja vilkaisi kelloaan. Lähtöön oli aivan liian vähän aikaa. Aivan liian vähän.
Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia. Hän vilkaisi ovea kaivaten. Varmasti olisi jokin looginen syy vielä peruuttaa matka.
”Mitä sinä haluat?”

"Otanko takkisi?" Tiarnan tarjoutui, ja nyökäytti sitten kohti ikkunaa.
"Voisit katsella ulos, ihan siltä varalta, että saat vaikka inspiraation uuteen henkilöhahmoon tai tarinaan. Lentokentillä näkee kaikenlaista."
Sen vuoksi hän oli toivonut juuri tätä loungea, jonka ikkunasta oli itsekin seurannut lentokentän vilkasta elämää. Ehkä ihmisten tarkkaileminen antaisi Emmielle edes pienen mahdollisuuden harhauttaa itseään kaikennielevästä pelosta.
"Minäkin otan vain juotavaa. Lentokoneessa tarjoillaan kuitenkin useampi ateria."

”Ei kiitos”, Tempest vastasi. Hänen kätensä tuntuivat jääkylmiltä, ja hän oli varma, että takin riisuminen saisi hänet vain tärisemään uudelleen. Hän vaelsi Tiarnanin ehdotuksesta ikkunan luo, käsivarret tiukasti ympärilleen lukittuna ja vilkaisi jalkojaan kuin varmistaakseen, että ne olivat edelleen tallella. Mutta hänen oli vaikeaa olla kauaa paikallaan.
Jalat olisivat halunneet kuljettaa hänet ulos ovesta.
”En tiedä, miten voit olla niin tyyni.”

Tiarnan pyysi tuomaan mehua Tempestille ja pullon ginger alea itselleen, ja seurasi sitten naista ikkunan luo. Hän laski kätensä takaisin tämän selälle.
"Olen lentänyt niin monia kertoja, ettei se enää tunnu sen kummallisemmalta, kuin autolla matkustaminen."
Joka tilastojen mukaan oli paljon vaarallisempaa, kuin lentokoneella lentäminen. Mutta Tiarnanin kokemuksen mukaan se ei paljoa lohduttanut.
Hän kumartui lähemmäs Tempestin korvaa ja kuiskasi matalasti:
"Tiesitkö, että jokaista loungea varten on palkattu kahdeksan työntekijää, mutta matkustaja voi kohdata heistä ainoastaan seitsemän?"

Tiarnanin lämpö ja läheisyys tuntui lohdulliselta jopa silloin, kun hänen olemuksensa syvimpiin sopukoihin neulottu pakovaisto yritti saada hänet syöksymään ulos ovesta ja kauas, kauas pois lentokentältä.
”Mitä?” hän kysyi kohottaen katseensa hämmentyneenä Tiarnanin kasvoihin ja nojautui kevyesti viereensä parkkeeranneen miehen kainaloon.
”Mitä kahdeksas tekee?”

Tiarnanin myrskynharmaat silmät siristyivät.
"Kuka tietää..?" hän totesi, kulmakarvojaan salaliittolaisen elkein kurtistaen.
Olkoon, kyse ei ollut mistään sen hohdokkaammasta kuin matkalaukuista huolehtimisesta, mutta se kuulosti jännittävältä, oikein kerrottuna.
"Ehkä kissoilla olisi sisäpiirin tietoa asiasta?"
Ystävällisesti hymyilevä työntekijä kävi tuomassa heidän juomansa.

Hymy hiipi Tempestin suupieliin ja palautti kauhistuneisiin silmiin pehmeää kultaa. Hän tunsi ylitulvivan lämmön läikähdyksen miestä kohtaan ja kurotti viileän käden hipaisemaan hellästi Tiarnanin kasvoja.
Kuka tiesi, mitä näkymättömissä pysyttelevä työntekijä teki. Kiehtova ajatus.
Pahoinvointi kouraisi häntä uudelleen, kun hän poimi mehun käteensä ja haistoi sen täyteläisen, hedelmäisen tuoksun. Rikas, aurinkoinen oranssi oli samaa kuin hänen mekkonsa taiteellisen rohkeissa kirjailuissa.
”En tiedä, pystynkö tähän”, hän sanoi ja vajosi istumaan takanaan olevalle sohvan käsinojalle, kun polvet notkahtivat.
”Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia. Se on epäinhimillistä.”

Tiarnanin katseeseen palasi huoli.
"Jos sinusta todella tuntuu siltä, voin pyytää kuljettajaa viemään sinut kotiin", hän vakuutti, pyyhkäisten Tempestin vaaleita hiuksia tämän korvan taakse.
"Mutta olen huomannut, että sinä olet varsin sitkeä nainen."
Sellainen, joka ei antaisi faniensa kokea pettymystä sen vuoksi, että sattui pelkäämään lentämistä.
"Tiedän, että se on."

Tempest katsahti miestä epätoivoisena. Miten houkutteleva vaihtoehto se oli – paeta täältä, paeta pitkää lentoa, paeta Los Angelesin ruuhkaa, paeta odottavia esiintymisiä.
Vaihtoehto kävi yhä vain houkuttelevammaksi, mitä lähemmäs lento tuli.
Ja kun lentokoneen avoin ovi näkyi tunnelin päässä, hänen jalkansa pysähtyivät. Lattia aaltoili hänen allaan, ja Tempest otti askeleen taaksepäin viimeinenkin väri kasvoilta kadoten. Seinät tuntuivat pusertuvan lähemmäs. Hengitys pysähtyi.
Ei. Ei, ei, ei!
Hän otti toisenkin askeleen taaksepäin henkeään avuttomasti haukkoen, koko käytävä silmissä keinuen.

Kuten saattoi olettaa, virkaintoiset lentoemännät olivat heti valmiina auttamaan, mutta Tiarnan viittasi heidät kärsimättömästi kauemmas.
Hän laski kätensä Tempestin selälle, valmiina pitelemään tätä pystyssä.
"Rakas, ei mitään hätää. Muista taas hengittää."
He olivat onneksi ensimmäiset matkustajat, aikaa olisi kyllä.
"Kaikki on hyvin, kädet suulle. Rauhallisesti."

Tempest painui Tiarnanin kättä vasten, jokainen solu pakoon pyrkien. Hänen jalkansa kieltäytyivät liikkumasta eteenpäin. Ne yksinkertaisesti kieltäytyivät.
Hän puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja painoi kädet suulleen, joskin ennemmin sitä vasten kuin kuperrettuna sen ympärille, kai pitääkseen epätoivoisen vaikerruksen tai pahoinvoinnin sisällä. Hän ei selviytyisi tästä hengissä. Koko käytävä tuntui vapisevan ja huojuvan hänen allaan.
Hän loi mieheen epätoivoisen, anovan katseen käsiensä yli.

Tuntui täysin väärältä pakottaa Tempestiä koneeseen.
Yksitoista tuntia olisi tosiaan epäinhimillisen pitkä aika joutua olemaan täydellisen kauhun vallassa.
Tiarnan huitoi lentoemännät uudelleen kauemmas - tilaa, kiitos, antakaa tilaa - ja kietoi käsivartensa Tempestin harteille.
"Rakas, minä en pakota sinua koneeseen. Jos haluat lähteä, ole kiltti ja nyökkää. Jos et, pudista vain päätäsi, ja me lähdemme pois."
Hän voisi kyllä vaikka kantaa Tempestin, suojata naisen syliinsä. Mutta ei väkisin.

Tämä oli kaikki niin naurettavaa – hän oli aikuinen nainen. Hänen olisi pitänyt pystyä kävelemään lentokoneeseen niin kuin kenen tahansa, luottamaan kylmään faktatietoon lentämisen turvallisuudesta.
Ei halvaantumaan paikalleen täysin avuttomana. Mutta kauhu ei jättänyt tilaa rationaaliselle ajattelulle. Se valtasi jokaisen sopukan hänen mielestään, kiemurteli kylmänä ja kauhistuttavana aina sormenpäihin ja varpaisiin saakka, sai hänet janoamaan sokeasti pakoon.
Ei hän voisi vain lähteä kotiin. Stephen nylkisi hänet.
Tempest nyökkäsi onnettomana yrittäen turhaan pakottaa itsensä eteenpäin. Hapenpuute sai pimeyden pyörteilemään näkökentän laidoilla.
Naurettava.

"Selvä."
Tiarnan ojensi heidän lentolaukkunsa huolestuneelta näyttävän stuertin huomaan.
"Kaikki menee hyvin, Em, ei mitään hätää", hän kuiskasi pehmeästi ja silitti naisen selkää, ennen kuin kumartui viemään kätensä tämän polvitaipeiden alle. Hän nosti naisen helposti syliinsä ja lähti sitten ovelle.
"Varo päätä, rakas. Keskity vain hengittämään, aivan rauhassa. Kuuntele minun hengitystäni."
Business-luokan istuimet olivat riittävän leveät, jotta Tiarnan saattoi istua alas ilman, että hänen täytyi päästää Tempestiä sylistään.

Naurettava. Sitä hän oli. Ja Tiarnan oli niin kovin rakas ja kultainen.
Tempest piilotti kasvonsa miehen tuttuun rintaan, kun keinuva lattia katosi hänen jalkojensa alta. Tiarnanin sylissä koko maailma onnistui muuttumaan turvalliseksi.
Melkein lentokonekin.
Hän ei nostanut kasvojaan edes tiedostaessaan heidän istuutuneen, painautui vain miehen lohdulliseen lämpöön, joka sulatti kauhistuttavimman terän kylmältä pelolta.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi onnettomana, piirrellen miehen rintakehään sormenpäillään.

Ainakin Tempest kykeni puhumaan.
"Ei ole mitään syytä olla pahoillaan", Tiarnan vakuutti hiljaa, silitellen naisen jännittynyttä selkää. He voisivat hyvin istua näin siihen asti, että kone lähtisi rullaamaan kohti kiitorataa. Ja nousun jälkeen Emmie voisi kömpiä takaisin, yrittää ummistaa silmänsä edes hetkeksi. Niin että edessä oleva lentomatka kutistuisi edes hieman.
"Millainen olo sinulla on?"

Totta kai oli syytä olla pahoillaan. Hän oli aikuinen nainen. Hänen ei kuulunut olla näin vaikea, aiheuttaa näin paljon huolta, vaatia näin paljon mieheltä – ei Tiarnanin kuulunut joutua murtamaan kylpyhuoneen ovea, koska hän oli päättänyt parhaaksi ratkaisuksi käsitellä ahdistustaan lukkiutua sen taakse.
”Kamala”, hän vastasi häivähdys kuivaa huumoria äänessään ja liu’utti kätensä miehen niskalle, silittämään sitä sormillaan, punomaan tummia niskahiuksia.
Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia. Hän ei tiennyt, miten voisi selvitä siitä hengissä.
”Kiitos, kun olet niin kultainen.”

"Niin minä arvelinkin", Tiarnan vastasi samaan, joskin hyvin hellään sävyyn.
Matkustamoon oli alkanut valua lisää väkeä, kiireisiä bisnesmiehiä puvuissaan ja kalliisiin mittatilausvaatteisiin puettuja naisia. He saattoivat saada osakseen pari kummeksuvaa katsetta, mutta jos Tiarnan johonkin oli tottunut, niin katseiden kohteena olemiseen.
Niitä tuskin huomasi enää.
"Emmie, rakastan sinua. Totta kai haluan tehdä kaikkeni, jotta olosi olisi edes vähän vähemmän kamala. Et muuten vielä kertonut minulle epäilystäsi siitä, mikä on kahdeksannen työntekijän tehtävä."

Emmie kallisti päätään niin, että saattoi katsella täyttyvää matkustamoa Tiarnanin sylin turvista. Toinen käsi pysyi miehen niskalla, kertomassa sanattomalla, pienellä hellyyden eleellä hänen kiitollisuudestaan. Miksi mies rakasti häntä niin kovin, hän tuskin koskaan ymmärtäisi.
”Minäkin rakastan sinua”, hän kuiskasi eikä voinut olla hymyilemättä kahdeksannen työntekijän mainitsemiselle.
”En todella tiedä. Mikä sinun epäilyksesi on?”

Tiarnan nauroi käheästi.
"Em, minä olen meistä se, joka näyttelee tarinoita, ei luo niitä."
Tempestin hymy, vaikka se ilmestyikin kovin kalpeille kasvoille, vaikutti häneen aina kuin pilvien takaa paljastuvat auringonsäteet.
"Mitä luulet, mistä genrestä me puhumme?"
Hänen sormensa piirteli rentouttavia, kaarevia kuvioita naisen selkää vasten.

Miten hän rakasti Tiarnanin naurua. Se sai hänet sulkemaan silmänsä ja halaamaan miehen rintaa, poskeaan sitä vasten hieraisten. Tiarnan sai hänet melkein unohtamaan, että istui lentokoneessa, jonka käytäviä lentoemännät kiiruhtivat valmistellen sen nousua taivaalle.
”Sinä tiedät, että kirjoitan vain onnellisia tarinoita”, Emmie vastasi vetäen syvään henkeä, jännittyneet hartiat vavahtaen.
”Ehkä hänen tehtävänsä on katsella ihmisiä, löytää yksinäiset ja onnettomat ja tehdä heidän päivästään hieman parempi pienin, hyvin teoin.”
Lentoemäntä lähestyi melkein alentuvan kohteliaasti hymyillen, ja Tempest keräsi itsensä hivuttautuen Tiarnanin sylistä kylmältä tuntuvalle penkilleen, jonka turvavyö oli mitäänsanomaton suoja kauhukuvia vastaan. Sormet puristuivat kauhusta valkeina käsinojiin, kun lentokone rullasi liikkeelle.

"Se kuulostaa ehdottomasti täydelliseltä tarinalta", Tiarnan myönsi, ja tarkisti ajatuksissaan, että Tempestin turvavyö oli varmasti hyvin kiinni.
Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksia sormenpäillään ja otti sitten hellästi toisen valkoiseksi valahtaneen käden omaansa.
"Purista vain niin kovaa, kuin tahdot", hän kumartui kuiskaamaan Tempestin korvaan, tavoitellen ääneensä kevyttä sävyä.
"Tahdotko purukumia?"

Rauhoittavat lääkkeet olivat ehdottomasti kelvottomia. Ne eivät tehneet hänen mielelleen muuta kuin sumeuttivat sitä, joten syvältä sielusta hiipivälle pelolle oli vaikeaa tehdä muuta kuin tuntea se täydellä voimalla, ja tekivät hänen kehostaan salakavalasti voimattoman. Kauhunrutistus miehen kädessä jäi heikoksi, kenties Tiarnanin onneksi, ja Tempest vajosi penkkinsä selkänojaa vasten, silmät kiinni puristettuina.
Hän pudisti päätään värittömänä tarjoukselle ja pidätti hengitystään, kun kone kääntyi kiitoradalle.
Voi hyvä luoja, ei!
Mutta liian myöhäistä. Hänen sydämensä takoi kuurouttavana, kun moottori jylisi ja lentokone nieli asfalttia, loikaten sitten vatsaa muljauttavalla liikkeellä ilmaan. Lontoo pieneni vauhdilla heidän alapuolellaan, mutta Tempest ei halunnut nähdä. Koko maailma kieppui, eikä hän ollut täysin varma, kauanko aikaa oli kulunut, kun avasi vihdoin sekavat, poissaolevat silmänsä.

Yleensä Tiarnan katseli mielellään ikkunan takana pienenevää maisemaa, mutta nyt hän oli kurkottanut vetämään läpän alas. Vaikka sille ei ehkä olisi ollut tarvetta, sillä Tempest puristi silmiään tiukasti kiinni vielä pitkään senkin jälkeen, kun kone oli jo vakiinnuttanut lentokorkeutensa.
Tiarnan silitteli lohduttavasti kovin heikolta tuntuvan käden kämmenselkää.
Kaikki hyvin, minä olen tässä. Älä pelkää.
Kun kultaiset silmät viimein avautuivat, Tiarnanin kasvoille kohosi hymy.
"Em, turvavyövalo on sammunut."

Tempest tunsi olonsa pahoinvoivaksi, melkein kuin olisi onnistunut pyörtymään. Toivottavasti ei. Hän hieraisi haparoiden liikuvalla kädellä kasvojaan ja yritti kasata ajatuksiaan. Pelko velloi hänen sisällään.
Se kuulosti kutsulta tulla takaisin miehen syliin, ja hän olikin avaamassa turvavyönsä, sillä Tiarnanin syli saattoi olla jopa lohdullisempi paikka kuin meri, mutta muutti mielensä.
Yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia.
Se oli kohtuutonta ja epäinhimillistä – ja mies kuolisi, jos joutuisi istumaan hänen allaan epämukavalla, bisnesluokasta huolimatta ahtaalla penkillä kovin kauan. Niinpä hän soi Tiarnanille kalpean, ahdistuneen hymyn, ennen kuin nosti heidän välissään olevan käsinojan ja kallisti itsensä puolittain makuulle, painaen vain päänsä miehen syliin.

Hymyn, joka särki Tiarnanin sydämen.
"Siinä onkin parempi olla", hän huomautti pehmeästi ja kurkotti nappaamaan jonkun huippusuunnittelijan luoman lokeron, josta paljastui muoviin pakattu, hyvin pehmeä torkkupeitto. Mies avasi sen ja levitti hellästi Tempestin päälle, käärien tämän suojaan maailmalta.
Kaikki oli hyvin.
Hän siirsi kätensä silittelemään vaaleita hiuksia.
"Tekeekö pahaa?"

Totta kai teki pahaa. Koko keho oli jännittynyt, ja hengitys tuntui kulkevan takellellen, kun sisälle asettunut kauhu kuiski mielelle kamalia sanoja.
Tempest nyökkäsi ja sulki silmänsä, painautuen lähemmäs miestä ja hakien hetken päälleen parempaa asentoa. Tiarnan oli niin kultainen, että sitä oli vaikeaa kestää.
Tiarnan olisi ansainnut jonkun paremman.
”Selviän”, hän kuiskasi löytämättä kunnolla ääntään, ”kuuntele vaikka äänikirjaa, jos haluat.”

Olisi ollut hienoa, jos Tempest olisi voinut matkustaa hänen mukanaan. Kirjoittaa upeita tarinoitaan silloin, kun hän työskenteli, ja vapaapäivinä hän olisi voinut viedä naisen ihmettelemään vierasta maata ja sen kulttuuria. Näyttää kaikki ne ihmeet, jotka hänen oli nyt välitettävä ainoastaan valokuvin ja sanoin.
Eikä hän ollut sanoissa niin taitava.
Mutta se oli itsekäs toive, joka sai syyllisyyden vihlaisemaan kipeänä joka kerta.
"Näin on oikein hyvä", Tiarnan vakuutti, sukien untuvaisia hiuksia pois naisen otsalta.
"Sinun tekisi hyvää nukkua vähän. Voit tulla syliin, jos haluat."

Tempest kallisti päätään niin, että saattoi nähdä miehen kasvot yläpuolellaan. Tiarnanin ihanat, sydäntäsärkevän komeat kasvot ja myrskynharmaat, sielukkaat silmät.
”Selviän tässä”, hän vakuutti ääni asteen käheämpänä ja laski toisen kätensä miehen reidelle vakauttaakseen keinuvan maailmansa. Lentokoneen hurina ja jylinä tuntui kuurouttavalta korvissa, ja kuiva ilmastointi löi päin kuin välitön flunssa. Toivottavasti hän ei saisi sellaista heidän matkallaan, sillä tuntui poimivan kaikki mahdolliset kulkutaudit aina ulos ovesta astuessaan, varsinkin kun ei ollut aikaa sairastaa.
Hän ei halunnut pysäyttää miehen verenkiertoa epäinhimillisen pitkällä lennolla, vaan voisi yrittää nukkua tässäkin hetken. Liekö se oli mahdollista täydessä hälytystilassa olevan kehon kanssa, mutta rauhoittavat lääkkeet vaikuttivat salakavalasti ja levoton uni leikkasi matkasta muutaman tunnin.

Tiarnan ei kaivanut puhelimestaan äänikirjaa, niin kuin yleensä lennoilla.
Sen sijaan hän silitteli Tempestin hiuksia, kohensi vilttiä tämän yllä ja tarjosi juotavaa aina silloin, kun nainen sattui havahtumaan kunnolla hereille.
Hän lähetti ystävällisesti pois henkilökunnan, joka saapui tarjoilemaan yöpalaa tai varmistamaan, että kaikki oli varmasti hyvin.
Kyllä. Emmien täytyi vain saada levätä.
Kello olisi vasta kaksitoista yöllä Los Angelesin aikaa, kun he saapuisivat perille, yhdentoista tunnin lennon jälkeen.
Huomatessaan Tempestin liikahtelevan siihen malliin, että tämä oli heräämässä, Tiarnan kumartui lähemmäs.
"Huomenta. Ei enää pitkälti."

Matka oli puhdasta tuskaa – mutta ei saanut häntä toivomaan kuolemaa niin kuin yksin matkustaessa, sillä Tiarnan oli hänen kanssaan. Niin toivottoman ihana, kultainen Tiarnan, joka piti häntä sylissään, silitti hänen hiuksiaan ja huolehti hänestä, vaikkei varmasti voinut nauttia matkasta itsekään.
Tempest oli itkeä uupumuksesta ja epätoivosta herätessään välillä ja tajutessaan, että matkaa oli jäljellä kahdeksan tuntia, seitsemän tuntia, kuusi ja puoli tuntia, neljä tuntia, kaksi tuntia… Hänen kehonsa ei jaksanut enempää, vaan makasi voimattomana keränä penkillä, pää Tiarnanin reidellä retkottaen.
”Huomenta”, hän kuiskasi ja hieraisi kasvojaan, pakottaen itsensä suoristautumaan, vaikka valitti hiljaa tuskasta, kun jumiutunut niska protestoi. Hän oli ominut miehen lohdukseen kammottavan itsekkäästi.
”Oletko sinä saanut nukuttua?” hän kysyi ääni painuksissa ja käänteli varovasti päätään.

Tiarnan siirsi kätensä hieromaan Tempestin kipeytynyttä niskaa.
Violetintummat varjot silmien alla kielivät vähäisestä unesta, mutta kai ne tavallaan kuuluivat pelin henkeen silloin, kun matkusti. Päänsärky oli uhannut hyökätä kiinni ohimoihin, mutta talttunut lääkkeillä.
"Torkkunut. Parempi niin, saanpahan nukuttua sitten hotellilla. Kello on vasta puolen yön, kun laskeudumme."
Ääni oli käheä valvomisesta ja ilmastoinnista.
Hän kumartui painamaan suukon naisen poskelle.
"Millainen olo?"

Tiarnan oli niin kultainen käydessään heti hieromaan hänen niskaansa, että sekin oli saada hänet itkemään. Tempest kosketti miehen poskea, hipaisi pehmeällä sormenpäällä tummia varjoja miehen silmien alla.
Uni todella oli tarpeen. Painovoima tuntui musertavalta, kuten vuosia hänen elämästään, ja sekin oli saada hänet itkemään. Voi luoja, miten hän vain halusi pois täältä – pois tästä jylinästä, pois tästä ahtaasta tilasta, pois pahoinvoivasta huimauksesta, joka oli pesiytynyt hänen sisälleen kylmän pelon tähden.
”Kamala”, hän vastasi ja nojautui voimattomana miehen olkaa vasten silmänsä sulkien.
”En pidä lentämisestä. Miten sinä voit?”

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin harteille ja veti naisen paremmin kainaloonsa.
"Ei enää pitkään", hän lupasi uudelleen ja painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Harva rakastaa näin pitkiä lentoja, mutta olen tottunut. Olen hyvin onnellinen siitä, että työmatkat sattuivat osumaan yksiin, voin näyttää sinulle paikkoja. Vaikka en olekaan koskaan täysin oppinut ymmärtämään amerikkalaista kulttuuria."
Ja meri olisi lähellä.

Tempest käänsi päätään, laski käden miehen poskelle ja painoi suudelman toiselle. Toivottavasti Tiarnan tiesi, miten paljon hän miestä rakasti.
”Olet niin kovin kultainen”, hän sanoi ja nojasi päänsä takaisin Tiarnanin olkapäälle syvään hengittäen. Hän selviäisi kyllä loppumatkasta. Aikuinen nainen.
Ja niin selvisikin. Kalpeana, pahoinvoivana ja ahdistuksesta hyperventiloiden, kauhusta penkinpohjalle vajoten, kun koneen pyörät ottivat osumaa LAX:in kiitoradasta. Hänen jalkansa olivat huterat edelleen, kun kone pysähtyi portille ja tunneli ryski vaimeasti kiinni koneen oveen, mutta se ei hidastanut hänen askeliaan, kun he pääsivät pakenemaan ulos.
Tempest pyyhkäisi vaaleat, sukimisesta kesyttömät hiukset pois takkinsa kauluksen alta ja joutui tukeutumaan hetkeksi lentoasemalle johtavan tunnelin seinään tasaamaan hengitystään ja sykettään, mutta jatkoi sitten päättäväisin askelin matkaa. Hän oli selvinnyt.
Hän oli lentänyt! Hän oli lentänyt yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia ja selvinnyt hengissä. Ehkä hän tunsi kuolevansa aivan kohta, mutta hän oli edelleen hengissä.
Tempest soi Tiarnanille kalpean, voimattoman hymyn ja hipaisi miehen kättä heidän suunnatessaan kuhisevan, valtavan lentokentän läpi kohti Los Angelesia.

Los Angelesin lentokenttä oli Tiarnanille niin tuttu, että hän olisi voinut kulkea sen läpi vaikka silmät kiinni. Erillisen uloskäynnin takana odottaisi vuokrattu auto kuljettajineen, ja matkatavarat olisivat jo turvallisesti takakontissa odottamassa.
Helen oli huolehtinut kaikesta. Olisi varmasti tullut itse vastaankin, ellei Tiarnan olisi ehdottomasti vaatinut, ettei nainen tuhlaisi yöuniaan hänen vuokseen.
Auto kuljettaisi heidät hotellille, jossa heillä olisi huomiseen saakka aikaa levätä.
Siirtäen käsimatkatavarat kantoon toiseen käteensä, jotta saattoi vetää Tempestin turvallisesti kylkeensä kiinni.
"Kaikki hyvin?" hän varmisti hiljaa, johdattaessaan naista kohti ulko-ovea.

”Kyllä.”
Huterista jaloista, vatsassa vellovasta pahoinvoinnista ja koko kehoa kohti maata pusertavasta uupumuksesta huolimatta kaikki oli hyvin. Tempest soi miehelle väsyneen hymyn nojautuessaan tämän lämpimään kylkeen ja tärisi kai stressin purkautuessa nyt jalkojen ollessa turvallisesti maankamaralla.
Kaikesta uupumuksesta huolimatta hän tunsi olonsa melkein euforiseksi – hän oli lentänyt! Kiitos Tiarnanin, joka oli joutunut kantamaan hänet lentokoneeseen ja pitämään sylissään, mutta hän oli täällä, Los Angelesissa, yhdessä miehen kanssa.
Ehkä joku päivä hän voisi lähteä mukaan pidemmille matkoille sittenkin.
Ellei mies halunnut paeta häntä.
Tempest kurottui painamaan suudelman Tiarnanin poskelle ja istui sitten heitä odottavan auton takapenkille, punoen vienosti vapisevat sormensa miehen käteen.
”Mihin hotelliin assistenttisi on majoittanut meidät?”

Tiarnan istahti Tempestin vierelle ja jäi silittelemään tämän kämmenselkää hellästi peukalollaan.
"Four Seasonsiin, se on vakiohotellini, kun vierailen täällä."
Merinäköalaa hotelli ei valitettavasti tarjonnut, mutta Tiarnan voisi vuokrata auton ja viedä Emmien ihastelemaan valkeita rantoja ja syvänsinistä merta. Turvallinen uima-allas hotellin neljännessä kerroksessa löytyi, kuten myös erikoistilava kylpyamme. Kaikki oli saatu järjestettyä hämmästyttävällä tehokkuudella sen jälkeen, kun Tiarnan oli ilmoittanut myös Tempestin matkustavan kanssaan.
Hän olisi ollut pulassa ilman Heleniä.

Tempest vastasi painamalla kevyen suudelman Tiarnanin poskelle. Olisipa hän voinut matkustaa useammin miehen kanssa. Ehkä se olisi syönyt pois riitoja ja miehen lähtöön ja paluuseen liittyviä ahdistuspiikkejä, jotka saivat hänet käyttäytymään tavallistakin kamalammin.
Hotellilla hän nousi autosta jalat jo vähän vakaampina, kiitti kuljettajaa hymyllä ja löysi vihdoin hissin peilistä jälleen kullanväriset silmät kauhusta tummien sijasta, nojatessaan päänsä hetkeksi miehen olkavarteen.
Huoneen loisteliaisuus jäi yksinkertaisesti sängyn varjoon, sillä Jimmy Choon korkeakorkoisten avokkaiden riisuminen ja sängylle selälleen vajoaminen tuntui niin syntisen hyvältä.

Tiarnan oli varannut heille sviitin, jonka parvekkeilta avautui panoramamainen näköala Los Angelesiin ja Hollywoodin kukkuloille.
Se ei hänen sydämessään vetänyt vertoja kotisaaren karuille rannoille, mutta kenties Tempest nauttisi siitä, että sai tarkastella kaupungin elämää ylhäältä käsin.
Tiarnan riisui takkinsa ja kenkänsä ja jätti huomiotta kuohuviinipullon, joka odotti valmiina jäissä.
Hän istahti sängyn päätyyn, nosti Tempestin jalat syliinsä ja alkoi hieroa jalkoja samaan tapaan kuin koko päivän korkokenkiä vaatineiden tilaisuuksien jälkeen.
"Selvisit hienosti, Em."

Hänen sydämensä tuntui musertuvan painon alla. Miten mies saattoi olla jatkuvasti niin huomaavainen ja rakastava? Tiarnanin täytyi olla itsekin uupunut matkasta, ja silti ensimmäinen asia, mitä mies teki oli hieroa hänen jalkojaan.
Tempest katseli Tiarnania hetken sviitin lempeässä hämärässä ja ponnistautui sitten istumaan, kiertäen käsivartensa miehen ympärille ja halaten tätä tiukasti, sormenpäät niskaa ja hartioita silittäen.
Olisi ihana käydä pesulla ennen nukkumaanmenoa, sillä lyhytkin lento teki olosta nuhjuisen – saati yksitoista tuntia ja viisitoista minuuttia lamauttavan kauhun vallassa. Ja Tiarnan olisi varmasti huolehtinut, että sviitissä olisi kylpyamme, koska kuinkas muutenkaan?
”Haluatko kokeilla kylpyammetta kanssani?” hän kuiskasi ja kosketti huulillaan miehen poskea.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille halaukseen ja veti naisen rintaansa vasten.
He olivat selvinneet lennosta, eikä kotiinpaluusta tarvinnut vielä murehtia, Hän ehtisi näyttää Tempestille kaupunkia ja meren.
Ehdotus sai lämmön läikähtämään miehen rintakehässä.
"Voin laittaa meille kylvyn, lepää sinä vielä sen aikaa aivan rauhassa."

Tempest naurahti epäuskoisena.
”Ei”, hän protestoi ja kiipesi jaloilleen, venytellen itseään kissamaisesti ja hipaisi miehen niskaa sormillaan.
”Minä laitan kylvyn. Anna sinä itsesi levätä hetki”, hän vetosi painaen miestä makuulleen sängylle – olihan hän kylpyjen asiantuntija. Tempest katosi hetkeksi kylpyhuoneeseen hämmästelemään, miten amerikkalaiset saattoivat tehdä aivan kaikesta valtavaa, myös kylpyammeista. Hän etsi ruhtinaallisesta valikoimasta kylpysuolaa ja -vaahtoa rentouttavimman yhdistelmän, sytytti pieniä kynttilöitä pehmeäksi valaistukseksi kylpyhuoneen tasoille, laski ammeen täyteen kutkuttavan kuumaa vettä ja tuli sitten kutsumaan miestä.
”Tuletko?” Tempest kysyi avaten mekkonsa vetoketjun ja pudottaen sen yltään. Hän riisui samalla pitsireunaiset stay-up-sukat ja alusvaatteet, kiepauttaen vaaleat hiuksensa huolettomalle nutturalle, joka ei täysin kyennyt vangitsemaan lennokkaita suortuvia kasvojen ympärillä.

Tiarnan antoi itsensä vajota sängylle ja jäi katselemaan varjojen leikkiä katossa.
Tempesti oli täällä hänen kanssaan. Laittamassa heille kylpyä valmiiksi.
Ajatus samaan aikaan lämmitti ja sai epämääräisen kauhun kummittelemaan Tiarnanin mielessä. Hän muisti pelon ja murretun oven, ja sen, kuinka Tempest oli paennut hänen luotaan...
Mitä hän voisi tehdä?
Kutsu sai miehen kohottamaan katseensa.
Voisin katsella sinua vielä hetken, kiitos.
Mutta hänestä oli tullut varovainen sanoissaan. Rauhallisesti, kuin lähestyisi arkaa kissanpentua.
Tiarnan nousi seisomaan ja asteli Tempestin luo, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon ennen kuin alkoi napittaa kauluspaitaansa auki.

Tempest katseli miestä hetken, silmien kulta pehmeänä kaupungin yön hämyssä ja auttoi sitten paidan nappien kanssa. Hän kurottui varpailleen painamaan suudelman miehen huulille, nojautuen hetkeksi miehen rintaa vasten, ennen kuin työnsi paidan yli hartioiden ja laski sormensa avaamaan housuja.
Hän veti ne lattiaan ja tarttui sitten Tiarnanin käteen, houkutellen miehen mukaansa. Tempest astui edeltä vielä melkein kuumaan, vaahtoavaan veteen ammeessa, jossa olisi melkein mahtunut uimaan, ja ojensi sitten kätensä kutsuna. Hän vajosi veteen, pyysi Tiarnania nojaamaan syliinsä ja kiersi itsensä miehen ympärille, painaen suudelman takaapäin kaulansyrjälle.
Mieskin ansaitsi tulla hemmotelluksi.

Älä sano mitään, mikä voisi pilata tämän.
Huoli pisti kipeänä Tiarnanin kylkeä, vaikka hän yritti olla ajattelematta sitä. Hän etenisi Tempestin ehdoilla, nauttisi vain läheisyydestä.
Höyryävän kuuma vesi sai lennon jäykistämät lihakset valittamaan samaan aikaan kivusta ja nautinnosta.
Mies ojensi käsivarttaan hipaistakseen Tempestin poskea.
"Tämä amme todistaa väitteen siitä, että Amerikassa kaikki on suurempaa", hän totesi hiljaa, haluamatta rikkoa kynttilöiden luomaa tunnelmaa.

”Tämä amme on kieltämättä suurenmoinen”, Tempest vastasi pehmeästi takaisin, hamuten hellästi miehen korvaa ja kaulansyrjää, halaten Tiarnanin vyötäröä jaloillaan. Hän poimi ammeen laidalta pesusienen, kastoi sen kuumaan veteen ja kuljetti sitä sitten kiireettömin, hierovin liikkein pitkin miehen kovan päivän kokenutta kehoa, sormenpäiltä niskalle, selälle ja rintakehän yli alas vatsaa.
Tempest sulki silmänsä antautuen lämpimälle vedelle, yön rauhalle, Tiarnanin läheisyydelle, miehen ihon tuoksulle ja maulle. Hän nojasi välillä päänsä miehen päätä vasten, suuteli niskaa ja piirsi rakastamiaan kasvonpiirteitä kuumin sormin, jäljitellen poskipäiden luustoa, nenän profiilia, siloittaen kulmakarvojen kaarta, houkutellen miestä nojaamaan päänsä hänen hartialleen.

Oliko väärin ajatella, että Tempest vaikutti nyt enemmän omalta itseltään?
Mutta joskus, huonoina hetkinä, hänen oli vaikea tunnistaa sitä ahdistunutta olentoa, joka tuntui hermostuvan hänen kosketuksestaan.
Silloin kun oli vaikea tietää, mitä olisi enää voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi.
Mutta nyt Tempest oli hänen luonaan, hänen lähellään.
Tiarnan nojasi päänsä naisen hartiaan ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Haluan näyttää sinulle meren. Heti, kun meillä on molemmilla vapaata."

Tempest hengitti pehmeästi miehen kaulaa vasten ja painoi suukon leukaperälle, siloittaen tummia, hopean kirjomia hiuksia taakse.
”Minusta olisi ihana nähdä se”, hän vakuutti ja rakasti hetkeä, jona myrkyllinen varjo ei tavoittanut häntä täältä, kynttilöiden pehmeästä elävästä valosta, kuumasta kylvystä Tiarnan sylissään. Ehkä lentomatka oli hämännyt sitä.
Hän ei ollut varma, kuinka pitkäksi aikaa unohtui vain pitelemään miestä, kädet tämän ihoa hellinä hyväillen, Tiarnanin päähän kevyesti nojaten. Hän olisi voinut viipyä siinä vielä paljon pidempään, mutta veden lämpötila oli hiipunut asteen, joten Tempest livahti miehen takaa ja katosi vaahdon peittämän veden alle.
Nainen nousi pintaan jonkin ajan kuluttua hieman kauempana, hymyillen ja märkiä, nutturalta karanneita hiuksiaan taakse sukien, kun otti Tiarnanin jalat hierottavakseen lämpimässä vedessä, siirtyen kiirehtimättä varpaista ja jalkapohjista pohkeille ja sitten reisille. Ne olivat kokeneet kovia toimiessaan hänen tukenaan läpi pitkän lennon.
Tempest lipui samalla Tiarnanin syliin ja nojautui painamaan suudelman miehen huulille.

Tiarnanin valtasi hetkellinen levottomuus, kun Tempest katosi pinnan alle.
Tiesihän hän, ettei nainen ollut tekemässä itselleen mitään, eikö niin?
Silti muisto murretusta ovesta kylmäsi hänen sieluaan. Hetkestä, joka erotti kynnyksen ammeesta ja jonka aikana hän oli ehtinyt pelätä.
Kosketus lähetti väristyksen pitkin kehoa.
Tempestin tullessa lähemmäs mies uskaltautui kietomaan käsivartensa tämän vyötärölle, samalla kun vastasi suudelmaan.

Tempest katseli miehen kasvoja suudelmien lomassa, silittäen kulmakarvan kaarta ja poskipään linjaa, painaen suudelman miehen poskelle ja suupielelle.
Sitten hän kumartui miehen kaulalle, hengittäen syvään tuiksua, joka sekoittui kylvyn aromeihin.
Ei hänellä ollut syytä päästää varjoa takaisin sisäänsä. Tiarnan ansaitsi tulla hemmotelluksi ja rakastetuksi - miten hän toivoi, että olisi voinut osoittaa, kuinka paljon miestä rakasti. Voisiko hän..? Eihän hänellä ollut mitään syytä ahdistua Tiarnanin kohdalla.
"Haluaisitko nousta?" hän kysyi hamutessaan miehen korvaa.

Joskus Tiarnan tunsi raastavaa epätoivoa.
Tempest osasi olla uskomattoman viettelevä, koskettaessaan häntä, hamutessaan huulillaan hänen ihoaan...
Ja silti olisi ollut väärin olettaa, että se tarkoitti mitään. Naisella oli täysi oikeus perääntyä hänen luotaan silloin kun tämä halusi.
Silti se oli ajaa hänet hulluksi.
"Alkaako tulla kylmä?" hän kysyi huolissaan, sivellen samalla vyötärön siroa kaarta sormenpäillään.

Kysymys sai Tempestin nauramaan kuplien. Hän nojautui Tiarnanin rintakehää vasten, kiertäen jalkansa uudelleen miehen vyötärölle.
"Ehket viihdy vedessä yhtä kauaa kuin minä", hän vastasi silittäen miehen niskaa ja juoksuttaen hiuksia sormissaan.
Ei, typerä ajatus. Hänen sykkeensä kohosi.
Riittämätön.
Ei, hän voisi hemmotella miehen niin hyvin kuin pystyi. Tai vain istua tässä, sillä Tiarnan ei tuntunut kiirehtivän pois.
Riittämätön.
Mene pois, ole kiltti. Kiltti.

Tiarnan kietoi kätensä Tempestin ympärille.
"Rakas, se on jotakin sellaista, mistä en lähde kilpailemaan merenneidon kanssa", hän huomautti, painaen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Valmistumisensa aikoihin hän oli ollut mukana elokuvassa, jossa mies rakastui hyljenaiseen. Piti tämän hylkeennahan itsellään ja piilossa, kunnes lopulta nainen löysi sen ja pakeni takaisin mereen.
Tiarnan ei halunnut ajatella sitä nyt.

Tempest nojasi otsansa hetkeksi miehen hartiaan, kiertäen käsivartensa tämän hartioiden ympärille.
Riittämätön. Tiarnan on ansainnut enemmän.
Mies oli ollut niin huomaavainen, niin sydäntäsärkevän kärsivällinen ja kultainen koko päivän – ketä hän huijasi, mies oli sitä aina. Miksi hänen täytyi ahdistua pelkästä ajatuksesta, että huomioisi miestä niin kuin haaveili voivansa tehdä?
Tiarnan olisi ansainnut sen.
Tiarnan olisi ansainnut jonkun, joka pystyisi siihen.
Mutta miten hän voisi edes yrittää? Tiarnan ei varmasti suostuisi, jos ymmärtäisi mitä hän teki ja saisi pienimmäkin vainun hänen ahdistuksestaan. Miehellä oli ikävä tapa nähdä pieninkin ahdistus hänestä, ja se ahdisti häntä entisestään.
Koska mies lopetti, eikä hän ollut varma, kuinka saada miestä jatkamaan. Ja hän tunsi olonsa vielä kurjemmaksi.
Katso nyt, mitä teit.
Rauhoitu hetki, Tempest komensi itseään, painoi suudelman miehen poskelle ja lipui kauemmas tämän sylistä, sukeltaen uudelleen veden alle.

Veden alle sukeltamisesta oli jossakin vaiheessa tullut hälytysmerkki.
Vaikka osa vaahdosta oli jo liuennut veteen, kylpyveden pinta oli silti samea, ja Tiarnan tunsi pulssinsa muuttuvan levottomammaksi, kun Tempest katosi sen alle.
Kaikki hyvin. Tempest oli veden tytär, nautti siitä, että sai painua pinnan alle.
Hän ei ollut tehnyt mitään väärää.
Eihän?

Veden alla Tempest tarttui hetkeksi päähänsä ja toivoi voivansa huutaa epätoivosta.
Mene pois, mene pois, mene pois!
Olisipa hän osannut vietellä Tiarnanin. Olisipa hän osannut… Jotain. Voisiko hän vain puhua miehelle? Niin kuin Muriel oli ehdottanut.
Tai tehdä, mitä Aida oli sanonut tehneensä? Pyytänyt miestä opettamaan itseään ja riisuutunut.
Erona vain se, että Aida sai miehet perinpohjaisen sekaisin ja hän tuntisi itsensä typeräksi.
Tiarnan ansaitsi enemmän.
Lopeta.
Hän lipui lähemmäs, kohottautui hitaasti, hetken vain silmät pinnan yläpuolella ja painautui takaisin miehen rintaa vasten, painaen suudelman Tiarnanin huulille.
”Tule, mennään”, hän vetosi ja suoristautui puristaen vettä vaaleista hiuksistaan, ennen kuin poimi suihkun seinän pidikkeestä huuhtoakseen kylpyvaahdon pois.

Mitä pidemmäksi sukellus venyi, sen levottomammaksi Tiarnan kävi.
Anna hänelle aikaa.
Mutta silti olisi tehnyt mieli tarttua Tempestin käsivarteen ja nostaa tämä pintaan.
Helpottunut hymy nousi hänen huulilleen, kun tutut, kultaiset silmät ilmestyivät takaisin vedenpinnan yläpuolelle, vaaleat hiukset vedessä tanssien.
Merenneito.
Ja sitten hetki oli poissa, ja Tempest nousi pois naurettavan suuresta ammeesta.
Tiarnan tajusi vetävänsä henkeä ensimmäisen kerran hetkeen ja kipusi ylös kylvystä, irrottaen samalla ammeen tulpan niin, että vesi lähti pyörteilemään viemäriin.

Amme oli ehdottomasti piste Yhdysvalloille, Tempest pohti huuhtoessaan hiuksensa, itsensä ja samalla Tiarnaninkin lämpimän, virtaavan veden alla, ennen kuin astui pois ammeesta ja ojensi miehelle yhden valkoisista, puhtaista pyyhkeistä kääriytyen itse toiseen.
Riittämätön.
Mene pois, ole kiltti.
”Mennään?” hän kysyi ojentaen miehelle kätensä, tietämättä ehdottaako nukkumaanmenemistä vai… Tiarnankin oli nykyään niin… Eikä hän ollut varma johtuiko se siitä, että hän oli traumatisoinut miehen ahdistuksellaan vai siitä, ettei Tiarnan kaivannut hänen läheisyyttään.

Tiarnan kietoi valkean, naurettavan pehmeän pyyhkeen lanteilleen.
Hän tarttui Tempestin käteen ja seurasi naista takaisin sviitin makuuhuoneen puolelle, silitellen tämän sormia.
"Sinun olisi hyvä yrittää nukkua vähän, tässä on vielä useampi tunsi aikaa ennen kuin aamu koittaa tällä mantereella."
Kotona aamu oli jo vaihtunut päivään.
"Olisitko halunnut syödä ensin jotakin?"

Katso nyt, mitä teit.
Tempest katsahti Tiarnania silmäkulmastaan ja tunsi onnettoman piston sisällään. Hän oli halunnut päättää miehen illan aivan toisella tavalla.
”En ole nälkäinen”, hän vastasi ja astui epäröiden lähemmäs miestä, kiertäen kätensä kylvystä kuumalle niskalle ja laski toisen miehen lanteille kierretyn pyyhkeen laidalle. Hän kurottui varpailleen painamaan suudelman Tiarnanin huulille ja punoi sormensa tummiin, kosteisiin hiuksiin.

Tiarnan oli huomauttamassa, että Tempest oli voinut pahoin koko edellisen päivän, eikä ollut syönyt mitään moneen tuntiin, mutta hänen sanansa kuolivat huulille, kun naisen käsi siirtyi hänen niskalleen.
Halusiko Tempest..?
Taas se sama epävarmuus iski. Tiarnan ei muistanut kokeneensa samanlaista koskaan aikaisemmin.
Hän ei halunnut, että nainen toimi vain hänen mielikseen.
Toinen käsi siirtyi Tempestin pyyhkeen peittämälle lantiolle.

Kysymys oli ajaa hänet hulluksi: lähtikö Tiarnan niin… Hitaasti mukaan, koska pelkäsi hänen sekoavan jälleen ja lukkiutuvan itkien kylpyhuoneeseen vai koska ei halunnut?
Mikään ihme, jos ei halua. Sitähän olet pelännyt koko ajan.
Mene pois, ole kiltti.
Tempest painautui miestä vasten, syvensi seuraavaa suudelmaa. Toivoen, että jotenkin läheisyys voisi pelastaa hänet oven ali kauniiseen sviittiin luikertelevalta varjolta, joka tavoitteli jo hänen varpaitaan.

Eikö hän tuhoaisi kaiken, jos muistuttaisi joka kerta, ettei heidän ollut pakko?
Että hän olisi tyytyväinen ihan vain läheisyyteen, siihen, että sai kietoa käsivartensa Tempestin ympärille ja vetää tämän kylkeensä nukkumaan.
Hän kyllä huolehtisi itsestään, naisen ei tarvitsisi pakottaa itseään mihinkään.
Melkein varovasti Tiarnan antoi käsiensä valua alemmas, hipaisemaan naisen reisiä kuin kutsuen tätä hyppäämään syliinsä.

Tempest kiersi kätensä Tiarnanin niskalle, antoi pyyhkeen pudota yltään, haudata varjon alleen, ja hyppäsi miehen syliin. Sydän takoi levottomana, ehkä miehen läheisyyden onnesta, kun hän kiersi jalkansa vyötärölle, pyyhkäisten vaivihkaa Tiarnankin pyyhkeen alas.
Eivätkö he voisi olla mutkattomasti yhdessä, vain he? He, Los Angeles ja loputon tähtitaivas vailla varjoja.
Hän painoi huulensa vasten miehen kaulaa, hamusi korvanlehteä ja suuteli leukaperää.

Kauniisti sijattu vuode odotti heitä melkein koskemattomana.
Leveä, korkea sänky, niin kuin amerikkalaiselta hotellilta saattoi olettaa.
Mutta hyvä patja ja hyvät jousitukset, mitä sikseen tuli.
Olisi ollut paljon muutakin. Seinä siinä ihan vieressä, tai pöytätaso, jolla kuohuviinipullo edelleen odotti jo vähän sulaneen jään seassa.
Mutta mies halusi, että Tempest tuntisi olonsa turvalliseksi, joten hän laskeutui istumaan sängyn laidalle nainen yhä sylissään.

Tempest asettui paremmin miehen syliin painaen suudelmia Tiarnanin kaulansyrjälle.
Hänen pitäisi edes yrittää. Hän rakasti Tiarnania. Hän halusi antaa miehelle enemmän. Hänen pitäisi vain päästä yli typerästä ahdistuksestaan.
Seuraava suudelma osui solisluulle. Tempest kiersi jalkansa Tiarnanin ympäriltä ja sydän kuurouttavasti takoen yritti valua lattialle miehen polvien väliin, jotta voisi painaa suudelman miehen rintakehälle ja sitten vatsalle, yrittää liikkua varovasti alemmas.
Hän halusi olla enemmän miestä varten.

Meni hävettävän kauan, ennen kuin Tiarnan ymmärsi, mitä Tempest oli tekemässä.
Typerä, typerä mies, ei pitäisi antautua sillä tavalla tuntemusten vietäväksi.
Hän liikahti levottomasti ja yritti hipaista naisen niskaa.
"Em, rakas, ei sinun tarvitse. Tule vain tänne."

Totta kai Tiarnan pysäytti hänet, ja Emmie puraisi huultaan pakottaen nousevan lohduttomuuden kiivaasti alas. Hän tuijotti miehen vatsaa, toinen käsi reidellä leväten, toinen alavatsalle valuneena.
Miksei Tiarnan halunnut hänen tekevän niin?
Mitä hän voisi sanoa? Mitäköhän Aida tai Muriel sanoisi? ’Rentoudu vain’? Kehräten tavalla, joka sai kenet tahansa järjiltään?
Hän tunsi olonsa vain hermostuneeksi ja typeräksi, ei seksikkääksi.
”Haluaisin vain… Haluaisin tehdä olosi hyväksi”, hän sanoi hiljaa, kieltäytyen nousemasta.

Kuvitteliko Tempest-parka, ettei tehnyt jo niin?
Tiarnan tunsi sydämensä särkyvän.
"Rakas, sinä teet jo niin. Ei sinun tarvitse pakottaa itseäsi mihinkään", hän huomautti pehmeästi.
Oli kieltämättä hieman... ahdistavaa puhua sillä tavalla. Tempest polvillaan hänen edessään.
"Kaikki on hyvin."

Mitä hän voisi tehdä? Miksi hänen yrityksensä tulivat torjutuiksi? Oliko hän todella niin typerä kuin miksi tunsi itsensä?
Tylsä, tylsä, tylsä.
”Minä tiedän, etten ole hyvä tässä”, hän vetosi onnettomana ja pyyhkäisi raivoissaan silmäkulmaansa.
Riittämätön.
”Mutta haluaisin olla. Haluan olla enemmän sinua varten.”

Tiarnanin olisi tehnyt mieli iskeä päänsä seinään.
Kuinka hän saattoi aina valita väärät sanat, jotka saivat Tempestin pahoittamaan mielensä? Vaikka yritti vain tehdä hyvää, ottaa naisen huomioon?
Tämän sanat kylmäsivät.
"Kultarakas, tulisit takaisin syliin", mies vetosi hiljaa.

Riittämätön. Sitä hän oli.
Varjo tuntui nielaisevan hänet sisäänsä.
”Minä vain haluaisin tehdä olosi hyväksi”, hän vetosi onnettomana, silittäen miehen reittä hajamielisesti sormenpäillään. Sydän hakkasi voimalla, joka teki hänen olonsa pahoinvoivaksi.
”Tiedän, etten ole hyvä tässä, mutta… Mutta etkö voisi antaa minun edes yrittää? Opettaa minua?”
Hän oli ollut oikeassa. Hän kuulosti vain typerältä.

"Em, sinä teet minun oloni hyväksi."
Joutumatta tekemään jotakin sellaista, mikä sai naisen olon tuntumaan huonolta.
Tiarnan osasi kyllä kertoa, milloin Tempestia ahdisti. Ehkä liiankin helposti, sillä oli alkanut lukea merkkejä myös sieltä, missä niitä ei ollut.
Mies värähti hieman.
"Em, sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Rakastan sinua juuri niin."

Hänen oli vaikeaa hengittää. Vaikka rakas, kultainen Tiarnan varmastikin vain ajatteli häntä, jälleen kerran, Tempest tunsi olonsa muserretuksi.
Tylsä, tylsä, tylsä.
Eikä hän tuntunut voivan tehdä mitään muuttaakseen asiaa. Voisiko hän vain..? Ei, ei voisi. Hän ei ollut aivan varma pystyisikö, kun muistot Stephenistä anelemassa tai painamassa häntä niskasta kohti haarojaan kummittelivat mielessä siitä huolimatta, että Tiarnan ei koskaan vaatisi häneltä mitään, eikä hän halunnut tehdä miehen oloa epämukavaksi tai tehdä jotain, mistä Tiarnan ei pitäisi.
Eikä mies taatusti pitäisi hänestä.
Tempest vetäytyi taaksepäin, nousi jaloilleen kiertäen kädet ympärilleen ja poimi pyyhkeen lattialta, piiloutuen sen sisään. Hän vaelsi ikkunalle, vaikka korkea näköala sai hänen vatsansa muljahtamaan kauhusta.
”Anteeksi”, hän vetosi ääni särähtäen.

"Rakas..."
Tiarnanin hartiat kiristyivät kipeästi, kylvyn jättämä rentous katosi.
Hän nousi seisomaan ja onki pyyhkeen lattialta, kietoi sen takaisin lantiolleen. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Myrskynharmaa katse siirtyi Tempestiin ja tummien kulmiin väliin ilmestyi huolen juova.
Mitä ihmettä hän voisi tehdä?
Pehmeät askeleet kantoivat hänet lähemmäs, parin askeleen päähän siltä varalta, ettei Tempest halunnut itseensä koskettavan juuri nyt.
"Olen pahoillani, jos pahoitin mielesi."

Tempest tunsi miehen läsnäolon takanaan, eikä ollut varma halusiko paeta huoneesta vai heittäytyä Tiarnanin syliin. Hän pudisti päätään ja yritti pitää nöyryyttävät kyyneleet sisällään.
”Ei. Minä olen pahoillani, että tein olosi epämukavaksi”, hän vastasi yrittäen pakottaa äänensä hillityksi ja etäiseksi, siinä kovin lahjakkaasti onnistumatta.
”Yritin vain… Minun ei olisi pitänyt asettaa sinua sellaiseen tilanteeseen. Tiedän, etten ole hyvä tällaisissa asioissa. Haluaisin vain niin olla enemmän sinua varten.”

Tiarnan olisi vain halunnut vetää naisen käsivarsiensa suojaan.
Samaan aikaan kylmä tunne hiipi hänen iholleen.
"Sinun ei tarvitse muuttua minun takiani", hän huomautti, yrittäen pitää äänensä tasaisena, vaikka kauhistuksesta nouseva ärtynyt sävy yritti tunkeutua siihen.
"Olenko antanut ymmärtää, että vaatisin sellaista?"

Tylsä, tylsä, tylsä.
Ehkä Tiarnanin todella pitäisi valita joku toinen jonosta viereensä.
Lopeta!
”Et”, Tempest vastasi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa vaivihkaa tuijottaen Los Angelesin amerikkalaisen loisteliaita valoja.
”Mutta etkö pitäisi siitä?”

Tempest itki.
Ja Tiarnan oli tulla hulluksi.
Hän juoksutti sormet läpi hopean sivelemistä hiuksistaan, kun ei uskaltanut kiertää käsiään Tempestin ympärille.
Kysymys sai hänet vaikenemaan hetkeksi.
"En pidä mistään, mikä saa sinun olosi tuntumaan epämukavalta."

Varjon sanat olivat niin rumia, niin kipeitä, että Tempestin oli kamppailtava ollakseen painamatta käsiä korvilleen. Sen sijaan hän löi kädellä ohimoaan.
Mene pois, ole kiltti.
”Minä pidän asioista, jotka saavat sinun olosi mukavaksi.” Ainakin hän haluaisi opetella. Hän kääntyi ympäri, kädet tiukasti ympärilleen kierrettynä ja tutki miestä lohduttomin silmin.
”Olisinko minä niin kamala?”

Lyönti sai Tiarnanin hätkähtämään ja liikahtamaan levottomana eteenpäin.
Hänen oli vaikea keskittyä Tempestin sanoihin, kun sydän hakkasi kuurouttavana korvissa.
Mitä nainen oli juuri tehnyt? Lyönyt itseään?
"... Mitä hittoa oikein teit juuri äsken?"

Tempest räpäytti hämmentyneenä silmiään, tietämättä mihin äskeiseen Tiarnan viittasi – edelliset minuutit eivät olleet varsinaisesti olleet loistokkaita. Terävä kysymys sai naisen painamaan selkänsä lasia vasten.
”Mitä tarkoitat?”

Tiarnan olisi halunnut puuttua siihen, että Emmie oli epäillyt olevansa 'niin kamala'.
Mutta se, että nainen oli juuri lyönyt itseään hänen silmiensä edessä, järkytti liikaa.
Miksi?
"Löit itseäsi.”
Mies hieraisi suutaan kämmenellään huomatessaan, kuinka Tempest perääntyi hänen luotaan.

Tempest siristi hämmentyneempänä silmiään. Kai hän oli läimäissyt päätään, mutta hänhän teki niin jatkuvasti. Ei ehkä Tiarnanin edessä, tosin, tarkemmin ajateltuna. Ei myöskään vajonnut kerälle kädet korville painettuna ja lohduttomana itkien.
”Niin”, hän vastasi epätietoisena ja näpersi pyyhkeen pehmoista kangasta.

"... Miksi?"
Kuinka pitkään Tempest oli käyttäytynyt tällä tavalla?
Tiarnan juoksutti sormet läpi hiuksistaan uudelleen, jättäen ne levottomasti pystyyn. Täällä kissat eivät pyörteilleet heidän jaloissaan eivätkä määkineet epätoivoisesti huomiota keräten.
"Miksi satutat itseäsi?"

Miksi mies oli niin tolaltaan? Syke kohosi hermostuneena, ja Tempest tutki Tiarnania neuvottomin silmin.
”Ei se ollut mitään”, hän vetosi ja astui varovasti lähemmäs, yrittäen laskea kätensä miehen rinnalle.
”Pitäisikö meidän vain käydä nukkumaan?”

Tiarnanin hartiat ensin jännittyivät ja sitten rentoutuivat, kun Tempest kosketti hänen rintakehäänsä.
Ei mitään?
Kun Tempest löi itseään selvästi ahdistuksen vallassa. Kun tämä katosi veden alle niin, että hänen oli murrettava ovi ollakseen varma, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut.
Mies nielaisi, pakotti äänensä rauhalliseksi.
"Meillä on pitkä matka takanamme, se voisi olla hyvä ajatus."

Tempest tutki Tiarnania hetken varuillaan, sydän levottomasti lepattaen, ennen kuin tarttui miehen käteen ja veti tämän perässään sängyn luo.
Miksi satutat itseäsi? Ei hän ollut ajatellut tekevänsä niin. Mutta nyt kysymys kummitteli hänen mielessään.
Miten mukava yhteinen ilta.
Hän jätti pyyhkeen pöydän ääressä olevan tuolin selkänojalle ja kiipesi sitten valkeiden, puhtautta huokuvien lakanoiden väliin, vetäen peittoa syrjään Tiarnania varten.

Myrskynharmaat silmät seurasivat Tempestin liikkeitä lähes vauhkoina.
Nainen oli yrittänyt paeta hänen luotaan. Miksi? Minne?
Tehdäkseen mitä..?
Kun kysymys oli kerran päässyt luikertamaan tiensä hänen mieleensä, paluuta ei tuntunut enää olevan. Vaivautumatta etsimään puhtaita vaatteita matkalaukustaan, jonka henkilökunta oli ystävällisesti toimittanut, Tiarnan pujahti vuoteeseen Tempestin viereen.
Mitä hän voisi tehdä?
Hän ojensi käsivarttaan varovasti, kutsuen naista kainaloonsa.

Hetken Tempest epäröi, tuntien olonsa sietämättömän levottomaksi, sietämättömän riittämättömäksi. Olisipa hän vain voinut lähteä vaikka kävelylle kaupungin yöhön, johonkin missä happea oli yllinkyllin, voinut paeta hetkeksi tätä tunnetta, vaikka se pysyikin hänen kannoillaan jopa juoksuaskelissa.
Nainen kuitenkin siirtyi lähemmäs ja kätki kasvonsa Tiarnanin rintaan.
Katso nyt, mitä teit.
”Anteeksi.”

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja veti tämän hellästi rintaansa vasten.
"Shh, Em, kaikki on hyvin."
Oliko? Ei ollut. Ei selvästikään ollut.
Miehen sydän hakkasi levottomaan rytmiin. Melkein kuin karmeiltaan räsähtävän oven ääni.
"Nuku hyvin, rakas."

”Sinä myös.”
Ja Tempest teeskenteli tunnollisesti nukkuvaa. Kuunteli miehen sydämen levotonta, varmasti kipeää rytmiä ja tunsi olonsa sietämättömämmäksi.
Miksi hänen oli niin vaikeaa antaa heille yhtä, vaivatonta, mukavaa yötä yhdessä?
Hänen sykkeensä lepatti hätääntyneellä tahdilla pitkälle yöhön, kun hän yritti suojautua sängyltäkin häntä tavoittelevalta varjolta piiloutumalla Tiarnanin syliin.
Mutta piilopaikkaa ei ollut.

Torstai 18. tammikuuta 2018, ilta, Los Angeles

Tavallisesti Tiarnan yritti järjestää lentonsa niin, että hän saisi viettää seuraavan aamupäivän rauhassa hotellilla. Hän ei mielellään esiintynyt huonosti nukkuneena, mutta toisinaan sitä ei yksinkertaisesti voinut välttää.
Niin kuin nyt, kun hän oli jo lykännyt matkaansa kahdella päivällä. Helen oli tehnyt parhaansa, mutta edes hämmästyttävän tehokas nainen ei kyennyt ihmeisiin.
Sen vuoksi hän palasikin hotelliin suoraan lehtihaastatteluista, juuri ja juuri ajoissa vaihtaakseen vaatteensa illan juhlatilaisuutta varten. Vuokra-auto kuskeineen odotti valmiina alhaalla, heidän ei tarvitsisi muuta kuin hypätä sisään.
Syyllisyys kouristi kipeänä, hän oli hylännyt Emmien yksin tämän ensimmäisenä päivänä.
Avain sai huoneen lukon välkähtämään vihreänä, ja Tiarnan astui sisään.
”Em?”

