Between the stars and the sea

* * *

Aamu hiipi sisään kuin huomaamatta, siitä huolimatta että Tempest katseli auringon nousevan. Hän seisoi asuntoa kiertävien ikkunoiden edessä käsivarret ympärilleen kierrettyinä ja vaaleat hiukset kosteina olkapäiden yli ryöpyten. Vesi oli antanut hänelle anteeksi ja otti hänet jälleen vastaan lohduttaen, kotoisana ja turvallisena. Painoton hiljaisuus rauhoitti ahdistunutta sydäntä.
Tempest vilkaisi olkansa yli heidän makuuhuoneensa suuntaan ja puri huultaan. Ehkä hänen pitäisi yrittää sovitella. Riidat olivat repiä hänet rikki.
Empien nainen hiipi lähemmäs äänettömin askelin, kissat jalanjäljissään seuraten, ja kurkisti makuuhuoneeseen.

Tiarnan ei ollut koskaan ollut erityisen sikeä nukkuja, ja vuodet showbisneksessä olivat tehneet hänen unestaan tavallistakin epäsäännöllisempää. Tempestin epätoivoisen teon jälkeen hän oli ehtinyt epäillä unohtaneensa nukkumisen taidon kokonaan.
Nyt hän kuitenkin makasi vuoteessa rauhallisesti hengittäen, paksu, untuvainen peitto puoliksi päältään potkittuna.
Leela pujahti kapeasta ovenraosta sisään makuuhuoneeseen ja suuntasi kohti sänkyä villisti mäkättäen.

Tempest katsoi kissan menoa ja tuuppasi jaloissaan kiehnäävän Romanan seuraamaan ottosisartaan.
Epäröityään hetken Tempest seurasi kissoja pehmein askelin, sydän levottomana hakaten. Ehkä Tiarnan oli vielä vihainen.
Hän istahti sängyn laidalle, omalle puolelleen, varoen heiluttamasta sitä ja veti kissan syliinsä, ennen kuin se ehti talloa miehen päälle. Varoen hän asettui kyljelleen ja painoi päänsä tuynyä vasten.

Leela oli jo hyvässä vauhdissa ojentamassa tassuaan läiskäistäkseen pehmeät anturansa nukkuvan miehen kasvoille lempeäksi hyvänhuomenen toivotukseksi.
Tiarnan kurtisti kulmiaan ja avasi hetken kuluttua silmiään hieman tokkuraisena. Vei hetken, ennen kuin myrskynharmaa katse tarkentui Tempestiin.

Sydän lepatti levottomalla terällä, kuten aina, kun Tempest ei ollut varma, jättäisikö Tiarnan vastaamatta tai kävelisikö ulos.
Palaisiko koskaan.
Romana kiipesi istumaan emäntänsä lantiolle silmät skeptisinä viiruina.
"Nukuitko hyvin?" Tempest kysyi hiljaa, tutkien myrskynharmaita silmiä.

Leela kiehnäsi emäntäänsä vasten höyrymoottorin lailla kehräten ja ojenteli siroja tassujaan, yrittäen edelleen tavoittaa Tiarnanin kasvot.
Mies räpäytti silmiään ja hieraisi kasvojaan, yritti hetken tavoittaa, missä ja milloin oli.
Hän vihasi sitä, kuinka ajatukset matelivat ensin hitaina.
"Huomenta... Nukuin. Oletko sinä... nukkunut lainkaan?"
Ääni oli vielä unen kähentämä.

Tempest vapautti Leelan nyt Tiarnanin herättyä ja ollessa kykenevä puolustamaan itseään ja omisti kätensä sen sijaan Romanan silittämiseen. Kissa sulki silmänsä nautinnollisesti kehräten ja kallisti päätään kosketusta vasten.
"Nukuin", Tempest valehteli ja painoi hetkeksi katseensa.
"Onko kaikki hyvin?"

Tiarnan ähkäisi, kun Leela muksautti otsansa suoraan hänen otsaansa vasten kaiken tuntemansa rakkauden voimalla, ja siirsi kätensä silittämään heidän väliinsä kellahtavan kissan vatsaa. Toinen kehräysten sarja muutti soolon duetoksi.
Myrskynharmaa katse tutki Tempestin kasvoja.
"Näytät väsyneeltä", mies huomautti hiljaa.

Tiarnan ohitti jälleen hänen kysymyksensä. Ehkä se tarkoitti, että mies oli edelleen vihainen, mutta tapansa mukaan yritti olla sanomatta sitä.
Tempest kohautti vaivaantuneena olkaansa ja nyppi neuletakkinsa helmasta purkautuvaa lankaa.
"Niin sinäkin."

"Varmasti", Tiarnan myönsi hiljaa. Hän tutki Tempestiä hetken katseellaan ja ojensi sitten Leelaa silitellyttä kättään pyyhkäistääkseen naisen vaaleita suortuvia.
"Säikähdin eilen", hän vetosi pahoillaan, samalla kun Leela läppäisi hänen käsivarttaan tassullaan.

Tempest nyppi lankaa neuletakkinsa helmassa ja katsahti Tiarnania levottomana. Kosketus hiuksissa luultavasti tarkoitti, että Tiarnan ei ollut vihasta katatoninen.
"Olen pahoillani", Tempest vetosi yrittäen pitää tuskastuneen sävyn poissa äänestään. Montako kertaa saattoi pyytää anteeksi, kunnes sanat menettivät merkityksensä?
"En tehnyt sitä tahallani."

"Minä tiedän", Tiarnan vakuutti.
"Minä tiedän. Se vain...Pelästyin, kun et vastannut edes puhelimeen. Kuvittelin, että... Jotakin oli sattunut."
Ennen tällaiset unohtumiset olivat aiheuttaneet vain ärtymystä. Nyt hän oli pelännyt epätoivon toistuneen.

Tempest liikahti ahdistuneena. Hän halusi sanoa, että se oli naurettavaa. Hän oli sanonut niin ennen.
Ja sitten hypännyt. Ajatus ei tuntunut mahtuvan hänen mieleensä.
"En tekisi niin."

Saattoiko sellaista vakuuttaa?
Leelan närkästyksestä huolimatta Tiarnan siirsi kätensä silittämään Tempestin poskea.
"Olen pahoillani, että sain sinut itkemään."
Hän vihasi pelkoa, joka oli pesiytynyt hänen mieleensä. Että Tempest voisi tehdä niin uudelleen.

Tempest painoi katseensa ja nyppi lankaa kiivaammin saaden sen purkautumaan. Hän halusi samaan aikaan paeta kauemmas ja painautua Tiarnanin syliin.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän sanoi ahdistuneena.
"Toivon, että sinulla oli mukava ilta."

Tiarnan siirsi kätensä hellästi Tempestin ranteelle, estääkseen naista nyppimästä irronnutta lankaa enempää.
"Sinua ahdistaa", hän huomautti hiljaa, melkein kysyvästi. Ei tainnut olla oikein sanoittaa toisen tunteita, mutta hän oli oppinut lukemaan Tempestiä, ainakin toivoi oppineensa.
"Miksi?"

Tempest kohotti katseensa hämmentyneenä Tiarnanin myrskysilmiin ja laski sen sitten jälleen nopeasti. Miksi häntä ahdisti?
Koska hän tunsi olevansa riittämätön. Koska hänestä tulisi maailman huonoin vaimo. Koska hän pelkäsi, ettei Tiarnan tulisi takaisin.
"Olen kunnossa", hän sanoi ja kiepahti istumaan sängyn laidalle. Romana tuhahti loukkaantuneena pudotessaan emäntänsä päältä.
"Etkö halua kertoa minulle illastasi?"

Mutta kun et ole.
Tiarnan tunsi turhautuneisuuden pyyhkäisevän ylitseen. Hän saattoi aivan selvästi nähdä, että kaikki ei ollut hyvin, ainakin kuvitteli voivansa nähdä, ja silti Tempest ei suostunut puhumaan hänelle. Miksi?
Hän kierähti selälleen ja painoi hetkeksi toisen käsivartensa silmiensä suojaksi.
"Kävin katsomassa Jekyllin ja Hyden."

Se vihlaisi. Mutta hän saattoi syyttää vain itseään - toivoton typerys, joka ei osannut katsoa kelloa.
"Eli oli varmasti imarreltu", Tempest sanoi ja nousi jaloilleen, pyyhkäisten levottomat sormet läpi hiuksistaan.

Tiarnan puristi kätensä nyrkkiin.
"Lähetti sinulle terveisiä", hän totesi, ja tunsi syyllisyyden kipeän piston. Hänen olisi pitänyt odottaa, että he olisivat voineet käydä katsomassa näytelmän yhdessä.
Mutta mitä, jos niin ei olisi käynyt? Jos aina tulisi jotakin muuta, uusi inspiraatio?
Hitto.

"Hän on hyvin ystävällinen", Tempest sanoi kiertäen käsivarret ympärilleen ja vaelsi ikkunan ääreen katsomaan valjennutta päivää. Kissat vaelsivat toiveikkaina hänen perässään.
"Mitä aiot tehdä tänään?"

"Näkisin shown mielelläni uudelleen. Voisimme mennä yhdessä", Tiarnan ehdotti sovittelevasti, omatunto kolkuttaen.
Kaikki oli ollut hyvin, joten hänen ei olisi tarvinnut olla vihainen. Mennä katsomaan esitystä yksin.
"En ole päättänyt. Mitä sinä haluaisit?"

Tempest halasi itseään tiukemmin. Hän ei uskaltanut tehdä suunnitelmia Tiarnanin kanssa. Hän ei voisi tuottaa pettymystä kahtena päivänä peräkkäin.
"Taidan kirjoittaa", hän vastasi ja kääntyi ympäri, suoden miehelle hillityn hymyn.
"Käy ihmeessä katsomassa show uudelleen."

Vasta nyt Tiarnan tajusi todella toivoneensa, että Tempest olisi halunnut lähteä ulos. Tai katsoa elokuvaa kotona. Mitä tahansa.
Hän piti käden edelleen kasvoillaan, nyt piilottaakseen tunteensa sen taakse.
"Ehkä minun pitäisi."

Tempest suki sormia läpi hiuksistaan ja katsahti kasvonsa kätkenyttä miestä. Jokin tuntui olevan rikki heidän välillään.
Ehkä hän oli vain rikki.
"Toivottavasti sinulla on ihana ilta", hän sanoi ja vaelsi levottomana ikkunanedustaa.
"Luulen, että käyn suihkussa."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut tarjoutua menemään mukaan. Juuri nyt hän kuitenkin tarvitsi itselleen hetken aikaa ajatella.
"Hyvä ajatus. Ethän palelluttanut itseäsi eilen?"
Kun inspiraatio iski, oli kirjoitettava. Aikuinen mies pärjäsi kyllä itsekseen pahoittamatta mieltään.
Tempest toivoi, että olisi voinut kutsua miehen mukaan, mutta pelkäsi vain pahentavansa tilannetta.
Oli varmaankin naurettavaa puhua suihkusta, kun hänen hiuksensa olivat vielä öisestä, pitkästä kylvystä kosteat, mutta se ei estänyt häntä sulkeutumasta kylpyhuoneeseen kissojen kanssa. Hän istui hartiat lannistuneessa lysyssä pehmeälle matolle ja tunsi silmiensä kostuvan, kun halasi Romanan syliinsä.
Riittämätön.
Lopeta.
Typerys.
Tempest veti syvään henkeä, odotti puoli tuntia ja suuntasi sitten kylpyhuoneesta vaatehuoneeseen uskaltamatta kurkistaa oliko Tiarnan vielä sängyssä.
Tai edes asunnossa.

Tiarnan oli saanut itsensä kammetuksi sängystä. Saanut itsensä vierashuoneen suihkuun ja vaihtamaan päälleen puhtaan vaatekerran.
Puhti oli meinannut loppua olohuoneen sohvalle, ajatus päivästä tekemättä mitään tuntui vievän kaikki voimat. Silti hän oli pakottanut itsensä liikkeelle, ulos asunnosta.
Ehkä kaikki olisi hyvin hänen palatessaan.

Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Awakeningin viides osa oli jo toivottoman myöhässä. Mutta sanat eivät järjestyneet, unimaailma ei hyväksynyt häntä. Tempest sysäsi tietokoneen turhautuneena sängylle ja hautasi kasvonsa kehräävän Leelan turkkiin.
Totta kai Tiarnan tulisi takaisin. Hän oli itse kannustanut miestä ulos.
Älä itke, toivoton typerys. Tämä on kaikki omaa syytäsi.
Hän harkitsi lähtevänsä ulos, ajavansa merenrannalle, mutta ei halunnut huolestuttaa miestä uudelleen. Hän tarkasti jopa puhelintaan.
Lopulta Tempest luovutti ja kellahti selälleen makuuhuoneen upottavalle, vaalealle matolle ikkunasta lankeavaan auringonvaloon. Kissat asettuivat tyytyväisinä hänen viereensä, ja napitettavaan, pellavaiseen mekkoon pukeutunut kirjailija katseli auringon vaellusta taivaan poikki pieniä ystäviään silittäen, ajatukset kaukana poissa askarrellen.

Kissoilla tuntui olevan jokin merkillinen kuudes aisti sen suhteen, milloin joku oli saapumassa asuntoon, ja tervetulokomitean oli aika asettua paikoilleen. Nytkin kissat ponkaisivat jaloilleen hetkeä ennen, kuin Tiarnan avasi ulko-oven, ja laukkasivat eteiseen hännät pystyssä.
Tiarnan työnsi oven kiinni takanaan ja kumartui tervehtimään hurjasti määkivää kaksikkoa. Päivä oli tainnut kääntyä jo lähemmäs iltaa, vaikkei vielä pimeää ollutkaan.

Tempest katseli massiivisien ikkunoiden läpi tyhjyyteen poissaolevana vielä senkin jälkeen, kun kissat jättivät hänet. Ne olivat olleet harvinaisen puheliaalla päällä.
Oven ääni havahdutti hänet takaisin nykyhetkeen ja sai hänen sydämensä lyömään kylmänä. Kädet kylminä hän nousi jaloilleen, suoristi kevyellä vyöllä vyötäröltä sidottua mekkoa ja hiipi eteisen suuntaan. Ehkä kaikki olisi nyt hyvin.

"Tulin, tulin. Niin. Tiedän."
Tiarnan ei itse edes tiedostanut keskustelevansa kissojen kanssa samalla kun siveli niiden silkkisiä selkiä. Aivan kuin ne olisivat olleet loukkaantuneet hänelle siitä, että hän oli hylännyt kuningattaren kokonaiseksi päiväksi yksin.
Suoristautuessaan hän huomasi pienen hahmon ovensuussa.
"Hei. Saitko kirjoitettua?"

Tempest kohautti välttäen olkiaan. Tietenkään hän ei saanut kirjoitettua. Ahdistus velloi vatsassa kuvottana ja kylmänä.
"Oliko sinulla mukava päivä?" Tempest kysyi ja juoksutti sormet läpi avoimista, villiintyneistä hiuksistaan.

Tiarnan käänsi hetkeksi katseensa kissoihin ja kumartui poimimaan Leelan syliinsä.
"Oikein mukava", hän vakuutti, vaikkei rehellisesti sanoen edes muistanut, mitä tarkalleen ottaen oli tehnyt. Hän olisi kaivannut mahdollisuutta vaeltaa ahdistuksen kehostaan, mutta täällä se ei onnistunut samalla tavalla kuin Lewiksella.
Hän asteli eteisen poikki ja seisahtui Tempestin eteen, kumartuen painamaan suukon naisen poskelle.
"Oletko syönyt?"

Tempest nyökkäsi, vaikkei ollutkaan varma oliko käynyt keittiössä koko päivänä. Hetket sulautuivat yhdeksi virraksi.
Hän tutki harmaita silmiä ja kosketti miehen kylkeä empien.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?"

Tiarnan joutui todella estämään itseään, ettei olisi kysynyt varmistusta. Tempest ei pitänyt siitä, että hän huolehti. Vaikkei hän voinutkaan sille mitään.
"On", hän vastasi, rapsuttaen Leelaa korvan takaa.
"Onko sinulla?"
Tempest nyökkäsi uudelleen hajamielisesti ja tutki miehen kasvoja. Hän ei voinut karistaa levotonta tunnetta vatsastaan.
"Oletko vihainen?" hän kysyi ennen kuin ehti ajatella sanojaan liian pitkälle.

Tiarnan räpäytti silmiään.
"Mitä?" hän kysyi, tummien kulmien painuessa alemmas.
"Ei, en tietenkään ole. Kuinka niin?"
Tempest katseli miestä levotonta epäluuloa kultaisissa silmissään.
"Se on vain tunne. Niin kuin jokin olisi... Vinossa", hän sanoi empien ja liikahti ahdistuneena.
"Sinä puhuisit minulle, jos jokin painaisi mieltäsi?"

Jokin oli vinossa.
Siitä Tiarnan oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän ei vain ollut varma, onnistuisiko tavoittamaan tunteen sanoiksi.
Hän laski Leelan sylistään ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Haluaisitko teetä?"

Jokin selvästi oli vinossa. Tempest kiersi käsivarret ahdistuneena ympärilleen.
"Tiarnan", hän vetosi ja astui miehen eteen.
"Minä olen pyytänyt anteeksi uudelleen ja uudelleen. En tiedä, mitä tehdä."

Tiarnan oli jo aikeissa suunnata keittiöön, sillä vaikka hän olikin ylpeä skotti, hän kaipasi teetä aina silloin, kun asiat olivat huonosti. Tai kun hänestä tuntui, että ne olivat huonosti.
"Em, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, en minä ole vihainen", hän vetosi, tuntien itsensä huonoksi mieheksi. Tempestin ei olisi pitänyt joutua anelemaan anteeksi.

Tempest ei tiennyt mitä muuta tehdä. Hän pysytteli itsepintaisesti miehen edessä.
"Jokin tuntuu painavan sinua", hän vetosi.
"Mikset puhuisi minulle?"

Tiarnan juoksutti sormensa uudelleen läpi hiuksistaan, jättäen ne levottomasti pystyyn.
"Mikään ei..." hän aloitti, mutta pudisti sitten päätään. Ei, se ei ollut totta.
"Voisin laittaa meille teetä. Luulen, että meidän pitäisi keskustella."

Se kuulosti huolestuttavalta. Eikö jokaisessa amerikkalaisessa elokuvassa sanottu niin, ennen kuin erottiin? Tai kerrottiin uskottomuudesta.
Ei.
Tempest ravisti ajatukset mielestään ja seurasi miestä turrin jaloin.
"Mitä jos minä laitan teen ja sinä puhut?"

Tiarnan ei ollut edes tajunnut, kuinka kohtalokkailta hänen sanansa saattoivat kuulostaa. Ehkä hän ei ollut tehnyt riittävän monta roolia elokuvissa, joissa sellaisia asioita sanottiin.
Hän oli jo ehtinyt kurottaa kätensä kohti huippumodernia, naurettavan nopeaa vedenkeitintä, josta saattoi valita haluamansa astemäärän vedelle.
"Hm? Jos välttämättä tahdot."

Tempest kaipasi käsilleen tekemistä. Hän oli selvästi kehittänyt tavan teurastaa vaatteitaan ollessaan ahdistunut.
Niinpä hän otti vedenkeittimen haltuunsa ja poimi kaapista kaksi kuppia.
"Mistä meidän pitäisi keskustella?" hän kysyi yrittäen pitää äänensä tyynenä.

Kissat olivat seuranneet heitä keittiöön, tietenkin. Romana oli jo ehtinyt loikata työtasolle ja oli kovaa vauhtia työntämässä alas toista kupeista.
Tiarnan nappasi sen tyynesti käteensä ja tutki Tempestiä katseellaan.
"Miksi luulet, että olen vihainen?"

Tempest kyyristi hartioitaan miehen katseen alla ja katseli siroon puurasiaan pakattuja teepusseja liioitellulla keskittyneisyydellä.
"Oletko?"

Se, että Tempest kyyristi hartioitaan, sai Tiarnanin sydämen vihlaisemaan kipeänä. Hän ojensi kättään hipaistakseen siroa olkapäätä, mutta tuli toisiin ajatuksiin ja laski sen sijaan kätensä nojaamaan kiiltelevän puhdasta tiskiä vasten.
"En ole vihainen", hän vastasi hetken mietittyään.
"Mutta olin pettynyt, että suunniteltu ilta peruuntui. Ja sitä ennen olin huolissani."

Tempest oli melko varma, että pettymys oli pahempaa kuin viha. Hän tunsi olevansa sellainen - ehkä Tiarnankin teki niin, vaikkei sanonut niin suoraan.
"Olen pahoillani", Tempest sanoi tietämättä monennettako kertaa.
"En tiedä, mitä tehdä tai sanoa. En tehnyt sitä tahallani ja vaikka kuinka yritän olla, mitä ansaitset, epäonnistun." Hän tuijotti teerasiaa vedenkeittimen unohtaneena.

Tiarnan tunsi turhautumuksen nostavan päätään.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän vetosi ja hieraisi toista hopean kirjomaa ohimoaan. Ei Tempestin pitänyt joutua pyytämään anteeksi tunteitaan.
"Rakas, et sinä ole epäonnistunut. Ei sinun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsesi. Rakastan sinua juuri sellaisena."

Tempest survoi alas varjon äänen ja löi ohimoaan turhautuneena. Silmät samenivat uhkaavasti ja hän veti syvään henkeä pakottaen myös lohduttoman itkun alas.
"Mistä sinä halusit keskustella?" Tempest kysyi ja kääntyi ympäri, kun saattoi luottaa itsehillintäänsä.

Tiarnan hätkähti ja tarttui hetkeksi Tempestin ranteeseen.
"Rakas, älä", hän pyysi melkein ahdistuneena. Vaikka kyse oli vain pienestä läimäisystä, teki pahaa nähdä, kuinka nainen satutti itseään.
"Sinä koit minun olevan vihainen. Mutten ole."

Tempest kohotti katseensa myrskynharmaisiin silmiin.
"En tiedä, onko pettynyt kovin paljon parempi", hän totesi.
"Minä yritän, Tiarnan." Hän todella yritti ja tunsi epäonnistuvansa surkeasti.
"En tiedä, miten olla, mitä tarvitset."

Tummat kulmat kurtistuivat.
"Em, en ollut pettynyt sinuun. Olin pettynyt siihen, että suunnitelmamme peruuntui. Siinä on ero. Sinä et voisi koskaan olla minulle pettymys", hän vetosi melkein epätoivoisena.
Hän ei tiennyt, kuinka olisi voinut korjata tilanteen.
"Kultakiltti, sinun ei tarvitse yrittää."

Tempest katsahti miestä tuskastuneena.
"Kuinka usein sinä joudut huolehtimaan minusta tai nielemään tunteesi, koska minä toimin ajattelemattomasti?" hän haastoi.
"Väitätkö, ettet huolestu, jos en vastaa puhelimeen tai viivyn kylvyssä tavallista pidempään?"

Tiarnan avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta veti henkeä ja mietti uudelleen sanojaan. Hän ei halunnut pahentaa Tempestin ahdistusta, muttei myöskään valehdella.
"Ei. Totta kai minä huolehdin."

"Ja sinun ei pitäisi joutua huolehtimaan", Tempest muistutti. Jos hän olisi ollut vähemmän viallinen. Hän hillitsi halunsa lyödä päätään uudelleen.
"Tai olemaan pettynyt, koska unohdin katsoa kelloa. Kuinka voit sanoa, ettei minun tarvitse yrittää?"

"Mutta sellaista elämä on. Etkö sinä muka huolehdi kenenkään vuoksi? Se kuuluu rakkauteen."
Tiarnan pudisti päätään ja katsoi Tempestiin melkein vainottu katse silmissään.
"En tiedä, mitä voisin sanoa, etten pahentaisi oloasi. Rakastan sinua, Em, ja tekee pahaa nähdä, kuinka kärsit."

Tempest ei halunnut tuntea näin. Hän oli kuolettavan uupunut tuntemaan näin.
Tiarnan olisi vapaa, jos olisit onnistunut.
Lopeta.
"Sinun pitäisi saada olla ja tuntea mitä tahansa pelkäämättä, että viallinen tyttöystäväsi menee rikki", Tempest vetosi viitaten turhautuneena, tuskaista tulta äänessään.
"Sinun pitäisi saada huutaa ja olla vihainen tai pettynyt tai ahdistunut vailla pelkoa."

Tiarnan ei ollut varma, mitä olisi voinut sanoa. Hän tunsi valitsevansa aina väärät sanat, juuri ne, jotka osuivat Tempestiin kaikkein kipeimmin. Hän ei tehnyt sitä tahallaan, ja juuri se teki tilanteesta niin turhauttavan.
"En halua, että tunnet olosi huonoksi", hän vetosi ahdistuneena, otti muutaman askeleen toiseen suuntaan, ja käännähti takaisin Tempestin puoleen.
"En vain onnistu siinä kovinkaan hyvin."

Tempest tuijotti miestä kivuliaasti hengittäen.
Sinä rikkinäinen typerys.
"Mutta etkö ymmärrä?" hän vetosi tuskastuneena.
"Minä en halua sinun empivän mitä sanoa. Haluan kuulla, mitä oikeasti ajattelet ja tunnet, ilman sensuuria. Jos olet vihainen tai pettynyt, näytä se."

Tiarnan nojautui takanaan olevaa tiskiä vasten, mikä sai Leelan puskemaan hänen käsivarttaan kumeasti kehräten.
"Otat sen itseesi", hän vetosi tuskastuneena.
"Ja pyydät minulta anteeksi asioita, joita sinun ei pitäisi pyytää."

Tempest painoi hetkeksi katseensa. Tiarnan oli oikeassa. Ei ollut mikään ihme, jos mies ei halunnut puhua hänelle.
"Haluan sinun silti olevan rehellinen", hän vetosi tuskastuneena.
"Kuinka voisimme olla koskaan onnellisia, ellet saa tuntea ja ilmaista mitä tunnet?"

Tiarnan koki tehneensä niin taas, sanoneensa väärät sanat, jotka iskivät jo muutenkin itsesyytöksistä kärsivää Tempestiä alas.
Hän liikahti turhautuneena ja katsahti ympärilleen, kaipasi taas Lewiksen avointa maastoa, jonne lähteä vaeltamaan ajatuksiaan rauhallisiksi.
"Totta hitossa minä pelkään, kun et vastaa puhelimeen! Jouduin murtamaan kylpyhuoneen oven kerran, ja sen jälkeen... Ne olivat elämäni kamalimmat viikot!"

Jos hän vain olisi vähemmän viallinen, vähemmän kiittämätön, Tiarnanin ei tarvitsisi huolehtia. Tempest tuijotti miestä kultaiset silmät levottomina palaen.
Ehkä mies ei kaivannut uutta anteeksipyyntöä.
"Minä yritän, Tiarnan. Tiedän, ettei minua ole helppoa rakastaa, mutta minä yritän." Hän askelsi ahdistuneena keittiön laitaa.
"Mitä sinä haluat minulta?"

Tiarnan tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Teet niin taas", hän huomautti, ujutti sormet tummien hiustensa sekaan ja tukisti turhautuneena.
"Minä haluan vain, että olet oma itsesi. En mitään muuta. Jos olen turhautunut tilanteeseen, se ei tarkoita, että olisin turhautunut sinuun... Rakas, etkö todella näe eroa?"

Ehkä hän ei nähnyt. Tai ehkä hän ei osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi, kun mieli mylläsi mustasta ahdistuksesta. Hän työnsi sormet hiuksiinsa.
Älä pyydä anteeksi.
"Minä... Mitä voin tehdä? Mitä voin tehdä, kun jokin turhauttaa sinua? Ellei anteeksipyyntö ole hyvä?"

Tiarnan ähkäisi turhautuneemmin kuin olisi halunnut ja tukisti uudelleen hiuksiaan.
"Em, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Siinähän se on", hän vetosi, yrittäen epätoivoisesti keksiä, kuinka pukisi ajatuksensa sanoiksi, niin etteivät ne kuulostaisi vääriltä.
"Joskus asiat turhauttavat. Niin se vain on. Se ei aina vaadi minkäänlaista muutosta."

Tempest halasi käsivarret ympärilleen.
"Joten kun jokin mitä minä teen turhauttaa sinua, minun pitäisi vain kohauttaa olkiani ja toivoa, että se menee ohi?" hän vetosi ahdistuneena.
"Minä en halua unohtaa katsoa kelloa enkä minä halua unohtaa puhelintani tai katoilla ilmoittamatta mitään. Sinä olet aina niin hyvä – niin huomaavainen, niin epäitsekäs, niin kiltti, että tunnen itseni entistä alhaisemmaksi."

"En tarkoittanut sitä", Tiarnan vetosi, vaikka tajusi itsekin, että juuri siltä hänen sanansa olivat taitaneet kuulostaa.
"Minä en vain halua olla se, joka sanelee sen, kuinka elät. Jos haluat unohtua kirjoittamaan, se on sinun asiasi, enkä minä..."
Hän pudisti päätään ja katsahti kissoja, jotka olivat alkaneet määkiä levottomasti kireän tunnelman aistien.
"Pitäisikö minun alkaa kamalaksi? Jotta tuntisit olosi paremmaksi?"

Tempest hengitti kiivaasti ja tuijotti miestä tuskaisin silmin.
"Ei! En tiedä, mitä tehdä. Yritän vain... Kertoa sinulle, miltä minusta tuntuu", hän vastasi ja yritti estää ääntään särkymästä.
"Sinä olet aina niin hyvä, niin täydellinen. Milloin tahansa jokin on vinossa tai jotain pahaa tapahtuu, se olen aina minä. Se johtuu joka kerta siitä, että minä olen vähemmän kuin täydellinen. Minä olen ajattelematon tai huolimaton tai typerä tai vastuuton. En sano, että sinä olet pettynyt minuun, mutta minä olen pettynyt itseeni", Tempest vetosi ja pyyhki kostuneita silmiään.

Tempest oli itkun partaalla, ja se sai Tiarnanin sydämen vihlaisemaan kipeästi. Hän ojensi käsivarsiaan, kutsuen naista syliinsä, osaamatta olla ärsyyntynyt tai vihainen kyynelten edessä.
"Minä en ole täydellinen", hän vetosi.
"Kukaan ei ole. Kultapieni, se, että sinulla on ollut vaikeaa, ei tee sinusta yhtään vähemmän rakastettavaa."
Oli tuskallista katsoa, kuinka ankara Tempest oli itselleen.

Miten hän voisi koskaan olla tarpeeksi hyvä Tiarnanille? Tempestin sydän löi kipeästi. Hän pyyhkäisi turhautuneena poskiaan ja väisti Tiarnanin katsetta, voimatta sallia itselleen halausta. Mikä oikeus hänellä oli lohtuun? Tiarnan oli se, jota oli satutettu. Taas.
"Olen pahoillani", Tempest sanoi painaen katseensa ja perääntyi askeleen, polkien ahdistusta alas.
Jos olisit onnistunut, kaikki voisi olla nyt hyvin.
Lopeta.
"Olen pahoillani kaikesta."

Tiarnanin käsivarret laskeutuivat lannistuneina kyljille. Jos joku oli epäonnistunut niin hän. Tempest ei ollut onnellinen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi korjannut sen.
Ehkei hänellä ollutkaan voimaa siihen.
"Rakas, älä pyydä anteeksi", hän vetosi onnettomana. Kissat hypähtivät lattialle ja kipittivät pyörimään kuningattarensa jalkoihin rauhoittelevasti määkien.

Sydän löi pahoinvoivalla voimalla vasten kylkiluita. Varjo oli luikerrellut takaisin ja Tempest tunsi sen vetävän häntä syvyyksiin. Ymmärrys oli musertaa hänet. Hetken hän oli ollut niin onnellinen.
Hän pudisti päätään ja perääntyi keittiön ovelle teen unohtaneena.
"Menen ulos. Älä huolehdi", hän sanoi poissaolevasti, kääntyi ympäri ja lähti eteiseen keräten puhelimen, lompakon ja avaimet mukaansa. Ehkä hänen pitäisi hankkia jonkinlainen puhelinpussi, joka pitäisi laitteen aina hänen mukanaan eikä tuottaisi enempää säikähdyksiä miehelle.

Kissat määkivät protestoiden kun tajusivat, että niiden kuningatar oli lähdössä ulos - ja aivan varmasti ilman airueitaan, jotka olivat ottaneet elämäntehtäväkseen valvoa kuningattarensa jokaista askelta.
Tiarnan vilkaisi teekuppeja ja tukahdutti halun sysätä ne alas tasolta silkkaa turhautuneisuuttaan. Sen sijaan hän seurasi kissoja ja Tempestiä eteiseen.
"Minne menet?"

Tempest tunsi olonsa poissaolevaksi, jotenkin tyhjäksi. Musertava tuska ja itseinho viipyivät mielen laidoilla, odottaen mahdollisuutta purkautua ulos.
"Vain ulos", hän vastasi katsomatta taakseen ja poimi naulasta automatisoituna kevyen takin, jonka taskuihin työnsi kantamuksensa. Autonavaimet hän puristi käteensä.
"Älä valvo turhaan." Sitten hän astui ulos ovesta.

Ulos.
Tiarnan liikahti levottomana, toinen käsi kurottautui Tempestiä kohti, haluten tarttua tämän käsivarteen. Ole kiltti, älä mene. Olen huolissani sinusta.
Mutta eikö juuri se saanut Tempestin olon huonoksi? Että hän joutui huolehtimaan ja pelkäämään?
Käsi laskeutui takaisin kylkeä vasten samalla kun Leela kiipesi sulkeutunutta ulko-ovea vasten onnettomasti määkien.
"Ei hätää, tytöt, kaikki on hyvin", Tiarnan vakuutti, ja houkutteli kissakaksikon seurakseen olohuoneeseen.
Niin kuin hän olisi voinut jättää valvomatta.

* * *

Yö oli laskeutunut, kun Tempest käänsi avainta asunnon lukossa. Siihen vaadittiin muutama yritys, sillä vienosti tärisevät sormet eivät olleet löytää lukkoa. Hän päästi itsensä sisään ja tunsi sydämensä hakkaavan toivoessaan, että Tiarnan odottaisi häntä. Että mies olisi jaksanut läpi vielä yhden synkän aallonpohjan, että Tiarnan olisi jaksanut häntä vielä hetken, jona hän ei voinut kestää itseään.
Hän polkaisi kengät jalastaan ja juoksutti sormet läpi villeiksi kuivaneiden, meren suolalta tuoksahtavien hiuksien läpi siirtyessään peremmälle etsimään miestä. Huulet saattoivat sinertää ja kylmä tärisytti, mutta hän saattoi hengittää. Hän saattoi hengittää ilman jatkuvaa tuskaa ja pelkoa mustasta vedestä, joka täyttäisi hänen keuhkonsa, ja se teki hänet hyvin onnelliseksi.
Hän oli löytänyt puuttuvan palan itsestään.

Tiarnan havahtui sohvalta, kun kissat loikkasivat hänen päältään ja suuntasivat määkien kohti eteistä. Yön yhdentekevät uusinnat jäivät pyörimään televisioruudulle, kun mies suoristautui, yhä samoissa vaatteissa kuin päivällä, ja harppoi kissojen perään.
Tempest oli tullut kotiin.
Tiarnan seisahtui ovensuuhun, tummat kulmat huolestuneesti alas painuen.
"Sinähän palelet."

Tempest vilkaisi kevyttä, napitettua pellavamekkoaan ja kohautti olkiaan. Ei kai se ollut tärkeää?
"Olen pahoillani", hän sanoi ja astui lähemmäs, yrittäen koskettaa varovasti miehen rintaa.
"Toivon, etten huolestuttanut sinua."

Kissat kiertelivät Tempestin jaloissa niin innokkaasti, että Tiarnan oli kompuroida Leelaan astuessaan lähemmäs.
"Tietenkin huolestutit", hän vetosi, samalla kun kietoi kätensä naisen sirojen hartioiden ympärille ja halasi tämän tiukasti rintakehäänsä vasten.
"Tietenkin."
Hän painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.

Helpotus pyyhkäisi hänen ylitseen, kun Tiarnan veti hänet halaukseen, ja kipeä, levoton terä jätti hänen sykkeensä. Tempest kiersi käsivartensa tiukasti Tiarnanin vyötärölle ja painoi kasvonsa miehen paitaa vasten.
"Olen pahoillani", hän sanoi ääni kankaan vaimentamana, "en halunnut tehdä niin." Miten hän voisi selittää käytöstään aiheuttamatta toista riitaa?
"Olen niin väsynyt tuntemaan näin, olemaan tällainen, enkä halua tuntea näin enää", hän sanoi silittäen Tiarnanin selkää.
"Tarvitsin merta. Olen ikävöinyt sitä."

Tällä kertaa Tiarnan ei muistuttanut, ettei Tempestin tarvinnut pyytää anteeksi.
"Ei se mitään", hän sanoi sen sijaan, painaen uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Meren mainitseminen sai kylmän, levottoman tunteen häivähtämään vatsassa.
"Rakas, minä olisin voinut viedä sinut merelle koska tahansa", hän vetosi, silittäen kapeaa selkää.
"Palelet... Laittaisinko sinulle kylvyn?"

Tempest hieraisi ohimoaan Tiarnanin paitaan ja kuunteli miehen sykettä rintakehän alla.
"Minä... Minä en halua olla tällainen, enkä erityisesti halua olla tällainen sinun kanssasi". Hän saattoi kestää sen, että itki lohduttomana ollessaan yksin tai ei löytänyt voimaa nousta sängystä, mutta hän rakasti Tiarnania yli kaiken eikä voinut ymmärtää, miksi olisi niin onneton heidän ollessaan yhdessä.
"Ei sinun tarvitse", hän vetosi ja kohotti päänsä niin, että saattoi nähdä myrskynharmaat silmät. Hän tutki niitä hetken, ennen kuin kohotti kättään silittämään Tiarnanin poskea ja kiipesi sitten varpailleen hipaistakseen sitä huulillaan.
"Olen pahoillani."

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja myrskysilmät täynnä huolta. Jokin tuntui muuttuneen, ahdistus, joka oli aiemmin pitänyt naista otteessaan, hälvenneen ainakin hetkeksi. Silti hän ei voinut olla ajattelematta, mitä olisi voinut tapahtua. Hän saattoi haistaa kevyen, suolaisen tuoksun.
Hänen oli opittava luottamaan.
"Minäkin olen pahoillani", hän vastasi ja siirsi toista kättään Tempestin niskalle painaakseen tämän huulille suudelman.

Suudelma sai lämmön leviämään hänen sisälleen, ja Tempest soi Tiarnanille hämillisen, ujon hymyn. Sitten hän tarttui miehen käteen ja johdatti tämän lempeästi suuremman oleskelutilan sohvalle.
"Ei sinun tarvitse pahoitella mitään", hän vetosi ja houkutteli Tiarnania istumaan viereensä.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Tiarnan katseli ympärilleen ja kurkotti sitten sohvan selkänojalle lämpimien säiden ansiosta unohtuneen, hillityn harmaansinisen torkkupeiton kietoakseen sen Tempestin ympärille. Niin paljon kuin nainen tuntuikin inhoavan holhotuksi joutumista, Tiarnan ei voinut mitään sille, että muisto keuhkokuumeen kanssa kamppailevasta naisesta viipyi yhä liian tuoreena hänen mielessään.
"On", hän vakuutti, istahtaessaan Tempestin vierelle.
"Olin huolissani, ja olen iloinen, että olet taas kotona."

Tempest painoi hämillisenä katseensa, kun Tiarnan kiersi peiton hänen ympärilleen. Kieltämättä se tuntui hyvältä. Meri oli kylmä, todella kylmä, vaikka hän oli rakastanut sen lempeää kosketusta, aaltojen tuttua, kutsuvaa rytmiä ja veden tuomaa painottomuutta.
"Todella tarkoitin, mitä sanoin", hän sanoi ja poimi miehen käden omiensa väliin.
"Haluan sinun voivan puhua minulle ja tuntea avoimesti mitä ikinä tunnetkin. Olet oikeassa, en tee siitä helppoa, mutta minä yritän kuulla sinua paremmin."

Tempestin käsi tuntui kylmältä, tai sitten Tiarnan vain kuvitteli niin. Hän käänsi omaa kättään, niin että saattoi kietoa sormet lomittain Tempestin paljon sirompien sormien kanssa.
"Se ei ole helppoa minullekaan", hän myönsi.
"Olen... tottunut siihen, etten aina puhu tunteistani avoimesti."
Hän oli oppinut siihen jo lapsena, kun äidillä oli ollut rankkaa. Ei se tarkoittanut, ettei hän olisi pystynyt siihen, se vain vaati tietoista työstöä.

Tempest ojensi toisen kätensä sipaisemaan tummia, hopean kirjomia hiuksia.
"Haluan tietää, jos jokin vaivaa sinua, ja haluan sinun voivan olla vihainen, pettynyt, surullinen tai mitä tahansa vailla pelkoa siitä, että hullu tyttöystäväsi menee sekaisin."
Kihlattu.
Vaimo.
Hengitä.
"Onko jotain, mikä painaa mieltäsi?"

Tiarnan tutki Tempestiä myrskynharmaalla katseellaan.
"En vain halua menettää sinua", hän vetosi, silittäen hellästi naisen kämmenselkää. Ne päivät ja viikot, jotka hän oli viettänyt sairaalavuoteen vierellä, eivät jättäisi häntä rauhaan ehkä koskaan. Toisinaan yön hiljaisuudessa hän kuvitteli yhä kuulevansa laitteiden mekaanisen piipityksen, ja huomasi pidättelevänsä hengitystään, peläten, että niiden tasainen rytmi katkeaisi.
Kertoisi, että hän oli menettänyt kaikkein rakkaimpansa.

Tempest katsahti miestä neuvotonta myötätuntoa silmissään ja nojautui lähemmäs, painaen suudelman Tiarnanin poskelle.
"Minäkään en halua menettää sinua", hän vetosi ja painoi toisen suudelman miehen suupieleen.
"Enkä minä ole menossa minnekään." Tempest silitti tummia hiuksia ja nojautui painamaan suudelman Tiarnanin huulille.

Tiarnan kurtisti huolestuneesti kulmiaan.
"Olit jo kerran mennä", hän huomautti hiljaa, vaikka olikin ensin aikeissa pysyä hiljaa. Se tuntui syytökseltä, vaikkei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta siltä hänestä tuntui; miten saattoi luottaa, ettei niin kävisi uudelleen?
Leela oli kiivennyt tasapainottelemaan sohvan selkänojalle, ja Romana puski päätään Tempestin kylkeä vasten rakastavasti kehräten.
Tiarnan sipaisi Tempestin hiuksia ja vastasi suudelmaan.

Joka kerta muisto askeleesta tyhjyyteen, kylmään veteen paiskautumisesta, tuntui tapahtuneen jollekulle toiselle. Tempest ei ollut koskaan uskonut, että voisi tehdä niin.
Hän painoi katseensa hetkeksi.
"Olen pahoillani. Rakastan sinua ja minä en halua tehdä niin uudelleen. En tee", hän vetosi tutkien harmaita silmiä ja painoi uuden suudelman miehen huulille.

Tiarnan oli muistuttamassa, ettei Tempestin tarvinnut pyytää anteeksi, ja pahoittelemassa sitä, että oli nostanut aiheen esiin. Mutta eikö tämä ollut toivonut, että hän olisi rehellinen tunteistaan? Kaikesta huolimatta.
Hän antoi sormiensa upota vaaleiden hiusten joukkoon, tunnustella niiden suolan jättämää karheutta.
Hän vastasi suudelmaan hellästi.
"Kertoisithan sinä minulle tällä kertaa? Jos olisit niin onneton uudelleen?"

Tempest tunsi sydämensä lepattavan, kun mies vastasi suudelmaan.
"Kertoisin", hän lupasi ja nojasi hetkeksi otsansa Tiarnanin otsaa vasten, hengittäen syvään miehen tuoksua. Se sekoittui meren suolaan, joka viipyi hänen hiuksissaan ja ihollaan.
"En tekisi sitä sinulle. Uudelleen." Hän toivoi kipeästi, ettei ensimmäistäkään kertaa olisi ollut.
Tempest antoi käsiensä laskeutua Tiarnanin kyljille ja painoi suudelman miehen suupielelle, sitten leukaperälle.

Leela kellahti alas selkänojalta ja katseli hetken ympärilleen korvat hämmentyneesti pystyssä. Sitten sen valtasi täydellinen hepuli, ehkä puhdas elossaolon riemu, ja se ampaisi vauhtiin häntä pystyssä. Äkkinäinen liike sai Romanankin innostumaan, ja pian kissat leikkivät hippaa tilavassa oleskeluhuoneessa.
Tiarnan antoi kätensä laskeutua Tempestin niskalle.
"En antaisi sinun tehdä niin uudelleen", hän vetosi hiljaa. Niin kuin olisi ollut hänen vallassaan estää tapahtunut.

Tempest halasi Tiarnania pitkän hetken, katsellen miehen olan yli kissojen leikkiä valtavalla leikkikentällään. Pienet tassut tömisivät puista lattiaa vasten.
"Rakastan sinua", hän muistutti miehen paitaa vasten, "enemmän kuin mitään." Hän silitti Tiarnanin kylkiä ja vetäytyi sitten halauksesta.
"Ehkä minun pitäisi käydä suihkussa", Tempest pohti suoristautuen ja otti askeleen heidän makuuhuoneensa suuntaan, ennen kuin pysähtyi ja kääntyi empien miestä kohtaan. Luultavasti vain tuntisi itsensä typeräksi.
Lopeta.
Hän painoi katseensa ja avasi hitaasti mekkonsa ohuen, nahkaisen vyön. Sitten sormet siirtyivät napittamaan auki pellavaista mekkoa.

"Minäkin rakastan sinua", Tiarnan vastasi, silittäen Tempestin niskaa hellästi ennen kuin tämä vetäytyi halauksesta.
"Se on varmasti hyvä ajatus. Olisi ikävää, jos kylmettyisit. Voisin keittää sinulle..."
Hänen lauseensa jäi kesken, kun myrskynharmaa katse unohtui katselemaan mekkoa auki napittavia siroja sormia.
Tiarnan hieraisi suutaan ja yritti koota ajatuksensa.
"... teetä..."

Kolmannen napin kohdalla Tempest kohotti katseensa ja nähdessään Tiarnanin seuraavan käsiään, suli hämilliseen, valovoimaiseen hymyyn painaen uudelleen katseensa, kun jatkoi hidasta napitusta alas saakka. Hän hipaisi paljasta vatsaansa empien, ennen kuin työnsi mekon varovasti harteiltaan ja antoi sen pudota jalkoihinsa olohuoneen lattialle.
Sitten hän katsahti miestä ujosti alahuultaan puraisten, hymyili ja kääntyi ympäri lähtien heidän makuuhuonettaan kohti. Kissat seurasivat tarmokkain askelin perässä.

Tiarnan nielaisi hitaasti. Se siitä teestä, hän oli melko vakuuttunut siitä, ettei juuri tällä hetkellä edes muistaisi, kuinka vedenkeitintä käytettiin. Saati sitä, missä keittiö tarkalleen ottaen sijaitsi.
Hyvä luoja, mies, yritä nyt ryhdistäytyä.
Ehkä hän oli käsittänyt väärin, Tempest oli äärimmäisen hurmaava aivan arkisissa toimissaankin. Siitä tässä täytyi olla kyse, ja hän oli vain jäänyt tuijottamaan, kuin mikäkin...
Ei.
Tiarnan ei ollut varma, löikö hänen sydämensä enää, kun hän kohottautui seisomaan ja seurasi Tempestiä.

Makuuhuoneen hämärässä Tempest kääntyi ympäri ja tunsi sanoinkuvaamattoman helpotuksen pyyhkäisevän ylitseen, kun Tiarnan seurasi häntä.
Ehkei hän ollut toivoton.
Kultaiset silmät pehmenivät hymystä, ja hän astui lähemmäs miestä meren suolalta vienosti tuoksuvissa alusvaatteissaan. Hän kosketti Tiarnanin vatsaa ja ujutti paitaa pois tämän päältä samalla, kun kurottui varpailleen houkutellakseen miehen suudelmaan.

Saattoi olla, etteivät kissat olleet saaneet illan käsikirjoitusta, tai ehkä ne olivat vain unohtaneet sen, ja heittäytyivät siksi innokkaaseen painiin heidän pedatulla vuoteellaan.
Tiarnan ei tosin huomannut mitään muuta kuin Tempestin, eikä edes yrittänyt kääntää katsettaan pois.
Se siitä itsehillinnästä.
Hän vastasi suudelmaan samalla kun antoi kauluspaidan tipahtaa pois hartioiltaan.

Tiarnan oli siinä. Ehkä kaikki olisi hyvin – ehkä mies rakastaisi häntä silloinkin, kun hän olisi maailman huonoin vaimo.
Tempest painoi suudelman miehen huulille ja valui sitten suutelemaan kaulan lämmintä, pehmeää ihoa. Kädet vaelsivat paljaalta selältä kyljille ja sitten vatsalle, siirtyen varovasti hipomaan housujen vyötäröä ja vyötä.
"Kaipaan sinua", hän kuiskasi miehen kaulaa vasten. Hän kaipasi Tiarnania, hän kaipasi miehen syliä, tuoksua, tuttua lämpöä. Tunnetta siitä, että he voisivat olla onnellisia kaikista hänen puutteistaan huolimatta.
"Minä tarvitsen sinua."

Hyvä luoja, hän ei ollut menettämässä ainoastaan itsehillintäänsä. Hän menettäisi järkensä.
Tiarnan murahti hiljaa ja painoi päätään hamutakseen suudelmaa Tempestin huulilta. Malttamattomat kädet laskeutuivat selältä alemmas ja kietoutuivat sitten naisen reisien taakse, jotta hän saattoi nostaa tämän syliinsä.
Kissat taisivat kumota toisensa alas vuoteelta.

Perhoset heräsivät lepattamaan häkeltyneinä hänen vatsassaan, kun Tiarnan nosti hänet syliinsä. Tempest kiersi kätensä miehen niskalle ja juoksutti sormiaan tummien hiuksien läpi, vastaten suudelmaan.
Ehkä hän onnistuisi kerrankin vakuuttamaan Tiarnanin siitä, että halusi miestä. Eikä Tiarnanin tarvitsisi kysyä, oliko kaikki hyvin.
Kaikki oli hyvin.
Hän oli rakastamansa miehen sylissä, ja he saisivat jakaa loppuelämänsä yhdessä. Tempest halusi uskoa niin, vaikka varjoisina hetkinä se oli vaikeaa. Kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka taidokkaasti Tiarnan harppasi ohitseen syöksähtävien kissojen yli, vaikkei voinut väittää oikeastaan edes tiedostavansa niiden läsnäoloa. Romana taisi kaataa jotakin mennessään, ja Leela sotkeutui hänen paitaansa, joka oli unohtunut hylättynä lattialle, mutta eivätköhän ne pärjäisi.
Jos eivät pärjäisi, he kuulisivat sen kyllä määkinän määrästä.
Tiarnan seisahtui sängyn vierelle ja laski Tempestin sylistään, painautuen tämän ylle hamutakseen siroa kaulaa huulillaan.

Syke tuntui kuurouttavalta.
Kun Tempest antoi silmiensä painua kiinni kallistaessaan päänsä taakse, huulten kosketus hänen kaulallaan sai koko maailman kieppumaan, syttymään täyteen tähtiä ja pyörteilevää tähtipölyä. Sänky tuntui aaltoilevan hänen allaan, eikä Tempest huomannut höyhenhuiskua selkänsä alle.
Hänen kätensä viipyivät Tiarnanin niskalla, vaelsivat tummiin hiuksiin ja alas selkää, ennen kuin kiersivät vatsalle ja ryhtyivät avaamaan miehen housuja.

Tiarnan hamusi Tempestin kaulaa ensin huulillaan, ja hetken harkittuaan näykkäsi sitä kevyesti hampaillaan.
Nainen ei tosiaan tuntunut tiedostavan, kuinka uskomattoman viettelevä osasi olla. Tai sitten tiedosti tarkalleen, ja hän oli vain hölmö, hölmö mies.
Todennäköisesti hän oli hölmö joka tapauksessa.
Hänen toinen kätensä, se, joka ei tukenut kehoa Tempestin yllä, pujahti selän alle avaamaan liivejä.

Hän ei vain kuvitellut maailman keinuvan ja kieppuvan. Hampaiden kosketus sai Tempestin henkäisemään ääneen yllätyksestä. Tiesiköhän Tiarnan lainkaan, kuinka vaikutti häneen?
Hän kaarsi selkänsä irti patjasta auttaakseen miestä, kurtisti hajamielisesti kulmiaan ja nykäisi osin syödyn huiskun selkänsä alta. Äänestä päätellen Romana sinkosi riemukkaasti sen perään, kun hän nakkasi sen pimeyteen ja palautti sitten kätensä nykimään auki Tiarnanin vyön ja työntämään housuja alas.
Koko iho tuntui palavan kosketuksesta.

Ei mennyt kauaa, kun myös Leela liittyi ottosisarensa seuraan, tosin ilmeisesti pikemminkin tämän riemun kuin puolittain syödyn huiskun aiheuttaman houkutuksen ansiosta.
Eivätköhän kissat hetken pärjäisi keskenään. Kuuluisia viimeisiä sanoja.
Mutta Tiarnan ei juuri nyt ollut kykenevä kääntämään katsettaan toisaalle, edes siinä vaiheessa, kun liivit taisivat osua jompaa kumpaa kissaa päähän, närkästyneestä määkäisystä päätellen.
Hän hamusi Tempestin kaulaa uudelleen hampaillaan samalla kun vei kätensä riisumaan naisen alushousuja, turhaa kangasta heidän väliltään.

Syke hakkasi kylkiluita vasten. Tempest palautti kätensä Tiarnanin hiuksiin, siveli peukalollaan komeaa poskipäätä ja katseli miehen myrskyisiä silmiä, kun nosti lantiotaan avuksi. Hän oli varma, että tähtien pyörre tunkeutui jo todellisuudenkin puolelle.
Huone aaltoili, kun hän kohotti päätään ja veti miehen suudelmaan, kutsuen tätä lähemmäs.

Alushousut saivat lähteä.
Leela oli sillä välin ehtinyt loikata sängylle, ja määkäisi loukkaantuneena, kun Tiarnan huitaisi sitä jalallaan kauemmas. Harmitus kuitenkin unohtui, kun adoptiosisar syöksähti sen kimppuun, ja pian kissat jo pyörivät ympäri makuuhuonetta, kompuroiden lattialle heiteltyihin vaatteisiin.
Sen ei ollut väliksi nyt.
Tiarnan vastasi suudelmaan ja painautui lähelle, itsehillintänsä rippeetkin menettäneenä.

Ja Tempest tunsi hukkuvansa tähtiin.
Hänen maailmansa kieppui vielä pitkään sen jälkeen, kun sänky oli lakannut keinumasta. Syke tuntui kuumana lepatuksena läpi kehon, rintakehä kohoili kiivaan, takeltelevan hengityksen tahdissa. Vaaleat, merisuolasta villit suortuvat liimautuivat kiinni niskaan.
Hän ei muistanut muuta kuin yhteenpunotut kädet, ihon kosketuksen ihoa vasten, yhteen kietoutuvat kehot, Tiarnanin tuoksun ja huulten kosketuksen, joka oli sumentaa hänen todellisuutensa lopullisesti.
Tempest halasi miestä tiukasti, silittäen paljaita hartioita ja selkää, juoksuttaen sormiaan tummien hiuksien lomassa. Yön sininen hämärä heidän ympärillään oli lempeä, ja kun hän raotti kuumeisina hehkuvia, kultaisia silmiään, hän näki kissojen istuvan heidän vierellään, tuijottamassa heitä syyttävästi vihreillä silmillään.

Tiarnan oli unohtunut punomaan sormiaan Tempestin hiuksiin, joissa meren muisto viipyi vielä suolan karheutena.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi käheästi, ja painoi pehmeän suudelman lämpimälle otsalle. Vedettyään peittoa heidän päälleen hän seurasi Tempestin katsetta, ja kohtasi kissojen loukkaantuneet silmät.
"Tytöt taitavat olla sitä mieltä, että ovat jäänet jostakin paitsi", hän huomautti naurahtaen.
Oli helppo olla siinä, ahdistus oli haihtunut jonnekin kauas.

"Rakastan sinua", Tempest vastasi hiljaa ja käpertyi paremmin Tiarnanin syliin peiton lämmössä, vaikka hänen ihonsa tuntui hohkaavan edelleen kuumana. Palaen, missä Tiarnanin huulet tai kädet olivat koskettaneet sitä.
Hän ojensi raukean käden kissoille, ja he saivat anteeksi, kun kaksi luista päätä puskivat hänen kättään hönkivällä kiihkeydellä kehräten.
"Sinun sylisi on suosikkipaikkani maailmassa", hän sanoi ja nojasi päänsä miestä vasten, levollinen rauha sisällään.

Kissaparat, ne saattaisivat joutua tottumaan taas siihen, että jäisivät hetkittäin ilman jakamatonta huomiota.
Ajatus teki Tiarnanin sanoinkuvaamattoman onnelliseksi. Ehkä he voisivat olla ehjiä jälleen, askel kerrallaan. Ehkä meren synkkä varjo haipuisi joskus olemattomiin.
"Olen siitä iloinen", hän totesi, ääni edelleen käheänä, ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Sillä sinun pitelemisesi sylissä on lempiasiani."

Tempest suli häkeltyneeseen hymyyn ja kätki kasvonsa Tiarnanin hartiaan. Joku päivä varjo hänen mielessään olisi vain haalistunut muisto menneisyydestä, ja hän saisi olla näin perinpohjaisen onnellinen rakastamansa miehen kanssa.
Kissat ähersivät itsensä peiton alle ja tamppautuivat keräksi Tempestin selkää vasten. Yö oli vihdoin ystävä, vapaa painajaisista, peloista ja pimeistä, kylmistä syvyyksistä.

Maanantai 11. kesäkuuta 2018, aamu, Lontoo, Lonbard Road

Leelan korva nytkähti, ja Romana kohotti unisesti päätään, kun raollaan ollut ovi avautui ja hiljainen hahmo hiipi sisälle makuuhuoneeseen. Romanan kultaiset silmät siristyivät ja Leela kömpi tassuilleen ja hypähti kevyesti lattialle, puskeakseen hahmon jalkaa vasten.
Käsi laskeutui hipaisemaan kissan silkkistä selkää ennen kuin se ehti aloittaa mäkätyksen. Hiljaa nyt, ystäväpieni, shh.
Askeleet seisahtuivat sängyn vierelle, ja hetken oli täysin hiljaista, ennen kuin sänky notkahti jonkun ponkaistessa istumaan sen reunalle.
"Herätys! Aamu on kaunis ja on aika nousta!", yhä yöpaitaan pukeutunut Muriel hihkaisi ennen kuin kellahti sisarensa vierelle patjalle. Tiarnan oli jo noussut ja keitti teetä keittiössä.

Peittojen alle raukeasti hautautunut Tempest venytteli kissamaisesti, kurottaen kädet päänsä ylle ja varpaat peiton alareunan alta esiin. Vaaleat, untuvaiset hiukset levittäytyivät viuhkana tyynylle, ja nainen huokasi vastahakoisella haikeudella, kun laski peittoa sen verran, että kultaiset, uniset silmät paljastuivat peiton reunan alta.
Hetken hän tuijotti Murielia hämmentyneenä ja kohottautui sitten istumaan silmiään hieroen.
"Hei", hän tervehti unen kähentämänä, suli valoisaan hymyyn ja ojensi kätensä vetämään Murielin viereensä.
"Kuinka voit?"

Tempestin hämmentynyt ilme sai Murielin hyrisemään naurusta.
"Joko unohdit, että lempisiskosi on käymässä? Sydämeni särkyy", hän huokaisi, muttei onnistunut pitämään virnettä poissa kasvoiltaan, kun kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja kellisti tämän takaisin sänkyyn. Se ei ehkä tarkalleen ottaen ollut johdonmukainen ratkaisu, ottaen huomioon, että hän oli vasta yrittänyt saada tätä nousemaan, mutta kaikeksi onneksi Tempest ei ollut yksi hänen koiristaan.
"Huomenta, rakas", hän tervehti ja painoi suukon pisamaiselle poskelle.
"Loistavasti. En voisi voida paremmin. Me menemme ostamaan sinulle pukua!"
Mustelma kämmenselässä muistutti sairaalareissusta.

Tempest kiersi itsensä Murielin ympärille, varoen Pikkuloisen kumpua ja painoi kasvonsa punaisiin hiuksiin.
"Hei", hän tervehti uudestaan, onnellisena kehräten ja silitti sisarensa käsivartta. Hän käpertyi takaisin sänkyyn ja nykäisi peittoa myös Murielin päälle. Tiarnanin vanha t-paita oli ihastuttavan pehmeä ja tuoksui mieheltä, sillä Tempest ujutti sen tämän päälle säännöllisesti saadakseen tutun tuoksun viipymään siinä.
Puvun mainitseminen sai hänen sykkeensä lepattamaan hermostuneena. Häät.
Vaimo.
"Mikä tuo on?" Tempest kysyi hämmentyneenä, kun hänen katseensa osui kämmenselän mustelmaan.

Takaisin sänkyyn kellahtaminen oli ollut ehdottomasti huono ajatus, mutta pitkä suhde Wolfien kanssa oli opettanut hänet huomaamaan sen, että yllättävän moni huono ajatus johti ihastuttaviin lopputuloksiin.
Niin kuin tässä tapauksessa mahdollisuuteen loikoilla vielä hetken untuvaisen peiton alla.
"Hm?" Muriel kysyi, vilkaisi kättään ja hautasi sitten terävän nenänpäänsä siskonsa vaaleiden hiusten joukkoon, nuuhkien niiden hedelmäistä tuoksua.
"Mikä lie mustelma."

Tempest nojasi päänsä Murielin kaulataipeeseen ja silitti heidän päällään kiipeilevien, vihreäsilmäisten itämaisten silkkisiä selkiä.
"Niinkö?" hän kysyi empien. Hän taisi olla usein aivan turhan optimistinen ja luottavainen, mutta Murielilla taisi olla tapana kätkeä murheensa ja huolensa, jopa häneltä.
"Mistä sait sen?"

Muriel hieraisi nenänpäällään sisarensa päätä.
"Piti käydä hakemassa hieman nestetankkausta", hän vastasi, kohottamatta katsettaan aivan vielä.
"Ei mitään, mistä pitäisi olla huolestunut, Em."
Hoikat käsivarret kietoutuivat paremmin Tempestin ympärille.
"Luulen, että meidän pitäisi alkaa nousta. Jos emme halua myöhästyä."

Tempest katsahti sisartaan empien. Montako kertaa hän voisi kysyä, ennen kuin Muriel suuttuisi häneen?
"Pidäthän sinä itsestäsi huolta?" hän kysyi levottomana ja työnsi hellästi Romanan pois sylistään. Hääpuku oli hermostuttava ajatus. He menisivät naimisiin kuukauden päästä.
"Ei vielä", Tempest vetosi ja kiemurteli syvemmälle lämpimän peiton alle.

Murielin ilme pehmeni, ja hän painoi kevyen suudelman sisarensa hiusten joukkoon.
"Tietenkin. Itsestäni ja Pikkuloisesta. Isosiskosi on kovaa tekoa, ei ole mitään syytä huolehtia", hän vakuutti, vaikka tiesikin, kuinka paljon itse inhosi sitä, että Tempest salaili vointiaan.
Tummat kulmat kurtistuivat, ja Muriel tarrasi peiton reunaan, nykäisten sen ilmaan niin, että Leela loikkasi säikähdyksestä kauemmas.
"Ylös!"

Tempest voihkaisi onnettomana ja käpertyi kerälle, halaten tyynyään ja piilottaen kasvonsa sen pehmeään tyynyliinaan.
"Ei!" hän protestoi, tukahduttaen kikatuksen ja kiemurteli sitten lähemmäs, kiertäen itsensä tiukasti Murielin ympärille.
"Sinä tiedät, että haluat viipyä vielä hetken peiton alla", hän maanitteli ja painoi suudelman sisarensa poskelle.

"Emmie…" Muriel marisi, mutta huokaisi sitten tuskastuneesti, kun siskon kapeat raajat kietoutuivat hänen ympärilleen. Oli vaikea keksiä syitä sille, miksi pitäisi nousta, kun sänky tuntui niin uskomattoman mukavalta. Myös kissat tuntuivat jakavan heidän mielipiteensä, sillä ne etsivät jo selvästikin itselleen mukavinta paikkaa, johon käpertyä - Romana olisi välttämättä halunnut heidän väliinsä.
"Niin haluankin. Mutta sinun pukusi on tärkeämpi! Olen unelmoinut tästä päivästä koko ikäni."

"Muriel", Tempest protestoi ja nauroi kuplien vasten sisarensa kaulataivetta.
"Eikö sinun pitäisi unelmoida omista häistäsi?" hän vetosi, vaikka ajatus Samuelista sai hänet kavahtamaan. Hän ei ollut koskaan uskonut menevänsä naimisiin. Hän ei ollut uskonut elävänsä 15-vuotiaaksi.
Nyt ajatus tuntui melkein absurdilta. Häät.
"Mutta hyvä on...", hän myöntyi. Hän tarvitsisi hääpuvun.

"Minä voin alkaa haaveilla omista häistäni sitten, kun suloinen sisareni on saatettu turvallisesti avioliiton satamaan", Muriel hyrisi ja halasi Tempestin hetkeksi tiukemmin itseään vasten - vaikka kasvava vatsa alkoikin tulla ikävästi tielle.
"Tulet näyttämään uskomattoman kauniilta, ja minä tulen itkemään silmät päästäni. Ehkä hääkuvat pitäisi ottaa etukäteen..."
Hän höllensi otettaan vastentahtoisesti.
"Laittaako Tiarnan kiltin?"

Tempest pukkasi sisarensa ohimoa hellästi omallaan.
"Sinä olet hassu", hän muistutti ja hengitti syvään naisen tuoksua, kapinoiden ylös nousemisen kamalaa ajatusta vastaan. Hän jumaloi kiireettömiä aamuja.
"Luulen niin", Tempest vastasi kulmat mietteliäästi painuen ja ponnistautui sitten istumaan, kissamaisella raukeudella venytellen. Leela kiersi puskemassa hänen sääriään. Hän kiipesi alas sängystä ja tassutti vaatekomeroon käsiä kohti kattoa venytellen, etsien ylleen pehmein, kullanhehkuisin kukin kirjotun, kellohelmaisen mekon, juoksutti harjan läpi villeiksi öisen suihkun jälkeen kuivaneista hiuksistaan ja kiepautti ne nutturalle niskaan.
"Oletko sinä valmis?"

Ottaen huomioon, kuinka innokkaasti Muriel oli promonnut nousemista, hän huomasi olevansa itse hyvin laiskalla tuulella. Tempestin vaihtaessa vaatteita hän keskittyi paiskomaan pientä leluhiirtä Romanalle, joka ei tuntunut saavan siitä tarpeekseen.
"Sinun kissasi noutavat", hän huomautti, kun sai itsensä viimein kammettua pystyyn, selkäänsä hieroen.
"Pitää vielä vaihtaa vaatteet... Miehesi taisi olla laittamassa teetä, juo kupillinen ennen kuin lähdemme?"

"Niin noutavat", Tempest vastasi ja kurkisti Murielia vaatekaappien välistä. Hän kumartui vaatekaappien lomaan upotetun peilipöydän ylle sipaisemaan ripsiinsä väriä ja pyyhkäisemään hieman poskipunaa pisamaisille poskilleen, sukaisi vaalean suortuvan korvansa taakse ja päätti olevansa valmis.
"Sinä pakotit minut ylös", hän muistutti luoden sisareensa merkitsevän katseen, ennen kuin vaelsi keittiöön. Leela hölkkäsi toiveikkaana hänen jaloissaan.

"Mmmh, paloin vain halusta nähdä rakkaan siskoni, en malttanut jäädä vaihtamaan vaatteita", Muriel huomautti herttaisesti hymyillen, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, jotka tuntuivat muuttuneen vain entistä paksummiksi ja kurittomammiksi, ja suuntasi sitten pukeutumaan johonkin muuhun kuin yöpaitaansa.
Keittiössä Tiarnan oli juuri saanut valmiiksi herkullisen oranssinkeltaisen smoothien. Hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun hän näki Tempestin ja kissat.
"Huomenta, rakas", hän tervehti, ja ojensi kättään kutsuen naista halaukseen.
"Nukuitko hyvin?"

”Mmm, herätykseen saakka”, Tempest huokasi haikeasti, kun astui Tiarnanin halaukseen ja kiersi käsivartensa miehen vyötärölle. Hän kurottui varpailleen ja painoi miedosti hammastahnan tuoksuisen suudelman miehen poskelle, ennen kuin nojasi päänsä tämän rintaa vasten.
Romana loikkasi keittiötasolle ja vaappui sen laittaa huomionkipeästi kehräten. Leela muksi päällään emäntänsä pohkeita.
”Nukuitko sinä?”

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Mmm, sisaresi vaikutti kovin kärsimättömältä", hän hymähti pehmeästi ja silitti naisen selkää sormenpäillään. Toisen kätensä hän ojensi rapsuttamaan Romanaa leuan alta, ennen kuin kissa päätyisi kellahtamaan alas tiskiltä.
"Nukuin, oikein hyvin. Mitä teillä on tänään suunnitelmissa? Pukuostokset?"

Hermostus kouraisi jälleen hänen vatsaansa, eikä Tempest ymmärtänyt miksi.
”Niin”, hän vastasi haudaten hetkeksi kasvonsa Tiarnanin rintaa vasten. Miehen tuttu tuoksu ja lämpö tuntui sulattavan pois pahimmankin levottomuuden.
”Mitä sinä teet tänään?” Tempest kysyi katsahtaen kodinkoneesta vilkuttavaa kelloa ja pohti, oliko Muriel jo kärsimätön lähtemään.

Tiarnan hieraisi nenänpäätään Tempestin hiuksia vasten, hengittäen syvään niiden tuoksua.
"Olkaa aivan rauhassa, käykää vaikka jossakin syömässä, minä tarjoan. Menen tänään tapaamaan Davidia."
Tuntui hyvältä nähdä ystävää taas tauon jälkeen - tauon, joka oli ollut osittain hänen omaa syytään. Kotoa lähtemisestä oli tullut yllättävän vaikeaa, kun sinne oli kerran jämähtänyt.
Punasävyisillä ruusuilla kuvioituun mekkoon yöpaitansa vaihtanut Muriel ilmestyi keittiöön, solmien hiuksiaan taakse.
"Em, täällähän sinä halailet. Hop!"

Hoputus sai Tempestin kiertämään käsivartensa itsepäiseen halaukseen Tiarnanin ympärille ja kiipeämään vielä kerran varpailleen, jotta saattoi painaa haikean suudelman miehen poskelle.
”Hyvä on”, hän myöntyi, sipaisi säärtään muksivan Leelan lepakonkorvaa ja seurasi sitten Murielia eteiseen poimien käsilaukun ja valkean, kevyen neuleen mukaan. Suurin osa vaaleista, untuvaisista suortuvista oli jo karannut nutturalta.
”Aida ja Eli tapaavat meidät siellä.”

"Tiarnan, irti sisarestani", Muriel moitti, ja varasti pikkusiskonsa hetkeksi halaukseen kun tämä viimein lähti liikkeelle.
"Pitäkää hauskaa", mies kehotti, ja ujutti vaivihkaa kirkasvärisen smoothien kälynsä käteen ennen kuin tämäkin suuntasi eteiseen. Kissat olivat jo seuranneet kuningatartaan ja määkivät sydäntäsärkevästi ymmärtäessään, ettei niitä ollut kutsuttu mukaan tälle reissulle.
Vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Niillä oli parhaat mielipiteet.
Muriel nosti siron käsilaukun hartialleen ja hätisti kissoja lempeästi kauemmas.
"Loistavaa."

”Oletko tavannut heistä kumpaakaan?” Tempest kysyi hajamielisesti, kun katseli heijastustaan hissin seinästä ja kieputti hiuksensa uudelleen kiinni. Jos ne kestäisivät hetken kauemmin.
Taksi odotti heitä talon edessä, ja Tempest tarttui ahdistuneena Murielin käteen ja veti sisaren peräänsä, kun kameroiden räpse alkoi heidän astuessaan ulos. Terävät kysymykset hänen typerästä, epätoivoisesta teostaan. Kamala spekulointi niiden takana.
Luojan kiitos, media ei ollut saanut vihiä kihlauksesta ja häistä.

"Ei, en ole", Muriel vastasi, kun hissi liukui pysähdyksiin. Röyhkeät valokuvaajat oven ulkopuolella saivat hänen verenpaineensa nousemaan, ei omasta puolestaan, vaan koska tilanne sai Tempestin selvästi ahdistumaan - ja kuka nyt ei olisi ahdistunut kodin puolella vaanivista kameroista.
Taksin ovi sulkeutui suojaksi heidän ja maailman välille, ja Muriel vei toisen kätensä silittämään rauhoittelevasti sisarensa niskaa.
Seuraavalla kerralla hän ei kenties malttaisi enää pysyä hiljaa.
"Kaikki hyvin."

Tempest kiersi käsivarret ympärilleen ja tuijotti hetken vainottuna ulos taksin tummennetusta takaikkunasta.
Hän oli ollut typerys, anteeksiantamaton, itsekäs typerys.
”Haemmeko samalla sinulle mekon?” hän kysyi hieraisten pisamaista nenänpieltään ja kääntyi Murielin puoleen, loihtien huulilleen hymyn, vaikka sydän löi kipeästi.

Muriel jätti toisen käsivartensa suojelevasti sisarensa hartioille. Ehkä Emmie voisi paeta hänen luokseen, mikäli elämä Lontoossa kävisi sietämättömäksi ennen häitä. Hexhamin perukoille ei kukaan jaksanut raahautua.
Olisi mukava viettää aikaa pikkusiskon kanssa.
"Se olisi varmasti hyvin viisas ratkaisu", Muriel myönsi, samalla kun taksi juuttui ensimmäiseen ruuhkaansa.
"Kunhan olemme ensin katsoneet rauhassa sinun pukuasi."

Tempest nojasi päänsä Murielin olkapäähän ja käpertyi sisarensa kainaloon, katsahtaen mietteliäästi kumpua vatsalla. Hänestä tulisi täti. Mikä hämmentävä ajatus.
Toivottavasti Muriel olisi onnellinen.
”Wren lupasi tulla myös”, hän totesi.
”Tunnetko häntä? Wren Reynard?” Tempest kysyi ja haki Murielin käden omaansa.
”Aida ja Eli ovat teatterissa. Eli on tällä hetkellä Jekyllin ja Hyden pääosa ja Aida kuvasi hiljattain näyteltyä versiota Anastasiasta. Hän tuntee Samuelisi valitettavan hyvin.”

Muriel silitteli sisarensa käsivartta samalla kun katseli kaupungin katumaisemaa tummennetun lasin läpi, sen verran, kuin siitä nyt mitään erotti.
Tummat kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Nimi kuulostaa tutulta", hän myönsi, kääntäen katseensa takaisin Tempestiin.
"Mutta en voi sanoa, että saisin kasvoja mieleeni juuri nyt..."
Kulmat painuivat vielä hieman alemmas. Samuelin Aida, nainen, joka oli ollut vielä tyttö, kun kaksikko oli ollut yhdessä. Vaikka Samuel vakuuttikin, ettei ollut tiennyt nuoresta iästä mitään. Aluksi.
Ei se ollut Aidan syy.
"Taisin lukea Anastasiasta jonkin haastattelun aivan vasta. Ehkä meidän pitäisi käydä joku päivä teatterissa? Nyt, kun olen täällä."

”Meidän ehdottomasti pitäisi”, Tempest vastasi kultaiset silmät lämmöstä syttyen. Olisi ihanaa käydä teatterissa. Hän teki niin aivan liian harvoin, vaikka asui taksimatkan päässä West Endiltä.
”Ehkä voisimme käydä katsomalla Jekyllin ja Hyden?” hän ehdotti ja painoi katseensa. Musikaalin, joka Tiarnanin oli pitänyt nähdä yksin, koska hän ei osannut katsoa kelloa.

"Se sinun ystäväsi näytelmä?" Muriel varmisti ja nyökäytti päätään.
"Ehdottomasti. Voisimme käydä vaikka useammassa showssa, jos sinulla riittää aikaa."
Hän käänsi katseensa taas kohti ikkunaa ja tuhautti nenäänsä.
"Onko liikenne täällä aina yhtä tukkoista?"
Sellaista se varmasti oli, suurkaupungissa. Ei ihme, ettei kukaan harrastanut täälläpäin mielellään yksityisautoilua, ja Samuelin naurettavan kallis autokin sai seistä enimmäkseen tallissa.

"Se olisi ihanaa", Tempest vastasi. Ehkä he ehtisivät nähdä West Endin parhaat showt yhdessä.
"On", hän myönsi naurahtaen, "metro on hyvin kätevä. Mutta Tiarnan..." Julkiset kulkuneuvot olivat haaste miehelle, jonka kasvot saivat ihmiset supisemaan ja röyhkeimmät työntymään iholle. Hän nojautui eteenpäin antaessaan kuskille tarkemman ohjeen sijainnista ja tunsi vatsansa vajoavan mitä lähemmäs he pääsivät.

"Sitten me teemme niin", Muriel totesi päättäväisesti. Luoja tiesi, että oli kulunut aivan liian pitkään siitä, kun hän oli viimeksi sivistänyt itseään teatterilla, siitäkin huolimatta, että Newcastlessakin oli suhteellisen laadukasta tarjontaan.
"Tiarnanin pitäisi ehkä kokeilla pipoa ja aurinkolaseja, ympäri vuoden..." hän hymähti, muistaessaan Samuelin ei-niin-kovin-incognito-asuvalinnan.
Tummat kulmat kurtistuivat, kun Muriel oli aistivinaan Tempestistä jotakin.
"Rakas, onko kaikki hyvin?"

"On, totta kai", Tempest vastasi ja loihti kalpeille kasvoilleen hymyn. Hän puristi Murielin kättä ja kiipesi sitten taksista suunnittelijan liikkeen edessä.
Hänellä piti olla kaikki paremmin kuin hyvin. Hyvänen aika, hän oli menossa valitsemaan hääpukua naidakseen miehen, jota rakasti enemmän kuin mitään.
Maailman huonoin vaimo.
Lopeta heti.
Tempest sukaisi vaalean suortuvan korvansa taakse ja astui sisään elegantiksi sisustettuun, ylellisyyttä henkivään suunnittelijan liikkeeseen. Hääpuku. Sinä osaat valita hääpuvun, vai mitä?
Silti hän katsahti eksyneenä ympärilleen.

Muriel oli helpottunut siitä, ettei design-liikkeen edessä odottanut joukkoa kameroita. Ajatus saattoi tosin olla epälooginen, kukapa olisi osannut aavistaa, minne he olivat suuntaamassa, eikö niin? Hän sipaisi sisarensa selkää hellästi, kun he astuivat sisään vaaleansävyiseen liikkeeseen.
"Tempest, hei!" kuului ilahtunut ääni aivan läheltä. Eli oli istahtanut vaalean ja kullan sävyiseen nojatuoliin, joka muistutti kovasti pientä valtaistuinta, ja vetänyt odotellessaan Aidan syliinsä.

Tempest kääntyi yllättyneenä äänen suuntaan – Aida ja Eli olivat todella ajoissa? – ja suli lämpimään, ujoon hymyyn.
"Hei", hän ehti aloittaa, kun Aida sipaisi Elin laineikkaita hiuksia ja pyrähti jaloilleen valoisan energian ja värin pyörremyrskynä. Hän lehahti lähemmäs, kesyttömät, kastanpunaiset hiukset vapaina, reisimittaisen, hehkuvan sinisen mekon helma aaltoillen, ja kiersi käsivartensa Tempestin ympärille halaukseen. Hienovarainen hajuveden tuoksu ympäröi Tempestin hetkeksi, sirot rannerenkaat helisivät ja Aida painoi suudelman ystävänsä poskelle, sitten suoraan huulille, mikä sai kirjailijan räpyttelemään häkeltyneenä.
"Ja sinun täytyy olla Muriel", Aida jatkoi kääntyen Murielin puoleen, jäänsiniset silmät kissamaiseen, aitoon hymyyn siristyen.
"Olen kuullut sinusta paljon."

Eli nousi ketterästi seisomaan Aidan vanavedessä dinosaurus paidan rintamuksessa hyväntuulisesti hymyillen. Ystävän häkeltynyt ilme sai hänet nauramaan ja pyyhkäisemään sormet läpi kurittomista kiharoista.
"Me olimme ajoissa!" hän julisti, ja veti vuorostaan Tempestin tiukkaan halaukseen.
"Yritimme olla täällä jo tuntia etukäteen, joten..."
Hän painoi suukon kummallekin pisamaiselle poskelle ennen kuin vetäytyi kauemmas.
Jopa Muriel oli hieman häkeltynyt energisestä kaksikosta - teatteriväkeä, niinhän Em oli sanonut - mutta kasvoille kohoava hymy oli aito.
"Emmie ehtikin esitellä teidät jo pikaisesti automatkalla. Anastasian kuvaukset ovat jo loppuneet?"

Tempest hymyili Elille lämmöllä, häkellys edelleen silmissään viipyen. Se kieltämättä selittäisi. Myöhästyminen oli alkanut muodostua melkein tavaramerkiksi Aidalle.
"Valitettavasti", Aida huokasi haikeasti ja nauroi sitten kissamaisesti kehräten, poimien Tempestin käden omaansa ja puristaen sitä innolla.
"Menette naimisiin! Olen niin valtavan onnellinen puolestanne", hän vetosi ja kiepahti sitten takaisin Murielia kohti. Samuel oli esitellyt hänelle ultraäänikuvia tulevasta lapsestaan, isän hiljaista ylpeyttä huokuen, Aida oli varma.
Hän oli hyvin onnellinen myös Samuelin ja Murielin puolesta.
"Aida", hän esitteli itsensä silmät tuikahtaen, kun ojensi kätensä. Ehkä heidän pitäisi tavata virallisesti.

Muriel tuli siihen tulokseen, että kukaan, joka tuntui olevan Tempestin häistä yhtä innoissaan kuin hän, ei voinut olla täysin paha ihminen - ei sillä, että hän olisi alunperinkään kuvitellut sisarensa ystävästä mitään sellaista.
"Hauska tavata", Muriel tervehti ojennettuun käteen tarttuen.
"Toivon, että olet kuullut minusta vain hyvää."
Vaikka mistä sen ikinä tiesi, ehkä Samuel purki epätoivoaan kamalasta naisestaan entiselleen. Se miesparalle sallittakoon, niin häkellyttävä, kuin ajatus olikin.
Eli astui Aidan vierelle ja kätteli vuorostaan Tempestin sisaren.

"Vain hyvää", Aida lupasi nauraen ja pyyhkäisi huolettomat sormet läpi tuulentuivertamista hiuksistaan.
Paikalle saapunut, siistiin jakkupukuun pukeutunut assistentti rykäisi vienolla malttamattomuudella ja saatuaan morsiamen huomion, talutti tämän mukaansa aloittamaan sovituksen. Tempest katsahti Murielia neuvottomasti olkansa yli, mutta makutuomarit viitattiin istuutumaan sovitushuoneen edessä oleville, valkeille sohville.
"Häitä suunnitellaan jo ensi kuuhun, eikö?" Aida kysyi palauttaen huomionsa takaisin Murieliin.

Eli asteli lammasmaisesti siron sohvaryhmän luo ja ojensi käsiään kutsuen Aidaa syliinsä - siitäkin huolimatta, että heillä oli käytössään kaksi tilavaa sohvaa ja nojatuoli.
"Kyllä vain", Muriel myönsi, nykäisten vaivihkaa yhtä koristeellisista tyynyistä selkänsä taakse sohvan toiseen päätyyn istahdettuaan, ja jatkoi sovitushuoneen suuntaan vihjailevan, mutta lempeän katseen luoden:
"Emmie ei ole pitänyt turhaa kiirettä puvun hankkimisen kanssa."
Pienelle sohvapöydälle oli aseteltu taidokas asetelma valkeista ruusuista ja hopeisista, kiemuraisista oksista.

Assistentti rahtasi sovituskoppiin sylillistä pukupusseihin suojattuja hääpukuja, vain lievästi tuskastunut kulma kulmakarvoissaan. Ehkä morsian oli hieman myöhässä aikataulusta.
Aida katsahti Eliä lämpimästi, sipaisi hellästi miehen kiharoita ja istui sitten kevyesti tämän syliin, kiertäen käsivarren niskalle. Hän nojautui hipaisemaan huulillaan miehen korvaa, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Murieliin.
"Tempest kertoi sinun olevan eläinlääkäri?" hän kysyi ja silitti sormenpäillään Elin niskaa, punoen niitä pehmeisiin niskahiuksiin.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja painoi pehmeän suudelman tämän niskalle, ennen kuin antoi katseensa vaeltaa uteliaana ympäri liikettä, jonka jokainen yksityiskohta henki eleganssia. Sellainen paikka, johon Tempest oli helppo kuvitella.
Muriel seurasi silmä kovana assistenttia ja näytti siltä, että olisi hetkenä minä hyvänsä valmis ponkaisemaan pystyyn ja syöksymään sisarensa avuksi. Tällaisten paikkojen sovitushuoneet olisivat varmasti niin tilavia, ettei hän olisi tiellä edes nykyisessä paksuuntuneessa olomuodossaan.
"Kyllä, työskentelen tällä hetkellä kilpatallilla pohjoisessa", hän vastasi Aidalle, vaikka tarkalleen ottaen olikin jo siirtynyt syrjään tehtävistään.
"Se on varmasti mahtavaa", Eli puuttui puheeseen.
"Hevoset ovat upeita eläimiä. Olisi hienoa osata ratsastaa."

Aida nauroi ja painoi hetkeksi nenänsä Elin vaaleanruskeisiin kiharoihin, painaen suudelman miehen poskelle. Miksi läheisyys oli niin vaivatonta, kun se ei voinut johtaa minnekään?
"Ehkä sinun pitäisi saada ratsastustunteja vaikka joululahjaksi", hän ehdotti silittäen hellästi miehen hiuksia.
Sovituskopin verho liukui sivuun ja assistentti ohjasi lumivalkoiseen, kapeaan suunnittelijan luomukseen puetun Tempestin peilin eteen. Helma leveni merenneitomalliin, kapeat olkaimet pitivät mekkoa ylhäällä ja pelkistettyä ulkomuotoa elävöitti vyötärölle sidottu rusetti. Tempest liikahti vaivaantuneena ja katsoi itseään levottomana peilistä.

"Ehkä", Eli totesi, kulmiaan mietteliäästi kurtistaen.
"Luuletko, että patsaaseeni voisi liittää hevosen? Se näyttäisi hyvältä kruunun kanssa."
Muriel avasi suunsa ottaakseen asiaan kantaa, vaikkei hänellä rehellisesti sanottuna ollut pienintäkään aavistusta siitä, mistä tarkalleen ottaen mahtoi olla kyse. Hän ei ehtinyt niin pitkälle, kun sovituskopin paksusta kankaasta valmistettu verho avautui, ja Tempest asteli esiin.
Hän tajusi olleensa väärässä sen suhteen, että itkisi vasta häissä. Kyyneleet kohosivat silmiin jo nyt.
"Voi Em..."

Tempest tuijotti itseään peilistä, pisamaiset kasvot kalpeina ja kultaiset silmät kätkettyä ahdistusta välkähtäen, ennen kuin hänen katseensa osui heijastuksen kautta Murieliin ja sisaren kyynelöityneisiin silmiin.
"Muriel", hän vetosi pyörähtäen ympäri ja kasasi valkoista helmaa käsiinsä, jotta saattoi siirtyä lähemmäs.
"Oletko kunnossa?"

Tempesti vierellä assistentti ojensi käsiään koottua helmaa kohti, selvästikin peläten, että tuleva morsian talloisi sen yli.
Muriel huitaisi itseensä ärtyneenä kättään ja kurotti nenäliinan elegantista, hopeanvärisestä telineestä, joka oli asetettu taktisesti pienelle sivupöydälle kukkalaitteen juurelle. Ilmeisesti täällä osattiin jo varautua kyyneleisiin.
"Ylitunteellinen", hän vetosi ja pyyhkäisi silmiään.
"Olet vain niin uskomattoman kaunis."
Eli rutisti Aidan hieman tiukemmin syliinsä.
"Minuakin melkein itkettää", hän myönsi.

Tempest käänsi yhä hämmentyneemmän katseen Eliin ja Aidaan, joka katsoi häntä silmät onnelliseen hymyyn siristyneinä.
Hän pudisti päätään ja sipaisi vaalean suortuvan korvansa taakse. Hänessä oli varmasti jotain vikaa, kun hän vain tunsi olonsa eksyneeksi ja ahdistuneeksi katsoessaan itseään valkoisessa luomuksessa. Hän ei ollut koskaan kuvitellut päätyvänsä pitämään sellaista.
"Luulen, että kokeilen toista", hän mumisi hämillisenä ja kahisi takaisin sovituskoppiin. Ehkä hänen olonsa johtui vain väärästä puvusta.
"Olet ihana", Aida kuiskasi Elille ja hamusi hellästi miehen korvaa.

"Kaikessa rauhassa rakas, meillä on koko päivä aikaa", Muriel vakuutti, vaikka assistentti taisikin olla asiasta eri mieltä, niin hyvin kuin yrittikin peittää kauhistuneen ilmeensä.
"En yleensä itke edes häissä", hän huokaisi päätään pudistaen. Minkäs sille mahtoi, Tempest oli hänen rakas pikkusiskonsa, joka oli ansainnut onnensa.
Eli hymyili Aidalle ja rutisti naista hellästi itseään vasten.
Pieni, nostalginen kello kilahti toisessa huoneessa ulko-oven luona, ja pian päättäväinen ääni ilmoitti, ilmeisesti toiselle assistentille:
"Ystäväni on sovittamassa pukuja."

