Between the stars and the sea

Eli löytyi läheltä parvekkeen suuria ikkunoita, keskustelemasta kädet villisti huitoen. Toisessa kädessä oli lusikka, joka saattoi merkitä sitä, että hänellä oli ollut lautasellinen kakkua.
Missä se oli nyt, oli eri asia.
Hänen ilmeensä kirkastui kun hän näki Davidin, ja hän suuntasi miestä vastaan.
"Luulin jo, ettet pääsisikään!"

"Jättäisin juhlat väliin? Pois se minusta", David vakuutti ja puristi Elin olkaa.
"Hyvä nähdä sinun viihtyvän."

Eli virnisti ja katsahti sitten häkeltyneenä ympärilleen.
"Olen aika varma, että minulla oli kakkua. Nojaa... Miten menee?"

"Hyvin, hyvin. Eiköhän sitä ole enemmänkin. Ingrid vaikuttaa olevan todellinen kodinhengetär. Voin käydä hakemassa sinulle lisää", David lupasi ja läimäisi Elin selkää miehekkäästi, ennen kuin lähti tekemään juuri niin.

Eli oli huomannut.
Hän oli tottunut siihen, että Tempest vetäytyi mieluiten omaan rauhaansa kissojen kanssa, kun juhlat venyivät. Mutta Ingrid näytti todella nauttivan olostaan, ja mahdollisuudesta siihen, että saattoi emännöidä kotia.
Nainen oli juuri nostamassa uuden kakun tarjoilupöytään, kun David saapui.
"Sinulla kävi tuuri, saat ensimmäisen palan."

"Hienoa, se ei tosin ole minulle, vaan Elille. Tiarnankin varmasti ottaisi mielellään lisää", David sanoi.
Sillä välin Angus seisahtui Elin vierelle pitkänä ja itsevarmana tummansinisessä puvussa.
"Miten menee, Eli?"

Ingrid nosti nopeasti kaksi lautasta pöytään ja leikkasi kummallekin anteliaan palan kakkua.
"Haluaisitko sinä jotakin? Lisää juotavaa? Tai jotain suolaista?"
Eli oli jo ehtinyt vaipua ajatuksiinsa, mutta tuttu ääni sai hänet hätkähtämään.
Nämä olivat Tiarnanin juhlat, hän muistutti itseään.
"Hei, Angus. Ihan hyvin. Miten sinulla?"

David pudisti hymyillen päätään ja otti lautaset mukaansa. Hänen pitäisi katsoa syömisiään.
"Hyvin, hyvin vain", Angus lupasi siemaisten viskiä, häivähdys tyytyväistä hymyä harmaansinisissä silmissä.
"Joten, missä puoliskosi on?"

Hetken Eli tunsi olevansa hiiri, jonka kissa oli ahdistanut nurkkaan,
Mutta se oli tietenkin naurettavaa.
"Aidalle kuuluu oikein hyvää."

"Kuvista päätellen toki", Angus myönsi ja hieraisi siististi ajeltua leukaansa.
"Tiedätkö, kuulin mitä hassuimman huhun. Oletko nähnyt juorut?"

Eli nielaisi.
"Mitä mahdat tarkoittaa?"

"Kuulin", Angus sanoi pyöritellen heliseviä jääpaloja lasissaan, "että Aida vaihtoi sinut siihen Hollywood-näyttelijään. Ellsworthiin."

Eli nielaisi uudelleen, pala kurkussa ei hellittänyt.
"He ovat ystäviä. Edison on auttanut häntä paljon."

"Joten Aida ei jättänyt sinua?" Angus varmisti häivähdys synkän tyytyväistä hymyä silmissään. Niin kuin hän oli ennustanut tapahtuvan. Niin kuin hänelle oli tapahtunut.

Eli muisti sanat.
Jonkun, joka veisi Aidaa eteenpäin.
"Me emme ole enää yhdessä, totta."

Angus kätki hymynsä heikosti.
"Mikä odottamaton uutinen. No, tiedäthän sinä, mitä karmasta sanotaan."

Elin leukaperät kiristyivät.
"Tärkeintä on, että Aida on onnellinen."

Angus nauroi käheästi ja läimäisi Elin selkää.
"Näyttää olevan sen leffatähden sylissä."

Eli horjahti hieman.
Ja se ärsytti häntä enemmän kuin sen olisi pitänyt.
"He ovat ystäviä."

"Jos olet varma, lyödäänkö satasesta vetoa? Tehdään siitä kiinnostavaa?" Angus kysyi huvittuneena. Samaan aikaan David liittyi heidän seuraansa ja ojensi Elille uuden kakkulautasen.

Elin silmät välkähtivät.
"Minä en ikinä löisi vetoa sellaisesta."

"Et siis taida olla kovin varma", Angus nauroi, taputti alentuvasti Elin olkaa ja jatkoi sitten matkaa.
"Kaikki hyvin?" David varmisti.

Eli puristi tärisevät kätensä nyrkkiin.
"Tiedän, että hän on Tiarnanin ystävä", hän vastasi.
"Mutta en pidä hänestä. En voi pitää hänestä."

"Kuka se oli?" David kysyi yrittäen paikallistaa pisamaisia, pitkiä kasvoja.

Eli tajusi purevansa hampaitaan yhteen.
"Angus."

David tuijotti hetken tyhjästi. Kuka?
"Se Aidan kaveri? Onko sinulla kaikki hyvin?"

"Ei hän ole Aidan kaveri", Eli vastasi tiukasti.

"Eikö?" David kysyi ja siemaisi viskiä, kannustaen Eliä samalla syömään kakkua.

Eli pudisti päätään.
"Hän ei kohdellut Aidaa nätisti."

David nyökkäsi ymmärtäen.
"Oletko viihtynyt täällä? Näytit siltä, että nautit olostasi."

En ole, Elin teki mieli vastata.
Ja sitten hän häkeltyi omasta reaktiostaan.
"Joo, täällä on ollut kivaa", hän vastasi, yrittäen karkottaa synkän tunteen.

"Tiarnan on näyttänyt suhteellisen hyväntuuliselta. On tärkeää muistaa ystävien olevan lähellä", David muistutti.

Älä ole ilonpilaaja, Eli käski itseään ja vei lusikallisen kakkua suuhunsa.
"Kuule David... Oletko... Oletko kuullut mitään Aidasta?"

"En suoraan, miksi kysyt?" David kysyi puristaen Elin olkaa.

Eli harkitsi hetken.
"Ajattelin vain... Että onkohan hän yksinäinen."

"Mitä tarkoitat?" David kysyi hämmentyneenä ja kannusti Eliä istahtamaan alas.

Eli kurtisti kulmiaan.
Ja liikahti levottomasti. Kerran. Kaksi.
"Kuulemma hän olisi yhdessä Edisonin kanssa."

"Oh... Oletko sinä puhunut hänen kanssaan?" David kysyi hieraisten vaivaantuneena niskaansa.

Eli tuijotti lattiaa.
"Angus sanoi, että sellaista huhutaan."

"Noh, ainahan sellaisia juoruja on ollut", David sanoi. Ehkä enemmän, kun tieto erosta oli päässyt jostain kiertämään somea.
"Kysynkö Salomelta, onko se totta?"

Eli tuijotti lattiaa hieman tuimemmin.
"Se olisi aika... olisiko se vaanimista?"

"Mitä? Ei tietenkään. Se, että tunkeutuu jonkun kotiin ja masturboi alushousuihin, on vaanimista", David muistutti.
Sillä välin yksi juhlijoista etsi Tiarnania ja koputti tämän työhuoneen ovenpieleen.

Muisto sai Elin hätkähtämään.
"Haluaisin vain tietää, miten hänellä menee."
Toisaalla talossa Tiarnan oli tosiaan aikonut vain piipahtaa työhuoneessaan. Mutta sitten hän oli istahtanut sohvalle katselemaan kuvia, jotka hänen vaimonsa oli maalannut hennolla kädellään.
"Hm?"

"Hei päivänsankari." Äänessä oli vahva, skotlantilainen nuotti. Remus astui sisään tyylikkäässä, windsorinsinisessä puvussa, taskuliina samaa kuparinsävyä solmion kanssa.
"Miltä tuntuu olla 40?" muutaman vuoden nuorempi mies kysyi, hunajanruskeat sudensilmät lämpimään hymyyn siristyen ja hymykuopat poskissa tuikahtaen.

Koti.
Tiarnan laski taulun kädestään ja kohotti katseensa, ja vaikkei hymy yltänytkään silmiin, se oli aito.
"Hei", hän tervehti ja nousi seisomaan mennäkseen halaamaan miestä.
"Vanhalta ja raihnaiselta."

Remus nauroi käheästi ja kietoi kätensä lämpimään rutistukseen, astuen Tiarnania vastaan.
"Miten olet voinut? Minun on ollut tarkoitus tulla sanomaan hei."

"Työ on pitänyt kiireisenä?" Tiarnan arvasi.
"Oletko ollut Lontoossa pitkään?"
Hänen ilmeensä synkkeni hetkeksi.
"Tässähän sitä sinnitellään."

Remus vilkaisi Rolexia ranteessaan.
"Aye, noin neljä tuntia. Lensin Sydneystä", mies vastasi ja hipaisi rugbyn kyömyksi jättämää nenää, jonka pisamat Australian aurinko oli villinnyt.
"Tapasin vaimosi- tai, tuota, Ingridin. Hän vaikuttaa mukavalta."

"Kokonaiset neljä tuntia", Tiarnan päivitteli.
Sana 'vaimosi' sai hänet terästäytymään. Hetkeksi.
"Aivan. Minun täytyy huolehtia asiasta, kunhan tämä... kaikki on ohi."
Kun hän saisi pakotettua itsensä ryhdistäytymään.
"Mennään hakemaan sinulle kakkua."

"Oh, älä huoli. Söin jo absurdin monta palaa", Remus tyynnytti ja taputti vatsaansa.
"Mutta oletko sinä saanut tarpeeksi?"

Tiarnan silmäili ystäväänsä epäluuloisena.
"Ehkä jotain juotavaa, sitten?" hän ehdotti.
"Ingrid on ruokkinut minua kuin linnunpoikasta."

Remus hymyili hymykuopat tuikahtaen.
"Olen käyttänyt vieraanvaraisuuttasi häpeilemättä hyödyksi." Hän katsahti vanhaa ystäväänsä mietteliäästi.
"Sehän kuulostaa hyvältä?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Emmie palaa vielä kotiin. Toivon", hän vastasi.
"Hän lähetti minulle syntymäpäivälahjan."

"Aye? Sehän kivasti tehty", Remus vastasi. Lahjat olivat aina ilahduttavia.
"Siitä onkin jo aikaa, kun viimeksi tapasin Tempestin."

Tiarnanin katse synkkeni.
"Niin minullakin."

Remus puristi Tiarnanin olkaa rohkaisevasti.
"Ehkä sinä kaipaisit juotavaa? Viskipaukkua?"

"Mm", Tiarnan myönsi ja häoesi sitä, kuinka helposti teki niin.
"David toi erinomaista viskiä."

"Aye? Otetaan sitä", Remus kannusti ja houkutteli Tiarnania mukaansa tekemään juuri niin.

"Aye."
Tiarnan seurasi Remusta takaisin juhliin, kun oli ensin sulkenut työhuoneensa oven kunnolla.
Etteivät kissat pääsisi tiputtamaan tauluja lattialle.
Se oli tietenkin typerää. Kissat eivät olleet täällä.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Jos ehdin käymään Skotlannissa ennen paluuta Los Angelesiin, vallan hyvää", Remus lupasi ja tarjoutui kaatamaan heille lasit skotlantilaista viskiä.
"Sinullahan jatkuu siellä työt pian?"

Tiarnan ei kieltäytynyt lasillisesta.
"Niin kai", hän vastasi, ja kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Jos päätän jatkaa."

"Miksi ihmeessä et jatkaisi?" Remus kysyi häkeltyneenä ja otti pitkän kulauksen lasistaan, vaikka usein näki kuvan isästään niin tehdessään. Istumassa pimeässä, ajamattomana ja viiden päivän suihkuttomalta kalareissulta haiskahtaen, toivoton tylsyys silmissään.

Tiarnan otti yhtä pitkän kulauksen omasta lasistaan.
"Olin palaamassa töihin, kun Tempest katosi", hän vastasi.
"En halua, että työni menee vaimoni edelle. Taas."

"Mutta mitä saavuttaisit jäämällä pois?" Remus haastoi.
"Kuvittele, että Harrison Ford olisi päättänyt kesken Jedin paluun jättäytyä pois."

Juova Tiarnanin kulmien välissä syveni.
"Älä käytä Star Warsia minua vastaan", hän vastasi vain puoliksi tosissaan.

"I find your lack of faith disturbing", Remus vastasi lainaten Darth Vaderia ja muksautti Tiarnanin olkavartta kevyesti.
"Sinua ei voi vain korvata toisella. Ajattele kaikkia särkyneitä sydämiä ja tarinan kohtaloa, jos vain häviät."

Tiarnan huokaisi.
"Do. Or do not. There is no try", hän vastasi ja pudisti päätään.
"Yritykseni pitää vaimoni luonani ja onnellisena ovat olleet epäonnekkaita."

"Joten keskity uraasi", Remus vastasi.
"Naiset ovat elämän suuri mysteeri." Kaikki paitsi Kitty.

Tiarnan kohotti toista kulmaansa.
"Paitsi Kitty?" hän arvasi ystävänsä ajatukset.
"Missä se muuten on?"

Sudensilmät siristyivät hymystä.
"Paitsi Kitty. Se on Saxan kanssa hotellilla", Remus vastasi. Hän vuokrasi asuntojaan silloin, kun ei aikonut viipyä kaupungissa kauaa. Hän uskoi viisaaseen rahankäyttöön ja tulojen varmistamiseen.
"Tarkoitan sitä. Älä tuhoa tarinaa istuaksesi kotona."

"Olisit voinut tuoda sen mukanasi", Tiarnan totesi haikeasti.
"Vaikka häly täällä olisi ehkä ollut liikaa?"

"Vanha tapa", Remus pahoitteli. Hän ei ollut ajatellut, että nyt asunto ei kuulunutkaan kissoille.
"Missä päin Skotlantia muuten kuvaatkaan?"

"Kerro sille terveisiä", Tiarnan pyysi ja otti toisen kulauksen juomastaan.
"Linnallani. Se päätettiin ottaa kuvauskäyttöön."

"Kerron", Remus nauroi.
"Sittenhän palaat kotiin, kun lähdet takaisin kuvauksiin."

"Niin", Tiarnan myönsi.
"Kaipaatko koskaan Skotlantia niin että pelkäät menettäväsi järkesi?"

"Hyvin usein", Remus vakuutti hymykuopat tuikahtaen. Jos hänen työnsä ei olisi vaatinut jatkuvaa läsnäoloa metropoleissa, hän olisi asettunut pohjoiseen Skotlantiin.
"Koti on aina koti."

"Ja Skotlannin poika on aina Skotlannin poika", Tiarnan vastasi haikeasti.
"Olen rakennuttamassa meille sinne mökkiä."

"Niinkö? Minne päin?" Remus kysyi ja vilkaisi Ingridin suuntaan. Hän ei ollut varma, oliko pariskunta mennyt uudelleen naimisiin vai tapailivatko nämä vain vai mistä oli kyse.

"Rannikolle, Invernessistä pohjoiseen", Tiarnan vastasi, viitaten Moray Firthin alueeseen.
"Halusin sen mahdollisimman lähelle merta. Tempest... Piirsi mökin ennen kuin katosi."

"Oh", Remus vastasi.
"Rakennatko sitä sinulle ja Ingridille?"

"Mitä?"
Tiarnan katsoi ystäväänsä hämillään.
"En tietenkään."

Remus sukaisi mustia hiuksia, joihin oli viime vuosina ilmestynyt muutama, hopeinen juova, ja hieraisi niskaansa epätietoisena.
"Anteeksi, en taida ihan hahmottaa, millainen suhde teillä on."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Keillä?"

"Sinulla ja...", mies nyökkäsi vaivihkaa illan emäntää kohti. Joka näytti olevan täysin kotonaan. Joka piti Tiarnanin edelliselle vaimolle kuulunutta sormusta nimettömässään.

"Ingridillä?" Tiarnan varmisti.
"Ei minkäänlaista. Olen naimisissa Tempestin kanssa. Hän vain... on poissa tällä hetkellä."

Remus nyökkäsi ja vastauksen kuultuaan vilkaisi uudelleen naisen suuntaan, epävarmana siitä, mitä päätellä vastauksesta. Ehkä Tiarnan odotti virallista avioeroa, ennen kuin voisi myöntää avoimesti mitään.
"Joten, miten et päätynyt rakentamaan mökkiänne Lewikselle?"

Tiarnanin hartiat rentoutuivat.
"Se olisi ollut hienoa", hän myönsi.
"Mutta ei kovinkaan käytännöllinen ratkaisu. Haluan Tempestin vuoksi, että olemme sivistyksen saavutettavissa."

"Et kuitenkaan halunnut länsirannikolle?" Remus kysyi häivähdys hymyä sudensilmissään.
"Olen haaveillut, että joskus asuisin erakkona Ylämailla. Minä ja jokunen koira."

"Se kuulostaa hyvältä unelmalta", Tiarnan myönsi.
"Itärannikko tarjosi paremman tontin."

"Niinkö?" Remus kysyi.
"Olen tutkinut joskus vapaa-ajallani länsirannikon tarjontaa erakkoasumuksen varalta. Melkein teinkin tarjouksen yhdestä Isle of Skyellä. Alle kolmen tunnin ajo Invernessistä. Täydellistä rauhaa. Siellä oli uskomaton niemenkärki, joka työntyi suoraan mereen."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Mikset tehnyt?"

"Koska en tiedä, milloin ehtisin viettää siellä aikaa", Remus huokasi.
"Silloin harvoin, kun ehdin Skotlantiin, käyn perheen luona. Mutta ei kai siitä olisi haittaa, vaikka minulla olisi tontti odottamassa niissä upeissa, jylhissä nummimaisemissa."

"Parempi sinulla kuin jollakulla, joka pistää niemen matalaksi ja hotellin sen paikalle", Tiarnan huomautti.

Hymykuopat syttyivät poskissa.
"Aye. Olet oikeassa. Ehkä minun pitäisi", Remus myönsi huvittuneena ja etsi tuliterän älypuhelimen pukunsa taskusta, näyttäen Tiarnanille pari kuvaa maisemista niemen lähistöllä. Purppuraista kanervaa, kumpuilevia nummia, jylhiä, kallioisia kukkuloita ja länsirannikolle tyypillisiä järviä.

Tiarnan katsahti puhelinta.
"Tämä on uusi", hän esitti diagnoosinsa. Eri kuin se, joka Remuksella oli ollut aiemmin.
Sitten hän keskittyi maisemaan.
"Kai tiedät, ettet voi näyttää minulle kuvia Skotlannista ja olettaa, että tekisin mitään muuta kuin kannustaisin sinua?"

"Ehkä alitajuisesti toivoin sitä", mies väläytti vanhalle ystävälleen susimaisen hymyn.
"Ylipuhuit minut. Kysyn välittäjältä, onko se vielä myynnissä."

"Hyvä niin", Tiarnan vakuutti.
"Olen ensimmäisenä jonossa, kun joskus kaipaat erakkoelämääsi vieraita."

Remus nauroi käheästi ja taputti Tiarnanin olkaa.
"Sinä et taida olla vielä erakoitumisen partaalla?"

"Mmm, en", Tiarnan myönsi.
"Eikä se käy, kun on naimisissa."

"Aye, saatat olla oikeassa. Minun pitääkin olla varuillani", Remus totesi hieraisten siististi ajeltua leukaansa ja virnisti.
"Vaikka kukapa minuun tohtisi uhrata elämäänsä."

Tiarnan pukkasi ystävänsä kylkeä.
"Monikin. Olen varma, että sinulle olisi ottajia jonoksi asti."

Remus hyrähti huvittuneena ja muksautti takaisin.
"Kitty on vienyt sydämeni." Ainakaan pieni shetlanninlammaskoira ei polkenut sitä tomuksi.
"Mikä päivä palaat Skotlantiin? Ehkä ehtisimme käydä drinkeillä siellä."

"Eikö Kitty ole hyvä jakamaan?" Tiarnan hymähti ja laski päiviä mielessään.
"Minun pitää alkaa harkita paluuta ensi viikolla. Ei kai sinulla todella ole niin kiire... minne oletkaan jatkamassa matkaasi sen jälkeen."

"Ei", Remus myönsi naurahtaen. Hän oli saanut siitä valituksen useammalta tyttöystävältä, kun koira ei suostunut jakamaan sänkyä.
"Ajattelin lähteä huomenna, tai no, tänään, Augustuksen luo Invernessiin. Saan ehkä venytettyä reissun neljään päivään, ennen kuin pakko olla taas Los Angelesissa."

Tiarnan tutki ystävänsä kasvoja.
"Oletko oikeasti noin kiireinen, vai teetkö kiireen itsellesi?"

Remus nauroi.
"Molempia?" hän ehdotti ja sukaisi otsalle valahtavia hiuksia taakse.
"Elän työlleni, ja se pitää minut kiireisenä."

Tiarnan pudisti päätään.
"Tarvitset elämääsi muutakin kuin työn."
Paraskin puhumaan. Hän oli ajanut vaimonsa pois.

Hymykuopat syvenivät pisamaisissa poskissa, ja Remus muksautti Tiarnanin käsivartta kevyesti.
"Minulla on Kitty. Ja ilmeisesti kohta rannikkotontti Isle of Skyella."

"Toivottavasti", Tiarnan vastasi.
"Ehkä voit rakennuttaa teille mukavan mökin."

Remus naurahti.
"Saa nähdä. Telttailusuunnitelmani varmaan menisivät uusiksi, kun merta on kolmella puolella." Hän päätyisi vielä lentämään teltan kanssa.
"Teidän mökistänne tulee varmasti viihtyisä."

"Tempest on taitava suunnittelija", Tiarnan myönsi.
"Mökki on lahja hääpäivälahja."

Remus hymyili, epävarmana siitä, kenelle häälahja oli. Olihan Ingrid nyt talon emäntä, Tempestin sormus nimettömässään.
"Iso paketti. En kai omi sinua muilta vierailta?"

"Et koskaan", Tiarnan vakuutti.
"Mutta ehkä olisi aika palata juhliin."

Remus taputti Tiarnanin olkaa ja kannusti miestä liittymään muiden ympärillä olevien vieraiden seuraan. Hänen oli aika tarkastaa viestinsä joka tapauksessa.
"Hyvää syntymäpäivää."

Tiarnan katseli ystäväänsä hetken.
"Muista se, mitä sanoin. Elämässä on muutakin kuin työ."
Sitten hän suuntasi varmistamaan, että oli puhunut kaikille.

David oli pysytellyt sillä välin Elin lähettyvillä, pitäen silmällä ystäväänsä. Suhteen päättyminen oli jotain, minkä hän pelkäsi syöksevän Elin epäterveeseen käytökseen, ja hän pelkäsi Elin luopuvan upeasta työstä sen tähden.

Vierasmäärä alkoi hiljalleen harventua. Kakku kävi vähiin Ingridin jakaessa sitä mukaan halukkaille lähtijöille.
Kunnes juhlat olivat ohi.
Ja Tiarnan saattoi vajota istumaan sohvalle.
Ingrid toi Elille silti vielä palan kakkua.

Ja David kannusti hoikempaa ystäväänsä ahmimaan sen.
"Riittääkö päivänsankarilla vielä virtaa vai pitäisikö meidän päästää sinut nukkumaan?"

Tiarnan heilautti kättään.
"Jääkää vaikka yöksi", hän vastasi.
"Turha teidän on lähteä minnekään. Yön selkään."

David hyrähti.
"En asu kaukana. Sitä paitsi, olen aina ollut yöeläjä", mies muistutti. Kuka tiesi, vaikka Tiarnan ja Ingrid arvostaisivat kahdenkeskistä aikaa.

"Sellaista teatteriväki taitaa olla", Tiarnan myönsi.
"Otatteko vielä lasilliset?"

"Eli?" David kysyi antaen ystävälleen puheenvuoron ensiksi.

Eli muisti Anguksen sanat. Ne palasivat mieleen varoittamatta.
"Joo, miksi ei."

David nyökkäsi. Olisi rumaa pistää Eli juomaan yksin.
"Tiarnan, otatko sinäkin? Ingrid?"

Tiarnan vastasi myöntävästi, mutta Ingrid kieltäytyi kohteliaasti, vedoten siihen, että hänen oli vielä siivottava keittiö ennen nukkumaanmenoa.
Eikä hän kuunnellut Tiarnanin vastusteluja. Poikien aikaa. Sellaiseksi Ingrid oli kauan sitten kutsunut hetkiä, joina oli vetäytynyt kohteliaasti syrjemmälle antaakseen Tiarnanille aikaa ystävien kanssa.
Silloin heidän asuntonsa oli ollut pienempi.

David katsahti kodinhengettären perään ja pohti jälleen, voisiko Tiarnanilla olla parempi, onnellisempi tulevaisuus Ingridin kanssa.
"Onko jotain, mitä haluaisit vielä tehdä syntymäpäiväsi kunniaksi?"

Tiarnan kaatoi heille lasilliset.
"Tämä on kai se hetki, jolloin kuuluu puhua syvällisiä", hän hymähti.
"Vaikka minun syntymäpäiväni taisi päättyä jo useampi tunti sitten."

"Kuulostaa hyvältä. Millaisia syvällisiä sinulla on mielessäsi?" David kysyi lämmintä hymyä meripihkaisissa silmissään.

Tiarnan nojautui paremmin sohvan selkänojaa vasten ja siemaisi lasistaan.
"Mitä teille oikeasti kuuluu?"

"Vain hyvää", David lupasi omasta puolestaan ja katsahti sitten Eliä, kurottuen taputtamaan ystävänsä kättä.
"Mutta olen huolissani teistä kahdesta. Vaikka Ingrid taitaa pitää päivänsankarista erinomaista huolta."

Tiarnanin ilme vakavoitui.
"Remus luuli meitä pariksi", hän myönsi.
"Tai ainakin tuntui epäilevän jotakin."

"Ah", David sanoi ja hieraisi niskaansa.
"Tuota. Oletko varma, ettette te ole?"

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi juova.
"Emme tietenkään ole", hän vastasi ja hieraisi kasvojaan.
"Olen vain antanut... tämän jatkua liian pitkään."

"Mitä te olette?" David kysyi ja vilkaisi suuntaan, johon Ingrid oli lähtenyt. Ulospäin kaksikko näytti pariskunnalta. Miestään jumaloiva, erinomainen vaimo, joka piti kodin kauniina ja huolehti miehensä kaikista tarpeista.

"Ingrid on minulle tärkeä", Tiarnan vastasi.
"Mutta ei muuta. Meidän välillämme ei ole mitään. Tempest on vaimoni."

David nyökkäsi, tietämättä ollako vakuuttunut vai ei. Hän pysyisi kuitenkin erossa ystävänsä rakkauselämästä. Hänen oma rekisterinsä oli täynnä tragediaa.
"Olen tukenasi, teit millaisen päätöksen tahansa."

Tiarnan yritti olla lukematta rivien väliin mitään, mitä sinne ei kuuluisi.
"Minä kaipaan Aidaa", Eli puuttui puheeseen.

David kurottui puristamaan Elin käsivartta.
"Se on luonnollista. Minäkin kaipaan Lizzietä. Joka päivä. Mutta Salome tekee minut onnelliseksi." Nyt hänen elämässään oli taas auringon lämpöä, ja hänen sydämeensä mahtui yllin kyllin rakkautta kahdelle.

Tiarnankin kurotti taputtamaan Elin polvea.
"Meidän pitää varmaankin ottaa oppia sinulta", hän totesi Davidille.
"Kaksi onnetonta miestä."
Mutta hänen tapauksessaan Tempest palaisi vielä. Hän halusi uskoa niin.

David naurahti ironisesti. Hän oli pitkään ollut onneton mies. Oli edelleenkin silloin tällöin. Mutta lohduttoman pimeyden jälkeen oli elämää. Sydän oppi rakastamaan uudelleen, vaikka luuli kohdanneensa elämänsä rakkauden.
"Voinko tehdä jotain hyväksenne?"

Tiarnan hymähti surullisesti.
"Anna meidän velloa kurjuudessa", hän vetosi vain hieman humaltuneena.
"Ja pidä huoli nuoresta ystävästämme, jos lähden Skotlantiin."

"Minähän olen kurjuudessa vellomisen erityisasiantuntija", David muistutti. Hän ymmärsi kurjuutta hyvin.
"Tietenkin pidän. Eli saa asua sohvallani niin kauan kuin haluaa."

Eli havahtui keskusteluun.
"Hei, osaan minä itsestäni huolehtia", hän protestoi.
Tiarnan kurotti taputtamaan hänen polveaan.
"Olet vielä niin nuori."

David hyrähti naurusta.
"Te molemmat olette vielä nuoria poikia."

Tiarnan katsoi Davidia.
"Minä olen jo vanha ja harmaa", hän protestoi.
"Annan neuvoja. Niin kuin vanhat ukot. Pelkään, että Remus toistaa virheeni."

"Mistä virheistä puhut? Ja et voi tosissasi viitata vanhalla ja harmaalla muuhun kuin vastustamattomaan hopeakettuun, sinä epäreilu ruoja", David puhahti ja nakkasi Tiarnania rypistetyllä lautasliinalla.

"Laitoin työn kaiken edelle", Tiarnan vastasi.
"En halua, että hän on yksinäinen kun pääsee minun ikääni.
Eli kurtisti kulmiaan.
"Ainakaan kenenkään hiusraja ei vielä pakene."

David nauroi kumeasti.
"Koputetaan puuta sille." Hän hipaisi paksua, vielä vaaleanruskeaa leijonanharjaansa melkein taikauskoisena.
"Minäkin olen laittanut työn muun edelle ja silloin tällöin kadun sitä katkerasti. Mutta työkin voi tuoda elämään merkitystä."

"Ei se pakene", Eli vakuutti ja kurotti nykäisemään vaaleanruskeaa suortuvaa.
"Ihan on siellä missä pitää."
Tiarnan otti kulauksen lasistaan.
"Mutta onko se riittävää?"