Valo oli vihreää, sillä monisatavuotiset puut peittivät taivaan korkealla sammaleisen nurmen yllä. Sen hiljaisuus oli melkein yhtä lempeää kuin veden alla – pienet, hyväntahtoiset lemmikit ja ujot kielot kirjoivat vihreää ja kurottuivat yli peilityynien, syvää rauhaa heijastavien lampien.
Metsä maailmojen välillä.
Hän oli löytänyt sen jälleen, ja täällä he tapaisivat vihdoin uudel-
Tempest tiedosti etäisesti, ettei ollut enää yksin, räpäytti hämmentyneenä huolellisesti meikattuja, kissamaisella dramatiikalla rajattuja silmiään ja kohotti katseensa hopeisen Macbook Airin näytöstä. Tiarnan oli palannut.
Olipas aika hujahtanut...
Kylpytakkiin kääriytynyt nainen halasi tietokoneen paremmin syliinsä. Pukupussi odotti tuolin selkänojalle heitettynä. Kampaaja oli käynyt aamulla, ja vaaleat hiukset pysyivät edelleen tunnollisesti pehmeällä, muutaman suortuvan vapauttavalla nutturalla, mikä ei kai ollut ihme, sillä hän ei ollut tainnut liikahtaa paikaltaan sen jälkeen, kun oli saanut olla rauhassa.
”…Tarvitsetko minua mukaan?”

Tiarnan seisahtui makuuhuoneen avoimeen ovensuuhun.
Hän oli jättänyt Tempestin aamulla nukkumaan, lähtiessään päivän ensimmäiseen tapaamiseensa.
Silti miehellä oli epäilys, että tämä oli pysytellyt melko lailla paikoillaan koko päivän.
"Oletko kirjoittanut koko päivän?" Tiarnan tiedusteli astellessaan Tempestin luo. Hänen katseensa etsi hetken paikkaa, johon painaa suudelman ilman, että se sotkisi kampausta tai meikkiä, ja lopulta hän tarttui hellästi toiseen kannettavaa tietokonetta pitelevään käteen.
"Ei ole pakko lähteä."
Hänen huulensa hipaisivat siroja sormia. Hän olisi halunnut sanoa: tietenkin tarvitsen, muttei tehnyt niin.

Kullanväristen silmien katse harhaili levottomasti miehestä tietokoneeseen, jonka tekstitiedostossa inspiraation tarjoama ikkuna sukeltaa takaisin taianomaiseen maailmaan vielä viipyi.
Tempest puraisi alahuultaan epätietoisena, kun nosti katseensa takaisin Tiarnanin kasvoihin.
Mies oli tainnut kysyä jotain. Hänen mielensä seikkaili rajattomien mahdollisuuksien maailmassa.
”Minä… Mmm, varmaan- aivan uskomaton…”, hän hymisi ajatus katkeillen ja puraisi uudelleen huultaan. Hän halusi jäädä kirjoittamaan – hän halusi sukeltaa takaisin metsään maailmojen välillä.
Mutta hän oli luvannut lähteä. Aivan kuten hän oli luvannut lähteä ulos Murielin kanssa ja sitten vain hylännyt sisarensa – ja katso nyt, mitä siitäkin seurasi.
Tempest huokasi haikeasti, katsahti vielä tarinaansa ja painoi sitten tietokoneen kannen kiinni jättäen sen odottamaan sängylle.
”Miten sinun päiväsi meni?” hän kysyi yrittäen ravistautua nykyhetkeen, nousi sängyltä ja hylkäsi kylpytakin elegantin alusvaatesetin päältä, kun ryhtyi purkamaan iltapukua pukupussista.

Katsoessaan sievää alusvaatesettiä Tiarnan melkein toivoi, että olisi ollut sellaisessa asemassa, jossa olisi voinut ehdottaa heidän jättävän tilaisuuden väliin.
Hän pyyhkäisi sormet levottomasti läpi hiuksistaan ja katsahti toista pukupussia, joka odotti jo valmiina vaatekaapin oveen ripustettuna.
"Kiireisesti, mutta Helen on aarre. Hänen ansiostaan olen saanut aikataulua kiinni."
Tekemällä yhdessä päivässä kolmen päivän työt.
Tiarnan loi vielä nopean katseen Tempestiin - ehkä nainen kuitenkin olisi halunnut tervehtiä häntä halauksella? - mutta siirtyi sitten availemaan omaa pukupussiaan.
"Ei sinun ole tosiaankaan pakko lähteä, ellet tahdo."

Tempest irrotti huomionsa hämmentyneenä loisteliaasta puvusta ja kääntyi katsomaan Tiarnania.
”Haluatko sinä minut mukaan?” hän kysyi ja yritti haudata syyllisyyden siitä, että hänen takiaan miehen aikataulut olivat niin kiireisiä ja aarreassistentin tehokkuus joutui korostumaan.
Hän sormeili vivahteikkaan, kullansävyisen puvun jalokiviä, jotka välkähtelivät hotellihuoneen valoissa. Tietenkään ne eivät olleet aitoja. Hänen stylistinsahan olisi hullu.

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, kun hän kääntyi katsomaan Tempestiä.
Mitä hän voisi sanoa? Jos nainen halusi jäädä kirjoittamaan, olisiko väärin ilmaista, että halusi tämän lähtevän?
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi", hän vastasi lopulta, samalla kun veti paidan päänsä yli vaihtaakseen sen siistiin kauluspaitaan.
Ehkä Tempest ei edes nauttinut väkirikkaista tilaisuuksista.

Hetken hän katseli Tiarnania kuin epäillen, mutta kuori sitten merenneitomalliin leikatun puvun kokonaan esiin.
”Sitten minä lähden”, Tempest lupasi ja korjasi stay-up-sukkiaan ylemmäs, ennen kuin avasi vetoketjun ja astui sisään hoikkaa vyötäröä halaavaan iltapukuun ja pujotti sen hartioilleen, tavoitellen alaselän mittaista vetoketjua, joka päättyi koristeelliseen nauhoitukseen. Ilmavasta tyllistä kasattu, kultakirjaltu helma levittäytyi laahuksena hänen taakseen, selkä jäi paljaaksi ja siro, kevyt yläosa peitti hartiat ja muodosti jalokivistä raskaan kaulapannan.
”Minkä kunniaksi tämä tilaisuus oli?” hän kysyi hapuillen alaselällä kulkevaa nauhoitusta ja tähysi olkansa yli peiliä ymmärtääkseen, miten puku oli tarkoitus pukea.

Tiarnan oli juuri napittamassa valkoisen kauluspaitansa nappeja, mutta jätti pari ylintä avoimiksi siirtyessään Tempestin luo.
"Cancer Warrior Foundationin, tukee nuoria naisia, jotka taistelevat syöpää vastaan", hän vastasi, samalla kun veti puvun vetoketjun ylös. Tottunein sormin hän alkoi kiristää nyörejä sopiviksi naisen hoikalle vartalolle.
"Heart of Gold Gala. Sen vuoksi kultainen pukukoodi."
Hän viittasi Tempestin mekon kultaisiin kirjailuihin.
"Olen itse mukana sponsoroimassa tilaisuutta."

Hetkeksi Tempestin sydän tuntui sekoavan askelissaan. Taistelevat syöpää vastaan.
”Se on kauniisti tehty sinulta”, hän vastasi koskettaen kasvojaan, joilta hän oli kieltänyt meikkaamasta piiloon ihoa kirjovia pisamia.
Tiarnan ryhtyi heti apuun, ja Tempest katseli miestä peilin kautta mietteliäänä.
”Kiitos”, hän vetosi ja kosketti jalokivin kirjattua pantaa kaulansa ympärillä, piirsi solisluidensa välistä laskeutuvan, rubiineista raskasta korua sormenpäillään.

"Vähintä, mitä voin tehdä."
Oli päiviä, jolloin Tiarnan tunsi syyllisyyttä ansaitsemastaan omaisuudesta. Vaikka hän osallistui hyväntekeväisyyteen aktiivisesti, vaikka teki parhaansa tehdäkseen julkisuudellaan hyvää, silti koitti hetkiä, jolloin hän kaipasi takaisin pieneen, vetoisaan taloon pohjoisella saarella.
Saatuaan puvun nyörityksen kuntoon Tiarnan piirsi sormellaan syvään uurretun selän rajat ennen kuin astui kauemmas.
"Meidän ei tarvitse viipyä kovin myöhään."

Kosketus hänen selällään jähmetti Tempestin hetkeksi paikalleen, sai hänet räpyttelemään silmiään häkeltyneenä Tiarnanin läheisyydestä.
”Voimme viipyä niin kauan kuin haluat”, hän lupasi hämmentyneenä ja kääntyi miehen puoleen, tutkien Tiarnanin kasvoja hetken hiljaisena. Olisiko mies kuitenkin halunnut hänen jäävän hotellille?
”Onko sinulla kaikki hyvin? Raskas päivä?”

Tiarnan hieraisi kasvojaan ja hymyili.
"Hieman pitkä vain, mutta pärjään kyllä."
Hän harkitsi hetken kumartuvansa suukottamaan Tempestin otsaa, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä ja palasi takaisin vaatekaapille, ottaen kullanvärisen solmion, jota alkoi solmia kaulaansa. Tottuneesti, tarvitsematta peilin apua.
"Gaalassa järjestetään huutokauppa."

Tempest tutki Tiarnania hetken pidempään ja kiersi paljaat käsivarret ympärilleen.
”Olisitko sinä halunnut jäädä tänne?” hän kysyi puraisten alahuultaan mietteliäänä. Hän nosti sitten pukunsa ylellistä, kultakirjottua helmaa ja astui pukuun sopiviin, loisteliain lehtimuotoiluin kirjailtuihin Alexander McQueenin korkeakorkoisiin avokkaisiin, jotka stylisti oli valinnut sopimaan iltapukuun.
”Niinkö? Ajattelitko ostaa jotain?”

Tiarnan ei vastannut heti, vaan kiskaisi tumman puvuntakin päälleen ja asetteli kultaisen taskuliinan suoraan.
"Tilaisuus järjestetään hyvin tärkeän asian puolesta."
Se ei ollut suora vastaus, mutta sisälsi hänen kokemuksensa asiasta: pois jääminen olisi ollut hyvin ajattelematonta.
"Tuotto menee lyhentämättömänä järjestölle, joten mikäli siellä sattuu olemaan myytävänä jotakin, mikä miellyttäisi sinua, saatan hyvinkin osallistua. Tuotteet on saatu lahjoituksina, joten ei voi koskaan tietää, mitä tulee vastaan."

”Niin, niin järjestetään”, Tempest myönsi ja liikahti levottomana. Se oli tärkeä asia, totta kai.
Ei jotain, minkä pariin hän mielellään palasi, mutta tärkeä asia silti.
”En minä tarvitse mitään”, hän vetosi ja kyykistyi kiinnittämään sirot remmit, jotka kiinnittivät kengät hänen jalkoihinsa. Vaikka veikin hetken etsiä jalkaterät ylellisen, paksun laahuksen kätköistä.
”Mutta ehkä minä voin ostaa jotain sinulle.”

"Jos tahdot. Vaikka en minäkään tarvitse mitään, minulla on jo sinut."
Tiarnan työnsi mustat nahkakengät jalkoihinsa ja tarkisti peilistä, että hiukset olivat yhä ojennuksessa. Ei monimutkaista kampausta hänelle, klassisesti otsalta taaksepäin kammatut hiukset saivat kelvata.
Katseet kiinnittyisivät kuitenkin Tempestiin, eivät häneen.
Tiarnan käännähti ympäri ja jäi hetkeksi katselemaan naista.
"Näytät hyvin kauniilta. Vaikka ainahan sinä näytät."

Tempest pudisti kevyesti päätään imarteleville sanoille ja nauroi sitten kuplien, pyyhkäisten kurittomaksi käyneen, vaalean suortuvan korvansa taakse.
”Et kai ole saanut auringonpistosta?” hän kysyi suoden miehelle hymyn ja astui sitten epäröiden lähemmäs, kurottuen hipaisemaan hopeista juovaa miehen hiuksissa ja suoristaen hellästi kultaista solmiota.
Sysäten edellisen yön mielestään.
”Sinä olet yhtä häkellyttävä kuin aina.”

Oli hyvä kuulla Tempestin nauravan.
Vaikka tällä kertaa edes kupliva nauru ei onnistunut täysin karkottamaan huolta, joka palasi yhä uudelleen ja uudelleen murrettuun oveen.
"Uskoisin olevani täysin oma itseni", Tiarnan vakuutti ja alistui kiltisti solmion suoristamiseen.
Hymy häivähti huulilla, ja mies pyyhkäisi vaaleaa suortuvaa Tempestin korvan taakse silläkin uhalla, että pilaisi kampauksen.
"Imartelet vanhaa miestä. Oletko valmis? Otatko jotakin harteille?"
Lämpötila laskisi yöksi.

”En usko, että saat kutsua itseäsi vanhaksi alle 50-vuotiaana”, Tempest protestoi ja soi miehelle lämpimän hymyn, vaikka hermostus nakersikin vatsanpohjaa.
Hetken hän harkitsi, josko voisi sittenkin jäädä maailmojen väliseen metsään – mutta se olisi typerää ja epäreilua Tiarnania kohtaan. Sen sijaan hän poimi kevyen, valkean takin mukaansa.
”Mennään vain”, hän vakuutti, heilautti stylistin valitseman, surullisen pienen käsilaukun olalleen ja lähti hissille.
”Mitä olet tehnyt tänään? Mainitsit jotain lehtihaastattelusta?”

"Saan. Olen jo harmaakin" Tiarnan muistutti ja osoitti toista ohimoaan, myrskynharmaat silmät melkein poikamaisesti välkähtäen. Se siitä vanhuudesta.
Tarkistettuaan, että kaikki oli mukana, Tiarnan painoi kätensä kevyesti Emmien selkää vasten heidän suunnatessaan hisseille.
"Lehtihaastattelujapa hyvinkin. Useamman, joten voin vain toivoa, etten loppua kohti alkanut sekoilla sanoissani. Lisäksi kävin vierailemassa yhdessä radio-ohjelmassa."

Ja välkähdys sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan.
”Se kuulostaa kiireiseltä päivältä”, Tempest vastasi ja katsahti ylös Tiarnanin kasvoihin heidän laskeutuessaan hissillä maatasoon, missä auto odotti. Hän sysäsi päättäväisesti mielestään, mitä häneltä odotettaisiin seuraavina päivinä.
”Olenkohan koskaan kuullut sinun sekoavan sanoissasi?” hän haastoi ja kosketti miehen käsivartta.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Aivan varmasti olet. Ei tule nyt heti mieleen yhtään tapausta, mutta se nyt ei vielä tarkoita mitään."
Kai se kuului ammattiin, että sanat soljuivat vielä silloinkin, kun aivot olivat käytännössä sulkeutuneet uupumuksen johdosta.
Hotellilla sai sentään olla rauhassa kuvaajilta, toisin kuin gaalassa, suurella todennäköisyydellä.
Tiarnan pudisti päätään portieerille ja avasi itse tummanharmaan vuokra-auton takaoven auttaakseen Tempestin helmoineen sisään.

Kultakirjaillun laahuksen kokoaminen sisään auton ovesta sai Tempestin kyseenalaistamaan stylistin maalaisjärjen, mutta hän soi miehelle kiitollisen hymyn ja piirteli sormillaan hajamielisesti himmeässäkin valossa välkähteleviä kirjailuja puvussaan.
”Millainen päivä sinulla on huomenna?” hän kysyi ja antoi katseensa pyyhkiä Los Angelesin pimenneitä katuja auton tummennetusta takaikkunasta.

Mikäli liikenne ei pettäisi heitä, tästä olisi noin puolen tunnin ajomatka juhlapaikalle.
Hetki aikaa istua aloillaan. Tiarnan oli oppinut nauttimaan automatkoista silloin, kun ei tarvinnut kerrata käsikirjoitusta mielessään.
"Helen oli hyvin huomaavainen ja järjesti minulle aamupäivän vapaaksi. Sen jälkeen on mainoskuvaukset ja illalla vielä yksi haastattelu, jos aikataulu vain suo."
Hän siirsi kätensä silittelemään naisen niskaa.
"Entä sinulla, rakas?"

Tempest tuijotti poissaolevasti ikkunasta, alahuultaan pureskellen. Kalpea, himmeä heijastus katsoi silloin tällöin takaisin.
”Näen tuottajat iltapäivällä, ja ilta on varattu lukijoiden tapaamiseen”, hän vastasi liikahtaen levottomana. Kaikki tämä oli niin… Absurdia.
”Ja ylihuomenna Stephen sopi minun menevän suoran lähetyksen talk showhun aamusta, ennen iltapäivän tapaamista käsikirjoituksesta”, hän lisäsi suu kuivana ja liikahti levottomammin, kun kädet tuntuivat kylmältä ja syke levottomalta.

"Lukijoiden tapaaminen on varmasti hienoa."
Tiarnan nautti aina, kun sai keskustella ihmisten kanssa, joita hänen työnsä oli inspiroinut. Fanit, vaikka hän edelleen hieman vierastikin käsitettä, olivat aivan uskomattomia.
Hän jaksoi yhä ihmetellä asiaa tasaisin väliajoin.
Mies tarkkaili Tempestia katseellaan samalla kun muutti silittelyn kevyeksi hieronnaksi.
"Hurmaat taatusti kaikki talk showssa."

”Minä pidän kyllä lukijoista”, Tempest vastasi ja kosketti hermostuneena jalokivien kirjomaa kaulapantaansa. Saattoiko se kutistua?
Se kutistui varmasti.
Hurmaamisesta puhuminen sai hänet naurahtamaan kuivasti.
”En vain pidä esiintymisestä. Minä todella en pidä esiintymisestä.” Hänen kaulapantansa oli taatusti kutistunut.
”Mitä sinä teet ylihuomenna?”

"Tiedän, rakas", Tiarnan vastasi hellästi, hieroen niskaa pyörein, pehmein liikkein.
Kyllähän hän tiesi, että Tempest olisi vain halunnut kirjoittaa. Mutta ainakaan elokuvasopimuksen jälkeen se ei yksinkertaisesti enää toiminut niin.
"Minä pidän sormet ristissä puolestasi. Mihin aikaan suora lähetys on? Käyn koululla puhumassa puolen päivän jälkeen, mutta sitä ennen voisin kyllä saattaa sinut studiolle."

”Kahdeksalta, luulen. En ole varma, kuulinko mitään sen jälkeen, kun Stephen sanoi ’talk show’ ja ’suora lähetys’ samassa lauseessa”, Tempest sanoi ja halusi haudata kasvot käsiinsä, kun hengittäminen tuntui vaikealta. Mutta se kai sotkisi sen vähän meikin, mihin hän oli suostunut.
Hän yritti olla kynsimättä kaulapantaansa ja keskitti ajatuksensa sen sijaan hellään kosketukseen niskallaan.
”Kyllä minä selviän. Mistä sinä puhut koululla?” Hän saattaisi eksyä mystisesti matkalla.

"Jos olet varma. Voin kyllä hyvin tulla mukaan, mikäli muutat mielesi."
Tiarnanin kulmien väliin oli ilmestynyt huolestunut juova, vaikka hän yrittikin pitää tunteensa kurissa.
Tempest pärjäsi kyllä, ei nainen tarvinnut jatkuvaa suojelua.
Vaistojaan oli vain vaikea sulkea pois päältä.
"Se on osa projektia, jossa olen ollut mukana. Monien muiden kanssa", Tiarnan vastasi.
"Käyn puhumassa siitä, kuinka tärkeitä unelmat ovat."

Tempest kääntyi ikkunasta takaisin miehen puoleen ja suli hymyyn, joka siristi lämpimät, kullanväriset silmät.
”Se on todella kauniisti tehty”, hän vetosi ja kosketti Tiarnanin käsivartta, unohtaen hetkeksi pannan kaulansa ympärillä.
”Ja olet täydellinen ihminen puhumaan aiheesta.”
Tiarnan todella oli.

Tiarnan pyyhkäisi vapaan käden sormet läpi hiuksistaan melkein hämmentyneenä.
"On tärkeää valaa nuoriin uskoa siihen, että he voivat tehdä mitä haluavat."
Ja silti, vaikka Amerikka tunnetusti oli olevinaan unelmien luvattu maa, raha tuli lopulta usein tielle. Sitä varten oli niin hirvittävän tärkeää tukea koulutusta.
"Olen ollut elämässäni hyvin onnekas, joten haluan vuorostani tehdä jotakin hyvää."

Tiarnan todella oli hyvä mies. Tempest nojautui koskettamaan miehen poskea ja risti sitten kädet syliinsä. Puvun loisteliaat kirjailut välkkyivät jopa taksin himmeissä valoissa.
”Sinä teet valtavan paljon hyvää.”
Nytkin he olivat matkalla miehen tukemaan hyväntekeväisyystilaisuuteen. Syöpää vastaan.
Tempest liikahti levottomana.
”Mitä minä voisin huutaa sinulle huutokaupasta?”

En tarpeeksi, Tiarnanin olisi tehnyt mieli huomauttaa, mutta hän pysyi hiljaa.
Rekisteröiden levottoman liikahduksen.
"Onhan kaikki hyvin?" hän varmisti, yrittäen olla kuulostamatta liian huolestuneelta.
"Em, minähän sanoin, että minulla on jo sinut, en tarvitse muuta."

”Totta kai on”, Tempest vakuutti. Miten itsekästä oli ahdistua siitä, että he menivät syöpää vastaan taistelevia tukevaan tilaisuuteen? Vain koska hän ei mielellään vieraillut niissä muistoissa tai pohtinut sitä tyttöä, joka pelasti hänen elämänsä luuydinsiirrolla ja menetti omansa merkityksettömässä autokolarissa.
Kun Jumala säästi väärän elämän.
”Mutta jos haluaisin huutaa sinulle jotain? Hyvän tarkoituksen nimissä?”

Kuinka monta kertaa saattoi kysyä samaa, ennen kuin se olisi liikaa?
Tiarnan antoi katseensa siirtyä hetkeksi ikkunan takana vilahtaviin valoihin.
"Tästä ei ole enää pitkä matka."
Huoli oli pesiytynyt hänen mieleensä, eikä suostunut enää katoamaan.
"Mitä tahansa, mikä muistuttaa sinua minusta. Hyvän tarkoituksen nimissä."

”Mitä tahansa?” Tempest toisti toista, vaaleaa kulmaa huvittuneena kohottaen. Hän muistaisi sen huutokaupan tullen.
”Niinkö? Onko sinne tulossa paljon tuttujasi?” hän kysyi. Hän ei voinut sanoa tuntevansa monia ihmisiä näistä piireistä. Hän ei voinut ylipäätään sanoa tuntevansa monia ihmisiä, koska niin paljon mieluummin lukkiutui kotiin yksin kissojen kanssa, sukelsi tarinoihinsa tai sukelsi meren aaltoihin.

Tiarnan antoi katseensa vaeltaa takaisin Tempestiin.
"Mitä tahansa", hän vakuutti, harmaiden silmien siristyessä hymystä.
Ehkä Tempest ottaisi sen haasteena ja hän joutuisi katumaan myöhemmin.
"Nämä piirit ovat yllättävän pienet, joten uskoisin niin. Ja valokuvaajat ovat tietenkin paikalla. Olen pahoillani."

Tempest pudisti päätään vakuuttaakseen miehelle, että selviäisi kyllä. Ne olisivat vain kameroita. Ja ihmisiä. Jos onni olisi myötä, hän voisi vain hymyillä kohteliaasti.
”Pidätkö sinä Los Angelesista?” hän kysyi kääntäen katseensa takaisin ikkunaan, jonka takana yötä varten pimennyt kaupunki liukui ohi.

Tiarnan silitti Tempestin niskaa ja kietoi sitten käsivartensa naisen hartioiden ympärille.
"Kaikissa kaupungeissa on hyvät puolensa", hän vastasi, antaen itsekin katseensa palata kaupunkiin.
"Mutta en voi rehellisesti väittää, että suurkaupungit olisivat todella suosikkipaikkojani."

”Se vaikuttaa hyvin…” Sieluttomalta, muoviselta, amerikkalaiselta? Oli epäreilua arvioida kaupunkia tylyin sanoin, kun ei ollut tutustunut siihen kunnolla.
”Aurinkoiselta”, Tempest vastasi hieraisten pisamaisen nenänsä pieltä ja tarkasti pieneen käsilaukkuun pakatusta peilistä stylistin määrittelemän meikin olevan edelleen paikallaan. Ahkera huulien pureskelu oli vienyt värin, joten hän korjasi sen hajamielisenä.
”Mikä olisi suosikkipaikkasi juuri nyt?”

"Aurinkoinen on hyvä kuvaus."
Sen paremmin Tiarnankaan ei osannut kuvailla Los Angelesia. Kuten ei myöskään New Yorkia, joka tuntui olevan monille unelmien kaupunki. Yhdysvallat oli kulttuuriltaan loppujen lopuksi niin kovin nuori, ja media välitti tiettyä kuvaa niin, että siihen oli enää vaikea suhtautua normaalisti.
"Minun sydämeni kuuluu edelleen kotisaarelleni", Tiarnan myönsi, samalla kun auto kääntyi viimeisestä risteyksestä ennen juhlapaikkaa.
"Entä sinun, Em?"

”Mielikuvitukseni”, Tempest vastasi koskettaen poissaolevasti pehmeältä nutturalta karannutta, vaaleaa hiussuortuvaa, jonka työnsi sitten korvansa taakse. Hän nojasi mietteliäänä Tiarnanin kylkeen, miehen käsivarsi lämpimänä hartioillaan.
”En osaisi valita vain yhtä oikeaa paikkaa, edes tällä hetkellä – mutta voin vierailla missä tahansa. Metsässä maailmojen välillä, josta kirjoitin, kun tulit. Ikuisen lumen maassa tai kaaoksen jumalattaren maailmassa, jossa kullanpunainen, hieno hiekka on haudannut kaiken alleen ja aaltoilee kuin meri – tai merellä, sinivihreiden aaltojen keskellä, merenalaisessa valtakunnassa…”

Vielä näinkin pitkän yhteiselon jälkeen Tiarnan jaksoi lumoutua aina, kun Tempest puhui sisäisistä maailmoistaan. Kun ne tuntuivat tempaisevan naisen mukaansa, ja tämän sanat maalasivat hänen silmiensä eteen niin todellisia kuvia, että niihin oli itsekin helppo unohtua.
Kunnes ne lopulta saivat Tempestin pakenemaan hänen luotaan, sulkeutumaan kirjoittamistyöhön.
Oli itsekästä ajatella niin, nainen teki sitä, mitä rakasti.
Juhlapaikka, 1900-luvun alussa rakennettu vaalea rakennus, jonka sisäänkäyntiä varjosti korkea puu, ilmestyi näkyviin.
"Oletko valmis?" Tiarnan varmisti ja hipaisi Tempestin käsivartta, kun auto alkoi hidastaa päästääkseen heidät ulos kaitein reunustetun kävelykadun edessä.

Tietenkään hän ei ollut valmis. Hän ei ollut koskaan kuvitellut astuvansa tähän maailmaan, ja yhä edelleen hän tunsi olonsa peuraksi ajovaloissa.
”Totta kai”, hän vastasi suoden miehelle lämpimän hymyn, suoristi hartiansa ja hengitti syvään. Kameroita, ihmisiä, hyväntekeväisyystilaisuus syöpää vastaan taistelulle. Se oli hyvä syy hymyillä ja kunnioittaa tilaisuutta läsnäololla. Ei hiipiä tyhjään siivouskomeroon voidakseen palata metsään maailmojen välillä.
”Oletko sinä?”

"Niin valmis, kuin tulen olemaan."
Auto liukui pysähdyksiin.
Tiarnan suoristi kullanväristä solmiotaan, pyyhkäisi hiuksensa ojennukseen ja väläytti Tempestille myrskysilmät siristävän hymyn ennen kuin avasi oven ja nousi ulos autosta.
Kamerat alkoivat räiskyä heti, siinä toivossa, että ne onnistuisivat vangitsemaan illan huippuotoksen.
Valokuvaajat tekivät vain työtään.
Hymy yhä huulillaan Tiarnan kumartui ojentamaan kätensä auttaakseen Tempestin ulos.

"Niin valmis, kuin tulen olemaan."
Auto liukui pysähdyksiin.
Tiarnan suoristi kullanväristä solmiotaan, pyyhkäisi hiuksensa ojennukseen ja väläytti Tempestille myrskysilmät siristävän hymyn ennen kuin avasi oven ja nousi ulos autosta.
Kamerat alkoivat räiskyä heti, siinä toivossa, että ne onnistuisivat vangitsemaan illan huippuotoksen.
Valokuvaajat tekivät vain työtään.
Hymy yhä huulillaan Tiarnan kumartui ojentamaan kätensä auttaakseen Tempestin ulos.

Tempest laski kätensä ojennettuun käteen, keräsi toisella pukunsa kullanhohtoisen laahuksen ja nousi autosta. Salamavalojen räiske sai hänet räpyttelemään sokaistuneena ja seuraamaan miestä sydän levottomasti hakaten. Hän soi kaiteen takaa heitä kohti suuntautuneille kameroille hymyn, loisteliaan puvun laahus askelissa pehmeästi suhisten.
Oli turha toivo odottaa vaivatonta, nopeaa pääsyä sisään, sillä jokainen toivoi saavansa jonkin sanan Tiarnan Fox-Moorelta, joko illan tilaisuudesta, miehen roolista tässä hyväntekeväisyydessä, joku seuraavasta roolista.

Tiarnan hymyili ja painoi pehmeän suudelman Tempestin kädelle (mikä sai kamerat riehaantumaan, tai siltä se ainakin vaikutti) ennen kuin kietoi käsivartensa tämän hoikalle vyötärölle.
Vakuuttaakseen, että kaikki oli hyvin, hän olisi siinä.
Oli mahdotonta huomioida jokaista erikseen, mutta Tiarnan yritti silti vastata edes muutamaan kysymykseen. Niihin, joista oli helppo johdatella puhe illan gaalan aiheeseen.
"Tempest! Neiti Dawn! Oletteko täällä tulevan elokuvan kuvauksiin liittyen?" halusi joku tietää.

Kujaa reunustavat kaiteet ja niiden takana odottavat laumat nälkäisiä kameroita tuntuivat ujuttautuvan aivan liian lähelle. Katseita oli liikaa, salamavalot liian kirkkaita. Syke kohosi hätääntyneenä ja hallitsemattomana, mutta harjoiteltu, ujoudessaan vilpitön ja aito hymy pysyi pettämättömänä hänen huulillaan, kun hän kääntyi Tiarnanin mukana seuraavia, räpsyviä salamavaloja kohti.
Hänen nimensä kutsuminen sai levottomuuden kohoamaan entisestään.
Eikä muisto suoran talk shown kuvauksista lainkaan lievittänyt tunnetta.
”Niihinkin”, Tempest vastasi kysyjälle niin lämpimästi kuin kykeni ja otti hieman pidempiä askelia kohti sisäänkäyntiä, jonka ulkopuolelle kamerat jäisivät – paitsi ne, joiden oli tarkoitus ikuistaa loistelias tilaisuus jälkipolville. Stephen olisi huutanut hänelle, mutta Stephen ei ollut täällä.

Pariovien päälle oli ripustettu kullanvärisiä valoköynnöksiä, jotka näyttivät luovan tähtitaivaan heidän ylleen.
Ovet avautuivat korkeaan aulaan, jota hallitseva massiivinen portaikko nousi kahta puolta yläkertaan. Portaikon keskellä olevat lasiovet johtivat suureen saliin, jossa gaalan varsinainen ohjelma tapahtuisi.
Samanlaisia pieniä, kultaisia valoköynnöksiä oli ripustettu myös sisälle.
Tiarnan kosketti Tempestin kylkeä hellästi.
"Onhan kaikki hyvin?"

”Totta kai”, Tempest hymyili Tiarnanille, sekaisin laskuissa siitä, monettako kertaa vastasi samalla tavalla samaan kysymykseen. Valoköynnökset vangitsivat hänen katsettaan, toivat mieleen unimaailman tähdet.
Totta kai hänellä oli kaikki hyvin. Välillä hänestä tuntui, että hän oli päätynyt aivan väärään elämään, mutta se ei tarkoittanut, että jokin olisi huonosti.
”Kuinka pian tilaisuus alkaa?”

Tiarnan vilkaisi rannekelloaan.
"Tässä on puolisen tuntia aikaa", hän vastasi.
"Haluatko mennä jo istumaan? Vai tarkkailla juhlaväkeä hetken ylhäältä käsin."
Hän nyökäytti päätään kohti portaita, joiden kautta pääsisi myös salia kiertävälle parvelle.

Tempest kosketti kaulaansa kiertävää, jalokivistä raskasta pantaa.
”Minä voin käydä parvella”, hän sanoi ja katsahti ylös, suoden sitten Tiarnanille hymyn.
”Voit kyllä käydä puhumassa tutuillesi, jos haluat.”

Tiarnan ei ollut varma, missä vaiheessa oli alkanut etsiä merkityksiä sanojen väleistä.
Halusiko Tempest mieluummin olla yksin? Ei kai tämä ollut taas joutumassa ahdistuksen valtaan?
Pelko hivutti kylmiä sormiaan hänen selkäänsä pitkin. Mutta ei kai hän voisi loputtomasti seurata Emmietä, vain siinä pelossa, että tämä päättäisi rynnätä ulos?
Se olisi ollut naurettavaa.
"Mene vain", hän vastasi, vaikka samaan aikaan toivoi, että olisi voinut esitellä Tempestin tuttavilleen. Hölmö mies.

Tempest soi Tiarnanille lämpimän hymyn ja käänsi sitten selkänsä, keräten kultakirjailtua, ylellistä laahusta käteensä, kun nousi ylös portaita. Parvellakin vaelsi juhlaväkeä, mutta vähemmän kuin alakerrassa. Sieltä saattoi löytää suojaisia sopukoita, joista katsella hienosti pukeutuneen eliitin liikehdintää.
Löytää ovelan piilopaikan näkösuojaan jäävän seinänkappaleen takaa.
Ja sitten kirjoittaa ajatuksia muistiin puhelimen lehtiöön, kunnes tajusi yhtäkkiä juhlaväen siirtyvän sisään saliin. Hetki Tempestin piti kamppailla itsensä kanssa, että sai itsensä luopumaan piilostaan, laskeutumaan portaita takaisin ensimmäiseen kerrokseen ja siirtymään vielä loisteliaampaan saliin, joka hymisi juhlaväen pehmeää puheensorinaa.

Tiarnan oli juuri alkanut käydä levottomaksi, ja harkita lähtevänsä etsimään Tempestiä, kun naisen tuttu hahmo asteli lasiovien läpi.
Sykähdyttävän kauniina.
Hymy kohosi miehen kasvoille.
"Siellähän sinä olet", hän totesi ja laski kätensä kevyesti naisen selälle ohjatakseen tämän heidän pöytäänsä.
Tietenkin häneltä oli kysytty, missä Tempest oli. Ei kai nainen ollut sairastunut?
Oli ollut hölmöä puhua etukäteen siitä, ettei hän tällä kertaa joutuisi edustamaan yksin.
"Ehdin jo huolestua."

”Unohduin ajatuksiini”, Tempest vastasi ja hipaisi kaulapantaansa, jonka ihmispaljous tuntui saavan kutistumaan. Kullanväristen silmien katse vaelsi poissaolevana mustavalkoisissa miehissä ja kimaltelevissa naisissa, nousi tähtisadetta muistuttaviin valoihin, rekisteröi elegantin orkesterin salin laidalla.
Taivas, miten inspiroivia valoköynnökset olivat – ne kiidättivät hänen ajatuksensa jatkuvasti takaisin heihin, jotka kohtasivat jälleen metsässä maailmojen välillä – jotka voisivat tanssia hänen unimaailmassaan, katsomaan laskeutuvien tähtien pehmeässä hämyssä…
Tempest havahtui istumaan alas hänelle osoitetulle paikalle ja kamppaili pitääkseen huomionsa nykyhetkessä.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän kysyi katsahtaen Tiarnania.

Huolestunut juova oli ilmestynyt kulmien väliin, mutta ilme silisi, kun Tempest käänsi katseensa häneen.
"Tietenkin on", hän vakuutti, ja jatkoi mielessään: huolestuin vain.
Mutta Emmien ei tarvinnut pahoittaa sellaisella mieltään.
Hän oli ehtinyt juuri auttaa Tempestin istumaan valkoisella liinalla peitetyn pyöreän pöydän ääreen, kun kantava miesääni, selvällä brittiläisellä korostuksella, tervehti:
"Fox-Moore!"
Tiarnan käänsi kasvonsa ääntä kohti ja hymyili. Heidän pöytäänsä lähestyi nelissäkymmenissä oleva ruskeahiuksinen mies, mukanaan tuhkanvaalea, koodin mukaan kullalla silattuun pukuun pukeutunut seuralainen.

Oli tavattoman itsekästä toivoa, että olisi jäänyt hotellille kirjoittamaan. Tai toivoa, että voisi lujahtaa ulos ovesta ja ottaa taksin takaisin hotellille – olisihan Tiarnanilla seuraa.
Nytkin joku tavoitteli miehen huomiota. Kullanväristen silmien katse kävi ovella, mutta kääntyi sitten hänelle tuntemattoman miehen ja seuralaisen puoleen, ja Tempest asetteli huulilleen pehmeän, kohteliaan hymyn. Hän katsahti Tiarnania kysyvästi.
Yritti estää ajatuksiaan harhailemasta maailmaan, jonne saattoi astua vain nukahtamalla – joka eli mielikuvituksen mukaan, heijasti unenomaisia maisemia uneksijan mielestä. Hän halusi tähtien keskelle.

"Senkin kettu, et ilmoittanut, että olet tulossa", suuriääninen mies hörähti ja nappasi Tiarnanin muitta mutkitta halaukseen.
"Olihan minun nimeni listassa", Tiarnan vetosi, haluamatta myöntää edes itselleen, että oli jättänyt ilmoittamatta varmuuden vuoksi - siltä varalta, että häntä olisi kaivattu kotona.
"Listassa! Niinkö ylpeäksi olet tullut, ettet edes ystävillesi ilmoita?"
"Ketut kulkevat omia polkujaan."
Ruskeahiuksinen mies nauroi ja teki tilaa, niin että hänen siro seuralaisensakin pääsi tervehtimään Tiarnania poskisuudelmilla.
Tiarnan hymyili kääntyessään Tempestin puoleen.
"Em, tässä ovat Dwayne Hunter ja Marlene Leigh - Dwayne on ystäväni kouluajoilta. Tempest, se kuuluisa parempi puoliskoni."

”Mukava tavata”, Tempest vastasi kohteliaasti ja vaihtoi poskisuudelmia sekä Dwaynen että Marlenen kanssa. Hän tunsi levottomuuden piston, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä ihmiset olivat – vaikka hänen olisi varmaan pitänyt tietää. Oliko Tiarnan puhunut Dwaynestä aikaisemmin? Oliko pariskunta Hollywoodin tähtiä, joiden kasvot muut tunnistaisivat silmänräpäyksessä?
Mutta hän hymyili vienosti paljastamatta epätietoisuuttaan ja yritti pitää katseensa ja huomionsa kouluajan ystävissä ja kouluajan ystävän seuralaisessa. Ei ajatuksissa, jotka yrittivät kiskoa hänet aivan toiseen maailmaan.

Dwayne ja Marlene ottivat paikkansa pöydän äärestä, ja myös Tiarnan istahti alas.
"Joko olet viimein päättänyt karistaa rakkaan Englannin tomut jaloistasi ja muuttaa tänne oikeaan maailmaan?" Dwayne tiedusteli Tiarnanilta ruskeat silmät tuikkien.
"Dwayne, olen ylpeä skotti, en englantilainen", Tiarnan muistutti kuivasti.
Kouluaikainen ystävä nauroi ja pudisteli päätään.
"Niin, niin. Olen edelleen sitä mieltä, että olet hölmö, kun tahdot pysytellä itsepäisesti valtameren toisella puolella."
"Kai tiedät, mitä sanotaan siitä, mikä erottaa ihmiset eläimistä?"
Dwayne nauroi vähän lisää ja kietoi käsivartensa rennosti Marlenen harteille samalla kun käänsi katseensa Tempestiin.
"Kai sinäkin asuisit mieluummin täällä kuin vanhassa Lontoossa, Tempest? Sinun kirjastasihan ollaan kuvaamassa nyt elokuvaa?"

Tempest seurasi vanhojen ystävien sanailua pyöritellen käsiä sylissään valkoisen pöytäliinan alla. Hän kuunteli sanojen rytmiä, poimi muistoihinsa kielellisesti rikkaat letkautukset ja viihtyi sivustakatsojan roolissa.
Kun Dwayneksi esitellyn miehen huomio kääntyi häneen, Tempest käänsi katseensa häkeltyneenä miehen kasvoihin. Ilmeisesti mies asui… Aurinkoisessa Los Angelesissa tai jossain muualla Yhdysvalloissa. Oikeassa maailmassa.
”Löydän kai inspiraatiota historiallisista kaupungeista”, hän vastasi vienosti hymyillen, ”niillä on kovin paljon tarinoita kerrottavanaan.”
Vaikka Lontoon sijasta hän olisikin mieluummin kenties asunut jossain merenrannan lähellä, täysin omassa rauhassa.
”Kyllä, Awakening on tulossa elokuvaksi”, hän sanoi ja tunsi olonsa itsetietoiseksi, työntäen vaalean suortuvan korvansa taakse.
Hän ei voinut kysyä, mitä Dwayne ja Marlene tekivät – hänen olisi varmaankin pitänyt tietää.

"Diplomaattinen vastaus", Dwayne nauroi ja vilkaisi Tiarnania, joka kohotti haastavasti toista kulmaansa.
Siinäs kuulit.
Tiarnan siirsi toisen kätensä silittelemään Tempestin niskaa, melkein rauhoittelevasti. Hän itse nautti suunnattomasti sosiaalisista tilanteista, siitä, että sai viettää aikaa ihmisten seurassa ja keskustella, mutta Tempest tuntui viihtyvän enemmän itsekseen.
Ehkä hän oli tehnyt virheen pyytäessään naisen mukaansa.
"Rakastan Awakening-sarjaa", Marlene myönsi, ja puheesta erottui voimakas, eteläinen aksentti. Osa naisen herttaista imagoa, tarkkaan suunniteltua. Tarpeen vaatiessa hän olisi osannut tehdä puheestaan täysin tunnusmerkitöntä.
"Hakisin elokuvasta roolia aivan varmasti, ellen olisi toisaalla kiinni."

Kohteliaisuudet hänen kirjoistaan tuntuivat yhä edelleen hämmentäviltä, vuosien pyörityksen jälkeenkin. Se, että kirjoista oli tulossa aivan järjettömällä rahasummalla tuotettava sarja elokuvia, oli vain absurdia.
Hän oli vain kirjoittanut tarinoita, joita halusi lukea ja jotka tekivät hänet onnelliseksi.
”Mukava kuulla”, hän vastasi, ujo häivähdys hymyssään ja laski hetkeksi katseensa pöytäliinaan. Hän otti kulauksen sirosta shampanjalasista rauhoittaakseen hermojaan ja katsahti silmäkulmastaan Tiarnania, joka näytti luontevalta ja levolliselta. Ehkä miehen kannattaisi ottaa Helen mukaan tällaisiin tilaisuuksiin.
Marlene oli siis näyttelijä. Saiko näyttelijöiltä kysyä, millaisessa projektissa he työskentelivät? Ehkä se rikkoi jonkinlaista etikettiä.
Salin päädyssä olevalla lavalla joku kilisti vienosti lasiaan huomion merkiksi.

Vieraita täynnä oleva sali hiljentyi hämmästyttävän nopeasti, kun lasia kilistettiin. Kullanväriseen, kaksiosaiseen pukuun pukeutunut kolmissakymmenissä oleva nainen oli noussut lavalle, tummat hiukset siistille nutturakampaukselle kerättynä.
Amber Brook, Cancer Warrior Foundationin perustaja.
"Ilo nähdä, kuinka moni on saapunut tänään paikalle", Amber aloitti, ja amerikkalaisuudesta huolimatta hänen hymynsä vaikutti vilpittömältä.
Seurasi tervetuliaispuhe, jonka jälkeen tarjoiltaisiin ruoka ja kuunneltaisiin puheita, selviytyjien tarinoita ja lahjoittajien ajatuksia.
Sitä seuraisi huutokauppa, jonka varat lahjoitettaisiin lyhentämättöminä suoraan järjestön toimintaan.
Tiarnan katsahti Tempestiä ja hymyili. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että nainen oli mukana.

Niin kovasti kuin hän yrittikin keskittyä puheisiin, Tempestin ajatukset harhailivat. Selviytyjen tarinat hän sulki tietoisesti mielestään, sillä muistot vuosia kestäneestä väsymyksestä, korventavasta tuskasta, joka painoi hänet voimattomana ja pahoinvoivana sänkyyn, jatkuvasta kuoleman läsnäolosta, sairaaloiden steriilistä, pistävästä hajusta, loputtomasta koneiden piipityksestä tekivät hänen olonsa levottomaksi.
Se oli jotain, mitä hän mielellään jätti taakseen.
Hän vastasi kuitenkin Tiarnanin katseisiin ja hymyihin niin lämpimästi kuin osasi ja siemaili poissaolevasti shampanjaansa. Tarjoiltu ruoka oli aivan yhtä loisteliasta kuin loputkin tilaisuudesta, mutta hänen oli vaikeaa keskittyä syömiseen.
Unenomainen maisema tanssi hänen silmissään. Tarina kutsui häntä mukaansa, kuiski viehättävin, kutkuttavin sanoin häntä luokseen. Olisipa hänen tietokoneensa ollut täällä! Hän olisi voinut vetäytyä naistenhuoneeseen kirjoittamaan, niin kuin oli tehnyt muutamissa juhlissa.
Nyt se oli kaukana hotellilla.
Ilta siirtyi huutokauppaan, ja Tempest pinnisteli tarmokkaasti voidakseen löytää jotain, mikä toi hänen mieleensä Tiarnanin.

Mitä pidemmälle ilta venyi, sen onnellisemmaksi - ja samalla syyllisemmäksi - Tiarnan olonsa tunsi.
Tempest ei ollut vielä paennut hänen luotaan. Ei paennut kirjoittamaan, niin että Tiarnan joutui keksimään epätoivoisia suunnitelmia herättääkseen naisen huomion ilman, että joutui rikkomaan etikettiä ja harppomaan sisään naistenhuoneeseen.
Kammottava mies. Emmie rakasti kirjoittamista.
Silti lämmin kiintymys täytti hänet joka kerta, kun hän katsoi kultasilmäistä unelmoijaansa. Hän oli melko varma, että Emmie oli täällä vain hänen mielikseen.
Rakas.
Alun perin Tiarnan oli ajatellut noudattaa Tempestin toivetta olla huutamatta tälle mitään, mutta siinä vaiheessa, kun risteily katselemaan valaita ja delfiinejä esiteltiin, hän ei yksinkertaisesti voinut olla osallistumatta.
Ja kohottamatta summaa niin kauan, että matka oli heidän.

Tiarnan oli mahdoton.
Tempest katseli miestä hymyillen, kun tämä lunasti heille mahdollisuuden tutustua Californian edustan valaisiin ja delfiineihin, ja nojautui sitten painamaan suudelman miehen poskelle. Hän sipaisi sitä sormillaan ja loi myrskynharmaisiin silmiin lämpimän katseen.
Se kohosi lavalle, kun yksi sana herätti hänen huomionsa, ja Tempest kohotti numeroaan vaivihkaa.
Kuka ei rakastaisi yksityistunteja säkkipillien soiton opetteluun, autenttiselta soittimen mestarilta, joka oli opiskellut The National Piping Centerissä Glasgowssa?
”Ole hyvä”, hän kuiskasi Tiarnanille voitettuaan omituisia katseita keränneen kohteen miehelle.

Ei voinut olla totta.
Tiarnanin oli painettava nyrkki hetkeksi suutaan vasten, ettei olisi purskahtanut nauruun. Toisin kuin Dwayne, joka ei edes peitellyt hilpeyttään.
"Täydellinen valinta", mies huomautti Tempestille pyyhkien naurunkyyneleitä silmistään.
Tiarnan kumartui painamaan suukon Tempestin poskelle.
"Kai ymmärrät, että tulet vielä katumaan tätä?" hän kuiskasi naisen korvaan.
"Voin aloittaa aamuni Lontoossa soittamalla parvekkeeltamme Scotland the Bravea."

Tempest hymyili vienosti takaisin, huvittunut pilke kullanvärisissä silmissään.
”Se on vain hyvä”, hän vakuutti hiljaa ja sipaisi hopeista juovaa Tiarnanin hiuksissa, ”olenkin ajatellut, että meidän pitäisi tutustua naapureihimme paremmin.”
Hän hipaisi jälleen pukunsa kaulapantaa, jonka voisi vannoa kutistuvan.
”Ole ylpeä skotlantilaisuudestasi”, hän kannusti huvittuneena ja taputti miehen olkaa. Huutokauppa jatkui vielä lavalla. Tarjoilijat kiertelivät pöytien lomassa täyttämässä shampanja- ja viinilaseja.

"Olen varma, että he ratkeaisivat riemussa."
Kuka ei, kun saisi kuunnella amatöörin soittamaa säkkipillimusiikkia aikaisin aamusta?
Tiarnanin ilme pehmeni ja hän painoi toisen suudelman Tempestin poskelle.
"Minähän syleilen skotlantilaisuuttani."
Pitäisi lähteä käymään taas linnalla, kunhan aikataulut antaisivat myöten. Ja saarella.
Huutokaupalla saatiin kerättyä melkoinen summa järjestön hyväksi, ja kun Amber nousi takaisin lavalle, tämä oli amerikkalaiseen tapaan kyynelissä kiitellessään osallistujia.
Puheensorinan täyttäessä salin taas hetkeksi Marlene nousi seisomaan.
"Pitää käydä korjaamassa meikkiä", hän totesi pahoitellen, ja katsahti Tempestiin.
"Tuletko mukaan?"
Se tuntui olevan tapa näissä tilaisuuksissa, tai niin Tiarnan oli ainakin päätellyt. Jossain vaiheessa naisen katosivat yhdessä naistenhuoneeseen, kenties haukkumaan typeriä miehiään.

Tempest katsahti Marlenea hämillään. Ehkä yhdessä naistenhuoneeseen meneminen oli naisten rituaali, johon tytöt vihittiin lapsuudessaan. Hän oli vain viettänyt omansa sairaalassa tai steriilissä huoneessa kirjojen keskellä, joten kriittiset sosiaalisen etiketin oppitunnit olivat jääneet välistä.
”Toki”, hän vastasi epäröiden, sillä kieltäytyminen olisi varmasti tylyä. Tempest siirsi tuoliaan taakse ja nousi varovasti ylös, keräten laahuksen pöydän alta mukaansa, ennen kuin seurasi eteläisellä nuotilla puhuvaa näyttelijää, luoden viimeisen katseen Tiarnaniin olkansa yli.
Ei naisen meikissä näyttänyt olevaan mikään pielessä, mutta ehkä se oli elegantti ilmaisu vessassa käymiselle. Miten kukaan kävi vessassa tällaisissa puvuissa, hänellä ei ollut aavistustakaan.

Ei sellaisessa puvussa käytykään, ellei ollut aivan pakko. Marlenen puvun helma levisi muhkeana hänen hoikalta vyötäröltään, useiden tyllikerrosten kannattelemana.
Woman's Clubin tilat olivat todella sellaiset, että niistä saattoi käyttää nimitystä "naistenhuone" ilman, että se tuntui hassuilta. Siistien wc-tilojen lisäksi löytyi tilava pukeutumistila, jonka reunoilla oli hempeänvärisiä istuimia jalkojen lepuuttamista varten, sekä pitkä taso, jonka peilin ääressä saattoi ehostaa itseään ilman, että ystävättären kyynärpäät heiluisivat tiellä.
Marlene laski pienen, sievän käsilaukkunsa tasolle ja alkoi tosiaan korjailla virheetöntä meikkiään.
"Voi luoja, jalkani tappavat minut joka askeleella", hän huokaisi, ja loi Tempestiin katseen peilin kautta harmaansinisillä silmillään.
"Sinun pukusi on aivan jumalainen. Viittaako merenneitoleikkaus toiseen sarjaasi?"

Tempest seisahtui epätietoisena takaviistoon meikkiään ehostavasta naisesta ja kiersi käsivarret kevyesti ympärilleen. Olisiko hänen pitänyt ehostaa omaa meikkiään?
Mutta mitä merkitystä sillä oli? Omasta mielestään näytti aivan tarpeeksi siistiltä.
”Oh, kiitos”, hän vastasi hämillään ja katsahti alas, stylistin valitsemaa, ylellisen loisteliasta pukuaan.
”Niin kai.” Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi sitä, että käytti lähes yksinomaan merenneitomallisia pukuja.
”Sinunkin pukusi on todella kaunis. Tiedätkö, kauanko tämä tilaisuus kestää?”

Marlene väläytti Tempestille hymyn peilin kautta.
"Kiitos, muru. Tämä on aivan uskomattoman ihana teema, vaikka oma stylistini olikin helisemässä. Kultaisissa puvuissa taisi käydä melkoinen kato."
Hän korjaili hentoa, kullankimalteista luomiväriään.
"Olen aivan uskomattoman onnellinen Tiarnanin puolesta."

Hetkeksi Tempest meni vielä enemmän hämilleen. Miksi Marlene oli onnellinen Tiarnanin puolesta? Jonkin hienon roolin tähden? Vai illan tilaisuuden menestyksen takia? Vai koska miehellä oli maailman tehokkain ja paras assistentti?
”Niinkö?” hän kysyi ja sipaisi kurittoman, vaalean hiussuortuvan korvansa taakse.

"Tietenkin", Marlene vakuutti.
"Tiarnan on hyvin rakas ystävä. Ja minua on aina säälittänyt niin kamalasti, kun hän on tullut tilaisuuksiin yksin. Voi muruparkaa..."
Hän pudisteli päätään samalla kun sujautti luomivärin takaisin käsilaukkuunsa ja alkoi asetella moitteettoman kampauksensa moitteettomia suortuvia vielä moitteettomampaan kuntoon.
"Ihanaa, että suostuit viimein lähtemään hänen mukaansa!"

Tempest kosketti vaivaantuneena niskaansa. Oliko Tiarnan todella kaivannut häntä mukaansa useamminkin? Vai oliko se vain rakkaan ystävän tulkintaa?
Hän soi naiselle hämillisen hymyn ja kosketti kaulapantaansa, joka tuntui pysäyttävän hänen hengityksensä.
Jos Tiarnan kaipasi häneltä enemmän, miksei mies sanonut niin?
”Tämä ilta on ollut hyvin onnistunut. Olen onnellinen järjestön puolesta.”

Marlene sai kampauksensakin kuosiin ja kääntyi katsomaan Tempestiä voimakkaasti rajatuilla silmillään.
"Niin on. Todella kaunis ajatus todella tärkeän asian puolesta", nainen vakuutti, ja vaikutti vilpittömältä sanoissaan.
"Minä olen aina kuvitellut, ettei kirjailijan työ ole niinkään kiinni paikasta, jossa kirjoittaa", hän jatkoi ja suoristi hieman pukunsa kaula-aukkoa.
"Että sinun olisi helpompi matkustaa Tiarnanin mukana. Minä kuolen aina ikävään, kun olemme erossa Dwaynen kanssa, yritän järjestää työni niin, että voin viettää mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan."

Hänen oli vaikeaa hengittää, ja Tempest nykäisi pantaa kaulansa ympärillä. Koko puku tuntui kahleelta.
Marlene oli oikeassa. Hänenkin olisi pitänyt viettää enemmän aikaa Tiarnanin kanssa, päästä yli naurettavista peloistaan ja vain lähteä miehen mukaan.
Mutta halusiko Tiarnan häntä edes mukaan?
”Olet oikeassa”, hän vastasi kohteliaasti hymyillen, ”kirjailija voi tehdä työtä missä tahansa. Asutteko te Dwaynen kanssa Los Angelesissa?”

Marlene hymyili Tempestille.
"Oh, olen iloinen, etten ole ymmärtänyt täysin väärin. Olen vain ihmetellyt, mikset matkusta Tiarnanin kanssa enemmän, kun hän ihan selvästi on hirveän yksinäinen. Mutta eivät kai kaikki ole samalla tavalla parisuhdeihmisiä."
Hymy pysyi naisen kasvoilla, ja hän tuntui olevan vilpittömästi utelias, ei pahantahtoinen.
"Asumme. Dwaynen on niin paljon helpompi työskennellä täältä käsin. Voi taivas, lennot Lontoon ja LA:n välillä olivat aivan hirvittävän uuvuttavia hänelle, olen niin onnellinen, että hän siirsi elämänsä tänne! Tiarnaninkin täytyy olla hirvittävän uupunut, kun hän reissaa jatkuvasti valtameren yli."

Tempest räpäytti hitaasti kuin rekan ajovaloihin jäänyt peura, paikalleen lamautuneena.
Hirveän yksinäinen.
Kaikki eivät kai ole samalla tavalla parisuhdeihmisiä. Tiarnan todella olisi ansainnut niin paljon enemmän kuin hän pystyi antamaan. Asuiko mies Lontoossa hänen takiaan? Olisiko Tiarnanin ollut helpompi asua täällä, aurinkoisessa Los Angelesissa?
Tempest tunsi olonsa vuoroin kylmäksi ja kuumaksi. Naistenhuone tuntui keinahtavan hänen silmissään, kun hän soi levottoman, hämillisen hymyn Marlenelle.
”Niin. Olet varmasti oikeassa”, hän sanoi suu kuivana.
”Te olette siis molemmat näyttelijöitä?”

Marlene hymyili Tempestille hurmaavasti.
"Olemme. Jotkut sanovat, että se ei tee hyvää suhteelle, mutta ainakin me ymmärrämme toistelle kiireet. Ja minulla on hyvä kiinnitys sarjaan, tasaiset kuvausaikataulut. En joudu hylkäämään miestäni yksin pitkiksi ajoiksi. Kuolisin, jos hän olisi onneton minun vuokseni. Mutta jokainen tietenkin tavallaan, olen varma, että te olette keskustelleet Tiarnanin kanssa asiat läpi ja toimitte, niin kuin parhaaksi näette."
Hän loi tuskastuneen katseen wc-tiloihin.
"Oi luoja, minun on kyllä varmaan ihan pakko mennä, tämä tilaisuus kestää vielä useamman tunnin ja minä halkean jo nyt... Ei pitäisi juoda niin paljon shampanjaa, ei tällaisessa puvussa..."

Kuolisin, jos hän olisi onneton minun vuokseni.
Ihan niin kuin Marlene olisi sanonut, että Tiarnan oli onneton hänen takiaan. Eikä hän voisi syyttää naista siitä – uskoihan hän niin itsekin. Mutta jos läheinen ystäväkin näki sen, se ei voinut olla vain hänen päässään.
Tempest räpäytti levottomana, kalpeaksi valahtaen ja nykäisi kaulapantaansa. Hän hymyili naiselle sinnikkäästi ja pudisti kevyesti päätään kuin sanoakseen, että ymmärsi.
”Kuule”, hän vetosi, kun otti hetkeksi tukea seinästä, ”olisitko ystävällinen ja välittäisit pahoitteluni Tiarnanille ja Dwaynelle? Minun pitää valitettavasti poistua aikaisin…”
Tempest pyörähti ympäri, vainottu katse silmissään ja harppoi ulos naistenhuoneesta, niin pitkin askelin kuin kapea puku antoi myöten ja tähysi hetken vauhkona ympärilleen aulassa, haluamatta astua lehdistön silmällä pitämästä pääovesta. Sen sijaan hän löysi hätäuloskäynnin, joka antoi viereiselle kujalle, mutta ei löytänyt helpotusta viileäksi käyneestä yöilmasta.
Hän harppoi eteenpäin näkemättä öistä suurkaupunkia ympärillään tai katseita, joita sai muilta jalan liikkuvilta, loisteliaassa iltapuvussaan. Kaistale tyhjää taivasta ja meren vaimea kuohu vetivät häntä oikeaan suuntaan, eikä Tempest pysähtynyt, ennen kuin saattoi puristaa sormensa Santa Monica Statuen takana kulkevaa aitaa vasten ja tuijottaa öistä, mustaa merta.
Sekään ei poistanut hyytävää, kuristavaa tunnetta hänen sisällään.
Aina on olemassa vaihtoehto.
Tempest katsahti alas, kaukana rusehtavasta kivestä rakentuneen jyrkänteen alla kulkevaa, vilkasta maantietä.

Marlene jäi hämmentyneenä katselemaan Tempestin perään.
Oliko hän sanonut jotakin?
Huoli kaihersi rintaa. Hän ei ollut tosiaankaan tarkoittanut.
Nainen ei ollut liioitellut valittaessaan puvun hankaluudesta, ja vei hyvän tovin, ennen kuin hän laskeutui takaisin alakertaan, jossa bändi oli jatkanut soittamistaan.
"Minne sinä Tempestin hylkäsit?" Dwayne kysyi vetäessään häntä kainaloonsa.
Tiarnanin sydän oli alkanut jo hakata levotonta rytmiä.
"Tiarnan, olen kammottavan pahoillani, Tempest sanoi, että hänen oli poistuttava ajoin, ehkä hän alkoi voida huonosti..?" Marlene välitti viestin.
Tiarnan tempaisi itsensä pystyyn.
"Olen pahoillani, minunkin on poistuttava."
Enempää selittämättä hän lähti harppomaan ulos salista. Voi helvetin, helvetin, helvetti...

Ajantaju muuttui yhtä absraktiksi käsitteeksi kuin aika itse. Hän oli pyöritellyt sanaa ja ajatusta kuukausia kirjoittaessaan Children of Timea.
Tempest tuijotti mustaa merta ja havahtui satunnaisesti, kun joku pysähtyi kysymään oliko hän kunnossa tai halusiko hän vähän juhlia. Yöksi alas valahtanut lämpötila sai takkinsa autoon hylänneen naisen hytisemään, kun Atlantilta ulvova tuuli puri käsivarsia ja paljasta selkää. Mutta hän ei halunnut liikkua. Hyytävä ahdistus oli muuttunut lyijyksi hänen suonissaan ja pusersi häntä maata kohti lohduttomana ja armottomana.
Kun kylmä sai hänet vihdoin tärisemään tarpeeksi ravistautuakseen hereille, hän katsahti äänettömälle unohtuneen puhelimen kelloa ja puraisi huultaan. Yö oli hujahtanut reilusti aamuyön puolelle.
Hän torjui kohteliaasti rohkean pyynnön pitää kivaa, viittasi itselleen taksin ja joutui hetken muistelemaan hotellin osoitetta.
Olikohan Tiarnan huolissaan? Kylmä paino rutisti hänen sisimpäänsä, kun hän vihdoin päästi itsensä sisään heidän hotellihuoneeseensa.