Aida käänsi katseensa oven suuntaan. Tämän täytyi olla Wren Reynard, jonka Tempest oli kertonut liittyvän seuraan. Ulkoministerin tulihiuksinen kihlattu. Hän nousi Elin sylistä sipaisten miehen niskaa ja siirtyi ovelle kurkistamaan viereiseen huoneeseen.
"Wren?" hän kutsui kokeillen, silmät kissamaisesta hymystä siristyen.
Sillä välin Tempest tuijotti itseään sovitushuoneen peilistä, kasvot kalpeina ja silmät vainottuina, kun assistentti sovitti pitsiverhoiltua, rohkeaa pukua hänen ylleen. Melkein koko puku tuntui näkyvän läpi, mutta Tempest tuskin huomasi liikettä ympärillään.
Seinät tuntuivat puristuvan lähemmäs ja hänen oli vaikeaa hengittää.

Mekkoa kirjovien kukkien kirkas kanariankeltainen saattoi jonkun silmään riidellä hiusten tulisen punan kanssa, ja joku toinen olisi voinut huomauttaa, etteivät räiskyvän sähkönsiniset kengät ainakaan parantaneet asukokonaisuuden harmoniaa.
Mutta Wren oli onnellinen vaatteissaan, eikä muulla varmasti ollut väliä.
Hän käänsi katseensa tuskastuneen oloisesta assistentista nimeään kutsuneeseen naiseen.
"Hän ei tunnu uskovan, että minulla on asiaa tänne", irlantilaisnainen vetosi, ja kurtisti sitten kevyesti kulmiaan.
"Olemmeko me tavanneet?"

”En usko”, Aida vastasi hyväntuulisesti naurahtaen.
”Mutta Tempest odottaa sinua. Hän sovittamassa pukua parhaillaan”, hän nyökkäsi takaisin heidän huoneensa suuntaan ja katsahti olkansa yli tiukasti suljettuna pysyvää sovitushuoneen verhoa.
Aida palasi ryhmänsä luo olettaen viimeisen makutuomarin seuraavan ja sipaisi Elin niskaa hellästi sormenpäillään, kun katseli verhoa. Assistentti harppoi ulos turhautuneena, lähtien metsästämään uusia pukupusseja.
”Wren, eikö niin? Tässä on Eli, Tempestin sisar Muriel ja minä olen Aida. Suokaa anteeksi”, hän totesi ja lähti kurkistamaan sovitushuoneeseen.

Wren vilkaisi assistenttia, joka oli yrittänyt estää häntä liittymästä muuhun seurueeseen, ja seurasi sitten eläväistä naista heille varattuun huoneeseen. Tällaiseen piti kai tottua, siihen, että kokonainen huone voitiin varata vain yhden ihmisen ( ja tämän seurueen ) käyttöön. Hän hymyili muille jo paikalla olijoille ja esitti pahoittelunsa myöhästymisestä ennen kuin istahti vapaaseen nojatuoliin.
Myös Murielin katse oli suuntautunut sovitushuoneen suljettuina pysyviin verhoihin.
"Anteeksi, pieni hetki", hän pahoitteli ja nousi seisomaan seuratakseen Aidan esimerkkiä.
"Em, rakas, onko kaikki hyvin?"

Aida oli astumassa sovituskoppiin morsiamen seuraksi, mutta Murielin seuratessa väisti ja antoi sisaren ottaa paikkansa kaasona. Sen sijaan hän lähti etsimään assistenttia auttaakseen pukujen valinnassa.
"Tarvitsen vain... Hetken", Tempest sanoi hiljaa, nostamatta päätään. Valkeisiin alusvaatteisiin pukeutunut nainen istui käpertyneenä sovituskopin nurkkaan, halaten koukistetuttuja jalkojaan, otsa polviin nojaten. Vaaleat hiukset olivat valahtaneet suojaavaksi verhoksi maailmaa vastaan.

Aida ei ollut ainoa, joka suuntasi assistentin avuksi, sillä myös Eli ponkaisi ketterästi jaloilleen, ja tämän esimerkkiä seuraten myös Wren liittyi joukon jatkoksi.
Sovituskopissa Murielin kulmat kurtistuivat hieman, kun hän asteli Tempestin luo. Sanomatta mitään hänkin valui lattialle istumaan, ei aivan niin sulokkaasti kuin ennen, ja nojasi päänsä sisarensa hartiaan.
Hetken hän oli vain hiljaa.
"Mikä on, rakas?"

Tempest ei nostanut päätään. Silkkisiin stay-up-sukkiin verhotut varpaat kipristelivät sovituskopin paksua, upottavaa kokolattiamattoa vasten.
Mitä hän voisi sanoa? Hän tunsi itsensä typeräksi, niin naurettavan typeräksi ja rikkinäiseksi. Mutta kuvottava pelko viipyi kylmänä lyijynä hänen suonissaan.
"Minä...", hän aloitti tuskin kuuluvasti.
"En halua olla pettymys. Tai huono vaimo. En halua, että hän katuu minua."

Muriel ei hoputtanut sisartaan, vaan kietoi toisen käsivartensa hellästi tämän hartioiden ympärille, odottaen, että Tempest saisi koottua ajatuksensa.
Vastaus sai hänen kulmansa painumaan hieman alemmas.
"Pettymys? Rakas, miten hän voisi katua?"
Hän oli nähnyt, kuinka Tiarnan katsoi hänen kultasilmäistä sisartaan.

Tempest tiesi kuulostavansa typerältä. Tiarnan rakasti häntä, hän tiesi sen – mies halusi viettää elämänsä hänen kanssaan.
Hän inhosi ajatuksiaan, nakertavaa, mustaa varjoa mielensä laidoilla. Miksei se voinut jättää häntä rauhaan?
"Minä vain... En tunne olevani tarpeeksi hyvä", hän sanoi ahdistuneena.
"Niin kuin minusta tulisi maailman huonoin vaimo." Typerät ajatukset riivasivat häntä heltymättöminä.
"Haluan, että hän haluaa tulla kotiin luokseni."

Muriel kurotti painamaan suukon Tempestin hiusten joukkoon ja hieraisi nenänpäätään tämän untuvaista ohimoa vasten.
"Em, kultapieni", hän vetosi lempeästi.
"Uskallan väittää, että minusta tulisi millä tahansa standardilla kamalampi vaimo. Olen aivan varma, että Tiarnan kaipaa sinua ollessaan poissa, eikä se muutu miksikään, vaikka sormissanne onkin sormukset."

Tempest toivoi, että Muriel oli oikeassa. Ehkä sisaren ääni voisi korvata varjon hänen mielessään. Hän toivoi niin hartaasti.
"Minä vain... Haluaisin olla parempi häntä varten", hän sanoi kohottaen päänsä ja tuijotti sovituskopin verhon läpi tyhjyyteen. Varjon sanat saivat hänet inhoamaan itseään.
"Rakastan häntä enemmän kuin mitään."

"Rakas", Muriel vetosi, kietoen toisenkin käsivartensa Tempestin ympärille vetääkseen tämän kunnolla halaukseen ja painaakseen suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Sinä olet täydellinen juuri tuollaisena", hän vetosi, ja painoi seuraavaksi suukon pisamaiselle poskelle.
"Ja olen varma, että Pikkuloinen on samaa mieltä, koska potkii, kuin pieni piru."
Hän sipaisi vaalean suortuvan sisarensa korvan taakse.
"Tunnetko olosi usein riittämättömäksi?"

Tempest käänsi katseensa sisarensa kasvaneeseen vatsaan ja hipaisi sitä varovasti sormillaan, haluamatta tunkeilla. Murielista tulisi äiti.
"Onko Pikkuloisella jo nimeä?" hän kysyi sipaisten hiuksia korvansa taakse ja nojasi Murieliin. Kysymys sai hänet painamaan katseensa.
"Suurimman osan ajasta."

"Héloïse Emmeline, toisiksi nimiksi. Etunimeä ei ole vielä valittu, mutta Pikkuloinen ei kuulemma käy viralliseksi kutsumanimeksi", hän hymähti ja sipaisi vaivihkaa vatsaansa.
"Tuosta tuntuu, kun Pikkuloinen potkii."
Hän kietoi käsivarttaan paremmin Tempestin ympärille ja silitti tämän käsivartta.
"Kultapieni, sinun pitää lakata ajattelemasta niin. Joka kerta, kun sellainen ajatus tulee, kuvittele minut ajamaan se pois. Tiedät, että osaan olla vakuuttava."

Tempest hieraisi ohimoaan sisarensa olkapäähän ja painoi kätensä varovasti osoitettuun kohtaan. Potku kättä vasten sai hänet hätkähtämään ja tuijottamaan häkeltyneenä vatsaa, sitten Murielia ja jälleen vatsaa. Valoisa hymy hiipi pisamaisille kasvoille.
Pikkuloinen. Hänestä tulisi täti.
Tempest hätkähti, kun assistentti palasi sisään uusi sylillinen sylissään. Tuskastunut kulma oli syvempi vanhemman naisen kasvoilla, kun ystävien mielipiteet olivat tulleet päällepäsmäröimään. Ei valkoista, vaan pehmeämpää, kuten norsunluuta. Jotain fantastista ja ainutlaatuista. Merenneitomalli, tietenkin. Korkea kaula-aukko, ei paljasta selkää tai paljastavia halkioita.
"Jatkaisimmeko?" nainen kysyi kireästi hymyillen, ja Tempest katsahti sisartaan hermostuneena kiivetessään jaloilleen valmiina jatkamaan sovitusta.

Minä tiedän, Muriel myönsi mielessään. Oli ollut riittävän hämmentävä kokemus, kun Pikkuloinen oli alkanut ensimmäisen kerran liikkua. Se, että potkut saattoi jo tuntea ulkopuolelta, teki asiasta vieläkin todellisemman.
"Maailman paras täti", hän hymähti ja painoi suukon sisarensa ohimolle ennen kuin käänsi katseensa sisälle pukuineen vyöryneeseen assistenttiin. Ilmeestä päätellen tämä oli joutunut kuulemaan melko monta neuvoa siitä, millaisen puvun Tempest haluaisi.
Luojalle kiitos ystävistä.
Hän vilkaisi sisartaan ja virnisti rohkaisevasti kömpiessään jaloilleen.
"Veikkaan, että tulet pitämään näistä puvuista enemmän. Sinulla on hyviä ystäviä."

Hetkeä myöhemmin Tempest pujottautui verhon raosta ja vaelsi takaisin peilin eteen keräten laahusta käsiinsä. Norsunluunvärinen puku oli verhottu hennolla pitsillä. Sen merenneitomallinen helma aaltoili liikkeessä elävänä kuin vesi ja rivi siroja helmiäisnappeja nousi pitsikirjaillun selän poikki lantiolta niskalle.
Aida suli hymyyn ja nojasi päänsä Elin päätä vasten, silittäen miehen niskaa sormillaan. Nyt puku näytti jo Tempestiltä. Suunnittelija räätälöisi sen istumaan täydellisesti morsiamelle, kenties tekisi siitä vielä suurenmoisemman.
Tempest kääntyi ympäri ja katsahti kysyvästi makutuomareitaan, silittäen sormenpäillään pukunsa pitsiä.

Eli oli ensimmäinen, joka löysi äänensä.
"Meillä pitäisi olla sellaiset pisteytyslaput, kuin tuomaristoilla urheilukilpailuissa", hän vetosi, kevyesti kulmiaan kurtistaen, ennen kuin kasvoille levisi hymy.
"Minusta tämä on ehdottomasti paras tähän mennessä!"
Eikä vähiten siksi, että heistä kaikilla oli ollut jakaa ehdottoman asiantuntevia vinkkejä assistentille.
"Norsunluu sopii sinulle todella hyvin", Wren lisäsi.
"Olet sävyltäsi lämmin."
Muriel oli alkanut taas itkeä ja kurotti itselleen nenäliinaa.

Tempest hymyili epävarmasti makutuomareilleen ja katsoi huolestuneena sisartaan. Hän astui lähemmäs ja laski käden Murielin olkapäälle.
Tiarnan rakastaa sinua ja sitä, kuka olet, hän muistutti varjoa mielessään ja yritti saada sisäisen äänensä kuulostamaan sisareltaan.
"Se on ihana", Aida myönsi ja halasi Eliä tiukasti.
"Ansaitset ainutlaatuisen, suurenmoisen puvun."
Tempest katsahti tuomareitaan.
"Pitäisikö Tiarnan tästä? Eli?" hän kysyi katsahtaen itseään peilistä ja käänsi kysyvän katseen Eliin.

Muriel huitaisi kättään. Hormonit ne vain itkettivät. Ja se, että Tempest näytti niin uskomattoman kauniilta. Luojalle kiitos hän oli varautunut tähän etukäteen, meikki oli ainakin tuoteselosteen mukaan vedenkestävää. Nythän se nähtäisiin.
"Se on ihastuttava", hän vakuutti tukkoisesti.
Elin kasvoille oli palannut vakava ilme. Tämän vuoksi hän oli mukana, tuomassa miehistä näkökulmaa.
Hitaasti hän kohotti toisen kätensä, peukalo ylöspäin suunnattuna, eikä onnistunut pitämään iloista virnistystä enää pidempään poissa kasvoiltaan.
"Ehdottomasti pitäisi."

Aida nauroi onnellisena kehräten ja katsahti Eliä sivusilmällä.
"Olen erityisen varma, että hän jumaloi tuota nappien riviä selässäsi", hän huomautti ja sai Tempestin katsahtamaan peilikuvaansa uudelleen olkansa yli.
"Vai mitä, Eli?" Aida jatkoi pukaten miestä kevyesti rintaan ja tunsi euforisen onnen piston ajatellessaan, kuinka valoisalta tulevaisuus näytti vihdoin hänen ystävilleen.

Eli nyökäytti päätään.
"Ehdottomasti. Olen aivan vakuuttunut siitä, että se on Tiarnanin mieleen."
Ainakin hänestä oli hyvin miellyttävää kuvitella samanlainen nappien rivi Aidan pitämään pukuun. Häntä ei olisi ollenkaan haitannut avata siroa nappia toisensa perään.
Olkoon, ehkä olisi. Mutta vain hyvällä, jännitystä kasvattavalla tavalla.
Muriel pyyhkäisi silmiään, yrittäen saada tunteensa kuriin.
"Kunhan vain on näppäräsorminen mies."

Tempest soi hämillisen, ujon hymyn tuomareilleen, ennen kuin kääntyi jälleen peiliä kohti ja katseli itseään hetken mietteliäänä, sipaisten vaaleita suortuvia korviensa taakse.
Morsian.
Hän ei ollut koskaan uskonut olevansa tässä.
Suunnittelija, suuri, taiteellinen persoona, liittyi heidän seuraansa muistilehtiö kainalossaan ja lyhyt, musta tukka tyylitellysti vinoon leikattuna. Pahoiteltuaan myöhästymistä hän kävi tutkimaan Tempestiä ja pukua, luonnostellen lehtiöönsä, mainiten sivulauseessa, miten jumaloi Seabornia.
"Häät pidetään Tiarnanin linnalla Skotlannissa, eikö?" Aida kysyi kääntäen huomionsa kaasoon.

Suunnittelija tuntui valtaavan tilan pelkällä läsnäolollaan, joten Muriel pysytteli kiltisti omassa sohvannurkassaan, tyyny selän taakse tuettuna - mutta piti samalla tarkkaavaisesti silmällä, kuinka hänen sisarensa jaksoi. Yksikin väsymyksestä tai epämukavuudesta kielivät ele, ja hän olisi valmis ryntäämään avuksi.
"Mmm, niin pidetään", hän myönsi ja katsahti Aidaan, ajatuksissaan vatsaansa silitellen - jonkun olisi todella pitänyt läiskäistä häntä sormille.
"Se sijaitsee meren rannalla, mutta tarjoaa myös hyvät majoitustilat vieraille. Lewis olisi ollut logistisesti hieman hankala, niin rakas paikka kuin se Tiarnanille onkin."
Wren oli seurannut suunnittelijan suurieleistä liikehdintää, mutta katsahti Tempestin sisarta.
"Onko se vanhakin linna?"
Muriel kurtisti kevyesti kulmiaan.
"En voi väittää muistavani tarkkaa rakennusvuotta, mutta Tiarnanin tuntien on."
Eli painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Mahtavaa päästä Skotlantiin ja linnaan."

Aida soi Elille silmät kissamaisesti siristävän hymyn ja hipaisi miehen nenänpäätä sormellaan, ennen kuin nojasi päänsä tämän olkapäähän katsellen Tempestiä, jonka ympärillä suunnittelija pyöri.
Ehkä myrskyt olisivat nyt takanapäin.
”…laahus ainakin kolme kertaa suuremmaksi ja oikeita helmiä mukaan!” suunnittelija pohti ääneen, viittoillen kädellään mahtipontisessa kaaressa. Tempest seurasi naisen liikkeitä epätietoisena ja katsahti itseään peilistä.
Tiarnan rakasti häntä. Ajatus sai hänet hymyilemään.
Vaimo.

Eli vastasi Aidan hymyyn ja halasi tämän paremmin syliinsä. Hän todella toivoi, että Tempest ja Tiarnan voisivat nyt olla onnellisia. Että kaikki kääntyisi hyväksi syvän aallonpohjan jälkeen, niin kuin hänellekin oli lopulta käynyt.
Murielin kulmat painuivat alemmas ja hän nousi seisomaan, astellen sisarensa vierelle. Hän haki tämän katsetta peilistä, hymy suupielissä nykien.
"Rakas, tahdotko kolme kertaa suuremman laahuksen?"
Emmien pitäisi päästä itse vaikuttamaan omaan pukuunsa, oli suunnittelija mitä mieltä hyvänsä.

Tempestillä ei ollut aavistustakaan. Suunnittelija kuulosti niin päättäväiseltä, ettei hän ollut varma, tohtiko naista edes keskeyttää. Hän katsahti Murielia ja sitten puvun helmaa takanaan.
”En tiedä”, hän sanoi hieraisten pisamaisia kasvojaan.
”Kuule, minä laadin luonnokset visiostani ja kommentoit sitten niitä”, hänen suunnittelijansa ehdotti sopuisasti ja taputti morsiamen käsivartta, luoden viileän silmäyksen Murieliin, ennen kuin harppoi matkaan luonnoslehtiö kainalossaan.
Tempest silitti epätietoisena käsivarttaan, vilkaisi itseään peilistä ja siirtyi takaisin sovituskoppiin vaihtamaan takaisin kultakirjottuun, omaan mekkoonsa.
”Tiedätkö, onko Tempest pitämässä polttareita?” Aida kysyi Murielilta suoristautuen Elin sylistä, silitellen miehen kiharoita.

Muriel kietoi käsivartensa hetkeksi Tempestin ympärille ja rutisti tämän kylkeensä tavalla, joka sai Wrenin kaipaamaan omia sisaruksiaan.
"Kyllä se siitä", Muriel kuiskasi hiljaa sisarensa korvaan ja painoi kevyen suukon pisamaiselle poskelle ennen kuin vapautti tämän pujahtamaan takaisin sovituskoppiin.
"Tietenkin on", hän vastasi Aidalle, kääntyen naisen puoleen.
"Ne kuuluvat asiaan. Saatamme tosin vain pitää tyttöjenillan kotona, katsoa romanttisia elokuvia, jotain sellaista."
Ei strippareita.

Tempest palasi sovituskopista ja tunsi olonsa heti kotoisammaksi omassa, kauniisti leikatussa mekossaan, jota kullansävyiset kukkakuviot kirjoivat. Hän soi ujon hymyn seurueelleen.
"Kiitos avustanne", hän sanoi sipaisten vaaleita suortuvia korvansa taakse.
"Puvun pitäisi olla valmis sovitukseen viikon päästä."

Muriel käänsi katseensa Tempestiin ja ojensi käsiään, kutsuen sisartaan luokseen. Pelkkä muisto hääpuvusta oli saada hänen silmänsä kyynelehtymään - hormonit heittelehtivät, ehdottomasti.
"Saammeko me nähdä luonnokset? Sitten kun ne joskus valmistuvat?" Eli kysyi melkein toiveikkaana. Mikäli huippusuunnittelijat olivat yhtään samaa lajia kuin puvustajat, luonnoksista pidettäisiin todennäköisesti mustasukkaisesti kiinni viimeiseen saakka.
"Toivottavasti puku tekee sinut onnelliseksi", Wren totesi, hieraisten rannettaan. Hän jos kuka tiesi, ettei hääpuvun ostaminen ollut pelkkää onnea ja auvoa.

"Totta kai", Tempest lupasi Elille. Aida puristi miehen kättä hymyillen ja veti sitten Tempestin vielä tiukkaan halaukseen, kun morsian kiitti makutuomareitaan ja hyvästeli nämä.
"Kiitos avustanne." Hän poimi sitten Murielin käden omaansa, kun lähti kohti uloskäyntiä ja kotia. Oli varmasti väärin, miten helpottavalta se tuntui.

Murielin oli myönnettävä, että oli melkoista luksusta päästä astumaan suoraan autoon, joka odotti valmiiksi melkein oven edessä. Varsinkin, kun kyseinen auto oli kunnolla ilmastoitu.
Ehkä valokuvaajat olisivat jo poistuneet oven edeltä, eivätkä salamavalot välkähtelisi ahneina heidän kulkiessaan niiden ohi? Se saattoi olla toiveajattelua.
Taksissa hän veti sisarensa jälleen kylkeensä kiinni.
"Kaikki hyvin, Em? Ehkä voisimme tilata ruokaa suoraan kotiin?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti puristaen sisarensa kättä ja nojasi taksin takapenkkiä vasten. Kaikki oli paremmin kuin hyvin – hän vain tunsi olonsa epätodelliseksi. Kuin kaikki hänen ympärillään kieppuisi ohi hurjaa vauhtia eikä hän aivan saanut siitä otetta.
Hän ei ollut koskaan haaveillut häistä tai kuvitellut itseään valkoisessa mekossa, kävelemässä alas alttaria. Nyt se oli kaikki käymässä toteen, mutta Tempest ei ollut varma, mitä hänen pitäisi toivoa tai ajatella tai tuntea.
Hän tiesi vain, että rakasti Tiarnania enemmän kuin mitään.
"Mitä sinun tekisi mieli?" hän kysyi silittäen Murielin kättä.

Muriel sipaisi vaalean suortuvan sisarensa korvan taakse ja painoi uuden suukon tämän ohimolle ennen kuin antoi katseensa siirtyä tummennetun lasin takana näkyvään kaupunkimaisemaan.
"Minulla on ystävä, joka tekee aivan jumalaista vihreää currya. Ei täällä sattuisi olemaan hyvää thairuokapaikkaa, joka toimittaisi myös kotiin?"
Hän olisi voinut myös ottaa ilon irti ajastaan täällä ja lähettää jollekin Samuelin ravintoloista mahdottoman tilauksen, mutta ehkä se voisi odottaa toiseen päivään.

"On varmasti", Tempest vastasi. Tiarnanin kanssa asuessa hän oli saanut huomata, että melkein mikä tahansa ravintola toimittaisi heidän osoitteeseensa.
Auto kaarsi tutun kotitalon eteen, mutta nyt paikalla oli vain Tiarnanin uskollisin paparazzi, farkkuihin sonnustautunut mies, joka nojaili nuokkuen talon seinään. Kamera kohosi toiveikkaana, kun auton ovi aukesi.
"Hei Tempest, mitä kuuluu?" mies tervehti naksaisten muutaman kuvan. Tempest soi miehelle ujon hymyn, kätki sormuksen hihaansa ja veti Murielin perässään sisään lasisista ovista.
"Vihreää currya, siis?" hän kysyi hissin ovien sulkeutuessa ja etsi ravintolan numeroa puhelimestaan.

Muriel sipaisi mietteliäänä sisarensa hiuksia. Ehkä hän voisi oppia pitämään Lontoosta? Kun melkein mitä tahansa ruokaakin saattoi saada helposti tilaamalla.
Ehkä ei. Hän oli juurtunut liian syvälle maaseudulle. Tai uponnut mutaan, niin kuin jotkut tuntuivat ajattelevan. Joka tapauksessa tuntui vaikealta ajatella, että elämä siirtyisi kokonaan tänne.
Murielin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän näki edelleen paikalla notkuvan paparazzin.
"Saatko sinä lainkaan rauhaa?" hän kysyi, vilkaisten olkapäänsä yli lasisten ovien läpi.
"Jessus. Vihreää currya."

"Saan, totta kai", Tempest vakuutti.
"Ei minua yleensä tunnisteta kadulla niin kuin Tiarnania", hän sanoi. Hän saattoi matkustaa metrolla ja kulkea vapaasti ja jos joku joskus tunnistikin kirjailijan, tapaamiset olivat kohteliaita.
"Talon edessä yleensä partioi paparazzeja, koska he toivovat saavansa Tiarnanin kiinni." Paremman puutteessa vainosivat häntä saadakseen miehestä tietoa. Hän päästi Murielin sisään heidän huoneistoonsa puhelin korvallaan ja kyykistyi rauhoittelemaan hurjistuneina määkiviä ja jaloissaan pyöriviä kissoja samalla, kun tilasi heille ruokaa.

Muriel loi skeptisen katseen Tempestiin. Mutta ehkä hänen olisi opeteltava luottamaan ihmisiin, myös sisareensa. Niin kova kuin tämä olikin salailemaan asioitaan, kipujaan ja huoliaan.
Ei hän pikkusiskoaan syyttänyt, kaiken tämän kokeman jälkeen.
"Rakas, voit aina tulla asumaan kanssani keskelle ei mitään", hän muistutti, kun kumartui hieman kömpelösti tervehtimään jalkaansa vasten kurottelevaa kissaa.
"No hei vain... Jestas, oletko lihonut? Mmm, sitä minäkin..."

Tempest hymyili laskiessaan puhelimensa.
"Minusta olisi ihanaa asua meren rannalla", hän myönsi, "jossain, missä voi nähdä tähtiä yön laskeutuessa." Leela ponnisti puuhkaksi emäntänsä olkapäille. Joskus hän haaveili hiljaisuudesta, merituulesta, lintujen laulusta, mutta kaikki se oli toissijaista.
"Mutta Tiarnan on täällä, ja hän on minun kotini."

Muriel nosti lihonneeksi haukkumansa Romanan syliinsä ja rapsutti kissaa lepakkomaisen korvan takaa. Ei millään pahalla, kissa.
"Voit aina tulla viettämään sinne lomaa", hän muistutti hymyillen.
"Tiarnankin on tervetullut."
Tempest voisi tulla hänen luokseen, kun mies taas palaisi töihin. Hän oletti, että tämä oli tekemässä niin, näytteleminen oli aina tuntunut olevan Tiarnanin intohimo.

"Kiitos", Tempest vastasi ja jätti laukkunsa eteiseen, ohjaten Murielin peremmälle.
"Ruoan pitäisi tulla piakkoin. Haluaisitko syödä olohuoneessa vai sängyssä?" hän kysyi. Se oli tainnut olla heidän nuoruuden paheensa, sulkeutua sänkyyn koko päiväksi, ensin käytännön pakosta, koska hänet oli kahlittu sellaiseen.

Muriel seurasi Tempestin esimerkkiä, ja hylkäsi sekä pienen käsilaukkunsa että kenkänsä eteiseen. Luoja, että saattoikin tuntua hyvältä olla ilman niitä.
Hän mietti hetken ja virnisti sitten salaliittolaisen elkein. Niin kuin silloin, kun Tempest oli ollut vielä sairas, ja hän oli kehitellyt heille kaikenlaisia salaisuuksia piristääkseen siskoaan.
"Sängyssä. Ehdottomasti sängyssä."

Ehkä ruoka maistui aina paremmalta sängyssä, Tempest pohti näykkiessään hajamielisesti jasmiiniriisiään ja samettista cashewpähkinäkastiketta vihanneksilla. Romana ja Leela tuijottivat hänen ruokaansa uteliaisuudella, hivuttautuivat lähemmäs ja lähemmäs, mutta eivät lopulta halunneet maistaa.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi sisareltaan ja sipaisi tämän punaisia hiuksia. Makuuhuoneessa vallitsi ihana, unelias hämärä. Tietokone pyöritti Henkien kätkemää heidän välissään päiväpeitolla.

Vihreä curry ei maistunut samalta kuin Wolfien tekemä, mutta ei Muriel ollut sitä olettanutkaan. Hyvää se oli, joka tapauksessa, tuntui vastaavan johonkin mystiseen tarpeeseen, jota hänen kehonsa yritti epätoivoisesti viestittää.
Tutkimattomia olivat Pikkuloisen tiet.
Hän poimi currya lusikkaan ja vei sen mietteliäästi suuhunsa. Toisinaan hän kaipasi uskomattoman paljon takaisin vuosiin, jolloin ei voinut olla varma, missä seuraavan kerran painaisi päänsä tyynyyn.
"Hyvin, suurimman osan ajasta. Mutta rehellisesti sanottuna, joskus olen hirvittävän peloissani."

Tempest silitti hellästi sisarensa hiuksia ja olkapäätä toivoen, että olisi jotenkin voinut auttaa.
"Pelottaako sinua äidiksi tuleminen vai jokin muu?" hän kysyi ja ojensi toisen kätensä silittämään vaativaksi käyvän Romanan selkää. Rasia ruokaa unohtui sängylle.

"Kaikki se", Muriel myönsi, mutta hymyili katsahtaessaan sisareensa.
"Pärjään kyllä, toisinaan vain iskee epävarmuus. Syytään hormoneita, ne saavat kenen tahansa pään sekaisin."
Hän kurtisti kulmiaan ja hätisti röyhkeän Leelan unohtuneen ruokarasian kimpusta juuri ennen, kuin siro tassu olisi sujahtanut riisin joukkoon.
"Kuinka teillä menee Tiarnanin kanssa?"

"Sinusta tulee aivan hurjan ihana äiti", Tempest vetosi ja nojautui hipaisemaan huulillaan sisarensa poskea.
"Minulla ei ole siitä epäilystäkään. Tiedäthän, että sinun tarvitsee vain laittaa viestiä ja tulen luoksesi?" hän kysyi katsellen Murielia levottomana. Hän kohautti olkiaan naisen vaihtaessa aihetta.
"Oh. Tiarnan on uskomaton. En vieläkään täysin ymmärrä, että hän todella on elämässäni."

Muriel kumartui painamaan suukon Tempestin ohimolle.
"Toivon niin. Tai että edes kelvollinen. Luuletko, että minun pitäisi alkaa pikkuhiljaa kertoa isälle, että hänestä on tulossa isoisä..?"
Hän oli lykännyt sitä aivan liian pitkään. Mutta kaiken tapahtuneen jälkeen ei ollut ollut sopivaa hetkeä. Tai ehkä hän vain jännitti sitä, kuinka hyvin tunteikas isä reagoisi. Ottaen huomioon, että Lauriekin oli jo ollut menettää järkensä.
"Minä tiedän. Ja tiedäthän sinä, ettet arvosta itseäsi lainkaan niin paljon, kuin sinun pitäisi? Olet hurmaava olento, Emmie."

"Muriel", Tempest torui ja tuuppasi sisarensa käsivartta. Hän naksautti kieltään paheksuen.
"Totta kai sinun pitää kertoa. Miten olet jättänyt kertomatta?" Fergus ansaitsi tietää ilouutiset. Tiesiköhän äiti? Hänen pitäisi pitää tunnollisemmin yhteyttä heidän vanhempiinsa.
Kehu sai hänet painamaan katseen syliinsä painuneisiin käsiin.
"Luulen, että meillä menee paremmin kuin... Rakastan häntä, ja haluan uskoa, että hänkin rakastaa minua, kaikesta huolimatta."

"Minä tiedän..."
Muriel hautasi hetkeksi kasvonsa sisarensa kaulataivetta vasten ja hengitti tuttua tuoksua. Ei enää sairaalan vierasta, tuskasta kielivää hajua.
"Olen vain yrittänyt miettiä oikeaa hetkeä. Tiedäthän sinä, millainen hän on. Kuvittelin, että kertoisin siinä vaiheessa, kun asiaa ei voi enää salata, mutta... Eleanor tosin tietää jo."
Tummat kulmat painuivat hieman alemmas.
"Totta kai hän rakastaa sinua, Em."

"Kerro hänelle", Tempest moitti ja hipaisi huulillaan sisarensa poskea, kiertäen käsivartensa halaukseen tämän ympärille. Rakas, rakas Muriel – miten hän toivoi, että sisko olisi onnellinen. Hän tiesi, että Muriel olisi uskomattoman hieno äiti.
Kultainen katse painui jälleen alemmas.
"Niin hän tuntuu tekevän", Tempest myönsi löytäen purkautuvan langan mekkonsa helmasta.
"Toivoisin vain jotenkin voivani olla... Enemmän. Haluan antaa hänelle kaiken, haluan hänen saavan kaiken."

Muriel pullisti tyytymättömästi poskiaan.
"Minä kerron. Pakko. Olen menossa käymään sielläpäin, eikä tätä oikeastaan enää voi pistää vain kasvaneen ruokahalun piikkiin..."
Pikkuloinen protestoi kiukkuisella potkulla, tai ehkä hän vain kuvitteli. Ei, ehdottomasti protestoi, mikäli oli lainkaan tullut kamalaan äitiinsä.
Hän oli siitä melkein ylpeä.
Hän tarttui hellästi sisarensa käteen estääkseen tätä nyppimästä mekkonsa helmaa.
"Em, sinä olet hänelle kaikki. Vai mikä saa olosi epävarmaksi?"

Tempest puristi sisarensa kättä ja koki hetken eksistentialistista tuskaa, kun hänen mahdollisuutensa purkaa ahdistusta evättiin. Sormet liikahtivat levottomina.
"Hän on niin uskomaton, ja minä en osaa katsoa edes kelloa", Tempest vastasi.
"Ja toivoisin vain, että voisin jotenkin antaa hänelle enemmän. Olla jotenkin jännittävämpi."

Muriel ojensi kättään Tempestiä kohti, jotta sisko voisi purkaa ahdistuksesta johtuvaa käsiensä levottomuutta silittelemällä hänen sormiaan
"Kultapieni, sinäkin olet uskomaton", hän muistutti, hipaisten terävän nenänsä päällä sisarensa ohimoa. Vaikka taisi olla niin, ettei pelkästään sen hokeminen riittäisi saamaan Emmietä uskomaan itseensä yhtä kovasti, kuin hän sisareensa uskoi.
"Millä tavalla jännittävämpi?"

Tempest toivoi, että olisi vain voinut uskoa niin. Hetkittäin hän uskoikin.
"Minä tiedän, että hän rakastaa minua", hän sanoi tutkien Murielin kättä sormenpäillään.
"Minä vain...", hän painoi ahdistuneena katseensa ja antoi hiusten valahtaa kasvojensa eteen.
"Mietin... Oletko- millaista on... Miehelle suullasi?"
Hän oli toivoton.

Muriel liikautti toista kättään pyyhkäistäkseen kasvoille valahtaneet hiukset syrjään, mutta tuli sittenkin toisiin ajatuksiin ja tyytyi vain sipaisemaan niitä kevyesti sormenpäillään. Ehkä Tempest tarvitsi nyt niiden tuomaa suojaa, verhoa, jonka taakse kätkeytyä.
Kysymys sai hänen suupielensä nykimään hymyyn, mikä taisi olla melko epäsopiva reaktio. Voi siskopieni...
"Olen", hän myönsi, sipaisten vaaleita hiuksia uudelleen.
"Oikean miehen kanssa olen todennut sen olevan omalla tavallaan varsin miellyttävää."

Tempest veti hiljaa tyynyn syliinsä ja painoi kasvonsa siihen. Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan kuvottavalla voimalla.
"Miten-", hän yritti aloittaa ja tunsi taas äänensä hiipuvan. Miksi hän oli tällainen?
"Toivon, että voisin tehdä jotain erityistä Tiarnanille." Mielikuvitus petti hänet, eikä hän tiennyt, mitä se voisi olla.
"Mitä- mitä tarkoitat miellyttävällä?"

Muriel ei voinut olla naurahtamatta hellästi sisarelleen. Tuntui, kuin he olisivat matkustaneet ajassa vuosia taaksepäin, niihin hetkiin, joina hän oli saanut viattoman pikkusiskonsa hämilleen.
"Sinun ei tarvitse tehdä mitään, mitä et itse halua", hän muistutti ja silitti Tempestin hiuksia.
"Se antaa mahdollisuuden keskittyä toisen nautintoon."
Kyse oli myös tietystä kontrollista, mutta hän ei halunnut hämmentää siskoparkaansa enemmän kuin oli tarpeen.

Tempest rutisti tyynyään lujemmin. Hänen kasvonsa tuntuivat polttelevan. Kasva aikuiseksi, typerys.
"Minä... Minä haluaisin tehdä niin hänelle, luulen. Haluaisin antaa hänelle kaiken", hän mumisi tyynyynsä.
"En vain... Enkä usko, että hän edes suostuisi kertomani jälkeen, vaikka pystyisinkin."

Muriel kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja halasi tämän hetkeksi syliinsä, tyynyineen päivineen. Samalla hän ojensi toista jalkaansa ja hätisti röyhkeän kissan uudelleen kauemmas unohtuneista ruuista. Toinen kissoista oli liian keskittynyt puskemaan emäntänsä selkää muistaakseen rasioiden olemassaoloa.
"Sellaisia asioita ei myöskään tarvitse päättää etukäteen. Voi katsoa, kuinka tilanne kehittyy. Aina on oikeus sanoa ei."
Murielin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

Tempest kiersi käsivartensa hetkeksi Murielin ympärille ja nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. Pikkuloinen oli vallannut hänen sisarensa sylin.
Hän tunsi sydämensä hakkaavan. Hän rakasti Tiarnania eikä varmasti olisi... Epämiellyttävää tehdä niin miehelle, ja silti hän tunsi pahoinvoinnin saavan huoneen keinumaan, kun vain ajatteli asiaa.
"Se oli jotain, mitä Stephen halusi. Kovasti", hän sanoi nypertäen mekkonsa helmaa sormissaan.
"Ja en vain... Pystynyt. Hän turhautui minuun ja vaikka hän pyysi ja pyysi kauniisti, en vain pystynyt, joten hän turhautui enemmän ja sanoi... Asioita ja yritti... Kannustaa minua."

Muriel tunsi sisarensa riittävän hyvin tietääkseen, että aihe sai tämän olon epämukavaksi. Ei vain siten, kuin herkälle sielulle sopi, vaan jollakin paljon kipeämmällä tavalla.
Hän tunsi sydämensä ponkaisevan kipeän lyönnin kohti rintalastaa, ja Pikkuloinenkin liikahti kuin hänen levottomuutensa aistien.
"Pakottiko hän sinua?" hän kysyi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena, vaikka veri olikin jo alkanut kuohua suonissa.

Tempest painoi kasvonsa vasten Murielin olkapäätä ja silitti sisarensa kättä levottomin sormin. Oliko Stephen todella tehnyt mitään väärää? Oliko hän vain ollut typerys, niin kuin mies sanoi?
"En usko", hän vastasi hiljaa.
"Hän vain... Yritti painaa päätäni alas tai otti kiinni niskastani tai hiuksistani ja yritti... Mutta en pystynyt."

Muriel oli hetken hiljaa.
"Saatanan paskiainen", hän sähähti sitten, niin että jälleen pikaruokapakkausta lähestynyt Romana ponkaisi säikähtäneenä ilmaan, säntäsi alas sängyltä ja hälytti myös adoptiosisarensa villiin takaa-ajoon sängyn ympäri.
"Ansaitsisi tulla kuohituksi... Voi rakas, olen niin pahoillani, että olet joutunut kokemaan jotakin tuollaista. Jos olisin tiennyt..."
Hän halasi Tempestin tiukasti kylkeensä.

Tempest halasi Murielia hämillisen levottomuuden vallassa ja siltti rauhoittaen sisarensa selkää.
"Ei se mitään", hän vastasi hiljaa, "ei mitään lopulta tapahtunut. Suurimmaksi osaksi vain sanoja." Ja Tempest uskoi, että joku päivä ne lakkaisivat sattumasta. Kuin ne olisi piirretty hiekkaan, ja Tiarnan sai hänet uskomaan, että ne voisi puhaltaa pois.
"Eikä Tiarnan ole samaa mieltä. Haluaisin vain silti tehdä jotain erityistä hänelle."

Murielin leuka kiristyi, kun hän yritti pitää varomattomat sanat sisällään. Hän ei halunnut säikäyttää Tempestiä sillä, kuinka vihainen oli tämän puolesta - vaikka tummissa silmissä kytevää tulta taisikin olla mahdotonta piilottaa.
"Em, kukaan ei saa kohdella toista tuolla tavalla", hän muistutti ja kietoi käsivarsiaan paremmin sisarensa ympärille. Hän halusi suojella Tempestiä maailmalta, mutta se taisi olla mahdotonta. Oli vain annettava käteen aseet, joilla selviytyä.
"Se ei ole 'ei mitään'. Sellaisen kusipään sanat voit unohtaa, niillä ei ole mitään arvoa."
Hänen ilmeensä pehmeni, ja hän kumartui painamaan suukon sisarensa hiusten joukkoon.
"Jos se tuntuu sinusta hyvältä."

Tempest katsahti sisarensa hurjistunutta ilmettä ja halasi tätä hieman tiukemmin. Hän halusi uskoa niin, että sanat lakkaisivat sattumasta ja heräämästä aina varjoista.
Hän halusi uskoa, että oli tarpeeksi Tiarnanille.
"Minä vain...", hän aloitti empien ja hieraisi ahdistuneena poskeaan Murielin olkapäähän, piilottaen kasvonsa sisarensa paitaan.
"En tiedä, mitä tehdä. En tiedä, mitä voisin tehdä."

Muriel yritti työntää pois mielestään uhkavaatimukset, joita saneli äänettömästi Tempestin entiselle miesystävälle. Luoja sitä kusipäätä auttakoon, mikäli heidän tiensä milloinkaan risteäisivät keskenään. Hän painoi nenänpäänsä hetkeksi sisarensa hiuksiin ja hengitti niiden mietoa tuoksua rauhoittuakseen.
Hymy nyki suupieliä ylöspäin.
"Haluaisitko muutaman vinkin isosiskolta?"

Poskia poltteli ja Tempest inhosi itseään, koska ei voinut puhua aiheesta punastelematta ja takeltelematta ja yhtälailla koska tarvitsi epätoivoisesti apua isosiskoltaan.
Tylsä, toivoton typerys.
Lopeta.
"Kyllä", hän kuiskasi halaten Murielia onnettomana.

Muriel hieraisi nenänpäätään Tempestin hiuksia vasten.
"Sitä varten isosiskot ovat", hän muistutti hellästi ja silitti sisarensa selkää. Pieni siskorakas, niin uskomattoman herttainen olento, että hänet valtasi usein spontaani tarve kietoa tämä untuvaisiin peittoihin suojaan julmalta ja kylmältä maailmalta.
Ehkä hänen olisi paras säästää ne hieman rajummat ideat toiseen kertaan.
"Joten, rakas..."
Hän kumartui lähemmäs sisarensa korvaa, jakaakseen isosiskollisia viisauksiaan kuin paras salaliittolainen.

Tempest katsahti Murielia silmäkulmastaan ja nojautui lähemmäs. Hän ei halunnut olla ennalta-arvattava, tylsä ja intohimoton.
Suurimman osan ajasta hän saattoi uskoa, että Tiarnan ajatellut hänestä niin – mutta hänkään ei halunnut ajatella itsestään niin. Hän ei halunnut tuntea itseään toivottomaksi, ettei tiennyt, mitä tehdä, että olisi kyvytön innostamaan miestä.

Kissat olivat taas rauhoittuneet hetkeksi takaa-ajostaan ja loikkasivat takaisin heidän seuraansa sängylle, joka olisi aivan yhtä hyvin voinut sijaita heidän lapsuudenkodissaan - mitä nyt puheenaiheet olivat hieman eri luokkaa, kuin silloin vuosia sitten. Leela puski päätään Tempestin kylkeen vaativasti kehräten, ja Romana löysi itselleen paikan sängynpäädystä, jolle se jäi tasapainottelemaan urheasti.
Muriel kuiskutti salaisuuksia sisarensa korvaan niin kuin ennenkin, jakoi isosisarellista viisauttaan siitä, kuinka silmien sitominen teki ihmeitä.

Tempest kuunteli hämillään.
Silmien sitominen. Varmastikin hän voisi sitoa Tiarnanin silmät. Ehkä mies pitäisi siitä. Mutta sama onneton levottomuus nakersi häntä kuin ennenkin ja sai hänet nyppimään mekkonsa helmaa.
"Minä... Minä en tiedä, mitä tehdä seuraavaksi." Toivoton typerys.
Lopeta.
"En ole hyvä sellaisissa asioissa."

Muriel tarttui hellästi sisarensa käteen, estääkseen tätä nyppimästä mekkonsa helmaa piloille.
"Kultapieni, harjoitus tekee mestarin", hän vakuutti, silittäen peukalollaan Tempestin kämmenselkää.
"Usko pois, että opit kyllä huomaamaan, millaisesta kosketuksesta miehesi pitää. He ovat sen suhteen usein varsin läpinäkyviä. Mutta jos isosiskosi mitään tietää, niin..."
Hän kumartui jälleen lähemmäs korvaa.

Tempest nojautui onnettomana lähemmäs.
Eikö hänen pitäisi tietää, mistä Tiarnan piti? Osata olla jännittävä ilman sisarensa neuvojakin? Ja silti aina kun hän yritti pohtia, mitä voisi tehdä, Stephenin sanat heräsivät varjoista ja löivät häntä alas.
"Niin?" hän vetosi ja nakersi peukalonsyrjäänsä.

Muriel pyyhkäisi vaaleita hiuksia sisarensa korvan taakse.
"Rakas, ei ole mitään syytä näyttää noin onnettomalta", hän vetosi, ja siirsi hellästi Tempestin käden kauemmas ennen kuin tämä nakertaisi kynsinauhansa vereslihalle.
"Isosiskot ovat olemassa sitä varten, ettei pikkusiskojen tarvitsisi opetella kaikkea aivan itse."
Hän oli hoitanut yrityksen ja erehdyksen jo valmiiksi.

Tempest painoi katseensa eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt käsillään.
"Välillä pelkään, että hän oli oikeassa", hän sanoi hartiat painuen. Eikö hänen olisi pitänyt tietää tällaiset asiat? Eikö niiden pitäisi tulla luonnostaan?
"Että ehkä en vain ole hyvä... Makuuhuoneessa. Tylsä ja intohimoton kuin 30 vuotta naimisissa ollut. Kyvytön innostamaan miestä." Sanat palasivat varjoista ja saivat Tempestin painamaan päänsä uupuneena polviaan vasten.

"Emmie…"
Murielin kulmat painuivat alemmas, ja hän vei toisen kätensä silittämään hellästi sisarensa selkää.
"Rakas, sinun todella täytyy unohtaa sen paskiaisen sanat. Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta leimata sinua sillä tavalla."
Kiukku roihahti taas, ja hetken Muriel melkein toivoi, että Stephen olisi ilmestynyt paikalle, niin että hän olisi voinut näyttää tälle mitä tapahtui ihmisille, jotka satuttivat hänen sisartaan.
"Onko Tiarnan antanut ymmärtää, että ei haluaisi sinua?"

Tempest ei nostanut päätään. Se tuntui lyijyltä, kun varjo levisi hänen sisällään. Eikö hän vapautuisi sen otteesta koskaan?
"Välillä minusta tuntuu siltä", hän myönsi hiljaa.
"Mutta viime aikoina me- meillä on mennyt paremmin. Hän vain... Hän vain tuntuu joutuvan varomaan ja epäilemään minua jatkuvasti. Enkä tiedä kuinka korjata asia."

Romana kiepsahti alas sängynpäädystä, mutta ei tuntunut olevan siitä moksiskaan. Näyttäen aivan siltä, kuin koko putoaminen olisi ollut täysin suunniteltua, se puski itsensä vasten Tempestin selkää ja kehräsi kuin pieni, päättäväinen höyrymoottori.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?" Muriel kysyi huolissaan. Hän oli aina pitänyt Tiarnania hyvänä miehenä, joka ei koskaan satuttaisi hänen sisartaan, mutta jos Tempest joutui kuvittelemaan, ettei ollut haluttava...

Tempest ojensi toisen kätensä silittämään huomionkipeitä pieniä seuralaisiaan. Kehräys voimistui entisestään.
"Hän vain... Ehkä hän kuvittelee, etten minä- haluaisi. Hän joutuu varmistelemaan niin kovin usein, onko kaikki hyvin tai muistuttaa, ettei meidän ole pakko", hän sanoi, ääni hameenhelman vaimentamana.
"En tiedä, kuinka... Kuinka olla innostavampi." Tiarnan oli tosin tuntunut pitävän siitä, kun hän oli riisunut mekkonsa. Ajatus sai hänen poskensa punehtumaan ja vatsanpohjan nipistämään.

Katsellessaan kissoja Muriel huomasi, kuinka paljon ikävöi omaa eläintarhaansa. Hölmöjä otuksiaan, jotka hän aina tasaisin väliajoin kirosi alimpaan helvettiin, mutta jotka olivat silti yksi parhaista asioista hänen elämässään.
"Haluatko sinä?" hän varmisti, silittäen sisarensa hiuksia.
Tiarnan oli aina vaikuttanut herkältä aistimaan ympäristöään. Ehkä kaikki kevättä edeltänyt ahdistus oli johtanut tilanteeseen, jossa mies oli liian varovainen, ja teki siksi hänen siskonsa olosta kurjan.

Tempest halasi polviaan lujemmin. Miksi hän ei voinut puhua edes Murielille piilottamatta kasvojaan?
"Rakastan häntä", hän vastasi.
"Haluan olla hänen kanssaan, ja kun en ole... Typerä, hän... Hän saa oloni uskomattoman hyväksi. En ole hyvä puhumaan siitä."

Muriel jatkoi Tempestin hiusten silittelyä, ja hetken kuluttua hän alkoi punoa niihin ranskanlettiä. Niin kuin joskus vuosia sitten.
"Sinulla on ollut hankalia kokemuksia aikaisemmin", hän myönsi, hyvin pahoillaan sisarensa puolesta. Suhteita, jotka eivät olleet edistäneet omaan seksuaalisuuteen tutustumista.
"Millä tavalla typerä?"

Murielilla oli aina ollut melkein taianomaisen lohduttava vaikutus.
"Ahdistunut jostakin typerästä", Tempest vastasi.
"Tai ahdistunut muuten vain. Niin kuin tavatessamme, kun epäonnistuin monta kuukautta", hän sanoi tuskastuneena.
"Kun tunnen olevani tylsä ja toivoton."

Murielin sormet poimivat taidokkaasti vaaleita suortuvia, jotka eivät halunneet kesyyntyä letille. Hän tiesi jo kokemuksesta, ettei menisi pitkään, kun ensimmäiset itsepäiset suortuvat päättäisivät vapautua kahleistaan ja kihartua ohimoille.
"Rakas, kai muistat, että tunteet ovat aina aitoja? Vaikka niiden syyt eivät olisikaan", hän muistutti hellästi. Tempestin pitäisi lakata käyttämästä sellaisia sanoja kuin 'typerä', 'tylsä' ja 'toivoton'.
"Kultapieni, et sinä epäonnistunut. Niin voi käydä kenelle tahansa. Minullekin on käynyt. Miksi tunnet olevasi tylsä?"

Tempest puraisi alahuultaan ahdistuneena. Hän epäili, että Muriel olisi ollut suhteessa, jossa he eivät voineet olla yhdessä kuukausiin, koska keho yksinkertaisesti kieltäytyi yhteistyöstä eikä se vain... Onnistunut.
"En tiedä, mitä tehdä. En ole jännittävä tai kekseliäs", hän vastasi vaimeasti.
"En tiedä, miten tarjota... Vaihtelua tai jotain ikimuistoista. En pysty edes- suullani. Pelkään, että hääyökin on pettymys."

Letti alkoi muotoutua hitaasti mutta varmasti puheen tahtiin.
"Voi kultapieni", Muriel huokaisi, siirtäen hetkeksi letin toiseen käteensä voidakseen silittää sisarensa selkää. Tämä tuntui luoneen itselleen niin valtavasti paineita, eivätkä ikävät kokemukset kammottavan miehen - hän oli vakuuttunut siitä, että Stephen oli kammottava - olleet varmasti auttaneet itsetunnon kehittämisessä.
"Siinä on kyse kahdesta ihmisestä. Sinä et ole yksin vastuussa siitä, että Tiarnan viihtyy, tiedäthän sen?"

Yksinäinen kyynel karkasi silmäkulmasta ja vieri alas nenän pisamaista vartta, jäi hetkeksi empimään nenänpäähän ja tipahti sitten kultaisten kukkien kirjomaan helmaan, johon Tempest painoi kasvonsa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaa, yrittäen estää ääntään särkymästä.
”Olen vain typerä.”

Tempest itki. Jo yksi kyynel riitti itkuksi, joka sai Murielin sydämen särkymään.
"Rakas", hän vetosi, jättäen kätensä sisarensa selälle lepäämään.
"Lakkaa kutsumasta itseäsi typeräksi. Sinussa ei ole mitään typerää, usko tässä viisasta ja kaikkitietävää isosiskoasi. Sinussa on niin paljon uskomattomia puolia, ettet ymmärräkään."

Tempest halasi polviaan tiukemmin yrittäen hillitä itsensä. Typerys.
”En halua olla tällainen”, hän sanoi tukahtuneesti, ääni mekon vaimentamana. Hän ei halunnut kuulla enää varjon ääntä, ei halunnut myrkkyä suoniinsa eikä tuntea vajoavansa syvyyksiin, joista pelkäsi ettei löytäisi enää ylös.
”En halua tuntea näin, en olla näin toivoton.”

"Em..."
Muriel sipaisi sisarensa poskea hellästi, yrittäen houkutella tämän kohottamaan katsettaan, niin että hän voisi nähdä edes vilauksen kultaisista silmistä.
"Sinä et ole toivoton. Eikä sinun tarvitse olla ' tällainen', jos se tekee olosi huonoksi. Mutta kultapieni, sinun on annettava muutokselle aikaa, sellaiset asiat eivät tapahdu hetkessä. Tiedäthän, pisinkin matka alkaa yhdestä askeleesta, vai kuinka se lainaus sitten ikinä kuuluikaan..."

Stephenin sanat viipyivät varjoissa, vaikka hän oli kuinka yrittänyt vain sysätä ne mielestään ja unohtaa, että ne oli koskaan sanottu. Mutta joku päivä ne olisivat poissa.
Hän oli tarpeeksi Tiarnanille, Tempest toisteli itselleen.
”Olen pahoillani”, hän sanoi mekkonsa helmaa vasten, turhautuneena itseensä ja kohotti sitten päänsä, pyyhkäisten silmiään.

Tempestin kohottaessa katseensa Muriel pyyhkäisi vaalean, letiltä jo ovelasti paenneen suortuvan tämän korvan taakse.
"Ei ole mitään syytä, miksi sinun pitäisi pyytää anteeksi", hän muistutti hellästi, hipaisten pisamaista poskea sormenpäillään kuin haluten pyyhkiä itkun pois.
"Me rakastamme sinua, älä unohda sitä. Ja mieti sitä silmien sitomista..."

Tempest painoi katseensa ja haki mekkonsa reunasta langan, jota nyppiä.
Hän miettisi silmien sitomista. Oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut kysyä ja tietää, mutta Tempest tunsi itsensä niin auttamattoman typeräksi, ettei tiennyt miten pakottaa sanoja suustaan.
”Onko jotain”, hän aloitti hiljaa ja antoi päänsä vajota polviaan vasten.
”Onko muutakin, mitä voisin tehdä?”

Tällä kertaa Muriel ei puuttunut helman nyppimiseen, vaan keskittyi itse jatkamaan ranskanlettiä loppuun.
"Olisipa kukkia, olisin voinut punoa ne kampauksen joukkoon", hän huomautti. Olihan täällä kukkia, Tiarnan oli pitänyt huolen siitä, että kodissa oli aina tuoreita pioneja, mutta ne eivät varsinaisesti soveltuneet tähän tarkoitukseen.
"Oletko kokeillut niitä asioita, joista puhuimme aiemmin? Riisuuntumista, hierontaa..."

Muisto sai posket polttelemaan, ja Tempest halasi polviaan tiukemmin, hieraisten ohimoaan niitä vasten.
”Mmmh”, hän vastasi hieraisten punehtunutta poskeaan hämillisenä. Miksi hän ei voinut puhua tästä punastelematta?
”Minä… Riisuin mekkoni jokin aika sitten. Hän tuntui pitävän siitä”, Tempest mumisi piilottaen kasvonsa, kun muisto sai vatsanpohjan nipistämään ja hämillisen hymyn nousemaan suupieliin.

Se taisi olla myöntävä vastaus.
Muriel oli kiitollinen siitä, että Tempest tuskin katseli hänen kasvojaan juuri sillä hetkellä. Suupielessä nykivä tietäväinen hymy ei ehkä kuulunut tähän hetkeen, joka muutenkin oli aiheeltaan niin kovin herkkä. Niin kuin hänen suloinen sisarensa.
Wolfie olisi varmasti ymmärtänyt, olihan miehelläkin kaino Huono Ideansa.
Lopulta Muriel ei kuitenkaan voinut pysyä hiljaa.
"Arvasin. Hurmasit hänet varmasti täysin."

Tempest pyyhkäisi pisamaisen nenänsä pieltä ja nosti kasvonsa, painaen nolostuneen käden kuumalle poskelleen. Hän pudisti hämillisenä päätään Murielin kommentille ja antoi katseensa vaeltaa pimentyneen makuuhuoneen sinisissä varjoissa.
”Mitä…”, hän aloitti haluten läimäistä itseään. Aikuinen nainen.
”Mitä sinä tekisit tehdäksesi hääyöstäsi erityisen?”

Muriel ei mahtanut mitään sille, että hellä nauru karkasi hänen huuliltaan, kun Tempest kosketti hehkuvaa poskeaan. Tuntui uskomattomalta, että he saattoivat olla tässä, keskustelemassa sisaren hääyöstä. Sisaren, jonka lääkärit eivät aikanaan uskoneet elävän edes aikuisuuteen saakka.
Mutta Tempest oli hämmästyttävä olento.
Hän irrotti nauhan omasta poninhännästään ja kieputti sen pitämään lettiä paikoillaan.
"Kai jo itse tunnelma tekee siitä erityisen", hän totesi mietteliäänä, kuljettaen etusormeaan valmista lettiä pitkin.
"Tiedäthän, puvut ja se kaikki... Mutta voi olla, että kasvattaisin jännitystä sopivasti ennen häitä."

Murielin nauru sai Tempestin puristamaan hetkeksi silmänsä kiinni nenänvarsi kipristyen, kun nolostus poltteli hänen kasvojaan.
"Oh", hän vastasi katsahtaen sisartaan ja kosketti hajamielisesti siroa kihlasormustaan. Jännityksen kasvattaminen taisi tarkoittaa samaa kuin tauko, mikä oli käynyt hänenkin mielessään – joskin perinteiden ja romanttisuuden tähden.
"Kiitos, Muriel", Tempest vetosi vilpittömästi ja kiersi kätensä halaukseen naisen niskalle.

Muriel kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja halasi tämän syliinsä niin hyvin kuin saattoi. Hän hautasi nenänpäänsä hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon silläkin uhalla, että se saisi lisää suortuvia karkaamaan letiltä.
"Sitä varten isosiskot ja kaasot ovat", hän muistutti.
"Sinä olet upea, Em, muista se. Usko siskoosi, joka uskoo sinuun. Lauriekin olisi samaa mieltä, voimme aina soittaa hänelle ja kysyä varmistusta."
Hän hieraisi nenänpäätään Tempestin päälakea vasten.
"Mitä luulet, riittäisikö pian-virallisesti-lankoni vaikutusvalta siihen, että voisimme tilata jäätelöä kotiinkuljetuksena?"

Tempest nojasi päänsä Murielin olkapäätä vasten ja hengitti syvään sisarensa tuttua tuoksua. Se tuntui ajavan pois varjoja hänen sisältään. Murielilla oli sellainen vaikutus julmiin sanoihin ja kipeisiin muistoihin, pimeisiin syvyyksiin.
"Luulen, että meillä on sitä omastakin takaa", – totta kai oli, asuihan hän täällä –, "mutta voimme ehdottomasti myös tilata sitä. Mitä makua haluaisit?"

Muriel jätti toisen kätensä halaukseen sisarensa ympärille, mutta ojensi toisen kätensä silittämään huomionkipeästi määkivän kissan - Leelan - selkää.
"Ehkä meidän pitäisi olla järkeviä ja hyödyntää se, mitä pakastimessa on", hän totesi melkein haikeaksi. Oli huolestuttavan koukuttavaa, että kaikki tuntui olevan vain puhelinsoiton päässä.
"Jotakin sitruunaista."

"Voimme myös tilata", Tempest vastasi kuin vaistoten haikeuden sisaressaan.
"Täällä on ihana, italialainen jäätelöpuoti, joka tekee jäätelönsä itse ja ne ovat suussasulavia", hän maanitteli ja silitti punaisia hiuksia, pää edelleen Murielin olalla leväten.
"Kysyisinkö heiltä mahdollisuutta kotiinkuljetukseen?"

Italialainen jäätelö kuulosti juuri nyt taivaalliselta.
"Jos viitsisit", Muriel vastasi, haluamatta irrottaa käsivarttaan sisarensa ympäriltä. Aina tällaisina hetkinä hän katui päätöstään asua pohjoisessa, vaikkei lentomatka Newcastlen ja Lontoon välillä ollut läheskään niin pitkä, kuin välimatka silloin, kun hän oli etsinyt itseään maailmalta.
Romana määkäisi kovaäänisesti ja loikkasi alas sängyltä, ja Leela liittyi sen seuraan häntä terhakkaasti pystyssä. Itämaiset airuet suuntasivat ulos huoneesta, ennen heitä hissin hiljaisen hurinan kuulleina.

Tempest painoi suudelman sisarensa poskelle ja sipaisi hiuksia tämän korvan taakse, ennen kuin suoristautui istumaan.
"Käyn tilaamassa meille jäätelöä", hän lupasi pudottautuessaan jaloilleen ja kadotessaan kissojen perässä äänettömin askelin toivottavasti käsilaukkuun unohtuneen puhelimen suuntaan.
"Niinkö todella?" Tempest kysyi hajamielisesti juttelevaisella tuulella olevalta Romanalta, joka puski hänen pohjettaan eteisessä samalla, kun haki jäätelöpuodin numeroa ja toivoi, että paikka olisi vielä auki.

Leela määkäisi turhautuneena siitä, että hissin ovet olivat jo avautuneet, mutta Miestä ei kuulunut sisään ovesta. Vei hetken, ennen kuin avaimet rapisivat lukossa, ja Tiarnan raotti tottuneen varovasti ovea siltä varalta, että yksinäisyydestä tuohtuneet kissat ryntäisivät vastaan.
Nyt niillä vain ei ollut välitöntä hätää, sillä Kuningatar oli jo palannut ennen häntä.
"Oh, hei rakas", mies tervehti, kun astui eteiseen parhaansa mukaan kissoihin kompastumista vältellen.
"Olittekin jo kotona."

Tempest havahtui hätkähtäen tervehdykseen ja soi miehelle hajamielisen, haaveikkaan hymyn, joka viipyi lämpönä kultaisissa silmissä.
"Kokeilen tilata meille jäätelöä", hän sanoi kohottaen puhelintaan, josta oli löytänyt pian sulkevan jäätelöpuodin osoitteen.
"Haluaisitko sinäkin?"

Se, että Tempest hymyili, sai hymyn kohoamaan myös Tiarnanin kasvoille.
Hänen olisi päästävä eroon pelosta, joka vainosi yhä silloin tällöin kipeänä. Siitä, joka muistutti hänelle, että jotakin pahaa voisi vielä tapahtua.
"Niinkö?" hän kysyi, kun asteli lähemmäs ja kietoi käsivartensa Tempestin ympärille vetääkseen tämän halaukseen.
"Voin ottaa."
Hän painoi suudelman vaaleiden, letitettyjen hiusten joukkoon.

Tuttu, häkeltynyt tunne levisi Tempestin sisällä, kun Tiarnan veti hänet lähelleen. Hetkeksi hän painoi nenänsä vasten miehen paitaa ja hengitti syvään rakasta tuoksua, ennen kuin astui kauemmas ja nosti puhelimen korvalleen.
"Hei, tämä on varmaankin erikoinen pyyntö, mutta...", hän aloitti sipaisten untuvaisia suortuvia korvansa taakse, ennen kuin jatkoi ehdottamaan kotiinkuljetusta.
"Tempest Dawn, minä-" Tempest painoi katseensa hämillisenä ja hipaisi punehtuvaa poskeaan.
"Kiitos, minä... Se olisi hienoa, kiitos todella paljon." Ilmeisesti heidän tulisi odottaa viittä purkillista jäätelöä tunnin sisällä.

Tempestin astuessa kauemmas Tiarnan kumartui tervehtimään jaloissaan kiehnääviä ja määrätietoisesti mäkättäviä kissoja. Ilmeisesti ne olivat tulkinneet tilanteen siten, että Miehen olisi kuulunut tuoda jonkinlainen lepyttelylahja niille - kun taas niinä kertoina, kun hän oli päätynyt ostamaan niille jotakin, ne olivat kipittäneet hännät pystyssä tiehensä vaivautumatta edes nuuhkaisemaan tuliaisia.
Kissat.
Puhelun loputtua hän suoristautui ja astui uudelleen lähemmäs, ojentaen käsiään Tempestiä kohti kutsuakseen tämän uuteen halaukseen.
"Kuinka kaupungilla sujui?"

Tempest nojautui Tiarnanin rintaa vasten ja kiersi käsivarren miehen vyötärölle, hieraisten ohimoaan tämän paitaan.
"Mmm, suunnittelijani ehdotti sovitusta viikon päästä", hän hymisi antaen silmiensä painua kiinni ja silitti miehen selkää.
"Miten sinun päiväsi meni?"

Tiarnan kumartui painamaan suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Suunnittelijasi on selvästikin ottanut puvun sydämensä asiaksi", hän totesi hyvillään, hengittäen hetken hiusten tuttua, rakasta tuoksua.
Kissat puskivat itseään heidän jalkojaan vasten, yrittäen ahtautua mukaan halaukseen.
"Oikein hyvin. David lähetti terveisiä. Heidän kissansa ovat jo isoja poikia."

Tiarnan tuoksui ihanalta. Tempest painoi hetkeksi nenänsä takaisin miehen paitaan ja hengitti hetken syvään, ennen kuin nosti päänsä ja katseli miestä hämärässä.
"Makoilimme Murielin kanssa sängyssä", hän sanoi antaen käsiensä viipyä Tiarnanin vyötäröllä.
"Haluatko tulla seuraksi?"

Romana oli ensimmäinen, joka luovutti. Se kääntyi adoptiosisarensa puoleen ja syöksähti eteenpäin, ja pian kissat olivat sännänneet jo takaa-ajoon innostuneina olohuoneen puolelle.
Tiarnan kietoi kätensä hieman tiukemmin Tempestin ympärille, tahtomatta päästää tätä sylistään aivan vielä.
"Etkö luule, että sisaresi haluaisi pitää sinut ihan vain itsellään?"

"En tiedä", Tempest vastasi vaaleat kulmat asteen mietteliäästi painuen ja nojasi leukansa miehen rintaan katsellen tämän kasvoja alaviistosta.
"Kuka ei haluaisi viettää aikaa sinun kanssasi?" hän kysyi ja tunsi perhosten kutittavan vatsanpohjaansa miehen läheisyydestä.
"Jos olet väsynyt, voimme siirtää majamme vierashuoneeseen?"

Tiarnan siveli kiireettömästi Tempestin alaselkää sormenpäillään. Hän oli varma, että tämän sisar ymmärtäisi kyllä, vaikka hän varastaisikin lyhyen hetken itselleen.
"Olkaa te vain siellä ihan rauhassa", hän vakuutti, kumartuen painamaan seuraavan suukon naisen otsalle.
"Minun täytyy joka tapauksessa soittaa vielä Helenille."
Seuraavan suukon hän painoi suoraan Tempestin huulille.

Suudelma sai hänen polvensa tuntumaan aina aavistuksen huterilta. Nytkin hän räpytteli häkeltyneeseen, ujoon hymyyn sulaen ja sipaisi vaalean suortuvan korvansa taakse, kun irrottautui vatsanpohjaansa nipistäneestä suudelmasta ja painoi käden lepattavalle sydämelleen.
"Olet tervetullut seuraan, jos olet yksinäinen", hän muistutti sipaisten miehen poskea ja havahtui sitten lähtemään avaamaan oven jäätelölähetille. Tempest kirjoitti hämillisenä nimensä Awakeningin kuluneeseen ensipainokseen, antoi lähetille yltäkylläisen tipin ja ojensi sitten viiden purkin valikoimaa jäätelökassissa ensin Tiarnanille.
"Minkä haluaisit?"

Tiarnan ojensi jalkaansa vaivihkaa kiireesti ovea kohti hölköttävän Leelan tielle. Lähetti tuskin ilahtuisi siitä, että tulisi rakkautta pursuavan - tai vain pahuksen uteliaan - itämaisen jyräämäksi. Leela määkäisi turhautuneesti, mutta vaihtoi kurssiaan ja hyökkäsi sen sijaan lattialle unohtuneen hiirilelun kimppuun.
Oven sulkeuduttua hän harppasi Tempestin luo ja kurkisti uteliaasti pussiin.
"En tiennyt, että jäätelöä saa kotiintoimituksena", hän myönsi, kurtistaen mietteliäästi kulmiaan. Hän poimi capuccinonmakuisen jäätelöpurkin käteensä.
"Luuletko, että tämä olisi turvallinen valinta?"
Sellainen, joka ei välttämättä olisi juuri se, jonka Tempestin sisar olisi halunnut. Mansikkajuustokakkujäätelön hän oli jättänyt suosiolla rauhaan.

Tempest hymyili Tiarnanille ja sipaisi miehen hopeista juovaa.
"Se on turvallinen", hän nauroi ja nojautui hipaisemaan Tiarnanin poskipäätä huulillaan, ennen kuin vaelsi takaisin makuuhuoneeseen paperipussi sylissään ja kaksi tavattoman uteliasta itämaista toiveikkaana jalanjäljissään.
"Muriel", Tempest kutsui pehmeästi, "jäätelö tuli. Mitä haluaisit?"

Muriel oli sillä välin kerännyt heidän yhdistetyn lounaansa ja päivällisensä jämät ja kiikuttanut ne pois makuuhuoneesta ennen kuin oli vaeltanut kurkistelemaan ulos suuresta ikkunasta. Niin mukavaa kuin kaiken yläpuolella asuminen olikin, hän kaipasi ympärilleen puita.
Kuullessaan sisarensa äänen hän käännähti ympäri, laskien käden silittelemästä vatsaansa.
"He todella toimittivat jäätelöä?" hän naurahti epäuskoisesti, kun palasi takaisin sängyn luo.
"Onko jotakin sitruksista?"

Tempest istahti sängyn laidalle ristien toisen jalan eteensä ja silitti hajamielisesti Romanan niskaa, kun kissa puski hänen kylkeään.
"Mansikkajuustokakku, sitruunalimesorbetti, mangoappelsiini, suolainen kinuski", hän luetteli käännellen purkkeja pussissa, jonka rapina kiehtoi Leelaa suuresti. Suklaavalkea kissa yritti loikata pussiin jäätelöiden sekaan, mutta muksahtikin lattialle.
Tempest kohotti katseensa kysyvästi Murieliin.

Murielin katse oli kiinnittynyt kissaan, jonka hyppyakselin arviointi oli mennyt ikävällä tavalla pieleen.
"Hm?"
Hän käänsi katseensa takaisin Tempestiin samalla kun Leela ojensi häntänsä suoraksi ja tassutti ylpeästi lattian poikki, niin kuin yllättävä syöksy lattialle olisi ollut koko ajan osana sen suunnitelmaa.
"Sitruunalimesorbetti kuulostaisi taivaalliselta. Oliko Tiarnanilla ollut mukava päivä?"

"Uskoisin niin", Tempest vastasi ja ojensi sorbetin sekä lusikan Murielille keräten pussin syliinsä. Hän ei ollut varma, olisiko Tiarnan sanonut, vaikka päivä olisi ollut kurja.
Hän lähti viemään loput kotiovelle toimitetusta jäätelöstä keittiön muhkeaan pakastimeen ja palasi hetkeä myöhemmin takaisin Murielin luo, kiiveten sängylle ja käpertyen sisarensa viereen.
"Olen onnellinen, että olet täällä."

Muriel seurasi katseellaan, kuinka kissat seurasivat hännät pystyssä itseoikeutettua kuningatartaan ensin ulos huoneesta ja sitten takaisin, hypätäkseen heidän seurakseen sängylle.
"Toivottavasti et pahastu, että aloitin jo", hän hymähti, kohottaen jäätelöpurkkiaan. Hän oli ollut kaukaa viisas ja pihistänyt heille lusikat keittiöstä samalla, kun oli siivonnut noutoruokarasiat pois.
Hymy sai tummat silmät siristymään.
"Minäkin olen onnellinen, että olen täällä."

"En ollenkaan", Tempest vastasi rauhoittaen ja pujotti varpaansa peiton alle. Hän ehti tuskin ottaa mukavan asennon, kun itämaiset kissat ähersivät itseään hänen syliinsä, talloen toistensa päälle ja vääntäytyen yhtenäiseksi solmuksi. Hän silitti niiden silkkisiä turkkeja hajamielisin, hellin sormin.
"Puhuisitko sinä minulle, jos mieltäsi painaisi jokin?"

Sorbetti oli oikeastaan vielä hieman liian jäässä, ja kärsivällisempi sielu olisi antanut sen pehmetä hieman ennen syömistä. Mutta Muriel kaipasi jäätelöä, joten mikään ei estänyt häntä rapsuttamasta itselleen pieniä lusikankärjellisiä aivan jäätelöpurkin reunoilta.
"Totta kai puhuisin, olet siskoni", hän vakuutti, ja ujutti jalkansa saman peitteen alle tökätäkseen Tempestin jalkaa.
"Tiedätkö, kissasi muistuttavat minua siitä kirjasarjasta, jota luimme... Universumien tomu?"

Tempest hymyili ja nojasi päänsä Murielin olkaan. Hän katseli kissoja hajamielisesti ja totesi, että sisar saattoi olla oikeassa.
"Sinun pitää kertoa Fergukselle. Pian", hän muistutti.
"Hän tarvitsee aikaa valmistautua rooliinsa. Ja minusta tulee täti."

Daimonit, niitä sielunjatkeet olivat tainneet olla nimeltään. Muriel oli rakastanut sitä, että oli saanut lukea ääneen Tempestille, niin että he olivat voineet uppoutua tarinan maailmaan yhdessä. Joskus myös Laurie oli liittynyt seuraan, teeskennellyt tekevänsä jotakin muuta, kunnes oli itsekin tullut imaistuksi tarinaan.
"Niin mitää", Muriel myönsi huokaisten, ja vei kirpeää sorbettia suuhunsa.
"Olisi pitänyt jo... En tiedä, kuinka pidän Pikkuloisen jalat maassa kun ottaa huomioon, kuinka uskomattomia ihmisiä hänen elämässään tulee olemaan."

Tempest nauroi hiljaa ja hieraisi ohimoaan sisarensa olkapäähän. Romanan uni syveni ja kissa halasi kaunista, kiilamaista päätään etutassuillaan. Tempestin sormet vaelsivat sen turkissa.
"Miksi haluaisit pitää jalat maassa?" hän kysyi.
"Etkö mieluummin lentäisi tähtien joukossa, piirtäisi tähtipölyyn kuin meren aaltoihin? Vaikka sitten vain päiväunissasi?"

Muriel naurahti ja tuki jäätelökulhon polviensa väliin niin että saattoi viedä toisen käden silittelemään sisarensa hiuksia.
"Kultapieni, tähdissä sukeltelu kuuluu sinulle, minä kasvan vahvoja juuria maahan", hän muistutti hellästi. Ehkä he täydensivät siinä toisiaan.
"Mutta en kyllä harmistu, jos Pikkuloinen onnistuu imemään sinulta edes pienen ripauksen uskomatonta mielikuvitusta, maailma on silloin paljon hämmästyttävämpi paikka elää."

Tempest nauroi kuplien ja hautasi kasvonsa hetkeksi sisarensa käsivarteen. Pehmeät, vaaleat suortuvat pyrkivät päättäväisesti karkuun taidokkaalta ranskanletiltä ja leijailivat pisamaisten kasvojen ympärillä.
"Etsimmekö huomenna sinulle puvun?" hän kysyi ja kurtisti kulmiaan.
"Taidan tarvita myös kengät."

"Sinä olisit oikein hurmaava morsian vaikka paljain jaloin", Muriel huomautti ja pukkasi sisartaan pehmeästi kylkeen ennen kuin vei taas lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
"Mutta saatat olla oikeassa, ehkä kengät olisi hyvä hankkia. Ja minulle mekko."
Hän huokaisi ja mulkaisi vatsaansa kulmat kurtistuen.
"Jotain, minkä kanssa tämä ei haittaa. Et usko, että haluaisitte uudistaa valanne Tiarnanin kanssa vaikka vuoden päästä? Voisin hankkia sinne jotakin tyköistuvampaa."

Tempest hymyili ja toivoi hartaasti, että saisi olla Tiarnanin sielunkumppani vielä vuoden päästä. Hän peitti hajamielisen haukotuksen kämmenselkäänsä ja nojasi Murieliin.
"Stylistini osaavat varmasti auttaa sopivan mekon löytämisessä. Sinä tulet olemaan ihana."

Sen täytyi johtua nukkuvista kissoista, sillä Murielkin tunsi olonsa miellyttävän raukeaksi. Hän hieraisi poskeaan Tempestin päätä vasten ja painoi suukon hiusten joukkoon.
"Heillä on varmasti hyvin mielikuvituksellisia ideoita", hän hymähti. Niin kauan, kuin hänen sisarensa saisi loistaa hääpäivänään onnellisena, muulla ei olisi niin väliä.
"Joko teillä on valittuna häiden väriteema?"

"Ei kai virallisesti", Tempest vastasi ja katseli makuuhuoneen hämärää. Hääsuunnittelija ei pitänyt hänestä. Mutta Tempest ei tiennyt millaisia pöytäkoristeita he halusivat tai millaisen kakun. Oliko sillä väliä?
"Tummansinistä ja luulen, että kukat ovat lempiväreissäni." Tiarnanilla oli selvästi erityinen suhde floristeihin, sillä kotiin ilmestyi aina tuoreita pioneja.

"Sehän olisi oikein hyvä teema, sininen, vaaleanpunainen, persikka... Eikö Tiarnanin suvun tartaanissa ole laivastonsinistä?"
Muriel kurtisti kevyesti kulmiaan. Jos hän olisi saanut päättää, häät olisi voitu pitää kotona. Pieni, ihastuttava tilaisuus. Mutta ainakin Tiarnanilla oli paljon ystäviä, jotka varmasti halusivat osallistua.

"Mmm", Tempest vastasi poissaolevasti ja silitti kissojen turkkeja. Leela kohotti pikkuista päätään ja kehräsi antaumuksella hönkien, kun hän silitti sen päälakea ja niskaa.
"Stephen odottaa kutsua", hän lisäsi katsellen Leelan pieniä kasvoja.

Murielin kulmat painuivat alas ja lusikka unohtui puoliväliin matkalla suuhun.
"Siinähän odottaa", hän puhahti, nielaistuaan ensimmäiset, rumimmat sanat, jotka olivat nousseet mieleen.
"Ne ovat häät perheelle ja ystäville."

Tempest hieraisi pisamaisen nenänsä pieltä levottomana.
”Luulen, että teknisesti hän on ystäväni”, hän sanoi empien. Ainakin Stephen käyttäytyi kuin hyvä ystävä – ja mies oli ollut hänen managerinsa alusta saakka. Ajatus miehen torjumisesta sai Tempestin olon epämukavaksi, mutta ehkä eksiä ei ollut tapana kutsua. Ainakaan sellaisia, joiden sanat kummittelivat morsianta edelleen.
”Mutta olet kai oikeassa.”

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Teknisesti?" hän toisti ja pudisti sitten hieman päätään. Emmie-rakas, sisko olisi todella tarvinnut hänen suojelustaan aina silloin tällöin.
"Rakas, ne ovat sinun hääsi, ja saat kutsua juuri ne ihmiset, jotka haluat todistamaan onnellista hetkeäsi. Haluaisitko todella kutsua ku… Stephenin?"

Tempest silitti Leelan selkää painaen katseensa ja nakersi epätietoisena peukaloaan.
"En tiedä", hän vastasi.
"Hän saa oloni... Epämukavaksi. Se on tietenkin täysin typerää, sillä hän on vain ystävällinen." Tempest pohti hetken.
"Ei, en kai haluaisi."

Muriel tasapainotti lusikan melkein tyhjään jäätelökippoon ja ojensi kätensä siirtämään Tempestin käden hellästi kauemmas, niin ettei tämä voisi nakertaa peukalonsa syrjää vereslihalle.
"Rakas, se ei ole typerää. Jos hän tekee olosi epämukavaksi, sitten tekee, sinun ei tarvitse yrittää tukahduttaa tunteitasi."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Millä tavalla epämukavaksi?"

Tempest suostui laskemaan kätensä ja tuijotti niitä empien. Sormi nykäisi tahdottomasti, kun kädet hakivat kanavaa purkaa levottomuutta. Lopulta ne päätyivät silittämään Leelan suklaankirjavaa selkää.
"Hän on vain ystävällinen", hän sanoi hieraisten kiusaantuneena käsivarttaan.
"Minä vain... Joskus hän... Hän saattaa seistä takanani ja silittää hiuksiani tai halata minua tai suudella niskaani."

Leela ei tuntunut panevan pahakseen sitä, että päätyi levottomuuden purkajaksi. Kehräys muuttui entistä kumeammaksi, ja tassut alkoivat leipoa tyytyväisinä Kuningattaren helmaa vasten.
Murielin tummissa silmissä välkähti ja kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Jos se tuntuu sinusta epämiellyttävältä, hänen on lopetettava. Em, ahdisteleeko Stephen sinua?"

Tuntui kohtuuttomalta syyttää jotakuta ystävällisyydestä – ilmaisihan hänkin jatkuvasti hellyyttä läheisilleen, halaili ja lojui sylikkäin sisarensa kanssa, vaihtoi viattomia suukkoja, joskus hyvin yllättäen.
Ja silti hän tunsi levottomat väreet kulkevan selällään muistellessaan, kuinka huulet yhtäkkiä koskettivat hänen niskaansa, hengittivät hänen ihonsa tuoksua.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi kohottaen epätietoisen katseen Murieliin.

"Ahdisteleeko", Muriel toisti, vaikkei kyse tainnutkaan olla siitä.
"Hän koskettaa sinua tavalla, josta et pidä, ja minusta se kuulostaa ahdistelulta. Oletko ajatellut managerin vaihtamista?"
Muriel halusi uskoa itse tulevansa hyvin toimeen entistensä kanssa, mutta se, kuinka Stephen oli Tempestiä kohdellut, ei hänen silmissään jättänyt mitään syytä uskoa, että managerisuhde olisi erityisen auvoinen.

Tempest pudisti epäröiden päätään. Hän arveli, että Stephen olisi sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, jos hän syyttäisi miestä ahdistelusta. Hän pelkäsi samaa, jos sanoisi, kuinka epämukavaksi miehen läheisyys hänen olonsa teki.
"Olen ajatellut", hän vastasi. Tiarnankin oli tainnut kannustaa siihen painokkaasti.
"Hän vain on ollut managerini alusta saakka. Tuntuisi jotenkin... Epäreilulta hylätä hänet nyt."

Muriel huokaisi hiljaa ja kurotti laskemaan tyhjentyneen jäätelöpurkin yöpöydälle. Romana kömpi uteliaana jaloilleen, loikkasi yöpöydälle purkin viereen ja tökkäsi sitä päättäväisesti tassullaan.
"Stephen pärjää aivan varmasti", hän huomautti, vetäen siskonsa kainaloonsa.
"Hän käyttäytyy sopimattomasti."

"Olet varmaankin oikeassa", Tempest vastasi empien ja nojasi sisarensa kylkeen, peittäen haukotuksen kämmenselkäänsä. Hän ei ollut varma, milloin Muriel olisi ollut väärässä – paitsi silloin, kun puhui itsestään epäystävällisin sanoin.
"Oletko väsynyt?" hän kysyi katsahtaen huolestuneena raskaana olevaa naista. Hän ei voisi valvottaa Murielia kuin ennen, sillä varmastikin tämä tarvitsi unta.

"Minä olen melko usein oikeassa."
Muriel huiskaisi Romanan vaivihkaa kauemmas jäätelöpurkista, kun se oli tassun jälkeen työntämässä kolmiomaista päätään tavoittelemaan jäätelön rippeitä.
"Hieman", Muriel myönsi, hieraisten poskeaan Tempestin päätä vasten.
"Tuntuu, että voisin nykyään nukkua helposti vaikka vuorokauden ympäri... Ja uni tekisi kyllä hyvää sinullekin, rakas."

"Se on totta", Tempest sanoi ja painoi suudelman sisarensa poskelle. Hän nosti Leelan hellästi sylistään ja kissa venytteli unisesti, turkki osin mytyssä, tassuttaen silmät sirrillään istumaan yöpöydälle, missä ryhtyi pesemään takapuoltaan takatassu uhmakkaasti ojossa.
"Ehkä meidän pitäisi käydä nukkumaan", hän myönsi vastahakoisesti ja venytteli käsivarsiaan kattoa kohti varsin kissamaisesti.
"Onko tätä käydä vanhaksi?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan, kun kiipesi ylös sängystä.

Muriel unohtui hetkeksi katselemaan takapuoltaan pesevää kissaa. Ehkä siinä oli asennetta, jota Tempest olisi joskus kaivannut itselleenkin, ettei antaisi kenen tahansa kävellä ylitseen. Kaikenlaisten Stepheneiden, jotka musersivat herkkää sielua.
"Olen melko varma, että juuri tätä se on", Muriel myönsi, kömpiessään itsekin seisomaan selkäänsä hieroen.
"Pian meihin iskee sanoinkuvaamaton himo suunnata bingoon."

Tempest nauroi kuplien, häivähdys unista käheyttä äänessään ja pyyhkäisi letiltä karanneita, untuvaisia suortuvia korviensa taakse. Romana pyöri huomionkipeänä hänen jaloissaan, mutta hän väisti sitä tottuneesti tavoitellessaan kultakirjaillun mekkonsa vetoketjua ja tassuttaessaan kylpyhuonettaan kohti.
Sitä, jonka oven Tiarnan oli murtanut hädissään.
"Nuku hyvin, rakkaani", Tempest sanoi sisarelleen ja kurottui painamaan vielä suudelman tämän poskelle, ennen kuin astui kylpyhuoneeseen pesemään hampaitaan.

"Nuku sinäkin", Muriel toivotti ennen kuin suuntasi kohti vierashuonetta. Ehkä hän voisi käydä pakastimen kautta, hakea vielä toisen purkin jäätelöä iltapalaksi.
Ei mennyt pitkään, kun makuuhuoneen ovi avautui, ja Tiarnan astui sisään. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan.
"Em?"

Tempest avasi kylpyhuoneen oven ja astui takaisin tyylitellysti muotoillun, valkoisen lavuaarin ylle hammasharja suussaan. Kylpyhuoneen valo heitti kultaisen raidan makuuhuoneen siniseen hämärään.
"Hei", hän tervehti, häivähdys hymyä silmissään, kun kumartui huuhtomaan suutaan.

Tiarnan vaelsi lattian poikki ja pukkasi ovea hieman paremmin auki, niin että saattoi jäädä nojailemaan sen karmiin. Hän tutki Tempestiä katseellaan, tuntien lämmön läikähtävän rintakehässään niin kuin jokaisena päivänä sen jälkeen, kun nainen oli suostunut hänen kosintaansa.
Häihin oli enää hetki.
"Hei", hän tervehti hymyillen.
"Iskikö väsymys?"

Kultaiset silmät siristyivät hymystä, kun Tempest katsahti Tiarnania.
"Hieman", hän vastasi asettaen hammasharjan takaisin telineeseen ja pyyhkäisi kosteita sormiaan Tiarnanin vanhan t-paidan helmaan.
"Nukuttaako sinua?" hän kysyi astuen ovelle ja avasi haikeasti hiuksiaan sisarensa virittämältä, kauniilta ranskalaiselta letiltä.

Tiarnan astui kynnyksen yli kylpyhuoneeseen ja veti Tempestin halaukseen, haudaten kasvonsa kultaisten hiusten joukkoon.
"Hieman", hän vastasi, hengitettyään hetken tuttua tuoksua, josta hän ei tuntunut saavan tarpeekseen. Työmatkojen pitkittyessä hän oli joskus pelännyt unohtavansa sen kokonaan, kunnes jokin, ehkä vieraan hajuveden häivähdys studiolla tai tietty kukka kuvauspaikalla muistutti häntä, herättäen koti-ikävän.

Häkeltyneet perhoset kutittivat Tempestin vatsaa, kun Tiarnan veti hänet lähelleen ja nainen nojasi poskensa miehen rintaa vasten, kiertäen käsivartensa tämän vyötärölle. Oli epätodellista, että Tiarnan halusi naimisiin hänen kanssaan.
Ehkä hän todella sai elää satua ja onnellisesti elämänsä loppuun oli lähestymässä.
"Haluatko käydä nukkumaan?" hän kysyi halaten miestä lujemmin.