"Se kai riippuu ihmisestä. Olen varma, että hän kuuntelee viisauttasi", David tyynnytti.
"Hopeakettuus lisää entisestään viisauttasi."

Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, ja Eli kurotti nykäisemään vuorostaan hopeista suortuvaa.
"Oletko sinä oikeasti kunnossa, Eli?" Tiarnan kysyi huolissaan.
"Joo, ei mitään hätää", Eli vakuutti häkeltyneenä.

David ei ollut vakuuttunut ja kertoi sen Tiarnanille katseellaan. Mutta hän pitäisi Eliä silmällä.
"Muistathan, että sinun ei ole pakko olla kunnossa? Me olemme tässä ja voit puhua meille."

Tiarnan kohtasi Davidin katseen ymmärtäväisenä.
Hän auttaisi, parhaansa mukaan.
"Ei minulla ole hätää", Eli vakuutti.
"Jos Aida haluaa jatkaa elämäänsä eteenpäin, niin ei se ole minun asiani."

"Kuulostat hyvin vakuuttavalta", David lupasi ironiaa äänessään.
"Hei. Suhteiden päättyminen tekee kipeää. Se on normaalia."

"Sinä olet vielä nuori", Tiarnan vakuutti vain hieman humaltuneena.
"Elämä edessä."
Eli kurtisti kulmiaan.
"Sitä minä vain mietin... Johtuukohan tämä karmasta?"

David hymyili ja tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että piti Tiarnanin humalaa hellyyttävänä.
"Karmasta? Mitä tarkoitat?"

Tiarnan ei olisi ollut siitä moksiskaan. Parempi olla hellyyttävä kuin ilkeä humalassa.
Eli kohautti toista hartiaansa.
"Kuulin vain sellaista. Että karma maksaa takaisin."

"Miksi se pätisi sinuun?" David kysyi hämmentyneenä. Eli oli kuin kultainenoutaja. Hyväsydäminen, kaikille ystävällinen.

Eli pörrötti hiuksiaan.
"Aida... No, hänhän tavallaan petti minun kanssani."

"Ah", David vastasi ymmärtäen. Tavallaan oli kyseenalainen pehmennys, varmastikin, jos pariskunnan entisiltä puoliskoilta kysyttiin.
"Mikä sinusta muuten on pettämistä?"

Eli kurtisti kulmiaan.
"En minä oikein tiedä."

"Olen usein miettinyt, olenko liian mustasukkainen. Liz sai minut tuntemaan oloni usein vainoharhaiseksi ja hulluksi", David huokasi.

Eli katseli ystäväänsä.
"Miksi?"
Tiarnan nosti lasinsa huulilleen vain huomatakseen sen olevan tyhjä.

"Miksi mitä?" David kysyi ja katsahti Tiarnania myötätuntoisesti. Viskiä oli toki vielä, mutta ehkä hän ei voisi tarjoutua kaatamaan sitä, jos oli vastuullinen ystävä.

Pettymys paistoi Tiarnanin silmistä hetken.
"Miksi olet mustasukkainen", Eli tarkensi.

"Luultavasti synkkä sieluni on aivan liian omistushaluinen", David naurahti, vaikka vastaus olikin kipeän totta. Hän oli halunnut pitää Lizzien vain itsellään.
"Ja pelkäsin, että en ollut tarpeeksi Lizille. Että hän löytäisi jonkun paremman. Menetyksen pelko sai minut tekemään hölmöjä asioita."

Elin ilme synkkeni.
"Aida on liian hyvä minulle", hän myönsi.
"Pötyä", Tiarnan puhahti.
"Sinä olet aivan yhtä hyvä, Eli."

David nyökkäsi.
"Sitä minäkin olen sanonut. Et ajattelisi niin rumasti itsestäsi."

Elin kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Aida jätti minut kerran, ja otti takaisin. Toivon... toivon, että niin kävisi nytkin."

"Voi Eli", David huokasi ja puristi ystävänsä olkaa.
"Etkö myöntänyt itsekin, että haaveilette erilaisista elämistä?"

Elin jalka naputti levotonta rytmiä.
"Joo", hän vastasi.
"Mutta minä rakastan silti Aidaa."

"Tiedän", David vakuutti.
"Voitte silti olla ystäviä, vaikka teillä olisi erilliset elämät. Ja sinulla toinen naisystävä."

Elin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Me olemme huonoja olemaan ystäviä."

Davidin suupieli nykäisi. Se oli selvää kaikille, jotka tunsivat kaksikon.
"Ehkä se on helpompaa, jos olette fyysisesti eri mantereilla."

Eli huokaisi.
"En pidä siitäkään. En ole tyytyväinen sitten mitenkään."

David hymyili ja nojautui pörröttämään ystävänsä hiuksia.
"Mihin sinä olisit tyytyväinen?"

"En mihinkään", Eli myönsi huokaisten.
Tiarnan luopui viimein lasistaan, laski sen haikeasti pöydälle.
"Haluaisin vain Aidan takaisin", Eli jatkoi.

"Ymmärrän", David vakuutti ja vilkaisi Tiarnania. Mies teki varmasti oikean päätöksen. Krapula ei tekisi olosta yhtään aurinkoisempaa.
"Mutta millaista elämänne olisi? Mikä tekisi sinut onnelliseksi?"

Tiarnan ei näyttänyt yhtään onnellisemmalta oikeasta päätöksestään.
Oikeastaan hän näytti musetuneelta.
"Aida", Eli vastasi.
"Aida tekee minut onnelliseksi."

"Mutta myönsit, että tarvitset muutakin", David muistutti.
"Sinähän rakastat teatteria. Sinulla on elämä täällä."

Eli irvisti.
"Minä haluan kaiken."
Tiarnan kurotti taputtamaan Elin päätä.

"Mitä se tarkoittaa?" David vetosi. Kaikki. Luultavasti jokainen heistä halusi kaiken, mutta se tarkoitti eri asioita jokaiselle.

Eli ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, niin että otsa painui sohvapöytää vasten.
Tiarnan nosti yhden sohvatyynyistä nuoremman miehen pään viereen.
"En tiedä. Haluan Aidan."

David silitti Elin selkää myötätuntoisena, miehekkäillä vedoilla.
"Olemme tässä, jos haluat puhua siitä. Ikävä sattuu, tiedän."

Tiarnan hivutti tyynyä lähemmäs.
"Se sattuu niin hemmetisti", Eli ähkäisi.
"Ja se on pahempaa nyt toisella kerralla."

"Miksi se on pahempaa nyt?" David kysyi jättäen kätensä lepäämään ystävänsä selälle.

"Koska hän tuli takaisin kerran", Eli selitti.
"Nyt en voi lakata toivomasta, että niin käy uudelleen."

"Ah", David vastasi ymmärtäen. Sen täytyi todella sattua. Tehdä eteenpäin jatkamisesta vaikeampaa.
Hitto, Aida.
"Ehkä aika helpottaa, etkä toivo sitä enää."

Eli huokaisi syvään.
"Siihen meni viimeksikin pitkään. Mutta hän otti minut takaisin."

"Ehkä tällä kertaa osaat jatkaa elämääsi ilman häntä", David rohkaisi.
"Vai mitä, Tiarnan?"

Tiarnan nyökäytti päätään ja muisti sitten, ettei Eli voinut nähdä sitä, kasvot edelleen pöytälevyä vasten painettuina.
"Ehdottomasti. Kipu helpottaa kyllä lopulta."

David katsahti Tiarnania ja pohti jälleen, kannattaisiko miehenkin noudattaa samaa neuvoa.
"Voisit laittaa Edithille viestiä. Muuten vain. Kysyä kuulumisia", hän ehdotti.

Eli kallisti päätään niin, että saattoi silmäillä Davidia.
"En minä rakasta Edithiä sillä tavalla."

"Mutta hän oli ystäväsi, ennen sitä kaikkea", David muistutti.
"Ehkä voisitte olla ystäviä jälleen."

Eli huokaisi.
"Hänen on parempi ilman minua. Satutin häntä."

"Anna hänen päättää?" David vetosi, vaikka ymmärsi tunteen hyvin.

Eli antoi otsansa painua takaisin pöytää vasten.
"Ei se auta. Haluan Aidan."

"Tiedän", David huokasi.
"Sanotaan, että soitat hänelle ja hän muuttaa taas mielensä ja voitte olla pari. Mitä sitten?"

Eli kohautti kömpelösti harteitaan.
"En tiedä", hän myönsi.
"Olen vain onnellinen."
Tiarnan ojensi kätensä silittämään Elin hiuksia.

"Vaikka et näkisi Aidaa seuraavaan puoleen vuoteen muuten kuin joskus videolla?" David varmisti.

"Niin", Eli vastasi.
"En osaa olla ilman häntä."

"Mitä se tarkoittaa? Mitä tarvitset, että et ole ilman häntä?" David kannusti valaen kädestään lämpöä ystävänsä selkään.

Eli huokaisi syvään. Melkein itkuisesti.
"Minusta tuntuu kuin joku raajani olisi revitty irti."

"Ymmärrän", David vakuutti.
"Mutta mitä kaipaat? Puhumista? Läsnäoloa? Kosketusta? Yhteistä hammaspesua?"

Eli huokaisi uudelleen.
"Tuota kaikkea. Hänen tuoksuaan lakanoissa. Hänen nauruaan... Kaikkea."

"Mikä on osa, mitä ilman et osaa olla?" David houkutteli.

Eli vaikeni miettimään.
Hän todella yritti.
"Kaikkea."

"Jos se ei ole vaihtoehto? Mitkä ovat vaikka kolme osaa, jotka todella tarvitset?" David vetosi yrittäen ymmärtää, mikä osa suhdetta oli se, jota Eli ikävöi eniten.

Eli oli hetken hiljaa.
"En minä tiedä."

David huokasi ja nojasi takaisin sohvan selkänojaa vasten. Ehkä kysymys oli epäreilu.
"Miten sinä jaksat, Tiarnan?"

Tiarnan kohotti peukalonsa ilmaan merkiksi siitä, että hengitti vielä.
"Onko täällä kaikki hyvin?" Ingridin huolestunut ääni kysyi.
Hän seisahtui sohvaryhmän viereen.

"Kaikki hyvin", David vakuutti ja taputti Elin selkää.
"Mutta minun on aika viedä tämä sankari nukkumaan. Tekin pääsette nukkumaan. Tulehan, Eli."

Eli päästi surullisen huokauksen.
Ja kömpi sitten seisomaan.
"Tahdotteko kakkua mukaan?" Ingrid huolehti.
Tiarnaninkin nousi seisomaan, hieman huojahtaen. Se sai Ingridin siirtymään huolestuneesti miehen vierelle.

"Kiitos, mutta pärjäämme kyllä", David vakuutti. Ingrid voisi keskittyä huolehtimaan miehestään. Tai siis, Tiarnanista.
David laski käden Elin olalle ja ohjasi miehen mukanaan eteiseen.
"Mahtavaa syntymäpäivää, päivänsankari! Nuku hyvin", hän huikkasi vielä olkansa yli.

Tiarnan heilautti kättään.
"Hyvät yöt", hän toivotti ja joutui nojautumaan Ingridiin vain vähän.

David toivoi, että Tiarnanilla olisi hyvä yö. Hän toivoi samaa heille, kun talutti Elin mukanaan mustaan taksiin ja kannusti ystäväänsä nojaamaan olkapäähänsä kotimatkan, jos tätä väsytti.
Aamulla kaikki voisi näyttää valoisammalta.

Eli ei aikonut nukahtaa.
Mutta niin siinä kävi, lyhyellä matkalla.
Davidin hartiaa vasten.
Sitä varten ystävät olivat, eikö?

Rupert Streetillä David maksoi kuljettajalle ja melkein kantoi Elin ulos taksista.
"Mennään sisään", hän houkutteli ystäväänsä hereille, vaikka ehkä he olisivat voineet uudelleenelää roolinsa Valjeanina ja Mariuksena, jos hän olisi kantanut tiedottoman ystävänsä kotiin.

Toisin kuin Marius, Eli havahtui hereille.
"Joko me olemme kotona?" hän häkeltyi.

"Kyllä vain", David vakuutti ja kietoi käden Elin vyötärölle auttaessaan heidät molemmille tutulle kotiovelle ja ylös portaita.
"Kohta pääset nukkumaan."

"Jee", Eli vastasi.
"Minä rakastan sinua David, olenko kertonut sen?"

"En koskaan väsy kuulemaan sitä", David vakuutti taputtaen ystävänsä selkää. Hän avasi oven heidän päästyään oikeaan kerrokseen ja talutti Elin aina sohvalle saakka, ennen kuin meni sulkemaan oven ja jätti ulkovaatteensa pieneen eteiseen.

Eli potki kengät jaloistaan, kiemursi ulos takistaan ja vajosi sohvalle.
"Olet paras. Ja komea", hän jatkoi.
"Komea leijona."

David nauroi kumeasti niin, että rappukäytäväkin kaikui hetken, ennen kuin ovi naksahti kiinni.
"Kerro toki lisää", hän hyrisi sulkiessaan välioven ja ravistaessaan seurankipeille kissoille nappuloita kuppiin.

Eli käpersi itsensä keräksi sohvalle, sikäli kuin pitkät raajat antoivat myöten.
"Olet pitkä, komea ja sinulla on hyvä huumorintaju. Ja lauluääni."

"Voi kiitos", David nauroi ja silitti hetken kehrääviä kuikeloita, ennen kuin sammutti valot pienestä keittiöstä ja tuli olohuoneen puolelle kohentamaan peittoa Elin ylle.
"Nukuhan nyt rauhassa, kultakutri."

Eli antoi silmiensä painua kiinni.
"Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", David vastasi lämpöä silmissään ja nousi raskain askelin ylös valkopuisia portaita.
Toivoen, että Salome olisi odottanut häntä sängyssä.

Keskiviikko 10. kesäkuuta 2020, ilta, Gairloch Hotel, Gairloch, Skotlanti

Tiarnan ei ollut varma, oliko varannut tietoisesti huoneen merinäköalalla. Ehkä tarve tehdä niin kumpusi jostain syvältä selkärangasta, halu tarjota Tempestille jotakin, mitä katsoessa hymyillä.
Mutta Tempest ei ollut täällä.
Eikä hän ollut käynyt kävelemässä rannalla kertaakaan.
Olisi ollut kustannustehokkaampaa asua kuvauspaikan yhteydessä, mutta parin ensimmäisen päivän jälkeen Tiarnan oli todennut olevansa kykenemätön siihen. Kuvauspäivien aikana kaikki oli, jos ei nyt hyvin, niin siedettävästi. Mutta illan tullen linnan alue täyttyi haamuista, jotka muistuttivat häntä heidän onnellisesta päivästään.
Joka oli tainnut olla valetta muille kuin hänelle.
Ja vaikka hän ei ollutkaan valinnut merinäköalaa itseään varten, hän katseli silti meren aaltoja ikkunasta samalla kun nosti viskilasin huulilleen.

Skotlannista lähteminen sattui joka kerta. Sai miettimään joka kerta, jos hän jäisikin. Mutta järki yleensä talloi sydämen jalkoihinsa.
Joskin nyt hänellä oli nimissään kappale rannikkomaata Isle of Skyeltä. Sieltä hän oli juuri ajanutkin ylös Gairlochiin. Hopeiset juovat mustissa hiuksissa olivat tuulentuivertamat, sillä hän oli viettänyt aikansa seisoskelemalla mereen työntyvällä niemenkärjellä haaveilemassa, kunnes hyinen merituuli oli puhaltanut pois haihatelmat telttailusta ja häätänyt hänet autolleen.
Nyt Remus koputti Gairloch Hotellin huoneen ovelle, pullo skotlantilaista viskiä ja rasia värikkäästi kuorrutettuja donitseja käsivartensa alla.

Tiarnan harkitsi, ettei vastaisi koputukseen.
Hän ei ollut tilannut mitään huonepalvelusta. Eikä hän kaivannut siivousta, puhtaita pyyhkeitä tai täydennystä pöydän alle ahdettuun minibaariin.
Mutta lopulta hänen kohtelias luontonsa kuitenkin voitti synkkyyden, joka pyörteili hänen ympärillään. Olisi kohteliasta edes ilmoittaa, ettei kaivannut mitään.
Hitaasti hän suuntasi ovelle ja avasi sen.
Ja kohtasi häkeltyneenä Remuksen kasvot.

Häkellys Tiarnanin kasvoilla sai Remuksen pohtimaan, oliko mies unohtanut hänen tulonsa vai oliko hän unohtanut ilmoittaa tulostaan. Luultavasti jälkimmäistä.
Oli pelottavaa, mitä hyvä, proaktiivinen assistentti teki hänen muistilleen.
"Maistuuko?" hän nosti tuomisiaan ja pienikin häivähdys hymyä paljasti poskien hymykuopat.
"Häiritsenkö pahasti?"

Kyse saattoi yhtä hyvin olla ensimmäisestä tapauksesta. Asiat olivat alkaneet lipua Tiarnanin mielestä vaivihkaa, kunnes niistä ei ollut enää mitään jäljellä. Hän muisti hakeutua ajoissa kuvauspaikalle, muisti vuorosanansa, muisti kaiken tarpeellisen.
Muuta hän ei muistanutkaan.
Puvustaja oli valittanut siitä, että hän oli laihtunut.
"Mitä? Ei, ei, tule vain sisään. Oliko... Olimmeko me sopineet tästä?"
Hän siirtyi syrjään päästääkseen Remuksen huoneeseen.

"Luultavasti vain mielikuvituksessani", Remus rauhoitteli häivähdys itseironista hymyä myös hunajanruskeissa sudensilmissä. Niissä häivähti myös huolta. Tiarnan ei näyttänyt olevan elämänsä kunnossa.
"Mitä kuuluu?" Skotlantilainen aksentti oli ylpeä ja vahva syvässä, käheässä äänessä. Ympäri maailmaa vietetyt vuodet eivät olleet vieneet Skotlantia pois hänestä.

Tiarnanin myrskynharmaat silmät näyttivät tavallista elottomammilta, kun hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan yrittäessään muistaa, kuinka isännän tuli käyttäytyä.
Mutta sitten hän muisti, että Remus oli hänen ystävänsä, eikä sillä ollut mitään väliä.
"Mitäs tässä", hän vastasi vajotessaan istumaan sängyn laidalle, viitaten kädellään kohti huoneen ainoaa nojatuolia.

Remus istahti osoitetulle nojatuolille, laskien viskipullon istumaan sen jalan vierelle.
"Näytät kurjalta." Hän ei toki itsekään ollut edustavimmillaan rennoissa, tummissa farkuissa, vanhassa Star Wars -t-paidassa ja hiilenharmaassa pikkutakissa – mutta Tiarnan näytti onnettomalta.

Tiarnan oli onneton.
"Minusta tuntuu kurjalta", hän myönsi rehellisesti. Koska Remus oli ystävä.
"Minulla on jo lasi, ja täällä... Olen varma, että jossain on toinenkin lasi."

"Älä huoli siitä – minun pitää ajaa tästä Augustuksen luo, joten on parasta, jos en juo", Remus tyynnytteli. Tiarnan saisi pitää viskin tällä kertaa ihan vain itsellään.
"Mutta otan kyllä yhden näistä donitseista", hän huokasi ja poimi rasiasta toffeenruskealla kuorrutteella ja suklaalla kirjotun, haukaten siitä nälkäisenä, ja ojensi rasiaa houkutellen Tiarnania kohti.

Tiarnanin kulmilla häivähti kurtistus, kuin hän olisi yrittänyt muistaa jotakin. Sitten hän otti rasian vastaan, mutta jäi katselemaan sen sisältöä vailla suurempaa mielenkiintoa.
"Kauanko viivyt Skotlannissa?"

"En niin kauaa kuin haluaisin. Ehkä muutaman päivän", Remus vastasi ja haukkasi uudelleen donitsista, pyyhkäisten muruja suupielistään.
"Miten kuvauksissa on mennyt? Oletko viihtynyt? Ainakin näköalasi on viehättävä."

Tiarnan käänsi katseensa kohti ikkunaa.
"Taisin kuvitella, että Tempest saattaisi vierailla luonani", hän totesi värittömällä äänellä.
"Pyrin aina saamaan merinäköalan hänen vuokseen."
Hän katseli hetken merta hiljaisena ja havahtui sitten siihen, että Remus oli kysynyt jotakin.
"Siinähän se. Mukava olla taas Skotlannissa. Missä Kitty on?"

Remus soi ystävälleen myötätuntoisen hymyn. Hän tiesi eteenpäin jatkamisen vaikeuden.
"Veljentyttöjeni hemmoteltavana. Luultavasti sen vatsa pömpöttää, kun pääsen takaisin", hän huokasi, lämpöä äänessään.
"Mitä Ingridille kuuluu? Hän ei ole täällä kanssasi?"

"Olisi ollut mukava nähdä sitä", Tiarnan vastasi kuulostaen melkein surulliselta.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että voisi kaivata heidän tyttöjään niin paljon. Totta kai hän rakasti niitä, mutta hän oli tottunut olemaan niistä erossa kuvausmatkoillaan.
Koti oli ollut aavemaisen tyhjä, ja silti hän oli joka kerta ovia sulkiessaan varmistellut, ettei vahingossa lukitsisi kissaa väärään paikkaan.
"Sairaalassa. Vihdoin."

"Niinkö?" Remus kysyi yllättyneenä. Toki Tiarnan oli ilmaissut, ettei nainen ollut täysin tasapainossa, mutta pariskunnan yhteiselo Lontoossa oli näyttänyt, no, pariskunnalta.
"Sattuiko hänelle jotain?"

Tiarnan yritti lohduttautua sillä, että Tempest oli ottanut tytöt mukaansa. Tempest ei tekisi itselleen mitään, kun kukaan ei olisi huolehtimassa kissoista, eikö niin? Ne tarvitsivat, todella tarvitsivat kuningatartaan.
Häneltä vei taas hetken hahmottaa Remuksen kysymys.
"Sain lääkärit viimein uskomaan, että hänen tilansa oli mennyt huonompaan. Se oli vaikeaa, koska hän ei ollut itsetuhoinen."

"Mitä tarkoitat?" Remus kysyi ja nojautui lähemmäs, poimien toisen donitsin rasiasta, jonka oli ojentanut Tiarnanille. Jos mies ei kerran söisi niitä... Tämä oli kuorrutettu sokerisella vaaleanpunaisella ja raidoitettu valkosuklaalla. Ja maistui aivan yhtä herkulliselta kuin ensimmäinen.

Tiarnan laski katseensa donitseihin.
"Jos hän olisi ollut selvästi itsetuhoinen, hänet olisi voitu määrätä pakkohoitoon niin kuin aiemmin", hän vastasi.
"Mutta nyt hän vaikutti harhaisenakin onnelliselta."

"Kieltämättä hän vaikutti onnelliselta", Remus myönsi. Onnelliselta, huolehtivaiselta vaimolta, joka halusi miehensä parasta.
"Mutta sinä et ollut onnellinen? Näytitte kuitenkin viihtyvän hyvin yhdessä."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Hän on ystäväni", hän vastasi.
Ainakin oli ollut. Se Ingrid, jonka hän tunsi, oli ollut. Ennen sairastumista. Ja hyvinä hetkinä.
"Kaipaan Tempestiä."

Remus kurottui taputtamaan Tiarnanin polvea myötätuntoisesti, tarkastettuaan, ettei käteen ollut tarttunut kuorrutusta tai muruja.
"Tiedän, että eteenpäin jatkaminen on vaikeaa. Mutta se on tehtävissä. Ehkä voitte jatkaa... Ystäyyttä Ingridin kanssa, kun hän voi taas paremmin?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Hän tulee aina olemaan minulle rakas", hän vastasi.
Mutta ei sillä tavalla kuin Tempest.
"Mitä perheellesi kuuluu?" hän kysyi, pakottaen itsensä hetkeksi pois ankeuden kuplasta.

Tiarnanin kaltainen mies, jota koko maailma – etenkin sen naiset jumaloivat – löytäisi vielä uuden rakkauden. Remus oli siitä varma.
"Hyvää vain. Augustuksen perhe palasi viime kuussa Japanista. He käyvät keväisin katsomassa kirsikankukkia ja tapaamassa Ayumin perhettä. Lassiet tulevat varmaan luokseni kesälomallaan."

Olisi ollut helpompaa, jos Tiarnan olisi tiennyt, missä Tempest oli. Hän olisi kunnioittanut naisen päätöstä haluta olla yksin, hän ainakin halusi uskoa, että olisi, mutta jos hän vain olisi tiennyt...
Hän pudisti hieman päätään, havahtuakseen ajatuksistaan.
"Oliko sinulla jokin erityinen syy tulla Skotlantiin, vai tulitko vain perhettä tapaamaan?"

"Perhettä vain. Jostain syystä pohjoinen Skotlanti ei ole elokuvamaailman metropoli", Remus huokasi häivähdys hymyä sudensilmissä.
Hän ei ottanut enää kuvauksia puheeksi Tiarnanin sivuutettua aiheen – vain hänen kaltaisensa työnarkomaanit elivät työlle.
"Oletko sinä harkinnut pysyvämpää muuttoa Skotlantiin?"

Skotlannista puhuminen sai Tiarnanin katseen kirkastumaan hieman.
"Ehkä meidän pitäisi muuttaa se asia", hän ehdotti.
"Rakennetaan tästä uusi elokuvamaailman keskus... Vaikka se veisi kyllä pois Skotlannin viehätystä."
Hänen kasvoillaan kävi vaisu hymy.
"Skotlannin poika on aina Skotlannin poika. Miten sinun maanostosuunnitelmasi ovat sujuneet?"

"Siellähän se on. Isle of Skyen rannikolla. Hyvin tuulinen paikka", Remus vastasi ja viimeisteli toisen donitsinsa, nuolaisten sokerisen kuorrutteen sormistaan ja pyyhki ne sitten taskussaan olevaan nenäliinaan.
"Ja sinun rakennussuunnitelmasi? Onko Ingrid nähnyt paikkaa?"

"Olisi mahtava käydä katsomassa sitä tuulista rantaasi", Tiarnan huomautti.
Hän vastasi puristamalla päätään.
"Ei. Se on Tempestille. Rakennustyöt etenevät hyvin, sen pitäisi olla valmis ennen hääpäiväämme."

"Annan sinulle mielelläni osoitteen", Remus lupasi käheästi naurahtaen.
"Ajattelin pystyttäväni sinne teltan, mutta päätyisin vielä jonkin sortin Ihmemaahan tuulen mukana. Ehkä minun pitäisi opetella purjehtimaan."

Tiarnan hymyili.
"Se olisi ainakin seikkailu", hän vastasi.
"Me yritimme joskus lapsina lentää teltalla. On varmasti vain hyvä, että se ei onnistunut. Palaatko takaisin Losiin?"

"Lennän täältä New Yorkiin, mutta sieltä suuntaan Los Angelesiin", Remus vastasi.
"Mitä sinä suunnittelet kesäksi? Jatkuvatko kuvaukset läpi kesän vai saatko kesälomaa?"

"Ne jatkuvat kesäkuun ajan", Tiarnan vastasi.
"Heinäkuun alussa on taukoa."
Sopivasti hääpäivän aikaan ja siitä eteenpäin.
Jos Tempest palaisi.
"Oletko varma, ettet halua rakennuttaa pientä mökkiä niemellesi? Sinulle ja Kittylle."

"Ehkä joku päivä, kun raaskin viettää siellä aikaa", Remus vastasi.
"Nyt näen mieluummin perhettä, kun olen täällä. He asuvat onnekkaasti kaikki melkein samassa kaupungissa. Oletko sinä viettänyt aikaa perheesi kanssa?"

Tiarnanin täytyi miettiä.
"En", hän myönsi ja irvisti syyllisenä.
"Hitto, on pitänyt käydä tervehtimässä äitiä. En vain... Aika kuluu nykyään oudosti."

"Tiedän tunteen", Remus myönsi. Päivät vain vierähtivät ohi. Hän istahti tekemään töitä ja havahtui siihen, että oli jo aamuyö.
"Voisit kutsua perheesi käymään sinun luonasi? Lewikselta ei ole niin pitkä matka tänne."

"Niin", Tiarnan myönsi.
Ja kurtisti kulmiaan.
"Totta puhuakseni, en ole varma, haluanko tavata heitä juuri nyt. Tiedän, että pitäisi."

"Mikset halua?" Remus kysyi myötätuntoisena. Hänkin oli käynyt elämässään läpi vaiheen, jona halusi työntää kaikki kauas itsestään. Mutta ei voinut teeskennellä, että olisi tiennyt, mitä Tiarnan kävi läpi.

Tiarnan hieraisi otsaansa.
"Todenpuhuakseni, mieluiten vain linnoitautuisin tänne ja joisin viskiä", hän myönsi.
Häveten.
"Haluan uskoa, että tämä ei ole minun tapaistani."

Remus nojautui taputtamaan ystävänsä polvea.
"Joskus kaikki tarvitsevat hetken", hän sanoi lohduttaen.
"Miksi sinä haluat linnouttautua tänne yksin?"

Tiarnan mietti.
"En ole varma, kauanko jaksan vielä pitää kulisseja pystyssä", hän myönsi.
"Kaipaan Emmietä."

"Täytyykö sinun pitää kulisseja pystyssä? Perheelle ja ystäville?" Remus kysyi ja tunsi vilpitöntä myötätuntoa ystäväänsä kohtaan. Ikävä saattoi syödä elävältä.

Tiarnan hymyili surumielisesti.
"Ilmeisesti", hän vastasi.
"En kuvitellut olevani sellainen ihminen, mutta taidan olla.
Tuntuu siltä kuin jokaisena päivänä olisi hieman vaikeampi päästä ylös sängystä."

"Sinun ei tarvitse esittää mitään perheellesi. Tai minulle", Remus muistutti.
"Kuulostaa siltä, että nyt olisi hyvä aika saada perheesi vierailulle. He voisivat auttaa sinua pääsemään ylös sängystä."

Tiarnan pudisti päätään.
"En halua huolestuttaa äitiä", hän myönsi.
"Hän on murehtinut koko elämänsä. Olisi vain... Onko itsekästä toivoa, että tietäisin, minne Tempest lähti?"