Olikohan?
Ei suinkaan, kuka olisi huolissaan, kun toinen katosi yhtäkkiä yön selkään? Vastaamatta puhelimeen? Vieraaseen kaupunkiin?
Kun oli rynnännyt läheiselle rannalle ja sitten hotellille, ja soittanut yhä uudelleen ja uudelleen.
Soittanut lopulta poliisille. Joka oli ilmoittanut, ettei voisi tehdä mitään, koska kyseessä oli aikuinen ihminen, jota ei ollut todettu epävakaaksi.
Odottakaa kaksikymmentäneljä tuntia. Kaksikymmentäneljä helvetin tuntia.
Tiarnan ei ollut huolissaan. Hän oli suorastaan hermoraunio.
Kun hotellihuoneen ovi avautui, Tiarnanin valtasi ensin niin uskomaton helpotuksen tunne, että se oli lyödä jalat alta.
Sitä seurasi puhdas raivo.
"Emmie, jumalauta!"

Tempest hätkähti tervehdystä, räpäyttäen suuria, poissaolevia silmiään, kun sulki oven perässään ja astui peremmälle. Jalat tuntuivat tunnottomilta Alexander McQueenin korkeissa stilettokoroissa.
Tiarnan oli huolissaan. Ja vihainen.
Ehkei miestä voinut syyttää.
”Hei”, hän tervehti vaisusti ja kohtasi myrskynharmaiden silmien katseen.

Vihasta huolimatta Tiarnanin vauhko katse tutki Tempestiä.
Tämä näytti olevan kunnossa. Puku oli ehkä, kasvot koskemattomat.
Jalat olivat todella lähteä alta, ja Tiarnan vajosi nojatuoliin istumaan, haudaten kasvot hetkeksi käsiinsä.
Helvetti, hän oli ollut peloissaan.
"Missä sinä olet ollut? Oletko kunnossa?"

Kun Tiarnan vajosi istumaan, Tempestkin antoi itsensä istahtaa sängyn laidalle ja etsiä kultaisista lehdistä rakennettuja kenkiä loisteliaan helman kätköistä.
”Olen kunnossa. Minun piti vain…Ajatella”, hän sanoi hieraisten kalpeita, pisamaisia kasvojaan, huulet vienosti sinertäen. Sormet tuntuivat kankeilta eivätkä meinanneet saada otetta kenkien siroista soljista.
”Olen pahoillani.”

Jumalauta.
Tiarnan veti syvään henkeä ja suoristautui. Hän katseli Tempestiä hetken ennen kuin nousi seisomaan ja asteli tämän luo.
Sanaakaan sanomatta hän kumartui avaamaan kenkien soljet ja riisui kultaiset luomukset kärsineistä jaloista.
Joita hän olisi tavallisesti hieronut.
Nyt Tiarnan vain suoristautui.
"Olet kylmissäsi. Mene kylpyyn."

Tempest katsoi miestä hiljaisena ja nosti katseensa Tiarnanin kasvoihin miehen suoristautuessa. Hänen ei tehnyt mieli kylpyyn. Jalat olivat tunnottomat ja kohmeiset, mutta niillä ei ollut merkitystä. Hän antoi niiden valahtaa riippumaan sängyn laidalta.
”Oletko sinä hirveän yksinäinen?” hän kysyi ääni kylmästä käheänä.

Tiarnan räpäytti silmiään.
"Mitä? Helvetti, sinä olet jäässä, tämä ei todellakaan ole aika."
Hän katsoi ympärilleen tuskastuneena ja nykäisi päiväpeitteen syrjään ja kiskoi pehmeän untuvatäkin omalta puoleltaan.
"Tajuatko ollenkaan, kuinka helvetin huolissani minä olin?" hän kysyi, ääni pelottavan värittömänä samalla kun kietoi täkkiä Tempestin ympärille.

Tempest tuijotti miestä. Väritön äänensävy kylmäsi häntä. Ei häntä kiinnostanut, oliko kylmä.
”Olen pahoillani”, hän toisti tyhjästi, tutkien myrskynharmaita silmiä.
”Oletko sinä hirveän yksinäinen?”

Tiarnan todella yritti pitää itsensä rauhallisena.
"Minä ymmärrän, jos haluat lähteä kotiin kesken tilaisuuden", hän aloitti, liioitellut hitaasti ja ohittaen Tempestin kysymyksen.
"Ymmärrä, jos et edes halua lähteä sinne alunperinkään. Mutta mikä helvetin ajatus on rynnätä pois varoittamatta, harhailla ties missä ja jättää vastaamatta puhelimeen?"

”En suunnitellut sitä”, Tempest vastasi, käpertyen täkin sisään puolustautuen.
”Minun piti ajatella, ja puhelin unohtui äänettömälle.” Ei hän sitä tahallaan tehnyt, huolestuttanut Tiarnania.
”Marlene sanoi paljon ajatusta herättäviä asioita. Haluaisin tietää, ovatko ne totta.”

"Suunnitellut?"
Tiarnanin oli tempaistava itsensä liikkeelle ja harpottava vihainen ympyrä sängyn edustalla, kun tunteet eivät tahtoneet enää mahtua pysähtyneeseen kehoon.
"Mitä helvettiä minun pitäisi tehdä sinun kanssasi?" hän ärähti ja raastoi sormet läpi tummista hiuksistaan.
"Eikö mielessäsi häivähtänyt edes pienen hetken ajan, että olisin huolissani? Soitin poliisille kun pelkäsin, että olet joko syöksynyt mereen, tai joku on päätynyt raiskaamaan sinut! Emmie!"

Tempest puraisi huultaan, kun karut kohtalot riipaisivat häntä.
”Sanoin, että olen pahoillani”, hän vastasi välittämättä palata muistoon hetkestä, jona näkymätön voima tuntui kiskovan häntä kiipeämään yli aidan ja jyrkänteen reunalle.
”Mitä sinä haluat minun sanovan?”

"Se ei nyt riitä!"
Tiarnan kohotti ääntään enemmän kuin oli tarkoittanut, ja harppoi toisen ympyrän.
Hän oli todella pelännyt, että meri oli vienyt Tempestin mukanaan. Ettei tätä koskaan löydettäisi.
Hän oli pelännyt...
"Voit kadota niin monta kertaa kuin tahdot, ja pyytää sitten jälkikäteen anteeksi? Voi helvetti, mitä minun pitäisi tehdä sinun kanssasi?"

Tiarnan oli vihainen. Tempest kiersi täkkiä paremmin ympärilleen, vaikka loistelias puku sen alla tuntui tukahduttavalta kahleelta.
Hänen sydämensä hakkasi pahoinvoivalla voimalla kylkiluita vasten.
”Ehkä sinun pitäisi jättää minut”, hän ehdotti pakottaen ahdistuksen, pelon ja suuttumuksen alas.

Tiarnan pysähtyi ja käänsi katseensa Tempestiin.
"Mitä?"
Sydän alkoi hakata kipeästi, kun sanomattomat sanat pyrkivät ulos. Vaikka rintakehän läpi, jos eivät muuten.
"Sitäkö sinä yrität? Sanoa, ettet enää tahdo olla kanssani? Sano se sitten suoraan, älä leiki tällä tavalla kanssani!"

Tempest tuijotti miestä levottomana.
”Minä en ole se, joka leikkii”, hän vastasi.
”Miksi sinä et vastaa minun kysymyksiini? Jos sinä olet niin hirveän yksinäinen ja onneton, niin kuin Marlene sanoo ja niin kuin minä pelkään, miksi sinä olet minun kanssani?”

Tiarnan tunsi, kuinka voimat imettiin hänen kehostaan.
"Em, minä en jaksa tätä taas", hän ärähti ja tunsi, kuinka päänsärky hyväili ohimoa kipein sormin.
"Kuinka jumalattoman monta kertaa minun täytyy vakuuttaa sinulle, että rakastan sinua? Mitä minä olen tehnyt väärin, kun palaamme joka helvetin kerta tähän samaan keskusteluun?"

Tempest työnsi täkin pois päältään ja nousi ylös, kun tunsi olonsa sietämättömän levottomaksi.
”Ehkä jos vastaisit minulle kerrankin – meidän ei tarvitsisi käydä tätä keskustelua”, hän vastasi.
”Tiedätkö, miltä se tuntui? Että joku, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, tuntuu tuntevan sinun sielunelämäsi niin paljon paremmin kuin minä? Oletko sinä yksinäinen ja onneton?”

"Olen vakuuttanut sinulle helvetin monta kertaa, että rakastan sinua ja haluan olla kanssasi. Minäkin väsyn jossakin kohtaa, Em."
Huoli oli tehnyt Tiarnanista vihaisen, nostanut pintaan kaikki ne tukahdutetut tunteet, jotka hän oli yrittänyt sysätä syrjään, koska ei halunnut satuttaa Tempestiä.
Mutta hän oli niin väsynyt.
"Minä en tiedä, mitä Marlene on sinulle puhunut, mutta minä en ole yksinäinen enkä onneton. Toivoisin vain, että voisit hitto vie joskus ajatella, miltä minusta tuntuu!"

Se kirpaisi niin, että polvet tuntuivat huterilta. Tempest halasi itseään pitääkseen itsensä kasassa. Hän veti syvään henkeä ja hautasi lohduttoman tuskan vihan alle.
”Miksi et sitten kerro, miltä sinusta tuntuu!” hän karjahti Tiarnanille kullanväriset silmät välkähtäen.

"Johan minä olen sitä tässä jankuttanut!" Tiarnan huusi takaisin.
Onneksi sviiteissä oli paksut seinät, muutoin hotellin henkilökunta olisi saatettu hälyttää pian paikalle.
"Olen huolissani sinusta! Vihaan sitä, että katoat ja jätät minut pelkäämään, että jotain on sattunut. Jos tarvitset omaa tilaa, niin jumalauta sano siitä, mutta älä vain katoa ja jätä minua pelkäämään!"

Tempest tuijotti miestä ja otti muutaman askeleen sivusuuntaan, sitten toiseen. Sviitti tuntui liian pieneltä tähän.
”Minä pyysin jo anteeksi. Olin tolaltani”, hän vastasi tuskastuneena.
”Haluatko sinä asua Los Angelesissa? Oletko uupunut maiden välillä matkustamiseen? Miksi käyt tilaisuuksissa yksin?”

"Pyysit anteeksi, kunnes taas katoajat, ja mitä sitten? Pyydät anteeksi uudelleen, sen jälkeen, kun olen huolehtinut itseni sairaaksi ja pelännyt, että jotain kamalaa on tapahtunut?"
Tiarnan harppoi toiseen suuntaan, yrittäen saada välimatkaa heidän välilleen.
"En! Etkö ole kuunnellut, kun olen kertonut sinulle, kuinka en koskaan haluaisi asua täällä? Vai etkö vain halua kuunnella?"

"Pyysit anteeksi, kunnes taas katoajat, ja mitä sitten? Pyydät anteeksi uudelleen, sen jälkeen, kun olen huolehtinut itseni sairaaksi ja pelännyt, että jotain kamalaa on tapahtunut?"
Tiarnan harppoi toiseen suuntaan, yrittäen saada välimatkaa heidän välilleen.
"En! Etkö ole kuunnellut, kun olen kertonut sinulle, kuinka en koskaan haluaisi asua täällä? Vai etkö vain halua kuunnella? Ja enkö saisi käydä?"

Tempest pudisti päätään ja perääntyi vastakkaista seinää vasten, nykien loisteliasta kaulapantaansa.
”Yritän vain ymmärtää sinua”, hän vastasi.
”Marlene sai minut tolaltani – ja jos hänen sanoillaan ei ole mitään pohjaa tai perustaa todellisuudessa, hän on vielä parempi tarinoimaan kuin minä. Hän antoi ymmärtää, että olet hirvittävän yksinäinen mies, joka on kärsivällisesti vartonut, että suvaitsisin vihdoin tulla seuraksi. Fantastisen hienoa, jos niin ei ole. Koska tietenkin sinä kertoisit kuin aikuinen ihminen, jos toivoisit minulta jotain.”

"Ja sen sijaan, että olisit tullut luokseni ja pyytänyt, että lähtisimme hotellille, jotta voisimme puhua asiasta, päätit paeta yöhön vieraassa kaupungissa? Joku päivä sinulle vielä sattuu jotakin, ja mitä minä sitten teen? Luuletko, että haluan päästä kertomaan veljellesi ja sisarellesi, että sinut on löydetty kuolleena ties mistä kadulta?"
Myrskysilmiin oli ilmestynyt taas vainottu katse.
"Totta helvetissä minusta olisi mukavaa, jos voisit silloin tällöin olla seuranani! Mutta kun ajatus tuntuu olevan sinulle niin vastenmielinen, että pakenet mieluummin johonkin nurkkaan kirjoittamaan kesken tilaisuuden! Ja minä ymmärrän se, koska niin jumalauta puolisot tekevät!"

Tempest puri hampaansa tiukasti yhteen, kun kyyneleet pyrkivät silmiin. Miksi Tiarnan luuli, että hän oli paennut yöhön? Koska ajatus siitä, että hän teki miehen onnettomaksi tuntui niin todelliselta ja kipeältä, ettei hän kestänyt sitä.
Mutta Tiarnan oli väsynyt kertomaan hänelle rakkaudestaan, mikä oli kai jokin oletettu vastaus aiheesta keskusteluun.
”Sitten sinä saat suuren yleisön sympatiat ja paljon julkisuutta ja uusia kosijoita”, hän napsahti takaisin, pyyhkäisten kiukkuisesti silmäkulmaansa.
”Ja sen sijaan, että kertoisit minulle, että haluat minut seuraksesi ja sinua häiritsee, jos kirjoitan, päätät padota sitä sisällesi niin, ettet voi sanoa asiaa huutamatta ja kiroilematta? Kuulostaa todella hyvältä strategialta! Luulin, että puolisot puhuvat toisilleen.”

Maininta uusista kosijoista sai Tiarnanin hätkähtämään, melkein kuin Tempest olisi lyönyt häntä.
"En voi uskoa tätä!" hän ärähti ja harppoi sohvaryhmän luo. Hän oli riisunut jossain vaiheessa tumman puvuntakkinsa ja hylännyt sen epäsiististi sohvan käsinojalle.
Nyt hän alkoi kiskoa sitä takaisin valkoisen kauluspaitansa päälle.
"Olen vain yrittänyt ymmärtää sinua! Antaa sinulle tilaa, antaa sinun toteuttaa luovuuttasi sen sijaan, että olisin väkisin yrittänyt pakottaa sinut mukaan tilaisuuksiin, joista et nauti!"

Se, että Tiarnan teki lähtöä, tuntui sietämättömän kipeältä, ja Tempestin piti kamppailla vastaan halua liimautua ulko-oven eteen. Mutta hän katoili paljon useammin ja aiheutti miehelle sietämätöntä huolta. Mitä oikeutta hänellä olisi estää miestä lähtemästä?
”Kiitos”, hän vastasi nykien kaulapantaansa.
”Minä haluaisin tietää, mitä sinä toivot ja tunnet – koska on aika kamalan kurjaa kuulla niistä jälkikäteen.”

"Ja minä haluaisin, etten joutuisi pelkäämään sinun tappaneen itsesi."
Tai joutuneen raiskatuksi. Tai liukastuneen mereen.
Kaiken muun Tiarnan saattoi vielä kestää. Sen, että Tempest unohtui tarinoidensa maailmaan. Sen, että tämä perui jo sovittuja menoja.
Kaiken muun paitsi sen hirvittävän pelon.
Saatuaan takin takaisin päälleen Tiarnan suuntasi ovelle.

Tempest tuijotti miestä, etääntyvää selkää.
”Miksi sinä hoet sitä?” hän kysyi turhautuneena.
”Että minä teen jotain itselleni? Tapan itseni? En ole koskaan tehnyt mitään itselleni tai uhannut tehdä.” Sydän takoi kipeästi.
”Onko se joku agenttisi keksimä koukku saada sinulle sympatiaa?”

Tiarnan jähmettyi kuin seinään.
Tempestin sanat olivat iskeneet kipeinä. Niin kuin hän ei olisi todella pelännyt ja välittänyt. Niin kuin kaikki olisi ollut hänelle vain yhtä suurta julkisuustemppua.
"Sinä selvästi pidät minua hirviönä, jota ei kiinnosta muu kuin julkisuus."
Hän ei enää edes huutanut.

Tempest pudisti päätään ja pyyhkäisi uudelleen kiukkuisesti silmäkulmaansa.
”Enkä pidä. Yritän vain ymmärtää sinua”, hän vetosi.
”Mistä sinä olet keksinyt tämän pelon? Että minä tappaisin itseni?”

"Ja olet syyttänyt minua jo ainakin kahdesti siitä, että kaikki on vain julkisuudentavoittelua."
Kipu, viha ja turhautuminen saivat tukahduttavan tunteen kasvamaan Tiarnanin rintakehässä, sellaisen, jonka olisi halunnut huutaa tuuleen ja pauhaavaan mereen.
Mutta täällä meri oli vääränlainen.
"Sinun käytöksesi on ollut kovin epävakaista viime aikoina."

”Ja sinusta se, että olen välillä ahdistunut, on yhtä kuin että olen tappamassa itseni?” Tempest haastoi turhautuneena.
”Sinun käytöksesihän on täysin normaalia. Kuten murtaa kylpyhuoneen ovi, kun tarvitsen hetken.”

Tiarnanin hartiat kiristyivät.
Se kuulosti pilkalta, vaikka tuskin Tempest oli sitä tarkoittanut.
"Minun isäni käveli mereen."
He eivät olleet tainneet koskaan puhua siitä. Ei Tiarnan puhunut isästään kenellekään. Se oli ollut virallinen teoria, vaikka isää ei ollut koskaan löydettykään.
"Anteeksi, jos pelkään rakkaideni puolesta."

Tempest tuijotti miestä alahuultaan puraisten. Hänen pitäisi pyytää anteeksi. Aiheen täytyi olla vaikea Tiarnanille. Oliko miehen isä tappanut itsensä?
Se olisi kamalaa. Hän olisi halunnut halata Tiarnania.
Mutta hän ei voisi irrottaa piikikkäästä, vihaisesta kuorestaan nyt murtumatta itkuun, eikä hän halunnut itkeä miehen nähden. Ei nyt.
”Sinun ei tarvitse olla vainoharhainen minun puolestani.”

"Niin. Sitähän se vain on. Olen kammottava, vainoharhainen hirviö, joka ei voi antaa sinulle edes hetkeä omaa rauhaa, vaan murtaa kylpyhuoneen oven."
Tiarnan oli ollut peloissaan. Eikä pelko ollut vieläkään helpottanut.
Oli nykäistävä jalat liikkeelle väkisin, vaikka kipu jyskytti jo päättä.
"Ole hyvä. Nyt saat hetkesi."
Ääni kuulosti vieraalta ja käheältä, ja niine hyvineen Tiarnan harppoi ulos hotellihuoneesta ja paiskasi oven perässään hieman liian lujaa kiinni.

Tempest puri alahuultaan pitkän hetken, kunnes se alkoi tuntua kipeältä, ennen kuin antoi itsensä itkeä.
Tiarnan oli väärässä. Heidän suhteessaan oli kyllä hirviö, mutta se ei ollut kiltti, kultainen mies, joka yritti ymmärtää niin kauan, että vihdoin räjähti, kun ei kestänyt enempää.
Tuskastuneena nainen yritti vapauttaa itsensä tukahduttavasta iltapuvusta, joka ei halunnut tehdä yhteistyötä, ennen kuin niska ja selkä oli raavittu naarmuille kiinnitystä tavoitellessa.
Ne kirvelivät, kun Tempest hylkäsi loisteliaan puvun lattialle ja käpertyi kerälle sänkyyn, nutturalta karanneet hiukset villeinä.
Hän ansaitsi tämän. Tuntea tukahduttavaa ahdistusta, pohtia missä mies oli. Kuinka paha Tiarnanin olla. Sattuisiko miehelle jotain.
Ei, Tiarnan ei ollut hirviö.
Vaan sellaisen uhri.

Perjantai 19. tammikuuta 2018, myöhäinen ilta, Los Angeles

Tiarnan ei ollut enää palannut huoneeseen heidän riitansa jälkeen.
Aamulla - tai aamuhan se oli kai ollut jo silloin, mutta siinä vaiheessa, kun aamu oli alkanut hiljalleen valjeta - hän oli soittanut Helenille ja pyytänyt tätä järjestämään hänelle paikan, jossa siistiytyä ja vaihtaa vaatteet.
Sekä vaatteet, joihin vaihtaa. Tumma puku ei ollut toimivin ratkaisu Kalifornian lämpimään säähän.
Ja Helen oli järjestänyt.
Tiarnan oli työntänyt riidan parhaansa mukaan mielestään, ja kiire oli ollut siihen erinomainen apuväline.
Huoli sai hänet kiinni vasta, kun hän istui autossa matkalla takaisin hotellille. Siinä vaiheessa, kun hän avasi oven hotellihuoneeseen, se painoi jo raskaana rintakehää.

Tiarnan pysyi poissa, eikä Tempest voinut syyttää miestä siitä.
Ehkä hänen olisi pitänyt vaihtaa hotellihuonetta, kadota miehen jaloista, jotta tämä olisi päässyt takaisin huoneeseensa. Mutta Tempest ei halunnut hävitä toistamiseen.
Miehen sanat polttelivat kipeinä hänen mielessään, mutta kaikki se myrkky, mitä hän oli sanonut miehelle, tuntui moninkertaisesti pahemmalta. Eikä kuristava, pahoinvoiva tunne jättänyt häntä rauhaan pitkänä aamupäivänä, kun hän toivoi Tiarnanin palaavan, ei tapaamisessa Awakeningin tuottajien kanssa, ei iltapäivänä, kun hän kävi vaihtamassa vaatteita hotellilla ja sai todeta, ettei mies ollut palannut, eikä toivottoman pitkänä iltana, jona hän tapasi lukijoitaan ja allekirjoitti Children of Timea omistuskirjoituksin niin, että rannetta särki.
Eikä mies ollut palannut vielä silloinkaan, kun hän palasi hotellille. Tyhjä, pimeä huone oli saada hänet purskahtamaan itkuun ja sai hänet poimimaan jälleen puhelimen käteensä, mutta heittämään sen pois. Millä oikeudella hän soittelisi Tiarnanin perään, kun ei itse vastannut miehen puheluihin?
Tempest oli sytyttänyt toisen sänkyä reunustavista yövaloista, jotta pimeä, tyhjä huone ei olisi yhtä pimeä. Ikkunan eteen kädet ympärille kierrettynä unohtunut, Pradan vihreään, kultakirjailtuun luomukseen pukeutunut nainen hätkähti rajusti, kun ovi kävi. Hän kääntyi katsomaan Tiarnania levottomana, sydän kipeästi jyskyttäen, uskaltamatta liikahtaa.
Jos se saisi miehen marssimaan uudelleen ulos.

Tiarnan todella tunsi itsensä hirviöksi, pysyteltyään koko päivän poissa.
Hän ei sanonut mitään, kun sulki oven perässään ja nykäisi vaaleansinisen paidan kauluksia suoraan.
Hiljaisuus tuntui paksulta heidän välissään.
"Sinulla on huomenna aikainen aamu", mies lopulta huomautti.

Tempest nielaisi ja kiersi kädet tiukemmin ympärilleen. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Hän oli ajanut miehen pois – miehen, joka niin kärsivällisesti yritti jaksaa hänen kanssaan.
Joka olisi ansainnut vain hyviä asioita.
Sano se.
”Olen pahoillani”, hän sanoi, hakien haparoiden ääntään.
”Olen niin kovin pahoillani kaikesta mitä sanoin ja tein.”

Tiarnan seisahtui muutaman askeleen päähän ja pudisti päätään.
"Ei se mitään, Em."
Ääni kuulosti pitkän päivän jälkeen karhealta. Tai ehkä se oli huoli, joka teki siitä sellaisen?
Varovasti hän avasi käsivarsiaan.
"Minäkin olen pahoillani. En olisi saanut huutaa sillä tavalla."

Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Niitä oli turha yrittää pidätellä nyt. Hänen oli vaikeaa hengittää, kun ne tulvivat yli ja valuivat alas pisamaisia poskia. Tiarnan avasi kätensä halaukseen, mutta Tempest ei kokenut ansaitsevansa sitä, tuijotti vain miestä anteeksipyytävänä.
”Minä rakastan sinua niin paljon, etten tiedä, mitä tehdä sen kanssa”, hän nyyhkäisi, ”ja haluan sinulle vain hyviä asioita, koska sinä todella ansaitset vain hyviä asioita. Enkä kestä sitä, jos olisin syy, miksi olet onneton.” Hän nyyhkäisi uudelleen, veti terävästi henkeä ja jatkoi kiireellä.
”Enkä sano tätä, jotta joutuisit vakuuttelemaan minua asioita tai käymään keskustelua, jota olet väsynyt käymään läpi. En minä pyydä sinulta rakkaudentunnustuksia. En pyydä sinun rakkauttasi – ei minulla ole oikeutta pyytää sinulta mitään. Käyttäydyn aivan kammottavasti sinua kohtaan, ja olen niin kovin pahoillani.”

Tiarnan katseli Tempestia jo leppyneillä myrskysilmillään.
Oli hetken hiljaa.
"Tulisit tänne?" hän pyysi sitten, suostumatta laskemaan käsivarsiaan.

Tempest tuijotti Tiarnania onnettomana, lisää kyyneliä yli äyräiden tulvien. Miksi mies oli hänelle niin kiltti? Hän pudisti päätään ja pyyhkäisi poskeaan.
”En tiedä, miksi olen tällainen. En pysty ymmärtämään itsekään itseäni. En voi sietää sitä, miten käyttäydyn sinua kohtaan, millaisia hirveitä asioita sanon sinulle. En voi olettaa, että sinäkään voisit ymmärtää”, hän sanoi ja ravasi ikkunanedustaa.
”Ehkä olet oikeassa, ja minussa on jokin vialla. Mutta en tiedä, miten korjata sitä.”

Tiarnanin kädet laskeutuivat onnettomina alas, ja mies pyyhkäisi kämmeniään vastakkain tehdäkseen niillä edes jotakin.
Teki melkein kipeää. Hän olisi vain halunnut vetää Tempestin lähelleen ja lohduttaa.
"En minä mene rikki", mies vakuutti, seuraten levotonta liikettä.
"Mutta minäkin olen huolissani sinusta ja voinnistasi. En voi kieltää sitä."

Hänen oli vaikeaa hengittää. Tempest kiersi käsivarret tiukemmin ympärilleen ja vajosi sitten kyykkyyn pieneksi keräksi ikkunaa vasten, piilottaen kasvot syliinsä, vaaleat hiukset alas vihreän, kauniisti leikatun mekon selkää ryöpyten.
”Olen niin pahoillani, että lähdin kesken tilaisuuden. Menin tolaltani. En voinut hengittää tai ajatella – ja olen niin pahoillani isästäsikin”, hän nyyhkytti voimatta lopettaa.

Tiarnanin kulmat painuivat alas.
Hän asteli Tempestin vierelle ja katseli naista hetken, ennen kuin kääntyi ympäri ja valui istumaan, selkä vasten ikkunaa. Niin lähelle, että hänen käsivartensa melkein kosketti Tempestin kylkeä.
Lupauksena, että tämä saisi tulla aivan lähelle, jos halusi.
"Tiedän. Olen pahoillani, että hermostuin sinulle. Olin vain hirvittävän huolissani."

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Tempest vastasi onnettomana.
”Ajattelin, ettet ehkä tule takaisin ollenkaan.” Eikä kukaan syyttäisi miestä siitä. Miten hirviömäisesti hän oli käyttäytynyt, kun Tiarnan oli ollut oikeutetusti huolissaan? Hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi, kuunnella ja lohduttaa. Ei huutaa takaisin.
”Sinulla on oikeus hermostua ja huutaa.”

"Minäkin toimin väärin."
Tempest oli ollut oikeassa siinä, että hän oli padonnut tunteitaan sisälleen. Hän oli halunnut suojella naista pahalta mieleltä, mutta se johti aina lopulta siihen, että tunteet purkautuivat ulos yhtenä ryöppynä.
Miten Tempestin sisko aina sanoikaan? Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla, tai jotakin sellaista.
Hilpeää, Muriel.
"Em, tiedän, ettet halua puhua tästä asiasta, mutta ehkä voisit hyötyä siitä, että saisit keskustella ajatuksistasi ammattilaisen kanssa."

Tempest ei nostanut päätään, vaan halasi koukistettuja polviaan tiukemmin. Ehkä hän oli hullu ja tarvitsi ammattiapua. Siltä hänestäkin välillä tuntui.
”Hyvä on”, hän sanoi hiljaa ja hieraisi poskea mekkonsa helmaan. Stylisti olisi nylkenyt hänet elävältä ja huutanut jotain Pradasta.
”Kun palaamme Lontooseen, varaan ajan psykologille.”

Tiarnan tunsi painon, tai ainakin osan siitä, vierähtävän hartioiltaan.
"Kiitos. Se merkitsee minulle paljon. Ja helpottaa varmasti sinunkin oloasi."
Ehkä häntä tuskallisena kaihertanut pelko helpottaisi vähän, kun joku viisaampi voisi keskustella Tempestin kanssa tämän hyvin synkänoloisista ajatuksista.
"Tarvitsetko nenäliinaa?" hän kysyi pehmeästi.

Tempest ei pitänyt psykologeista. Hän oli tavannut ammattilaisia läpi nuoruutensa. Alentuvan huolestuneita tätejä ja setiä, jotka halusivat puhua hänen kanssaan kuolemasta ja sen vääjäämättömästä läheisyydestä ja siitä, oliko hän hyväksynyt kuolevansa.
Tietenkään keskustelu ei kai nyt noudattaisi samoja linjoja. Mutta tunnetta oli vaikeaa karistaa.
”Ehkä”, hän niiskaisi, häivähdys itseironista huvitusta itkusta tukkoisessa äänessään ja nosti päänsä, pyyhkien poskia kämmenselkiinsä.
”Olen todella onnellinen, että tulit takaisin.”

Tiarnanin kulmien väliin oli ilmestynyt huolestunut juonne.
Hän työnsi käden puvuntakkinsa taskuun ja kaivoi esiin siististi taitellun, puhtaan nenäliinan.
Hän pyyhkäisi Tempestin kyyneleisiä poskia ennen kuin ojensi nenäliinaa tälle.
"Em. Minä tulen aina takaisin."

Todellinen herrasmies. Tempest otti nenäliinan vastaan kiittäen ja tutki miehen kasvoja, ennen kuin siisti itsensä.
Hän todella rakasti Tiarnania niin, että koko sydäntä tuntui särkevän.
Tempest kosketti miehen poskea, piirsi sen poskipään, leuan linjan, kulmakarvan. Huolestuneen juonteen kulmien välissä. Sitten hän nojautui lähemmäs ja painoi suudelman miehen poskelle.

Tiarnan pysytteli kärsivällisesti paikoillaan, kun Tempest tutki hänen kasvojaan.
"Joko sinä nyt suostuisit halaukseen?" hän kysyi, katsoen naista melkein anovasti myrskynharmailla silmillään.
Jännitys heidän välillään tuntui lauenneen. Ainakin hetkeksi.

Tempest suli lämpimään hymyyn, joka siristi kullanväriset silmät ja nauroi sitten tukkoisella käheydellä, ennen kuin kiersi käsivartensa Tiarnanin niskalle, siirsi mekkonsa polvimittaista helmaa pois tieltä ja kiipesi miehen syliin.
Toivottavasti Tiarnan tiesi, miten paljon hän miestä rakasti – vaikka saattoi sanoa niin hirviömäisiä asioita yhä uudelleen.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja veti tämän lähelleen.
"Minä tulen aina takaisin", hän vakuutti ja painoi suukon vaaleiden hiusten peittämälle ohimolle.
Kyllä he saisivat asiansa selvitettyä.
"Tahdotko uimaan?"

Tempest halasi Tiarnania tiukasti, hengittäen itseensä miehen tuoksua, painuen miehen lämmintä rintaa vasten. Hän silitti tummia, hopean kirjomia hiuksia.
”Uimaan?” hän toisti yllättyneenä ja vetäytyi sen verran, että näki Tiarnanin kasvot, jääden istumaan hajareisin miehen syliin.
”Tahdotko sinä?”

"Uimaan."
Tiarnan siirsi toisen kätensä Tempestin ympäriltä pyyhkäistäkseen vaalean suortuvan tämän korvan taakse.
"Minua ei nukuta, eikä ilmeisesti sinuakaan", hän huomautti, myrskysilmät tuikahtaen.
"Täällä on hieno sisäuima-allas."

Hän tutki myrskynharmaita silmiä hetken ja hymyili sitten.
”Tiedät, etten koskaan kieltäydy uinnista”, Tempest vastasi ja painoi suudelman Tiarnanin poskelle. Sitten hän kiipesi ylös ja ojensi miehelle auttavan käden, ennen kuin siirtyi etsimään laivastonsinistä, kauniisti leikattua uimapukua matkalaukustaan.
”Millainen päivä sinulla oli?” hän kysyi katsahtaen miestä silmäkulmastaan, kun astui kylpyhuoneen puolelle vaihtamaan vaatteita.

"Niinhän minä tiedän", Tiarnan vakuutti kömpiessään ylös.
Eivätkä polvet edes naksahtaneet. Nuorukainen vielä.
Hän siirtyi kaivelemaan omaa matkalaukkuaan ja vaihtoi päälleen tummansiniset, shortsimalliset uimahousut ennen kuin suuntasi kylpyhuoneeseen hakemaan kylpytakkia, jonka kietaista uima-asunsa päälle.

Tempest katsahti miestä peilin kautta juoksuttaessaan sormet läpi vaaleista hiuksistaan. Uimapuvussa oli korkea, yksinkertaisesti tyylitelty kaula-aukko ja lähes täysin paljas selkä. Hän poimi toisen kylpytakin oman säädyllisyytensä suojaksi, vaikka sen hihat riippuivatkin melkein sormien yli.
”Mennäänkö?” hän kysyi häivähdys hymyä vielä itkun jäljiltä punoittavissa silmissään ja lähti ovelle.

Tiarnan oli unohtunut katselamaan paljasta selkää, melkein hipaissut sitä sormenpäillään.
Mutta sitten ylellisen pehmeä, valkoinen kylpytakki oli peittänyt ihon.
"Mennään", Tiarnan vastasi, sujauttaen huonekortin kylpytakkinsa taskuun ennen kuin kietoi toisen kätensä kevyesti Tempestin hartioiden ympärille.
Kaikki olisi hyvin, hän vakuutti itselleen yhä uudelleen.

Uima-allas oli upea. Ja teknisesti ehkä suljettu, mutta eivät he satuttaisi ketään.
Tempest ei sytyttänyt valoja, sillä tila ei kaivannut sellaisia. Öisen Los Angelesin valot loivat laajaan tilaan hämyä, ja ison, syvän altaan pohjassa olevat, hennot valot tekivät vedestä satumaisen näköistä välkkyessään pinnan läpi. Nainen pudotti kylpytakin altaan laidalle, katsahti Tiarnania hymyillen ja sukelsi sitten veteen kädet eteensä ojentaen.
Hänestä oli aina tuntunut, että hän oli syntynyt väärään elementtiin. Hän kuului yhteen veden kanssa. Vesi rakasti häntä, se liikkui yhdessä hänen kanssaan, tuntui melkein noudattavan hänen tahtoaan. Pinta ei levinnyt äänekkäisiin pärskeisiin, vaan otti pohjaa myöten vauhdilla liukuvan merenneidon vastaan yhtenä omistaan.
Pienet, hienovaraiset liikkeet antoivat hänen kieppua ja pyörähdellä vaivatta veden alla, painottomana leijuen, vaaleat hiukset kasvojen ympärillä leijaillen, kun Tempest jäi odottamaan miestä.

Tiarnan ei sukeltanut veteen heti, vaan jäi katselemaan sen pinnan alla kieppuvaa naista.
Täällä se oli turvallista. Veden pinta oli tyyni, pohja näkyi koko matkalta.
Täällä kaikki oli hyvin.
Mies työnsi levottomuuden syrjään ojentaessaan käsivartensa vartalonsa jatkeeksi ennen kuin sukelsi veteen, liukuen eteenpäin melkein pohjaa viistäen.

Tempest liittyi miehen seuraan, vaivattomin, pehmein liikkein vedessä liitäen. Hän ui Tiarnania vastaan, kiepahti miehen ympäri koskettaen Tiarnanin selkää ja veti itsensä kauemmas, hymy huulillaan viipyen. Täällä silmät oli vaivatonta pitää auki ilman laseja.
Silti Tempest kaipasi merta – sen rytmiä, aaltoja, elämää, suolaa huulillaan. Vapaasukeltaja saattoi viipyä pinnan alla useita minuutteja kerrallaan, ja nyt kiepahteli ja sukelsi Tiarnanin ympärillä, kullanväriset silmät altaan valoissa melkein kesyttöminä hehkuen.
Nainen sukelsi lähemmäs, melkein painautui miestä vasten ja tarttui tämän kasvoihin, ennen kuin painoi huulensa kevyesti Tiarnanin huulille veden alla.

Tiarnan seurasi, kuinka Tempest liikkui vaivattomasti veden alla.
Todellinen vedenneito.
Muisto selkie-tarinasta yritti tunkeutua mieleen, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta sitä.
Hän ei menettäisi Tempestiä merelle, niin kotonaan kuin tämä tuntuikin pinnan alla olevan.
Välillä oli noustava pintaan vetämään henkeä ja sitten palattava takaisin, juuri sopivasti, niin että Tempest saattoi painaa huulensa hänen huulilleen.
Altaan pohjassa loistavat valot saivat vaaleat hiukset näyttämään lähes puhtaalta kullalta.

Tempest hymyili silmät siristyen, silitti Tiarnanin poskea ja ui sitten kauemmas. Veden alla hän tunsi lentävänsä. Hän sukelsi syvimpään pohjaan hipomaan mosaiikinsinisiä, hohtelevia laattoja sormenpäillään, kosketti pohjaan istuettuja, pieniä, hyväntahtoisia valoja ja katseli maailmaa pinnan yläpuolella.
Mikään ei tavoittanut häntä veden alla. Täällä lempeä, rakas hiljaisuus oli hänen ystävänsä.
Mutta hän ei ollut täällä yksin, joten luopui vedenalaisesta maailmasta ja nousi pehmeästi pintaan, lähettäen hentoja väreitä ympärilleen ja sukaisi märkiä hiuksiaan taakse.

Tiarnan oli jo noussut pintaan, uinut altaanmitan rennoin, kiireettömin vedoin.
Hän kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen Tempestin hahmon rikkovan veden pinnan.
Hymy häivähti miehen kasvoilla kun hän lähti uimaan takaisin, altaan syvempään päähän, ja jäi sitten polkemaan vettä jaloillaan pysähtyäkseen Tempestin vierelle.
"Olet hyvin kaunis", hän totesi hiljaa, pyyhkäisten veden villitsemiä vaaleita hiuksia.

Hän maistoi altaan vettä huuliltaan ja hymyili miehelle, laskien kätensä Tiarnanin poskelle.
”Niin olet sinäkin”, Tempest vastasi ja hipaisi hopeista juovaa miehen hiuksissa, painautuen lähemmäs lämmintä, paljasta rintaa.
”Tämä oli ihana ajatus.”

Tiarnan nauroi käheästi ja hipaisi Tempestin kylkeä veden alla.
He saattoivat olla täällä kahden, mutta uima-allas oli silti yleisissä tiloissa. Se oli ehkä ainoa asia, joka sai hänet hetkeksi - tuskin silmänräpäykseksi - harkitsemaan mahdollisuutta hankkia asunto myös täältä, vieraalta mantereelta, jonka kanssa heillä oli yhteinen historia.
Oma uima-allas ei olisi ollut lainkaan hassumpi.
"Olen iloinen, jos se ilahdutti sinua."

Tempest hymyili ja laski kätensä Tiarnanin rintaa pitkin miehen kyljille. Jalat polkivat vettä kevyesti.
”Sinä ilahdutat minua”, hän kuiskasi ja kosketti huulillaan miehen korvanlehteä, sitten poskea ja lopulta painoi huulensa miehen huulille. Tämä oli ihana ajatus. Voisiko kukaan olla muuta kuin onnellinen päästessään veteen?

"Sekin on mukava kuulla", Tiarnan vakuutti ennen kuin vastasi suudelmaan.
Huulilla ei maistunut suola, vaan altaan hieman kemiallinen maku.
Ei sekään haitannut.
Tempestillä tulisi olemaan kaikki hyvin, tämä voisi hymyillä samalla tavalla myös kuivalla maalla. Ei vain vedessä.
Merenneito saisi jalat joilla tanssia.

”Viihdytkö täällä vielä?” hän kysyi ja ui Tiarnanin ympäri, kädet miehen kyljillä. Tempest painoi suudelman miehen niskalle ja kiersi kätensä takaapäin tämän ympärille.
”Sano vain jos häiritsen uintiasi”, hän lisäsi ja hamusi miehen kaulansyrjää.

"Vastahan sinä pääsit uimaan", Tiarnan naurahti, eikä väristys, joka juoksi pitkin hänen selkäänsä, johtunut vedestä. Se oli säädetty juuri sopivaan lämpötilaan, niin että uiminen oli vielä mukavaa, mutta ettei kylmä pääsisi yllättämään turhan nopeasti.
"Sinä et koskaan voisi häiritä minua, Em."
Ei pitänyt varsinaisesti paikkansa. Hänen keskittymisensä kärsi toistuvasti.

”Olet oikeassa”, Tempest naurahti pehmeästi hyrähtäen, painoi vielä viimeisen suudelman miehen niskalle ja sukelsi sitten jälleen pinnan alle. Hän kuljetti kätensä alas Tiarnanin kehoa, hipoi miehen jalkateriä, kun sukelsi takaisin pohjaa kohti ja liukui altaan mittaa veden alla.
Hän viihtyisi vedessä tuntikausia kerrallaan.

Tiarnan halusi viedä Tempestin sukeltamaan Tyynenmeren kirkkaisiin vesiin. Missä valkoinen hiekkapohja erottui kirkkaana, aivan kuin veden pinnan alla ei olisi ollut mitään, ainoastaan tyhjyyttä, tai hienointa mahdollista lasia.
Mutta lentomatka oli aivan liian pitkä.
Mies pysytteli pinnalla, ui muutaman altaanmitan, kunnes lopulta kipusi altaan reunalle, antaen jalkojensa jäädä lepäämään veteen.

Tempestillä meni aikaa huomata, että miehestä näkyi enää jalat. Hän oli sukeltanut takaisin maailmaan, jonka oli luonut kirjojen sivuille Seabornissa, seikkaili mielikuvituksensa safiirinsinisissä vesissä, loputtomien mahdollisuuksien maailmassa.
Mutta tuttujen jalkojen näkeminen palautti hänet vihdoin todellisuuteen. Nainen ui altaan mitan pohjaa myöten liukuen, vaaleat hiukset vedessä leijuen, ennen kuin sukelsi pehmeästi ylös Tiarnanin edessä, pyyhkäisten hiuksiaan taakse.
Hän suli hymyyn, kun laski kätensä miehen polville ja nojautui altaan laitaa vasten ujuttautuen niiden väliin, Tiarnanin kasvoja katsellen.
”Kaikki hyvin?”

Ainakin Tiarnan voisi viedä Tempestin katsomaan valaita ja delfiinejä, nyt kun he olivat täällä.
Hymy kohosi miehen kasvoille, kun Tempest nousi pintaan, ja Tiarnan kumartui painamaan suukon naisen otsalle tämän nojautuessa altaan reunaan.
"Katselin vain sinua", hän vastasi, ja pyyhkäisi vaaleita, kosteita hiuksia syrjään.
"Eihän ole kylmä?"

”En voisi koskaan palella täällä”, Tempest vastasi hymyillen, siristyneet silmät innosta tuikahtaen. Hän kurottui koskettamaan miehen poskea.
”Onko sinun kylmä? Oletko tylsistynyt?” hän kysyi huolta silmissään ja silitti toisella kädellään Tiarnanin reittä.

"Niin, etpä tietenkään", Tiarnan hymähti, antaen kätensä vaeltaa naisen kasvoilla, seurata pisamien kirjoman posken muotoa ja leuan siroa kaarta.
"Ei, minulla on kaikki hyvin. Rakastan katsella, kun olet onnellinen."
Jos he asuisivat lähempänä rantaa Emmie voisi viettää enemmän aikaa rakastamallaan merellä.

Tempest soi miehelle syvemmän, häkeltyneen hymyn ja tunsi tutut perhoset vatsanpohjassaan. Hän nojasi päänsä kevyesti Tiarnanin kosketusta vasten ja tutki kauniita, myrskynharmaita silmiä.
”Haluaisitko sinä uida vielä vai palata huoneeseen?” hän kysyi sukaisten miehen tummia, hopean kirjomia hiuksia.

"Ei minulla ole kiire", Tiarnan vakuutti ja kumartui suukottamaan Tempestin otsaa uudelleen.
"Kaupungin valot näyttävät täältä katsottuina hyvin kauniilta", hän jatkoi, ja nyökäytti kohti suuria, melkein koko seinän vallanneita ikkunoita.
Eiväthän ne tähtitaivaan veroiset olleet, mutta kauniit, omalla tavallaan.
"Haluaisin viedä sinut joskus Tyynellemerelle."

Hän laski kätensä miehen reisille ja nosti itseään hieman ylemmäs, jotta näki paremmin ulos ikkunoista. Tiarnan oli oikeassa. Öinen kaupunki kaunis omalla tavallaan.
”Niinkö?” hän kysyi kääntäen katseensa myrskynharmaisiin silmiin ja laskeutui takaisin veteen. Ajatus lennosta hermostutti häntä, mutta hän oli selvinnyt tännekin.
”Se olisi ihanaa.”

Tiarnan katseli Tempestiä hetken ja kietoi sitten kätensä naisen ympärille, vetäen tämän hellästi altaan reunalle. Hän perääntyi hieman ja teki tilaa niin, että tämä mahtui istumaan hänen jalkojensa väliin, nojaamaan selkää hänen vatsaansa vasten.
"Olen varma, että nauttisit kirkkaissa vesissä sukeltamisesta. Vaikka hurjapää oletkin."

Tempest nojautui Tiarnanin rintaa vasten, sydän häkeltyneestä onnesta hakaten, kuten aina miehen osoittaessa hänelle hellyyttä.
”Niin nauttisin”, hän vastasi ja kallisti päätään niin, että saattoi painaa suudelman miehen leukaperälle. Vedestä nouseminen sai yön nipistämään paljasta, märkää ihoa, mutta se ei voinut koskettaa häntä Tiarnanin lämmössä.
”Sinäkin, uskoisin. Oletko käynyt usein siellä päin maailmaa?” hän kysyi silittäen miehen reittä mietteliäänä.

Tempestin pienen kehon lämpö tuntui mukavalta sylissä.
Kaikesta huolimatta Tiarnan oli iloinen siitä, että he olivat täällä yhdessä.
"Jokusen kerran. Muutamalla kuvausmatkalla, ja muutaman kerran lomalla. Siellä on upeaa luontoa."
Vaikka Tiarnan nauttikin pääasiassa enemmän kaupunkilomista.
Hän painoi suukon naisen hiuksiin.
"Palattaisiinko kohta huoneeseen? Sinulla on aikainen aamu."

”Palataan”, Tempest myönsi ja nousi ketterästi jaloilleen. Hän loi viimeisen, haikean katseen veteen, joka viipyi vielä hänenkin ihollaan, mutta poimi sitten kylpytakin altaan reunalta ja ojensi toisen Tiarnanille. Liian ison vaatteen lämpö hautasi hänet miellyttävästi sisälleen.
”Sinä voit nukkua huomenna pidempään, etkö?” hän varmisti pujottaessaan kätensä miehen käteen, kun he jättivät altaan ja lähtivät takaisin huonetta kohti.

"Tapaaminen koululla on vasta puolenpäivän jälkeen", Tiarnann vastasi. Joskin hän heräisi kuitenkin samaan aikaan Tempestin kanssa. Siltä varalta, että tämä tarvitsisi hänen tukeaan.
Hän puristi naisen pientä kättä hellästi.
"Sinäkin ehdit nukkua hetken, jos menemme suoraan petiin."

”Anna siis itsesi nukkua”, Tempest vetosi astuessaan takaisin heidän hotellihuoneeseensa, pyyhkäisi märkiä hiuksiaan ja pujottautui ulos kylpytakista.
”Minä yritän olla aamulla hiljaa”, hän sanoi ja kyykistyi hakemaan laukustaan alusvaatteet ja ison, pitkän miesten t-paidan, joka tuoksui lohdullisesti Tiarnanilta.
”Tuskin saan unta – tiedät, miten pidän yleisölle esiintymisestä – mutta menisit ihmeessä nukkumaan. Et tainnut nukkua edellisenäkään yönä kovin paljoa?”

Ei lainkaan, jos tarkkoja oltiin, mutta Tempestin ei tarvinnut tietää sitä.
Tiarnan etsi itselleen puhtaat Hugo Bossin bokserit ja pehmeäksi kuluneen t-paidan, jota ei enää kehdannut pitää kodin ulkopuolella. Täydellinen pari kalastajavillapaidoille.
Hän juoksutti pyyhkeen läpi kosteista hiuksistaan ja kääntyi sitten katsomaan Tempestiä.
"Voisit kuitenkin tulla viereen."

Tempest soi miehelle hymyn, ennen kuin katosi kylpyhuoneeseen vaihtamaan yöpaitaan ja pesemään hampaansa. Normaalit parit kai sopivat riitansa kiihkeästi ja intohimoisesti, tai edes rakastaen.
Pitäisikö hänen tehdä jonkinlainen aloite?
Ei, katso mitä viimeksikin tapahtui.
Hän huuhtoi suunsa hammastahnasta, pyyhkäisi harjan läpi hiuksistaan ja palasi sitten sviitin puolelle, kiiveten amerikkalaisesti jättiläismäiseen sänkyyn. Ehkä hän voisi odottaa, että Tiarnan nukahtaisi ja sitten kirjoittaa yön. Kaksi valvottua yötä ennen live-esiintymistä ei varmaankaan ollut resepti, jota Stephen arvostaisi, mutta kuka tiesi, vaikka se poistaisi terän hänen hermostukseltaan.

Tempestin kömmittyä vuoteeseen Tiarnan kävi puolestaan huuhtelemassa kasvonsa ja pesemässä hampaansa.
Silmien alla saattoi nähdä violetit varjot muistona valvotusta yöstä.
Hän palasi takaisin huoneen puolelle ja kömpi vuoteeseen - samalle puolelle, jolla nukkui kotonakin. Jotkin rutiinit olivat näemmä pysyviä.
Pöyhittyään tyynyn mukavaksi Tiarnan painoi suukon Tempestin ohimolle.
"Voit sinä kirjoittaa, jos haluat", hän totesi, kuin olisi lukenut naisen ajatukset.
"Vaikka toivoisinkin, että lepäisit edes hetken."

Hän soi Tiarnanille jälleen hymyn ja poimi sitten hopeisen Macbookin syliinsä, ennen kuin ehti pukea mielessään levottomina kiertäviä, kipeästi nakertavia ajatuksia sanoiksi. Hän pienensi näytön kirkkauden pienimmälle tasolle, jotta se häiritsisi miestä mahdollisimman vähän ja avasi tarinan, jossa oli elänyt, ennen kamalan huonosti päättynyttä, kultaista tilaisuutta.
Se tuntui toiselta eliniältä, eikä hän saanut enää tarinasta kiinni. Sanat olivat kömpelöitä ja vääriä, kompastelivat toisiinsa eikä hän voinut nähdä tarinaa mielessään. Nakerrus voimistui, kunnes Tempest painoi tietokoneen kiinni, nosti sen yöpöydälle ja vajosi kyljelleen sänkyyn, kääntäen selkänsä Tiarnanille ja käpertyen kerälle.
Olisipa uni voinut löytää hänet.

Tiarnan oli jo vaipunut uneen siinä vaiheessa, kun Tempest viimein sulki tietokoneen.
Jos hän olisikin tiennyt, että nainen valvoi ahdistuneena.
Sikeästä unesta huolimatta hän havahtui aamulla liikkeeseen, vaikka olisikin voinut nukkua vielä muutaman tunnin.

Niin hiljaa kuin hän yrittikin olla, Tiarnan heräsi ja Tempest loi mieheen anteeksipyytävän katseen. Hän oli käynyt suihkussa ja kuivannut hiuksensa kylpyhuoneen puolella. Nyt ne laskeutuivat tuuheina, pehmeinä ja lennokkaina yli hartioiden. Nainen oli meikannut vessan peilin edessä mustat silmänaluset piiloon, lisännyt kalpeille poskilleen hieman väriä ja antanut kullanvärisille silmilleen kissamaiset, kevyet rajaukset.
Hän työnsi päättäväisesti mielestään, minne oli menossa. Sitä ehtisi kauhistua yltäkylläisesti matkalla Good Morning American kuvauksiin.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi suoristautuen matkalaukultaan alusvaatteissaan ja hipaisi miehen hiuksia, ”nuku vain.”

Tiarnan räpäytti unesta sameita silmiään ja kohottautui kehotuksesta huolimatta istumaan sängyn laidalle ja laski jalat lattialle, tummat hiukset niskalta pystyssä.
"Saitko nukuttua ollenkaan?" hän kysyi, ääni käheänä, ja hieraisi kasvojaan ennen kuin ojensi käsivarsiaan pyytäen Tempestiä halaukseen.
"Huomenta."

”Olen kunnossa”, Tempest vastasi, vaikkei se varsinaisesti ollut vastaus kysymykseen, aikomatta korostaa, ettei ollut nukkunut kuin hetkittäin torkahtaen kahtena edellisenä yönä. Tiarnan kutsui häntä luokseen, ja Tempest myöntyi, astuen miehen käsivarsien suojaan. Hän kohotti norsunluunväristen rintaliivien olkainta säädyllisempään asentoon ja kosketti miehen unesta hellyyttävästi sekaisia hiuksia.
”Huomenta. Sinun pitäisi jatkaa unia, ennen kuin virkistyt kokonaan”, hän vetosi ja painoi suudelman miehen päälaelle.

"Mmmh", Tiarnan myönsi ja veti Tempestin lähemmäs.
Tuntui merkilliseltä olla se, joka jäisi nukkumaan, hän mietti, samalla kun silitteli naisen paljasta selkää hellästi sormenpäillään, hengittäen tämän shampoon tuoksua.
"Oletko varma, ettet halua minun tulevan mukaan..?"

Tempest juoksutti sormiaan tummien hiuksien läpi ja nojautui miehen rintaa vasten, sydän haikeasti vihlaisten.
”Kyllä, jää vain nukkumaan”, hän vetosi. Tiarnan oli tehnyt tarpeeksi hänen eteensä, kestänyt aivan tarpeeksi. Hän oli aikuinen nainen. Hänen pitäisi selviytyä yhdestä haastattelusta tarvitsematta ketään pitelemään kättään.
”Ansaitset unta.”

"Ei minua haittaisi", Tiarnan vakuutti ja rutisti Tempestin lähelleen ennen kuin kurkotti painamaan suudelman tämän poskelle.
Aurinkokaan ei tainnut olla vielä ylhäällä. Liian aikaista.
Hyvin vastentahtoisesti Tiarnan päästi Tempestin jatkamaan pukeutumistaan. Norsunluunvärinen alusasusetti oli hyvin sievä.
"Kai auto tulee hakemaan sinua?"

”Tiedän, ettei haittaisi”, Tempest vastasi. Tiarnan oli niin toivottoman kultainen ja ansaitsi ehdottomasti olla hyvin levännyt päivää varten.
”Kyllä, Stephen on järjestänyt sen. Ehkä hän pelkää minun eksyvän tahallani matkalle.” Mikä rehellisesti sanottuna oli hyvin todennäköinen skenaario.
Mies tunsi hänet hyvin.
Tempest etsi polvimittaisen, kauniisti liikkuvan, norsunluun värisen mekon pukupussista ja astui sen sisään. Kaula-aukko oli melkein konservatiivisen korkea ja mekko yksinkertaisesti leikattu, mutta se pyörteili ja keinui hänen ympärillään pienestäkin liikkeestä. Hän kiinnitti pienet helmet korviinsa ja valitsi korkeakorkoiset avokkaat valikoimastaan.
”Todella, nuku vain.”

Tiarnan kömpi takaisin peiton alle, mutta ei sulkenut vielä silmiään.
"Laita viestiä, kun olet päässyt autoon?" hän pyysi.
Naurettava huoli, ja vain sen vuoksi, että Tempest oli lähdössä ennen häntä.
"Hurmaat aivan kaikki."

Tempest räpäytti hämmentyneenä silmiään, kun pyyhkäisi hiuksia toisen olkansa yli ja suihkautti niihin hieman lakkaa. Hän ei halunnut lähteä haastatteluihin tuntematta itseään peilistä, viimeisen päälle laitettuna mallinukkena. Hän piti pisamistaan ja pehmeistä, paksuista hiuksistaan.
”Mitä sinä arvelet, että minulle voisi tapahtua matkalla huoneesta kadulle?” hän kysyi huvittuneena, kun etsi käsilaukkunsa ja kevyen, kauniisti leikatun, vaalean jakun varmuuden vuoksi.

Tiarnan naurahti käheästi melkein leukaan asti vedetyn peiton suojista.
"Olet hyvin viehättävä", hän huomautti, siristäen silmiään.
"Joku saattaisi yrittää siepata sinut. Minun on tiedettävä, milloin satuloin valkean ratsuni ja karautan pelastamaan sinut."
Vaikka huoli olikin todellinen. Hän ei ollut aivan varma, mitä pelkäsi tapahtuvan.

Tempest soi miehelle hymyn olkansa yli, pyyhkäisi kapeaa vyötäröä imartelevan mekon helman suoraan ja palasi sitten sängyn luo.
Ehkä Tiarnan piti häntä edelleen viehättävänä. Hän kumartui painamaan suukon miehen otsalle ja sipaisi tummia hiuksia, ennen kuin suoristautui.
"Nuku hyvin. Näemme varmaan viimeistään illalla."

Tiarnan sujautti kätensä esiin peiton alta hipaistakseen hellästi Tempestin niskaa.
"En tahtoisi päästää sinua lähtemään", hän murahti matalasti, unen tuomalla rentoudella, joka ei antanut hänen huolestua siitä, ahdistuisiko Tempest hänen sanoistaan.
"Voisimme mennä illalla katsomaan merta."

Sanat eivät suinkaan ahdistaneet, vaan saivat vatsanpohjassa nipistämään perhosten villiintymisestä. Tempest hymyili miehelle tunnusomaiseen, hieman ujoon sävyynsä ja nyökkäsi.
"Kyllä, se olisi ihanaa. Mukavaa päivää", hän toivotti vielä, ennen kuin tarkasti kaiken olevan mukana ja katosi ovesta.
Hermostus livelähetyksestä televisiossa, jopa miljoonille katsojille, oli saada hänet tuupertumaan hissin seinää vasten. Se kuitenkin katosi hetkeksi tyrmistyksen tieltä, kun hän löysi Stephenin nojaamasta auton kylkeen.

"Sinulle myös", Tiarnan vastasi ja sulki silmänsä uudelleen vasta, kun ovi oli naksahtanut kiinni Tempestin jäljessä.
Puhelin odotti äänellisellä yöpöydällä, Helen soittaisi hänelle vielä varmuuden vuoksi ennen, kuin hän olisi auttamattomasti myöhässä. Tiarnan ei koskaan myöhästellyt, mutta edellisen yön valvottuaan hän ei aikonut ottaa riskejä.
Hän vaipui pian puolittaiseen uneen, jossa Tempest kävi vierailemassa norsunluunvärisessä leningissään.
Paha, paha mies.

Lauantai 20. tammikuuta 2018, ilta, Hotel Four Seasons, Los Angeles

Tiarnan oli ehtinyt hotellille ennen Tempestiä.
Pitkän, hiostavan päivän jälkeen hän oli käynyt pitkässä, viileässä suihkussa ja vaihtanut päälleen puhtaan teepaidan, vaivautumatta vetämään housuja mustien boksereiden päälle.
Harvinaista, mutta joskus miehenkin oli rentouduttava.
Viimeisen tunnin hän oli käyttänyt vilkuilemalla hermostuneesti kelloa ja poimimalla puhelinta käteensä, arpoen, missä kohtaa voisi alkaa soitella naisen perään.
Mutta hän ei halunnut holhota. Em oli aikuinen ihminen, täysin kykenevä huolehtimaan itsestään.
Eikö niin?
Jaksamatta keskittyä television taivaskanaviin Tiarnan heittäytyi selälleen sängylle ja työnsi kuulokkeet korviinsa, painaen Edgar Allan Poen Ravenin pyörimään. Christopher Leen karismaattinen ääni täytti hänen ajatuksensa hetkeksi.

Hetken Tempest arpoi hotellihuoneen oven ulkopuolella, avainkortti hampaissaan ja hohtavan oranssi ja vaaleanpunainen vielä huurteisen kylmä takeaway-smoothie käsissään. Norsunluunvärinen, liehuvahelmainen mekko kohtaisi karun kohtalon, jos hänen otteensa lipeäisi, mutta hän päätti luottaa tuuriinsa ja taiteli kortin lukkoon päästäen itsensä sisään.
Hän laski käsilaukun alas ja pysähtyi makuuhuoneen ovensuuhun katselemaan äänikirjaan uppoutunutta miestä, ennen kuin lähestyi ja pysähtyi sängyn vierelle, ojentaen juomia kysyvästi lähemmäs.
”Hei”, hän tervehti, suoden Tiarnanille väsyneen, sävyltään ujon hymyn.

Vaikka äänikirja ei soinutkaan kovalla, Tiarnan havahtui vasta, kun Tempest pysähtyi sängyn vierelle.
Kasvoille kohosi hymy, kun mies nykäisi kuulokkeet korvistaan ja nousi istumaan.
"Hei, en kuullut, kun tulit sisään", hän totesi, eikä ottanut vielä smoothieta vastaan, vaan kietoi käsivartensa naisen hoikalle vyötärölle ja veti tämän halaukseen, yhä sängyn laidalla istuen.
"Miten meni?"