"Mm-hmm", Tiarnan hymähti myöntävästi, mutta ei silti irrottanut vielä otettaan Tempestin ympäriltä. Kihlattunsa. Sielunkumppaninsa.
Hän painoi suudelman ensin vaaleiden hiusten joukkoon ja sitten naisen huulille.
"Mene vain edeltä, pesen hampaat."
Leela oli hypännyt tasapainottelemaan uhkarohkeasti kylpyammeen, joskin tyhjän, reunalla.

Tempest kasasi itseään hengenvedon ajan ja irrottautui sitten halauksesta, suudelma huulilla polttelevana muistona viipyen. Hän vaelsi takaisin pimeän makuuhuoneen puolelle Romana perässään ja kiipesi heidän ylellisen muhkeaan sänkyynsä odottamaan, kiemurrellen mukavasti paksun peiton alle.
Murielin kanssa käyty keskustelu viipyi hänen mielessään ja sai hänet nakertamaan peukalonsyrjäänsä.

Leela jäi vielä kylpyhuoneeseen, ja Tiarnan saattoi tuntea sen mantelisilmien katseen niskassaan pestessään hampaitaan. Aivan kuin kissalla olisi ollut asiaa, mutta valitettavasti he eivät ymmärtäneet toisiaan samalla tavoin kuin Tempest ymmärsi heidän kissojaan.
Hän huuhteli vielä kasvonsa ja nykäisi paidan päänsä yli, heittäen sen pyykkikoriin. Leela ei arvostanut täysosumaa samalla tavalla kuin hän, vaan hypähti alas ammeen reunalta ja tassutti häntä pystyssä makuuhuoneen puolelle.
Kaikkia oli mahdoton miellyttää.
Tiarnan seurasi pian kissan esimerkkiä ja kömpi sänkyyn.

Tempest katseli Tiarnania hetken, vaaleat hiukset villeinä tyynylle levittäytyen. Miehen läsnäolo tuntui saavan hänen sydämensä lyömään vahvemmin, kuin hän olisi samaan aikaan vihdoin hereillä ja tuntisi uneksivansa.
Hän kierähti peiton alle lähemmäs, nostaen sitä niin, että Tiarnan pääsi sen alle ja käpertyi sitten miehen kylkeen, hengittäen rakastamaansa tuoksua.
"Puhuin Murielin kanssa", hän aloitti empien ja silitti miehen rintakehää sormenpäillään.

Tiarnan pujottautui ulos päällihousuistaan, hyläten ne lattialle. Leela oli ehtinyt jo liittyä adoptiosisarensa seuraan vuoteelle. Hän pujottautui peitteen alle ja veti Tempestin kainaloonsa. Hyvin ilmastoidussa asunnossa oli aina miellyttävän viileää, niin että jopa helteisellä säällä saattoi nukkua peitteen alla.
"Hm?"
Hän oli ehtinyt haudata nenänpäänsä vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mistä te puhuitte?"

Ehkä ei ollut sopivaa sanoa, että heidän elämästään makuuhuoneen puolella, Tempest pohti puraisten alahuultaan ja piirsi sormenpäillään mielikuvituksensa karttoja miehen ihoon. Romana ähersi itseään kerälle emäntänsä kapean lonkan päälle, silmät mielenosoituksellisesti sirrillään.
"Minä vain kävin pohtimaan", Tempest aloitti ja haparoi hetken sanoja, jotka saisi suustaan, "joskus mietin, oletko- koetko, että joudut varomaan kanssani?"

Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus oli saada levottomuuden nostamaan päätään Tiarnanin mielessä. Oliko jotakin sattunut? Ehkä ahdistus oli palannut pahempana, tai...
Hän kielsi päättäväisesti itseään lähtemästä mukaan huolen syöksykierteeseen. Kuuntele ensin, mitä Tempestillä on sanottavaa.
Tummat kulmat painuivat hieman alemmas, käsi silitti naisen hoikkaa selkää.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

Mitä hän tarkoitti? Tempest puri huultaan ja hieraisi poskeaan miehen rintaa vasten.
Typerys.
Lopeta.
"Minä... Minä mietin, koetko, että joudut varomaan kanssani? Sanojasi, tekojasi, omana itsenäsi olemista", hän äänensä värähti ja hän puri huultaan hetken lujemmin.
"Kun olemme yhdessä."

Tiarnan avasi suunsa vastatakseen - vakuuttaakseen, ettei hän tietenkään joutunut tekemään niin, ettei Tempestissä ollut mitään vikaa.
Sitten hän jäi kuitenkin miettimään sanojaan tarkemmin. Eikö nainen toivonut, että hän olisi rehellinen?
"En halua satuttaa sinua", hän vastasi, käsi sirolle selälle pysähtyen.
"Ja se saa minut joskus hieman varovaiseksi."

Tempest käänsi päätään niin, että saattoi nähdä vilauksen miehen kasvoista. Tiarnan oli aina niin uskomattoman kiltti ja huomaavainen.
"Toivon niin, ettei sinun tarvitsisi olla varovainen", hän vastasi hipaisten sormenpäillään miehen poskea.
"Haluaisin, että saisit olla vapaa. Olla, tehdä ja tuntea mitä vain joutumatta ajattelemaan asiaa. Sinä et satuta minua."

Tiarnan tutki Tempestiä myrskynharmaalla katseellaan.
Oli vaikea olla huolehtimatta, ehkä se oli rakennettu hänen perusluonteeseensa. Hän oli aina huolehtinut, äidistään, sisaruksistaan. Ja nyt Tempestistä.
"En koe, että joutuisin mitenkään rajoittamaan itseäni", hän vetosi hellästi.

Tempest kohotti epäröiden päätään niin, että saattoi nähdä sielukkaat, myrskyisät silmät, joihin oli rakastunut jo 13-vuotiaana. Hän toivoi, että asia olisi niin – että Tiarnan ei joutuisi pidättelemään itseään tai kieltämään itseltään jotain, mitä kaipasi, vain siksi, että hän oli rikkinäinen.
"Tiedäthän- tiedäthän, että jos kaipaat jotain, haluaisit jotain, haluaisit kokeilla jotain, minä tekisin niin mielelläni?" Tempest kysyi ja hipaisi miehen huulia sormenpäällään. Hän haluaisi tehdä kaiken mitä voisi tehdäkseen Tiarnanin yhtä onnelliseksi kuin mies teki hänet.

Tiarnan kohotti toisen kätensä ja sipaisi pisamaisille kasvoille karkaamassa olevan hiussuortuvan Tempestin korvan taakse ja painoi sitten suudelman naisen otsalle.
"Tiedän", hän vakuutti ja piirsi sormenpäillään rauhallisia kuvioita naisen selkää vasten.
"En vain tahdo, että koet minkäänlaista painostusta tehdä mitään minua miellyttääksesi."

Tempest tutki miehen harmaita silmiä, levoton turhaumus vatsassa poltellen.
”Et sinä painosta minua”, hän protestoi tuijottaen Tiarnania, ”jos kerrot minulle, että pitäisit jostain tai toivoisit jotain.” Miten hän toivoi, että mies tekisi niin. Hän oli niin kovin toivoton yrittäessään keksiä, oliko jotain, mitä Tiarnan toivoi, muttei sanonut.
Hänen mielikuvituksensa ei ollut avuksi täällä.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Pelkään, että suostuisit, vaikket todella haluaisi", hän vetosi, yrittäen asettaa sanansa mahdollisimman tarkkaan - vaikka siitä tässä taisi olla osittain kyse. Tempest ei halunnut, että hän joutuisi varomaan.
"Jos esittäisin sinulle toiveen, pystyisitkö sanomaan suoraan, jos se olisi jotakin, mitä et tahtoisi?"

”Pystyisin”, Tempest vastasi haluten uskoa siihen. Hän halusi edes tietää, mitä Tiarnan toivoisi, jotta voisi saada mahdollisuuden yrittää.
Ei pohtia yön pimeydessä, oliko mies kyllästynyt ja inhota itseään, koska pohti sitä.
”Vai suostuisitko sinäkin miellyttääksesi minua? Jos kertoisin, että pitäisin jostain tai toivoisin jotain, painostaisinko minä sinua?” hän haastoi.

Tiarnan olisi halunnut uskoa siihen. Mutta Tempest oli niin uskomattoman kultainen sielu, ja epävarma omasta itsestään, joten olisiko nainen todella osannut sanoa ei? Vai olisiko se vain johtanut itsesyytöksiin siitä, kuinka tämä ei ollut tarpeeksi?
"En tietenkään", hän vastasi, kurtistaen kulmiaan, ja jatkoi, ennen kuin ehti estää itseään:
"Se on eri asia."

Kullanväriset silmät siristyivät asteen ja välkähtivät närkästyneinä. Tempest kohottautui istumaan miehen vierellä ja antoi kätensä jäädä lepäämään tämän paljaalle rintakehälle.
”Miksi se on eri asia?” hän kysyi turhautuneena.
”Miksi sinua koskee eri sääntö kuin minua? Luulin, että olit suuri tasa-arvon puolestapuhuja.”

iarnan olisi halunnut potkaista itseään henkisesti.
"Niin olenkin. Haluan uskoa olevani", hän vetosi, eikä voinut olla kuulostamatta hieman loukkaantuneelta. Ehkä se johtui siitä, että sanat osuivat niin täydellisesti maaliinsa.
"Eikä kyse ole siitä, että olet nainen ja minä mies."

Tempest tuijotti Tiarnania levoton palo silmissään. Hän tunsi sydämensä hakkaavan kipeästi.
”Mistä sitten on kyse?” hän kysyi yrittäen olla kuulostamatta provosoituneelta.
”Miksi sinua koskee eri sääntö kuin minua?” Ajatteliko Tiarnan, ettei hän osannut ajatella itse? Tai kokiko mies jotenkin olevansa vastuussa hänestä kuin lapsenvahti?

Tiarnanista tuntui, että hän käveli heikolla jäällä, ja aivan omasta aloitteestaan. Ja rehellisesti sanottuna hän taisi olla tässä se, joka oli väärässä.
"Sinulla on taustallasi vaikeita kokemuksia", hän vetosi, yrittäen asettaa sanansa huolella.
"En vain halua, että joudut kokemaan kanssani minkäänlaista pakkoa tehdä mitään ennen kuin tiedät itse, mistä pidät."

Sydän hakkasi kipeämmin. Tempest tiesi, että Tiarnan puhui näin, koska oli niin uskomattoman huomaavainen ja kiltti – mutta silti hän tunsi kipeän terän sisällään. Pidättelikö mies oikeasti itseään? Kaipasi jotain aivan muuta, mutta ei voinut sanoa niin?
”Minä haluan tietää, mistä pidät. Kuinka oppisin tietämään, mistä pidän, ellen tiedä millaisisia asioita on, mistä pitää?” hän vetosi ahdistuneena ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Hän tunsi olonsa hieman pahoinvoivaksi.
”Tämä on varmaan typerä kysymys ajankohtaa ajatellen, mutta… Näetkö sinä minut tasaveroisena kumppanina?”

Tiarnanilla oli ikävä tunne siitä, että hän oli vain pahentanut asioita. Mutta ainakin hän puhui nyt suoraan, eikö se ollut Tempestille tärkeää?
Olisi ehkä pitänyt puhua suoremmin jo aiemmin.
"Minä pidän sinusta", hän vetosi, kulmat alemmas painuen.
"En kaipaa mitään muuta kuin sitä, että saan pitää sinua lähelläni."
Kysymys sai kulmat painumaan vielä alemmas.
"Totta kai pidän."

Tempest veti polvensa koukkuun ja halasi niitä. Hän tutki Tiarnania levottomana.
”Sinun ei tarvitse suojella tasaveroista kumppania ja päättää hänen puolestaan”, hän huomautti hiljaa.
Mitä jos tunne alemmuudesta ei ollut vain hänen päässään?
”Ymmärrän huolesi, mutta haluaisin silti, että voisit puhua minulle suoraan ja kertoa, jos haluaisit jotain. Eikö ole minun mahdollisuuteni kasvaa oppimalla, mistä pidän ja sanomalla ei sille, mistä en pidä?”

"Minä en päätä asioita sinun puolestasi", Tiarnan huomautti, melkein loukkaantuneena. Ainakin hän todella toivoi, ettei päättänyt. Ajatus sai kuvotuksen vellomaan hänen vatsassaan, ja hän nousi varovasti istumaan, nojaten selkänsä sängynpäätyä vasten, juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"Tuntuuko sinusta, että päätän?"
Myrskynharmaissa silmissä häivähti ahdistus.

Tempest halasi polviaan lujemmin ja puraisi epätietoisena alahuultaan.
”Tiedän, että olet uskomattoman kiltti, huomaavainen ja hyvä mies”, hän vastasi hieraisten pisamaista nenänpieltään. Ei hän halunnut tehdä Tiarnanin oloa kurjaksi ja syyttää miestä asioista, joita tämä teki hyvää hyvyyttään.
”Mutta eikö se ole puolestani päättämistä? Jos jätät jotain kertomatta tai tekemättä, koska ajattelet, etten pystyisi käsittelemään sitä? Tai oletat, että en pysty ajattelemaan itse ja pitämään omia puoliani?”

Tiarnan tunsi levottomuuden virtaavan suonissaan. Se yritti pakottaa häntä nousemaan ylös, vaeltamaan huoneen poikki. Se kaipasi takaisin Lewiksen villiin luontoon, missä levottomuuden saattoi vaeltaa pois meren pauhatessa vasten kallioita.
Sen sijaan hän sukaisi uudelleen hiuksiaan ja katsoi Tempestiin ahdistuneena.
"Tuntuuko sinusta siltä?" hän toisti.

Tempest pyyhkäisi vaalean suortuvan korvansa taakse ja epäröi hetken, ennen kuin vapautti polvensa ja poimi sen sijaan toisen Tiarnanin käsistä omiensa väliin ja silitti sen rystysiä.
”Minä vain toivon, että voisit kertoa minulle, jos haluat jotain”, hän vetosi, ”ymmärrän pelkosi, mutta minä haluan olla vastuussa siitä, mitä teen tiedolla.”
Tempest tutki levottomana miehen silmiä.
”Haluan, ettet joutuisi pidättelemään itseäsi tai varmistamaan joka kerta, onko kaikki hyvin tai miettimään, mitä voit tai saat tehdä ilman, että satutat minua tai menen rikki.”

Mutta olit lähteä luotani, Tiarnan vetosi onnettomana mielessään. Olit jo lähteä luotani, koska voit niin huonosti, enkä minä ymmärtänyt ajoissa.
Entä jos oli enemmänkin asioita, joita hän ei vain ollut ymmärtänyt? Jos väärät sanat saisivat Tempestin todella menemään rikki?
Puhu, hyvä mies.
Hän nielaisi ja vastasi kultaisten silmien katseeseen, myrskynharmaa katse täynnä levottomuutta - mutta myös syvää rakkautta.
"Pelkään, että menetän sinut."

Hänen sydämensä tuntui murtuvan. Sinä auttamaton typerys.
”Tiarnan”, Tempest vetosi ja nojautui lähemmäs voidakseen hipaista miehen poskea. Sitten hän vapautti Tiarnanin käden ja kiipesi hajareisin miehen syliin, laskien kätensä tämän niskalle.
”Olen niin pahoillani – en ole lähdössä minnekään.” Hän ei enää mitätöisi ahdistustaan ja myrkyllisiä varjoja mielessään, jos ne vaatisivat häntä jättämään tämän maailman. Hän näki nyt terapeuttiakin välillä jopa kahdesti viikossa.
”Haluan, että voit olla oma itsesi ja puhua minulle mistä tahansa, joutumatta suodattamaan ajatellen, että suojelet minua tai miettimään, mitä voin käsitellä. Haluan olla tasaveroinen kumppanisi.”

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja hetken ennen kuin kietoi käsivartensa naisen ympärille ja halasi tämän tiukasti, melkein epätoivoisesti rintakehäänsä vasten.
"Sinä olet kaikkeni", hän vetosi hiljaa, ääni värähtäen.
"Kun ajattelen, että olin menettää sinut jo kerran..."
Hän ei pystynyt viemään lausetta loppuun. Hänen maailmansa olisi mennyt riekaleiksi. Hän ei ollut huomannut ajoissa.
"Haluan vain, että voit olla onnellinen. Ettet joudu tuntemaan itseäsi huonoksi."

Tempest halasi miestä ja suki tummia, hopean kirjomia hiuksia hellin sormin.
”Rakastan sinua”, hän vetosi hipaisten huulillaan Tiarnanin poskipäätä, sydän kipeästi hakaten. Enemmän kuin mitään.
”Minä- minä olen väsynyt kuulemaan Stephenin sanoja, väsynyt tuntemaan itseni niin…. Riittämättömäksi”, hän sanoi empien.
”Ja jos tietäisin, että voisit puhua minulle, voisit toimia epäröimättä, voisit kertoa minulle, jos haluaisit jotain… Ehkä saisin rauhaa.”

"Minäkin rakastan sinua", Tiarnan vastasi hiljaa.
Teki uskomattoman kipeää nähdä, kuinka paljon menneet sanat Tempestiin vaikuttivat. Niin kipeää, että se herätti hänessä luonnotonta raivoa, sellaista, joka hallitsemattomana olisi voinut saada hänet luopumaan pasifistisista periaatteistaan.
"Entä, jos haluaisin jotakin, jota sinä et?" hän kysyi.
"Pahentaisiko se oloasi siitä, ettet riitä?"

Tempest tutki sielukkaita myrskysilmiä empien. Hän ei halunnut valehdella Tiarnanille - se tuskin sopi yhteen sen kanssa, että hän pyysi miestä puhumaan suoraan.
"En tiedä - en usko, että se pahentaisi", hän sanoi setvien miehen hiuksia.
"Ainakin sitten tietäisin, missä en riitä sen sijaan, että pohdin yön pimeydessä kaikkea sitä, missä en ole tarpeeksi. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?" hän kysyi.
"Ja ainakin minulla olisi mahdollisuus joko kokeilla ja todeta, etten halua tai sitten mahdollisuus työstää tunteitani sen asian suhteen."

Jostakin syystä oli helpottavampaa saada vastaukseksi 'en tiedä' kuin 'tietenkään ei'. Jälkimmäinen olisi saanut Tiarnanin epäilemään, että Tempest valehteli, niin paljon kuin hän inhosikin itseään sen vuoksi. Olisi pitänyt osata luottaa naisen sanaan, toivoihan hänkin Tempestin voivan luottaa hänen omaansa.
"Pohditko sinä sellaista?" hän kysyi hiljaa, kohottaen kätensä pyyhkäistäkseen pisamaista poskea peukalollaan.
"Uskon, että olet oikeassa."

Tempest painoi hetkeksi katseensa ja kohautti vaivaantuneena olkaansa. Oli epämukavaa myöntää, miten typerä ja rikkinäinen hän oli.
Hän kosketti poskeaan hipaisevaa kättä.
"Ja miksi oletat, että jokin mitä toivoisit tai mistä pitäisit, olisi jotain, mitä tekisin vasten tahtoani ja vain miellyttääkseni sinua?" hän vetosi nostaen katseensa takaisin harmaisiin myrskysilmiin.

Se ei varsinaisesti ollut myöntävä vastaus, mutta Tiarnan tulkitsi sen sellaiseksi. Vaikka hän oli tainnut tietää sen jo valmiiksi, ja juuri se sai hänet tuntemaan itsensä niin avuttomaksi.
Tempest tunsi, ettei riittänyt, eikä hän tiennyt, kuinka olisi voinut korjata asian. Vaikka ilmeisesti oli mahdotonta korjata ketään, ihmisen oli lopulta tehtävä se itse.
"En oleta", hän vetosi, silittäen pisamien peittämää poskea.
"Taidan vain... ennakoida."

Tempest tutki Tiarnania levottomana ja antoi sormiensa vaeltaa tummien hiusten joukossa. Rakas, rakas Tiarnan, joka oli niin toivottoman kultainen ja kiltti.
”Etkö antaisi minun edes yrittää?” hän vetosi.
”Etkö antaisi minun edes yrittää, ennen kuin päätät, että en halua, pysty tai onnistu ja menen rikki?"

Juuri tällä hetkellä Tiarnan ei voinut sanoa olevansa ylpeä itsesään.
Hän halasi Tempestin tiukemmin syliinsä ja painoi suukon tämän poskelle, ennen kuin nojasi otsansa hetkeksi siroa hartiaa vasten.
"Olen pahoillani, että olen kohdellut sinua niin", hän vetosi.
"Tiedän, kuinka uskomattoman vahva osaat olla. Minun ei olisi pitänyt olettaa, että sinut on tehty hauraasta lasista."

Tempest silitti Tiarnanin niskaa kipeä terä sykkeessään. Ehkä hänen olisi vain pitänyt olla kiitollinen siitä, miten uskomattoman hyvä mies häntä rakasti – ei saada tätä pyytämään anteeksi jotain, mitä oli tehnyt rakkaudesta.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, hän sanoi neuvottomana.
”Minä vain toivon, että et kokisi joutuvasi hillitsemään itseäsi tai pelkäämään satutatko minua tai ahdistunko jostakin – että voisit kertoa minulle, jos kaipaat jotakin tai toivoisit jotakin tai pidät jostakin”, Tempest jatkoi ja hipaisi huulillaan miehen huulia.

Mutta Tiarnan halusi pyytää. Hän tunsi rikkoneensa omia periaatteitaan vastaan, vaikka olikin tehnyt niin hyvissä aikeissa. Mitä Tempestin sisar aina niistä sanoikaan..?
Hän kohotti katseensa ja tutki kultaisia silmiä, painoi toisen suudelman Tempestin huulille.
"Pidin siitä, mitä teit jokin aika sitten", hän myönsi, silittäen toisella kädellään siroa niskaa.
"Kun riisuit vaatteesi. Olin menettää järkeni."

Miehen sanat rekisteröityivät hienoisella viiveellä. Tempest räpäytti hämillisenä ja painoi sitten katseensa posket punehtuen, ujo hymy suupielessään, kun hän puraisi alahuultaan.
Oli hämmentävää, miten onnelliseksi se teki hänet.
Tempest nojautui halaamaan Tiarnania tiukasti ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
”Kiitos”, hän sanoi tukahtuneesti.

Tiarnan hipaisi Tempestin otsaa huulillaan.
"Ei sinun tarvitse kiittää", hän vetosi hellästi, hymy suupieliään nykien. Hän ei ollut sanonut sitä vain tehdäkseen Tempestin onnelliseksi, vaan koska näky oli todella ollut ajaa hänet hulluksi. Jos nainen jonakin päivänä voisi uskoa sen.
Hän ujutti sormensa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mistä sinä pidät, rakas?"

Tempest piti kasvonsa piilotettuna Tiarnanin kaulataipeeseen ja silitti tämän niskaa hämillisin sormin.
Oli sanoinkuvaamattoman helpottavaa, että Tiarnan sanoi pitäneensä siitä. Hän ei ollut vain tehnyt itsestään hölmöä, ei ollut vain kömpelö ja kiusaantunut. Ajatus sai hänen sydämensä lepattamaan.
Samoin hänen sydämensä lepatti miehen toistaessa kysymyksen hänelle, joskin nyt levottomuudesta.
”Minä… Minä pidän siitä, kun olemme yhdessä. Kun- kun haluat minut”, hän mumisi nolostuneena ja hieraisi kuumuvaa poskeaan miehen kaulansyrjään.
”Sinun ei tarvitse kuin suudella minua ja näen tähtiä.”

Se riitti. Tiarnan ei tarvinnut yksityiskohtia, pelkästään se, että vastaus oli jotakin muuta kuin 'en tiedä', teki hänet onnelliseksi. Hän painoi hellän suukon Tempestin vaaleiden hiusten joukkoon.
"Olen siitä iloinen", hän myönsi, silittäen siroa selkää sormenpäillään.
"Lupaathan, että kerrot minulle, jos vielä tunnet, että minä holhoan sinua?"
Vanha koira oppi temppuja, mutta ei enää samanlaisella nopeudella kuin nuori pentu.

Tempest naurahti tukahtuneesti ja halasi miestä tiukemmin.
”Minä rakastan sinua”, hän muistutti. Oli väärin turhautua siitä, että mies huolehti hänestä – suurimman osan ajasta se vain teki hänet hyvin onnelliseksi, häkeltyneeksi mutta onnelliseksi.
”Enkä minä koe, että sinä holhoat minua – joskus vain pelkään, että”, hän epäröi hetken oikeaa sanaa, ”että olet niin paljon enemmän kuin minä, etten voisi olla kanssasi tasaveroinen.”

"Em..." Tiarnan vetosi, mutta vaikeni kun tajusi, ettei ollut varma, kuinka jatkaa. Oliko olemassa sellaisia sanoja, joilla voisi vakuuttaa toisen siitä, että tämä oli riittävän hyvä juuri sellaisenaan?
Varmasti ei. Mutta se ei estäisi häntä yrittämästä.
"Minäkin rakastan sinua. Juuri sellaisena kuin olet, minun takiani sinun ei tarvitse olla yhtään mitään enempää. Toivon, että voisit jonakin päivänä uskoa niin kaiken aikaa."

Tempest toivoi niin myös. Hän oli kyllästynyt toistamaan samoja, rumia, kipeitä sanoja ja ajatuksia mielessään.
Tiarnanille hän oli tarpeeksi – eikö se riittänyt? Hän oli tarpeeksi rakastamalleen miehelle.
Tempest silitti Tiarnanin niskaa sormenpäillään ja nojasi päänsä mietteliäänä paljasta hartiaa vasten.
”Luulen, että minusta olisi romanttista ja perinteisiin sopivaa, mikäli meillä olisi… Tauko häihin saakka”, hän pohti nostaen päänsä ja tutki harmaita silmiä, silittäen jylhää poskipäätä sormenpäällään.
”Mutta kenties ei aivan vielä?”
Tempest nojautui painamaan kysyvän, kokeilevan suudelman miehen huulille.

Tauko häihin saakka.
Tiarnan laski mielessään, kulmat kevyesti kurtistuneina, kuinka pitkää aikaa se tarkalleen tarkoitti - ja hämmentyi tajutessaan, kuinka lähellä häät todella olivat.
Tempestistä tulisi hänen vaimonsa.
"Ei aivan vielä", hän myöntyi, ja antoi käsiensä valua Tempestin lantiolle samalla kun vastasi suudelmaan.

Sydän lepatti kylkiluita vasten, kun Tempest kuljetti sormiaan tummien, hopean kirjomien hiusten läpi ja tunsi onnellisen nipistyksen vatsassaan ajatellessaan, että Tiarnan oli pitänyt siitä, kun hän riisui mekkonsa.
Tempest hamusi hetken miehen huulia, ennen kuin kallisti päätään ja suuteli tämän kaulaa, antaen käsiensä valua alas paljaita kylkiä.
Ei aivan vielä.
Melkein neljä viikkoa tuntui ikuisuudelta eikä Tempest ollut täysin varma, voisiko pitää kiinni romanttisesta ajatuksestaan.

Tiarnan ei ollut yhtään sen itsevarmempi tauon suhteen, varsinkaan nyt, kun Tempest oli hänen sylissään. Mutta hän oli valmis siihen, mikäli se tekisi paljon kohutusta hääyöstä erityisen. Mitä tahansa, että Tempestille jäisi vain hyviä muistoja heidän häistään.
Väristys juoksi alas selkää, kun naisen huulet hipovat hänen kaulaansa.
"Olet aivan uskomattoman upea", Tiarnan vetosi, kädet yöpaitana toimivan t-paidan alle pujahtaen.

Tempest naurahti hämillisesti ja hamusi miehen kaulaa hellästi. Kädet vaelsivat alas bokserien laidalle, ja hän tunsi vatsanpohjansa nipistävän. Nipistys oli nykyään melkein poikkeuksetta vain jännittynyttä, onnellista odotusta – ei kylmää, kuvottavaa levottomuutta ja ahdistusta. Ehkä vanhat, kipeät sanat todella olivat menettämässä otteensa.
Iho värähti miehen kosketuksen alla.
Sormet tavoittivat jotain, mikä ei ollut vain untuvaista täkkiä ja Tempest veti esiin Romanan aarteeksi näköjään muuttuneen, sinisen solmion. Hetken hän katseli sitä hajamielisesti, kunnes muisti Murielin ehdotuksen.
Epäröiden hän painoi vielä suudelman Tiarnanin kaulalle, ennen kuin puri huultaan ja nosti solmion hitaasti miehen silmille, sitoen sen hellästi solmuun takaraivolle.

Neljä viikkoa.
Hyvä luoja, hän tulisi hulluksi, tai kehittäisi äärettömän kylmänsietokyvyn, jolla selviäisi vaikka Antarktiksella, kun joutuisi turvautumaan jääkylmiin suihkuihin pitkin päivää.
Neljä viikkoa, ja Tempesti olisi hänen vaimonsa.
Hetkinen.
Tiarnan tajusi häkeltyneenä, että jotakin - se taisi olla hänen oma solmionsa - painui silmille.
"Em..?"

Sydän levottomasti lepattaen Tempest hipaisi sormenpäällään miehen alahuulta ja painoi sitten rauhoittavan suudelman tämän huulille.
Hän oli tarpeeksi Tiarnanille. Hänen ei tarvinnut tuntea itseään typeräksi, vain koska ei tiennyt, mitä tarkalleen tehdä nyt.
Lämpimät sormenpäät vaelsivat Tiarnanin kasvoilla jäljitellen niiden komeita piirteitä ja sukelsivat sitten hiuksiin, kun hän kallisti päätään ja painoi suudelman kaulansyrjälle, kannustaen miestä nojaamaan selkänsä sängyn päätyyn.

Tiarnanin oli myönnettävä, että mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa.
Ei sillä, että hän olisi valittanut.
Silmät sidottuina oli helpompi keskittyä kosketukseen. Suudelma kaulalla lähetti uuden väristyksen alas selkää pitkin, ja toinen kosketus sai hänet nojautumaan taaksepäin. Hän pakottautui olemaan kysymättä ääneen 'onko kaikki hyvin' ja keskittyi sen sijaan vain Tempestin läheisyyteen.

Oli hämmentävää ymmärtää, ettei Tiarnan nähnyt häntä. Mies oli melkein hänen hallinnassaan.
Tempest hamusi miehen kaulaa ja poimi sitten toisen tämän käsistä omiensa väliin, silittäen sen rystysiä ja painoi hellän suudelman ranteen herkälle iholle, antaen lämpimien sormenpäiden vaeltaa ylös käsivartta ja piirtää paljaalle rintakehälle. Hän nojautui lähemmäs ja painoi seuraavan suudelman solisluun alle, toisen alemmas.
Kädet valuivat uudelleen bokserien laidalle ja lähtivät auttamaan niitä miehen jalasta.

Neljä viikkoa olisi yhtä hyvin voinut olla ikuisuus.
Tiarnan nielaisi ja veti syvään henkeä, nojaten päätään hieman taaksepäin. Se, ettei yhtäkkiä nähnyt, oli hämmentävä kokemus. Hämmentävä, muttei epämiellyttävä.
Alemmas valuvat kädet saivat miehen murahtamaan matalasti, ja hän kohotti avuliaasti lantiotaan, jotta turha vaatekappale saataisiin pois.

Tiarnan ei nähnyt häntä. Tempest antoi sormenpäidensä vaeltaa miehen paljaalla rinnalla ja salli itsensä vilkaista alas.
Ja katsoa sitten pidempään, vaikka tunsikin poskiensa kuumottavan ja sydämen läpättävän levottomana. Hänen tarvitsisi vain...
Hän hivuttautui hieman taaksepäin Tiarnanin reisillä ja antoi käsiensä valua hitaasti rinnalta vatsalle, sitten alemmas, hyväilemään miestä.
Jos hän vain kumartuisi alas ja...

Käsien vaellus keholla oli ajaa Tiarnanin hulluksi, varsinkin, kun hän ei voinut ennustaa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Tumma solmio ei sallinut hänen nähdä hämärässä huoneessa edes varjoja.
Uusi matala murahdus.
"Em..."
Hän liikahti kosketuksesta levottomana.

Tempest melkein hätkähti ääntä.
Hän oli unohtunut välivaiheeseen, puolittain kumartuneena, kykenemättä painumaan alas saakka. Turhaumus poltti vatsassa. Jokin hänen sisällään, vanha muisto, jonkinlainen pakorefleksi, kangisti hänen lihaksensa ja sai sydämen hakkaamaan.
"Mitä?" hän kysyi pehmeästi käsien jatkaessa liikettään, kun hän nojautui painamaan suudelman miehen kaulalle.
Ehkä joku päivä hän pystyisi.

Tiarnanin silmät olivat painuneet kiinni solmiosta tehdyn siteen alla.
"Tuntuu hyvältä", hän vastasi käheästi.
"Todella hyvältä..."
Ehkä hän oli ollut hölmö kuvitellessaan, että oli hänen tehtävänsä suojella Tempestiä joltakin, mitä tämä ei ehkä halunnut. Nainen oli kykenevä puhumaan omasta puolestaan, eikö niin?

Hetken Tempest tajusi pidättäneensä hengitystään. Kuin odottaen kiusaantunutta taukoa, pyyntöä lopettaa.
Vastaus sai hänet sulamaan ujoon hymyyn ja hamuamaan lämmintä kaulansyrjää. Neljä viikkoa. Hänen täytyi olla hullu ehdottaessaan sellaista. Hän painoi suudelman miehen huulille ja kohottautui sitten polviensa varaan hyväilevän käden viipyessä alhaalla, ujuttaen ketterästi vapaalla kädellään alushousut pois jalastaan.
Joku määkäisi närkästyneenä hänen takanaan.

Tiarnan oli melko varma, että määkäisijä oli Leela. Hän ei ollut tainnut koskaan aiemmin kiinnittyä huomiota siihen, että heidän kissansa kuulostivat hieman erilaisilta närkästyessään.
Tai ehkä hän vain kuvitteli, ja ne kuulostivat itse asiassa täysin toisiltaan. Hän ei voinut väittää ajattelevansa kovinkaan selvästi juuri tällä hetkellä.
Hän ojensi varovasti käsiään ja hapuili ne ensin Tempestin kyljille ja sitten hitaasti alemmas.

Tempest empi hetken, ennen kuin nojautui painamaan uuden suudelman Tiarnanin huulille. Miehen kädet saivat hänen sydämensä lepattamaan levottomana.
Hetken hän viipyi polviensa varassa, siirtyen lähemmäs miehen rintaa, kallistaen tämän kasvoja ylöspäin, jotta saattoi antaa huuliensa hipoa poskipäitä, hänen rakastamaansa nenää, leukalinjaa ja jälleen huulia.
Odotus sykki hänen vatsanpohjassaan.

Jostain päin huonetta kuului uusi, närkästynyt määkäisy.
Tällä kertaa Tiarnanilla ei ollut aavistustakaan, kumpi kissoista mahtoi olla kyseessä, mutta se ei kuulostanut olevan hengenvaarassa. Selviäisi kyllä vielä hetken.
Tempestin nojautuessa lähemmäs hän saattoi tuntea tämän hiusten tuoksun keveänä ja hedelmäisenä.
Hän oli tuomittu mies. Hyvä luoja.
"Rakastan sinua..."

"Minäkin rakastan sinua", Tempest kuiskasi hipaisten huulillaan miehen korvaa. Syke hakkasi kuurouttavana.
Hitaasti hän laskeutui alas ja painui lähemmäs, toinen käsi Tiarnanin niskalla viipyen.
Tempest henkäisi miehen kaulan ihoa vasten ja voihkaisi sitten pehmeästi, tuskin kuuluvasti.
Hetken hän nojasi päätään miehen hartiaan, kiertäen toisenkin kätensä niskalle, ennen kuin lähti keinumaan hellin, varovaisin liikkein.

Neljä viikkoa.
Tempestin laskeutuessa alemmas Tiarnan haki paremman otteen tämän vyötäisiltä, myötäilläkseen liikettä. Hänen hengityksensä kulki raskaana, ajatukset tuntuivat muuttuneen sumeiksi. Tempest oli sanonut näkevänsä tähtiä, ja hän uskoi ymmärtävänsä, mitä nainen tarkoitti.
Hiljainen voihkaisu oli saada hänet sekoamaan täysin.
"Rakastan sinua... niin paljon..."

Tempest halasi Tiarnania lujasti. Hänen todellisuutensa tuntui rakoilevan. Pimeys pyörteili tähtipölyä, pimeys oli kirkasta tähdistä.
Hän vastasi painamalla suudelman miehen huulille.
Kiihtyvä keinunta tuntui saavan koko huoneen kieppumaan. Hetken hän ehti toivoa, että Muriel nukkuisi sikeästi, kunnes kosketus pyyhkäisi vähätkin ajatukset hänen mielestään ja jätti jäljelle vain tunteen, joka sai hänen päänsä kallistumaan taakse ja hengityksen takeltelemaan.

Tiarnan tiedosti hyvin hämärästi, että taisi huitaista toista heidän kissoistaan vahingossa jalallaan. Mutta sellaista sattui, Leela tai Romana pääsisi siitä kyllä yli.
Sitten se vähäinenkin tietoisuus, joka hänessä vielä oli jäljellä, katosi.
Hyvä luoja, neljä viikkoa ajaisivat hänet vielä hulluksi. Täysin hulluksi.
Kun keho suostui viimein antamaan uudelleen tilaa ajatuksille, hän veti Tempestin tiukasti syliinsä ja painoi hapuilevan suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.

Tempest antoi päänsä painua Tiarnanin hartialle. Hänen maailmansa kieppui ja pyöri tähtiä, ja hän oli melko varma, että miehen käsivarret hänen ympärillään olivat ainoa asia, jotka estivät häntä leijailemasta pois.
Sydän hakkasi rajusti kylkiluita vasten.
Hitaasti Tempest kohotti kättään niin, että saattoi avata solmioon tekemänsä solmun ja nosti sen pois Tiarnanin silmiltä. Äänestä päätellen Romana hyökkäsi sen perään, kun hän pudotti sen sängyltä.

Romana oli saanut aarteensa takaisin.
Tiarnan räpäytti silmiään ja käänsi katseensa Tempestiin. Hän tutki hetken pisamaisia kasvoja, ja painoi sitten päätään niin, että saattoi hamuta suudelmaa tämän huulilta.
"Olit aivan uskomaton", hän vetosi käheästi, painaen toisen suudelman aivan naisen suupielelle.
Leela taisi liittyä sisarensa hyökkäykseen solmiota vastaan.

Tempest laski katseensa ujoon, hämilliseen hymyyn sulaen. Hän nojautui hipaisemaan huulillaan Tiarnanin huulia.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi ja muisti jälleen hetkellisesti sisarensa viereisessä huoneessa – mutta toki raskaana oleva nainen nukkuisi sikeästi ja syvästi. Sitten hän valui paremmin peiton alle ja houkutteli Tiarnanin mukaansa, käpertyen miehen syliin ja halaten itsensä kiinni tämän rintaan.
Silmät painuivat kiinni.
Neljä viikkoa.

"Minäkin sinua", Tiarnan vastasi ja painoi suukon Tempestin otsalle ennen kuin veti peittoa paremmin heidän ylleen. Hän halasi naisen tiukasti syliinsä ja sulki silmänsä.
Kissat eivät jaksaneet riehua kauaa solmion kanssa, vaan hyppäsivät yksi kerrallaan heidän seurakseen. Tuohtunut määkäisy sai jo puolittain uneen vaipuneen Tiarnanin kohottamaan peiton kulmaa niin, että Romana ja Leela pääsivät liittymään heidän seuraansa.
Siitä huolimatta hän havahtui aamulla siihen, että Leela istui tyynyllä tuijottamassa häntä paheksuvasti.

Tiarnanin liike sai myös Romanan vihreät silmät raottumaan ja tuijottamaan Tiarnania tuimasti kuin varoittaen. Hieman paksuksi käynyt, kilpikonnavalkea kissa oli asettunut röyhkeästi emäntänsä paljaan selän päälle, häntä tassujen ympäri kierrettynä.
Peitto oli valahtanut vatsallaan nukkuvan Tempestin alaselälle ja untuvaiset, paksut, vaaleat hiukset levittäytyivät villeinä tyynylle, jonka nainen oli halannut syliinsä. Selkä kohoili unesta rauhallisen hengityksen tahdissa, Romana sen mukana.
Paheksuva katse ei jättänyt Tiarnania, vaikka kielenpää työntyi ulos suusta.

Tiarnanin oli häpeäkseen myönnettävä, ettei hän ollut täysin varma, mitä oli tehnyt ansaitakseen paheksunnan. Saattoi olla, että hän oli hätistänyt kissat unissaan pois peitteen alta, tai ehkä sittenkin venyttänyt niiden aamupalaa liian pitkälle. Hän kohotti kysyvästi toista kulmaansa ennen kuin kierähti kyljelleen.
Olisi varmastikin ollut kohteliasta antaa Tempestin jatkaa uniaan. Silti Tiarnan ei voinut vastustaa kiusausta, vaan ojensi toisen kätensä pyyhkäisemään vaalean suortuvan pois naisen kasvoilta.

Pisamainen nenä kipristyi ensin hämillisen asteen, sitten kultaiset, unesta vielä tokkuraiset ja haaveikkaat silmät raottuivat ja hitaasti onnellinen, ujo hymy syttyi koko kasvoille.
"Huomenta", Tempest tervehti hiljaa ja halasi tyynyään kissamaisella nautinnollisuudella venytellen. Romana vaihtoi asentoa vaivautumatta siirtymään emäntänsä lapaluiden välistä.
"Nukuitko hyvin?"

Tiarnan muisti taas, miksi rakasti Tempestin herättämistä, niin julmalta kuin se toisinaan tuntuikin. Kasvoille leviävä hymy ja unisten silmien hidas syttyminen tähän päivään saivat aina hymyn nousemaan hänen huulilleen.
"Huomenta", hän vastasi ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan voidakseen painaa suudelman kultaisten hiusten peittämälle ohimolle.
"Erittäin. Entä sinä, rakas?"

Silmät siristyivät onnellisiksi viiruiksi ja Tempest naurahti ääni unen kähentämänä. Hän ojensi käsiään päänsä eteen ja kiepahti sitten vatsalleen, siepaten Romanan ketterästi halaukseensa. Kissa kehräsi autuaana ja siristi silmänsä saadessaan suudelman emännältään.
"Hyvin", hän vastasi unisesti ja venytti varpaitaan peiton alla. Tempest kallisti päätään ja ojensi toisen kätensä koskettamaan Tiarnanin poskea.
"Etkö haluaisi jatkaa unia kanssani?"

Kyllä sitä nyt vain oltiin tyytyväisiä. Leela loikkasi ketterästi hänen päänsä yli päästäkseen puskemaan kuningattarensa päälakea rakastavasti kehräten.
"Jatkaisin", hän vakuutti, ja vei toisen käsivartensa kevyesti Tempestin vyötärön ympärille.
"Mutta kissat ovat luultavasti eri mieltä. En tiedä miksi, mutta ne tuijottivat minua kovin paheksuvina."

Tempest silitti sormenpäillään Tiarnanin poskipään linjaa ja venytteli raukeasti kissa rintakehäänsä vasten halattuna.
"Ehkä nekin uskovat, että vielä on aika nukkua", hän ehdotti ja veti peittoa paremmin päälleen, laskien Romanan sylistään ja kierähti lähemmäs Tiarnanin rintaa.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi tämän rintaansa vasten, painaen uuden suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
Romana määkäisi loukkaantuneena ja puski päätään naisen selkää vasten, se ei ollut vielä saanut tarpeekseen huomiosta, kiitos vain.
"Ne olisivat voineet siinä tapauksessa säästää tuijottamisen siihen, että olisin nousemassa sängystä", hän huomautti naurahtaen.
"Olin vielä täysin syytön."

Tempest hymyili ja hieraisi ohimoaan miehen rintakehää vasten. Edellinen yö viipyi lämpimänä, onnellisena hehkuna hänen sisällään.
Hän ojensi toisen kätensä taakseen silittämään Romanaa ja sitten samalle apajalle tunkevaa Leelaa.
"Ehdottomasti liian aikaista olla hereillä", hän vetosi ja hipaisi huulillaan miehen kaulaa.

"Taidatte olla oikeassa", Tiarnan hymähti ja silitti vuorostaan Tempestin selkää. Hän oli alkanut unohtaa kiireettömien aamujen viehätyksen nyt, kun mikään ei pakottanut nousemaan vuoteesta kukonlaulun aikaan.
Tempestin vierellä oli helppo muistaa, mikä teki hitaista aamuista niin erityisiä.
"Näitkö miellyttäviä unia?" hän kysyi, hipaisten huulillaan naisen päälakea.

"Mmm", Tempest vastasi ja hieraisi nenänpäätään Tiarnanin leukaperään. Romana ähersi itsensä julkeasti istumaan emäntänsä kapean lonkan päälle.
"Kerroin kai joskus sinulle ikivanhasta, kukkivasta puusta keskellä aavikkoa. Tänä yönä palasin sen luo", hän vastasi ja piirsi sormenpäillään miehen paljaaseen selkään.
"Entä sinä?"

Tiarnan oli näkevinään Romanan katseessa paheksuntaa, ehkä siitä, että hän piti Kuningatarta hereillä puhumalla sen sijaan, että olisi antanut tämän jatkaa uniaan.
"Mmm, muistan", hän vastasi ja hipaisi huulillaan Tempestin poskea.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman, kun hän yritti saada kiinni unesta, jota oli nähnyt.
"Taisin uneksia sinusta", hän myönsi, poikamainen tuikahdus silmissään.

Tempest kallisti päätään taakse niin, että saattoi nähdä sielukkaat, myrskynharmaat silmät. Poikamainen tuikahdus sai hänen vatsanpohjansa nipistämään.
Romana loikkasi turhautuneena alas, kun kuningatar ei halunnut asettua aloilleen.
"Oh?" Tempest kysyi silittäen sormenpäillään miehen poskea.

Kuningattaren asettumattomuus oli täysin hänen syytään, mutta Tiarnan ei osannut hävetä sitä. Leela seurasi adoptiosisarensa esimerkkiä ja yritti innostaa paksuksi käynyttä sisarustaan ajojahtiin sängyn ympäri - sillä mikään ei piristänyt niin kuin sattumanvarainen ryntäily aamutuimaan. Paitsi ehkä sattumanvarainen ryntäily kolmelta aamuyöllä, jos sattui olemaan sellainen olo.
Tiarnan tutki Tempestin silmiä.
"Jotain hävytöntä", hän vastasi vakavana.

Tempest tuijotti Tiarnania hetken häkeltyneenä, sitten pisamaiset posket punehtuivat vienosti ja hän hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
Hetken hän empi.
"Niinkö?" hän kysyi hämillisenä ja silitti sormenpäillään Tiarnanin niskaa, käpertyen miehen syliin peiton lämmössä.

Oli kenties väärin ihan tietoisesti valita sanat, jotka saivat Tempestin hämmentymään. Mutta ehkä Tiarnanille voitiin antaa anteeksi, sillä hänen silmissään häkeltynyt Tempest vain sattui olemaan uskomattoman herttainen näky.
"Niin", Tiarnan myönsi ja kietoi käsiään paremmin naisen ympärille.
"Kuten taisin mainita, olin hyvin vaikuttunut siitä, kuinka riisuit vaatteesi. Alitajuntani ei anna minun unohtaa sitä."

Tempestin sydän lepatti kylkiluita vasten ja hän painoi käden kuumalle poskelleen, hieraisten nenänpäätään miehen solisluuta varten. Onnelliset, häkeltyneet perhoset lepattivat hänen vatsassaan.
Neljä viikkoa. Mikä typerä ajatus. Hän piirsi sormenpäillään alas Tiarnanin selkää ja painoi suudelman miehen kaulalle.
"Oh", hän henkäisi muistaessaan, että Muriel oli vieraisilla, ja ponnistautui istumaan, katsahtaen yöpöydällä olevaa, siroa, valkoista herätyskelloa.
"Ehkä meidän pitäisi nousta."

Tiarnan nauroi matalasti ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon. Hänen sanansa eivät tuntuneet aiheuttavan naisessa ahdistusta, ja se teki hänet hyvin onnelliseksi.
"Hm?"
Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman, kun Tempest ponkaisi istumaan, kädet jäivät hetkeksi ojoon, kun nainen pakeni niiden halauksesta. Hän alkoi ymmärtää Romanan tuntemaa harmitusta.
"Mmm, ehkä..."

Tempest kumartui vielä hipaisemaan Tiarnanin poskea sormenpäillään ja painoi hetken mielijohteesta kaipaavan suudelman miehen huulille, ennen kuin kiepahti kauemmas, hypähti sängystä jaloilleen ja pyrähti vaatekaapilleen etsimään jotain säädyllistä päällepantavaa.
Hän unohtuisi niin mielellään aamuisin sänkyyn, mutta ehkä ei ollut kohtuullista pakottaa Murielia raahaamaan häntä ylös joka aamu.

Tiarnan vastasi suudelmaan aivan yhtä kaipaavasti, ja joutui jo muistuttamaan itseään heidän neljän viikon sopimuksestaan. Hän nousi istumaan vuoteen laidalle, muttei pitänyt kiirettä seisomaan nousemisen kanssa. Sen sijaan hän jäi katselemaan Tempestiä.
Tämä oli uskomattoman hurmaava jopa arkisissa toimissaan.
"Hääsuunnittelija tulee tänään käymään."

"Oh", Tempest vastasi vaaleat kulmat hajamielisen asteen kurtistuen. Hän pujottautui vaaleaan, hennon vihreän lehtikuvion ja vaaleanpunertavien kukkien kirjomaan mekkoon, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja kiepahti kylpyhuoneen kautta palaten makuuhuoneeseen hammasharja suussaan.
"Miksi?" hän kysyi pohtien ankarasti, mitä oli unohtanut tällä kertaa.

Tiarnan tuli siihen tulokseen, että tänä aamuna painovoima oli häntä voimakkaampi, ja kellahti poikittain takaisin vuoteelle, jalkapohjat yhä lattiaa vasten.
"Oletan, että hän haluaa puhua hääkakun mausta ja siitä, mitä värejä virallisesti haluamme", hän totesi, kurtistaen kevyesti kulmiaan yrittäessään muistella, mistä he tarkalleen ottaen olivat puhuneet.
Niin kauan kuin heidän perheensä ja ystävänsä olisivat paikalla, hän olisi onnellinen.

Hääkakku. Värit. Häät. Tempest katsahti itseään levottomana peilistä, kun huuhtoi suunsa kylpyhuoneen lavuaarin yllä.
Oliko hänessä jotain vikaa? Hän oli nähnyt pätkiä ohjelmista 'hirviömorsiamien' kanssa eikä ollut koskaan ymmärtänyt ajatusmaailmaa.
Kun hän palasi makuuhuoneen puolelle, makuuhuoneen jättäminen kävi kovin vaikeaksi, kun hän näki Tiarnan edelleen loikovan sängyllä. Tempest kiipesi miehen vierelle ja istahti hajareisin tämän vatsalle, kumartuen painamaan vienosti hammastahnalta tuoksuvan suudelman tämän huulille.

Tiarnan kohotti puolustelevasti käsiään.
"Olen nousemassa..." hän aloitti, muttei ehtinyt pidemmälle, kun Tempest oli tullut hänen luokseen. Olkoon, lupauksen pitämisestä oli tulossa yhä hankalampaa.
"... aivan pian..." mies jatkoi, laskien kätensä kevyesti naisen vyötärölle. Toinen kissoista taisi pujahtaa sängyn alta, koska jokin muksahti hänen säärtään vasten.

"Nauti kiireettömistä aamuista", Tempest kuiskasi ja nojautui hamuamaan Tiarnanin kaulaa. Hän rakasti miehen tuoksua ja hopeisia juovia ohimoilla ja sielukkaita myrskysilmiä.
Hänen todella pitäisi nousta. Hänen pitäisi nousta ja käydä katsomassa, oliko Murielilla kaikki hyvin.
Mutta oli niin kovin vaikeaa repiä itseään kauemmas.

Neljä viikkoa.
Ole hyvä mies ja nouse ylös. Ota vaikka kylmä, virkistävä suihku. Käy happihyppelyllä parvekkeella, tai työnnä pää hetkeksi pakastimeen.
Mutta Tiarnanin keho tuntui päättäneen aivan toisin. Hävyttömät, omatahtoisen kädet lähtivät hamuamaan tietään hempeän kukkakuvioidun helman alle.

Tempestin oli vaikeaa muistaa, miksi hän oli ehdottanut taukoa häihin saakka. Iho tuntui palavan miehen kosketuksesta.
Ehkä Muriel olisi jo hereillä ja odottaisi häntä. Oli varmasti kamalan itsekästä hylätä vieraansa näin.
Mutta silti hän ei voinut vain nousta, vaan suuteli miehen kaulansyrjää ja antoi sormiensa vaeltaa tummissa hiuksissa. Romana ja Leelakin olivat liittyneet seuraan. Leela loikkasi uhkarohkeasti hänen lapaluidensa päälle, mikä sai naisen kikattamaan tukahtuneesti miehen ihoa vasten.

Tiarnan tajusi tyttöjen liittyneen heidän seuraansa vasta, kun hänen toisen jalkansa varomaton liike sai Leelan määkäisemään loukkaantuneena. Ei riittänyt, että Kuningatar oli herätetty liian aikaisin, nyt tämän huomio yritettiin myös varastaa.
Tiarnan lupasi olla pahoillaan myöhemmin. Nyt hänellä oli muuta tekemistä.
Sormet löysivät tiensä helman alle samalla kun hän vastasi suudelmaan, kulkivat ylös reisiä ja sirolle lantiolle, hivelivät mietteliäästi alushousujen reunaa.
"Mmh… Luuletko, että neljän viikon laskemisen voisi aloittaa myös aamusta..?"

Vatsanpohjaa nipisti, kun onnelliset, häkeltyneet perhoset lepattivat hänen sisällään. Tempest hymyili Tiarnanin kaulaa vasten ja hengitti syvään miehen tuoksua.
"Mmm", hän vastasi ja hipaisi huulillaan tämän poskipäätä. Taivas, miten helppoa olisi vain unohtua miehen syliin.
"Luulen niin. Mutta meillä on vieras..."
Tempest huokasi haikeasti, painoi viimeisen, kaipaavan suudelman Tiarnanin huulille ja pyrähti sitten pois tämän sylistä ja ovelle.

Sormet olivat jo melkein ehtineet ujuttautua alushousujen reunan alle.
Keskity, hyvä mies. Et ole enää nuori.
Hyvin haikeasti Tiarnan päästi Tempestin pujahtamaan otteestaan ja juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan. Kylmä, hyvin kylmä suihku voisi olla nyt hyvä ajatus.
Jep, ehdottomasti hyvä ajatus.
Muriel oli omatoiminen vieras. Hän oli jo löytänyt tiensä keittiöön, ja lusikoi tyytyväisenä sitruunasorbettia suoraan pakkauksesta metsänvihrein lehdin koristeltuun tunikaan pukeutuneena.

Tempest painoi hetkeksi käden lepattavalle sydämelleen, ennen kuin tuli keittiöön kissat toiveikkaina jaloissaan pyörien. Poskilla viipyi lämmin puna, ja hän suki untuvaisia hiuksia korviensa taakse suoden sisarelleen hymyn.
"Huomenta, nukuitko hyvin?" hän kysyi ja kyykistyi täyttämään kissojen ruokakuppia.

Murielin katse kääntyi kohti ovea. Hetken hän tutki sisartaan tummalla katseellaan.
Sitten kasvoille kohosi melkein kissamainen, silmät siristävä hymy. Ilmeessä oli jotakin ovelaa.
"Huomenta. Oikein hyvin", hän vakuutti.
"Sinullakin taisi olla mukava yö..?"

Tempest katsahti sisartaan epätietoisena. Sydän läpätti hermostuksesta. Muriel näytti jotenkin... Ei, hän vain kuvitteli. Kuvittelihan?
"Ihan mukava", hän sanoi sipaisten hämillisenä hiuksia uudelleen korvansa taakse ja hipaisi kuumuvaa poskeaan.
Romana kehräsi ja sipsutti varpaisillaan hänen vierellään, puskien helman peittämää reittä, jolla Tiarnanin käden lämpö viipyi edelleen.

Muriel tiesi olevansa julma, mutta ehkä se oli isosiskojen oikeus aina silloin tällöin. Silloin, kun kyse oli jostakin ehdottoman miellyttävästä.
"Ihan mukava? Kuulosti minusta pikemminkin erittäin mukavalta", hän hyrisi ja laski jäätelöpurkin kädestään ottaakseen viattoman kulauksen teestään.

Jähmettävät, kauhistuneet väreet kulkivat alas Tempestin selkää. Ei, hän ei vain kuvitellut. Muriel oli kuullut heidät.
Voi luoja. Hän halusi vajota lattian läpi.
Puna nousi rajuna hänen poskilleen ja sai Tempestin hautaamaan hitaasti kasvot käsiinsä.

Muriel oli melko varma, että jossakin päin helvettiä oli varattu oma paikka isosiskoille, jotka kiduttivat kainoja pikkusiskojaan tällä tavalla.
Mutta se oli sen arvoista.
Hän ei voinut olla purskahtamatta hellään nauruun.
"Voi luoja Em, sinä olet niin suloinen, etten kestä... Tule tänne, rakas, isosiskosi haluaa halata sinua!"

Vei hetken, ennen kuin Tempest saattoi laskea kauhusta jähmettyneet kädet kuumuutta hohkaavilta poskiltaan. Hän katsahti sisartaan tuskastuneena, osin häpeästä kauhuissaan, osin närkästyneenä.
Muriel oli kuullut heidät. Voi luoja.
Hitaasti hän pakotti itsensä ylös ja siirtyi lähemmäs. Hän yritti epätoivoisesti muodostaa jonkinlaista... Anteeksipyyntöä häirinnästä, muttei saanut ääntä ulos, painoi vain kädet uudelleen kasvoilleen ja vingahti onnettomana.

Se sai Murielin hyrisemään vähän lisää.
"Kultapieni, tule tänne", hän vetosi ja kurotti vetämään Tempestin niin tiukkaan halaukseen, kun tilan röyhkeästi itselleen vallannut Pikkuloinen salli.
"Minä vain kiusaan sinua, tiedäthän sen? Olen hyvin onnellinen teidän puolestanne."
Hän painoi suukon vaaleiden hiusten peittämälle ohimolle.

Muriel oli kuullut heidät. Se oli hyytävä ajatus. Nolostus poltti hänen ihonsa alla, ja Tempest tarvitsi hetken, että saattoi pakottaa kätensä alas ja painaa sen sijaan kasvonsa Murielin kaulataipeeseen.
Voi luoja, toivottavasti sisar ei sanoisi mitään Tiarnanille.
"Mmppfh", hän vastasi tukahtuneesti ja kiersi käsivartensa Murielin kasvaneelle vyötärölle. Hän yritti kasata itseään epätoivoisesti, löytää jotakin neutraalia sanottavaa.
"Haluatko aamupalaa?" hän mumisi naisen hartiaa vasten. Terveellisempää aamupalaa kuin jäätelön.

Muriel halasi Tempestin turvaan syliinsä.
"Minulla on tässä oikein hyvää jäätelöä. Sitä on lisää pakkasessa, kävin kaupassa..."
Hän painoi toisen suukon sisarensa ohimolle ja kumartui lähemmäs tämän korvaa.
"Kokeilitko silmien sitomista?" hän kuiskasi salaliittolaisen elkein.

Jos Tempest oli ollut kauhistunut aikaisemmin, nyt hän tunsi koko kasvojensa polttavan. Voi luoja.
Toki, hän oli itse kysynyt asiasta sisareltaan. Mutta hän ei ollut arvannut, että Muriel olisi kuullut keskustelun seurauksen. Se oli... Hyytävä todellisuus.
"Mmhngh", hän mumisi ahdistuneena Murielin hartiaa vasten. Ehkä hän oli velkaa vastauksen.
"Ehkä."

Muriel silitti sisarensa hiuksia hellästi.
"En kiusaa enempää", hän lupasi, painaen vielä yhden suudelman pehmeän untuvan peittämälle ohimolle.
"Olen vain utelias, nenäkäs isosisko, anna se minulle anteeksi."
Romana määkäisi tyytymättömänä, ilmeisesti se ei ollut tyytyväinen aamupalatarjoilun annoskokoon.
"Olet niin suloinen", Muriel vetosi, rutistaen sisartaan.

Tempest hieraisi kuumaa poskeaan ja yritti karistaa nolostuneen kauhun pois ihonsa alta. He olivat aikuisia. Hän oli aikuinen. Ihmiset harrast-
Ei.
Hän yritti kasata itseään halatessaan Murielia.
"Ku- kuulemma hääsuunnittelija tulee käymään tänään. Haluatko tavata hänet?"

Niin ihastuttava kuin Emmie olikin nolostellessaan, Muriel ei halunnut kiduttaa siskoparkaansa loputtomiin. Pieniä altistuksia vaikeille puheenaiheille silloin tällöin, ja jonakin päivänä se tuottaisi tulosta niin, ettei Emmien tarvitsisi kainostella aivan niin paljoa.
Hän hieraisi nenänpäätään sisarensa ohimoa vasten.
"Tahdotko minun tapaavan hänet?"

Elämä jatkuu, Tempest muistutti itseään.
"Kyllä", hän arveli ja tavoitteli normaalia äänensävyä. Hän oli utelias kuulemaan, mitä Muriel pitäisi erikoisesta persoonasta.
"Maistelemme kuulemma kakkua", hän houkutteli ja painoi suudelman sisarensa poskelle.

Kakkua.
Muriel mietti asiaa hetken. Näön vuoksi, sillä pelkkä kakun mainitseminen oli jo voittanut hänet puolelleen. Jos hän ylipäätään olisi ollut alun perin ajatusta vastaan.
"Kaasona se lienee minun velvollisuuteni. Varmistaa, että te saatte herkullisen kakun, ettekä mitään mautonta pahvihirvitystä."

Tempest hymyili ja hautasi kasvonsa hetkeksi Murielin kaulataipeeseen, halaten sisartaan lujemmin.
"Kiitos", hän vastasi, tarkoittamatta vain suostumusta kakkumaisteluun. Kiitos siitä, kun olet siinä, kiitos siitä, kun olet aina tukenani, kiitos siitä, että olet niin ihana.
Kiitos vinkistä sitoa silmät. Se oli...
"Haluaisitko tehdä jotain muuta tänään?"

"Milloin tahansa", Muriel lupasi ja vei toisen kätensä sipaisemaan siskonsa hiuksia. Hänen pieni rakas siskonsa, joka oli käynyt hyvin synkissä vesissä, ja joka toivottavasti oli hiljalleen palaamassa takaisin valoon.
Joka voisi olla onnellinen miehensä kanssa.
"Ajattelin, että voisin käydä ostoksilla. Tahdotko lähteä seuraksi?"

"Toki", Tempest vastasi ja hätisti syrjään muiston kukkivasta puusta keskellä tyhjyyttä, jok oli palannut hänen luokseen. Se kuului hänen tarinaansa, hän ei ollut vain vielä keksinyt miten.
"Ehkä löytäisimme mekkosi", hän ehdotti vetäytyen halauksesta ja sukaisi hiuksia korvansa taakse. Yrittäen sinnikkäästi unohtaa sisarensa tietävän, ovelan hymyn.
Elämä jatkuu.

Hetken syli tuntui tyhjältä, ja Muriel kietoi käsivarret ympärilleen. Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi, ja hän tarttui uudelleen jäätelölusikkaansa, jatkaen sitruunasorbettipurkin tyhjentämistä.
"Ehkä."
Nyt kun he saisivat kuulla hääsuunnittelijan mielipiteen häiden virallisesta väriteemasta.
"Ajattelin katsella jotakin myös Pikkuloiselle. Mihin aikaan suunnittelija tulee?"

Ajatus sai hymyn nousemaan Tempestin kasvoille ja hän nojautui painamaan suudelman Murielin poskelle.
"Meidän pitää ehdottomasti käydä ostoksilla Pikkuloiselle", hän vetosi. Voi taivas, millaisia ihastuttavia lastenkirjoja hän voisi lahjoittaa pienelle sisarentyttärelleen.
"En ole varma, luulen, että iltapäivällä."

Samuel oli luvannut maksaa, vaikka Muriel olikin vakuuttunut, että kykenisi kyllä elättämään oman jälkikasvunsa. Mutta ehkä Pikkuloinen oli ansainnut jotakin uutta, vaikka hän olikin sitä mieltä, että isän varastoista löytyisi varmasti aivan riittävästi tarvikkeita pienelle ihmiselle.
Sitten kun hän olisi kertonut isälleen. Hyvä luoja.
"Lähdemmekö kaupungille vasta sen jälkeen?"

"Mennään vain nyt", Tempest kannusti. Ja häpesi itseään, kun huomasi pohtivansa, olisiko maailman kamalin asia, jos häneltä menisi ohi hääsuunnittelijan vierailu.
Naisen tapa tuijottaa häntä, kun hän ei ymmärtänyt jonkin yksityiskohdan merkitystä, teki hänen olonsa epämukavaksi. Niin kuin hän olisi huono morsian.
"Oletko sinä valmis?"

Muriel kaapaisi viimeisen lusikallisen sitruunasorbettiaan.
"Olen", hän vastasi, kun nousi seisomaan aikeenaan tipauttaa tyhjentyneen purkin roskikseen. Hänen aikeensa kuitenkin keskeytyi, kun Romana määkäisi tuohtuneena.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman, kun hän katsahti kissaa.
"Oletko sinä, rakas?"

Tempest oli aikeissa vastata, mutta muisti sitten, ettei ollut enää sama ihminen, joka oli ollut vielä joitain vuosia sitten.
"Kymmenen minuuttia", hän lupasi ja katsahti paksuuntuvaa kissaa lempeästi, ennen kuin kiiruhti takaisin makuuhuoneeseen laittamaan hiuksensa ojennukseen, meikkaamaan kevyesti ja valitsemaan sopivan edustavan asukokonaisuuden.

Muriel jäi siksi aikaa keskustelemaan Romanan kanssa elämäntapavalinnoista. Tai oli aikeissa keskustella, ennen kuin kissa tuli siihen tulokseen, että moinen puhe oli bodyshamingia ja lähti häntä perässä kuningattarensa perään.
Makuuhuoneen yhteydessä olevassa kylpyhuoneessa Tiarnan oli juuri tullut suihkusta ja oli kaivanut parranajovälineet esiin.
"Em?" hän kutsui, kuullessaan askeleet.

"Hei", hennon vaaleanpunaisiin alusvaatteisiin pukeutunut Tempest tervehti pelmahtaessaan kylpyhuoneeseen hakemaan tarvitsemaansa.
"Lähdemme Murielin kanssa ostoksille", hän sanoi juoksuttaen harjan läpi hiuksistaan ja nojautui sitten lähemmäs peiliä sipaisemaan poskipunaa poskilleen ja meikkaamaan silmiään.
Joskus hän kaipasi päiviä, jolloin saattoi vaeltaa lähikauppaan vaikka pyjamassa eikä ketään kiinnostanut. Nyt hän sai nöyryyttävän luennon managerilta, stylistilta ja puolelta juoruja seuraavasta kansakunnasta, jos jäi kameraan muuna kuin huoliteltuna.
"Olisitko halunnut mukaan?"

Tiarnan vilkaisi Tempestiä peilin kautta ja käänsi katseensa nopeasti takaisin puhdistusainepulloon.
Mies, kävit juuri kylmässä suihkussa. Nyt rauhassa.
"Menkää te vain", hän vastasi, kun alkoi laskea lämmintä vettä pesualtaaseen.
"Tilaamani raapimispuu toimitetaan tänään. Ajattelin viettää tyttöjen kanssa laatuaikaa ja koota sen."
Hänen äänessään viipyi toiveikas sävy, vaikka tytöt harvemmin olivat samaa mieltä hänen ostoksistaan. Mutta hänellä oli tästä mittatilatusta kokonaisuudesta hyvä tunne.
"Suunnittelija tulee neljältä."

Tempest suli hymyyn ja kiersi käsivartensa takaapäin miehen vyötärölle, halaten itsensä vasten Tiarnanin selkää. Ajatus miehestä kokoamassa kiipeilypuuta oli vastustamaton. Ehkä hänen pitäisi vedota kissoja olemaan kiitollisia.
"Toivottavasti sinulla on ihana päivä", hän vetosi ja hieraisi poskeaan miehen selkään.
"Tulemme takaisin neljään mennessä. Lupasin Murielillekin kakkumaistiaiset, jos et pahastu."

Tempestin läheisyys ei ainakaan auttanut Tiarnanin jaloa pyrkimystä odottaa neljä viikkoa ennen heidän seuraavaa yhteistä hetkeään. Ehkä hän voisi muuttaa viimeiseksi viikoksi kylpyammeeseen. Täyttää sen jäillä. Hän olisi samalla täydellisen valmis, mikäli joku sattuisi kaipaamaan munuaista.
"Varmasti. Minulla on tunne, että tytöt tulevat pitämään tästä kiipeilypuusta", hän totesi varmana asiastaan.
"Siskosi on totta kai tervetullut. Hän sitä paitsi ymmärtää leipomusten päälle."

Tempest viipyi hetken halauksessa, silittäen hajamielisin, hellin sormin miehen vatsaa. Mutta heidän pitäisi mennä, että he ehtisivät takaisin myöhästymättä.
"Toivon niin", hän vastasi hymyillen, pyyhkäisi pehmeitä hiuksia korvansa taakse ja pyrähti sitten heidän vaatekomeroonsa etsimään pitsiverhoiltua, hempeän vaaleanpunaista mekkoa, jonka päälle veti kauniisti leikatun, valkean neuleen.
"Nähdään viimeistään neljältä!" hän huikkasi vielä, ennen kuin katosi eteisen suuntaan.

"Pitäkää hauskaa!" Tiarnan huikkasi ja keskittyi sitten taas peilikuvaansa.
Rauhassa, vanha mies, rauhassa.
Muriel oli käynyt itsekin siistiytymässä, lähinnä varmistaakseen, ettei kasvoissa ollut ylimääräisiä jäätelöjäämiä, ja etteivät hiukset näyttäneet aivan variksenpelättimeltä lainatuilta. Täällä sillä oli kai väliä, varsinkin Emmien seurassa.
Hymy kohosi naisen kasvoille, kun Tempest ilmestyi eteiseen,
"Nyt valmista?"

"Valmista", Tempest lupasi sipaisten hiuksia korvansa taakse ja kyykistyi silittämään jaloissaan määkiviä kissoja.
"Hei pienet rakkaat. Tiarnanilla on teille yllätys, olkaa kiltisti, vai mitä?" hän kuiskutti niille. Kissojen vihreät silmät siristyivät tietävinä.
Tempest poimi Murielin käden omaansa odottaessaan hissiä ja puristi sitä hieman lujemmin, kun näki lasisten ulko-ovien takana odottavan, kameroin varustautuneen joukon. Epäröiden hän työnsi oven auki ja suuntasi kohti heitä odottavaa autoa.
"Onneksi olkoon! Ovatko häät todella jo heinäkuussa?"
"Menettekö te naimisiin Skotlannissa?"
"Yrititkö tappaa itsesi kiristääksesi Tiarnanin kosimaan?"
"Näytä sormuksesi! Oliko se kallis?"
"Oliko kosinta kaunis?"
"Te tulette olemaan maailman kauneimpia hääpareja. Kuka on hääkuvaajanne? Minä olen vapaalla heinäkuun."
"Kauanko olette olleet kihloissa?"
"Jännittävätkö häät?"

Muriel tajusi liian myöhään, että jokin poikkesi aiemmasta. Etteivät nämä olleet vain tavallisen päivän valokuvaajia, jotka esittäisivät muutaman röyhkeän kysymyksen.
Helvetti.
Hän vilkaisi kohti ovia, mutta he olivat jo lähempänä autoa kuin sisätiloja. Hitot. Hän kietoi toisen käsivartensa suojelevasti sisarensa ympärille ja veti tämän kylkeensä, eikä tulisi olemaan lainkaan niin huomaavainen kuin Tiarnan, jos joku uskaltautuisi liian lähelle.
"Ei hätää, kulta", hän kuiskasi sisarensa korvaan.
"Mennään vain autoon. Nopeasti."

Kun auto lipui liikenteen seassa kohti Lontoon keskustaa, Tempest katseli syliinsä painettuja, täriseviä käsiään.
Media siis tiesi. Miten, hänellä ei ollut aavistustakaan. Kysymykset välkkyivät hänen mielessään samalla nopeudella kuin heidän kasvojaan hetki sitten valaisseet salamavalot. Oli kai ollut väistämätöntä, että jotenkin uutinen heidän häistään vuotaisi.
Silti hän olisi toivonut jonkinlaista varoitusta.
"Minne me menisimme ensiksi?" hän kysyi poissaoleva katse silmissään.

Luoja sitä tiedon vuotanutta paskiaista auttakoon, mikäli Muriel koskaan saisi tyypin käsiinsä. Häiden oli ollut tarkoitus olla ihana perhejuhla, ei mediamyllytys, joita hänen sisarensa oli joutunut kohtaamaan viime aikoina aivan tarpeeksi.
Hän veti syvään henkeä ja laski toisen kätensä vatsalleen, alitajuisesti rauhoittelemaan villiintynyttä Pikkuloista. Sekin taisi olla vihainen, valmis puolustamaan tätiään pikkuisilla raajoillaan.
"Em, haluatko varmasti mennä ostoksille nyt?"

Tempest sipaisi hiuksia korvansa taakse ja yritti ravistaa kysymykset mielestään.
"Totta kai", hän vastasi suoden sisarelleen hymyn. Tehtyä ei saisi tekemättömäksi.
"Sinä tarvitset puvun häihin", hän muistutti ja silitti Murielin kättä, "ja pieni sisarentyttäreni tarvitsee jotakin suloista. Mitä sinulla oli mielessäsi?"

Muriel tutki hetken Tempestin kasvoja. Valokuvaajat eivät hyökkäisi heidän kimppuunsa keskellä Lontoota, eiväthän? Sellainen kuulosti enemmän joltakin, mitä saattoi tapahtua valtameren toisella puolella.
Voi hänen pientä siskoaan.
"Jos olet varma", hän totesi, koskettaen sisarensa hiuksia.
"Luulen, että Pikkuloinen tarvitsisi ainakin vaatteita. Ja hänelle olisi ilmeisesti hyvä lukea jo nyt."
Hän vilkaisi epäluuloisesti vatsaansa.

"Tiedän ihanan kirjakaupan", Tempest vastasi kullanväriset silmät onnellisina tuikahtaen. Kirjat tarjosivat aina keinon paeta tästä maailmasta, kun se kävi ylivoimaiseksi käsitellä. Ne olivat olleet hänen keinonsa elää silloinkin, kun hänen maailmansa rajoittui sairaalasänkyyn.
"Ja voisimme käydä stylistini luona? Pyysin häntä katsomaan valmiiksi pukuvaihtoehtoja sinulle."

Hymy hiipi Murielin kasvoille, vaikka huoli ei kadonnutkaan kokonaan katseesta.
"Ehkä voit auttaa minua valitsemaan sopivan kirjan", hän ehdotti, sipaisten sisarensa niskaa sormenpäillään.
Hän nyrpisti kevyesti nenäänsä muistellessaan stylistiä.
"Hän on varmasti kierinyt tuskissaan miettiessään, millaiseen kaapuun kasvavan valaan verhoaisi."

"Muriel", Tempest protestoi ja puristi sisarensa kättä, "sinä näytät upealta." Hän tunsi innon tuikahduksen ajatellessaan, että voisi auttaa Murieliakin, toivottavasti, tuntemaan niin. Hänen stylistinsa oli todella lahjakas löytämään mitä upeimpia vaatekappaleita, ja hän oli varma, että Muriel tulisi näyttämään häikäisevän kauniilta.
"Voisimme käydä siellä ensin ja mennä sitten kirjakauppaan?"

"Upealta valaalta", Muriel totesi ja pullisti poskiaan.
Luojalle kiitos hän ei tuntenut todellista kriisiä muuttuvasta ulkonäöstään. Sen sijaan alati lisääntyvä kömpelyys oli kova paikka naiselle, joka oli tottunut olemaan fyysisesti aktiivinen. Hän odotti kauhulla sitä päivää, jona olisi liian paksu kumartumaan.
"Se kuulostaa suunnitelmalta. Ja sen jälkeen kotiin syömään kakkua. Rakas, olethan varmasti kunnossa?"

Tempest nojautui painamaan suudelman sisarensa pullistetulle poskelle.
"Totta kai olen", hän vakuutti ja nojautui sitten antamaan taksikuskille tarkemman osoitteen, haluamatta antaa sisarensa sukeltaa liian syvälle silmiinsä.
Totta kai hän oli kunnossa. Joskus hänestä vain tuntui, ettei hän ollut hallinnassa elämästään, seurasi vain sivusta kuinka se muuttui joksikin, mitä hän ei ollut tunnistaa.
Hänen stylistinsa, hurmaava tyyliguru, joka eli eleganssia rohkean tyylin harjalla, asui Chelseassa ja oli omistanut suurimman osan asunnostaan vaatteille ja asusteille.
"Gia, tässä on sisareni, Muriel", Tempest esitteli vaihdettuaan poskisuudelmia nelikymppisen naisen kanssa, "jolle olemme hakemassa pukua."

Muriel ei ollut siitä täysin vakuuttunut. Mutta ehkä Tempestille tekisi hyvää saada muuta ajateltavaa, edes hetkeksi? Vaikka sitten katselemalla, kuinka stylistiraukka yrittäisi ilmaista mahdollisimman kauniin sanakääntein, että isosisko oli paisumassa kovaa vauhtia valaaksi.
Jos edes suloiseksi valaaksi.
Tavatessaan vihdoin Gian hän hymyili naiselle melkein pahoittelevasti.
"Hauska tutustua."

Gia rullasi esiin pyörillä kulkevan vaaterekin täynnä lattiapituisia, morsiusneidolle sopivia pukuja – kaikki raskausmallisia. Nainen kierteli Murielia tarkasti muotoillut kulmat kriittisessä kulmassa, tutki ihon sävyä ja hiuksia, ennen kuin ojensi naiselle ensimmäisen puvun rekistä sovitettavaksi ja viittasi vähäeleisesti kohti huoneen nurkassa olevaa sermiä, jonka takana selvästi sopi vaihtaa.
"Mitä pidät?" Tempest kysyi vaeltaen hajamielisesti ikkunan luo kurkistamaan kattojen yli näkyvää, tummavetistä Thamesia.

Muriel oli aina pitänyt vaatteiden sovittamista vaivalloisena, mutta hänen oli pakko myöntää olleensa väärässä. Jos olo oli jo nyt tukala, millainen se mahtaisi olla muutaman viikon kuluttua?
Hän ujuttautui heleän vaaleanpunaiseen mekkoon, jonka olkaimet kiersivät niskan taakse ja helma laskeutui alas hieman hennon kukan terälehtiä muistuttaen, ja jäi tarkastelemaan kuvajaistaan peilistä.
Leikkaus peitti vatsan pahimman pyöreyden.
"Mitä mieltä sinä olet?" hän kysyi, astuen esiin sermin takaa. Ruusupukuinen valas.

Tempest suli hymyyn ja astui lähemmäs, tarttuen sisarensa käsiin.
"Näytät upealta", hän vetosi vilpittömästi ja sipaisi mekon helmaa. Hän toivoi, että Gia säästi karun läksytyksenä ja takaraivoon kohdistuvat läimäykset hänelle.
"Mitä pidät siitä itse?" Tempest kysyi viitaten kohti peiliä.

Koko huone tuntui olevan täynnä peilejä.
Muriel nyrpisti mietteliäästi nenäänsä ja käännähti niin, että näki kuvajaisensa rustiikkisesta, todennäköisesti vintageliikkeestä hankitusta kokovartalopeilistä.
"Pidän helmasta", hän myönsi, hipaisten hentoista kangasta. Melkein kuin keijukaisen helmat.
"Mutta yläosa on hieman... paljastava."
Hän oli tavallisesti oikein hyvissä väleissä tyttöjensä kanssa, mutta raskauden tuoma täyte sillä seudulla hämmensi edelleen.

Tempest katsahti sisartaan empien.
"Gia?" hän vetosi vähäeleistä stylistiaan, joka selasi vaaterekkiään ja ojensi Murielille toisen puvun, jossa oli samalla mallilla leikattu helma, mutta peittävämpi yläosa.
"Jos pidät siitä", Tempest sanoi viitaten naisen päällä olevaan mekkoon, "voisit aina yhdistää siihen jonkinlaisen neuleen tai boleron?"

"Mmm, ehkä", Muriel myönsi ja katsahti itseään uudelleen peilistä.
Tytötkiltit, yrittäkää nyt. Ei tarvitse olla tyrkyllä, teille ei ole muuta tekemistä kuin valmistautua olemaan maitobaarina. Ei mitään syytä yrittää esiintyä.
Hän pujahti takaisin sermin taakse, ja sovitti seuraavaksi laivastonsinistä leninkiä. Sekään ei ollut aivan mieleinen, kuten ei myöskään ensimmäinen persikanvärinen - vaikka väri kieltämättä sopikin kauniisti hänen ihonsa ja hiustensa sävyyn.
Mutta seuraavasta persikanvärisestä leningistä hän ei keksinyt valitettavaa.

"Sinä näytät ihanalta!", Tempest vetosi hypähtäen sisartaan vastaan, kun tämä ilmestyi sermin takaa ja tarttui Murielin käteen.
"Katso!" Hän nyki sisarensa peilin ääreen ja hipoi sormenpäillään puvun yksityiskohtia.
"Sinä olet kaunis."

Muriel katsoi kuvajaistaan.
Se ei näyttänyt huonolta.
Yläosan kolmiomainen leikkaus vei huomiota pois vatsasta, samoin kuin sirot, pitsiset olkaimet. Helma askeutui kauniisti, ja muistutti muodoltaan samalla tavalla kukan terälehtiä.
Tytötkin pysyivät siellä, missä niiden piti, eivätkä nousseet väkisin tyrkylle.
"Puku on kaunis."

Tempest kääntyi sisarensa rinnalle ja katseli heitä peilistä, silittäen naisen käsivartta.
"Sinä olet kaunis", hän toisti lämpöä kultaisissa silmissään ja sipaisi vaalean suortuvan korvansa taakse.
"Pitäisitkö tästä?" hän kysyi katsahtaen sisartaan ja sitten Giaa, joka haki jo pukupussia ja valikoi tottuneesti sopivaa paria kenkiä sekä asusteita.

Murielkin tutkiskeli heitä peilin kautta. Kaksikkoa, jota ei olisi ulkoisesti uskonut sisaruksiksi. Pieni, vaalea ja sievä Tempest, ja hän tummahiuksisena ja pitkäraajaisena.
Onneksi muiden mielipiteellä ei ollut minkäänlaista merkitystä.
Hän sipaisi puvun helmaa hellästi.
"Se on hyvin kaunis. Ja sopii yhteen sinun pukusi kanssa, uskoisin. Olkaimissa on samankaltaista pitsiä."

"Kiitos, Gia, otamme tämän", Tempest sanoi olkansa yli ja halasi sitten Murielia, kiertäen käsivarret sisarensa vyötärön ympärille miten taisi. Murielista tulisi häikäisevä kaaso.
Paikoin liioitellunkin voimakkaalla italialaisella aksentilla puhuva stylisti viittasi Murielia riisumaan puvun, joka veloitettaisiin Tempestin laskuun, ja ryhtyi sitten esittelemään morsiamelle haute coutureen laskettavia kenkäluomuksia.
"Menemmekö kirjakauppaan seuraavaksi? Vai haluaisitko ostaa vaatteita Pikkuloiselle?" Tempest kysyi tutkien taidokkaasti kirjailtuja avokkaita.

Muriel oli helpottunut siitä, kuinka helposti puku oli lopulta löytänyt. Hän oli ehtinyt jo elätellä mielessään kauhuskenaarioita siitä, kuinka kaikki näyttäisi kamalalta hänen yllään, eikä mikään sopisi, vetoketjut vain paukkuisiva kun Pikkuloinen kasvattaisi hänen vyötärönympärystään.
Puku oli kaunis.
"Kirjakauppaan", hän vastasi, tutkien mietteliäänä kauniita kenkiä, jotka eivät milloinkaan sopisi hänen jalkoihinsa.

Tempest puristi hellästi sisarensa kättä, kun he istahtivat takaisin taksiin, Murielin puku mukaan siististi pakattuna, samoin kuin pari siroja, kirjailtuja kenkiä hänelle.
Kirjakauppa ei ollut kaukana, ja Tempest pyrähti sisään innolla, vetäen Murielia perässään kohti lastenkirjojen hyllyjä. Hän rakasti kirjoja – etenkin lasten ja nuorten kirjallisuutta, joissa maailma oli usein hyvä, puhdas ja viaton, täynnä ihmeitä ja taikaa.
"Onko sinulla jo kirjoja Pikkuloiselle?" hän kysyi tutkien kirjojen rivejä. Niiden joukkoon mahtui kiitettävä valikoima hänen teoksiaan.

Ainakaan vielä paparazzien armeijat eivät olleet syöksyneet heidän kimppuunsa, vaan he pääsivät siirtymään taksiin kaikessa rauhassa.
Hän olisi aina voinut syyttää hormoneita, mikäli olisi menettänyt malttinsa siihen, että joku olisi ollut työntämässä kameran linssiä naaman eteen.
Hän ei päässyt syyttämään hormoneitaan vielä kirjakaupankaan edessä. Se oli melkein sääli.
"Pitäisi hakea joitakin vanhoja kirjoja isän luota. Äiti lähetti jo pari ranskankielistä satukirjaa."

"Vanhoilla kirjoilla on aivan oma sielunsa, eikö olekin?" Tempest kysyi tutkien selkämyksiä kirjoista, joita ei tuntenut ennestään. Ehkä hänen pitäisikin viedä Muriel johonkin rakastamistaan käytettyjen kirjojen kaupoista.
Ne olivat täynnä aarteita. Hän oli tuonut aarteita kotiin sellaisissa määrissä, että heiltä olivat loppua kirjahyllyt kesken.
"Onhan sinulla jo Narnian tarinat? Ja Rosvoruhtinas?"
"Miss Dawn?" kysyvä, varovainen tervehdys koputti hänen olkaansa ja pari nuoria tyttöjä ojensi hänelle kopioita Children of Timesta. Hämillisesti hymyillen Tempest kirjoitti nimensä niiden kansilehtiin.

Muriel tutki kirjojen selkämyksiä, ja tunsi vastustamatonta halua silitellä niitä hellästi. Ehkä sekin johtui vain merkillisistä hormoneista, jotka saivat hänet käyttäytymään miten sattui.
"Narnian tarinat taisivat jäädä sinulle-" hän aloitti, mutta vaikeni, kun joku kutsui hänen sisartaan. Eivät kuulostaneet paparazzeilta, mutta Muriel tutki silti kaksikkoa tarkkaan.
Faneja.

Tyttöjen jatkettua matkaa kirjoineen, kiivaasti supisten ja taakse vilkuillen, Tempest soi nolostuneen hymyn Murielille ja sipaisi hiuksia korvansa taakse.
"Tarvitset ehdottomasti Narnian tarinat", hän sanoi.
"Mitä arvelet Hans Christian Andersenin saduista?"

Muriel pukkasi sisarensa kylkeä kevyesti. Ei ollut mitään syytä nolostella, Tempestin kirjat olivat upeita, ja niistä sieti olla ylpeä.
Hänen herttainen siskonsa.
Hän nyrpisti kevyesti nenäänsä miettiessään tanskalaisia satuja.
"Ne ovat niin hirvittävän surullisia", hän huomautti.

"Se on totta", Tempest vastasi silittäen kirjoja sormenpäillään ja poimi yhden syliinsä, sitten toisen.
"Tarvitset ehdottomasti Beatrix Potterin kirjat", hän sanoi ja kasasi tuotantoa syliinsä. Sitten hän poimi kauniisti kuvitetun tuotannon Narnian tarinoista.
"Ja Salaisen puutarhan!" Kirjakaupan työntekijä toi hänelle korin, johon Tempest kasasi kirjoja.
"Ja Nalle Puhit. Ehdottomasti Matildan. Kaislikossa suhisee..."

"Rakastan Beatrix Potteria, olin aivan unohtanut."
Murielin kasvoille kohosi hämmentynyt, onnellinen hymy, kun hän sipaisi pörröistä, sinitakkista kaniinia, joka oli kuvattu kirjan kanteen.
Hän tutki katseellaan kasaantuvaa kirjapinoa.
"Luulen, että Pikkuloinen tarvitsee myös kirjahyllyn."

Tempest katsahti painavaksi käyvää kirjakoria ja nauroi häkeltyneenä kuplien.
"Taidat olla oikeassa", hän sanoi ja laski korin puiselle lattialle, kun käsi alkoi väsyä. Keväällä murtunut käsi ei ollut vahvistunut vielä entiselleen.
"Voin tilata sinulle sellaisen", hän tarjosi poimiessaan lisää kirjoja korin päälle. Viereisessä hyllyvälissä oleva seurue supisi keskenään katsellessaan heitä vähemmän kuin hienovaraisesti.
"Oi, tämä on ihastuttava satukokoelma – oh, ja Vihervaaran Anna!" Tempest henkäisi ihastuneena kasatessaan lisää kauniita kirjoja kukkuraiseksi käyvän korin päälle.

Muriel katseli hetken yhä kukkuraisemmaksi käyvää koria, ja kävi sitten suosiolla hakemassa toisen, johon alkoi siirtää osaa kirjoista.
"Ison kirjahyllyn", hän korjasi naurahtaen ja oikaisi selkäänsä. Ehkä hän juuri siksi oli sopivassa asennossa huomatakseen kuiskijat.
Vaivihkaa hän siirtyi hieman lähemmäs sisartaan. Sen kun tulisivat puhumaan jos halusivat, mutta salakuvia tai mitään sellaista hän ei aikonut sallia. Jokin raja.