"Ei tietenkään. Ja jos et voi kertoa äidillesi, entä veljesi ja sisaresi?" Remus vetosi. Hän tiesi, että Augustus ja Effie eivät antaisi anteeksi, jos hän ei antaisi sisarustensa tukea itseään synkkinä hetkinä. Heillä oli aina ollut vain toisensa.

Tiarnan pudisti uudelleen päätään, ja ärsyyntyi sitten siihen, että teki niin.
"Olenko kammottavan epäkohtelias jos aloitan tuomasi pullon, vaikka sinä et voikaan juoda?"

"Et suinkaan – toin sen sinulle", Remus muistutti ja ojensi pullon tuolin viereltä Tiarnanille.
"Mutta suosittelen syömään myös donitsin. Ne ovat herkullisia."

Tiarnan ei tuntenut erityistä halua syödä donitsia. Hän ei ollut täysin varma, milloin oli ylipäätään syönyt viimeksi.
Hänen olisi ryhdistäydyttävä. Huomenna. Tai ylihuomenna.
Mutta hän voisi aloittaa syömällä donitsin.
Vaikka pakolla.
Hänen olisi noustava suosta, johon hän oli ollut uppoamassa.
Hitto.
"Mitä töihisi kuuluu?"

"Perinteisen hyvää", Remus vastasi, toista olkaansa epätietoisena kohottaen. Hän taisi paeta elämänsä tarkoituksettomuutta työhönsä, mutta toisaalta rakasti työtään.
"On edelleen yhtä palkitsevaa saada myytyä elokuvaan tuntematon kasvo, tuoda tuoretta verta valkokankaille ja täyttää jonkun unelma."

Tiarnan haukkasi palan donitsia eikä oikeastaan maistanut mitään. Mutta hän olisi pitänyt siitä, jos olisi maistanut.
Hän oli siitä melko varma.
"Entä elämääsi muuten?"

"Mitä luulet?" Remus naurahti itseironiaa äänessään.
"Ei minulla ole elämää. Mutta entä sinun elämääsi? Mitä teet töiden ulkopuolella? Muuta kuin istut täällä."

Tiarnan katsoi Remusta hetken.
"Istun täällä."
Sen jälkeen, kun Ingrid oli viimein otettu hoitoon, hän oli menettänyt viimeisenkin tarpeen teeskennellä elämää työn ulkopuolella.
"Miksei sinulla ole elämää?"

"Se on hyvä kysymys", Remus naurahti.
"En kai ole vielä löytänyt sitä. Onneksi rakastan työtäni ja olen tyytyväinen myös sen ulkopuolella. Minulla on myös odottamisen arvoisia asioita, niin kuin Reinan ja Eikon vierailu kesällä."

Tiarnan katseli ystäväänsä vakavana.
"Oletko yksinäinen?" hän kysyi huolissaan.
"Työsi ulkopuolella."

"En kovin usein. Pidän itseni kiireisenä", Remus vastasi kohauttaen toista olkaansa häivähdys hymyä huulillaan.
"Ja yksinäisiin hetkiin on aina ratkaisunsa." Saxa oli osoittautunut hyvin intuitiiviseksi niiden vaistoamisessa.

Tiarnanin kulmilla häivähti kurtistus, kun myrskysilmät tutkivat nuorempaa ystävää.
"Millaiset ratkaisut? Olen huolissani sinusta."

"Usein maailmassa on muitakin yksinäisiä", Remus vastasi ja painoi hetkeksi katseensa, hymykuopat poskissa tuikahtaen.
"Miksi sinä minusta huolehdit? Sinustahan tässä pitäisi olla huolissaan."

"Minä olen sinua vanhempi", Tiarnan muistutti.
"On minun oikeuteni huolehtia sinusta. Olethan varovainen?"

"Muutaman vuoden", Remus muistutti suupieli nykien, mutta lämpöä hunajanruskeissa sudensilmissä.
"Varovainen minkä suhteen?"

"Tarpeeksi monta vuotta", Tiarnan vastasi eikä huoli väistynyt hänen katseestaan.
"Yksinäisyyden lievittämisen kanssa. En halua, että vaarannat terveytesi. Tai tulet käytetyksi hyväksi."

Remus naurahti käheästi ja kurottui taputtamaan Tiarnanin reittä. Ystävän huolenpito lämmitti mieltä.
"Kuulostat asiantuntevalta. Montako irtosuhdetta sinulla on taskussasi?"

Tiarnan katsoi Remusta kulmat kurtussa.
"Minä olen aina ollut varovainen", hän vastasi.
"Irtosuhteet eivät ole olleet minua varten. Ei sillä, että niissä olisi mitään väärää. Tiedäthän, etten tuomitse sinua?"

"Aye. Mutta älä huoli, en pahastuisi vaikka tuomitsisit. Joskus tuomitsen itse itseäni", Remus vastasi.
"Varsinkin, kun...", hän huokasi ja hieraisi kasvojaan.
"Oletko koskaan pelännyt ylittäväsi rajoja Helenin kanssa?"

"Helenillä on naisystävä", Tiarnan vastasi.
"Mutta et taida tarkoittaa sitä. Koetko tekeväsi niin assistenttisi kanssa?"

"Oh aye?" Remus kysyi kulmakarvat kohoten. Tiarnan oli varmaan maininnut asiasta aikaisemminkin, mutta hänen muistinsa ei ollut parhaimmasta päästä.
"En ole varma, kumpi meistä ylittää rajoja. En ole koskaan tehnyt aloitetta, pyytänyt, vihjannut, kutsunut... Mutta en myöskään kieltäydy tarpeeksi lujasti."

Tiarnan tutki ystävänsä kasvoja.
"Sillä tavallako sinä lievität yksinäisyyttä?" hän varmisti.
"Onko hän siis kiinnostunut sinusta?"

"Välillä", Remus myönsi ja hieraisi niskaansa, jota pisteli häpeästä.
"Saxa on hyvin... Rohkea. Halutessaan jotain." Ja hän antoi sen tapahtua.
"En ole varma. Olen kuitenkin sanonut hänelle, että en etsi suhdetta."

Tiarnan rapsutti mietteliäästi poskeaan. Ja tajusi, että sänki olisi pitänyt ajaa. Pitäisi ajaa ennen kuvauksia.
"Sinä et siis ole kiinnostunut hänestä siinä mielessä? Et kaipaa suhdetta hänen kanssaan?"

Remus liikahti levottomana ja upotti sormet paksuihin, mustiin hiuksiin, tukistaen niitä toruen.
"En tiedä. Minulla on lahja rakastua vääriin ihmisiin, enkä ole kaivannut mitään vakavampaa vuosiin. Pidän kyllä Saxasta, ei ole kyse siitä. En vain voi luvata hänelle ruusuja, suklaita ja asuntolainaa."

Tiarnan pohti.
"Haluaisin sanoa, että sinun pitäisi vain seurata sydäntäsi. Niin Em sanoisi, hän on aina ollut näissä asioissa parempi kuin minä", hän totesi haikeasti.
"Mutta se, että hän on työsuhteessa, mutkistaa asioita. Siinä, että katsoo vain mihin kaikki johtaa, on riskinsä."

"Aye", Remus huokasi ja hieraisi kasvojaan kovakouraisesti. Hän tiesi sen huonoksi ajatukseksi. Mutta ei ollut tarpeeksi vahva vastustaakseen.
"Minun ei pitänyt tulla tänne valittamaan itsestäni. Oletko sinä harkinnut terapiaa? Olen huolissani."

"Remus", Tiarnan vetosi.
"Minä haluan kuulla, mitä sinulle kuuluu."
Hän antoi periksi halulleen nousta ja vaeltaa viskipullon kanssa seinän vieressä olevan lipaston luo. Hänen lasinsa lepäsi sillä jo tyhjänä.
"Kävin terapiassa Emmien... Olen harkinnut jatkamista. Oletko varma, että sinun ja Saxan suhde ei voisi toimia?"

Remus irvisti.
"Hän on niin nuori. Vasta 23." Välillä hän tunsi olonsa suorastaan rikolliseksi, vaikka Saxa olikin vanha sielu.
"Enkä minä kaipaa suhdetta. Pidän elämästäni sellaisena kuin se on. Ei sotkua." Hän ei haaveillut yhteisestä asuntolainasta, lapsista ja valkoisista häistä.

Tiarnan kaatoi itselleen viskiä. Ja kaatoi sitä sitten hieman lisää. Ja lopulta lasin täyteen.
Kerrankos sitä.
"Tempest on minua huomattavasti nuorempi", hän muistutti.
"Eivätkä kaikki suhteet tarkoita sotkua."

"Joillekuille ne sopivat. Kuten sinulle", Remus huomautti.
"Onko elämässäsi ketään, jonka kanssa voisit nähdä tulevaisuutta? Ainakaan ihailijoista sinulla ei ole pulaa."

"En ole vielä luopunut täysin toivosta, että Tempest palaisi", Tiarnan vastasi.
Se oli ainoa asia, joka piti hänet vielä pinnalla.
"Olethan varovainen Saxan kanssa?"

Remus soi ystävälleen myötätuntoisen hymyn. Ehkä Tiarnan löytäisi jonkun muun, sillä ehdokkaat eivät loppuisi.
"Mitä tarkoitat? En yritä satuttaa häntä. Olen yrittänyt tehdä mahdollisimman selväksi, mikä kantani on."

"En epäile sinua", Tiarnan vastasi kulmat kurtistuneina.
"Voitko luottaa siihen, ettei tilanne riistäydy hänen puoleltaan käsistä? Niin ikävä kuin tämä onkin sanoa, jos hän päättäisi syyttää sinua jostakin, tilanne ei näyttäisi hyvältä."

"Tiedän", Remus huokasi ja hieraisi kasvojaan stressaantuneena, hangaten silmiään melkein kovakouraisesti.
"Olen miettinyt samaa. Muistuttanut itseäni, että tämä on kamalan huono ajatus. Sinä et ole varmaan koskaan saattanut itseäsi tällaisiin sotkuihin?"

Tiarnan mietti jälleen hetken.
"En ole ollut vastaavassa tilanteessa", hän joutui myöntämään.
"Oletko varma, ettet voisi helpottaa yksinäisyyttä turvallisemmin? Jos suhde ei ole edes mahdollinen."

Remus naurahti kuivasti, tukisti hiuksiaan ja laski sitten kädet syliinsä.
"Minun täytyy yrittää. Olen ollut heikko mies." Hänen pitäisi ottaa oppia Tiarnanista. Luoja tiesi, ettei hänen suhdehistoriansa kestänyt päivänvaloa.
"Oletko varma, ettei sinulla ja Ingridillä voisi olla mahdollisuutta uuteen suhteeseen? Hän selvästi välittää sinusta syvästi."

Tiarnan kuristi kulmiaan.
"Hei", hän vetosi.
"Et puhuisi itsestäsi noin. Ei ole heikkoa antaa periksi yksinäisyydelle."
Se tuntui syövän häntäkin elävältä. Hän kaipasi Tempestiä myös fyysisesti. Ja kipu oli erilaista kuin silloin, kun he olivat erossa töiden takia. Silloin hän tiesi, että palaisi Tempestin luo ennenpitkää.
Nyt kaikki oli epävarmaa.
"Minun sydämeni ja sieluni kuuluvat Tempestille", hän vastasi.
"Ja vähän Skotlannille."

Remus hymyili puolittain, toinen hymykuoppa poskessa tuikahtaen. Hän tunsi olevansa heikko. Hän tiesi tilanteen tulenarkuuden ja oman typeryytensä, mutta kun Saxa oli siinä, avaamassa hänen housujaan, hän ei löytänyt itsestään tahdonvoimaa työntää naista pois.
"Olen pahoillani."
Hän nojautui puristamaan Tiarnanin polvea myötätuntoisesti kuullessaan ystävänsä ikävän. Ehkä aika helpottaisi miehen kipua, niin kuin se oli tehnyt hänelle.

Tiarnan huokaisi.
"Ainakin Skotlanti on ja pysyy täällä", hän totesi. Ja halusi todella uskoa sanoihinsa. Mutta kun maailma myllersi, mihin elämässä saattoi enää luottaa?
Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta puhelimen soittoääni sai hänet hätkähtämään. Ylpeät säkkipillit lauloivat, kun hän nousi ja etsi hetken puhelintaan.
Toivoi ja pettyi.
"Anteeksi", hän totesi Remukselle ja nosti puhelimen korvalleen.
"Hei, Eli, mitä kuuluu?"

Remus kohotti kätensä rauhoittavaksi merkiksi siitä, ettei puhelun kanssa ollut kiirettä. Hänen sormensa tavoittivat jo oman puhelimen, tehokkaan, modernin iPhonen, tarkastakseen viestit ja sähköpostit. Pikaisesti.
Mutta hän esti itseään.
Hänen pitäisi oppia olemaan vain... Vain olemaan. Maailma pyörisi, kuten ennenkin, vaikka hän katoaisi vaikka viikoksi. Se oli samaan aikaan eksistentiaalisen pelottavaa ja vapauttavaa.
Hunajanruskeiden sudensilmien katse kääntyi kohti merimaisemaa ikkunoiden takana, antaakseen Tiarnanille yksityisyyttä.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Sinä olet missä? Mitä? Oletko varma, että se on Kinlochewe Skotlannissa? Ettei vain... Ei, ei, pysy siellä, okei? Älä mene silittämään lampaita."
Hänen kulmansa kurtistuivat syvemmin.
"Kuule, älä liiku minnekään, tulen hakemaan sinut. Oikeasti. Älä liiku minnekään."
Hän lopetti puhelun ja hieraisi ohimoaan.

Remus kohotti yllättyneenä kulmiaan, vaikka oli yrittänyt olla kuulematta ystävänsä puhelua. Silittämään lampaita?
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi ja nousi ylös, suoristaen Star Wars -t-paidan ylle vedettyä puvuntakkia. Hänen vierailunsa varmastikin päättyisi tähän.
Tosin Tiarnan oli tainnut juoda tujun annoksen viskiä.
"Tarvitsetko kyydin?"

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Ystäväni on jumissa Kinlochewessä", hän vastasi, ja kuulosti siltä, ettei itsekään ymmärtänyt täysin, mistä oli kyse.
"Hän tuli sinne Lontoosta. Lontoosta!"
Hän katsahti ystäväänsä.
"Se auttaisi. Mutta en haluaisi olla vaivaksi."

"Lontoosta? Onko hän lomalla Skotlannissa?" Remus kysyi ja kohotti uudelleen kättään rauhoittaen. Siitä ei ollut pienintäkään vaivaa.
"Älä huoli – tiedäthän, miten nautin ajamisesta." Hänen vanhat Mustanginsa olivat melkein kuin lemmikkejä: retro, vaalea turkoosi avoautomallinen Mustang Los Angelesissa ja nyt hotellin ulkopuolella parkissa oleva, keltainen 1967 vuoden malli mustilla vauhtiraidoilla.

Tiarnan hieraisi uudelleen ohimoaan, jonka takana tunsi vihlovan säryn tekevän tuloaan.
"Minulla ei ole aavistustakaan", hän myönsi.
"Mutta hänellä on ollut tapana tehdä... spontaaneja päätöksiä."
Hän katsoi ystäväänsä kiitollisena.
"Mitä tekisin ilman sinua?"

"Joskus kadehdin spontaaneja persoonia", Remus vastasi, vaikka ei ollut varma oliko tämän ystävän kohdalla kyse enemmän holtittomista impulsseista kuin kadehdittavasta heittäytymiskyvystä.
"Mennäänkö?" hän kysyi ja astui ovelle, pyöräyttäen auton avaimia kädessään.

"Älä muuta sano", Tiarnan vastasi tarkistaessaan, että kaikki tarvittava oli mukana. Lompakko, avaimet, puhelin.
Hän lähetti varmuuden vuoksi Elille vielä viestin, jossa kehotti tätä pysymään juuri siellä, missä oli.
"Olin spontaani nuorena, luulen."
Hän nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi.

"Sinä?" Remus kysyi ja yritti estää suupieliään nykimästä. Hän johdatti ystävänsä alas portaita ja ulos pienestä maaseutuhotellista. Keltainen, vintageksi kehuttu urheiluauto odotti parkkipaikalla.
"Toivottavasti hän mahtuu taakse", mies pohti vilkaisten pikkuruista takapenkkiä, jolle pääsisi könyämällä taitetun etupenkin yli. Hän istahti ratin taakse ja vilkaisi Tiarnania.
"Mikä on spontaaneinta, mitä olet tehnyt?"

Tiarnan vilkaisi Remusta silmäkulmastaan.
"Spontaanimpi", hän korjasi.
Hän istahti etupenkille ja ihaili hetken autoa, silittäen sen kojelautaa melkein hellästi.
"Hän on notkea kaveri", hän vakuutti.
"Olen käynyt uimassa ilman uimapukua."

Keltainen Mustang peruutti huolellisesti ruudusta ja lähti sitten maantietä kohti itää. Ei vienyt kauaa, että tie kapeni pikkuruiseksi eikä asutuksesta näkynyt jälkeäkään.
"Hiljattain?" Remus kysyi moottorin hyrinän yli suupieli nykäisten ja vilkaisi Tiarnania sivusilmällä.

Tiarnan avasi suunsa vastatakseen.
Mutta jäi miettimään.
Ja mietti vielä hetken, ennen kuin joutui pudistamaan päätään.
"Olkoon, minä en ole spontaani. Mikä on viimeisin spontaani asia jonka sinä olet tehnyt?"

Remus naurahti käheästi.
"Ei aavistustakaan. Minua ei voi mitenkään väittää spontaaniksi tai heittäytyväksi. Minulle on spontaania syödä päivälliseksi jotain muuta kuin alunperin ajattelin", hän vastasi ja ihaili jylhää maisemaa, jonka poikki pieni tie kiemurteli. Skotlannin luonto pitäisi aina paikan hänenkin sielussaan.

"Onhan sekin spontaania", Tiarnan lohdutti.
"Minäkin valitsen joskus ravintola-annokseni viime hetkellä."
Hän jäi katselemaan hetkeksi maisemaa.
"Skotlannista lähteminen tuntuu joka kerta vaikeammalta."

Hymykuopat ilmestyivät poskiin hymyn myötä. Remus ei kokenut sitä spontaaniksi, ei samalla tavalla kuin oikeasti spontaanit ihmiset tekivät tärkeitä päätöksiä hetken mielijohteesta tai päättivät vain lähteä matkalle.
"Aye. Tiedän tunteen. Ehkä sinun ei pitäisi enää lähteä. Mikä estäisi sinua asettumasta tänne?"

"Tämä ei ole elokuvamaailman keskus", Tiarnan vastasi surullisesti hymähtäen.
Mutta olisiko ajatus mahdoton?
"Pitäisikö meidän molempien yrittää tehdä jotain spontaania ennen seuraavaa tapaamistamme?"
Ehkä se oli viski, joka puhui.

"Täälläkin on lentokenttiä, joilta pääset elokuvamaailman keskuksiin", Remus muistutti. Hän yritti joskus sanoa itselleen samaa, mutta hänen työnsä oli jatkuvaa eikä sisältänyt viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien taukoa intensiivisistä kuvauksista.
"Jotain spontaania? Aye, miksei. Oliko sinulla jotain mielessäsi?"

Remus oli oikeassa, eikä Tiarnan ollut varma, oliko se hyvä asia.
Se teki kieltäytymisestä aina vain vaikeampaa.
"En haluaisi repiä Tempestiä nykyisestä elämästä. Hänellä on ystäviä Lontoossa."
Hänen kasvoillaan häivähti irvistys.
"Anna armoa, minä en ole niin spontaani."

Remus haukahti käheästä naurusta ja sukaisi paksuja, hopean hiljalleen, salakavalasti ohimoilta juovittamia hiuksia pois kasvoiltaan.
Ja taputti Tiarnanin olkaa auton luoviessa kiemurtelevaa, kapeaa tietä kohti määränpäätään. Jätti sanomatta, että Tempest ei ollut enää osa Tiarnanin elämää.
"Oletko harkinnut uudelleen uimista ilman uimahousuja?"

Voisiko Tempest viihtyä pohjoisessa?
"Ehkä se on yksi syy mökille", Tiarnan myönsi melkein häveten.
"Tuoda pala meidän elämäämme tänne. Ja ehkä jossain vaiheessa... Ehkä meidän ei tarvitsisi palata."
Mutta hän ei voisi viedä Tempestiltä tämän ystäviä.
"Olen sellaiseen liian vanha."

"Sinä voisit asua Skotlannissa. Pääset matkustamaan täältä metropoleihin ja kuvausten ajan voit asua jossain muualla", Remus muistutti ja tukahdutti sitten naurun. Puolen tunnin matka kohti pientä kylää taittui nopeasti.
"Voiko alastonuintiin olla liian vanha? Liian kuuluisa ehkä."

Remuksen sanat saivat Tiarnanin haaveilemaan. Ehkä koti ja Skotlanti voisivat taas tarkoittaa hänelle samaa asiaa. Mutta ensin hänen olisi oltava varma siitä, että Tempest olisi täällä onnellinen. Että nainen ei olisi yksinäinen silloin, kun hän oli poissa.
"No se", Tiarnan myönsi.
"Sitten minulla ei kyllä olisi enää mitään salattavaa. Oletko sinä kokeillut? Alastonuintia."
Hän terästäytyi, kun ensimmäiset talot alkoivat ilmestyä näkyviin.

"Ei kommenttia", Remus vastasi suupielet nykien ja hellitti kaasulta. Matalat, vanhat talot ja ympärillä kohoavat Skotlannin vuoret, vihreät havumetsät ja villit nummet muistuttivat häntä lapsuudesta.
"Joten, missä ystäväsi on?" Pikkuisessa kylässä ei toki kovin montaa paikkaa ollut, missä Lontoosta tullut, ilmeisesti eksynyt turisti voisi piileksiä.

Matala kivimuuri oli varastaa hetkeksi Tiarnanin huomion tuttuudellaan, mutta hän pakotti itsensä takaisin tähän hetkeen.
"Hän sanoi odottavansa jonkinlaisen kaupan luona", hän vastasi kulmat kurtistuen.
"Ellei sitten ole jo lähtenyt vaeltamaan... Tuolla."
Hän osoitti pikkuruisen kaupan pientä parkkipaikkaa.

Vauhtiraidoilla maalattu, keltainen Mustang kaarsi moottori hyristen Tiarnanin osoittamalle, pienelle parkkipaikalle ja seisahtui tarkasti ruutuun. Vaikka siellä ei juuri nyt ollutkaan tungosta.
"Kenet me haemme?" hän kysyi, ennen kuin nousi autosta hiuksia kasvoiltaan sukien ja kallisti penkin eteen, jotta pienelle, varjoisalle takapenkille pääsisi kömpimään.

"Eli on ystäväni Lontoosta", Tiarnan vastasi.
"Hän työskentelee teatterissa, musikaalinäyttelijä."
Hän nousi autosta ja katsoi ympärilleen, ja pelkäsi hetken, että Eli todella oli saattanut lähteä jonnekin. Aida ei antaisi hänelle anteeksi, jos hän kadottaisi miehen ja tämä päätyisi elämään villinä lampaiden keskellä.
Mutta huoli oli turha, sillä pitkänhuiskea hahmo suuntasi heitä kohti dinosauruskuvioisessa collegepaidassa.
"Hei!"

Remus nyökkäsi ymmärtäen ja nojasi käsivartensa kevyesti Mustangin kattoon odottaessaan.
"Hei", hän tervehti takaisin ja antoi ystävyksille tovin vaihtaa kuulumisia. Mikäköhän oli tuonut musikaalinäyttelijän keskelle Skotlantia? Luultavasti Ylämaiden upeat maisemat, purppuraisen vihreät vuoret ja villit nummet.

Eli asteli heidän luokseen ja ojensi kättään Remusta kohti.
"Hauska tutustua, minä olen Eli", hän esitteli itsensä.
"Aika hieno auto."

"Remus."
Mies vilkaisi kehuttua autoa sekoituksella ylpeyttä ja hellyyttä. Ne olivat melkein kuin lemmikkejä. Hän puristi ojennettua kättä ja viittasi kohti pientä takapenkkiä.
"Käy vain kyytiin. Mikä tuo sinut Skotlantiin?"

"No, piti lähteä kotoa, niin ajattelin, että voisin sitten samalla matkustaa tänne", Eli vastasi huolettomasti ja kömpi häkellyttävän ketterästi takapenkille. Eikä tuntunut välittävän, vaikka joutuikin istumaan melkein kaksinkerroin taittuneena.
Ollapa vielä nuori ja notkea, Tiarnan ajatteli haikeasti.
"Mahtavaa, että pääsitte hakemaan. Kyytini ei voinut tuoda minua perille asti, hänellä oli kiire lampaiden luo."

Remus työnsi penkin takaisin paikalleen, istahti ratin taakse ja nykäisi oven kiinni. Hän vilkaisi uutta matkalaista peilin kautta, kun moottori hurahti uudelleen käyntiin.
"Joten, minne olemme matkalla? Missä majapaikkasi on?"

"Tuota, en ole oikeastaan ajatellut sitä", Eli myönsi hyväntuulisesti.
"Kylläpä tämä kehrää nätisti."
Tiarnankin vilkaisi takapenkin matkustajaa.
"Palataan minun hotellilleni", hän vastasi, huolestunut juova kulmiensa välissä.

Keltainen Mustang mateli tielle ja kiihdytti sitten takaisin tulosuuntaan, kohti viehättävää merenrantahotellia.
"Joten, Eli, mitä aiot tehdä Skotlannissa? Ylämaat ovat näkemisen arvoisia. Aiotko vuokrata auton?"

"Ei ole korttia", Eli vastasi edelleen yhtä hyväntuulisena.
"Tulin katsomaan Tiarnania. Ja lampaita. Ja... En tiedä. Sinäkin olet täältäpäin? Sen kuulee puheesta. Jotain, mitä suosittelisit?"

"Oh aye?" Remus kysyi yllättyneenä ja vilkaisi vierasta peilin kautta. Mutta tietenkään kaikilla ei ollut ajokorttia tai halua rattiin.
"Yleensä vain ajan Ylämailla ja rannikolla, etsin paikkoja, missä käydä patikoimassa Kittyn kanssa. Suosittelisin ohjattua vaellusta, vaikka hevosilla."

"Onko Kitty tyttöystäväsi?" Eli kysyi pikemminkin vilpittömänä kuin uteliaana, ja näytti hetken surulliselta. Mutta suru katosi nopeasti hänen kasvoiltaan.
"En ole koskaan ratsastanut. Se olisi aika siistiä."

"Koirani", Remus selvensi. Hänen suloinen, kolmivärinen shetlanninlammaskoiransa, joka taisi viettää varsin hemmoteltua elämää.
"Entä Tiarnan? Mitä sinä suosittelisit Elin ohjelmaksi Skotlannin matkalla?"

"Koirat ovat mahtavia", Eli innostui.
"Millainen koira se on?"
Tiarnan oli vajonnut ajatuksiinsa, mutta havahtui kuullessaan nimensä.
"Maisemat ovat näkemisen arvoisia."

"Shetlanninlammaskoira", Remus vastasi.
"Suuri persoona." Hän vilkaisi Tiarnania silmäkulmastaan. Joko mies oli ajatuksissaan tai todella masentunut. Hänen pitäisi olla enemmän yhteydessä. Pitää huolta siitä, ettei Tiarnan putoaisi liian syvälle.

Eli seurasi uteliaana maisemia ikkunan takana.
"Olisi mahtavaa tavata se joskus", hän vastasi, samalla kun Tiarnan kaivoi puhelimensa esiin ja näytti näppäilevän viestiä.
"Onko se täällä kanssasi? Asutko muuten täällä?"

"Kitty matkustaa aina kanssani. Juuri nyt se on veljeni luona, Invernessin lähellä", Remus sanoi ja vilkaisi Tiarnania sivusilmällä.
"Nyt olen vain käymässä perheen luona. Asun suurimman osan vuodesta Los Angelesissa."

"Siistiä", Eli vastasi.
"Tunnetko Aidan?"
Tiarnan kohotti katseensa ja vilkaisi Eliä taustapeilin kautta.

Remus vilkaisi uudelleen Tiarnania, pohtien oliko aihe arka.
"Aye. Jos tarkoitat Aida Fitzgeraldia." Tällä hetkellä hyvin moni tarkoitti juuri sitä Aidaa.
"Olemme ystäviä."

Elin kulmat kurtistuivat hetkeksi.
"Ai", hän vastasi.
"Hän ei ole puhunut sinusta."

"En usko, että olen hänen sydänystävänsä", Remus naurahti hämillisesti.
"Ehkä ystävä on väärä sana. Mutta tunnemme toisemme ja näemme silloin tällöin ollessamme samassa kaupungissa."

Kurtistus säilyi Elin kasvoilla.
"Miten hän voi?" hän kysyi.
"En utele. Minä vain... No, miten hän voi?"

Remus vilkaisi Eliä taustapeilin kautta hämmentyneenä.
"Hyvin, kai. Miksi? Hän tekee pitkiä kuvauspäiviä Awakening-elokuvien parissa ja työstää uutta levyä."

Eli kohautti hartioitaan ja käänsi katseensa hetkeksi maisemaan.
"Eli ja Aida seurustelivat", Tiarnan selvensi, harkittuaan asiaa hetken.
"Äläkä huoli yöpaikasta, Eli, otetaan sinulle huone hotellistani niin pitkäksi aikaa kuin on tarvis."

"Oh. Aivan. Eli", Remus vastasi häkeltyneenä siitä, ettei ollut heti yhdistänyt nimeä toiseen. Olihan mies kuitenkin näyttänyt tutulta.
"Tietenkin. Callagher. Anteeksi. Mitä sinulle kuuluu?"

Eli käänsi katseensa pois maisemasta ja hymyili jälleen.
"Oikein hyvää", hän vastasi.
"Kiitos. Milloin palaat Losiin?"

"Luultavasti muutaman päivän päästä", Remus vastasi. Ehkä se oli spontaania. Ettei tiennyt tarkkoja minuuttiaikatauluja päiviä aikaisemmin.
"On aina vaikea lähteä perheen luota – ja Skotlannista. Kuten Tiarnan sanoi, Skotlannilla tulee aina olemaan pala kasvattiensa sielua ja sydäntä."