Tempest nojautui kevyesti Tiarnanin rintaa vasten ja tunsi perhosten kutittavan vatsassaan.
”Good Morning America oli… Jännittävä, mutta Stephen sanoi sen menneen todella hyvin – liekö hän vain imartelee saadakseen minut suostumaan live-lähetykseen uudelleen”, hän vastasi ja toi smoothien houkuttelevasti lähemmäs miehen kasvoja, tarjoten mustia, paksuja pillejä huulten ulottuville – jos mies haluaisi vaikka maistaa molempia, ennen kuin tekisi päätöksen.
”Mutta käsikirjoitusryhmän kanssa tapaaminen oli todella inspiroivaa. Awakening on rakentumassa upeasti valkokankaalle, ja he ovat onnistuneet tiivistämään tarinani kauniisti, lisäämättä Hollywoodin hohtoa. Todella mielenkiintoisia, hauskoja ihmisiä. Olen onnellinen, että juuri he ovat tekemässä kirjoistani elokuvia.”

Tiarnan painoi suukon Tempestin huulille ennen kuin hymyili, silmät poikamaisesti tuikahtaen, ja otti kummankin pillin suuhunsa samaan aikaan.
Ilkikurinen katse säilyi silmissä kun hän siirtyi hieman kauemmas.
"Taidan ottaa marjaisen tänään, kiitos. Ja jos Stephen kerran kehui lähetystä, se meni varmasti erinomaisen hyvin."
Hän voisi katsoa tallenteen myöhemmin netistä. Nyt kun tiesi, kuinka se oli mennyt. Olisi ollut epäreilua kurkistella etukäteen.
Silmät siristyivät hymystä, kun Tempest kertoi tapaamisesta.
"Olen hyvin iloinen puolestasi, rakas. Onko näyttelijöistä ollut vielä mitään puhetta?"

Tempest hymyili suudelmaa vasten ja nauroi sitten kuplien, kun Tiarnan kokeili molempia smoothieita yhtä aikaa. Hän luovutti vaaleanpunaisen juoman miehelle ja siemaisi sitten itse mangoa.
”Sanoinko, että Stephen tuli paikalle? Hän yllätti minut ja odotti minua aamulla auton luona. Ilmeisesti hän oikeasti pelkäsi, että eksyisin matkalla”, hän sanoi huvittuneena ja saatuaan toisen kätensä vapaaksi, kosketti miehen tummia hiuksia hellästi.
”He haluavat minut mukaan casting-tilaisuuksiin vielä, ennen kuin palaan Lontooseen. Minua on kai ollut pahamaineisen vaikeaa saada matkustamaan tänne…”, hän sanoi nyrpistäen pisamaista nenäänsä, ennen kuin soi miehelle lämpimän katseen.
”Miten sinun päiväsi meni?”

Tiarnan otti tyytyväisenä marjaisen, makeahkon smoothien ja vei pillin uudestaan suuhunsa. Hän ojensi toista kättään, kutsuen Tempestiä syliinsä.
"Oh? Sehän oli ystävällistä. Vaikka olisit sinä varmasti pärjännyt", hän kiiruhti lisäämään, muistuttaen itselleen, ettei Tempest halunnut tulla holhotuksi.
He olivat aikuisia molemmat.
"Hyvin. Nuoret olivat mahtavia, olisin viettänyt sielä mielelläni pidemmänkin tovin."

Perhoset lepattivat jälleen, kun Tiarnan kutsui ja Tempest asettui sängyn laidalla istuvan miehen syliin, kiertäen toisen käsivartensa kevyesti hartioiden ympärille.
”Se oli yllätys”, Tempest vastasi ja siemaisi aurinkoisen oranssia, raikasta juomaa nojaten Tiarnanin rintaa vasten. Hän ei ollut odottanut miestä.
”En ihmettele. Sinä olet uskomattoman hieno inspiraatio heille”, hän vetosi vilpittömästi.

Tiarnan kietoi toisen kätensä kevyesti Tempestin vyötäisille.
"On hyvä tietää, että joku on pitämässä sinusta huolta, kun joudun olemaan töissä. Vaikka pärjäät aivan hyvin itseksesi, en minä sitä epäile. Suo hölmölle miehelle anteeksi."
Hän maistoi uudelleen mansikkaisen makeaa smoothietaan.
"Toivon voivani olla. Monilla nuorilla on hirvittävän vaikeaa, ja he todella tarvitsevat uskoa siihen, että unelmat voivat toteutua. Jännittikö sinua kovasti ennen Good Morning Americaa?"

”Sinä olet inspiraatio muillekin kuin nuorille”, Tempest sanoi ja silitti hopeista juovaa miehen tummissa hiuksissa. Tiarnan oli uskomattoman hieno mies.
Kysymys Good Morning Americasta sai hänet nauramaan epäuskoisena.
”Melkein yhtä paljon kuin lentäminen. En pidä esiintymisestä, en varsinkaan niin, että se lähetetään suorana lähetyksenä koko Yhdysvaltoihin”, hän pudisti päätään ja värähti.
”Mutta selvisin hengissä.”

"Olin varma, että selviäisit."
Tiarnan painoi suukon pisamaiselle poskelle ja painoi hetkeksi nenänsä vaaleiden hiusten joukkoon.
"Voisit palkinnoksi ottaa pitkän, rentouttavan kylvyn naurettavan suuressa kylpyammeessa", hän ehdotti, kohottaen katseensa kultaisiin silmiin.

Tempest hymyili vain aavistuksen häkeltyneenä miehen hellyydenosoituksille, joihin ei vain tuntunut turtuvan kahden vuodenkaan jälkeen. Hetken hän pohti tarjousta kylvystä – se kuulosti ihanalta, hiljaisuuteen sukeltaminen aivan kauhistuttavan äänekkään ja levottoman päivän jälkeen. Mutta hän ei halunnut hylätä miestä heti yksin. He olivat viettäneet muutaman minuutin päivästä yhdessä, eivätkä paljoa enempää edellisinä päivinä matkastaan.
Hirvittävän yksinäinen mies.
”Haluaisitko mukaan?” hän kysyi setvien sormillaan tummia hiuksia.

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja myrskysilmillään.
Tempest oli ansainnut hetken, jonka aikana saisi upota suuren ammeen veteen ja vetäytyä äänettömyyteen, jota tämä tuntui aina niin kovasti kaipaavan.
"Kävin jo aikaisemmin, mutta voin hyvin tulla seuraksi lukemaan."
Hän oli tehnyt niin ennenkin, syventynyt kirjaan, kun Tempest oli nauttinut pitkästä kylvystään. Ei pitkään aikaan, tapa oli vain jäänyt.

Ehkä edellinen, kurjasti päättynyt kerta kummitteli Tiarnaninkin mielessä.
Tempest nyökkäsi, soi miehelle hymyn ja nousi sitten jaloilleen, avaten mekkonsa vetoketjun ja pujottautuen siitä ulos, samalla kun astui pois kengistään ja lyheni välittömästi kymmenen senttiä. Paksu matto jalkapohjia vasten tuntui ihanalta, ja hetken nainen vain kipristeli jalkapohjiaan sitä vasten, ennen kuin tassutti kylpyhuoneeseen norsunluunvärisissä, pitsisomisteisissa alusvaatteissa ja stay-up-sukissaan, sillä jotenkin niiden riisuminen miehen silmien edessä nyt sai hänen olonsa itsetietoiseksi.

Tempest pakeni hänen luotaan.
Tiarnan yritti karkottaa ajatuksen mielestään - ei sillä, että Tempest riisuutuisi loppuun kylpyhuoneessa, ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Ryhdistäydy, mies, ja lakkaa tuijottamasta omaa napaasi.
Hän antoi naiselle oman rauhan keskittymällä etsimään keskeneräisen kirjansa - hänellä oli myös lukulaite, mutta se ei ollut sama asia - melkein liioitellun hitaasti.

Kun amme oli täynnä kuumaa vettä, nyt täysin ilman vaahtoa tai mitään muutakaan kuin puhdasta, kirkasta vettä, Tempest saattoi astua amerikkalaisen suureen ammeeseen ja vajota alas. Hän hengitti hetken keräten happea keuhkoihinsa pitkää sukellusta varten, ennen kuin vajosi pinnan alle ja katseli väreilevää, jossain kaukana toisessa maailmassa näkyvää kattoa.
Hetkeksi hän saisi jättää tämän maailman.
Lohdullinen, lempeä hiljaisuus tervehti häntä, ja vesi sai hänen olonsa painottomaksi. Tempest sulki silmänsä ja antoi merenalaisen valtakunnan sinisten maisemien värittää pimeyden, täyttää sen hehkuvilla väreillä, aaltojen liikkeellä ja elämällä. Peilikirkkailla paratiisin vesillä, joissa varjot lankesivat valkeaan hiekkaan ja seireenit leikkivät aalloissa maailman tutkimattomilla merillä.

Mukanaan vanha painos Ursula K. Le Guinin The Left Hand of Darknessista Tiarnan pujahti viimein naurettavan tilavaan kylpyhuoneeseen.
Tempest oli jo vajonnut veden alle.
Miehen sydän jätti levottomana lyönnin välistä, ja hän onnistui vain vaivoin hillitsemään itsensä, ettei olisi työntänyt kättään jälleen veteen ja kiskaissut naista ylös. Kaikki oli hyvin.
Levottomuus hartioita jännittäen hän istahti ammeen eteen asetellulle, ylellisen pehmeälle matolle ja nojasi selkänsä ammeen kylkeen. Silläkin uhalla, että saisi jossain vaiheessa vettä niskaansa.

Tempest oli sukeltanut omaan maailmaansa. Välillä hän nosti päätään pinnalle ääneti vain sen verran, että saattoi vetää lisää happea keuhkoihinsa, ennen kuin sukelsi taas.
Vei pitkään, että hän muisti Tiarnanin lupautuneen lukemaan kylpyhuoneeseen ja luopui vedenalaisesta maailmastaan, sydän haikeana, kuten aina. Hän maistoi lämpimän veden huuliltaan, pitkät ripset märkinä toiseensa takertuen ja nojautui ammeen reunalle katselemaan miehen lukemista.

Veden liikahdukset ammeen laitoja vasten kertoivat, että Tempestillä oli kaikki hyvin, ja Tiarnan yritti tehdä parhaansa ollakseen vilkuilematta kaiken aikaa taakseen, kurkistelematta veden pinnan läpi.
Tempest oli ansainnut omaa aikaa. Aikaa merenalaisessa valtakunnassaan.
Tiarnanin kulmien väliin oli ilmestynyt juova, kun katse juoksi kirjan sivuilla. Juova ei tällä hetkellä ollut huolestunut, vaan pikemminkin mietteliäs. Välillä hän näytti pysähtyvän, kuin jokin ajatus olisi vaatinut huomiota.
Hän havahtui siihen, että Tempest nousi pintaan, ja kääntyi viimein katsomaan naista, hymy huulilleen kohoten.
"Oliko jännittäviä seikkailuja?"

"Ne ovat aina", Tempest vastasi ja työnsi märkiä, vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan.
"On ihanaa palata kotiin."
Hän yritti pitää ajatuksensa siinä, kuinka kaunis meren valtakunta oli. Ei siinä, että Tiarnan tuntui yhä useammin torjuvan hänen yrityksensä.
"Lue vain rauhassa", hän kannusti ja vetäytyi ammeen puolelle pesemään hiuksensa, ennen kuin irrotti tulpan, huuhtoi itsensä ja astui vedestä kiertäen paksun, suuren pyyhkeen ympärilleen.

Kotiin?
Juova kulmien välissä oli muuttunut huolestuneeksi.
Eikö koti ollut Lontoossa, siellä, missä heidän kissansakin asuivat, korkean talon ylimmässä kerroksessa, josta saattoi katsella joen virtausta?
Älä sano mitään.
Hänen oli vaikea enää keskittyä tekstiin.
Silti myrskysilmien katse kohosi vasta, kun Tempest oli kaikessa rauhassa noussut kylvystä.
"Olethan ehtinyt syödä tänään?"

Tempestin piti miettiä hetki. Päivät olivat niin hektisiä, niin täynnä stressiä, aikatauluja, uusia paikkoja ja uusia ihmisiä, että ne tuntuivat sekoittuvan toisiinsa.
"Kyllä", hän vastasi hangaten hiuksiaan toiseen pyyhkeeseen, "kävimme Stephenin kanssa lounaalla, ja sitten ulkona käsikirjoitusryhmän kanssa." Hän tassutti takaisin makuuhuoneen puolelle pukemaan alusvaatteita.
"Oletko sinä syönyt?"

Tiarnan kömpi seisomaan ja pyöräytti harteitaan.
Taas Tempest pakeni hänen luotaan.
Ei.
Hän seurasi naista makuuhuoneen puolelle ja istahti sängyn reunalle, laskien kirjansa yöpöydälle.
"Kävin syömässä Dwaynen ja Marlenen kanssa."

"Niinkö? Sehän mukavaa", hän soi miehelle lämpimän hymyn ja veti Tiarnanin vanhan t-paidan päänsä yli. Hän kävi ripustamassa pyyhkeet kylpyhuoneeseen ja pesi samalla hampaansa, ennen kuin palasi makuuhuoneeseen ja kiipesi omalle puolelleen sänkyä.
"Olisitko halunnut vielä käydä jossain?"

"Niin. Emme ehdi nähdä läheskään niin usein kuin toivoisin", Tiarnan totesi, ja juoksutti sormet läpi tummista, hopean raidoittamista hiuksistaan.
Hän epäröi hetken.
"Meillä on huomenna edessä pitkä päivä", hän vastasi, hymyillen sänkyyn kömpineelle Tempestille.
Hän voisi käydä pesemässä hampaat ja käydä sitten itsekin pitkälleen.
"Marlene oli kovin huolissaan siitä, että katosit juhlista."

"Niin", Tempest vastasi. Ajatus talk shown kuvauksista oli kamala, mutta ne olisivat yhdessä Tiarnanin kanssa - kuten silloin, kun he tapasivat. Ehkä se voisi olla jopa mukavaa.
"Olen pahoillani, että huolestutin hänetkin."
Hirvittävän yksinäinen mies.
Mutta hän oli neuvoton. Niinpä Tempest kaivautui peiton alle, käänsi selkänsä sängyn keskustaa kohti ja käpertyi tiukalle kerälle.
Hän ikävöi kissojen tuomaa lohtua, niiden jyrisevää kehräystä.

Tiarnan pudisti päätään.
"Ei se mitään. Kerroin hänelle, että tulit hieman huonovointiseksi. ja lähdit sen vuoksi niin yllättäen."
Marlene oli vaikuttanut kovin helpottuneelta kun hän oli vakuuttanut, että kaikki oli hyvin, että kuumuus oli ainoastaan tehnyt tepposet, ja Tempest oli toipunut levolla.
Hän kävi vuorostaan pesemässä hampaansa ja kasvonsa. Pyyhkäistyään arvioivasti leukaansa (hän voisi siistiä sen aamulla) hän palasi takaisin makuuhuoneeseen ja kömpi vuoteeseen Tempestin viereen.
Selkänsä kääntäneen Tempestin.
"Oh, David laittoi videota airueistasi, tahdotko katsoa sen nyt?"

Tempest käänsi päätään ja lopulta koko yläkehoaan, jotta näki Tiarnanin.
"Toki. Se on kultaista häneltä", hän vastasi ja hieraisi silmäkulmaansa.
"Samoin kuin niiden hassujen ottaminen, vaikka hän on kiireinen teatterilla kaikki illat."

"David on hyvä ystävä", Tiarnan myönsi, samalla kun kurkotti puhelimensa yöpöydältä.
Sääli, että hänellä ei ollut läheskään niin paljon aikaa ystäville, kuin hän olisi toivonut.
"Ne tuntuvat viihtyneen hyvin", hän jatkoi, selatessaan oikean videon tiedostoista ja ojentaessaan sitten puhelimen Tempestille.

Kissojen tuttu, korviavihlova määkinä alkoi, kun videon käynnisti ja Tempest suli hymyyn. Rakkaat pienet itämaiset. Joukossa kiipeilivät myös Hendrix ja Morrison, joilla oli vielä pentujen absurdin suhteettomat korvat ja vienommat äänet.
Tempest painoi käden kauhistuneena suulleen ja nauroi, kun keittiössä työskentelevän tenorin rikas, tilan täyttävä ääni lauloi Nessun Dormaa, ja oopperaa särki heidän kissojensa vihlovat määkäisyt.
"Luulen, että olemme Davidille kiitoslahjan velkaa”, hän sanoi varmistaessaan, että myös Tiarnan näkisi puhelimen ja ojensi sen sitten takaisin.

"Vähintään", Tiarnan nauroi.
Video oli saanut hänetkin hyvälle tuulelle. Tuntui oudolta, ettei joku ollut koko ajan loikkimassa sänkyyn ja huutamassa suljettujen ovien takana.
Melkein kuin olisi ollut lapsia.
"Toivottavasti tytöt eivät opeta pahoja tapoja Kingien pikkuisille."

”Pois se niistä”, Tempest hyrähti ja loi vielä haikean katseen näyttöön, kun kissat katosivat siltä. Kyllä ne pärjäisivät ihastuttavan kummisetänsä hoivissa, vaikka hän ikävöikin niiden estotonta, pyyteetöntä rakkautta ja jatkuvaa tarvetta ähertää itseään iholle, autuaasti kehräten.
”Onko sinulla huomenna muuta suunniteltuna kuin veneretki ja illan tilaisuus?”

Ehkä kissoillekin pitäisi viedä tuliaisia.
Ei sillä, ne voisi aivan hyvin ostaa lähikaupasta, eivät tytöt siitä ymmärtäisi.
"Nehän ovat suoranaisia enkeleitä."
Jotka eivät antaneet hetken rauhaa. Mutta tässä se taas nähtiin: Tiarnan oli tosiaan kiintynyt äänekkäisiin karvapalleroihin, jotka seurasivat emäntäänsä kuin pienet airuet.
Kissat tekivät hyvää Tempestillekin.
"Lupasin Helenille, että antaisin muutaman puhelinhaastattelun ennen kuin lähdemme."

Tempest nyökkäsi ja kaivautui syvemmälle peiton alle, valuen alemmas sängyllä, kunnes peitto ulottui nenään ja vaaleat, kosteat hiukset levisivät valkoiselle tyynylle.
”Stephen haluaa minun tapaavan aamulla lukijoita, mutta tulen sitten suoraan satamaan, jos siellä venyy”, hän sanoi ja hieraisi pisamaista nenänpieltään.

Tiarnan asetti herätyksen ja kurkotti sammuttamaan yöpöydällä palavan lampun ennen kuin laskeutui itsekin makuulle, kääntyen kyljelleen katsellakseen Tempestiä.
Tai sitä, mitä naisesta näkyi, kultaisia silmiä ja tyynylle leviäviä hiuksia.
Näky täytti hänet sellaisella hellyydellä, että oli pakko painaa suudelma pisamaiselle otsalle.
"Ethän rasita itseäsi liikaa?"

Suudelma sai Tempestin kääntämään päänsä miestä kohti. Hämärä tuntui lempeältä, kun Los Angelesin yön valot raidoittivat huonetta ja valkoista peittoa.
”He haluavat ottaa ilon irti, kun olen täällä”, hän vastasi ja värähti.
”En ole suunnitellut tekeväni lentoa Atlantin yli uudelleen aivan heti.” Jos se hänestä oli kiinni, hän ei mielellään menisi lähellekään lentokoneita. Hän mielellään sysäsi mielestään, että heidän piti lentää kotiinkin.
”Etkö sinä rasita itseäsi?”

Tiarnan pyyhkäisi vaaleita, vielä kylvyn jäljiltä kosteita hiuksia.
"Et saa antaa heidän vaatia liikaa", hän huomautti, painaen päänsä tyynyyn, kasvot yhä Tempestiä kohti kääntyneinä.
"Ehkä niin, mutta minä olen tottunut."
Tempest sen sijaan tarvitsi rauhaa ja hiljaisuutta ladatakseen akkujaan.
"En haluaisi, että sairastut."

Tempest ei ollut varma, ollako liikuttunut vai tuohtunut miehen huolesta. Ehkä päivät olivat raskaita ja pitkiä, uuvuttavan täynnä ääntä, vaatimuksia, ihmisiä ja epätietoisuutta, mutta matka ei jatkuisi ikuisesti ja hän ymmärsi halun ottaa hyöty irti ajasta, jona hän oli maassa.
Stephenkin tiesi, ettei hän ollut tulossa takaisin, ennen kuin oli pakko.
”Kyllä minä selviän”, hän sanoi ja pyyhkäisi uudelleen nenänpieltään, vetäen peiton paremmin korvilleen. Hän selviäisi, vaikka saisi jälleen jonkun väestöä kiertelevän flunssan.
”Mihin aikaan nouset?"

Tiarnan ujutti käsivartensa varovasti, melkein kokeilevasti oman peittonsa alta Tempestin peiton alle, kietoen sen naisen vyötärölle.
Ei mitään taka-ajatuksia, ainoastaan läheisyyttä, jota hän kaipasi paljon enemmän.
"Kunhan muistat pitää itsestäsi huolta."
Älä holhoa.
"Seitsemältä, mihin aikaan lukijatapaamisesi alkaa?"

Tempest katseli Tiarnania epätietoisena, kun miehen käsi kiertyi hänen ympärilleen. Se sai sydämen hypähtämään samaan aikaan häkeltyneestä onnesta että levottomuudesta.
Hirveän yksinäinen mies, jota et osaa tehdä onnelliseksi.
Lopeta.
”Yhdeksältä”, hän vastasi, epäröi hetken ja kierähti sitten lähemmäs, käpertyen miehen rintaa vasten, piilottaen pisamaiset kasvonsa sen lämpöön ja kiertäen käsivartensa Tiarnanin vyötärölle.
”Nousen samaan aikaan kuin sinäkin.”

Sen lyhyen hetken, jonka aikana kumpikaan ei liikkunut, Tiarnan tunsi pelon kouraisevan sisintään:
Ehkä hän oli tehnyt väärin, ehkä Tempest oli jo tarpeeksi stressaantunut, ehkä...
Kun nainen sitten kiepahti hänen lähelleen, pelko muuttui puhtaaksi onneksi.
Tiarnan sulki Tempestin käsivarsiensa suojaan.
"Hyvä, tuntisin syyllisyyttä, jos herättäisin sinut liian aikaisin."
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Nuku hyvin, Em."

Sunnuntai 21. tammikuuta, 07:04, Los Angeles, Four Seasons Hotel

Nouse ylös. Nouse ylös!
Mutta Tempest ei halunnut nousta ylös. Peiton alla oli suloisen lämmintä. Aurinkokin oli vasta nousemassa. Hän protestoi edelleen herätyskellon soittoa vastaan hautautumalla syvemmälle valkeiden petivaatteiden sekaan ja venyttelemällä nautinnollisesti käsiä pään yläpuolelle ja jalkoja kauas alas, peiton alta pilkistäviä varpaitaan kipristäen.
Mutta kai hänen olisi pakko.
Stephen haluaisi hänen olevan paikalla hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Mutta ehkä hänellä olisi vielä pienenpieni hetki. Tempest raotti unisia silmiään ja hieraisi niitä peiton suojassa haukotellen.

Tiarnan asteli sammuttamaan herätyksen, jo täysissä pukeissa.
Hän oli herännyt itsestään jo aikaisemmin, ja yrittänyt olla mahdollisimman hiljaa, jotta Tempest saisi nukkua mahdollisimman pitkään.
"Huomenta, unikeko", hän tervehti pehmeästi, eikä voinut hillitä itseään, vaan ojentautui kutittamaan peiton alta pilkistäviä varpaita.

Peiton suojista saattoi erottaa vienon vinkaisun, ja jalat katosivat vikkelästi koukkuun peiton alle.
”Huomenta”, Tempest vastasi ääni unesta painuksissa ja ponnisti itsensä istumaan, Tiarnanin vanhassa t-paidassa, käsivarsiaan venyttäen. Kirjailijalla harvemmin oli aikaisia aamuherätyksiä tai kovin tiukkoja aikatauluja arjessaan. Tällaisina hetkinä hän muisti, miksi oli onnekas.
”Miten voit olla jo valmis?”

Tempest oli uskomattoman suloinen vasta heränneenä.
Tiarnan muisti taas, millainen sääli oli, ettei heillä ollut enemmän yhteisiä aamuja.
Hän istahti vuoteen laidalle ja painoi suudelman naisen pisamaiselle, unenlämpimälle poskelle.
"Minä olen tottunut", hän huomautti, naurua äänessään.
"Kylpyhuone on nyt kokonaan sinun. Nukuitko hyvin?"

Tempest nojasi päänsä vasten miehen olkapäätä.
”Mmmh”, hän vastasi myöntävästi ja peitti toisen haukotuksen käteensä.
”Aivan erinomaisen hyvin.” Ja olisi voinut nukkua paljon pidempäänkin. Ehkä pari valvottua yötä olivat tehneet tehtävänsä.
”Eikö sinun tee mieli ottaa vielä pienenpienet unet?” hän vetosi ja veti miestä käsivarresta takaisin sänkyyn.

Tiarnan pyyhkäisi vaaleita, unen jäljiltä villiintyneitä hiuksia.
"Se on mukava kuulla."
Hän nauroi Tempestin päättäväiselle nyinnälle, mutta asettui takaisin pitkälleen, rennosti kauluspaidassa ja vaaleissa housuissa. Hän ei poistuisi huoneesta ennen kuin olisi aika lähteä satamaan.
"Sinä myöhästyt vielä."

Tempest venytti selkäänsä ja katsahti Tiarnania kullanvärisillä silmillä, joissa viipyi vielä nähtyjen unien haaveikkuus.
”Ehdin minä…”, hän arveli hymyillen ja kiipesi sitten puolittain Tiarnanin päälle, varsin samalla mutkattomalla röyhkeydellä kuin heidän kissansa. Hän asettui vatsalleen ja painoi päänsä miehen rintakehälle, silitellen hajamielisesti kylkiä.
”Hetki vielä.”

"Em..."
Mutta Tiarnanin vastaväitteet olivat kovin heikkoja. Heikko mies.
Hän huokaisi antautumisen merkiksi ja kietoi käsivartensa pienen, lämpimän kehon ympärille.
Hetki vielä.
Tuntui hyvältä, että Tempest etsi hänen läheisyyttään itse.
"Millaisia unia näit?"

Emmie hieraisi poskeaan Tiarnanin rintaan, asettui mukavammin miehen päälle ja piirteli sormenpäillään kuvioita tämän rintaan, kylkiin ja käsivarsiin.
”Öisestä aavikosta, jonka hiekka oli kuin puuterilunta tähtitaivaan alla ja yksinäisestä, kukkivasta puusta sen dyynien keskellä. Se odottaa tarinaansa”, hän vastasi ja kallisti sitten päätään niin, että saattoi painaa leukansa Tiarnanin rinnalle ja katsella miehen kasvoja.
”Näitkö sinä unia?"

Tiarnan punoi sormiaan vaaleisiin hiuksiin.
"Millainen tarina se olisi?"
Keskellä aavikkoa kukkiva puu kuulosti, noh, yksinäiseltä. Mutta Tempestin tarinat olivat uskomattoman kauniita ja pohjimmiltaan onnellisia.
Kysymys sai miehen yskähtämään.
"Enpä voi sanoa muistavani."

”Niin kaunis ja elinvoimainen puu keskellä aavikkoa on ihme”, Emmie vastasi ja nojasi päänsä kevyesti kosketusta vasten.
”Joten se ansaitsisi veroisensa tarinan. Se olisi täydellinen näyttämö pitkään kaivatulle kohtaamiselle. Sellaiselle, jota toivoo yli kaiken, mutta pelkää sen olevan mahdotonta – kuinka kukaan selviäisi loputtoman aavikon yli mahdottomissa olosuhteissa…”, hän pohdiskeli ja soi sitten miehelle myötätuntoisen katseen, koskettaen sileää poskea.
”Etkö muista mitään unistasi?”

"Kuulostaa tarinalta, jonka haluaisin ehdottomasti kuulla."
Tiarnan suki Tempestin hiuksia hajamielisesti sormillaan.
"Joskus muistan, joskus en. Ne eivät ole aivan yhtä eläviä, kuin sinulla."
Valehtelija. Sievä pitsialusasu oli piirtynyt oikein selvänä hänen unessaan. Hänestä oli tulossa levoton mies.

Tempest nauroi ja silitti miehen poskipään linjaa sormenpäällään. Ehkä aavikon keskellä kasvava puu pääsisi osaksi Awakeningin unimaailmaa. Tähtiin kirjoitettu kohtalo rakentui jo hänen mielessään sellaisella nopeudella, että olisi tehnyt mieli kirjoittaa.
Inspiraatio tuntui melkein adrenaliinilta suonissa, annokselta humalluttavaa euforiaa. Mutta hänellä oli sovittu esiintyminen, ja nyt Stephenkin oli fyysisesti täällä, valmiina vaikka kantamaan hänet tapaamiseen. Mikä lannistava ajatus. Hän loi haikean katseen tietokoneeseensa ja sitten Tiarnaniin.
”Ehkä muistat huomenna. Unet voivat olla aivan ihastuttavia inspiraation lähteitä”, hän huokasi ja nousi istumaan hajareisin miehen vatsalle, kelloa vilkaisten. Kohta pitäisi nousta.

Tällaisina hetkinä Tiarnan aina havahtui siihen, ettei Tempesti todellakaan tainnut tietää, kuinka viehättävä oli.
Hän laski kätensä kevyesti naisen paljaille reisille.
"Yritän muistaa. Vaikka minä olenkin ollut aina parempi näyttelemään tarinoita kuin keksimään niitä."
Sormet juoksivat keveinä Tempestin iholla.
"Myöhästyt, ellet pian ala laittaa itseäsi valmiiksi."

Kosketus hänen reisillään sai perhoset kutittamaan vatsassa ja Tempestin hymyilemään häkeltyneenä, ujo tuikahdus suupielissään. Hän antoi käsiensä levätä miehen rintakehällä, piirsi sen kaaria sormenpäillään.
”Pian”, hän lupasi. Hän olisi nopea pukeutumaan. Tavallista tehokkaampi, koska ei yksinkertaisesti voinut riistää itseltään hetkeä Tiarnanin läheisyyttä, joka sai hänet tuntemaan olonsa kevyeksi ja onnelliseksi.

Tiarnan toivoi, että olisi ollut parempi lukemaan Tempestiä.
Tämä oli niin ujo ja herttainen, että välillä hän pelkäsi tosiaan rikkovansa naisen.
Niin, että tämä joutui pakenemaan häntä lukitun oven taakse. Häntä, tai tunteita, joita heidän läheisyytensä herätti.
Pois synkät ajatukset.
Hän siirsi toisen kätensä sivelemään naisen poskea.
"Tänään sitten vihdoin katsomaan niitä valaita."

Tempest tutki Tiarnanin kasvoja ja hymyili.
”Niin. Sääli, ettei niiden kanssa taida voida hypätä uimaan”, hän sanoi ja laski katseensa miehen rintakehällä lepääviin käsiin. Hetken hänen teki mieli tehdä jotain – kumartua suutelemaan miestä, ujuttaa kätensä paidan alle, venyttää aikatauluaan, koska vain halusi olla miehen lähellä… Mutta se vain todennäköisesti päätyisi riitaan tai siihen, että hän tuntisi olonsa typeräksi.
”Ehkä minun pitää alkaa valmistautua.”
Tempest kiipesi miehen päältä, juoksutti sormet läpi villeistä hiuksistaan ja seisahtui vaatekaapin eteen tutkimaan pukupusseihin verhottuja mekkoja.

"Ei se taida onnistua", Tiarnan myönsi pahoitellen.
Pieni osa hänestä yritti herättää huolta siitä, saattaisiko Tempest todella hypätä valaiden joukkoon hetken huumassaan.
Ei kai? Eihän?
Ei, ei nainen ollut tyhmä, vaikka elikin toisinaan enemmän mielikuvituksessaan kuin tässä todellisuudessa.
"Sinun pitää kirjoittaa jotakin siitä. Valaiden kanssa uimisesta."
Hyvin vastentahtoisesti hän antoi Tempestin nousta sylistään ja jäi katselemaan, kuinka nainen tutki pukupusseja.
"Olisitko halunnut käydä ostoksilla, nyt kun olet täällä?"

"Niin", Tempest vastasi hajamielisesti ja harkitsi eri vaihtoehtoja. Hän voisi aina kirjoittaa valaista.
"Mitä? Oi, en. Minulla on niin paljon vaatteita, etteivät ne meinaa mahtua vaatekomeroon", hän vastasi kulmiaan mietteliäänä kurtistaen.
"Olisitko sinä?"

Tiarnan nousi istumaan ja pyyhkäisi tummia hiuksiaan. Nekin oli jo kammattu siististi taaksepäin, vaikka hän ei olisi lähdössä ulos vielä muutamaan tuntiin.
"Minäkään en tarvitse mitään", mies vakuutti. Vaikka hän olisikin mielellään ostanut jotakin Tempestille.
"Tilaanko huonepalvelua tuomaan jotakin aamupalaa, jonka voisit napata mukaan?"

Tempest katsahti kelloa ja irvisti. Hän oli viivytellyt liikaa.
Hän veti pussista rikkaan smaragdinvihreän, polvimittaisen mekon, nykäisi t-paidan päänsä yli ja pukeutui tohinalla, viuhtoen vauhdilla ympäri huonetta. Helma pyörteili hänen jaloissaan, ja mekon konservatiivisen korkeakauluksinen, hienovaraisesti kirjailtu yläosa jätti selän koristeellisesti paljaaksi. Tempest piteli hiusharjaa hampaissaan, kun kiinnitti vyötäröllä olevat napit selkänsä takaa ja suki sitten villit hiuksensa ojennukseen pujottaessaan korkeakorkoisia avokkaita jalkoihinsa.
”Ei, en tarvitse mitään”, hän vakuutti, suihkautti lakkaa latvoista kevyesti taipuviin hiuksiin ja pyörähti kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa ja meikkaamaan kevyesti.
”Tilaa vain itsellesi”, ääni kantautui vaimeana seinän takaa, ja sitten Tempest hyökkäsi takaisin makuuhuoneen puolelle nimensä mukaisena pyörteenä, sulloen käsilaukkuunsa parin mustia legginssejä sekä lämpimän neuletakin venematkaa varten.
”Missä…” Katse kiersi huonetta vauhkona, ennen kuin löysi valkean, modernisti leikatun jakun ja tempaisi sen mukaan.
”Nähdään satamassa!”
Tempest suikkasi suukon Tiarnanin poskelle ja silmänräpäystä myöhemmin oli poissa.

"Nähdään."
Kaiken tämän ajan Tiarnan oli istunut tyynenä sängyn laidalla, uskaltautumatta pyörremyrskyn tielle.
Hän oli aikeissa nousta auttamaan nappien kanssa, mutta Tempestin vikkelät kädet ehtivät napittaa ne ennen kuin hän todella toteutti aikeensa.
Epäröi kai hetken liian pitkään.
Huoneeseen laskeutui hämmentävä hiljaisuus, kun nainen oli poissa.
Kuin tyyni myrskyn jälkeen. Vaikka tavallisesti sen olisi kai pitänyt tuntua helpottavalta.
Nyt Tiarnan oli vain... yksinäinen.
Hän kurkotti puhelimen käteensä tilatakseen jotakin huonepalvelusta. Itselleen.

* * *

Rannetta vihloi. Tempest tutki taksin takapenkillä musteesta tummaa pikkurillin syrjää ja yritti karistaa epämukavan tunteen harteiltaan. Sille ei ollut mitään syytä! Hyvänen aika. Kuulostaisi naurettavalta sanoa asiasta yhtään mitään. Totta kai ystävät halasivat pitkään tai saivat haistaa toistensa hiuksia tai painaa suudelman niskalle – hänhän halaili ja suukotteli ystäviään jatkuvasti.
Älä ole typerä.
Hän polkaisi kengät jalastaan pyytäessään taksikuskia kiirehtimään ja taiteili notkeasti talvikäyttöön suunnitellut legginssit mekon alle, sillä tuuli olisi todennäköisesti julma merellä tähän aikaan vuodesta, jopa täällä, missä kaupungin lämpötila keikkui +20 asteessa päivisin. Toivottavasti hän ei olisi myöhässä.
Mutta oli ollut kovin vaikeaa repiä itseään pois, kun häkellyttävän pitkän jonon ihmiset halusivat jakaa ajatuksensa ja kokemuksensa hänen kirjoistaan.
”Todella, voisitko ajaa hieman nopeammin?” hän vetosi uudelleen pujottaen kengät takaisin jalkaansa, nakkasi kuskille seteleitä sen pysähtyessä ja kiiruhti neuletakkia ylleen vetäen laiturille.

"En, hetken ehdimme jutella Madisonin kanssa", Tiarnan vakuutti, kietaisten toisen kätensä kevyesti Tempestin hartioille, kun he suuntasivat kohti neljäksi tunniksi vain heille varattua yksityisjahtia, joka kuljettaisi heidän merelle ihastelemaan rannikon rikasta lajistoa.
Valaitakin, jos hyvin kävisi.
"Kuinka tapaamisesi sujui?"

Tempest nojasi kevyesti Tiarnanin kylkeen, kiertäen käsivartensa miehen vyötärölle.
”Hyvin”, hän vastasi ja hengitti syvään meren tuoksua. Sen kohina ja loiske laituria vasten sai hänen olonsa heti kotoisaksi.
”Siellä oli vain… Paljon ihmisiä. En odottanut sitä.”
Omistuskirjoitukset tuntuivat polttelevassa ranteessa.
”Kuinka sinun haastattelusi menivät?”

Tiarnan nauroi käheästi ja painoi suukon Tempestin ohimolle.
"Tietenkin oli. Sinun kirjasi ovat hyvin suosittuja."
Tempest ei vain aina tuntunut uskovan sitä itsekään.
"Hyvin, oikein hyvin. Yksi toimittaja oli Horse & Houndista. Hieman hämmentävää."
Valkoinen, huippuvarusteltu jahti odotti heitä laiturin päässä, ylpeä kapteeni vierellään.
Tiarnan ojensi kätensä auttaakseen Tempestin veneeseen.

”Horse & Houndista?” Tempest toisti epäuskoisena ja unohtui hetkeksi katselemaan loiskuvaa, aaltoilevaa, vihertävää vettä, joka oli aina vetänyt häntä puoleensa. Sen suola tuntui maistuvan jo hänen huulillaan.
Mutta Tiarnan odotti, ja hän tarttui miehen käteen nousten veneeseen. Olisi ihanaa nähdä valaita – olisi ihanaa vain olla merellä, tuntea aaltojen kutsuva liike, kuulla meren kutsuva pauhu.
”Mistä he haastattelivat sinua?”

"Horse & Houndista", Tiarnan vakuutti.
"He soittivat pääasiassa kysyäkseen kuvauksista, ja minun oli ohjattava heidät managerini puheille, mutta se kuulosti kyllä oikein mielenkiintoiselta tarjoukselta. Ja jouduin myöntämään, että nykyisellään minulla on vain kaksi kissaa, ei edes sitä koiraa."
Hän laskeutui ketterästi Tempestin perässä vaalealla sisustettuun veneeseen ja pyyhkäisi naisen hiuksia.

”Niinkö?” Tempest kysyi katsahtaen miestä olkansa yli, tuikahdus hymyä silmissään. Se kuulosti erikoiselta.
Hän kurkisti vihertävää, aaltoilevaa vettä kaipaavasti laidan yli. Inspiraatio hiipi hänen ihollaan. Mutta hänellä ei olisi aikaa kirjoittaa tänään, tekisi mieli kuinka paljon tahansa.
Hän ei voisi jättää menemättä jälleen kerran miehen seurana eikä karata kesken kaiken. Hän ei halunnut riidellä uudelleen.

Tiarnan silitti Tempestin selkää.
"Tahdotko kiivetä yläkertaan katselemaan, kun vene ajaa merelle?" hän kysyi, viitaten kohti hytistä lähtevää portaikkoa. Kaiteilla turvallisesti ympäröity katto tarjoaisi hyvän näköalapaikan sitten, kun alettaisiin lähestyä valaiden reittiä.

Tempest katsahti ylös portaita ja lähti sitten kiipeämään niitä asettaen jalkansa huolellisesti kevyesti keinuville askelmille, ettei kierisi korkokengissään takaisin alas. Hän vilkaisi olkansa yli varmistaakseen, että Tiarnan seurasi mukana.
”Entä ne kaksi muuta haastattelua?” hän kysyi ja ojensi miehelle kätensä punoakseen heidän sormensa hetkeksi yhteen.
”Mistä he halusivat keskustella kanssasi?”

Tiarnan seurasi Tempestin kannoilla, käsi valmiina painumaan naisen selälle, mikäli tämä olisi lähellä kaatua.
Ei tietenkään ollut.
Tempest ja meri kuuluivat yhteen.
Vene oli jo ajamassa ulos satama-altaasta, ensimmäinen aallonmurtaja erottui rajana avomerelle.
"Siitä tavallisemmasta. Mitä aion tehdä, kun nykyiset kuvaukset ovat valmiina. Milloin olen muuttamassa tänne - amerikkalaislehdet haluavat aina kysyä sitä."

Meren sininen horisontti oli tuttu ja kutsuva. Se oli aina herättänyt hänessä ajatuksen, että horisontin takaa voisi löytää mitä tahansa. Tempest nojautui kaidetta vasten, tuuli mekon helmalla ja vaaleilla hiuksilla leikkien ja antoi katseensa seurata tuulen vaahtopäille työntäviä aaltoja.
”Mitä aiot tehdä, kun nykyiset kuvaukset ovat valmiina?” hän kysyi hymyillen ja katsahti miestä olkansa yli.

Tiarnan siirtyi Tempestin taakse ja tarttui kaiteeseen molemmilla käsillään, niin että nainen jäi hänen käsivarsiensa väliin.
Siinä ei ehkä haittaisi tuuli tai aaltojen keinutus.
"Voisin olla kiinnostunut työskentelemään seuraavaksi pidemmässä projektissa", hän totesi mietteliäänä.
"Kenties televisiosarjassa."

”Niinkö?” Tempest kysyi kääntäen päätään, että saattoi nähdä miehen kasvot ja nojautui tämän rintaa vasten. Tiarnanilla oli lahja herättää hänen vatsassaan asuvat perhoset pelkällä läsnäolollaan.
”Oletko saanut mielenkiintoisia tarjouksia?”

"Ei mitään, mikä olisi kantautunut managerilta minun tietooni."
Valkeana hohtava aallonmurtaja ja pitkä, kapea Venice Beach jäivät taakse, kun vene puski itseään kauemmas rannikosta.
Alakerrassa olisi ollut tarjolla virvokkeita ja jopa satelliittitelevisio. Televisio, matkalla, jonka aikana oli tarkoitus ihastella luonnon ihmeitä!
Ihmisiä oli monenlaisia.
"Toivoisitko, että olisin enemmän kotona?"

Tempest kääntyi hämmentyneenä ympäri miehen käsivarsien suojassa, nojaten selkänsä kaiteeseen. Tuuli tarttui ahneesti vaaleisiin hiuksiin ja tempoi niitä villiin leikkiin. Hän tutki miehen myrskysilmiä mietteliäänä, sillä kysymys tuntui tärkeältä ja tulenaralta.
”Minä rakastan sinua ja minusta on ihanaa, kun olet kanssani”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”mutta haluan sinun olevan onnellinen ja tekevän sitä, mitä rakastat. Minä selviän kyllä töidesi kanssa. Älä huolehdi siitä.”

Tiarnan tutki Tempestiä myrskysilmillään.
Mitä naisen sanat tarkoittivat? Olivatko ne vain kaunis tapa sanoa, että tämä halusi omaa aikaa? Rauhan kirjoittaa silloin, kun hän ei ollut kotona, ainoastaan kissojen seuraa?
Hän yritti karistaa synkät ajatukset mielestään.
"Haluan vain... Em, katso."
Tiarnan nyökäytti päällään merta kohti. Parvi delfiineitä oli ilmestynyt uimaan heidän rinnallaan.

Hän oli aikeissa kysyä mitä, mutta kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan ja kiepahti vauhdilla ympäri miehen käsivarsien välissä. Hän rakasti delfiinejä.
Hän oli saanut uida niiden kanssa kahdesti elämässään, ja ne kerrat olivat tehneet painajaismaisista lennoista tuskan arvoisia.
Tempest nojautui haaveikkaana kaiteen yli, ihastuneena nauraa kuplien, ja katseli sulokkaita hahmoja, jotka lensivät pinnan alla ja syöksyivät välillä ilmaan, jättäen kuohuvia pärskeitä jälkeensä.

Tiarnan siirsi vaivihkaa toisen kätensä Tempestin vyötärön ympärille.
Ei nainen menisi putoamaan. Ei kurkottaisi liian pitkälle.
Mutta silti.
Oli ehkä väärin olla helpottunut siitä, ettei keskustelu juuri sillä hetkellä ollut jatkunut pidemmälle.
Delfiinit olivat tottuneet veneisiin ja poseerasivat ja leikittelivät pelottomina sen vierellä.

Tempest seurasi niiden vapautta onnellisena, purren hymyillen alahuultaan ja kurkotellen kaiteen yli miehen otteessa. Ehkä hän uisi jälleen joskus delfiinien kanssa.
”Ne ovat tavattoman onnellisia olentoja, eivätkö olekin?” hän kysyi ja katseli, kuinka yksi lensi ylös vedestä, kiepahti ilmassa ja molskahti takaisin aaltoihin, lennättäen hopeisia pärskeitä korkealle vimmaisaan tuuleen.
”Ne ovat lempieläimiäni. Mikä on sinun lempieläimesi?” hän katsahti Tiarnania olkansa yli, ennen kuin palautti huomionsa parveen veneen vierellä.

Tiarnan katseli delfiinien ilakointia.
Siltä ne ainakin vaikuttivat.
"Mikseivät olisi? Niillä on parvi ympärillä", hän myönsi, ja paransi hieman otettaan Tempestin vyötäröltä.
Tiarnan mietti hetken.
"Lammas."

Vastaus oli niin odottamaton, että Tempest kääntyi ympäri miehen käsivarsien välissä ja jäi tutkimaan myrskynharmaita silmiä.
”Lammas?” hän toisti epäuskoisena, nauru suupieliä ylös nykien. Olivathan lampaat ihastuttavia olentoja, mutta se oli harvemmin listattuna lempieläinten kärjessä.
”Miksi lammas?”

Tiarnan kohotti toista tummaa kulmaansa.
"Miksi ei?" hän naurahti ja kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle.
"Minä paimensin niitä, kun olin lapsi. Pirun sitkeitä otuksia, kun tarkemmin ajattelee. Kasvattavat vain paksumman villan kylmää viimaa vastaan."

Tempest räpäytti hämmentyneenä silmiään ja nauroi sitten nyökäten.
”Miksi ei”, hän myönsi ja kosketti miehen poskea, ennen kuin kääntyi takaisin delfiinien puoleen. Parvi oli siirtynyt jo kauemmas, ja hetken hän katseli veden alla sujuvasti liitäviä hahmoja.
”Sinä haluat vain mitä?” hän kysyi jatkaen aikaisemmin kesken jäänyttä keskustelua.

"Niin."
Olkoon, ehkei lammas todella ollut hänen todellinen sieluneläimensä. Mutta hauskoja otuksia ne olivat siitä huolimatta, ja olihan hänellä äidin suvun puolelta velvollisuus puolustaa niiden kunniaa.
"Hm? Haluan, että olet onnellinen."

”Minäkin haluan, että sinä olet onnellinen”, Tempest vastasi ja kurottui kaiteen yli katsomaan veneen synnyttämiä aaltoja, joissa saattoi erottaa sinisen ja vihreän kauniit sävyt.
Hän kääntyi ympäri miehen käsivarsien välissä ja tutki myrskysilmiä haluten kysyä, oliko Tiarnan onnellinen. Mutta ehkä se oli yksi keskusteluista, joita mies oli kyllästynyt ja väsynyt käymään.
”Etkö sinä rakastakin työtäsi?”

Tiarnan nauroi ja painoi suukon Tempestin niskalle, jonka tuulen paiskomat hiukset olivat paljastaneet.
"Minähän olen onnellinen."
Ainakin suurimman osan ajasta. Silloin, kun Tempest ei työntänyt häntä luotaan. Vai oliko hän itse alkanut vetäytyä enemmän?
Piti yrittää keskittyä nyt mereen.
Hän käänsi katseensa Tempestiin.
"Rakastan."

Suudelma sai Tempestin sulkemaan silmänsä hetkeksi, sillä se viipyi hänen ihollaan häkellyttävänä ja ihanana – aivan toisenlaisena kuin samaan kohtaan aikaisemmin päivällä osunut ystävän ele.
”Minä tiedän sen”, hän vakuutti – kuka tahansa näki, että Tiarnan rakasti työtään.
”Enkä koskaan haluaisi olla syy, mikset saisi tehdä sitä mitä rakastat. Olen onnellinen, kun näen sinun olevan onnellinen ja nauttivan elämästäsi.”

Tiarnan pyyhkäisi toisella kädellään hiuksia pois Tempestin kasvoilta, jotta saattoi painaa suukon vuorostaan tämän otsalle.
"Sinä olet minulle paljon tärkeämpi kuin työni."
Ja olihan Britanniassakin produktioita, joihin hän voisi osallistua.
Mutta ehkä se ei ollut ajankohtaista juuri nyt.
"Eihän sinua palele?"

Ajatus sai hänet levottomaksi, mutta Tempest ei ollut varma miksi. Varjoisa ääni yritti kuiskia hänen mielessään, mutta merituuli puhalsi sanat mennessään samalla, kun tempoi vaaleita hiuksia.
”Ei tietenkään”, hän lupasi ja soi miehelle hymyn. Hän oli aivan liian innoissaan merestä, delfiineistä ja valaista palellaakseen, vaikka tuuli puhalsikin neuletakin läpi. Sulattelisi myöhemmin.
”Oletko sinä koskaan uinut delfiinien kanssa? Tai valaiden?”

"Sanot vain, jos tulee kylmä."
Lopeta se holhoaminen, Tiarnan muistutti, mutta halasi silti Tempestin lähemmäs itseään.
Merellä puhaltava tuuli oli petollinen.
"Delfiinien kanssa, kyllä. Valaiden kanssa en voi sanoa uineeni, ne viihtyvät syvemmissä vesissä, kuin missä minä olen käynyt."

”Eikö olisi upeaa uida todella syvissä vesissä?” Tempest haaveili ja nojasi onnellisena Tiarnanin rintaa vasten. Hän kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja painoi poskensa vasten säähän sopivaa takkia.
”Tyynenmeren tutkimattomissa aalloissa, ehkä – katsoa, kuinka syvälle olisi mahdollista sukeltaa. Mitä veden alla todella on. Miten sinistä ja rauhallista siellä täytyy olla.”

Jostain syystä ajatus kylmäsi.
Vaikka se oli vain osa Tempestin uskomatonta mielikuvitusta. Sitä, joka sai naisen rakentamaan maailmoja tyhjästä ja kirjoittamaan tarinoita, jotka innostivat niin monia.
"Kuulostaa melkein vaaralliselta", Tiarnan naurahti. Tavoitellen kepeää sävyä.

Tempest nauroi ja halasi Tiarnania tiukemmin.
”Ei, syvät vedet ovat varmasti sietämättömän kauniita omilleen. Siellä meri on ihmistä suurempi ja mahtavampi, mutta pinnan alla on aivan toisenlainen maailma”, hän haaveili.
”Miten kirkasta vesi on, miten lempeä sen hiljaisuus on, millaisia olentoja tutkimattomissa syvyyksissä todella saattaisi asua. Ehkä seireenit ja merenneidot todella leikkivät hylkeiden ja delfiinien kanssa jossain meren sinisessä rauhassa.”

Omilleen. Mutta laskiko Tempest itsensä kuuluvaksi niihin, jotka kuuluivat meren pinnalle, vai niihin, joille sen alainen maailma oli kaunis ja lempeä?
Tiarnan ei uskaltanut kysyä, vaan painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Meidän pitäisi lähteä taas käymään Skotlannissa", hän totesi, silittäen naisen selkää.
"Meri on sielläkin omanlaisensa."

”Se on totta”, Tempest myönsi ja nosti päätään niin, että saattoi painaa leukansa Tiarnanin rintaa vasten ja katsella miehen kasvoja.
”Mennään vain milloin haluat. Se on hyvin inspiroivaa seutua kirjoittamiseenkin.” Eikä sinne tarvinnut lentää. Hänen uskollinen pieni, vaaleanvihreä autonsakin jaksaisi taittaa matkan.
”Olen aina halunnut tutustua paremmin pohjoisiin vesiin. Uskon, että pinnan alla meri on kaunis kaikkialla, vaikka se voisi rannalta näyttää vihamieliseltä ja vaaralliselta.” Niin kuin myrskyisät, teräksenharmaat aallot, jotka pieksivät karuja kiviä ja kallioita armotta.

"Voisit käydä tervehtimässä sisaruksiasikin samalla matkalla", Tiarnan totesi, sukien pöyheitä, vaaleita hiuksia sormillaan.
Emmien siskokin kaipasi varmasti seuraa nyt, kun oli joutunut ikävään tilanteeseen.
"Yritän saada pidemmän loman johonkin väliin, niin että ei tarvitsisi kiirehtiä. Suotta."
Hän käänsi katseensa hetkeksi mereen, saaren siluetti erottui kauempana horisontissa.

”Voin aina jäädä Hexhamiin, kun sinun pitää lähteä takaisin töihin”, Tempest ehdotti. Ajatus siitä, että Tiarnan jättäisi tekemättä mitä rakasti tai kieltäytyisi töistä, joista nauttisi, hänen takiaan, oli ahdistava.
Mutta merituuli antoi hänen hengittää ja söi pois varjon kipeät sanat.
”Oletko kuullut Teaganista? Miten hän voi?”

"Sisaruksesi olisivat varmasti iloisia siitä."
Joskus Tiarnan mietti, asuiko Tempest Lontoossa vain hänen mielikseen.
Siksi, että hänen olisi helpompi matkustaa kuvauksiin, ja hoitaa muutenkin asioitaan, kuin jos he olisivat rakentaneet yhteisen kodin lähemmäs pohjoista.
"Hän tuntuu voivan tilanteeseen nähden hyvin", hän vastasi, hipaisten Tempestin poskea peukalollaan.
"On muuttanut takaisin Edinburghiin... Hän selviää kyllä."

Tiedä siitä. Muriel oli niin vahva, itsevarma ja riippumaton, valtavan ystäväpiirin ympäröimä, ja Laurien ura vaati paljon eikä hänen velipuolellaan ollut pulaa seurasta, se oli vuosien varrella käynyt selväksi.
”Toivon, että hän on onnellinen ja löytää, mitä haluaa. Hän on hyvä mies”, Tempest pohti ja sulki hetkeksi silmänsä, kuunnellen meren kohinaa ja hengittäen Tiarnanin tuttua tuoksua.
”Mitä Tamsinille kuuluu?”

"Minäkin toivon. Ja uskon, että niin käy. Hän on nuorempi mies kuin mitä minä olin, kun löysin onneni."
Tiarnan rutisti Tempesti lähelle ja suukotti vaaleita hiuksia uudelleen.
"Hyvää hänellekin, on oma itsensä eikä malta asettua aloilleen."
Ehkä Tamsin löytäisi vielä paikkansa.
"Tahtoisitko asua lähempänä perhettäsi?"

Tempest avasi suunsa vastatakseen, että Tiarnan oli hänen perheensä, mutta sulki sen taas. Ei hänen pitäisi sanoa sellaisia asioita.
”Lähempänä Hexhamia? En tiedä”, hän sanoi ja silitti miehen selkää hajamielisesti.
”Välillä toivon, että voisin asua pienellä paratiisisaarella Tyynellämerellä, välillä Uudessa-Seelannissa, välillä Thaimaassa, välillä pohjoisessa Skotlannissa – se vaihtelee sen mukaan, minne mielikuvitukseni janoaa. Minä pidän kyllä Lontoosta. Mutta missä sinä haluaisit asua?”

"Sinun pitäisi päästä näkemään maailmaa", Tiarnan totesi, vieden sormensa silittelemään Tempestin niskaa.
Mutta se oli hankalaa, kun pelkäsi lentämistä.
"Olen menettänyt sydämeni pysyvästi Isle of Lewikselle. Kun olen vanha ja ryppyinen, enkä enää kelpaa elokuviin, voisin muuttaa sinne ja ottaa itselleni muutaman lampaan."
Myrskysilmissä oli taas se sama ilkikurinen katse.
"Mutta vain, jos sinäkin tahtoisit."

Hetkeksi häkellys sai Tempestin hiljaiseksi. Halusiko Tiarnan olla hänen kanssaan vielä vanhana ja ryppyisenäkin?
Tuskin mies sitä sanoi.
Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Tiarnania, kullanväriset silmät siristyen.
”Sinä kelpaisit aina”, nainen vakuutti, ”sinähän vain paranet vanhetessasi.” Hän kosketti hopeista juovaa tummissa hiuksissa.
”Isle of Lewis on hyvin kaunis paikka. Minusta on aina tuntunut, että sillä on paljon tarinoita kerrottavanaan.”

Tiarnan nauroi ja käytti tilaisuuden hyödykseen varastaakseen Tempestiltä pehmeän suudelman.
Ehkä täällä, meren keskellä, se ei muuttuisi miksikään ahdistavaksi.
"Kuka tietää, ehkä teen rooleja vielä neljänkymmenen vuodenkin kuluttua", hän totesi hymähtäen.
"Vanhojen, kärttyisten miesten rooleja."
Olisiko Emmie vielä silloinkin hänen kanssaan?
"Saari vain tarvitsisi jonkun, joka osaisi kuunnella sitä."

Hänen sydämensä hakkasi levottomana, eikä Tempest ollut varma miksi. Niin kuin keskustelussa olisi voitu sanoa jotain oikeasti tärkeää. Tai se voisi johtaa jonnekin.
Vanhoja ja ryppyisiä yhdessä Isle of Lewiksellä.
Eikä hän tiennyt, miten tehdä mies onnelliseksi edes nyt.
”Etkö sinä osaa?” hän kysyi ja halasi miestä, suudelma huulia lämmittäen.

Tiarnan nauroi ja pudisti päätään.
"En samalla tavalla kuin sinä", hän vastasi, vieden kätensä silittämään naisen vaaleita hiuksia.
"Minä osaan kuunnella sitä toisella tavalla. Milloin on tulossa myrsky, milloin talvi on rankka... Mutta en kuule tarinoita niin kuin sinä."

Tempest painoi kasvonsa miehen rintaa vasten, sydän levottomasti lepattaen. Hän halusi uskoa Tiarnania. Hän halusi uskoa, että he voisivat olla vanhoja ja ryppyisiä joskus yhdessä.
Mutta pimeys luikerteli myrkyllisenä hänen mielessään ja satutti häntä kamalin, kylmin sanoin.
Tiarnan ei tuntunut haluavan hänen lähelleen edes nyt.
Hän hengitti syvään meren tuoksua ja hiljensi varjon äänen. Ja päätti vaihtaa aihetta.
”Olisi ihana käydä taas saarella. Olisi ihanaa myös nähdä maailmaa. Miksen voi suhtautua lentokoneisiin niin kuin järkevä ihminen?”

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Em, monet ihmiset pelkäävät lentämistä", hän huomautti pehmeästi, halaten naisen tiukasti rintaansa vasten.
"Pelkäänhän minäkin hammaslääkäriä, ja siellä vierailu on todistetusti hyvin turvallista."
Hän oli ehdottamassa, että aina oli mahdollista hakea hoitoa pahaan lentopelkoon, mutta hoitokontaktien mainitseminen tuntui olevan yksi niistä asioista, jotka nostattivat riidan heidän välilleen.
Vaikka he olivatkin saaneet sivuttua asiaa aiemmin.

"Pitääkö sinut kantaa hammaslääkäriin?" Tempest kysyi onnettomana. Muisto sai häpeän polttamaan hänen mielessään. Tiarnan-parka.
Tuskin.
"Minulla on tieto lentämisen turvallisuudesta, lentokoneiden tekniikasta, rauhoittavia lääkkeitä, ja silti voin pahoin päiviä ennen lentoa." Se oli... Turhauttavaa.
"Tiedätkö, montako kertaa olen halunnut yllättää sinut pidemmällä kuvausmatkalla, mutta jähmettynyt viimeistään portilla?"

"On sitä yritetty", Tiarnan nauroi ja suukotti Tempestin hiuksia.
Myrskysilmissä häivähti myötätunto.
"Monet pelkäävät lentämistä."
Eihän se kummoinen lohtu ollut, ei lähelläkään sellaista.
Mutta mitä muuta hän olisi voinut sanoa?
Tempestin sanat saivat miehen yllättymään.
"Sinä... Mitä?"
Emmie oli halunnut yllättää hänet lentämällä hänen luokseen kuvauspaikalle?

Emmie kohotti kasvonsa Tiarnania kohti ja tutki miehen myrskysilmiä hämmentyneenä.
”Kun olet ollut poissa pidempään, olen halunnut yllättää sinut ja tulla käymään”, hän sanoi ja painoi katseensa.
”Tiedän, että olet tietenkin kiireinen, enkä minä halua häiritä työtäsi, mutta olen ajatellut vain…”
Hän huokasi turhautuneena.
”Mutta sitten en vain pysty kävelemään lentokoneeseen tai en pääse edes lentokentälle saakka.”

Tiarnan jäi hetkeksi tuijottamaan Tempestin kasvoja.
Sitten hän nosti kätensä tämän poskille ja suuteli huulia pitkään.
"Rakas, jo se, että haluaisit tulla katsomaan minua, tekee minut hyvin onnelliseksi."
Vaikka ajatus kuolisikin siihen, ettei voinut astella lentokoneeseen.
Mutta silti, liikutus teki hänen äänestään käheän.

Emmien sydän jätti lyönnin välistä suudelmasta, sillä se oli odottamaton, yllättävä reaktio. Hän räpytteli häkeltyneenä ja soi miehelle hämillisen hymyn, sydän edelleen läpättäen.
Eikö Tiarnan ollut tiennyt? Eikö mies ymmärtänyt, miten hän tätä rakasti?
Käheytynyt ääni rutisti hänen sydäntään, ja Emmie kosketti Tiarnanin poskea, kurottuen varpailleen painamaan uuden suudelman miehen huulille.
”Totta kai haluaisin tulla katsomaan sinua. Etkö todella ole tiennyt sitä?”

Tiarnan katsoi Tempestiä vilpittömän hämmentyneenä.
"Ajattelin..."
Mitä hän voisi sanoa? Että oli kuvitellut Tempestin keskittyvän niin kirjoittamiseen, ettei edes huomannut hänen poissaoloaan. Niin kuin silloin, kun hän joskus palasi kotiin, ja nainen vaikutti melkein yllättyneeltä siitä, että viikko tai kaksi oli jo kulunut.
"Se vain tekee minut hyvin onnelliseksi", mies totesi lopulta ja painoi suudelman Tempestin otsalle.