Tempest laski viimeisen, kauniisti kirjaillun satukirjan koriin ja suoristautui katsomaan sisartaan. Hän katsahti kirjavuorta ja puraisi alahuultaan, häivähdys naurua kultaisissa silmissään.
"Olenko liian innokas?" hän kysyi silittäen Narnian tarinoiden kirjottua kantta pohtien, oliko hänen kokoelmassaan jo tämä painos.

Muriel laski katseensa kirjojen vuoreen.
"Kultaseni, väitän, että kirjojen kanssa ei voi koskaan olla liian innokas", hän huomautti. Vaikka hän olisi muutoin kammottava äiti, ainakin hän voisi lukea jälkeläiselleen.
"Jaksammekohan kantaa nämä kassalle?"
Supiseva porukka näytti siirtyneen heidän mukanaan.

"Jaksamme toki", Tempest vakuutti ja kääräisi valkean, elegantin neuleensa hihoja ylös kuin demonstroidakseen sanojaan. Vaaleat kulmat painuivat päättäväisinä ja hän koukisti polviaan, kiersi sormensa korien kahvoihin ja nosti ne ilmaan.
Ehkä tässä oli tarpeeksi yhdelle kerralle.
"Seuraavaksi vaateostoksille?" hän kysyi kävellessään päättäväisesti ja vienosti hoiperrellen kohti kassaa,

Muriel kurtisti huolissaan kulmiaan.
"Rakas, pitäisikö minun ottaa toinen kori?" hän vetosi, käsi seisomisesta kivistävää selkää hieroen. Ehkä he voisivat ottaa jonakin päivänä aikaa käydä hierojalla. Hän seurasi sisartaan kohti kassaa. Ehkä joku ystävällinen henkilökunnan jäsen voisi auttaa heitä kantamaan ostokset autoon?

"Ei tietenkään, minä pärjään kyllä", Tempest vakuutti. Hänen raskaana oleva sisarensa ei rehkisi kantamalla kirjoja. Ja hän saisi kyllä muutaman kirjan kannettua kassalle.
Niin hän myös sai. Nuori mies kassalla näytti hieman häkeltyneeltä määrästä, jota Tempest pinosi myyntitiskille. Tila loppui pian kesken.
"Millaisia vaatteita olet ajatellut?" hän kysyi sisareltaan, kun auttoi myyjää pakkaamaan kirjoja kasseihin.

Muriel seurasi, kuinka kirja toisensa jälkeen löysi tiensä kaupan logolla varustettuun kassiin, ja kuinka kassi toisensa jälkeen täyttyi.
Kuinkahan hän saisi kaiken rahdattua mukanaan Newcastleen?
Hän huomasi myyjän vilkuilevan sisartaan, mutta katse ei vaikuttanut millään lailla pahantahtoiselta. Tempestillä oli selvästikin laaja fanikunta.
"Jotain pientä. Potkupuku, ehkä? Että on jotakin valmiina."

Tempest tuntui vaistoavan Murielin ajatuksen logistiikasta katsellessaan kassien kasvavaa vuorta.
"Minä postitan nämä sinulle", hän lupasi painaen hetkeksi sormen alahuultaan vasten.
"Tai tuon ne sitten, kun tulen käymään." Hänen pitäisi ehdottomasti tehdä niin, pian. Viimeistään sitten, kun Tiarnan palaisi aktiivisemmin takaisin töihin.
"Gia suositteli muutamaa liikettä keskustassa", Tempest sanoi ojentaessaan hajamielisesti luottokorttinsa kassalle.

Murielin suupieli nyki, kun hän katseli kirjojen merta. Ei kai lapsi voinut mennä täysin pilalle, jos sille luki kirjoja? Ainakin jonkinlainen oppi tarttuisi niistä varmasti, vaikka äiti olisikin kamala.
Hän vilkaisi luottokorttia ja pohti, missä vaiheessa voisi ujuttaa oman korttinsa tilalle. Tempest kuitenkin vaatisi, että kirjat olivat lahja. Rakas sisko.
"Jaksatko vielä? Vai haluaisitko jo lähteä kotiin?"

"Totta kai jaksan", Tempest lupasi ja soi nuorelle kassalle häkeltyneen hymyn, kun mies lähti kantamaan kokonaista vuorta kirjakasseja heidän taksiinsa. Hän vilkaisi poissaolevasti kelloaan, haluamatta tuottaa Tiarnanille jälleen yhtä pettymystä myöhästymällä sovitusta menosta.
"Jaksatko sinä? Voitko hyvin?" hän kysyi sisareltaan taksin jatkaessa vihdoin matkaansa.

Vieläkään ei näkynyt epäilyttäviä paparazzijoukkoja.
Muriel istahti taksin takapenkille kiitollisena siitä, että saattoi istua hetken aloillaan. Vaikka pian hän haluaisi taas kävelemään. Koskaan ei voinut olla tyytyväinen.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti pehmeästi naurahtaen, ja kohotti kätensä hipaisemaan sisarensa niskaa.
"Sinulla on faneja vähän joka puolella."

"Hmm?" Tempest kysyi hajamielisesti ja nosti katseensa sisarensa tummiin silmiin vatsakummusta unohduttuaan pohtimaan, mikä Pikkuloisen lempikirja tulisi olemaan.
Ajatus faneista sai hänet sukaisemaan hiuksiaan hämillisenä.
"Luulen, että ehdimme hyvin käydä etsimässä tyttärellesi vaatteita, ennen kuin meidän pitää palata hääsuunnittelijaa varten", hän sanoi taksin kaartaessa ylellisen lastenvaatepuodin eteen.

Muriel oli melko varma, ettei Samuelkaan voisi kurtistella kulmiaan tälle liikkeelle. Kaikki vaatekappaleet olivat todennäköisesti huippulaadukkaita, allergiatestattuja ja mitä lastenvaatteilta nyt sitten ikinä vaadittiinkaan.
Hän kömpi ylös autosta ja katsahti ympärilleen, edelleen nälkäisiä kameranlinssejä katseellaan etsien.
"Rakas, tiedäthän, ettei sinun tarvitse maksaa tätä kaikkea?" hän vetosi, kun ylelliseltä kuulostava kello kilahti heidän astuessaan sisään liikkeeseen.

"Muriel, antaisit minun", Tempest vetosi puristaen sisarensa kättä ja katseli epätietoisena ympärilleen. Kaikkialla oli riveittäin, hyllyittäin ja telineittäin pikkuruisia lastenvaatteita, käsintehtyjä, pieniä nallekarhuja, soittorasioita ja pieniä kenkiä. Kaiuttimista soi pehmeästi jonkinlainen tuutulaulu.
"En tiedä, mitä tehdä rahoillani. Antaisit minun edes ostaa jotain sisarentyttärelleni."

Muriel huokaisi, mutta ei osannut väittää vastaan.
"Kai on tätien oikeus hemmotella siskontyttäriään", hän myönsi, ja Pikkuloinen tuntui olevan samaa mieltä, ainakin napakasta potkusta päätellen. Ole äiti hiljaa ja anna tädin ostaa kauniita vaatteita.
Hänen olisi lakattava tulkitsemasta Pikkuloisen potkuja puheeksi.
"Mistä minun pitäisi tietää, millaisista vaatteista Pikkuloinen tulee pitämään?"

"Luulen, että sinä saat päättää niin kauan, kunnes Pikkuloinen osaa puhua", Tempest vastasi hymyä silmissään ja antoi katseensa vaeltaa somissa, pikkuruisissa lastenvaatteissa. Hän ei ollut koskaan nähnyt itseään äitinä, mutta ajatus sisarentyttärelle shoppailusta oli ihastuttava.
"Katso tätä", hän huokasi ja poimi käsiinsä jumalaisen pehmoisen, kermanvaalean veluurihaalarin, jonka hupussa oli pikkuiset karhunkorvat.

"Hän voi kirota minua sitten myöhemmin", Muriel hymähti, ja muisteli omia lapsuudenkuviaan. Äiti oli pukenut sekä hänet että Laurien röyhelöisiin vaatteisiin siihen saakka, että he olivat oppineet juoksemaan karkuun. Hän ennen veliparkaansa.
Muriel räpäytti silmiään ja hipaisi haalaria sormenpäillään.
"Se on todella suloinen", hän myönsi melkein hämmentyneenä. Kasvoille kohosi ilahtunut virnistys, kun hän poimi selvästi samaa sarjaa olevan haalarin, joka tosin oli vihreä ja taisi jäljitellä sammakkoa.
"Tästä hän varmasti valittaisi myöhemmin."

Tempest hymyili ja kosketti sen pehmoista pintaa.
"Ellei hän peri sinun hurmaavaa huumorintajuasi", hän vastasi ja kurottui painamaan suudelman sisarensa poskelle.
Hän poimi pienen nallehaalarin mukaansa.
"Mitä Pikkuloinen tarvitsee?"

Muriel virnisti ja nappasi sammakkohaalarin mukaansa. Jo se, jos Samuel kohottelisi sille skeptisesti kulmiaan, tekisi ostoksesta hintansa väärtin.
"Ei aavistustakaan", hän myönsi, kuljettaen katsettaan epätietoisesti värikkäissä lastenvaatteiden riveissä.
"Eikö vauvoille yleensä isketä myssyt päähän..?"

Tempest katsahti vaatteiden rivejä samalla epätietoisuudella halaten nallehaalaria.
"En tiedä", hän myönsi. Hän ei ollut koskaan viettänyt aikaa pienten lasten kanssa, saati perehtynyt niiden hoitoon.
"Haluaisitko kysyä myyjältä neuvoa?"

Miksei hän ollut kiinnittänyt huomiota tällaisiin asioihin aikaisemmin?
Muriel kurtisti kulmiaan ja vilkaisi myyjän suuntaan, ja ilmeisesti tällaisessa liikkeessä ei muuta tarvittu asiakaspalvelua saadakseen. Silloinkaan, kun asiakas ei ollut täysin varma siitä, mitä halusi.
Suoraan Maija Poppasesta karannut, ystävällisesti hymyilevä myyjä oli enemmän kuin valmis pelastamaan heidät epätietoisuuden alhosta. Ennen kuin Muriel huomasikaan, Pikkuloista varten oli esitelty bodyjen, housujen, paitojen, pienten sukkien, kenkien ja myssyjen carderoobi.
Myyjä ei tuntunut aivan tavoittavan mitä hän tarkoitti, kun kysyessään siitä, oliko vauva tyttö vai poika, hän vastasi 'dinosaurus'. Vaikka hän olikin kuvitellut haluavansa ostaa mahdollisimman neutraaleja vaatteita, hän huomasi pysähtyvänsä hipelöimään hentoa keväänvihreää röyhelöunelmaa.

Tempest seurasi Murielin vanavedessä ja piteli koria, johon hänen sisarentyttärensä vaatekaapin sisältöä oli ryhdytty keräämään.
Hän ojensi kätensä hiljaa Murielin takaa ja poimi keväänvihreän röyhelöunelman korin päällimmäiseksi.
"Puuttuuko vielä jotain?" hän kysyi katsahtaen vuoroin koria ja vuoroin ympärilleen.

Muriel seurasi röyhelöunelmaa katseellaan ja nyrpisti nenäänsä.
"Eikö se ole hieman liioiteltu?" hän kysyi, vaikka ojensikin kättään silittämään kukan terälehdiltä näyttävää helmaa. Pieni keijukaisprinsessa. Tai sammakko.
Pikkuloinen saisi hyppiä prinsessamekossaan kuralätäköissä jos haluaisi.
"Luulen, että tässä on varmasti jo aivan riittävästi..."

"Ei", Tempest vastasi ja kurottui painamaan suudelman sisarensa poskelle. Pikkuloinen ansaitsisi mitä kauneimpia vaatteita ja asioita.
"Voit olla oikeassa", hän sanoi, puristi Murielin kättä ja lähti sitten korin kanssa kassalle, missä ojensi luottokorttinsa, kun pikkuiset vaatteet oli pakattu tyyliteltyihin pahvikasseihin. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan poimi joukkoon vielä pikkuruisen, käsintehdyn kissapehmolelun, jolla oli tummat nappisilmät ja untuvaisen pehmoinen turkki.

Murielin suupieli nytkähti, ja hän ojensi kättään sipaistakseen pehmoista turkkia.
"Aiot selvästi käännyttää Pikkuloisenkin kuningattareksi."
Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän todella saattoi sanoa uppoutuneensa shoppailun jaloon taitoon, ainakin, mikäli autoon kerääntyneiden, ehdottoman hyvällä maulla suunniteltujen ostoskassien määrästä saattoi mitään päätellä. Hän nappasi kuvan ja lähetti sen Samuelille, ennen kuin katsahti sisartaan.
"Sitten kotiin?"

"Kissat ovat kauniita eläimiä", Tempest vastasi ja kokosi kassit keskittyneesti käsiinsä, ennen kuin kantoi ne kadunvarressa odottavaan taksiin. Kuljettaja odotti heitä ja kiiruhti avuliaasti avaamaan varsin täyden takakontin ja poimi kassit naisen käsistä.
"Sitten kotiin", hän myönsi ja puraisi huultaan, kun katsoi kelloa, pyytäen kuljettajaa ajamaan hieman nopeammin.
He ehtisivät ajoissa, ainakin jos liikenne olisi myötämielinen.

"Ne ovat, sitä en kiistä," Muriel myönsi kömpiessään auton takapenkille hieman vähemmän sulokkaasti kuin ennen. Ehkä he voisivat upota rentouttavaan, lämpimään kylpyyn Emmien kanssa sitten, kun suunnittelija olisi tehnyt selväksi, millaiset värit olivat aivan ehdoton vaatimus häille.
Toivottavasti ei aivan niin jyrkästi.
"Me ehdimme kyllä", hän lohdutti sisartaan ja tarttui tämän käteen. Toivottavasti valokuvaajat olisivat joutuneet jo häipymään.
"Kiitos lahjoista. Luulen, että Pikkuloinen kiittää potkimalla palleaani."

Hän naurahti ja katsoi sisarensa vatsaa, kun taksi luovi takaisin Batterseata kohti.
"Luulen, että hän tulee siis sinuun", Tempest vastasi. Murielista tulisi upea äiti pienelle tyttärelleen.
Taksi kaarsi pysähdyksiin heidän kotitalonsa eteen, ja Tempest tunsi vatsansa vajoavan. Näköjään heitä ulos tullessa tervehtineet uteliaat eivät olleet kadonneet lounaalle tai kotiin. Kamerat kohosivat taksin pysähtyessä.
Taksikuski nousi ulos kantamaan ostoskasseja, ja tuttu ovimies kiiruhti pian avuksi. Tempest nousi autosta ja käänsi kasvonsa ahdistuneena pois lähellä räpsähtävistä, kirkkaista salamoista, yrittäen olla kuulematta tunkeilevien, henkilökohtaisten kysymysten ristitulta.
"Anteeksi, voisitteko väistää", hän vetosi kohteliaasti, kun yritti luovia tietään lasisille pääoville, mutta tie tukittiin ja salamat räpsähtelivät sokaisevina.

"Minä todella toivon niin", Muriel totesi hymyillen. Hän ei aivan onnistunut piilottamaan levottomuutta, joka löysi tiensä tummiin silmiin sitä selvemmin, mitä lähemmäs Tempestin ja Tiarnanin kotia he pääsivät.
Turha toivo. Selvästikin turha toivo.
Noustessaan autosta Muriel halasi sisarensa tiukasti kylkeensä, tarjotakseen edes hieman suojaa röyhkeiltä kameroilta.
Joku näytti tunkeutuvan kuvaajamassan läpi.
"Neiti Dawn?"
Tummiin pukeutunut mies oli varmasti turvamies, jopa Muriel osasi kertoa sen.
"Tännepäin."

Tempest seurasi turvamiehen luomaa kujaa lasisille oville, joiden taakse ovimies ja taksikuski olivat tunnollisesti kantaneet heidän vaikuttavat ostoksensa. Ovimies lupasi anteliaasti toimittaa ne ylös kattohuoneistoon.
Sydän hakkasi kuvottavalla voimalla kylkiluita vasten ja tunkeilevat kysymykset jopa heidän hääyöstään kieppuivat hänen mielessään. Hän pyöritteli siroa helmisormustaan levottomana ja tunsi musertavan pettymyksen vihlovan. Miten hän oli toivonut, ettei lehdistö olisi saanut tietää.
Hän katsahti kelloaan ja tunsi sydämensä vajoavan asteen lisää. Kymmenen yli neljä.

Hississä Muriel kietoi käsivartensa paremmin sisarensa ympärille.
"Kaikki on hyvin, kultapieni", hän vakuutti, ja painoi suudelman sisarensa ohimolle. Ei menisi pitkään, kun Tiarnan ja Tempest matkustaisivat Skotlantiin. Ehkä siellä he saisivat hieman enemmän rauhaa. Toivottavasti.
Onneksi turvamies oli kutsuttu hätiin siinä vaiheessa kun oli tajuttu, ettei kyse ollut vain tavallisesta innokkaiden valokuvaajien joukosta.
Hissin ovet liukuivat auki ja Muriel johdatti sisarensa käytävään.

Tempest soi Murielille puolittaisen hymyn, haikeutta silmissään, ja avasi heidän ovensa. Hän jätti sirot, korkeakorkoiset avokkaat eteiseen ja kyykistyi tervehtimään vastaan juoksevia kissoja, jotka puskivat rakastaen emäntänsä polvia.
"Hei pienet rakkaat", hän kuiskutti, "niinkö hän teki? Olettepa te onnekkaita pieniä tyttöjä. Näyttäkää minulle?"
Ehkä hääsuunnittelija oli tyylikkäästi myöhässä eikä hän ollut pitänyt muita odottamassa.

Olohuoneen suuremman sohvaryhmän ääreen oli katettu teetarjoilu, ja Tiarnan oli keskittynyt keskustelemaan heidän hääsuunnittelijansa kanssa Skotlannin kesästä. Kissojen liikkeelle lähteminen oli havahduttanut hänet siihen, että Tempest taisi olla tulossa kotiin.
"Hei, rakas", hän huikkasi eteisen suuntaan, kissojen kipittäessä takaisin olohuoneeseen hännät pystyssä.
Mittatilattu, kirjahyllyä ja kissojen piilopaikkoja yhdistelevä rakennelma oli paikoillaan. Keskellä olohuoneen lattiaa oli nurinpäin käännetty pahvilaatikko, jonka yhteen kylkeen oli leikattu kissanmentävä aukko. Sen sisälle oli tungettu vanha neulepaita, ja pahvilaatikon päälle puolestaan asetettu yksi hieman kuluneista sohvatyynyistä.
Leela ja Romana johdattivat kuningattarensa pahvilaatikon luo ja määkivät rakastavasti. Romana pujahti sisään aukosta ja Leela puolestaan loikkasi kevyesti sohvatyynylle.
Ne rakastivat uutta pahvista linnaansa.
Pahvilaatikon sisältö oli koskemattomana suunnitellulla seinustalla.

"Hei", Tempest tervehti ujolla, pahoittelevalla hymyllä ja silitti häntä tuijottavan Leelan selkää, kun kissa patsasteli pahvisen linnansa harjalla. Hän katsahti Tiarnanin vaivalla kasaamaa rakennelmaa, johon kissat suhtautuivat tapansa mukaan ylhäisellä välinpitämättömyydellä ja tunsi myötätunnon piston.
Hän siirtyi sohvan luo ja laski käden Tiarnanin hartialle, sipaisten sormenpäillään miehen niskaa.
"Olen pahoillani, että olen myöhässä." Tiesiköhän Tiarnan jo, että se, mikä oli heille kaunista ja yksityistä, oli nyt revitty julkiseen tietouteen?

Tiarnan laski senkin voitoksi. Sitä paitsi hän oli melko vakuuttunut siitä, että Leela oli katsonut uutta rakennelmaa varsin pitkään, joten hänellä oli vielä toivoa. Ja olihan hän sentään leikannut sopivan aukon pahvilaatikon kylkeen ja valikoinut pehmusteet, joten eikö sekin voitu katsoa hänen edukseen?
Ei pitänyt luopua toivosta.
Tiarnanin myrskynharmaissa viipyvä huoli vahvisti, että hän oli jo kuullut. Hän ojensi kätensä ja veti Tempestin syliinsä, painaen suukon naisen poskelle.
"Me aloittelimme jo hieman", hän totesi, kietoessaan kätensä naisen vyötärölle.
Muriel esitteli itsensä suunnittelijalle ja istahti sitten itsekin alas.

Tempest kiersi käden Tiarnanin niskalle istuessaan varovasti miehen syliin. Hetkeksi hän antoi heidän katseensa kohdata, ennen kuin käänsi omansa katettuun pöytään. Hän ei halunnut Tiarnanin näkevän särkyvää sydäntään.
Hän ei ollut varma, miksi hänen silmänsä meinasivat sameta kyynelistä.
"Ehdittekö jo valita kakun?" hän kysyi kooten itseään ja katsahti hääsuunnittelijasta Tiarnaniin.

Hääsuunnittelija kohotti kulmiaan kuin ei olisi aivan tiennyt, oliko Tempest tosissaan.
"Emme vielä", Tiarnan hymähti ja hipaisi kihlattunsa pisamaista poskea kevyesti huulillaan.
"Keskustelimme vasta Skotlannin kesäisistä olosuhteista. Joko te löysitte kaasolle sopivan puvun?"
Murielin puolesta he olisivat voineet siirtyä maistelemaan kakkuja vaikka heti.

Tempest käänsi katseensa pois hääsuunnittelijasta, joka tuntui aina saavan hänet kyseenalaistamaan kelpoisuutensa morsiamena.
"Kyllä", hän vastasi katsahtaen Murielia. Kaaso oli puvustettu, hänellä oli kengät ja puku valmistui parhaillaan suunnittelijan pöydällä. Kukatkin oli tilattu hyvissä ajoin.
"Siirtyisimmekö kakkuihin?" hän kysyi ja silitti sormenpäillään Tiarnanin niskaa. Ehkei olisi pahin asia maailmassa, mikäli heidän hääsuunnittelijansa pääsisi jatkamaan matkaansa pian.

Kyllä, kakkuihin siirtyminen olisi ehdottomasti hyvä ajatus, jos Murielilta kysyttiin.
Valitettavasti ei kysytty, ja hääsuunnittelija tuntui olevan asiasta eri mieltä.
"Me emme ole vielä valinneet väriteemaa", hän muistutti, kurtistaen sivistyneesti siisteiksi nypittyjä kulmiaan ennen kuin alkoi kaivella tehokkaan oloisesta laukustaan väripalettikortteja.

Tempest liikahti levottomana Tiarnanin sylissä. Eikö heillä ollut jo tarpeeksi hyvä käsitys väreistä? He olivat tilanneet hänen suosikkikukkiaan hänen suosikkiväreissään, Murielin puku sopi niihin ja Tiarnanin klaanin värit pääsisivät esiin.
"Kuinka tarkan määritelmän tarvitsemme?" hän kysyi sukaisten hiuksiaan ja laski kätensä silittämään jalkaansa vasten kiipeävän Leelan pientä, kiilamaista päätä.

Hääsuunnittelija kurtisti uudelleen kulmiaan juuri sen verran, ettei se saanut kasvoja näyttämään rumilta, ja Tiarnan koki voimakkaan takauman lapsuutensa opettajasta.
"Tokihan vaaleanpunaista ja persikkaa on montaa eri sävyä, samoin kuin laivastonsinistä", nainen vetosi, yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman rauhalliselta. Hän alkoi levittää värikortteja pöydälle heidän eteensä.
"Millainen sävy teillä tarkalleen ottaen oli mielessä? Lämmin vai kylmä vaaleanpunainen? Onko persikka lähempänä lohta vai korallia?"

Hänellä ei ollut aavistustakaan. Tempest katsahti avuttomana Tiarnania.
"Lämmin, kai, ja lohta, luulen", hän sanoi empien ja tunsi olevansa kuin valmistumatta opettajan pistokokeeseen jäänyt oppilas.
"Minä... Meillä on kukat ja puvut. Mitä meiltä puuttuu?"

Tiarnan vastasi Tempestin katseeseen aivan yhtä hämillään.
"Pukuni oli lähellä tätä sävyä", Muriel totesi, siirtäen esiin yhden kortin, jonka sävy oli hänen silmäänsä kaunis.
"Ja Em, sinä pidät tästä vaaleanpunaisesta?" hän jatkoi, koskettaen toista hennon vaaleanpunaista korttia.
"Tiarnanin suvun tartaani taas..."
Tiarnan kurotti siirtämään etualalle lähinnä hänen sukunsa sinistä olevan kortin.
Hääsuunnittelija räpäytti silmiään kuin yrittäen päättää, pilailiko Tempest.
"Tokihan meidän on puhuttava pöytäkoristeista. Viralliset kutsut ja niiden ulkoasu..."

Sydän löi yhä nopeammin, rummutti kylkiluita vasten ja sai hengittämisen tuntumaan hallitsemattomalta. Tempest katseli kortteja, joista Muriel ja Tiarnan poimivat esiin hääsuunnittelijan kaipaamia sävyjä, ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Pöytäkoristeita.
Kutsuja.
Hän ei ollut muistanut edes ajatella kutsuja. Kai hän oli jotenkin ajatellut, että kertoisi perheelleen, Elille, Aidalle, Douglasille ja Hollylle sekä heidän häihinsä musiikin säveltävälle mestarille, minne tulla ja milloin.
"Onko niillä todella väliä?"

Hääsuunnittelijan sieraimet värähtivät, nyt hän selvästi kuvitteli Tempestin sanat pilkkaaviksi.
"Olemme ajatelleet, että kerromme vieraille ajankohdan itse", Tiarnan puuttui puheeseen. He voisivat lähettää jonkinlaiset kutsut, mutta käytännössä kaikki tiesivät jo kyllä, milloin häät pidettiin. Häistä oli tulossa pienet ja intiimit, ei satojen kutsuvieraiden tilaisuus.
"Pöytäkoristeet..."
"Jotakin luontoon ja mereen liittyvää, eikö niin?" Muriel puolestaan vastasi, ja katsahti Tempestiin.

Joku päivä hääsuunnittelija ja loputtomat kysymykset häiden yksityiskohdista seuraisivat vielä hänen painajaisiinsa. Ehkä se olisi tervetullutta vaihtelua hyiseen veteen hukkumiseen, pimeisiin syvyyksiin eksymiseen.
"Niin", Tempest vastasi kiitollisena Murielille ja kamppaili vastaan pyrähtää jaloilleen ja paeta. Nämä olivat hänen häänsä. Millainen morsian tunsi näin?
"Jotakin luontoon ja mereen liittyvää. Riittääkö se?"

Tiarnan silitteli rauhoittelevasti Tempestin kylkeä. Hän oli pahoillaan siitä, että hääsuunnittelija kuulusteli heitä tällä tavalla, mutta oli joka tapauksessa helpompi antaa ammattilaisen hoitaa yksityiskohdat. He voisivat vain keskittyä olemaan onnellisia toisistaan.
Nainen avasi suunsa, mutta Muriel ehti edelle:
"Erityisesti Skotlannin luontoon. Ei mitään liioiteltua, kaunista ja hillittyä. Ehkä kauniita oksia ja kiviä, simpukoita. Sekä tietenkin kukkia, ne on jo tilattu. Voisimmeko nyt siirtyä kakkuihin?"

Tempest soi Murielille häivähdyksen kiitollista hymyä ja hautasi pelkonsa. Kameroiden räpsähdykset ja niiden takaa kuuluvat, tunkeilevat kysymykset kummittelivat häntä. Oliko hän vääränlainen morsian?
"Luulen, että olisi erinomainen ajatus siirtyä kakkuihin", hän vahvisti.
"Onko tälle päivälle muuta läpikäytävää?"

Hääsuunnittelija laski muistiinpanovälineet käsistään ja nousi seisomaan käydäkseen hakemassa maistiaispalat, jotka oli vienyt jääkaappiin turvaan odottaessaan morsianta saapuvaksi.
"Häiden ohjelmarunko", hän totesi päättäväisesti.
"Ja sen lisäksi musiikista olisi hyvä keskustella."

Ohjelmarunko. Se kuulosti hermostuttavalta, ja Tempest halusi ravistella itseään. Miksi hän oli näin toivoton?
"Minä luulen, että meillä on musiikki", hän sanoi ja kävi nyppimään mekkonsa pitsisomisteista helmaa.
"Meille on sävelletty oma teos, paikalle tulee orkesteri ja moni ystävämme on laulaja." Eikö se riittänyt? Orkesterilla olisi repertuaaria viihdyttää vieraita ilta tanssilattialla, ja Aida, Eli ja David osaisivat varmasti improvisoida ilman erillistä ohjelmajärjestystä.

Hääsuunnittelija avasi suunsa, mutta Muriel ponkaisi ylös.
"Tulen auttamaan. Voimme keskustella samalla ohjelmasta. Tiarnanilla ja Emmiellä on tosiaan hyvin lahjakkaita ystäviä..."
Hän lähti paimentamaan naista kohti keittiötä hyvin päättäväisin elkein.
Tiarnan kumartui lähemmäs Tempestin korvaa ja hipaisi sitä huulillaan.
"Olen pahoillani."

Tempest katsahti Tiarnania hämillisenä ja kosketti miehen poskea.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vetosi. Eikö morsiamen kuuluisi olla tehtävänsä tasalla? Tietää täsmälleen, mitä kaikkea häihin kuului? Kokea syvää intohimoa pöytäkoristeita ja kutsuja ja ohjelmaa ja alkupaloja kohtaan?
"Onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi sipaisten tummia hiuksia taakse.

Tiarnan rutisti Tempestin hieman paremmin syliinsä. Hän oli pahoillaan siitä, etteivät he voineet vain karata naimisiin. Että häät vaativat tällaista suunnittelua.
Että ne olivat päässeet vuotamaan julkisuuteen.
"Olen kunnossa", hän vakuutti, painaen suukon pisamaiselle poskelle.
"Ahdistelivatko valokuvaajat teitä kovin?"

Tempest painoi katseensa ja pudisti päätään. Hänen ei pitäisi ahdistua niin muutamasta kamerasta naamassaan ja tunkeilevista kysymyksistä. Hän oli kuullut sellaisia ennenkin.
Tietenkään Tiarnan ei kuvitellut, että hänen typerä, typerä tekonsa olisi yritys painostaa miestä johonkin, eihän?
"Tiedätkö, kuka..? Vaikka ei kai sillä enää väliä ole." Tieto oli vuotanut eikä sitä saanut takaisin.

Totta kai sillä oli väliä, mutta Tempestin ei tarvitsisi huolehtia sellaisesta.
"Sitä selvitetään", Tiarnan vastasi, ja pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan naisen korvan taakse.
"Ajattelin, että voisimme pian suunnata Skotlantiin. Kunhan kaikki on täällä valmista. Siellä saisimme toivottavasti olla paremmassa rauhassa."
Ilman jokapäiväistä pelkoa kameroista, jotka työntyisivät kasvoille. Tempest ei tarvinnut sellaista juuri nyt.

Vain muutama viikko häihin. Ajatus tuntui epätodelliselta ja sai hänen sydämensä hakkaamaan.
Oppisiko hän olemaan oikeanlainen morsian siihen mennessä?
"Toki", Tempest vastasi silittäen sormenpäillään miehen poskipäätä, "se on ihana ajatus." Skotlannin rauha ja jylhä luonto olivat aina tervetullut maisemanmuutos.
Toivottavasti paparazzit eivät vaivautuisi seuraamaan heitä.
"Millaisesta kakusta sinä pitäisit?"

He olivat olleet onnellisia vieraillessaan Skotlannissa synkkien viikkojensa jälkeen. Ehkä jylhä luonto onnistuisi siinä toistamiseen. Vaikka he eivät juuri nyt olleet onnettomia täälläkään, niin hän ainakin toivoi, tarvitsisivat ainoastaan hieman omaa rauhaa.
"Pidän marjoista", Tiarnan vastasi mietteliäänä.
"Olen varma, että suunnittelijamme on jo kehitellyt monta vaihtoehtoa..."

"Toivottavasti", Tempest vastasi ja nojautui painamaan suudelman miehen poskelle.
"Ansaitset herkullisen kakun." Jonkin ihastuttavan marjaisan ja raikkaan, jota mies haluaisi lisääkin.
"Ehkä minun pitäisi käydä katsomassa tarvitsevatko he apua."

"Olet varmasti oikeassa", Tiarnan myönsi ja oli päästämässä Tempestin sylistään melkein haikeana. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut luopua naisesta, sillä hääsuunnittelija ja Muriel palasivat kantaen melkoista määrää siistejä, valkoisia rasioita.
"Kakkua!" Muriel ilmoitti ja hymyili riemastuneesti laskiessaan oman kantamuksensa pöydälle.

Tempest ei voinut olla sulamatta onnelliseen, valoisaan hymyyn nähdessään sisarensa riemastuneen ilmeen.
"Ehkä voit toimia makutuomarinani", hän ehdotti.
"Etsiä kakkujen joukosta parhaat." Hänen ruokahalunsa oli kadonnut pahoinvoinnin ja levottomuuden tieltä.

Murielin tummissa silmissä välkähti huolta, mutta hän tarttui siitä huolimatta innokkaasti kunniatehtäväänsä. Hän hylkäsi naurettavan keinotekoiset makumaailmat parin lusikallisen jälkeen - ennen Pikkuloista hän olisi tuhautellut niille nenäänsä edes maistamatta, mutta jälkeläinen vaati sokeria - ja valikoi lopulta joukosta hempeän marjaisen, kirpeän hedelmäisen sekä hyvin tumman suklaisen kakkuehdotuksen.
"Minusta nämä olisivat ehdottomasti parhaat", hän huomautti, tarjoten maistiaisia Tiarnanille ja Tempestille.

”Ne näyttävät hyviltä”, Tempest sanoi katsellen kauniita luomuksia ja poimi sitten lusikan käteensä, muistuttaen itseään, että sokeri ei vaatinut ruokahalua. Hän maistoi pienet nokareet kaikista kolmesta ja katsahti Tiarnania kysyvästi.
”Pitäisitkö marjaisesta?"

Tiarnanin kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurttuun.
"Pidän. Mutta pidän myös näistä kahdesta muusta", hän myönsi, ja otti tutkiskelevasti toisen lusikallisen hedelmäistä kakkua. Sitten suklaata. Ja taas pienen lusikallisen marjaa.
"Voittehan te ottaa useampaa makua", Muriel huomautti virnistäen.
"Miksi valita?"

Tempest katsoi sisartaan kullanväriset silmät hymyyn siristyen ja hipaisi hellästi Tiarnanin hiuksia.
”Mitä olet mieltä? Pitäisikö meillä olla kolme kakkua?” hän kysyi ja katseli kauniita leivoksia. Luulisi, että heidän muutama kymmentä vierastaan saisivat kolme kakkua viimeisteltyä.

Muriel saattoi nähdä hienoisen kurtistuksen hääsuunnittelijan kasvoilla. Kolme kakkua oli sopivaa, mutta niiden olisi pitänyt ehdottomasti liittyä temaattisesti toisiinsa. Ei ollut sopivaa mennä vain valitsemaan kolmea satunnaista kakkua...
Muriel kurotti pöydän yli pihistämään itselleen vielä lusikallisen suklaakakkua.
"Luulen, että vieraamme eivät pahastuisi valinnanvarasta", Tiarnan vakuutti silmät tuikahtaen.

Myrskysilmien tuikahdus sai Tempestin vatsan nipistämään onnesta eikä hän voinut muuta kuin nojautua painamaan suudelman miehen poskelle.
Kolme kakkua oli hyvä ratkaisu, vaikka hääsuunnittelija ei niin tuntisikaan.
”Oliko vielä jotain muuta? Ohjelma vai musiikki?” hän kysyi katsahtaen naista silmäkulmastaan.

Muriel oli varma, että suunnittelijaparka löytäisi vielä inspiraation, eikä enää olisi lainkaan pahoillaan siitä, ettei morsian osannut ladella jokaista yksityiskohtaa valmiina. Kuka tietää, ehkäpä nainen löytäisi vielä aivan uudenlaisen otteen työhönsä kaikkien hirviömorsiamien jälkeen.
"Lähetän luonnokseni teille torstaihin mennessä", suunnittelija totesi, keräten papereitaan siistiin, tehokkaaseen laukkuunsa.

Tempest nousi ylös saattaakseen suunnittelijan ulos ja pyyhkäisi käsiä epätietoisena helmaansa. Hän ei ollut varma, miksi tunsi aina olonsa niin vaivaantuneeksi naisen läsnäollessa.
Melkein kuin hän olisi ollut huijari, joka odotti paljastumista.
”Kiitos”, hän sanoi ja saattoi hengittää hieman helpommin, kun painoi oven kiinni hääsuunnittelijan perästä.

Tiarnan seurasi Tempestin esimerkkiä, samoin kuin kissat, jotka liittyivät heidän seuraansa hännät terhakkaina pystyssä.
"Jäämme odottamaan ohjelmaluonnoksia", hän totesi kohteliaasti ja halasi Tempestin kainaloonsa. Ovimies ja turvamies varmistaisivat, että hääsuunnittelija pääsisi lähtemään rauhassa.
Oven sulkeuduttua Tiarnan painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Kaikki hyvin?"

Välillä Tempestistä tuntui kuin elämä viuhuisi ohi hallitsemattomana, kuin virtaus olisi tempaissut hänet mukaansa eikä hän voinut kuin taistella pysyäkseen pinnalla. Heidän kihlauksensa ja lähestyvät häät levisivät nyt pitkin juorulehtien sivuja, nälkäiset kamerat ja tunkeilevat kysymykset vaanivat ovella.
Hän oli melko varma, että hääsuunnittelija ei ollut ainoa, joka näki hänet riittämättömänä.
Mutta Tiarnanin sylissä se kaikki suli pois. Tempest kiersi käsivartensa miehen vyötärölle.
”Kaikki hyvin”, hän vastasi kultaiset silmät hymystä syttyen ja painoi nenänsä vasten lohdullisen tuoksuista paitaa.

Keskiviikko 27. kesäkuuta 2018, lounasajan jälkeen, Battersea, London

Vierashuoneen ovelta kuului hyvin kevyt koputus, ja Tiarnan kurkisti varovasti sisään.
"Em?" hän kutsui kuiskaten, olematta varma siitä, oliko hänen kihlattunsakin päättänyt nauttia mahdollisuudesta päiväuniin.
Paksuksi käynyt Romana oli löytänyt itselleen täydellisen paikan sikeästi nukkuvan Murielin kyljeltä. Sen kuningatar oli kapea, mutta kuningattaren sisar ja Pikkuloisen kasvava kumpu tarjosi täydellisen alustan, jolle käpertyä unille keskellä päivää.
Muriel oli katsonut parhaaksi ottaa päiväunet nyt, niin että jaksaisi varmasti valvoa illan ja juhlistaa sisarensa polttareita.

Leveän parisängyn peitto muodosti ihastuttavan pesän. Kesäinen päivänvalo tulvi sisään suurista, Lontoon kattojen ylle antavista ikkunoista, ja makuuhuone tuntui melkein Ruususen lumotulta linnalta Murielin sekä kahden kissan nukkuessa sikeästi. Leela oli äheränyt itsensä Tempestin ristittyjen jalkojen helmaan ja halasi etutassuilla päätään, kyljet kiivaasti unessa kohoillen.
Tempest itse oli kaukana poissa. Hän oli kiepauttanut vaaleat hiuksensa huolettomalle ponihännälle, joka jätti untuvaisia suortuvia kasvojen ympärille, ja maalasi keskittyneesti, vesivärien hehkuvia sävyjä poskellaan ja käsissään. Pensseli lensi keveänä paperilla, luonnosteli siivekästä hevosta, jonka karva hehkui yön sävyissä.
Hän havahtui Tiarnanin läsnäoloon, kun Leela kohotti unisena päänsä ja seurasi kissan esimerkkiä.

Myös Romana kohotti päätään, tosin huomattavasti adoptiosisartaan pahantuulisempana. Eikö Mies tiennyt, ettei kissojen kauneusunia sopinut häiritä ilman ehdottoman hyvää syytä?
Tiarnanin huulille kohosi silti hymy, kun hän pujahti sisään ja hiipi varovasti lattian poikki sängyn vierelle.
Hän oli melko varma, ettei Muriel olisi välittänyt. Nainen tuntui olevan heidän luonaan kuin kotonaan.
"Hei", hän tervehti Tempestiä, ja kumartui painamaan suukon tämän ohimolle.
"Minä alan lähteä nyt, pitää hoitaa muutama asia ennen iltaa. Voi mennä myöhään, vaikka minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä muut ovat suunnitelleet..."

Tempest kosketti Tiarnanin kylkeä ja kohotti kasvonsa miehen suuntaan, rakastavaa lämpöä kullanvärisissä silmissään.
"Vietä ihana ilta", hän vetosi ja kosketti Tiarnanin kaulusta, houkutellen tätä kumartumaan alemmas niin, että hän saattoi hipaista huulillaan miehen kaulusta.
"Sano terveisiä Davidille."

Tiarnan kumartui kuuliaisesti alemmas, ottaen toisella kädellään kevyesti tukea sängyn reunasta. Leela venytteli itsensä hereille kuningattarensa sylistä ja tuli puskemaan päätään sitä vasten matalasti kehräten.
"Minä kerron", Tiarnan lupasi ja hipaisi huulillaan Tempestin huulia.
"Viettäkää tekin hauska ilta. Soitathan, jos tulee jotakin?"

"Totta kai", Tempest lupasi ja katsahti Murielia. Hän oli melko varma, että sisarensa seurassa mikään ei voisi koskettaa häntä – ei edes musertava ahdistus ja varjon julmat sanat.
Hän nosti lehtiön ja vesivärit valkopuiselle yöpöydälleen ja venytteli kissamaisella raukeudella.
"Meidänkin pitäisi kai alkaa valmistautua vähitellen."

Tiarnan sipaisi Tempestin vaaleita hiuksia hellästi sormenpäillään.
"Kerrothan sinäkin terveisiä?" hän pyysi.
Sängyn toisella laidalla Muriel tuhahti ja sai Romanan hypähtämään loukkaantuneesti alas, kun kuningattaren sisar päätti kääntää kylkeään.
Hän tuijotti hetken Tiarnania ja Tempestiä hieman hämillään, mutta hymyili sitten tummat silmät siristyen.
"Huomenta."

Tempest vastasi hymyllä ja kosketti vielä Tiarnanin kylkeä, ennen kuin käänsi katseensa Murieliin.
"Huomenta", hän sanoi silmät siristyen ja nojautui painamaan suudelman sisarensa hiuksiin.
"Kuinka sinä voit?" Raskaus taisi olla paljon raskaampaa kuin Muriel ehkä ääneen myönsi. Ehkä he voisivat perua suunnitelmat kaikessa hiljaisuudessa ja jäädä vain sänkyyn loppuillaksi.

"Mainiosti", Muriel vakuutti ja hieraisi silmiään ennen kuin venytti käsiään suoraan ylöspäin.
"Kohta valmiina loppupäivään... Lanko on lähdössä."
Hän oli kääntänyt katseensa Tiarnaniin, joka nyökäytti nöyränä päätään.
"Ole sitten kiltisti. Ei strippareita."
"Lupaan pistää silmät kiinni", Tiarnan naurahti päätään pudistaen.
"Hyvä mies."

Tempest hymyili ja kosketti miehen kättä kuin sanoakseen, että Tiarnan saisi viettää sellaisen illan kuin halusi. Strippareineen päivineen.
Ennen kuin menettäisi vapautensa ja tulisi kahlituksi häneen.
"Ihanaa iltaa", hän vetosi ja käänsi huomionsa takaisin sisareensa.
"Suunnittelijani sanoi tulevansa yhdeltä."

"Teille myös", Tiarnan toivotti vielä, ja painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon ennen kuin suuntasi ulos makuuhuoneesta ja eteiseen. Hänen olisi tavattava vielä Helen ennen kuin hän voisi heittäytyä viettämään viimeistä villiä poikamiesiltaansa, vai miten se tarkalleen ottaen menikään.
Muriel hymyili ja ojensi kätensä sipaisemaan sisarensa poskea.
"Maalia", hän huomautti.
"Paljonko kello on nyt?"

Tempest kosketti poskeaan hajamielisenä. Hänellä taisi olla paha tapa maalata itseään yhtä lailla kuin paperiakin.
"Mmm... Viittä vaille yksi", hän sanoi katsahtaen tyynyjen lomassa lojuvan puhelimensa kelloa. Sitten hän vilkaisi hentojen, puuterisen vaaleanpunaisten kukkien kirjomaa mekkoaan ja villiintyneitä hiuksiaan.
"Ehkä minun pitäisi...", Tempest pohti empien ja kiipesi alas sängystä, tassuttaen käveltävään vaatekomeroon tarkastamaan peilikuvaansa ja pian sen jälkeen kylpyhuoneeseen pesemään käsiään ja kasvojaan.

Muriel kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Viittä vaille?"
Hän kömpi istumaan ja pyyhkäisi löyhältä poninhännältä karanneita hiuksia pois kasvoiltaan.
Ehkei sillä ollut niin kovin paljon väliä. Hän ei ollut morsian, hän oli morsiusneito. Oli vain reilua näyttää hieman kulahtaneelta, niin että morsian saisi loistaa entistäkin kirkkaammin.
Vaikka ei Emmie tarvinnut hänen apuaan siihen.

Kylpyhuoneesta kuului puhelista määkinää. Tempest meikkasi peilin edessä kiepautettuaan hiuksensa löysälle nutturalle, ja Romana istui lavuaarin laidalla juttelemassa hänelle. Leela osallistui paikoin keskusteluun lattialta, missä vaelsi puskemassa emäntänsä paljaita sääriä.
Suunnittelija oli täsmällinen ja ilmoitti tulostaan ovella.
Tempest sipaisi vielä ripsiväriä toiseenkin silmäänsä, ennen kuin hylkäsi harjan ja kiiruhti ovelle kissat jaloissaan juosten. Hetkeä myöhemmin hän johdatti olemukseltaan voimakkaan naisen ja kookkaan pukupussin olohuoneeseen. Luoja oli halunnut toimittaa puvun – mestariteoksen – itse, uskaltamatta luottaa sitä muiden vastuulle.

Muriel mönki pystyyn vähemmän sulokkaasti kuin sisarensa ja taapersi vuorollaan kylpyhuoneeseen. Hän tutki hetken kuvajaistaan peilistä, mutta totesi sen kelpaavan oikein hyvin suunnittelijan tapaamiseen. Hiuksensa hän sentään kiepautti uudelleen kiinni, tummat juuret olivat alkaneet erottua punaisista latvoista.
Ihan riittävän hyvä.
Hän huuhteli nopeasti kasvonsa - luojalle kiitos ilmastoidusta asunnosta, hän olisi varmasti kuollut kuumuuteen kotonaan - ja suuntasi sitten olohuoneeseen.
Pelkkä pukupussin näkeminen oli saada hänet kyynelehtimään.

Suunnittelija silmäili kissoja epäluuloisesti kuin peläten niiden repivän ainutlaatuisen puvun riekaleiksi. Hän avasi pukupussin leväytettyään sen mahtipontisesti kookkaalle sohvalle ja veti esiin norsunluunvärisen, hihattoman hääpuvun, joka oli vuorattu silkistä punotulla pitsillä. Se näytti välkähtelevän vienosti valossa, muodosti muotoja, jotka muistuttivat vedenalaista maailmaa.
Tempest kosketti sitä empien ja riisui sitten kevyen mekon alusvaatteidensa yltä, pujottautuen suunnittelijansa avustamana sisään merenneitomalliin suunniteltuun pukuun, jonka pitsinen laahus levittäytyi majesteettisena hänen takanaan. Suunnittelija napitti hartaasti kiinni helmistä tehdyt, pienet napit, jotka kulkivat häntäluulta niskaan saakka, pitsisen selän poikki. Korkea kaula-aukko kiertyi kauniilla leikkauksella kaulalle.
Hän vaelsi katsomaan itseään eteissyvennyksen kookkaasta peilistä, laahus perässään pehmeästi aaltoillen.

Ketä hän huijasi.
Hän itki yhtä vuolaasti kuin koiranpennun nähnyt Laurie.
Onneksi Muriel oli osannut varautua paketillisella nenäliinoja, ja hän onnitteli itseään myös viisaasta päätöksestä jättää silmämeikin tänään pois.
"Voi Em..." hän henkäisi, seuratessaan sisartaan peilin eteen. Suunnittelija vilkuili kauhuissaan kissoja, jotka olivat seuranneet kuningattarensa jalanjäljissä.
"Olet niin kaunis..."

Tempest antoi sormenpäidensä vaeltaa vyötäröä mukailevalla pitsillä kuin tehdäkseen puvusta tutun. Se oli kaunis. Hyvin vieras, mutta kaunis.
Kaula-aukko oli mitoitettu täydelliseksi, joten tunne kuristumisesta oli vain hänen päässään.
Hän soi Murielille epätietoisen hymyn ja kääntyi levottomana pois peilikuvastaan.
"Kiitos", hän sanoi suunnittelijalle kohteliaasti hymyillen.

Muriel hiljeni tutkimaan sisartaan hetkeksi. Hän hätisti Romanan tottuneesti kauemmas helmasta ja harppasi lähemmäs, kietoen käsivartensa Tempestin ympärille siitäkin huolimatta, että suunnittelijaparka varmasti pelkäisi kuollakseen, että hän rypistäisi kankaan tai repisi pitsin.
"Kaikki hyvin?" hän varmisti kuiskaten.

Suunnittelija näytti pettyneeltä morsiamen mitäänsanomattomaan reaktioon. Tässäkö oli kiitos mestariteoksesta? Kenties kauneimmasta puvusta, jonka hän oli koskaan tehnyt? Nainen soi heille hetken kadoten tuohtuneena vastaamaan puheluun. Ehkä kyse oli arvostavammasta asiakkaasta.
Tempest kosketti ympärilleen kiertynyttä käsivartta ja soi sisarelleen levottoman hymyn.
"Kaiken pitäisi olla hyvin."

"Pitäisi olla", Muriel huomautti, kulmiaan kurtistaen, ja siirtyi kauemmas niin, että näki sisarensa kasvot. Toinen käsi jäi silittämään pisamaista poskea hellästi.
"Mutta onko?"
Viis suunnittelijasta, tämä saisi kyllä kunniansa viimeistään siinä kohtaa, kun hääkuvat julkaistaisiin - hän oli melko varma, että jokin lehti haluaisi ostaa itselleen yksinoikeuden niihin.

Tempest katsahti vastahakoisesti peiliin ja vältti Murielin katsetta. Puku oli kaunis, jumalaisen kaunis - pienimmätkin yksityiskohdat olivat mietittyjä, aidot helminapit, pitsin muodot, pienenpienet kimalteet sen joukossa, jotka olivat kuin tähtipölyä.
Mutta oliko puvun kantaja kaunis?
Älä jää yksin.
"En voi olla miettimättä, tekeekö Tiarnan kamalan virheen. Ehkä en ole tarpeeksi hyvä hänelle", hän sanoi hieraisten ahdistuneena kasvojaan. Silmät sumenivat kyynelistä, joita hän yritti räpytellä pois kiukkuisesti.
"Puoli kansakuntaa on täsmälleen samaa mieltä kanssani."

Murielin kulmat painuivat alemmas.
"Rakas..." hän vetosi, ja veti Tempestin halaukseen, varoen kaunista pukua niin hyvin kun saattoi. Kissat pyörivät edelleen heidän ympärillään määkien, olivat sitä mieltä, ettei puku ollut läheskään riittävän karvainen. Kissankarvat toivat onnea, eikö kuningatar ollut kuullut sitä?
"Olkoon puoli kansakuntaa mitä mieltä tahansa, isosiskosi tietää, että olet täydellinen ja tulet tekemään Tiarnanin hyvin onnelliseksi", hän vakuutti.
"Olen nähnyt, miten hän katsoo sinua."

Tempest painoi katseensa ja pyyhkäisi poskeaan. Hän ei ollut varma, milloin jokin oli muuttunut ja julmat sanat saivat vyöryä sisään myös ulkopuolelta.
Joku oli osoittanut hänelle viestin, jossa toivoi, että hän olisi tappanut itsensä eikä jänistänyt, jotta Tiarnan olisi voinut löytää ansaitsemansa rakkauden. Oli vaikeaa kamppailla sisällä asuvaa varjoa vastaan, kun hänen pahimmat pelkonsa puettiin syytöksiksi jopa ventovieraiden toimesta.
Hän hipaisi haikeasti puvun kangasta ja pyyhki toisenkin kyyneleen poskeltaan.
"Olen pahoillani. Olen vain typerä."

"Emmie…"
Muriel kupersi kätensä sisarensa poskille, niin että saattoi katsoa suoraan kultaisiin silmiin.
"Sinä et ole typerä. Tunteet eivät ole typeriä. Mutta se ei myöskään tarkoita, että niiden aiheuttaja olisi totta."
Hän painoi suudelman Tempestin otsalle.
"Tiarnan rakastaa sinua aivan valtavasti, ja sinä rakastat häntä, eikö niin?"

Kultaisten silmien katse vaelsi hetken vältellen ennen kuin kohtasi sisaren tummat silmät. Tempest räpäytti pois luvatta näkyviin vierähtäneitä kyyneliä ja veti syvään henkeä.
Joku päivä varjo päästäisi hänet otteestaan eivätkä sanat enää satuttaisi häntä näin.
"Niin", hän vastasi ja nypersi puvun aaltoilevaa, merenneidolle sopivaa helmaa sormissaan.
"Auttaisitko minua riisumaan tämän?" hän kysyi ja hapuili levottomin sormin sirojen helmien riviä selässään.

Muriel kaivoi sinisävyisen mekkonsa taskusta nenäliinan ja taputteli Tempestin kasvot kuiviksi siltä varalta, että upea hääpukuluomus voisi mennä pilalle kyynelten suolasta.
Tai suunnittelijaparka saada sydänkohtauksen, mikäli kyynelpisara vierähtäisi miehustalle.
"Olen hyvin iloinen, että puhuit olostasi minulle", hän huomautti hellästi, samalla kun kiersi siskonsa selän taakse.
Hän ei voinut olla hymyilemättä nappiriville alkaessaan availla sitä näppärin sormin.
"Tiarnan tulee rakastamaan näitä nappeja."

Tempest painoi katseensa häivähdys levotonta, haikeaa hymyä suupielessään ja nykäisi kaulusta, joka tuntui vievän häneltä kyvyn hengittää. Kun ylimmät napit aukesivat, hän siirtyi nakertamaan peukalonsa syrjää.
Maailma vyöryi päälle, ja hetken hän toivoi mahdollisuutta paeta sitä. Mutta heillä oli suunnitelmia päivälle.
Kun puku oli auki, hän kiemurteli ulos ahdistuneena ja harppoi kauemmas, työntäen sormet läpi hiuksistaan ja vajoten sohvalle alusvaatteissaan.
"Mitä olimme tekemässä ennen teatterille lähtöä?"

Muriel kurotti toisen kätensä sisarensa siron hartian yli läpsäistäkseen peukalonsyrjän pois hampaiden välistä. Ei sopinut repiä kynsinauhoja vereslihalle. Toisella jalallaan hän hätisti Leelan kauemmas ja blokkasi vielä Romanalta mahdollisuuden juosta suoraan laahuksen yli.
Kissan kynnenjäljet olisivat tuskin tehneet vaikutusta lisäyksenä puvun designiin.
"Mitä vain tahdot", hän vakuutti, laskiessaan puvun hellästi nojatuolille, niin ettei kangas varmasti taittunut tai laahus jäänyt kiinni minnekään.
"Tämä on sinun päiväsi, rakas."

Tempest veti jalat koukkuun eteensä ja halasi niitä sydän terävästi hakaten. Hänen päivänsä.
Häät olivat alle kahden viikon päässä. Miksi ajatus oli saada hänet hyperventiloimaan?
Suunnittelija liittyi heidän seuraansa odottava ilme kasvoillaan ja pettyi näkyvästi nähdessään puvun hylättynä nojatuolissa ja ahdistuneen morsiamen puolialastomana sohvalla.
"Kiitos, se on todella kaunis", Tempest sanoi nähdessään naisen ilmeen ja sukaisi hiuksia korvansa taakse. Jähmeiden hyvästien jälkeen ovi kolahti kiinni ja Tempest palasi eteisestä vetäen kukkamekon takaisin ylleen.
"Onko jotain, mitä sinä haluaisit?"

Murielin kävi suunnittelijaa melkein sääliksi.
Hän halusi uskoa, että Tempest voisi vielä iloita kauniista puvustaan. Toivottavasti viimeistään silloin, kun astelisi isän saattamana alttarille Tiarnanin luo.
Se tulisi olemaan hyvin kaunista.
Tempestin saattaessa suunnittelijaa ovelle Muriel alkoi pakata pukua huolellisesti takaisin massiiviseen pukupussiin, nyt kun kissatkin olivat seuranneet kuningatartaan.
"Ystäväsi taisivat olla tulossa vasta illalla? Voisimme tilata ruokaa."

"Tilataan vain", Tempest vastasi juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"Aida ja Eli sanoivat tulevansa käymään illan shown jälkeen. Eli käy pyörähtämässä tässä, ennen kuin jatkaa Tiarnanin iltaan", hän sanoi ja istahti sohvan laidalle etsimään puhelimestaan sopivan ravintolan numeroa.
"Mitä haluaisit? Vihreää currya?"

Saatuaan puvun turvallisesti takaisin pussiin Muriel kiikutti sen turvallisesti Tempestin vaatehuoneeseen ja palasi sitten takaisin, lysähtäen istumaan samaan nojatuoliin, jossa puku oli hetkeä aiemmin ollut.
"Vihreää currya", hän vahvisti naurahtaen.
"Ellet sinä ala jo kyllästyä thairuokaan..."
Ehkä Wolfie voisi taas kokata hänelle curryaan, kun hän palaisi takaisin pohjoiseen,

Tempest pudisti poissaolevana päätään ja nosti puhelimen korvalleen tilaten kotiintilauksen. Thairuoka oli hyvä vaihtoehto. Se näyttäisi ja tuoksuisi ihanalta, vaikka hänen ruokahalunsa uupuisi.
Hän käpertyi sohvannurkkaan ja halasi kehräävän Romanan syliinsä.
"Tarvitseeko sinun käydä vielä ostoksilla Pikkuloista varten?"

Muriel oikaisi nautinnollisesti jalkansa suoriksi ja ujutti sohvatyynyn selkänsä taakse.
"Luulen, että Pikkuloinen on varsin tyytyväinen vähän aikaa", hän naurahti, taputtaen vatsaansa melkein hellästi. Pikkuloinen vastasi potkaisemalla takaisin, ehkä ilmaistakseen, ettei vaatekaappi ollut läheskään riittävän täynnä.
Isänsä tyttö.
"Onko sinulla kaikki kasassa häitä varten? Vanha, uusi, lainattu ja sininen?"

Sormet vaelsivat hellinä ja hajamielisinä Romanan kirjavassa turkissa. Tempest katseli kissan kauniita kasvoja ja vaaleanpunaista nenää.
"Hääsuunnittelija on hyvin työnsä tasalla", hän vastasi, "ja äiti lupasi tuoda minulle jotain, mikä on vanhaa, uutta, lainattua ja sinistä." Mitä se oli, hän ei tiennyt.
"Onko jotain, mitä olisin voinut unohtaa?"

"Kätevää", Muriel myönsi ja tunsi uhkaavan liikutuksen polttelevan taas silmiään.
Tämän täytyi olla iso asia myös Eleanorille. Nähdä tyttärensä menevän naimisiin. Tyttären, jonka ei pitänyt selvitä aikuisuuteen saakka. Hän tiesi sen olevan iso asia myös isälleen, joka oli ottanut Tempestin omaksi tyttärekseen jo vuosia sitten.
"Varmasti paljonkin, mutta ei mitään sellaista, mistä pitäisi todella murehtia. Vieraat tietävät, minne tulla ja milloin, paikalla on joku vihkimässä teidät, ja sormukset ovat mukana... Tarvitaanko oikeastaan mitään muuta?"

Tempestin suupielet kohosivat haikeaan hymyyn.
"Varmasti paljonkin, jos hääsuunnittelijaltamme kysytään." Hän oli ollut kelvoton, epäsopiva morsian myös suunnittelijan mielestä.
"Mutta toivon, että ei. Pelkään, etten osaa olla, mitä minun pitäisi olla. Haluan vain viettää elämäni Tiarnanin kanssa ja tehdä hänet onnelliseksi. Miksi on tärkeää, millaisia koristeita pöydillä on tai mitä ruokaa häissä tarjotaan?"

"Bah", Muriel tuhahti ja pyöritteli nilkkojaan.
"Kunhan sinä ja Tiarnan saatte itsenne paikalle, kaikki muu on järjestettävissä. Olen itse ajatellut, että vihille karkaaminen voisi olla hyvin jännittävää."
Hän oli unohtunut silittelemään vatsaansa, nyt kun kissatkin pyörivät kuningattarensa ympärillä.
"Eivät sellaiset asiat oikeasti olekaan tärkeitä, rakas. Paitsi ehkä suunnittelijoille, siitähän he saavat rahansa... Perheenne ja ystävänne ovat onnellisia puolestanne, vaikka joutuisivat istumaan risti-istunnassa lattialla."

Tempest halasi Romanaa ja veti vieressään kaivaten puskevan Leelankin syleilyynsä. Hän toivoi, että Muriel oli oikeassa.
Hän katsahti pukupussin suuntaan ja toivoi, että voisi olla riittävän hyvä morsian.
"Meidän kannattaisi lähteä teatterille varmaankin kuuden jälkeen. Aida sanoi, että voi tulla kanssamme samaa matkaa takaisin", hän sanoi ja kohottautui jaloilleen, kun summeri kertoi ruoan olevan tulossa.

Muriel tutki sisartaan katseellaan. Hän todella toivoi, että tämä voisi olla onnellinen hääpäivänään, sen sijaan, että joutuisi keskittymään siihen, mitä muut ajattelivat. Läsnä olisi vain sukua ja ystäviä, eikä kellään olisi oikeutta odottaa mitään.
"Kuuden jälkeen? Selvä, minä- Oi luojan kiitos, ruokaa!"
Kissat suuntasivat määkien emäntänsä jaloissa eteiseen.

Hetkeä myöhemmin Tempest palasi olohuoneeseen pahvirasioihin pakattu thairuoka mukanaan, määkivät kissat edelleen jaloissaan. Hän laski rasiat sohvapöydälle, kävi hakemassa keittiöstä ruokailuvälineitä sisarelleen ja kävi sitten viemässä hääpuvun turvaan vaatekaappiinsa.
Hän toivoi, että voisi tuntea samaa, häkellyttävää riemua kuin Lewiksen rannikolla Tiarnanin polvistuessa, kun pukeutuisi siihen hääpäivänsä aamuna.
"Maistuuko se?" hän kysyi palatessaan Murielin seuraan.

Ehkä oli sallittua, ettei raskaana oleva nainen kursaillut. Sitä paitsi, olisi ollut sääli antaa hyvän ruuan jäähtyä liikaa.
"Maistuu", Muriel vakuutti, nielaistuaan suullisen vihreää currya.
"Minun täytyy joskus pyytää ystävääni kokkaamaan meille, kun olet käymässä pohjoisessa, hänen currynsa on aivan jumalaisen hyvää."
Hän tökki lusikkaansa lisää riisiä ja currya ja vei sen suuhunsa.
"Ystäväsi esiintyy tänään Moulin Rougessa?"

Tempest istui sohvan laidalle ja katsahti välinpitämättömänä omaa ruokaansa.
"Se olisi ihanaa", hän vakuutti suoden sisarelleen hymyn ja silitti Leelan pientä päätä, kun kissa puski hänen kyynärpäätään.
"Kyllä, Aida on Satine. Jos olet kiinnostunut, hän voisi varmasti esitellä teatteria sinulle", Tempest pohti ja antoi toisen kätensä silittämään Romanaa.

Muriel tutki hieman huolissaan Tempestiä, joka ei näyttänyt olevan aikeissa koskea ruokaansa. Hän oli kai kehittänyt pakkomielteensä ihmisten ruokkimiseen siinä vaiheessa, kun sisar oli maannut kerta toisensa jälkeen sairaalassa. Ruoka piti hengissä. Ruoka tarkoitti sitä, että kaikki olisi taas hyvin.
"Se olisi hienoa", hän myönsi, vieden lusikallisen currya suuhunsa.
"Sinulla on hämmästyttäviä ystäviä."

"Niin on", hän vastasi ja hymy sulatti silmien kullan. Hänen ystävänsä olivat hämmästyttäviä, ja Tiarnan kaikista häkellyttävin. Sormus hänen sormessaan sai edelleen epäuskoiset perhoset lepattamaan hänen vatsassaan.
Voisivatko he todella viettää elämänsä yhdessä?
"Ja Eli on hurjan hieno Jekyllissä ja Hydessä, eikö olekin?"

Oli hyvä nähdä Emmien hymyilevän.
Päivä päivältä muisto varjosta, joka oli ollut pyyhkäistä sisaren mukanaan, kävi helpommaksi kestää. Se ei ehkä koskaan katoaisi täysin, mutta ehkä hän jonakin päivänä voisi olla ajattelematta sitä päivittäin.
"Mmm, hän oli upea", Muriel myönsi.
"Minun pitää tulla useammin käymään. Sitten, kun Pikkuloinen on ulkona."

"Ehdottomasti", Tempest vastasi. Hän rakasti sitä, kun sai sisarensa vierailulle. Hänen olisi pitänyt käydä useammin pohjoisessa sisarustensa luona.
"Oletko miettinyt nimeä? Muuta kuin Pikkuloista? En tiedä, onko se nimistä kaunein ja voimaannuttavin."

"Voisin raahata Laurienkin mukaan. Ennen kuin hän pohjoistuu täysin", Muriel pohti hymähtäen. Oli hetkiä, jolloin hän oli huolissaan veljestään, mutta eiköhän kaikki lopulta järjestyisi.
Kysymys sai hänet irvistämään ja laskeman tyhjentyneen noutoruokapakkauksen sohvapöydälle.
"Et tiedä, kuinka monta nimisivustoa olen kahlannut läpi, mutta mikään ei vain tunnu oikealta. Toiset nimet Pikkuloisella on, mutta etunimi..."
Hän pudisti tuskastuneesti päätään.
"En halua, että hän on vain yksi Mary tai Jessica tähän maailmaan."

"Olen varma, että oikea nimi ilmestyy sinulle", Tempest vastasi. Oikea nimi löytäisi tiensä kantajalleen, ja hän uskoi, että Muriel valitsisi hyvin. Hänen hahmonsa saivat usein nimiään unissa – suuri osa hänen tarinoistaan sai elementtejä hänen uniensa maailmoista.
Koko Awakening oli syntynyt hänen unistaan.
"Ehkä tiedät hänen nimensä, kun katsot hänen kasvojaan."

"Ehkä", Muriel myönsi, vaikkei ollutkaan aivan yhtä toiveikas. Hän epäili, että päätyisi vielä keksimään Pikkuloiselle paniikissa nimen siinä vaiheessa, kun tyttöä oltiin kastamassa. Silloin tästä varmasti tulisi Jessica tai pahimmassa tapauksessa Kylie tai Kourtney.
Ajatus lähetti kylmät väreet alas hänen selkäänsä. Toivottavasti ei.
He eivät olleet tainneet puhua kunnolla edes siitä, mihin kirkkoon Pikkuloinen kastettaisiin.
Muriel vääntäytyi pystyyn ja kiikutti roskat keittiöön. Hän palasi olohuoneeseen mukanaan iso lasi jääpaloja, himo niihin ei ollut kadonnut minnekään.
"Olemmeko koskaan puhuneet siitä, mistä sinä sait nimesi?"

Tempest seurasi Murielin esimerkkiä ja vei koskemattomaksi jääneen ruokansa jääkaappiin, vaikka todennäköisesti se päätyisi heitetyksi pois parin päivän jälkeen.
"En usko", hän vastasi. Hänen äitinsä oli hyvin kiintynyt nimiin.
"Hän halusi antaa minulle nimen, josta löytäisin voimaa. Hänestä nimeni enteili kantajastaan kuin luonnonvoimaa." Pysäyttämätöntä, vahvaa, ihmeellistä.
Liekö äitikin oli pettynyt siihen, mitä lopulta sai.
"Mistä sinun nimesi tulee?"

Luonnonvoimaa tarkoittava nimi sopi hänen sisarelleen uskomattoman hyvin, vaikka Murielilla olikin epäilys siitä, ettei Tempest ymmärtänyt sitä itse.
"Ehkä minun pitäisi kysyä Eleanorilta apua", hän pohti ja ähkäisi hiljaa, kun Pikkuloinen potkaisi erityisen napakasti.
Kysymys sai hänet virnistämään.
"Isällä oli tapana sanoa, että minut on nimetty Eläinten vallankumouksen vuohen mukaan, mutta äiti hutmaisi häntä yleensä silloin jollakin... Todellisuudessa äiti oli ihastunut nimeen lukiessaan Anne of the Green Gablesissa. Se on lisäksi enkelin nimi."
Pikkuloinen tuntui rauhoittuvan.
"Äiti tulee muuten käymään alkusyksystä."

"Äiti olisi siitä imarreltu", Tempest vastasi ja nosti jalat koukkuun eteensä, halaten käsivartensa niiden ympärille.
"Miss Stacy oli ihana hahmo. Toivoin aina, että saisin hänen kaltaisensa opettajan. Sitten joskus, jos voisin käydä oikeaa koulua." Hän sukaisi sormet läpi hiuksistaan. Muistot sänkyyn sidotuista vuosista, sairaudesta, kuoleman varjosta roikkumassa perheen yllä, eivät olleet lämpimiä.
"Hän on varmastikin onnellinen ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Haluaisitko jäätelöä? Pakastin on täynnä."

Muriel oli ehtinyt jo rouskuttaa ensimmäisen jääpalan tavalla, joka sai Samuelin aina irvistelemään. Oli saanut hänetkin ennen, mutta raskaus antoi kummallisia supervoimia. Niin kuin jääpalojen murskaamisen hampailla ilman, että se tuntui missään.
"Minusta oli mukava lukea niitä kirjoja sinulle", hän hymähti hellästi ja oikaisi toista jalkaansa tökätäkseen sisartaan kevyesti varpaillaan. Hän ylsi juuri ja juuri, vaikka tämä olikin nostanut jalkansa sohvalle.
"Kyllä, niin on. Hän viipyy varmasti siihen saakka, että Pikkuloinen syntyy. Ja alan epäillä, etten pysty enää sanomaan ei jäätelölle."

Kissat määkäisivät sydäntäriipivällä protestilla, kun tulivat nostetuksi pois emäntänsä päältä Tempestin noustessa hakemaan sisarelleen jälkiruokaa. Hän palasi ojentaen Murielille purkillisen mansikkajuustokakkua makumaailmaltaan jäljittelevää jäätelöä sekä lusikan.
”Olen onnellinen, että olet täällä”, hän totesi kumartuessaan silittämään Romanan selkää sen puskiessa hänen jalkaansa.
”En tiedä, miten selviäisin tästä kaikesta ilman sinua.”

Muriel loi pahoittelevan katseen kissoihin, jotka eivät tuntuneet ymmärtävän, miksi niiden kuningattaren piti hypätä ympäriinsä, kun tämä olisi yhtä hyvin voinut istua aloillaan palvomassa niitä.
"Kiitos, rakas", Muriel kiitti sisartaan ja kurotti painamaan tämän poskelle suudelman ennen kuin otti jäätelön vastaan. Vaikka hän oli vannonut itselleen, ettei muuttuisi siksi raskaana olevaksi naiseksi, joka ei voinut ottaa askeltakaan itse, oli kieltämättä mukavaa, ettei tarvinnut itse hypätä pystyyn koko ajan.
"Minäkin olen onnellinen ollessani täällä", hän vastasi, lämmittäen jäätelöpurkkia käsiensä välissä. Hetken harkittuaan hän painoi sen otsaansa vasten.
"Sitä varten isosiskot ovat. Ei tarvitse selvitä yksin."

Illan tullen toisaalla David istutti ystävänsä alas ja ojensi juoman tämän käteen. Muut polttarivieraat ja illan nukkemestari Albert liittyisivät seuraan pian. Matka jatkuisi vielä aikuisille sopivaan pallomereen.
Se tuntui sopivalta polttareita ajatellen.
”Millaisissa tunnelmissa olet?” hän kysyi istahtaen Tiarnanin viereen ja siemaisi kullanpunertavaa viskiä. Hän oli melko varma, että ohimoille oli jäänyt häivähdys peruukkiliimaa tohinaisesta lähdöstä teatterilta.

Tiarnan taisi istua alas ensimmäistä kertaa koko päivänä sen jälkeen, kun oli lähtenyt kotoa. Oli suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon heidän häänsä tuntuivat kiinnostavan - kai niistä kertovan jutun saava lehti tienaisi sievoisen summan.
Hän halusi tehdä kaiken mahdollisimman helpoksi Emmielle.
Davidin kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Hyvissä, tietenkin. Uskoisin niin."

David kohotti kulmaansa ja työnsi Tiarnanin lasia lähemmäs, sukaisten vaaleanruskeita hiuksiaan pois otsaltaan.
”Uskoisit niin?” hän kysyi ja haki mukavamman asennon suojaisassa sohvaloosissa.
”Onko kaikki hyvin?”

Tiarnan tarttui lasiinsa ja otti siitä viipyilevän kulauksen, kulmat alemmas painuen. Hän ei ollut varma, osasiko pukea tuntemuksiaan sanoiksi, mutta huoli kalvoi silti todellisena.
"Jännittikö Caitlin ennen teidän häitänne?" hän kysyi lopulta, laskien lasinsa takaisin pöytää vasten.
Hän oli ollut naimisissa jo kerran, tuhonnut yhden avioliiton, eikä silti ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.

”Jos jännitti, hän kätki sen minulta erittäin lahjakkaasti”, David naurahti kumeasti ja siemaisi uudelleen viskiä, ennen kuin laski käden Tiarnanin olalle ja puristi sitä kannustaen.
”Jännittääkö sinua? Vai morsiantasi?”

"Minua?"
Tiarnan naurahti ja pudisti päätään. Hänelle häät olivat lopulta vain muodollisuus, joka sitoisi heidät Tempestin kanssa yhteen. Vieraina olisi vain läheisiä, ja vaikka jokin menisikin pieleen, ei sillä olisi väliä.
Häiden jälkeinen aika oli toinen asia.
"Epäilen vain, että Emmie ei... En ole varma, onko hän kovinkaan innoissaan. Kuin jokin olisi pielessä."

David kurtisti kulmiaan ja puristi Tiarnanin olkaa myötätuntoisesti. Se ei kuulostanut hyvältä.
Tiarnan oli jo joutunut kokemaan paljon. Hän ei voinut edes kuvitella mitä olisi tuntenut, jos Caitlin olisi hypännyt.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?" hän kysyi siemaisten lasistaan.

"Voi olla, että ylianalysoin. Minulla on taipumusta siihen", Tiarnan totesi, hieraisten toisella kädellä otsaansa.
Kuten myös siihen, ettei hän aina osannut keskustella asioista kihlattunsa kanssa. Sen sijaan hän teki päätöksiä kuvitellen tietävänsä tämän parhaan. Typerä mies.
"Mutta hän vain vaikuttaa... Melkein ahdistuneelta. Vaikka silloin kun kosin, hän oli asiasta onnellinen, olen varma siitä."

David taputti ystävänsä hartiaa ymmärtäen ja naurahti hiljaa. Saattoiko Tiarnania syyttää ylianalysoinnista? Ilmeisesti Tempest ei ollut antanut edes läheisilleen varoitusta siitä, kuinka huonosti oli voinut. Ehkä se saisi itse kunkin etsimään pienimpiäkin merkkejä.
"Miksi luulet, että hän olisi ahdistunut?" mies kysyi.

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Toivon vain, että se johtuu siitä, ettei hän pidä häiden tuomasta huomiosta."
Tempest ei ollut tyyppiä, joka piti huomion keskipisteenä olemisesta.
"Mutta osa minusta pelkää, että hän suostui vain minun takiani. Ehkei avioliitto ole jotakin, mitä hän tahtoo. Tai ehkä hän kokee, ettei ansaitse tätä kaikkea..."

Tempest tuntui kamppailevan itsensä kanssa – kuten varmasti jokainen, joka hukkui epätoivoon ja yritti riistää oman henkensä. Ehkä ajatus ansaitsemisesta ei ollut kaukaa haettu.
"Häänne ovat kieltämättä vanginneet median", David myönsi.
"Tiedätkö, onko hän lukenut kommentteja? Siellä on varsin ajattelemattomia sanoja."

"Valitettavasti", Tiarnan myönsi ja hieraisi tuskastuneesti otsaansa.
"Yritimme pitää asian salassa, enkä ole vieläkään aivan varma, kuinka se tarkalleen ottaen pääsi vuotamaan julkisuuteen..."
Tai miksi siitä ylipäätään oltiin niin kiinnostuneita. Hän oli sujut sen kanssa, että joutui kestämään itse kuuluisuuden varjopuolia, mutta se, että myös Tempest sai siitä osansa, tuntui kamalalta.
Hän pudisti päätään.
"Toivon, että ei. Olen kehottanut, ettei hänen kannattaisi. Osa niistä on... Kuka helvetti kirjoittaa sellaista?"

David pudisti epätietoisena päätään. Ihmisten julmuus oli käsittämätöntä, ja internetin tuoma anonymiteetti tuntui suorastaan oikeuttavan sen.
"Vaikka kirjoittajia on vain muutama, se voi varmastikin tuntua hurjalta vihalta", hän pohti. Häiden kuului olla onnellinen rakkauden tapahtuma. Nyt joku tahrasi sitä sanoillaan. Millainen ihminen kirjoitti toiselle 'olisitpa tappanut itsesi'?
"Eikö hän, tuota... Ole melko hermostunut esimerkiksi isommille ihmisryhmille puhumisesta?"

Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä. Oliko hän osannut olla Tempestille oikealla tavalla tukena? Hän oli elänyt julkisuuden kanssa pian melkein puolet elämästään, ja varsinkin viimeiset kymmenen vuotta hyvin intensiivisesti. Hänen olisi pitänyt osata auttaa Tempestiä paremmin, eikö niin?
Hän tarttui lasiinsa ja otti kulauksen.
"On. Hän ei nauti siitä."

"Ehkä ahdistus on vain hermostusta?" David ehdotti kohottaen kysyvästi kulmiaan. Hän ei voinut väittää tuntevansa ujoa, hiljaista Tempestiä erityisen hyvin, mutta sokeankin täytyi nähdä, miten paljon nainen rakasti Tiarnania.
"50 ihmistä on iso joukko, ja nyt paljon isompi joukkio seuraa uutisia häistänne. Vai onko sinulla tunne, ettei hän haluaisi naimisiin jostain toisesta syystä?"

Tiarnanin kasvoilla kävi irvistys.
"Meillä on liikaa perhettä ja ystäviä", hän huomautti, vaikkei tarkoittanutkaan sanojaan tosissaan - tavallaan. Hän oli alkanut pohtia, olisiko paikalle pitänyt sittenkin kutsua vain Tempestille kaikkein rakkaimmat ihmiset.
"Toivon, että kyse on hermostuksesta. En vain... Pilasin jo yhden suhteen, en halua pilata tätäkin."

"Kuulostat kovin ankaralta itseäsi kohtaan", David sanoi kulmat nyt painuen.
"Miksi sanot, että pilasit suhteesi? Ja miten sinä voisit pilata tämän?" Oli vaikeaa nimetä pariskuntaa, joka näytti välittävän toisistaan enemmän kuin Tiarnan ja Tempest. He olivat jo selvinneet etäsuhteen arjesta, julkisuuden varjosta ja Tempestin sairaudesta, joka oli päättynyt epätoivoiseen surmanhyppyyn. Ei kai mikään voisi enää koetella suhdetta kovemmin?

"En ymmärtänyt, mitä ex-vaimoni kaipasi", Tiarnan vastasi.
Ei ennen kuin oli ollut liian myöhäistä. Vaikka hän oli jo kauan sitten hyväksynyt sen, etteivät he olisi lopulta voineet tehdä toisiaan onnellisiksi, ja päässyt yli tunteistaan, sana ex-vaimo kirpaisi silti joka kerta.
"Avioliiton ei luulisi muuttavan niin paljoa. Me olemme asuneet yhdessä jo hyvän tovin, joten se on pääasiassa vain romanttinen ja juridinen ratkaisu. Mutta silti pelkään tekeväni jollakin tavalla samat virheet."

David katseli Tiarnania myötätuntoisena. Hänkin oli menettänyt vaimon, mutta sen tähden, että nainen oli viety tästä maailmasta.
"Mitä ex-vaimosi kaipasi?" hän kysyi tyhjentäen viskilasinsa. Millaiset virheet voisivat tuhota suhteen Tempestin kanssa?

"Miestä, joka olisi ollut kotona enemmän kuin pari päivää muutaman viikon välein", Tiarnan vastasi ja seurasi Davidin esimerkkiä, tyhjentäen lasinsa.
Hän oli varmasti ollut itsekkäämpi siihen aikaan, ja Tempest oli tottunut siihen, että hän oli paljon poissa. Mutta silti.
"Pelkään kai taikauskoisesti, että avioliitto muuttaa suhdetta jollakin perustavanlaatuisella tavalla."

David saattoi ymmärtää, mistä Tiarnan puhui. Hän oli hylännyt vaimonsa uransa tähden, jättänyt Elizabethin yksin pohjoiseen, kasvattamaan heidän adoptoitua tytärtään vailla tukea. Hän oli käynyt perheensä luona sunnuntaisin, ajanut kotiin lauantaiyönä ja palannut töihin maanantaiaamuna.
Sitä saattoi hädintuskin sanoa avioliitoksi. Eikä hän ollut saanut tilaisuutta ansaita vaimoaan uudelleen, ennen kuin tämä oli ryöstetty häneltä ikiajoiksi.
"Millä tavalla avioliitto voisi muuttaa teidän suhdettanne? Mikä ylipäätään voisi tuhota suhteenne?"

Tiarnan vilkaisi tyhjentynyttä lasiaan melkein haikeasti. Mutta ehkä vielä ei ollut sopiva hetki tyhjentää heti perään toista, varsinkin, kun heidän olisi kai tarkoitus jaksaa reilusti yön puolelle.
Vanha mies, ei siitä mihinkään päässyt.
"En keksi mitään loogista syytä", hän myönsi huokaisten.
"Mutta pelkään, että se saa Tempestin stressaamaan. Pelkään, ettei hän puhu minulle siitä. miltä hänestä todella tuntuu."

"Ymmärrän", David vastasi. Hän olisi luultavasti pelännyt samaa. Ajatus siitä, että hänen rakastamansa nainen olisi niin onneton, että yrittäisi hypätä kuolemaansa, oli käsittämätön – varsinkin niin, ettei hän olisi tiennyt sen olevan mahdollista.
"Onko hän puhunut sinulle viime aikoina? Siitä, miltä hänestä todella tuntuu?"

"Olemme puhuneet avoimemmin", Tiarnan vastasi ja naputti hermostuneesti pöydänpintaa.
"Mutta minulla tuntuu olevan vaikeuksia luottaa siihen, että hän todella kertoo kaiken."
Sen jälkeen, kun hän ei ollut tajunnut, kuinka paha olla Emmiellä oli.
"Ja minulla on paha tapa tehdä päätöksiä yksin, vain koska kuvittelen sen olevan hänen parhaakseen."

David nojasi kyynärpäänsä pöytään ja viittasi siististi pukeutunutta tarjoilijaa tuomaan heille uudet lasilliset.
"Voin vain kuvitella", mies sanoi myötätuntoisena. Miten oli tarkoitus luottaa sen jälkeen, kun oli ollut menettää toisen sellaiselle onnettomuudelle?
"Millaisia päätöksiä sinä teet?"

Tiarnan vilkaisi yksinkertaista rannekelloaan.
Ehkä toinen lasillinen ei ajaisi häntä vielä aivan hunningolle. Ehkä.
"Jätän asioita kertomatta. Vaikka me keskustelimme siitä kyllä, ja olen yrittänyt olla rehellinen siitä, mitä tunnen ja ajattelen. Hän vain syyttää itseään niin hirvittävän helposti ja tuntee olonsa riittämättömäksi.

Viskilasit laskettiin pöydälle ja David ojensi toista lähemmäs ystäväänsä.
"Aivan", hän totesi. Se selitti varmaankin tunnetta, joka oli ajanut Tempestin hyppäämään – kenties myös Tiarnanin vaistoamaa ahdistusta häistä. Miehen... Intohimoisimpien fanien brutaalit, julmat kommentit tuskin nostivat naisen mielipidettä itsestään.
"Millaisia asioita olet jättänyt kertomatta? Onko hän jättänyt asioita kertomatta sinulle?"

Tiarnan otti viskilasin kiitollisena vastaan. Maltillisesti, mieshyvä. Vaikka Tempest olikin antanut hänelle luvan pitää hauskaa niin kuin hän vain halusi, ei hän halunnut ottaa sitä riskiä, että kömpisi kotiin humalassa. Varsinkaan nyt, kun Emmien sisko oli paikalle.
Nylkisi hänet vielä. Tai pahempaa.
"Pelkään, että hän on jättänyt paljonkin. Kun ottaa huomioon, mitä... Tapahtui. Ja minä en aina osaa näyttää tunteitani niin avoimesti kuin toivoisin."

David nyökkäsi ymmärtäen ja siemaisi omastaan. Hän oli melko varma, että olisi mielellään lievässä humalassa, kun Albertin suunnittelemat polttarit alkaisivat todenteolla.
"Oletko puhunut hänelle siitä? Tai asioista, joita pelkäät hänen jättävän kertomatta?" mies kysyi.
"Olen joskus saanut tyttäreni avautumaan asioista arvaamalla oikein, mikä häntä on painanut."

"Toivon, että olen", Tiarnan vastasi, ja otti hieman liian ison kulauksen viskistään. Rauhassa, ei sopinut hätiköidä.
Hän laski lasin kädestään ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Mutta ehkä en selvästikään tarpeeksi, kun asia vaivaa minua edelleen... Onko sinulla aavistustakaan, mitä ALbert on suunnitellut?"

"Ei", David vastasi.
"Olen todennut parhaaksi pysyä kaukana Albertin suunnitelmista – ne tuottavat varsin odottamattomia yllätyksiä jäädessään pimentoon", mies sanoi hieraisten leukaansa ja otti kulauksen viskiä.
"Olisitko toivonut jotain? Muutaman eksoottisen tanssijan?"

Tiarnan ei voinut olla tuntematta lievää huolta.
Mutta ehkä Albert ei olisi mennyt keksimään mitään liian hullua. Mitään sellaista, mikä voisi päätyä seuraavana päivänä lehtien otsikoihin. Epämiellyttävällä tavalla.
Kysymys sai hänet naurahtamaan.
"Luulen, että minulla ei olisi palaamista kotiin, jos myöntäisin sellaisen. Emmien sisko on melko... suojeleva."

"Minun huuleni ovat sinetöidyt", David lupasi. Hän ei kantelisi Tempestin sisarelle.
"Jos haluat villin illan tai ottaa ilon irti viimeisistä päivistä ennen avioliittoa, voit luottaa hiljaisuuteeni." Hän ei muistanut paljoa omista polttareistaan, mutta oli silti melko varma, että tarinat hänen häissään olivat Albertin mielikuvitusta ja hänen juhlissaan oli ollut monta vuohta vähemmän.

Tiarnan virnisti.
"Olen melko varma, että hän saisi tietää joka tapauksessa..."
Sellainen Tempestin sisar tuntui olevan. Jokin yliluonnollinen vaisto ohjasi naista silloin, kun tämä suojeli sisartaan ympäröivältä maailmalta.
Tai strippareita katselevilta kihlatuilta.
"Epäilen, ettei minulla ole sanavaltaa, ja Albertilla on jo kaikki suunniteltuna."

"Hyvin todennäköisesti", David myönsi ja vilkaisi kelloaan.
"Taitaa olla aika lähteä siirtymään juhlapaikkaan." Hän tyhjensi lasinsa pitkällä kulauksella ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni, kun alkoholi poltti vatsaa. Sitten hän nousi ylös ja veti pikkutakin takaisin harteilleen, ennen kuin lähti johdattamaan Tiarnania kohti juhlapaikkaa, Albertin salaperäisten ohjeiden mukaan.

Tiarnanin suunnatessa kohti yllätyksellistä juhlapaikkaa Muriel oli joutunut kaivamaan esiin neljännen nenäliinansa. Hän oli joutunut tarkistamaan käsitystään siitä, ettei liikuttunut helposti kyyneliin. Hän oli jopa tiennyt, kuinka Moulin Rougen tarinassa käy, ja silti kyyneleet vain valuivat valtoimenaan poskille.
Onneksi hän oli kaikesta itsepäisyydestään huolimatta valinnut vedenpitävän silmämeikin, muutoin joku olisi voinut kuvitella, että hän oli menossa zombiewalkille silmänympärykset mustina.
Mutta musikaalin tarina oli hyvin liikuttava.

Tempest puristi sisarensa kättä, pyyhkien toiseen käteen painetulla nenäliinalla kosteita, pisamaisia poskiaan. Näköjään hän itki siitä huolimatta, että oli nähnyt musikaalin aikaisemminkin, vain muutama päivä sitten.
Se kosketti häntä samalla, ylilyövällä voimalla siitä huolimatta.
Hän tunsi polviensa tärisevän, kun taputti muun seisovan yleisön joukossa viimeisille kumarruksille, nauravan Satinen kämmenselkää suukottavalle Christianille, ja otti hetkeksi tukea tuolinsa selkämyksestä punaisen esiripun laskeuduttua lopullisesti alas.
"Mitä pidit?" hän kysyi Murielilta punoen sormensa sisarensa käteen, kun he valuivat muiden vieraiden joukossa ulos stage doorin suuntaan.