"Sanotko terveisiä?" Eli pyysi ja irvisti sitten.
"Tai ei. Älä. Hän jätti minut. Joten hän haluaa varmasti omaa rauhaa. Ethän kerro kellekään?"
Elin kasvoilla häivähti huoli.
"Eli, Remus on ystävä", Tiarnan vakuutti rauhoitellen.

Remus vilkaisi häkeltyneenä Tiarnania ja Eliä peilin kautta. Hän ei ollut varma, mitä sanoa – mitä sellaiseen kuului sanoa.
"En kerro kenellekään", hän lupasi, vaikkei ollutkaan varma mitä tarkalleen lupasi olla kertomatta.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

"Mm-hmm", Eli vakuutti ja palautti katseensa takaisin ikkunaan.
"Osaako Kitty paimentaa?" hän vaihtoi puheenaihetta.
"Eivätkö ne ole paimenkoiria alunperin?"

"Kitty taitaa olla liian hemmoteltu muistaakseen sellaisia viettejä", Remus arveli.
"Mutta kyllä, normaalit yksilöt myös paimentavat. Oliko Ai- sinulla myös koira? Valkoinenpaimenkoira?"

"Clooney", Eli vastasi.
"Se on mahtava. Mutta se on Aidan, tai oikeastaan hänen entisen..."
Hän kurtisti kulmiaan itselleen.
"Minun ei pitäisi puhua niin paljon."

Remus vilkaisi Tiarnania kysyvänä. Mistä oli kyse?
"Et sinä puhu paljoa", hän vastasi Elille ja hellitti kaasujalkaa, kun he alkoivat lähestyä merenrantakylää, jossa Tiarnanin hotelli sijaitsi.

Tiarnan vastasi katseella, joka lupasi selittää kaiken myöhemmin.
"En halua, että Aidasta päätyy mitään lehtiin", Eli selitti huolestuneesti.
"Vaikka en tarkoita, että sinä kertoisit. Minun vain pitäisi ajatella enemmän."

"Ymmärrän", Remus vakuutti. Hän teki työtä monen julkimon kanssa ja oli nähnyt tuskan, mitä huomio ja maailman kiinnostus teettivät kaiken loiston alla. Sai hänet kiitolliseksi omasta nimettömyydestään.
"Älä huoli. En kerro kenellekään."

Eli hymyili.
"Kiitti", hän vastasi.
"Arvostan sitä. Ja Aidakin arvostaa, olen siitä varma."
Tiarnanin myrskysilmissä säilyi huoli.
"Miten muuten pääsit tänne asti, Eli?"
Eli hymyili.
"Kävelin osan matkaa. Ja liftasin."

Remus piti katseensa tiessä. Se kai oli sellaista spontaaniutta, mistä ihmiset puhuivat. Hän kaarsi Mustangin hotellin parkkipaikalle ja nousi autosta, kallistaen penkkiä niin, että Eli pääsisi ulos pieneltä takapenkiltä.
Hän katsahti Tiarnania kysyvästi: kaipasiko mies tukea vai olisiko hänen parasta lähteä?

Eli kipusi vaivattomasti takapenkiltä eikä näyttänyt kärsineen lainkaan siitä, että oli joutunut istumaan pienessä tilassa.
Tiarnan tunsi kateuden pistoksen. Ollapa nuori ja notkea.
Hän kääntyi Remuksen puoleen.
"Kiitos kyydistä. Soittelen sinulle, sopiiko?"

"Aye, totta kai", Remus vakuutti ja vilkaisi ystäväänsä huolissaan. Hänen todella pitäisi olla yhteydessä useammin. Hänellä ei ollut elämässään montaa ihmistä, ei oikeasti. Heidän pitäisi pitää toisensa pinnalla.
"Soita myös, jos tarvitset jotain. Mitä tahansa", hän lisäsi.

"Kuin myös", Tiarnan muistutti ja veti Remuksen pikaiseen, varsin miehekkääseen halaukseen.
"Aja varovasti, sopiiko?"
Hän irrotti otteensa ja astui askeleen taaksepäin, jolloin Eli saattoi heilauttaa kättään hyväkstiksi yllättävälle hyväntekijälleen.

Remus rutisti Tiarnania takaisin yhdellä kädellä.
"Aye. Leppoisaa iltaa", hän toivotti, heilautti kättään Elille ja istahti takaisin keltaiseen Mustangiin, silittäen sen rattia hellästi ennen kuin moottori hyrähti käyntiin.
Hän toivoi, että Tiarnan löytäisi keinon jatkaa elämäänsä. Maailman rakastama näyttelijä varmasti löytäisi rakkautta niin halutessaan, Remus pohti lähtiessään ajamaan kohti Invernessiä ja hänen elämänsä rakkautta.

Huolestunut juova säilyi Tiarnanin kulmien välissä, kun hän katseli hetken keltaisen Mustangin perään ja lähti sitten johdattamaan Eliä sisälle, niin että he voisivat varata tälle huoneen.
Ehkä hän voisi soittaa myös Davidille. Ehkä tämä tietäisi enemmän.

Torstai 11. kesäkuuta 2020, myöhäisilta, Gairloch Hotel, Gairloch, Skotlanti

Tiarnan huomasi unohtuneensa katselemaan jälleen samaa merimaisemaa, jota oli katsellut, kun Remus oli saapunut vierailulle. Miehen tuoma pullo lepäsi lipastolla lähes koskemattomana, sillä juuri nyt hänen oli pidettävä itsensä terävänä. Jottei Elille tapahtuisi mitään.
Vaikka kaikki vaikuttikin olevan hyvin, hänellä oli silti merkillinen tunne.
Hän joi loput omenamehustaan ja valikoi sitten Remuksen numeron puhelimestaan.

Auringonlaskua seurannut sininen hämärä oli muuttumassa samettiseksi mustaksi. Vain Kittyn silkkiseksi harjatun tulkin valkeat osat näyttivät, missä se hölkkäsi hänen edellään hiljaisella maalaistiellä. Hänen oli joskus vaikea nukkua menneisyyden haamujen kanssa.
"Hei", hän vastasi soittoon yllättyneenä ja huolestui silmänräpäystä myöhemmin.
"Oletko kunnossa?"

"Aye", Tiarnan rauhoitteli nopeasti.
"Anteeksi, että meni näin pitkään soittaa. Onko paha paikka? Missä olet?"

"Iltalenkillä Kittyn kanssa. Aika on oikein hyvä", Remus vakuutteli ja tunsi huonon omantunnon piston siitä, ettei ollut muistanut odottaa puhelua.
"Entä sinä? Mitä kuuluu?"

"Sano terveisiä", Tiarnan totesi vanhasta tottumuksesta. Vaikka hän ei ollutkaan varma, oliko Kitty niitä koiria, joka hyväksyisi kenenkään muun terveisiä kuin oman, rakkaan isäntänsä.
"Mitäs tässä", hän jatkoi.
"Eli vaikuttaa olevan ihan okei."

"Oliko sinulla pelko, ettei olisi?" Remus kysyi ja hemmotteli pikkuista shetlanninlammaskoiraa namipalalla taskustaan. Ehkä Eli ei ollutkaan vain luontaisen spontaani persoona.

Tiarnan oli hetken hiljaa.
"Oli", hän myönsi ja vajosi istumaan sänkynsä laidalle.
"Hänellä on joskus rankkaa, mutta toistaiseksi kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Pelkäsin, että kyse saattaisi olla maniasta."

"Hän on onnekas, että hänellä on kaltaisesi ystävä", Remus vastasi. Kitty hyppi hänen lahjettaan vasten ja hän kyykistyi syöttämään pienelle prinsessalleen uuden makupalan.

Tiarnan vastasi ähkäisemällä.
"Hän ei ole oikein päässyt yli siitä, että Aida halusi erota", hän myönsi ja hieroi särkyä toiselta ohimoltaan vapaan kätensä sormilla.
"Pelkään, että hän on hauraassa tilassa."

"Aye, ymmärrän", Remus vakuutti. Se luultavasti kirpaisisi ketä tahansa.
"Onko hänellä ystäviä kotona? Jotka voivat pitää häntä silmällä?"

"On, onneksi", Tiarnan vastasi ja tunsi taas huonoa omaatuntoa siitä, että haaveili muutosta Skotlantiin. Miten heidän ystävilleen kävisi?
"He ovat Emin kanssa hyviä ystäviä. Nyt, kun Emkin on poissa, pelkään hieman hänen puolestaan. Tai ehkä minä vain tarvitsen jonkun, jonka puolesta huolehtia."

"Ehkä", Remus myönsi. Tiarnan oli huolehtiva, hyväsydäminen mies, jolta hän voisi ottaa oppia.
"Kuinka sinä jaksat itse? Osaatko huolehtia myös itsestäsi tai antaa jonkun muun huolehtia sinusta?"

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Opettelen sitä hiljalleen", hän vakuutti.
"Missä sinä muuten tarkalleen ottaen olet nyt? Edelleen Skotlannissa?"

"Aye, Augustuksen luona. Invernessissä", Remus vastasi ja syötti Kittylle vielä yhden namipalan, ennen kuin vannoi lopettavansa.
"Lähden ylihuomenna takaisin Los Angelesiin. Olitko heinäkuun kuvaustauolla?"

"Aye", Tiarnan vastasi ja pelkäsi jo valmiiksi aikaa ilman kuvauksia.
"Mitä Augustukselle kuuluu? Ja perheelle?"

"Hyvää, hyvää. He käyvät aina keväisin Japanissa katsomassa kirsikankukkia", Remus vastasi, vaikka arveli kertoneensa sen jo.
"Reina ja Eiko hemmottelevat Kittyä niin, että olen varma sen lihovan joka vierailulla."

"Emmie varmasti nauttisi siitä", Tiarnan pohti.
Jollei se olisi tarkoittanut hirvittävän pitkää lentomatkaa. Japanissa oli myös kauniita merenrantapuistoja, jotka hän olisi mielellään esitellyt vaimolleen.
Kunhan tämä palaisi hänen luokseen.
"Oletko varma, että se on vain vierailun syytä?"

Ehkä Tiarnan hyväksyisi tapahtuneen joku päivä ja jatkaisi elämäänsä. Asiasta muistuttelu tuskin auttaisi miestä.
"Vihjailetko jotain?" Remus haukahti naurusta ja vilkaisi koiraansa. Hän piti tarkkaa huolta sen ruokavaliosta, satunnaisia herkutteluja lukuun ottamatta. Ehkä hänen pitäisi kitkeä niitä.

"En", Tiarnan vakuutti.
"Mutta jos Kitty olisi minun, en ole varma, osaisinko sanoa ei niin suloiselle naamalle."
Lemmikitön oli huoleton, mutta myös yksinäinen.

"Kamppailen sen kanssa päivittäin", Remus myönsi huvittuneena ja kutsui koiran kylkeensä jatkaessaan matkaa kohti veljensä omakotitaloa.
"Muutenhan hemmottelen sitä ihan liikaa. Moni tyttöystävä on valittanut asiasta."

"Sitten he eivät ole olleet oikeita sinulle", Tiarnan vastasi varmana.
Jos hän ei olisi pitänyt kissoista, hän ei olisi ollut oikea ihminen Tempestille. Ja jos hän olisi ollut mustasukkainen niille...
Vaikka olihan hän. Mutta ei oikeasti, ei myrkyllisellä tavalla.
"Pitääkö Saxa koirista?"

"Hän on luottohoitajani Kittylle", Remus vastasi. Vaikka Kitty osasikin olla yksi ylenkatsova narttu sille päälle sattuessaan. Se oli hänen syynsä.
"Oletko sinä tulossa Los Angelesiin lähikuukausina?"

No, se oli jo jotakin.
Jos Remus päättäisi, että suhde olisi kokeilemisen arvoinen, se oli hyvä alku.
Vaikka Saxan pitäisikin jättää työnsä.
"Heinäkuussa", Tiarnan vastasi.
"Hääpäivän jälkeen. Kuule, milloin olet viimeksi nähnyt Aidaa?"

"Pari viikkoa sitten, varmaan. Studiolla", Remus muisteli. Los Angelesissa elämässä oli niin kova tempo, että aurinkoiset päivät räpsyivät ohi ja sulautuivat toisiinsa.
"Miksi?"

Tiarnanin kulmilla häivähti kurtistus.
"Osaatko sanoa, miten hänellä menee?" hän kysyi.
"Vaikuttaako hän onnelliselta?"

"Kun kuka tahansa on Los Angelesissa ulkona, he ovat onnellisia", Remus muistutti. Viihdemaailman keskus vaati leveitä, valkoisia hymyjä ja vankkoja kulisseja.
"Hänestä on kuitenkin pyörinyt juoruja ja kohuja viime aikoina. Suhdesaduista en niin perusta, mutta terveydessä voi olla perää."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Mitä tarkoitat?"
Hän oli tietoisesti seuraamatta lehtien juoruja. Helen huolehti siitä, että hän sai tietää, jos jokin erityisen huomiota vaativa koski häntä.

Remus hieraisi niskaansa. Oli vaikea löytää oikeaa tasapainoa siitä, mitä kertoa kenestäkin ja kenelle. Mutta Aida ja Tiarnan olivat ystäviä.
"Hän on vain sen verran laiha, että se näyttää sairaalta. Mutta hän on tainnut aina olla laiha."

Tiarnan hieraisi ohimoaan.
"Voi hitto", hän ähkäisi vilpittömästi.
"Tunnen joskus olevani valtavan kädetön."
Ehkä hän voisi katsoa itse kuvan tai pari... Ei, se ei olisi reilua.

"Niin minäkin", Remus huokasi. Los Angeles oli kulissien takana täynnä kärsimystä ja kipua, eikä hän tiennyt mitä olisi tehnyt. Muuta kuin paennut Skotlannin Ylämaille.
"Ehkä parasta, mitä voimme tehdä, on huolehtia itsestämme niin, että voimme tukea ystäviämme."

Tiarnan hymähti surullisesti.
"Missä vaiheessa sinusta tuli noin viisas?" hän kysyi vain puoliksi pilaillen.
Hän kaipasi ystäviään. Kaipasi Emmietä. Ja kaipasi heidän karvamaamojaan.
"Jos olemme Losissa samaan aikaan, olisi mukava nähdä."

"Luit ajatukseni", Remus vastasi.
"Voisit viettää jokusen päivän luonani. Nykyinen taloni ei vedä vertoja viiden tähden hotellille, mutta se on kotoisampi. Tai no, epäsiistimpi." Vaikka hän olikin ylpeä siitä, miten oli kehittynyt kodinhoitajana kapinallisista teinipäivistään.

"Kittykin lienee siellä", Tiarnan enemmänkin totesi kuin kysyi.
Olisiko Em jo silloin palannut kotiin?
"Tulen mielelläni."

"Odotan sitä", Remus lupasi. Hän voisi viedä ystävänsä patikoimaan suosikkireiteilleen ja vuorikiipeilemään kanssaan.
"Pidänkö sinua valveilla? Sinulla on varmaankin aikainen herätys töihin."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut vastata kieltävästi.
Mutta hän oli jo vanha mies.
"Ja sinä tietenkin valvot huolettomasti aamuun", hän huokaisi.
"Ollapa nuori. Koita silti päästä ajoissa nukkumaan, aye?"

Remus haukahti naurusta. Hän ei ollut montaa vuotta nuorempi – ja toivoi, että olisi voinut nukkua huolettomasti. Toivoi, että olisi voinut asettua vaikka hotelliin aiheuttamatta sillä perheriitoja.
"Oh aye. Nuku hyvin, vanhus."

"Sikäli, kuin särkeviltä luiltani pystyn", Tiarnan vastasi.
"Nuku hyvin. Kitty myös. Rapsuta sitä puolestani."

"Sinä myös", Remus toivotti hymyä äänessään ja päätti puhelun, ennen kuin käveli sisään Quinnien turkoosipuisesta pihaportista viehättävällä, hoidetulla omakotitaloalueella, joka oli kaukana heidän lapsuutensa maisemista.
Oli aika haudata menneisyyden haamut taas hetkeksi.

Sunnuntai 26. heinäkuuta 2020, Lombard Road, Battersea, Lontoo, Iso-Britannia

Astuttuaan tyhjään asuntoon Tiarnan oli tiennyt heti, että Lontooseen palaaminen oli ollut huono ajatus. Kuvaukset olivat tältä erää päättyneet, joten hän olisi voinut matkustaa minne tahansa. Ehkä Lewikselle, tai jonnekin keskelle tyhjiä Ylämaita.
Silti hän oli palannut kotiin.
Koska missään ei ollut hyvä. Missään ei ollut parempi kuin toisaalla. Hänen sielunsa tuntui yhtä tyhjältä, vaikka hän olisi katsellut, kuinka aallot paiskautuivat vasten hänen rakastamaansa Skotlannin rannikkoa.
Ehkä hän vain halusi tuntea olonsa synkäksi ja yksinäiseksi. Ehkä se olisi kuin kuume, joka polttaisi lopulta kalvavan sairauden pois tieltään.
Ei se olisi. Mutta hän saattoi takertua ajatukseen.
Puoliksi tyhjentynyt viskipullo odotti sohvapöydällä, vierellään lasi, jonka se oli juuri täyttänyt. Tiarnan istui sohvalla, päällään sama harmaa t-paita kuin edellisenäkin päivänä, luultavasti, ja katseli tyhjin silmin Sinisestä Planeetasta kertovaa luontodokumenttia. Kotoisa nurkkaus, joka tavallisesti kuului hänen vaimolleen – sitähän Tempest oli, kunnes ilmaisisi tahtovansa toisin – tuntui yhtä tyhjältä kuin kaikki muutkin huoneet. Silti hän oli hakeutunut siihen, sohvalle, joka tavallisesti oli heidän kissojensa – Tempestin kissojen – kansoittama.
Nyt hänelle eivät pitäneet seuraa edes sohvanalaiset villakoirat, sillä taloudenhoito oli käynyt siistimässä paikat vuorokautta ennen hänen paluutaan.
Helen huolehti edelleen sellaisista asioista, eikä Tiarnan ollut varma, oliko se hyvä.

Suurin osa hänen läheisistä ystävistään oli tullut elämän raskaasti potkimaksi. Mikään ei painanut miestä pinnan alle niin kuin naisen tuoma tuska.
Mutta nyt Aida huolehti Elistä – joten hän sai mahdollisuuden tulla tarkastamaan, miten Lontooseen palannut Tiarnan jaksoi. David ei ollut varma, kummasta olisi ollut enemmän huolissaan.
Eli oli uhannut kävellä junan alle ja oli ollut osastohoidossa, ehkä päätyisi sinne uudelleenkin. Mutta Tiarnanin onnettomuus voisi viedä miehen heidän luotaan ilman varoitusta.
David toivoi, ettei niin ollut käynyt jo.
Hän soitti ovikelloa, punaviinipullo ja muhkea juustopizza mukanaan.

Ovikellon ääni hätkähdytti Tiarnanin ajatuksistaan, ja hän kurkotti automaattisesti tarkastamaan puhelimensa siltä varalta, että sen soiminen tai viesti olisi jäänyt huomaamatta. Niin oli käynyt jo kerran, ja silloin Muriel oli ilmestynyt hänen hotellihuoneensa oven taakse hyvin vihaisena.
Hän nousi ylös, pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja nuuhkaisi epäluuloisesti t-paitaansa ennen kuin suuntasi avaamaan oven. Helpotus oli silminnähtävä, kun hän kohtasikin Davidin vihaisen kälyn sijaan.
"Hei, David. Tule sisään."

David tuli sisään. Mies kohotti lahjuksiaan houkuttelevasti ja suuntasi, ehkä röyhkeästi, olohuoneen puolelle.
"Mitä kuuluu?" hän kysyi vilkaisten ystäväänsä olkansa yli ja asetti viinin ja pizzan sohvapöydälle.
"Keskeytinkö jotain tärkeää?"

Tiarnan seurasi Davidia takaisin olohuoneeseen.
"Mitäs tässä, samaa vanhaa. Olin katselemassa luontodokumenttia."
Hän viittasi katosta laskeutuneelle kankaalle, jolla jonkinlainen kalaparvi pyörteili tällä hetkellä.
"Käyn hakemassa meille lautaset. Ja lasit."

David jätti sanomatta, että yksi lasi Tiarnanilla olikin jo. Mutta hän ei ollut oikea ihminen tuomitsemaan alkoholiin turvautumista. Luoja tiesi, että hän teki sitä paljon enemmän kuin mitkään terveydelliset ohjenuorat suosittelivat. Hän olisi voinut elää alkoholilla Lizzien kuoleman jälkeen.
"Oletko jo ehtinyt syödä tänään vai tulinko juuri sopivasti?"

Tiarnan palasi kahden lautasen, kahden lasin, vaaleanpunaisten lautasliinojen ja ruokailuvälineiden kanssa. Vaikka jälkimmäiset taisivatkin olla liioiteltua, ne toivat jonkinlaista lohdullista hallinnantunnetta. Mies, joka oli menettänyt kaiken, ei välittäisi sellaisista arkisista asioista kuin haarukat ja veitset.
Tai vaaleanpunaiset lautasliinat.
Hän asetteli toisen setin Davidin eteen ja toisen itselleen.
"Tulit juuri sopivasti", hän vakuutti.
"Kuinka Aida voi? Ja Eli?"

"Aida pitää nyt Eliä silmällä. En osaa sanoa sen enempää Elin voinnista. Hän on ollut todella huonossa kunnossa", David vastasi ja otti kiitollisena astiat vastaan. Hän oli kyllä syönyt jo, mutta voisi syödä siivun Tiarnanin seurana. Hän avasi pizzalaatikon ja nosteli kuumia siivuja lautasille.
"Onko teillä tauko kuvauksissa?"

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Kerrothan, jos on mitään, mitä voisin tehdä? Te kaikki olette koska tahansa tervetulleita myös tänne."
Se ei ollut paljon. Oikeastaan mitään. Mutta Tiarnan ei kestänyt ajatusta, ettei ollut olemassa mitään tapaa auttaa.
"On. Joulujakson kuvaaminen jätetään hieman syksympään, edes Skotlannin sää ei ole uskottava sitä varten tällä hetkellä. Miten sinä voit?"

"Mikäs minulla on ollessa", David vastasi ja katsahti Tiarnania huolissaan.
"Onko tauko hyväksi? Vai... Kaipaatko päiviisi rutiinia ja täytettä?" Maailmankuululle elokuvatähdelle toki riittäisi tekemistä, jos tämä vain hyväksyisi sellaista. Mutta häntä pelotti, että Tiarnan unohtuisi yksinäisyyteensä ja lohduttaisi itseään niin vahvasti viskillä, ettei lopulta enää palaisi oikeaan elämään.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"David, ei sinun tarvitse murehtia", hän vakuutti ja viittasi kohti pöytää.
"Katso. Minä käytän jo astioita."

"Hienosti tehty. Olen ylpeä", David vakuutti haukaten kuumaa juustopizzaa.
"Mutta olen silti huolissani. Sinulla on ollut vaikea kevät. Onko mitään, mitä voisin tehdä auttaakseni sinua jatkamaan elämääsi?"

"Sietääkin olla ylpeä", Tiarnan vastasi, ja vaikka hänen katseestaan puuttui poikamainen leikkisyys joka jonakin toisena hetkenä olisi tehostanut hänen sanojensa vaikutusta, toivoa oli vielä jäljellä.
Eikö niin?
"Olethan pitänyt huolen itsestäsi? Kyllä minä pärjään. Päivä kerrallaan."

"Totta kai olen", David vakuutti. Hän oli oppinut läksynsä – ja tarvitsi voimansa voidakseen pitää huolta ystävistään, jotka olivat nyt vaikeuksissa.
"Onko sinulla suunnitelmia lomallesi? Mitä jos menisit tapaamaan äitiäsi ja sisaruksiasi? He varmasti ikävöivät sinua."

Tiarnan muisti, millaista oli ollut olla huolissaan. Millaista oli ollut pelätä, että vastaamaton puhelu tai avaamatta jäänyt ovi tarkoitti, että jotakin pahaa oli sattunut.
Hän yritti muistuttaa itseään siitä, ettei halunnut aiheuttaa samaa huolta rakkailleen. Mutta silti hän ymmärsi kenties ensimmäistä kertaa, millaista todella oli, kun synkkyys otti vallan.
"Voi olla, että palaan Skotlantiin. Ajattelin, että kävisin matkalla myös Emmien sisarusten luona, jos he-"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun ovi kävi eteisessä. Pizzalautanen unohtui sohvapöydän reunalle, kun hän suoristautui melkein liian nopeasti ja lähti harppomaan eteistä kohti.
Em. Em oli palannut.

Oven kolahdus sai myös Davidin havahtumaan yllättyneenä niin, että punaviini oli läikähtää sohvapöydälle. Hän laski pullon ja puolityhjät lasit pöydälle ja suoristautui itsekin.
Tiarnanin toiveikas kiire sai ajatuksen välähtämään hänenkin mielessään. Mutta varmastikin tulija oli taloudenhoitaja tai assistentti tai ikkunanpesijä.

Tiarnan saattoi melkein kuulla heidän tyttöjensä vihaiset määkäisyt, niiden jouduttua matkustamaan kuljetuskopissaan. Ja nähdä Tempestin, joka olisi kumartunut rauhoittelemaan niitä, pieniä rakkaitaan. Sillä, missä hänen vaimonsa oli ollut, ei olisi väliä. Tärkeää oli vain se, että-
Tempest ei ollut palannut.
Tiarnan pysähtyi kömpelösti kesken askeleen, kun valkoiseen, edestä napitettavaan mekkoon pukeutunut Ingrid seisahtui ovensuuhun.

David empi sohvapöydän äärellä. Oli tulija kuka tahansa, tämä oli varmastikin tullut tapaamaan Tiarnania – eikä näyttelijä tarvinnut häntä esiliinaksi.
Hän istahti uudelleen alas ja kaatoi viiniä laseihin, voimatta estää itseään kuuntelemasta tarkasti.

Ingridin kasvoille kohosi helpottunut ilme.
"Tiarnan!"
Tiarnan seisoi edelleen paikoilleen jähmettyneenä, yrittäen ymmärtää, kuinka Tempest oli vaihtunut Ingridiin. Kuinka mielikuva, joka oli hetki sitten tuntunut niin todelliselta, oli muuttunut niin... vääräksi.
Ingrid pyrähti hänen luokseen ja irrotti hetkeksi otteensa olkalaukkunsa hihnasta kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen. Tiarnan ei osannut tehdä mitään, ei astua taaksepäin sen enempää kuin työntää naista luotaan.
Ingrid oli hoidossa. Hoitolaitoksessa, jonka hän oli itse valinnut, koska sen ympärillä oli kaunis puutarha.
Ingridin ei todellakaan olisi pitänyt olla Lontoossa.

Vei hyvän tovin, että David hahmotti kenelle ääni kuului. Ingrid? Oliko nainen ollut hoidossa? Ehkä se oli nyt ohi, ja Tiarnan oli ottanut entisen vaimon luokseen.
Olihan pari näyttänyt tulevan hyvin toimeen aikaisemmin, ja ehkä Ingrid voi nyt paremmin.
Hän kääntyi sohvalla niin, että saattoi kuunnella paremmin.

Jos Tiarnanin mieli ei olisi ollut niin häkeltynyt murskautuneesta mielikuvasta, josta se yritti edelleen epätoivoisesti pitää kiinni, hän olisi suhtautunut tilanteeseen varmasti paljon järkevämmin. Hän olisi osannut toimia, jos ei täysin oikealla, niin ainakin loogisemmalla tavalla.
Mutta nyt hän vain seisoi aloillaan, yrittäen käsittää, mitä tapahtui.
"Minä pelkäsin, että ne ovat saaneet sinutkin", Ingrid selitti, kasvot hänen hartiaansa vasten hautautuneina.
"Ne ovat kaikkialla, ne... Mutta ei se ole tärkeää nyt. Tiarnan, meidän pitää lähteä, meidän pitää... Ennen kuin..."
Tiarnan tunsi liukuneensa toiseen todellisuuteen. Ehkä johonkin elokuvaan. Koska muuten missään ei ollut mitään järkeä.
Tuntui melkein siltä, kuin joku muu olisi puhunut hänen äänellään, kun hän tarttui Ingridin hartioihin ja sanoi:
"Kaikki hyvin, ei mitään hätää. Olet täällä turvassa. Tule, ei tarvitse pelätä..."
Sillä jopa kaiken tämän keskellä hän tiedosti, ettei hän voisi päästää naista ulos asunnosta. Ei, kun tämä oli menettänyt viimeisenkin kosketuksensa todellisuuteen. Jos Ingrid nyt katoaisi, mitä tahansa saattaisi tapahtua.
Hän lähti johdattamaan naista hitaasti olohuoneeseen. Sitten heitä olisi kaksi, hän voisi pyytää Davidia soittamaan sairaalaan, hän voisi...
"Tiarnan, ei ole aikaa-"
"Shh, Ingrid, kaikki hyvin. Tule hetkeksi sisään, meillä on kyllä aikaa. Vain hetkeksi."
Ingrid otti muutaman epävarman askeleen olohuoneeseen, Tiarnanin kädet yhä harteillaan.

Lähestyvät äänet saivat Davidin nousemaan jaloilleen. Hän hymyili kaksikolle ystävällisesti, epävarma kysymys meripihkaisissa silmissään. Mitä tapahtui?
"Hei Ingrid." Ehkä nainen oli palannut. Ehkä Tiarnan voisi löytää uuden otteen elämään.
"Pizzaa?"

Ingrid jähmettyi paikoilleen. Naisen jäsenet lukkiutuivat, niin ettei Tiarnanin varovainen kannustus hartioista saanut tätä liikkumaan eteenpäin.
Myrskysilmät kohtasivat meripihkaisen katseen, ja vaikka kaikki muu saattoi olla epäselvää, yksi asia oli varma:
Kaikki ei ollut hyvin.
"Sinä!" Ingrid puolittain kirkaisi, tuijottaen Davidia silmät kauhusta ammollaan.
"Ei, ei, ei..."

David hätkähti reaktiota. Hän oli iso mies, ja joskus teatteripiireissä tapasi nuoria naisia, jotka olivat pyörtyä hänet tavatessaan – luoja tiesi miksi. Mutta kukaan ei pelännyt häntä.
Ei ainakaan kukaan, joka ei ollut tutustunut hänen pimeämpään puoleensa.
Hän vajosi istumaan sohvalle.
"David. Ei hätää."