Tempest tutki miehen kasvoja ja hämmennystä aivan yhtä hämmentyneenä. Mitä Tiarnan oli ajatellut? Ettei hän välittänyt?
Toki hän unohtui välillä kirjoittamaan ja viihtyi yksinkin, rakastaen rauhaa ja hiljaisuutta, mutta yhtä lailla käpertyi suureen sänkyyn onnettomana, kuunnellen suuren asunnon huminaa ja omituisia kolahduksia hereillä, vaelsi valtavien ikkunoiden vierustaa kissojen kanssa keskustellen, toivoen, että viikko kuluisi nopeasti.
”Ehkä selätän vielä joku päivä lentopelkoni”, hän pohti, vailla kovin suurta luottamusta. Kauhu, joka hänet valtasi lentokonetta lähestyessä, ei kuunnellut järkeä.

"Kaikessa rauhassa", Tiarnan muistutti hellästi.
Vaikka totta kai hän kaipasi Tempestiä, mietti, millaista heidän arkensa olisi voinut olla, jos nainen olisi voinut matkustaa hänen mukanaan, kirjoittaa hotellissa tai vuokratussa asunnossa sen aikaa, kun hän oli kuvauksissa.
Mutta ehkä se oli epäreilu toive.
Keskustelu olisi saattanut vierähtää vaarallisille urille, ellei jokin olisi silloin kiinnittänyt Tiarnanin huomiota.
"Em, katso."
Hän osoitti kohti merta, jonka aallokosta erottui poikkeava pyörre. Voisiko se olla..?

Tempest kiepahti ympäri ja nojautui kaiteen yli, tuuli vaaleita hiuksia röyhkeästi tempoen. Hänen sykkeensä kiihdytti innosta eikä hän muistanut kylmää katsellessaan lumoavaa, sinisenvihreää vettä – miten ihanaa olisi sukeltaa sen viileään syleilyyn. Valas rikkoi pinnan ja levitti vaahtopäitä ympärilleen, mikä sai hänet painamaan kädet suulleen ja henkäisemään ihastuksesta.
Miten kauniita meren eläimet olivat.
Toinen seurasi ensimmäistä, kohotti pyrstönsä vedestä ja lennätti roiskeita ympärilleen. Tempest nojautui haaveikkaana kaiteen yli ja tähysi vettä toivoen saavansa nähdä lisää.

Tiarnan kietoi jälleen toisen kätensä Tempestin vyötäisille.
Varmuuden vuoksi. Hän ei voinut mitään sille, että halusi pitää naisen turvassa.
Olihan näky uskomattoman upea.
Sellainen, joka sai sydämen hakkaamaan hieman kovempaa, ja hengityksen salpautumaan ilman, että sitä edes huomasi.
"Ovatko nuo... harmaavalaita?"
Tempest oli heistä se, joka tunsi meren paremmin.

”Kyllä”, Tempest vastasi ja puri alahuultaan, kun kurottui katsomaan, kuinka harmaavalas sukelsi ja ui veneen ali. Millaistakohan niiden kanssa olisi uida? Lempeiden jättiläisten.
Hän haluaisi joskus saada tutustua miekkavalaisiin, mutta se olisi vaarallista luonnossa ja niiden näkeminen kahlittuna pieniin, yksinäisiin altaisiin ihmisten iloksi oli sydäntäsärkevää.
”Kiitos, kun toit minut tänne. Ne ovat niin kauniita.”

Myös Tiarnan kurkotti paremmin kaiteen yli, kun suuri valas ui rennosti heidän veneensä alitse.
Näyssä oli jotakin hyvin pysäyttävää: suuri olento olisi helposti voinut puskea veneen kumoon, tai siltä se ainakin vaikutti.
Miehen hymy muuttui lämpimämmäksi, ja hän kumartui painamaan suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Olen hyvin onnellinen siitä, että onnistuin ilahduttamaan sinua. Valaat ovat upeita eläimiä, olen ihaillut niitä pikkupojasta lähtien."

Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan.
”Sinä ilahdutat minua päivittäin”, hän huomautti ja kurottui koskettamaan miehen poskea. Ehkä hän todella ei kertonut Tiarnanille tarpeeksi, mitä mies hänelle merkitsi.
”Kummista pidät enemmän? Valaista vai lampaista?” hän kysyi viattomasti, tuikahdus naurua kultaisissa silmissään.

"Se on tarkoitukseni", Tiarnan vakuutti.
Valas oli selvästi käynyt uteliaaksi, sillä se sukelsi veneen alta uudestaan, ui hieman kauemmas ja läiskäisi vettä valtavalla pyrstöllään.
Tiarnan oli varmistanut, ettei tämä venemalli aiheuttaisi minkäänlaista vaaraa eläimille.
Kysymys sai miehen kurtistamaan kulmiaan.
"Asetat minut nyt hyvin vaikeaan tilanteeseen. Kai tiedät, että minulla on tiettyjä velvoitteita äitini sukua kohtaan?"

Vastaus sai naisen kääntymään Tiarnania kohti ja nauramaan sitten hyvntuulisesti kuplien. Hän painoi käden suulleen ja kiersi toisen hetkeksi miehen selälle.
”Vilpittömät pahoitteluni”, hän vakuutti ja silitti takin peittämää selkää.
”Eikö sinun tekisi mieli sukeltaa tuonne? Uida hetki valaiden kanssa ja nähdä ne koko loistossaan?”

Tempestin nauru oli uskomaton. Sen kupliva, pulppuileva sävy - aivan kuin meri itsekin - sai hymyn väkisinkin nousemaan Tiarnanin huulille.
"Olen kiitollinen siitä, että ymmärrät. Joten, ehkä voin diplomaattisesti todeta, että lammas on lempimaaeläimeni?"
Myrskynharmaat silmät tuikkivat, kun ne unohtuivat tutkimaan kultaista katsetta.
"Nyt kun sanot... kyllä. Se olisi uskomattoman hienoa."

”Se on hyvin diplomaattinen vastaus”, Tempest vastasi nauraen ja puraisi alahuultaan yrittäen hillitä itsensä. Hän nojautui Tiarnanin kylkeä ja vasten ja kurottui sitten painamaan suudelman miehen poskelle.
”Mikä meitä estää tekemästä niin juuri nyt?”

Kysymys sai Tiarnanin vaikenemaan.
Tarkoittiko Tempest sitä todella? Oliko tämä valmis sukeltamaan tuntemattomiin aaltoihin noin vain? Voisiko naisen mielikuvitus vielä saattaa tämän vaaraan?
Hän kietoi käsivarsiaan paremmin Tempestin vyötärölle.
"Se ei taida kuulua matkan ohjelmaan, rakas."

Tempest katsahti vettä kaivaten.
”Miksei? Me olemme ainoat asiakkaat”, hän huomautti ja kurkisti kaiteen yli.
”Voisimme heitä pyytää odottamaan tässä hetken ja hypätä uimaan.” Vesi olisi luultavasti hyvin kylmää, mutta se olisi vain virkistävää, ja mahdollisuus nähdä valaita vedessä oli upea!

Tiarnan pyyhkäisi Tempestin vaaleita hiuksia.
"Rakas, tämä on vieras meri", hän muistutti, ja kumartui painamaan suukon naisen niskalle.
"Vieras, kylmä meri, jonka merivirtoja me emme tunne."
Se olisi upeaa, kyllä. Siihen saakka, että kylmyys kangistaisi kehon ja virtaus kiskaisisi mukaansa.
Silti hän lupasi itselleen, että yrittäisi selvittää, oliko missään luonnonmukaista mahdollisuutta valaiden kanssa uimiseen.

Tempest katsahti Tiarnania haikeasti ja käänsi sitten katseensa takaisin aaltoilevaan, välkkyvään mereen. Ehkä se olisi kylmää ja vaarallista, niin kuin mies sanoi, mutta mahdollisuus nähdä valaita veden alla olisi ollut uskomattoman hieno.
Ehkä hänen pitäisi tyytyä kirjoittamaan siitä – syvästä sinisestä ja sen tavasta kutsua omansa kotiin.
”Olet kai oikeassa”, hän vastasi ja pyyhkäisi tuulentuivertamia hiuksia pois kasvoiltaan. Hän olisi kai palellut pahemman kerran, jos olisi käynyt uimassa. Sormet olivat nyt melkein tunnottomat kylmästä.

Haikea katse oli saada Tiarnanin sydämen särkymään.
Ja silti musta huoli jäi kummittelemaan kaiken sen alle, kaihertaen hänen rintakehäänsä ontoksi.
Olisiko Tempest tosiaan voinut hypätä mereen?
Ei, tämä kaikki oli vain mielikuvituksella leikittelyä. Siinä kaikki.
"Sitä varten pitäisi olla kunnon varusteet", Tiarnan totesi, ja alkoi samalla riisua laivastonsinistä takkiaan, kun viima muuttui yhä raaemmaksi. Hän kietoi sen Tempestin ympärille ja painoi suukon vaaleisiin hiuksiin.
"Sillä tavalla se saattaisi onnistuakin."

”Niin”, Tempest vastasi hajamielisesti, maalaten sinisiä syvyyksiä mielessään.
Hän räpäytti häkeltyneenä, kun mies kietoi takkinsa hänen ympärilleen ja katsahti Tiarnania huolissaan.
”Etkö sinä palele?” hän vetosi ja painoi kätensä vasten tämän rintakehää.

Tiarnan hymyili ja kumartui suukottamaan Tempestin otsaa.
"Sinä voit pitää minut lämpimänä, jos alan palella", hän lupasi ja veti naisen rintakehäänsä vasten.
"Sano vain, jos palelet vielä. Voimme mennä sisälle lämmittelemään hetkeksi."
Veneen hytissä olisi tarjolla virvokkeita ja lämmintä juotavaa, mutta ei siellä merituulta tuntisi.
"En tahtoisi, että vilustut."

Tempest kiersi käsivartensa tunnollisesti miehen vyötärön ympärille ja painautui rintakehää vasten. Hän lämmittäisi miestä mieluummin jo ennen kuin Tiarnan palelisi.
”En minä vilustu”, hän lupasi ja katseli vettä poski miehen paitaa vasten, hakien liikettä pinnan alta.
”Mutta haluaisitko sinä mennä sisälle?”

Hieman kauempana valas rikkoi taas veden pinnan.
Tiarnan harkitsi vastaustaan hetken. Tempest vakuutti, ettei vilustuisi, mutta silti, tämä sairastui lopulta kovin helposti. Eikä Tiarnan mielellään olisi ottanut sitä riskiä.
"Voisimme mennä alakannelle, sieltäkin näkee meren", hän ehdotti.
Ja voisi samalla juoda lämmintä teetä.

”Hyvä on”, Tempest vastasi katse pintaan nousseessa valaassa. Miten ihana olisi nähdä sen liukuvan veden alla sulokkaasti kuin lentäen, painottomana ja kauniina.
Hän huokasi haikeasti ja lähti sitten laskeutumaan takaisin alakannelle, tarjoten kysyvästi takkia takaisin miehelle, jonka ei haluaisi palelevan takiaan.
”Milloin ajattelit lunastaa säkkipillituntisi?”

Tiarnan seurasi Tempestiä alas rappusia ja pudisti sitten päätään tämän tarjotessa takkia takaisin.
"Pidä se vain", hän kehotti ja pyyhkäisi sormet läpi tummista hiuksistaan, jotka merituuli oli villinnyt.
Muistutus säkkipillitunneista sai hänet tyrskähtämään hyväntuulisesti.
"Mahdollisimman pian. Minun on korjattava se häpeäpilkku nyt, kun siihen on mahdollisuus."
Hän sipaisi naisen selkää.
"Haluaisitko teetä?"

”Ei kiitos. Ota sinä vain”, Tempest vastasi ja kiipesi veneen perää ympäröivälle, vaalealle sohvalle polvilleen, kurkistaen laidan yli nyt paljon lähempänä olevaa vettä. Se oli ehkä vieras meri, mutta tuntui silti kotoisalta. Kauempana valaan selkä liukui veden poikki.
Oli sääli, että matka oli kääntynyt hiljalleen takaisin satamaa kohti.
”Olet oikeassa. Jokaisen ylpeän skotin tulisi osata soittaa säkkipillejä. Katoava taiteenlaji.”

Tiarnan ei lähtenyt hakemaan teetä, vaan istahti penkille Tempestin viereen. Hän liikautti kättään levottomasti, yrittäen olla vetämättä naista kauemmas reunalta.
Tempest pärjäisi kyllä.
"Älä kerro kenellekään, mutta en ole koskaan täysin ymmärtänyt viehtymystä niiden ääneen", hän myönsi, kumartuen lähemmäs hipaisemaan Tempestin korvaa huulillaan.
"Ehkä se avautuu minulle, kun opin itsekin soittamaan."

Tempest oli niin keskittynyt katselemaan vettä, että lämmin hengitys ja huulten kosketus hänen korvallaan sai väreet kulkemaan alas selkää ja naisen räpyttelemään häkeltyneenä. Hän katsahti miestä sivusilmällä ja tunsi perhosten kevyen lepatuksen vatsassaan.
”Ehkä”, hän myönsi, ”nyt en ole varma, onko sittenkään niin haikeaa, että matkustat paljon.”
Hän irrotti huomionsa merestä, epäröi hetken ja kiipesi sitten istumaan Tiarnanin syliin, kiertäen käsivartensa miehen niskalle.
”Vaikka kuka tietää. Ehkä sinä teet säkkipilleistä suosikkisoittimeni maailmassa.”

Tiarnan huomasi hengittävänsä hieman helpommin, kun Tempest asettui turvallisesti hänen syliinsä.
Tämä oli turvallinen vene, mitä muka olisi voinut tapahtua?
Silti hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän pientä kehoa lähemmäs itseään.
Käheä nauru kumpusi syvältä rintakehästä.
"Otan tuon haasteena."

Miten hän rakasti miehen naurua. Tempest kosketti Tiarnanin poskea ja nojautui painamaan suudelman toiselle, sipaisten hopeista juovaa miehen hiuksissa.
”Oletko koskaan hävinnyt yhtäkään haastetta?” hän kysyi ja kiersi kätensä paremmin tämän niskalle, nojaten päänsä kevyesti hartiaa vasten ja hengittäen kaulataipeen tuoksua, hipoen kaulan ihoa nenänpäällään. Oli hetkiä, jona hän ei tiennyt, viihtyikö paremmin meressä vai Tiarnanin sylissä.

"Varmasti", Tiarnan vakuutti naurahtaen, samalla kun kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, kun Tempestin lämmin hengitys hyväili hänen kaulaansa.
"Ei nyt juuri tule mieleen mitään, paitsi ehkä se kerta, kun Teagan yllytti minua paimentamaan lampaat aitaukseen koiraa nopeammin, mutta..."
Villi lapsuus.
"Haluaisitko sinä todella sukeltaa valaiden kanssa, Em?"

”Haluaisin”, Tempest vastasi nauraen haasteelle ja piirteli sormenpäällään hajamielisiä kuvioita miehen niskan paljaalle iholle, hakien paremman paikan päälleen lähempää lämmintä kaulataivetta.
”Etkö sinä? Miten majesteettisia ne ovat omassa elementissään – miten taianomainen meri on, kun jopa jättiläismäinen sinivalas on painoton sen syleilyssä.”

Sen täytyi olla kammottavan vaarallista.
Vedet, joissa valaat uivat, olivat syviä ja kylmiä Virtaukset saattoivat pyyhkäistä sukeltajan mukanaan, ja valaat itsessään olivat massiivisia olentoja...
Ja siitä huolimatta Tiarnan huomasi miettivänsä, voisiko mitenkään järjestää Emmielle mahdollisuuden toteuttaa unelmansa.
"Majesteettisia, tosiaan. Myös niiden laulu on hämmästyttävää."

Tempest nosti päänsä miehen hartialta silmät hehkuun syttyen.
”Niiden laulu on uskomatonta! Yksi asia, joka tekee veden alla vallitsevasta hiljaisuudesta vielä kauniimpaa”, hän vastasi haaveikkaasti ja katsoi merta miehen olan yli. Missäköhän valaat lauloivat tällä hetkellä?
”Mistä sinä olet haaveillut?”

Valaiden laulu oli aina herättänyt Tiarnanissa hämmästyttävän kaipuun... jonnekin.
Saattoiko kaivata paikkaan, jossa ei ollut koskaan ollut? Siltäkö Tempestistäkin tuntui, kun nainen maalaili uskomattomia maailmojaan pelkän mielikuvituksensa voimalla?
Mies huomasi unohtuneensa ajatuksiinsa, kun havahtui Tempestin kysymykseen.
Kaupungin siluetti alkoi jo lähestyä, taivaskin muuttua tummemmaksi.
Tiarnan rykäisi.
"Näyttelijänä olen saanut elää unelmaani lähes jokaisena päivänä", hän totesi mietteliäänä.
"Olen kyllä aina halunnut omistaa hevosen."

”Voisitko omistaa sellaisen nyt?” Tempest kysyi päätään kallistaen ja sipaisi hopeista juovaa tummissa hiuksissa.
”Vai kokisitko, että sinulla olisi liian vähän aikaa?” Sillä miestä ei kieltämättä ollut siunattu, mutta saisihan hevoselle hoitajan, joka pitäisi siitä huolta omistajan poissaollessa.
Hän kohotti katseensa tummenevaa taivasta kohti, toivoen näkevänsä tähden tai kaksi, ennen kuin lähestyvän suurkaupungin valot söisivät ne.

Juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin kun hän todella mietti asiaa.
"Voisin", hän vastasi sitten, silittäen Tempestin selkää.
"Ei se toki sama olisi, kuin jos talli olisi omassa pihapiirissä, mutta kyllä, omistaminen olisi täysin mahdollista."
Kenties hän voisi tarjota jollekulle muulle mahdollisuuden päästä ratsaille.
"Serkkuni Maybe ratsastaa ja on matkalla kohti ammattilaisuutta, olenko maininnut?"

Tempest pudisti hetken epäröinnin jälkeen päätään. Hänellä oli paha tapa ajelehtia inspiraation vallassa ajatuksiinsa, joskus kesken keskustelujen. Mutta hän oli suhteellisen varma, ettei erikoisesti nimetty serkku ollut tullut puheeksi ainakaan ammatinvalinnan suhteen.
”Miksi sinä haluaisit omistaa hevosen?” hän kysyi ja riisui takin ympäriltään, kiertäen sitä takaisin Tiarnanin ympärille.

Tiarnan kurtisti kulmiaan mutta jätti takin harteilleen, niin että se suojasi heitä kumpaakin mereltä puhaltavalta tuulelta.
"En suoraan sanottuna ole enää aivan varma", mies myönsi, painaen suukon Tempestin hiusten joukkoon. Hän ei tuntunut saavan siitä tarpeekseen nyt, kun nainen oli rauhallisena ja onnellisena hänen sylissään.
"Se on haave, joka minulla on ollut pikkupojasta lähtien. Kotimme lähellä oli upeita hevosia... Ja ehkä voisin nykyisellään tarjota jollekulle mahdollisuuden ratsastaa."

”Ehkä sinun pitäisi ostaa hevonen”, Tempest ehdotti ja punoi sormensa hopean kirjomien hiusten joukkoon, nojaten kevyesti miehen rintaa vasten. Täällä Tiarnanin syliin oli niin helppoa unohtua, vaivatonta hautautua miehen läheisyyteen, kun myrkyllisille, kipeille ajatuksille ei ollut tarvetta eikä sijaa.
”Jos se tekisi sinut onnelliseksi”, hän lisäsi ja nojasi päänsä uudelleen Tiarnanin hartialle, kun vene lähestyi samaa satamaa, josta oli lähtenyt.

Jos taivaalle olikin syttynyt tähtiä, ne alkoivat jo jäädä toisiksi suurkaupungin valoille.
"Ehkä niin. Ostinhan minä jo linnan, se oli toinen lapsuudenaikainen unelmani."
Lapsuuden linna oli toki ollut monella tapaa paljon... keskiaikaisempi, ja sisältänyt lohikäärmeen, mutta silti, hän oli päässyt hyvin lähelle.
"Tekisi. Kyllä se tekisi."

”Sitten sinun pitää tehdä niin”, Tempest kannusti hipaisten huulillaan Tiarnanin poskea.
Vene hiljensi vauhtia, kun mateli toisten, ylellisten jahtien ja purjeveneiden kansoittamaan satamaan ja etsi omaa laituripaikkaansa. Tempest nousi Tiarnanin sylistä ja kiipesi kurkistamaan veneen ympärillä pyörteilevää, vihertävää vettä vielä, kun se ympäröi heitä. Tiarnan oli varmasti oikeassa, että olisi ollut puhdasta hulluutta sukeltaa uimaan valaiden kanssa – mutta silti ajatus olisi ollut ihana.
Hän kiitti heidän amerikkalaisen suuresti hymyilevää opastaan kokemuksesta ja nousi sitten veneestä laiturille Tiarnanin käteen tarttuen, paljaat varpaat tunnottomina korkeakorkoisissa avokkaissa.
”Kuinka kiire meillä on?” hän kysyi kiertäen valkean, neulotun villatakin paremmin ympärilleen, kun he lähtivät kävelemään takaisin maata kohti.

Taas sama selittämätön huoli, joka sai sydämen hakkaamaan nopeammin.
Hänen pitäisi todellakin lakata tuntemasta näin, Tiarnan ajatteli ja hieraisi kasvojaan, ennen kuin painoi toisen kätensä Tempestin selkää vasten naisen kivutessa laiturille.
Hölmö mies.
Hän riisui takkinsa uudelleen ja laski sen Tempestin hartioille, vilkaisten kelloaan.
"Kuinka niin?"

”Olen vain lahjakas hukkaamaan ajantajuni”, Tempest hymyili ja kääriytyi kiitollisena takkiin, kun jäseniin hiipinyt kylmyys sai hänet tärisemään.
”Enkä voi väittää, etteikö ajatus kuumasta kylvystä tai suihkusta olisi ihastuttava”, hän myönsi, ennen kuin kiipesi odottamaan tilatun taksin takapenkille kylmää nenänpäätään hieraisten.
”Jos meillä on kiire, voit aina jakaa sen.”

Taksissa Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja veti tämän kiinni kylkeensä.
"Meillä ei koskaan ole niin kiire, ettetkö ehtisi lämmitellä kylvyssä tai suihkussa", hän vakuutti ja suukotti vaaleita hiuksia.
Muu kyllä odottaisi.
Emmien ehdotus sai hänet hyrisemään naurusta.
"Mutta ehkä meillä on juuri niin kiire, että jakaminen olisi hyvä ajatus."

Tempest piilotti kasvonsa hetkeksi Tiarnanin rintaan, perhoset levottomasti vatsanpohjaa kutittaen. Hän yritti pitää lähemmäs hiipivät, myrkylliset sanat poissa mielestään ja käpertyi sen sijaan miestä vasten.
”Ehkä”, hän myönsi ja nosti päätään, koskettaen pehmein, joskin kylmin sormin Tiarnanin poskea ja nojautui painamaan suudelman miehen huulille, kun taksi pujotteli Los Angelesin kaduilla kohti hotellia.

Sormien kylmyys sai Tiarnanin kulmat painumaan huolestuneesti alas, ja sulkemaan pienet kädet omiensa väliin.
"Olen pahoillani, minun olisi pitänyt ymmärtää ottaa sinulle mukaan paksumpaa vaatetta", hän totesi pahoitellen ja painoi suukon Tempestin ohimolle.
"Merellä kylmyys pääsee aina yllättämään."

”Ei, minä olisin voinut itse varustautua paremmin”, Tempest korjasi ja tunsi oudon, lannistavan vihlaisun vatsassaan. Tunsi itsensä jälleen typeräksi. Melkein kuin lapseksi, jota ei otettaisi vakavasti.
”Älä huolehdi. Tämä ei ole mitään, mitä kuuma suihku ei korjaisi”, hän sanoi ja käänsi katseensa illan pimentämään kaupunkiin.
Taksi liukui pysähdyksiin hotellin edessä ja Tempest tarjoutui maksamaan kyydin, ennen kuin nousi hotellin portaat aulaan ja katseli sitten kuvajaistaan poissaolevasti hissin seinän heijastuksesta.

Ilta oli jo ehtinyt pimetä siinä vaiheessa, kun he kipusivat ulos taksista ja suuntasivat aulan poikki hissiin.
Tiarnan katseli hetken mietteliäältä vaikuttavaa Tempestiä ja pyyhkäisi naisen vaaleita hiuksia pois takkinsa kauluksen alta.
Hissin ovet kilahtivat auki, ja Tiarnan painoi kätensä kevyesti naisen selkää vasten kun lähti johdattamaan tätä heidän huonettaan kohti.
"Penni ajatuksistasi."

”Ajattelin vain valaita”, Tempest valehteli armollisesti ja ojensi miehen takin takaisin, kun astui heidän sviittiinsä. Varjon myrkky tuntui kylmältä hänen suonissaan.
Hän kuoriutui pehmeästä neuletakistaan, hieraisi paljaita käsivarsiaan ja kyykistyi matkalaukulleen, smaragdinvihreä helma ympärilleen leviten.
”Kuuman suihkun aika?” hän varmisti, kun avasi napit alaselältään ja pujottautui sitten ulos mekosta, kiertäen käsivarret hytisten ympärilleen.

Valaita.
Valaiden ajatteleminen oli hyvä asia, Tiarnan vakuutti itselleen. Valaissa ei ollut mitään synkkää, eikö niin?
Silti huoli oli pesiytynyt tiukaksi keräksi jonnekin sydämen ja keuhkojen väliin.
"Kyllä, ehdottomasti", Tiarnan vakuutti, ja astui lähemmäs Tempestiä hieraistakseen tämän käsivarsia.
"Menehän siitä, ennen kuin palellutat itseäsi lisää. Minäkin tulen aivan kohta."

Tempest livahti kylpyhuoneeseen ja toivoi, että kuuma vesi auttaisi sulattamaan myös kipeän kylmyyden hänen sisältään. Sen, joka nakersi ja viilsi häntä armotta.
Toivotonta.
Hän astui suihkun alle, sillä nyt ei ollut aikaa unohtua kylpyyn, vaikka veden alla vallitseva rauha olisikin ollut kaivattua, kohotti kasvonsa, sulki silmänsä ja antoi veden ryöpytä iholleen, pyyhkiä pois merituulen jäisen kosketuksen.

Tiarnan antoi Tempestin pujahtaa rauhassa kylpyhuoneeseen ja riisuutui sitten omista vaatteistaan, joiden alle kylmyys oli päässyt pesiytymään.
Hän tajusi kulmiensa painuneen huolestuneeseen kurttuun vasta, kun tuli vilkaisseeksi kuvajaistaan peilistä.
Ehkä tämä kaikki alkoi olla jo liian raskasta kotona työskentelyyn tottuneelle Tempestille? Jatkuva kiire. Tilaisuudesta toiseen kiiruhtaminen. Kaikki ne ihmiset...
"Em", hän kutsui pehmeästi, ettei olisi säikäyttänyt naista, ennen kuin liittyi tämän seuraan harvinaisen tilavaan suihkuun.

Tempest havahtui silti säpsähtäen ja avasi silmänsä, katsahtaen miestä olkansa yli. Hän soi Tiarnanille hymyn ja väisti peremmälle, jotta mieskin mahtuisi mukavasti kuuman veden alle, levittäen hedelmäiseltä tuoksuvaa hoitoainetta merituulen kesyttömiksi muuttamiin hiuksiinsa.
Hän polki lohduttoman äänen sisällään hiljaiseksi ja kallisti päänsä taakse huuhtoen hiuksiaan.

Tiarnan oli juuri sen verran pidempi, että vesi osui hänen hartioilleen hieman liian kuumana.
Mutta hän ei valittanut, vaan kesti sen kuin mies ( eli hieman huonommin kuin nainen).
Lämpö huuhtoi kylmyyden mukanaan.
Hedelmäisen hoitoaineen tuoksu sai kaipauksen häivähtämään miehen rintakehässä, mutta hän pakotti tunteen tiehensä.
Tempestillä oli jo aivan tarpeeksi kestettävää.
Sen sijaan hän nosti kätensä vaaleiden hiusten joukkoon ja kuljetti sormiaan niiden lomitse, auttaakseen huuhtelussa.

Olisi ollut ihanaa vain unohtua miehen hellään kosketukseen. Mutta se oli vaikeaa, kun samaan aikaan itketti vietävästi. Tempest puraisi alahuultaan ja polki tunteen alas.
Hirveän yksinäinen mies, jota et pysty tekemään onnelliseksi.
Kuka Tiarnania syyttäisi, jos mies oli kyllästynyt vaikeaan, tylsään tyttöystäväänsä. Tuskaisat ajatukset saivat ahdistuksen patoutumaan rintakehään, ja sen sijaan, että hän olisi painautunut lämmintä rintakehää vasten, Tempest vain huuhtoi hiuksensa nopeammin.
Säälittävää.
”Olen kohta valmis, niin saat olla rauhassa”, hän lupasi pyyhkien hiuksia taakse kasvoiltaan ja poimi saippuan käsiinsä.

Tiarnanin huomio kiinnittyi siihen, kuinka hänen kosketuksensa tuntui saavan Tempestin kiirehtimään liikkeitään.
Nainen oli ehdottanut yhteistä suihkua, mutta tällä oli myös täysi oikeus muuttaa mieltään, pyytää häntä sittenkin odottamaan ulkopuolella.
Synkkyys tuntui kehossa yhä raskaampana.
"Ei minulla ole mitään kiirettä jäädä rauhaan", hän totesi pehmeästi ja katsahti saippuaa.
"Tahdotko, että autan?"
Ennen hän olisi uskaltanut vain ottaa saippuan lempeästi Tempestin kädestä.

Tempest soi miehelle lämpimän hymyn, vaikka tunsi pahoinvoinnin nousevan vatsassaan, kun ahdistus yritti pysäyttää hengityksen rintakehään. Myrkky hänen sisällään muuttui itseinhoksi.
Luulikohan Tiarnan, että oli velvoitettu huolehtimaan hänestä?
Hän epäröi ja katsahti saippuaa. Sitten hän nyökkäsi, ennen kuin ehti antaa valtaa ajatuksilleen. Vaikka Tiarnan olisi menettänyt kiinnostuksensa häneen, Tempest kaipasi silti miestä ja se sattui.
Hän ei halunnut olla miehelle kuin kylään tullut sukulaistyttö, jota kierrätettiin kaupungilla ja peiteltiin sitten säädyllisesti nukkumaan.

Tiarnan otti saippuan Tempestiltä, hieroi sitä käsiinsä ja alkoi lempeän päättäväisesti levittää miedontuoksuista saippuaa naisen iholle. Pehmeän, hierovin liikkein, yrittäen samalla karkottaa päivän aiheuttaman jännityksen ja stressin.
Vielä yksi tilaisuus tänään, sitten Emmie saisi palata hotellille lepäämään.
"Millainen päivä sinulla on huomenna?" Tiarnan tiedusteli, samalla kun siirsi käsiään Tempestin kyljille.

Tempest katseli poissaolevin, haikein silmin suihkun seinää ja yritti pitää itsensä rentona. Tiarnan ei tarvinnut enää yhtään syytä pitää häntä epävakaana ja viallisena yksilönä, joka voisi räjähtää käsiin hetkenä minä hyvänsä.
Siitä huolimatta, että hän tunsi välillä olonsa juuri sellaiseksi.
”Tapaan aamulla käsikirjoitusryhmän uudelleen ja menen mukaan casting-tilaisuuteen. Iltapäivällä osallistun haastatteluun elokuvasta, ja illalla on toinen haastattelu”, hän luetteli muistellen Stepheniltä saamaansa aikataulua ja katsahti miestä silmäkulmastaan.
”Entä sinulla?”

Tiarnan huomasi toivovansa, että Tempest olisi kääntynyt ympäri. Kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja sillä tavalla antanut luvan suudella.
Hän halusi vain edetä naisen ehdoilla, olla pakottamatta tätä mihinkään.
"Onko sinulla ainuttakaan päivää, jolloin ei olisi jotakin Stephenin järjestämää ohjemaa?" mies kysyi laskeutuessaan toisen polvensa varaan, jotta saattoi hieroa myös Tempestin jalat rennoiksi niitä saippuoidessaan.
"Pari haastattelua ja verkostoitumista, siinä se."

Kiltti, tunnollinen Tiarnan teki hyvää työtä. Tempest kiersi käsivarret kevyesti ympärilleen, tietämättä, mitä tehdä ahdistuneilla käsillään. Pimeä myrkky hänen sisällään kiskoi häntä lattiaa kohti.
”Hän on yrittänyt saada minua tänne viimeiset… Kuusi kuukautta pyytäen, käskien, lahjoen, anellen ja uhkaillen”, Tempest vastasi hajamielisesti.
”Luulen, että hän yrittää käyttää ajan hyödyksi, kun olen täällä.” Siltä se tosiaan vaikutti. Päivät oli täytetty tehokkaasti ohjelmalla, joista osan manageri saattoi hänen tietoonsa vasta hetkeä aikaisemmin, kai estäen sillä häntä pakenemasta paikalta.
”Ehdit siis kai tehdä jotain mukavaakin?”

Valitettavasti Yhdysvallat olivat valtava englanninkielinen markkina-alue, joten ei ollut mikään ihme, että Stephen oli ollut niin innokas saamaan Tempestin valtameren toiselle puolelle.
Silti ajatus täyteen ahdetuista päivistä sai Tiarnanin kulmat painumaan alemmas.
"Helen on todella tehokas, hän pyrkii järjestämään minulle päiviin vapaata aikaa, jos se suinkin on mahdollista. Ehkä voisimme käydä kävelemässä vaikka rannalla, mikäli sinulla ei mene liian myöhään?"
Hän vieraili täällä niin usein, ettei kalenteria ollut syytä täyttää yhtä tiukasti, kuin Tempestin tapauksessa. Viettikö hän liikaa aikaa poissa kotoa?

”Ehkä”, Tempest vastasi ja inhosi sitä, että täysi päivä tuntui melkein helpottavalta. Kiire, ihmispaljous ja huomio saivat hänen olonsa levottomaksi, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut tuntea näin. Tuntea painon musertavan itseään alas, ajatusten sumenevan varjoisan, mustan myrkyn edessä.
Hän tunsi itsensä turraksi, kun poimi saippuan omiin käsiinsä ja ryhtyi hieromaan sitä vastavuoroisesti miehen iholle, seuraten katseellaan käsiään Tiarnanin kasvojen sijasta. Kipeät sanat vihloivat terävinä ja armottomina.
Tylsä, mielenkiinnoton, typerä, säälittävä, toivoton, riittämätön.

Tiarnan katseli Tempestiä hetken, kulmat huolesta alas painuneina.
"Em, onhan kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneesti, vieden kätensä pyyhkäisemään vaaleita, nyt hedelmäisen raikkaalta tuoksuvia hiuksia.
Tuoksu, joka toi Tempestin hänen mieleensä silloinkin, kun he olivat erossa.
"Vaikutat mietteliäältä."

”Unohduin vain ajatuksiini”, hän vastasi ja nosti huulilleen hymyn, kääntämättä kuitenkaan katsettaan miehen rintakehällä ja kyljillä liikkuvista käsistään.
”Kai ammatin haittapuolia.” Ehkä hänen pitäisikin yrittää ajatella syvää sinistä tai vaikka ihmeellistä, kukkivaa puuta keskellä aavikkoa.
Hän kyykistyi tunnollisesti hieromaan miehen jalkoja.

Tiarnan yritti hymyillä.
"En ihmettele. Sinulla on hyvin rikas sisäinen maailma, sinne on varmasti helppo unohtua", hän totesi ja sipaisi Tempestin pisamaista poskea.
Se, että nainen kyykistyi hänen eteensä sai olon... epämukavaksi. Niin ei ollut tapahtunut aikaisemmin.
"Sanoisithan, jos kaipaisit vapaapäivää, tai tuntisit olosi uupuneeksi?"

”Selviän kyllä”, Tempest vakuutti ja katseli Tiarnanin varpaita, joiden ympärillä kuuma, saippuasta kupliva vesi pyörteili matkallaan hohtavan puhtaaseen viemäriritilään.
Hän oli sen velkaa ihmisille, jotka työskentelivät hänen kirjojensa kanssa – viikon tai muutaman läsnäoloaan pyydetyissä tapaamisissa välteltyään niitä itsepäisesti niin pitkään.
Suihku olisi varmasti ollut täydellinen paikka palauttaa heidän väliltään unohtunut läheisyys, mutta hän oli ollut tähän mennessä kyvytön tekemään ja nyt ajatuskin sai hänen olonsa pahoinvoivaksi.
”Parempi varmaan käydä pukeutumaan”, hän sanoi suoristautuen ja väistäen miehen katsetta, huuhtoi hiuksensa viimeisen kerran juoksevan veden alla antaen sen ryöpytä alas ihoaan, ja pujottautui sitten Tiarnanin ohi ulos suihkusta.

Tiarnanilla oli kammottava tunne siitä, ettei kyse tosiaan ollut vain siitä, että Emmie unohtui ajatuksissaan uimaan valaiden sekaan.
Se, ettei nainen suostunut edes katsomaan hänen silmiään, tuntui pahemmalta kuin lyönti.
Mitä hän oli tehnyt väärin? Olisiko sittenkin pitänyt antaa Tempestin käydä suihkussa kaikessa rauhassa?
Vai oliko hänen huolenpitonsa ollut liikaa?
"Tulen aivan pian", Tiarnan lupasi, ja odotti, että Tempest oli päässyt turvallisesti pois suihkusta, ennen kuin käänsi veden melkein jäätävän kylmäksi.

Tempest yritti karistaa kamalan, kylmän tunnottomuuden sisältään ja innostua siitä, millainen puku häntä odottaisi tänään – kuulemma illan tilaisuus järjestettäisiin valtavassa aquariumissa. Siellä olisi varmasti kaunista.
Mutta tunne ei suostunut irrottamaan ahnaita kynsiään hänen vatsastaan. Hän veti hajamielisesti alusvaatteet päälleen, norsunluunvärisen, pitsikirjotun korsetin ja sukkanauhoin kiinnitetyt stay-up-sukat, ja seisahtui sitten makuuhuoneen pukeutumispöydän eteen kuivaamaan hiuksiaan.
Ryhdistäydy. Ryhdistäydy, ennen kuin pilaat tämänkin illan.

Tiarnan hytisi, kun viimein astui pois suihkusta.
Se, että vietti viimeiset minuutit jääkylmän veden alla, saattoi hieman vesittää ajatusta lämmittelystä.
Hän nappasi untuvaisen pehmeän, valkoisen pyyhkeen telineestä ja kuivasi tummat hiuksensa huolellisesti ennen kuin kietaisi pyyhkeen lanteilleen ja asteli makuuhuoneen puolelle.
Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi vain voinut astella Tempestin luo ja hipaista tämän selkää, tai niskaa, tai vyötärön kaarta.
Mutta hän ei halunnut pilata heidän iltaansa.

Hiusten kuivuttua Tempest istahti pukeutumispöydän peilin ääreen, tuijotti kullanvärisiä silmiään peilistä ja ryhtyi meikkaamaan kevyesti, antaen silmilleen dramaattiset, kissamaiset rajaukset ja kalpeille, pisamaisille poskilleen häivähdyksen ruusuista hehkua. Hän katsahti Tiarnania peilin kautta ja tunsi kipeän vihlaisun sydämessään.
Ei, nyt hänen täytyisi vain pitää itsensä kasassa ja olla pilaamatta toista kaunista iltaa. Tempest juoksutti harjan läpi pehmeiden, vaaleiden hiusten ja nosti ne sitten keskittyneesti klassisen yksinkertaiselle, pehmeälle nutturalle, joka jätti niskan kaaren paljaaksi.
”Kuinka pian meidän pitää lähteä?” hän kysyi hiljaa, rikkoen hiljaisuuden ja tarkasti sukkanauhojen kiinnityksen, ennen kuin siirtyi vaatekaapille purkamaan tämäniltaista pukua pukupussista.

Kauluspaitaansa napittamassa ollut Tiarnan katsahti Tempestiä ja sitten rannekelloaan. Se ei ollut vanha perintökello, sitä hän ei kuljettanut mukana matkoillaan, vaan uudempi, Rolexin vähäeleinen, hopeinen metallikello.
Jos tarkkoja oltiin, heidän olisi pitänyt lähteä viitisen minuuttia sitten, kuljettaja odotti jo todennäköisesti alhaalla.
"Kunhan saat itsesi valmiiksi", Tiarnan vastasi rauhallisesti ja alkoi kiinnittää kalvosimiaan.

Tempest katsahti Tiarnania silmäkulmastaan ja nosti sitten valossa hienovaraisesti välkehtivän, valosta riippuen vihreän tai sinisen iltapuvun esiin. Silkistä punotulla pitsillä verhoiltu puku toi hänen mieleensä ihastuttavasti meren, ja kuten kaikki Tempestin iltapuvut, myös tämä oli merenneitomallinen. Aaltoileva laahus levisi hänen taakseen, kun nainen veti puvun ylleen, ja sirosta, läpikuultavasta pitsistä rakennetut hihat jättivät olkapäät ja lapaluut täysin paljaiksi.
Hän vilkaisi hänelle mitoitettua pukua arvioiden peilistä ja tunsi jo tuikahduksen intoa vetäessään vetoketjun kiinni. Vaikka hän ei arjessa jaksanut riehaantua vaatteista ja eikä pitänyt ostoksilla käymisestä, tällaiset puvut koskettivat hänen sydäntään. Herättivät hänet toteamaan, että tämä ilta olisi muistamisen arvoinen.
”Mennään vain”, Tempest sanoi ja nosti aaltoilevaa helmaa, pujottaen sirot Alexander McQueenin korkeakorkoiset sandaalit jalkaansa.

Sama meren sävy toistui myös Tiarnanin solmiossa ja taskuliinassa.
Hän ei ollut saanut mautonta solmiota, jossa kalat uiskentelisivat syvänsinisellä pohjalla, ei edes kokonaisen kalan muotoon mallattua sellaista.
Stylisti-parka, toivottavasti tämä oli tiennyt hänen vitsailevan.
Hän unohtui hetkeksi katselemaan Tempestiä, tapaa, jolla merensininen puku syleili tämän vartaloa. Kuin olisi tehnyt naisesta osan merta itseään.
Hymy kohosi miehen huulille ja hän harppasi lähemmäs, vieden toisen kätensä tämän leualle ja kohottaen kasvoja lempeästi, niin että hän saattoi painaa suudelman tämän huulille.
"Olet hyvin kaunis."

Suudelma sai häkellyksen herättämään vatsanpohjan perhoset kutittamaan häntä sisältäpäin, kaikesta huolimatta, ja Tempest hymyili miehelle hämillisesti, huulten kosketus vielä hänen ihollaan viipyen. Hän laski katseensa miehen silmistä, peläten mitä Tiarnan voisi lukea hänestä, ja asetti sen sijaan siististi silitetyn paidan kaulusta, vaikkei se hänen huomionsa tarpeessa ollutkaan.
Tiarnan oli aina tyylikäs.
”Kiitos”, hän vastasi ja vetäytyi kauemmas, poimien kevyen, pienen käsilaukun olalleen ja pujotti sirot helmikorvakorut korviinsa, ennen kuin astui ulos huoneesta valkea takki käsivarrellaan.
”Menisimmekö?”

Ehkä meidän ei tarvitsisi?
Mutta olisi ollut sääli, jos Tempest olisi pukeutunut upeaan muotiluomukseen vain, jotta hän olisi voinut riisua sen.
Tiarnan tarkisti, että kaikki oli mukana, ja nykäisi sitten hotellin oven kiinni heidän perässään.
"Ei sovi antaa kuljettajan odottaa liikaa."
Hän painoi kätensä kevyesti Tempestin selälle heidän suunnatessaan hisseille.
"Eihän jalkoja särje?"

Tempest katsahti Tiarnania silmäkulmastaan. Joskus hänellä oli tunne, että mies katsoi häntä kuten ennenkin, mutta miksi sitten…
”Minulla on korkokengät – jalkojani särkee aina”, hän vastasi hymy kullanvärisiä silmiä siristäen. Merensininen puku tuntui korostavan niiden vihertäviä vivahteita. Hän nojasi selkänsä kevyesti hissin seinään ja silotteli käsivarrelleen viikattua takkia.
”Mutta selviän kyllä.”
Hän katsahti miestä uudelleen.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova, ja hän sipaisi sormenpäillään Tempestin poskea.
"Tiedät kai, että voit aina lepuuttaa jalkojasi sylissäni", hän vakuutti ritarillisesti, kun hissin ovet kilahtivat auki.
Tiarnan kietoi kätensä kevyesti naisen vyötärölle, vaikka matka autolle ei olisikaan pitkä.
"Tietenkin on. Olen hyvin onnellinen siitä, että olet mukanani."

Tempest soi miehelle hymyn ja siristi sitten silmiään, kun salamavalojen räpse syttyi iltaisella kadulla heidän astuessaan ulos. Kai Los Angeles oli herännyt siihen, että Tiarnan asui tässä hotellissa. Syke kohosi vaistomaisesti hätäisenä ja levottomana, vaikkei heitä odottanutkaan kuin muutama mies kameran kanssa, farkuissa ja reppu selässä.
Kuljettaja kiersi avaamaan heille oven ja yritti hätistellä kulmat kurtussa kameroita pois, ja Tempest sukelsi kiitollisena hämärälle takapenkille, halaten takkia sylissään.
”Missä vaiheessa totuit siihen, että sinua halutaan kuvata missä tahansa? Vai voiko siihen tottua?” hän kysyi mieheltä, kun auto liukui turvallisesti matkaan.

Tiarnan oli tunnettu siitä, että kohteli valokuvaajia aina hyvin.
Joskus hänestä tuntui, että osa yritti tahallaan saada hänet ärsyyntymään, saadakseen ensimmäisenä materiaalia siitä, kuinka hän menettäisi malttinsa.
Nyt se olisi paljon helpompaa, kun Tempest oli hänen mukanaan. Itse hän kestäisi minkälaista kohtelua tahansa, mutta ei vastaisi seurauksista, mikäli joku päätyisi saattamaan naisen epämiellyttävään tilanteeseen.
"Se on hinta, joka minun on valitettavasti maksettava siitä, että saan tehdä sitä, mitä rakastan", Tiarnan totesi ja kietoi toisen kätensä Tempestin ympärille vetääkseen tämän kainaloonsa.
"Siihen vain... turtuu, luulisin."

Tempest nojautui miehen kylkeen. Hän tuntui löytävän aina uudelleen vaivattoman, rakastamansa tavan olla Tiarnanin lähellä, kun he olivat jossain muualla kuin kaksin huoneessaan.
Kun se ei voisi johtaa mihinkään.
Hän poimi toisen miehen käsistä omiensä väliin, piirsi sen luustoa ja kaaria sormenpäillään, tutki kättä auton hämärässä käännellen sitä käsissään.
”Kuinka pian sinä turruit siihen?” hän kysyi, sydän edelleen levottomana hakaten.

Myös Tiarnan tunsi rentoutuvansa.
Tempestillä tuntui olevan kaikki hyvin. Hän antoi naisen tutkia kättään ja nautti tämän lämmöstä kylkeään vasten.
Taksissa kaikki oli hyvin. Tempest ei voisi yrittää paeta, ei lukittautua minnekään.
"Ensimmäisen Hollywood-tuotantoni jälkeen minulla kesti ainakin vuosi tottua siihen, että olin yhtäkkiä uinut oikeasti suuriin vesiin", hän myönsi, katsellen Tempestin profiilia.
Kulmien väliin ilmestyi juova.
"Ahdistavatko valokuvaajat sinua?"

Tempest tutki miehen kättä hiljaisena, ennen kuin vastasi, silitti rystysiä sormenpäillään. Olikohan Tiarnan tutustunut tällaiseen elämään jo silloin, kun hän ihaili televisiossa näkemäänsä miestä naiivina 13-vuotiaana?
”Minusta on omituista, kun ihmiset haluavat nykyään kirjan allekirjoituksen lisäksi ottaa selfieitä kanssani – mutta nämä kuvaajat… Heidän tapansa kuvata on melkein vihainen. He tulevat niin kovin lähelle, työntävät kameran kasvoihin enkä ole nähdä mitään salamavaloilta. Ja joskus he sanovat sinulle niin kamalia asioita, miksi?”

Kehitys kehittyi.
Tiarnanillakin oli tätä nykyä varsin suositus tilit sekä Twitterissä että Instagramissa. Helen oli ollut äärettömän kärsivällinen valistaessaan häntä sosiaalisesta mediasta ja siitä, kuinka sitä parhaiten hyödyntää.
Leela ja Romana olivat osoittautuneet varsinaiseksi hitiksi. Yksi suosituimpia kuvia taisi olla Tempestin nappaama otos, jossa hän nukkui yksi kissa kummallekin puolelle päätään käpertyneenä.
Naisen sanat saivat hänen kulmansa painumaan alemmas, myrskysilmissä välkähti huoli ja jokin muu.
"Suurin osa valokuvaajista on vain työtään tekeviä ihmisiä. Mutta sitten on niitä, jotka menevät liian pitkälle."
Hän halasi Tempestin tiukemmin kainaloonsa.
"He saisivat hyvät rahat, jos sattuisin huitaisemaan heiltä nenän vinoon."

Ajatuskin sai sykkeen lepattamaan ahdistuneena. Mikä ajoi ihmisen vainoamaan toista järjestelmäkameran kanssa, työntymään iholle sen toivossa, että tulisi pahoinpidellyksi ja voisi vaatia korvauksia? Joskus tämä maailma tuntui käsittämättömältä.
Tempest nojautui paremmin miehen kylkeen ja hengitti syvään rakasta tuoksua, joka sekoittui mietoon, viehättävään partaveteen.
”Oletko koskaan meinannut tehdä niin?” hän kysyi ja kallisti päätään niin, että saattoi nähdä Tiarnanin kasvot.
”Eivätkö he ahdista sinua?”

Tiarnan oli hetken hiljaa ja siirsi katseensa ohi lipuviin kaupungin valoihin.
"Olen", hän myönsi ontosti.
Hän piti itseään pääasiallisesti hyvin rauhanomaisena luonteena, joka yritti ratkaista konfliktit puhumalla siitäkin huolimatta, että toinen osapuoli työntyisi iholle.
Mutta oli asioita, joita hän ei yksinkertaisesti voinut sulattaa.
"Kestän omalla kohdallani melkein mitä tahansa. Mutta kun olen ollut liikkeellä esimerkiksi Marlenen kanssa, ja kuvaajat ovat käyneet röyhkeiksi, olen joutunut todella keräämään viimeisetkin rippeet skotlantilaisesta herrasmiehestäni, etten olisi toiminut harkitsemattomasti."

Tempest tutki miehen kasvoja levottomana, kun Tiarnan ei vastannut heti.
”Niinkö? Mitä on tapahtunut?” hän kysyi varovasti ja hipaisi sileäksi ajettua poskea sormillaan. Valokuvaajien meri oli tullut erottamattomaksi osaksi iltaisia tilaisuuksia, kuten sitä, johon he olivat nyt matkalla, eikä ollut tavatonta, että kuvaajia notkui hotellin ulkopuolella tai lentokentällä – mutta maailma, jossa ahneiden, röyhkeiden paparazzien lauma saattoi hyökätä ympärille ravintolasta lähtiessä tai kaupassa käydessä, oli hänelle käsittämätön.

"Taivaan kiitos tilanteesta on aina selvitty ilman, että mitään kammottavaa on ehtinyt tapahtua."
Sillä oli valokuvaaja kuinka röyhkeä tahansa, ei Tiarnan todellakaan olisi halunnut turvautua voimakeinoihin.
"Onneksi meillä on ollut yleensä turvamiehet mukana, he ovat hoitaneet asian hyvin tyylikkäästi."
Tilanne oli tietenkin eri silloin, kun oltiin liikkeellä aivan tavallisissa asioissa - pistäytymässä kaupassa, tai vaikka satunnaisessa taidenäyttelyssä.
Sellaisista asioista moni oli joutunut luopumaan noustessaan suureen suosioon.

”Taivaan kiitos.”
Ajatus sai Tempestin hiljaiseksi. Tiarnan yksin täällä, yksin loisteliaassa hotellissa, ahneet valokuvaajat kannoillaan.
Tietenkin mies pärjäsi, olihan Tiarnanilla ystävänsä ja korvaamaton assistenttinsa. Tietenkään mies ei ollut hirvittävän yksinäinen.
Eihän?
Hän katseli mietteliäänä ohi lipuvaa, yötä varten valaistua Los Angelesia ja halasi Tiarnania. Valot saivat puvun silkkisestä pitsistä punotut kuviot heräämään henkiin.

Tempest kävi jälleen hiljaiseksi, eikä Tiarnan halunnut pakottaa naista puhumaan. Hän silitteli tämän kylkeä ja katseli ohi lipuvia maisemia, tai valojahan ne lähinnä olivat. Meri olisi jo musta tähän aikaan illasta.
"Olen hyvin iloinen siitä, että matkallemme sattui Aquariumissa järjestettävä tilaisuus", hän totesi hetken kuluttua, valokuvaajista puhumisen jätettyä inhottavan tunteen vatsanpohjalle.
"Siellä elävillä lajeilla on äärimmäisen hyvät olot."

”Niin. Minäkin olen”, Tempest vastasi nojaten poskensa miehen rintaa vasten. Merien suojelu oli tavattoman lähellä hänen sydäntään, ja hän oli omistanut merkittävän osan Seabornin tuloista siihen tarkoitukseen. Trilogian maailmasta kirjoitettu novelli, jonka tuotot menivät samaista hyväntekeväisyyttä varten, oli kuulemma tuottanut huomattavaa tulosta, mutta Tempest oli kieltäytynyt kauhuissaan kunniavieraan tittelistä.
”Oletko käynyt siellä aikaisemmin?”

"Kahdesti", Tiarnan vastasi, kuljettaen kättään Temepstin puvun kyljellä, tunnustellen sen taidokkaasti toteutettua pintaa.
"Todella hieno paikka, joka tekee paljon työtä meren suojelun eteen."
Ei todellakaan mikään surullinen allas, jossa masentunut miekkavalas pyörisi ympyrää.
"Ensimmäisellä kerralla kuvauksissa, toisella ihan vain asiakkaana."

”Millaisissa kuvauksissa?” Tempest kysyi ja nosti päätään niin, että saattoi katsoa miehen kasvoja. Oli ihana voida painautua Tiarnanin syliin edes taksissa tai veneellä, vain hengittää tuttua tuoksua, kuunnella sykettä ja tuntea, että kaikki voisi olla edelleen, kuten ennenkin.
Kuvissa Aquarium oli näyttänyt ihastuttavalta, ja vaikka Tempest mieluummin katselikin meren eläimiä meressä, tämä paikka oli tehnyt häneen vaikutuksen työllään. Illan tilaisuuden organisoijat olivat keskustelleet hänen kanssaan mielenkiinnolla.

"Muistatko roolini 24:ssä?" Tiarnan kysyi, katsahtaen Tempestiin.
Hän oli esittänyt sarjan parissa jaksossa MI6:den agenttia, jonka tehtävänä oli auttaa Jack Baueria jälleen yhden terrorismihyökkäyksen kanssa. Kohtaus, jossa he olivat vaihtaneet tietoja, oli ollut varsin dramaattinen haitankki taustanaan.
"Seuraavalla matkallani halusin käydä tutustumassa akvaarion toimintaan kunnon ajalla."

”Muistan”, Tempest sanoi hymy kultaiset silmät siristäen. Tiarnanin viipyessä työmatkoilla hän yritti helpottaa ikävää katsomalla uudelleen menneitä töitä, joilla hänen rakastamansa mies ilmestyi valkokankaalle aina eri henkilöllisyydellä. Young Nikolay oli edelleen ehdottomien suosikkien joukossa.
”Onko jotain mitä haluaisit tehdä tällä matkallasi?” hän kysyi ja kosketti kampaustaan, kun määränpää lähestyi.

Tempestin hymy sai myös Tiarnanin suupielet nytkähtämään ylemmäs.
"Olet ihastuttava, kun hymyilet", hän huomautti, ja kumartui painamaan suudelman naisen otsalle.
"Ja ihastuttava silloinkin, kun et."
Hän sipaisi vaalean, itsepäisen suortuvan naisen korvan taakse.
"Voisimme viettää rauhallisen aamun hotellilla. Loikoa sängyssä pitkään, tilata aamiaisen vuoteeseen."

Kohteliaisuus sai Tempestin painamaan katseensa häkeltyneenä, ujo häivähdys suupielissään. Ajatteliko Tiarnan todella niin? Miehen maalaama kuva kiireettömästä aamusta kuulosti taivaalliselta, ja Tempest työnsi sinnikkäästi pois ajatukset, jotka ajoivat hänet kamalan, kylmän tunnottomuuden tai sietämättömän ahdistuksen valtaan.
”Se olisi ihanaa”, hän vastasi ja nojautui sitten hipaisemaan miehen poskea huulillaan.
”Järjestän jonkin aamun vapaaksi.”

Hetken Tiarnanin valtasi huoli.
Kuvitteliko Emmie, että hän halusi jotain muuta, kuin todella vain makoilla rauhassa hotellihuoneessa? Että kahdenkeskiseen aikaan liittyi vaatimuksia?
Mutta nainen vaikutti vilpittömän ilahtuneelta ajatuksesta.
"Kerro vain, minkä aamun, niin pyydän Heleniltä samaa."

”Kenties ylihuomenna? Tai keskiviikkona?” Tempest ehdotti toivoen, ettei Stephen ollut keksinyt järjestää enempää Good Morning American kaltaisia yllätyksiä. Hän rakasti kiireettömiä aamuja, viipyvää unta, lämpimän peiton alle käpertymistä, huoneeseen siivilöityvää päivänvaloa, ajatuksissa seikkailua – ja Tiarnania.
Mutta sitä oli turha ajatella nyt. Hän ei halunnut pilata tätäkin iltaa.
”Onko sinulla millaista ohjelmaa silloin?”

Hymy siristi myrskynharmaita silmiä.
"Olen varma, että Helen saa kumman tahansa päivän kyllä järjestymään", hän vastasi ja hipaisi huulillaan Tempestin otsaa.
Auto kaarsi oikealle ja liukui sitten pysähdyksiin palmujen reunustaman tien laitaan. Sinivalkoinen, melkein futuristinen Aquarium kohosi kivillä päällystetyn aukion toisella laidalla.
"Oletko valmis?" hän varmisti, ennen kuin avasi oven ja nousi ulos autosta. Salamavalot alkoivat välkähdellä samantien.

Tempest ei ollut varma, olisiko hän koskaan valmis tähän. Hän nousi autosta Tiarnanin perässä ja yritti pitää sykkeensä rauhallisena, kun turvamiehet hätyyttivät röyhkeimpiä kuvaajia pysymään maltillisen etäisyyden päässä. Silti ihmismassa tuntui puskevan lähemmäs. Salamavalojen räpse yltyi, kamerat naksuivat nälkäisinä. Kuvaajien kysymykset ja huudot sulautuivat toisiinsa.
Keskity vain kävelemään kohti ovea.

Tiarnan räpäytti silmiään, kun salamavalot halkoivat tunnelmalliset himmeästi valaistua pihaa.
Tekevät vain työtään.
Hän veti Tempestin aivan kylkeensä kiinni, käsivarsi suojelevasti naisen vyötärölle kiedottuna, ja suuntasi päättäväisin askelin kohti ovea.
"Kaikki hyvin", hän kumartui kuiskaamaan naiselle, sipaisten tämän hiuksia.

Salamavalojen ahnas räpse seurasi heitä melkein sisälle saakka ja tuntui tanssivan Tempestin silmissä vielä sittenkin, kun ovet olivat kiinni heidän takanaan ja taianomaisesti valaistu Aquarium levittäytyi heidän ympärillään.
”Onko moni ystäväsi paikalla tänään?” hän kysyi koskettaen poskeaan ja yritti ravistaa ahdistavan, takaa-ajetun tunteen pois mielestään.

Tiarnan räpytteli silmiään ja hieraisi otsaansa.
Huh.
"Olethan kunnossa?" hän varmisti, kääntäessään katseensa Tempestiin ja hipaistessaan naisen selkää.
"Uskoisin niin. Ainakin Dwayne ja Marlene olivat tulossa, kun keskustelimme aiemmin."
Ennen kuin Tempest oli paennut hyväntekeväisyysgaalasta, ja Tiarnan oli kiiruhtanut hänen peräänsä.
Siniset, violetit ja vihreät valot loivat jo akvaarion aulaan melkein merenalaisen tunnelman.

Valaistus vangitsi Tempestin katseen, ettei hän hetkeen kuullut Tiarnania.
”Hmm, kyllä, ihan kunnossa”, hän vakuutti ja soi miehelle hajamielisen hymyn harhaillessaan peremmälle, merensinisen puvun pitsikirjailtu laahussa perässä pehmeästi lipuen.
Juhlavieraita vaelsi heidän ympärillään ja tilaisuuden siististi mustavalkoiseen pukeutunut henkilökunta paimensi vieraita lempeästi kohti juhlatiloja kohti.
”Tiedätkö, kuinka pian voimme karata katsomaan akvaarioita?”

Tiarnan nauroi pehmeästi ja kumartui painamaan suukon Tempestin hiuksiin.
Totta kai nainen halusi nähdä akvaariot ja niiden eksoottiset asukkaat.
"Sanoisin, että meidän olisi kohteliasta kuunnella juhlapuhe", hän totesi, kohottaen hetkeksi katseensa suureen valasmalliin, joka oli roikkui akvaarion aulan yllä.
"Kenties sen jälkeen sopivassa kohdin?"

”Kenties”, Tempest myönsi ja hätkähti kosketuksesta selällään. Harteikas, täysin hopeiseksi harmaantunut mies, jonka askelissa oli auktoriteetin rytmi ja äänessä haparoimatonta voimaa, suli siniset silmät hurmaavasti siristävään hymyyn ja vaihtoi sitten naisen kanssa poskisuudelmia.
”Tiarnan, tässä on Logan Woods, Awakeningin tuottaja. Logan, tässä on Tiarnan Fox-Moore”, hän esitteli miehet toisilleen havahtuen velvollisuuteensa. Tuottaja tarjosi Tiarnanille voimakasta kädenpuristusta.
”En tiennyt, että olit tulossa”, Tempest vetosi miehelle, jonka käsipuolessa seurasi viisikymppinen, lempeäsilmäinen rouva klassisessa, hermenharmaassa puvussa.
”Innostuimme lukemaan novelliasi koko perheen voimin. Voisiko sen jälkeen jättää tulematta?”