"Onneksi se ei ollut pidempi, nenäliinapaketti olisi loppunut", Muriel naurahti tukahtuneesti.
Palautuisivatkohan tunteet koskaan takaisin ennalleen, vai tulisiko hän ikuisesti itkemään liioitellut paljon haikean romanttisille tarinoille? Aika sen kai näytti.
"Olen tainnut sanoa ennenkin, että sinulla on upeita ystäviä."
Ehkä hän voisi tulla useammin Lontooseen sitten, kun Pikkuloinen olisi syntynyt. Isä voisi viettää laatuaikaa tyttärensä kanssa, ja hän voisi käydä nauttimassa musikaalitarjonnasta.

Teatterin henkilökuntaa, orkesterin jäseniä ja näyttelijöitä valui ovesta tasaiseen tahtiin. Moni juoksujalkaa ehtiäkseen metroon tai bussiin. Oven tienoille oli kerääntynyt joukko katsojia osoittaakseen kunnioitusta näyttelijöille, ja Tempest seisahtui hieman kauemmas odottamaan.
Tilattu, musta taksi lipui pian odottamaan heitä kadunvarteen.
Aida olisi tehnyt Elin ylpeäksi vauhdilla, jolla ilmestyi ovesta. Peruukin alta vapautetut hiukset olivat kesyttömät eikä hän ollut huuhtonut pois Satinen meikkiä, kissamaisia, dramaattisia rajauksia silmistään tai vahvaa, punaista huulipunaa. Hän oli vain vaihtanut kurtisaanin ylellisen iltapuvun omaan, purppuraiseen mekkoonsa ja kevyeen neuletakkiin. Hän vilkutti Tempestille tunnistaessaan ystävänsä vaaleat hiukset ja kiiruhti odottajien lomasta, kirjoittaen vauhdilla nimensä ohjelmiin ja pysähtyi ottamaan toiveikkaiden kanssa selfien tai kaksi, ennen kuin selvisi perille saakka.
"Kiitos, kun tulitte", hän vetosi halaten Tempestiä spontaanisti ja painaen suudelman pisamaiselle poskelle.
"Toivottavasti ette joutuneet odottamaan liian kauaa."

Muriel huomasi olevansa hyvin kiitollinen ammatinvalintaansa. Hänen kärsivällisyytensä ei olisi riittänyt siihen, että kotiin lähtiessä olisi pitänyt pysähdellä jatkuvasti poseeraamaan kuviin ja jakamaan nimikirjoituksia - eikä häneltä onneksi sellaista vaadittukaan. Vaikka oli kieltämättä huvittava ajatus, että työpäivän päätteeksi tallin ovilla seisoisi rivissä joukko ratsastajia ja työntekijöitä lähettämässä hänet kotiin.
Hymy nyki suupielessä, kun hän seisoi sisarensa vierellä ja hieroi istumisesta ärtynyttä selkäänsä hitain, pyörivin liikkein.
Hymy leveni, kun Aida liittyi heidän seuraansa.
"Emme lainkaan. Olit mielettömän upea lavalla."

"Kiitos, olet hyvin ystävällinen", hän vastasi Murielille häivähdys käheää naurua äänessään ja vaihtoi poskisuudelmia parin selkäänsä koskettavan kollegan kanssa, luvaten näkevänsä heidät huomenna, ennen kuin viittasi Murielia ja Tempestiä nousemaan edellään taksiin.
"Muriel, sinä taidat olla tämän illan johtaja?" hän kysyi taksin nykäistessä myöhäisillan liikenteen joukkoon.
"Mitä meillä on suunnitelmissa? Eli liittyy seuraamme, ennen kuin lähtee Tiarnanin luo. Luulen, että hän toivoo kasvonaamiota."

Muriel mönki taksiin - tunsi ainakin mönkivänsä melko kirjaimellisesti - ja veti Tempestin kylkeensä, silittäen siskon käsivartta.
Jos he viimeinkin saisivat astella kotiin ilman kameroiden räiskettä. Se taisi olla turha toivo, mutta pakkohan sitä oli ripustautua johonkin.
"Kasvonaamiot kuulostavat hyvältä", hän vakuutti, vilkaisten sisartaan.
"Emmie kun ei kuulemma halunnut vähäpukeisia miehiä tanssimaan polttareihinsa."

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja tuuppasi Tempestin kylkeä toiselta puolelta.
"Em, tanssivat, vähäpukeiset miehet kuuluvat polttareihin", hän vetosi ja painoi suudelman vaivaantuneena liikahtavan morsiamen poskelle. Esityksenjälkeinen väsymys uhkasi hiipiä raajoihin, mutta hän sysäsi sen mielestään.
"Eli varmasti riemastuu kasvonaamioista."

"Sitä minäkin yritin sanoa, mutta ei hän usko", Muriel huokaisi, ja halasi Tempestin paremmin kylkeensä. Hän painoi suukon sisarensa hiuksiin vakuuttaakseen, että pilaili vain. Riitti, kun he saivat viettää aikaa yhdessä, voisivat ehkä lillua kylvyssä sen jälkeen, kun vieraat olisivat livistäneet omille teilleen.
Koko yön valvominen laskettaisiin varmasti villiintymiseksi.
"Teille tulee Elin kanssa pitkä päivä", hän huomautti Aidalle.

"Oh, me olemme tottuneet siihen", Aida vakuutti naurahtaen. Teatteriväki tuntui elävän erilaista vuorokausirytmiä muusta maailmasta. He voisivat nukkua huomenna pitkään.
Kun he lähestyivät Fox-Mooren residenssiä, Aida tähyili ikkunasta nähdäkseen oliko Eli ehtinyt paikalle ennen heitä. Talon ovilla nojaili Tiarnanin uskollisin seuraaja, järjestelmäkamera kaulassaan ja pää nuokahdellen.
Tempestin noustessa autosta kamera kohosi, ja Tempest painoi päänsä.

Kukaan ei syyttäisi raskaana olevaa naista hermojensa menettämisestä, vai mitä?
Muriel veti syvään henkeä ja kaappasi Tempestin takaisin kainaloonsa. Luojan kiitos ovimiehestä ja turvamiehestä, joka ilmeisesti oli pysyvä lisä talokompleksin henkilökuntaan siihen saakka, että Tiarnan ja Tempest matkustaisivat pohjoiseen. Ehkä tilanne sen jälkeen rauhoittuisi.
Eliä ei vielä näkynyt, ainakaan talon edustalla, mutta ehkä tämä oli jo kipittänyt edeltä ylimpään kerrokseen.

Tempest saattoi hengittää helpommin hississä, joka kipusi kohti kattohuoneistoa. Aida katseli ystäväänsä huolta jäänsinisissä silmissään ja kosketti tämän kättä.
Ylätasanteella odotteleva Eli sai hänet syttymään hymyyn, pyrähtämään hissistä ja hyppäämään ketterästi hajareisin miehen syliin.
"Hei! Luulin, että me olisimme nopeita", hän sanoi ja laski jalkansa maahan, kun Tempest avasi heille oven. Määkivät kissat syöksyivät emäntäänsä vastaan hännät pystyssä.

Ovimies oli tunnistanut Elin ja päästänyt tämän yläkertaan odottelemaan. Odottaessaan hän oli tosin ehtinyt jo ravata portaat ylös ja alas pariin kertaan purkaakseen levottominta energiaansa, ja jäänyt sen jälkeen kuuntelemaan huolestuneena oven takaa kuuluvaa dramaattista määkinää. Ilmeisesti kissat eivät pitäneet siitä, että joku norkoili niiden oven takana.
Hänen kasvonsa syttyivät hymyyn, kun Tempest seurueineen astui ulos hissistä.
"Hei! Te olitte! Minä vain olin nopeampi."
Hän rutisti Aidan syliinsä ja kiepautti tämän ympäri ennen kuin laski naisen otteestaan.
"Kissat ovat kuulostaneet hyvin närkästyneiltä."

"Hei pienet rakkaat", Tempest tervehti lemmikkejään kumartuen silittämään niiden pieniä päitä. Kissat puskivat häntä melkein hengästyneenä kehräten.
Aida seurasi morsianta sisään ja jätti korolliset avokkaat eteiseen.
"Eli, hyviä uutisia – olen melko varma, että saat kokeilla kasvonaamiota", hän sanoi silmät hymyyn siristyen.
"Toin suklaata", Aida lisäsi onkien laukustaan useamman levyn. Se oli toisiksi paras vaihtoehto shampanjan jälkeen ja sopivampi sekä alkoholia vierastavalle Tempestille että tämän raskaana olevalle sisarelle.

Muriel katsahti kissoja skeptisesti. Aivan kuin ne olisivat olleet päiväkausia yksin, pienet hölmöt. Aivan niin kuin hänen koiransa, joista varsinkin Norma osasi olla hämmästyttävän dramaattinen.
Elin silmät siristyivät innostuneesta hymystä.
"Mahtavaa!"
Hän potki kengät jalastaan ja työnsi ne sitten siistimmin seinän viereen, nyt ei oltu kotona, missä ei niin haitannut, vaikka toinen kenkä olisikin vaeltanut omilla teillään. Hän kohotti kädessään olevaa paperikassia.
"Kuohuvaa. Mutta täysin alkoholitonta. Ja makeaa, ainakin myyjän mukaan."

Kissat laukkasivat heidän edellään valtavaan oleskelutilaan, jonka ikkunoista avautui näkymä öisen Thamesin ja Lontoon ylle. Tempest sytytti muutaman, pehmeän valon ja viittasi vieraitaan istumaan alas, vaikka kukaan ei tainnutkaan kaivata apua ollakseen kotonaan.
Tempest istahti sohvan laidalle haettuaan keittiöstä joukon jalallisia laseja ja hautautui välittömästi määkiviin, kehrääviin kissoihin, jotka vaelsivat hänen sylinsä poikki.
"Pitäisikö minun laittaa jokin elokuva pyörimään?" illan emäntä kysyi epätietoisena 'polttarien' ohjelmasta.

Jep, kissat olivat ehdottomasti vielä Normaakin dramaattisempia.
"Laitetaan vain", Muriel vastasi, venyttäen käsiään.
"Onko kellään muulla nälkä? Pakkasessa on jäätelöä, mutta voisi tilata vaikka pizzaa. Ehditkö viipyä niin kauan, Eli?"
"Totta kai!" kuului vastaus lattialta, jonne mies oli kyykistynyt houkuttelemaan kissoja luokseen. Leela soikin hänelle audienssin hetken silmät sirrissä asiaa pohdittuaan, mutta Romana käpersi itsensä kuningattarensa syliin ja tuijotti häntä skeptisesti.
Hän laski sen puolikkaaksi voitoksi.
"Mitä tahtoisit katsoa, Emmie?" Eli jatkoi, silittäessään silmät säihkyen Leelan silkkistä turkkia.

Tempest ei ollut varma.
"Miten olisi Crazy, Stupid Love?" morsiamen viereen kellahtanut Aida ehdotti silittäen Tempestin selkää. Hän muisteli tyttöjen iltoihin ehdotettujen elokuvien listaa.
"Tai Pitch Perfect tai Dirty Dancing?" Hän puraisi huultaan ennen kuin ehti ehdottaa Runaway Bridea. Ehkä se ei ollut paras elokuva ahdistuksesta kärsivälle, levottomalle morsiamelle.
Tempest katsahti Aidaa, joka suli jäänsiniset silmät siristävään hymyyn.
"Dirty Dancing, sitä minäkin", hän nyökkäsi kultaisen katseen nähdessään ja otti Romanan emännän sylistä, kun Tempest nousi virittämään elokuvaa katosta laskeutuvalle valkokankaalle.

Muriel hätisti mielestään myös P.S. I Love Youn. Vaikka se olikin yksi hänen suosikkielokuviaan - puolittain salaa - se ei temaattisesti sopinut polttareihin, joiden oli tarkoitus olla iloinen juhla, ei muistutus siitä, ettei ikinä voinut tietää, kuinka avioliitossa saattaisi käydä.
Eli nousi lattialta ja Leela siirtyi kiehnäämään Tempestin sääriä vasten.
"Tuo on kätevä", hän huomautti kangasta katsoessaan.
"Meidän luoksemme ei varmaan olisi järkeä virittää noin isoa kangasta..?"

"Voimme aina yrittää", Aida naurahti ja venytteli jalkojaan sohvalla, kutsuen Tempestin takaisin viereensä, kun tuttu elokuva lähti pyörimään ja nuori, salskea Patrick Swayze tanssahteli kankaalla.
"Minä voin tilata pizzan", Tempest lupasi hakien numeroa puhelimestaan.
"Mitä haluaisitte?"

Eli tutki kangaslaitteistoa hetken, mutta joutui toteamaan, ettei todellakaan ymmärtänyt tekniikasta tarpeeksi.
"Se kasvispizza, jota tilasimme aikaisemmin, oli hyvää", Muriel vastasi ja kurtisti kevyesti kulmiaan yrittäessään muistaa, minä päivänä he tarkalleen olivat tehneet niin. Hän oli kuvitellut raskausaivojen olevan pelkkä myytti.
"Se, johon tuli vuohenjuustoa ja rucolaa."
"Me voisimme ottaa samaa?" Eli ehdotti ja katsahti Aidaa.
"Vai pitäisikö tilata eri makuja ja vierailla röyhkeästi toisen pizzoilla?"

"Se kuulostaa hyvältä", Aida vastasi ehdotukseen vuohenjuustosta ja rucolasta silittäen Romanan silkkistä turkkia, ennen kuin vapautti omanarvontuntoisen kissan palaamaan takaisin emäntänsä syliin.
"Em, saitko pukusi tänään?" hän kysyi, kun Tempest oli tilannut toivottua pizzaa vierailleen. Morsian nyökkäsi ja Aida jatkoi Murielille, jolla olisi luultavasti painokkaampi mielipide.
"Onko se hyvä?"

Myös Leela oli palannut kiehnäämään Tempestin ympärille, kehräten kuin pieni höyrykone.
Eli joutui huokaisten myöntämään tappionsa, hänellä ei ollut samanlaista maagista kosketusta kissoihin kuin koiriin. Tai ehkä Tempestin kissat olivat vain erityisen omistautuneita kuningattarensa palvomiseen.
Pettymys unohtui aivan yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, kun hän keskittyi avaamaan vaaleanpunaista, kuplivaa juomaa sisältävän pullon samalla kun Muriel laski sirot lasit varovasti sohvapöydälle.
"Se on kuin unesta", hän myönsi, vilkaisten sisartaan mietteliäänä.
"Sopii Tempestille täydellisesti. Ja ne napit, joista puhuimme jo sovituksessa... Täydelliset."

"Ehkä saan sinut vielä kokeilemaan sitä uudelleen", Aida sanoi sipaisten Tempestin vaaleita hiuksia ja katsahti Eliä silmät tuikahtaen. Kissat ähersivät itsensä emäntänsä syliin ja vaativat käsiä silittämään selkiään, kun morsian katseli hajamielisesti Babya perhelomalla, viehättymässä tanssiin.
"Ehkä meidän pitäisi aloittaa Elin kasvonaamiosta", hän ehdotti. Olisi sääli, jos toivottu elämys jäisi kokematta kiireen tähden.

Muriel toivoi samaa. Että olisi voinut johdattaa sisarensa vaatehuoneeseen ja auttaa tätä pukeutumaan kauneimpaan pukuun, jonka hän oli eläessään nähnyt. Mutta edellinen sovitus oli jättänyt hänet huolestuneeksi siitä, että jokin oli vialla. Että jokin puvussa laukaisi synkät ajatukset siitä, miten morsian ei voisi olla tarpeeksi sulhaselleen.
Hän oli hyvin kiitollinen Emmien pirteistä ystävistä.
"Olen valmis!" Eli ilmoitti hyvillään ja levitti käsiään sivuilleen.
"Voin jatkaa sitten Tiarnanin polttareihin iho... hehkuen? Vai mitä kasvonaamioissa luvataankaan..."

Aida nousi tyynnyttäen Tempestin jäämään istumaan ja painoi suudelman Elin hiuksiin.
"Käyn hakemassa sinulle sopivan", hän lupasi ja seurasi ystävänsä ohjeita kylpyhuoneen kaapille.
Valkokankaalla pyörivä tanssikohtaus sai Aidan ottamaan muutaman luontevan tanssiaskeleen matkallaan takaisin. Hän kyykistyi paketin kanssa Elin eteen ja luki ohjeita paketista, kun Tempest nousi avaamaan ovea pizzalähetille.

Muriel ojensi siroa, vaaleanpunertavalla juomalla täytettyä lasia Emmietä kohti ja vajosi sitten nojatuoliin istumaan. Pikkuloinen oli nukahtanut ja soi hänelle ainakin hetken rauhan toisinaan varsin innokkaaksi yltyvältä harjoittelultaan.
Elin jalka vispasi levottomasti musiikin tahtiin, kun hän odotti Aidaa palaavaksi.
"Millaisen kasvonaamion minä saan?" hän kysyi virnistäen, ja painoi suukon Aidan otsalle ennen kuin kumartui kurkistelemaan pakkausta. Ei hän saanut siitä paljoakaan selvää, varsinkaan nurinpäin.
"Meillä on muuten panta pitämään hiukset poissa kasvoilta, odotas..." Muriel muisti ja nousi vuorostaan taapertaakseen kylpyhuoneeseen.

Aida kohotti sinivihreää mönjää sisältävää purkkia paremmin Elin nähtäväksi. Savesta ja merilevästä valmistettu, ylihinnoiteltu ihonhoitotuote hoitaisi ihoa markkinointinsa mukaan, tekisi ihohuokosista huomaamattomampia.
Hän sukaisi sormensa läpi miehen kiharaisista hiuksista, siloittaen niitä pois kasvoilta, odottaessaan Murielia ja pantaa palaavaksi.
Tempest laski pizzan sohvaöydälle, nosti kissat pois ja istahti sohvan laidalle siemaisten houkuttelevaa, vaaleanpunaista juomaa. Hän toivoi hartaasti, että Tiarnan saisi ikimuistoisen illan.
"Eli?" hän tarjosi ojentaen pizzalaatikkoa lähemmäs.

Eli tutki purkin kylkeä ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. Niin kuin hän todella olisi ymmärtänyt jotakin tuotteista. Pian kai pitäisi alkaa ymmärtää, hän oli kuitenkin aikamies, joka ei enää ainakaan nuortuisi.
"Täydellistä", hän totesi hyvillään Emmielle ja poimi itselleen yhden palan pizzaa, joka hohkasi edelleen lämpöä. Tekiköhän pizzeria erityisen kovasti töitä saadakseen pizzan toimitettua lämpimänä?
Muriel palasi takaisin mukanaan vaaleanpunainen, pienillä kissankorvilla varustettu kangaspanta - kylkiäislahja, jota hän ei ollut malttanut jättää kauppaan - sekä kynsienhoitosetti.
"Saat samalla pikaisen manikyyrin", hän lupasi, työntäessään kiharaiset hiukset pannalla taakse.

"Näytät vastustamattomalta", Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja sipaisi sormella Elin nenää, kun mies sai pannan päähänsä. Ehkä Eli kehittäisi nälän tällaisiin iltoihin.
Hän istahti notkeaan risti-istuntaan matolle miehen eteen ja antoi tämän viimeistellä pizzapalan, ennen kuin kävi levittämään sinistä mönjää miehen kasvoille hellin vedoin.
Tempest veti jalat koukkuun eteensä ja siemaili lasistaan, Leela olkapäillään ja Romana kerällä vieressään. Kultaisissa silmissä oli lämpöä, kun hän katseli ystäviään.

Eli hymyili ja vilkaisi turhaan ylös nähdäkseen pantansa.
"Pitää ottaa kuva", Muriel huomautti istahtaessaan lattialle risti-istuntaan, niin että hän saattoi ottaa toisen miehen käsistä huollettavakseen sillä välin kun Aida huolehti kasvoista.
"Pitkät sormet."
Huomio sai Elin naurahtamaan hyväntuulisesti.
"Kärsivällisyys ei riittänyt pianotunteihin, valitettavasti... Em, olen pahoillani, taisin etuilla sinua jonossa."
[23.6.2018 14.08.07] Joanna: Tempest kohotti kätensä rauhoittavasti ylös. Hän oli vain helpottunut välttyessään hämmentävältä, naiselliselta huomiolta. Hän saattoi katsella ystäviensä ilonpitoa ja vuoroin legendaarista elokuvaa ja oli täysin tyytyväinen oloonsa näin.
Aida pyyhki kätensä viimeisteltyään Elin sinisen naamion ja otti siitä sitten useamman kuvan puhelimellaan, esitellen tulosta miehelle, ennen kuin nousi ylös raukeasti venytellen ja poimi itselleenkin vaaleanpunaisen lasin.
"Ihosi varmasti hehkuu, kun liityt Tiarnanin seuraan."

Eli poseerasi enemmän kuin mielellään kameralle, sinisenvihreä mönjä kasvoillaan. Vihreähippuiset silmät näyttivät loistavan kasvoista tavallistakin kirkkaammin, kiitos niitä kehystävän naamion.
"Tuliko hyviä?" hän kysyi virnistäen, kun oikaisi hetkeksi jalkansa. Toisen käden manikyyri oli vielä kesken, joten hän ei voinut vain ponkaista pystyyn tanssimaan niin kuin olisi halunnut.
"Häikäisen kaikki."

"Ehdottomasti", Aida nauroi ja vajosi Tempestin vierelle sohvalle, katselemaan Elin manikyyriä ja vuoroin salskeaa Swayzeä, joka opetti Babyä tanssimaan. Hän oli melko varma, että he onnistuisivat Elin kanssa lopputanssin nostossa edelleen yhtä loisteliaasti.
"He sanoivat minulle, että saisit tavata Winstonin tänään", Tempest lisäsi silittäen olkapäilleen nukahtaneen Leelan pientä, siroa tassua.

Muriel oli juuri levittämässä ohutta kerrosta läpinäkyvää lakkaa Elin kynsiin ihan vain, koska mies ei ollut laittanut vastaan ja oli vaikuttanut jopa innostuneelta ajatuksesta, kun Romana päätti aivan ehdottomasti kaivata hänen huomiotaan. Paksuksi hitaasti käymässä oleva kissa puski itseään hänen selkäänsä vasten kumeasti kehräten.
"Ai nyt sinä kaipaat rapsutuksia..." hän mutisi, ja kohotti Elin kättä hieman ylemmäs, etteivät kissankarvat tarttuisi lakkaan.
Elin kasvoille kohosi ilahtunut hymy.
"Niinkö?"

"Kerroin Tiarnanille, miten tahtoisit tavata sen", Tempest sanoi laskien lasinsa takaisin sohvapöydälle ja silittäen sormenpäillään hartioillaan kehräävän Leelan kaulaa. Se kallisti päätään ja painoi alaleukaansa vasten rapsuttavaa kättä.
"Ja koska Charles on tulossa illaksi, ilmeisesti hän suostui ottamaan koiran mukaan." Aidakin soi miehelle hymyn ja haki mukavamman asennon sohvalla esitykseen valetun energiavajeen painaessa raajoissa.

Winston. Ilmielävänä.
Elin hymy muuttui leveämmäksi, silmät siristyivät.
"Se olisi mahtavaa!"
Hän oli varma, että Winston olisi huipputyyppi myös tosielämässä, ei ainoastaan suositulla instragramtilillään.
Muriel sai toisenkin käden kuntoon ja saattoi viimein siirtää toisen kätensä silittämään yhtäkkiä kovin läheisyydenkipeäksi muuttuneen Romanan selkää.
"Em, tahdotko sinäkin kasvonaamion?"

Tempest pudisti päätään ja soi sisarelleen anteeksipyytävän hymyn. Hän ei ollut koskaan loistanut naisellisissa aktiviteeteissa eikä voinut aivan väittää ymmärtävänsä onnea, joka oli sininen möhnä kasvoille levitettynä.
Eli näytti kuitenkin säteilevältä kasvonaamiossaan.
"Laita vain itsellesi", hän kannusti ja työnsi pizzalaatikkoa lähemmäs Eliä. Jonkun kannattaisi syödä se pois, kun se oli vielä lämmintä. Hän ojensi sitä myös sisartaan kohti.
"Muriel?"

Eli poimi itselleen toisen palan pizzaa, ja myös Muriel käytti tilaisuuden hyväkseen, kohottaen pizzanpalansa ylemmäs juuri kun Romana olisi läiskäissyt sitä avuliaasti tassullaan.
"Täytyy varmaan käydä pesemässä tämä pois", Eli totesi syötyään oman pizzanpalansa ja ponnisti ketterästi jaloilleen. Hän oli ylpeä siitä, ettei ollut sotkenut merensinistä tahnaa käsiinsä, ehkä siksi, että ne olivat olleet suurimman osan ajasta varattuina.
Ovikellon sointi sai Murielin virnistämään.
"Stripparit ovat ajoissa."

Aida nauroi ja tuuppasi hellästi Elin pakaraa varpaillaan miehen noustessa ylös.
"Olet hyvin hurmaava noinkin", hän muistutti.
Selitys ovikellolle sai sekä Aidan että Tempestin kääntämään katseensa Murieliin, Aida silmät tuikkien ja Tempest kauhistuneen asteen kalveten.
"Mitä?" hän kuiskasi ja katsahti oven suuntaan.

Muriel tunsi syyllisyyden vihlaisevan heti, kun hän näki Tempest-paran ilmeen.
"Anteeksi, rakas, minä vain pilailin", hän vakuutti, kun ähelsi itsensä ylös huomattavasti vähemmän sulokkaasti kuin Eli. Hän painoi suukon sisarensa hiuksiin ja suuntasi ovelle, tietämättä itsekään, mitä tarkalleen ottaen odottaa. Ehkä olisi ollut parempi antaa Tempestin avata ovi, mutta hänestä oli tullut tavallistakin suojelevampi sen jälkeen, kun paparazzit olivat alkaneet vaania ulko-ovella.
Hetken kuluttua hän palasi takaisin, sylissään valtava kimppu vaaleanpunaisia, valkoisia ja persikanvaaleita pioneja.

Ei, ei strippareita. Tempestin hartiat laskeutuivat, ja Aida sipaisi ystävänsä hiuksia, kurkistaen eteisen suuntaan uteliaana morsiamen ohi.
Tempest räpäytti häkeltyneenä kukkakimpulle.
"Mikä..?" hän kysyi nousten ylös siitä huolimatta, että Leela määkäisi hänelle sydäntäsärkevästi tullessaan nostetuksi kummitätinsä syliin.
"Ovatko ne hääkukkia?"

Muriel katsahti kimppua kulmat kevyesti kurtistuen.
"Ei aavistustakaan, mutta mukana tuli kyllä kortti."
Hän ojensi sekä suuren kimpun että sen mukana tulleen kirjekuoren kortteineen Tempestille, kun lähti itse hakemaan kimpulle sopivaa maljakkoa.
Kirjekuoresta paljastuvan kortin kannessa oli hyvälaatuinen kuva Romanasta ja Leelasta nukkumassa uudessa kiipeilypuussaan - hyvin harvinaislaatuinen tapahtuma. Kortin sisäpuolelle oli Tiarnanin siistillä, joskin hieman askeettisella käsialalla kirjoitettu: 'Rakas, viettäkää mukava ilta.'

Tempest suli lämpimään, häkeltyneeseen hymyyn katsellessaan korttia ja hautasi nenänsä kauniiden kukkien samettisiin terälehtiin, hengittäen syvään niiden tuoksua. Miten Tiarnan saattoi yllättää hänet kerta kerran jälkeen huomaavaisuudellaan?
Aida katseli ystäväänsä hymyillen ja kosketti tämän vaaleita hiuksia. Miten hän toivoi, että myrskyt olivat takanapäin ja nyt Tiarnan ja Tempest saisivat olla onnellisia. Siitä huolimatta, mitä muutamat typerykset kirjoittivat internetissä.
"Eli, esittele meille kasvonaamion tuloksia", hän huhuili ja silitti syliinsä asettuneen Leelan niskaa.

"Keneltä ne olivat? Salaiselta ihailijalta?"
Muriel oli käynyt etsimässä riittävän mahtipontisen maljakon mahtipontiselle kukkakimpulle. Hän laski sen sohvapöydälle ja asteli sitten sisarensa luo rutistaakseen tämän halaukseen. Kukissa oli miellyttävä, mieto tuoksu, joka tuntui leijuvan nykyään aina Tempestin kotona. Tiarnan taisi olla innokas lahjomaan kihlattuaan kukkasilla.
"Tulossa!" Eli huikkasi ja ilmestyi takaisin olohuoneeseen, ojentaen käsiään dramaattisesti päänsä yläpuolelle.
"Tadaa! Hehkunko?"

Tempest antoi nenänsä viipyä kiireettömänä kukissa, ennen kuin ojensi ne Murielille maljakkoon asetettavaksi ja kiersi toisen käsivarren halaukseen sisarensa ympärille.
"Tiarnanilta", hän vastasi, vaikka kukaan tuskin yllättyi, silitti vapautuvaan syliinsä tunkevaa Romanaa.
"Ehdottomasti!" Aida vastasi nauraen ja kutsui miestä viereensä. Hetken hän harkitsi mainitsevansa, että hänen 'salainen ihailijansa' oli lahjonut häntä jälleen erikoisella runolla, silkkinauhalla sidotulla ruusulla ja rasialla suklaadipattuja mansikoita.

"Pelkkä ihailija, siis", Muriel naurahti ja hipaisi nenänpäällään Tempestin poskea ennen kuin kurotti asettelemaan kukkia maljakkoon. Hän toivoi, että olisi voinut itsekin ostaa useammin tuoreita kukkia, mutta hänen laumansa osasi olla varsin hävytön. Jos kukaan ei keksisikään alkaa syödä kukkia, niin ainakin maljakko olisi joka tapauksessa kipattava kumoon.
Leela määkäisi loukkaantuneesti Romanalle, joka oli vienyt itselleen sen paikan, ja kurotti tassuaan läpsäistäkseen adoptiosisartaan.
Eli asteli kuuliaisesti lähemmäs ja kumartui suukottamaan Aidan otsaa.
"Aidalla oli salainen ihailija."

Aida nauroi ja veti Eliä alemmas voidakseen painaa suudelman miehen kasvonaamiosta hehkuvalle poskelle.
"Niinkö?" Tempest kysyi kääntyen katsomaan kaksikkoa, jonka vlogit tuntuivat keräävän hyvin uskollista fanikuntaa.
"Joku lähettää minulle silloin tällöin viestejä tai lahjoja nimimerkillä 'salainen ihajilija'. Yleensä mukana on punainen ruusu mustalla silkkinauhalla, kuin Oopperan kummituksessa, ja tänään myös suklaadipattuja mansikoita. Nekin ovat mukana, jos jonkun tekisi mieli?"

Eli räpäytti silmiään yllättyneenä.
He eivät olleet tainneet keskustella salaisesta ihailijasta sen jälkeen, kun Aida oli maininnut saaneensa timanttijäljitelmäkorun. Hän oli ehtinyt unohtaa koko asian, kuvitellut sitä kertaluontoiseksi.
Nyt kylmä levottomuus kouraisi hänen vatsaansa, eikä hän ollut aivan varma, miksi. Ei kai siinä voinut olla mitään pahaa, että lähetti toiselle lahjoja?
Muriel halasi Tempestin kylkeensä ja otti kulauksen kuplivasta juomastaan.
"Eli, et kai sinä ole kehittänyt itsellesi salaista identiteettiä?"
Mies pudisti päätään.
"En tällä kertaa."

Aida silitti Elin niskaa ja kurotti käsilaukkuunsa, etsien ylellisen rasian valkoiseen, tummaan ja maitosuklaaseen dipattuja mansikoita, jonka avasi tarjolle sohvapöydälle.
"Tällä 'ihailijalla' on selvästi aikamoinen runosuoni, vaikka en voi väittää, että ymmärtäisin hänen viesteistään paljoa", hän naurahti ja poimi rasiasta mansikan, nuuskaisten sitä varmuuden vuoksi, ennen kuin haukkasi. Herkullista.
Hän tarjosi samanlaista Elille.

"Se on runoutta, ei kai sitä voi ymmärtää, pitää vain tuntea, vai miten se menikään?" Eli naurahti ja hautasi hetkeksi kasvonsa Aidan hiuksia vasten. Oli typerää hermostua siitä, että joku lähetti naiselle ruusuja ja suklaata. Olihan hänkin saanut kaikenlaisia lahjoja teatterielämänsä aikana, joten eikö se ollut aivan normaalia?
Typerää hermostua sellaisesta.
Hän kohotti katseensa ja poimi tarjotun mansikan Aidan sormista suoraan suuhunsa. Laatikko oli ollut turvallisesti kääreissä, joten eivätköhän he olleet turvassa.
"Millaisia runoja hän kirjoittaa?" Muriel kysyi, kurkottaen itselleen mansikan.

"Juuri niin", Aida hyrisi ja nojasi Eliä vasten, upottaen sormensa kiharaisiin hiuksiin, kun mies painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa. Hän hipaisi miehen nenänpäätä, silmät hymystä siristyneinä, syöttäessään tälle mansikan.
Katse lupasi intohimoista yötä.
Joskus Tempest unohtui katselemaan kaksikkoa.
"Hassuja, yksi oli aika suloinen", Aida sanoi selaten puhelintaan, kunnes löysi oikean viestin sosiaalisesta mediastaan.
"All that you write, you know, it's not right, you move me with written suggestion. I know it's absurd, to be undressed by a word, write me more, write me more – make me yours", hän luki huvittunut hymy suupielissään nykien. Se oli varsin kaunis, hellyyttävä runo verrattuna muutamiin muihin.

Muriel oli unohtunut silittelemään Tempestin käsivartta.
"Melkoinen ihailija sinulla", hän hymähti ja poimi itselleen toisen mansikan, tällä kertaa valkoisella suklaalla kuorrutetun.
"Ruusuja, runoja ja suklaata."
Eli kietoi käsivartensa hetkeksi Aidan hartioiden ympärille. Kai se oli suloinen runo, ei sellainen, josta olisi pitänyt suotta huolestua. Eikö niin?

"Kyllä", Aida naurahti ja hipaisi nenänpäällään Elin kaulataivetta, tyhjentäen lasinsa vaaleanpunaisesta kuplivasta. Se oli herkullista.
"Kiitin häntä Twitterissä huomaavaisuudesta. Ensi-iltaan hän lähetti minulle timanttijäljitelmistä tehdyn kaulakorun, hyvin samannäköisen kuin se, jonka Satine saa Herttualta", hän sanoi huvittuneena ja katsahti Tempestiä, joka oli painanut pään sisarensa olalle ja silitti kissojen silkkisiä turkkeja.
"Em, näyttäisit meille valmistuneen pukusi."

"Ehkä hän on hyvin innokas Moulin Rougen fani?" Muriel ehdotti, kulmat kevyesti kurtistuneina. Hän ei voinut ymmärtää puoliakaan siitä, millaista elämä parrasvaloissa oli. Varsinkin, kun vielä tähän saakka hänen sisarensa elämä oli ollut kovin yksityistä verrattuna siihen, mitä hän oli Tiarnanin elämästä kuullut.
Eli yritti karkottaa ikävän tunteen, jonka salaisen ihailijan mainitseminen oli nostattanut.
"Olisi mahtava nähdä se ennen, kuin minun pitää suunnata häikäisemään Tiarnanin polttareihin."

Tempest myöntyi hiljaisena, nosti vastahakoisen kissan pois sylistään ja kiipesi jaloilleen, kadoten makuuhuoneen suuntaan.
"Todennäköisesti", Aida vastasi ja silitti Elin siloista poskea hellästi. Toivottavasti ulkoministerin corgin tapaaminen olisi odotusten arvoista.
"Sinä kieltämättä häikäiset."
Hetkeä myöhemmin Tempest vaelsi takaisin, norsunluunväriseen, pitsiverhoiltuun hääpukuunsa vaihtaneena, merenneitohelma ja pitsinen laahus perässä lipuen.
"Muriel, auttaisitko?" hän viittasi helminappien riviin, joista oli saanut kiinni itse vain murto-osan.

Olisi kuvitellut, että Muriel olisi jo pikkuhiljaa tottunut sisarensa näkemiseen hääpuvussa, mutta yhä edelleen kyyneleet halusivat nousta polttelemaan luomien taakse.
Hän pyyhki sormensa varmuuden vuoksi kissakuvioituun lautasliinaan - hän ei ollut täysin varma, kuka ne tarkalleen oli ostanut - ja nousi seisomaan siirtyäkseen kiinnittämään nappien siroa sarjaa.
Ehkä olisi hyvä harjoitella sitä häitä varten.

Tempest kiepautti hiuksensa nutturalle, pois nappien tieltä ja kumarsi päätään helpottaakseen Murielin työtä.
Puku, jota ei saanut riisuttua yksin, oli melko klaustrofobinen ajatus, oli se kuinka kaunis tahansa.
"Se on jumalainen", Aida vastasi nousten ylös ja silitti sormenpäillään morsiamen kylkeä. Pitsin yksityiskohdat olivat häkellyttäviä, leikkaus tehty juuri Tempestille.
"Mitä arvelet Tiarnanin pitävän, Eli?" hän jatkoi silmät tuikahtaen ja kurkisti helminappeja, joita Muriel napitti kiinni.

Nappien kiinnittämisessä oli jotakin melkein harrasta. Melkein kuin yksinkertainen toimi olisi liittänyt heidät osaksi jotakin suurempaa, lukemattomien morsianten ja näiden sisarten ketjua.
Ehkä raskaus vain teki hänestä sentimentaalisen.
Muriel vilkaisi Aidaa ja hymyili, silmät hieman kiiltäen.
"Eikö olekin? Aivan täydellinen. Siitä tulee mieleen meri."
Hyvä meri, ei se meri, joka oli ollut viedä hänen sisarensa mukanaan.
Myös Eli oli suoristautunut ja katseli puvun taidokasta helmaa ennen kuin kohotti katseensa Tempestin kasvoihin.
"Näytät aivan hiton upealta, Em", hän vastasi vilpittömästi.

Tempest kohotti katseensa ja soi Elille ujon hymyn, koskettaen pukunsa korkeaa, koristeellista kaulusta.
Aida nojautui halaamaan morsianta ja painoi suudelman tämän poskelle.
"Hiton upealta", hänkin toisti ja silitti vaaleita hiuksia korvan taakse. Hän toivoi, että Tiarnan olisi samaa mieltä. Ja kenties ajaisi itsensä vain hieman hulluksi loputtoman nappirivin kanssa.
Ehkä se vain kasvattaisi jännitystä juuri sopivasti.
"Sinullekin löytyi puku?" Aida kysyi kohottaen katseensa Murieliin.

Hiton upea, myös Muriel lisäsi mielessään. Hän sipaisi sisarensa niskaa hellästi sormenpäillään, sieltä missä koristeellinen kaulus jätti ihon näkyviin.
Tiarnan tulisi varmasti olemaan samaa mieltä. Mutta ei ehkä arvostaisi helmiäisnappien kauneutta samalla tavalla siinä vaiheessa, kun olisi hääyön aika.
"Löytyi", hän myönsi naurahtaen.
"Vaikka olinkin etukäteen skeptinen, pakko myöntää."
Elikin astui lähemmäs ja kurotti painamaan suukon Tempestin poskelle.
"Tunnethan sinä olosi upeaksi?"

Tempest vastasi Elille hymyllä ja painoi katseensa, sivellen puvun hienovaraisesti valossa hehkuvia kirjailuja.
"Puku on upea", hän sanoi diplomaattisesti, voimatta yhdistää sanaa itseensä, kun niin monet julmat sanat syyttivät toisin, eväsivät häneltä oikeutta olla Tiarnanin morsian.
Aida kiersi käsivarren Elin vyötärölle ja silitti miehen selkää.
"Luulen, että minun on aika lähteä valumaan kohti kotia. Lähdetkö samaa matkaa Tiarnanin juhliin?"

Eli kumartui lähemmäs Tempestin korvaa salaliittolaisen elkein.
"Niin olet sinäkin", hän kuiskasi ja nojautui sitten kauemmas, hyväntyylinen hymy kasvoillaan.
Tempestin ei pitäisi unohtaa sitä, hänen ystävänsä oli mahtava ja upea. Niin kuin kaikki hänen ystävänsä olivat. Ehkä hänellä oli vain todella hyvä maku, mitä ystäviin tuli.
Hän kietoi käsivartensa Aidan hartioiden ympärille.
"Luulen, että minua aletaan kohta jo kaivata siellä. Em, mahtavaa, että saimme tulla käymään!"

Tempest soi Elille hymyn ja naurahti sitten hämillisenä, kun Aida veti hänet yhteiseen, tiukkaan halaukseen ja suukotti hänen poskeaan.
"Häistänne tulee upeat", nainen vakuutti, "samoin häämatkastanne. Nauti siitä – ja hääyöstä."
Aida nauroi morsiamen punehtuville, kuumille poskille ja tarttui Elin käteen.
"Oli mukava nähdä taas, Muriel", hän sanoi johdattaessaan miehen eteiseen ja hissiin. Hän kurottui varpailleen ja painoi suudelman tämän kaulalle, kun he jatkoivat matkaa kohti Tiarnanin juhlia. Hän voisi saattaa Elin perille taksilla ja ottaa sitten metron kotiin.
"Toivottavasti teillä on polttareihin sopivaa viihdettä. Jos ei ja olet kovin pettynyt, katsotaan voinko jotenkin lohduttaa sinua."

"Hei sitten, kissat!" Eli huikkasi vielä ennen kuin seurasi Aidaa ulos asunnosta. Emmie oli vaikuttanut olevan hyvällä tuulella, ja hän saattoi vain toivoa, että pahin alkoi olla ohi. Etteivät varjot saisi naista enää kiinni, tai jos saisivat, he osaisivat auttaa paremmin.
Aidan sanat saivat hänet kohottamaan kulmiaan ja sitten nauramaan.
"Tiedätkö, nyt melkein toivon, että ne olisivat pettymys", hän myönsi, kumartuen hipaisemaan naisen kaulaa huulillaan.
"Hirvittävä, hirvittävä pettymys."

Ylhäällä avarassa kattohuoneistossa Tempest katsahti itseään peilistä ja silitti puvun kaunista, merenalaista maailmaa muistuttavaa pitsiä. Pää kallistui mietteliäästi.
Alle kaksi viikkoa, ja he menisivät naimisiin. Toivottavasti Tiarnan pitäisi puvusta.
"Ei nyt, pienet rakkaat", hän vetosi seurankipeille kissoille, joiden kynnet repisivät pitsin leikiten, ja katsahti anteeksipyytävästi siskoaan, joka tuntui saavan kokopäivätyön hänen nappiensa sulkemisesta ja avaamisesta.
"Tulisitko kanssani kylpyyn?"

"Tytöt, antakaahan kuningattarellenne tilaa", Muriel vetosi kun alkoi napittaa siroja nappeja auki. Ehkä hänen pitäisi tarjota Tiarnanille häissä vinkki tai kaksi, alkoihan hänellä olla jo hyvä kokemus sisarensa avustamisesta pukuun ja pois.
Hymy kohosi hänen kasvoilleen.
"Tietenkin. Siitä on hyvä tovi, kun olemme viimeksi harrastaneet keskiyön kylpyjä... Ei teillä satu olemaan kissankestäviä kupuja tai lyhtyjä? Olisi voinut sytyttää tuikkuja."

"Totta kai meillä on", Tempest nauroi ja pujottautui varovasti ylös hääpuvusta, viikaten sen hellemmin käsivarsilleen. Hän tunsi olonsa jo paljon kotoisammaksi se yllään, ja se antoi hänelle toivoa siitä, että hän voisi tuntea olonsa upeaksi hääpäivänään.
Ei huijariksi.
Hän suojasi puvun turvallisesti takaisin pukupussiin ja ryhtyi sitten laittamaan heille kylpyä. Kylpyihin erikoistunut merenneito laski veden valumaan, valikoi melkein hartaasti haistaen rentouttavan yhdistelmän tuoksuja ja sytytti sitten ammeen reunalle valoksi pehmeästi valaisevia, pieniä kynttilöitä.
Hän riisuutui ja vajosi ääneti kuumaan veteen, ojentaen käden sisarelleen.

Totta kai tytöt halusivat osallistua myös kylpyyn. Tai ainakin kiehnätä samassa tilassa kuningattarensa kanssa, vesi taisi olla niille hieman liikaa.
Sillä välin kun Tempest laittoi kylpyä valmiiksi, Muriel kävi hakemassa heille lasit ja loput kuohuvasta juomasta, jossa oli lähes vadelmainen maku. Ei huonoa ollenkaan. Ehkä jotain vastaavaa olisi tarjolla häissäkin, niin että he voisivat kohottaa maljat.
Hän pujottautui ulos vaatteistaan ja laskeutui varovasti sisarensa seuraksi lämpimään veteen. Enää ei tarvinnut huolehtia Pikkuloisen puolesta, ja hyvä luoja, miten hyvältä lämmin vesi tuntui.
"Meidän pitäisi tehdä näin useammin."

"Meidän pitäisi", Tempest vastasi ja valui alemmas kylvyssä niin, että hetken vain silmät näkyivät kuuman veden yläpuolella. Vaaleat hiukset levisivät veteen kuin sula kulta, leijuivat sen pinnalla, ja hän tunsi onnellisen, jännittyneen piston vatsassaan ajatellessaan häämatkaa.
Turkoosia, lämmintä vettä, meren aaltoja, valkoista hiekkaa. Seireenien leikkiä. Miten hän kaipasi uimaan. Hän ojensi toisen kätensä ulos ammeesta, antoi kissojen kiipeillä takajaloilleen ja puskea päitään sitä vasten.
"Toivottavasti Pikkuloinenkin rakastaa kylpyjä."

Se toki tarkoittaisi, että heidän olisi oltava huomattavasti lähempänä toisiaan. Elleivät he sitten ottaisi FaceTimea ja lilluisi kumpainenkin omassa kylpyammeessaan, mutta se ei aivan ajanut samaa asiaa.
"Totta kai rakastaa", Muriel vakuutti, kietoessaan hiuksiaan korkealle nutturalle pitääkseen latvat poissa vedestä. Vaikka saisivathan ne kastuakin, ei heillä ollut kiire minnekään.
"Millainen olo sinulla on, rakas?"

"Olen kunnossa", Tempest vastasi, tietämättä kuinka pukea oloaan sanoiksi. Hän tunsi aina jännityksen ja ahdistuksen sulavan pois, kun sukelsi veteen, varsinkin sen painottomaan, tuttuun hiljaisuuteen.
Hänen mielensä kieppui ajatuksia ja tunteita kylpyammeen ulkopuolella, hurjalla vauhdilla, hurjassa syvyydessä.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi kääntäen huomion sisareensa.

Muriel kurottautui ottamaan kulauksen vadelmaisenkirpeää, kuplivaa juomaa. Leela tunsi olonsa urheilulliseksi ja ponkaisi itsensä tasapainottelemaan ammeen reunalle, hyvin uhkarohkeasti.
"Oikein hyvin", isosisko vakuutti ja haki itselleen paremman asennon ammeessa, huokaisten onnellisena.
"Näytit puvussasi hyvin kauniilta."

Tempest valui alemmas veteen, antaen vain päänsä viipyä pinnan yläpuolella. Sen syleily tuntui ihanalta iholla.
"Se on hyvin kaunis puku", hän vastasi ja tunsi lämpimän ailahduksen ajatellessaan sitä. Alle kaksi viikkoa, ja hän pukeutuisi siihen oikeasti. Vatsanpohjaa nipisti.
"Niin kuin sinunkin pukusi."

"Se on", Muriel myönsi.
Vaikka hän oli vannonut, että karkaisi mieluummin naimisiin kaikessa hiljaisuudessa, jos ikinä päätyisi menemään niin pitkälle, niin ei olisi silti ollut lainkaan hullumpaa päästä pukeutumaan niin kauniiseen pukuun. Jos valkoinen ylipäätään olisi ollut hänen värinsä. Mitä se ei ollut. Yhtään missään mielessä.
Hän oli jo vanha nainen, jos ei muuten, niin sielultaan.
"Punastuit, kun Aida mainitsi hääyön."

Tempest ei ollut varma, oliko se Murielin huomautus vai muisto Aidan maininnasta vai ajatus itsessään, joka sai hänen poskensa kuumenemaan toistamiseen. Hän painoi nolostuneet kädet poskilleen ja katsahti tuskastuneena pois sisarensa silmistä, harkiten valuvansa veden alle.
"Niin", hän vastasi vaivaantuneena ja vajosi veteen niin, että vain silmät näkyivät. Leela kurotteli tassullaan, kosketti vaaleaa päälakea, häntä sojossa tasapainottamassa itämaisen uhkarohkeaa asentoa.

Hymy nyki Murielin suupielissä, kun hän katsahti Leelaa, joka näytti siltä, kuin olisi yrittänyt kannustaa kuningatartaan. Kyllä se siitä, Leela-pieni.
Muriel ojensi toista jalkaansa ja tökkäsi varovasti sisarensa säärtä.
"Jännittääkö se sinua?"
Hän todella toivoi, ettei Tempest joutuisi enää tuntemaan itseään riittämättömäksi millään tavalla.

Tempest halusi läimäistä itseään. Aikuinen nainen, ryhdistäydy. Hän ei ollut varma, miksi asiasta puhuminen sai hänet reagoimaan näin, posket hehkumaan ja katseen harhailemaan ujona.
"Mmngh", hän vastasi nolostuneena ja keräsi itseään, kohottautuen ylemmäs, nakertaen peukalonsyrjää.
"Ehdotin, että pitäisimme taukoa häihin saakka jokunen viikko sitten. Hääyöhön kai kohdistuu yleisesti odotuksia."

Muriel tunsi taas sen tietyn helvetinpiirin kutsuvan. Sen, joka oli varattu isosiskoille, jotka kiusasivat pieniä ja viattomia pikkusiskojaan. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä kyseiset pikkusiskot olivat.
Hän tökkäsi sisarensa säärtä uudelleen, nyt hellemmin.
"Niin sitä pitää", hän naurahti, ja kurotti siirtämään peukalon pois Tempestin hampaiden ulottuvilta.
"Kuinka tauko on sujunut?"

Tempest liikahti tökkäyksestä, kasasi itseään ja tökkäsi sitten takaisin, ojentaen jalkansa lomittain Murielin jalkojen kanssa. He olivat tainneet joskus kastella kylpyhuoneen käydessään vesisotaan. Äiti ei ollut ollut iloinen.
"Ihan hyvin, luulen", hän sanoi vaaleat kulmat mietteliään asteen kurtistuen.
"Minä vain pohdin, oliko se virhe. Minua hermostuttaa, ja usein asiat menevät pieleen silloin. Niin kuin silloin, kun tutustuimme alunperin."

Vastatökkäys sai Murielin kehräämään naurusta. Siinä oli jotakin äärimmäisen nostalgista. Heidän vanhan kotinsa kylpyamme ei ollut ollut aivan näin suuri tai ylellinen, silloin oli ollut vielä helpompi tökkiä pikkusiskoa, vaikka hänen säärensä olivatkin tainneet olla lyhyemmät.
"Mikä sinua hermostuttaa, rakas?" hän kysyi hellästi, sipaisten toisella kädellään Leelan korvantaustaa.

Tempestin katse vaelsi pitkin kylpyhuoneen kattoa ja seiniä, kun hän nakersi levottomana peukalonsyrjäänsä. Häntä hermostutti kaikki maailmassa, ainakin siltä tuntui suuren osan ajasta.
Hän liikahti vaivaantuneena.
"Kai pelkään, että niin voisi tapahtua uudelleen. Ettei... Se onnistuisi. Tai että Tiarnan huomaisi, jos se sattuisi", hän sanoi ja painoi katseensa kylpyveteen.
"Minua hermostuttaa aina vähän, se... Se hetki, kun..." Voi luoja, miksei hän pystynyt sanomaan sitä ääneen?

Murielin kulmat painuivat hieman alemmas. Juuri nyt hän oli hyvin kiitollinen pitkistä raajoistaan, sillä hän saattoi kurottaa tarttumaan sisarensa käteen ja silittää tämän sormia.
"Joskus niin tapahtuu, mutta ei se ole sinun vikasi, kultapieni", hän vetosi.
"Olettehan te puhuneet tästä Tiarnanin kanssa? Olen varma, että hän kyllä tietää, kuinka siitä voi tehdä naiselle helpompaa."
Aikuinen mies.

Tempest puristi sisarensa kättä ja katsahti tätä epätietoisena.
"Puhuneet mistä? En ymmärrä, mitä tarkoitat", hän sanoi ja sukaisi levottomana hiuksiaan. Miten helpompaa?
Heidän olisi pitänyt puhua asioista kauan, kauan sitten. Molemmat tuntuivat yrittävän suojella toisiaan vääriltä asioilta. Silti hän toivoi voivansa kätkeä Tiarnanilta asiat, jotka saisivat miehen lopettamaan ja vetäytymään hänen luotaan, odottamaan kärsivällisenä.

"Siitä, että se hermostuttaa sinua", Muriel selitti kärsivällisesti.
Hänen olisi selvästikin pitänyt olla parempi isosisko. Keskustella tällaisista asioista jo vuosia sitten. Hän oli toki jakanut omat kokemuksensa, kertonut, millaista naurettavaa sähläystä hänen ensimmäinen kertansa oli ollut ja kuinka poikaparalla oli ollut enemmän intoa kuin taitoa.
Mutta Emmie oli ollut aina niin heikossa kunnossa, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Sitä, että sisko olisi saattanut tarvita vinkkejä jo silloin. Etukäteen.

Tempest kuljetti sormet uudelleen läpi hiuksistaan ja antoi katseensa vaeltaa kylpyhuoneessa. Leela puski hänen poskeaan ammeen laidalle keikkuen.
"Kerroin hänelle, että pelkäsin hänen tuntevan samoin kuin Stephen", hän sanoi. Hänen olisi pitänyt tehdä niin aikaisemmin. Kenties jo silloin, kun he olivat tavanneet ja hän oli kutsunut ihailemansa miehen pieneen, kirjojen valtaamaan yksiöön.
"Ja myönsin hänelle, että joskus se sattuu. Mutta emme kai ole puhuneet siitä sen tarkemmin." Ehkä heidän pitäisi.

"Leela-pieni, sinä kellahdat pian veteen", Muriel huomautti, mutta kissa ei näyttänyt välittävän. Se kaipasi kuningatartaan, eikä sitä voinut estää edes vesi, ainakaan niin kauan, kuin vesi pysyisi ammeessa ja Leela itse ammeen reunalla.
Muriel ei ollut varma, kuinka kauan ehdot täyttyisivät, tasapainottelu näytti melko uhkarohkealta.
"Teidän pitäisi", hän huomautti pehmeästi.
"Olen varma, että Tiarnan haluaisi tietää."

Tempest ei ollut siitä yhtä varma. Eikö ollut vain luonnollista, että se hermostutti? Mitä jos Tiarnan kävisi vain entistä varovaisemmaksi, vaikka sille ei ollut syytä? Yleensä mitään ongelmaa ei ollut.
Hän vain pelkäsi, että ajattelemattoman pitkäksi venähtänyt tauko ennen häitä ja hääyöhön kohdistuva paine saisivat hänet hermostumaan liikaa. Hän ei halunnut epäonnistua hääyönäänkin.
Mutta Tempest soi sisarelleen hymyn ja siemaisi vaaleanpunaista juomaa lasistaan, pohtien kuinka Tiarnanin ilta sujui toisaalla, missä aikuisten pallomeri oli saada Albertin ja Davidin innostumaan kuin pikkupojat.

Elikin pääsi lopulta paikalle baariin, jota valtava, läpikuultavilla palloilla täytetty allas hallitsi. Valot loistivat altaan pohjasta ja heijastuivat pallojen kylkiin, niin että näky oli melkein kuin jonkinlaisesta sadusta - tai ehkä sittenkin jonkinlaisesta taiteellisesta cyberpunkelokuvasta.
Hän ei ollut raaskinut päästää Aidaa kävelemään metrolle yksin, joten taksista noustuaan hän oli saattanut naisen asemalle ja kiiruhtanut sitten takaisin, illan shown jälkeen hieman vähemmän täynnä levotonta energiaa.
Mutta ainakin hänen kasvonsa hehkuivat edelleen merellisen kasvonaamion jäljiltä.

"Hehei, löysit paikalle!" David tervehti ja läimäisi Eliä miehekkäästi selkään, viitaten miestä peremmälle. Tiarnanin läheisimmät, Lontooseen paikalle päässeet ystävät oli kerätty paikalle.
Ja Tempestin pyynnöstä siististi tummaan pukuun pukeutunut ulkoministeri oli tuonut mukanaan punavalkean corgin, joka kiskoi pähkien hihnaa vasten ja tuijotti pallomerta tummat silmät päästä pullistumaisillaan.
"Ota juotavaa", bestman kannusti viitaten kohti drinkkien valikoimaa.

"Löysin!" Eli vastasi hyväntuulisesti virnistäen.
"Huomaatko minussa mitään erikoista?"
Hän kallisti päätään poseeraten, yritti hetken pitää kasvoillaan instagramuskottavaa ilmettä, mutta epäonnistui surkeasti ja virnisti sen sijaan.
"Onko Tiarnan-"
"Eli! Hei!"
Tiarnan oli juuri könynnyt itsensä pois pallomerestä, viskaten yksittäisen pallon takaisin monttuun.

David siristi meripihkaisia silmiään ja tutki keskittyneesti Elin kasvoja hetken. Poseerauksesta päätellen huomio tuli kiinnittää päähän.
"Säteiletkö tavallistakin enemmän?" mies lahjoi kulmiaan dramaattisesti kohottaen ja käännähti katsomaan pallomerestä nousevaa sulhasta. David taputti tämänkin olkaan ja tarjosi juomaa.
Sillä välin Charles luovutti ja poimi Winstonille yhden palloista, mikä sai koiran sekoamaan töppöjalkoihinsa.

"Bingo!" Eli hihkaisi.
"Sain kasvonaamion. Jotakin merellistä, jonka piti saada ihoni hehkumaan kuin... Äh, en muista vertausta. Sain myös manikyyrin. Hei Tiarnan!"
Sulhasen silmät näyttivät hieman tavallista kirkkaammilta, kun tämä nappasi hänet halaukseen.
"Hienoa, että pääsit tulemaan. Olisi ollut sääli, jos pallomeri olisi jäänyt sinulta väliin", hän totesi, ottaessaan Davidin tarjoaman juoman vastaan.
Elin katse kävi pallomeressä ja sitten corgissa.
Corgissa.
"... Onko tuo Winston?"

"Juuri se", David vastasi nauraen kumeasti. Charles hieroi tuskastuneena silmiään, kun corgi löi palloa tassullaan niin, että se löi itseään nenään ja syöksyi sitten isäntänsä jalkojen ympäri remminsä päässä jahdaten karkuun syöksyvää palloa.
"Tuli kuulemma sinua tapaamaan, morsiamen pyynnöstä".
David laski käden Tiarnanin olalle ja puristi sitä, tarkkaillen sulhasen kasvoja sen varalta, että illasta puuttuisi jotakin.

Tiarnan ei voinut olla naurahtamatta, kun Elin silmiin syttyi innostunut katse. Joka muistutti häntä hämmästyttävän paljon tavasta, jolla Winston katseli ympäröivää maailmaa.
"Mene vain tervehtimään", hän kannusti ja taputti nuoremman miehen olkaa - vaikka olihan Eli jo liittynyt heidän aikamieskerhoonsa, saavutettuaan kolmenkymmenen maagisen virstanpylvään.
"Anteeksi..." Eli pahoitteli kohteliaasti ja suuntasi kohti siniveristä corgia.
"Winston!"

Charles astui hillitysti irti remmin muodostamasta umpisolmusta jalkojensa ympärillä, suoristi solmiotaan ja havahdutti leukojaan pallon ympärille vääntävää koiraa siitä, että vierailun syy ilmeisesti lähestyi heitä.
Winston loikkasi Eliä vastaan silmät hehkuen, takapuoli töpöhännän paikalla vispaten ja tohkeissaan läähättäen.
"Kaikki hyvin?" David kysyi Tiarnanilta ottaen itsekin uuden lasillisen ja katseli koiran ja miehen kohtaamista.

Eli oli ollut aikeissa esitellä itsensä ulkoministerille, mutta yksi katse corgin tummiin silmiin ja hän unohti kaiken muun.
Hän polvistui lattialle niin, että pienet töppöjalat saattoivat ottaa tukea hänen jaloistaan, kun hän upotti sormensa rapsuttamaan pörröistä turkkia.
Tiarnan katseli kohtaamista ja otti kulauksen lasistaan.
"Mainiosti", hän vakuutti ja alkoi etsiä puhelinta napatakseen Aidalle kuvan.
"Luulen, että Eli löysi juuri sieluneläimensä."

"Siltä näyttää", David nauroi hyväntuulisesti ja siemaisi lasistaan katsellen Eliä ja koiraa, joka kiipeili uutta ystäväänsä vasten, hyppi tasajalkaa töppöjaloilleen ylettääkseen suutelemaan kieltämättä varsin hehkuvia kasvoja.
"Reilu viikko ja olet naimisissa oleva mies. Miltä se tuntuu?"

Eli kumartui alemmas jotta corgi pääsisi tervehtimään, välittämättä siitä, että hänellä oli aavistus siitä, missä kaikkialla kyseinen kieli oli hyvin suurella todennäköisyydellä vieraillut.
Winstonkin oli tainnut löytää sielunihmisensä.
"Olen melko varma, etten ole täysin sisäistänyt sitä", Tiarnan myönsi, ottaen siemauksen lasistaan.
"Me asumme jo yhdessä ja tiedän, että Em on sieluni toinen puolikas, mutta pakko myöntää, että tuntuu hienolta tehdä siitä virallista myös muiden silmissä."

David kiersi hetkeksi onnellisen käsivarren sulhasen hartioille, rutistaen tätä toverillisesti. Hän oli sietämättömän helpottunut, että tulevaisuus näytti valoisalta Tempestin synkkien syvyyksien jälkeen.
"Kyllä vain. Ja teillä on luvassa varsin, hmm, miellyttävä häämatkakin, eikö?" mies kysyi meripihkaiset silmät naurua tuikahtaen katsellessaan, kuinka Winston nuoli intohimoisesti Elin kasvoja.

Tiarnan vilkaisi Davidia ja siristi hieman silmiään.
"Kyllä, toivon tosiaan niin. Vähintään kuukausi paossa maailmalta."
Vaikka lentomatka olisikin Tempest-paralle rankka. Onneksi he saisivat viipyä matkallaan kaikessa rauhassa, olisi ollut täysin turha altistaa naista sellaiselle ahdistukselle parin päivän tähden.
"Luuletko, että saisin houkuteltua ulkoministerimme pallomereen? Hän ei voi enää vedota siihen, että joutuu huolehtimaan Winstonista, Eli tekee sen varmasti enemmän kuin mielellään."

"Erinomainen ajatus", David vastasi meripihkaiset silmät tuikahtaen. Häämatka yksin oli jo painava syy tehdä suhteesta virallinen. Muistot olivat lämpimiä.
"Minulla oli haasteita malttaa jättää hotellihuone." Ajatus maailmasta, jossa voisi olla kaksin morsiamensa kanssa, oli houkutteleva.
"Voimme aina kantaa hänet."

Tiarnan naurahti ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Luulen, että minulla tulee olemaan samanlaisia ongelmia", hän myönsi, poikamainen tuikahdus myrskysilmissään pilkahtaen.
"Itsekurini ei ole Tempestin kanssa lainkaan niin hyvä, kun toivoisin."
Ehkä kaikki menisi hyvin. Ehkei ahdistus iskisi.
Hän laski vielä puoliksi täynnä olevan lasin pöydälle.
"Oi, Charles, lähdetkö pallomereen?"

David vastasi katseeseen ymmärtäen, lämmin hehku silmissään ja puristi vielä Tiarnanin olkaa, ennen kuin tyhjäsi lasinsa ja otti askeleen Charlesia kohti.
Hillitty, valkea mies siristi jäisiä silmiään skeptisenä kuin olettaen sulhasen vitsailevan ja vilkaisi kohti pallomerta.
"Niin houkuttava kuin tarjous onkin, ehkä joskus toiste", hän vastasi kohteliaasti ja viittasi palloja kohti.
"Nauti sinä elämästä."

Tiarnan yritti pitää kasvonsa vakavina.
"Oletko varma?" hän kysyi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Se on melko piristävä kokemus. Voisin ottaa sinusta kuvan Wrenille. Eikä Winstonillakaan ole hätä, Eli pitää sille varmasti seuraa, vai mitä, kaveri?"
"Totta kai", Eli lupasi, riemastunut corgi enemmän kuin puoliksi sylissään.

Charlesin silmät kapenivat toisen asteen ja mies katsahti pallomerta. Hänen pitäisi olla avomielisempi Wrenin tähden, kokeilla uusia asioita ja suhtautua vähemmän elitistisellä epäluulolla ympäröivään maailmaan.
Hän huokasi alistuneesti.
"Hyvä on sitten", mies lupasi ja seurasi Davidin jäljissä aikuisille suunniteltuun pallomereen, olematta varsinaisesti kotonaan mittatilatussa, tummassa puvussaan.

Tiarnan oli melkein pettynyt siitä, etteivät he päässeet toteuttamaan suunnitelmaansa Charlesin kantamisesta pallomereen - ja hyvin yllättynyt siitä, että mies oli suostunut. Rehellisesti sanottuna hän ei ollut odottanut sitä ystävältä, joka tavallisesti suhtautui kaikkeen jähmeällä epäluuloisuudella.
"Rohkeasti sekaan vain", hän kannusti ystäväänsä pulahtamaan pallojen sekaan.

Charlas astui pallojen sekaan, vajosi niihin melkein rintaansa myöten. David oli loikannut sekaan jokseenkin ronskimmin, kadonnut pallojen alle.
Mutta Charles katsahti eksyneenä ympärilleen. Hyvä on, hän oli pallomeressä. Mutta mitä, luojan tähden, ihmiset tekivät täällä? Mikä pallomeren funktio oli?
Winston oli muistanut jälleen pallot ja puski pallomerta kohti, haluten uimaan niiden sekaan.

Yksittäinen pallo lensi ilman halki ja kopsahti kevyesti Charlesin valkeita hiuksia vasten.
Tiarnanista erottui juuri ja juuri pää, muu osa miehestä oli uponnut pallojen sekaan. Sekä tietenkin käsi, joka oli viskannut pallon.
Kasvoilla oleva virnistys oli niin poikamainen, että hänet oli helppo kuvitella takaisin kymmenkesäiseksi pojaksi, riehumaan pitkin nummia hiukset lyhyeen kesämittaan ajeltuina ja polvet mustelmilla.
Ilkikurinen, käheä nauru täydensi mielikuvaa.
Eli sai todella tehdä töitä, ettei Winston olisi syöksynyt isäntänsä jäljessä pallojen joukkoon.
"Winston, täällä on pallo, täällä", hän houkutteli corgia.

Joskus puhelin sattui olemaan esillä juuri oikealla hetkellä. David onnistui ikuistamaan aivan sattumalta hetken, jona Tiarnanin sisäinen lapsi vapautui, ja kamera tallensi, kuinka Tiarnan heitti ulkoministeriä päähän pallolla.
Mies hyrisi kumeasta naurusta lähettäessään videon edelleen Tempestille.
Charles kääntyi katsomaan Tiarnania epäuskoisena, toinen suupieli hymystä nykien.
"Eli, tule sinäkin", David kannusti, viittoillen nuorempaa hyppäämään mukaan, vaikka koira sylissään.

Tiarnan virnisti Charlesille haastavasti ennen kuin lipui pallojen poikki keskemmälle monttua. Sitä ei tarkalleen ottaen voinut sanoa kai uimiseksi, sillä hän käveli pohjaa pitkin, mutta ei kai sen niin ollut väliä. Pohjaan upotetut valot vaihtoivat hitaasti väriä vihreästä siniseen ja edelleen violettiin.
Winston teki edelleen parhaansa päästäkseen pallojen luo, tai ehkä jalo corgi vain halusi päästä pelastamaan omistajansa niiden keskeltä. Eli ei pysähtynyt pohtimaan, montaako hygieniasääntöä rikkoi, kun loikkasi pallomereen Winston turvallisesti sylissään.

Winston oli taivaassa. Silmät olivat muljahtaa ympäri. Töppöjalat vispasivat ja se halusi nuolla kaikkea ympärillään, kieli villisti läpättäen ja lepattaen.
David kahlasi lähemmäs ja rapsutti koiran niskaa.
Charles poimi muutaman pallon käsiinsä ja tutki niitä mietteliäänä. Hetkeksi hänet valtasi omituinen halu sukeltaa niiden keskelle, valoisaan, epätodelliseen pesään pallojen alla – mutta se olisi sopimatonta.
"Mitä kuuluu?" David kysyi taputtaen toisella kädellä Elin olkaa.

Eli ehti jo säikähtää, että loikka pallojen keskelle oli ollut liikaa, ja että Winston oli mennyt siitä jollakin tavalla rikki -- mutta tämä taisi olla vain corgin normaali olotila. Hän paransi hieman otettaan eläimen pitkulaisesta vartalosta ja taivutti päätään, kun innokas kieli työntyi hänen korvaansa.
Hän käänsi säteilevät kasvonsa Davidia kohti.
"Mitä muuta voisi kuulua kuin loistavaa? Tämä on Winston!"
Tiarnan teki loivan kaarteen, vippasi muutaman pallon syrjään ja kaarsi sitten takaisin Charlesia kohti.
"Charles, mitä mietit?"

David nauroi ja taputti Elin selkää, ennen kuin vaelsi lähemmäs Tiarnania ja Charlesia, kauhoen palloja edestään. Tämä ei ollut lainkaan hullumpi paikka viettää iltaa.
"Tämän paikan funktiota", Charles vastasi valkeat kulmat hienoisessa kurtussa.
Mies hätkähti, kun Albert loikkasi varoituksetta pallojen seasta Tiarnanin takana kaikessa koonsa tuomassa vaikuttavuudessa ja läimäisi sulhasta selkään.
"Eksoottisten tanssijoiden pitäisi saapua pian, huoli pois."

Winston näytti tekevän parhaansa uidakseen pallotaivaassa. Eli muisti nähneensä videoita, joissa koiran uimarefleksi oli käynnistynyt jopa vesilasin päällä, olikohan kyse samasta ilmiöstä?
Ainakaan corgi ei näyttänyt ahdistuneelta, päinvastoin.
Charlesin vastaus sai Tiarnanin kohottamaan hieman kulmiaan.
"Luulen, että-" hän aloitti, mutta äkkinäinen läimäys sai hänet melkein kaatumaan kasvoilleen pallojen joukkoon.
"Eksoottiset tanssijat?"

Albert hykersi ja taputti miehekkäällä voimalla Tiarnanin lapaluuta.
"Mitkä polttarit sellaiset ovat, joissa ei ole eksoottisia tanssijoita?" hän kysyi veijarimainen tuike silmissään, aurinkoiset, pyöreät kasvot hymyyn sulaneina.
"Ja miksei sulholla ole juomaa kädessä?"

Miehekkäällä voimalla, joka olisi saanut hentoisemman miehen todella kellahtamaan nenälleen.
"Olen melko varma, että minun käskettiin sulkea silmäni, mikäli sellainen ohjelmanumero olisi mukana", Tiarnan nauroi ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Staattinen sähkö vain rätisi.
"En ole varma, kuinka huumorintajuinen morsiamen sisar on... Juoma jäi tuonne."
Hän osoitti pöydän suuntaan.
"Charles halusi tietää, mikä on pallomeren funktio."

Albert painoi sormen huulilleen.
"Mitä tapahtuu polttareissasi, jää polttareihisi", mies lupasi auliisti ja katsahti paheksuen unohdettua juomaa. Mutta ehkä juomia ei sopinut ottaa mukaan pallojen sekaan.
"Pallomeren funktio, hyvä ulkoministeri, on pitää hauskaa", Albert vastasi Tiarnanin puolesta ja nakkasi kourallisen palloja ilmaan.
"Kuka ei arvostaisi hieman naiskauneutta?"

Tiarnan villisti hyväntuulisesti.
"Hyvin tiivistetty. Charles, olen pahoillani, mutta meidän on varmastikin keksittävä sinun polttareihisi jotakin muuta kuin pallomeri, sillä se menisi jo matkimisen puolelle..."
Winstonin silmät syttyivät, kun pallot lensivät ilmaan, ja sen karvasta muhkea takapuoli lähti elämään omaa elämäänsä, samalla kun töppöjalat yrittivät kantaa koiran pallojen luo.
"Winston ainakin arvostaa!" Eli nauroi.

"Ja siinä he ovatkin!" Albert julisti ja kahlasi lähemmäs pallomeren reunaan, kun kuuden jäsenen joukko tanssijoita saapui paikalle silmiähivelevissä asuissaan.
David nauroi ja laski kätensä Albertin olalle ottaen paremman paikan katseluun, kun perinteisen azerbaijanilaisen tanssin edustajat räväyttivät etnisen musiikin raikamaan ja pistivät jalalla todella komeasti.
Eivätkö eksoottinen ja etninen tanssi olleet melkein sama asia?

Eksoottista tanssia tosiaankin.
Tiarnan oli melko lailla vakuuttunut siitä, ettei edes Muriel voisi olla hänelle vihainen siitä, ettei hän sulkenut silmiään tässä kohtaa.
Sen ajatuksen voimin hän palasi kotiin selkäsaunaa pelkäämättä, reippaasti aamuyön puolelle venähtäneiden polttareiden jäljiltä hyväntuulisena. Hän hylkäsi kenkänsä eteiseen ja alkoi availla paitansa nappeja suunnatessaan pehmein askelin kohti heidän makuuhuonettaan.
Ilta oli ollut menestys monin tavoin, eikä vähiten siksi, että Eli oli ollut selvästikin hyvillään päästyään tapaamaan karvaisen idolinsa.

Kuuma, kiireetön kylpy oli sulattanut hermostuksen pois ja tuudittanut Tempestin uneen. Murielin seuralla tuntui olevan häneen aina samanlainen vaikutus.
Vaaleat hiukset olivat viuhkottuneet tyynylle, kun hän oli käpertynyt kerälle keskelle ylellisen suurta sänkyä, joka kylpi Lontoon yön sinisessä hämyssä. Kissat vahtivat emäntänsä unta, Leela naisen käsivarsien suojassa kehräten ja Romana istua napittaen kapean lonkan päällä.
Sen vihreät silmät siristyivät paheksuvasti.

Tiarnan irvisti pahoittelevasti Romanalle.
Tiedän, tyttöpieni, tämä on ehdottomasti vastaanottoaikojen ulkopuolella, mutta vanhan miehen selkä tulee kipeäksi sohvalla nukkumisesta. Jopa hänen miesluolaksi kutsutun toimistonsa sohvalla, jossa hän tavallisesti saattoi ottaa torkut, jos siltä tuntui.
Kerälle käpertynyt hahmo sai hänet hymyilemään, ja kiusaus kumartua koskettamaan pisamaista poskea kevyesti huulilla melkein vastustamaton. Hän jätti sen kuitenkin tekemättä, kävi pesemässä hampaansa ja pujottautui ulos housuistaan ennen kuin istahti hiljaa sängyn laidalle.

Romanan paheksuva katse seurasi Tiarnania vartiopaikalta.
Kissa paheksui myös emäntäänsä, kun Tempest venytteli kissamaisella raukeudella havahtuen miehen läsnäoloon ja suoristi jalkansa, kierähtäen ympäri niin, että saattoi katsella Tiarnania.
Hän kurotti sormensa hipaisemaan miehen selkää.
"Hei."

Toisinaan Tiarnan mietti, oliko maailmassa montaakaan sellaista asiaa, jota Romana ei olisi paheksunut. Mutta ehkä kissalla vain oli sellaiset kasvot, minkä se sille mahtoi.
Hymy palasi miehen kasvoille.
"Hei", hän tervehti hiljaa, kumartuen painamaan suukon Tempestin ohimolle.
"Olen pahoillani, että herätin. Kello on paljon."

Tempest pudisti päätään lämpöä silmissään. Hän ei menettänyt mitään heräämällä hetkeksi. Hän kosketti miehen poskea huulten painuessa hänen ohimolleen ja silitti Tiarnanin selkää, houkutellen miestä asettumaan vierelleen.
"Oliko teillä mukavaa?" hän kysyi hiljaa ja nojasi poskensa vasten kehräävän Leelan päätä, joka puski hänen leukaperäänsä.

Tiarnan ei tarvinnut kovinkaan erikoista houkuttelua asettuakseen pitkälleen Tempestin viereen ja vetääkseen naisen ja siinä samalla myös Leelan lähelleen.
"Oli. Pallomeri oli hämmästyttävän rentouttava kokemus. Ja Eli tapasi Winstonin, joten menestyksekäs ilta monella tapaa..."
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Kuinka teidän iltanne sujui?"

Tempest käpertyi Tiarnanin kainaloon, nojasi päänsä miehen rintaa vasten ja kiersi toisen käsivarren miehen vatsan yli.
"Hyvä", hän vastasi ja painoi suudelman Tiarnanin kaulalle. Miehen läheisyys tuntui vaikuttavan häneen kylpyäkin voimakkaammin, kuin se leviäisi hänen sisälleen pimeyden pois ajavana lämpönä.
"Kävimme Murielin kanssa kylvyssä."

"Kuulostaa mukavalta", Tiarnan totesi ja kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille. Romana määkäisi närkästyneenä, kun sen hyväksi todettu paikka ei enää ollutkaan vapaana tavalla, jolla se olisi halunnut.
Mies oli tullut ja pilannut hyvät yöunet. Mutta kissa pääsisi siitä yli.
"Eli oli hyvin onnellinen siitä, että oli saanut kasvonaamion."

"Aida ja Muriel hemmottelivat häntä", Tempest vastasi ja hautasi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen, punoen heidän jalkansa lomittain. Oli ihana kuunnella sydämen vahvaa sykettä rintakehän alla.
"Kiitos kukista", hän lisäsi hiljaa ja painoi kiitollisen suudelman kaulansyrjälle. Leela ähersi itsensä hänen tai teknisesti Tiarnanille kuuluvan t-paidan selkämyksen sisään, käpertyi lämpimäksi keräksi hänen selkäänsä vasten.

Romana ei vieläkään ollut tyytyväinen oloonsa, vaan mäkätti hiljaa ja lätkäisi Tempestin päätä tassullaan. Kuinka Mies ei ollut tajunnut, että Kuningattaren ja tämän airueiden kauneusunia ei sopinut häiritä?
Yiarnan ei osannut juuri nyt tuntea huonoa omaatuntoa, vaan keskittyi silittelemään Tempestin käsivartta rauhallisesti. Uni painoi jo kehoa rentona vasten patjaa.
"Ne tulivat perille? Hyvä. Minusta kortin kuva oli varsin hyvä."

"Valtavan hyvä", Tempest vastasi pehmeästi ja haki päälleen mukavamman paikan miehen hartialta. Sykkeen tasainen rytmi tuntui rauhoittavan myös hänen niin usein lepattamaan käyvän sydämensä.
Hääpuku odotti pukupussissaan vaatekomerossa. Muutama päivä ja he lähtisivät Skotlantiin. Reilu viikko ja he menisivät naimisiin.
Hänen suupielissään viipyi häivähdys häkeltynyttä hymyä, kun uni pyyhkäisi hänet uudelleen mukaansa.

Perjantai 6. heinäkuuta 2018, alkuilta, Sionnach Castle, Torridon, Skotlanti

Aurinko ei laskisi vielä hyvään toviin, mutta merta saattoi silti ihailla aidatulta linnanpihalta. Sää oli suosinut heitä, päivän lämpötila oli kohonnut helteisiin lukemiin, joiden lämpöä edes mereltä puhaltava, juuri tällä hetkellä hämmästyttävän leuto tuulikaan ei riittänyt täysin karkottamaan. Seuraavallekin päivälle oli luvattu aurinkoa.
Kaiken piti olla valmista huomista varten. Aamusta kukat aseteltaisiin paikoilleen, ja lasiseinäinen Camellia House muuttuisi talvipuutarhasta seremonian näyttämöksi.
Viimeinen ilta.
Tiarnan oli melko vakuuttunut, ettei ollut vieläkään täysin sisäistänyt sitä tosiasiaa, että huomenna tähän aikaan he olisivat mies ja vaimo. Hän myös epäili, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka paljon se hänelle itse asiassa merkitsi. Hän oli ehtinyt kuvitella, että häät olisivat pelkkä muodollisuus, joka sitoisi heidät yhteen myös yhteiskunnan silmissä - mutta mitä ilmeisimmin hän oli ollut väärässä.
Seuraavan päivän ajattelu täytti hänet samaan aikaan lämpimällä ilolla ja nipistelevällä hermostuneisuudella, jonka hän muisti ajomatkalta majakalle. Matkalta, jonka päätteeksi hän oli kysynyt Tempestiä tulemaan vaimokseen.
Nainen oli suostunut.
Ja nyt he olivat tässä.
Häkellyttävä ajatus sai hänet kääntämään katseensa Tempestiin ja pyyhkäisemään vaaleita hiuksia naisen korvan taakse.

Häkellys ja nipistelevä hermostus olivat vallanneet myös Tempestin.
Huomenna he olisivat mies ja vaimo. Huomenna hän kävelisi alas alttaria kymmenien silmäparien edessä ja he vannoisivat rakastavansa toisiaan aikansa loppuun saakka. Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan rajuna ja epäuskoisena kylkiluita vasten.
Hänen ei ollut pitänyt elää edes teini-ikään.
Meren oli pitänyt ottaa hänet kotiin.
Mutta nyt he olivat tässä.
Tempest soi Tiarnanille hämillisen, häkeltyneen hymyn ja kiersi käsivartensa miehen ympärille, nojaten poskensa tämän rintaa vasten. Leuto merituuli tarttui kullalla kirjaillun, vihreän mekon helmaan ja leikitti vaaleita hiussuortuvia.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi naisen rintaansa vasten. Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon, ja houkutteli pisamaisia kasvoja kohoamaan puoleensa, niin että hän voisi suudella myös huulia.
"Luulen, että meidän pitäisi alkaa pian suunnata sisälle", hän huomautti melkein haikeana.
Oli ollut mukava paeta hetkeksi omaan rauhaan, kuuntelemaan aaltojen ääntä samalla kun joku muu huolehti siitä, että pöytäkortit olisivat ajoissa paikoillaan.
Mutta pakoa ei voinut venyttää ikuisesti.

Tempest hautasi kasvonsa hetkeksi miehen paitaan, yritti hengittää itsensä täyteen Tiarnanin tuoksua. Miehen läheisyys ja kosketus täyttivät hänet lämmöllä, estivät hermostusta virittymään hänen suoniinsa niin, että kädet olivat täristä ja sydän hakkasi korvissa melkein pahoinvoivalla voimalla.
Hän painoi huulensa miehen huulille ja kosketti hopeista juovaa tummissa hiuksissa.
"Niin kai", hän vastasi häivähdys hämillistä hymyä suupielessään ja punoi sormensa Tiarnanin käteen, lähtien miehen kanssa takaisin sisälle.
Luojalle kiitos Murielista. Hän ei olisi pystynyt tähän ilman sisartaan, joka tuntui hallitsevan kaiken vaivattomasti.

Kun he seuraavan kerran näkisivät, se tapahtuisi alttarilla. Ja sen jälkeen he olisivat mies ja vaimo.
Hämmästyttävä ajatus.
Tiarnan venytti suudelmaa haikeana ja antoi toisen kätensä upota hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon, juoksuttaen suortuvia sormiensa lomasta.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?" hän varmisti, puristaen hellästi Tempestin kättä kun he suuntasivat päälinnaa kohti.
Muriel varmasti pitäisi huolen siitä, että hän pysyttelisi poissa morsiamelle varatusta siivestä.

Kun he seuraavan kerran näkisivät, se tapahtuisi alttarilla. Ajatus oli saada kauniin linnanpihan aaltoilemaan hänen silmissään.
"On, totta kai on", Tempest vastasi ja soi Tiarnanille kultaisia silmiä koskettavan hymyn. Hän puristi miehen kättä ja nosti sen hetkeksi ylös niin, että saattoi painaa suudelman sen kämmenselälle.
"Onko sinulla?" hän kysyi tuntien hienoista paniikkia ajatuksesta, että vain päästäisi irti ja kohtaisi hääpäivän yksin.

Tiarnan huomasi hidastelevansa askeleitaan, ja pysähtyi lopulta kokonaan ennen vaatimattomalle sivuovelle johtavia portaita.
"En malttaisi luopua sinusta", hän myönsi kääntyessään Tempestin puoleen. Toinen käsi kohosi silittämään pisamaista poskea, kun hän kumartui varastamaan vielä yhden suudelman.
Kihlatultaan. Joka pian olisi hänen vaimonsa.
"Huomiseen tuntuu olevan hyvin pitkä aika."

Tempest suli häkeltyneeseen hymyyn ja tunsi perhosten lepattavan vatsassaan, kun Tiarnan kumartui varastamaan suudelman.
He menisivät naimisiin.
"Niin tuntuu", hän vastasi sulkien Tiarnanin käden omiensa väliin ja silitti sen sormia, piirtäen rystysiä ja käden luita sormenpäillään. Sitten hän nojasi miehen rintaa vasten, edes pieneksi hetkeksi vielä.
"Mahdottoman pitkä aika."

Tiarnan halasi Tempestin syliinsä.
"Luuletko, että sisaresi tulee hutkimaan minua sormille, jos tulen koputtelemaan ikkunasi taakse?" hän kysyi, kätkien hymynsä vaaleiden hiusten joukkoon.
Olkoonkin, että se olisi ollut harvinaisen uhkarohkea temppu, sillä Tempestin huone sijaitsi meren puolella ja kolmannessa kerroksessa. Mutta hän oli tehnyt niin valkokankaalla, joten onnistuisihan se tosielämässäkin, eikö niin?
Ehkä ei.

Tempest naurahti hämillisenä ja hieraisi ohimoaan kaivaten miehen rintaan. Miten huominen saattoi tuntua olevan valovuosien päässä?
"Luultavasti", hän vastasi ja kiersi käsivartensa lujemmin miehen vyötärölle, haluamatta päästää irti.
Mies ja vaimo. Ajatus oli epätodellinen.
"Ehkä meidän pitäisi mennä, ennen kuin he tulevat etsimään meitä", hän huokasi levottomana ja pakotti itsensä laskemaan kätensä.

"Saatat olla oikeassa", Tiarnan myönsi melkein haikeana. Olisiko siitä niin hirvittävästi vaaraa, vaikka he näkisivätkin toisensa ennen hääpäivän aamua? Mutta perinteet olivat perinteitä, ja oli myönnettävä, että ne loivat hääpäivän ympärille tiettyä miellyttävää mystiikkaa.
Siitä huolimatta hän kumartui painamaan vielä yhden suudelman kihlattuna huulille ennen kuin kietoi käsivartensa tämän harteille, johdattaakseen naisen sisälle linnaan.
"Saatanko sinut?"

Tempest pudisti pehmeästi päätään ja sipaisi sormenpäillään miehen poskea, suudelman lämpö huulilla viipyen, ennen kuin astui kauemmas heidän astuttuaan sisään.
Hetken hän harkitsi voisiko palata ulos, hengittää meri-ilmaa, ehkä vaeltaa alas kallioille tai rantaan. Upottaa varpaansa veteen ja antaa sen rauhoittaa sydäntään.
"Nuku hyvin", hän vetosi hymyillen häkeltyneenä ja sukaisten levottomat sormet läpi vaaleista hiuksistaan, ennen kuin otti askeleen omaa siipeään kohti.
Huominen tulisi pian.

Tiarnan hipaisi haikeasti Tempestin hiuksia.
"Kauniita unia, Em. Nähdään huomenna."
Huomiseen ei ollut enää kuin muutama tunti. Silti se tuntui pieneltä ikuisuudelta.
Tiarnan katseli hetken Tempestin perään ennen kuin kääntyi ja suuntasi kohti toista siipeä. Linna maineen saattoi olla hänen nimissään, mutta hyvä luoja, hän ei todellakaan osannut sen pohjapiirrosta ulkoa, ei, vaikka hänen elämänsä olisi riippunut siitä.
Kukalliseen mekkoon pukeutunut Muriel oli juuri taapertamassa alas portaita.
"Siellähän sinä, Em, olin tulossa etsimään."

Kun hän jätti Tiarnanin, ihon alla sähköisenä palava hermostus vyöryi takaisin. He menisivät naimisiin.
Naimisiin. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että voisi tehdä niin joku päivä. Ja nyt heidän häitään eivät seuranneet vain ne kymmenet ihmiset, jotka olivat paikan päällä.
Ja hääyö. Mitä jos-
Ei.
"Kaipaatko jotain?" hän kysyi nostaen hymyn huulilleen ja nakersi peukalonsyrjäänsä, vilkaisten epätietoisena ympärilleen ylellisessä linnassa, jonka kuului olla lukemattomien satujen näyttämönä.

"Sinua", Muriel vastasi ja seisahtui ylemmälle portaalle, vetäen siskonsa halaukseen. Heidän pituuseronsa vain korostui, ja Pikkuloinen tuntui vievän entistäkin enemmän tilaa hänen sylistään.
Niinpä hän vapautti pikkusiskon nopeasti halauksesta ja kietoi sen sijaan kätensä tämän harteille suunnatakseen kohti heidän huoneistoaan. Huoneistoa, koska siinä oli myös oma oleskelutila. Hämmästyttävä linna.
"Sekä suolakeksejä. Mutta Laurie lähti hakemaan niitä, joten se on hoidossa. Laitetaan sinun kyntesi kuntoon huomista varten."