Ingrid oli alkanut täristä.
"Ei, sinun ei pitäisi olla täällä, mene pois, mene pois..." hän hoki ja puisteli päätään.
Sitten hän kiepahti ympäri, niin että törmäsi Tiarnanin rintakehään, eikä päässyt pakoon, sillä miehen kädet olivat edelleen hänen hartioillaan.
"Tiarnan, Tiarnan-kiltti, meidän pitää lähteä nyt heti, ne ovat ehtineet jo tänne, ne..."
"Ingrid", Tiarnan yritti rauhoitella ja katsahti Davidia naisen hartian yli ennen kuin palautti katseensa tämän kasvoihin. Silmissä oli vauhko, vieras katse.
"Ingrid, ei mitään hätää-"
"Meidän pitää lähteä nyt! Heti!"
Nyt Ingridin sanat olivat jo enemmän kirkumista kuin puhetta.

David ei ollut varma mitä tehdä. Jos hän pysyi istumassa, hän näyttäisi pienemmältä ja vähemmän uhkaavalta.
Ingrid ehkä rauhoittuisi, jos hän lähtisi.
Mutta Tiarnanin katse oli sanonut, että jokin oli vialla. Hänen ei pitäisi jättää ystäväänsä yksin naisen kanssa. Niinpä hän vain katsahti miestä kysyvänä.

"Ingrid", Tiarnan yritti rauhoitella pehmeällä äänellä. Samalla äänellä, jolla hän oli karkottanut naisen painajaiset, kun tämä oli herännyt keskellä yötä, samalla äänellä, jota hän oli käyttänyt, kun riita oli muuttunut absurdiksi. Ennen, kuin Ingrid oli joutunut hänen äänensä ulottumattomiin.
"Päästä minut!"
"Ingrid, ei mitään hätää. Kuuntele, tunnethan sinä Davidin. Hän on-"
"Päästä minut! Minä en mene takaisin! En mene takaisin! Sinäkin olet muuttunut! Ne ovat saaneet sinutkin, päästä minut! Päästä minut!"
Tiarnan ei nähnyt, kuinka Ingridin toinen käsi pujahti olkalaukkuun. Hän tunsi vain tönäisyt, joilla nainen yritti työntää häntä kauemmas, koska pelkäsi selvästikin henkensä edestä.
Kunnes jokin lämmin alkoi kastella hänen t-paitaansa.

David nousi ylös, kun väreet kulkivat alas hänen selkäänsä. Jotain oli tapahtunut, vaikka hän ei ollut heti varma, mitä. Eikä hän ollut varma, mitä tehdä.
Tiarnan tunsi edellisen vaimonsa ja osasi varmastikin rauhoittaa tämän paremmin kuin hän.

Tiarnanin mieleen palasivat häkellyttävällä tavalla elokuvan kuvaukset. Tunne oli jollakin tapaa tuttu, ikään kuin hän olisi kokenut sen ennenkin. Ja silti siinä oli jotakin väärää.
Keskity.
"Ingrid, rauhoitu. Shh. Ei mitään hätää."
Jalat. Hänen jalkansakin tuntuivat vääriltä. Tunne oli pistelevä, kuin pienet neulat olisivat iskeytyneet hänen jalkapohjiinsa samanaikaisesti. Tunne lähti hiipimään ylemmäs, ja jokin siinä ennusti, ettei hänellä olisi paljon aikaa.
Hänen oli saatava Ingrid turvaan.
"Ei mitään..."
Takelsiko hänen puheensa? Ei. Hän oli vain hengästynyt. Ikään kuin hän ei olisi saanut tarpeeksi happea. Ehkä sen vuoksi veri kohisi hänen korvissaan niin kovaa. Hän yritti uudelleen vetää henkeä, rauhallisemmin, ja lisää lämmintä levisi hänen paitaansa.
Ingrid jähmettyi aloilleen samalla kun Tiarnanin maailma lähti kallistumaan, kun oikea polvi petti ensimmäisenä hänen altaan. Nainen oli puristanut veitsen rintaansa vasten, niin kuin se olisi ollut ainoa turva maailmaa vastaan.

David oli pudota uudelleen istumaan sohvalle, kun hahmotti, mitä oli täytynyt tapahtua.
"Hyvä luoja", hän ähkäisi valahtaen kalpeaksi ja harppasi sohvapöydän yli, pitäen käsivarren mitan verran etäisyyttä Ingridiin lähestyessään Tiarnania.
"Tiarnan? Voi luoja."

Tiarnan muisti, kuinka oli opiskeluaikoina kuullut neuvon siitä, että jokainen kokemus oli arvokas, ja että hyvä näyttelijä hyödyntäisi omakohtaisia kokemuksiaan muuttuakseen roolihahmokseen. Näyttelijä, joka ei ollut koskaan tuntenut kipua, ei myöskään osaisi uskottavasti esittää sitä.
Se saattoi olla vanhemman koulukunnan ajatusmaailmaa.
Silti hän tiedosti hämmästyttävän tarkasti, kuinka pettänyt polvi osui ensimmäisenä lattiaa vasten, ja kuinka loppuosa vartalosta seurasi kuin marionettinukella, jonka narut oli varoittamatta katkaistu. Hän oli melko vakuuttunut siitä, että lattiaan osumisen olisi pitänyt sattua, mutta se ei tuntunut miltään.
Ehkä se johtui siitä, että hän oli veden alla. Veden alla kaikki hidastui. Oli pehmeämpää.
Pääkin taisi osua lattiaan, sillä yhtäkkiä hän erotti vain jalkoja. Pöydänjalkoja, tuolinjalkoja, jalkoja. Ei kissanjalkoja.
Ingrid perääntyi kauhuissaan kauemmas, selkä seinää vasten, ja vajosi istumaan yhä veistään puristaen. Naisen huulet liikkuivat, ja Tiarnan saattoi melkein kuulla anelun.
Älä anna niiden viedä minua.
Ole kiltti, älä anna niiden viedä minua.
Voi Ingrid.

David vilkuili Ingridiä sivusilmällä, osatakseen varautua jos veitsi yrittäisi hyökätä uudelleen Tiarnanin tai hänen itsensä kimppuun. Hän kyykistyi Tiarnanin viereen, kosketti miehen olkapäätä ja onki puhelimen taskustaan.
Sormi tärisi, kun hän näppäili hätänumeron ja nosti puhelimen korvalleen. Katse piti vahtia.
He tarvitsivat ambulanssin heti. Miestä oli puukotettu pahasti. Puukottaja oli edelleen paikalla.

Varjo kumartui hänen ylleen, ja Tiarnanilta vei hetken tunnistaa ystävänsä.
David. Tietenkin.
Miten hän oli unohtanut, että David oli ollut täällä hänen kanssaan? He olivat aikoneet syödä pizzaa.
Hänen olisi pitänyt nostaa viskipullo takaisin kaappiin. Helvetti.
Äänet kaikuivat merkillisesti. Ehkä hän oli tosiaan veden alla.
Lämmin veri imeytyi hiljalleen mattoon, ja Tiarnan oli hirvittävän pahoillaan siitä, että joku joutuisi pesemään sen.
"Teen sen itse", hänen onnistui sanoa, vaikka sanat saivatkin hänet hengästymään ja raudan maistumaan hänen suussaan.
Merkillistä.

David vilkaisi Tiarnania hämmentyneenä, sydän kipeästi hakaten. Hän lopetti puhelun hätäkeskukseen, ja toivoi, että poliisit ja ambulanssi tulisivat pian.
Siihen yleensä auttoi, kun kertoi, kenellä hätä oli. Tiarnan Fox-Mooren nimi avasi ovia.
Hän vilkaisi Ingridiä epäluuloisena ja nousi ylös, tähyten ympärilleen ja nykäisten siistin huovan sohvan käsinojalta. Hän painoi sen myttynä haavaa vasten ja puristi vapaalla kädellään Tiarnanin olkaa.
Ei kauaa.

Hiljalleen Tiarnan alkoi hahmottaa, että jokin oli vialla.
Hänessä itsessään.
Hän kuuli meren äänen selvänä, ja hetken hän todella uskoi, että Emmie oli tullut hakemaan häntä.
Tempest.
Em.
Hänen oli vaikea keskittyä vedenalaisessa maailmassaan, katse ei halunnut kohdistua eivätkä huulet liikkua. Ne olivat kylmät, jäässä. Jäätyneet niin kuin hänen sormensakin.
Yskähdys nosti lisää raudan makua hänen suuhunsa ja se oli väärin, sillä meri maistui suolalta. Meren kuului maistua suolalta.
Keskity.
Keskity.
Hänen huulensa hapuilivat nimeä. Keskity. Kaikkein tärkein.
"Em..."

"Hei, kaikki hyvin. Apu on kohta täällä", David vakuutti yrittäen pitää äänensä vakaana. Tapahtunut ei suostunut hahmottumaan todellisuudeksi hänen mielessään.
"Ole vain rauhassa. Pysy hereillä. Ei ole mitään hätää." Hän vilkaisi Ingridiä kuin käskeäkseen naista. Uskallakin, ja hän rikkoisi valansa siitä, ettei koskaan löisi naista.

Jostain kuului lokkien ääni.
Lokkien ääni oli tehnyt hänen olostaan aina kotoisan. Koti.
Keskity.
Tiarnan luopui yrityksestään kohdistaa katseensa Davidin kasvoihin, sillä meren yllä paistava aurinko sokaisi hänen silmänsä. Mutta tämä oli tärkeää, hirvittävän tärkeää.
Keskity.
Keskity.
"Da...vid."
Hänen suunsa tuntui kummalliselta. Kurkku oli karkea, eikä yskähdys auttanut.
Keskity. Tärkeää.
"Em. Huolehdi... Huolehdi..."

"Hys nyt", David käski sulloen oman hätänsä taka-alalle. Hyvä luoja. Tämä ei näyttänyt hyvältä. Mutta eihän Tiarnan voisi kuolla.
Eihän?
"Säästä voimiasi. Kaikki on ihan hyvin. Apu on kohta täällä."

Tiarnan takertui ajatukseen, ja kun hän puhui, hänen sanansa kulkivat kaikesta huolimatta selvinä.
"Huolehdi Emmiestä. Kerro hänelle, että rakastan häntä."
Hän käytti siihen kaikki voimansa, sillä huone alkoi virrata kauemmas, se imeytyi kuin kurimukseen.
Ja sillä hetkellä kaikki räjähti.
Ovi rysähti sisään, kun luotiliiveihin pukeutuneet poliisit syöksyivät asuntoon ensimmäisinä. Ja vasta, kun lupa oli annettu, ensihoitajat kiirehtivät huoneistoon.
Siinä vaiheessa Tiarnan oli jo tajuton.
Tornitalon juurella hälytysajoneuvot vilkuttivat valojaan.

David saattoi hengittää vähän helpommin, kun ammattimaiset ensihoitajat ottivat hänen ystävänsä huomaansa – ja poliisit pitäisivät huolta siitä, ettei sairas nainen voisi puukottaa miestä uudelleen.
Hän sulloi puhelimen taskuunsa, vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja kiirehti ensihoitajien perässä hissiin. Hän lähtisi ambulanssin mukana sairaalaan.

Tiarnan haistoi meren.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, ettei ollut enää kodissaan. Maisema oli vaihtunut, rantaan ja viehättävään pieneen kylään, ja meri oli samaan aikaan tuttu ja vieras.
Yhtäkkiä hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Vaikka hän ei tiennytkään, missä oli.
Askeleet kuljettivat hänet mökin luo. Tällä kertaa kenenkään ei tarvinnut avata ovea häntä varten. Ovet olivat menettäneet merkityksensä.
Hän oli onnellinen siitä, että Tempest oli löytänyt itselleen tällaisen paikan.
Tyynylle käpertyneen Nyssan viiksikarvat värähtivät ja se avasi silmänsä. Hännänpää keinahti, kun se kohotti päänsä ja katseli tarkkaavaisena kohti ovensuuta, joka kaikkien luonnonlakien mukaan oli tyhjä.
Siro kissa naukaisi tervehdyksen.
Mutta Tiarnan näki ainoastaan Tempestin. Vaaleat hiukset, sirot hartiat. Keskittyneenä luomaan todeksi maailmoja, joita hän ei osannut edes kuvitella.
Luojalle kiitos.
Tiarnan kulki huoneen poikki koskettamatta lattiaa ja ojensi kättään koskettaakseen vaimonsa vaaleita hiuksia.
Hänen sormensa tapasivat vain tyhjää.
Nyssa loikkasi alas tyynyltään ja kiersi hänen jalkojensa ympäri ennen kuin hypähti kuningattarensa syliin, älykäs katse Tiarnaniin suunnattuna.
Näky alkoi haalistua. Tai ehkä se olikin hän.
Em, minä rakastan sinua. Rakastan ja suojelen sinua ikuisesti.
Sitten kaikki vaihtui pimeyteen.
Sairaalan ambulanssiparkissa pysähtynyt sydän saatiin uudelleen käyntiin.

Sairaalan odotushuone oli kolkko. Levottomuus oli imeytynyt syvälle tuolien kankaaseen. Onnettomat omaiset, odottamassa uutisia rakkaimmastaan. Lohduttomia kyyneliä, helpottuneita kyyneliä.
Nurkka, johon David oli majoittunut, oli hiljainen. Tuuheaksi kasvanut huonekasvi tökki terävin lehvin hänen poskeaan, mutta mies ei välittänyt.
Pakkohan Tiarnanin oli selviytyä. Tietenkin. Nykypäivän lääketiede pelastaisi miehen. Pelastaisihan?
Hän hautasi pään käsiinsä ja hengitti syvään.

Keskiviikko 29. heinäkuuta 2020, Lontoo

Yksityishuone oli pieni ja niin viihtyisä, kuin sairaalahuone saattoi olla. Sängyn ja sitä ympäröivän laitteiston lisäksi sinne oli mahdutettu kaksi kermanvaaleaa nojatuolia - tavallisessa huoneessa väriä olisi varmasti pidetty riskialttiina - sivupöytä, jolle omaiset saattoivat tuoda kukkia tai valokuvia tai mitä halusivatkaan, sekä seinälle ripustettu, hyvälaatuinen ja kehystetty printti kuuluisan impressionistimaalarin Parlamenttitaloa esittävästä maalauksesta.
Paksut, ikkuinoiden eteen vedetyt verhot kätkivät liikenteen melun taakseen, ja huoneen hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan valvontalaitteiden tasaiset piippaukset.
Tiarnan makasi laitteiden keskellä, johdot sinisen peitteen alle kiemurtaen. Rintakehä nousi ja laski tasaisesti, eilisillasta lähtien itsenäisesti. Kasvot näyttivät kalpeilta ja silmiä ympäröivät syvät varjot, pään levätessä valkoisella tyynyllä tuettuna.

Yksityishuoneen yksityiskohdat olivat hitsautuneet hänen muistiinsa. Hän tuijotti niitä, jotta ei olisi joutunut katsomaan elämänsä rakkautta, joka taisteli sängyllä hengestään. Näytti varjolta itsestään. Näky sai kultaiset silmät kostumaan yhä edelleen.
Hän ei ollut varma, kauanko oli ollut tässä. Hän tiesi sen kipeästä, omakohtaisesta kokemuksesta: aika lakkasi olemasta sairaalan seinien sisällä.
Sivupöytä pursusi lahjoja. Loput oli jaettu varmaankin sairaanhoitajien kesken. Sairaalan saama lahjatulva oli potilaan nimen veroinen. Sen takia sairaalan ulkopuolellakin vartoi joukko ihailijoita kynttilöiden kanssa. Joukko oli nähnyt samat lööpit kuin hänkin. Ne, jotka olivat saaneet maailman jäätymään ja sortumaan ympäriltä.
Ehkä hänenkin olisi pitänyt tuoda lahja. Hyvä kirja. Jokin, jota Tiarnan ei olisi vielä lukenut.
Toinen, korkeakorkoiseen avokkaaseen työnnetty jalka riippui kermanvaaleasta nojatuolista, johon hän oli käpertynyt pienelle kerälle, auringon lämpimäksi värittämä, pisamainen poski käsinojaa vasten. Tyylitellysti leikatun, puuterinvaaleanpunaisen kotelomekon arvokas kangas olisi rytyssä, ja toinen pitkä, laahusmainen hiha oli valahtanut lattialle.
Nyt painajaisia säestäneet piippaukset olivat melkein lohdullisia. Ainakin Tiarnan oli elossa.

Hieman aiemmin hoitaja oli käynyt tarkistamassa elintoimintoja valvovien mittareiden lukemat. Samalla tämä oli kehunut, että Tiarnan hengitti jo oikein hyvin, ja oli sen jälkeen tarjoutunut tuomaan Tempestille teetä.
Sitten huone oli taas hiljentynyt.
Tummien kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova. Oikea käsi liikahti kuin jotain tavoitellen, ja sitten Tiarnanin silmäluomet värähtivät.

Teekuppi odotti lattialla, jo huoneenlämpöisenä, hänen vastusteluistaan huolimatta. Luultavasti hän unohtaisi sen ja potkaisisi nurin. Hän oli hyvä unohtamaan asioita.
Hänen käsilaukkunsa taisi olla autossa.
Mutta hän ei unohtaisi tätä näkyä koskaan.
Liike sai Tempestin palaamaan tähän hetkeen ja suoristautumaan nojatuolissa, niska kipeästi vihlaisten. Hän pyyhkäisi silmänalusiaan valuneen maskaran varalta ja hivuttautui lähemmäs nojatuolin reunaa, sukien kullanvalkeita hiuksia pois kasvoiltaan. Ne olivat venähtäneet mittaa ja ulottuivat jo lapaluiden alle.
Tiarnan oli elossa.

Meren tuoksu viipyi vielä hetken Tiarnanin seurana.
Sitten hän avasi silmänsä, ja vaikka huone olikin himmeästi valaistu ja ulkomaailma oli piilotettu verhojen taakse, räpytti ja siristeli niitä hetken. Myrskysilmien katse tarkentui tuskallisen hitaasti.
Hänen kasvonsa kääntyivät Tempestiä kohti.

Tiarnan oli elossa. Todiste siitä tuntui samalta kuin hengenveto liian pitkän sukelluksen jäljiltä. Kultaiset silmät kostuivat jälleen ja Tempest räpytteli ne pois, nousten tuoliltaan ja siirtyen sängyn vierelle. Hän hipaisi peitteellä lepäävää kättä melkein arasti.

Tiarnan yritti ymmärtää näkemäänsä.
Tempest. Mutta hän oli nähnyt Tempestin aiemminkin. Mökissä meren rannalla.
Hänen kätensä liikahti kosketuksesta, sormet yrittivät tavoittaa Tempestin sormet.

Kultaisissa silmissä häivähti onnellinen, helpottunut hymy. Tiarnan oli elossa. Tempest sipaisi kasvoille valahtavan suortuvan korvansa taakse ja antoi sormien kietoutua omiensa ympärille. Vapaa käsi kurottui sitten painamaan hoitajan kutsunappia.
Lääkärit haluaisivat varmasti tietää, että Tiarnan oli herännyt.

Tempestin käsi tuntui todelliselta, vaikka Tiarnanin oma käsi ei tuntunutkaan.
Hän veti henkeä ja puristi vaimonsa kättä. Puristus oli heikko, mutta todellinen.
Hän toivoi niin.
Kurkku tuntui kipeältä.
"Em."

Tempest hyssytti miestä hellästi ja poimi tasolta vesilasin, tarjoten sitä Tiarnanin huulille kostuttamaan kipeää kurkkua.
"Kaikki on hyvin", hän sanoi pehmeästi ja istui sängyn laidalle, varoen tönimästä potilasta.
Teetä tuonut hoitaja kiiruhti uudelleen sisään tarkastamaan erityisvieraan vointia.

Tiarnanin oli vaikea keskittyä hoitajan puheeseen ja kysymyksiin. Muistiko hän, missä oli? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Mikä päivä tänään oli? Yhtä vaikea kysymys.
Hän muisti sentään nimensä ja syntymäaikansa, vaikka ääni, joka hänen karheasta kurkustaan lähti, tuntuikin vieraalta.
Hän ei irrottanut katsettaan Tempestistä, ja piteli tämän sormista kiinni kuin peläten, että hetkenä minä hyvänsä nainen katoaisi.
"Kaikki näyttää oikein hyvältä", lempeäkatseinen hoitaja vakuutti lopulta, muistutettuaan häkeltynyttä Tiarnania napista, jota painamalla hän saisi lisää kipulääkettä.
Tiarnan ei halunnut kipulääkettä.
Hän halusi puhua vaimolleen.
"Em."

Kultaiset silmät seurasivat Tiarnanin kasvoja huolesta kipeinä, yhtä aikaa hellinä ja murheellisina. Tiarnan oli elossa. Se oli kaikki, millä oli merkitystä.
Tempest ei osannut kuvata tunnetta, joka oli ajanut hänet ulos. Hän oli varmaan menettämässä viimeisenkin kosketuksensa todellisuuteen. Kuin mies olisi yhtäkkiä ollut siellä, kutsunut häntä.
Myöhemmin hän oli nähnyt iltalehtien kirkuvat lööpit.
"Ole vain rauhassa", hän kannusti ja painoi katseensa. Hän yritti vetää kätensä miehen otteesta ja astua taaksepäin.
"Minun täytyi nähdä, että olet kunnossa. Ingrid tulee varmasti kohta takaisin", hän sanoi ja vilkaisi levottomana ovea - ehkä nainen oli hakemassa miehelle teetä, "mutta minun täytyi nähdä, että olet kunnossa."

Tiarnanin katseeseen nousi hätääntynyt levottomuus, ja sormet yrittivät pitää otteensa.
"Ei", hän vetosi hiljaa, ja jos tilanne olisi ollut toinen, hän ei olisi koskaan puhunut Tempestille sillä tavalla. Yksi, käskevä ja samaan aikaan epätoivoinen sana, sillä hänen kehonsa oli vielä väsynyt.
Mutta sillä ei ollut väliä. Millään muulla ei ollut väliä, kuin että Emmie oli tässä.
"Älä mene."

Tempest epäröi, mutta taipui miehen tahtoon - hän ei ollut koskaan osannut kieltää Tiarnanilta miehen toiveita. Käsi jäi miehen käteen, ja hän istui uudelleen sängyn laidalle.
"Olet ollut onnettomuudessa. Muistissasi voi olla aukkoja." Kuten edelliset kuukaudet. Se, että helmisormus oli nykyään Ingridin sormessa.

Myrskynharmaat silmät tekivät kaikkensa tavoittaakseen kultaisten silmien katseen.
"Missä?" hän aloitti, mutta ääni petti tavalla, jota se ei ollut tehnyt vuosiin, ei sitten teini-iän kiusallisen ajanjakson, jolloin siihen ei ollut voinut luottaa aikaa.
"Missä olet ollut?"

Syke muuttui kylmäksi ja piikikkääksi, kun miehen ääni petti. Tempest nosti katseensa takaisin Tiarnanin silmiin ja tutki niitä levottoman epätietoisuuden vallassa.
"Kirjoittamassa." Hän vilkaisi ovea. Olisiko hänen läsnäolonsa liian kipeää, kun Ingrid palaisi?
"Olen onnellinen puolestanne."

Tiarnan ei voinut väittää ymmärtävänsä, mitä Tempest tarkoitti.
"Näin sinut", hän totesi hiljaa.
Pieni kylä meren rannassa. Mutta sitten muistikuva haihtui, katosi jonnekin kauas kuin aamunkoiton myötä hiipuva usva.
"Kenen?`"

Tempest ei voinut väittää ymmärtävänsä, mistä Tiarnan puhui. Hän tutki myrskysilmiä hämillisenä ja sipaisi vaalean suortuvan korvansa taakse.
"Sinun ja Ingridin. Minun ei pitäisi olla täällä, kun hän tulee takaisin."

Tiarnanin silmissä häivähti kauhu.
"Mitä?"
Jokin laitteista alkoi piipittää nopeammin, ehkä hänen kohoavan synkkeensä mukana.
"Ei. Ei. Ei hän voi. Em, minä en ymmärrä."

Tempest kosketti sormenpäällään miehen huulia.
"Hys, ei mitään hätää. Olet ollut onnettomuudessa. Luultavasti et muista edellisiä kuukausia. Älä pelkää." Ingrid osaisi täydentää miehen muistikuvat.
"Vaimosi on varmasti kohta täällä."

Tiarnanin sydän hakkasi yhä levottomammin.
"Em", hän vetosi ja takertui naisen käteen tiukemmin, peläten, että tämä katoaisi sillä hetkellä, kun hän irrottaisi otteensa. Jokin toinenkin laite kimpaantui, mutta sillä ei ollut väliä.
"Etkö sinä ole todellinen? Olenko minä kuollut?"

Hän oli varmaan puhunut yhtä sekavia, kun oli herännyt leikkauksen jäljiltä tai pitkästä unesta sairaalassa. Tempest puristi hellästi Tiarnanin kättä.
"Tietenkin olen todellinen, ja sinä olet elossa. Muistisi vain takkuilee, älä huoli. Vaimosi täydentää kaikki puuttuvat palat."

Tiarnanin hengitys alkoi kulkea nopeammin, epätoivoisina, terävinä haukkauksina.
"Sinä olet vaimoni", hän vetosi hämillään.
"Em, sinä olet minun vaimoni."

Tempest soi miehelle surullisen hymyn ja painoi katseensa. Ehkä paperilla. Sitten hän etsi puhelimensa nojatuolin tyynyn lomasta ja etsi hetken, esitellen näyttöä miehelle.
Tiarnan ja Ingrid ulkona. Tiarnan ja Ingrid teatterissa. Tiarnan ja Ingrid isännöimässä miehen syntymäpäiväjuhlia kodissa, joka oli ollut heidän. Näyttämässä täydelliseltä pariskunnalta. Helmisormus, jolla Tiarnan oli tehnyt hänestä vaimonsa, ylpeästi esillä Ingridin nimettömässä.
"Ei, Tiarnan. Minä olin. Mutta te löysitte Ingridin kanssa uudelleen toisenne."

Tiarnanin oli vaikea keskittyä näyttöön, mutta hän teki parhaansa, niin että kulmien väliin ilmestyi tuttu, huolestunut juova. Hän katsoi kuvia, muttei ymmärtänyt.
"Tuo on väärin", hän vetosi sitten.
"Emme me... Emme me löytäneet toisiamme. Ei mitään sellaista. Ingrid on sairas. Hän puukotti minua."

Nyt Tempest ei ymmärtänyt. Hän tuijotti myrskysilmiä ja vilkaisi ovea, josta uskoi Ingridin astuvan hetkenä minä hyvänsä. Saapuvan hoivaamaan aviomiestään, jonka oli vihdoin saanut takaisin.
Mutta Ingrid oli puukottanut Tiarnania. Melkein tappanut miehen. Saattoiko se olla totta? Hän vilkaisi uudelleen miestä, ovea ja taas myrskysilmiä.
"...Mitä?"

Tiarnan ei voinut väittää muistavansa tarkkaan, mitä oli tapahtunut. Mutta hän takertui niihin muistikuviin, jotka hänellä oli. Hän ei voinut olla niin sekaisin, että olisi kuvitellut olevansa naimisissa aivan väärän ihmisen kanssa.
"Hän on sairas", hän toisti.
"Skitsofrenia. Hän ei elä tässä todellisuudessa."

"Oh." Tiarnan oli ollut lähellä kuolla, koska Ingrid oli puukottanut tätä. Ajatus ei tuntunut sopivan hänen todellisuuteensa, ja Tempest sukaisi levottomana hiuksiaan.
"Hän varmaankin saa apua tilanteeseensa. Luojan kiitos, sinä olet kunnossa."

Tiarnanin sydän hakkasi edelleen kipeästi.
"Luulitko sinä?" hän kysyi ahdistuneena.
"Että me... Em, sinä olet minun vaimoni."

Tempest tutki Tiarnanin kasvoja epätietoisena, varautunut katse silmissään. Hän vilkaisi kuvavirtaa onnellisesta pariskunnasta, sormuksesta Ingridin nimettömässä.
"Olen pahoillani, että menetit hänet uudelleen. Todella toivoin teille vain parasta", hän sanoi nousten ylös ja ujutti kättään pois Tiarnanin kädestä.

Tiarnanin sydän jätti lyönnin välistä, ja kaikista kehoonsa kiemurtavista johdoista ja antureista huolimatta hän alkoi pyrkiä pystyyn, välittämättä siitä, että kipu sävähti koko hänen ylävartalonsa läpi.
"Em, mitä sinä puhut?" hän vetosi.
"En minä menettänyt... Sinä olet minun vaimoni. Etkö muista?"

Tempest pysähtyi ja laski käden Tiarnanin rinnalle, pyytäen miestä vajoamaan takaisin sänkyyn.
"Sinun pitää levätä. Olet kokenut todella vakavia vammoja." Hän istui takaisin sängyn laidalle.
"Tiarnan, sinun muistisi taitaa hieman haparoida."

Tiarnan vajosi takaisin makuulle, katse Tempestiin kiinnittyneenä. Tämä oli kuin painajainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi herännyt. Kaikki oli väärin.
Oliko hän tosiaan menettänyt muistinsa?
"Mitä minä tein? Miksi jätit minut?"
Hän ei olisi koskaan jättänyt Tempestiä.
"Emmekö me olleet naimisissa?"
Oliko hän kuvitellut senkin? Kosinnan kaukaisimmalla rannalla, häät, häämatkan...

Tempest silitti Tiarnanin rintakehää varovasti, rauhoittaen.
"Rakkaimpani. Et sinä tehnyt mitään väärää – löysit vain uudelleen rakastamasi naisen, jonka olit menettänyt." Ja nyt Tiarnan menetti naisen uudelleen mielenterveydelle.
"Ymmärrän, miksi et pystynyt kertomaan minulle. En tehnyt elämästäsi helppoa. En syytä sinua mistään. Etkö muista sitä? Kuinka Ingrid löysikin kot- sinun asunnostasi minut ja asia selvisi?"