Tempestin hätkähdys sai Tiarnanin kääntämään päätään, mutta selvästikin kyse oli Tempestin tuttavasta - ja tarkemmin katsottuna myös Tiarnan tunnisti kasvot, etäisesti, vaikkei ollut tainnut koskaan varsinaisesti Logan Woodsin kanssa keskustellakaan.
"Herra Woods, hauska tutustua", hän tervehti ja puristi sekä miehen, että tämän oletetun vaimon kättä.
Ja pakotti alas pettymyksen siitä, ettei Tempesti ollut esitellyt häntä miesystäväkseen. Hyvä luoja, älä viitsi olla pikkumainen, mies!

Tempest pudisti miehelle päätään vaivaantuneena hymyillen ja lupasi vaihtaa tuottajan kanssa vielä muutaman sanan ennen illan päätöstä, ennen kuin tarttui Tiarnanin käsipuoleen ja johdatti miehen mukaansa. Hän kääntyi taktisesti toiseen suuntaan nähdessään illan järjestäjän väkijoukossa.
”Näetkö ystäviäsi?” hän tiedusteli mieheltä ja pyyhkäisi nutturalta karanneen, vaalean suortuvan korvansa taakse.

Myös Tiarnanin katse osui illan järjestäjään, ja mikäli hän olisi ollut yksin, hän olisi todennäköisesti mennyt suoraan tervehtimään.
Tempestillä tuntui kuitenkin olevan muita suunnitelmia, ja mies seurasi niitä kiltisti.
"Ystäviäni amerikkalaisittain vai ystäviä niin, kuin me sen ymmärrämme?" hän naurahti ja kurkotti hieman kaulaansa nähdäkseen väkijoukon yli.
"Tuolla ovat Dwayne ja Marlene, tahdotko käydä tervehtimässä?"
Hän vilkaisi Tempestiä, myrskysilmät kysyvinä.

Tempest kohotti kulmaansa. Kumpaan kategoriaan Dwayne ja Marlene lukeutuivat?
”Käydään vain”, hän lupasi, vaikka naistenhuoneessa käydyn keskustelun muistot vihlaisivat kylminä vatsassa.
_Hirvittävän onneton, yksinäinen mies._
Hänen katseensa harhaili suuntaan, jossa valtavien vesitankkien sinertävä kajo erottui. Mutta hänen pitäisi edes yrittää.

Dwayne huomasi heidät ensin.
"Tiarnan! Hei!" mies tervehti kantavalla äänellään, saaden myös Marlenen havahtumaan ja kääntämään katseensa. Naisen vaaleansinisen puvun helma laskeutui laahuksena tämän taakse, muuttuen tyllin luomiksi valkeiksi vaahtopäiksi.
"Tulittehan te, ehdimme jo huolestua", mies jatkoi, puristi Tiarnanin kättä ja painoi kevyen suudelman Tempestin kämmenselälle.
Marlenen silmissä häivähti huoli, kun hän siirtyi halaamaan naista.
"Onhan kaikki hyvin, kultaseni?" hän tiedusteli hiljaa.

Kämmenselän suudelma nosti sävyltään ujon hymyn Tempestin huulille.
”Totta kai”, hän vakuutti Marlenelle vastatessaan kevyesti halaukseen ja perääntyi sitten askeleen, työntäen levottoman, vaalean suortuvan korvansa taakse.
”Kuinka te voitte?” hän tiedusteli kohteliaasti.

Tiarnan kietoi kätensä takaisin Tempestin vyötäisille.
"Mainiosti, kuinkas muutenkaan", Dwayne vastasi, ruskeat silmät hyväntuulisesti tuikkien, ja laski toisen kätensä Marlenen paljaille hartioille.
"Entä te? Joko on alkanut muutto poltella?"
Tiarnan naurahti ja pudisti päätään.
"Dwayne, mielipiteeni ei muutu, vaikka kuinka kyselisit."
"Vaikka olisi näin hieno akvaario lähettyvillä?"
"Vaikka olisi näin hieno akvaario lähettyvillä."
Marlenen katse kääntyi Tempestiin.
"Voi, luin sen novellin, jonka olit kirjoittanut. Aivan ihastuttava! Kuvittelin, että olisit ansainnut kunniavieraan paikan siitä hyvästä!"

”Kiitos.”
Tempest hymyili vaivaantuneena ja laski katseensa. Hän ei kaivannut kunniavieraan paikkaa, ei huomiota tai velvoitetta pitää puhetta odottavalle yleisölle.
Hän nojasi kevyesti Tiarnanin kylkeen ja antoi katseensa vaeltaa valtavan valashahmon varjostaman tilan poikki, ennen kuin palautti sen takaisin miehen ystäviin.
”Oletteko te käyneet täällä usein?”

"Minulle tämä on ensimmäinen kerta", Marlene myönsi.
"Mikä on hirvittävä sääli, tämähän vaikuttaa aivan ihastuttavalta... Etkä ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"
Nainen loi tuiman katseen hyväntuulisesti naureskelevaan Dwayneen.
"Ei tullut koskaan puheeksi. Minä olen käynyt täällä jokusen kerran."
Tiarnan vilkaisi Tempestiä, pohtien, olisiko heidän parempi vetäytyä sivummalle kohteliaan tekosyyn varjolla.
Ettei nainen joutuisi taas pakenemaan paikalta.
Mutta Marlenen huomio oli edelleen kiinnittynyt Tempestiin.
"Kuinka oikein sait idean novelliisi?"

Tempest katsahti Tiarnania ja soi tälle lämpimän hymyn, koskettaen rauhoittavasti miehen rintaa.
”Meret ovat hyvin lähellä sydäntäni”, hän vastasi Marlenelle ja soi Tiarnanille lämpimämmän, hellän hymyn, joka siristi kullanväriset silmät.
”Ja olen omistanut osan Seabornin tuloista merten suojeluun, mutta toivoin voivani tehdä jotain enemmän – ja Tiarnan ehdotti, että voisin kirjoittaa novellin.” Hän kurottui hopeisten sandaalien kärjille ja hipaisi huulillaan miehen poskea.

Tiarnanin silmät siristyivät lämpimästi, ja hän sipaisi Tempestin kylkeä sormenpäillään.
"En voi ottaa ajatuksesta koko kunniaa, hyvä, jos hieman sivusin aihetta", hän vakuutti nauraen.
"Lunastimme muuten sen huutokaupasta voitetun valasretken aiemmin tänään. Todella upea kokemus."
Vaikka Tempest olisikin halunnut hypätä sukeltamaan valaiden joukkoon.
Marlenen silmät tuikahtivat.
"Oi, ihastuttavaa! Dwayne, mikset sinä ole vienyt minua..? Tempest, oletko ajatellut kirjoittaa lisää Seabornin maailmasta? Se on niin hirvittävän kiehtova!"

Tempest halasi itsensä hetkeksi Tiarnanin kylkeen, piilottaen kasvonsa silmänräpäykseksi miehen rintaa vasten.
”Kenties joku päivä”, hän vastasi Marlenelle hämillisesti hymyillen. Seaborn olisi aina lähellä hänen sydäntään. Se oli syntynyt jo hänen lapsuudessaan, ja vaikka hän oli melkein menettänyt henkensä sen tähden, se tuntuisi aina osalta hänen sieluaan.
”Valaat ovat todella kauniita – samoin delfiinit. Se oli ihana matka.”

"Se olisi todella ihanaa", Marlene totesi, ja vaikutti sanoissaan vilpittömältä, ei amerikkalaisen ulkokultaiselta.
"Olen varma, että olisi vielä paljon tarinoita, jotka haluaisivat tulla kuulluiksi! Ainakin..."
Hänen lauseensa keskeytyi, kun sinisten silmien katse kiinnittyi jonnekin kauemmas.
"Dwayne, Raleighkin on täällä! Jestas... Anteeksi, emme ole nähneet pitkään aikaan."
Marlene väläytti heille anteeksipyytävän hymyn ja nykäisi miehensä mukaansa suunnatessaan tervehtimään jotakuta toista tuttuaan.
Tiarnan käänsi katseensa Tempestiin ja pyyhkäisi naisen vaaleita hiuksia.
"Oliko matka sinusta todella ihana?"

Tempest katseli Tiarnania hämillään.
”Totta kai oli”, hän vastasi. Eikö mies ollut nähnyt sitä? Kuinka vähän hän kiitti miestä?
Hän rakasti merta ja sen asukkaita.
”Eikö se sinusta ollut?” nainen varmisti ja otti kiittäen vastaan tarjoilijan ojentaman lasin kuplivaa shampanjaa.

Myös Tiarnan poimi itselleen lasin ja painoi kätensä Tempestin selkää vasten, kun lähti johdattamaan tätä aulasta varsinaiselle tapahtumapaikalle, jonka yhtä seinää hallitsisi lasinen akvaarioseinä.
"Tietenkin oli", hän vakuutti, ja katsahti Tempestiä melkein huolestuneena.
"Ajattelin vain, kun et päässyt sukeltamaan valaiden kanssa, niin kuin olisit toivonut."

Tempest nauroi.
”Minä toivon usein kaikenlaista, joskus paljon mahdottomampaakin”, hän vastasi ja soi Tiarnanille rauhoittavan hymyn. Hän haaveili jatkuvasti asioista, jotka eivät heidän maailmansa todellisuudessa olleet mahdollisia – ainakaan valtaväestön mielestä – mutta se ei estänyt häntä haaveilemasta.
”Ja kuka tietää – ehkä joskus sukellan valaiden kanssa.”

Tiarnan naurahti käheästi ja painoi suudelman Tempestin vaaleiden hiusten joukkoon, jotka naisen kunnioitettavat korot olivat tuoneet hieman lähemmäksi.
"Mahdottomissa toiveissa ei ole mitään väärää", hän vakuutti lempeästi.
Jos se suinkin oli Tiarnanista kiinni, Tempest pääsisi vielä sukeltamaan rakastamiensa valaiden kanssa.
Suurin osa väestä oli jo kerääntynyt juhlasaliin, jonka päätyseinää valtava akvaario hallitsi.
Tiarnan kumartui lähemmäs Tempestin korvaa.
"Kuunnellaan alkupuhe, ja livahdetaan sitten tutkimaan akvaarioita."

Ehkä mies olisi mieluummin viettänyt aikaa muiden vieraiden keskellä, mutta Tempest ei aikonut kieltäytyä ihastuttavalta kuulostavasta suunnitelmasta. Kuiskaus ja lämmin hengitys hänen korvallaan saivat kutittavat väreet kulkemaan alas selkää.
Hän asetti itsensä taktiseen näkösuojaan miehen kyljen taakse, kun illan isäntä kiersi vieraiden joukossa, ja joutui tunnustamaan, ettei muistanut paljoa alkupuheesta, sillä hänen katseensa harhaili jo päätyseinän akvaariossa, sen sinisenä ja kutsuvana hehkuvassa vedessä.
Maailmassa, jossa vesi oli niin kirkasta, että varjot tanssivat kaukana valkeassa hiekassa, kun seireenit kisailivat nauraen vaahtopäillä.
Hän havahtui aplodeihin ja yhtyi niihin yrittäen palauttaa ajatuksensa tähän hetkeen.
Miksi hän löysi aina kaipauksen kirjoittaa, kun ei voinut kirjoittaa?

Seuraavaksi vuorossa olisi lisää puheita ja kertomuksia siitä, millaista työtä akvaario teki merien suojelemiseksi. Muutama kunniavieras kertoisi omista näkökulmistaan.
Se kaikki oli äärettömän tärkeää, mutta Tiarnan halusi tarjota Tempestille kierroksen akvaariossa ennen, kuin vierasmassat lähtisivät liikkeelle, ja käytävät olisivat tukkeessa.
He ehtisivät sopivasti takaisin siinä vaiheessa, kun tilava juhlasali muutettaisiin tanssilattiaksi.
Mies paransi otettaan Tempestin vyötäröltä ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan:
"Mentäisiinkö?"

Nytkin kuiskaus hänen korvallaan sai väreet kutittamaan alas selkää, ja Tempest hymyili sydän sykähtäen.
”Mennään”, hän vastasi silmät siristyen, rakastaen ajatusta akvaarion kiertelystä rauhassa, kaksin Tiarnanin kanssa. Hän poimi miehen käden vyötäröltään omaansa, punoen heidän sormensa yhteen ja lähti johdattamaan heitä vieraiden lomasta kohti sivussa olevaa kulkua akvaarioiden siniseen, lumoavaan maailmaan, jossa vedenalainen valo tanssi hiljaisten, vaimeasti pulppuavien käytävien poikki ja sai merensinisen puvun elämään.
Kun vieraiden ja juhlasalin humu jäi taakse, Tempest rentoutui silminnähden. Hän veti Tiarnania mukanaan ja katseli lasin takana leijuvia olentoja ihastuneena, kullanväriset silmät hohtaen.

Tiarnan taisi keskittyä paljon enemmän Tempestiin kuin siihen, kuinka värikkäät kalat uiskentelivat uskomattomassa, merenalaisessa maailmassaan.
Mutta tapa, jolla kullanväriset silmät hohtivat, oli yksinkertaisesti liian lumoava.
Hänen olisi tehnyt mieli kaapata nainen käsivarsilleen juuri siinä, juuri nyt, akvaarioiden sinisessä valossa.
Ja samaan aikaan oli kipeän selvää, kuinka paljon rentoutuneempi Tempest oli nyt, kuin mitä tämä oli ollut vieraiden keskellä. Tai viime aikoina silloin, kun he olivat olleet kaksin...
Hän puristi pientä kättä, jonka sormet olivat kietoutuneet hänen omiensa lomaan.
"Alan ymmärtää viehtymyksesi mereen."

Tempest katsahti Tiarnania olkansa yli silmät hymystä siristyneinä ja nauroi kuplien.
”On jo aikakin”, hän vakuutti ja puristi miehen kättä, kutsuen tätä vierelleen sinisenä hohtelevan, kaarevan lasin ääreen. Valtavat rauskut leijailivat kalojen seassa kuin aaveet. Miten kaunis pelkkä veden läpi laskeutuva, sininen valokin oli. Miten paljon värejä koralleissa ja niiden eksoottisissa, hehkuvissa asukkaissa oli.
”Ehkä sinun pitäisi tulla kanssani uimaan useammin.”

"Olen ehdottomasti samaa mieltä."
Taas ajatus siitä, että hän voisi viedä Tempestin lämpimälle merelle, sellaiselle, jossa todella voisi sukeltaa ilman pelkoa siitä, että kylmä kangistaisi jäsenet, palasi kummittelemaan hänen mielessään.
Hän olisi antanut melkein mitä tahansa mahdollisuudesta tehdä niin.
"Olisin hyvin otettu sellaisesta mahdollisuudesta."
Hän irrotti hellästi otteensa naisen kädestä, jotta saattoi ottaa askeleen tämän taakseen ja kietoa käsivartensa tämän ympärille. Pidellä naista lähellään nyt, kun tämä tunsi olonsa hyväksi ja turvalliseksi.

Sydän jätti melkein kipeän lyönnin välistä, kun Tiarnan sulki hänet syliinsä. Perhoset kutittivat hänen vatsaansa, kun Tempest nojautui miehen rintaa vasten ja laski kätensä kevyesti miehen käsivarsille. Tällaisina hetkinä oli niin helppo unohtaa kaikki ne kamalat, sietämättömän kipeät ajatukset, jotka häntä olivat alkaneet vainota.
Tempest kallisti päätään miehen rintaa vasten niin, että saattoi nähdä tämän kasvot ja tutkia niitä hiljaisena.
”Olisi ihanaa, kun tulisit kanssani.”

Tiarnan hymyili ja painoi suukon Tempestin otsalle, kun tämän kasvot kääntyivät ylöspäin.
"Siinä tapauksessa minä tulen uimaan kanssasi", hän lupasi, ja lisäsi, ennen kuin Tempestin mielikuvitus ehtisi jo kiidättää heidät loikkamaan lähimpään akvaarioon ( mikäli se olisi edes mahdollista ) :
"Kun pääsemme taas kotiin."
Hän painoi uuden suukon naisen otsalle.
"Täällä pitäisi jossakin olla merihevosia."

Tempest suli huvittuneeseen hymyyn, kun mies täydensi vastaustaan. Hän hiljensi kuplivan naurun kätensä alle.
”Kun pääsemme taas kotiin”, hän lupasi ja pujottautui sitten miehen käsivarsien otteesta.
”Luulen, että jossain oli opaste niistä”, hän pohti kulmat painuen ja pyyhkäisi loisteliaan puvun laahusta pois jaloistaan, kun jatkoi matkaa pitkin sinisen valon elävöittämää käytävää, katse vedessä harhaillen.

Kupliva nauru sai Tiarnanin rutistamaan Tempestiä tiukemmin rintaansa vasten.
Hän järjestäisi aikaa siihen, että he voisivat mennä uimaan yhdessä. Että he voisivat tehdä ihan mitä tahansa Tempest haluaisi.
Hän jäi hetkeksi katselemaan naisen loittonevaa hahmoa, tuntien kipeän vihlaisun rinnassaan.
Merenneito.
Sitten hän tempaisi itsensä liikkeelle, tavoitti Tempestin helposti matkaa voittavilla askeleillaan.
"Pitäisi olla", hän myönsi, painaessaan kätensä tämän selälle.

Merihevoset löytyivät.
Tempest kyykistyi lasin vierelle ja nauroi, kun ihastuttavat olennot uivat lähemmäs. Hän tutki niiden pieniä, hevosmaisia kasvoja ja hipoi sormenpäällään lasia haaveillen, että olisi voinut olla sen toisella puolella.
Hän kohotti katseensa Tiarnaniin ja hymyili onnellisena.
”Eivätkö ne ole ihastuttavia?”

Taas kerran Tiarnan huomasi katselevansa enemmän Tempestiä kuin lasin takana leijailevia merihevosia, niin ihastuttavia kuin tämä olivatkin.
Pisamaisille kasvoille ilmestyvä hymy sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Hymy kohosi myös miehen kasvoille, kun hän kyykistyi Tempestin vierelle.
"Ne ovat. Tiesitkö, että Japanissa niitä kutsutaan lohikäärmeen aviottomiksi lapsiksi?"

Tiarnan laskeutui hänen vierelleen ja hetkeksi Tempest laski ohimonsa miehen olkapäätä vasten, sydän kipeästä lämmöstä kiivaammin sykkien.
”Mitä?” hän kysyi kääntyen katsomaan miestä ja tukahdutti naurun käteensä.
”Eikö se ole julma nimi?” hän protestoi ja käänsi katseensa takaisin herttaisiin olentoihin lasin takana.
”Ne ansaitsisivat jotain kauniimpaa.”

Tiarnan kietoi toisen käsivartensa Tempestin selän taakse.
"Kai se riippuu aivan tarinasta, joka sen taustalla on", hän totesi mietteliäänä, katsellen, kuinka elävältä lehdeltä näyttävä merihevonen kietoi pyrstönsä merilevän ympärille.
"Jos tarkkoja ollaan, kyse on nimenomaan aatelisen aviottomasta lapsesta. Ehkä kyse ei olekaan mistään julmasta, vaan päinvastoin romanttisesta? Kielletystä rakkaudesta?"

Tempest hymyili ja nojautui hetkeksi miestä vasten.
”Ehkä”, hän myönsi ja tunsi hellän rutistuksen sisällään katsellessaan Tiarnania. Hän kosketti miehen poskea ja painoi suudelman toiselle, ennen kuin suoristautui. Merihevosia leijaili mukana, vierailijoitaan seuraten.
”Se voisi olla tavattoman kaunis tarina.”

Tempestin kosketus jäi viipymään lämpönä iholla.
"Sinun pitäisi ehkä kertoa se", hän totesi pehmeästi ja noudatti naisen esimerkkiä noustessaan seisomaan.
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan tämän korvan taakse ennen kuin otti naisen käden taas omaansa ja kietoi heidän sormensa lomittain.
"Olethan ehtinyt kirjoittaa riittävästi?"

Hän painoi katseensa yhteenpunottuihin sormiin ja puristi miehen kättä hellästi.
”Ehdin kirjoittaa, kun olen taas kotona”, Tempest vastasi. Täällä päivät olivat tiukasti aikataulutettuja, kiireisiä ja täynnä ääntä, vilskettä, vaatimuksia ja uusia ihmisiä. Se jätti vähänlaisesti rauhaa uppoutua yksin ajatuksiin, rauhoittua sukeltamaan lumottuun, rajattomien mahdollisuuksien maailmaan.
”Onko sinulla ollut mukava matka?”

Milloinkohan tulisi seuraava tilaisuus saada Tempest mukaan matkalle?
Ehkä jotkin tulevat kuvaukset tarjoaisivat mahdollisuuden siihen, että tämä voisi matkustaa paikalle maitse. Ranskaan tai johonkin muuhun Euroopan maahan.
Siellä ei ehkä olisi samanlaisia sinisiä meriä joihin sukeltaa, mutta silti.
"On. Olen hyvin onnellinen siitä, että olemme täällä samaan aikaan."

Tempest soi miehelle hymyn ja nojautui Tiarnania vasten, silittäen sormenpäällään miehen sormea heidän käsiensä pysyessä yhteenpunottuina. Hänen pitäisi oppia matkustamaan.
Hirveän yksinäinen mies.
Mutta mitä annettavaa hänellä oli?
Lopeta. Ei täällä. Ei nyt. Ei akvaarion sinisessä, elävässä valossa, kun herttaiset merihevoset leijailivat lasin takana.
”Kuinka kauan viivyt täällä?”

Tiarnan veti Tempestin hellästi mukaansa ja jatkoi syvemmälle akvaarioon, kohti melkein koko seinän peittävää lasia, jonka takana värikkäät kalat pyörteilivät riuttansa ympärillä.
Hän vilkaisi Tempestiä ja hymyili.
"Ajattelin pyytää Heleniltä, että hän järjestäisi asiani niin, että voisimme matkustaa yhteisellä lennolla kotiin."

Tiarnan oli niin kovin kiltti. Tempest hymyili miehelle ja käänsi sitten katseensa värikkäisiin kaloihin.
Kotimatka. Ajatus sai hänen vatsansa muljahtamaan kauhusta. Hänen pitäisi ryhdistäytyä tällä kertaa ja ottaa vaikka hevosvahvuisia rauhoittavia, jotta Tiarnanin ei täytyisi joutua kantamaan häntä tai pitelemään sylissään kuin lasta.
”Olet hyvin kultainen”, hän vakuutti ja puristi miehen kättä.
”Stephen on tainnut suunnitella minun viipyvän täällä vielä ainakin viikon, kenties kaksi. Hän on kuulemma sopinut ylihuomiselle tärkeän haastattelun, mutta ei ole suostunut kertomaan, mikä se on. Lupaavaa, eikö?”

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Kuulostaa varsin... Mutta ehkä hän ei vain halua sinun jännittävän etukäteen?"
Hän puristi Tempestin kättä hellästi.
"Minulla ei ole mikään kiire takaisin. Jos tulee jotakin yllättävää, voin käväistä kotipuolessa ja lentää takaisin."
Hän ei hylkäisi Tempestiä yksin lentokoneeseen pelkäämään.

Tempest painoi katseensa hymyillen ja suoristi merensinisen puvun pitsistä laahusta. Se oli täsmälleen syy, miksi Stephen ei kertonut – mutta häntä ei rauhoittanut tietää, että oli jotain jännitettävää.
”Et ole muuttanut mieltäsi Los Angelesiin muuttamisesta?” hän kysyi huvittunut tuikahdus silmäkulmassaan ja nojautui kevyesti miestä vasten, tuupaten olkavartta hellästi omalla olallaan.

Tiarnan kohotti toista kulmaansa.
"Itse asiassa olen jo katsellut asuntoja ja laskeskellut, paljonko omaisuutemme lennättäminen tänne maksaisi", hän totesi, ja virnisti sitten poikamaisesti.
"Ei, tiedäthän sinä, että minä olen Skotlannin poikia. Lontoo ei ehkä tarkalleen ottaen ole osa sitä, mutta se on sentään lähempänä kuin valtameren takana."

Vastaus sai Tempestin nauramaan kuplivalla hyväntuulisuudella, kiertämään kätensä miehen vyötärölle ja halaamaan itsensä rintakehää vasten. Hän nojasi poskensa tummaa pukua vasten ja katseli kirkkaassa sinessä uivia, hohtavia kaloja.
”Ehkä saat joku päivä palata takaisin kotiin.”

Myös Tiarnanin katse siirtyi kalojen parviin.
Niille akvaario taisi olla koko maailma.
"Tiedätkö, enää sillä ei ole niin hirvittävästi väliä", hän totesi hiljaa.
"Skotlanti ei koskaan lähde miehestä, mutta uskoisin olevani onnellinen missä tahansa kunhan tiedän, että sinä olet rinnallani."

Tempest piilotti kasvonsa Tiarnanin rintaan ja halasi miestä tiukemmin, sydän levottomasta häkellyksestä lepattaen.
Tiarnan kuulosti vilpittömältä. Tarkoittiko mies sitä todella? Hän ei tiennyt, mitä sanoa ja pelkäsi, että jos hän avaisi suunsa, myös hänen kannoillaan sinnikkäästi vaaniva varjo pääsisi takaisin sisään. Myrkyttäisi hänen sanansa ja ajatuksensa.
Niinpä Tempest kohotti päänsä, kiipesi varpailleen ja kosketti huulillaan miehen huulia.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat huolesta, kun Tempest piilotti kasvonsa.
Olivatko hänen sanansa saaneet naisen olon epämukavaksi?
Ennen, kuin hän ehti huolestua, nainen oli kuitenkin painanut huulensa hänen huuliaan vasten.
Mies empi hetken, ennen kuin siirsi kätensä Tempestin poskille ja suuteli tätä hieman syvemmin.

Suudelma sai perhoset kutittamaan vatsassa, häkellyksen saamaan jalat tuntumaan huterilta yhä edelleen. Tempest antoi käsiensä jäädä Tiarnanin vyötärölle, painoi itsensä lähemmäs miestä.
Hänen huuliaan poltteli. Tempest sulki silmänsä ja antoi itsensä sukeltaa kosketukseen, joka sytytti pyörteilevän tähtitaivaan hänen mieleensä, suudellen miestä uudelleen kaivaten.

Ehkä he voisivat lähteä takaisin hotellille heti?
Ei.
Tiarnan muistutti itselleen, että Tempest varmasti nauttisi tanssiaisista suuren akvaarion luomassa unenomaisessa tunnelmassa. Sinisessä meren hämärässä.
Mutta ehkä sen jälkeen?
Hän ei silti pitänyt kiirettä.
Lopulta Tiarnan siirsi kasvonsa kauemmas ja painoi pehmeän suudelman Tempestin otsalle.
"Pitäisikö meidän mennä? Luulen, että tanssi alkaa pian..."

Tempest räpytteli häkeltyneenä, kun Tiarnan vetäytyi suudelmasta. Totta, he olivat akvaariossa. Sininen valo tanssi hänen silmissään.
Tiarnan tuntui tehneen hänen jalkansa oikeasti huteriksi tai sitten pää tuntui vain kovin kevyeltä.
”Ehkä”, hän myönsi hetken hiljaisuuden kuluttua, vaikka olisi vain halunnut viipyä täällä, kauniissa sinisessä valossa, Tiarnanin sylissä, hänen sydämensä askelia hyppimään saavaan suudelmaan unohtuneena.
”Mennään vain”, hän soi miehelle hämillisen hymyn, astui kauemmas ja kääntyi sitten takaisin juhlapaikkaa kohti.

Tiarnan kurkotti tarttumaan Tempestin käteen, ja kietoi heidän sormensa toistensa lomaan.
Nainen ei ollut vetäytynyt hänen luotaan, ei kavahtanut hänen kosketustaan.
Jo se riitti sytyttämään lämpimän tunteen rintaan.
Hän johdatti Tempestin trooppisten kalojen ohi takaisin aulaan, jonka yllä suuri valasmalli riippui, ja siitä takaisin juhlasaliin. Musiikin saattoi erottaa jo oven tällä puolen, parit pyörähtelivät taianomaisen sinisen valon alla.
Tiarnan käänsi katseensa hymyillen Tempestiin.
"Saanko luvan..?"

”Totta kai”, Tempest naurahti ja puristi miehen kättä. Tanssilattian näky lumosi hänet hetkeksi – kauniit puvut kieppumassa taianomaisen sinisen alla, valtavan akvaarion hehku taustanaan. Melkein kuin tanssijat olisivat kieppuneet veden alla.
Hän havahtui lumouksesta kääntymään Tiarnania vasten, laskemaan vapaan kätensä miehen olalle ja lähtemään musiikin mukaan. Merensininen, valossa välkähtelevä laahus pyörteili hänen ympärillään askelten tahdissa, ja niin lumoava kuin tanssilattian näky olikin, Tempest huomasi päätyvänsä unohtumaan myrskynharmaisiin silmiin, jotka näyttivät melkein sinisiltä valossa.

Tiarnan kietoi toisen kätensä Tempestin vyötäisille ja kohotti toisen kätensä edelleen naisen kättä pidellen.
Tila ei antanut mahdollisuutta kovin suureellisiin liikkeisiin, mutta Tiarnan vei Emmietä silti rohkeasti, väistellen tottuneesti muita pareja.
Vaikka katse olikin kiinnittynyt kultaisiin silmiin.
Jonkinlainen projektori heijasti kuvia salin seinille. suuret valaat uiskentelivat heidän päidensä yläpuolella, niin aidonoloisina varjoina, että niiden laulun saattoi melkein kuulla.
Tiarnan kohotti Tempestin hetkeksi käsiensä varaan ja pyöräytti naisen kevyesti ympäri.

Tiarnan sai hänet lentämään – ja Tempest rakasti lentää näin, vatsanpohja onnesta nipistäen, sininen valo ympärillään eläen. Hän laski kätensä miehen hartioille ja nauroi vapautuneesti kuplien.
Hän kiersi käsivartensa hetkeksi miehen niskalle, kun hopeiset sandaalit laskeutuivat takaisin lattiaan, ja kurottui hipaisemaan huulillaan miehen huulia, ennen kuin palasi tanssin pyörteeseen, miehen varmoilla käsivarsilla liitäen.

Tempestin nauru sai Tiarnanin hymyilemään.
Jos nainen olisi voinut olla useammin näin onnellinen. Ilman, että jokin näkymätön tuntui vaanivan tämän kannoilla, saavan yhtäkkiä synkkenemään.
Ehkä se johtui merestä? Sen läheisyydestä. Että Tempest saattoi nauraa ihastuttavaa, kuplivaa nauruaan.
"Siitä on aikaa, kun olemme päässeet tanssimaan", hän huomautti, kumartaen päätään lähemmäs naisen korvaa.

Lämmin hengitys hänen korvallaan sai sähköistävät väreet kulkemaan alas Tempestin selkää, perhoset villiintymään hänen vatsassaan.
Ehkä Tiarnanin kyky häkellyttää hänet perinpohjaisesti läheisyydellään ei koskaan katoaisi.
”Niin on”, hän vastasi ja keinautti laahuksensa taakseen. Liikaa aikaa. Hän ehti melkein unohtaa, miten Tiarnan sai tanssimisen tuntumaan lentämiseltä.
Hän nojautui lähemmäs miehen rintaa ja hipaisi huulillaan miehen leukaperää.

Tempest ei ollut ainoa, jonka selkää pitkin väristykset kulkivat.
"Sinulla on ollut pitkä päivä", Tiarnan huomautti, samalla kun pyöräytti naisen taidokkaasti ympäri, ennen kuin läheinen tanssipari olisi kulkenut mekon laahuksen yli.
"Voisimme hyvin livahtaa ajoissa takaisin hotellille."

”Yhtä pitkä kuin sinulla”, Tempest vastasi, silmät hymystä siristyneenä, ja tutki Tiarnanin kasvoja. Sysäten syrjään nakerruksen vatsassaan, joka heräsi, kun hän ajatteli hotellihuoneeseen palaamista.
Voisipa hän olla miehen lähellä yhtä vaivattomasti kuin nyt.
”Mutta jos sinun jalkojasi väsyttää, voimme hyvin livahtaa pois”, hän lupasi kurottuen lähemmäs miehen korvaa, melkein koskettaen sitä huulillaan.

Tiarnan värähti uudelleen.
"Sait minut kiinni", hän hymähti, antaen kätensä liukua hetkeksi hieman alemmas Tempestin selällä.
"Vanhat jalkani tosiaan kaipaavat lepoa."
Ilta jatkuisi todennäköisesti aamun puolelle niiden osalta, joilla oli siihen mahdollisuus.
Heidän aamunsa olisivat valitettavan aikaisia.

Kosketus selällä sai vatsanpohjan nipistämään, ja Tempest hymyili Tiarnanille, puristaen miehen kättä ja lähtien sitten johdattamaan tätä kohti ovia. Salaa yöhön karkaaminen oli viehättävä ajatus.
Tarvitsivathan miehen vanhat jalkaparat lepoa.
Kun vuokrattu auto lipui öisten katujen poikki takaisin kohti Four Seasons -hotellia, Tempest nojasi päänsä kevyesti miehen olkapäätä vasten ja silitteli miehen käsiensä väliin jäänyttä kättä, piirtäen rystysten kaaria ja kämmenen juonteita sormenpäillään.
Ehkä hän voisi lykätä aamuista tapaamista alkamaan hieman myöhemmin, viipyä miehen vieressä hetken kauemmin.

Taakse jäivät juhlapaikan loistelias valaistus ja kimaltelevat iltapuvut.
Tuskin kukaan edes huomaisi, että he olivat poissa.
Tiarnan piteli Tempestiä kylkeään vasten ja silitteli pehmeästi lantion kaarta puvun kuvioidun kankaan läpi.
Valokuvaajatkin tuntuivat luovuttaneen, he saivat nousta autosta kaikessa rauhassa.
Jo hississä Tiarnan veti naisen lähelleen ja painoi suudelman tämän huulille.

Nyt vatsanpohja ei vain nipistänyt, vaan sydän jätti häkeltyneen loikan välistä ja sai hissin kultakirjotun, heidän kuvajaisensa himmeästi heijastavan katon keinahtamaan. Tempest kiersi kätensä kevyesti Tiarnanin niskalle ja vastasi suudelmaan, tähdet silmissä tanssien. Ehkä…
Hissin ovet kilahtivat ja vanhempi pariskunta astui sisään, mikä sai Tempestin vetäytymään suudelmasta, painamaan käden suulleen tukahduttamaan naurun ja hautaamaan kasvonsa miehen rintaan.

Myös Tiarnan ryhdistäytyi ja nyökäytti päätään vakavana vanhemmalla pariskunnalle, toinen käsi Tempestin ympärille suojelevasti kiedottuna.
Vakavuus kesti tasan siihen saakka, että he poistuivat omassa kerroksessaan. Siinä vaiheessa Tiarnan purskahti käheään nauruun - eikä hän voinut edes syyttää shampanjaa - kumartui, ja koppasi Tempestin käsivarsilleen, puvun pitkän laahuksen laskeutuessa majesteettisena tämän jalkojen jatkeena.

Käheä nauru sai hänen polvensa notkahtamaan – tai sitten se oli reaktio siihen, että lattia katosi hänen jalkojensa alta, kun Tiarnan sai hänet lentämään jälleen. Tempest nauroi kuplien, vatsanpohja kutkuttavasti nipistellen ja kiersi käsivartensa miehen niskalle.
Hän tiesi varjon vaanivan jossain kannoillaan, mutta ei tahtonut antaa sille valtaa. Eikö hän saisi tuntea hetken humalluttavaa onnea, perhosten siiveniskuja vatsassaan?
Hän painoi suudelman miehen poskelle ja seuraavan kaulansyrjälle, ennen kuin etsi huoneen avainkortin pienestä käsilaukustaan ja päästi heidät sisään.

Tiarnan potkaisi oven kiinni takanaan. Toivoen, että mikä synkkyys Tempestiä ikinä jahtasikin, jäisi sen taakse.
Edes yhdeksi yöksi. Yhdeksi, lyhyeksi yöksi.
Hän seisahtui keskelle makuuhuoneen lattiaa ja hamusi Tempestin huulia omillaan, ennen kuin laski naisen alas.
Vain viedäkseen kätensä tämän poskille, syventääkseen suudelmaa.

Se tuntui melkein samalta kuin ensimmäinen kerta, jona Emmie oli ymmärtänyt, että suudelma voisi johtaa johonkin muuhun. Ja joutunut nipistelemään itseään yrittäen ymmärtää, että niin todella tapahtui – että se uskomaton, uskomaton mies, jolle hän oli menettänyt haaveikkaan sydämensä 13-vuotiaana, oli siinä ja halusi hänet.
Ehkä he olivat olleet erossa vain viikon, mutta se olisi voinut olla elinikä.
Emmie sulki silmänsä makuuhuoneen öisessä hämärässä ja vastasi miehen suudelmaan, rintakehä levottoman hengityksen tahdissa kohoillen. Sydän tuntui jättävän lyöntejä välistä, häkellys sai huoneen pyörimään.
Hän nosti kätensä avaamaan merensinistä solmiota.

Pimeys pysyisi poissa tänä yönä.
Tiarnan siirsi toisen kätensä Tempestin vaaleille hiuksille ja alkoi vapauttaa niitä kampaukseltaan. Hän juoksutti sormensa läpi pehmeistä, paksuista suortuvista.
Haistoi niiden huumaavan tuoksun.
"Et tiedäkään, kuinka olen halunnut riisua tuon puvun", hän murahti lempeästi, irrottautuessaan suudelmasta, samalla kun antoi kätensä siirtyä Tempestin selälle, avaamaan vetoketjua.

Murahdus oli saada Emmien polvet notkahtamaan ja nosti ujon, onnellisen hymyn hänen huulilleen.
Tiarnanin läheisyys sai melkein euforisen keveyden leviämään hänen suonissaan. Sydän lepatti levottomassa rytmissä, häkellys kupli sisällä yhtä epätodellisena kuin silloin, kun mies oli tullut hänen pikkuruiseen, kirjoilla ja väreillä vuorattuun yksiöönsä ja pyyhkäissyt häneltä jalat perinpohjaisesti alta.
Hän napitti auki valkoista, siistiä kauluspaitaa ja uskalsi nostaa katseensa myrskynharmaisiin silmiin, kun antoi merensinisen iltapuvun valua yltään ja työnsi sitten puvuntakin ja sen alla olleen paidan pois miehen hartioilta. Emmie kiersi kätensä miehen niskalle ja kutsui tämän uuteen suudelmaan.

Hyvä luoja, miten hän oli kestänyt läpi koko pitkän tilaisuuden?
Koska hän oli halunnut nähdä Emmien hymyilevän, kun meren sininen valo oli valaissut ympäristöä heidän tanssiessaan.
Mutta nyt hänen suoniaan poltti levoton jano.
Puku oli tuskin ehtinyt liukua lattialle, kun Tiarnan kietaisi kätensä vaalean korsettiasun peittämälle vyötärölle, ja veti Tempestin lähelleen. hamuten tämän huulia.

Tempest nojautui Tiarnanin lämmintä, paljasta rintaa vasten osin olosuhteiden pakosta, sillä hänen jalkansa tuntuivat huterilta. Hän antoi käsiensä punoutua tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin ja liukua sitten alas rintakehää ja pitkin kylkiä.
Hänen oli vetäydyttävä suudelmasta saadakseen takaisin kyvyn hengittää, vain painaakseen sitten huulensa vasten miehen kaulaa ja solisluuta.

Matala murahdus pakeni Tiarnanin huulilta, kun Tempestin huulet vaelsivat hänen iholleen.
Hulluutta. Kipeään hiljaisuuteen tuhlatut tunnit.
Tällaisella hetkellä ne oli helppo unohtaa, pyyhkäistä syrjään.
Levottomat kädet vaelsivat Tempestin vartalolla, sivelivät alusasun vaaleaa pitsiä. Lopulta käden kietoutuivat naisen reisien taakse, kun Tiarnan nosti tämän syliinsä.

Tempest tutki miehen myrskynharmaita silmiä sydän pamppaillen. Kaikki oli vihdoin hyvin. Murahdus oli saanut perhoset hänen vatsassaan villiintymään, ja Tempest kiersi jalkansa Tiarnanin vyötärölle, punoen sormensa tummiin hiuksiin ja nojautuen uuteen, huumaantuneeseen suudelmaan.

Sänky oli vieressä, mutta pukeutumispöytä vielä lähempänä.
Malttamatta irrottautua suudelmasta Tiarnan laski Tempestin istumaan pöydän kiiltävälle pinnalle, välittämättä siitä, että jokin saattoi kaatua.
Heillä oli tämä hetki, joka saattaisi hetkessä täyttyä varjoista.
Huulet hamusivat huulia samalla kun kädet vaelsivat availemaan sukkanauhojen solkia.

Syke lepatti ja hengitys takelteli. Kosketus sai ihon palamaan, ja pukeutumispöytä sydämen jättämään lyönnin välistä.
Miten hän kaipasi Tiarnania. Tempest hellitti jalkojensa otetta miehen vyötäröltä helpottaakseen tilanteeseen nähden naurettavan aikaavievien alusvaatteiden riisumista, ja laski sitten toisen kätensä alas miehen rintaa, avaamaan puvun housuja.
Hän ei halunnut Tiarnanin pysähtyvän epäröimään.

Norsunluunvaaleat alusvaatteet olivat kauniita katsoa.
Mutta hyvä luoja, kuka niiden kiinnitykset oli keksinyt kärsimättömän kiusaksi?
Tiarnan siirsi kätensä Tempestin lantiolle ja veti tätä lähemmäs pöydän reunaa. Lähemmäs itseään.

Vain pienen hetken hermostus kouraisi hänen vatsaansa, miettien mikä voisi sysätä heidät erilleen nyt ja särkeä sen, mitä heidän välillään oli. Niin kuin tuntui tapahtuvan yhä useammin ja useammin.
Mutta sellaista ei ollut tänä yönä.
Tempest kiersi jalkansa miehen ympärille, painoi itsensä lähemmäs sydän kuurouttavana hakaten ja halasi Tiarnanin rintaa, kun mies uhkasi pysäyttää hänen hengityksen ja sai tähtiä tuikkivan huoneen keinumaan. Hän hamusi miehen kaulansyrjää, halusi vakuuttaa kaiken olevan hyvin, ennen kuin Tiarnan ehtisi epäillä.

Tiarnan ei epäillyt.
Vaikka hänen aistinsa olivatkin virittyneet äärimmilleen, etsivät alitajuisesti pienintäkin merkkiä siitä, että Tempest halusi hänen perääntyvän.
Heidän ensimmäisenä yönään hän ei ollut ollut mitään muuta kuin rauhallinen ja kärsivällinen. Mutta nyt varjot, jotka yrittivät kiilautua heidän väliinsä ja kammeta heitä hitaasti erilleen, olivat tehneet hänen liikkeistään levottomia.
Niin että kun hän lopulta kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan - nyt jo vuoteella, viimein - silmissä häivähti huoli, kun hän kumartui suukottamaan Tempestin otsaa.

Huone keinahteli kuin lempeillä aalloilla. Tempest oli sulkenut silmänsä ja antautunut niin tunteen valtaan, että havahtui suudelmaan otsallaan ja avasi silmänsä, joissa viipyi vielä melkein kuumeinen hehku. Iho tuntui hohkavan kuumaa, ja syke oli edelleen levoton.
Hän tutki miehen kasvoja, edelleen häkeltyneenä siitä, että Tiarnan oli siinä. Silitti poskipäätä ja siloitti tummaa kulmaa, tutki myrskysilmiä hetken hiljaisena, lojuen raukeudesta voimattomana selällään.
"Mikä on?" hän kysyi pehmeästi ja pujotti sormensa tummiin hiuksiin.

Älä päästä varjoa luikertamaan huoneeseen.
Tiarnanin huulille kohosi raukea hymy, ja hän kumartui painamaan toisen suudelman lämpöä hehkuvalle otsalle.
"Eihän tehnyt kipeää?" hän varmisti, sen sijaan, että olisi kysynyt, oliko kaikki hyvin.
Se oli aivan normaali kysymys, tavallinen, ei muistuttaisi siitä, että Tempest saattoi paeta hänen luotaan yllättäen.
Käsi siirtyi silittelemään vaaleita hiuksia.

"Ei", Tempest vastasi ja hipaisi hymyilevää suupieltä. Ei hän haluaisi muistaa, vaikka olisikin - mahdollisuus olla Tiarnanin lähellä, tähtimeressä vailla varjoja, olisi ehdottomasti sen arvoinen.
"Tekikö sinulle?" hän kysyi silmät hymyä tuikahtaen ja setvi hellästi tummia, hopean kirjomia hiuksia.

Tiarnan naurahti käheästi ja paneutui takaisin makuulle, toinen käsivarsi pään alle koukistettuna, niin että toinen saattoi piirrellä raukeita kuvioita Tempestin iholle.
"En minä ihan niin vanha vielä ole", hän huomautti leikkisästi, kurkottaen kääntämään paksun, untuvaisen peitteen reunaa Tempestin suojaksi.
Jos useampi yhteinen hetki olisi voinut olla tällainen? Vailla synkkyyttä.

Tempest käpertyi Tiarnania vasten, kiersi käsivartensa vyötärölle ja painautui kiinni miehen lämpimään rintaan. Ehkä se pitäisi poissa tukehduttavat, musertavat varjot, jotka vaanivat hänen takanaan.
Miehen käheä nauru ja hellä kosketus saivat melkein sietämättömän lämmön läikkymään hänen sisällään, ja Tempest painoi suudelman miehen leukaperälle.
"Ei, elämäsi kunnossa", hän vakuutti hymyillen ja hautasi kasvonsa miehen rintaan.

Tiarnan kietoi kätensä Tempestin ympärille ja veti tätä, jos suinkin mahdollista, vielä vähän lähemmäs.
Onnellinen.
Ja silti jossakin takaraivossa kaihersi huoli siitä, että yksikin väärä teko tai sana saattaisi saada varjot ilmestymään paikalle.
"Ehkä pitäisi yrittää nukkua hetki", hän ehdotti, punoen sormiaan vaaleiden hiusten joukkoon.

"Ehkä", Tempest vastasi silittäen miehen lämmintä selkää. Vaikka häntä kaihersi tunne, että mitä heidän välillään vallitsi voisi olla poissa aamulla.
Mutta Tiarnan ansaitsi unta. Tempest veti peittoa paremmin miehen ylle ja kieltäytyi siirtymästä kauemmas, haluamatta luopua löydetystä läheisyydestä.

Rehellisesti sanottuna Tiarnankaan ei olisi ollut innokas luopumaan Tempestin läheisyydestä.
Ei edes siksi aikaa, että he olisivat nousseet, pukeutuneet säädyllisemmin ja palanneet takaisin nukkumaan.
Hän pitäisi naisen kyllä lämpimänä.
Niin kauan, kuin tämä hyväksyisi hänet lähelleen.
Hän taisteli unta vastaan, silitellen Tempestin hiuksia, sukiakseen niistä pois pörröisyyden, jonka hänen omat kätensä olivat vain hetkiä aiemmin aiheuttaneet.
"Nuku hyvin, Em."

Tempest ei piitannut säädyllisyydestä. Hän halusi vain viipyä vielä hetken miehen lämmössä, hengittää sisäänsä ihon tuttua tuoksua ja uskoa, että kaikki voisi olla hyvin heidän välillään.
"Nuku hyvin, Tiarnan", hän vastasi silittäen miehen selkää hajamielisesti, yrittäen turhaan vastustaa uupumuksen harjalla hiipivää unta.

Torstai 25. tammikuuta 2018, iltapäivä, USA, Los Angeles

Tiarnan vilkaisi levottomana hopeista rannekelloaan.
Vielä ei ollut kiire, kuvausten alkuun oli vielä hyvin aikaa, eikä autokaan odottanut vielä hotelli Four Seasonsin alaovien edessä.
Hänen pitäisi tosiaankin opetella pois rasittavasta tavastaan, Tempest oli aikuinen nainen, joka pärjäisi kyllä ilman hänen jatkuvaa valvontaansa. Kulunut viikko oli sujunut kaikin tavoin oikein hyvin.
Miksei hermostus sitten ottanut haihtuakseen?
Hyvinistuvaan, tummanharmaaseen poolokaulusneuleeseen ja laivastonsiniseen pikkutakkiin kuvauksia varten pukeutunut Tiarnan istahti sängyn reunalle ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.

Avain räpsähti sviitin lukossa, ja Tempest astui sisään pukupussi käsivarrellaan, käsilaukku olallaan ja kalliita pahvikasseja käsissään niin, että puhelin piti painaa olkapään ja korvan väliin.
”Älä viitsi”, hän vetosi tuskastunut sävy äänessään, kun astui makuuhuoneen puolelle ja soi Tiarnanille hymyn. Hän pudotti kantamuksensa sängyn viereen ja nosti puhelimen paremmin korvalleen.
”Mitä sinä kuvittelet minun tekevän? Enkö ole jo tehnyt kaiken, mitä pyydät? Niin niin”, Tempest jatkoi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, ennen kuin riisui avokkaat jaloistaan ja tavoitteli sinisen, hienovaraisesti kirjaillun mekon vetoketjua.
”Hyvä on sitten. Nähdään siellä.”
Hän heitti puhelimen sängylle, hieraisi pisamaisia kasvojaan ja katsahti Tiarnania anteeksipyytävästi.
”Hei. Olenko pahasti aikataulusta jäljessä?”

Tiarnanin katse kääntyi ovelle, kun avain kävi lukossa, mutta kasvoille kohonnut hymy vaihtui nopeasti huolestuneeseen juovaan kulmien välissä, kiitos Tempestin äänensävyn.
Puhelu ei kuulostanut kovinkaan hyväntuuliselta.
Mies nousi seisomaan ja astui Emmien luo, painaen pehmeän suukon tämän poskelle ennen kuin siirtyi naisen taakse avaamaan sinisen mekon vetoketjua.
"Ei, et vielä lainkaan", hän vakuutti, kun puhelu loppui.
"Onko kaikki hyvin?"

”On”, Tempest vastasi ja soi miehelle rauhoittavan hymyn, vaikka levottomuus väreili hänen ihollaan.
”Stephen”, hän selitti hieraisten jännittynyttä ohimoaan, astui ulos sinisestä mekosta ja nosti pukupussista kauniisti leikatun, norsunluunvärisen mekkonsa, jonka oli hakenut pesulasta.
”Miten sinun päiväsi on mennyt?” hän kysyi, kun laski valkean mekon sängylle ja istahti pukeutumispöydän harjaamaan tuulentuivertamia hiuksiaan ojennukseen.

"Oikein hyvin, palasin itsekin vasta hotellille."
Olisi ehkä ollut helpompaa siirtyä suoraan studiolle, mutta Tiarnan oli halunnut edes tämän lyhyen kahdenkeskisen hetken ennen kuin he olisivat taas hälinän keskellä.
Huoli ei kadonnut katseesta, kun hän astui Tempestin taakse ja laski kätensä naisen hennoille harteille, alkaen hieroa niitä kevyesti.
"Mitä asiaa hänellä oli? Stephenillä?"

Tempest yritti rentoutua Tiarnanin kosketukseen ja unohtaa tunteen musertavasta painosta hartioillaan. Kuin joku kasaisi aina vain lisää tiiliä hänen kannateltavakseen, odotti aina vain enemmän.
”Hän ottaa roolinsa managerinani hyvin vakavasti”, Tempest vastasi ja hieraisi kasvojaan, ”hän koki hyvin vahvasti, että hänen on tultava konsultoimaan tänään, huolehtimaan imagostani vai miten hän sen asetteli.”

Tiarnan vilkaisi Tempestin kasvoja peilin kautta.
"Ehkä hän on vain huolissaan jaksamisestasi?" hän ehdotti varovasti, vaikkei voinutkaan täysin karistaa huoltaan siitä, että ehkä manageri päinvastoin työllisti Tempestiä liikaa. Painosti tekemään asioita, jotka nainen koki epämukaviksi.
"Millainen olo sinulla on?"

”Ehkä”, Tempest vastasi ja soi miehelle hymyn peilin kautta. Yrittäen karistaa naurettavaksi käyvän, epämukavan tunteen, joka hänen iholleen usein hiipi Stephenin seurassa.
”Hyvä. En tohtisi meidän myöhästyä takiani”, hän sanoi ja laski harjan pukeutumispöydälle. Muisto siitä, mitä muuta sillä oli tapahtunut aikaisemmin viikolla, sai hänen poskensa punehtumaan vienosti.
”Kuinka sinä voit?”

"Tiedäthän sinä, että oikeat herrasmiehet ovat valmiita odottamaan", Tiarnan huomautti ja siirsi Tempestin vaaleita hiuksia syrjään painaakseen nopean suudelman tämän niskalle ennen kuin otti askeleen taaksepäin.
"Hyvin. Shown jälkeen loppuilta on vapaata, tahtoisitko tehdä jotakin?"
Jos kuvaukset eivät venähtäisi liian pitkiksi.
"Vai onko Stephen jo ehtinyt kehittää sinulle jotakin?"

”Voi taivas, toivon että ei”, Tempest vastasi värähtäen ja suihkautti pehmeästi latvoista taipuviin, vaaleisiin hiuksiin lakkaa, ennen kuin nojautui lähemmäs peiliä tarkastamaan meikkiään.
”Haluaisitko sinä tehdä jotain?” hän kysyi katsellen miestä peilin kautta, kun korjasi kullanväristen silmiensä hillittyjä, kissamaisia rajauksia ja vaihtoi korviinsa hennot helmikorvakorut.

Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Me emme ole tainneet vielä yhtenäkään iltana ehtiä lojua rauhassa sängyssä", hän huomautti, hymy suupielessään häivähtäen.
"Eihän se sama asia ole, ilman kissoja, mutta silti. Huonepalvelusta voisi tilata jotakin hyvää."

Tempest soi Tiarnanille hymyn peilin kautta. Tarjosikohan mies sitä hänen takiaan, vaikka olisi toivonut voivansa nähdä ystäviään, käydä ulkona tai vierailla juhlissa?
”Emme myöskään aamuna”, hän muistutti, ”mutta ehkä huomenna?” Nainen suoristautui pöydän äärestä ja pujottautui mekkoonsa, hivuttaen vetoketjua ylös.

"Toivon tosiaan niin. Stephen on todellakin tehnyt parhaansa ottaakseen irti kaiken vierailustasi."
Tiarnan siirtyi takaisin Tempestin taakse ja tarttui vetoketjuun, vetäen sen ylös vaaleita suortuvia varoen.
Sormet hipaisivat naisen hartiaa.
"Rauhallinen ilta ja aamu kuulostaisivat oikein hyvältä ajatukselta kaiken tämän kiireen jälkeen."

Tiarnanin läsnäolo oli niin lohdullista, että Tempestin olisi melkein tehnyt mieli itkeä. Hän kääntyi ympäri, kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja nojautui tämän rintaa vasten, hautautuen hetkeksi tuttuun, rauhoittavaan tuoksuun.
Hektisen päivän jäljiltä melkein hätääntynyt syke löysi tasaisemman rytmin.
”Kiitos, kun olet siinä.”

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, ja hän kietoi käsivartensa Tempestin ympärille, vetäen tätä vasten hyvälaatuisen poolokaulusneuleen peittämää rintaansa.
Hän tummissa ja Tempest vaaleissa vaatteissa, stylistit olivat todennäköisesti miettineet tätä pitkään.
Mies kumartui painamaan suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Tietenkin olen."

Tempest veti syvään henkeä, hengitti Tiarnanin tuoksua ja silitti neuleen kangasta sormenpäillään hajamielisesti, ennen kuin suoristautui.
”Ehkä meidän pitäisi alkaa lähteä?” hän kysyi ja katsahti kelloa olkansa yli.
”Liikenne oli tuskastuttavan hidasta, kun tulin.” Ehkä olisi parempi vain hoitaa kuvaukset alta pois, ennen kuin hän ehtisi jännittyä niistä nykyistä pahemmin.

"Olet oikeassa, meidän pitäisi alkaa lähteä."
Silti Tiarnan halasi Tempestiä vielä hetken ja painoi vielä toisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ennen kuin suostui irrottamaan otteensa.
Hetkeksi.
"Onhan kaikki mukana?" mies varmisti, työntäessään jalkaansa siistit, mustat kengät.

Tempest valikoi tuomastaan kassista parin vaaleita, Louboutinin korkeakorkoisia avokkaita, joiden kannoissa näkyi välähdys merkille ominaista punaista, ja nosti käsilaukun takaisin olalleen. Hän poimi vielä kevyen, kauniisti leikatun jakun käsivarrelleen kylmän sään varalta.
”On. Mennään vain”, hän lupasi ja avasi sviitin oven, punoen sitten sormensa miehen käteen, kun he lähtivät kohti hissiä ja hotellin eteen parkkeerannutta autoa.

Valokuvaajat eivät tuntuneet vieläkään luovuttaneen, ihmisparat. Nämä tosin olivat varsin hyvätapaisia, eivät työntäneet kameraa suoraan kasvoille tai minnekään muuallekaan.
Silti Tiarnan oli kiitollinen, kun sai autettua Emmien autoon ja istahdettua itse tämän viereen, vetää tummennetulla lasilla varustetun auton oven kiinni.
"Eiväthän valokuvaajat ole kiusanneet sinua, kun olet ollut yksin liikkeellä?" hän varmisti, vetäessään naista kainaloonsa.

Tempest nauroi nojautuessaan Tiarnanin kylkeen ja kiertäessään kätensä miehen rinnan yli. Salamavalojen räpse tuntui säikäyttävän hänet joka kerta, vaikka nyt sitä osasi jo odottaa, kun astui ulos hotellista Tiarnanin kanssa.
”Eivät tietenkään – en ole lainkaan yhtä iso nimi kuin sinä”, hän vakuutti ja silitti miehen rintaa. Toki kuvaajia ilmestyi silloin tällöin, kun hän oli tapaamassa lukijoitaan tai antoi haastatteluja, mutta hänen kasvonsa eivät saaneet ihmisiä pysähtymään ja supisemaan kadulla niin kuin Tiarnanin.

Muutaman kerran matkan aikana Tiarnanin mielessä oli käynyt, olisiko Tempestille pitänyt palkata oma turvamies. Ihan vain siltä varalta, että valokuvaajat päättäisivät käydä naisen kimppuun, koska tämä tiettävästi liikkui hänen kanssaan.
Paparazzit osasivat olla joskus kieroja.
"Kertoisithan minulle, jos jokin vaivaisi mieltäsi?" hän kysyi, painaen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Jos jotakin tapahtuisi, tai jos tuntisit olosi väsyneeksi."

”Totta kai kertoisin”, Tempest valehteli pehmeästi ja hieraisi poskeaan miehen rintaan.
Tiarnan oli tarpeeksi monien vaatimusten edessä ilman, että joutuisi leikkimään hänen terapeuttiaan ja huolehtimaan hänestä. Hehän olivat sopineet, että hän tapaisi terapeutin Lontoossa.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”

"Tietenkin on", Tiarnan vastasi, venyttäen totuutta yhtä taitavasti.
Hänhän oli näyttelijä, se oli hänen tehtävänsä. Saada ihmiset uskomaan epätodelliseen.
Mutta hän oli huolissaan. Siitä huolimatta, että viime päivät olivat sujuneet hyvin.
"Tiedätkö, ehkä meidän pitäisi käydä kahvilla nauhoitusten jälkeen. Ensitapaamisemme kunniaksi."
Miehen myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä.

Tempest kohotti päänsä ja katsahti miestä nauraen sitten vapautuneesti kuplien.
”Tiedätkö, tapaamisesi oli luultavasti elämäni epätodellisin, unenomaisin hetki – vaikka saattaa jäädä toiseksi sille, kun pyysit minua ulos”, hän sanoi sulaen silmät siristävään hymyyn ja kosketti Tiarnanin poskea. Muistokin sai sydämen lepattamaan.

Tiarnan kohotti toista tummaa kulmaansa.
"Mikä siinä on niin epätodellista?" hän hymähti pehmeästi ja sipaisi Tempestin vaaleita hiuksia korvan taakse. Hän ei tuntunut saavan niistä tarpeekseen, pehmeistä, höyhenenkeveistä suortuvista. Kehrätystä kullasta.
"Kiinnitit huomioni heti, kun astuin studioon."

Tempest painoi katseensa, kun hymy sai ujon, häkeltyneen sävyn – kuten aina, kun Tiarnan puhui hänestä tällaisin sanoin. Sai hänen sydämensä heittäytymään mahdottoman villiksi.
”Sinä et taida nähdä itseäsi kovin selvästi”, hän huomautti ja puristi miehen kättä.
”En ihmettele – kovin moni ei kai näytä olevan paniikkikohtauksen partaalla…”

Tiarnan tutki hetken Tempestin kasvoja ja nojautui sitten lähemmäs tämän korvaa, salaliittolaisen elkein.
"Kerron sinulle salaisuuden: useampi kuin uskoisit."
Vaikka kyse kuinka olisi ollut esittävän alan ammattilaisista, silti jotkut kokivat keskusteluohjelmat, varsinkin yleisön edessä kuvattavat sellaiset, ahdistavina.
Tiarnan hymähti ja suukotti Tempestin poskea.
"Mutta en minä sitä tarkoittanut."

Tempest hymyili ja nojasi poskensa miehen rintaa vasten. Hän ei tohtinut kysyä, mitä Tiarnan oli tarkoittanut.
Ajatukset askartelivat talk shown parissa. Ehkä se ei todella olisi yhtä kauhistuttava nyt, kun Tiarnan olisi hänen kanssaan. Muisto miehen tapaamisesta kaksi vuotta sitten, hyvin samankaltaisissa kuvauksissa viipyi rakkaana ja vaalittuna hänen mielessään. Niin epätodelliselta kuin se edelleen tuntuikin.
”Mitä sinä teit tänään?” hän kysyi ja laski kätensä miehen kädelle, silittäen rystysiä sormenpäillään.

Jopa hermostuneesta olemuksestaan huolimatta Tempest oli hohtanut sisäistä valoa, joka oli kiinnittänyt Tiarnanin huomion. Yksi katse häkellyttävän kultaisiin silmiin, ja hän oli tiennyt olevansa menetetty tapaus.
Kuin onneton merimies, joka oli saanut kerran kohdata merenneidon katseen.
"Annoin jälleen haastatteluja, enimmäkseen, sekä kävin lounastamassa muutamien tuttujen kanssa."
Elokuva-alan isojen nimien, jotka oli hyödyllistä tuntea.
"Dwayne lähetti sinulle terveisiä."