Tempest kiersi kätensä sisarensa jokseenkin kasvaneelle vyötärölle ja hengitti syvään, ennen kuin lähti Murielin rinnalla kohti huoneistoa, jossa viettäisi viimeisen yönsä ilman vihkisormusta.
Hyvä luoja.
"Onko äiti... Rauhoittunut yhtään?" hän kysyi hieraisten pisamaisen nenänsä pieltä. Äiti-parka tuntui olevan ylivoimaisen liikutuksen vallassa.

Tiarnan oli ollut hyvin huomaavainen varmistaessaan, että heidän huoneistaan olisi näköala merelle. Leveä ikkunalauta, jolla oli aseteltu pehmeitä tyynyjä, oli täydellinen istuskeluun. Ja varmastikin romanttiseen merelle tuijotteluun, jos sattui pitämään sellaisesta.
Muriel silitti sisarensa kylkeä hellästi sormenpäillään.
"Eleanor rauhoittui. Sitten hän muisti uudelleen, että olet menossa naimisiin, ja korkkasimme yhdessä uuden paketillisen nenäliinoja. Laurie käytti edellisen loppuun..."

Tempest hymyili hämillisenä.
Romanttinen merelle tuijottelu oli hänen erikoisalaansa, ja hän oli löytänyt melkein välittömästi turvasataman leveästä ikkunalaudasta, jolle asettui nytkin heidän päästessään huoneistoonsa. Hän veti jalat koukkuun eteensä ja kiersi käsivarret niiden ympärille, säpsähtäen kun Eleanor työntyi sisään kevyen koputuksen jälkeen.
Kyyneleet tulvahtivat äidin silmiin, kun hän näki tyttärensä, joka oli selviytynyt kaikkia odotuksia vastoin.
"Äiti", Tempest vetosi levottomana ja silitti hämmentyneenä Eleanorin selkää, kun nainen kiiruhti hänen luokseen nilkkapituinen hame liehuen ja kiersi kätensä tiukkaan halaukseen.
"Onko kaikki valmiina huomiseksi?" Eleanor niiskaisi.

Murielinkin oli myönnettävä, että ikkunalauta oli täydellinen haaveiluun. Ehkä hän voisi rakennuttaa sellaisen kotiinsa, tosin huomattavasti vähemmän dramaattisilla maisemilla. Hänellä olisi valittavanaan joko joutomaata, katu naapuritaloineen tai takapiha, jolla koirat riehuivat.
Koirien katseleminen ei olisi lainkaan huono ajatus.
Hän osasi kaivaa nenäliinan valmiiksi jo siinä vaiheessa, kun Eleanor kurkisti sisään.
"Alkaa olla. Kunhan saamme Emmien kynnet kuosiin."

"Ota sinä sormet, minä otan varpaat", Eleanor sanoi niistettyään nenänsä, tavoitellen reippaampaa sävyä.
Mutta hänen pieni, rakas tyttärensä oli menossa naimisiin kaiken epätoivon ja pimeyden jälkeen. Ajatus sai kyyneleen vierähtämään alas silmäkulmasta ja viipymään nenänpäässä.
"Äiti", Tempest vetosi. Hän voisi kyllä lakata omat kyntensä.
"Et vie minulta tätä yhtä iloa", Eleanor vastasi, tarttui Tempestin käsivarteen ja talutti tyttärensä sängylle, kiiveten itse mukaan. Hän veti tyttärensä jalat syliinsä, riisui kengät ja ryhtyi huoltamaan jo valmiiksi siistejä kynsiä.
"Kuinka sinä voit, Muriel?"

"Täydellistä", Muriel vastasi ja kömpi itsekin heleän kullansävyisellä katoksella varustettuun vuoteeseen, jonka he olisivat voineet jakaa niin, että tilaa olisi jäänyt vielä ruhtinaallisesti. Jopa Pikkuloisen vallatessa röyhkeästi oman alansa.
Hän ojensi nenäliinapakettia lähemmäs Eleanoria.
"Kuuntele äitiäsi, Em. Annan meidän tehdä tämä", hän naurahti ja nappasi sisarensa käden omaansa.
"Hyvin. Linnan alakerrassa on jumalaisen viileitä huoneita."

Eleanor läpsäisi Tempestin säärtä kevyellä paheksunnalla, kun hermostuneen morsiamen jalat eivät olleet pysyä paikallaan. Nainen soi Murieliin myötätuntoisen katseen ja ojensi toisen kätensä puristamaan tulevan äidin kättä. Raskaus ei tainnut olla helppoa kenellekään.
"Onko lapsenlapsellani jo nimi?" hän kysyi tarttuen tyttärensä nilkkaan ja aloitti varovaisesti pikkuvarpaasta, niiskauttaen välillä nenäänsä.

"Em, paikoillasi", Murielkin moitti sisartaan hellästi, tutkiessaan tämän kättä. Siistit kynnet eivät kaivanneet kunnon manikyyriä, ainoastaan lakkauksen. Hän tasapainotti aluslakkapullon uhkarohkeasti polvitaipeeseensa ja aloitti pikkurillistä.
"Toiset nimet. Héloïse Emmeline. Ensimmäisen nimen päättäminen tuntuu olevan mahdotonta, kun en edes tiedä, millainen tytöstä tulee."
Yöpöydälle asetetut kukat tuoksuivat miedosti. Ne toistivat täydellisesti häiden väriteemaa.

Tempest alistui kohtaloonsa ja vajosi tyynyjen joukkoon, katsellen sängyn kauniisti kirjaltua, majesteettista katosta.
"Usein nimi tuntuukin oikealta vasta, kun lapsi on sylissäsi", Eleanor vastasi ymmärtäen ja levitti keskittyneesti hentoa, vaaleanpunertavaa lakkaa jokaiselle varpaankynnelle huolellisesti, moittien tytärtään, kun jalat nykivät.
"Oh, minä toin sinulle jotain", äiti vetosi havahtuen ja etsi laukustaan pienen, kauniin rasian. Hän ojensi sen ensin Tempestille, mutta nykäisi sen takaisin tyttärensä käsistä, kun sormet eivät avanneet nauhaa tarpeeksi nopeasti.
"Jotain uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä", Eleanor esitteli ojentaen tyttärelleen tummansinisestä pitsistä, silkkinauhasta ja pienistä kristalleista valmistetun sukkanauhan. Sitten äiti alkoi taas itkeä.

Muriel halusi luottaa siihen, että Pikkuloinenkin löytäisi nimensä siinä vaiheessa, kun olisi tässä maailmassa. Sinne asti hän ei tosin uskaltanut vielä ajatella, oli parempi elää päivä kerrallaan.
Tähän mennessä hän oli voinut keskittyä sisarensa häihin, seuraavaksi hän tarvitsisi uuden päämäärän, jota kohti suunnata.
Jonkin muun kuin syyskuun lopun.
"Varo kynsiä", hän muistutti, kun Tempest tarttui äitinsä lahjaan, ja kurkotti sitten uteliaana katsomaan, mitä pienessä rasiassa oli.
Hänenkin silmänsä kostuivat. Hitto.
"Se on kaunis", hän nyyhkäisi, ojentaen puhdasta nenäliinaa Eleanorille.

"Äiti", Tempest vetosi tuskastuneena nähdessään kyyneleiden tulvahtavan jälleen naisen silmiin.
"Se on kaunis, mutta ole kiltti äläkä itke." Hänen vetoamuksillaan ei tosin näyttänyt olevan paljoa painoarvoa. Hän silitti kauniin sukkanauhan kirjailua, ennen kuin pakkasi sen turvaan rasiaan ja katsahti sisartaan.
"Muriel!"

"En minä itke!" Muriel vakuutti, vaikkei ehkä kovinkaan uskottavasti silmien vuotaessa ja nenän iskiessä uhkaavasti tukkoon - se tuntui raskauden myötä tekevän niin paljon tavallista helpommin.
Ehkä kyynelten mukana poistuva neste tarkoittaisi sitä, että hän saisi nukkua yönsä joutumatta heräämään vessaan. Jos nyt ylipäätään saisi unta. Ehkä he voisivat rakentaa Tempestin kanssa sänkyyn pesän ja valvoa yhdessä odottaen auringonnousua.

Tempest puristi sisarensa kättä neuvottomana – varoen kiltisti lakattuja kynsiä – ja laski annetun sukkanauhan varovasti yöpöydälle. Kai hän pukisi sen huomenna yhdessä häitä varten ostetun, koristeellisen alusvaatesetin korkeilla sukilla, pitsikirjotut, ainutlaatuiset kengät ja merenneitomallisen, norsunluunvärisen hääpuvun.
Kun hän näkisi Tiarnanin, he menisivät naimisiin.
Hyvä luoja.
”Hyvä on, kullannuppu”, Eleanor niiskaisi taputtaen tyttärensä jalkaa.
”Nyt on aika, että lepäät kunnolla. Nukkukaa hyvin, tytöt!”

Muriel silitti Tempestin kämmenselkää peukalollaan ja kurotti toisella kädellään uuden nenäliinan pakkauksesta. Hän oli melko varma, että oli kuluttanut oman nenäliinakiintiönsä loppuun häiden osalta, mutta ehkä jokusella herrasmiehellä olisi omat nenäliinat mukana ja hän saisi rauhassa jatkaa ylikulutustaan.
"Hyvää yötä, Eleanor", hän toivotti.
"Pärjäähän isä?"
Hölmö, tunteellinen isä, joka ei vieläkään tainnut ymmärtää, mistä Laurie oli temperamenttinsa perinyt.

”Totta kai”, Eleanor vastasi naurahtaen tukkoisesti ja niisti nenänsä. Nämä olivat onnen kyyneliä, heille molemmille. Niissä ei ollut mitään vaarallista.
Nainen painoi suudelman molempien tyttäriensä päälaelle, niiskaisi haikeasti ja katosi sitten ovesta. Itse kukin tarvitsi lepoa ennen huomista hääseremoniaa.
Tempest katsahti Murielia silmäkulmastaan ja kosketti sisarensa kättä.
”Olen pahoillani, että olen jättänyt sinut hoitamaan häävalmisteluja puolestani."

Muriel puhahti ja pudisti päätään.
"Rakas, se on kaason tehtävä. Huolehtia kaikesta, niin ettei morsiamen tarvitse", hän muistutti, ja kietoi käsivartensa Tempestin ympärille vetääkseen tämän tiukkaan halaukseen.
"Joten, jaksatko vielä viimeistellä minun kynteni, vai tahdotko jo vaihtaa yöpaitaan ja käydä nukkumaan?"
Ovelta kuului melkein varovainen koputus.

”Jaksan, totta kai”, Tempest lupasi ja nousi istumaan paremmin, etsien Murielille sopivan lakan ja kiersi varovasti auki sen korkin.
Koputus sai hänet katsahtamaan ovea. Ehkä se oli Laurie sisarensa herkkujen kanssa.
”Tule vain”, hän kutsui ja otti Murielin käden hellästi omaansa, ryhtyen levittämään lakkaa naisen kynsiin.

Joskus oli mukavaa olla hemmoteltavana. Muriel oli rakastanut lakata Tempestin kynsiä silloin, kun tämä oli ollut toipumassa sairauden tuomista vaivoista. Se oli ollut pientä huomioimista, ja tuonut piristystä yhtä lailla hänellekin - aina hän ei ollut tainnut edes kysyä sisarensa mielipidettä siitä, lakattaisiinko kynnet vai ei.
Pieniä asioita, joita hän oli voinut tehdä sairastavan sisarensa eteen.
Veljen tuttu, tummahiuksinen pää kurkisti sisään.
"Hei, ettet te vielä nukkuneet."

”Emme vielä”, Tempest vastasi ja suli onnelliseen, kultaiset silmät lämmittävään hymyyn, kuten aina nähdessään veljensä.
Hän oli melko varma, ettei nukkuisi tänä yönä. Sydämen levoton syke, ihon alla hiipivä ja poltteleva hermostus eivät ottaneet hellittääkseen.
”Mitä kuuluu, Laurie?” hän kysyi ja maalasi huolella Murielin peukalon kynnen.

Muriel loi hyväksyvän katseen veljeensä, joka pujahti huoneeseen ja asteli sängyn vierelle. Laurie laski suolakeksitarjottimen yöpöydälle ennen kuin istahti varovasti sängyn laidalle.
Tummat silmät punoittivat, ilmeisesti nenäliinoja oli tarvittu muuallakin linnassa.
"Hyvää", veli vakuutti, ja ojensi toista kättään hipaistakseen Tempestin hiuksia.
"Isä on edennyt siihen vaiheeseen, jossa kertoo Tiarnanille tarinoita lapsuudestasi."

Tempest otti tauon lakkaamisesta Laurien istuessa alas ja nosti kätensä veljensä poskelle, nojautuen painamaan suudelman tämän poskelle.
”Mitä?” hän kysyi räpäyttäen hämmentyneenä ja hieraisi sitten kasvojaan hermostuneena. Voi luoja. Mitä kerrottavaa hänen lapsuudessaan oli? Ei kai masentavia kuvauksia vuosista sairaalassa tai sairastaessa?
”Millaisia tarinoita?”

Laurie nojautui kevyesti kosketusta vasten, ja Muriel käytti hyödykseen tilaisuuden napata itselleen suolakeksin tarjottimelta. Hän oli alkanut lipsua säännöstä, ettei ruokaa viety sänkyyn kuin erityistilanteissa. Siihen hän ei alentuisi, että väittäisi Pikkuloisen vaativan niin.
Laurie naurahti ja pudisti hieman päätään.
"Siinä vaiheessa kun lähdin, hän oli jo ehtinyt kertoa mielikuvitusystävistäsi", hän vastasi virnistäen.
"Ja herkistyi itkemään, kun kertoi ensimmäisestä piirroksesta, jonka lahjoitit hänelle."
Se oli kai ollut herkälle miehelle merkki siitä, että pieni, ujo tytärpuoli oli hyväksynyt hänet.

Tempest hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä, posket punehtuen.
Voi rakas isä.
Hänen koko perheensä tuntui itkevän spontaanisti pelkkien häiden tullessa puheeksi. Se sai hänet entistä enemmän häkellyksiin. Sydän hakkasi kylkiluita vasten ja sänky tuntui aaltoilevan vienosti hänen allaan.
Kun hän näkisi Tiarnanin ja rakkaat myrskysilmät seuraavan kerran, se tapahtuisi alttarilla.
”Ehkä voit yrittää rauhoittaa häntä hieman?” Tempest ehdotti levottomana ja puristi Laurien kättä, ennen kuin kävi lakkaamaan Murielin toista kättä.
”Kuinka sinä voit?”

Laurie kurotti sängyn poikki halaamaan kasvot piilottanutta sisartaan.
"Kyllä hän pärjää", hän vakuutti varmana. Ehkä isä saisi kyynelehdittyä suurimman osan itkusta pois jo nyt, niin että itse hääseremoniaan ei jäisi aivan niin paljon kyyneleitä. Ei sillä, että itku olisi ollut pahasta, mutta olisi ikävää, jos puolet jäisi näkemättä silmien sameuden vuoksi.
Hän nappasi lautaselta suolakeksin ja ojensi sen Murielille.
"Eiköhän Tiarnan saa pidettyä hänet suurin piirtein rauhallisena... Mikäs minulla. Pikkusiskoni menee naimisiin."
Laurienkin ääni uskalsi särkyä.

”Laurie”, Tempest vetosi ja silitti veljensä poskea ja varsin jumaloituja, tummia hiuksia. Koko perhe tuntui olevan perinpohjaisesti tolaltaan.
”Olihan Tiarnan kunnossa?” hän lisäsi, sillä ei kai se ollut sääntöjen rikkomista heidän ollessaan kuitenkin erossa. Tunsikohan mies samanlaista hermostusta? Hiipivää paniikkia ajatellessaan kaikkia silmäpareja, jotka tuijottaisivat heitä huomenna.

Laurie hymyili pahoittelevasti.
"En itke", hän vakuutti, samalla kun Muriel viskasi veljeään kohti käyttämättömän nenäliinan. Totta kai koko perhe oli tolaltaan, mutta tällä kertaa onnesta. Kun oli elänyt niin monta vuotta jatkuvassa menettämisen pelossa, se, että pikkusisko saattoi mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa, tuntui tavallistakin merkityksellisemmältä.
Elämä voitti.
"Vaikutti olevan kunnossa ja hyvällä tuulella. Kaatoi isälle viskiä."

”Toivottavasti se rauhoittaa häntä”, Tempest vastasi ja hieraisi levottomana nenänpieltään. Hän viimeisteli vielä Murielin toisen peukalon, ennen kuin kiersi lakan korkin kiinni ja nyppi hajamielisesti lankaa mekkonsa helmassa.
Olisikohan viski rauhoittanut häntäkin?
”Milloin minä pääsen juhlimaan teidän häitänne?”

"Olisitko sinäkin halunnut?" Muriel hyrähti, kuin sisarensa ajatukset lukien, ja nojautui paremmin tyynyjä vasten sormet eteensä ojennettuina - hän ei halunnut pilata lakkausta, niin kuin tuppasi yleensä malttamattomana tekemään.
Oli vaikea kuvitella Emmietä viskilasi kädessä.
Kysymys sai Murielin virnistämään ja Laurien räpäyttämään häkeltyneenä silmiään.
"Todennäköisemmin Laurien kuin minun", isosisko huomautti.

Tempestin pisamainen nenä kipristyi vaistomaisesti ajatukselle. Hän ei pitänyt alkoholin mausta ja pelkkä viskin haju sai hänen vatsansa muljahtamaan vastustuksena.
”Niinkö?” hän kysyi ja silitti sisarensa käsivartta, ennen kuin katsahti veljeään ja kosketti tämän polvea.
”Laurie, milloin aiot mennä naimisiin?”

Tempestin ilme sai Murielin hyrisemään naurusta. Hän olisi hipaissut nyrpistyvää nenänpäätä, ellei olisi yrittänyt varjella kynsiään. Luoja, miksi lakan kuivuminen vei niin kauan?
Hän haki mukavamman asennon vuoteella ja jäi katselemaan Laurieta silmät hymystä siristyen.
Veli yskähti ja hieraisi häkeltyneesti nenänvarttaan.
"En tiedä. En ole koskaan ajatellut asiaa..."

Tempest nojautui painamaan suudelman veljensä poskelle.
”Ehkä sinun pitäisi”, hän vastasi sipaisten kaunista poskipäätä, ennen kuin levottomat sormet palasivat nyppimään hänen mekkonsa helmaa.
”Luulen, että tämän jälkeen minulla pitäisi olla oikeus itkeä perheeni häissä.”

"Ehdottomasti", Muriel vakuutti kellahtaessaan kyljelleen.
Oli parempi, että he saattoivat itkeä häissä kuin hautajaisissa. Ja sitähän perhe oli pelännyt, monta vuotta. Ehkä he olivat keränneet kyyneleitä varastoon, ja vuodattivat niitä nyt surun sijaan ilosta.
Laurie painoi katseensa melkein häkeltyneenä, kurtistaen tummia kulmiaan.
"Minusta kunnia kuuluisi Nenélle", hän huomautti, vilkaisten sisartaan.
"Ehei, minä hankin jo lapsen. Häät jäävät sinun kontollesi, Laurie. Eikö niin, Em?"

Kullanvärinen katse vaelsi Murielista Laurieen.
”Minä olen onnellinen, jos te olette onnellisia”, hän vastasi. Sillä ei lopulta ollut merkitystä, mikä hänen sisaruksensa teki onnellisiksi.
Perheen yhteishysteria tosin tuntui velvoittavan jonkinlaista vastapalvelusta.
Tempest vajosi tyynyjen sekaan ja yritti ajaa hermostuksen tahdonvoimalla ulos kehostaan.
”Mitä te aiotte tehdä kesällä?”

Muriel luotti siihen, että lakka oli jo kuivanut riittävästi niin, ettei hänen tarvitsisi varoa kynsiään aivan niin paljon. Ei kai niitä suotta mainostettu nopeasti kuivuvina?
Hän nyki tyynyn parempaan asentoon ja oikaisi hetkeksi jalkansa. Toinen kynsilakalla varustettu käsi kohosi silittelemään Tempestin hiuksia.
"Laurie aikoo matkustaa Ranskaan", hän vastasi veljensä puolesta.
Kyseinen veli kurtisti kulmiaan.
"Aionko?"
"Aiot."

Tempest käpertyi Murielin viereen, hakien rauhaa sisarensa lämmöstä ja voimasta. Hän laski käden varovasti pyöreäksi käyneelle vatsalle siltä varalta, että hänen pieni sisarentyttärensä haluaisi tervehtiä.
”Mitä teet Ranskassa, Laurie?” hän kysyi nojaten päänsä Murielin hartiaan.

Ei mennyt kauaa, kun pieni, mutta päättäväinen potku tervehti tätiä. Muriel oli kiitollinen siitä, ettei Pikkuloinen ollut ainakaan vielä keksinyt sitä iloa, jota selkäsangan tai pallean aktiivinen potkiminen tuottaisi.
"Hyvä kysymys", Laurie myönsi ja katsahti kaksostaan kulmat kurtistuneina.
Muriel vain hymyili, silitellen Tempestin hiuksia.
"Käy tervehtimässä äitiä. Tai käy Pariisissa. Mitä nyt ikinä haluatkaan tehdä, Laurie."
Kunhan veli vain malttaisi raahautua hetkeksi ulos kotoaan. Kun ratsastaminen ei onnistunut, oli parempi keksiä jotakin muuta tekemistä kuin mököttäminen.

Tempest laski katseensa sisarensa vatsaan, häkeltynyttä iloa silmissään ja antoi kätensä viipyä siinä, missä potku oli tuntunut. Hänestä todella tulisi täti – ja Murielista äiti.
Mikä onnekas pieni tyttö maailmaan saapuisi. Hän oli varma, että Muriel olisi uskomaton äiti. Toivottavasti nainen näkisi sen myös itse.
"Se on hyvä ajatus", hän kannusti veljeään ja kurottui tökkäämään tätä hellästi huolella lakatuilla varpaillaan.
Sisarustensa seura sai hänet unohtamaan hetkeksi, että hän menisi huomenna naimisiin.

Laurie kohotti toista kulmaansa ja tarrasi hetkeksi kiinni sisarensa nilkkaan. Pienen hetken tuntui melkein siltä, kuin he olisivat olleet jälleen lapsuudenkodissaan.
Sillä erotuksella, että nyt Emmie oli terve.
"Luulen, että minun täytyy lähteä varmistamaan, ettei isä ole uuvuttanut Tiarnania tarinoillaan täysin... Nukkukaa hyvin."
Laurie nojasi polvensa sängyn reunaan ja suukotti kummankin sisarensa otsaa.

"Sinä myös", Tempest vastasi koskettaen veljensä poskea.
Hän pelkäsi, ettei saisi unta tänä yönä. Paikallaan oleminenkin oli haaste, levottomuus väreili ihon alla.
Hetki kerrallaan. Turha ajatella nykyhetkeä pidemmälle, eikö niin?
"Ja sinä", hän lisäsi sisarelleen.
"Voinko hakea sinulle jotain?"

Laurie kömpi pystyyn ja asteli ovelle - edelleen ontuen, Muriel huomasi katsellessaan veljeään tarkasti. Se nyt ei tietenkään ollut mikään ihme, kunhan jalkaa ei rasittaisi liikaa, kaikki olisi varmasti hyvin.
Oven sulkeuduttua hän ojensi käsivartensa ja veti Tempestin puoliksi syliinsä, niin hyvin, kuin Pikkuloinen antoi myöten. Mokoma tilavaras.
"Minulla on oikein hyvä tässä. Kuinka sinä voit, Em? Jännittääkö?"

Tempest nojasi sisareensa ja kiersi käsivarren tämän vatsan yli. Hän hautasi nenänsä Murielin paitaan ja hengitti hetken syvään tuttua tuoksua.
Hetken hän epäröi vastaustaan.
"Vähän", hän myönsi, vaikka se taisi olla vale. Sydän hakkasi hurjalla voimalla kurkussa saakka.
"En voi aivan käsittää tätä."

Muriel painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon. Pari kuukautta, ja hänen sylinsä olisi valloittanut joku toinen. Pieni ja vaativa olento, joka ei selviäisi ilman vanhempiaan.
Oli parempi olla ajattelematta liian pitkälle eteenpäin.
"Uskoisin, että se on aivan normaali reaktio", hän myönsi, silittäen sisarensa siroa selkää.
"Minuakin jännittäisi."

Hän yritti sysätä mielestään kommentit, joita heidän häidensä vuoto oli saanut aikaan. Että hänen olisi pitänyt tappaa itsensä, jotta Tiarnan olisi voinut saada arvoistaan rakkautta.
Lopeta.
"Voin hieman pahoin", Tempest vastasi ja painoi kämmenselän suutaan vasten. Älä oksenna, vaikka siltä meinasikin tuntua. Rintakehä kohoili kiivaan hengityksen mukana.
"Mutta se menee varmasti ohi."

Muriel nousi varovasti istumaan, niin että saattoi tarkastella Tempestin kasvoja - ja tarvittaessa napata vaikka roskakorin ensiavuksi. Hänestä oli tullut siinä hämmästyttävän nopea viikkoja jatkuneen ja täysin varoittamatta iskevän pahoinvoinnin ansiosta.
Pikkuloinen potkaisi kuin osoittaakseen viattomuutensa.
"Mikä sinua jännittää?" hän kysyi, silittäen hellästi Tempestin hiuksia pois otsalta.

Miten lohdulliselta Murielin läsnäolo ja kosketus tuntuivat.
"Olen vain hölmö", Tempest vastasi hakien päälleen paremman asennon.
"Enkä tiedä, miksi olen näin... Rakastan Tiarnania, rakastan niin valtavan paljon enkä voisi olla onnellisempi hänen kanssaan."
Hänellä ei ollut sanoja kuvaamaan, mitä mies hänelle merkitsi tai mitä hän todella tunsi.
"En vain... Minua huimaa, kun ajattelen huomista."

Muriel jatkoi Tempestin otsan silittelyä. Vaikka sisar ei ollut ollut sairas enää vuosiin, hän huomasi silti arvioivansa tämän ihon lämpötilaa. Oli ollut aika, jolloin pienikin kuumeen nousu oli tarkoittanut kiireellistä matkaa sairaalaan. Riippumatta siitä, jäikö kirja, elokuva tai leikki kesken.
Tiikerikin oli pitänyt joskus pussittaa, jotta se oli päässyt lohduttamaan emäntäänsä sairaalavuoteeseen.
"Mikä huomisessa saa sinut tuntemaan niin?"

Tempest naurahti hermostuneena ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni.
"Kaikki", hän huokasi ja puri peukalonsa syrjää.
"Kaikki tulevat katsomaan. Ja meitä kuvataan. En tiedä- niin kuin huominen olisi kirjoitettu ja kaikki muut ovat lukeneet sen paitsi minä. Melkein kuin olisin huijari, ja pian se huomataan."

Muriel siirsi peukalon hellästi pois suusta, jottei kynsilakka menisi pilalle, ja tarjosi sen sijaan kättään Tempestille hypisteltäväksi. Jotakin tekemistä hermostuneille käsille.
"Mutta kaikki ovat teidän ystäviänne ja rakkaitanne", hän muistutti hellästi.
Paitsi ehkä kuvaaja, jos tarkkoja oltiin, mutta tämäkin taisi kyllä olla Tiarnanin tuttuja. Kuvat yksinoikeudella.
"Kukaan ei odota mitään."

"Olen varma, että olet oikeassa", Tempest vastasi tutkien levottomin sormin Murielin kättä, jäljitellen sen luustoa, juonteita, ihon merkkejä.
"En tiedä, miksi olen näin... Pelkään, että olen saamassa paniikkikohtauksen." Sydän hakkasi kurkussa kuvottavalla voimalla eikä hän voinut hallita hengitystään.
"Enkä voi unohtaa, mitä niin moni sanoo häistämme. Ja minusta."

Tempestin sormien liike muistutti Murielia siitä, kuinka hän joskus vuosia sitten oli antanut ennustaa kädestään. Sydämen viiva oli kuulemma näyttänyt, ettei hänelle tulisi olemaan helppoa löytää todellista rakkautta. Hän oli päättänyt, että moinen väite oli typerä, ja ennustaminen täyttä huuhaata.
"Rakas", hän vetosi hellästi ja vei vapaan kätensä hieromaan Tempestin hartiaa.
"Kaikki on hyvin. Hengitä. Muistatko, mitä käskin sinun tehdä, kun pahat sanat yrittävät ottaa vallan?"

Tempest yritti hengittää syvään ja rauhoittaa itseään, mutta hänen kehonsa taisteli vastaan, sai henkäyksen karkaamaan liian aikaisin.
"En", hän vastasi ja hieraisi toisella kädellä kasvojaan. Juuri nyt hänen oli vaikeaa tavoittaa yhtään koherenttia ajatusta. Pelot kieppuivat kehää hänen mielessään.
"Mitä jos Tiarnan tekee virheen valitsemalla minut? En halua hänen katuvan minua."

"Rakas, rauhassa", Muriel muistutti pehmeästi ja antoi toisen kätensä laskeutua sisarensa kyljelle.
"Rauhassa sisään, rauhassa ulos."
Ei ollut kulunut pitkään siitä, kun hän oli joutunut muistuttamaan itseään samasta rauhallisesta hengitysrytmistä.
"Käskin sinun kuvitella minut muistuttamaan, kuinka uskomattoman upea sinä olet", hän auttoi, painaen suukon sisarensa otsalle.
"Ei hän tee. Tiarnan ei ole hölmö mies, tiedäthän sinä sen. Hän todella rakastaa sinua, siskopieni."

Tempest tuijotti kauniin sängyn katosta ja yritti pakottaa hengityksensä ulottumaan vatsanpohjaan saakka, ennen kuin puhalsi ulos. Rauhassa.
Hän halusi uskoa, että Muriel oli oikeassa. Tiarnan rakasti häntä. Tämä ei ollut virhe. He saisivat viettää loppuelämänsä yhdessä.
"En tiedä, miksi olen näin hermostunut", hän vastasi ja puristi Murielin kättä omiensa välissä.
"Mutta kaikki on ihan hyvin. Käydään vain nukkumaan."

"Rauhassa."
Muriel silitti Tempestin kylkeä rauhallisen hengityksen tahtiin, juoksutti sormensa ensin alas kohti vyötäröä ja sitten takaisin ylös. Rauhassa, siskopieni, kaikki oli hyvin.
"Se on luonnollista, kultapieni", hän vakuutti ja painoi suudelman sisarensa otsalle.
"Vaihdetaan pyjamat päälle ja pujahdetaan peiton alle... Olisitko halunnut vielä jutella äitisi kanssa?"

Tempest keskittyi sisarensa kosketukseen ja vähitellen hyperventilointia lähennellyt hengitys tasaantui. Hetki kerrallaan, hetki kerrallaan – vaihdetaan pyjamiin ja käydään nukkumaan. Kaiken muun saattoi unohtaa tästä hetkestä.
"En", hän vastasi päätään pudistaen, "toivon, että hän saa rauhoituttua nukkumaan." Äiti tuntui purskahtavan itkuun vain hänet nähdessään.
Hän nousi ylös riisumaan mekkonsa ja veti sen tilalle Tiarnanin vanhan, kuluneen t-paidan. Sitten hän katsahti sitä empien.
"Onko tämä sopiva?" Tempest kysyi empien. Ehkä tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt olla jotain eleganttia. Silkkiä tai satiinia tai jokin klassinen kaapu, jota periodielokuvissa käytettiin.
Mutta tämä tuoksui Tiarnanilta ja sai hänen olonsa turvalliseksi.

"Se on täydellinen", Muriel vakuutti hellästi naurahtaen samalla kun kömpi itse ylös vuoteesta. Hän hieraisi vaivihkaa selkäänsä ja ponnisti jaloilleen. Aivan sama, kuinka paljon selkää ja jalkoja seuraavana päivänä särkisi, hän aikoi kulkea päivän koroissa. Matalammissa, kuin olisi kenties tahtonut, mutta koroissa joka tapauksessa.
Hän taapersi matkalaukkunsa luo ja etsi itselleen vanhan, hieman kuluneen yöpaitansa, jonka vaaleansinisessä kankaassa loikki pieniä, valkoisia kaniineita.
Aivan yhtä sopiva yöpuku häiden alla.

Pienet kaniinit saivat Tempestin sulamaan hymyyn, ja hän ojensi kätensä Murielia kohti kiivetessään takaisin sänkyyn.
Ehkä hän ei saisi unta, mutta hän voisi kuunnella sisarensa hengitystä ja yrittää muistaa tämän sanat, jos jäsenissä viipyvä hermostus uhkasi ottaa vallan ja vainota häntä levottomin, julmin sanoin.
"Rakastan sinua, tiedäthän sen?" hän vetosi painaessaan päänsä vasten tyynyä. Hetki kerrallaan.

Murielilla oli epämääräinen muistikuva siitä, että hänellä oli ollut pupuyöpaita joskus lapsuudessaan. Siinä tosin oli ollut vain yksi suuri pupun kuva paidan rintamuksessa, ja hännän kuva painettuna takapuolen kohdalle.
Se oli tainnut olla joululahja.
Hän kömpi sisarensa seuraan vuoteeseen ja houkutteli tätä kainaloonsa.
"Minäkin rakastan sinua, siskopieni."

Lauantai 7. heinäkuuta 2018, aamu, Sionnach Castle, Torridon, Skotlanti – Hääpäivä

Peloistaan huolimatta Tempest sai huomata, että hän oli kuin olikin nukahtanut. Nähnyt hyvin hämmentäviä, painajaisensekaisia pätkiä unia ja havahtui tokkuraisena, kun auringonvalo työntyi sisään ikkunoista ja kosketti sängyn katosta.
Vei hetken kauemmin, että hän muisti, missä oli ja mitä oli tapahtumassa. Hyvä luoja.
Hän menisi naimisiin tänään.
Pisamaiset kasvot kalpenivat asteen, kun Tempest ponnisti istumaan ja suki hiuksiaan taakse. Hyvä on, hetki kerrallaan.
Aamuinen suihku olisi ensimmäinen askel, ennen kuin kampaaja tulisi.

Muriel havahtui siihen, että Tempest nousi istumaan.
"Huomenta, rakas", hän tervehti käheästi ja ojensi käsivarsiaan sisartaan kohti. Pikkuloinen oli pitänyt häntä hereillä yöllä, tai ehkä se oli ollut jännitys, tai kuumuus, nykyään ei voinut koskaan tietää.
"Nukuitko hyvin?"
Tänään he eivät voisi jäädä loikoilemaan vuoteeseen liian pitkäksi aikaa. Tärkeä päivä.

Tempest vastasi hämillisellä, myöntävällä äännähdyksellä hieroen kasvojaan ja tunsi sykkeensä kasvavan.
Hetki kerrallaan. Älä panikoi.
"Huomenta", hän sanoi houkutellen ääntään kuuluvammaksi.
"Menen suihkuun", hän lisäsi raastaen hiuksiaan ja kömpi sängystä, kadoten kalpeana kylpyhuoneeseen. Hetkeä myöhemmin Eleanor koputti oveen ja kurkisti sisään, harmaantuneet hiukset jo siistille nutturalle kieputettuna.
"Huomenta!"

Muriel nousi sängyn laidalle istumaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, joista tummanruskea juurikasvu alkoi jo erottua. Hän ei ollut muistanut selvittää, oliko hiusten värjääminen sallittua siinä vaiheessa, kun imetti. Senkin ehtisi vielä.
Koputus sai hänet nousemaan jaloilleen, melkein valmistautuneensa siihen, että jokin oli pielessä. Kukat jättäneet tulematta, sormukset kadonneet, jotakin.
Eleanorin näkeminen sai hänet hymyilemään.
"Huomenta. Emmie meni suihkuun."

Eleanor astui sisäpuolelle vielä aamutakkiin kääriytyneenä – muuten hän kaataisi taatusti teetä puvulleen.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi ja veti itselleen tuolin pukeutumispöydän edestä istuuttuen alas. Kylpyhuoneessa suihku kohisi tasaisesti.
"Vaivaako pahoinvointi vielä?"

Muutama tunti ja Tempest olisi naimisissa.
Murielin olisi varmastikin pitänyt tuntea olonsa vähintään hermostuneeksi, mutta hän ei, ainakaan tällä hetkellä, osannut olla muuta kuin pohjattoman onnellinen.
"Mmm, olen luopunut toivosta, että se helpottaisi", hän myönsi ja pudisti päätään hieman turhautuneesti.
"Mutta tänään se saa luvan pysytellä poissa. Saitteko isän kanssa nukuttua?"

"Totta kai", Eleanor lupasi hymyillen ja kurottui taputtamaan Murielin polvea lohduttavasti. Hän saattoi muistaa raskauden ilot ja murheet, kuten lähes jatkuvan pahoinvoinnin, joka ei suinkaan rajoittunut vain aamuun.
"Olemme vain hyvin onnellisia", hän sanoi ja räpytteli, koskettaen kostuvia silmäkulmiaan. Koko perhe taisi olla toivoton.
Äidin vaisto sai hänet nousemaan jaloilleen ja koputtelemaan kylpyhuoneen ovelle, kun morsianta ei kuulunut.

"Me kaikki taidamme olla", Muriel totesi hymähtäen, ja kävi hakemassa yöpöydältä nenäliinan tarjotakseen sitä Eleanorille. Vedenkestävä silmämeikki olisi ehdottomasti päivän sana.
Tummat kulmat kurtistuivat hieman, kun hän seurasi äitipuoltaan kylpyhuoneen ovelle.
"Onko kaikki hyvin?"

Eleanor huhuili tytärtään, joka vastasi vaimeasti. Äiti työnsi kylpyhuoneen oven auki ja siirtyi sammuttamaan suihkun, kumartuen sitten lattialle kyljelleen kerälle vajonneen, kalpean tyttärensä vierelle.
"Voi kullannuppu", nainen vetosi ja kosketti märkiä, vaaleita hiuksia, ennen kuin ujutti kätensä tyttärensä kainaloihin ja auttoi tämän ylös, kiertäen käden vyötärölle.
"Viedäänpä sinut lepäämään sänkyyn ja sitten haen sinulle aamupalaa. Ettet olisi vain jättänyt taas syömättä."

Huoli vihlaisi Murielia kipeänä.
Hölmö nainen, pitäisit parempaa huolta siskostasi. Hyvä kaaso olisi herännyt ajoissa hakemaan morsiamelle aamupalaa.
"Voi kultapieni", hän totesi hiljaa ja väistyi syrjään, jotta Eleanor voisi auttaa Tempestin takaisin sänkyyn. Hän siirsi peiton pois tieltä ja kohensi tyynyjä parempaan asentoon.
Hän voisi itkeä myöhemmin.
"Voin käydä hakemassa jotakin. Tekeekö mielesi mitään, Em?"

"Muriel, rakas, sinunkin pitäisi levätä", Eleanor huomautti ja melkein nosti tyttärensä sängylle. Tempestin pisamaiset kasvot vihersivät ja äiti tutki niitä hetken, ennen kuin suoristautui.
"Minä käyn hakemassa teille molemmille jotain."
Tempest pudisti päätään, käpertyi kyljelleen vienosti tutisten ja veti peittoa päälleen, kun Eleanor jätti huoneen tarmokkain askelin. Tyttäret tarvitsivat ruokaa ja teetä.

Muriel istahti sängyn laidalle ja tutki sisarensa kasvoja. Totta kai hänen olisi pitänyt tajuta, että hääaamu jos mikä olisi sellainen, joka saisi tämän lyyhistymään suihkun lattialle.
"Kultapieni, käänny selällesi", hän houkutteli hellästi, jotta voisi nostaa Tempestin jalat tyynyn avulla ylös. Tai vaikka syliinsä, samahan se oli.
"Tulee parempi olo, kun saat hieman syötävää."
Hän silitti vaaleita hiuksia pois nihkeältä otsalta.

Tempest kääntyi selälleen, vetäen peittoa korviinsa ja katsahti Murielia levottomana, häivähdys poissaolevaa sekavuutta vielä silmissään.
Hän menisi naimisiin.
Naimisiin.
Hyvä luoja.
Eleanor palasi pian mukanaan tarjotin kahdella teekupilla, kahdella mangoisalla smoothiella – kuka lie oli varmistanut, että sellaisia olisi mahdollista saada, paahtoleivällä ja appelsiinilohkoilla.
"Nyt, molemmat, aamupalaa", äiti vaati laskien tarjottimen sängyn laidalle.

Muriel kohotti Tempestin jalat tottuneesti ylemmäs parin tyynyn avulla ja kohensi peittoa sisarensa yllä.
"Lepäilet siinä hetken, ei ole mitään kiirettä minnekään."
Kello ei ollut vielä edes ehtinyt soida merkiksi siitä, että oli aika aloittaa valmistautuminen suureen päivään, joten heillä olisi kyllä aikaa panikointiin. Varsinkin, kun sille oli jätetty tilaa myös virallisessa aikataulussa.
Kaaso oli pitänyt siitä huolen.
Hän silitteli vaaleita hiuksia siihen saakka, että Eleanor palasi, ja kurkotti sitten ottamaan mangosmoothien tarjottimelta ojentaakseen sen sisarelleen.
"Em, tässä."

Morsian tuijotti kattoa hengitys haparoiden ja oli kieltäytymässä tarjotusta aamiaisesta, sillä pahoinvointi velloi vatsassa ja teki olosta huteran.
Mutta ehkä olo oli hutera juuri siksi, ettei Tempest ollut varma, mitä oli viimeksi syönyt tai milloin.
Hän ojensi kätensä ja poimi smoothien pillin huultensa väliin. Eleanor istahti sängyn laidalle ja silitti tyttärensä kosteita hiuksia taakse.
"Sinä myös", hän huomautti kaasolle.

"Rauhassa, rakas, sisään ja ulos", Muriel muistutti ja silitti Tempestin säärtä peiton läpi.
He voisivat aina karata Gretna Greeniin. Napata Kingin mukaan toiseksi todistajaksi ja hoitaa seremonian kaikessa hiljaisuudessa. Ehkä juhlia ystävien kanssa sitten myöhemmin.
"Reippaasti vain", hänkin kannusti, kun tarttui omaan smoothieensa.
"Tulee parempi olo."

Tempest siemaili hajamielisesti smoothieta, jonka eksoottinen, hedelmäinen maku sai kaipaamaan lisää.
Naimisiin. Kyllä hän siihen pystyisi.
Askel kerrallaan.
"Muriel", Eleanor tarjosi paahtoleipää odottavalle tytärpuolelleen ja ujutti sitten appelsiinisiivun tyttärensä suuhun. Morsiamen ei sopisi tuupertua alttarille.
"Voinko olla avuksi jossain?"

Muriel tuki smoothien polviensa väliin, niin että saattoi ottaa paahtoleivänpalan käteensä samalla kun jatkoi toisella kädellään Tempestin jalkojen hieromista.
Hitto, ei tämä varmasti ollut ensimmäinen kerta, kun morsian tuupertui jääpäivän aamuna. Hän olisi itsekin saattanut kupsahtaa tantereeseen moisesta jännityksestä.
"Kaiken pitäisi olla melko lailla valmista", hän totesi, kurtistaen mietteliäänä kulmiaan. Nyt ei ollut raskausaivojen aika.
"Kunhan kampaaja on käynyt, pääsemme pukemaan Tempestiä."

Tempest yritti saada hengitystään kulkemaan, syvään, aina vatsanpohjaan saakka. Hänen pitäisi pysyä tajuissaan tänään, hän muistutti itseään tyhjentäessään smoothietaan.
"Näin kukat tullessani", Eleanor totesi ja poimi itselleenkin palan paahtoleipää sekä Tempestin koskemattoman teekupin.
"Ne ovat uskomattoman kauniita. Saatoin myös kurkistaa morsiuskimppuasi." Äiti silitti tyttärensä kalpeaa poskea.
"Laittaako kampaaja myös sinun hiuksesi, Muriel-rakas?"

Muriel siirsi vapaan kätensä silittämään Tempestin kylkeä, liike muistutti siskoa siitä, että oli hengitettävä rauhassa sisään ja ulos.
"Ne ovat uskomattoman kauniita", hän myönsi, ja kasvoilla häivähti vilpittömän ihastunut hymy, joka taisi olla tutumpi pikkusiskon kasvoilla.
"Morsiuskimppukin... Siihen on piilotettu hyvin taidokkaasti valkoisia kanervanoksia, skotlantilainen perinne."
Eleanorin kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan kevyesti.
"Olen melko varma, että puhe oli vain morsiamesta."

”Sitten minä voin auttaa hiustesi kanssa”, Eleanor lupasi, vaikkei voinutkaan väittää olevansa nuorten hiustyylien asiantuntija.
Tempestin katsominen sai äidin silmät kostumaan jälleen. Siitä tuntui olevan vain hetki, kun hän oli katsellut hiuksensa menettänyttä ja olemattomaksi kuihtunutta lastaan nukkumassa sairaalasänkyyn kahlittuna.
Siitä oli vain hetki, kun hän oli katsonut Tempestiä taistelemassa elämästään sen jälkeen, kun tämä oli hypännyt kuolemaansa.
”Ja en malta odottaa, että näen pukunne.”

Olisiko hänen pitänyt ajatella asiaa etukäteen? Vaatiko jokin kirjoittamaton etiketti, että kaason hiuksia ei voinut vain kietaista hätäiselle poninhännälle hetkeä ennen seremoniaa?
Höpöhöpö. Muriel ei ollut stressannut sellaisesta ennenkään.
"Kiitos. Minulla on kukkasolki, jossakin..."
Hän ehtisi kyllä löytää sen sitten, kun asia oli ajankohtainen.
Tummien silmien katse kääntyi Tempestiin.
"Helpottaako olo yhtään, kultapieni?"

Tempest kiipesi istumaan ja veti jalkansa koukkuun, nojaten pään polviaan vasten.
”Kyllä tämä tästä”, hän sanoi hieraisten kalpeita kasvojaan. Eleanor nousi etsimään hääpäivää varten varatut alusvaatteet ja pyyhki kostuvia silmiään, kun ojensi niiden mukana sinisen sukkanauhan.
Tempest otti ne vastaan, laski jalkansa alas sängyltä ja pujottautui norsunluunväriseen, pitsikirjailtuun alusvaatesettiin. Äiti auttoi vetämään yhtä kauniisti kirjaillut stay-up-sukat paikalleen yhdessä sukkanauhan kanssa.
”Äiti”, morsian vetosi vaivaantuneena, kun nainen niisti nenänsä ja pyyhki sinnikkäästi kyynelöityviä silmiään.
”Kampaaja tulee varmasti pian. Pitäisikö meidän meikata sinut ensin?” Eleanor pohti ja katsahti kysyvästi Murielia.

Muriel painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon ja suuntasi vuorostaan pikaiseen suihkuun sillä välin, kun morsiamen äiti oli apuna pukeutumisessa. Hän joutui itsekin painamaan hetkeksi päänsä alas, kun kuuma vesi ja ajatus lähestyvästä seremoniasta sai hänen olonsa huteraksi.
Ei tosiaan ollut mikään ilme, että morsianraukka oli kellahtanut kumoon. Mitään vakavampaa ei ollut tapahtunut, ja kylpyhuoneeseen tuupertumisesta tulisi varmasti myöhemmin herttainen tarina sukulaisille kerrottavaksi.
Hän palasi takaisin huoneen puolelle huomattavasti virkeämmäksi olonsa tuntien.
"Se kuulostaa hyvältä ajatukselta."

Sillä välin hermostunut morsian oli istutettu peilipöydän ääreen ja kiedottu pehmoiseen kylpytakkiin.
Jalka väpätti, kun Eleanor piteli Tempestin leukaa ja valmisteli keskittyneesti tyttärensä kasvoja kevyttä, huoliteltua häämeikkiä varten. Äiti veti peukalonsyrjän kärsivällisesti pois hampaiden välistä yhä uudelleen.
"Haluaisitko sinäkin apua?" Eleanor tarjosi Murielille, kun lisäsi kevyttä punaa tyttärensä pisamaisille poskille ja rajasi kullanvärisiä, levottomia silmiä.
Kampaaja oli aikataulussa ja koputteli pian oven takana.

Muriel siirtyi tottuneesti Tempestin vierelle ja otti sisarensa käden omaansa. Tämä voisi keskittyä seuraamaan hänen kätenä viivoja sen sijaan, että repisi kynsinauhojaan rikki.
"Olet hyvin kaunis", hän huomautti, ja kohotti Tempestin käden hipaistakseen sen kämmenselkää huulillaan. Tempest oli uskomattoman viehättävä jo ilman meikkiä, vain kevyt sipaisu riitti tuomaan esiin kasvojen parhaat puolet.
"Kiitos, mielel-"
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, vaan siirtyi avaamaan ovea kampaajalle.

Tempest puristi kiitollisena sisarensa kättä.
Kampaaja asetti tarvikkeitaan peilipöydälle, kun Eleanor viimeisteli tyttärensä meikkiä ja läpsäisi tämän olkapäätä toruvasti, kun morsian ei ollut pysyä paikallaan.
"Katso ylös", äiti torui ja Tempest puri alahuultaan kohottaessaan katseensa ylös, jotta Eleanor saattoi viimeistellä hillityn, silmien väriä korostavan luomivärin ja lisätä vielä kerroksen maskaraa tyttärensä ripsiin.
Kun kampaaja kävi muotoilemaan vaaleista, pehmeistä hiuksista, Eleanor siirtyi meikkaamaan Murielia. Äidin silmät olivat kyynelöityä säännöllisin väliajoin.

Muriel jätti peilipöydän Tempestin ja kampaajan haltuun, ja istahti itse siroon tuoliin, jonka hän oli tunnistavinaan jotakin historiallista tyyliä mukailevaksi - mitä tarkalleen, siitä hän ei ollut lainkaan yhtä varma.
Kunhan hän olisi saanut itsensä kuntoon, hän voisi lähteä etsimään Teagania varmistaakseen, että kaikki oli varmasti kunnossa. Ensin seremonia, sitten valokuvaus, ja siitä vastaanotto.
Hyvin he selviäisivät.
" Davidin ja muun teatteriväen pitäisi ilmeisesti saapua piakkoin."
Jos autot olivat siellä, missä niiden piti...

Eleanor keskittyi meikkaamaan toista tytärtään samalla omistautuneisuudella. Ja komensi tätä samoin kuin tytärtään, jos kaaso ei malttanut olla liikkumatta.
Kampaaja muotoili vaaleista hiuksista pehmeää,, luonnollista nutturaa morsiamen niskalle, antaen laineikkaiden suortuvien laskeutua kehystämään kasvoja huolitellulla huolimattomuudella. Nutturan joukkoon punottiin hento, siro seppele pikkuisia vaaleanpunaisia ja valkeita kukkia.
"Paljonko kello on?" Tempest kysyi hälyttyneenä. Jos vieraat olisivat saapumassa, tarkoittiko se häiden alkavan pian?
Hyvä luoja.
Hengitä.
Askel kerrallaan.

Kaason oli käytännössä mahdoton pysyä paikoillaan. Hän oli tainnut moittia Tempestiä siitä, että tämä liikkui jatkuvasti, kun hän oli yrittänyt lakata sisarensa kynsiä, mutta paikoillaan istuminen oli lopulta yllättävän haastavaa. Myös Pikkuloinen havahtui ja yritti kiukkuisesti potkia itselleen lisää tilaa ahtaaksi käyvässä kodissaan.
"Ei niin paljon, että meillä olisi mikään kiire", Muriel vakuutti vilkaistuaan siroa, ihan vain häitä varten ostettua rannekelloaan. Puhelimen vilkuilu olisi ollut naurettavaa.
"Rauhassa, siskopieni."

Se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Kampaajakin oli läimäistä morsiamen olkapäätä asetellessaan viimeisiä suortuvia paikalleen. Hermostus poltti ihon alla ja sai Tempestin sydämen hakkaamaan kurkussa saakka pahoinvoivalla volyymilla.
"Te olette molemmat niin kauniita", Eleanor niiskaisi ja taputteli nenäliinalla silmienalusiaan ollakseen sotkematta omaa meikkiään.
"Laitanko hiuksesi?" äiti tarjosi tytärpuolelleen.

Muriel hymyili ja kumartui painamaan suukon sisarensa pisamaiselle poskelle, siitä huolimatta, että kampaajan, kauneusalan ammattilaisen, kasvoilla häivähti melkein kauhistunut ilme. Mutta Tempestin kasvoja ei ollut tarvinnut peittää karisemisvaarassa oleviin meikkikerroksiin.
"Kiitos, Eleanor, jos viitsit. Olen varma, että-"
Ajatus jäi kesken, kun ovelta kuului koputus. Muriel kurtisti kevyesti kulmiaan ja harppoi - hän saattoi vielä tehdä niin, ilman korkokenkiä - avaamaan.
Teagan hymyili oven toisella puolella melkein nolona.
"Hei. Ei katastrofia, pari pikkujuttua..."

"Mene", Eleanor kannusti.
"Laitetaan hiuksesi sen jälkeen." Kaaso voisi ensin varmistaa, että kaikki sujuisi täydellisesti. Häiden ajatteleminen sai äidin silmät taas kyynelöitymään ja naisen niistämään nenäänsä.
Tempest katsahti äitiään tuskastuneena peilin kautta. Hetken hän harkitsi, olisiko voinut tarttua Murielin käteen, anella sisartaan olemaan jättämättä häntä yksin mielensä laidoilla vaanivan paniikin armoille.
Mutta se oli typerää. Tietenkin Murielia tarvittiin toisaalla.
Niinpä hän soi naiselle kannustavan hymyn ja asettui paikalleen, jotta kampaaja saattoi sommitella viimeiset, hennot kukat hänen hiuksiinsa.

Hyvä mies oli oppinut ilmoittamaan heti, mistä oli kyse. Kuten silloin, kun peura käyskenteli kiireettömästi jossakin tien lähettyvillä, Muriel ei ajaessaan halunnut kuulla ensimmäisenä peura-huutoa ja vasta sen jälkeen tarkennusta siitä, että kyseinen eläin ei ollut lähimaillakaan hyppäämässä heidän tielleen.
"Pieni hetki, rakas", hän vakuutti sisarelleen ja vilkaisi hajamielisesti asuaan. pyjama ja kylpytakki, aivan pätevä asu kaasolle. Hän taputti Teaganin käsivartta ja mies lähti johdattamaan häntä 'parin pikkujutun' luo.
Tarkistettuaan pöytäjärjestyksen ja selvitettyään floristin eksistentiaalisen kriisin hän saattoi palata sisarensa tueksi.

Kyseinen sisar poti hienoista eksistentiaalista kriisiä itsekin. Hermostus oli kuin elävä olento hänen ihonsa alla.
Eleanor oli istuttanut kylpytakkiin verhotun morsiamen sängylle ja poiminut tämän jalat syliinsä, hieroen kiireettä jalkapohjia.
Aika tuntui samaan aikaan kiitävän hallitsemattomasti ja matelevan tuskastuttavan hitaasti, antaen hermostukselle aikaa paisua entisestään. Mitä jos Tiarnanin todella olisi kuulunut löytää joku arvoisensa?
Eleanor läpsäisi tyttärensä kättä, ennen kuin se ehti koskettamaan kasvoja tai sukimaan huolella laitettuja hiuksia.

"Ei mitään vakavaa", Muriel vahvisti astuessaan takaisin heille varattuun huoneistoon. Jos joku olikin katsonut oudosti aamutakin sisältävää asuvalintaa, hänellä ei ollut ollut aikaa jäädä vaivaamaan päätään asialla. Meikkikin oli pysynyt kiltisti siellä missä pitikin, ripsiväri ei ollut lähtenyt valumaan kohti poskipäitä siitä huolimatta, että hän oli ehtinyt jo vuodattaa muutaman kyyneleen.
"Em, rakas, luulen, että kohta olisi aika pukeutua", hän totesi, pyyhkäistessään sormet läpi hiuksistaan.
Jotka nekin pitäisi vielä laittaa.

Eleanorin silmät syttyivät pelkästä ajatuksesta, ja äiti ponnahti ylös tohkeissaan. Hänenkin pitäisi ehkä vaihtaa aamutakki häitä varten varattuun mekkoon, mutta sen ehtisi varmasti myös hetken päästä.
"Muriel, vaihda sinä mekkoosi ja laitamme hiuksesi", hän tarjosi ja taputti asteen kalvenneen morsiamen säärtä.
"Sitten voimme auttaa Tempestin pukuunsa."

Muriel tutki hetken Tempestiä katseellaan ja kumartui painamaan suukon tämän uhkaavasti kalvenneelle poskelle.
"Pää polviin, ennen kuin pimenee", hän muistutti hellästi ja sipaisi sormenpäillään kampauksen paljastamaa niskaa ennen kuin suuntasi pukeutumaan.
Hän taputti itseään henkisesti selkään sen ansiosta, että oli muistanut pakata mukaan sopivan alusvaatesetin. Sillä ei toki ollut muuta merkitystä kuin se, että tummien alusvaatteiden kuultaminen heleän persikkaisen kankaan alta olisi varmasti laskettu pahennusta herättäväksi.
Hän olisi aina voinut yrittää väittää, että kyse oli ranskalaisesta perinteestä.
Voitonriemuinen virnistys häivähti hänen kasvoillaan, kun puku sujahti edelleen vaivattomasti päälle.

"Voi Muriel", Eleanor vetosi ja kosketti tytärpuolensa selkää.
"Miten kaunis olet." Nainen siirtyi auttamaan puvun kiinnityksen kanssa ja hätisti kaasoa sitten istuutumaan peilipöydän ääreen, jotta voisi auttaa laittamaan hiukset. Pään polviin nojannut Tempestkin nosti päätään niin, että saattoi nähdä sisarensa ja suoda tälle ihailevan hymyn.
"Miten haluaisit hiuksesi?" Eleanor kysyi.

Muriel tuhautti kevyesti nenäänsä ja käänsi hetkeksi katseensa Tempestiin. Mutta sisko näytti pärjäävän, toistaiseksi, vaikka olikin joutunut painamaan päänsä polviin.
"Nosta jalat ylös, jos ei helpota", hän neuvoi hellästi, samalla kun istui peilipöydän ääreen. Hän vilkaisi vaivihkaa kelloaan, aikaa olisi vielä aivan riittämiin.
"Pois niskalta. Luulen, että Tempestin kukkiin sopiva solki on yöpöydällä tai kylpyhuoneessa..."
Ennestäänkin itsepäisen paksut hiukset olivat saaneet vain lisää volyymia raskauden myötä. Nuorempana hän oli aina haaveillut Tempestin hiusten kaltaisista pehmeistä ja ilmavista kiharoista oman karhean harjansa sijaan.

Eleanor harjasi hiuksia hellästi ja kasasi niitä käteensä, pohtien ja kieputtaen niitä mietteliäänä hakien mielekkäintä nutturaa.
"Kullannuppu, etsisitkö Murielin soljen", äiti kannusti ja sai morsiamen laskemaan jalkansa sängyltä ja kiertelemään huoneessa kylpytakin helmat jaloissaan lepattaen, etsiessään sisarensa solkea.
Hän ojensi sen äidilleen, kun tämän kiinnitti punaisia hiuksia pehmeälle nutturalle kaason niskaan ja pujotti sitten soljen paikalleen.
"Näytät ihastuttavalta", Eleanor vetosi ja painoi suukon tytärpuolensa hiuksiin.

Muriel seurasi pentuaan vartioivan susiemon lailla, kuinka Tempest vaelsi huoneessa. Hän ei halunnut sisarensa lyyhistyvän uudelleen, mutta ehkä yksinkertainen tehtävä antaisi tälle mahdollisuuden keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin lähestyvään seremoniaan.
Juuri sopivan hetken, jonka hänen hiustensa laittamiseen menisi.
Hän tutki kuvajaistaan peilistä ja kääntyi suukottamaan äitipuolensa poskea.
"Kiitos. Emmie, sinun vuorosi."

"En malta odottaa, että saan nähdä pukusi", Eleanor vetosi moittiva sävy äänessään. Itsepäinen tytär oli kieltäytynyt esittelemästä hääpukua valokuvitse.
Tempest vajosi hetkeksi istumaan sängyn laidalle, kun sydän tuntui pyrkivän ulos suusta. Huone aaltoili vienosti.
Eleanor ei turhia kursaillut, vaan nosti pukupussin esiin ja avasi sen hartaasti, huokaisten ihastuksesta, kun levitti norsunluisen puvun sängyn peitteelle. Hänen olisi varmastikin olla pukeutumassa itse, mutta hän ei jättäisi tätä välistä.
"Nousehan", hän kannusti tytärtään, jotta saattoi varmistaa siron korsetin kiinnityksen, ennen kuin auttoi morsianta astumaan pukuun ja ujutti sitä ylös.

Muriel nousi peilipöydän äärestä ja siirtyi Tempestin vierelle. Hän istahti hetkeksi alas ja kietoi käsivartensa sisarensa hartioille.
"Jos sinua jännittää, voit aina kuvitella häävieraat alastomiksi", hän kuiskasi tämän korvaan, klassisen kliseisen neuvon saadessa hänen suupielensä nykimään kurittomasti.
Tai ehkä häntä vain hymyilytti, koska oli hänen sisarensa hääpäivä. Ehkä itku voisi viimein vaihtua hymyyn.
"Se on upea, eikö olekin?" hän kysyi äitipuoleltaan ja nousi seisomaan auttaakseen äitipuoltaan pukemaan morsiamen.
"Kuin meri."

Tempest katsahti Murielia silmäkulmastaan ja kohotti sitten katseensa kattoon, yrittäen olla suistumatta hyperventilointiin. Eleanor ihasteli pukua käsi suun päällä ja silmät kyynelistä sameina, antaen Murielin kiinnittää helminappien rivin.
"Se todella on – voi rakas kullannuppu", äiti vetosi ja kosketti tyttärensä kalpeita, pisamaisia kasvoja.
"Olen niin onnellinen puolestanne." Eleanor niisti nenänsä ja taputteli kyyneliä kasvoiltaan katsellessaan vastoin kaikkia odotuksia selviytynyttä tytärtään, joka oli valmis menemään naimisiin.
"Voi kauhistus, minun pitää rientää pukeutumaan. Nähdään pian!"

Muriel katsahti äitipuoltaan, ja kun saattoi olla varma, ettei Tempest lyyhistyisi pukunsa painon alla, hän siirtyi rutistamaan Eleanoria tiukasti.
"Sitä minäkin", hän vakuutti, ojentaen naiselle nenäliinan ennen kuin palasi napittamaan helminappien rivin loppuun. Hän ei voinut vastustaa kiusausta juoksuttaa sormeaan kevyesti riviä pitkin - hän oli varma, että Tiarnan osaisi kyllä arvostaa suunnittelijan valintaa.
Puku sopi Tempestille täydellisesti.
"Varmistathan, että isä saa solmionsa solmituksi kunnolla?" Muriel pyysi Eleanorilta, kietoessaan käsivartensa sisarensa ympärille tiukkaan halaukseen.

"Totta kai", Eleanor lupasi tukkoisesti ja niisti nenänsä uudelleen, otti vielä puhelimellaan kuvan sisaruksista ja katosi sitten juoksujalkaa vaihtamaan pois aamutakistaan.
Tempest nojasi Murieliin ja kiersi käsivartensa sisarensa vyötärölle. Hän puristi silmänsä kiinni, kun huone tuntui keinuvan jalkojen alla.
"Kauanko meillä on aikaa?"

Muriel johdatti heidät vaivihkaa takaisin sängyn vierelle, niin että he saattoivat istahtaa alas. Hän vilkaisi kelloaan ja rutisti Tempestin kiinni kylkeensä, varoen vahingoittamasta hääpukua.
"Paljonko tarvitset?"
Tämä oli Tempestin ja Tiarnanin päivä. Jos morsian tarvitsisi enemmän aikaa, sitten he ottaisivat niin paljon aikaa, kuin tarvittiin.
Vieraat voisivat odotellessaan kuunnella uskomattoman kaunista häämusiikkia.
Muriel hipaisi huulillaan sisarensa ohimoa.
"Millainen olo sinulla on?"

Eliniän.
Tempest vajosi istumaan sängylle ja nojasi sisareensa, silmät kiinni puristettuna ja vihertävä sävy kasvoille hiipien.
Ei hän voisi oksentaa hääpäivänään.
"Vähän... Heikko", hän vastasi ja hieraisi poskeaan. Sydän jyskytti villinä ja kuvottavana. Hengitys takelteli ja kiihtyi.
"En- en muista, mitä minun pitää sanoa tai tehdä. Hyvä luoja. En muista valojani."

Muriel vei toisen kätensä silittämään sisarensa kylkeä hitain, rauhallisin vedoin. Rauhallisesti sisään, rauhallisesti ulos.
Hänen olisi ehdottomasti pitänyt vaatia kaasonmekkoonsa taskut. Niihin olisi voinut piilottaa kätevästi kaikkea tarpeellista, kuten nenäliinoja. Tai pussin sitä ajatellen, että morsian alkaisi voida huonosti.
"Haluaisitko käydä vielä hetkeksi pitkällesi?"
He voisivat aina järjestellä laahuksen suoraksi.
Hän painoi suukon sisarensa ohimolle.
"Ei hätää, rakas. Olen aivan varma, että se kaikki palaa mieleesi. Ja voin aina livauttaa sinulle lunttilapun. Sulje hetkeksi silmäsi, ja ajattele Tiarnania."

Tiarnan.
Tempest pakotti sanan rekisteröitymään mieleensä ja vajosi hetkeksi selälleen, varoen taiteellista kampaustaan. Hänen rakastamansa miehen ajatteleminen kieltämättä leikkasi pahimman terän vellovalta paniikilta. Olisiko sillä lopulta väliä, että valtava joukko ihmisiä katsoi? Tai jos hän unohtaisi, mitä tehdä tai minne mennä? Tai sekoaisi sanoissaan?
Hän saisi viettää loppuelämänsä Tiarnan kanssa.
Ajatus nosti häivähdyksen häkeltynyttä hymyä hänen suupieliinsä.
"Ehkä meidän pitäisi mennä", hän sanoi koskettaen kasvojaan ja ponnisti istumaan. Ennen kuin hän menettäisi hermonsa uudelleen.

Tempestin käydessä selälleen Muriel jatkoi tämän kyljen silittelyä. Hän olisi ollut valmis lyömään vetoa siitä, että rakkaan miehen ajatteleminen helpottaisi sisaren oloa edes vähän - ja kasvoilla häivähtävä hymy kieli siitä, että hän oli ollut oikeassa.
Murielkin hymyili, ja kumartui painamaan suukon Tempestin otsalle ennen kuin tämä nousi istumaan.
"Olet varmasti oikeassa. En malta odottaa, että pääsemme maistamaan hääkakkua..."
Hänen ajatuksensa katkesi ovelta kuuluvana koputukseen.
"Niin?"
Muriel oli nousemassa seisomaan, kun Laurie kurkisti varovasti sisään.

Tempest puristi peitettä käsiinsä valmistautuessaan nousemaan seisomaan. Hengitä, sinä typerys.
Hän oli menossa naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Mitä syytä hänellä oli hermoilla?
"Laurie, hei", hän tervehti yllättyneenä ja suli hymyyn, joka palautti kalpeille poskille väriä. Tempest kiipesi jaloilleen ja suoristi silkkisellä pitsillä kirjottua laahustaan.
"Olemmeko me myöhässä?"

Muriel näki heti, että Laurie oli purskahtamassa itkuun.
"Laurie…" hän vetosi ja nousi seisomaan, kulmat kevyesti kurtistuneina. Nyt ei ollut sopiva hetki aiheuttaa morsiamelle huolta.
Harmaaseen pukuun pukeutunut mies pudisti kevyesti päätään ja pyyhkäisi silmiään ennen kuin astui sisälle huoneeseen. Vaaleanpunainen solmio sointui häiden väriteemaan.
"Ei, aivan ajoissa. Halusin vain tulla tervehtimään", hän selitti, ja avasi käsivarsiaan kutsuakseen pikkusiskoaan halaukseen.
"Olet ihan jumalattoman kaunis, Em."

Tempest kiersi kätensä veljensä ympärille ja halasi tiukasti. Hänkin saattoi vaistota liikutuksen ja tunsi sen melkein hiipivän itseensäkin. Lauriella oli aina tainnut olla sellainen vaikutus häneen.
Hän vastasi kurottumalla sirojen, kirjailtujen avokkaiden kärjille ja painoi suudelman veljensä poskelle.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi silittäen miehen poskea varovasti.

Laurie epäröi hetken, peläten rypistävänsä tai jollakin muulla tavalla tuhoavansa sisarensa hääpuvun, mitä Muriel ei antaisi koskaan anteeksi.
Lopulta hän kuitenkin rutisti pienen sisarensa hellästi syliinsä ja painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Olen. Enemmän kuin kunnossa", hän vakuutti, ääni liikutuksesta käheänä.
"Minun täytyy pian livahtaa vieraiden joukkoon, luulen, että olisi noloa hiippailla talvipuutarhaan vasta sinun jäljessäsi. Ellet tarvitse ylimääräistä sulhaspoikaa?"

"Mene", Tempest naurahti hiljaa ja sipaisi veljen tummia hiuksia. Hetken hän harkitsi, olisiko voinut pyytää Laurieta jäämään. Ehkä hänen sisaruksensa olisivat voineet kantaa hänet alttarille, jos jalat menisivät lukkoon samalla tavalla kuin lentokonetta lähestyessä.
Mikä hänen pitäisi tehdä huomenna.
Voi luoja.
Hetki kerrallaan.
"Olemme pian perässäsi."

Laurie painoi vielä uuden suukon pikkusiskonsa hiusten joukkoon ennen kuin päästi tämän halauksestaan ja astui kauemmas.
"Älkää antako isän odottaa liian pitkään, luulen, että hän alkaa pian haljeta liitoksistaan", hän totesi ja hymyili Tempestille silmät siristyen. Hän kääntyi ovelle juuri ajoissa, ennen kuin tummat silmät olisivat täyttyneet kyynelistä.
Laurien mentyä Muriel harppasi sisarensa luo ja kietoi käsivartensa takaapäin tämän ympärille halaukseen.
"Olemmeko niin valmiita kuin voimme olla?"

Tempest kosketti sisarensa käsivartta sydän levottomana lepattaen.
"Luultavasti", hän vastasi hermostuneesti hymyillen ja hengitti niin syvään, kun kiivaasti kohoileva rintakehä antoi myöten. Ehkä heidän tulisi mennä, ennen kuin hänen jalkansa lukkiutuisivat tai hänen järkensä pimenisi ja hän huomaisi syöksyvänsä ulos lähimmästä ovesta.
Askel kerrallaan. Nyt seuraava askel oli siirtyä valmiuksiin isän luo ja hakea hänen kukkansa.
Hän puristi sisarensa kättä, veti vavahtaen henkeä ja lähti liikkeelle laahus pehmeästi perässään lipuen.

Muriel hipaisi hellästi sisarensa selkää ja kumartui sitten keräämään laahusta niin, ettei se sotkeentuisi tai rikkoutuisi matkalla alakertaan. Sen jälkeen heidän olisi selvittävä vielä matkasta talvipuutarhaan, mutta se tapahtuisi onneksi kivettyä polkua pitkin - ajatus valkeasta puvusta yhdistettynä vihreään nurmikkoon ei ollut kovinkaan romanttinen.
Isä odottaisi heitä alakerrassa, jos kaikki olisi sujunut niin kuin piti. Hän luotti siihen, että Teagan olisi jo juossut kertomaan, mikäli peruuttamaton katastrofi olisi kohdannut hääpäivää.
Aurinko paistoi ikkunoiden takaa melkein kirkkaalta taivaalta, ainoastaan muutama valkoinen, untuvainen pilvi vaelsi sinen poikki. Valkoinen, untuvainen ja sellainen, joka ei uhkaisi sadetta.
"Varoita, jos alkaa pyörryttää", Muriel hymähti sisarelleen.

Sillä välin talvipuutarha oli täyttynyt vieraista – ystävistä ja perheestä. Auringonvalo tulvi sisään lasisista ikkunoista ja pionien tuoksu viipyi hentona ja suloisena ilmassa.
Vieraat liikahtelivat odottavina penkeissä ja puheensorina humisi tilassa. Seremoniaa varten varattu, pieni orkesteri viritti viimeisiä soittimia.
"Valmiina?" David kysyi laskien käden Tiarnanin olalle, kun he valmistautuivat ottamaan paikkansa talvipuutarhaan syntyneellä alttarilla.

Olisi kuvitellut, että kasvonsa kymmeniä kertoja valkokankaalle ja televisioon lainannut näyttelijä olisi suhtautunut huomion keskipisteenä olemiseen rennosti. Eikä Tiarnanin sydän hakannutkaan kiivaampaan rytmiin siksi, että pian he olisivat Tempestin kanssa huomion keskipisteenä, vaan koska vain muutaman hetken kuluttua heidän uudella tavalla yhteinen elämänsä alkaisi.
Ehkä oli sentimentaalista ajatella niin, kun otti huomioon, että he olivat jakaneet kotinsa jo pitkään. Mutta Tiarnan ei ollut koskaan väittänyt, ettei olisi ollut ripauksen verran sentimentaalinen mies.
"Ovathan sormukset mukana?" hän varmisti, samalla kun suoristi tummansinistä solmiotaan ja varmisti, että rintapieleen kiinnitetty Tempestin hääkimppua mukaileva kukka pysyi paikoillaan.

David puristi ystävänsä olkaa rauhoittavasti.
"Totta kai ne ovat", hän lupasi ja taputti taskuaan. Hän saattoi ehkä muuten olla hajamielisen taiteilijan maineessa, mutta oli tarkastanut noin viidentoista sekunnin välein, että sormukset olivat mukana ja tallella.
"Kaikki on valmiina", bestman sanoi ja tarttui sulhasen käsivarteen, ohjaten tämän hellästi mutta päättäväisesti kohti oikeaa paikkaa. Hän suoristi tummaa pukuaan ja katsahti kohisevaa juhlaväkeä, josta tunnisti useammat kasvot.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" David kysyi pehmeämmin.

Totta kai David huolehtisi siitä, että sormukset olisivat mukana. Ja jos ne olisivatkin unohtuneet pukeutumistilaan tai pääsisivät vierimään pitkin kirkon lattioita, olisiko sekään maailmanloppu? Paikalla oli vain heidän rakkaitaan, joille tuskin olisi merkitystä sillä, vaikka jotakin menisikin hieman pieleen. Jäisipähän häistä jotakin kerrottavaa, eikö niin?
Tiarnan virnisti hieman hermostuneesti ja suoristi uudelleen solmiotaan, kaivaten käsilleen tekemistä.
Myrskynharmaiden silmien katse harhaili kohti ovea. Oliko Emmiellä kaikki hyvin?
Talvipuutarhan suuret lasiset ovet oli avattu, ja leuto kesäilma pääsi virtaamaan vapaasti lasisen rakennuksen lävitse.
"Loistavasti. Lupaan yrittää antaa merkin ennen kuin pyörryn ja kopsahdan lattiaan."
Hänen katseensa palasi takaisin oville.

"Onnea matkaan", David vastasi leveällä virnistyksellä, lämmin tuike meripihkaisissa silmissään, kun sali kohisi ja jännittyi valmistautuessaan morsiamen saapumiseen.
Ensimmäiset nuotit täyttivät valoa tulvivan talvipuutarhan.
Toisaalla Tempest soi ottoisälleen levottoman hymyn ja puristi ylellistä, ryöppyävää kimppua vaaleanpunaisia, valkeita ja persikkaisia kukkia tiukasti vienosti tutisevissa käsissään.
Sydän hakkasi voimalla, joka sai ympäröivän maiseman kieppumaan hänen silmissään. Mitä jos Tiarnan oli tekemässä hirvittävän virheen?
Mitä jos hänen ei olisi pitänyt selviytyä ja miehen kuuluisi löytää joku muu?
Hyvä luoja.

Muriel onnitteli itseään loistavasta ennakoinnista ja siitä, että oli piilottanut naurettavan pieneen ja huomaamattomaan käsilaukkuunsa ylimääräisen pinkan nenäliinoja. Hänen isänsä oli alkanut kyynelehtiä sillä hetkellä, kun oli nähnyt Tempestin, ja näytti uhkaavasti siltä, etteivät kyyneleet olleet vielä täysin tyrehtyneet.
Nyt isä kuitenkin seisoi vakaana ottotyttärensä vierellä ja tarjosi tälle käsivarttaan.
"Luulen, että tuo oli meidän merkkimme, kullannuppu", suurikokoinen mies huomautti ääni liikutuksesta käheänä.
Muriel hipaisi lohduttavasti sisarensa selkää ennen kuin kumartui oikaisemaan tämän puvun laahusta.
Olen aivan takanasi, siskopieni, vain muutaman askeleen päässä.

Jalat eivät liikahtaneet.
Tempest laski kätensä ottoisänsä käsivarrelle ja puristi siroa kukkakimppua toisella. Maailma pyöri, ja hän huomasi rekisteröivänsä polkuja ja reittejä, jotka johtivat aivan muualle kuin vehreän puuston ympäri ja sisään talvipuutarhan avoimista, lasisista ovista.
Hetken hänestä tuntui kuin hän olisi ollut edelleen hyisessä vedessä, kykenemättä hengittämään, vajoten kohti pimeitä syvyyksiä.
Tempest haki tukevamman otteen Ferguksen käsivarresta, kun pimeys vaani hänen näkökenttänsä laidoilla.
Ja niin he kävelivät, lähestyivät askel askeleelta oviaukkoa.

Muriel jättäytyi parin askeleen päähän isästä ja sisarestaan. Häämusiikin saattoi juuri ja juuri kuulla, kappaleen, joka oli sävelletty vain tätä tilaisuutta varten. Se tuntui kantavan mukanaan meren kaukaista ääntä ja pionien tuoksua, palasia kultaisesta auringonpaisteesta, joka siilautui lempeänä lehtien lomasta.
Hetki oli suorastaan taianomainen.
"Olen hyvin onnellinen puolestanne", Fergus kumartui kuiskaamaan Tempestin korvaan, ennen kuin saattoi tämän melkein suojelevasti matalille portaille, jotka nousivat kesäpuutarhan ovelle.
Sisäpuolella Tiarnan saattoi huomata tunnelman sähköistymisen, äänettömän kohahduksen, samalla kun musiikki ilmoitti morsiamen saapuneen. Hän käänsi katseensa ovelle, unohtaen hengittää.

Viulun rakastavat sävelet täyttivät talvipuutarhan, kun intohimoinen viulisti eläytyi sävellykseensä hyväntuuliset, vaaleanvihreät kissansilmät hymyyn siristyneinä.
Juhlaväki kohosi kohisten jaloilleen morsiamen saapuessa. Kamerat naksuivat sisäänkäynnin tienoilla ja pitkin talvipuutarhaan luotua käytävää.
Morsian puristi isänsä käsivartta lattia allaan villisti aaltoillen. Hyvä luoja, hän ei pystyisi tähän. Hän ei- Tempest kohtasi alttarilla odottavan Tiarnanin katseen.
Ja muistot vyöryivät takaisin. Lempeä mies viemässä pois hänen hermostustaan kuvauksissa. Ensisuudelma marraskuisessa sateessa. Sielukkaat myrskysilmät, jotka olivat saaneet hänet tuntemaan todella elävänsä. Kuinka mies polvistui Skotlannin jylhällä rannikolla ja kertoi haluavansa hänet loppuelämäkseen.
Hitaasti Tempest suli valovoimaiseen, onnelliseen hymyyn, puristi hellästi isänsä kättä ja lähti alas alttarille vievää käytävää.

Tiarnan joutui todella muistuttamaan itseään siitä, ettei hänen ollut tarkoitus astella käytävää pitkin morsiantaan vastaan. Jalat olisivat halunneet lähteä liikkeelle kuin itsestään, ottaa kiinni välimatkan heidän väliltään. Lasisen katon läpi siilautuva valo näytti luovan kultaisen hehkun Tempestin ympärille.
Suunnittelija ei ollut vaatinut seremonian alkuhetkessä pitäytymistä pelkkää joustamattomuuttaan. Valaistus oli täydellinen.
Vieraiden joukossa joku nyyhkäisi kuuluvasti.
Tiarnan ei voinut irrottaa katsettaan Tempestistä. Hymy alkoi nykiä suupieliä väkisin ylöspäin, samalla kun kyyneleet tuntuivat polttavan silmien takana.
Fergus taputti vaivihkaa ottotyttärensä kättä. Kaikki hyvin.

Kokonainen seremonia mahtuisi sen väliin, että hän saisi painautua edes hetkeksi Tiarnanin syliin.
Kullanväriset silmät siristyivät hymystä eikä Tempest voinut irrottaa katsettaan harmaista myrskysilmistä, vaikka koko mies oli ihailemisen arvoinen sukuaan edustavassa kiltissä. Hän tiedosti etäisesti äitinsä itkevän vuolaasti ja äänekkäästi yleisössä.
Sydän löi kipeästi, mutta ei enää pelosta.
Käytävä tuntui loputtoman pitkältä. Mutta vihdoin he saavuttivat alttarin.

Musiikki saavutti hetkellisen crescendonsa sillä hetkellä, kun morsian viimein saavutti sulhasen.
Alttarin luona odottavasta Tiarnanista se oli tuntunut pieneltä ikuisuudelta. Pieni ikuisuus, jonka aikana hän janosi saada koskettaa Tempestiä, sipaista pisamaista poskea tai hipaista naisen kättä.
Pieni ikuisuus, jonka aikana hän unohti kaiken muun, kanssaan alttarilla odottavan pastorin, vieraat, koko ympäröivän maailman.
Hetkeksi hän kohtasi Ferguksen katseen, isän tuima katse oli sanaton viesti siitä, että tytärtä olisi paras kohdella vastaisuudessakin hyvin.
Tiarnan vastasi yhtä äänettömästi katseellaan ennen kuin kääntyi ottamaan Tempestin käden omaansa.
Myrskynharmaat kiiltelivät liikutuksesta.
"Olet hyvin kaunis", hän kuiskasi äänettömästi.

Tempest puristi Tiarnanin kättä hellästi, silitti sormellaan sen rystysiä ja kämmenselkää – ainoa kosketus, joka oli perinteiden mukaan sallittua tässä hetkessä. Kosketus täytti hänet lämmöllä, ajoi pois kylmät varjot, jotka olivat vainonneet häntä aamun.
Hän vastasi miehelle hymyllä ja puristi kättä kuin sanoakseen kohteliaisuuden takaisin, ennen kuin käänsi katseensa seremonian aloittavaan pastoriin.
Vieraat istuivat kohisten alas ja viulun rakastavat sävelet hiipuivat hiljaisuuteen.
Seuraava askel taisi olla avioliitto.

Pastorin toivottaessa vieraat tervetulleiksi Tiarnan ei kyennyt keskittymään muuhun kuin Tempestiin. Hän vilkuili naista silmäkulmastaan, hymy suupielessään, niin että joka kerta kun heidän katseillaan oli edes mahdollisuus kohdata, se uhkasi muuttua hölmön onnelliseksi virneeksi.
Hänen kihlattunsa. Vaimonsa.
Otatko Tempestin aviovaimoksesi?
Kyllä.
Hän oli kerrannut valansa sanoja edellisenä iltana, käynyt ne läpi niin moneen kertaan, että ne olivat kaikuneet yöllä hänen unissaan. Seistessään nyt sielunsa toisen puolikkaan vierellä hän tajusi, ettei olisi tarvinnut ennakkoon valmisteltuja sanoja. Kaikki se, mitä hän oli sanonut polvistuessaan naisen eteen tuulisella kalliolla Skotlannin syrjäisellä saarella, ääni hermostuksesta käheänä, oli kummunnut suoraan sydämestä.
Kun hän kääntyi Tempestin puoleen ja tarttui naisen käteen lausuakseen valansa ja kohtasi kultaisten silmien katseen, hän tiesi tarkalleen, mitä sanoa.
Tempest, ennen sinua vaelsin levottomana, mutta nyt olen löytänyt luotasi kotini.
Hän tarttui naisen siroon käteen ja sujautti kultaisen sormuksen paikoilleen. Se otti vaivattomasti paikkansa helmisormuksen viereltä, yhdisti ne yhdeksi kokonaisuudeksi.
Kahdesta tuli yksi.
Hän tiedosti hymyn pastorin kasvoilla, kun tämä ilmoitti:
"Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi."
Se oli merkki, joka antoi hänelle viimein luvan nojautua lähemmäs ja varastaa Tempestin huulilta suudelman, jota hän oli kaivannut niin pitkään.

Eleanor nyyhkytti äänekkäästi nenäliinaansa vieraiden joukossa, ja valat saivat monen muunkin tavoittelemaan anteliaasti lahjoitettua nenäliinapakkausta.
Tiarnanin sanat saivat myös Tempestin kultaiset silmät kostumaan.
Hänen äänensä oli kuitenkin vakaa, kun hän lausui omansa. Hänen ei olisi tarvinnut pelätä unohtavansa niitä, sillä hän tunsi jokaisen sanan syvällä sydämessään. Käsi tärisi hienoisesti, kun Tiarnan pujotti sormuksen paikalleen, ja joutui yrittämään kahdesti, ennen kuin sai sormuksen miehen sormeen.
Mieheksi ja vaimoksi.
Hänen sydämensä jätti hurjan hypyn välistä, kun Tiarnan nojautui lähemmäs ja sai villin lauman perhosia lepattamaan hänen vatsassaan. Suudelma tuntui varpaissa saakka, sai polvet tunnottomiksi ja talvipuutarhan kieppumaan.

Olisi ollut helppo unohtua suudelmaan.
Heidän omaan pieneen maailmaansa, jonka lasin läpi siilautuva, kultainen auringonvalo ja pionien mieto tuoksu muodostivat. Pimenevä taivas saaren pohjoisessa kolkassa oli vaihtunut heleään kesäpäivän sineen, mutta meri oli silti sama. Sen pauhaavan äänen saattoi melkein kuulla.
Tai ehkä se oli kahden yhteen liittyneen sydämen yhteinen syke.
Mutta seremonia odotti vielä päättämistään.
Tiarnan erkaantui suudelmasta vastentahtoisesti ja etsi Tempestin kultaisten silmien katseen, kun pastori liitti heidän oikeat kätensä yhteen.
Loput seremoniasta tuntui kiitävän ohi, ja viimein he saattoivat kääntyä kohtaamaan ystävänsä ja rakkaansa, miehenä ja vaimona.
Tiarnan puristi Tempestin kättä hellästi.

Jo suudelma oli saanut vieraiden joukosta suosionosoituksia. Joku teatteriväestä oli tainnut vislata kannustavasti, liekö itse bestman.
Mutta hääparin kääntyessä vieraitaan kohti miehenä ja vaimona juhlaväki nousi kohisten jaloilleen ja taputti riemastuneessa euforiassa, osa edelleen silmiään kiivaasti pyyhkien, morsiamen äiti näiden joukossa. Tempest puristi häkeltyneenä Tiarnanin kättä ja seurasi miehen vierellä alas alttarilta johtavaa käytävää, kohti avoimien ovien takana näkyvää linnan puutarhaa.
He olivat juuri menneet naimisiin.
Ajatus sai hänen sydämensä lyömään voimalla, joka sai maailman keinahtelemaan.

Juuri sillä hetkellä Tiarnan muisti, miksi oli halunnut kutsua heidän perheensä ja ystävänsä juhlistamaan häitä.
Itkun takaa hymyilevät kasvot, jotka hehkuivat samaa onnea, jota hän juuri sillä hetkellä tunsi.
Mies ja vaimo.
Hän kohtasi vieraiden joukosta veljensä kasvot, samanlaiset harmaat silmät kuin hänellä. Teagan iski hymyillen silmää. Joku nyyhkäisi heidän lähellään, melko varmasti Muriel. Hänen äitinsä taputteli juuri nenäliinalla silmiään.
Tummat hiuksensa särmikkääseen pixie cutiin leikkauttanut Tamsin taisi näyttää peukkua.
Tiarnan malttoi odottaa kappelina toimineen talvipuutarhan portaille saakka, ennen kuin kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja veti tämän uuteen suudelmaan.

Nyt Tempest tunsi jalkojensa lipsuvan alta, kun Tiarnan suuteli häntä uudelleen. Perhoset kieppuivat hänen sisällään niin, että hän tunsi olonsa epätodelliseksi. Kuin olisi voinut leijua pois.
Hän hätkähti, kun ovien ulkopuolelle seremonian lopulla hiipineet vieraat puhkesivat hurraamaan ja puhalsivat valossa säihkyvistä saippuakuplista katoksen heidän kulkutielleen. Loput vieraista seurasivat heidän perässään.
Tempestin piti nojata Tiarnanin rintaan, kevyesti hengätyneenä häkellyksestä.

Tiarnan nauroi pehmeästi ja kietoi käsivartensa Tempestin ympärille.
Vaimonsa. Ajatus oli humalluttava.
Hän painoi hetkeksi kasvonsa vaaleiden hiusten joukkoon ja hengitti niiden tuoksua, samalla kun saippuakuplat leijailivat heidän ympärillään auringossa kimaltaen.
Muriel oli ensimmäinen, joka ei malttanut enää odottaa.
"Onneksi olkoon!" hän hihkaisi ja kietoi käsivartensa sekä sulhasen että morsiamen ympärille rutistaakseen nämä tiukkaan halaukseen, ennen kuin olisi aika jatkaa kohti valokuvausta.

Tempest hautautui Murielin halaukseen ja arveli kostean suudelman poskellaan olevan peräisin äidiltään. Moni käsi puristi hänen kättään, kun he vaelsivat muodostuneen tunnelin läpi välkkyvien saippuakuplien alla.
Maailma kieppui ja kipinöi hänen ympärillään. Niin monet kasvot ja äänet sekoittuivat toisiinsa, että hän tunsi olonsa huteraksi ja ajatuksensa sekaisiksi.
He olivat juuri menneet naimisiin. Ajatus oli liian iso sopiakseen hänen mieleensä.