Tämä ei voinut olla todellista.
Tiarnan katsoi vauhkona ympärilleen, yrittäen keksiä, kuinka pääsisi takaisin elämäänsä. Siihen, jossa hän oli naimississa Tempestin kanssa. Jossa kaikki oli niin kuin pitikin olla.
"Montako kissaa meillä on?" hän kysyi sitten.
Se oli tärkeää. Montako kissaa.

Tempest katseli Tiarnania epätietoisena.
"Otitteko te Ingridin kanssa kissoja? En valitettavasti tiedä niistä mitään", hän pahoitteli ja tunsi myötätunnon vihlaisun. Tiarnan olisi ansainnut olla onnellinen.
"Meillä", hän jatkoi ja tunsi kipeän vihlaisun, "oli neljä. Romana, Leela, Nyssa ja Nasreen."

Neljä kissaa.
Heillä oli ollut... Heillä oli neljä kissaa. Hän muisti jokaisen kissan. Romanan ja Leelan, mutta myös pikkuisen Nyssan, joka ei ollut enää niin pikkuinen kuin silloin, kun he tapasivat ensimmäisen kerran, ja kaunisturkkisen Nasreenin, joka oli ilmestynyt heidän kotiinsa hänen tietämättään.
"Em, minä en ymmärrä", Tiarnan vetosi.
"En ole palannut yhteen Ingridin kanssa, en missään vaiheessa. Sinä olit se, joka lähti. Jätit minulle kirjeen."

Kultaiset silmät olivat hämmentyneet ja Tempest painoi katseen käsiinsä, kosketti sormillaan vanhasta tottumuksesta kohtaa, jossa helmisormus oli ollut.
Tiarnan ei kuulostanut siltä, että olisi unohtanut edelliset kuukaudet.
"Mutta... Ingrid oli kot- sinun asunnossasi. Hän kertoi, kuinka olitte rakastuneet uudelleen sinun alettuasi kuvata Skotlannissa. Kuinka sinun oli ollut tarkoitus kertoa minulle, kuukausia sitten, mutta et ollut pystynyt. Koska minä pidin sinua panttivankina rikkinäisyydelläni. Ja sitten hän soitti sinulle."

Hetken Tiarnan pelkäsi, että saattaisi voida pahoin. Yhtäkkiä hän näki kuluneet kuukaudet täysin eri tavalla.
"Se ei ollut totta", hän vetosi.
"Kaikki se tapahtui Ingridin päässä. Yritin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti, pelkäsin että jotakin tapahtuisi. Sitten olit poissa. Em, miksi sinä et puhunut minun kanssani?"

"Minä puhuin sinun kanssasi. Etkö muista?" Tempest kysyi takaisin ja nosti katseensa, räpytellen kosteutta silmistään. Hänen oli yhtä vaikea hengittää kuin silloin, kuukausia sitten. Mitä Tiarnan sanoi?
"Ingrid antoi puhelimen minulle. Halusit puhua kanssani. Ja sinä sanoit 'Em, minä olen pahoillani. En tiedä, kuinka näin pääsi käymään.'"

Tiarnan tuijotti takaisin vauhkona.
"En tiennyt, kuinka Ingrid oli päässyt luoksesi!" hän parahti ja sävähti kivusta, jonka äänen korottaminen aiheutti.
"Ingrid on sairas. Pelkäsin, että hän satuttaisi sinua. Että hän oli satuttanut sinua jo. Yritin päästä kotiin mahdollisimman nopeasti, mutta... Olit jo poissa. Enkä tiennyt, mistä löytäisin sinut. Kukaan ei tiennyt."

Tiarnan olisi voinut yhtä hyvin sanoa, että hänen rakastamansa meri oli oikeasti violetti. Ei vihreänsininen jalokivi, joka vaihteli väriä taivaan mukaan.
Tempest kietoi kädet ympärilleen, hakien turvaa halauksestaan.
"Sinä... Mutta- sinä sanoit... Väitätkö, ettei mikään siitä ollut totta?"

Tiarnan yritti nousta uudelleen istumaan.
"Em, se oli väärinymmärrys", hän vetosi ahdistuneena.
"Ingrid on sairas. On ollut jo pitkään. Tein väärin, kun en vienyt häntä hoitoon heti, mutta lamaannuin, kun olit lähtenyt."
Kipu vihlaisi taas ja sai hänet säpsähtämään.

"Tiarnan, sinun täytyy pysyä makuulla", Tempest vetosi ja painoi miestä olkapäistä patjaa kohti. Hänen olisi tehnyt mieli paeta jaloilleen, karata vaeltamaan ympäri huonetta kuin ahdistunut kissa, mutta hän halusi miehen pysyvän rauhallisena.
"Joten, kaikki ne kuvat, kaikki ne tarinat teistä yhdessä - mitä ne olivat?"

Vei hetken, ennen kuin kipu tasaantui ja Tiarnan saattoi jälleen puhua.
"Lehdistön juoruja", hän vastasi ja katsoi onnettomana vaimoaan, jota oli satuttanut tietämättään.
"En edes tiennyt niistä. Helen on todennäköisesti pitänyt minua pimennossa. Olen ollut pimennossa itsekin. Sen jälkeen, kun lähdit, en välittänyt enää mistään."

Tempest tutki miehen kasvoja epätietoisena. Kaikki ne kuvat, onnellinen pariskunta, hänelle annettu sormus Ingridin nimettömässä – olivatko ne vain juoruja?
"Meidän pitäisi keskittyä vain siihen, että sinä pääset toipumaan. Tarvitset lepoa."

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja silmät täynnä tuskaa.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi, ja tällä kertaa äänen särkyminen ei johtunut yksin hengityskoneen nirhimästä kurkusta.
"Satutin sinua. En tarkoittanut. Em, minä... Pelkäsin, ettet enää palaisi."

Tiarnanin äänen särkyminen särki hänen sydämensä joka kerta. Näköjään yhä edelleen. Vaikka Tempest oli kuinka kertonut itselleen, että jatkoi elämäänsä.
Hän hyssytti miestä lempeästi ja kosketti sormenpäällään tämän huulia.
"Voimme keskustella siitä kaikesta myöhemmin. Sinun pitää levätä. Olet kokenut vakavia vammoja."

Tiarnan keskittyi hetken hengittämään. Kipu kävi raastavammaksi, vaikeammaksi sietää. Hän joutuisi käyttämään nappia, jota hän ei ollut halunnut käyttää.
Mutta ei vielä.
Hän yritti siirtää kättään niin, että saisi tartuttua Tempestin käteen.
"Rakas... Em... Luulitko sinä... Luulitko tosiaan, että petin sinua?"

Tempest antoi kätensä Tiarnanille tyynnyttääkseen miehen. Hellät nimet vihloivat, tekivät rintakehästä kireän ja ahtaan.
"En ajatellut sitä niin. Ingrid antoi minulle hyvin todentuntuisen kuvan. Kuinka löysitte uudelleen toisenne, mutta et voinut kertoa minulle, koska olen millainen olen." Ja koska hän oli tuntenut jo valmiiksi olevansa vain varjo vaimosta, jonka Tiarnan oli menettänyt, se oli tuntunut hyvin realistiselta vaihtoehdolta.

Tiarnan katseli Tempestiä hetken.
Myrskynharmaat silmät alkoivat täyttyä kyyneleistä.
"Olen pahoillani. Olen niin pahoillani, Em. En ymmärtänyt."

"Tiarnan", Tempest vetosi hädissään nähdessään kyyneleet miehen silmissä. Hän keräsi tyylitellyn pukunsa puuterinvaaleanpunaista, pitkää, liehuvaa hihaa käteensä ja taputteli sillä hellästi miehen silmäkulmia.
"Älä ole pahoillasi. Voit vain keskittyä toipumiseen."

"En halunnut satuttaa sinua", Tiarnan vetosi ja värähti kivusta.
"En halunnut satuttaa sinua. En todellakaan ymmärtänyt..."
Ajatus siitä, että Tempes oli joutunut kärsimään, teki paljon kipeämpää kuin puukonisku.

Tempest hyssytti miestä hellästi ja silitti hopeisiksi muuttuneita hiuksia pois komeilta, maailman jumaloimilta kasvoilta. Tiarnan oli elossa – ja mies oli siinä. Hänen kosketuksensa ulottuvilla.
Se sai sydämen hakkaamaan levottomana.
"Kaikki on ihan hyvin. Sinun pitää ottaa rauhallisesti."

Tiarnan pelkäsi, ettei jaksaisi pysytellä hereillä enää kauaa. Kipu levisi hiljalleen koko kehoon ja sai kylmän hien kohoamaan hänen otsalleen.
"En halunnut satuttaa sinua. En... Etkö tahdo olla enää vaimoni?"

Hetken Tempest tunsi olevansa ajovaloihin jäätynyt metsäneläin. Hän räpäytti, hymyili hämillisenä ja painoi hetkeksi katseensa.
"Ehdimme puhua kaikesta myöhemmin", hän vakuutti ja lisäsi kipulääkettä Tiarnanin puolesta.
"Sinun ei tarvitse murehtia mistään juuri nyt."

Tiarnan tunsi hetken, jona kipulääke alkoi vaikuttaa.
Se muutti huoneen ääriviivoja, teki kaikesta epätodellista. Vuode tuntui keinuvan hänen allaan, ja jokainen raaja muuttui melkein liian raskaaksi kannatella.
Hän taisteli unta vastaan.
"En halua menettää sinua uudelleen."

"Olen tässä", Tempest tyynnytti ja puristi kevyesti miehen kättä.
"Pidän sinusta huolta." Hän nousi varovasti sängyltä ja hivuttautui kermanvaaleaan nojatuoliin. Hän valvoisi Tiarnanin unta, ja keskittäisi ajatuksensa siihen.
Hänen mielessään myllertävä myrsky saisi odottaa.

Oli vaikea pitää silmiä auki, varsinkin kun vuode alkoi keinua yhä rajummin.
"Em..." Tiarnan vetosi, ääni jo hieman sammaltaen.
"Ole kiltti..."
Mutta sitten hän ei enää muistanut, mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa. Myrskysilmät painuivat kiinni.

Tiarnan vaipui uudelleen lepoon, ja Tempest vajosi kermanvaaleaan nojatuoliin, jossa oli vartonut levottomasti miehen kohtaloa. Tiarnan oli elossa. Mies toipuisi, eikö toipuisikin?
Mutta mitä sitten tapahtuisi? Oliko Ingrid todella sepittänyt kaiken päästään? Halusiko Tiarnan jatkaa elämää hänen kanssaan?
Kysymykset olivat liian vaikeita vastattavaksi siihen hetkeen.

Torstai 30. heinäkuuta 2020, iltapäivä, Lontoo

Muriel ei antaisi itselleen koskaan anteeksi sitä, kuinka kauan hänellä oli kestänyt päästä Lontooseen. Yksi synti lisää hänen listalleen.
Mutta millään sellaisella ei ollut väliä juuri nyt.
Muutama sairaanhoitaja pyrähti syyllisenä sivuun, kun hän harppoi pitkin askelin ovelle, jonka sijainnin hän oli joutunut puolittain kiristämään vastaanottovirkailijalta.
Mutta nyt hän oli täällä.
Hän malttoi juuri ja juuri koputtaa yksityishuoneen oveen ennen kuin astui sisään.

Kermanvaalea nojatuoli oli ollut hänen kotinsa... Tempest ei ollut varma, kuinka kauan. Aika todella lakkasi olemasta sairaalan seinien sisällä.
Hän oli käpertynyt kerälle nojatuoliin ja uppoutunut syvälle ajatuksiinsa. Kullanvalkeat hiukset olivat valahtaneet käsinojan yli. Tempest oli valvonut Tiarnanin unta, ajelehtien itsekin jossain tietoisuuden rajamailla. Ajatellen kaukaisia maailmoja oman todellisuutensa sijasta. Hän ei pystynyt pohtimaan kysymyksiä, joita mies oli esittänyt.
Eikä hän kiinnittänyt huomiota koputukseen - sairaanhoitaja tarkastaisi potilaan tilan tai yrittäisi saada miehen kiinni valveilta saadakseen selfien tai nimikirjoituksen.

Emmie tosiaan oli täällä.
Murielin sydän jätti lyönnin välistä, ja täyteen ahdettu olkalaukku putosi tömähtäen maahan. Edes se ei ollut riittävä ääni havahdutta,aam potilasta.
"Emmie", Muriel vetosi ääni itkusta värähtäen.
"Kultapieni."

Tempest kohotti häkeltyneenä päätään ja kohtasi adoptoidun isosiskonsa tummat silmät.
"Muriel", hän vastasi hämillisenä, anteeksipyytävänä ja nousi tuolista, puuterinvaaleanpunaisen mekon hihat aaltoillen.

Muriel ei sanonut enempää. Hän kiiruhti lattian poikki ja ojensi käsivartensa vetääkseen pienen sisarensa halaukseen.
"Kultapieni."

Tempest vastasi halaukseen häkeltyneenä, epävarmana siitä, mitä sanoa. Sisaren tuttu tuoksu sai hänet hymyilemään vaistomaisesti.
"Hei", hän mumisi halauksen uumenista.

"Kultapieni", Muriel henkäisi vielä kerran, rutisti sisartaan tiukasti ja työnsi tämän sitten kauemmas. Niin että saattoi kuljettaa sormiaan tämän kasvoilla, tarkastaa, olivatko silmät kirkkaat, ei kai nenä vuotanut, oliko iho kalpea...
"Oletko sinä kunnossa?"

Tempest nyökkäsi.
"Minulla on kaikki hyvin. Mutta Tiarnan... Hän melkein kuoli. Luojan kiitos hänen tilansa on nyt vakaa", hän sanoi katsahtaen potilasta levottomana. Sitten katse kääntyi Murielin kasvoihin.
"Entä sinä? Oletko kunnossa? Entä Laurie?"

Muriel ei saanut silmiään irti sisarestaan. Kädet vaelsivat kaulalle ja siitä hartioille.
"Olet laihtunut", hän vetosi huolissaan. Niin kuin vetosi myös Wolfielle. Ja Laurielle. Hänen rakkaansa kuihtuivat olemattomiin.
"Meillä ei ole hätää. Kultapieni, missä sinä olit?"

Tempest katsahti alas hämmentyneenä ja rohkeni epäillä toteamuksen todenperäisyyttä. Seuraava kysymys sai katseen painumaan Louboutinin vaaleisiin avokkaisiin.
"Kirjoitin lounaisrannikolla. Tarvitsin... Hetken yksin. Ja nyt- en ole varma, ymmärränkö, mitä tapahtuu."

Muriel veti sisarensa vielä uudelleen halaukseen ja suukotti tämän päälakea.
"Hiuksesi ovat kasvaneet", hän huomautti ja silitti kapeaa selkää.
"Toin ruokaa. Salaattia. Ja smoothieita. Mitä sinun tekisi mieli?"
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Mitä tarkoitat?"

Tempest pudisti hajamielisesti päätään tarjoukselle ruoasta. Hän ei osannut ajatella sitä juuri nyt.
"Vain tilannetta Tiarnanin kanssa. Tai Ingridin", hän sanoi kurtistaen kulmiaan ja hankasi kasvojaan. Se tuntui liian isolta sekamelskalta käsiteltäväksi.

Murielin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
"Kultapieni, sinun täytyy syödä", hän muistutti.
Ja katsahti sitten Tiarnania epäluuloisesti.
"Satuttiko hän sinua?"

Tempest nyökkäsi hajamielisesti käskylle syödä.
"Ei, ei tietenkään. Luulin- uskoin, että Tiarnan oli onnellinen edellisen vaimonsa kanssa. Mutta ilmeisesti Ingrid on syy, miksi hän on täällä. Ja hän sanoi jotain siitä, miten se ei ollut totta."

Muriel ei voinut väittää ymmärtävänsä kaikkea. Hän oli nähnyt juorut - vaikka hän kieltäytyikin lukemasta niitä tavallisesti, tämä oli ollut poikkeustilanne. Hänen pieni sisarensa oli ollut kateissa, ja hän oli tehnyt kaikkensa selvittääkseen, mitä oli voinut tapahtua.
Juorut eivät olleet olleet kauniita, eikä hän ollut puolueeton.
Sormet kulkivat kapeilla käsivarsilla, tunnustellen niitä kipujen varalta.
"Koska olet viimeksi nukkunut?"

"Olen torkkunut täällä", Tempest vastasi häkeltyneenä sisarensa huolenpidosta, ja kosketti vaeltavia käsiä rauhoittaen.
"Minulla on kaikki hyvin. Älä huolehdi minusta, rakkaani. Olen... Olen pahoillani, jos aiheutin sinulle huolta."

Muriel pääsi ranteisiin saakka, ja siinä vaiheessa hän käänsi niiden sisapinnan näkyviin ja tarkasteli niitä kulmat huolestuneessa kurtistuksessa. Hän oli alkanut tehdä niin Wolfiellekin, vaikkei tiedostanutkaan sitä itse. Ja Laurielle.
"Voisit nukkua kunnolla", hän vetosi.
"Voin vahtia Tiarnania."

"Muriel", Tempest vetosi levottomana. Hän tutki sisarensa kasvoja huolestuneena.
"Minulla on kaikki ihan hyvin. Onko sinulla? Milloin sinä olet viimeksi nukkunut?"

Muriel irrotti otteensa toisesta käsivarresta voidakseen painaa sormensa tunnustelemaan Tempestin pulssia.
"Kultapieni, ei sinun tarvitse huolehtia", hän vakuutti.
"Minä nukun aina kuin tukki."

Tempest alistui sisarensa terveystarkastukselle, mutta huoli pysyi kultaisissa silmissä.
"Muriel, olen pahoillani. Mitä... Mitä sinulle kuuluu? Mikä häidesi tilanne on?"

Pulssi tuntui tasaiselta. Eikä käsivarsissa ollut haavoja tai arpia. Toki oli mahdollista, että-
Muriel havahtui kuullessaan nimensä. Hän kohotti katseensa ja katsoi Tempestiä hetken häkeltyneenä, ennen kuin veti sisarensa taas uuteen halaukseen ja hautasi nenänpäänsä tämän vaaleisiin hiuksiin.
"Isosiskosi on taas hölmö, anteeksi", hän kuiskasi hiusten joukkoon.
"En ole osannut päättää, mitä pitsiä haluan pukuuni."

Tempest halasi Murielia tiukasti ja hengitti tuttua tuoksua. Hän oli uskonut olleensa, jos ei onnellinen, ainakin tyytyväinen elämäänsä edelliset kuukaudet. Vapaa. Mutta voisiko hän koskaan olla onnellinen ilman sisartaan ja parasta ystäväänsä?
"Olen pahoillani, etten ollut läsnä. Näyttäisitkö minulle joskus pukusi?"

"Mmm", Muriel vastasi edelleen hiuksiin.
"Sen ehtii kyllä. Kaikkein tärkeintä on, että sinä olet kunnossa."
Hän pakotti itsensä hellittämään halauksesta.
"Etkö tahtoisi edes teetä? Voisin käydä hakemassa."

Tempest koki olevansa täysin kunnossa. Erinomaisessa kunnossa. Hän oli ollut vapaa ja kevyt. Tarpeeksi, sekä itselleen että maailmalle. Ja nyt varjot olivat vain varjoja.
"Muriel, mitä jos istuisit alas. Oletko tavannut Tiarnania... Viime aikoina? Miten hän on voinut?"

Muriel vilkaisi kohti sairaalavuodetta, jossa Tiarnan nukkui, pää hieman sivuun kallistuneena.
"Olen soitellut hänelle muutaman kerran viikossa", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan.
"Sen jälkeen, kun uhkasin ajaa Lontooseen, hän alkoi vastata jokaiseen puheluun. Hänkin on laihtunut."

Tempest painoi hetkeksi katseensa. Hänen todellisuutensa ja Tiarnanin tarina kolaroivat, eikä hän tiennyt, mitä ajatella.
"Olet kultainen, kun olet pitänyt hänestä huolta. Luulin, että hän on onnellinen", hän huokasi ja vilkaisi sänkyä neuvottomana.

Muriel poimi sisarensa käden omaansa ja silitti sen kämmenselkää hellästi.
"Hän ei kuulostanut onnelliselta", hän kertoi oman havaintonsa.
"Olet hänelle hyvin rakas, kultapieni."

Tempest painoi uudelleen katseensa, nyt sydän kipeästi vihlaisten. Oliko se todella ollut vain väärinkäsitys? Ei se voinut olla.
"Oletko sinä onnellinen? Onko Wolfie kohdellut sinua hyvin?"

Murielin sydän särkyi, kun kultaisten silmien katse painui.
Voi kultapieni.
"Meillä on kaikki hyvin. Hänellä on kesäloma, se sopii hänelle hyvin."
Hänen kasvoillaan kävi irvistys.
"En tajunnut pariin viikkoon, että hänen lomansa oli alkanut. Säikähdin todella, kun hän ilmestyi kotiin väärään aikaan."

"Sinun on täytynyt olla kiireinen", Tempest sanoi syyllisenä. Millaista myllerrystä Murielin elämässä oli ollut, kun hän oli ollut poissa?
"Oletteko sopineet hääpäivää?"

"Olen pitänyt itseni kiireisenä", Muriel myönsi ja etsi huvittuneisuutta ääneensä.
"Hetken pelkäsin, että Wolfie on masentunut ja jättänyt työpaikkansa."
Muisto sai vieläkin hänen sydämensä hakkaamaan kipeästi.
"Päätimme lykätä häitä. Tässä on ollut... kaikkea."

"Mitä kaikkea?" Tempest kysyi levottomana. Oliko hän hylännyt perheensä ottaessaan aikaa itselleen? Ainakin hän voisi tukea nyt.
"Millä olet pitänyt itsesi kiireisenä?"

Muriel oli erottavinaan levottoman sävyn Tempestin äänestä.
"Kultapieni, kaikki on hyvin", hän vakuutti uudelleen.
"Minulla on vain ollut kovasti töitä."
Hän käänsi päätään sänkyä kohti, kun Tiarnan yritti vaihtaa asentoa, sotkeutui johtoihin ja heräsi siitä mielensä pahoittaneena.

"Töitä?" Tempest kysyi ja tunsi ensimmäistä kertaa olleensa poissa liian kauan. Oliko Muriel nykyään töissä?
Hän vilkaisi Tiarnania ja siirtyi sängyn vierelle selvittämään johtoja lempein käsin.

"Niin", Muriel vastasi ja siirtyi vaistomaisesti lähemmäs siltä varalta, että hänen apuaan tarvittaisiin.
"Eläinsuojelujärjestössä. Se on melko uusi, joten olen joutunut tekemään hirvittävästi paperitöitä. Minä inhoan paperitöitä."
Tiarnan tutki Tempestiä myrskysilmät unesta sameina ja ojensi sitten kättään tarttuakseen vaimonsa käteen.

"Oh?" Tempest kysyi ja tunsi jälleen vihlaisun. Hän todella oli ollut poissa kauan. Liian kauan. Aika oli vain... Haihtunut.
"Oletko viihtynyt muuten?" hän kysyi ja epäröi hetken, ennen kuin otti Tiarnanin käden.

"Tuntuu hyvältä olla jälleen töissä", Muriel myönsi ja kohensi hajamielisesti Tiarnanin tyynyä ennen kuin kääntyi järjestelemään sivupöydälle kertynyttä... tavaraa.
"Mitä nämä ovat? Lahjoja?"
Tiarnanin sormet kietoutuivat Tempestin sormien ympärille.
"Pelkäsin, ettet ole siinä", hän myönsi käheällä äänellä.

Tempest hymyili miehelle hämillisenä ja käänsi katseensa pois.
"Olen tässä." Katse nousi Murieliin.
"Tämä on hillittyä. Sairaanhoitajilla on ainakin kymmenkertainen määrä Tiarnanille osoitettuja lahjoja."

Muriel poimi yhden pakettikortin käsiinsä ja tutki sitä hajamielisesti.
"Kai se on hyvä, että ihmiset välittävät", hän totesi ja katsahti Tiarnania, joka ei ollut vielä sulkenut silmiään.
"Millainen olo?"
"Selviän", mies vastasi ja katseli Tempestiä.

Kynttilöin varustautunut saattue taisi itkeä edelleen sairaalan edustalla. Mukanaan sydämenmuotoisia kylttejä Tiarnanin kasvoilla.
Tempest katsahti Tiarnania epätietoisena, soi miehelle ystävällisen hymyn ja yritti ujuttaa kätensä vapaaksi.
"Haluaisitko lisää kipulääkettä?"

Muriel tarkkaili sisartaan kulmat kevyesti kurtistuen.
"En haluaisi nukkua kaiken aikaa", Tiarnan myönsi, eivätkä hänen vielä kankeilta tuntuvat sormensa reagoineet kun Tempest ujutti omiaan vapaiksi.
"Uni parantaa", Muriel muistutti.

"Muriel on oikeassa", Tempest myönsi.
"Lepo tekisi sinulle hyvää. Sinun täytyy olla tuskissasi." Melkein kuoleminen teetti sitä. Kipua. Jos hän voisi säästää Tiarnanin siltä, hän tekisi niin mielellään.

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja huolestuneena.
"Hyvä on", hän myöntyi lopulta. Eniten siksi, ettei halunnut vaimonsa - olihan Tempest hänen vaimonsa - joutuvan katselemaan kipuaan, joka jäyti häntä edelleen armottomana.
"Sinunkin pitäisi levätä. Em."

"Minä lepään kyllä", Tempest rauhoitteli. Hän lisäsi kipulääkettä Tiarnanin puolesta ja soi miehelle pehmeän hymyn. Hän ei halunnut miehen kärsivän. Kipujen täytyi olla viiltävät.

Tiarnan teki parhaansa pitääkseen silmänsä auki, vaikka kipulääke tekikin hänen luomistaan raskaat.
Lopulta myrskysilmät sulkeutuivat ja pää retkahti tyynyllä sivulle.
Muriel oli seurannut tarkkaan sisartaan ja kosketti nyt tämän selkää huolestuneena.

Tempest hengitti syvään helpottuneena, kun uni vei Tiarnanin kivusta vapaaseen tilaan. Murielin huolestus sai hänet katsomaan sisartaan kysyvänä.
"Mitä?" hän kysyi hiljaa ja vaelsi takaisin sängyn vieressä olevalle nojatuolille, istahtaen sen laidalle.

Muriel ei vastannut heti, vaan seurasi pientä sisartaan nojatuolin luo.
"Tule syliin", hän pyysi sitten ja ojensi käsiään. He mahtuisivat hyvin samaan nojatuoliin, ja hän saisi pienen sisarensa hetkeksi lähelleen.

Tempest katsahti Murielia hämillään, mutta nousi kuuliaisesti uudelleen ylös, jotta voisi asettua sitten sisarensa syliin.
"Miten Laurie voi? Ja äiti ja Fergus?"

Muriel istahti nojatuoliin ja veti pienen sisarensa syliinsä.
"Hyvin, oikein hyvin", hän vastasi ja hautasi nenänpäänsä Tempestin hiusten joukkoon.
"Me olimme kaikki helpottuneita siitä, että kissat olivat mukanasi."
Sillä jokainen heistä tiesi, että vaikka varjot olisivat kuinka synkät, Tempest ei olisi koskaan vaarantanut pieniä rakkaitaan.
"Minusta tuntuu, että Lauriella on joku nainen."

Tempest katsahti Murielia yllättyneenä.
"Niinkö? Pitääkö Laurie sitä salaisuutena?" hän kysyi pohtien, mitä se tarkoitti. Oliko salailu merkki jostain syvemmästä ja tärkeästä vai niin kasuaalista, että mies pelkäsi kaksosensa tuomintaa.

Muriel nyrpisti nenäänsä.
"Hän ei ole sanonut siitä mitään", hän vastasi.
"Mutta minulla on tunne, että hän salailee jotakin. Hän on aina ollut huono salailemaan asioita."
Hän rutisti pientä sisartaan.
"Olisin vain onnellinen hänen puolestaan. En ymmärrä, miksi hän haluaa salailla sitä minulta."

Tempest vastasi halaukseen ja painoi suukon Murielin poskelle. Ehkä hänen pitäisi kysyä asiasta Laurielta seuraavan kerran, kun he näkisivät.
"Ja olet viihtynyt uudessa työpaikassasi?"

Oli lohdullista, että Tempest tuoksui omalta itseltään. Ei sairaalalta, ei puhdistusaineelta, ei lääkkeiltä. Vain Tempestiltä.
Muriel nuuhki sisarensa hiuksia.
"Sinulle hän varmasti kertoisi, jos kysyisit", hän huomautti.
Lauriella oli heikko kohta heidän pienelle sisarelleen silloinkin, kun kaksoissisko sai tyytyä hiljaisuuteen.
"Mmm, olen. Odotan, että pääsen tekemään asioita vieläkin konkreettisemmin. Ehkä haluaisitte joskus Tiarnanin kanssa tulla mukaan johonkin kampanjaan. Tehän olette edelleen yhdessä?"

Tempest vilkaisi Tiarnania levottomana. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä he olivat. He olivat eläneet eri maailmoissa edelliset kuukaudet. Hän oli yrittänyt aloittaa uuden elämän, katsellut kuvista Tiarnanin elämää oikean vaimonsa kanssa. Yrittänyt löytää voimaa laittaa avioeron vireille, sillä olihan sormuskin jo Ingridin sormessa.
Mutta Tiarnan sanoi, ettei se ollut totta.
"Autan sinua mielelläni missä tahansa."

Murielin katse oli lähes yhtä levoton, kun hän tarkkaili sisartaan.
Jos hän vain olisi voinut heilauttaa taikasauvaa ja muuttaa kaiken taas hyväksi. Hyvä haltiatar oli ollut joskus hänen haaveammattinsa, mutta siitä oli jo aikaa.
Hevoskuiskaaja, hyvä haltiatar ja supersankari.
"Voisit auttaa minua pukuni kanssa. Hääpuvun. Luulen, että on aika viedä se pian ompelijalle."

"Totta kai", Tempest vakuutti ja halasi sisartaan työntäen sivuun syyllisen vihlaisun. Hänen olisi pitänyt olla Murielin tukena, niin kuin sisar oli aina ollut hänen tukena, mutta mennyttä ei voinut muuttaa.
"Milloin häät ovat?"