”Oh, kiitä häntä puolestani”, Tempest vastasi ja suoristautui, kun auto hiljensi ja kääntyi sisään studioalueen portista. Hermostus kouraisi kylmänä hänen vatsaansa, kuten aina esiintymistä ajatellessa – mutta Tiarnan olisi hänen kanssaan.
Auto pysähtyi oikean oven eteen, ja Tempest nousi autosta Tiarnanin perässä, työntäen hiuksiaan taakse ja suoden miehelle puolittaisen hymyn. Studio sykki elämää ja he ehtivät tuskin astua sisälle, kun jo amerikkalaisen valtaisasti hymyilevä ja small talkilla elävä kalifornialaismies oli kaapannut heidät hellään huomaansa. ’Jayden’ rupatteli kookosveden terveysvaikutuksista saattaessaan heitä heille varattuun pukuhuoneeseen, jossa stylistit odottivat varmistaakseen, että he olisivat virheettömiä kameran edessä.
Ja Stephen.
”Emmie, siinähän sinä”, tyylitellyn rentoon pukuun pukeutunut, kolmekymppinen mies vetosi nousten jaloilleen ja veti Tempestin halaukseen, painaen suukon naisen poskelle.
”Tiarnan”, pitkänhuiskea manageri tervehti tummat silmät kohteliaaseen hymyyn siristyen ja ojensi kätensä.

Studio oli Tiarnanille tuttu, hän olisi todennäköisesti osannut ohjata heidät oikeaan paikkaan itsekin, siitäkin huolimatta, että tilat olivat valtavat.
Olihan kyseessä kuitenkin yksi Yhdysvaltojen suosituimmista talk show'sta, joten sitä ei nyt vain yksinkertaisesti voitu kuvata jossakin syrjään työnnetyssä pikkukomerossa.
Hän oli melko varma, että he olivat tavanneet Jaydenin kanssa aikaisemminkin. Silloin miehellä oli tosin ollut jokin toinen villitys, olisiko ollut karppausruokavalio?
Mene ja tiedä.
Stephen oli selvästikin toteuttanut uhkauksensa ja saapunut paikalle.
"Stephen", Tiarnan tervehti ja tarttui miehen käteen.

Tempest ujuttautui pois entisen miesystävänsä tuttavallisen käsivarren alta, epämukavuus kultaisissa silmissä hetken häivähtäen ja istuutui stylistin hätyyttämänä valaistun peilin ääreen, jotta hänet voitiin valmistella kameroille.
”Loistojuttu, että saitte tämän keikan yhdessä”, Stephen sanoi nojaten selkänsä rennosti seinään. Värikkään pikkutakin rintataskusta pistävä silkkiliina sopi sävyltään solmioon.
”Jos pelaatte korttinne oikein, teistä tulee vielä todella kuuma julkkispariskunta. Esitätte vain perinpohjin rakastuneita, vai mitä?”

Myös Tiarnan istahti samanlaiseen tuoliin, jotta hänestä voitaisiin loihtia kamerakelpoinen. Hävittää varjot silmien alta, pyyhkäistä kasvoille puuteria niin, etteivät ne kiiltelisi kirkkaan studiovalaistuksen alla.
Hänellä oli sentään vielä helppoa, olihan hän vain mies. Ei viime hetken meikinkorjailua tai hiusten asettelua paikalleen, kunhan kampasi ne muka-huolettomasti taaksepäin.
Toinen käsi puristui vaivihkaa nyrkkiin.
"En usko, että siihen kaivataan esittämistä, Stephen."

”Ei tietenkään”, Stephen nauroi kevyesti ja heilautti kättään rauhoittavasti Tiarnanille.
”Minun mokani.”
Mies nojautui Tempestin hartian yli ja katsoi naisen kasvoja peilistä, pyyhkäisten vaalean suortuvan korvan taakse.
”Muista hymyillä, sweetie. Sinä tyrmäät ne kaikki, kun vain hymyilet, eikö?” hän kannusti hymyillen ja laski kätensä naisen hartioille, kunnes tämä liikahti vaivaantuneena kosketuksen alla.
Stephen vajosi pukuhuoneen laidalla olevalle sohvalle ja risti jalan rennosti toisen yli, kallista kelloa vilkaisten.
”Joten, mitä teille kuuluu? Tiarnan?”

Tiarnan seurasi Stepheniä silmäkulmastaan.
Vaikuttiko Tempest hermostuneelta? Ahdistuneelta? Johtuiko se ainoastaan lähestyvästä esiintymisestä, vai oliko kyse muustakin? Siitä, että Stephen tunki estotta niin lähelle?
Hän oli yrittänyt tietoisesti olla ajattelematta liian tarkkaan sitä, että Stephen ja Tempest olivat seurustelleet. Hän ei ollut mies, joka tietoisesti halusi ajautua mustasukkaisuuden valtaan.
Mutta jos Em tuntisi olonsa epämukavaksi.
"Hyvää vain, en voi muuta väittää. Kuinka itse voit?"

”Oikein hyvin nyt, kun Emmiekin suostuu vihdoin yhteistyöhön”, Stephen nauroi kevyesti ja katsahti Tempestin niskaa. Stylisti asetteli vaaleita hiuksia pehmeiksi laineiksi pisamaisten kasvojen ympärille ja tarkasti vielä meikkiä sopivaksi studion kirkkaisiin valoihin.
”Kovaa työtä se veikin, saada hänet vihdoin tänne tekemään työtään.”
Tempest liikahti levottomana.
”Hyvin se menee, Emmie – olet vain oma itsesi. Ja hymyilet. Saitteko te minkälaista viitettä siitä, mistä kuvauksissa puhutaan?” tummien silmien katse kääntyili pariskunnan välillä.

Tiarnan tuli yleisesti ottaen toimeen kaikkien kanssa.
Mutta Stephenistä oli tällä hetkellä hyvin vaikea pitää, mies tuntui piikittelevän Tempestiä avoimesti.
Hän vilkaisi naista, kulmat kevyesti kurtistuen. Hän ei yleisesti ottaen halunnut puhua tämän puolesta, sellainen kuului historiaan, mutta nyt siitä periaatteesta oli hankala pitää kiinni.
"Oletkin pitänyt Tempestin varsin kiireisenä", Tiarnan huomautti huolettomasti.
"Jonkinlaisen käsityksen, mutta show perustuu pitkälti aitoihin reaktioihin."

Kovaääninen kuulutti minuutteja kuvausten alkuun. Käytävillä kuului askelten kiireistä töminää. Stylisti suihkaisi viimeisen kerroksen lakaa huolellisesti luonnollisiksi laitettuihin hiuksiin ja jätti sitten huoneen.
Tempest suojasi itsensä hartioidensa asennolla ja laski katseensa mekon helmalla leikitteleviin sormiin.
”Stephen”, hän sanoi nostaen kasvonsa ja kääntyi katsomaan miestä olkansa yli, ”olisitko kiltti ja hakisit minulle jäävettä?”
”Totta kai”, mies vastasi, suoristautui ja painoi suukon vaaleisiin hiuksiin, ennen kuin katosi täyttämään esiintymistä hermoilevan asiakkaansa toivetta. Tempest tuijotti ovea hetken vainotuin silmin, ennen kuin sulki tunteen sisällään ja kääntyi Tiarnanin puoleen hymyillen.
”Osaatko antaa minulle vihjeitä siitä, mitä odottaa?”

Tiarnan seurasi Tempestiä silmäkulmastaan.
Ehkä tämä ei ollut oikea aika ottaa asiaa puheeksi. Ei, kun heidän olisi esiinnyttävä pian yhdessä studioyleisön edessä.
Naisen kääntyessä katsomaan hänen suuntaansa Tiarnan kurkotti kättään hipaistakseen tämän kämmenselkää.
"Ei ole mitään syytä jännittää", hän vakuutti.
"Suzyn showt sujuvat aina hyvin omalla painollaan, uskon, että juuri siinä piilee sen viehätys. Olet vain oma hurmaava itsesi, minä olen kanssasi koko ajan."
Sen he olivat saaneet järjestettyä, onneksi.

Jayden palasi hakemaan heitä.
Tempest nousi ylös, suoristi kauniisti liikkuvan helmansa ja soi Tiarnanille hymyn. Kylmä paino tuntui vajoavan hänen vatsaansa. Sen lisäksi, että heitä kuvattaisiin, paikalla olisi massiivinen liveyleisö. Saattoiko kukaan olla jännittämättä?
Sydän takoi levottomana, kun hyvin valkeasti hymyilevä Jayden selitti heille show’n kulkua johdattaessaan heitä lähemmäs suositun talk shown lavaa. Yleisön nauru ja aplodit kantautuivat vaimeina lavan taakse, kun rakastettu talk shown emäntä viihdytti vieraitaan.
Kirkkaat valot lankesivat heidän viereltään alkavaan käytävään, joka veisi heidät kameroiden ja yleisön eteen.
Tempest yritti hengittää syvään, vaikka tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
”Minulla on teille harvinainen herkku! Toivottakaa tervetulleeksi hullun lahjakas ja hullun komea Tiarnan Fox-Moore ja tarinataituri Tempest Dawn!”

Uusi kuuma julkkispariskunta, vai miten Stephen asian olikaan ilmaissut.
Oliko hän vain vainoharhainen mies, joka ei kestänyt sitä, että Tempest työskenteli entisen miesystävänsä kanssa?
Ei, pois sellaiset ajatukset, show alkaisi pian.
Tiarnan vilkaisi vierellään astelevaa Tempestiä ja hipaisi tämän niskaa rauhoittavasti, kumartuen kuiskaamaan korvaan:
"Kahville tämän jälkeen. Vilkuta vain yleisölle, hyvin se menee."
Musiikki lähti soimaan ja yleisö hurrasi jo valmiiksi. Tiarnan painoi toisen kätensä kevyesti Tempestin selälle.
Suuret orkidea- ja viheristutusruukut reunustivat käytävää, jota pitkin he astelivat kohti sohvaryhmän vierellä odottavaa emäntäänsä.
Räikeän punahiuksinen Suzy hymyili leveästi ja ojensi käsiään tervehtiäkseen tapansa mukaan kunnon halauksella.

Vilkuta yleisölle.
Tempestiä oksetti, mutta he kävelivät jo ja lavan valon sokaisivat hänet hetkeksi. Hurrauksen volyymi häkellytti hänet, ja kun joku huusi hänen nimensä – miksi, luojan tähden? – hän kohotti kätensä tervehdykseen ujon hymyn kera.
Suzy Q veti hänet halaukseen, joka muistutti enemmän hyvien ystävien välistä rutistusta ja vaihtoi poskisuudelmia. Hajuvesi hautasi hänet hetkeksi pilveensä, ja Tempest sipaisi hiuksia korvansa taakse vetäytyessään halauksesta, jotta Tiarnan pääsi tervehtimään heidän emäntäänsä.

Tiarnanilla oli ollut jo vuosia aikaa tottua siihen, kuinka julkkispiireissä vierastakin tervehdittiin kuin hyvää ystävää. Ainakin silloin, kun kamerat olivat läsnä. Suzy oli onneksi lämmin ihminen niiden ulkopuolellakin.
Konsepti oli selvästikin jo alkanut leipoa heistä uutta unelmaparia, Tiarnan totesi katsahtaessaan kapeaa, punaista sohvaa, jolle olisi juuri ja juuri saattanut mahtua istumaan kaksi vierekkäin.
Hän istahti rennosti alas ja ojensi kutsuvasti käsiään, niin että Tempest voisi istahtaa hänen syliinsä.

Lavan reunan takana istuvan yleisön melu tuntui katkovan hänen ajatuksiaan. Tempest ymmärsi Tiarnanin istuneen alas ja kun tämä ojensi käsiään, hän asettui kevyesti miehen syliin, kiertäen käsivartensa niskalle ja ristien miehen jalkojen yli laskeutuvat säärensä sirosti.
Tuttu syli tuntui melkein yhtä rauhoittavalta kuin lentokoneessa, ja Tempest katsahti Tiarnania hymyillen, hellää lämpöä silmissään ja miehen poskea sormenpäällään hipaisten.
Yleisön melu tuntui yltyvän.
”Mahtavaa saada teidät tänne yhtä aikaa!” Suzy tervehti vajotessaan rennosti nojatuoliinsa.

Se, että Tempest istahti hänen syliinsä, herätti sekä yleisössä että Suzyssa awww-reaktion.
Tiarnan kietoi kätensä kevyesti Tempestin vyötärölle, toivoen, että tämä tuntisi olonsa edes hieman paremmaksi siinä.
Ainakin hymy näytti aidolta, eikä Tiarnan voinut olla vastaamatta siihen ennen kuin käänsi katseensa heidän emäntäänsä.
"Kiitos, minäkin olen siitä hyvin iloinen", Tiarnan vakuutti ja sipaisi ohimennen Tempestin hiuksia.
Skotlantilaisuus paistoi puheesta läpi siinä määrin, että sai Suzyn muotoilemaan huulillaan sanat: tuo aksentti, ja yleisön nauramaan.
Myös Tiarnan virnisti hyväntuulisesti.
"Joten, Tiarnan, viime vierailustasi showssani on vierähtänyt tovi. Näinkö ystäviä kohdellaan?" Suzy tiukkasi, nojautuen taaksepäin kuin loukkaantuneena.
Tiarnan katsahti naista pahoitellen.
"Olen vain odottanut kutsuasi, Suzy. Ja tässähän minä nyt olen."
Suzy väläytti hymyn ja käänsi huomionsa Tempestiin.
"Ja Tempest, meille tämä on ensimmäinen kerta. Matkustit Yhdysvaltoihin tulevaan Awakening-elokuvaan liittyen, eikö totta?"

Tempest unohtui katselemaan Tiarnania hetkeksi, kun mies kosketti hänen hiuksiaan. Mies oli niin aidosti hurmaava, että harva saattoi pitää katsettaan erossa, eikä Tempest voinut olla hymyilemättä katsoessaan tätä.
Oli helppoa melkein unohtaa, että jopa miljoonat ihmiset tulisivat näkemään tämän, ja Tempest käänsi melkein hämillisenä katseensa Tiarnanista heidän emäntäänsä.
”Kyllä. Olen hyvin otettu siitä, että tarinani halutaan tuoda valkokankaalle”, hän vastasi ja soi Suzylle hymyn, sipaisten Tiarnanin niskaa vaivihkaa sormillaan.

"Se on upea tarina, minä ja Maudie rakastamme sitä. Kuinka moni teistä on lukenut Awakeningin?"
Suzy kääntyi yleisön puoleen ja hymyili leveästi, kun kysymys kirvoitti vilpittömän riemastuneita huudahduksia.
"Täällä on paikalla paljon sinun fanejasi. Ja Tiarnan, nyt olisi hyvä aika paljastaa, mikäli sinut nähdään Awakeningin ensi-illassa muutenkin kuin Tempestin käsipuolessa?"
Suzyn silmät tuikahtivat ja Tiarnan naurahti päätään pudistellen.
"Ei, valitettavasti en ole mukana elokuvassa."

Huudahdukset saivat Tempestin painamaan katseensa hetkeksi ujosti hymyillen. Se, että ihmiset saatoivat löytää lohtua ja inspiraatiota hänen tarinoistaan ja rakastaa niitä nähdyllä intensiteetillä, sai hänet aina yhtä hämilliseksi.
Hän ei tuntunut ehtivän mukaan elämänsä muutokseen, ja joka kerta tällaisiin tilanteisiin päätyminen oli yhtä tyrmistyttävää. Ehkä hänen elämänsä oli ollut pysähtynyt niin kauan, että ehkä hän oli menettänyt ajantajunsa.
”Mikä sääli! Sanos siis, Tiarnan, missä me näemme sinut seuraavaksi?” shown emäntä tiedusteli.

Tiarnan hymyili ja naputti nenänpieltään salaisuuden merkiksi.
"Rehellisesti sanottuna, Suzy, juuri tällä hetkellä minulla ei ole meneillään kuvauksia. Sain jo roolini Anastasiassa valmiiksi, joten jos en tehnyt itsestäni täysin hölmöä, minun on suunnattava katseeni uusiin projekteihin. En pahastuisi lainkaan pidemmästä roolista."
Mielellään sellaisesta, joka ei kuljettaisi häntä ympäri maailmaa yhtä kiihkeällä aikataululla.
Suzy intoutui kyselemään asiasta lisää ja käänsi sitten katseensa Tempestiin.
"Tempest, jos sinä saisit kirjoittaa Tiarnanille täydellisen roolin, millainen se olisi?"

Tempest räpäytti häkeltyneenä silmiään ja katsoi Suzysta Tiarnaniin. Täydellinen rooli Tiarnanille?
Hyvä luoja.
Hän hymyili hämillisenä, hipaisi Tiarnanin poskea ja nojautui lähemmäs miehen korvaa.
”Millainen olisi täydellinen roolisi?” hän kuiskasi.

Tiarnan nauroi käheästi ja kietoi käsivarttaan paremmin Tempestin ympärille.
"Uskoisin, että minkä tahansa roolin Emmie minulle kirjoittaisikaan, se olisi täydellinen. Hän tuntee minut huolestuttavan hyvin. Toivottavasti sankarirooli, tietenkin."
Suzy hymyili ovelasti.
"Sinullahan on kokemusta sankareista, muistanko oikein? Katsotaas..."
Suurelle näytölle heidän takanaan ilmestyi kuva vanhasta kampanjasta, johon hän oli osallistunut. Tarkoitus oli ollut tuoda videopelien seksismiä esiin - ja hyvän asian puolesta Tiarnan poseerasi kuvassa hyvin minimalistisessa haarniskassa. Sellaisessa, jossa yleensä pikemminkin naishahmot oli totuttu näkemään.

Tiarnan olisi aina hänen sankarinsa. Tempest hymyili ja kosketti huuliaan.
Hänkin kääntyi katsomaan taakseen ilmestynyttä kuvaa ja purskahti yllätyksestä kuplivaan, vapautuneseen nauruun – niin kuin suuri osa yleisöstäkin. Hän painoi käden suulleen, silmät lämpiminä hehkuen ja piilotti kasvonsa hetkeksi miehen olkaan.
”Olet hyvin komea”, hän vakuutti suoristautuessaan, yritti vakavoittaa kasvonsa ja hipaisi miehen poskea.

Myös Tiarnan nauroi, niin että joutui pyyhkimään kyyneleitä silmistään.
Hän ei ollut varma, nauroiko enemmän menneisyydestä palanneelle kuvalle vai Tempestin ihastuttavalle, kuplivalle naurulle.
"Niin, tosiaan... Mutta totuus on, ettei varmasti kukaan haluaisi tuolla tavalla pukeutuneena taistelukentälle, oli sitten mies tai nainen. Kampanja löytyy muuten vielä netistä, sieltä löytyy kuvia paljon komeammistakin sankareista, kannattaa käydä katsomassa."
Hän pyyhki edelleen silmiään vilkaistessaan Tempestiä, pyyhkäisten vaalean suortuvan tämän kasvoilta.
"Te olette kyllä uskomattoman suloisia yhdessä", Suzy huomautti säteillen.
"Unelmapari."

Miten Tempest rakasti Tiarnanin naurua. Se sai hänet täyttymään melkein sietämättömästä lämmöstä.
Hellä ele sai hänet sulamaan häkeltyneeseen hymyyn ja painamaan hetkeksi katseensa, ennen kuin nosti sen hellänä Tiarnanin myrskynharmaisiin silmiin. Mies sai hänet melkein unohtamaan, missä he olivat.
Tiarnan oli oikeassa. Hänen ei tarvinnut teeskennellä kameroiden edessä säteilläkseen vilpitöntä tunnetta miestä kohtaan.
Ja Suzyn kommentti palautti hänet tehokkaasti nykyhetkeen, ja sai Tempestin koskettamaan punehtuvia poskiaan.

"Tehän olette saaneet perheenlisäystäkin?" Suzy totesi ovelasti, ja odotti lyhyen, jännittävän hetken, ennen kuin kääntyi taas näytön puoleen.
Nyt sille ilmestyi kuva Leelasta ja Romanasta, nukkumassa yhdessä isäntänsä kanssa sohvalla.
Yleisö huokaisi ihastuksesta, kissat saivat aina sellaisen reaktion aikaan.
"Mistä sinä tuon kuvan olet saanut haltuusi?" Tiarnan nauroi ja pudisteli päätään.
"Kyllä, meillä on nykyään Leela ja Romana. Oikein viehättäviä otuksia, palvovat Tempestiä."

Kysymys perheenlisäyksestä sai Tempestin räpäyttämään hämmentyneenä silmiään, ennen kuin hän katsahti uudelleen taakseen ja hymyili kissoille. Ne saivat hänet tuntemaan kipeän koti-ikävän vihlaisun. Hän selvisi Los Angelesissa niin kauan, kun ei pysähtynyt hetkeksikään, ei antanut aikaa ajatuksilleen, ei sallinut varjonsa saada häntä kiinni.
Mutta hän ei ollut varma, kuinka kauan pystyisi siihen.
”Kuvasta päätellen myös sinua”, Suzy huomautti.

Tiarnan naurahti.
"Ne ovat hyväksyneet minut patjakseen, kyllä", hän myönsi ja katsahti kissoista Tempestiin.
"Mutta Tempest on se, jota ne seuraavat ympäri asuntoa."
Ja määkivät hurjasti, jos ovi sattui sulkeutumaan niiden sievien nenien edessä.
"Teidän täytyy ehdottomasti lähettää minulle niistä video, rakastan kissoja. Ettekö tekin rakasta?" Suzy kääntyi kysymään yleisöltään ja sai vastaukseksi hurrausta.
Kuka nyt ei olisi rakastanut kissavideoita.
"Unelmapari, tosiaan", nainen jatkoi, kääntyessään takaisin heidän puoleensa.
"Kissat ja kaikki. Ehkä meidän pitäisi laittaa teidän rakkautenne kokeeseen? Vaikka te ette kai olekaan vielä naimisissa, hmm?"
Ovela ilme sai Tiarnanin virnistämään.
"Ei, emme ole. Ei suuria uutisia kerrottavaksi, olen pahoillani."

Rakkauden koe oli lavalle rullaava ”The Not-Quite-Newlyweds”-peli, jossa heiltä ennen talk show’ta kerätyt vastaukset toisiaan koskeviin kysymyksiin odottivat. Se sai yleisön hurraamaan, samoin kuin Suzy Q:n puolison ilmestyminen kilpailua varten.
Talk show’ssa usein pahoinpidelty assistentti astui korokkeen taakse juontamaan peliä, kun pariskunnat asettuivat paikoilleen ja saivat vastauskortit syliinsä.
”No niin – Tiarnan, jos Tempest syntyisi uudelleen eläimenä, mikä eläin hän olisi?” juontaja kysyi.

Tiarnan hipaisi Tempestin niskaa ennen kuin kurkotti vastaustaulut käteensä.
Hän vilkaisi naista melkein anteeksipyytävästi, ikään kuin olisi pelännyt tämän reaktiota, ja käänsi sitten esiin vastauksensa:
"Delfiini. Harkitsin myös kissaa, mutta Em rakastaa merta."
Hän oli harkinnut myös valasta, mutta se olisi todennäköisesti kuulostanut väärältä heitä tuntemattoman korvaan.

Tempest hymyili ja paljasti saman sanan omasta taulustaan, mikä sai pisteen kilahtamaan heidän taulukkoonsa.
Hän katseli miestä silmäkulmastaan, kun juontaja kääntyi vuorollaan talk shown emännän puoleen.
”Tempest, minkä ikäinen arvelet Tiarnanin olleen, kun hän sai ensisuudelmansa?”
Tempest puraisi alahuultaan ja katsahti miestä epätietoisena, kun kohotti kortin ”10”.

Tiarnan vastasi Tempestin hymyyn.
Delfiini. Vapaa, onnellinen delfiini, joka uisi perheensä kanssa puhtaissa, huolettomissa vesissä.
Uusi kysymys herätti hilpeyttä yleisön parissa.
Tiarnan vilkaisi Tempestin esiin kääntämää korttia, yskähti ja käänsi sitten esiin oman korttinsa.
Yksitoista.

Vastaus sai Tempestin nauramaan kuplien ja painamaan käden suulleen. Hän tuuppasi hellästi Tiarnanin olkavartta – vai sillä lailla!
Oli hellyyttävää ajatella pientä Tiarnania myrskyisällä, lampaiden kansoittamalla saarella.
”Todellako? Jaa ihmeessä tarinasi”, Suzy Q kannusti viereisestä aitiosta, jonka pistemäärä kilpaili tasaväkisenä heidän kanssaan.

Tiarnan hieraisi nolosti niskaansa.
"En tiedä, moniko muistaa, mutta minä olen kotoisin pieneltä Skotlannin saarelta, jossa ei ole oikeastaan muuta kuin turvetta ja lampaita", hän aloitti, hieraisten leukaansa.
"Ihastuttava paikka, kaikin tavoin. Tämä hurmaava tyttö - terveisiä, jos tunnistat itsesi - oli minua vuotta vanhempi, ja olin aivan uskomattoman ihastunut häneen, koko nuoren sydämeni palolla."
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Heidän perheensä kasvatti lampaita, ja eräänä päivänä karitsa oli joutunut hukkaan. Voitte uskoa, kuinka ylpeä olin, kun juuri minun koirani löysi sen, ja saatoin kantaa eksyneen lampaan turvaan omasta mielestäni hyvin vahvoilla käsivarsillani. Hän oli hyvin kiitollinen, ja suudelma oli ikimuistoinen kiitos, vaikka meidän nenämme kolahtivatkin yhteen."
Muisto oli edelleen lämmin, vaikka se suudelma ei lopulta ollutkaan johtanut ikuiseen rakkauteen, niin kuin hän oli toivonut.
"Hurmaava tarina", Suzy nauroi, ja onnistui nappaamaan tiimilleen pisteen vastaamalla oikein seuraavaan kysymykseen.
"Tiarnan. Minkä ikäisenä Tempest oli ensimmäisen kerran ihastunut?" juontaja kysyi kääntyessään taas heidän puoleensa.
Tiarnan näytti epäröivän hetken, ennen kuin käänsi esiin vastauksensa: "13".

Ihastuttava tarina sai Tempestin puristamaan Tiarnanin kättä heidän aitionsa suojassa. Hänen katseensa viipyi miehen myrskynharmaissa silmissä siihen saakka, että juontaja esitti hänelle kysymyksen.
Hän nosti samaa numeroa kantavan kylttinsä ja nauroi.
”Kerro toki kuka sen kunnian sai”, juontaja kannusti pisteen kilahtaessa heidän taulukkoonsa.
”Tiarnan”, Tempest vastasi hymyillen ja työnsi hiuksia korvansa taakse, hento puna poskilleen kohoten.

Yleisön joukosta kuului jälleen tuttu kollektiivinen awwwww-äännähdys.
Myös Suzy näytti ihastuneelta, nojautui lähemmäs kulmat ylhäällä.
"Niinkö? Tempest, tämä vaatii ehdottomasti koko tarinaa", nainen huomautti.
Selvästikään Stephenin ei olisi tarvinnut olla huolissaan siitä, etteivät he näyttäneet tarpeeksi rakastuneilta.

Tempest kosketti poskiaan ja laski hetkeksi katseensa ujosti hymyillen, ennen kuin nosti katseensa Suzyyn ja yleisöön.
”Olin täyttänyt juuri 13, kun katsoin Young Nikolayn – ja taivas”, hän painoi käden sydämelleen ja suli valovoimaiseen hymyyn.
”Tiarnan oli ensimmäinen ihastukseni, ja hän on edelleen hämmentynyt siitä, miten häkeltynyt olin tavatessani hänet kaksi vuotta sitten.” Tempest katsahti Tiarnania ja hipaisi miehen kättä.

Tiarnan hymyili ja kurotti painamaan suudelman Tempestin poskelle.
"Tietenkin olen hämmentynyt", hän nauroi ja hipaisi hellästi naisen niskaa.
"Sinä olet hyvin hämmästyttävä nainen. Ja minulla oli sarjan lopussa ne viiksetkin."
Venäjän viimeiselle tsaarille tuttu tyyli.

Miehen huomio häkellytti Tempestin yhä edelleen. Hän painoi katseensa nauraen ja kosketti sydäntään.
Yleisöstä lähtevä ääni kuulosti villiintyneeltä, mutta hänen oli vaikeaa nähdä muita kuin Tiarnan.
Hän käänsi huomionsa takaisin muihin vasta kun juontaja osoitti heille seuraavan kysymyksen.
”Missä jaoitte ensisuudelmanne?”

Olisi kammottavaa, mikäli tämä menisi väärin.
Se oli ollut hyvin sateinen päivä. Hän oli pidellyt sateenvarjoa ja saattanut Tempestin kotiin.
Olisi ollut hienoa sanoa, että ensisuudelma oli tapahtunut kirkkaan tähtitaivaan alla, tai ehkä Pariisissa, mutta lopulta se oli ollut hyvin arkinen ilta.
Ja silti, tai ehkä juuri siksi, se oli tuntunut hyvin erityiseltä.
Tiarnan käänsi esiin vastauksensa: "Hänen kotiovellaan."

Tempestille todenmukainen vastaus olisi ollut hänen omissa päiväunissaan, mutta tässä oli varmastikin haettu sellaista ensisuudelmaa, josta myös Tiarnan oli tietoinen.
Ajatus sai hänet hymyilemään, samoin Tiarnanin kyltti.
”Marraskuun sateessa” luki hänen versiossaan.
”Minun kotiovellani marraskuun sateessa”, Tempest selitti juontajalle nauraen. Piste kilahti heidän taulukkoonsa. He johtivat yhdellä.
”Tiarnan, millä yhdellä sanalla Tempest kuvailisi sinua?”

Tiarnan nauroi pehmeästi ja painoi suukon Tempestin poskelle.
"Tämän vuoksi hän kirjoittaa ja minä vain näyttelen, mitä muut ovat kirjoittaneet", hän huomautti hyväntuulisesti.
Hän oli silloin laskenut takkinsa Tempestin harteille, suojellakseen tätä marraskuun kylmältä ja sateelta.
Kaupungin valot olivat heijastuneet mustasta, kosteasta kadusta.
Tämä kysymys oli ollut vaikea. Oli tuntunut vieraalta kirjoittaa itsestään mitään liian omahyväistä, joten lopulta hän oli päätynyt kirjoittamaan vain:
"Lempeä."

Suudelma sai Tempestin hymyilemään häkeltyneellä lämmöllä ja katsomaan Tiarnania hetken. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, miten paikalla oleva yleisö tuntui käyvän levottomaksi, kun Tiarnan osoitti hänelle hellyyttä.
Kysymys oli ollut vaikea. Tempest katsahti Tiarnanin kylttiä ja puraisi huultaan anteeksipyytäen.
”Kaikki” luki hänen kyltissään. Yksi sana, joka tiivistäisi Tiarnanin? Sellaista ei ollut. Yhtä sanaa, joka mahduttaisi kaiken sen, mitä mies hänelle oli, ei ollut.
Tempest puristi miehen kättä heidän autionsa suojissa.
”Tempest, millä yhdellä sanalla Tiarnan kuvailisi sinua?”

Tiarnan katsoi silmät siristyen.
"Olin aikeissa kirjoittaa 'riittävän hyvä', mutta siinä olisi ollut kaksi sanaa", hän totesi, puristaen Tempestin kättä takaisin.
Nainen oli todella voittanut yleisön puolelleen vastauksellaan, jos siitä nyt varsinaisesti oli ollut huolta aikaisemminkaan. Tämä oli paljon karismaattisempi, kuin itse uskoikaan.
Hän käänsi oman kylttinsä ympäri:
"Sielunkumppani."

Tempest hymyili miehen sanoille päätään pudistaen.
Ja painoi sitten käden suulleen, kun näki Tiarnanin kyltin. Se iski häneen voimalla, joka nosti kyyneleet kullanvärisiin silmiin ja sai hänet räpyttelemään häkeltyneenä miehen kasvoja tutkiessaan. Sydän hakkasi melkein kipeästi.
Sitten hän nojautui halaamaan Tiarnania, laski kätensä miehen poskelle ja painoi hellän suudelman toiselle.
Hänen kylttiinsä oli kirjoitettu ’haaveilija’. Se oli ollut ainoa tarpeeksi neutraali ja kuvaava sana, jonka hän oli tohtinut kirjoittaa.

Tiarnan hymyili ja siirsi kätensä hellästi Tempestin leualle, voidakseen painaa kevyen suudelman suoraan tämän huulille. Hyvin viattoman, sellaisen, josta amerikkalainen sensuuri ei hermostuisi.
Se sai yleisön villiintymään. Juuri sopivassa iässä ja mielentilassa olevaa väkeä.
Suzy nauroi käheästi.
"Emmeköhän me ole löytäneet voittajat!" hän vakuutti hyväntuulisesti.
"Hyvät naiset ja herrat, Tiarnan Fox-Moore ja Tempest Dawn!"

Mitä heidän ympärillään tapahtui tuntui täysin yhdentekevältä. Tempest tutki Tiarnanin myrskysilmiä häkeltyneenä suudelmasta, kosketus huulilla palaen ja kylttiin kirjoitettu sana sydäntä villiten.
Se saattoi olla vain keino rakentaa imagoa ja voittaa suosiota – mutta Tiarnan ei ollut sellainen mies. Mies ei käyttäisi heidän suhdettaan julkisuuden tähden.
Sielunkumppani.
Sana sai hänen sydämensä hakkaamaan levottomana, ja Tempest hymyili miehelle, ennen kuin saattoi kääntää huomionsa heidän emäntäänsä ja yleisöön, nostaen kätensä vienoon tervehdykseen, ennen kuin he kävelivät pois lavalta, kameroiden edestä ja kirkkaista valoista samaa käytävää, jota olivat tulleet.

Yleisö hurrasi seinän takana jollekin, mitä Suzy oli letkauttanut, tai ehkä aplodit oli vielä tarkoitettu heille.
Lavan takana Tiarnan kietoi kätensä Tempestin hartioille ja painoi suukon tämän ohimolle, johdattaen naisen takaisin pukuhuoneelle, jossa he voisivat halutessaan vetää hetken henkeä ennen kotimatkaa.
Jayden oli heti touhottamassa virvokkeista. Kookosvesi tekisi kuulemma ihmeitä.
Tiarnanin kasvot sulivat hymyyn ja hän veti Emmien kunnon halaukseen, kun pukuhuoneen ovi sulkeutui.
"Se meni hienosti, rakas."

Tempest kiersi käsivartensa Tiarnanin vyötärölle ja halasi itsensä tiukasti miehen rintaa vasten, hengittäen syvään lohdullista, tuttua tuoksua.
Rakas, rakas Tiarnan. Hänen ensimmäinen ihastuksensa. Hänen elämänsä rakkaus.
”Voimmeko lähteä nyt?” hän kysyi kasvot miestä vasten piilotettuina, ääni miehen laadukkaan neulepaidan vaimentamana.

Tiarnan painoi suukon Tempestin hiuksiin ja silitti naisen selkää.
"Voimme."
Sinne kahville, niin kuin oli ollut puhe. Ja sen jälkeen he voisivat vetäytyä hotellille kaikessa rauhassa, viettää rauhallisen illan ja aamun.
Ei velvollisuuksia ketään kohtaan.
Hän irrotti käsivartensa Tempestin ympäriltä, jotta he voisivat kerätä vähäiset tavaransa ennen lähtöään. Hän tarttui keveään, valkeaan takkiin ja ojensi sitä naista kohti.

Tempest otti sen vastaan ja soi miehelle hymyn. Esiintymistä varjostava jännitys jätti kullanväriset silmät levottomiksi ja hartioiden kaaren väsyneeksi.
”Fantastista”, Stephen sanoi astuessaan sisään.
”Te kaksi myisitte platinaa tuollaisilla stunteilla, vai mitä Emmie?” hän kysyi suoristaen värikästä pikkutakkiaan.
”Kuule, sweetie, The Late Late Show haluaa sinut paikalle täksi illaksi.”
”Ei tänään”, Tempest vastasi ja veti kauniisti leikatun jakun mekkonsa päälle suojaksi iltaan kääntyvää tammikuun säätä vastaan.
”Ei tällaisia kutsuja tule joka päivä. Etkö ymmärrä, mitä tämä tekee statuksellesi ja myynnillesi?”
”Ei tänään. Tiarnan?” Tempest kysyi tuskastuneena ja astui ovelle, ojentaen kätensä miestä kohti.

Tiarnan huomasi Tempestin tuskastuneen äänen ja harppasi tämän vierelle, kiertäen toisen kätensä naisen hartioiden ympärille.
"Stephen", hän tervehti niin kohteliaasti kuin saattoi, vaikka myrskysilmissä häivähtikin hyinen sävy.
Eikö mies nähnyt, että Emmie oli uupunut?
"Mukava, että olet tyytyväinen."

Tempest ei halunnut kuulla enempää. Ei tulla painostetuksi ja ylipuhutuksi jälleen johonkin. Hän tarttui Tiarnanin takin reunaan ja veti miehen ulos ovesta perässään.
Hän halusi ulos.
Hän halusi pois täältä.
Mutta kaikkialla oli niin äänekästä, niin paljon melua ja liikettä ja ihmisiä, että hänen oli vaikeaa hengittää.
Kun tummennetuilla laseilla varustettu auto pysähtyi studion ovien eteen ja sen ovet sulkeutuivat vihdoin, sulkien heidät sisäänsä, Tempest käpertyi jalkojensa ylle ja piilotti hetkeksi kasvot käsiinsä. Tämä oli naurettavaa.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
Hän laski toisen kätensä Tempestin selälle ja silitti sitä hellästi.
"Rauhassa vain. Hengitä."
Hänen pitäisi tosiaan kysyä Stephenistä ja siitä, suolsiko tämä naiselle liian raskasta työtaakkaa. Mutta ei nyt.
"Meillä on loppuilta vapaata."

”Niin on”, Tempest vastasi ja suoristautui asiallisesti penkin selkänojaa vasten. Olet naurettava – ryhdistäydy. Hänellä ei ollut mitään syytä tuntea niin valtavaa, uuvuttavaa väsymystä, ettei tiennyt miten kohdata huomisen vaatimuksia. Hyvänen aika, hän oli Los Angelesissa Tiarnanin kanssa.
Hän oli lentänyt, he asuivat kauniissa sviitissä, he olivat menossa hakemaan kahvia – kuten ensitapaamisensa jälkeen.
Tiarnan oli kutsunut häntä sielunkumppanikseen.
”Tiedätkö hyviä kahviloita?”

"Montakin, uskoisin", Tiarnan hymähti, kietoen toisen kätensä kevyesti Tempestin hartioiden ympärille. Hän teki parhaansa karkottaakseen huolen katseestaan, Tempest oli vain väsynyt, siinä kaikki. Totta kai oli, päivä oli ollut pitkä, ja esiintyminen verotti voimia.
"Ehkä voisimme vain jäädä spontaanisti pois jossakin kadunkulmassa, ja etsiä lähimmän kahvilan?" hän ehdotti, poikamaisen innostunut pilkahdus silmäkulmassaan.
Ehkä he saisivat olla rauhassa.

Tempest nauroi pilkahdukselle myrskynharmaissa silmissä.
”Totta kai”, hän lupasi hymyillen ja nojautui miehen kylkeen. Kaikki oli hyvin. Hän oli vain väsynyt. Kaikki ajatukset, jotka nyt tuntuivat raahaavan häntä musertavina kohti maata, olisivat poissa hyvinnukutun yön jälkeen.
”Onko tuossa hyvä?”
Aurinko oli laskenut, ja kaupunki oli katuvalojen ja hohtavien neonkylttien valaisema. Näyteikkunat hehkuivat kutsuen ohikulkijoita sisään.
Tempest antoi katseensa kiertää niitä kutsuvan kahvilan toivossa, kun nousi autosta kirpeältä tuntuvaan iltaan.

Siitä huolimatta, että aurinko oli jo laskenut, ilma oli vielä miellyttävän lämmin. Ei tukehduttavan kuuma, niin kuin päivisin, vaan juuri sopiva, kuin pehmeää samettia.
Autosta noustuaan Tiarnan kietoi kätensä Tempestin hartioille ja halasi tämän kylkeensä, suojaan kadulla vaeltavalta väkijoukolta.
"Sinä saat valita", hän huomautti pehmeästi, sipaisten vaaleaa suortuvaa naisen korvan taakse.
"Mitä tekisi mieli?"

Tempest kiersi kätensä kevyesti Tiarnanin vyötärölle ja nojautui miehen kylkeen, lämpö sisällä sykähtäen.
”Minä olen kyllä suuri smoothieiden ystävä”, hän pohti hymyillen ja katsahti miehen kasvoja, joilla viereinen merkkiliikkeen kyltti heitti värikkään valon.
”Haluaisitko sinä teetä tai jotain muuta kuumaa?” hän kysyi ja osoitti sitten kadunkulmassa olevaa Starbucksia, joka kenties tarjoilisi tarpeeksi suurella valikoimalla juotavaa.

Tiarnan nauroi pehmeästi.
"Me britit taidamme haluta aina teetä", hän huomautti ja silitti Tempestin hartiaa kevyesti peukalollaan.
Starbucks toimisi oikein hyvin. He voisivat verestää muistojaan ja palata sitten hotellille.
Levätä.
Hän lähti johdattamaan Tempestiä kohti kahvilaa.

Kahvila hälisi ja sykki elämää, kun he luovivat jonon mukana lähemmäs tiskiä. Ilma tuoksui tuoreilta kahvipavuilta, makealta, eksoottiselta teeltä ja tuoreilta muffinsseilta, joita oli pinottu koreihin houkuttelevasti kassan viereen.
Tempest tilasi itselleen mansikkasmoothien ja poimi paksun pillin huuliensa väliin, kun sai huurteisen kylmän, vihreällä logolla koristetun muovimukin käsiinsä.
Kahvila oli niin täynnä ihmisiä, ääntä ja hälinää, että hän ujuttautui takaisin ovelle, kun Tiarnankin oli saanut juoman käteensä. Ehkä he voisivat vain käyskennellä iltaisella kadulla.

Tiarnan oli oppinut tunnistamaan katseen, joka ihmisten silmiin syttyi silloin, kun nämä tunnistivat hänen kasvonsa.
Vihreästä teestä valmistetun frappuccinon kyljessä luki 'Ian'. Hän ei halunnut herättää turhaa huomiota sillä, että työntekijä huutelisi hänen hieman erikoisempaa nimeään kovaan ääneen.
Hän tapasi fanejaan mielellään, mutta Tempest oli ansainnut vapaaillan.
Mies kietoi kätensä takaisin tämän ympärille, kun he astuivat meluisesta kahvilasta kadulle.
"Tahdotko kierrellä vähän?"

Tempest nojasi Tiarnanin kylkeen ja siemaisi raikasta, vaaleanpunaista smoothietaan.
”Kierrellään vain”, hän vakuutti. Mies tuntui viihtyvän ihmisten keskellä. Olihan katujen elämää kiehtovaa seurata, vaikka tällä hetkellä hänestä tuntui, että kaikken mieluiten hän olisi sukeltanut veden alle ja leijunut hyvän aikaa painottomassa hiljaisuudessa.
”Millainen päivä sinulla on huomenna?” hän kysyi ja katsahti miestä.

He voisivat kävellä kadun päähän ja takaisin.
Hypätä autoon ja ajaa takaisin hotellille. Ehkä ottaa kylvyn yhdessä, mikäli Tempest haluaisi. Tai sitten Tempest voisi kylpeä, sulkeutua vedenalaiseen maailmaansa, ja hän voisi lukea tämän seurana.
Melkein kuin kotona. Paitsi ilman määkiviä kissa-airuita.
"Alkaa vasta puolenpäivän jälkeen. Muutamia tapaamisia tuottajien ja muiden kanssa, mitä nyt Helen on sattunut keksimään."

Vastaantulija kohotti puhelimensa ja näytti ottavan heistä kuvan. Tempest käänsi katseensa takaisin mieheen.
Joku harppoi heidän ohitseen, ja kirkas salamavalo sokaisi Tempestin hetkeksi. Kameran hektinen raksuminen tuntui herättävän hänessä pahoinvointia.
Sitten heitä kohti oli suunnattuna useampi salamavaloa sylkevä järjestelmäkamera. Niin kuin myyvän kuvan toivossa ihmisiä jahtaavat kuvaajat olisivat ilmiintyneet paikalle. Kai joku oli tunnistanut Tiarnanin ja tarjonnut vinkkiä.
”Mitä jos pussaisitte kameraa varten?” ääni ehdotti salamavalon takaa.
Valot tuntuivat välkkyvän heidän ympärillään. Ne kätkivät kasvot, jotka heittelivät heille kyselyitä ja kohteliaisuuksia. Sitten vähemmän kohteliaita kysymyksiä. Joku räpsäisi melkein kiinni hänen kasvoissaan, ja Tempestin oli vaikeaa hengittää.
Sydän löi hätääntyneenä vasten kylkiluita.

Tiarnan oli ollut ehkä hieman liian luottavainen.
Hän veti Tempestin kylkeensä ja suojasi tämän kasvoja käsivarrellaan. Räpsyvät salamavalot jäivät varjokuviksi hänen verkkokalvoilleen.
"Anteeksi, ei kysymyksiä tänään. Meillä on ollut pitkä päivä."
Tiarnan yritti säilyttää kohteliaan ulkokuorensa samalla kun käännähti ympäri, Tempest yhä kylkeensä painettuna.
Seuraava räpsähdys sai vihertävän sahalaidan tanssimaan hänen näkökentässään.

”Miksi niin tyly, Tiarnan? Mehän ollaan oltu vanhoja kavereita.”
Tempest tunsi Tiarnanin kyljessään. Mies piti hänet turvassa, aivan kuten mies oli mahdollistanut hänen tulonsa tänne kantamalla hänet sylissään lentokoneeseen ja pitelemällä häntä, jotta hän saattoi hengittää.
”Onko teillä briteillä oikeasti jotain takapuolessa, mikä tekee kireäksi?”
Sitten hän tunsi kuitenkin jotain muutakin.
Lämpimän käden säärellään, ja sitten järjestelmäkameran, joka työntyi norsunluunvärisen, liehuvan helman alle. Hän henkäisi terävästi säikähdyksestä ja loikkasi kauemmas, painaen käden rajusti hakkaavalle sydämelleen. Hän ei nähnyt enää, kuka häneen oli koskenut, sillä välke tuntui sokaisevan hänet.
Voi taivas, toivottavasti se ei saisi Tiarnanin migreeniä laukeamaan.

Myös Tiarnan aisti jonkun aivan liian lähellä, mutta siinä vaiheessa, kun hän kääntyi, ahdistelija oli jo kadonnut ammattitovereidensa joukkoon.
Ehkä hyvä niin. Muussa tapauksessa joku olisi todella voinut saada tänä iltana kuvan siitä, kuinka Tiarnan Fox-Moore menetti hermonsa.
Oli vaikea keskittyä, kun näkökenttä tuntui kutistuneen puoleen.
"Kuten sanoin, ei kysymyksiä tänään", hän toisti uudelleen ja työnsi liian lähelle tulleen kuvaajan käsivarrellaan kauemmas. Samalla hän hamusi Tempestin takaisin kainaloonsa, lähtien harppomaan pitkin askelin kohti kadunkulmassa odottavaa autoa. Kuvaajat vain pysäyttivät heidän kulkunsa yhtä uudelleen ja uudelleen.
"Ei hätää, Em, kaikki hyvin. Pian olemme autolla."

Tempest kiersi käsivartensa Tiarnanin selälle ja yritti keskittyä liikuttamaan jalkojaan tasaisessa rytmissä kohti autoa, joka varmaankin odotti jossain välkkeen toisella puolella.
Koko keho aneli häntä juoksemaan. Syöksymään karkuun, murtautumaan kuvaajien välistä ja juoksemaan, vaikka autotielle, mutta pois täältä.
”Mitä olet mieltä, onko kymmenen vuotta ikäeroa yritys pitää kiinni omasta nuoruudesta? Siksikö niin moni mies valitsee huomattavasti nuoremman naisen?”
”Valitsitko Tiarnanin sponsoriksesi, jotta saat kirjoittaa huoletta? Tapahtuuko maksu makuuhuoneessa?”
Hän alkoi voida pahoin. Välke tuntui uhkaavalta ja aggressiiviselta.

Hyvä luoja, anna voimaa.
Yhä törkeämmiksi käyvät väitteet saivat Tiarnanin kulmat painumaan alas ja myrskysilmät iskemään niille harvinaista kipinää.
"Olen pahoillani, mutta nyt riittää. Te ylitätte hyvän maun rajat."
Hän painoi Tempestin tiukemmin kylkeensä ja työnsi taas käsivarrellaan liian lähelle työntyneen kuvaajan kauemmas.
Vielä kymmenen askelta. Kahdeksan. Viisi.
Kuvaajien meri velloi heidän ympärillään, kuski oli noussut ulos autosta ja avannut oven valmiiksi, yritti pitää kulkureitin heille vapaana.
Hän taisi puolittain nostaa Tempestiä autoa kohti.

Tiarnan taisi nostaa hänet autoon. Tempest siirtyi peremmälle tummien lasien suojaamalla takapenkillä ja ojensi kätensä vetääkseen miehen viereensä. Voi taivas, toivottavasti mies ei ollut saanut migreeniä.
Joku työnsi kameraa vielä auton oven rakoon, räpsäisi kuvia heistä takapenkillä, ennen kuin kuljettaja sai työnnettyä oven kiinni.
Tempest painoi käden hurjistuneena hakkaavalle sydämelleen, antoi vauhkon, vainotun katseensa kiertää hetken valoista sokaistuneena auton tilavaa takatilaa sen lähtiessä nykäisten liikkeelle. Kuvaajat jäivät taakse.
Sitten hän kääntyi miehen puoleen.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi huolissaan, ääni haparoiden.

Sahalaita kulki raukeana näkökentän poikki, aloittaakseen sitten vaelluksensa taas uudelleen.
Hän siirsi toisen kätensä silittämään Tempestin selkää, kohottaen toisen oikean silmänsä päälle.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti, vaikka kaventunut näkökenttä teki pahaa.
"Olen pahoillani, että jouduit kokemaan tuon. Oletko sinä kunnossa?"
Huoli häivähti Tiarnanin katseessa.

Tempest tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Syke pysyi korkeana ja hätääntyneenä, ja julmat, kamalat kysymykset kiersivät hänen mielessään.
”Minä selviän”, hän vakuutti.
Mikä sai ihmisen jahtaamaan toista kameran kanssa kuin eläintä? Työntämään kameran hameen alle ja yrittämään tarkoituksella loukata esiin reaktion?
Hän katsoi, kuinka mies painoi käden silmänsä päälle.
”Sattuuko päähäsi?”

Tiarnan piirteli rauhoittavia ympyröitä Tempestin selkään.
"Ei mene kauaa, kun pääsemme hotellille", hän rauhoitteli.
"Voit ottaa pitkän, rauhoittavan kylvyn."
Hän nojautui paremmin penkin selkänojaa vasten.
"Ei satu. Aura vain."

Se ei ollut hyvä merkki.
”Onhan sinulla lääkkeesi mukana?” Tempest kysyi nojautuen miehen kylkeen ja tutkien tämän kasvoja huolissaan, vauhkoin, mutta myötätuntoisin silmin.
”Voinko tehdä jotain?” hän vetosi ja silitti miehen rintakehää. Hänen sykkeensä ei ottanut rauhoittuakseen. Kun hän sulki silmänsä, hän saattoi nähdä edelleen salamavalojen nälkäisen välkkeen.

Tiarnan kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille.
"On, hotellilla."
Toinen auravaiheeseen, toinen siihen kohtaan kun aura oli jo levinnyt päähän säryksi.
Hän hymyili Tempestille rauhoittelevasti.
"Ei hätää, tämä menee kyllä pian ohi."

Tempest oli silti huolissaan. Tunteeseen saattoi vaikuttaa hänen sydämensä hätäinen pulssi, ja mielessä välkkyvä pyyntö paeta.
Oli kamalaa nähdä miehen kärsivän – hän toivoi hartaasti, ettei aura ehtisi muuttua säryksi, ennen kuin he olisivat hotellilla ja mies saisi lääkkeensä. Hän kosketti levottomana Tiarnanin rintaa ja tajusi smoothien kadonneen käsistään.
Ehkä hänen hameensa alle tunkenut käsi oli saanut hänet pudottamaan sen.
Kullanväriset silmät tutkivat miestä levottomana siihen saakka, että auto liukui pysähdyksiin hotellin eteen.

Siitä huolimatta, että näkökenttä oli vain puolikas, Tiarnan nousi autosta hämmästyttävän suoraryhtisenä, vain hieman tavallista kalpeampana.
Hän jaksoi jopa hymyillä ojentaessaan kätensä auttaakseen Tempestin ulos autosta.
Tietenkin paikalla oli muutama valokuvaaja.

Ei enempää. Voi hyvä luoja, ei enempää.
Tempest tunsi painovoiman musertavana hartioillaan. Hän ei jaksaisi enempää. Hän ei jaksaisi tätä enempää.
Mutta hän tarttui Tiarnanin käteen ja keskitti katseensa hotellin oviin. Askel kerrallaan.
Salamavalot räpsyivät.
Hissinkin valot tuntuivat räpsyvän, eikä Tempest sytyttänyt valoja sviittiin avatessaan oven Tiarnanille.
”Otathan lääkkeitä?”

Tiarnanin oli pakko sulkea hetkeksi silmänsä, vaikka se ei saanutkaan sahalaitaa katoamaan.
Kun hissin oven liukuivat auki, hänen oli kuitenkin pakko ryhdistäytyä.
Emmien täytyi olla ahdistunut.
Hän käänsi katseensa naiseen sviitin hämärässä ja veti tämän hetkeksi halaukseen, painaen suukon vaaleisiin hiuksiin.
"Otan. Sinä voisit mennä kylpyyn."

Tempest tuijotti Tiarnania ja yritti ryhdistäytyä. Tiarnanin täytyi olla kipeä – tai ainakin kohta, ellei mies pääsisi lepäämään nopeasti.
Sydän hakkasi kauhistuneessa rytmissä.
”Tule”, hän tarttui miehen käteen ja johdatti tämän makuuhuoneeseen, missä kannusti Tiarnania käymään pitkäkseen sängylle.
”Missä lääkkeesi ovat?” hän kysyi poimiessaan minibaarista kylmän vesipullon miehelle.

Tiarnan istahti vuoteen laidalle ja kumartui riisumaan kenkiään.
"Käsimatkatavaroissa, sivutaskussa. Sininen pakkaus."
Jos se vaikka ehtisi vielä vaikuttaa.
"Ehdimme onneksi hotellille nopeasti, joten tämä menee aivan pian ohi. Voit hyvin ottaa kylvyn, mikäli haluat. Rentoutua. Ilta oli... rankempi, kuin olisin toivonut."

Tempest keskitti tarmonsa tehtäväänsä, kyykistyi käsimatkatavaroiden viereen ja etsi sinisen pakkauksen sivutaskusta.
Hän toi lääkepakkauksen miehelle samoin kuin kylmän vesipullon ja katsahti Tiarnania levottomat huolesta eläen.
”Kuinka sinä voit?” hän kysyi ja hipaisi miehen poskea.
”Voinko tehdä jotain? Hakea sinulla kylmäpakkauksen tai hieroa niskojasi ja päätäsi?”

Tiarnan avasi pakkauksen ja avasi korkin, tipauttaen kämmenelleen yhden tabletin.
Tempestin kasvot näyttivät merkillisiltä, kun puolet leikkautui pois.
Hän pyöräytti vesipullon auki ja nielaisi tabletin runsaan veden kanssa.
Pian olo helpottaisi.
"Ei mitään hätää", mies vakuutti, sulkiessaan korkin.
"Olen kunnossa aivan pian. Kuinka sinä itse voit? Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui."

”Ei se ole sinun syytäsi”, Tempest vakuutti.
”Minä olen ihan kunnossa.”
Hän istahti sängylle miehen viereen ja kosketti tummia, hopean kirjomia hiuksia.
”Tiarnan, voinko tehdä jotain?”

Tiarnan hieraisi toista ohimoaan ja kumartui painamaan varovasti suukon Tempestin ohimolle.
"Silti, en olisi halunnut sinin joutuvan kokemaan sellaista", hän huomautti, silittäen naisen niskaa.
"Rentoudu vain. Luulen, että yritän nukkua hetken."
Vaikka hän olikin haaveillut yhteisestä illasta.

Tempest tuijotti Tiarnania onnettomana. Vaikuttaisiko lääke? Saisiko mies kammottavan kipeän migreenin?
Ehkä uni olisi paras vastalääke. Ja hän olisi vain häiriöksi.
”Hyvä on”, hän sanoi suoristautuen sängyltä, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja pudotti jakun päältään matkalaukulleen.
”Kutsuthan minua, jos tarvitset jotain tai olosi pahenee?”
Hän avasi norsunluunvärisen mekkonsa vetoketjun, pudotti sen jakun seuraksi ja katsahti vielä Tiarnania epäröiden, ennen kuin suunnisti kylpyhuoneeseen. Sen oven ollessa turvallisesti lukossa hän saattoi antaa itsensä murtua.

Lukon napsahtaminen kiinni sai Tiarnanin hartiat jännittymään.
Ei Tempestin olisi tarvinnut lukita ovea hänen seurassaan.
Mutta ehkä se teki naisen olosta turvallisemman, valokuvaajien hyökkäyksen jälkeen.
Hän olisi halunnut olla paremmin tukena, mutta olo oli kehnompi, kuin hän halusi myöntää.
Tuntui melkein tuskalliselta nousta seisomaan sen verran, että sai avattua vyön ja riisuttua puvunhousut.
Paidan kanssa Tiarnan ei jaksanut enää taistella, vaan nykäisi peiton syrjään niin, että saattoi ryömiä sen alle.

Ajantaju katosi. Tempest ei ollut varma, paljonko kello oli.
Hän makasi edelleen kerällä kylpyhuoneen lattialla, mutta nyt kylmä tuntui kangistavan jäseniä. Hän ei ollut tainnut selvitä kylpyyn saakka, ennen kuin hartioille pinottu paino lyyhisti hänet alas.
Tempest kiipesi lavuaaritasosta tukea ottaen pystyyn ja katsahti peilistä kalpeita kasvojaan ja tummentuneita silmiään. Kauanko hän oli maannut täällä? Luoja.
Hän sukaisi hiuksiaan, veti kylpytakin alusvaatteiden päälle ja hiipi sitten ääneti makuuhuoneen puolelle. Mitä jos Tiarnanin migreeni oli iskenyt lääkkeistä huolimatta?

Migreeni oli iskenyt, ja kovaa.
Tiarnan makasi vuoteessa selällään, toinen käsivarsi silmien päälle painettuna.
Tämä oli niitä hetkiä, kun jopa ajatteleminen sattui.
Hän kuuli etäisesti kylpyhuoneen oven avautuvan.
"Em..?"

Tempestiä kylmäsi, kun hän katseli miestä. Tiarnan oli ilmiselvästi kivuissaan.
Ja hän oli vain kyhjöttänyt kylpyhuoneessa.
Hän pysähtyi sängyn vierelle ja kosketti varovasti silmien päälle painettua käsivartta ilmaistakseen läsnäolonsa.
”Pitäisikö sinun päästä sairaalaan?” hän kuiskasi pehmeästi.

Tiarnan kohotti hieman käsivarttaan, mutta painoi sen nopeasti takaisin.
Oli hieman helpompi hengittää, kun tiesi, että Tempest oli jälleen täällä. Ettei mitään pahaa ollut tapahtunut.
"Ei, ei, tämä menee kyllä ohi", hän vakuutti käheästi, ääni kivusta kireänä.
"Otin äsken lisää lääkettä."

Tempest puri neuvottomana alahuultaan. Oli kammottavaa katsoa miehen tuskaa avuttomana vieressä.
”Auttaisiko kylmäpakkaus tai hieronta?” hän vetosi hiljaa, tietämättä mitä muuta tehdä. Toivottavasti lääkkeet vaikuttaisivat, mutta minuuttien täytyi tuntua ikuisuudelta tuskan vallassa.
Hän arveli, sillä oli kehittänyt taivastellun kipukynnyksen nuoruudessaan.

Usein puhuttiin miesflunssasta.
Tiarnan ei kuulunut niihin miehiin, jotka valittivat pienestä. Eikä edes suuremmastakaan, mutta hänestä kyllä pystyi kertomaan, milloin todella sattui.
Niin kuin esimerkiksi nyt.
"Kiitos. Kylmäpakkaus tekisi terää."

Tempest siirtyi äänettömin askelin puhelimen luo ja soitti vastaanottoon, pyytäen sellaista toimitetuksi heidän huoneeseensa niin pian kuin mahdollista.
Hän pyysi myös tuoretta rypälemehua, muistaessaan lukeneensa sen kipua lievittävistä ominaisuuksista migreenejä koskevasta artikkelista.
Sitten hän palasi sängyn viereen. Ehkä hänen olisi pitänyt pysyä kaukana, piiloutua äänettömänä nurkkaan, mutta hän ei kestänyt katsella miehen tuskaa tekemättä mitään. Niinpä Tempest kiipesi varovasti sängylle Tiarnanin viereen, varoen heiluttamasta sitä ja hipaisi miehen hartiaa.
”Oletko varma, ettei hieronnasta voisi olla apua?”

Omaa typeryyttä, kun ei kuljettanut lääkkeitä koko ajan mukanaan.
Mutta kun edellisestä migreenistä oli kulunut pitkään, oli helppo unohtaa, että sellaisia oli koskaan tarvittukaan.
Jos kipu hellittäisi edes sen verran, että voisi nukkua Aamu ei onneksi olisi aikainen.
Kuullessaan Tempestin äänen viereltään hän kääntyi varovasti kyljelleen ja kohotti kättään, kutsuen naista syliinsä.

Tempest siirtyi lähemmän kylpytakissaan, kullanväriset silmät myötätunnosta onnettomina. Hän istui miehen vierelle ja laski kätensä ohimoille, hakien hellin sormin keinoa lievittää pään jännitystä hieromalla ohimoita, leukoja ja takaraivoa sekä painamalla kulmakarvojen päällä ja välissä olevia akupunktiossakin hyödynnettyjä pisteitä, joilla kuulemma saatettiin viedä pois kipua.
Sviitin ovelta kuului koputus, ja Tempest kutsui hotellin työntekijään sisään, kiittäen isosta lasista rypäleistä tuoreena puristettua mehua ja kahdesta kylmäpakkauksesta.
”Juo tätä. Kuulemma se voi auttaa.”

Tiarnan makasi silmät kiinni, yrittäen keskittyä kivun sijaan sitä lempeästi pois hierovaan kosketukseen.
Ilta ei todellakaan ollut mennyt niin kuin hän oli toivonut.
Huoneessa taisi käydä joku muukin. Hotellin työntekijä, varmaankin, ei kellään muulla olisi tänne asiaa.
Tempestin sanat saivat miehen avaamaan silmänsä.
"Mitä se on?"

”Rypälemehua”, Tempest vastasi hiljaa ojentaen viileää lasia syvän purppuraista mehua miestä kohti.
”Luin, että sitä käytetään helpottamaan migreeniä.”
Hän sipaisi hellästi tummia, hopean kirjomia hiuksia ja toivoi, että lääkkeet tehoaisivat pian. Tiarnanin tuska tuntui riipivän hänenkin sisintään.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat, ja hänen olisi tehnyt mieli sulkea silmänsä uudelleen.
Kuuliaisesti hän kuitenkin nousi istumaan ja otti lasin hieman tärisevään käteensä.
Ensimmäinen kulaus sai hänet irvistämään hieman.
"Rypälemehua?"