Tiarnan kietoi toisen käsivartensa Tempestin vyötärölle ja halasi naisen kainaloonsa nyt, kun seremonia ei enää vaatinut heitä pysyttelemään siveästi erillään.
Hän huomasi toivovansa, että he olisivat voineet suoraan unohtua toistensa seuraan, mutta ehkä olisi ollut epäkohteliasta jättää juhlat välistä.
Ehdottomasti epäkohteliasta. Mutta hyvin houkuttelevaa.
Hän seisahtui linnan pääsisäänkäynnin ulkopuolelle, lähelle kaidetta, joka erotti pihan mereen sukeltavasta kalliosta, ja kietoi toisenkin käsivartensa vaimonsa ympärille.
Vieraat saisivat siirtyä sisätiloihin tai haukata happea sillä välin, kun he olisivat kuvattavina.

Hiljaisuudessa oli helpompi hengittää. Meren kuohu oli tuttu ja lohdullinen, antoi hengityksen ulottua vatsanpohjaan saakka ja sai maiseman pysymään paikallaan.
Tempest kiersi käsivartensa Tiarnanin vyötärölle ja nojasi poskensa miehen komeaa takkia vasten, kuulostellen sykettä sen alla. Nyt he olivat mies ja vaimo.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi hiljaa ja hieraisi ohimoaan pehmeällä kissamaisuudella miehen rintaan.

Tuntui siltä, kuin he olisivat olleet erossa pidempäänkin.
Tiarnan halasi Tempestin vasten rintakehäänsä ja painoi suudelman naisen vaaleiden hiusten joukkoon.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, juoksuttaen sormiaan hellästi selkää seuraavien helminappien riviä pitkin.
"Onhan kaikki hyvin?"
Hän luotti siihen, että kaaso ja bestman huolehtisivat vieraiden löytävän oikeaan paikkaan. Että pieneen hetkeen kukaan ei kaivannut heitä.

Tempest kohotti päänsä ja katsoi hetken Tiarnanin kasvoja, häkeltynyttä ihmetystä silmissään, ennen kuin kiipesi varpailleen ja painoi suudelman miehen suupielelle.
"Paremmin kuin hyvin", hän lupasi silittäen sulhasensa selkää ja tunsi sydämensä jättävän pieniä loikkia välistä, kai epätodellisesta euforiasta sekaisin.
"Onko sinulla?" Tempest kysyi ja silitti miehen poskea sormenpäillään.

"Paremmin kuin hyvin."
Tiarnan siirsi kätensä Tempestin selältä tämän pisamaisille poskille. Hän tutki vaimonsa kasvoja melkein häkeltyneen ihmetyksen vallassa. He olivat olleet yhdessä pitkään, mutta jokin tuntui silti muuttuneen seremonian myötä.
He olivat mies ja vaimo.
"Olet hyvin kaunis", hän kuiskasi käheästi ja painoi uuden suudelman Tempestin huulille.

Tempest kosketti hopeista juovaa Tiarnanin hiuksissa ja vastasi suudelmaan häkeltynyt nauru vatsanpohjassa kuplien.
Hän saisi kuulua Tiarnanille. Se oli humalluttava ajatus.
"Niin sinäkin", hän kuiskasi takaisin ja kurottui painamaan vielä toisen suudelman miehen huulille.
"Odottaako kuvaaja meitä?"

Tiarnan räpäytti silmiään ja vei hetken, ennen kuin hän kykeni palaamaan takaisin tähän hetkeen.
"Kyllä, uskoisin niin", hän vastasi melkein haikeasti, ja kietoi toisen käsivartensa hellästi Tempestin vyötärölle johdattaakseen tämän sivuovelle, jonka luona oli sopinut heidän tapaavan kuvaajan.
"Muistinko mainita, kuinka uskomattoman kauniilta näytät?"
Hän hipaisi nappien riviä sormenpäillään.

"Kerran tai kaksi", Tempest vastasi hymyä kultaisissa silmissään ja nojautui miehen kylkeen heidän kävellessään. Kosketus nappien vierellä sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Vielä hääjuhlat.
"Minä todella pidän kiltistäsi", hän sanoi hipaisten sen kangasta sormenpäillään, kun he suunnistivat kohti valokuvaajaa ja tämän seuraan liittynyttä lehtikuvaajaa, jolle he olivat luvanneet yksinoikeuden häihinsä saadakseen rauhaa.

"Ehdottomasti liian vähän", Tiarnan vakuutti ja painoi kaipaavan suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Mutta kuvat odottivat ottamistaan, ja sen jälkeen heidän olisi suunnattava juhliin.
Sen jälkeen heillä olisi kaikki aika unohtua toistensa seuraan.
Tiarnan kätteli sekä valokuvaajan että lehtikuvaajan ja esitteli ylpeästi Tempestin vaimonaan, siitä huolimatta, että se oli varmasti itsestäänselvää tämänhetkisessä kontekstissa.
"Ehkä voisimme suunnata ensimmäiseksi rannalle?"

Vaimo. Hänen sydämensä hypähti sanalle, mutta ei pelosta niin kuin vielä aamulla. Hymy viipyi kultaisissa silmissä onnellisena ja häkeltyneenä.
Kuvaajat seurasivat heitä alas rannalle, mutta Tempestin oli vaikeaa keskittyä näiden kysymyksiin ja jutusteluun, sillä hänen ajatuksensa kieppuivat miehessä hänen vierellään ja kädessä hänen kädessään. Hän silitti sen kämmenselkää sormenpäillään ja hymyili ujosti kameroille, kun he seisahtuivat valokuvauksellisen rantakallion ja rantaa pyyhkivien aaltojen vierelle.

Tiarnan vahti tarkkaan Tempestin askeleita alas rannalle johtavissa portaissa, ja harkitsi nostavansa naisen syliinsä, mikäli tämän askeleet olisivat näyttäneet hankalilta.
Mutta Tempest kuului meren ääreen, hän taisi huolehtia suotta.
"Voisitte ehkä-" valokuvaaja aloitti, kun Tiarnan siirsi kätensä Tempestin poskelle ja kumartui suutelemaan tämän huulia.

Kuvaajaa katsonut Tempest häkeltyi suudelmasta ja tunsi maailmansa kiepahtavan. Perhoset kutittivat vatsanpohjassa, kun hän vastasi suudelmaan unohtaen heidän yleisönsä, joiden kamerat naksuivat.
Moneskohan suudelma saisi hänen jalkansa pettämään?
Se tuntui olevan lähellä nytkin.

Olisi ollut epäkohteliasta pitkittää suudelmaa liian pitkälle, mutta juuri nyt Tiarnan ei jaksanut välittää.
Tempest oli hänen vaimonsa, ja juuri nyt hän halusi suudella vaimoaan.
Lopulta hän irtautui suudelmasta ja pyyhkäisi pisamaista poskea hellästi peukalollaan ennen kuin vilkaisi kohti kameroita.
Hän virnisti melkein poikamaisesti, kun kietoi toisen käsivartensa Tempestin polvitaipeiden taakse ja nosti naisen kevyesti syliinsä.

Kamerat naksuivat nälkäisinä.
Tempest tunsi olonsa kevyeksi ja melkein humaltuneeksi. Hän nauroi kuplien ja nojasi päänsä Tiarnanin hartiaa vasten hetkeksi, kun maisema tuntui keinuvan turhankin voimakkaasti ja kosketti miehen poskea, painaen toiselle suudelman.
Toinen kameroista taisi vaihtaa videolle.

Tiarnan olisi vain voinut kantaa hentoisen vaimonsa pois rannalta, ylös portaita, ja heidän yhteiseen sviittiinsä.
Mutta hän ei tehnyt niin, vaan unohtui hetkeksi tutkimaan kultaisia silmiä, unohtui niiden syvyyksiin, ja painoi sitten uuden suudelman Tempestin huulille.
Vaimonsa huulille.
Venytti sen niin pitkäksi kuin uskoi olevan hyvän maun mukaista. Sormet seurasivat jälleen helmiäisnappien riviä.
"Voisimme ottaa muutaman kuvan teistä kävelemässä rannalla, jos se onnistuu?" häävalokuvaaja ehdotti.

Myrskysilmiin uppoutuminen sai Tempestin unohtamaan kuvaajat heidän vierellään. Kosketus nappirivillä sai hänen vatsanpohjansa nipistämään perhosista, ja morsian tunsi olonsa varsin hengästyneeksi vetäytyessään suudelmasta.
Hän laski hienoisesti huterilta tuntuvat jalat hiekalle ja punoi sormensa Tiarnanin käteen, kun noudatti kuvaajan pyyntöä ja lähti vaeltamaan rantaa pitkin miehen kanssa.
Miehensä kanssa.

Kuvaaja siirtyi ensin heidän eteensä ja jättäytyi sitten heidän taakseen, kun he vaelsivat vaalealla rantahiekalla. Se ei ollut valkeaa, niin kuin eteläisemmillä vesillä, eikä merikään ollut turkoosi, vaan pikemminkin vihertävää sineä.
Tiarnanin katse oli kuitenkin kääntynyt kohti valkeaan pukeutunutta morsianta. Kamera ikuisti, kuinka hymy pysyi hänen kasvoillaan, ja kuinka hän kumartui lähemmäs hipaisemaan huulillaan Tempestin huulia.
"Jos juoksisimme karkuun nyt, voisimme jatka häitä kahden", hän kuiskasi tämän korvaan.

Morsiamen suupielet nykivät häkeltyneestä hymystä, silmät paloivat lämmintä huvitusta, kun Tempest kohotti katseensa Tiarnanin kasvoihin ja pukkasi miehen kylkeä hellästi.
"Ajattele vieraitasi", hän vetosi hiljaa ja silitti miehen kämmenselkää peukalollaan.
Toinen kuvaajista oli kompastua oksankarahkaan peruuttaessaan heidän edellään.

Tiarnan nauroi käheästi ja painoi suukon Tempestin otsalle.
"Minä ajattelen. Et vain tee sitä kovin helpoksi, olet hyvin hurmaava."
Hän kumartui lähemmäs hipaistakseen uudelleen huulillaan Tempestin huulia, mutta liike jossakin silmäkulman tienoilla sai hänet kohottamaan katseensa. Yksi häiden parhaista, tai ainakin humoristisimmista, kuvista napattiin, kun sulhanen tuijotti suoraan kameraan, kulmat huolestuneesti kurttuun painuneina.

Tempest kätki hämillisen, onnellisen hymynsä sulhasen käsivarteen ja hätkähti sitten, kun kuvaaja oli kaatua nurin ja kolautti itseään päähän kamerallaan.
"Oletko kunnossa?" morsian kysyi ja kuvaaja nyökytteli nolostuneena, hieroen ohimoaan, ennen kuin katsoi reittiä olkansa yli huolellisemmin.
Skotlannin rannikko tarjosi jylhän taustan valokuville.

Tiarnan tutki kuvaajaa hetken huolestuneena, mutta ilmeisestikään kameran aiheuttama kolaus päähän ei ollut ollut erityisen kova. Ainakin hän toivoi, ettei tämä päätyisi tuupertumaan jälkikäteen.
Hän käänsi katseensa takaisin morsiameensa ja painoi uuden suukon tämän otsalle ennen kuin kietoi käsivartensa tämän vyötäisille, jotta he voisivat jatkaa matkaa, ja valokuvaajat saisivat ikuistettua vielä muutaman otoksen rannalta.
"Voisimme ottaa kuvasarjan myös näköalatasanteelta", paremmin tasapainonsa säilyttänyt kuvaaja ehdotti, pysähdyttyään tarkistamaan satoaan.

Tempest nojasi kevyesti Tiarnanin kylkeen, kun he ottivat lopulta suunnan kohti kuvaajan ehdottamaa näköalatasannetta ja painoi nenänsä vaivihkaa vasten miehen laivastonsinistä takkia, hengittäen syvään sen tuoksua.
Miehensä.
Sana sai hänen sykkeensä lepattamaan. Hän kiersi kätensä kevyesti Tiarnanin selälle ja silitti sormenpäillään miehen kylkeä.

Tiarnan halasi Tempestin hellästi kylkeensä ja hipaisi nenänpäällään tämän vaaleita hiuksia. Talvipuutarhaa hallinnut pionien tuoksu tuntui viipyvän niissä, tai ehkä hän vain kuvitteli niin.
Suoraan kallioon hakattujen portaiden alapäässä mies virnisti melkein ilkikurisesti ja nosti vaimonsa taas käsivarsilleen.
"Sinun on säästettävä jalkojasi ensitanssiin, rakas."

Maa katosi jalkojen alta, ja Tempest kiersi toisen käsivarren Tiarnanin niskalle, nojaten päänsä kevyesti miehen ohimoa vasten.
"Olet hyvin ajattelevainen", hän kuiskasi naurua äänessään ja kosketti huulillaan miehen korvaa, haudaten sitten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
Kuvaajat seurasivat heidän jalanjäljissään, kamerat naksahdellen. Tuuli tarttui puvun pitsikirjottuun laahukseen.

"Haluan vain vaimoni olevan onnellinen", Tiarnan vetosi, kun lähti kipuamaan varovasti portaita ylös. Hän varoi huolellisesti kompuroimasta puvun laahukseen, jonka ilmavan liikkeen toinen kuvaajista sai ikuistettua samalla hetkellä kun hän hipaisi Tempestin hiuksia huulillaan.
Aurinko oli siirtynyt hieman, niin että se loi täydellisen valaistuksen näköalatasanteelle.
"Pitäisikö minun päästää sinut sylistäni?" Tiarnan kuiskasi Tempestille.

"Ei", Tempest kuiskasi takaisin ja painoi suudelman miehen suupielelle, tarjoutuen kuitenkin laskemaan jalkansa alas.
Ehkä he saisivat viipyä sylikkäin niin paljon kuin halusivat, kun juhlat olisivat ohi ja he saisivat olla vain toistensa. Ajatus sai hänen vatsanpohjansa nipistelemään levottomista perhosista.
Kuvaajien kamerat naksuivat jälleen heidän ympärillään.

Tiarnan laski Tempestin helläsi sylistään ja jäi hetkeksi katselemaan pisamaisia kasvoja.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi, ja pyyhkäisi vaalean, kampauksesta pakenemaan onnistuneen suortuvan naisen korvan taakse ennen kuin varasti tämän huulilta suudelman.
Pieni tuulenvire kävi mereltä, herätti kuvat eloon.
"Enemmän kuin kukaan voi kuvitella."

Katse sai kultaiset silmät sulamaan häkeltyneestä hymystä, joka kutitti vatsassa, ja sanat saivat hänet kurottumaan vastaamaan suudelmaan, vaikka varpailleen nousseet jalat jäivätkin kameroilta kätköön puvun pitsiverhotun, merenneitomallisen helman alle.
"Rakastan sinua", Tempest muistutti hiljaa ja kosketti Tiarnanin kasvoja.
"Enemmän kuin voin yrittää pukea sanoiksi."

Hymy löysi tiensä myös Tiarnanin kasvoille - tai ei se ollut niiltä koskaan kadonnutkaan, ei tänään, lukuun ottamatta lyhyttä, kuvaajan kaatumisen aiheuttamaa huolen hetkeä.
Kuinka hän olisi voinut olla hymyilemättä omana hääpäivänään? Nyt kun Tempestkin tuntui säteilevän onnea, niin kuin heitä vainonnut varjo olisi palanut auringon myötä tiehensä.
Hän kumartui suutelemaan vaimonsa huulia, unohtaen kaiken muun ympäriltään.

Arjessa yleisöä ujosteleva Tempestkin tunsi muun maailman katoavan.
He olivat juuri menneet naimisiin. He kuuluivat toisilleen maailman ja kaikkivaltiaan edessä, saisivat kuulua toisilleen loppuelämänsä. Ajatus oli häkellyttävä.
Hän antoi itsensä unohtua Tiarnanin syliin vain pieneksi hetkeksi, hengittää syvään rakasta tuoksua, ennen kuin valmistautui palaamaan vieraiden seuraan ja kohtaamaan ystävien ja perheen rakkauden häkellyttävän aallon.

Tiarnanin oli pakotettava itsensä takaisin tähän hetkeen, muistutettava siitä, että heidän olisi vielä hetken huomioitava myös muut ihmiset ympärillään. Vielä hetken, ennen kuin he voisivat unohtua toistensa seuraan.
Hän silitti Tempestin kylkeä ja hymyili, ja kuunteli, kuinka kamerat räpsivät lisää kuvia. Tällä kertaa ääni ei ollut ahdistava ja aggressiivinen, ei samalla tavalla, kuin paparazzien nälkäiset kuvauslaitteet. Nämä kamerat halusivat ikuistaa heidän onnellisen päivänsä, eikä siinä ollut mitään pahaa.
Silti hän lähetti kuvaajat edeltään kohti juhlapaikkaa, jotta saisi hetken kahden vaimonsa kanssa.
"Minulla on sinulle jotakin", hän kuiskasi, ottaen Tempestin toisen käden omaansa.

Tempest ei voinut sanoa pahastuvansa vielä pientä hetkeä kaksin. Siitä tuntui olevan elinikä, kun he olivat olleet kaksin, vaikka siitä ei tainnut todellisuudessa olla kuin vuorokausi.
"Oh?" hän kysyi kohottaen katseensa miehen – miehensä – kasvoihin ja tunsi tutun, epäuskoisen lepatuksen sisällään jo siitä, että Tiarnan oli hänen vierellään.

Tiarnan hymyili melkein häkeltyneenä, kun käänsi hellästi Tempestin käden kämmenpuoli ylöspäin. Hän painoi kämmenelle suudelman, ja ujutti sitten toisen kätensä taskuunsa. Sormet tapasivat lahjan, jonka hän laski hellästi vaimonsa kädelle.
Pieni, kultainen, muodoltaan sydäntä muistuttava riipus ohuessa ketjussa. Sydämen päälle oli sommiteltu ohut kultakruunu. Kaksi pientä timanttia hohtivat melkein kultaisina, samassa sävyssä naisen silmien kanssa.
"Luckenbooth", hän totesi, sulkiessaan Tempestin sormet hellästi pienen korun ympärille.

Koru oli kaunis. Tempest katseli sitä häkeltyneenä ja kohotti katseensa uudelleen Tiarnanin kasvoihin, kurottuen painamaan suudelman miehen suupielelle.
"Kiitos", hän vetosi puristaen sormensa varovasti korun ympärille ja pujotti korun sitten varovasti kaulaansa.
"Minullakin on sinulle jotain", Tempest lisäsi punoen sormensa Tiarnanin sormien lomaan, kun lähti johdattamaan miestä juhlasalin suuntaan, "mutta saat sen syyskuun vaihteessa."

Tiarnan hipaisi pientä korua hellästi sormenpäillään.
"Niiden historia yltää 600-luvulle", hän totesi, ja hymyili melkein anteeksipyytävästi ennen kuin painoi hellän suudelman Tempestin huulille. Ehkä tämä ei ollut se hetki, jona alkaa luennoida historiasta. Mutta hän oli viehättynyt satoja vuosia kestäneeseen ketjuun, jona Skotlannin miehet olivat lahjoittaneet vastaavan korun rakkaalleen.
Tempestin sanat saivat hänet kurtistamaan kevyesti kulmiaan.
"Aiotko pitää minua jännityksessä niin pitkään?"

"Todellako?" Tempest kysyi kiinnostuneena ja kohotti korua ketjussa voidakseen katsella sitä paremmin. Miten Tiarnan saattoi aina olla huomaavainen? Hänen sydämensä lepatti lämpöä koko kehoon. Koru oli kaunis, ja miehen ajatus sen taustalla teki siitä vielä viehättävämmän.
Hän katsahti Tiarnania hymyä silmissään ja puristi miehen kättä.
"Ehkä", hän myönsi ja kohotti kättä niin, että saattoi painaa suudelman sen kämmenselälle.

Tiarnan kumartui hipaisemaan huulillaan pisamaista poskea.
"En tiennyt, että osaat olla noin julma", hän huomautti naurua äänessään. Mutta ehkä aika kuluisi nopeasti, välissä olisi heidän häämatkansa. Kaikki se aika kahden.
Hän siirsi toisen kätensä Tempestin vyötäisille ja halasi naisen kylkeensä.
Katse osui heitä lähestyvään hahmoon. Muriel.
"Täällähän te olette", kaaso totesi melkein moittien, vaikka hymy viipyikin kasvoilla.

"Haluan vain yllättää sinut", Tempest protestoi ja tuuppasi Tiarnanin kylkeä hellästi.
Murielin näkeminen sai hänet sulamaan hymyyn.
"Olemmeko myöhässä?" hän kysyi ja hetken pohti, kuinka pahasti oli saattanut menettää ajantajunsa Tiarnanin kanssa. Mutta luultavasti vieraat eivät olisi voineet tylsistyä upeassa linnassa, hyvän ruoan ääressä.

Muriel seisahtui tuoreen avioparin eteen ja rutisti molemmat hetkeksi tiukkaan halaukseen.
"Morsian ei voi koskaan olla myöhässä", hän vetosi, painaen vielä suukon sisarensa poskelle.
"Eikä ajoissa. Morsian saapuu aina juuri silloin, kun on tarkoitus."
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan Tempestin korvan taakse.
"Olemme kuunnelleet hyvin viehättävää musiikkia, mutta kieltämättä alamme kaivata aviopariamme."

Tempest soi sisarelleen levottoman hymyn ja puristi Tiarnanin kättä, kun lähti kohti salia, josta vieraiden humina ja orkesterin pehmeät sävelet kantautuivat.
Kaikki olivat perhettä ja ystäviä, hän muistutti itseään. Ei ollut syytä jännittää. He juhlisivat illan vieraidensa kanssa, ja sitten he saisivat olla jälleen vain toistensa. Tempest kiersi sormensa korun ympärille, kun valmistautui astumaan vieraiden joukkoon.

Kaaso painoi vielä toisen suukon sisarensa poskelle ja sipaisi tämän käsivartta kannustavasti, ennen kuin pyrähti edeltä takaisin juhlasaliin hämmästyttävän ketterästi. Ehkä päivän onnellinen tunnelma kannatteli hänenkin raskaaksi käyvää kehoaan.
Tiarnan pysäytti Tempestin hieman ennen juhlasaliin johtavia kaksoisovia.
"Perinteisiin taitaa kuulua, että kannan sinut kynnyksen yli", hän kumartui kuiskaamaan morsiamensa korvaan.
Salissa musiikki vaihtui kaason vihjeestä, että aviopari oli saapumassa.

Hengitä syvään.
Tempest katsahti perinteitä syvästi kunnioittavaa miestä ja kiersi sitten käden kevyesti Tiarnanin niskalle, jotta mies voisi kantaa hänet helpommin.
Salin tunnelma, väenpaljous, musiikki, valo – ylilyövä rakkauden ja riemun aalto sai morsiamen räpyttelemään häkeltyneenä, kun ovet aukesivat ja he astuivat juhlaväen sekaan. Hurraus tuntui korviavihlovalta.
Nyt Tempest oli varma, että vislaus oli Davidin.

Tiarnan hymyili ja nosti vaimonsa kevyesti käsivarsilleen, käyttäen hyödyksi tilaisuuden varastaa tältä hellän suudelman ennen kuin oli aika liittyä ystävien joukkoon.
Tuntui hyvältä, että hän saattoi kantaa Tempestiä, pidellä tätä turvassa sylissään. Siltä varalta, että hetki uhkaisi käydä musertavan jännittäväksi.
Suuri sali, jonka melkein lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat antoivat suoraan merelle, oli täynnä pionien tuoksua. Persikanvaaleita, vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia oli pöytien kukkalaitteissa ja suurissa, seinustoille asetetuissa maljakoissa. Niihin oli yhdistetty valkoisiksi kuluneita, kiemuraisia oksia ja siroja näkinkenkiä, tuomaan meren ja Skotlannin villin luonnon tunnelmaa.
Tiarnan ei voinut mitään hymylleen kantaessaan Tempestin vakain askelin heille varatun pöydän luo. Hän laski naisen sylistään, mutta vain painaakseen uuden suudelman tämän huulille.

Tempest veti haparoiden henkeä, sydän suudelmasta villinä läpättäen ja ehti tuskin rekisteröidä salin kauneuden, ennen kuin jono juhlavieraita alkoi parveilla heidän luokseen. Jokainen halusi mahdollisuuden onnitella ja tervehtiä hääparia henkilökohtaisesti.
Morsian vastasi onnitteluihin hämillisellä, onnellisella hymyllä, puristi käsiä ja tuli vedetyksi lukemattomiin halauksiin.
"Valtavasti onnea!" tummansiniseen, näyttävästi leikattuun satiinimekkoon pukeutunut Aida toivotti vilpittömästi ja pyrähti halaamaan ensin Tempestiä, painaen suudelman kummallekin poskelle, ennen kuin kiersi kätensä Tiarnanin ympärille.

"Onnea!" Aidan perässä seurannut Elikin toivotti, samalla kun veti morsiamen kursailemattomaan halaukseen ja painoi suukot tämän poskille.
"Olet ihan mielettömän kaunis", hän jatkoi hyväntuulinen virne kasvoillaan - virne, joka oli tainnut pysytellä paikoillaan siitä lähtien, kun he olivat aamulla kömpineet autoon, joka oli ajanut heidät lentokentältä linnalle. Sama matka olisi tiedossa vasten yötä, mutta siihen olisi vielä aikaa.
Samaan aikaan Tiarnan rutisti Aidan hetkeksi halaukseen.
"Mukava, että pääsitte tulemaan."

"Emme olisi jättäneet väliin mistään hinnasta!" Aida vastasi nauraen ja kurottui painamaan suudelman myös Tiarnanin poskelle. Sillä välin Tempest vastasi Elille ujolla, hämillisellä hymyllä ja kiersi käsivartensa hetkeksi halaukseen ystävänsä ympärille. Mutta pian vieraiden jono jatkoi kulkuaan.
Mooren klaani virtasi ohi skotlantilainen aksentti vahvana ja riehakkaana. Tempest kumartui halaamaan hopeahiuksista, pyörätuolissa istuvaa professoria, jonka kanssa oli seurustellut useamman vuoden, ja painoi suudelman miehen otsalle, lämpöä silmissään.

Jonon ei sopinut pysähtyä liian pitkäksi aikaa, sillä onnittelijoita riitti.
Tiarnanin silmät siristyivät hymystä, kun hänen sukunsa vaelsi paikalle, kotoisan skotlantilaisina. Hän tapasi enonsa perhettä nykyään aivan liian harvoin, serkut olivat jo hankkimassa omia perheitään.
Mayben nähdessään hän nappasi tytön halaukseen ja joutui muistuttamaan itseään siitä, ettei tämä ollut enää lapsi, jonka sopi noin vain tempaista syliin.
"Tirri, mitä kuuluu?"
Myös Tiarnanin äiti oli vaeltanut tervehtimään avioparia sukunsa jatkoina, rakkaiden kesken ei tarvinnut turhaan stressata virallisista järjestyksistä tai siitä, kenellä oli oikeus tervehtiä ensimmäisenä.
"Tempest, olen hyvin onnellinen puolestanne", miehensä suvun laivastonsinistä rosettia puvussaan kantanut Wynne tervehti ääni värähtäen, kun ojensi kätensä halatakseen miniäänsä.

Wynnen näkeminen sai Tempestin sulamaan hellään hymyyn, ja morsian vastasi halaukseen, koskettaen huulillaan Tiarnanin äidin poskea.
"Kiitos", hän vetosi pehmeästi ja pienen hetken saattoi olla tuntematta syyllisyyden vihlaisua siitä, mitä oli tehnyt naisen pojalle ja paljonko tuskaa tuotti tälle. Tähän hetkeen mahtui vain onnea.
Alle 160 sentin jäänyt 'tirri' kikatti persoonallisella käheydellä ja kiersi kätensä häkellyttävän kuuluisan serkkunsa ympärille tiukkaan halaukseen.
"Vain hyvää – hurjan paljon onnea! Todella kauniit häät", Maybe vetosi, aina hieman epäuskoisena siitä, että maailmankuulu, Hollywoodissa ylistetty mies muisti alhaisen serkkunsa.

"Olet aivan uskomattoman kaunis", Wynne vetosi, koskettaen hellästi puvun pitsistä hihaa.
"Minunkin puvussani oli pitsiä..."
Oman hääpuvun muisteleminen sai naisen muistamaan rosettinsa, ja hyvin hellin sormin hän irrotti sen puvustaan, tarjoten korua Tempestille.
"Tämä on sinulle, kultaseni. Ei ole syytä lävistää kaunista pukuasi, mutta olisin hyvin onnellinen, jos ottaisit sen vastaan. Merkkinä siitä, että olemme nyt samaa sukua."
Tiarnan päästi serkkunsa otteestaan, mutta jätti kätensä lepäämään tämän hartialle.
"Sinulla on kuulemma ollut hyvä kevät ratsastuksen suhteen. Miltä on tuntunut olla kokopäiväinen kilparatsastaja?"

"Totta kai", Tempest vastasi hämillisenä hymyillen ja otti ojennetun rosetin vastaan. Hän ei ollut varma, milloin oikeasti ymmärtäisi, että oli nyt naimisissa Tiarnanin kanssa. Samaa sukua.
"Kiitos, olet hyvin huomaavainen."
Vierellä Maybe naurahti ja suoristi turkoosinsinisen, polvimittaisen mekon helmaa.
"Ihanalta", hän vastasi. Se oli ollut hänen unelmansa lapsuudesta saakka.
"Miltä tuntuu olla naimisissa?"

Wynnen kasvoille kohosi ilahtunut hymy, ja hän kumartui painamaan suudelman Tempestin poskelle.
"Olen hyvin onnellinen siitä, että poikani löysi sinunkaltaisesi puolison."
Vaikkei äiti ollut sitä ääneen ilmaissutkaan, hän oli ollut huolissaan yksinäisestä pojastaan.
Tiarnan nauroi Mayben kysymykselle ja pudisti hieman päätään.
"Upealta. Jos kysyt samaa vähän myöhemmin, osaan varmasti antaa paremman vastauksen."

'Sinunkaltaisesi puoliso' oli varmaankin kohteliaisuus, vaikka Tempestillä oli edelleen vaikeuksia ymmärtää, kuinka hän voisi olla hyväksi Tiarnanille.
Mutta tänään hän sai vain olla häkeltynyt siitä, että mies rakasti häntä. Hän vastasi Wynnen hymyyn ja kosketti naisen käsivartta. Maybe soi Tiarnanille valoisan hymyn ja jatkoi sitten klaaninsa kanssa matkaa pois jonon tieltä. David pujottautui vieraiden lomasta täyttämään hääparin lasit shampanjalla. Valtaosan vieraiden jonosta madeltua hääparin ohi, pitopalvelu saattoi alkaa tarjoilla pääruokaa pöytiin.

Kun viimeinenkin vieras oli päässyt onnittelemaan heitä, Tiarnan kietoi käsivartensa takaisin Tempestin ympärille ja jäi hetkeksi katselemaan naista saman häkeltyneen onnen vallassa, joka iski aina, kun hän tajusi tämän olevan hänen vaimonsa.
Hymyillen hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Ehkä mekin voisimme istahtaa hetkeksi?" hän ehdotti, silittäen naisen kylkeä.
Morsiamellekin tekisi hyvää yrittää syödä jotakin.

Tempest vastasi Tiarnanin katseeseen samalla häkellyksellä ja tunsi sydämensä lepattavan miehen painaessa suudelman hänen hiuksiinsa. Hän istahti varovasti tuolinsa laidalle laskien Wynneltä saamansa rosetin pöydälle viereensä, hipaisten sitä hellästi sormenpäillään.
Pitopalvelu kattoi herkullisia kasvisruokavaihtoehtoja vieraiden eteen ja tarjoili myös hääparille, täyttäen samalla juhlaväen laseja anteliaalla kädellä. David taputti sulhasen olkaa ja asettui paikalleen Tiarnanin lähelle. Puheet olivat valmiina alkamaan.

Tiarnan istahti omaan tuoliinsa, kun oli siirtänyt sitä vaivihkaa hieman lähemmäs Tempestin tuolia, niin että hän saattoi kietoa toisen käsivartensa rennosti tämän selän taakse. Ainakin hetkeksi, ennen kuin hänen olisi maistettava kasvisruokaan erikoistuneen henkilökunnan luomaa värikästä annosta.
Hänellä oli epäilys, että ruokaan keskittyminen olisi joka tapauksessa hankalaa, niin herkullisen värikkäältä kuin se näyttikin.
Hän hymyili Davidille ja kumartui hipaisemaan Tempestin ohimoa huulillaan.
Myös Muriel asettui omalle paikalleen sisarensa vierellä.

Bestman aloitti puheiden sarjan vieraiden ruokaillessa kilistämällä lasiaan – varovasti, ettei särkenyt sitä pitkin lattiaa, kuten oli tehnyt useampaan otteeseen menneisyydessään. Värikkäät, humoristiset anekdootit viihdyttivät juhlaväkeä, mutta puhe päättyi vilpittömään onnentoivotukseen pariskunnalle, joka sai Tempestin silmät kostumaan.
Morsian siemaisi lasistaan osaamatta keskittyä ruokaansa ja kosketti Tiarnanin reittä pöydän alla.

Tempest ei ollut ainoa, jonka silmät kiilsivät tavallista kirkkaammin.
Kosketus reidellä sai Tiarnanin katsahtamaan vaimoaan - vaimoaan! - ja kumartumaan painamaan suudelman tämän ohimolle ennen kuin hän väläytti Davidille hyväksyvän hymyn. Vaikka ei hän voinut edes humoristisesti väittää, että olisi pelännyt huonoa puhetta.
Vieraat saivat hetken aikaa syödä rauhassa, ennen kuin Fergus nousi vuorostaan seisomaan pitääkseen oman puheensa. Suurikokoinen mies näytti samaan aikaan onnelliselta ja häkeltyneeltä esitellessään itsensä, ja säteili ylpeyttä voidessaan kutsua itseään Tempestin isäksi.
Kiitettyään ensin kaikkia vieraita morsiamen vanhempien puolesta hän käänsi lempeän, tumman katseensa ottotyttäreensä.
"Kullannuppu, et tiedä, kuinka onnelliseksi minut teit, kun sain kunnian saattaa sinut tänään alttarille, vaikka jokainen saman kokenut isä varmasti tietää, kuinka haikeaa on joutua luopumaan tyttärestään. Tuntuu, ettei siitä ole kuin vasta pieni hetki, kun Em lahjoitti minulle ensimmäisen piirroksensa - lupaan, että olen kehittynyt huomattavasti paremmaksi kuvien tunnistamisessa, enkä enää koskaan erehdy luulemaan piirtämääsi lohikäärmettä kissaksi. Jos Tiarnan loukkaa sinua siinä asiassa yhtä verisesti, kuin minä aikanaan, hän saa vastata siitä minulle."
Liikuttunut isä pyyhkäisi vaivihkaa silmiään, vaikka hymy pysyttelikin hänen ystävällisillä kasvoillaan.
"Jos minun nyt joka tapauksessa on luovuttava tyttärestäni, olen iloinen, että teen niin Tiarnanin hyväksi. Wynne, olet kasvattanut upean pojan. Tiarnan, Tempest, onnea liitollenne. Tiarnan, tarkoitan, mitä sanoin kuvien tunnistamisesta."
Isä kohotti maljan vasta alkaneen liiton kunniaksi, ja vieraat saattoivat liittyä siihen.

Isän malja sai kyyneleet vierähtämään morsiamen pisamaisille poskille, ja Tempest painoi varmastikin Murielin lähelle asettamalla nenäliinalla silmänalusiaan katsellen Fergusta vilpitöntä lämpöä kullanvärisissä silmissään.
Rakas, rakas isä.
Hän saattoi nähdä ja kuulla äitinsä itkevän Ferguksen vierellä, nenä nenäliinaan haudattuna ja olkapäät vavahdellen. Eleanor ei ollut ainoa, jonka puheet saivat itkemään valtoimenaan.

Omalla paikallaan Fergus kietoi käsivartensa vaimonsa hartioille ja tarttui itsekin nenäliinaan, nyt kun saattoi viimein antaa tunteilleen vallan. Hän ei ollut puhuja, hän oli yksinkertainen mies, joka koki usein ymmärtävänsä paremmin hevosia kuin ihmisiä, mutta hän oli vuodattanut sydämensä lausumiinsa sanoihin.
Tiarnan hipaisi nenänpäällään Tempestin hiuksia ja hamusi tämän huulilta suudelman.
"Lupaan, että tunnistan kyllä jokaisen piirtämäsi kissan ja lohikäärmeen", hän kuiskasi hellästi vaimonsa korvaan.

Tempest vastasi Tiarnanille hymyllä ja hipaisi hopeista juovaa miehen hiuksissa.
Fergus-parka. Tempest oli melko varma, etteivät hänen mielikuvituksensa tuottamat olennot olleet kovin helposti tunnistettavissa lapsuusvuosina.
Hän antoi katseensa kiertää vieraiden joukossa, kohtasi tuttuja katseita, vastasi lämpimiin hymyihin. Hän oli melko varma, että kevyt, humalluttava kuplinta hänen sisällään johtui jostain aivan muusta kuin shampanjasta.

Ruokailuvälineet saivat taas kilistä hetken kaikessa rauhassa, ennen kuin sulhanen painoi suudelman morsiamensa hiuksiin ja kohottautui seisomaan, pyytäen huomiota kilistämällä kevyesti lasiaan - hänellä oli muistikuva siitä, että hän oli tainnut hajottaa yhden lasin samaisella tavalla polttareissaan. Eikä hän ollut ollut edes humalassa muusta kuin tunnelmasta.
Hän loi Emmieen häkeltyneen, rakastavan katseen ennen kuin keskittyi hetkeksi vieraisiin.
"Kiitos teille kaikille, että tulitte paikalle jakamaan tärkeän päivämme. Eräästä toisesta yhtä tärkeästä päivästä on vierähtänyt jo tovi. Em, muistatko?"
Hän käänsi katseensa vaimoonsa.
"Muistan edelleen, kun näin sinut ensimmäisen kerran. Talk shown kuvauksissa. Toivon, että olisin voinut tarjota ensitapaamisellemme hieman romanttisemmat kulissit. Olit uskomattoman hurmaava olento keskellä kaikkea sitä kaaosta. Kun katseemme kohtasivat - haluan uskoa, että sinäkin näit minut - tiesin, että katuisin koko loppu elämäni, ellen tulisi puhumaan kanssasi. Minun on myönnettävä, etten muista paljoakaan siitä, mistä tarkalleen ottaen keskustelimme sen jälkeen ohjelmassa, sillä olin aivan liian lumoutunut pelkästä läsnäolostasi. Haluan uskoa, että jokin kohtalo, jokin muu kuin talk shown sattumanvarainen puheenaihe, johdatti meidät silloin yhteen."
Hän veti syvään henkeä ja hymyili melkein pahoitellen.
"Teagan taisi joskus sanoa, että olen näyttelijä juuri siksi, ettei minun tarvitse kirjoittaa sanoja, jotka joudun lausumaan, ja hän taisi olla oikeassa. Puolustuksekseni vetoan siihen, ettei taida olla edes olemassa sellaisia sanoja, joilla voisin kuvata sitä, kuinka paljon minulle merkitset. Lienee maailman vanhin argumentti tuoda esiin muinaiset kreikkalaiset, mutta heillä oli hyvin osuva uskomus siitä, kuinka yksi sielu jaettiin kahteen osaan, ja kuinka ihminen saattoi olla todella onnellinen vasta, kun löysi sielunsa toisen puolikkaan. Em, rakas, sinä olet minun sieluni toinen puolikas. Olet tehnyt minusta maailman onnellisimman miehen."
Hän kohotti lasiaan ja kumartui suutelemaan morsiantaan.

Tiarnanin puhe sai Tempestin katselemaan miestä aivan yhtä häkeltyneenä kuin ensimmäisellä kerralla heidän tavatessaan – samaisissa talk shown kuvauksissa, joista mies puhui. Tarina tuntui hänestä joka kerta yhtä uskomattomalta.
Että Tiarnan, uskomaton, uskomaton Tiarnan, oli nähnyt hänet niin. Hän muisti, kuinka vauhkona oli nakertanut peukaloaan ja tuntenut seinien kaatuvan päälleen kuunnellessaan yleisön humua studiossa, odottanut vuoroaan astua näyttämölle kuin jäykkäkouristusrokotusta.
Ja yhtäkkiä Tiarnan oli ollut siinä. Mies, jota hän oli rakastanut 13-vuotiaasta, oli yhtäkkiä todellinen – ja hän oli todennut, ettei ollut osannut edes kuvitella, mitä rakkaus oli, ennen kuin tutustui Tiarnaniin paremmin ja totesi rakastavansa miestä päivä päivältä enemmän.
Tempest vastasi suudelmaan sydän villisti hakaten ja pyyhki sitten nenäliinalla kyynelöityneitä silmiään, kun vieraat hurrasivat euforisella volyymilla.

Tiarnan palasi istumaan Tempestin viereen ja jätti kätensä lepäämään vaimonsa hartioille.
"Aiheutat minussa edelleen saman reaktion", hän kumartui kuiskaamaan tämän korvaan.
"Häkellyn niin, että unohdan, mitä olen tekemässä."
Vieraat saivat hetken aikaa päätellä ateriansa ja nauttia hiljaisesta taustamusiikista, ja Tiarnan sai kaikessa rauhassa katsella häkellyttävää morsiantaan, ennen kuin lasi kilisi seuraavan kerran.
Tällä kertaa Laurie nousi seisomaan, ja esiteltyään itsensä morsiamen veljeksi pahoitteli sitä, että rikkoi perinteisen kaavan.
"Halusin kuitenkin sanoa muutaman sanan ennen kuin päästän kaason ääneen."
Hän kääntyi hääparin puoleen ja hymyillen.
"Em. Olen melko varma, että minun on turha edes yrittää väittää, etten olisi ollut hieman suojeleva isoveli. Kun kerroit seurustelevasi, minä ja Muriel laadimme suunnitelman siitä, kuinka saisimme miesystäväsi parhaalla tavalla ristikuulustelluksi - Muriel, älä katso minua noin, tiedät, että olen aina ollut surkea valehtelemaan."
Isoveli virnisti kaksoselleen anteeksipyytävästi ennen kuin jatkoi.
"Tiarnan, siinä ei ollut mitään henkilökohtaista, ja voin vakuuttaa, että läpäisit kuulustelut kirkkaasti. Mutta se on isosisarusten tehtävä, suojella pienempiään. Em, silloin kun tapasimme ensimmäisen kerran, olimme Murielin kanssa anelleet isältä koiranpentua. Saimme sen sijaan pikkusiskon, ja voin vilpittömästi sanoa, että päivä, jona tapasimme sinut, on elämäni parhaita päiviä. Yhtä vilpittömästi voin sanoa myös sen, että tämä päivä kuuluu samaan kategoriaan. Tiarnan, en voisi olla onnellisempi teidän puolestanne, mutta isoveljen työ ei lopu koskaan. Pidä sisareni onnellisena, niin olemme sujut."
Hän kohotti maljan, silmät kostuneina.

Tempest soi Tiarnanille merkitsevän katseen, hymyä silmäkulmissaan. Tiesiköhän mies lainkaan, kuinka vaikutti häneen? Tiarnanin läsnäolo tuntui häkellyttävän hänet niin, että hän unohti sanoja, joskus jopa oman nimensä.
Suudelmat täyttivät hänen silmänsä tähdillä ja tekivät polvista huterat. Muisto heidän ensisuudelmastaan tuntui edelleen unenomaiselta. Tempestin oli nipistettävä käsivarttaan jo perinteen vuoksi varmistuakseen siitä, että oli hereillä.
Hän kosketti miehen reittä ja hipaisi huulillaan tämän poskea, ennen kuin totesi tarvitsevansa jälleen nenäliinaa – nyt rakkaan, rakkaan Laurien vuoksi.
Tempest soi Laurielle lämpimän, kiitollisen hymyn nenäliinansa takaa.

Tiarnan oli ollut huomaavinaan, että Muriel oli vaivihkaa livauttanut lisää nenäliinoja morsiamen eteen. Morsian ei tosin suinkaan ollut ainoa, jonka oli turvauduttava anteliaasti jaettaviin papereihin, vaan myös vieraiden joukossa ne tulivat todelliseen tarpeeseen.
Kaaso soi vierasjoukolle niistämisen mittaisen tauon, ennen kuin nousi seisomaan ja kilisti lasiaan.
"Mikään ei ole ohi, ennen kuin lihava leidi on laulanut. Lupaan, etten aio laulaa, mutta haluan käyttää kaason oikeuteni pitää viimeisen puheen, ennen kuin on aika avata tanssilattia", Muriel aloitti, ja katsahti Tempestiä hellästi hymyillen.
"Rakas, en voi puhua päivästä, jona tapasitte Tiarnanin kanssa ensimmäisen kerran, sillä en ollut paikalla - mikä näin meidän kesken on huutava vääryys. Isosiskona minun kuuluisi voida jakaa sellaiset asiat, eikö niin? Tiarnan, kuten veljeni laverteli, suhtauduimme sinuun aluksi epäillen. Siinä ei todella ollut mitään henkilökohtaista, ja olen varma, että ymmärrät kun sanon, että Tempest on meidän aarteemme. Eikä aarrettaan halua luovuttaa kenen tahansa haltuun. En tehnyt tilannetta sinulle helpoksi, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Taisin jopa uhkailla, vähän. Mutta paljon vähemmän, kuin olisin voinut, joten sovitaanko, että otat sen kohteliaisuutena, lanko?"
Hän katsahti taas sisartaan ja hymyili, vaikka silmissä kiiltelivätkin uhkaavat kyyneleet.
"Em, olet pikkusiskoni, mutta myös paras ystäväni. Me olemme kokeneet yhdessä paljon. Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi ollut mustasukkainen kun tajusin, että sinulla oli joku vähintään yhtä tärkeä, joku, jonka kanssa halusit jakaa elämäsi. Harkitsin, voisinko vain ryöstää sinut mukaani pohjoiseen - rakas, jos sinusta tuntuu ikinä siltä, se tarjous on edelleen voimassa."
Hän iski silmäänsä Tiarnanille.
"Mutta jopa isosiskojen on osattava päästää irti. Tiarnan, olen nähnyt, että teet sisareni aivan sietämättömän onnelliseksi. Jatka samaan malliin, osaan edelleen uhkailla aivan yhtä pelottavasti."
Hän pyyhkäisi silmiään ja hymyili.
"Ennen kuin alan itkeä niin, etten pysty enää puhumaan, haluan ehdottaa vielä yhtä maljaa hääparille, ennen kuin on aika avata tanssilattia. Tiarnan, Tempest, vaikka tähän kuuluisikin neuvo siitä, kuinka voisitte tehdä liitostanne vielä onnellisemman, te ette sellaista tarvitse. Jatkakaa samalla tavalla, te olette jo täydellisiä toisillenne."
Hän kohotti lasinsa.

Lasit kohosivat ja hääparille satoi onnea rakastavilta läheisiltä. Orkesteri viritti pehmeästi soittimiaan ensitanssia varten.
Tempest pyyhki silmiään ylivoimaisen tunnekuohun vallassa ja nousi ylös, kiertäen käsivartensa Murielin ympärille tiukkaan halaukseen. Hän ei voinut irrottaa pitkään hetkeen, vaikka hänen kyyneleensä luultavasti kastelivat sisaren puvun hartiaa.
"Rakastan sinua", Tempest kuiskasi sisarelleen. Hän ei olisi tässä ilman Murielia.
Hän toivoi sisaren tietävän, kuinka paljon hänelle merkitsi.

Muriel kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi tämän tiukasti syliinsä.
"Minäkin rakastan sinua, siskopieni", hän vakuutti, ja painoi suudelman vaaleiden, untuvaisten hiusten peittämälle ohimolle. Sormet silittivät hellästi kapeaa selkää.
Hän oli hetken hiljaa, antoi itsensä unohtua halaukseen, ennen kuin jatkoi:
"Mutta niin rakastaa joku muukin. Ja hän taitaa odottaa sinua kanssaan tanssimaan. Älä katso, mutta hän on aivan mielettömän komea."

Tempest nauroi tukkoisesti ja halasi Murielia vielä hetken tiukemmin, sydän kipeästi hakaten irti päästämisen ajatuksesta. Hän katsahti Tiarnania olkansa yli, painoi suudelman sisarensa poskelle ja silitti toista, ennen kuin vihdoin päästi irti, niisti nenänsä ja astui sitten lähemmäs aviomiestään.
Ajatus sai hänen sydämensä lepattamaan.
Orkesteri ryhdistäytyi, kun siistiin, tummaan pukuun pukeutunut kapellimestari, jolla oli nauravat kissansilmät ja kurittomat, punaiset hiukset, astui paikalleen ja ensimmäiset, viehättävät soinnut täyttivät salin.
Tempest punoi sormensa Tiarnanin käteen.

Tiarnan tunsi melkein syyllisyyden vihlaisun riistäessään sisaret toisiltaan. Mutta syyllisyys unohtui, kun vilpitön onni täytti hänet, myrskysilmien kohdatessa kultaisen katseen.
Hänen vaimonsa.
"Saanko luvan?" hän kysyi, hymy suupielessään, ja ojensi kätensä kohti Tempestiä saattaakseen tämän tanssilattialle. Suuret ikkunat ja niiden takana aaltoileva meri muodostivat melkein taianomaisen taustan heidän ensimmäiselle yhteiselle tanssilleen avioparina.
Tiarnan ei kyennyt irrottamaan katsettaan kultaisista silmistä, kun hän siirsi toisen kätensä vaimonsa selälle ja kannatteli tämän toista kättä omassaan.

Musiikki täytti salin ja pyyhkäisi hääparin mukanaan.
Hetkeen Tempestille ei ollut olemassa muuta kuin Tiarnan ja sielukkaat, myrskynharmaat silmät. Kuin he olisivat astuneet toiseen maailmaan.
Wolfgang Mylos Montgomeryn musiikilla oli tainnut aina olla häneen sellainen vaikutus. Nyt musiikki oli syntynyt heistä, se oli yhdistelmä merta, tähtiä, kesyttömiä ylämaita, taikaa ja rakkautta. Vieraidenkin oli vaikea irrottaa katsettaan vain toisensa näkevästä hääparista.

Tiarnan oli aina kuvitellut, ettei häntä ollut siunattu turhan rikkaalla mielikuvituksella, ainakaan, jos sitä vertasi Tempestin uskomattomaan sisäiseen maailmaan.
Mutta jokin vain heidän häitään varten sävelletyssä musiikissa tuntui kantavan hänetkin toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa tähdet yhdistyivät mereen, kunnes niitä oli mahdoton erottaa toisistaan, ja jossa aaltojen kuohun saattoi erottaa hetkenä, jossa se iskeytyi kallioihin.
Ja joka oli varattu vain heitä varten.
Jälleen kerran hämmentynyt hymy kohosi miehen huulille, kun hän kannatteli Tempestiä kevyesti läpi tanssilattian, kieputti tätä musiikin tahtiin.
Ja kun heidän kappaleensa alkoi lähennellä loppuaan, hän kumartui kuiskaamaan naisen korvaan:
"Rakastan sinua."

Tempest kosketti Tiarnanin kasvoja ja hipaisi miehen poskea huulillaan.
"Minä rakastan sinua", hän vastasi hiljaa ja tunsi epätodellisen onnen nipistävän vatsassaan katsellessaan myrskynharmaita silmiä.
He saisivat viettää loppuelämänsä yhdessä. Heillä olisi oma ikuisuus.
Kun kapellimestarin intohimoinen, rakastava sävellys päättyi hiljaisuuteen, vieraat puhkesivat aplodeihin. Orkesterin jatkaessa toisesta kappaleesta, juhlaväki liittyi heidän seuraansa tanssilattialle.

Viimeisten nuottien jäädessä leijumaan laskeutuneeseen hiljaisuuteen melkein haikeina Tiarnan kumartui painamaan vaimonsa huulille pitkän suudelman.
Heidän häissään tanssilattian ei tarvinnut jäädä onnettoman tyhjäksi senkään jälkeen, kun ensimmäinen tanssi oli tanssittu. Hän erotti silmäkulmastaan ainakin Elin tutun hahmon.
"Vieläkö jaksat tanssia?" hän kysyi Tempestiltä, käsi naisen selkää silittäen.

"Totta kai", Tempest vastasi hymyillen, syke suudelmasta lepattaen. Voisiko hän väsyä tanssimaan Tiarnanin kanssa?
Orkesterin virittäytyessä viihdyttämään koko juhlaväkeä, Aida oli tarttunut Elin käteen ja tervehti kapellimestaria, johon oli tutustunut aikaisemmin keväällä Tempestin esitellessä heidät. Hän veti miehen kanssaan matalalle lavalle salin laidalla.
Tempest laski kätensä takaisin Tiarnanin olalle.

Tiarnan hymyili ja suoristi ryhtiään, valmistautuen johdattamaan Tempestin toiseen tanssiin. Ja kolmanteen, neljänteen, niin moneen, kuin hänen vaimonsa haluaisi, tai niin moneen, kuin kaaso antaisi heille luvan, ennen kuin kakunhimo veisi voiton.
Hän taitaisi tosin joutua luovuttamaan Tempestin jossain vaiheessa myös sukulaisille, mutta ainakin vielä tämä tanssi olisi hänen.
Elin silmät siristyivät hymystä, kun hän nosti Aidan edeltään lavalle, malttamatta kiertää mataliin askelmiin, ja loikkasi itse ketterästi tämän perässä. Puvuntakki oli unohtunut tuolinselkämykselle.

Juhlaväki lähti kieppumaan tanssilattialle esiintyjien innostamana. Tempest puristi hellästi Tiarnanin kättä, pukunsa pitsikirjailtu laahus sirolla lenkillä käteensä kiinnitettynä, jotta se ei jäänyt tanssivien jalkojen alle.
David koputti kaason olkaa, kutsuen tämän tanssimaan kanssaan.
Lavalla Aida katsahti Eliä naurua jäänsinisissä, kissamaiseen hymyyn siristyneissä silmissään ja kosketti miehen selkää, ennen kuin astui lähemmäs mikrofonia. Puhelin sai lojua suljettuna laukussa, rauhassa omituisilta, sanattomilta puheluilta. Tämä päivä oli vain käsinkosketeltavaa onnea, ja hän tunsi pakahtuvansa ystäviensä puolesta.

Lavalla Eli vastasi Aidan katseeseen ja seurasi tämän esimerkkiä, astuen mikrofonin eteen.
Tiarnan yllättyi kuullessaan tutun äänen aloittelevan uudelleen sovitettua versiota tutusta rakkausduetosta. Hän ei ehtinyt kuitenkaan hämmästellä asiaa kauaa, sillä olkaa taputtava käsi vaati huomiota.
Fergus hymyili vävylleen ystävällisesti.
"Jos tytärtäni hetkeksi, mikäli se hänelle sopii", karhumaisen suurikokoinen mies totesi.
"Vanha isä haluaisi tämän tanssin."

Tempest suli hymyyn ja tarttui 'vanhan isän' käteen, seuraten tätä tanssiin.
Sulhasen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa, kun morsiamen äiti, joka oli lakannut itkemästä tarpeeksi pitkäksi hetkeksi voidakseen lunastaa tanssin, koputti Tiarnanin olkapäätä. Siron rannekellon hihnan alle, rannetta vasten, oli kätketty ovelasti nenäliina. Eleanor hymyili lämmöllä, silmät onnen kyynelistä turvoksissa ja nenä punoittaen.
Häät olivat tavattoman kauniit.

Ferguksen oli vaikea olla itkemättä, kun hän katseli hentoista tytärtään hääpukuun pukeutuneena.
"Toivottavasti en nolannut sinua puheellani, vaikka se taitaakin olla isien tehtävä", hän huomautti, johdattaessaan Tempestin tanssiin.
"Olen hyvin onnellinen puolestanne, Tiarnan on hyvä poika."
Samaan aikaan hyvä poika hymyili Eleanorille ja vei tämän vuorostaan anoppinsa tanssilattialle. Olisi ehdottomasti vähintään kirjoittamattomien sääntöjen mukaan huonoa onnea, mikäli hän talloisi naisen varpaille.
Siitä ei onneksi ollut pelkoa.

Anoppi olisi antanut varpaille tallomisen armeliaasti anteeksi. Eleanor oli uskomattoman kiitollinen Tiarnanille siitä, miten onnelliseksi mies teki hänen tyttärensä. Tempest eli vihdoin satua, jota äiti oli toivonut lapselleen.
"Et voisi koskaan nolata minua", Tempest vetosi hellästi ottoisälleen ja kurottui koskettamaan miehen poskea, kiiveten varpailleen, jotta saattoi painaa suudelman toiselle, ennen kuin seurasi Fergusta tanssiin.
Hän oli ollut uskomattoman onnekas saadessaan sekä kaksi sisarusta että Ferguksen kaltaisen isän. Nightingalen perhe oli ollut todellinen aarre hänen lapsuudessaan, sillä hän oli tiennyt, ettei äiti jäisi yksin, jos sairaus voittaisi vihdoin.
"Kiitos, isä."

Kaikeksi onnekseen sulhanen oli saanut koulutusta klassisissa tansseissa, myös kuninkaalliseen hoviin sopivalla tasolla.
Fergus katseli nuoremman tyttärensä kasvoja melkein häkeltyneenä siitä, kuinka tämä oli ehtinyt kasvaa aikuiseksi melkein huomaamatta. Vasta äskenhän Tempest oli ollut niin pikkuinen, että hän oli voinut helposti nostaa tämän olkapäilleen.
"Kullannuppu, ei ole mitään, mistä sinun pitäisi kiittää", mies huomautti, samalla kun kappale alkoi lähestyä loppuaan. Morsiamelle riittäisi innokkaita tanssittajia, sulhasen lisäksi.

Seuraavan vuoron morsiamelta pyysi bestman, joka veti Tempestin hetkeksi rutistukseen, ennen kuin johdatti naisen tanssiin. Morsiamen äitikin vapautti sulhasen tanssi loppuessa – Tiarnan olisi varmasti aivan yhtä kaivattu tanssipari.
Orkesteri säesti hääväelle äänensä lahjoittavia esiintyjiä, intohimoinen kapellimestari johdossaan. Wolfie saattoi muistaa jälleen, kuinka rakasti musiikkia. Häiden tunnelma tuntui humalluttavalta ja kevyeltä kuin pullo shampanjaa – mikä määrä onnea ja rakkautta mahtui yhteen huoneeseen.

Vielä bestmaninkaan jälkeen ei koittanut sulhasen vuoro palata morsiamensa tanssittajaksi, sillä myös Laurie halusi tanssittaa sisartaan. Hän hymyili Tiarnanille melkein pahoittelevasti, mutta tämä ei näyttänyt pahoittavan mieltään, vaan kutsui sen sijaan vaalean serkkunsa tanssimaan.
Laurie ehti tarttua Tempestin käteen ja johdattaa tämän uuden tanssin pyörteisiin, ennen kuin tummat silmät uhkasivat kostua.
"Onhan sinulla ollut upea päivä, Em?"

"Totta kai on", Tempest vastasi sulaen hymyyn ja kosketti hellästi veljensä poskea, kuin pyyhkäistäkseen pois uhkaavan kyyneleen.
"Olen aivan hurjan onnellinen. Pidit ihanan puheen, velirakas", hän sanoi ja tutki kultaiset silmät lämmöstä hehkuen veljensä komeita kasvoja. Miten hän toivoi, että Laurie saisi olla yhtä onnellinen. Hänen rakas, ihana, kiltti veljensä ansaitsi tulla rakastetuksi juuri omana itsenään.

Tempestin hymy sai myös Laurien hymyilemään, vaikka silmissä vaanikin edelleen uhkaava kosteus. Hän kuvitteli itkeneensä jo tarpeeksi, mutta ilmeisesti se oli ollut väärä uskomus.
Ehkä onnesta ei voinut koskaan itkeä tarpeeksi.
Hän naurahti pehmeästi, kun kiepautti hennon sisarensa ympäri musiikin tahtiin.
"Muriel ei olisi koskaan antanut anteeksi, jos olisin nolannut sinut. Teidän kappaleenne oli muuten todella kaunis."

Tempest nauroi häivähdys puheiden nostattaman itkun käheyttä äänessään ja puristi veljensä kättä.
"Kukaan teistä ei pystyisi nolaamaan minua", hän muistutti.
"Se todella oli, eikö ollutkin? Olen vieläkin pyörryksissä siitä, että sain hänet tapaamaan meitä ja suostumaan säveltämään meille." Musiikki viipyisi varmasti ikuisesti hänen muistoissaan, samoin kuin lukemattoman moni muu yksityiskohta hääpäivästä.

"Totta kai hän halusi säveltää hurmaavalle siskolleni", Laurie huomautti hyväntuulisesti naurahtaen. Kuinka kukaan voisi koskaan kieltää Tempestiltä mitään? Hänelle ajatus ainakin oli mahdoton, mutta sama vaikutus taisi olla monella muullakin hänen rakkaallaan, joten ehkä se ei ollut kovinkaan luotettava mittari.
Kappale loppui ja Laurie painoi suudelman sisarensa poskelle. Vieläkään sulhanen ei kuitenkaan saanut vaimoaan takaisin, sillä Muriel kiilasi edelle melkein pahoittelevasti hymyillen.
"Anteeksi, minun on päästävä pian istumaan, ja haluan ensin tanssin pikkusiskoltani", hän vetosi, ja ojensi sitten kätensä Tempestiä kohti, kutsuen tätä tanssiin.

Voi rakas Muriel.
Tempest tarttui sisarensa käteen ja nauroi kuplien, tuntien jälleen silmiensä kostuvan. Murielilla tuntui olevan lahja saada hänet itkemään ylitulvivasta rakkaudesta.
"Rakastan sinua, muistathan sen?" hän kysyi kieppuen sisarensa kanssa tanssilattialla, käteen kiinnitetty laahus liehuen. Nyt lavan oli ottanut haltuunsa David, ja tenorin ääni täytti salin lämpimänä ja rikkaana.

"Ja minä rakastan sinua, siskopieni", Muriel vakuutti ja painoi hellän suukon Tempestin poskelle samalla kun vei tätä tanssilattialla varsin taidokkaasti, niin kuin kokemusta siitä olisi ollut enemmänkin kuin yhden illan verran.
Hän toivoi, että olisi voinut varastaa sisarensa enemmän kuin yhden tanssin ajaksi.
"Toivottavasti päiväsi on ollut tähän mennessä täydellinen... Hyvä luoja hänen ääntään."
Muriel pudisti hieman päätään.
"Teillä on lahjakkaita ystäviä. Olen tainnut sanoa sen ennenkin..."

"Kuinka päiväni voisi olla mitään muuta kuin täydellinen, kun sinä olet ollut järjestämässä sitä?" Tempest vetosi takaisin ja kurottui koskettamaan huulillaan Murielin poskea. Se alkoi käydä vaikeammaksi, kun hänen pieni sisarentyttärensä kasvoi kasvamistaan.
"Niin on – olen aina hieman häkeltynyt heidän seurassaan. En tiedä, onko outoa, että häkellyn edelleen Tiarnania. Aviomiestäni." Sana kuulosti oudolta hänen suussaan, mutta sai hänen vatsansa nipistämään epätodellisesta onnesta.

Muriel nauroi ja pudisti hieman päätään.
"Minulla on ollut uskomattomia apujoukkoja", hän vakuutti. Kuten ammattilaiset, jotka tekivät asioista hyvin vaivattomia. Sekä tietenkin Tiarnanin ja Tempestin rakkaat, jotka olivat halunneet tehdä parhaansa, jotta päivästä tulisi ikimuistoinen.
Heitä ympäröivän rakkauden määrä oli uskomaton, melkein käsinkosketeltava.
Pikkusiskon sanat saivat Murielin hymyilemään, samalla kun hän kiepautti tämän ympäri.
"Minäkin olisin häkeltynyt, joten ehkä se annetaan sinulle anteeksi..."

Tempest nauroi ja puristi sisarensa kättä lämmöllä. Hän toivoi, että myös Muriel voisi olla käsittämättömän, uskomattoman, häkellyttävän onnellinen ja tulla rakastetuksi juuri sinä ihanana ihmisenä, joka oli, aivan kuten kaksoisveljensäkin.
Hän oli varma, että ainakin Pikkuloinen rakastaisi uskomatonta äitiään ehdotta.
Kappale vaihtui, orkesteri veti henkeä ja sukelsi seuraavaan teokseen, väsymättömän, kiihkeän kapellimestarinsa johdolla.
"Pitäisikö sinun saada istua alas? Ja syödä?" Tempest ehdotti ja tarjoutui taluttamaan sisarensa takaisin heidän pöytänsä luo.

"Se voisi olla hyvä ajatus", Muriel myönsi ja antoi sisarensa johdattaa hänet takaisin pöytien luo.
"Minun pitää yrittää jossain vaiheessa livauttaa ruokaa kapellimestarille, ennen kuin hän menee ja kuukahtaa silkkaa innostustaan..."
Sellaisia taiteilijat kai olivat, uppoutuivat työhönsä sellaisella innolla, että kaikki muu jäi toissijaiseksi. Kaikki muu, kuten esimerkiksi syöminen ja juominen.
Muriel istahti alas ja oikaisi hetkeksi särkevät jalkansa, kohottaen kätensä silittämään sisarensa poskea.
"Mutta eräs tummahiuksinen komistus taitaa kaivata huomiotasi ennen kuin on aika leikata kakku."

Tempestin olisi tehnyt mieli kyykistyä sisarensa eteen ja jäädä hieromaan särkeviä jalkoja. Muriel-parka oli tehnyt hänen päivästään täydellisen, ja hän toivoi, että olisi voinut tehdä jotain sisarensa eteen.
"Olet hyvin ajattelevainen", morsian vastasi katsahtaen kapellimestarin suuntaan, "mutta muistathan huolehtia myös itsestäsi?" Tempest nojautui painamaan suudelman Murielin hiuksiin ja nojasi päänsä hetkeksi naisen päähän, hymyä suupielissään.
"Niinkö?"

Muriel nauroi pehmeästi ja kietoi käsivartensa sisarensa ympärille löyhään halaukseen.
"Hän osaa olla sellainen idiootti joskus... Minä huolehdin, ei hätää, kultapieni."
Hän oli onnellinen siitä, kuinka hyvin kaikki oli sujunut, kuinka vilpittömän onnellisia kaikki olivat hääparin onnesta. Ja kun ilta alkaisi lähentyä yötä, hän voisi hyvillä mielin livahtaa huoneeseensa ja nostaa koipensa ylös. Pikkuloinen tuntui tosin nauttivan musiikista, liikahteli pienesti sen tahtiin.
"Mm-hmm. Hän katselee tännepäin. Ja on pukeutunut kilttiin. Ehkä hän haluaisi tanssia kanssasi?"

Tempest katsahti hämmentyneenä kapellimestarin suuntaan.
"Tunnetko hänet?" hän kysyi häkeltyneenä ja katseli sisartaan, silittäen naisen poskea.
Se oli yhteys, jota hän ei ollut arvannut.
Hän katsahti taakseen hymyä silmissään ja puristi sisarensa kättä, sydän kahteen suuntaan vetäen. Pitäisikö hänen jättää sisarensa?

"Mmm, me seurustelimme jokusen vuoden. Silloin, kun asuin ulkomailla", Muriel vastasi ja vilkaisi Wolfien suuntaan. Hän tunsi edelleen lämmintä kiintymystä miestä kohtaan, jonka kanssa oli jakanut hetken elämänsä. Ja jonka kanssa hän oli onnistunut hankkiutumaan ongelmiin aivan liian usein.
Hän tarttui sisarensa käteen ja kohotti sen huulilleen.
"Alahan mennä, rakas, älä anna lankoni odottaa suotta. Isosiskosi pärjää kyllä."

Tempest räpäytti tyrmistyneenä ja katsahti uudelleen kapellimestaria, jonka musiikkia oli kuunnellut jo pienenä. Miten Muriel ei ollut puhunut...? Vai saattoiko Dorian olla Wolfgang? Jälkikäteen ajateltuna, kuvissa oli yhdennäköisyyttä.
"Minä-", hän aloitti sipaisten vaalean, pehmeän suortuvan korvansa taakse ja tutki sisarensa kasvoja hämmentyneenä. Hänen pitäisi ehdottomasti kuulla koko tarina.
Mutta kenties joku toinen päivä.
"Hyvä on", Tempest vastasi ja nojautui painamaan suudelman sisarensa otsalle, ennen kuin nosti pukunsa koristeellista helmaa ja lähti kilttiin pukeutunutta komistusta kohti.

Muriel taputti kannustavasti sisarensa kapeaa lonkkaa.
"Menehän siitä nyt, kultapieni. Sulhanen alkaa näyttää hyvin surulliselta."
Tuskin sentään surulliselta, mutta silti hymy sai Tiarnanin silmät siristymään, kun hän näki Tempestin tulevan kohti. Hän asteli vaimoaan vastaan, tarttui tämän käteen ja painoi kämmenselälle suudelman. Helmi, jonka hän oli kymmenvuotiaana löytänyt, sopi käteen täydellisesti.
"Onko kaikki hyvin, rakas?"

Tuttu, epäuskoinen häkellys pesiytyi hänen vatsaansa, kun Tiarnan painoi suudelman hänen kämmenselälleen. Enemmän sadulta kuin todellisuudelta tuntuva mies ei ollut vain siinä, vaan halusi viettää loppuelämänsä hänen kanssaan.
"Paremmin kuin hyvin", Tempest vastasi sulaen hymyyn ja kurottui varpailleen, hipaisten huulillaan miehen huulia. Hän otti sulhasensa käden omaansa.
Ehkä heille suotaisiin vielä yksi tanssi.

Tiarnan hymyili ja vastasi pehmeään suudelmaan, jonka hän olisi suonut jatkuvan pidemmälle.
Mutta hän halusi myös tanssia vaimonsa kanssa.
"Saanko tämän tanssin?" hän pyysi, samalla kun painoi vapaan kätensä Tempestin selälle. Se löysi paikkansa vaivattomasti, samalla kun kappaleen ensimmäiset nuotit lähtivät soimaan.
Tällä kertaa Eli oli kivunnut lavalle Davidin seuraksi.

Tempest vastasi pyyntöön hymyllä ja nosti toisen kätensä Tiarnanin olalle seuraten miestä – miestään! – tanssiin. Juhlaväki kieppui ja pyöri heidän ympärillään, kuvaajat heidän lomassaan pujotellen saadakseen ikuistettua hääparia yhdessä tanssilattialla.
Valo merellä oli alkanut muuttua, aurinko värjäsi taivaan vaaleanpunaiseksi ja laventeliksi lähtiessään valumaan kohti tummaa vettä.
Lavalla David puristi Elin olkaa ojentaen miehelle toisen mikrofonin.

Tiarnan toivoi, ettei aiemmin risuun kompuroinut kuvaajaraukka loukkaisi itseään tanssijoiden lomassa pujotellessaan. Hän koki kuitenkin sulana mahdottomuutena irrottaa katseensa morsiamestaan nyt, kun oli viimein saanut tämän takaisin käsivarsilleen.
"Ehdin jo ikävöidä sinua", hän myönsi, samalla kun kumartui hipaisemaan Tempestin huulia omillaan, johdattaessaan tätä pehmeänä virtaavan musiikin tahtiin.
Salin reunoille oli sytytetty ensimmäiset, himmeät valot, jotka jättivät tilaa upealle auringonlaskulle.

Häkeltyneet, onnelliset perhoset lepattivat hänen vatsassaan ja nojautui hetkeksi Tiarnanin rintaa vasten musiikin kuljettaessa heitä. Aamun synkästä paniikista ei ollut enää jälkeäkään. Nyt hymy viipyi morsiamen suupielissä ja kultaisissa silmissä.
Musiikin hiipuessa juhlaväki osoitti suosiotaan duetolle, ja David kohotti kättään hymyillen, korottaen äänensä juhlaväen ylle.
"Nyt on aika siirtyä jälkiruokaan – Tiarnan, Tempest, olisitteko hyvät ja avaisitte jälkiruokapöydän?" bestman vetosi ja osoitti pitopalvelun tuoman kattauksen suuntaan.
Vieraat olivat viihtyneet niin hyvin tanssilattialla, että jälkiruoka oli saanut odottaa iltaan.

Tiarnan olisi voinut helposti voinut unohtua morsiamensa silmiin, mutta ehkä olisi ollut epäkohteliasta antaa vieraiden joutua odottamaan jälkiruokaa vielä pidemmälle iltaan. Eikä hän varmasti siihenkään mennessä olisi saanut Tempestistä tarpeekseen.
Myrskysilmät siristyivät hymystä, kun hän kumartui painamaan nopean suudelman naisen huulille ennen kuin lähti johdattamaan tätä kohti jälkiruokapöytää, jonka kasaamista hän ei ollut edes huomannut. Valkeat oksat koristivat pöytää yhdessä pionien ja yksittäisten simpukoiden kanssa. Käsi lepäsi hellänä Tempestin vyötäröllä.

Kolme kakkua oli katettu jälkiruokapöytään, jonka laidoilla oli tarjolla myös muuta makeaa kahvin ja teen kanssa nautittavaksi. Ilta oli hujahtanut ohi, ja Tempest tunsi olevansa varsin pyörällä päästään.
Pitopalvelun siististi pukeutunut edustaja ojensi heille hopeisen, siron kakkulapion sekä lautasen. Tempest katsahti kolmea kakkua ja sitten sulhastaan.
"Mitä haluat?" hän kuiskasi.

Tiarnan asettui Tempestin taakse ja kiersi toisen käsivartensa tämän vyötärölle. Hän mietti hetken, katsellen valtavan taidokkaasti tehtyjä kakkuja, ennen kuin kumartui lähemmäs morsiamensa korvaa.
"Sinut", hän kuiskasi, niin hiljaa, että kuiskaus muuttui melkein huokaukseksi. Myrskysilmät tuikahtivat ilkikurisiksi, kun hän suoristautui morsiamensa takana.
"Marjaisaa?"

Lämmin hengitys vasten kaulansyrjää sai väreet kulkemaan alas Tempestin selkää, ja kuiskaus sai hänet häkeltymään niin, että hänen piti kasata itseään hetki, ennen kuin muisti, mitä oli tekemässä tai miten kakkulapiota käytettiin.
Hyvä luoja.
Perhoset hänen vatsassaan heittäytyivät aivan mahdottomiksi.
Tempest kosketti poskeaan, hapuili kiinni ajatuksistaan ja leikkasi sitten marjaisasta kakusta palan yhteistyössä sulhasensa kanssa, mikä sai hyväntuulisen juhlaväen osoittamaan railakkaasti suosiotaan.

Oli ehkä häijyä kiusata morsianta hääpäivänä, mutta Tiarnan ei voinut mitään sille, että Tempest oli uskomattoman herttainen näky häkeltyessään. Hän tarttui melkein anteeksipyytävän hellästi kakkulapiota leikkaavaan käteen, ja auttoi leikkaaman ensimmäisen palan marjaisesta kakusta, jonka valitsemisessa kaaso oli auttanut.
Hän ei aikonut noudattaa hämmentävää perinnettä sotkea morsiamensa naaman kakkuun, vaan varasti sen sijaan pikaisen suudelman tämän huulilta. Se tuntui herättävän lisää hurraamista.
"Haluatko jotakin muuta?" hän kysyi hellästi, katsoen pieniä sieviä leivoksia ja värikkäitä karamelleja, joista olisi varmasti riittänyt suuremmallekin joukolle.

Vatsanpohjassa nipisteli. Hääkakku oli illan viimeisiä hetkiä, ennen kuin he jättäisivät vieraat ja olisivat vain toistensa. Ajatus oli saada hänen kätensä tutisemaan.
Tempest pudisti päätään tarjoukselle, epäillen kykyään saada kakkuakaan alas sen paremmin kuin kaunista salaattia aikaisemmin illalla, ja tarttui molemmin käsin kakkulautaseen, ettei vain antaisi sen lipsahtaa sormistaan.
"Ota sinä vain", hän kannusti hiljaa ja kiipesi varpailleen, hipaisten miehen suupieltä huulillaan.

Tiarnan painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon ennen kuin valikoi kakkulautasen reunalle muutaman pienen leivoksen, jotka oli kuorrutettu taidokkaasti. Sitten hän saattoi painaa kätensä hellästi morsiamensa selkää vasten ja johdattaa tämän takaisin pöydän ääreen, lepuuttamaan hetkeksi jalkojaan.
Kunhan jälkiruoka olisi syöty, he voisivat siirtyä pihalle sytyttämään toivelaput. Sen jälkeen vieraat eivät varmasti pahastuisi, vaikka hääpari vetäytyisikin toistensa seuraan.

Vieraat seurasivat hääparin jäljessä jälkiruoan luo sujuvana jonona, ja pöydän antimet kävivät erinomaisen halukkaasti kaupaksi. Juhlaväen joukossa ulkoministeri kannusti ponnekkaasti kihlattuaan kasaamaan lautasen täyteen suussasulavia jälkiruokia. Kapellimestarikin jätti orkesterin hetkeksi säestämään tunnelmaa itsenäisesti ja vaelsi jonon jatkoksi, kurittomia, punertavia hiuksia kasvoiltaan pois työntäen.
Tempest istui paikalleen Tiarnanin viereen ja siemaisi hajamielisesti kesken jääneestä lasista shampanjaa, ennen kuin poimi yhden pienistä leivoksista sormiinsa ja ojensi sitä miehen suuta kohti.

Tiarnan kietoi käsivartensa kevyesti Tempestin hartioiden ympärille ja otti suupalan kokoisen leivoksen hellästi tämän sormista suuhunsa. Kirpeänmakea täyte levisi kielelle ja yhdistyi harkitulla tavalla kuoren rapeuteen.
"Em, haluan näyttää sinulle jotakin", hän totesi sitten, ja ujutti kätensä poimimaan kapean, valkean kirjekuoren puvuntakkinsa taskusta. Teagan oli livauttanut sen hänelle ennen heidän viimeisintä yhteistä tanssiaan.
Hän laski kirjekuoren morsiamensa eteen ja jäi katsomaan tätä odottavasti.
Jälkiruokajonon luona kaaso oli pysähtynyt kapellimestarin luo ja ojensi tälle lautasta, jolle oli kerätty suolaisia alkupaloja makeiden vastapainoksi - sellaisia, jotka olivat säilyneet hyvin kylmässä illan ajan.

Kapellimestarin käheä nauru erottui vieraiden onnellisen hälinän yli, ja Wolfie nojautui painamaan spontaanin suudelman Murielin poskelle, ennen kuin poimi suolaiset toiseen käteensä.
Samaan aikaan Aida poimi yhden pienistä leivoksista käteensä, pyyhkäisi sen kuorrutusta Elin poskeen sormenpäillään ja suuteli sen pois, ennen kuin syötti loput herkusta siivosti miehen suuhun.
Tempest katsahti Tiarnania kysyvänä, yllätystä silmissään, kun ryhtyi avaamaan kirjekuorta.

Käheä nauru sai Murielin hymyilemään, ja hän verotti alkupaloja yhdellä leipäpalalla, jonka nappasi itselleen ennen kuin jatkoi matkaansa varmistamaan, että kaikki olisi valmista illan viimeistä varsinaista ohjelmaa varten.
Suudelma sai Elin hymyilemään, ja hän poimi leivoksen suuhunsa, hipaisten huulillaan Aidan sormia.
Tiarnan seurasi hymyillen, kuinka Tempest avasi kuoren, jonka sisältä paljastui yksinkertainen, turkoosin meren keskellä lepäävää vihreää, melkein puolikuuta muodoltaan muistuttavaa saarta esittävä kuva.
"Se on sinun", mies totesi, pyyhkäisten vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse.
"Tarkalleen ottaen se kuuluu osaksi laajempaa luonnonsuojelualuetta Seychelleillä. Projektin on tarkoitus varmistaa, että meriluonto säilyy."

Tempest tuijotti kuvaa pitkän hetken, sitten vielä pidemmän hetken Tiarnania sanattomaksi tyrmistyneenä. Sydän hakkasi kylkiluita vasten.
"Sinä... Annoit minulle saaren", hän toisti hiljaa, häkeltynyttä epäuskoa äänessään. Kuka voisi syyttää häntä siitä, että hän tunsi olonsa epätodelliseksi Tiarnanin kanssa? Kuin olisi sukeltanut suoraan satuun?
Hän nojautui painamaan suudelman miehen poskelle ja kosketti kuvaa hellästi sormillaan.

Tiarnan nauroi käheästi.
"Niin."
Saari ei olisi lomaparatiisi, mutta eivät he sellaista tarvitsisikaan. Se tulisi toimimaan kotina alueen eläimistölle, osana suurempaa kokonaisuutta, jonka toivottiin edistävän alueen biodiversiteetin säilymistä. Osana Tempestille niin rakkaiden merien suojelua.
"Saamme myöhemmin raportin siitä, mitä kaikkea saarellasi ja sen ympäristössä elää", hän jatkoi, hipaisten vaimonsa siroja sormia hellästi.

Tempest oli häkeltynyt sanattomaksi miehen huomaavaisesta, valtavasta lahjasta vielä silloinkin, kun vieraat olivat vaeltaneet jälkiruokapöydän kautta ja asettuneet takaisin pöytiin. Muutamat olivat jo palanneet tanssilattialle.
Tempest nojasi päätään Tiarnanin olkaan ja katseli kuvaa puolikuun muotoisesta saaresta ihmeissään, voimatta täysin käsittää, kuinka Tiarnan saattoi edelleen tyrmistyttää hänet niin perinpohjaisesti. Hän pyöritteli aikaisemmin saamaansa, kaunista korua hämillisissä sormissa, kunnes Aida nousi takaisin lavalle ja sai morsiamen sulamaan onnelliseen hymyyn, kun tämä tunnisti kappaleen melodian yhdeksi suosikeistaan. Hääparille suunnattu Power of Love täytti salin hetkeksi ravistelevalla tulkinnalla.

Myös Tiarnan tunnisti yhden Tempestin suosikkikappaleista jo ensimmäisistä soinnuista. Hän haki naisen käden omaansa ja painoi sen kämmenselälle kevyen suudelman.
"Rakas, tiedän, että pääsit vasta istumaan, mutta haluaisitko tanssia vielä tämän kappaleen?"
Olisi hyvin miellyttävä kokemus unohtua musiikin rytmiin, niin että kappale voisi vielä vuosienkin päästä palauttaa muiston tästä hetkestä takaisin mieleen.

"Tanssitaan vain", Tempest vastasi sulaen hymyyn, loi vielä yhden, häkeltyneen katseen kuvaan puolikuun muotoisesta saaresta turkoosissa meressä ja punoi sitten sormensa miehen käteen, lähtien tämän kanssa tanssilattialle.
Kappale palautti hänet lapsuusvuosiin – hetkiin ennen sairautta, joina koko maailma oli ollut auki, täynnä taikaa ja mahdollisuuksia. Hän muisti laulaneensa sitä autossa äitinsä kanssa, vaikka kumpikaan heistä ei voinutkaan tulkita sitä niin kuin hänen ystävänsä, jonka ääni riitti täyttämään kokonaisen teatterin.
Tempest nosti kätensä Tiarnanin olalle ja tunsi olonsa epätodelliseksi. He tanssivat häissään.

Tiarnan ei voinut olla vastaamatta hymyyn, tai pikemminkin hän ei voinut olla hymyilemättä. Ei tänään, ei päivänä, jona he olivat saaneet toisensa.
Hän saattoi Tempestin tanssilattialle, painoi suudelman tämän huulille ja lähti keinumaan rauhallisesti musiikin tahtiin. Sävelet tuntuivat täyttävän salin, samalla tavalla kuin Satinen ääni oli täyttänyt koko teatterin.
Oli suorastaan haikeaa, että ilta alkoi lähestyä loppuaan, ainakin heidän osaltaan.
Toisaalta se tarkoitti, että he saisivat olla pian kahden.
Ajatus sai hänet tavoittelemaan suudelmaa vaimonsa huulilta.

Suudelma sai perhoset kutittamaan hänen vatsassaan.
Juhlaväki valmistautui siirtymään illan virallisesti päättävän toivehetken pariin, vaikka halukkaat saisivat tanssia aamuun saakka.
Heidän osaltaan se kuitenkin tarkoitti illan päättymistä. He vetäytyisivät omaan rauhaansa. Ajatus sai Tempestin kädet tutisemaan hienoisesti.
David avusti kaasoa toivepaperien kanssa parhaansa mukaan, vaikka mies olikin parempi viihdyttämään kuin hallinnoimaan.

Auringon laskiessa pimeys oli alkanut nielaista linnanpihaa, mutta sen reunustoille sytytetyt lyhdyt loivat melkein unenomaista tunnelmaa hämärän keskelle. Ilma oli vielä lämpimän päivän jäljeltä miellyttävän leuto, ei yhtä raaka, kuin meren rannalla helposti olisi voinut olla.
Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin harteille ja halasi tämän kiinni kylkeensä, painaen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
Maailma oli menettänyt aikaansaavan kenraalin Murielissa, joka jakoi ohjeita ja tarvikkeita häävieraiden joukolle. Paperille kirjoitetut hyvän toivotukset sytytettäisiin tuleen, niin että ne saisivat hetken nousta kohti taivasta ja valaista pimeää.
Laskiessaan paperinpalan sisarensa käteen Muriel hymyili ja suukotti tämän poskea.

Tempest nojasi Tiarnanin kylkeen, erikoisessa limbossa melkein uneliaan rauhan ja vatsanpohjaa nipistävän jännityksen välissä. Oli epätodellista seistä täällä, satumaisen linnan pihassa, Tiarnanin syleilyssä. Omissa häissään.
Vieraista väreili hyvää tuulta. Ilma soi naurusta, meri kuohui levollisena linnan vierellä. Miten kaunis yöstä tulisi.
Tempest vastasi Murielin hymyyn hämillisellä onnella ja tutki hetken paperia käsissään, pohtien millaisen toiveen tahtoi lähettää korkeuksiin. Lopulta hän painoi paperin kämmentään vasten ja kirjoitti ylös hartaan toiveen.
Anna Murielin olla yhtä onnellinen kuin minä olen tällä hetkellä, anna hänen tulla rakastetuksi juuri niin kuin hän ansaitsee, anna hänen löytää joku, joka näkee kuinka vahva ja kaunis hän on.

Tiarnan tajusi unohtuneensa katselemaan Tempestiä, joka näytti uskomattoman lumoavalta lyhtyjen hennon kultaisessa valossa - vaikka milloin hänen vaimonsa ei olisi näyttänyt? Hän painoi uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ennen kuin keskittyi omaan, hauraaseen paperiinsa.
Hän toivoi koko sydämestään, että kaikki heidän rakkaansa saisivat olla yhtä onnellisia, kuin he olivat juuri nyt. Ja että varjot pysyisivät poissa, jättäisivät Tempestin viimein rauhaan.
"Oletko valmis?" hän kuiskasi hiljaa, rullattuaan oman paperinpalansa.

Tiedottomana Tiarnanin katseesta Tempest viimeisteli toiveensa ja rullasi paperin hellästi, painaen sen hetkeksi sydäntään vasten.
"Valmis", hän lupasi ja kosketti miehen selkää, katsellen heidän vieraitaan, joista suurin osa odotti valmiina, kuten hekin, ja harvat vielä kirjoittavatkin saivat toiveensa tehtyä.
Moni näytti odottavan Murielilta merkkiä, luottaen täysin kenraaliinsa.

Kaason tarkkaavainen katse oli seurannut vieraita, ja kun viimeinenkin toivepaperi oli rullattu, hän näytti esimerkkiä asettamalla oman rullansa alustalle. Sytytin välähti, ja tuli tarttui paperiin, eikä kulunut kuin hetki, kun se jo nousi hitaasti ilmaan.
Se toimi samalla merkkinä vieraille, ja toivomuspapereiden joukko syttyi tuleen ja nousi kipinöinä taivaalle, lähettäen toiveet savun mukana ylös taivasta kohti.
Tiarnan hymyili Tempestille hellästi ja tarjosi pitelemäänsä alustaa naista kohti, jotta tämä voisi asettaa paperinsa hänen omansa viereen.

Hetken kuluttua heidänkin toiveensa nousivat kohti taivasta kirkkaasti palavana liekkinä, kipinöivät vasten mustuvaa taivasta. Tempest unohtui katselemaan toiveita pitkäksi aikaa, niiden iloista kieppumista kohti korkeuksia, kuinka tuuli tarttui niihin ja puhalsi hentoja kipinöitä heidän ylleen. Hän oli aina rakastanut ajatusta lyhdyistä, jotka vapautettiin taivaalle, mutta se ei ollut reilua luontoa kohtaan.
Tämä oli tavattoman kaunis vaihtoehto.
Vieraatkin näyttivät onnellisilta. Piha väreili hyväntuulista puheensorinaa ja naurua, ja kerrankin Tempest tunsi olonsa rauhalliseksi ihmisjoukossa.

Hetken tunnelma tuntui tarttuvan myös vieraisiin, aivan kuin savun mukana lentäneet toiveet olisivat levittäneet mukanaan ripauksen siitä onnesta, jota aviopari säteili ympärilleen.
Hieman sivummalla Wren painautui vaivihkaa Charlesin kylkeen, ja Catriona nousi varpailleen painaakseen suudelman aviomiehensä huulille. Toisella puolella pihaa Eli veti Aidan tiukasti syliinsä ja hipaisi naisen korvaa huulillaan.
Tiarnan kietoi käsivartensa tiukasti vaimonsa ympärille ja veti tämän halaukseen.
"Rakastan sinua."

Tempest nojasi Tiarnanin rintaa vasten, painoi poskensa laivastonsiniseen takkiin ja hengitti syvään miehen tuoksua, sulkien hetkeksi silmänsä. Perhoset lepattivat onnellisina ja keveinä hänen sisällään, melkein kuin olisivat voineet nostaa hänetkin ilmaan.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi ja katseli Tiarnanin käsivarren yli heidän vieraitaan, jotka nämäkin löysivät toistensa sylit. Kapellimestari oli kiertänyt käsivarren Murielin harteille ja painoi ystävällisen suudelman naisen hiuksiin. Morsiamen äitikin painautui isän kainaloon, taputellen kyyneliä turvoksissa olevista silmistään.
Piha väreili tarttuvaa onnea.