"Jaa", Muriel vastasi ja kohautti toista olkapäätään.
"Emme ole vielä päättäneet päivää."
Ei ollut ollut varmaa, milloin Tempest palaisi. Ja nyt, kun Tiarnanin ja hänen sisarensa välit olivat... jotakin, ajatus päivän lykkäämisestä tuntui aina vain paremmalta.
"Joskus pelkään, ettei Wolfie usko minun haluavan todella naimisiin."

"Kuka tahansa, joka ei odottaisi vaikka maailman loppuun saakka sinua, olisi hullu", Tempest vastasi hipaisten huulillaan Murielin ohimoa.
"Saat ottaa niin kauan kuin tarvitset."

"Ei kyse ole siitä", Muriel vastasi kulmat kurtistuen.
"Me kävimme siitä keskustelun jo aiemmin. En vain... Joskus epäilen olevani hirvittävän itsekäs, ilman että tajuan sitä itse."

"Et voisi olla", Tempest vakuutti. Hänen sisarensa oli uskomaton nainen, joka ansaitsi tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin oli.
"Jos hän on arvoisesi, hän odottaa kyllä."

Muriel huokaisi.
"En vain haluaisi satuttaa häntä enää koskaan", hän vastasi ja tutki sisartaan katseellaan.
"Oletko käynyt kotona kertaakaan Lontooseen palattuasi?"

"Ymmärrän", Tempest vakuutti myötätuntoisena ja painoi sitten kysymyksestä vaivaantuneena päänsä. Mikä oli koti, johon Muriel viittasi.
"En ole lähtenyt sairaalalta tai käynyt Tiarnanin asunnolla. London on hoitamassa kissoja."

Murielin kulmat kurtistuivat uudelleen.
"Kultapieni", hän vetosi.
"Eikö se ole sinunkin kotisi?"

Tempest hieroi mietteliäänä sormea, jossa Ingridillä nyt oleva helmisormus oli ollut.
"En tiedä. Tarvitsetko sieltä jotain?"

"Kultapieni, en", Muriel vakuutti.
"Mutta olen huolissani sinusta. Tarvitset kunnon ruokaa ja lepoa. Ja mitä tapahtuu, kun Tiarnan pääsee sairaalasta?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vakuutti ja todella tarkoitti sitä.
"Jos hän haluaa, menen asunnolle hänen kanssaan ja huolehdin hänestä, kun hän toipuu."

Muriel ei ollut tyytyväinen vastaukseen.
Eikä osannut päättää, kenelle olisi voinut olla siitä vihainen.
Joten lopulta hän vain painoi suukon sisarensa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Voisit sulkea silmäsi hetkeksi."

"Muriel, olen torkkunut täällä vähän väliä. Minulla ei ole mitään hätää", Tempest vakuutti tyyntä varmuutta äänessään.
"Milloin sinä olet viimeksi nukkunut?"

Muriel yritti muistaa.
"Nukuin pitkät päiväunet", hän vastasi, vaikkei osannutkaan sanoa, kauanko siitä oli. Sen jälkeen, kun kaikki oli vuotanut lehtiin, hän ei ollut miettinyt juurikaan muuta kuin sitä, kuinka pääsisi nopeiten Lontooseen.
"Eikö ole mitään, mitä hölmö isosiskosi voisi tehdä puolestasi, rakas?"

Tempest pudisti päätään.
"Pidät vain itsestäsi huolta. Keskity häihisi ja itseesi, kerrankin. Minulla on kaikki hyvin ja minä huolehdin myös Tiarnanista."

Se ei ollut vastaus, jota Muriel oli toivonut.
"Tunnen oloni hyvin hyödyttömäksi", hän vetosi ja halasi pientä sisartaan vielä hieman lähemmäs itseään.
"En voi olla edes kissahoitajana."

Tempest naurahti.
"Sinulla on tarpeeksi hoidettavia omasta takaa", hän muistutti hellästi ja painoi päänsä hetkeksi Murielin olalle, käpertyen tämän syliin.

Ainakin Muriel saattoi pidellä pientä sisartaan sylissään.
"Voisin tulla avuksi", hän ehdotti ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni.
"Sitten, kun Tiarnan pääsee kotiin."

"Olet kultainen, mutta pärjäämme kyllä", Tempest vakuutti. Heillä olisi varaa myös palkata ammattihoitajia, jos niikseen tulisi. Tiarnan varmasti saisi sellaisia myös ilmaiseksi. Ainakin jos sairaalan ulkopuolella odottavasta joukosta jotain saattoi päätellä.

Tempestin kehon lämpö ja hengityksen tahti rauhoittivat Murielia. Niin kauan, kun hänen pieni sisarensa hengittäisi, kaikki olisi hyvin. Kaikki olisi vielä hiukan paremmin, jos tämä myös söisi.
Vielä hetki, hän lupasi itselleen. Vielä hetki ja hän avaisi silmänsä.
"Oletko varma, rakas? Siitä ei olisi lainkaan vaivaa."

"Olen varma. Sinulla on nyt oma elämäsi, mistä huolehtia", Tempest vakuutti ja painoi suukon Murielin poskelle.
"Uusi työ. Monta koiraa. Uusi työ."

"Suurin osa koirista on Wolfien peruja", Muriel puolustautui.
"Mutta kyllä minä niitä silti rakastan. Vaikka ne eivät osaakaan käyttäytyä."

Tempest ei tiennyt, mitä vaikutusta sillä oli Murielin elämän runsauteen, kuka koirat omisti.
"Keskity itseesi. Suunnittele häitäsi. Minulla on kaikki hyvin, ja pidän huolta myös Tiarnanista."

Muriel oli alkanut oppia olemaan hiljaa siitä, kuinka vakaasti hän uskoi voivansa vaikuttaa universumin liikkeisiin omalla toiminnallaan. Häiden suunnittelu tällaisessa tilanteessa olisi tuntunut melkein kohtalon härnäämiseltä.
Wolfie olisi pitänyt häntä naurettavana.
Hän itsekin piti itseään naurettavana.
Mutta kohtalon kanssa leikittely tuntui silti vaaralliselta.
Hetken hiljaisuus sai hänet melkein torkahtamaan ja sitten hätkähtämään valveille.
"Haluan vain, että olet onnellinen, kultapieni."

Tempest painoi suukon Murielin hiuksiin ja houkutteli naista painamaan päänsä hänen olkapäälleen.
"Nuku vain. Sinun täytyy olla uupunut. Ei ole kiirettä minnekään."

Muriel vastusteli niin pitkään kuin saattoi.
Ja antoi sitten päänsä painua sisarensa olkapäälle.
"Hetken vain", hän vetosi.
"Lyhyet torkut."

Muriel saisi nukkua niin kauan kuin halusi. Tempest valvoisi sekä sisarensa että - mikä Tiarnan oli hänelle nyt? Kenen totuutta he elivät? - Tiarnanin unta. Hän painoi suukon tummiin hiuksiin ja silitti Murielin selkää tyynnyttäen.

Vain hetken, Muriel vakuutti itselleen.
Ja oli unessa jo muutamaa henkäystä myöhemmin. Niin kauan, kuin Tempest olisi hänen lähellään, hän saattaisi luottaa siihen, että hänen pienellä sisarellaan oli kaikki hyvin.
Hetkestä tuli pidempi.

Perjantai 7. elokuuta 2020, kello 16.03, Lontoo

Tiarnan ei ollut varma, oliko onnellinen siitä, että vahvimmasta kipulääkityksestä oli luovuttu ennen kuin hänen kotiuttamistaan oli alettu edes ajatella. Morfiinin tai jonkin sen johdannaisen vaikutuksen alaisena hän oli lähinnä nukkunut, mikä oli tarkoittanut sitä, että ajattelemiselle oli jäänyt paljon vähemmän aikaa. Hänen ei ollut tarvinnut turhautua siihen, että häntä hoitaneen tiimin suositusten mukaan hänen tulisi edelleen välttää turhaa liikkumista – vain sen verran, ettei kunto romahtaisi täysin – eikä siitä, ettei hän olisi myöskään todellisuudessa pystynyt juuri enempään, kun pelkkä asennon vaihtaminen sai hänet irvistämään kivusta, jos hän ei ollut varautunut.
Ja sitten oli kalvava tunne siitä, että jokin oli pahasti vialla. Nyt, kun miehen ajatukset olivat muutakin kuin hattarapilvien täyttämää höttöä ja hallusinaatioita siitä, kuinka joku heidän tytöistään oli putoamassa ikkunasta tai jäämässä oven väliin, hänellä oli aikaa huolehtia Tempestistä. Seurata tämän olemusta, edes yrittämättä enää kätkeä huolestunutta juovaa kulmiensa välissä.
Tosin juuri nyt hänellä oli edessään yksi koettelemus lisää, ennen kuin he pääsisivät lähtemään kotiin. Kauluspaidan pujottaminen päälle tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun oikea käsi ei liikkunut montaakaan astetta ennen kipeää vihlaisua jossain syvällä kylkiluiden alla.
Hänestä oli tullut vanha mies. Todella vanha mies.

"Anna minun", Tempest keskeytti lempeästi ja otti kauluspaidan miehen käsistä palatessaan huoneeseen käytyään viimeistelemässä kotiutumiseen liittyvät paperiasiat. Hän pujotti paidan käteen kerrallaan, varoen liikuttamasta niitä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, ja ujutti sitten sen ylös käsivarsia ja hartioille. Katse seurasi keskittyneesti nappien riviä sulkevia sormia.
Hän oli alkanut arkailla sielukkaiden myrskysilmien katseen kohtaamista. Heidän välillään tuntui olevan niin paljon sanomattomia sanoja ja vastaamattomia kysymyksiä. Kaksi eri totuutta, eikä Tempest ollut varma, mikä Tiarnanin totuus oli.
"Viedään sinut kotiin", hän sanoi suoristautuen ja pyyhkäisi kullanvaaleita hiuksia taakse kasvoiltaan. London oli tuonut kissat Tiarnanin asuntoon aamulla ja samalla hänelle vaihtovaatteita, norkoillen toiveikkaana ovensuussa Tiarnanin huomion toivossa, kunnes hän oli pyytänyt naista kohteliaasti poistumaan.

Tiarnan ei ollut varma, kuvitteliko vain tavan, jolla Tempest väisti hänen katsettaan. Sen jälkeen, kun hallusinaatiokissat olivat kadonneet, hän oli yrittänyt tavoittaa kultaiset silmät yhä uudelleen, ja aina ne tuntuivat pakenevan hänen myrskysilmiään.
Mutta ainakin hänen vaimonsa puhui kodista. Heidän kodistaan.
Tiarnan yritti jälleen tavoittaa vaimonsa katseen ennen kuin siirtyi tuskallisen kankeasti vuoteen vierellä odottavaan pyörätuoliin.
Vanha mies.
Mielikuva vanhasta miehestä, nuoresta vaimosta ja pyörätuolista ei ollut viehättävä.
"Olen onnellinen, että sinäkin pääset nyt vihdoin kotiin, Em."

Tempest ei ollut varma, missä hänen kotinsa oli. Mutta Tiarnan tarvitsi nyt lepoa, joten hän soi miehelle ystävällisen hymyn ja piti tämän käsivarresta kiinni huolissaan, kun Tiarnan istui pyörätuoliin.
Hän varmisti, että jalat olivat tukevasti paikoilleen, pyyhkäisi norsunluunvalkean kotelomekon pitsisiä, pitkiä hihoja pois tieltä ja työnsi miehen ulos huoneesta.
Auto odottaisi sivuovella. Hän voisi työntää pyörätuolin suoraan kyytiin.
"Kuinka voit?"

Oli vaatinut valtavasti tahdonvoimaa olla inttämättä, että hän kävelisi mieluummin omin jaloin ulos sairaalasta. Oikeastaan ainoa syy, joka lopulta oli estänyt Tiarnania tekemästä niin, oli ollut se, että hän halusi mahdollisimman nopeasti kuntoon. Tempestiä varten. Niin, että hän voisi korjata heidän välinsä.
Hän oli järkyttynyt nähdessään itsensä peilistä ensimmäistä kertaa sitten... onnettomuutensa. Kasvot olivat kalpeammat kuin hän oli muistanut, ja poskipäät näyttivät työntyvän esiin liian voimakkaasti. Hän oli melkein katunut sitä, että oli välttämättä halunnut ajaa partansa ennen lähtöään, mutta vain melkein.
Parta oli saanut hänet näyttämään vanhemmalta. Väsyneemmältä.
"Minulla on kaikki hyvin, rakas", Tiarnan vakuutti.
"Vielä paremmin, kun pääsemme täältä."

Tempest työnsi pyörätuolin oikealle uloskäynnille ja häikäistyi hetkeksi odottavan joukon vastaanotosta – salamavalot ja melu yhdistyivät yhdeksi aalloksi. Hän ei ymmärtänyt, miten joukko oli löytänyt paikalle, mutta ei antanut itsensä pysähtyä.
Kamerat ja vuolaasti itkevät fanit tungeksivat heidän ympärillään, kun autonkuljettaja kiirehti auttamaan pyörätuolin ylös ramppia tilataksiin.

Tempest ei ollut ainoa, jolle joukko tuli yllätyksenä.
Tiarnanin olisi vain pitänyt tietää paremmin. Tietenkin media oli löytänyt paikalle.
Mutta toisin kuin yleensä, nyt hän ei voinut vetää vaimoaan kylkeensä suojatakseen tätä ahnailta kameroilta ja kysymyksiltä, jotka olivat röyhkeydessään melkein uskomattomia. Hänen sydämensä hakkasi levottomana, kun hän yritti tähyillä ympärilleen nähdäkseen, oliko Tempest päässyt autoon.
"Em?"
Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut kietoa käsivartensa tämän ympärille niin kuin yleensä.

Auton ovet paukahtivat kiinni, ja ahnas joukko vaimeni.
"Olen tässä", Tempest vakuutti ja kiersi varovasti tuolin ympäri pienessä tilassa, varmistaen, että se oli turvallisesti kiinnitetty. Auto lähti kohti Batterseata.
"Olen pahoillani. En tiedä, miten he löysivät paikalle." Joku hoitajista oli tainnut tienata taskurahaa.

Luojalle kiitos.
Tiarnanin sydän hakkasi edelleen levottomana, kun hän käänsi päätään nähdäkseen vaimonsa.
"Minä olen pahoillani", hän vastasi.
"Oletko kunnossa? Eiväthän he satuttaneet sinua?"

"Älä huolehdi. Minulla on kaikki hyvin", Tempest rauhoitteli ja piti kättään pyörätuolin tangolla, vaikka turvavyöt pitäisivät sen paikallaan paljon luotettavammin kuin hänen haurasluinen käsivartensa.
"Sattuuko sinuun kovin paljon? Tarvitsetko kipulääkettä?"

Tiarnan pelkäsi omaa avuttomuuttaan. Sitä, ettei hän voinut noin vain vetää Tempestiä turvaan. Suojella vaimoaan kaikelta siltä, mitä saattaisi tapahtua.
Se oli erilaista kuin kaikilla niillä kerroilla, kun hän oli tuntenut itsensä kykenemättömäksi suojelemaan tätä varjoilta, jotka olivat olleet riistää hänen vaimonsa liian varhain. Ne kerrat olivat olleet pahempia, mutta silti hänen omassa avuttomuudessaan oli jotakin hirvittävää.
"Oloni on oikein hyvä, rakas", Tiarnan vakuutti ja yritti tavoittaa Tempestin katseen.
"Ovatko tytöt jo kotona?"

"London toi ne asunnolle aikaisemmin", Tempest vakuutti hieroen hajamielisesti nimetöntään, jossa sormus oli ollut kuukausia sitten. Hän ei antanut itsensä ajatella, pujottaisiko mies siihen sormuksen uudelleen.
"Toivottavasti ne eivät ole tehneet tuhojaan." Huomionkipeät pienet rakkaat olivat olleet loukkaantuneita hylkäämisestään.

Kissat olivat kotona.
Tiarnan ei osannut täysin määritellä, miksi se teki hänet niin helpottuneeksi. Eikä hänellä ollut riittävästi energiaa käydäkseen sitä läpi juuri nyt.
Mutta heidän tyttönsä olivat kotona.
"Ei se haittaa", hän vakuutti.
"Se on niidenkin koti. Ja ne ovat varmasti ikävöineet kuningatartaan."

Auto hidasti ja kääntyi ylellisen, lasiverhoillun kerrostalon eteen. Tempest tunsi sydämensä lyövän kipeästi, kun muistot risteilivät ja kolaroivat hänen mielessään.
Kuljettaja auttoi häntä laskemaan pyörätuolin alas autosta ja työntämään sen sisään. Pari kameramiestä oli ehtinyt tännekin, ja kuvasi ahnaasti aulan lasiovien läpi vielä heidän suunnatessaan hissiin.
"Oletko nälkäinen?" Tempest kysyi hissin noustessa ylös hiljaa huristen.

Onneksi vain pari.
Tiarnan ei ollut varma, mitä olisi tehnyt, jos väkeä olisi ollut enemmän. Unohtanut lääkäreiden kehotukset ja noussut tuolista, niin että voisi saattaa vaimonsa turvaan.
Siihen ei tarvinnut mennä.
Oli hermostuttavaa nähdä ainoastaan hissin seinä eikä lainkaan Tempestin kasvoja.
Hän oli aikeissa vastata kysymykseen kieltävästi, mutta pelkäsi, että se estäisi myös Tempestiä syömästä.
"Hieman. Voin hyvin lämmittää itselleni jotain."

"Tiarnan, tarvitset lepoa. Sinä kuulut sänkyyn. Anna minun huolehtia sinusta", Tempest vetosi ja hengitti syvään, ennen kuin työnsi miehen sisään asuntoon, joka oli ollut heidän muutama kuukausi sitten.
Nyt hän tunsi olevansa vieras.
Mutta tiesi kuitenkin täsmälleen, missä makuuhuone oli, ja työnsi pyörätuolin sinne. Kissat puskivat hänen jalkojaan huomionkipeinä määkien ja juoksivat hännät pystyssä pyörätuolin ympärillä.

Matto oli vaihtunut.
Tiarnan ei tarkoittanut katsoa, mutta hänen alitajuntansa reagoi muutokseen välittömästi. Ilmeisesti entistä ei ollut saatu puhdistettua. Ainakaan vielä. Ehkei koskaan.
Kissat harhauttivat hänen huomionsa.
"Karvanaamat", hän tervehti niitä, ääni hetkeksi särkyen.

Särkyvä ääni vihloi sydäntä niin, että Tempestin askel haparoi. Hän työnsi pyörätuolin makuuhuoneeseen, muhkean parisängyn vierelle, yrittäen olla ajattelematta siihen liittyviä muistoja ja veti peittoja pois tieltä. Sitten hän ojensi kätensä Tiarnanille auttaakseen miehen varovasti sänkyyn.

Tiarnan irvisti vaivihkaa kumartuessaan alemmas houkutellakseen kissoja luokseen. Mutta Tempestin pienet rakkaat olivat joko vihaisia hänelle siitä, että hän oli satuttanut niiden kuningatarta, tai sitten ne vain vierastivat pyörätuolia tai sairaalan hajua.
Hänen sydämensä särkyi silti hieman.
"Tämä ei tuntunut kodilta ilman teitä", hän huomautti, puhuen sekä kissoille että niiden kuningattarelle. Sitten hän tarttui ojennettuun käteen ja nousi melkein tuskallisen varovasti jaloilleen, jotka tuntuivat merkillisen huterilta käyttämättömyyttään.

"Varovasti", Tempest vetosi pehmeästi ja yritti auttaa Tiarnanin pitkälleen omaan sänkyynsä. Sitten hän voisi vetää peiton miehen ylle ja nostaa Nyssan tämän kainaloon. Kilpikonnanaamio oli varmasti kaivannut myös isäntäänsä. Romanan äänensävystä päätellen se kantoi kaunaa jostakin.
"Mitä haluaisit syödä?"

Tiarnan oli tottunut siihen, että Romana kantoi hänelle kaunaa. Se kuului heidän suhteeseensa.
"Minäkin olen kaivannut sinua", hän vastasi kissalle.
"Olet laihtunut. Laittoiko Tempest sinut laihdutuskuurille?"
Hän joutui hetken keskittymään siihen, että saattoi asettua makuulle, ja kiukustui itselleen siitä, kuinka helpottavaa oli päästä takaisin pitkälleen.
"Mikä vain kelpaa, rakas. Voisit tehdä jotain, mitä sinunkin tekee mieli. Tai tilata ruokaa, jos tahdot."

Tempest kumartui nostamaan myös loput kissat sängylle Tiarnanin seuraksi, jotta ne eivät loikkaisi suoraan miehen vatsalle.
"Hyvä on, ei mene kauaa", Tempest lupasi ja vilkaisi Tiarnania huolissaan, ennen kuin lähti keittiöön tarkastamaan kaappien tilannetta ja valmistamaan miehelle ruokaa.

Kun Tempest oli mennyt, Tiarnan saattoi antaa kivulle hetkeksi periksi. Hän sulki silmänsä ja hengitti muutaman kerran pinnallisesti.
Mutta vain hetkeksi.
Sitten hän avasi jälleen silmänsä ja silitti Nyssan pikkuista päätä sen kehrätessä hänen sylissään.
"Oletteko huolehtineet emännästänne?"

Kissojen salaperäiset katseet eivät paljastaneet mitään.
Tempest palasi pian mukanaan päivällistarjotin. Paikoin ehkä turhankin rapeat, grilled cheese -leivät, hedelmäsmoothiet ja englantilainen tee toimittivat tänään päivällisen virkaa.
Hän asetti tarjottimen varovasti Tiarnanin viereen ja istahti sängyn laidalle, ojentaen leipälautasen miehelle ja tarjoutuen auttamaan tämän istuvaan asentoon.
"Kuinka pahat kipusi ovat?"

Tiarnan oli tottunut siihen, että heidän tyttönsä paljastivat salaisuutensa vain kuningattarelleen. Mutta sydämessään hän saattoi olla varma, että nämä olivat huolehtineet tästä parhaalla mahdollisella tavalla.
Hän hymyili vaimolleen tämän palatessa takaisin.
"Siedettävät", hän vakuutti rauhoitellen.
"Tämä näyttää hyvältä."

"Olet kiltti sanoessasi niin", Tempest vastasi ja otti toisen smoothien rohkaistakseen Tiarnanin ruokailua. Hän oli syönyt mustemman voileivän keittiössä valmistaessaan miehen päivällistä.
"Mikä tilanne on kuvausten suhteen? Saatko toipua rauhassa?"

"Rakas, olen vain rehellinen", Tiarnan vastasi ja työnsi hellästi Nasreenin siroa päätä kauemmas voileivistä.
Hän ei muistanut, milloin oli tuntenut viimeksi nälkää. Mutta se oli odotettavissa. Näläntunne palaisi samalla kun keho toipuisi koettelemuksestaan.
"Niistä on kaikeksi onneksi tauko, kuvaamme joulujakson myöhemmin. En uskalla ajatella, mitä tiimi olisi joutunut keksimään, jos niin ei olisi."

Tempest nyökkäsi. Onneksi se toi hieman helpotusta tilanteeseen ja antaisi Tiarnanille aikaa toipua ilman velvollisuuden tuomia paineita.
Hän siemaisi smoothieta ja katseli hajamielisesti ympärilleen. Hänen yöpöytänsä näytti nyt kuuluvan jollekulle toiselle. Kylmä kosketti hänen sisintään.
Oliko Ingrid nukkunut täällä, Tiarnanin vieressä?
"Miten edelliset kuvaukset menivät?"

Yöpöydällä näkyi edelleen jälkiä Ingridistä.
Kesken jäänyt romaani, Life After Life, jonka välistä pilkisti siro kukkakortti. Ingridillä oli ollut tapana ostaa kortteja valmiiksi, niin että hän voisi lähettää niitä ystävilleen heti, kun halusi tehdä niin.
Yleensä erityisempää syytä ei vaadittu. Vain ajatus.
Kirjan viereen riisutut, yksinkertaiset opaalikorvakorut, joita ei ollut laitettu enää aamulla takaisin korviin.
Tyhjä vesilasi. Naistenlehti, joka oli käännetty auki halloumcurryn kohdalta kuin muistuttamaan reseptistä, jota Ingrid haluaisi kokeilla ja tarjota jonakin päivänä.
Tiarnan tarttui ensimmäisenä smoothieen.
"Hyvin. Uskoisin. Totta puhuakseni, en varmastikaan ollut parhaimmillani. En muista niistä paljoakaan."

Tempest nyökkäsi uudelleen, hieman turhan hajamielisenä ollakseen tunnollinen keskustelukumppani. Yöpöytä oli vanginnut hänen katseensa.
Se oli ollut hänen. Sillä oli ollut hänen kirjapinonsa, kun hän nukahti Tiarnanin käsivarsille tai antautui aviomiehensä hellälle kosketukselle.
Nyt se kertoi tarinaa Tiarnanin ja Ingridin elämästä, eikä Tempest tiennyt, mitä totuutta he elivät. Ingrid oli riisuutunut tässä. Käynyt nukkumaan tässä. Suunnitellut yhteistä elämää tässä.
"Haluaisitko lisää?" hän kysyi pakottaen katseensa irti yöpöydästä.

Tiarnan tarkkaili huolissaan vaimoaan.
"Rakas", hän vetosi.
"Onko kaikki hyvin? Oletko väsynyt? Voitko huonosti?"
Ehkä Tempest oli ylirasittunut. Se ei olisi ollut mikään ihme, ei sen jälkeen, kun tämä oli joutunut valvomaan hänen vierellään.

Ehkä Tiarnan ei halunnut lisää.
"Kaikki hyvin", Tempest vastasi ja nousi sängyltä. Vastustaen halua nuuhkaista tyynyään. Viipyisikö siinä toisen naisen haju? Kuiskisiko se salaisuuksia, mitä sängyssä oli tapahtunut hänen poissaollessaan?
"Käyn... Hakemassa vettä", hän sanoi ja poistui hetkeksi kokoamaan itseään, kissojen saattue jalanjäljissään.

Jopa Nyssa loikkasi emäntänsä perään, eikä Tiarnan voinut olla tuntematta, että ne syyttivät häntä jostakin. Hän oli tehnyt jotakin väärin, vaikkei ymmärtänytkään, mitä.
Hän vajosi paremmin tyynyjä vasten, huolestunut kurtistus kulmillaan.

Valehtelivatko kuvat todella? Ingridin kirjeet? Elämä hänen yöpöydällään? Entisellä yöpöydällään.
Tempest pudisti päätään, hörppäsi hajamielisesti viileää vettä ja kyykistyi hetkeksi silittämään kehrääviä kissoja, ennen kuin palasi makuuhuoneeseen.
"Oletko syönyt? Voin siivota astiat pois."

Huolestunut kurtistus ei ollut kadonnut Tiarnanin kulmien välistä.
"Syön vielä", hän vastasi ja poimi leivän käteensä kuin vahvistaakseen sanomaansa.
"Rakas, onko kaikki varmasti hyvin?"

Tempest nyökkäsi. Tietenkin kaikki oli hyvin. Hän oli voinut hyvin. Varjot olivat olleet vain varjoja. Hän oli jatkanut elämäänsä ja lähettänyt hyviä ajatuksia Tiarnanille ja Ingridille, selviytyen sillä läpi sydänsurustaan.
"Onko jotain, mitä voin tuoda sinulle?"

Tiarnan piti katseensa vaimossaan.
"Pelkään, että olet uuvuttanut itsesi", hän myönsi.
"Etkö mieluummin oikaisisi itseäsi hetkeksi?"
Hän olisi taputtanut paikkaa vierellään, Tempestin puolta sängystä, jos olisi voinut ojentaa toista kättään.

"Minulla on kaikki hyvin. En ole sairas", Tempest vastasi ja vaistosi eleen, jonka mies halusi tehdä. Hän istahti sängylle, paikalle, joka oli ollut hänen, ja katseli korvakoruja ja kesken jäänyttä kirjaa.
"Oletko varma, ettet haluaisi lisää kipulääkkeitä?

Tiarnan tutki vaimoaan.
"Ei kiitos, rakas. Minulla on kaikki hyvin."
Hän halusi pitää ajatuksensa selkeinä. Niin pitkään kuin saattoi.
"Olenko loukannut sinua jotenkin?"

"Et tietenkään", Tempest sanoi värähtäen tahattomasti hellittelynimeä, joka oli täyttänyt hänen vatsansa perhosilla.
"Pitäisikö minun antaa Ingridin tavaroiden olla paikallaan? Onko hän tulossa takaisin, kun voi taas paremmin?"

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan ymmärsi, mitä Tempest tarkoitti.
Hänen katseensa siirtyi yöpöydälle, eikä hän tiennyt, kuinka oli saattanut olla niin typerä.
"Voi helvetti."
Hän siirsi tarjottimen syrjään ja painoi jalkansa lattiaa vasten.

"Älä nouse", Tempest vastasi ja yritti painaa Tiarnania takaisin makuulle hartiasta.
"Minä tuon sinulle, mitä tahansa tarvitset. Sinun pitää levätä – muuten et toivu."

Tiarnanin kasvot olivat kalvenneet joko vihasta tai kivusta tai ehkä molemmista.
"Haluan heittää nuo pois", hän vastasi, myrskysilmät täynnä ahdistusta.

"Mitkä? Ingridin tavarat?" Tempest kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi yöpöydälle jäänyttä elämää.
"Tiedän, että olet tuskissasi, mutta sanoit itsekin hänen olevan sairas. Hän tuskin tiesi, mitä teki, kun satutti sinua."

Tiarnan yritti uudelleen seisomaan.
"Ei sillä ole väliä", hän ähkäisi.
"Hän satutti sinua. En halua hänen tavaroitaan kotiimme."

"Ei hän satuttanut minua", Tempest muistutti.
"Hän satutti sinua." Tiarnan oli se, joka oli juuri kotiutunut sairaalasta.
"Voin kerätä ne, jos ne ahdistavat sinua. Mutta ei sinun tarvitse minun takiani siivota pois merkkejä ajastanne yhdessä."

Tiarnan katsoi vaimoaan epätoivoisena.
"Ei ollut mitään aikaa yhdessä!" hän vastasi.
Ingrid oli asunut täällä, koska hänellä ei ollut ollut voimia alkaa selvittää naisen asioita taas uudelleen.
Ei, kun Tempest oli ollut poissa.