Tempest laski kätensä hellästi Tiarnanin ranteelle vakauttamaan kivusta tärisevää kättä. Miesparka.
”Rypälemehua”, hän vakuutti häivähdys hymyä äänessään, ”viinirypäleistä puristettua. Se on terveellistä.”

Kivustaan huolimatta Tiarnan onnistui luomaan Tempestin hieman skeptisen katseen.
Mutta tuskinpa ylimääräisestä nesteytyksestä haittakaan olisi, oli sillä sitten parantavia ominaisuuksia tai ei.
Eikä se enää kolmannella ja neljännellä kulauksella maistunut niin voimakkaalta.
Ehkä.
"Sinä olet tutkinut asiaa?"

”Totta kai”, Tempest vastasi ja sipaisi miehen hiuksia Tiarnanin juodessa.
”En haluaisi, että sinuun sattuu.”
Hän taisi toki itse olla vallan hyvä satuttamaan ja huolestuttamaan miestä omalla, ajattelemattomalla toiminnallaan ja ahdistuksen vallassa syydetyillä, myrkyllisillä sanoilla.

Tiarnan katsahti Tempestiä uudelleen.
Ajatus siitä, että tämä oli tutkinut asiaa, hänen vuokseen, oli liikuttava.
Hän kohotti toisen kätensä ja hipaisi hellästi naisen siroa niskaa.
Saatuaan rypälemehunsa kiltisti juotua mies laski lasin yöpöydälle ja asettui takaisin makuulle, painaen toisen kylmäpakkauksen otsaansa vasten.
Hän ojensi toista kättään, tehden vierelleen tilaa Tempestille.

Tempest ei ollut varma, kuinka miellyttävää hänen läheisyytensä oli kivuissaan olevalle miehelle, mutta hän asettui varovasti Tiarnanin viereen ja tutki miestä huolestunein silmin.
Mistä tiesi, jos särky olisi liian paha ja täytyisi lähteä sairaalaan?
Ainakin huone oli pimeä ja hiljainen.
”Ehkä voit yrittää nukkua?” hän ehdotti pehmeästi.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja silitti hellästi tämän selkää, yrittäen keskittää ajatuksensa kivun sijaan tämän vartalosta hohkaavaan lämpöön.
Kipu menisi ohi, vaikkei siltä juuri nyt tuntunutkaan.
Hän huokaisi hiljaa.
"Kyllä."
Kunhan uni vain suostuisi ottamaan hänet huomaansa.
"Oliko rentouttava kylpy?"

”En käynyt kylvyssä”, Tempest vastasi hiljaa ja suki pehmein sormin miehen hiuksia, hieroen sormenpäillään päätä samalla kuin vaivihkaa.
Muisto röyhkeistä paparazzeista kuohutti hänen vertaan. Eivätkö he ymmärtäneet, että sellainen välke ja stressi voisi laukaista migreenin tai vaikka epilepsiakohtauksen?

Tiarnanin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Etkö?"
Hän oli melko varma, että aikaa oli jo ehtinyt kulua tovi sillä välin, kun Tempest oli ollut kylpyhuoneessa. Mutta ehkä hänen ajantajunsa oli vain mennyt sekaisin..?
"Onko kaikki hyvin?"

”Kaikki on hyvin”, Tempest vakuutti pehmeästi ja hipaisi huulillaan miehen poskipäätä. Tiarnanin ei tarvitsisi joutua huolehtimaan hänestä.
”Yritä vain nukkua. Ehkä kipu hellittää siihen mennessä, kun heräät.”

Tiarnanin kulmat pysyivät huolestuneessa kurtistuksessa.
"Ethän voi huonosti?"
Paparazzien hyökkäyksen oli täytynyt olla Tempestille järkyttävä. Jopa hänen omat hermonsa olivat kiristyneet, joten kuinka kammottava tilanteen oli täytynyt olla herkästä naisesta?
"Olen pahoillani."

”Ei sinulla ole syytä olla pahoillasi”, Tempest vastasi silittäen miehen tummia hiuksia.
Ei se ollut Tiarnanin syy, että ahneet valokuvaajat unohtivat heidän inhimillisyytensä piirittäessään heitä kadulla. Työntäessään käsiään hameen alle.
”Kaikki on hyvin. Älä huolehdi. Keskity vain lepäämään.”

Tiarnan syytti silti itseään.
Ei olisi pitänyt luottaa siihen, että valokuvaajat antaisivat heille rauhan edes yhdeksi illaksi.
Ja sen vuoksi Tempest oli joutunut kärsimään.
"Minä keskityn. Haluan vain tietää, että olet kunnossa."

"Totta kai minä olen kunnossa", Tempest vakuutti pehmeästi. Se oli ehkä vale, mutta ei ollut mitään hyvää syytä, miksi hän ei olisi elämänsä kunnossa. Hän oli jo luvannut miehelle menevänsä terapeutille. Tiarnanin ei kuulunut joutua murehtimaan enää.
"Lepäisit nyt."

Jos Tiarnan olisi ollut täysissä voimissaan, hän ei olisi jättänyt asiaa siihen.
Hän olisi havahtunut jo siinä vaiheessa, kun Tempest oli kertonut, ettei ollut käynyt kylvyssä lainkaan.
Nyt hän oli yksinkertaisesti liian kipeä.
"Lepään. Sinullekin tekisi hyvää. Paljonko kello on?"

”Varmaankin yhdeksän”, Tempest arveli. Hän ei ollut katsonut kelloa heidän palattuaan, mutta ulkona oli pimeää ja se oli varmaankin rauhoittava kellonaika ajatella rauhasssa yöksi nukahtamista.
Hän hipaisi huulillaan miehen poskea, silitti tummia hiuksia ja hieroi päätä pehmein sormin, toivoen, että kipu antaisi Tiarnanin nukahtaa ja olisi poissa, kun mies lopulta heräisi.

Yhdeksän.
"Sinäkin voisit käydä nukkumaan", Tiarnan ehdotti.
Päivä oli ollut pitkä ja kuluttava.
Enempää hän ei jaksanut puhua, keskittyi vain pitämään kivun pahimman terän loitolla, kunnes lääke alkoi viimeinkin vaikuttaa. Siinä vaiheessa kivulias torkkuminen vaihtui viimeinkin syväksi uneksi.

Hänkin voisi käydä nukkumaan.
Sen sijaan hän makasi hiljaa Tiarnanin vieressä, kuunnellen miehen hengitystä. Haluamatta kadota siltä varalta, että mies heräisi tuskissaan ja kaipaisi häntä.
Paino puski häntä musertavana patjaa vasten, ja varjo raahasi häntä pimeyteen. Kai se vaistosi, että yön tunnit kuuluivat sille.
Aamuyöllä Tempest nukahti vihdoin painajaisten riivaamaan, kevyeen uneen.

Oli hämmentävää herätä omia aikojaan, ei herätyskellon soittoon.
Valon määrästä päätellen aamu oli ehtinyt jo edetä pidemmälle, vaikka Los Angelesin aurinko olikin edelleen vieras.
Särystä oli jäljellä enää hyvin hento, ohimoilla viipyvä muisto.
Tiarnan avasi silmänsä varovasti ja räpäytti niitä muutaman kerran, ennen kuin käänsi päätään Tempestiä katseellaan etsien.

Perjantai 26. tammikuuta 2018, Los Angeles, Four Seasons Hotel

Tempest istui miehen vierellä. Vaaleat hiukset oli vedetty huolimattomalle ponihännälle, joka näytti hehkuvan hennosti aamun valossa, ja ponihännältä karanneet suortuvat oli sukaistu korvien taakse.
Hän oli nostanut tietokoneen syliinsä. Sormet liikkuivat hiljaisina näppäimistöllä. Kirjoittivat muutaman virkkeen, kumittivat, kirjoittivat lisää, kumittivat enemmän. Tempest hieraisi kalpeita, pisamaisia kasvojaan ja hätkähti, kun tajusi Tiarnanin avanneen silmänsä.
”Hei, miten voit?” hän kysyi pehmeästi.

Tiarnanin myrskysilmissä viipyi vielä unen sameus.
"Huomenta. Ei satu enää."
Hän kääntyi raukeasti kyljelleen ja ojensi toisen kätensä pyyhkäisemään vaaleaa suortuvaa Tempestin korvan taakse.
"Oletko nukkunut lainkaan?"

”Tarpeeksi”, Tempest vakuutti, huokasi ja sulki Macbookin hopeisen kannen, sysäten sen kauemmas sängylle. Turha toivo. Sanat hajosivat hänen mielessään, takeltelivat ja tökkivät kuin tervassa madellen, eikä tarina saanut hänen haluamaansa suuntaa.
Hän kääntyi miehen puoleen ja nosti huulilleen hymyn, silittäen miehen hiuksia ja hipaisten poskipäätä. Sitten hän vajosi kyljelleen Tiarnanin viereen ja käpertyi miestä vasten.
”Ei kai sinulla ollut kiire minnekään?”

Kalpeat  kasvot kertoivat toista, ja Tiarnanin kylmien väliin ilmestyi tuttu, huolestunut juova.
Hän kietoi toisen kätensä Tempestin ympärille ja painoi pehmeän suukon tämän hiusten joukkoon.
"Ei, vasta iltapäivällä. Helen olisi kyllä jo soittanut minulle, mikäli jotain tärkeää olisi ollut mennä ohi."
Ja mikä olisi voinut olla tärkeämpää, kuin tuntea pieni, lämmin vartalo hänen kylkeään vasten?
"Ethän kirjoittanut koko yötä?"

”En”, Tempest vastasi ja kätki kasvonsa miehen lohdullisen tuoksuiseen paitaan.
Tiarnanin läheisyydellä tuntui olevan taianomaisia vaikutuksia.
”Onhan migreeni varmasti hellittänyt?” hän kysyi kiertäen käsivartensa miehen vyötärön ympärille ja kiemurrellen lähemmäs paksun peiton alla, nostaen kasvonsa niin, että näki Tiarnanin. Kullanvärisissä silmissä viipyi huoli.

Matala voihkaus oli särkeä hänen sydämensä. Se kuulosti siltä, että Tiarnan nautti.
Miksi hän oli niin surkea, surkea, surkea pelkuri, joka arkaili edes tällaisen huomion osoittamista miehelle? Tylsä, mielenkiinnoton olento.
Sydän hakkasi kipeästi, mutta Tempest pakotti ahdistuksen alas.
Sormet rohkaistuivat jatkamaan hyväilyä kevein, pehmein liikkein, ja Tempest kallisti päänsä takaisin Tiarnanin kaulalle, hamuten sitä huulillaan. Hän halusi miehen nauttivan.
Surkea, surkea, surkea.

Hulluksi. Hän tulisi vielä hulluksi.
Se, että Tempesti hyväili häntä, oma-aloitteisesti, oli sekoittaa Tiarnanin ajatukset melkein pahemmin, kuin itse kosketus.
Pieni huoli nakutti silti takaraivossa. Entä, jos Emmie kokisi, että oli pakko tehdä näin? Jonkinlainen velvollisuus siksi, että hän oli ehdottanut heille yhteistä aamua...
Hänen kätensä vaelsivat naisen reisille.
Onhan kaikki hyvin? Eihän sinua ahdista?
Ei kai sellaista voinut kysyä?

Kosketus reisillä sai Tempestin siirtymään lähemmäs, vaikka se rajoittikin käden tilaa.
Antaisit minulle edes hetki, hän aneli varjolta mielessään. Edes hetken. Pienen hetken olla onnellinen Tiarnanin kanssa, pienen hetken tuntea, että hän voisi saada miehen nauttimaan olostaan - että hän voisi olla jotakin muuta kuin pettymys.
Hän jatkoi kaulan hamuilua, kasvot Tiarnanin kaulataipeeseen kätkettynä, painaen pehmeitä suudelmia kaulan iholle.
Ja kutsui sitten miestä lähemmäs.

Tällaisina hetkinä oli vaikea vakuuttaa itselleen olevansa herrasmies.
Kun koko vartaloa tuntui pakottavan, niin että se tuntui vievän järjen mennessään.
Ja niin taisi käydäkin, viimeistään siinä vaiheessa, kun Tempest antoi hänelle luvan tulla lähemmäs.
Ei, kunnon herrasmies ei olisi tehnyt näin.
Mutta silti Tiarnan ei osannut katua.

Tempest kiersi käsivartensa tiukemmin miehen ympärille ja halasi itsensä lämmintä, paljasta rintakehää vasten. Hän halusi olla onnellinen Tiarnanin kanssa – hän halusi unohtua miehen syliin.
Ja hetkeksi hän saattoi tehdä juuri niin. Sulkea silmänsä ja unohtaa kaiken paitsi sen, miltä mies tuoksui, miltä paljas iho tuntui ihoa vasten, miten paljon hän rakasti Tiarnania.
Mutta ahdistus vaani häntä jälleen, kun hän käpertyi miehen kylkeen peiton alle, vaikka iho taisikin hohkata lämpöä. Niinpä hän kätki kasvonsa Tiarnanin rintaan ja sulki silmänsä.
Kaikki oli hyvin. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli hyvin.

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan uskoi jälleen olevansa oman itsensä herra.
Hän kietoi käsivarsiaan paremmin Tempestin ympärille ja painoi suudelman naisen vaaleisiin, villiintyneisiin hiuksiin.
Kulmien väliin ilmestyi tuttu, huolestunut juova.
"Em, onhan kaikki hyvin?"

”Kaikki on hyvin.”
Tempest halasi miestä ja silitti lämmintä selkää pehmein liikkein. Hän ei halunnut Tiarnanin joutuvan murehtimaan tai huolestumaan hänestä enää – eikö mies ollut joutunut tekemään niin jo tarpeeksi? Ja hänhän oli menossa tapaamaan terapeuttia, kun he palaisivat kotiin.
Kaikki oli hyvin.
Hänellä ei ollut mitään syytä potea tällaista ahdistusta.

Tiarnan huolehtisi. Aina.
Hän painoi uuden suukon Tempestin hiuksiin ja kohottautui sitten nojaamaan selkäänsä sängynpäätyä vasten, vetäen naisen paremmin syliinsä.
Kietoen käsivartensa tämän ympärille suojaksi maailmalta.
"Enhän satuttanut sinua?"

”Et tietenkään”, Tempest vastasi automaattisesti. Hän ei halunnut Tiarnanin joutuvan harkitsemaan mahdollisuutta. Hän halusi miehen voivan olla onnellinen – voivan nauttia läheisyydestä jatkuvasti murehtimatta.
Jos hän joskus hieman pehmitti totuutta, se oli hänen ongelmansa.
Hän käpertyi miehen syliin ja nojasi päänsä lämmintä rintaa vasten.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”

Tiarnan naurahti käheästi, painaen toisen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Enemmän kuin hyvin", hän vakuutti, vetäen peitettä suojaksi heidän ylleen. Vaikka ikkunoiden ulkopuolella olikin lämmin, ilmastointi puhalsi sviitissä tehokkaana.
"Olen hyvin onnellinen, kun olet täällä kanssani."

”Olen onnellinen kanssasi”, Tempest vastasi. Käheä naurahdus kuului hänen suosikkiääniinsä maailmassa.
Tiarnan teki hänet melkein sietämättömän onnelliseksi – ei ollut miehen syytä, että varjo luikerteli hänen mieleensä ja raahasi häntä lohduttomaan pimeyteen.
”Ja tapahtuisi mitä tahansa, minä rakastan sinua aivan valtavan paljon”, hän sanoi halaten miestä tiukemmin.

Se kuulosti pahaenteiseltä.
Huolestunut juova ilmestyi tummien kulmien väliin.
Mutta ehkä se johtui vain siitä, että hänestä oli tullut yliherkkä tulkitsemaan Tempestin sanoja ja eleitä.
Sormet silittelivät naisen selkää.
"Minäkin rakastan sinua."

Ole kiltti äläkä vie minua häneltä, ole niin kiltti, Tempest aneli varjolta mielessään. Se tuntui kiertävän sormiaan hänen kaulansa ympärille ja nosti sykkeen hätäiseksi.
Surkea, surkea, typerä, säälittävä, tylsä, mielenkiinnoton pettymys.
Lopeta.
Tiarnan voisi olla oikeasti onnellinen ilman sinua.
Lopeta!
Joku muu tekisi Tiarnanin onnelliseksi. Joku muu ei epäröisi osoittaa miehelle ansaittua huomiota milloin tahansa.
Ole kiltti ja lopeta.
Tempest kätki kasvonsa miehen rintaa vasten ja käpertyi pienemmäksi. Väri tuntui hiipuvan auringosta. Aamu oli ollut niin kaunis.

Voi ei.
Sillä hetkellä, kun Tempest käpertyi kerälle hänen syliinsä, Tiarnan tiesi toimineensa typerästi.
Hölmö, hölmö mies.
Juova kulmien välissä syveni, kun mies pyyhkäisi Tempestin vaaleita hiuksia.
"Em-kiltti, puhuisit minulle."

Tempest pudisti päätään ja piirsi sormenpäillään miehen lämpimään ihoon.
”Kaikki on hyvin”, hän vakuutti.
Kaikki oli hyvin. Hänellä ei ollut mitään loogista syytä tuntea näin. Hänellä ei ollut mitään syytä olla typerä – hän oli aurinkoisessa Los Angelesissa, rakastamansa miehen sylissä, viettämässä kiireetöntä aamua.
”Kaikki on ihan hyvin. Älä murehdi.”

Kaikki on hyvin.
Missä vaiheessa hän oli lakannut luottamasta sanoihin?
Tiarnanin myrskynharmaat silmät tutkivat huolestuneina Tempestiä, yrittäen tavoittaa naisen katseen.
"Tiedäthän sinä, että olisin onnellinen, vaikka me emme tekisikään mitään? Sinun ei ole koskaan, koskaan pakko suostua minun takiani."

Tempest piti katseensa päättäväisesti luotuna alas, katsellen sumein, poissaolevin silmin peitonkulmaa. Mutta Tiarnan sai hänet räpäyttämään hämmentyneenä ja kohottamaan päänsä.
”Mitä?” hän toisti järkyttyneenä.
”Ei tällä- minä olen onnellinen. Ei tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että me…”

Tällä.
Tiarnanin kulmat painuivat alemmas.
"Jokin on siis vialla?"
Vaikka Tempest oli juuri hetkeä aiemmin vakuuttanut, että kaikki oli hyvin. Tyhjiä sanoja.
"Em, mikset voi puhua minulle?"

Tempest antoi päänsä kopsahtaa takaisin Tiarnanin rintaan.
”Tiarnan, kaikki on hyvin”, hän vetosi, huolestunut lepatus sydämessään. Hyvänen aika, miksei hän osannut olla huolestuttamatta miestä?
”Muotoilin vain sanani väärin. Tarkoitin, etten haluaisi sinun ajattelevan niin – että jokin olisi vialla sen takia, että me… Sinä et tee mitään väärin etkä sinä painosta minua mihinkään."

Tiarnan veti syvään henkeä, Tempest saattoi varmasti tuntea hänen rintakehänsä kohoavan ja laskevan hengähdyksen tahtiin.
"Kertoisithan minulle, mikäli jokin vaivaisi mieltäsi?" hän vetosi, silittäen naisen selkää hellin, pyörein liikkein. Yrittäen hieroa kireyttä pois.
Kuinka monesti he olivat käyneet tämän saman keskustelun?

”Totta kai kertoisin”, Tempest vastasi, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Jos olisi jotain, mitä kertoa. Jos hänellä olisi mitään järkevää, mistä puhua – ei vain naurettava tunne ja onnettomia, typeriä ajatuksia, jotka saisivat Tiarnanin turhautumaan ja suosittelemaan mielenterveyspalveluita.
”Minä puhun sinulle kyllä.”

Kuinka kauan samasta asiasta saattoi kysellä, ennen kuin se muuttuisi jankuttamiseksi?
Tiarnan huokaisi uudelleen ja jatkoi Tempestin selän silittelyä.
"Hyvä. Minä haluan tietää, jos sinulla on jotakin mielessäsi. Oli kyse ihan mistä tahansa."

Tempest tiesi, ettei hänen ahdistukselleen ollut mitään järkevää syytä. Hän ei tiennyt, mistä varjo oli luikerrellut hänen mieleensä tai miksi se ei suostunut lähtemään pois, vaikka hän kuinka taisteli sitä vastaan.
Mutta hän oli luvannut mennä terapeutille. Ehkä kaikki olisi jälleen hyvin sen jälkeen, vaikka hän vierastikin psykologeja. Eikä hänen tarvitsisi enää huolestuttaa tai turhauttaa Tiarnania.
”Mikä olisi unelmaroolisi? Tai täydellinen roolisi?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Hiljaisuus tuntui venyvän heidän välillään.
Eikä se ollut turvallinen, pehmeä hiljaisuus, niin kuin usein heidän välillään, sellainen, jossa kumpikin saattoi ajatella rauhassa omiaan.
Tämä hiljaisuus oli pikemminkin ahdistava, mitattu sanoissa, jotka jätettiin lausumatta.
Tiarnan katsahti Tempestiä.
"En ole varma, voiko sellaista edes nimetä", hän totesi, hetken mietittyään.
"Jokainen rooli on niin erilainen."

Miksi Tiarnan oletti, että hänen ahdistuksensa olevan seurausta heidän yhdessäolostaan? Toki varjo vainosi häntä erityisen tehokkaasti juuri silloin, kuiskutti musertavia sanoja hänen korviinsa.
Mutta Tiarnan ei koskaan voisi olla syy hänen onnettomuuteensa. Ei kai mies todella kuvitellut painostavansa häntä?
Mutta keskustelu päätyisi vielä aivan väärille urille ja johtaisi riitaan.
”Ehkä voisin joskus kirjoittaa sinulle roolin, jota rakastaisit. Sankarin. Ehkä soittaisit säkkipillejä ja lampaat vaeltaisivat perässäsi kuin pillipiiparilla?”

Tiarnanin ajatukset olivat edelleen kietoutuneet huolen ympärille, joten häneltä vei hetki ymmärtää, mitä Tempest tarkoitti.
Käheä naurahdus karkasi miehen huulilta, ja hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Se olisikin melkoinen rooli", hän huomautti.
"Sinulla on suuri luotto siihen, että minä tosiaan opin soittamaan säkkipilliä."

”Eikö se ole sinulla verissä?” Tempest kysyi ja kiersi käsivartensa miehen rinnan ympärille, kun käheä naurahdus sai hänen sydämensä melkein vihlomaan.
”Odotan jo aamuisia esityksiäsi.”
Hän hieraisi ohimoaan miestä vasten ja hipaisi miehen ihoa huulillaan.
”Minä uskon, että sinusta on aivan mihin tahansa.”

"Tietenkin, minun skotlantilainen vereni tekee minusta automaattisesti luonnonlahjakkuuden", Tiarnan hymisi ja hipaisi Tempestin päätä uudelleen huulillaan.
"Kannattaakin odottaa, lupaan omistaa ensiesiintymiseni sinulle."
Hänen harmaa katseensa tutki Tempestin kasvoja.
"Ei mene enää pitkään, kun pääset taas kotiin."

"Olen hyvin otettu kunniasta", Tempest vakuutti häivähdys hymyä suupielessään. Hän ei ollut varma, miksi se miten paljon hän miestä rakasti, oli alkanut tuntua melkein haikealta. Eihän hän ollut menossa minnekkään. Ei hän ollut sanomassa hyvästi.
"Olen onnellinen täällä kanssasi."

Tiarnan hymyili, ja hetken epäröityään tarttui lempeästi Tempestin leukaan, niin että saattoi kohottaa naisen kasvoja painaakseen suukon tämän huulille.
Hyvin pehmeän ja rakastavan, ei sellaisen, josta voisi ahdistua, eikö niin?
Hän oli alkanut epäillä itsekin itseään.
"Minäkin olen onnellinen, kun olet täällä kanssani. Mutta toivoisin, että sinua ei rasitettaisi niin monilla velvollisuuksilla."
Tempest vastasi suudelmaan ja sukaisi sormensa hellästi läpi miehen hiusten.
"Kyllä minä selviän. Ymmärrän Stepheniä. Olen ollut hankala enkä ole suostunut yhteistyöhön..."
Tempest painoi katseensa.
"En ole tehnyt hänen elämäänsä helpoksi."

Tiarnan pyyhkäisi naisen vaaleita hiuksia korvan taakse.
"Em, sinun ei silti tarvitse ajaa itseäsi loppuun", hän huomautti pehmeästi.
Stephen oli kiristänyt Tempestin aikataulun äärimmilleen, ei ollut mikään ihme, että tämä oli murtunut gaalailtana.
Mutta muuten heillä oli mennyt hyvin.

Tempest katseli peitonkulmaa ja soi miehen sanoille vienon hymyn.
"Kyllä minä selviän", hän vakuutti. Oli naurettavaa tuntea itsensä näin uupuneeksi.
"Sinäkin olet kiireinen."

"Minä olen tottunut siihen."
Sitä paitsi hän nautti siitä, että sai olla ihmisten keskellä, tunsi pikemminkin saavansa kuin menettävänsä energiaa.
Ainakin silloin, kun kyse ei ollut ihmisistä, jotka kiristivät hänen hermojaan. Mutta sellaiset olivat harvassa.
"Voisimme varata pari viimeistä päivää vain itsellemme."

Ehkä hänkin voisi vain totutella. Opetella eroon lentopelostaan ja kohdata velvollisuutensa kuin ammattilainen.
Hän ei tosin ollut varma missä vaiheessa yhdysvaltalaiset talk showt olivat tulleet osaksi kirjailijan ammattivaatimusta.
”Voisimme”, hän myönsi ja silitti Tiarnanin rintaa. Se kuulosti ihanalta ajatukselta.
”On ollut niin kiire, että olen ikävöinyt sinua."

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas.
Hän oli pahoillaan siitä, että Tempest oli joutunut kokemaan niin.
"Seuraava yhteinen matka on varattu vain meille", hän lupasi, silittäen naisen selkää.
"Luuletko, että saisit järjestettyä Stephenin kanssa pari päivää vapaaksi?"

”Voin aina yrittää”, hän vastasi ja nojautui paremmin Tiarnanin lämpöön, kiemurrellen hieman alemmas peiton suojaan. Stephen oli aina ollut lahjakas ylipuhumaan ja painostamaan häntä.
”Minne sinä haluaisit matkustaa? Muualle kuin Skotlantiin."

Tiarnan nykäisi peittoa paremmin Tempestin ylle.
Hän olisi halunnut tarjoutua puhumaan Stephenille naisen puolesta, mutta se olisi tuntunut röyhkeältä. Siltä, kuin hän ei olisi luottanut Tempestin kykyihin.
"Skotlanti on hyvä vaihtoehto, erityisesti Isle of Lewis", mies vetosi kulmiaan kurtistaen. Ilme silisi kuitenkin nopeasti.
"Jokin Aasian maa olisi kiehtova paikka vierailla. Minne sinä tahtoisit, Em?"

Kaikkialle? Kaikkialle, missä maailma oli täynnä väriä ja maisemia, joillaisia hän näki unissaan.
Mutta melkein kaikki vaatisi lentämistä, ja ajatus sai hänen olonsa huonovointiseksi jo nyt. Hän yritti olla ajattelematta kotimatkaa. Kai amerikkalaisilla olisi rauhoittavia lääkkeitä, jotka heittäisivät hänet melkein tiedottomaksi?
”Skotlanti on oikein hyvä vaihtoehto”, hän sanoi painaen katseensa.
”Voimme mennä sinne heti, kun sinulla on hyvä hetki.”

Jos se olisi ollut mahdollista, Tiarnan olisi vienyt Tempestin maailmanympärysmatkalle. Näyttänyt ne kaikki ihmeet, jotka oli itsekin saanut nähdä, ja enemmän.
Ne eivät ehkä vetäneet vertoja maailmoille, joita Tempest sielunsa silmin näki, mutta vaikuttavia ne olivat silti.
Mutta ehkä sitä oli turha ajatella nyt.
"Voisimme käydä samalla katsomassa, mitä minun linnalleni kuuluu."
Sanat 'minun linnalleni' saivat miehen virnistämään poikamaisesta innostuksesta.

”Niin voisimme”, Tempest mukaili hymyillen ja kallisti päätään niin, että näki Tiarnanin kasvot. Innostunut virnistys sai hänet koskettamaan miehen poskea ja painamaan suudelman pallealle, sillä hän ei halunnut luopua peiton lämpimästä suojasta ja kiemurrella ylemmäs.
Sormenpäät piirtelivät hajamielisiä kuvioita vatsan iholle.
”Mitä sille muuten kuuluu?”

Tiarnan suki Tempestin hiuksia sormillaan.
"Hyvää, sikäli kuin minulle on kerrottu", hän vastasi hyväntuulisesti.
"Vierailijoita riittää, ja tallin laajennus alkaa olla valmis. Ehkä voisimme käydä vierailulla vaikka pääsiäisen tienoihin."

”Se olisi ihanaa”, Tempest vakuutti. Pääsiäinen tuntui olevan kaukaista tulevaisuutta, vaikka todellisuudessa siihen ei tainnut olla kuin pari kuukautta.
Hetken hän harkitsi palaavansa miehen aikaisempiin sanoihin – kysyvänsä Tiarnanin mieltymyksistä – ehkä se voisi helpottaa hänenkin ahdistustaan. Mutta hän ei uskaltanut, vaan puri huultaan ja hengitti miehen tuoksua.
Ehkä Tiarnan olisikin samaa mieltä kuin Stephen ja pitäisi häntä tylsänä, kuin hänen käsityksensä rakkauselämästä olisi 30 vuotta naimisissa olleen avioparin, joilta puuttui täysin intohimo. Eikä Tempest ollut varma, kestäisikö kuulla sitä toistamiseen.
”Paljonko meillä on aikaa, ennen kuin sinun pitää lähteä?”

Skotlannin rauhallinen maaseutu tekisi varmasti Tempestille hyvää. Hetkellinen hengähdystauko kaiken kiireen jälkeen, täydellisessä rauhassa.
He voisivat vaeltaa nummilla ja loikoilla takkatulen ääressä.
Tempestin kysymys sai Tiarnanin havahtumaan. Hän pyyhkäisi kasvojaan ja kurkotti puhelimen käteensä, kurtistaen kulmiaan.
Kuinka kello oli ehtinyt kiitää jo niin paljon eteenpäin?
"Minun pitäisi pian alkaa valmistautua."

Tempest kierähti pois Tiarnanin sylistä. Hän käpertyi peiton alle vatsalleen ja halasi käsivartensa hohtavan valkoisen tyynyn ympärille.
Ehkä hän odottaisi, kunnes Tiarnan oli lähtenyt ja peruisi sitten päivän menonsa. Ajatuskin Los Angelesin hälinään astumisesta tuntui kiskovan häntä voimattomana lattiaa kohti.
”Taisin kysyä aikaisemminkin, mutta mitä teet tänään?”

Tiarnan nousi istumaan sängyn laidalle ja kumartui painamaan melkein haikean suukon Tempestin hiuksille. Hetken hän harkitsi, olisiko voinut sittenkin jäädä. He olisivat voineet käydä uudelleen uimassa, tai vain loikoilla koko päivän. Tilata ruokaa huoneeseen.
"Pari haastattelua, verkostoitumista ja illalla yksi hyväntekeväisyystapahtuma. Voi olla, että minulla menee tänään vähän myöhäisempään", hän totesi pahoitellen, sipaisten naisen vaaleita hiuksia.

”Ei se mitään”, Tempest vakuutti ja soi miehelle rauhoittavan hymyn.
”Nauti vain päivästäsi. Toivottavasti näet ystäviäsikin”, hän ehdotti ja hipaisi Tiarnanin reittä peiton alla. Helen olisi varmasti huolehtinut siitä, että miehellä olisi mukava, sujuva päivä.

"Varmasti näen", Tiarnan vakuutti.
Hän oli harkinnut hetken, että olisi pyytänyt Tempestin mukaansa illan tilaisuuteen. Mutta sitä ei ollut merkitty heidän yhteiseen aikatauluunsa. Ja nainen teki jo muutenkin tarpeeksi.
Olisi parempi, jos tämä saisi levätä.
Tiarnan kumartui suukottamaan Tempestin huulia.
"Toivottavasti sinullakin on mukava päivä."

”Olen varma, että on”, Tempest valehteli armollisesti ja hymyili miehelle. Suudelma nosti lämmön kullanvärisiin silmiin ja sai huulet polttelemaan.
”Luulen, että sinun pitäisi alkaa valmistautua pian, ettet myöhästy.” Niin kuin hän meinasi tehdä venyttäessään aamujaan liian pitkiksi ja rennoiksi.

"Ehkä, jos venytän lähtöä tarpeeksi pitkään, minun ei edes tarvitse lähteä mihinkään", Tiarnan ehdotti silmät ilkikurisesti tuikahtaen.
Mutta ei, Tempestilläkin oli omat menonsa.
Siitä huolimatta hän painoi vielä yhden suudelman naisen huulille ennen kuin nousi seisomaan ja nappasi matkalaukustaan puhtaat alusvaatteet matkalla kylpyhuoneeseen.
Sängen varjo pitäisi ajaa tiehensä, hän halusi esiintyä siistinä.
"Tuleeko Stephen hakemaan sinua?" mies huikkasi kylpyhuoneen puolelta.

Aivan taatusti. Heti, kun hän kertoisi miehelle, ettei ollut tulossa.
”Luultavasti”, Tempest vastasi kevyesti ja katseli miehen etääntyvää selkää, ennen kuin kierähti selälleen tyynyjen lomaan ja venytteli itseään kissamaisella raukeudella. Tiarnan olisi poissa myöhään. Ehkä hän voisi vain nukkua.
Väsymys tuntui kiskovan häntä patjan läpi kohti lattiaa, kuin musta lyijy hänen suonissaan.

Jos Tiarnan vain olisi tiennyt, mitä Tempest ajatteli.
Mutta hän valmistautui kiireettömästi, ajoi leukansa sileäksi ja suki heidän yhteisen hetkensä villitsemät hiukset takaisin ruotuun. Palasi takaisin huoneen puolelle ja pukeutui, vilkaisten hymyillen vuoteessa yhä lekottelevaa Tempestiä.
Nainen toi hyvin elävästi mieleen heidän itämaiset kissansa.
Lopulta ei ollut enää mitään syytä viivytellä.
"Pakko kai tästä on lähteä", Tiarnan huokaisi, mutta istahti vielä sängyn laidalle kumartuakseen suukottamaan Tempestin huulia.
"Et kai nukahda uudelleen heti, kun suljen oven?" mies kiusoitteli.

Tempest hymyili miehelle, siristäen kullanväriset silmät vastatessaan suudelmaan. Hän kosketti hellästi Tiarnanin poskea eikä hänen tarvinnut teeskennellä lämpöä silmiinsä katsellessaan miestä.
”En tietenkään”, hän vakuutti kevyesti.
”Mukavaa päivää!”
Ja kun ovi sulkeutui Tiarnanin perässä, hymy katosi. Hänen ei tarvinnut teeskennellä enää. Hän saattoi käpertyä kasaan peittojen alla ja antautua mieltään vaativan uupuneen pimeyden valtaan.
Siihen saakka, että Stephen ilmestyi vimmastuneena oven taakse.

Sunnuntai 4. helmikuuta 2018, iltapäivä Los Angeles, California

Tiarnan oli tehnyt parhaansa varmistaakseen, että heidän viimeinen päivänsä oli mahdollisimman täydellinen.
Varsinkin, kun se oli heidän ainoa yhteinen vapaapäivänsä.
Tosin, oli pakko myöntää, että täydellisenä päivänä hän olisi antanut Tempestin nukkua niin pitkään, kuin nainen olisi vain halunnut. Mutta ehkä suudelmin tapahtunut herätys oli toiminut lieventävänä asianhaarana.
Ehkä myös raikkaan hedelmäinen smoothie, jonka hän oli tarjonnut otettavaksi mukaan autoon, evääksi ensimmäiselle puolen tunnin ajoetapille.
Tiarnan oli epäillyt, että viimeistään heidän päästessään The Last Bookstoreen Tempestin harmi aikaisesta herätyksestä karisisi.
Hänhän oli hoputtanut heidät matkaan yhdeksän jälkeen vain siksi, että naisella olisi aikaa kierrellä loputtomia hyllyrivejä kaikessa rauhassa.
Sen jälkeen matka oli jatkunut vuokra-autolla kohti rannikkoa, Wayfarers Chapelia ja Seaside Parkin vuorovesialtaita.
Neljänkymmenenviiden minuutin automatkasta oli jäljellä enää alle kolmannes, palmut reunustivat tietä ja sininen meri välkkyi niiden takaa. Tiarnan vilkaisi Tempestiä silmäkulmastaan, hymyillen.
"Ei kai aamuherätys enää harmita?"

”Ehkä saat anteeksi”, Tempest lupasi hymyillen ja vajosi mukavammin penkin selkänojaa vasten. Hän kohotti aurinkolaseja paremmin pisamaiselle nenälleen ja katsahti kultaista miestä päätään kallistaen. Miten Tiarnan saattoi olla niin huomaavainen? Hän ojensi kätensä silittämään miehen käsivartta.
Kirjakaupassa saadut vilpittömät kehut hänen kirjoistaan viipyivät mielessä lämpiminä ja häkellyttävinä, niin hälyttävää kuin sellaisella intensiivisyydellä yllättäen tunnistetuksi tuleminen olikin. Mukaan oli tarttunut kokonainen kassillinen vanhoja, ihastuttavalta tuoksuvia kirjoja. Niiden kannet olivat taipuneet lukemattomista, rakastavista lukukerroista, ja Tempest oli onnellinen, että ne olisivat jälleen rakastettuja.
”Olet tavattoman kultainen.”

"Ehkä?" Tiarnan naurahti ja kohotti toista kulmaansa.
Ulkona vietettävän vapaapäivän kunniaksi hän oli pukeutunut laivastonsiniseen pikeepaitaan ja vaaleisiin housuihin, tummat hiukset oli suittu rennosti taakse.
Kasvoille kohosi lämmin hymy.
"Sinä teet siitä hyvin helppoa, Em", hän huomautti, ja irrotti toisen kätensä ratista hipaistakseen naisen poskea.

Varmasti.
Tempest soi miehelle lämpimän hymyn aurinkolasiensa takaa ja suoristi vaalean, modernein kullan, puuterin, beigen ja oranssinpunaisen sävyisin kukin kirjotun mekon polvimittaista helmaa.
”Millaisia Seaside Parkin vuorovesialtaat ovat?” hän kysyi haaveikkaana ja nojasi päänsä rennosti niskatukea vasten. Oli ihanaa olla autossa kaksin Tiarnanin kanssa. Melkein kuin elämä olisi vielä niin kuin ennenkin.

"Minä ja sisarukseni olisimme ajaneet äitimme hulluksi, jos olisimme vierailleet sellaisilla lapsuudessamme", Tiarnan naurahti hyväntuulisesti.
Äiti oli aina ollut erityisen tarkka siitä, ettei liian lähelle merta saanut mennä. Ja silti he olivat menneet, hölmöt lapset, toisiaan yllyttäen.
"Uskoisin, että olemme liikkeellä juuri sopivaan aikaan, niin että pääsemme näkemään ne kaikessa loistossaan."
Mutta sitä ennen vuorossa oli pysähdys Wayfarers Chapelissa, joka oli toiminut kulissina useammallekin tv-sarjalle - ja miksei olisi, olihan lasinen rakennus valtameren ylle kurkottavalla kielekkeellä vaikuttava näky.
Tiarnan käänsi auton pois pääreitiltä ja pysäköi parkkipaikalle kappelin eteen. Valtava, sininen meri erottui jyrkänteen alla, ja puuparrujen päällä tasapainotteleva lasikatto kurkotti esiin ikivihreiden puiden keskeltä.

Tempest pysähtyi hetkeksi katselemaan metsästä kohoavaa rakennusta noustuaan autosta. Se oli vaikuttava näky.
Totta kai valtava, sininen meri veti häntä puoleensa rakennusta enemmän, mutta se oli heidän kohteensa ja arkkitehtuuriltaan varsin puhutteleva. Hän työnsi aurinkolasit päälaelleen, avoimien hiusten sekaan ja siristi kullanvärisiä silmiään valossa.
”Se on hyvin kaunis”, hän sanoi ja ojensi miehelle kätensä.

Tuuli kuljetti mukanaan meren tuoksua ja aaltojen laulua.
Tiarnan hymyili ja tarttui Tempestin käteen, pujotti heidän sormensa lomittain.
"Se on vielä vaikuttavampi sisältä. Tuo mieleeni haltioiden arkkitehtuurin Tolkienin maailmasta."
Hän lähti johdattamaan naista puiden reunustamalle sisäänkäynnille, jolle leveät, harmaat kiviportaat nousivat.

”Olet oikeassa”, Tempest myönsi ja antoi katseensa viipyä vaikuttavissa, satumaisissa rakenteissa. Heidän kiivetessään ylemmäs hänen niskansa kallistui taakse. Puiden lomasta siivilöityvä auringonvalo oli melkein harras. Se sopi kappelin tunnelmaan.
Se oli kuin Tolkienin maailmasta. Pyhä paikka. Kenties haltiat lupasivat rakkautensa toisilleen tällaisissa paikoissa.

Kappelin molemmin puolin kasvavien puiden lehdet kuulsivat ikkunalasien läpi, ja meren villin pauhun saattoi kuulla jopa kappelin sisäpuolella.
Kivinen alttari erottui jylhänä kauempana.
Tämä oli niitä paikkoja, jotka pakottivat madaltamaan äänen melkein kuiskaukseksi.
Niin Tiarnan tekikin, kumartuessaan lähemmäs Tempestin korvaa.
"Nimensä mukaisesti tämä paikka rakennettiin alun perin paikaksi, jossa matkalaiset voisivat hiljentyä."

Miehen ääni ja lämmin hengitys hänen korvallaan saivat väreet kulkemaan alas hänen selkäänsä. Tempest katsahti Tiarnania haaveikasta hymyä silmissään ja kohotti sitten kasvonsa lasista kattoa kohti sulkien silmänsä.
Meren pauhu tuntui voimistuvan. Se kutsui häntä, kuten se oli tehnyt koko hänen elämänsä. Hän tunsi valon kasvoillaan, kuuli tuulen puiden latvustoissa.
Ja hetken hän oli jossain aivan muualla.

Tiarnan oli oppinut tunnistamaan ilmeen.
Sen, joka kertoi, että Tempest oli jossakin kaukana, vaeltanut maailmaan, jonne hänellä ei ollut pääsyä. Tai ei, se oli väärin sanottu: hänellä oli sinne pääsy, niin kuin miljoonilla lukijoilla ympäri maailman.
Mutta hän oli vain vieras, toisin kuin Tempest.
Vasta hyvän tovin kuluttua mies hipaisi hellästi tämän kukallisen mekon peittämää selkää.

Tempest avasi silmänsä hitaasti, palaten melkein haikeasti todellisuuteen ja hymyili Tiarnanille.
Hän kosketti miehen poskea ja käänsi sitten katseensa takaisin kattoon.
"Tuletko sinäkin tänne hiljentymään?"
Tiarnan kietoi kätensä takaapäin Tempestin ympärille ja veti tämän halaukseen rintaansa vasten, nojaten leukansa hetkeksi vasten kultaisia hiuksia.
"Nykyään tämä ei valitettavasti ole kovinkaan hyvä paikka hiljentyä", hän totesi, katsellen heidän ympärillään nytkin vaeltavien ihmisten joukkoa.

”Olet luultavasti oikeassa”, Tempest myönsi häivähdys hymyä suupielessään ja laski kätensä Tiarnanin käsivarsille. Miehen läheisyys sai lämmön läikkymään hänen sisällään. Auttoi unohtamaan hetkeksi vääjäämättä kasvavan väsymyksen.
”Tämä on hyvin kaunis paikka. Kiitos, kun toit minut tänne.”

"Olen iloinen, että pidit siitä", Tiarnan totesi ja painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon.
Edes heidän viimeinen päivänsä voisi olla stressistä vapaa.
"Suuntaammeko sitten katsomaan vuorovesialtaita? Tästä on enää lyhyt ajomatka."
Hän hipaisi Tempestin käsivartta.
"Muistithan aurinkorasvan?"

”Suunnataan vain”, Tempest lupasi hymyillen ja kiersi käsivartensa miehen selälle heidän lähtiessään takaisin autoa kohti. Joku näytti kuvaavan heitä puhelimellaan.
”Kyllä minä selviän”, hän vakuutti naurahtaen. Aurinko villitsi hänen pisamiaan, mutta antoi iholle lämpimän hehkun ennen sen polttamista.
”Luulen, että sinulla on ihailijoita”, hän lisäsi nyökäten vaivihkaa kohti rykelmää vierailijoita, jotka supisivat keskenään ja osoittelivat heidän suuntaansa kai hienovaraisuutta tavoitellen.

Tiarnan vilkaisi Tempestin osoittamaan suuntaan silmäkulmastaan.
"Noinkohan, ehkä he sekoittavat minut johonkuhun muuhun", hän huomautti hyväntuulisesti ja kumartui painamaan suukon Tempestin pisamaiselle poskelle.
Tämä olisi heidän päivänsä. Niin pitkälle, kuin se suinkin oli mahdollista.
Pieni, hermostunut tunne yritti tunkeutua miehen takaraivoon kun hän muisti valokuvaajat, jotka olivat hyökänneet heidän kimppuunsa.
Mutta tämä oli eri asia, ei vilkas katu Los Angelesin keskustassa.

Tempest kurottui painamaan suudelman miehen poskelle, ennen kuin tarttui Tiarnanin käteen ja johdatti miehen alas portaita ja parkkipaikalla odottavalle autolle.
Hänkin muisti Los Angelesin paparazzien verenhimoisuuden. Ehkä olisi viisasta jatkaa matkaa aikailematta.
”Vesi on kai liian kylmää uimiseen tähän aikaan vuodesta?” hän pohti melkein haikeasti istuessaan takaisin autoon.

Tiarnan vilkaisi Tempestiä huolissaan.
Mutta tietenkin se oli vitsi, ei nainen tosissaan menisi loikkaamaan varoittamatta aaltoihin, jotka paitsi kangistaisivat, myös paiskaisivat tämän rantakallioita vasten.
"Niin se taitaa olla", hän hymähti ja väläytti vuokra-auton ovet auki, nykäisten etuoven auki Tempestiä varten.
"Pitäisi olla kunnon märkäpuku, ja tässä lähellä virtaukset ovat turhan voimakkaita."

”Millaistakohan olisi asua jossain, missä voisi uida meressä ympäri vuoden ilman märkäpukua?” Tempest pohti kiinnittäessään hajamielisesti turvavyönsä ja laskien aurinkolasit takaisin nenälleen.
”Missä vesi on peilikirkasta ja hohtaa turkoosina.”

"Ehkä meidän pitäisi joskus kokeilla", Tiarnan ehdotti samalla kun asettautui ratin taakse ja laski aurinkolasit silmiensä suojaksi.
"Voisin ottaa pidemmän loman, ja voisimme matkustaa jonnekin, missä vesi hohtaa turkoosina vähän pidemmäksi aikaa. Pystyt hyvin kirjoittamaan sielläkin."
Hän käynnisti auton moottorin ja peruutti ulos ruudusta.

"Ehkä", Tempest vastasi ja soi miehelle hymyn aurinkolasiensa takaa.
Ehkä olisi ihana lähteä jonnekin kauas, kauas pois. Missä vedenalainen hiljaisuus toivottaisi hänet tervetulleeksi kotiin.
"Mutta käydään Skotlannissa ensin. Se on hyvin kaunis, tarinoiltaan rikas paikka. Rakastan myrskyistä merta."

Skotlannissa oli sekin hyvä puoli, ettei sinne tarvinnut lentää.
Matkalla he voisivat pysähtyä vierailemaan Tempestin sisarusten luona, tämän siskokin kaipasi varmasti seuraa nyt, kun odotti yllätyslastaan.
"Skotlanti on hyvä, vaikka minä olen tietenkin hieman puolueellinen", Tiarnan hymähti samalla kun liittyi liikenteen joukkoon viimeistä etappia varten.
"Voisimme viipyä siellä vähän pidempäänkin. Kissatkin voivat tulla."

"Se olisi ihanaa", Tempest vakuutti. Skotlannin syrjäseuduilla voisi saada rauhaa ja tilaa hengittää. Koko maailma tuntui käyneen niin kovin äänekkääksi. Niin kovin äänekkääksi.
"Voisit käydä äitisi luona. Olen varma, että hän ikävöi sinua."

"Voisin", Tiarnan myönsi.
"Ja äiti tapaisi sinutkin varmasti pitkästä aikaa. Kuten myös Bess ja Maggie."
Elizabeth ja Margaret, äidin lammaskoirat, jotka oli nimetty suurnaisten mukaan.
Tien vasemmalla puolella kohosi punertavahiekkainen kukkula, oikealla jyrkänteen alapuolella kajasti meri.
Tiarnan napsautti vilkun päälle ja ohjasi auton avoimien metalliporttien ohi parkkipaikalle.

Tempest nojautui vaistomaisesti lähemmäs ikkunaa, kun näki häivähdyksen sinistä vettä. Aurinko näytti välkkyvän aalloilla, ja hän tunsi sydämensä sykähtävän vaistomaisesti.
”Kuinka usein kutsut perhettäsi käymään Lontoossa?” hän kysyi noustessaan autosta ja lähtiessään polkua pitkin lähemmäs vettä ja vuorovesialtaita.
”Vaikka Skotlannissa vieraileminen taitaa olla huomattavasti mukavampaa.”

Heille oli sattunut kaunis päivä, joka sai meren hohtamaan hämmästyttävän sinisenä.
Ehkä viimeinen päivä voisi olla, jos ei täysin, niin melkein täydellinen.
Tiarnan pysäköi auton nokan merta kohti ja sammutti moottorin. Rantaan johtava polku lähti aivan vierestä, kiemursi matalan pensaikon kirjomaa punahiukkaista rinnettä alemmas. Kauempana vasemmalla erottuivat rosoiset kalliot, joita vasten aallokko iskeytyi.
"Kutsuisin useamminkin, mutta he ovat kovin huonoja lähtemään", Tiarnan nauroi ja kääntyi hipaisemaan Tempestin hiuksia sormenpäillään.

Tempest laskeutui polkua varmoin askelin korkeista koroista huolimatta, katse mereen kiinnittyneenä. Vesi näytti upealta auringossa – sen sininen oli taivaallisen kaunis, ja kallioihin lyövät vaahtopäät näyttivät onnellisilta. Kutsuivat leikkimään.
”Ehkä heitä ei voi syyttää”, hän hymyili. Olihan myrskyinen, maalauksellinen Skotlanti ihastuttavampi kuin ruuhkainen, meluisa Lontoo.
”Täällä on aivan upeat värit.” Maisema oli melkein yhtä rikas kuin Awakeningin unimaailma.

"Ei voi ei. Äiti ei ole vieläkään ihastunut Lontooseen, hän taitaa yksinkertaisesti kuulua pohjoiseen."
Ensimmäisen vierailunsa Lontooseen äiti oli suostunut tekemään vasta siinä vaiheessa, kun Tiarnan oli muuttanut sinne teatterikoulun perässä.
"Niin on", hän myönsi, antaen katseensa vaeltaa maisemassa. Polku kulki kiemurtaen alhaalla olevaa hiekkapoukamaa kohti, siellä täällä matalat, vihreät pensaat täplittivät punaisenruskeaa hiekkaa.
"Varothan jalkojasi?"

”Totta kai”, Tempest vakuutti liikkuen lentävin askelin kohti hiekkapoukamaa. Hän halusi veden ääreen.
Kun hän saavutti pehmeän hiekan, nainen kyykistyi ja riisui kengät jaloistaan niiden korkojen upotessa hiekkaan. Sitten hän jatkoi matkaa liitäen paljain jaloin lähemmäs vedenrajaa, ihaillen hiekkaa pyyhkiviä, valkeita vaahtopäitä. Hänen olisi tehnyt mieli kahlata suoraan veteen. Mutta kai vesi olisi turhan kylmää tähän aikaan vuodesta.
Hiekkakin oli melko viileää aurinkoisesta, kauniista säästä huolimatta.
Haittasiko se?
Tempest astui hiekalle vyöryvään veteen ja nauroi ihastuksesta, kun kylmä vesi syleili hänen jalkojaan.

Vuorovesi oli nyt matalalla, poukamassa riitti hiekkaa leveänä puolikuuna.
Tiarnanin sydän jätti lyönnin välistä, kun Tempest astui lähemmäs vettä, ja hän harppasi eteenpäin voidakseen tarttua naisen käteen.
Välittämättä siitä, että vesi pyyhkäisi kengät hetkessä märiksi.
"Varovasti, rakas, aalto saattaa pyyhkäistä hiekan jalkojesi alta", hän muistutti, yrittämättä kuulostaa liian holhoavalta.

”Sitten kastun”, Tempest vastasi ja suli onnelliseen hymyyn. Kylmä vesi sai hänet hengittämään terävämmin yllätyksestä, mutta se tuntui silti ihanalta pyörteillessään paljaiden jalkojen ympärillä.
”Eikö vesi ole kaunis?” hän huokasi haaveikkaana ja katsahti sitten alas. Tiarnanilla oli kengät jalassa.
”Sinä olet ihan märkä!”

Ja saatat joutua imaistuksi syvään veteen, Tiarnan lisäsi mielessään.
Mutta ei ääneen. Koska oli ihana nähdä Tempestin hymyilevän ja nauravan.
Hän vain pitelisi kädestä kiinni, niin ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.
Miehen katse kääntyi jalkoihin. Aallot olivat nuolleet ahnaasti sekä kengät että lahkeet märiksi.
Hän kipristeli varpaitaan märissä kengissään.
"Niinpä näkyy."

Tempest tuijotti miehen kenkiä hetken, tarttui miestä käsivarresta ja talutti tämän takaisin hiekalle.
"Voi Tiarnan, olen pahoillani", hän vetosi ja kyykistyi tunnustelemaan lahkeita.

Tiarnan nauroi ja pyyhkäisi Tempestin hiuksia.
"Em, ei hätää, täällä on lämmin. Kengät ja sukat kuivuvat kyllä", hän vakuutti ja kyykistyi naisen eteen, tarttuen laivastonsinisten purjehduskenkiensä nauhoihin.
Kasvoilla häivähti ilkikurinen hymy ennen kuin hän painoi huulensa Tempestin huulille, edelleen kyykistyneenä, varastaakseen tältä suudelman.

Perhoset villiintyivät hänen vatsassaan, ja Tempest vastasi suudelmaan häkeltyneenä. Tiarnanilla oli lahja saada hänen sydämensä sekoamaan rytmissään.
"Silti", hän kuiskasi silittäen tummia, taakse kammattuja hiuksia.
"Mikset ottanut kenkiäsi pois?"

Koska olin liian huolissani sinusta.
"Koska en muistanut", mies myönsi hymyillen.
"Näytit liian hurmaavalta nauraessasi, sekoitit pääni."
Hän painoi toisen suudelman Tempestin poskelle ja käänsi sitten katseensa kengännauhoihinsa.
"Vuorovesialtaat ovat poukaman toisessa reunassa. Samoin kuin kallioluola."

"Aivan varmasti", Tempest nauroi ja tuuppasi miehen rintaa suoristautuen, korolliset sandaalit kädessään.
"Käydään katsomassa niitä!" hän kannusti ja pyrähti matkaan miestä odottamatta.

Tiarnan riisui kenkänsä ja alkoi kääriä märkiä lahkeitaan, niin etteivät ne keräisi itseensä hiekkaa.
Tempest sai etumatkaa.
Mies sulloi sukat kenkien kärkiin ja nappasi ne mukaansa syöksyessään naisen perään.
"Varaslähtö!" hän protestoi, yrittäen tavoittaa Tempestin pitkin, matkakaavoittavin askelin.

Tempest nauroi ja lensi hiekan yli paljain, kevein varpain. Täällä, aurinkoisen meren rannalla kaksin Tiarnanin kanssa, hän tunsi olonsa pitkästä aikaa kevyeksi. Olisipa hän voinut sukeltaa veteen!
Mies tavoitti hänet ennen hiekan päättymistä.

Nämä rannat oli pidetty siisteinä, Tiarnan muistutti itselleen, yrittäen rauhoittaa mieltään.
Hienoa hiekkaa, ei mitään, mikä voisi viiltää jalkapohjan auki.
Tiarnan saavutti Tempestin hetkeä ennen, kuin hiekka olisi kohonnut sileäksi hioutuneeksi kallioksi. Hän tarttui naista vyötäröltä ja nosti tämän ilmaan, kiepauttaen ympäri.

Maa katosi jalkojen alta, ja Tempest vingahti yllätyksestä, nauraen sitten kuplien. Hän saattoi unohtaa hetkeksi väsymyksen, myrkyllisen varjon mielessään, jopa lähestyvän lennon takaisin kotiin.
Hän pyörähti ympäri käsivarsien suojassa, kiersi kätensä Tiarnanin niskalle ja kurottui varpailleen painamaan suudelman miehen huulille. Sitten hän tarttui miehen käteen ja veti tämän mukanaan ylös sileäksi hioutunutta kallioita kohti kirkasvetistä kallioluolaa ja vuorovesialtaita.

Ehkä kaikki olisi hyvin.
Tiarnan halasi Tempestin hetkeksi rintaansa vasten ja vastasi suudelmaan, silittäen selkää kukallisen mekon läpi.
Ehkä kaikki olisi matkan jälkeen hyvin.
Silti hän kietoi heidän sormensa lomittain. Ollakseen varma, että ote pitäisi.
"Muistathan varoa jalkojasi", mies totesi, silittäen Emmien kämmenselkää peukalollaan
"Merisiilien piikit tekevät kipeää."

”Oletko astunut sellaisen päälle?” Tempest kysyi hymyillen aurinkolasiensa takaa ja hengitti syvään meren suolaista tuoksua. Talvi tuntui antavan sille ihastuttavaa raikkautta, vaikka täällä talvenkin päivälämpötila oli reilusti yli 20 asteen, jopa lähempänä 30.
Meren kohina rauhoitti hänen sykettään, joka tuntui kivunneen pysyvästi levottomaan hätään edellisten viikkojen aikana. Sinisillä aalloilla välkkyvä aurinko kutsui häntä veteen.
Ja kun hän näki massiivisen kallioluolan, jonka sisään kirkas, sininen vesi velloi, hän veti Tiarnania ihastuneena lähemmäs. Tempest seisahtui veden partaalle ja kurotti varpaillaan koskeakseen kirkasta vettä.

"Olen. En suosittele kokeilemaan."
Tiarnan kulki askeleen verran Tempestin takana, pitäen silmällä kallion notkelmia ja koloja siltä varalta, että salakähmäinen merisiili tai terävä simpukankuori olisi päättänyt pesiytyä tämän polulle.
Mutta ei mitään sellaista, ainoastaan vihreää, kosteaa levää.
Hänen katseensa pysyi naisessa vielä silloinkin, kun luola ilmestyi näkyviin, ja käsi kietoutui suojelevasti tämän vyötärön ympärille.
Kuin Tempest olisi koskettanut vettä ensin kokeillakseen, ja sitten syöksyäkseen uimaan.

Uiminen ei olisi ollut lainkaan hullumpi vaihtoehto, vaikka vesi olikin vilpoista. Mutta se oli kirkasta ja niin kaunista, hehkuvaa sinistä, ettei se näyttänyt edes todelliselta. Vaahtopäät pyörteilivät punertavia, vivahteikkaita kallioita vasten, kun meri työntyi luolaan ja vetäytyi sitten jälleen pois.
”Täällä on aivan uskomattoman kaunista”, hän huokasi vettä tuijottaen. Tämäkin paikka olisi voinut olla Awakeningin maailmasta. Ehkä luolassa oli jotain uskomatonta – kalliosta louhittu palatsi tai hehkuvien kristallien täyttämä kammio tai vain hiekkainen piilopaikka, jonne pääsi vain salaista reittiä sukeltamalla…
”Katsellaanko vuorovesialtaita?” hän kysyi ja kiepahti pois veden partaalta, sandaalit kevyesti kädessään keinuen.

"Niin on", Tiarnan myönsi.
Olisi ollut vieläkin kauniimpaa, ellei huoli olisi kaihertanut niin kipeänä.
Tällä kertaa sitä ei helpottanut edes se, että Tempest siirtyi kauemmas veden luota.
"Katsellaan", hän myöntyi, siirsi käsivartensa pois naisen ympäriltä ja kurkotti ottamaan tämän käden omaansa.
"Ehkä sieltä löytyy aarre."

”Ehkä”, Tempest vastasi hymyillen. Hän katseli Tiarnania sivusilmällä ja tunsi huolen piston. Oliko kaikki hyvin?
Hän kyykistyi värikästä elämää viljelevän altaan äärelle ihastuneena ja kosketti sormillaan veden pintaa. Mikä rikas maailma niin pieneen tilaan mahtui! Violetit merisiilit näyttivät melkein epätodellisilta.
”Eivätkö ne ole kauniita?”

Tiarnan laskeutui kyykkyyn Tempestin vierelle, tarkastellakseen vuorovesialtaaseen hetkeksi pysähtynyttä elämää.
Violettien merisiilien keskeltä, parin kiven väliin kiilautuneena, erottui myös yksittäinen meritähti.
Tässä muodossa meri tuntui paljon turvallisemmalta.
"Ne ovat", mies myönsi, vaikka hänen katseensa hakeutuikin Tempestiin. Käsi sipaisi vaaleita hiuksia korvan taakse.
"Niin olet sinäkin."

Aurinkolasit päälaelleen työntänyt Tempest painoi katseensa häkeltyneenä hymyillen, ujo tuikahdus suupielissään, kun katsahti Tiarnania silmäkulmastaan. Hän ojensi kätensä hipaisemaan miehen poskea ja sukaisi tummia hiuksia hellästi.
”Olet todella kultainen, kun toit minut tänne”, hän vastasi ja antoi katseensa keskittyä sitten oranssinhohtoiseen meritähteen.
”Haluaisitko mennä joskus sukeltamaan tai snorklaamaan koralliriutoilla?”

Ujo hymy oli aikanaan saanut Tiarnanin menettämään sydämensä Tempestille.
Hymyllä oli edelleen sama vaikutus.
"Olen onnellinen, kun saan ilahduttaa sinua", mies totesi, kietoen käsivartensa hetkeksi Tempestin ympärille halatakseen tämän kylkeään vasten.
Meritähti lähti ryömimään esiin kolostaan, menisi vielä aikaa, ennen kuin meri palaisi hakemaan sen takaisin.
"Veisin sinut mielelläni joskus sukeltamaan koralliriutoille, kyllä."