Hetken piha sai vain nauttia tunnelmasta, joka tuntui kääriytyvän lempeänä jokaisen läsnäolijan ympärille. Mutta kun mereltä puhaltava tuuli alkoi voimistua, haihduttaen lopunkin papereista syntyneestä savusta, kaaso alkoi paimentaa vieraita hellästi takaisin kohti sisätiloja. Musiikki jatkuisi juhlasalissa, mutta kukaan ei pahastuisi, mikäli väsyneimmät vetäytyisivät jo huoneisiinsa.
Eikä kukaan enää pahastuisi, vaikka tuore aviopari suuntaisi omiin oloihinsa.
Tiarnan kumartui painamaan suudelman Tempestin pisamaiselle poskelle.
"Rakas, joko meidän olisi aika jättää vieraat jatkamaan juhlia?"

Kysymys sai Tempestin vatsan nipistämään. Piha tuntui keinahtavan, ja perhoset kieppuivat hänen sisällään. Hän kosketti Tiarnanin käsivartta ja soi miehelle hermostuneen hymyn, lämpöä kultaisissa silmissään.
"Kyllä", hän vastasi ja nojasi päänsä hetkeksi Tiarnanin rintaa vasten, kun maailma tuntui pyörivän.
"Sanommeko hyvää yötä vai hiivimmekö pois salaa?"

Tiarnan hipaisi vaaleita hiuksia huulillaan ja katsahti kohti vieraita, jotka suunnistivat takaisin linnaa kohti.
Heille oli varattu oma sviitti toisesta siivestä, täysin omassa rauhassa.
"Luulen, että voisi olla jännittävää vain hiipiä pois", hän ehdotti kuiskaten, poikamainen tuikahdus silmissään ja melkein ilkikurinen virnistys suupielissä nykien.
Vieraat ymmärtäisivät kyllä, tietäisivät, kuinka paljon he arvostivat sitä, että nämä olivat saapuneet paikalle.

Nyt piha keinahti varmasti. Sydän läpätti kylkiluita vasten, ja Tempest tutki hetken Tiarnanin silmiä, niiden poikamaista tuikahdusta. Hän tunsi jälleen olonsa epätodelliseksi, kuin olisi astunut suoraan satuun – samoin kuin tarinoissaan.
Hän soi miehelle häkeltyneen, hermostuneen hymyn ja tarttui Tiarnanin käteen, kutsuen tätä mukaansa. He voisivat hiipiä pois ja unohtua toistensa seuraan yöksi. Jännitys sai hänen kätensä tärisemään vienosti.

Tiarnan vilkaisi vielä taakseen, mutta kaasolla ja bestmanilla näytti olevan tilanne hallussa. Heidän ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että vieraat joutuisivat tulemaan toimeen ilman hääparia.
Toivomuspapereiden valaisema hetki täynnä onnea kantaisi kyllä seuraavaan aamuun saakka.
Hän puristi hellästi vaimonsa kättä ja lähti johdattamaan tätä lyhtyjen reunustamaa kujaa pitkin kohti heille varattua siipeä. Pihan puihin oli ripustettu pieniä valoja, jotka loistivat melkein tulikärpästen tavoin pimeyttä vasten.
Kivisten portaiden alapäässä Tiarnan pysäytti Tempestin hymyillen.
"Rakas, luulen, että ei olisi ollenkaan huono ajatus pelata varman päälle ja kantaa sinut vielä parin kynnyksen yli."

Miten kaunis yö oli.
Se ei luultavasti olisi ollenkaan huono ajatus. Koko maailma tuntui aaltoilevan ja kieppuvan vienosti tai ehkä se oli vain hallitsematon syke, joka lepatti hänen korvissaan saakka.
Tempest vastasi hämillisellä, ujolla hymyllä ja kiersi toisen käsivarren kevyesti miehen niskalle, nojaten päänsä vasten tämän hartiaa ja painoi nenänsä miehen kaulansyrjään, hengittäen syvään Tiarnanin tuttua tuoksua. Ehkä se hellittäisi jännitystä, joka sai hänen olonsa melkein huteraksi.

Tiarnan pujotti käsivartensa Tempestin polvitaipeeseen ja nosti naisen kevyesti syliinsä. Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja lähti sitten kipuamaan kivisiä portaita, yrittäen olla päästämättä malttamattomuutta kiiruhtamaan askeleitaan.
Hän halusi heidän voivan nauttia jokaisesta hetkestä, painaa ne rakkaiksi muistoiksi mieleensä.
Myös pienemmän pohjoissiiven, linnan alkuperäisimmän osan, aula oli koristeltu pionein ja lyhdyin, jotka valaisivat heidän tietään, kun hän lähti nousemaan jykevää kiviportaikkoa yläkertaan.
Vihdoin kahden.
Hän tönäisi tummapuisen oven auki jalallaan ja astui sisään heille varattuun sviittiin, jossa pionien tuttu tuoksu kietoutui heidän ympärilleen.

Ehkä hän oli astunut satuun, Tempest pohti katsellessaan ohi kulkevaa, kaunista linnaa, joka oli kuin toisesta ajasta. Hän antoi päänsä levätä miehen turvallisella hartialla ja tunsi perhosten kieppuvan vatsassaan.
Kiepunta voimistui rajusti, kun ovi sulkeutui heidän takanaan sviitissä, joka oli rikas hänen rakastamiensa pionien tuoksusta. Kuulikohan Tiarnankin hänen sykkeensä hurjan lepatuksen vai soiko se vain hänen päässään? Tempest nielaisi ja silitti miehen niskaa sormenpäillään, tarjoutuen laskemaan jalkansa alas.

Vanhan linnanosan puolella ikkunat olivat kapeammat, mutta niistäkin saattoi nähdä merelle. Vanha kiviseinä oli jätetty näkyviin, mutta huonekalujen vaalean värit ja rokokoomaisen keveä muotoilu pehmensivät vaikutelmaa. Huonetta hallitsi suuri katosvuode, jota ympäröiville yöpöydille oli aseteltu muutama pioni. Alkuperäiseen, korkeaan tulisijaan oli sytytetty pieni tuli, paksut seinät pitivät helteelläkin kuumuuden ulkona.
Tiarnan tönäisi oven kiinni ja laski Tempestin sylistään. Hän kupersi kätensä naisen poskille ja tutki hetken tämän kasvoja ja kultaisia silmiä.
"Olet aivan uskomattoman kaunis."

Hetki tuntui yhtä epätodelliselta kuin ensimmäinen kerta, kun Tiarnan oli jäänyt katsomaan hänen silmiinsä saattaessaan hänet kotiin ja sitten kumartunut suutelemaan häntä. Heille varattu huoneisto, sen pylvässänky, lempeä takkatuli ja pionien hento tuoksu tuntuivat olevan suoraan sadusta.
Tempest tunsi sydämensä hakkaavan samalla voimalla, sama nipistys oli ottanut vatsan haltuunsa. Hän soi Tiarnanille häkeltyneen, ujon hymyn ja laski hetkeksi katseensa, ennen kuin saattoi kiivetä varpailleen ja koskettaa miehen suupieltä huulillaan.

Tiarnan silitti hellästi toista pisamaista poskipäätä peukalollaan ja kumarsi sitten päätään muuttaakseen huulten kevyen kosketuksen suudelmaksi. Paksujen kiviseinien muodostamassa pesässä he tuntuivat olevan todella turvassa omassa pienessä maailmassaan.
Hän antoi käsiensä laskeutua naisen siroille hartioille, jäi tutkimaan puvun pitsiä sormenpäillään.
"Tarvitsetko apua tämän riisumisessa?" hän kysyi, hymyä suupielissään.
"Niin kaunis puku kuin se onkin."

Tempest nyökkäsi sanattomana.
Hän oli painanut tärisevät kädet vatsalleen ja veti haparoiden henkeä. Koko huone tuntui keinuvan jo nyt. Hän kääntyi empien ympäri miehen käsivarsien suojassa ja antoi niskalta lantiolle kulkevan helminappien rivin Tiarnanin ulottuville.
Tämä oli heidän hääyönsä. Hän ei ollut varma, oliko ajatuksen voima, vain aamuiseen smoothieen ja lusikalliseen kakkua jäänyt ruokavalio vai puhtaasti Tiarnanin läsnäolo ja kosketus, mikä sai hänen olonsa niin huteraksi.
Luultavasti viimeinen.

Napit olivat kiusanneet Tiarnania koko päivän, tapa, jolla ne myötäilivät Tempestin siroa selkää. Hän juoksutti etusormensa mietteliäästi rivistöä pitkin, ennen kuin aloitti hellästi ensimmäisestä, pikkuisesta helmiäisnapista.
Luojalle kiitos hänen sormensa olivat suhteellisen näppärät.
Kun niska paljastui, hän ei voinut olla painamatta sille kevyttä suudelmaa.
"Toivon, että sinulla on ollut tänään uskomaton päivä."

"Totta kai on", Tempest vastasi hiljaa. Takkatulen ritinän säestämä hiljaisuus tuntui melkein sopimattomalta rikottavaksi.
Kun Tiarnan painoi suudelman hänen niskalleen, Tempest tunsi polviensa notkahtavan ja huoneen pimenevän silmissään hetkeksi. Kyllä, se johtui ehdottomasti viimeisestä.
Hyvä luoja.
Hän haki kätensä läheisen tuolin selkänojalle kaivaten tukea huterille jaloilleen.

Tiarnan hipaisi paljastunutta niskaa hellästi sormenpäällään ennen kuin jatkoi nappien rivin lähes tuskallisen hitaalta tuntuvaa avaamista. Oliko hirvittävän väärin, että hän oli halunnut tehdä näin koko päivän? Siitä huolimatta, että Tempest näytti mielettömän hurmaavalta puvussaan?
Varmasti jollain tasolla oli. Mutta he olivat nyt aviopari.
"Tiedäthän, että tarkoitin kun sanoin, että teit minusta hyvin onnellisen miehen?"

Tempest painoi vapaan käden sydämelleen, silitti sormenpäillään hajamielisesti kaunista pitsiä. Tämä olisi viimeinen hetki, kun hän pitäisi pukua päällään.
Tiesikö hän? Tuntui epätodelliselta, että Tiarnan halusi hänet. Mutta he olivat juuri menneet naimisiin.
"Saat elämäni tuntumaan sadulta", hän vastasi hiljaa, hengitys takellellen ja puristi silmänsä kiinni, kun huone keinui. Käsi haki paremman otteen tuolin selkänojasta.

Tiarnan loi tuiman katseen erityisen itsepäiseen nappiin, joka ei olisi halunnut luopua sirosta kiinnikkeestään. Hän ei halunnut repiä pukua, tai ehkä jollakin tasolla halusi, muttei tekisi niin. Ei, kun sen valmistamiseen oli käytetty loputon määrä työtunteja, se olisi ollut vain epäkunnioittavaa.
Kärsivällisyyttä, vanha mies.
"Toivon, että se on hyvä asia", hän naurahti käheästi, samalla kun avautuva puvun takaosa paljasti lisää siroa selkää, jota hän janosi koskettaa.

Miehen lämpö ja läsnäolo hänen selkänsä takana tuntui melkein kipeältä, kun jokainen aisti virittyi äärimmilleen. Perhoset kieppuivat vatsassa.
"Totta kai on", Tempest vastasi silmät edelleen kiinni. Huone ei voisi pimetä, jos hän ei näkisi sitä.
"Olet parasta, mitä minulle on tapahtunut."

Tiarnan hieraisi nenänpäätään hellästi vaaleita hiuksia vasten, hengittäen syvään niiden tuoksua. Se oli kiusoitellut häntä koko päivän, saanut hänet kaipaamaan lähemmäs.
"Ja sinä olet parasta minun elämässäni", hän vastasi käheästi, samalla kun sai avattua viimeisen napin. Viimeisen napin hänet melkein hulluksi ajaneiden nappien sarjassa.
Hän painoi uuden suudelman paljaalle niskalle, ja toisen sirojen lapaluiden väliin, samalla kun alkoi liu'uttaa pukua hellästi vaimonsa yltä.

Tempest huokasi ääneen suudelmasta niskallaan, horjahtaen vienosti. Tuolia puristava käsi tärisi palatessaan paikalleen pujottauduttuaan ulos puvun hiha-aukosta.
Perhosten lepatus hänen vatsassaan kiihtyi niin, että tärinä levisi koko kehoon. Puku valui kohti lattiaa, paljasti altaan pitsikirjotun, norsunluun värisen, selästä silkkinauhalla sidotun korsetin ja reisimittaiset, pitsireunaiset sukat, jonka yllä toisessa reidessä viipyi äidiltä saatu sukkanauha: jotain uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä.
Huone keinui nyt selvästi.
"Minun... Luulen, että minun pitää istua."

Tiarnanin oli suljettava silmänsä hetkeksi ja vedettävä syvään henkeä, kun selvästikin tätä päivää varten valittu sievä alusvaatesetti paljastui. Vanha mies, mutta minkä sille mahtoi. Hän hipaisi hellästi sormellaan silkkistä nauhaa, toivoen, että hänen taitonsa riittäisivät sen avaamiseen.
Tummilla kulmilla häivähti huoli, mutta hän ei lausunut sitä ääneen. Sen sijaan hän kietoi käsivartensa hellästi morsiamensa ympärille ja nosti tämän syliinsä. Kaunis puku sai jäädä niille sijoilleen, kun hän kantoi Tempestin huoneen poikki ja laski tämän istumaan kultakirjaillulla, paksulla peitteellä peitetyn sängyn laidalle.

Tiarnanin syli tulisi varmasti olemaan aina hänen lempipaikkansa todellisessa maailmassa. Tempest nojasi päänsä miehen hartialle ja sulki hetkeksi silmänsä, yrittäen rauhoittaa sykettään.
Hän silitti sormenpäillään peitteen kirjailua ja veti syvään henkeä, helpottuen siitä, kuinka alas istuminen sai kauniin huoneen pysymään paremmin paikallaan.
"Saat pääni kovin pyörälle", Tempest naurahti hämillisenä ja tutki miehen kasvoja, rakastamiaan myrskysilmiä.

"Olen siitä hyvin pahoillani", Tiarnan myönsi nöyrästi.
Myrskynharmaat silmät tutkivat hetken Tempestin kasvoja, mutta nainen ei näyttänyt siltä, että mikään olisi ollut pahasti vialla. Hän muisti heidän keskustelunsa siitä, että jatkuva varmistelu ei tuntunut hyvältä, joten eikö hän kerrankin voisi luottaa sen sijaan, että yritti tehdä päätökset Tempestin puolesta.
Hän polvistui lattialle naisen eteen, tarttui toiseen kapeaan nilkkaan ja riisui taidokkaasti kirjaillun kengän. Hän asetti sen huolellisesti sängyn vierelle ja painoi sitten nilkalle suudelman.

Syke kiihtyi jälleen hurjaan lepatukseen, kun Tempest katseli miestä edessään, tunsi huulten kosketuksen nilkallaan. Toinen käsi haki otetta peitteestä kuin estääkseen häntä leijumasta pois ja toinen kosketti hellästi Tiarnanin tummia, hopean kirjomia hiuksia.
Miten valtavasti toista ihmistä saattoi rakastaa?
Jalkateräkin tuntui tärisevän vienosti miehen otteessa. Ymmärsikö Tiarnan lainkaan, kuinka vaikutti häneen?

Myös toinen kenkä löysi paikkansa sängyn viereltä, ja Tiarnan antoi sormiensa unohtua hetkeksi hieromaan ohuen sukan peittämää jalkapohjaa. Päivä oli ollut pitkä, ja morsian oli joutunut viettämään sen korkokengissä.
"Särkeekö?" hän kysyi pehmeästi, kohottaen katseensa vaimonsa kasvoihin.
Myrskysilmät siristyivät väkisinkin hymystä, kun hän kohtasi kultaisen katseen.
Hänen vaimonsa.

Tempest pudisti päätään, tuntien häkeltyvänsä vain hymystä myrskynharmaissa silmissä. Hän upotti sormensa Tiarnanin hiuksiin ja suki niitä hellästi. Hänen täytyi vastustaa halua nipistää käsivarttaan uudelleen nähdäkseen, oliko hän todella hereillä.
Hänen aviomiehensä.
Hän veti syvään henkeä ja kumartui eteenpäin, kutsuen Tiarnania suudelmaan.

Tiarnan siirtyi hellästi toiseen jalkaan, hieroi senkin kovia kokenutta jalkapohjaa pehmein ottein, vaikka pitikin katseensa yhä vaimonsa kultaisissa silmissä.
"Hyvä", hän vastasi hiljaa, ja kohotti kasvojaan ylemmäs, jotta saattoi vastata suudelmaan.
Puut raksahtivat takassa, heillä ei olisi kiire minnekään.

Tähdet syttyivät pimeyteen, niiden säkenöivä tuike valaisi maailman, kun hän sulki silmänsä. Tempest tunsi humaltuvansa suudelmasta ja oli kiitollinen siitä, että istui, sillä Tiarnan olisi luultavasti vienyt häneltä jalat alta.
Vienosti tärisevät sormet punoivat tummia hiuksia, ja joutuessaan vetäytymään suudelmasta vetääkseen henkeä, Tempest antoi otsansa nojata hetken miehen otsaan.
"Sinä olet edelleen täysin pukeissa", hän huomautti hiljaa.

Tiarnan sulki hetkeksi silmänsä ja hymyili.
"Ehkä meidän pitäisi tehdä sille asialle jotakin", hän myönsi, muttei silti vielä osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi ollut nousemassa. Sen sijaan hän kietoi käsivartensa Tempestin vyötärölle ja halasi tätä tiukasti.
"Rakastan sinua."
Hän oli pitänyt sen hokemista aina hyvin amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvana tapana, mutta nyt tuntui mahdottomalta olla sanomatta sitä ääneen.

Tempest kiersi käsivartensa hellästi Tiarnanin hartioiden ympärille ja painoi suudelman miehen hiuksiin syke villisti lepattaen. Hän kiersi jalkansa kevyesti miehen ympärille antaakseen halaukselle enemmän tilaa. Kosketus sai hänen vatsansa nipistämään, sydämen pakahtumaan.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi takaisin. Sanat tuntuivat naurettavan riittämättömiltä.
"Niin valtavan, valtavan, valtavan paljon."

Tiarnan veti syvään henkeä, hengittäen Tempestin tuoksua ennen kuin kohotti uudelleen katseensa.
Hänen vaimonsa.
Kuinka pitkään veisi, ennen kuin hän tottuisi ajatukseen? Ehkä hän ei halunnutkaan tottua, vaan halusi tuntea saman lämpimän onnentunteen joka kerta, kun ajatteli asiaa. Heillä olisi edessään loppuelämä yhdessä, ainakin hän todella toivoi niin.
Hän kohottautui jaloilleen ja pyyhkäisi vaalean suortuvan Tempestin korvan taakse, kumartuen painamaan uuden suudelman tämän huulille.

Silmissä tuikkivat tähdet tuntuivat viipyvän vielä silloinkin, kun Tempest avasi silmänsä.
Hän kosketti miehen poskea vastatessaan suudelmaan ja antoi sormiensa viipyä hetken Tiarnanin niskalla, ennen kuin antoi kätensä valua laivastonsiniselle takille. Nappien avaaminen muodostui hienoiseksi haasteeksi, sillä hänen kätensä tärisivät.
Tempest kohotti päätään ja kosketti huulillaan miehen kaulaa, kun avasi takin nappeja hitaasti mutta päättäväisesti.

Tiarnanin olisi tehnyt mieli tarttua tärisevään käteen, varmistaa, että kaikki oli hyvin. Mutta hän oli luvannut luottaa. Luvannut sen sekä itselleen että valassa, joka oli sitonut heidät yhteen.
Osoita nyt olevasi sanasi mittainen mies.
Kun takin napit oli avattu, hän antoi laivastonsinisen puvuntakkinsa liukua lattialle yhtä huolettomasti kuin kalliin hääluomuksen. Tavalla, josta hänen olisi varmasti pitänyt tuntea syyllisyyttä.
Sen sijaan hän kumartui paremmin vaimonsa ylle, houkutellen tätä siirtymään taemmas vuoteella.

Sydän hakkasi voimalla, joka sai huoneen sykkimään hänen silmissään, kun Tempest puri alahuultaan ja siirsi itseään taaksepäin, vajoten selälleen. Hän veti Tiarnania ylleen voidakseen hamuta suudelmaa miehen huulilta ja tunsi hengästyvänsä jo suudelmasta, joka sai hänen päänsä pyörälle.
Tärisevät sormet hapuilivat nyt solmiota.

Tempest oli uskomattoman kaunis.
Tiarnan pelkäsi, että unohtuisi katsomaan liian pitkäksi aikaa, eikä enää sen jälkeen saisi riistettyä katsettaan irti hämmästyttävästä olennosta, joka oli nyt hänen vaimonsa.
Hän kumartui vastaamaan suudelmaan, antoi sirojen sormien avata solmionsa kaikessa rauhassa. Vasta sitten hän vetäytyi hetkeksi taaksepäin, potkaistakseen kenkänsä jalastaan ja riisuakseen kilttinsä, jota hän ei missään nimessä olisi kai saanut hylätä lattialle.
Hylkäsi silti.
Nyt, tuntiessaan olonsa tasa-arvoisemmaksi vaimonsa vähäpukeisuuteen nähden, hän palasi takaisin vuoteelle, myrskysilmät lempeään hymyyn siristyneinä.

Kiltin ajatteleminen sai vaistomaisen hymyn nousemaan suupieliin ja kultaisiin silmiin. Hänen rakas, skotlantilainen miehensä.
Tempest katseli riisuutumaan vetäytyvää miestä sängyltä, pyörällä oleva pää peitettä vasten leväten ja tunsi perhosten kutittavan vatsaansa. Hän ojensi kättään miehelle, kutsuakseen tämän lähemmäs.
Nyt kädet lähtivät hapuilemaan auki paidan pieniä nappeja, löytäen niistä vaikuttavan vastustajan.

Tiarnan ei aikaillut toteuttaessaan vaimonsa pyynnön ja kumartuessaan tämän ylle painamaan huulille suudelman. Hän nojasi kämmeniään peitettä vasten, kannatellen itseään Tempestin yläpuolella, ja jäi hetkeksi tutkimaan pisamaisia kasvoja.
"Kuin tähtikuvioita", hän huomautti, kumartuen lähemmäs hipaistakseen kumpaakin poskipäätä huulillaan.
Ei ollut kiire, vaikka hänen verensä halusikin polttaa kärsimättömänä.

Suudelmat saivat Tempestin silmät painumaan kiinni ja häkeltyneen hymyn viipymään huulilla. Naisen täytyi nipistää vaivihkaa kyynärtaivettaan varmistuakseen siitä, että todella oli hereillä.
Rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa, miehen kasvoja tutkivissa silmissä viipyi epäuskoinen hämmennys. Hän kosketti tummia hiuksia ja kohotti päätään voidakseen painaa kevyen suudelman miehen suupielelle, ennen kuin jatkoi nappien rivistön kanssa, jotta voisi työntää paidan pois miehen harteilta.

Tiarnan odotti kärsivällisesti, että Tempest sai hänen paidannappinsa avattua. Tai niin kärsivällisesti, kuin kykeni, sillä aina silloin tällöin hän kumartui hipaisemaan huulillaan pisamaista poskea.
Kun napit olivat avoinna, hän kohottautui polviensa varaan ja antoi kauluspaidan tipahtaa hartioiltaan. Takkapuut räiskähtivät jälleen, huomiota vaatimatta.
Hän antoi katseensa kulkea vaimonsa keholla ja pysähtyä siniseen sukkanauhaan. Sormet hipaisivat sitä hellästi.
"Jotain sinistä?"

Tempestin katse vaelsi hämillisenä ja ihailevana miehen paljaalla ylävartalolla, jota takan pehmeä, kullanpunainen tuli valaisi. Hän kosketti rintakehää hipaisten, jäljitteli sen linjoja sormenpäillään, ennen kuin havahtui kosketukseen reidellään. Tempest nyökkäsi nielaisten, hakien hetken ääntään.
"Uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä", hän vastasi katsellen Tiarnanin kasvoja.

Vastaus sai Tiarnanin hymyilemään, samalla kun hän jäljitteli sukkanauhaan kirjottujen kukkien muotoja.
"Onnen pitäisi siis olla kunnossa", hän huomautti, samalla kun alkoi ujuttaa nauhaa hellästi alemmas. Toisella kädellään hän kohotti Tempestin jalkaa, niin että sai sukkanauhan liu'utettua aina sirolle nilkalle saakka, ja siitä edelleen kokonaan pois.
Joissakin häissä se taisi olla julkinen ohjelmanumero, mutta hän oli halunnut pitää hetken vain heidän omanaan.
Sormet tutkivat siroa kirjailua ennen kuin hän kumartui suutelemaan vaimonsa huulia.

Tempest katseli, kuinka mies riisui sukkanauhan hänen jalastaan ja tunsi huoneen sykkivän silmissään sykkeensä voimasta. Kosketus reiden paljaalla iholla sai hänet värähtämään, iho paloi, missä Tiarnanin sormet olivat koskettaneet sitä.
Hän vastasi suudelmaan kiertäen käden miehen niskalle ja saattoi vain häkeltyä tähtien määrää, jotka kieppuivat hänen silmissään. Hän nosti päätään ja haki sille parempaa asentoa, kun kauniiden, hentojen kukkien koristama nuttura oli käydä kipeäksi.
"Rakastan sinua", Tempest kuiskasi suudelmien lomassa, upottaen sormensa tummiin hiuksiin.

Tiarnan huomasi Tempestin vaihtavan päänsä asentoa, kaikki hänen aistinsa olivat keskittyneet kuuntelemaan ja tunnustelemaan naista.
"Minäkin sinua", hän vastasi, ääni käheänä, samalla kun yritti pitää kuohuvan verensä kurissa. Niin kipeä kuin kaipaus olikin, hän ei halunnut kiirehtiä hetkeä.
"Haluatko hiukset auki..?"
Hän kumartui hipaisemaan huulillaan Tempestin kaulaa.

Käheä ääni sai hänen varpaansa kipristymään.
Kosketus kaulalla sai Tempestin silmät painumaan kiinni ja naisen puremaan alahuultaan, sillä suudelman tuoma sähköinen tunne oli saada hänet voihkaisemaan ääneen.
Hän nyökkäsi haparoiden ja ojensi sitten toisen kätensä hapuilemaan pinnejä ja solkia taidokkaasti kasatusta nutturasta, joka tuntui kätkevän niitä kokonaisen paketillisen.
"Rakastan myös kilttiäsi", hän sanoi. Hän voisi tuskin koskaan unohtaa, miten komealta Tiarnan oli näyttänyt tänään – miten mies kuului tänne.

Tiarnan nauroi hiljaa ja ojensi toisen kätensä auttamaan pinnien ja... millä kampaus sitten ikinä olikaan kiinnitetty kanssa. Nuttura oli hyvin kaunis, mutta hänen oli myönnettävä, että kaikkein viehättävimmillään Tempest oli hiukset avoinna. Siihen tosin saattoi vaikuttaa se, kuinka mielellään hän juoksutti sormiaan pehmeiden kiharoiden lomassa.
"Hyvä", hän myönsi, vilkaisten Tempestiä silmät hymystä siristyneinä.
"Kun avioituu skottimiehen kanssa, sen saa usein kaupanpäällisinä."

Miten hän rakasti Tiarnanin hymyä. Miten hän rakasti kaikkea miehessä.
Hänen skottimiehensä. Ajatus sai hänet täyttymään lämmöllä.
Kukkia ja pinniä satoi kultakirjaillulle peitteelle, Tempest pyyhkäisi niitä syrjään, jotta saattoi pyyhkäistä paksut, vaaleat hiukset vapaaksi.
Hän nojautui lähemmäs painamaan uuden suudelman miehen huulille vatsanpohja nipistäen ja antoi toisen käden sukia hellänä tummia hiuksia, kun toinen vaelsi miehen paljaalla kyljellä.

Heti hiusten vapauduttua myös Tiarnanin sormet löysivät tiensä niiden joukkoon, kulkien pehmeiden suortuvien joukossa kuin niitä ikävöineinä.
Ja tottahan se oli. Hän oli janonnut saada koskettaa Tempestiä koko illan, koskettaa miettimättä, kuinka pitkälle voisi mennä, ennen kuin joutuisi estämään itseään.
"Olenko koskaan sanonut, kuinka rakastan hiuksiasi?" hän kysyi, kun antoi huuliensa vaeltaa taas naisen kaulalle, hipomaan ihoa hellästi.

Tempest sulki silmänsä ja kallisti vaistomaisesti päätään antaen miehelle tilaa. Väreet kulkivat hänen varpaisiinsa saakka, täyttivät hänen ajatuksensa tähdillä.
Hän tunsi olonsa epätodelliseksi – kuinka hän saattoi ansaita olla näin onnellinen? Saada olla kiireettä Tiarnanin sylissä, unohtua miehen kosketukseen näin?
"En tiedä", hän myönsi, sillä ajatukset lipsuivat otteesta. Hänen sormensa vaelsivat tummissa hiuksissa, toinen käsi valui kiltin alta paljastuneiden bokserien reunalle.
"Minäkin rakastan hiuksiasi ja niiden hopeaa."

Tiarnan värähti kevyttä, alemmas laskeutuvaa kosketusta.
"Rakastan hiuksiasi", hän totesi pehmeästi, samalla kun siirtyi piirtämään solisluun ääriviivoja huulillaan.
"Sitä, miltä ne tuntuvat, kun juoksutan sormeni niiden poikki..."
Muistutus hopeasta sai hänet hymyilemään hieman. Se oli kevään aikana vallannut lisää alaa hiuksissa, mutta ehkä se ei ollut ainoastaan huono asia.
Hänen toinen kätensä, se, joka ei kannatellut hänen painoaan, siirtyi silittämään korkeiden sukkien pitsistä reunaa.

Syke oli kuurouttava, se lepatti hänen rinnassaan hurjalla voimalla, joka sai sängyn katoksen kieppumaan, jos hän avasi silmänsä. Iho paloi Tiarnanin kosketuksesta, kaipasi lisää.
"Saat pääni kovin pyörälle", hän naurahti hiljaa ja kosketti toisella kädellä kasvojaan, ennen kuin palautti sen hopean kirjomiin hiuksiin ja antoi sen valua miehen niskalle ja hartioille.

Tiarnan halusi uskoa, että se oli hyvä asia.
"Uskaltaisin väittää, että sinulla on samanlainen vaikutus minuun", hän murahti Tempestin ihoa vasten, ja kohottautui hieman ylemmäs, niin että saattoi uudelleen hamuta suudelmaa naisen huulilta.
Käsi tutki mietteliäästi pitsireunusta, yritti tunnustella sen kuvioita, kunnes löysi klipsin, jolla korsetti yhdistyi korkeisiin sukkiin. Hetken klipsiä tunnusteltuaan Tiarnan päätti avata sen, ja siirtyi samalla toiselle reidelle, etsimään samanlaista kiinnikettä.

Tempestin varpaat kipristyivät ja hän puri alahuultaan yrittäen estää itseään leijumasta pois, katoamasta täysin tähtien joukkoon. Hän naurahti epäuskoisella hämillisyydellä, kun ajatus sai hänen vatsanpohjansa nipistämään onnesta, ja upotti sormensa uudelleen tummiin hiuksiin, houkutellen miestä suudelmaan.
"Pidän myös sukistasi", hän sanoi ja kosketti jalkaterällään miehen pohjetta. Ehkä Tiarnan haluaisi jättää ne jalkaan skotlantilaisessa hengessä tai suojatakseen jalkojaan linnan kylmiltä lattioilta.

Tiarnan kurtisti kevyesti kulmiaan, mutta muistaessaan perinteiseen skotlantilaiseen asuun kuuluvat sukkansa hyrisi hiljaisesta naurusta.
"Sinunkin sukkasi ovat hyvin viehättävät", hän vastasi, samalla kun irrotti loputkin sukkia ylhäällä pitävistä klipseistä. Tai ehkä ne olivat siinä vain muodon vuoksi, ja sukat olisivat pärjänneet oivallisesti yksinkin. Ehkä hänen olisi kysyttävä asiasta joskus. Ei nyt.
Sormet siirtyivät mietteliäänä sirojen alushousujen reunalle, sivelemään niiden pitsiä lähes kysyvänä.
Hänen verensä alkoi polttaa jo melkein tuskallisen kuumana.

Kosketus sai sydämen jättämään lyönnin välistä. Tempest puristi hetkeksi silmänsä kiinni huoneen kieppuessa ja kosketti sitten Tiarnanin kasvoja, piirsi tumman kulmakarvan sormenpäällään, ennen kuin kohotti päätään ja painoi rohkaisevan suudelman miehen huulille.
Heidän hääyönsä. Ajatus oli pökerryttävä.
Hänen kätensä valui jälleen alas miehen kylkeä, piirsi rintaan ja vatsaan.

Keholla vaeltava käsi ei ainakaan auttanut veren aina vain tuskallisemmaksi käyvään poltteeseen. Mutta ehkä se oli sallittua, kun mies vietti hääyötään.
Hän vastasi suudelmaan ja kohottautui samalla polviensa varaan, niin että sai pyhitettyä molemmat kätensä riisumaan alushousuja, joiden reunojen pitsi oli niin hienoa, että hän pelkäsi rikkovansa sen silkkaa malttamattomuuttaan.
Mutta hän kaipasi vaimoaan juuri nyt hyvin kipeästi.

Kun Tiarnan kohottautui ylemmäs, Tempest painoi kädet hetkeksi hurjana hakkaavaa sydäntään vasten. Niiden tärinä oli palannut, kun jännitys levisi hänen suonissaan.
Hän auttoi nostamalla varovasti lantiotaan ja tutki miehen kasvoja häkellyksen vallassa. Hänen rakas, skotlantilainen aviomiehensä. Ajatus ei ollut sopia hänen mieleensä, vaikka tällä hetkellä sinne ei tuntunut sopivan muuta kuin pulssin kiihtyvä tykytys.

Ottaen huomioon, kuinka varovasti Tiarnan oli alushousut riisunut, hän hylkäsi ne huomattavan kärsimättömästi jonnekin päin heidän huoneensa lattiaa. Hän ei kuitenkaan koskaan hoputtaisi Tempestiä, ei haluaisi herättää naisessa tunnetta siitä, että jotakin oli pakko tehdä. Vaikka kyse oli heidän hääyöstään, heillä oli koko loppuelämä aikaa.
Hän katsahti pisamaisia kasvoja ja edelleen polvilleen painautuneena tarttui toiseen käteen. Hän nosti sen huulilleen, hipaisten kämmenselkää hellästi.

Hän tunsi pakahtuvansa rakkaudesta Tiarnania kohtaan. Jännitys levisi vienona tärinänä koko kehoon, ja Tempest kohottautui istumaan hieman haparoiden päästäkseen lähemmäs miehen kasvoja.
Hetkeksi hän nojasi otsansa miehen rintaa vasten, kun huone liikkui epätavallisen riehakkaasti hänen silmissään, ennen kuin kohotti päätään niin, että saattoi koskettaa huulillaan Tiarnanin kaulaa ja hipaista bokserien kangasta, kannustuksena riisua ne.

Teki melkein fyysisesti kipeää siirtyä sen verran kauemmas, että boksereiden - ja samalla myös ihastuttavan skottilaisten sukkien - riisuminen onnistuisi mahdollisimman kivuttomasti. Nekin löysivät paikkansa lattialta, kun Tiarnan palasi takaisin Tempestin lähelle. Hän hipaisi pisamaista poskea hellästi, ja laski sitten kätensä vielä osittain ohuiden sukkien peittämille reisille, hyväillen niitä kevyesti.
"Rakas", hän kuiskasi hiljaa, hipaisten naisen korvaa huulillaan, houkutellen tätä syliinsä.

Tiarnanin riisuutuessa Tempest jäi istumaan sängylle ja kosketti kasvojaan. Hyvä luoja. Tiarnan oli aina saanut hänet perinpohjaisen sekaisin – mies sai hänet unohtamaan oman nimensäkin silloin tällöin yllättävällä kosketuksella tai huomaavaisuuden osoituksella.
Puolikuun muotoinen saari välähti hänen mielessään, kun hän katseli miestä ja nosti sitten katseensa tämän kasvoihin Tiarnanin palatessa sängylle. Syke kuurouttavana Tempest kosketti miehen vatsaa ja kiipesi sitten polvilleen, kiertäen käsivartensa miehen niskalle ja painautuen tämän rintaa vasten, kun hamusi huulillaan lämmintä kaulansyrjää.

Tiarnan huomasi olleensa väärässä kuvitellessaan, ettei voisi kaivata Tempestiä enää yhtään enempää. Kosketus niskalla sai hänen verensä ylittämään kiehumispisteen, ja naisen kiipeäminen syliin oli ajaa hänet lopullisesti hulluksi.
Hän laski kätensä siroille reisille ja käänsi päätään hamutakseen suudelmaa Tempestin huulilta, samalla kun laski tämän hellästi selälleen vuoteelle.
Huulet hamusivat ihoa samaan aikaan hellinä ja nälkäisinä.
"Haluan sinua valtavasti."

Sanat olivat sumentaa hänen maailmansa lopullisesti.
Tempest huokasi vavahtaen, iho polttaen huulten kosketuksesta ja tunsi pökerryttävän, epätodellisen kuumuuden leviävän sisällään. Oli melkein vaikeaa hengittää.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi ensimmäiset sanat, jotka tavoitti mielestään ja kosketti miehen lantiota vienosti tärisevin sormin, kutsuen Tiarnania lähemmäs.

Tiarnan haki hellästi parempaa asentoa Tempestin lantiolle, vaikka samaan aikaan hänen kehonsa paloi halusta päästä lähelle. Hän kaipasi vaimoaan, kaipasi enemmän kuin oli uskonut olevan mahdollista.
Vanha mies oli menettämässä itsehillintänsä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi käheästi, melkein murahtaen, ennen kuin painautui niin lähelle, kuin saattoi.

Tiarnan oli opettanut hänelle, miten humalluttavalta tuntui olla niin lähellä toista ihmistä, niin avoin toisen ihmisen kanssa. Tempestin todellisuus rakoili, hän hukkui tähtien joukkoon, tunsi leijuvansa tajunnan rajamailla, palaten aina takaisin tunteeseen, joka sai hänen maailmansa pyörimään vinhasti. Tiarnanin lämpö, läheisyys, uskomattomalta tuntuva kosketus saivat hänen koko kehonsa sykkimään ja värisemään, naisen hapuilemaan tukea miehen hartiasta tai käsivarresta, kuin pysyäkseen paikallaan maailmansa kiihtyvässä kiepunnassa.

Puu räiskähti takassa, mutta Tiarnan ei enää kyennyt keskittymään ulkoisiin ärsykkeisiin. Hänen maailmaansa mahtui ainoastaan Tempest, naisen vartalon tuntu vasten hänen omaansa ja keinuva liike, joka muutti heidät yhdeksi.
Hänen vaimonsa. Hänen rakas, rakas vaimonsa.
Pulssi hakkasi edelleen lähes kuurouttavana, kun hän vajosi peitteelle Tempestin vierelle ja veti naisen syliinsä, hamuten tämän kaulaa raukeasti huulillaan.
"Olet aivan jumalainen, rakas", hän kuiskasi käheästi.

Takkatulen pehmeä, kullanpunainen valo raotti tähtiverhoa. Tempest käpertyi Tiarnanin kylkeen, maailma edelleen hurjasti kieppuen. Syke lepatti rajuna, iho paloi kuumana, sai vaaleat, pehmeät suortuvat takertumaan kiinni niskaan.
Aivan toisenlainen syke viipyi edelleen hänen sisällään, teki vaikeaksi saada kiinni todellisuudesta. Tiarnanin ääni kuitenkin tavoitti hänet, sai lämmön palamaan hänen vatsassaan.
Vei hetken, ennen kuin Tempest avasi silmänsä huoneen rauhoittuessa vihdoin aloilleen ja piirsi sormenpäillään Tiarnanin rintakehään.
"Haluan ikuisuuden kanssasi", hän sanoi hiljaa.

Tiarnan silitti hellästi Tempestin selkää, antoi sormiensa seurata selkärangan kaarta.
"Se on sinun", hän lupasi, joutuen etsimään sanoja mielestään, joka tuntui edelleen melkein utuiselta. He olivat olleet erossa pitkään, tai ainakin erossa vietetty aika tuntui melkein ikuisuudelta.
Hänen pitäisi varmastikin riisua jossakin vaiheessa korsetti vaimonsa yltä. Nyt, kun pahin polte oli hetkeksi haihtunut, ajatus tuntui hyvin houkuttelevalta.
Sormet siirtyivät tutkimaan silkkisiä nauhoja.

Korsetti oli käynyt myös Tempestin mielessä. Se tuntui puristavan hänen keuhkojaan kasaan, sen kauniit, koristeelliset yksityiskohdat olivat teräviä ihoa vasten. Ehkä vaatetta ei ollut tehty mukavuutta tai makoilua mielessä pitäen.
Hän kääntyi vatsalleen tarjoten selän nauhoitusta paremmin Tiarnanin ulottuville ja katseli miestä silmäkulmastaan, pää raskaana peitettä vasten.
"Olen hyvin onnellinen, jos saan kuulua sinulle", hän kuiskasi ja hipaisi sormenpäillään miehen poskea.

Tiarnan hipaisi vapaina ryöppyävien hiusten lomasta pilkistävää niskaa ennen kuin palautti kätensä takaisin korsetin nauhoille. Hän avasi rusetin ja aloitti nauhojen löystyttämisen yhä kyljellään makoillen, mutta nousi lopulta istumaan morsiamensa vierelle vapauttaakseen tämän silkkinauhojen otteesta. Sormet työskentelivät tottuneesti, löysäten nyörejä hitaasti mutta varmasti.
"Ja minä olen onnellinen, mikäli saan kuulua sinulle", hän vakuutti.

Ajatus sai onnellisen hymyn pesiytymään Tempestin silmiin.
Kosketus niskalla lähetti vatsanpohjaa kutittavat väreet alas hänen selkäänsä, ja Tempest ojensi kätensä koskettamaan hellästi Tiarnanin reittä, kiitoksena avusta ja miehen olemassaolosta.
"Rakastan sinua", hän sanoi laskuissa sekaisin siitä montako kertaa oli sanonut niin tänään – mutta se oli aina ensimmäinen ajatus hänen mielessään.

Tiarnan naurahti ja kumartui painamaan suukon paljaalle niskalle.
"Minäkin rakastan sinua, Em", hän vastasi, ja jatkoi sinnikkäästi nauhojen aukomista. Ne olivat miellyttävät katsoa, mutta hitto vie, mikä avaaminen silkkisissä nauhoissa oli.
Lopulta korsetin puolikkaat kuitenkin erkanivat toisistaan, ja Tiarnan saattoi hipaista selän paljastunutta ihoa hellästi sormenpäillään.

"Kiitos."
Hengittäminen kävi helpommaksi, kun korsetti avautui – vaikka Tiarnanin kosketus ja niskalle painettu suudelma saivat sen takeltelemaan. Tempest kohotti itseään niin, että saattoi vetää korsetin pois altaan ja sysätä sen sivummalle. Peitteen kirjailu tuntui mukavalta paljasta vatsaa vasten.
"Minusta on ihanaa olla lähelläsi", hän kuiskasi, ennen kuin ehti hermostua sanojaan ja kutsui miestä viereensä.
"Rakastan sitä, kun kosketat minua."

Takkatuli piti huoneen lämpimänä, tai ehkä lämpö viipyikin suoraan iholla, saaden unohtamaan sen, kuinka viileää paksujen kiviseinien sisällä saattoi olla.
Tiarnan laskeutui takaisin makuulle, toiselle kyljelleen niin että saattoi silittää Tempestin korsetista vapaata selkää sormenpäillään.
Naisen sanat saivat hänet hymyilemään, ja uhkasivat saada veren kuumumaan uudelleen.
"Olen siitä hyvin iloinen", hän vakuutti, painautuen lähemmäs hamutakseen Tempestin korvaa.

Kosketus lähetti väreitä varpaisiin saakka ja korvan hamuaminen sai tutut perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Nyt kuitenkin aikaisemmin koko kehoa tärisyttänyt hermostus ja jännitys olivat poissa, ja Tempest tunsi olevansa kotona Tiarnanin sylissä, rentona ja levollisena.
Hän kosketti Tiarnanin leukaperää sormenpäillään ja hengitti syvään lämpimän ihon tuoksua, hakeutuen lähemmäs tämän rintakehää.
"Saat edelleen pääni pyörälle", Tempest muistutti hymyä äänessään.

"Olen pahoillani, mutta en taida osata katua sitä", Tiarnan myönsi ja kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille, halaten tämän rintakehäänsä vasten. Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon ja silitti naisen selkää hellästi sormenpäillään.
Vuorokausi oli tainnut jo vaihtua seuraavaan, eikä Tiarnanilla ollut aavistustakaan siitä, jatkuivatko juhlat vielä, vai olivatko loputkin vieraista kömpineet nukkumaan. Mutta ei sen ollut väliä, nyt he saivat todella keskittyä vain toisiinsa.

Tempest kiersi käsivarren miehen vyötärölle ja painautui lämpimään syliin, haudaten kasvonsa hetkeksi paljaaseen rintakehään.
Hänen rakkaan, skotlantilaisen aviomiehensä. Ajatus sai onnellisen hymyn pesiytymään hänen suupieleensä, ja Tempest silitti Tiarnanin selkää, piirsi sormenpäillään mielikuvituksensa maisemia ja kasvoja paljaaseen ihoon.
"Olen aivan uskomattoman, häkellyttävän, täydellisen onnellinen kanssasi", hän sanoi ja kallisti päätään niin, että saattoi painaa suudelman miehen kaulalle.

Tiarnan nauroi hieman käheää nauruaan.
"Olen siitä hyvin iloinen", hän vastasi, painaen suukon vaaleiden hiusten joukkoon samalla kun harkitsi nykivänsä peittoa Tempestin suojaksi.
"Minäkin olen uskomattoman onnellinen sinun kanssasi."
Kaulaa hipaisevat huulet lähettivät väristyksiä alas hänen selkäänsä.
"Ethän palele?"

Käheä, hänen rakastamansa naurukin tuntui tuntuvan varpaissa asti. Tempest hieraisi nenänpäätään Tiarnanin kaulaa vasten ja kätki hymynsä.
"Ei", hän vakuutti. Tiarnan oli varmistanut, että hänen ihonsa hohkasi edelleen lämpöä.
"Olenko kertonut, kuinka rakastan nauruasi?" Tempest kysyi ja hamusi kaulansyrjää huulillaan punoen jalkansa miehen jalkojen lomaan.

Tiarnan halasi Tempestin paremmin rintaansa vasten ja hipaisi huulillaan vaaleita hiuksia. Nainen ei ehkä tuntenut kylmää, mutta se ei estänyt häntä varmistamasta omalla kehollaan, että viileys ei pääsisikään hiipimään hennon kehon kiusaksi.
"Mmm, vanha mies, en taida ainakaan muistaa", hän totesi, hymy suupielissään nykien.
"Jos olisin vähemmän kärsimätön mies, olisin voinut tanssia kanssasi yön läpi."

"Toivottavasti meillä on oma ikuisuutemme aikaa tehdä niin", Tempest vastasi ja painoi suudelman miehen kaulalle, ennen kuin vetäytyi taakse tarpeeksi nähdäkseen miehen kasvot. Hän piirsi niiden piirteitä sormenpäillään, silotti tummaa kulmaa ja seurasi poskipäätä.
"Rakastan nauruasi. Se on lempiääniäni maailmassa", hän sanoi ja nojautui painamaan suudelman Tiarnanin suupieleen. Hän upotti sormet tummiin hiuksiin, sivellen hopeisia raitoja.
"Ja rakastan suupieliäsi, hymyä, joka niissä asuu – ja hopeaa hiuksissasi."

Tiarnan koukisti toisen käsivartensa päänsä alle, jotta saattoi jäädä katselemaan Tempestin kasvoja. Hymy sai myrskynharmaat silmät siristymään.
"Minä rakastan tapaa, jolla uppoudut luomaan maailmaasi", hän huomautti, hipaisten vuorostaan Tempestin poskipäätä. Hetkiä, joina nainen käpertyi sohvannurkkaan, hiukset nopeasti pois kasvoilta sukaistuina ja kissan ympärillään pyörien.
"Ja rakastan silmiäsi, ne ovat täynnä elämää."

Kultaiset silmät siristyivät hellästä hymystä ja Tempest nojautui painamaan suudelman miehen huulille. Sekin tuntui hänen varpaissaan saakka.
"Rakastan sinua – kaikkea, kaikkea, kaikkea sinussa", hän sanoi todetessaan, ettei yö riittäisi luettelemaan sitä kaikkea, mitä hän jumaloi miehessä.
"En koskaan uskonut, että saisin olla näin onnellinen."

"Ja tuota hymyä", Tiarnan huomautti ja vastasi suudelmaan, hipaisten vielä uudelleen hymyyn kääntynyttä suupieltä.
Hymyä, jonka hän oli jo pelännyt kadonneen jonnekin tavoittamattomiin. Hymyn, jonka hän oli melkein ehtinyt unohtaa pitkien kuukausien aikana.
Mutta nyt se oli palannut.
Hän kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja silitti toisella kädellään kapeaa kylkeä. Oli melkein hämmentävää, etteivät kissat olleet täällä heidän kanssaan, vaatimassa kovaäänisesti huomiota tai puskemassa itseään heidän väliinsä.

Tempest katseli Tiarnanin kasvoja miehen kohottautuessa ylemmäs ja ojensi kätensä sukimaan hellästi tummia hiuksia. Mainittu hymy viipyi naisen huulilla ujona ja häkeltyneenä.
"Sinä menit kanssani naimisiin", hän sanoi epäuskoisena ja kosketti miehen niskaa, houkutellen tätä nojautumaan uuteen suudelmaan.
Hänen täytyi nipistää mustelmaa kehittävää kyynärtaivettaan uudelleen, sillä se tuntui enemmän unelta kuin todellisuudelta – samoin kuin Tiarnanin sylissä viipyminen satumaisessa linnassa, takkatulen loimussa.

"Niin menin", Tiarnan myönsi ja nauroi käheää nauruaan, josta Tempest oli maininnut pitävänsä.
"Minä olin se, joka pelkäisi, että kieltäytyisit."
Hän palasi vielä toisinaan meren ääreen kalliolle, auringonlaskun hetkeen. Jona hänen kätensä olivat käyneet jännityksestä kylmiksi. Niin että hän oli hetken jo ollut huolissaan siitä, että pudottaisi sormuksen, kun viimein ottaisi sen esille.
Mutta kaikki oli mennyt hyvin.
Se tuntui merkitykselliseltä hetkeltä, hetkeltä, jona he olivat saaneet toisensa takaisin pimeyden jälkeen.

"Kuinka voisin?" Tempest vetosi onnelliset perhoset vatsaansa kutittaen ja silitti sormenpäällään tummaa kulmakarvaa ja suupieltä, jota suuteli niin kovin mielellään.
"Rakastan sinua enemmän kuin minulla on sanoja kuvata", hän muistutti. Tunne oli melkein liian suuri sopiakseen hänen sisälleen. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi koskettaa miehen huulia omillaan ja painaa sitten toisen suudelman kaulalle.

Enemmän kuin oli sanoja kuvata.
Tiarnan oli siitä aivan samaa mieltä. Usein hän tunsi itsensä vanhaksi mieheksi, jo paljon nähneeksi ja kokeneeksi, mutta silti tapa, jolla hän rakasti Tempestiä, oli uusi. Hän oli rakastanut ensimmäistä vaimoaan, tietenkin, mutta rakkaus oli aina erilaista osapuolista riippuen.
Kokonaan uusi matka kuljettavaksi.
Hän kohottautui paremmin kyynärpäänsä varaan ja painoi kaipaavan suudelman Tempestin huulille.

Tiarnanin tapa suudella häntä ja olla hänen lähellään sai hänen maailmansa liikkumaan. Tempest vastasi suudelmaan punoen sormiaan tummiin, hopean juovittamiin hiuksiin ja laskeutui hitaasti selälleen miehen vierelle, kutsuen tätä nojautumaan ylleen.
Miten hän rakasti tapaa, jolla mies kosketti häntä – arkisia, helliä sipaisuja, hänen jalkansa huteriksi tekeviä suudelmia, hänen hiustensa silittämistä, miehen sylissä viipymistä.
Hän nosti toista jalkaansa, halasi sillä kevyesti miehen lantiota ja silitti jalkaterällään paljasta pohjetta, kun hamusi uutta suudelmaa aviomiehensä huulilta.

Tiarnan noudatti toivetta ja kumartui paremmin vaimonsa ylle, jatkaen suudelmaa siitäkin huolimatta, että se lopulta saisi heidät molemmat hengästyneiksi. Hän nojasi toista kättään patjaa vasten ja antoi toisen upota vaaleisiin hiuksiin, sukia niitä hellästi suoriksi hänen itsensä jäljiltä.
Ja veri innostui jälleen kuohumaan, keho ei suostunut rauhoittumaan noin vain, jouduttuaan mielestään täysin väärin perustein kidutetuksi viikkojen erolla. Ei auttanut, vaikka mieli kuinka olisi muistuttanut, että se kaikki oli tehty vain, jotta tämä yö voisi olla erityisempi.
Kaipaustaan melkein ääneen muristen Tiarnan kohottautui vaimonsa päälle ja houkutteli myös toista jalkaa kiertymään lantiolleen.

Viikkojen ero oli ollut typerä myös Tempestin mielestä, jälkikäteen ajateltuna – yritys tehdä itsestään jännittävämpi Tiarnanille. Se oli kääntynyt nurinperin, sillä hän oli itse päätynyt jännittämään niin, ettei ollut muistaa kuin sumeita, varsin ihania välähdyksiä ja käsiensä tärinän.
Nyt tärinä ja ihon alla väreillyt hermostus olivat poissa, ja Tempest saattoi kiertää toisenkin jalkansa kevyesti Tiarnanin ympärille, ennen kuin karkasi suudelmasta vetääkseen henkeä sykkeen kiihtyessä ja kurottui sitten suutelemaan miehen kaulaa. Takkatuli antoi huoneelle ihanan, unenomaisen valon ja tanssi paljaalla iholla, eikä Tempest tiennyt, kuinka olisi voinut olla onnellisempi kuin juuri tällä hetkellä, aviomiehensä sylissä.

Tiarnan oli saattanut viettää pitkiäkin aikoja poissa kotoa, jolloin he olivat joutuneet olemaan väkisinkin erossa toisistaan. Silti kuluneet viikot olivat olleet paljon kipeämpiä kuin yksikään ero aikaisemmin, ehkä siksi, että he olivat vasta löytäneet toisensa uudelleen.
Mutta nyt Tempestkin tuntui todella nauttivan hänen läheisyydestään, eivätkä varjot vaanineet sängyn laitojen ulkopuolella, kun he kietoutuivat toistensa läheisyyteen. Tai niin Tiarnan ainakin todella toivoi, hamutessaan vaimonsa ihoa melkein kuumeisen nälän vallassa.
Tällä kertaa puiden räsähtely ei häirinnyt keinuvaa rytmiä.

Tähtipöly sai Tempestin todellisuuden rakoilemaan. Hän hamusi miehen ihoa, välillä huulia, kun ei joutunut haparoimaan henkeä.
Tai kun käsittämätön mielihyvä ei saanut hänen selkäänsä kaartumaan ja tajuntaa hämärtymään miehen sylissä. Iho paloi kosketuksesta. Takkatulen loimu oli lumoava hetkinä, joina Tempest saattoi avata silmänsä ja nähdä huoneen heidän ympärilleen. Hän ei ollut tiennyt ennen kuin hiljattain, että voisi tuntea näin, nauttia näin.
Miten hän rakasti miestä.

Taivas oli tainnut alkaa vaaleta paksujen, taidokkain kultakirjailuin koristettujen verhojen takana, mutta oliko sillä niin väliä? Heillä ei olisi vielä kiire minnekään. Tuli oli hiipunut takassa, mutta kylmyys ei päässyt käsiksi heihin.
Onnellisen raukeana Tiarnan kurkotti kietomaan valkeaa peitettä heidän alastomien vartaloidensa ympärille ja halasi Tempestin tiukasti syliinsä, hamuten tämän pisamaista poskea huulillaan.
"Vaimoni."

Sana sai Tempestin hymyilemään häkeltyneenä ja kiertämään kätensä miehen vyötärölle, jotta saattoi halata itsensä kiinni lämpimään, paljaaseen rintaan. Syke lepatti edelleen kiivaana ja hengitys kulki väristen, miehen kosketus viipyi muistona hänen ihollaan.
"Rakkaani", hän vastasi ja hautasi kasvonsa Tiarnanin rintaan, kaivautuen peiton muodostamaan pesään Tiarnanin sylissä. Unenomainen hetki tuntui antavan hänelle rohkeutta sanoa asioita, joita hän oli halunnut sanoa miehelle.
"Saat oloni tuntumaan uskomattoman hyvältä", hän kuiskasi kasvot piilotettuna, "sinä tunnut uskomattoman hyvältä."

Pieni osa Tiarnanista odotti, että kissat loikkaisivat pian heidän seurakseen ja alkaisivat kiehnätä itselleen paikkaa peiton muodostamaan pesään. Hän tajusi ikävöivänsä niitä, vaikka olikin joskus kironnut tyttöjään mielessään silloin, kun oli yrittänyt keskittyä Tempestiin ja kaksi määkivää olentoa oli vaatinut huomiota.
Romanan pyöristynyt olomuoto saattoi olla osittain hänen sille syöttämien herkkupalojen aiheuttamaa.
Tempestin sanat saivat Tiarnanin hymyilemään ja painamaan suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"En voisi olla onnellisempi", hän vastasi hiljaa.
"Sinäkin saat oloni mielettömän hyväksi."

Tempest käpertyi Tiarnanin syliin peiton lämmössä, häkeltynyttä hymyä suupielissään, ja hengitti syvään miehen tuoksua. Onni viipyi lämpönä hänen sisällään, tuntui sormenpäissä ja varpaissa saakka. He viettivät hääyötään mentyään naimisiin, ystävien ja perheen rakkauden ympäröimänä.
Hän ei ollut koskaan uskaltanut uneksia, että voisi olla tässä.
Tempest antoi silmiensä painua kiinni. Ehkä ei olisi hullumpi idea nukkua hetki – ennen kuin vääjäämättä lähestyvän lentomatkan todellisuus jysähtäisi eteen väistämättömänä.

Tiarnan painoi uuden suudelman Tempestin hiusten joukkoon, kun naisen silmät painuivat kiinni.
"Nuku hyvin, rakkaani", hän toivotti hiljaa. Pitkä päivä, joka oli jatkunut melkein seuraavaan aamuun, ja siihen yhdistetty olematon uni edellisenä yönä olisivat jo yksin riittäneet syiksi raukeudelle. Mutta Tiarnan tiesi olon johtuvan ennen kaikkea siitä, että hän oli saanut humaltua Tempestistä ja siitä onnentunteesta, joka hänet valtasi aina, kun hän ymmärsi tämän olevan vaimonsa.

* * *

Päivänvalo sai tulvia sisään, ennen kuin Tempest havahtui unesta hieromaan silmiään ja venyttelemään jalkojaan raukeasti peiton lämmössä. Hän katseli uneliaana kaunista katosta heidän yllään ja linnan romanttista huoneistoa. Muistot palasivat kohisten – he olivat menneet naimisiin. He todella olivat menneet naimisiin.
Toinen sormus hänen nimettömässään oli hyvin todellinen.
Ja he olivat viettäneet unenomaisen yön täällä. Ajatus sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan ja katseen hakemaan Tiarnania.

"Huomenta, rakas."
Tiarnan istui sängyn laidalla, laivastonsiniseen aamutakkiin kietoutuneena ja hopean syleilemät hiukset vielä yön jäljiltä villiintyneinä. Toisessa kädessään hän pyöritteli mietteliäästi yksittäistä vaaleanpunaista pionia. Myrskysilmät lempeästä hymystä siristyneinä hän kumartui painamaan suudelman vaimonsa pisamaiselle poskelle ennen kuin hipaisi kukkasella tämän nenänpäätä.
"Nukuitko hyvin?"
Hän melkein odotti, että pian peiton muodostamasta pesästä työntyisivät esiin vähintään yhdet paheksuvat kolmiokasvot. Mutta tytöt olivat Lontoossa, hoitajansa luona.

Ehkä hän todella oli sukeltanut satukirjaan.
Tempest räpytteli häkeltyneenä ja suli epäuskoiseen, onnelliseen hymyyn, kun pionin silkkiset terälehdet koskettivat hänen nenäänsä. Hän hieraisi silmäänsä ja katseli Tiarnania hetken, ennen kuin nousi istumaan kiertäen peittoa kevyesti ympärilleen ja kosketti huulillaan miehen poskea.
"Oikein hyvin", hän vastasi ääni unesta painuksissa ja silitti miehen hiuksia, jotka taisivat olla hänen käsiensä jäljiltä villiintyneet, "entä sinä? Kauanko olet ollut hereillä?"

"Oikein hyvin", Tiarnan vakuutti, ja juoksutti kukan ensin toiselle pisamaisella poskelle ja siitä leuan linjaa seuraten kaulalle. Kaulalta pionin terälehtien kevyt kosketus jatkoi matkaansa paljaalle - viehättävälle paljaalle - hartialle. Siinä vaiheessa hän kumartui koskettamaan vaimonsa huulia omillaan.
"Vain pienen hetken. Olet hyvin herttainen nukkuessasi, joten en hennonnut herättää sinua."
Varsinkin, kun heillä ei vielä ollut varsinaisesti kiire minnekään.

Kukan kosketus sai onnelliset perhoset lepattamaan hänen vatsassaan, ja suudelma nipisti hänen vatsanpohjaansa, saaden Tempestin hautaamaan kasvonsa hetkeksi miehen kaulataipeeseen.
Hän toivoi, ettei heillä ollut kiire. Hän ei halunnut ajatella tätä hetkeä pidemmälle, sillä hän tiesi, että illan tullen heitä odottaisi lento – kolme, itse asiassa, ja ajatus oli saada hänet voimaan pahoin. Eikä hän halunnut ajatella tässä hetkessä muuta kuin Tiarnania.
Tempest vajosi takaisin selälleen ja veti miestä hellästi viereensä.

Tiarnanilla ei ollut minkäänlaisia vastalauseita siihen, että he viettäisivät vielä hetken vuoteessa. Vaikka lähestyvä matka häämötti hänenkin mielessään, ennen kaikkea huoli siitä, kuinka Tempest selviäisi kammoamistaan lennoista, juuri nyt hänen oli helppo unohtua vaimonsa seuraan.
Vaimonsa.
Hän kävi makuulle naisen vierelle ja avasi käsivartensa, houkutellen tätä kainaloonsa samalla kun pyöritteli pionia vapaassa kädessään.
"Luulen, että vaimoni tarvitsisi pian aamupalaa. Mitä hänen tekisi mieli?"

Tempest kätki kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen, hengittäen syvään miehen tuoksua, ennen kuin kierähti kissamaisesti tämän vatsan päälle.
"En tiedä", hän vastasi hamuten hellästi miehen korvaa. Hänen olisi tehnyt mieli vain unohtua Tiarnanin syliin, ei ajatella oikeaa maailmaa tai sen tarpeita – mutta eilisen olemattomaksi jäänyt ruokailu tuntui vienona särkynä ohimoilla, ja Tempest tiesi, että heti kun sallisi itsensä ajatella päivän ohjelmaa tarkemmin, hän ei saisi mitään alas.
"Smoothie, ehkä. Mitä sinun tekee mieli?"

Tiarnan hylkäsi pionin sängylle heidän viereensä, jotta saattoi kietoa molemmat kätensä Tempestin ympärille ja silittää tämän selkää hellästi sormenpäillään. Heillä olisi vielä jokunen tunti, ennen kuin pitäisi alkaa harkita lähtemistä. Ja samalla päästää hermostuneisuus valtaamaan alaa.
Mutta aamu kuului vielä heille.
"Teetä, ehdottomasti", mies naurahti ja painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Millaisen smoothien haluaisit?"

"Millaisen tahansa, mikä on mahdollinen", Tempest vastasi ja hengitti miehen kaulansyrjää vasten, antaen sormiensa upota tummiin, hopean kirjomiin hiuksiin. Mikä tahansa aamupala olisi tarjolla eikä vaatisi ylimääräistä vaivannäköä olisi enemmän kuin sopiva.
"Kai sinä haluat muutakin kuin kupin teetä?" hän vetosi ja painoi suudelmia kaulalta leukaperälle ja suupielelle.

Tiarnan jätti sanomatta, että mikä tahansa olisi mahdollinen. Niin ihastuttavaa kuin olisi ollutkin antaa Tempestille lupaus - hän halusi tarjota vaimolleen kaiken, mitä tämä ikinä keksi toivoa - esimerkiksi tuoreet mangot eivät yksinkertaisesti järjestyisi näillä leveysasteilla.
"Mmm, paahtoleipää, hilloa... Luuletko, että hääkakkua jäi jäljelle?"
Myrskynharmaat silmät tuikahtivat leikkisästi.
"Voin tilata meille aamiaisen pian."

"En tiedä", Tempest myönsi ja nojasi päänsä miehen hartialle, poimien hylätyn, kauniin pionin käteensä ja hautasi nenänsä siihen hetkeksi melkein hartaasti.
"Ehkä bestman on varannut sinulle aamiaiseksi vielä palan?" hän ehdotti ja sipaisi kukan terälehdillä Tiarnanin nenää. Hän uppoutui päättäväisesti hetkeen ja sulki seuraavat tunnit mielestään. Ei, ei ollut mitään, mistä olla huolissaan.
"Ellei, ehkä voit tilata kokonaisen kakun?"

"Se olisi bestmanilta hyvin huomaavaista", Tiarnan huomautti, ja taisteli vastaan halua painaa silmänsä kiinni ja unohtua vielä hetkeksi Tempestin vartalon lämpöön. Hänen olisi huolehdittava, että he saisivat syödäkseen edes jotakin, ennen kuin olisi aika suunnata kohti lentokenttää.
Hän kurkotti toisen käsivartensa kohti yöpöytää tarttuakseen puhelimeen ja tilatakseen lupaamansa aamiaisen.
"Tahdotko jotakin muuta kuin smoothien? Hedelmäsalaattia?"
Nenän sipaiseminen kukalla sai hänet siristämään silmiään.

"Smoothie riittää", Tempest vastasi ja piirsi kukalla miehen leukalinjan, sivellen sen silkkisillä terälehdillä lämmintä kaulansyrjää. Hänen skotlantilainen, uskomattoman rakas aviomiehensä. Ajatus kiltistä sai hymyn viipymään hänen suupielissään.
Ehkä hänen olisi pitänyt nousta ja käydä vaikka suihkussa, mutta hän ei halunnut jättää Tiarnanin lämmintä syliä. Sen sijaan hän kätki kasvonsa miehen kaulataipeeseen, edes hetkeksi vielä ja hamusi sitä huulillaan.

Valkoinen, kultakoristeltu puhelin jäljitteli menneiden aikojen charmia, vaikka taisikin todellisuudessa olla jälkituotantoa. Tiarnan tarttui luuriin ja nosti sen korvalleen, silittäen vastausta odotellessaan hajamielisesti Tempestin selkää.
Seuraavat viikot olisivat heidän omiaan.
"Huomenta... Kyllä, aamupalaa. Niin, kiitos. Ja smoothie, jos löydätte mansikoita ja... Kiitos."
Hän naurahti pehmeästi laskiessaan luurin takaisin paikoilleen ja kietoessaan käsivartensa takaisin Tempestin ympärille.
"Kuulosti siltä, että keittiön puolella oli jo kaikki hallussa."

Tempestistä oli ihana kuunnella Tiarnanin ääntä mitä arkisimmisakin hetkissä – tosin heidän häidensä jälkeinen aamu oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan uskonut kokevansa.
Hän kohottautui istumaan Tiarnanin vatsalle ja silitti miehen rintakehää, raottaen aamutakkia, jotta saattoi hipaista ihoa sen alla.
"Kauanko meillä on?" hän kysyi haikeasti ja jäljitteli sormenpäällään jylhää leukalinjaa, nenän profiilia, silitti kulmakarvaa. Ehkä hänen pitäisi pukeutua, ennen kuin aamupala saapuisi. Tai kadota suihkuun.

Tiarnan antoi käsiensä valua Tempestin lantiolle ja sormien tutkia sen siroa kaarta. Hän tiedosti, että olisi varmasti kohteliasta päästää nainen pukeutumaan aamiaista varten, mutta ajatus tuntui hyvin... haikealta.
Häntä ei olisi lainkaan haitannut, vaikka vaatteita ei olisi puettu päälle koko päivänä. Hävytön mies.
"Jokunen tunti", hän vastasi, antaen sormiensa vaeltaa mietteliäinä kapeille reisille.
"Ei vielä mitään kiirettä. Ehdit hyvin ottaa vaikka kylvyn, jos tahdot."

Tempest hymyili ja hipaisi Tiarnanin nenää suloisella kukalla, ennen kuin hautasi oman nenänsä siihen ja hengitti hartaasti sen hentoa tuoksua. Sitten hän kumartui eteenpäin, silitti miehen poskea ja painoi viipyvän suudelman tämän huulille, nojaten otsansa Tiarnanin otsaa vasten vetäytyessään vetämään henkeä.
Hän silitti tummia hiuksia taakse ja katseli ihaillen harmaita myrskysilmiä.
"Ehkä minun pitäisi mennä suihkuun."

Ehkä heidän olisi pitänyt viettää häämatkansa jossakin lähempänä, paikassa, joka ei edellyttäisi heiltä lentomatkaa. He olisivat voineet ajaa Ranskaan ja jatkaa siitä Euroopan kiertämistä, tai vetäytyä Lewikselle omaan rauhaansa, jota ainoastaan vapaana vaeltavat lampaat häiritsisivät.
Mutta hän halusi näyttää Tempestille kristallisen turkoosin meren.
"Mmm, ehkä", Tiarnan vastasi, mutta ei vienyt käsiään pois silittelemästä reisiä.

Kultaisissa silmissä asui lämmin hymy, kun Tempest kuljetti sormiaan kiireettä tummissa hiuksissa ja kumartui painamaan suudelman kummallekin hopeiselle, kasvavalle juovalle miehen ohimoilla.
Olisipa hän voinut vain jäädä Tiarnanin syliin.
"Ehkä voit tulla mukaani", hän kuiskasi silittäen sormenpäällään tummaa kulmakarvaa.

Myrskysilmät siristyivät hymystä.
"Tekisin sen enemmän kuin mielelläni", hän vakuutti ja kohottautui istumaan, raaskimatta päästää Tempestiä sylistään aivan vielä. Kyllä he kuulisivat, kun oveen koputettaisiin, ja hän voisi antaa naisen jatkaa suihkua rauhassa sillä välin kun vastaanottaisi itse aamiaistarjottimen.

Tempest painoi katseensa ujo häivähdys hymyssään ja silitti miehen poskea, kumartuen uudelleen suutelemaan aviomiestään. Aamiainen saapuisi varmastikin pian. Heidän tulisi luultavasti kiirehtiä, mutta oli mahdoton ajatus vain riistäytyä kauemmas Tiarnanista.
"Pitäisikö meidän mennä?" hän kuiskasi hamuten miehen kaulaa.

"Mmh, varmasti pitäisi."
Tiarnan tiesi, ettei tehnyt kovinkaan hyvää työtä asian kanssa, mutta saattoiko häntä syyttää siitä? Kaunis vaimo, heikompikin mies olisi sortunut. Suihku olisi varmastikin tehnyt hyvää, mutta hän ei myöskään ollut turhan innokas päästämään vaimoaan sylistään.
Lopulta hän ratkaisi ongelman kietomalla käsivartensa paremmin Tempestin ympärille ja kantamalla tämän heidän makuuhuoneensa yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Se ei ollut suuri, mutta tilaa oli riittävästi menneistä ajoista muistuttavalle tassuammeelle. Pioneja oli tuotu tännekin, siroihin maljakoihin.

Tempest nojasi päänsä Tiarnanin hartialle ja tunsi onnellisten perhosten kutittavan vatsassaan, kun sydän oli pakahtua. Hän katseli kylpyhuoneen pioneja epäuskoisena ja laski käden Tiarnanin poskelle, tutkien harmaita silmiä.
"Olet ihmeellinen", hän sanoi ja nojautui painamaan suudelman komealle poskipäälle, tarjoutuen sitten laskemaan jalkansa alas, vaikka olisi mielellään viipynyt miehen sylissä.
"En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut elämääni."

"Rakas, ei sellaisia asioita tarvitse ansaita", Tiarnan muistutti hellästi samalla kun laski Tempestin hellästi sylistään hennon kuvioiduin kaakelin päällystetylle lattialle. Hän ei kuitenkaan irrottanut otettaan kokonaan, vaan halasi naisen syliinsä, tarkastellen ammetta myrskysilmillään.
"Luuletko, että voisimme syödä aamiaisen kylvyssä?" hän ehdotti, tummat kulmat hieman kurtistuen.
"Olisi sääli jättää amme kokeilematta."

Tempest nauroi kuplien ja hieraisi ohimoaan kissamaisesti miehen rintaan.
"Tämä on sinun linnasi", hän muistutti ja kosketti miehen leikaperää, ennen kuin pujottautui vastahakoisesti syleilystä kääntämään hanan päälle ja laskemaan kauniiseen tassuammeeseen vettä. Pionit kylpyhuoneessa olivat niin huomaavainen lisä, että hänen sydäntään melkein särki.
"Luulen, että voimme tehdä aivan mitä tahansa."

Hänen linnansa, myös kirjaimellisesti. Yhä näiden vuosienkin jälkeen ajatus siitä, että hän todella omisti linnan, sai Tiarnanin suupielet nykimään lähes poikamaisesta riemusta. Linnan, josta oli löytynyt tähän mennessä ainakin kolme salakäytävää, ja johon kuuluivat rannalle johtavat luolat.
Ehkä Tempestin sisarentytär osaisi jonakin päivänä arvostaa seikkailua.
Hän seurasi Tempestiä ammeen luo ja tarttui mietteliäästi siroon kylpyvaahtopulloon.
"Jos voisit tehdä mitä tahansa, mitä tahtoisit tehdä juuri nyt?"

Poikamaiset häivähdykset Tiarnanin kasvoilla saivat aina Tempestinkin hymyilemään. Hän kiipesi kuumaan veteen ammeen vielä täyttyessä ja kosketti miehen tummia hiuksia, ennen kuin vajosi istumaan alas ja antoi nousevan veden syleillä ihoaan.
Yleensä hänen oli helppo vastata kysymykseen – keksiä jotakin unenomaista ja ihanaa, kuten miekkavalaiden kanssa sukeltaminen.
"Olen niin täydellisen onnellinen juuri nyt, että arvelen haluavani olla juuri tässä", hän vastasi ja kurotti tarttumaan aamutakkiin, vetäen miestä lähemmäs.
"Vaikka viipyisin mielelläni vielä vähän kauemmin sylissäsi."

Vastaus sai Tiarnanin naurahtamaan pehmeästi.
"Luulen, että tuo on vain hyvä asia", hän vastasi, kun siirtyi lähemmäs kylpyammetta. Niin houkuttelevaa kuin olisikin ollut pulahtaa veteen seuraksi, hänen olisi varmasti maltettava sen aikaa, että aamiainen tuotaisiin heidän huoneeseensa. Sen jälkeen kukaan ei taas kaipaisi heitä hetkeen.
Hän ei kuitenkaan malttanut olla istahtamatta ammeen laidalle, painaakseen huulensa vaimonsa huulia vasten suudelmaa varten.
"Se järjestyy kyllä."

Tempest hymyili, suudelma lämpimänä huulilla viipyen ja silitti miehen käsivartta. Tiarnan oli antanut hänelle oman, taianomaisen sadun.
"Jos sinä voisit tehdä mitä tahansa, mitä tahtoisit tehdä juuri nyt?" hän kysyi takaisin, tutkien hellästi harmaita myrskysilmiä, kaivaten mahdollisuutta unohtua miehen syliin vielä hetkeksi. Vielä pieni hetki, ennen kuin lähestyvän matkan todellisuus saisi hänet kiinni.

Tiarnan kohtasi Tempestin kultaisen katseen mietteliäänä. Hän oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi:
"Luulen, että se saattaisi johtaa siihen, että aamiaisemme jäisi syömättä", hän myönsi, katseessaan melkein ilkikurinen tuikahdus.
"Mutta haluaisin myös unohtua kanssasi kylpyyn."
Viattomaan, yhteiseen kylpyyn, johon liittyisi ainoastaan hellää läheisyyttä.

Tempest kohotti ensin vaaleita kulmiaan, mutta suli selvennyksen kuullessaan hymyyn ja kosketti miehen reittä.
"Voisitpa unohtua kanssani kylpyyn", hän vetosi ja käänsi katseensa ovelle, kun kohtelias koputus taisi ilmoittaa aamiaisen saapuneen.
Tempest risti käsivartensa ammeen laidalle ja painoi leukansa käsiensä päälle odottaessaan Tiarnania seuraansa. Ehkä he todella voisivat nauttia aamiaisen kylvyssä ja unohtua edes hetkeksi kuumaan veteen.

Tiarnan oli huokaista ääneen, mutta nousi kuitenkin seisomaan ja suuntasi ovelle - painettuaan ensin suukon vaimonsa vaaleiden hiusten joukkoon, kuin lupauksena siitä, että hän palaisi kyllä aivan pian takaisin. Ruuan kanssa. Tempestin olisi ehdottomasti saatava aamiaisensa.
Ei mennyt pitkään, kun hän palasi kannatellen tarjotinta käsissään. Pienten, hopeanväristen kupujen lisäksi sille oli aseteltu pikkuinen maljakko, jossa yksittäinen pioni seisoi terhakkaana.
"Aamupalanne", hän totesi hymyillen, samalla kun siirsi tummasta puusta rakennettua tasoa lähemmäs ammeen reunaa laskeakseen tarjottimen sen päälle.

Tarjottimelle asetettu pioni sai Tempestin katsomaan sitä pitkään, päätään epäuskoisesti pudistaen. Hän kurotti kätensä ja vei sen hetkeksi hellästi lähemmäs nenäänsä, antaen silkkisten terälehtien hipoa ihoaan.
"Olet uskomaton. Mistä loihdit nämä kaikki?" hän vetosi ja kohotti katseensa Tiarnaniin, kun kaunis aamiaistarjotin oli paikallaan. Nainen laski kukan varovasti takaisin maljakkoon ja ojensi sen sijaan kätensä kurottaen tarttumaan miehen aamutakkiin, hakien sen vyön sormiinsa ja vetäen sitä hellästi.
Tulisit kylpyyn.

Vyön vetämiseen kulminoituva pyyntö oli sellainen, jonka Tiarnan toteutti enemmän kuin mielellään. Hän avasi löyhään solmitun vyön ja riisui aamutakkinsa. Hän viikkasi sen, rehellisesti sanottuna hieman huolimattomasti, ja laski samaa tummaa puuta olevalle penkille, joka toi hänen mieleensä roomalaiset kylpylät.
"Kiitos kuuluu täysin floristille", hän myönsi, samalla kun kipusi varovasti ammeeseen. Lämmin vesi tuntui miellyttävältä ihoa vasten, mutta vielä miellyttävämpää oli seura.
"Hän löysi viehättävän perheyrityksen, jolta tilasimme kukat."

Joku päivä hän voisi katsoa Tiarnania ujostelematta miehen ollessa vaatteitta. He olivat naimisissa nyt, hyvänen aika.
Tempest hipaisi lämpimältä tuntuvaa poskeaan ja ojensi jalkansa silittämään miehen säärtä. Hän kurotti tarjottimelta teekupin ja ojensi sen aviomiehelleen poimien sitten itse kauniin värisen smoothien omiin käsiinsä.
"Minä todella rakastan niitä", hän sanoi katsahtaen kukkia ja kurotti uudelleen poimimaan kukan vapaaseen käteensä, haudaten nenänsä hetkeksi siihen uudelleen. Miten kauniita pionit olivat, miten herkkiä ja onnellisia, silkkisten terälehtien värit niin kovin pehmeitä.

Tiarnan oli melko varma siitä, että pionien tuoksu yhdistyisi tästä lähtien aina heidän yhteisen elämänsä alkuun. Sitä ennen ne olivat muistuttaneet häntä Tempestistä, silloinkin, kun he olivat olleet erossa toisistaan. Kun hän oli ollut toisella puolella valtamerta.
Helen oli järjestänyt niin, ettei hänen tarvitsisi lentää Yhdysvaltoihin ennen kuin hän olisi siihen valmis. Jos olisi.
"Muistan, että kerroit sen minulle, kun olimme toista kertaa ulkona. Yritin olla ovela ja onkia selville, mitä kukkia voisin tuoda sinulle."

Tempest suli hymyyn ja pudisti vienosti päätään, kurottuen ammeen poikki hipaisemaan Tiarnanin poskea.
"Sinä ovela sinä", hän sanoi ja siemaisi smoothieta, joka muistutti häntä siitä, ettei hän ollut syönyt pitkään hetkeen. Hänen smoothiensa maistui taivaalliselta ja sai hänet painamaan silmänsä kiinni hetkeksi.
"Luulen, että minulla oli käsivarret mustelmilla vielä monta kertaa sen jälkeenkin, kun yritin nähdä, olenko todella hereillä vai uneksinko vain", hän jatkoi ja nosti käsivarttaan vedestä, näyttäen purppuraista mustelmaa kyynärtaipeessaan.

"Ovela minä", Tiarnan naurahti ja kohotti toisen kätensä koskettamaan poskeaan hipaisevaa kättä. Hän oli yrittänyt onkia tietoja lumoavasta olennosta, selvittää, millä tavoin voisi hemmotella naista, joka vaikutti usein liian ujolta toivomaan mitään.
Tyytyväinen ilme sai myös hänen suupielensä kohoamaan lempeään hymyyn. Hän toivoi voivansa häämatkallakin varmistaa, että tuoreita smoothietarvikkeita olisi tarjolla.
Käsivarren mustelma sai kulmat painumaan hieman alemmas ja sormet kurottautumaan runneltua ihoa kohti.
"Sinun ei pitäisi joutua nipistelemään itseäsi."

Tempest vastasi hymyllä, tyhjensi smoothiensa ja laski lasin käsistään takaisin tarjoittimelle, jotta saattoi nojautua eteenpäin ja painaa molemmat kätensä Tiarnanin poskelle.
"Mutta sinä olet kuin kaunein uni, jota voisin nähdä", hän vastasi ja hipaisi huulillaan miehen huulia, ennen kuin lipui takaisin omaan päätyynsä ja ojensi miehelle lautasta. Pelkkä teekuppi ei ollut riittävä aamiainen.
Ainakaan pitkälle matkalle.
Ei, älä ajattele sitä.

Tempestin sanat saivat Tiarnanin hymyilemään - ne saivat hänet hymyilemään hyvin usein.
"Pitäisikö minunkin kokeilla käsivarteni nipistämistä? Olen uneksinut sinusta useammin, kuin pystyn laskemaan."
Hän harkitsi hetken, että olisi kietonut kätensä Tempestin vyötärölle ja vetänyt tämän syliinsä, mutta se olisi varmastikin vaarantanut heidän aamiaisensa. Tavallisesti se ei ehkä olisi ollut niin suuri menetys, mutta tämä saattoi hyvinkin olla ainoa ateria, jonka Tempest-parka pystyisi päivän aikana syömään.

Sanat saivat Tempestin sulamaan onnelliseen, ujoon hymyyn, häkeltyneet perhoset vatsanpohjaa kutittaen. Hän luultavasti tuntisi samoin vielä kymmenen vuoden päästä. Hän pudisti päätään ja kannusti miestä syömään, ojentaen jalkaansa silittämään miehen säärtä.
Hän nyökkäsi kannustaen ojentamaansa lautasta kohti.
"Syö – ja ehkä ehdin unohtua syliisi vielä hetkeksi."

Kauniit sanat saivat Tempestin painamaan silmänsä kiinni, kun hänen koko maailmansa tuntui liikahtelevan hänen allaan. Ehkä hänen ihollaan vaeltavilla käsillä oli merkittävä vaikutus.
Hän naurahti hämillisenä ja nojasi päänsä hetkeksi Tiarnania vasten, kädet miehen paljailta kylkiä alas laskeutuen, tasaten hengitystään, ennen kuin saattoi jatkaa kaulan lämpimän, pehmeän ihon hamuamista.
Tiarnan sai hänen olonsa toistuvasti epätodelliseksi, kuin hän olisi astunut toiseen maailmaan.

Ehkä Tempest todella oli kotoisin jostakin toisaalta. Ehkä tarinat, joita nainen kirjoitti, eivät olleetkaan pelkkiä tarinoita, vaan muistoja jostakin toisesta elämästä. Elämästä, jossa jalkojen tilalla saattoi olla kultaahohtava pyrstö, jossa veden alla saattoi hengittää. Jossa mikä tahansa oli mahdollista.
Tiarnan taivutti hieman päätään, niin että saattoi hipaista vaaleita hiuksia kevyesti huulillaan. Hänen kätensä palasivat takaisin naisen lantiolle, houkuttelivat sitä hellästi parempaan asentoon.
"Haluan sinua..." hän murahti käheästi.

Syke löi niin hurjana, että Tempestin oli melkein vaikeaa hengittää.
Miten ihanilta miehen sanat tuntuivat – miten kaukaisia mennyt pimeys ja riipivät, syvyyksiin raahaavat pelot olivat nyt.
Hän kosketti miehen niskaa ja painoi huulille hellän, kutsuvan suudelman, kiertäen jalkojaan paremmin Tiarnanin lantion ympärille, vetäen miestä lähemmäs. Odotus tuntui vatsanpohjassa voimalla, joka sai maailman välkkymään ja keinumaan.
Miten hän-
Ovelta kuului koputus.
"Huomenta kyyhkyläiset", David tervehti vaimeasti huoneiston oven läpi, "kyytinne lentokentälle lähtee tunnin päästä."

Koputus.
Tiarnanin hartiat jännittyivät, ja hän joutui hautaamaan kasvonsa hetkeksi Tempestin hartiaa vasten kootakseen itseään. Veri poltti edelleen kuumana, ja keskeytyksen aiheuttama turhautuminen - siinä ei ollut mitään henkilökohtaista Davidia kohtaan, tämähän hoiti vain bestmanin tehtäväänsä - sai hänet murahtamaan matalasti.
Tunti oli kovin lyhyt aika.
Aivan liian lyhyt aika.
Hän hieraisi nenänpäätään Tempestin kaulaa vasten, ennen kuin halasi naisen hetkeksi hellästi rintaansa vasten.
"Meidän pitäisi varmastikin alkaa valmistautua."

Tempest antoi käsiensä viipyä Tiarnanin kyljillä hetken, kun koputuksen todellisuus rekisteröityi. Toinen käsi kohosi tummiin hiuksiin miehen nenän koskettaessa hänen kaulaansa ja hän painoi suudelman miehen hiuksiin lohduttaen.
Heillä olisi aikaa Seychelleillä.
Hän ei olisi halunnut alkaa ajatella lainkaan matkaa, joka veisi heidät turkoosin meren ääreen. Mutta tunti oli hyvin lyhyt aika.
"Niin", Tempest vastasi ääni hiipuen, "meidän varmasti pitäisi." Hän laskeutui paremmin jaloilleen ja haki hetkeksi tukea tasosta takanaan, kun väri katosi hänen kasvoiltaan.
"Mi-minun varmaan pitäisi käydä suihkussa."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman, ja hetken hän harkitsi, että nostaisi Tempestin takaisin lavuaaritasolle istumaan.
"Pyörryttääkö?" hän kysyi, ja laski toisen kätensä hellästi naisen käsivarrelle siltä varalta, että tämä olisi vaarassa kaatua.
Ehkä he voisivat vain perua koko matkan, jäädä kotiin ja...
Tempest tuskin toivoisi sitä.

"Olen kunnossa", Tempest sanoi ja pyyhkäisi kalvenneita kasvojaan, suoristautuen. Oli typerää reagoida näin ajatukseen lentämisestä. Miljoonat ihmiset tekivät niin varmastikin päivittäin. Lentämisen piti olla turvallisin tapa matkustaa.
Kolme lentoa. Kolme koneeseen siirtymistä, kolme nousua, kolme laskua. Helppo nakki.
Luoja miten häntä oksetti.
"Käyn vain suihkussa ja olen kohta valmis."

Tiarnan tutki Tempestiä katseellaan ja nosti vapaan kätensä silittämään pisamien alla huolestuttavan kalpeaksi käynyttä poskea. Olisiko hänen pitänyt yrittää tarjota naiselle enemmän ruokaa? Jotakin smoothieta ravitsevampaa? Tai kunnolla juotavaa?
Ehkä ei ollut mitään sellaista, mitä hän olisi voinut tehdä tämän oloa helpottaakseen, mutta huoli ei silti kadonnut minnekään.
"Pitäisikö sinun päästä suihkun ajaksi istumaan?"

Tempest pudisti päätään ja pujottautui Tiarnanin käsien lomasta astuen suihkukoppiin.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti kääntäessään suihkun päälle.
"Mene vain valmistautumaan. Tunti hujahtaa hetkessä." Se oli positiivista. Oli vähän aikaa voida huonosti, kun aikaa oli niin rajoitetusti ja oli tohistava ehtiäkseen kaiken.
Hän oli tainnut toivoa sitä Davidiltä jossain vaiheessa. Myöhäistä muistutusta, jotta ei ehtisi tuupertua hermostuksesta.