Tempest tutki miestä hämmentyneenä ja vilkaisi yöpöytää, joka kertoi hyvin fyysisesti toista tarinaa. Samoin pitkä kuvavirta onnellisesta pariskunnasta ulkona treffeillä, isännöimässä juhlia yhdessä. Kihlasormus naisen sormessa.
"Eikö?"

Tiarnan joutui antamaan periksi ja vajosi takaisin sängylle. Hän painoi kädet kasvoilleen.
"Ei. Em, mitä minä voin tehdä korjatakseni tilanteen?"

"Mitä sinun pitää korjata?" Tempest kysyi yhä hämmentyneenä ja nosti peittoa paremmin Tiarnanin ympärille, vilkaisten samalla vaivihkaa paitaa nähdäkseen, etteivät tikit olleet antaneet periksi.
"Vaihtaisimmeko sinulle jotain mukavampaa päälle?"

Tiarnanin sydän hakkasi kipeästi.
"Haluan ne tavarat pois", hän vetosi ja kuulosti ahdistuneemmalta kuin oli tarkoittanut.
"Ne eivät kuulu tänne."

"Miksi sanot niin?" Tempest kysyi sipaisten kullanvalkeita hiuksia korviensa taakse. Ingrid oli ollut iso osa Tiarnanin elämää, ja nytkin pariskunta oli jakanut elämäänsä pitkän aikaa uudelleen.

Tiarnan puri hampaitaan yhteen niin, että leukaperät kiristyivät.
"Hän sai sinut lähtemään pois."
Ja hän oli ollut liian typerä korjatakseen tilannetta.

Tempest kohautti levottomana olkaansa. Mikä totuus oli? Hän ei tiennyt, mitä ajatella tai tuntea. Paljonko hänen todellisuudestaan oli totta? Kaikki muu tuntui tukevan sitä paitsi Tiarnanin sanat.
"Voin kerätä ne talteen, jos haluat."

"Haluan, että ne heitetään pois", Tiarnan vastasi leuka edelleen kireänä.
Idiootti.
Hän oli ollut idiootti.
"Mitä minä voisin tehdä?"

"Miksi heittäisit pois vaim- Ingridin tavarat?" Tempest kysyi ahdistuen itsekin ja etsi vaatehuoneesta – tohtimatta katsoa kaappeja ja hyllyjä, joilla hänen omaisuutensa ainakin oli ollut aikoja sitten – pahvikassin, johon saattoi nostaa hellästi tavarat yöpöydältä.
"Ja sinun pitäisi vain levätä."

"Ne eivät kuulu tänne", Tiarnan vastasi.
Hän oli vihainen. Todennäköisesti itselleen. Miksei hän ollut hoitanut asioita kuntoon aiemmin.
"Olen pahoillani, Em."

"Ei sinun tarvitse olla. Olen pahoillani, että menetit hänet uudelleen", Tempest vastasi katsellen kassiin kerättyä elämää ja tunsi olevansa tunkeilija.
"Laitan nämä talteen. Lepää, Tiarnan."

Tiarnan tuijotti Tempestiä epäuskoisena.
"En minä menettänyt häntä uudelleen", hän muistutti.
"Me erosimme vuosia sitten."

Tempest vilkaisi Tiarnania epätietoisena ja laski kassin vaatehuoneen tyhjälle hyllylle, ennen kuin palasi sängyn luo. Hän silitti toista puolta vielä peittävää päiväpeittoa.
"Eikö Ingrid nukkunut tässä?"

Kysymys sai Tiarnanin häkeltymään ja sitten suuttumaan itselleen.
"En tiedä. En nukkunut makuuhuoneessa kun olit poissa. Nukuin työhuoneessani."

Ehkä sillä ei ollut väliä. Tempest siloitti peitteen kulman ja silitti kättään puskevaa Nasreenia.
"Onko mitään, mitä voisin hakea sinulle?" hän kysyi suoristautuen sängyltä.

Tiarnan katseli vaimoaan onnettomana. Hän oli ollut ajattelematon. Typerä. Hautautunut omaan synkkyyteensä.
Typerä, typerä mies.
"Minulla on kaikki hyvin. Rakas."
Ehkä hän oli vain kuvitellut aiemman reaktion sanaan.

Tempest nyökkäsi ja korjasi pois valmiit astiat päivällisen jäljiltä. Hän kantoi ne keittiöön kissat vanavedessään ja siivottuaan katseli tovin ulos massiivisista ikkunoista, kehräävä Leela sylissään. Ristiriitaiset muistot risteilivät hänen mielessään, ja hänen piti koota itseään hetki, ennen kuin hän keräsi kirjahyllystä sylillisen kirjoja, jotka kantoi Tiarnanin yöpöydälle.

Tiarnan oli tuijottanut synkkänä kattoon, yrittäen tavoittaa sen maagisen ratkaisun, joka korjaisi kaiken.
Em oli todella uskonut heidän palanneen yhteen.
Se särki hänen sydämensä.
Hän seurasi katseellaan, kuinka nainen kantoi kirjat yöpöydälle. Hänen yöpöydälleen.
Hän katsahti toista yöpöytää, joka oli nyt tyhjä.
"Kiitos. Mikä kirja sinulla itselläsi on kesken?"

"Narnian tarinat", Tempest vastasi ja astui kauemmas. Leela kiipeili hänen jalkaansa vasten huomionkipeänä.
"Jos sinulla on kaikki hyvin täällä, käyn purkamassa laukkujani", hän ehdotti ja katsahti miestä kysyvänä.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Missä sinun laukkusi ovat?" hän kysyi hämillään ja katsoi ympärilleen.
"Jaksatko tuoda ne tänne? Olen pahoillani, etten voi auttaa."

"Vierashuoneessa. Pyysin Londonia laittamaan ne sinne", Tempest vastasi välttäen sielukkaiden myrskysilmien katsetta.
"Äläkä huoli, minulla ei ole paljoa tavaraa." Hänen elämänsä mahtui matkalaukkuun. Siinä oli jotain helpottavan kevyttä, samoin kuin edellisissä kuukausissa.

Tiarnan katsoi Tempestiä hetken häkeltyneenä.
"Vierashuoneessa?" hän toisti sitten.
"Tahdotko nukkua siellä?"

"Se on varmastikin parasta", Tempest vastasi ja kietoi käsivarret ympärilleen toimettomien käsien tuntuessa tyhjiltä.
"Sinulle tekisi hyvää yrittää saada unta."

Tiarnanin sydän tuntui muuttuneen jääksi.
"Mikä vain on sinulle helpointa, rakas. Luulen, että... voisin levätä hetken. Sattuisitko muistamaan, missä puhelimeni on?"

Tempest tutki lattialle jääneen käsilaukkunsa sisältöä ja ojensi sitten Tiarnanille miehen puhelimen.
"En viivy kauaa", hän sanoi epäröiden ja lähti vieressä olevaan vierashuoneeseen. Siellä hän tuijotti matkalaukkuaan, mutta ei osannut purkaa sitä. Missä hänen kotinsa oli? Hän nosti vanhan painoksen Narnian tarinoista yöpöydälle, ja se sai riittää asettumiseksi.

"Rakas, ole aivan rauhassa", Tiarnan vastasi.
Ja kun Tempest oli mennyt, hän joutui keskittymään hetken hengitykseensä, sillä kaikki tuntui olevan liikaa.
Sitten hän katsoi ensimmäistä kertaa pariin viikkoon puhelintaan ja lähetti Davidille viestin, jossa kysyi miehen vointia.
Ja voisivatko he tavata.

Vastaus tuli pian.
"Totta kai! Tulenko shown jälkeen käymään? Kaikki hyvin täällä. Mikä sinun vointisi on?"
David oli ollut huolissaan ystävänsä voinnista ja käynyt sairaalalla melkein päivittäin, vaikka oli usein osunut paikalle Tiarnanin ollessa unessa.

'Jos se sopii. Voin oikein hyvin.'
Tiarnan kamppaili huonoa omaatuntoa vastaan. Mutta hänen oli pakko saada puhua jollekulle.
'Kiitos.'

David lupasi tulla silloin.
Ja niin hän myös teki. Tempest päästi Sam Carmichaelin roolista kiiruhtaneen näyttelijän sisään ja lupasi laittaa teetä, kun pystyraitaiseen kauluspaitaan ja tummiin farkkuihin pukeutunut David suunnisti sairasvuoteen ääreen.
"Hei! Miltä on tuntunut olla kotona?"

Tiarnan oli tehnyt parhaansa pysyäkseen hereillä. Hän oli taipunut lopulta siihen, että oli vaihtanut vaatteet mukavampiin. Vanhaan, pehmeäksi kuluneeseen t-paitaan, joka olisi seuraavaksi siirtynyt Tempestin yöpaidaksi.
Siirtyisi.
Siirtyisi Tempestin yöpaidaksi.
Hän oli helpottunut nähdessään ystävänsä.
"Hei. Tässähän tämä. Näimmekö me sairaalassa? Olen pahoillani, olin aika... Poissa."

David rutisti Tiarnanin olkaa varovasti lapiomaisella kädellään, haluamatta satuttaa kovia kokenutta miestä. Hän istahti sängyn laidalle ja nyökkäsi.
"Onko helpompi olla kotona? Tänäänkö kotiuduit?"

"Tänään", Tiarnan myönsi.
Ainakin hän oletti niin. Hän oli torkahtanut jossakin vaiheessa hetkeksi, ja kadottanut sen jälkeen ajan- ja paikantajunsa hetkeksi kokonaan.
Toinen kysymys oli hankalampi.
Paljon hankalampi.
Myrskysilmissä häivähti ahdistus.
"Tempest halusi nukkua vierashuoneessa."

"Ah", David vastasi ja yritti päätellä, oliko se hyvä vai huono asia.
"Mitä sinä ajattelet siitä? Tiedätkö, missä Ingrid on nyt?" Hän ei ollut varma, oliko Ingrid tulossa takaisin. Ehkä naisen tila vakiintuisi oikealla lääkityksellä ja hoidolla.

Tiarnan räpäytti silmiään ja kuvitteli tai toivoi hetken, että Davidin sanojen merkityksen tavoittaminen oli hänelle hankalaa yksin siksi, että hän oli edelleen puoliksi unessa.
"Et kai sinäkin usko niin?"

"Usko mitä?" David kysyi hämmentyneenä ja vaihtoi mukavampaan asentoon sängyllä. Pitkät showt ja diskotanssi veivät energian, mutta jättivät tilalle onnellisia endorfiinejä.

Tiarnan tutki ystäväänsä hermostuneena.
"Että minä ja Ingrid olisimme olleet jotakin", hän vastasi.
"Se ei pidä paikkansa. Annoinko minä ymmärtää niin?"

David liikahti epämukavana, tietämättä pitäisikö hänen pehmitellä sanojaan.
"No... Minä luulin, että olitte pariskunta. Sinä et koskaan sanonut niin, mutta arvelin, että ehkä se tapahtui kuin huomaamatta. Näytitte niin luontevilta pariskuntana, ja Ingridillä oli sormuskin."

"Voi helvetti", Tiarnan ähkäisi turhautuneena ja hautasi kasvot käsiinsä.
Hän oli idiootti.
Vanha, sokea idiootti.
"Kuinka typerä ihminen voi olla?"

"Hei", David vetosi ja kurottui taputtamaan Tiarnanin olkaa varovasti.
"Miksi olisit typerä? Ja eikö teidän välillänne siis todella ollutkaan mitään?"

"Ei", Tiarnan vastasi, kasvot edelleen käsien taakse haudattuina, vaikka liike saikin hänen toisen kylkensä vihlomaan kipeästi. Hyvä. Sietikin vihloa.
"Satutin Tempestiä, enkä tiedä, miten korjaisin asian. Ja ei, ei mitään. Ei mitään enempää kuin sen jälkeen, kun erosimme."

"Oh. Anteeksi", David irvisti ja silitti ystävänsä selkää myötätuntoisena.
"Olen hölmö. En ymmärtänyt. Ja olen todennut, että moni asiaa korjaantuu ihan vain puhumalla."

"Minä olen hölmö", Tiarnan vastasi ja laski viimein kätensä kasvoiltaan.
Ne tärisivät.
"Enkä tiedä, voiko Tempest uskoa minua. Kuinka ihminen voi olla niin sokea? Ingrid oli kertonut hänelle olemattomia totuuksia."

"Mitä haluat Tempestin uskovan?" David kysyi myötätuntoisena ja piti kätensä ystävänsä tärisevällä käsivarrella. Tilanne oli sotkuinen, mutta ei varmastikaan ylitsepääsemätön.

"Minä en pettänyt häntä", Tiarnan vastasi ja haki Davidin katsetta.
"Olin idiootti, mutta en pettänyt häntä. Se kaikki oli... Kuinka en huomannut mitään?"

"Uskooko hän, että sinä makasit Ingridin kanssa?" David tarkensi yrittäen hahmottaa kokonaisuutta.
"Ja joskus itse kukin on sokea rakkaidensa suhteen. Oletteko puhuneet asiasta?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Hän uskoo, että me löysimme toisemme uudestaan."
Kenties yhdessä makaaminen kuului osaksi sitä.
Pahoinvointi väänsi hänen sisintään.
"Olen yrittänyt. Hän... välttelee katsettani."

David toivoi, että olisi osannut tehdä enemmän. Hän ymmärsi hyvin ystävänsä ahdingon.
"Ehkä sinun on vain puhuttava asiat selviksi. Voit pakottaa hänet katsomaan sinua tai kuuntelemaan. Luultavasti olet vammautuneenakin vahvempi."

Tiarnan veti syvään henkeä.
"Onko minulla oikeutta?" hän kysyi.
"Olin sokea vaimoni... Tempestin kivulle. Enkä osannut toimia oikein."

"Tietenkin sinulla on oikeus. Mitä sinä haluat tapahtuvan nyt?" David varmisti epävarmana.
"Jos haluat jatkaa avioliittoanne, sinulla on oikeus tehdä mitä haluat. Mikään ei ole koskaan vain yhden ihmisen harteilla."

Kylki vihloi edelleen rangaistuksena siitä, että Tiarnan oli liikkunut liian nopeasti. Hän irvisti ja yritti löytää itselleen asennon, jossa kipu olisi ollut vähemmän pistävä.
Hänen piti keskittyä.
"Tietenkin haluan. Minun näkökulmastani se ei ollut koskaan edes vaarassa päättyä. Mutta minä olenkin idiootti, joka ei näe tosiasioita ympärillään."
Tempestin lähtö oli sysännyt hänet sumuun, joka oli vienyt maailmasta värit. Eikä viski ollut auttanut asiaa.

David puristi taas varovasti Tiarnanin olkaa, osaamatta tehdä enempää.
"Teidän pitää puhua asiasta. Sinun pitää saada oma kantasi kuuluviin, ja ehkä tilanne ratkeaa sillä", hän ehdotti.

Tiarnan katsoi Davidia onnettomana.
"Mutta jos minun kantani on väärä?"
Se, kuinka kiihkeästi niin moni tuntui uskovan todellisuuteen, jossa hän ja Ingrid olivat taas pariskunta, sai hänet epäilemään itseään. Se oli yksi vaikeimmista tunteista kestää. Hän oli varma, ettei ollut tehnyt mitään väärää sanan varsinaisessa merkityksessä - typerää senkin edestä - mutta tapa, jolla Tempest kavahti hänen luotaan, sai hänet epäilemään itseään.

"Onko se?" David kysyi.
"Kunhan tiedät, mitä haluat nyt - kaikki muu on puhuttavissa selväksi tai pyydettävissä anteeksi." Hän ei toki ollut onnellisten avioliittojen asiantuntija.
"Tietääkö Tempest, mitä haluat tapahtuvan?"

"En tiedä", Tiarnan myönsi alistuneesti.
Hän oli satuttanut Tempestiä. Se oli todellista. Oliko sillä väliä, että se kaikki johtui valheista? Hänen olisi pitänyt yrittää kovemmin varmistaa, mistä todella oli kyse.
"En halua painostaa häntä vaatimalla mitään."

"Tilannetta on vaikea korjata, jos Tempest ei tiedä, mitä sinä haluat häneltä", David huomautti.
"Mieluummin painostat ja vaadit kuin menetät jotain tärkeää. Vai tunnetko toisin?"

"Haluan vain, että Em on onnellinen", Tiarnan vastasi.
Ja sitten, hetken mietittyään:
"Mutta jos en pelkäisi satuttavani häntä pyytämällä häntä jäämään, tekisin kaikkeni, jotta hän näkisi totuuden. Minun totuuteni. Kai silläkin on merkitystä? En pettänyt häntä. En fyysisesti enkä henkisesti. Pidin vain huolta Ingridistä, koska en osannut... Saanut aikaiseksi muutakaan."

"Vaihtoehtosi ovat luultavasti satuttaa, painostaa ja vaatia tai luovuttaa ja menettää", David tiivisti.
"En olisi koskaan saanut Lizzietä, ellen olisi ollut itsekäs ja päättäväinen. Joskus itsekkyys on tervettä."

Tiarnan painoi silmänsä hetkeksi kiinni.
"Ongelma on siinä, että Tempest on kaikkea muuta kuin itsekäs", hän vastasi.
"Pelkään, ettei hän voi olla minulle rehellinen."

"Voit hallita vain sitä, mitä teet itse", David muistutti.
"Jos olisin sinä, tekisin kaikkeni saadakseni, mitä haluan. Mutta minä olenkin aidosti itsekäs enkä välitä, vaikka vähän painostaisin."

Tiarnan huokaisi ja avasi silmänsä katsoakseen ystäväänsä.
"Se ei ole huono piirre", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan.
"Miten sinä itse voit?"

"Hyvin, hyvin", David vakuutti ja taputti vielä kerran Tiarnanin olkaa.
"Jos haluat ulos sotkusta, et voi olettaa mitään. Olettaa, kuinka tai mitä joku ajattelee tai tietää tai haluaa."

Tiarnan irvisti.
"Yritän parhaani", hän vastasi.
"En vain ole siinä kovinkaan taitava. Olethan varmasti kunnossa? Eihän... Ingrid ei satuttanut sinua?"

"Ei satuttanut. Vain sinua. Naisparka taitaa olla todella sairas", David sanoi ja värähti veriselle muistolle. Onneksi tarina oli saanut onnellisen lopun.

"Hän on", Tiarnan myönsi.
Toisinaan hän mietti, paljonko siitä oli hänen syytään.
"Entä Eli ja Aida? Onko heillä kaikki hyvin?"

"Niin hyvin kuin voi olettaa tässä tilanteessa", David vakuutti.
"Aiotko olla yhteyksissä Ingridin kanssa? Tapahtuneesta huolimatta hän selvästi rakastaa sinua."

"En ole varma, mitä minun pitäisi tehdä", Tiarnan myönsi väsyneesti.
"En halua, että hän pääsee lähelle Tempestiä enää koskaan. Hän toimi väärin. Mutta me rakastimme joskus toisiamme, eikä hänellä ole ketään muuta. Mitä sinä tekisit?"

"Näytitte siltä, että teillä oli aito, tärkeä yhteys. Oletko todella varma, ettette voisi rakastua uudelleen?" David varmisti.
"Minä jahtaisin sitä, mitä eniten haluan."

Tiarnan katsahti Davidia synkästi.
"Rakastin häntä joskus. Nyt rakastan Tempestiä", hän vastasi.
Ja ehkä Tempest rakasti häntä takaisin.

"Joten mikä ongelmasi on tällä hetkellä?" David varmisti, tuntien pudonneensa taas kärryiltä pariskunnan ongelmien suhteen.

Tiarnan vajosi uupuneena paremmin tyynyjään vasten.
"En tiedä", hän myönsi ja korjasi sitten sanomisiaan:
"En tiedä, miten parhaiten korjaisin tilanteen. Tiedän, puhumalla, mutta pelkään satuttavani vaimoani."

"Voit hallita vain sitä, mitä itse tunnet ja teet", David muistutti.
"Anna Tempestin vastata siitä, mitä hän tuntee."

Se, Tiarnan halusi inttää, oli ongelman ydin.
"Olen vanha mies", hän huomautti.
"Vanha ja kankea muuttamaan tapojani."

David taputti miehen olkaa.
"Onko jotain, mitä minä voin tehdä?" hän kysyi. Tempest taisi huolehtia miehen fyysisistä tarpeista, mutta hän halusi kysyä.

"Pidät vain huolen itsestäsi", Tiarnan vetosi.
"Ja nuorista ystävistämme."
Hän tarttui hetkeksi olkaansa taputtaneeseen käteen.
"En tiedä, mitä tekisin ilman ystäviäni."

David puristi kättä lempeästi.
"Samat sanat. Kellon täytyy olla paljon. Minun pitäisi varmaan päästää sinut nukkumaan", hän arveli lämpöä meripihkaisissa silmissä ja suoristautui.

Tiarnan toivoi, että olisi voinut kiistää huomion siitä, että kello oli paljon.
Mutta hän oli väsynyt.
"Tule käymään taas, jos ehdit. Yritän olla hereillä useammin. Ja luulen, että minun täytyy tosiaan puhua Tempestin kanssa."
Miten jokin niin yksinkertainen saattoi tuntua niin vaikealta?

David tulisi. Hän varmistaisi, että löytäisi aikaa myös Tiarnanille. Onneksi mies oli päässyt kotiin ja toivottavasti pääsisi toipumaan rauhassa. Hän toivotti ystävälleen vielä hyvät yöt, ennen kuin lähti kohti kotia ja toista ystäväänsä.

Davidin mentyä Tiarnan antoi silmiensä painua taas kiinni. Kipu vihloi taas hänen kehoaan, vaikka todennäköisesti kyse oli vain siitä, että lihakset olivat jumissa. Liikaa lepoa, liian vähän liikuntaa.
Mutta minkäs sille mahtoi.
Hän avasi silmänsä ja kosketti onnettomana tyhjää paikkaa vieressään.

Äänettömät kissanaskeleet olivat tuoneet neljän kissan mukana myös Tempestin. Kissat loikkasivat röyhkeästi sängylle, mutta Tempest jäi seisomaan sen vierelle tutkaillen miestä huolta silmissään.
"Onko kaikki hyvin? Tarvitsetko jotain ennen nukkumaanmenoa? Autanko sinut kylpyhuoneeseen?"

Tiarnan havahtui Tempestin läsnäoloon ja kohotti katseensa. Oli jollakin tavalla lohdullista, että kissat loikkasivat vielä hänen seurakseen sänkyyn. Osa hänestä oli pelännyt, että nekin alkaisivat vältellä häntä. Kissathan vaistosivat asioita, eivätkö vaistonneet? Hän ei voinut olla täysin kelvoton, kun ne eivät vihanneet häntä.
"Minulla on kaikki hyvin, rakas", hän vakuutti ja ojensi kättään houkutellakseen heidän röyhkeitä tyttöjään lähemmäs.
"Onhan sinulla vierashuoneessa kaikki, mitä tarvitset? Riittävästi peittoja ja tyynyjä?"

"Totta kai", Tempest vastasi kietoen käsivarren ympärilleen. Ne löytyivät vielä sieltä, mistä ennenkin.
'Rakas' sai hänet värähtämään.
Kissat petasivat itselleen pesää sänkyyn ja vilkaisivat emäntäänsä odottavasti.
"Toisinko sinulle kuitenkin iltateen vielä?"

Tiarnan tutki vaimoaan katseellaan ja mietti Davidin sanoja.
"Kiitos. Se olisi mukavaa. Luulen, että meillä on Murielin tuomaa yrttiteetä vielä tallella."
Ehkä se todella rauhoittaisi hänen hermojaan.

Tempest nyökkäsi ja katosi keittiöön. Nasreen ravasi hänen peräänsä puuhkahäntä keinuen, ja sitten tovia myöhemmin takaisin makuuhuoneeseen emäntänsä edellä. Tempest laski teekupin varovasti Tiarnanin yöpöydälle muutaman suklaakeksin kera.
"Olen seinän takana. Pidä vain ääntä ja tulen apuun."

Ainakin Nyssa rakasti häntä edelleen.
Tiarnan tutki vaimoaan katseellaan ja silitti kehräävän kissan päätä.
"R... Em. Haluaisin sanoa sinulle jotakin. Oletko jo uupunut?"

Tempest katsahti miestä hämillään ja vilkaisi sitten itseään, sipaisten kissankarvaa norsunluun värisestä pitsistä.
"En. Minulla on kaikki hyvin. Miksi kysyt?"

Tiarnan tutki huolestuneesti vaimonsa kasvoja.
"En halua rasittaa sinua, tai vaatia sinulta mitään", hän vastasi.
"Voisitko istua hetkeksi? Hetkeksi vain."

Tempest istui sängyn toisen puolen laidalle, ja sai kissat pian syliinsä. Hän nielaisi ensimmäisenä mieleen nousevat sanat.
"En ole sairas tai heikko. Et rasita minua eikä sinun tarvitse kohdella minua kuin rikkinäistä posliiniesinettä."

"Olen pahoillani", Tiarnan vastasi.
"Yritän olla tekemättä niin."
En vain halua menettää sinua, hän vetosi mielessään ja haki hetken sanoja.
"Kaikki viime kuukausina tapahtunut tuntuu rikkoneen jotain meidän välillämme. Enkä tiedä, kuinka korjaisin sen. En edes pysty siihen yksin. Mutta Em... Minä haluaisin yrittää. Haluaisin taistella meidän puolestamme."

Tempest vilkaisi Tiarnanin kasvoja epätietoisena ja painoi sitten katseensa sylissään nukkuvaan Nasreeniin.
"En tiedä, mitä sanoa." Hän silitti kissan kirjavaa turkkia hiljaisena.
"Olen nyt täällä ja pidän sinusta huolta."

"Sinun ei tarvitse sanoa mitään", Tiarnan lupasi ja hillitsi itseään viime hetkellä koskettamasta Tempestin hiuksia.
"Eikä meidän tarvitse puhua tästä enempää nyt. Mutta haluan vain, että tiedät sen. Että aion tehdä kaikkeni, jotta voisin korjata tämän."

"En ole varma, mitä tarkoitat", Tempest vastasi epävarmana ja liikahti levottomasti.
"Mutta jos olet väsynyt, jätän sinut nukkumaan rauhassa", hän jatkoi suoristautuen sängyltä.

Tiarnan ei halunnut painostaa vaimoaan.
Ehkä Tempest oli jo tehnyt päätöksensä. Ja hän kunnioittaisi sitä.
"Nuku hyvin, ra... Em."

"Nuku hyvin", Tempest toivotti takaisin, edelleen epätietoisena siitä, mitä Tiarnan tarkoitti. Ehkä kipulääkitys sai ajatukset sumuisiksi. Hän tarkasti kaiken olevan kunnossa, ja tassutti sitten ääneti vierashuoneeseen pienet rakkaat mukanaan.

Kenties kyse oli maagisesta telepaattisesta yhteydestä siskosten välillä, tai kenties murehtiminen kaikesta oli ylittänyt Murielin kynnyksen kuunnella järjen ääntä.
Oli kyse mistä tahansa, Tempestin puhelin ilmoitti puhelusta heti, kun tämä ja kissat pääsivät vierashuoneeseen.

Pienet rakkaat määkivät huomionkipeinä ja hyörivät melkein hädissään emäntänsä ympärillä, kun tämä istahti vierassängylle. Tempest hyssytti kissoja lempeästi, kun nosti puhelimen korvalleen.
"Hei, onko kaikki hyvin?"

Pohjoisessa kodissaan Muriel istui keittiön lattialla ja rapsutti puolittain syliinsä kellahtaneen Norman kylkeä.
"Kaikki on hyvin, kultapieni", hän vakuutti.
"Onhan sinulla? Minulle tuli vain outo olo."

"Totta kai. Kaikki on hyvin. Olimme käymässä nukkumaan", Tempest vakuutti ja rapsutti Leelan luisevaa päätä hellästi.
"Toivon, ettei Tiarnanilla ole liian pahoja kipuja. En tiedä, onko hän liian ylpeä ottaakseen tarpeeksi kipulääkkeitä."

Muriel saattoi hengittää hieman helpommin.
"Tiedät, että pidän Tiarnanista. Mutta rehellisesti sanottuna hän on juuri sellainen mies, joka tekisi niin", hän vastasi.
Ja vaikka sellaista olikin ikävä myöntää, ei Muriel ollut täysin vakuuttunut miesoletettujen kyvystä huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Ehkä sillä oli jotakin tekemistä geenien tai testosteronin määrän kanssa.
"Miten sinä voit, kultapieni? Tiedäthän, että sinun tarvitsee vain soittaa tai laittaa viestiä, ja minä tulen auttamaan?"

"Totta kai, Muriel. Mutta me pärjäämme kyllä. Minä huolehdin Tiarnanista", Tempest vakuutti ja kätki sisarensa analyysin tuoman hymyn.
"Ehkä minun pitää jauhaa pillerit hänen teehensä."

"En tuomitsisi sinua", Muriel kannusti ja rapsutti Norman rintakehää salukin nostaessa vaativasti toista etukoipeaan pystyyn.
"Minä turvaudun toisinaan kiristykseen, mutta sinä olet sellaiseen aivan liian kultainen."
Hänen pieni sisarensa.
"Lupaathan kertoa minulle, jos väsyt?"

Tempest tukahdutti huokauksen. Hänen läheisensä välittivät hänestä ja huolehtivat siksi.
"Totta kai. Mutta minulla on kaikki erinomaisen hyvin, joten sinun ei tarvitse murehtia."

"Kultapieni, minä murehdin aina", Muriel muistutti.
"Murehdin jopa Wolfiesta, ja hän oli sentään musiikkihuoneessa kun viimeksi tarkistin. Mutta kaikenlaista voi sattua. Hän voi kompastua ja satuttaa itsensä viuluun, tai jättää sormensa pianonkannen väliin."

"Voi Muriel", Tempest huokasi hellästi.
"Ehkä sinullekin tekisi hyvää saada vähän lomaa. Voisitte käydä häämatkallanne Seychelleillä. Oma saari voi olla hyvin rentouttava."

"Wolfien työt alkavat taas pian. Luulisin. Olen toivoton kihlattu."
Muriel huokaisi ja hautasi hetkeksi nenänpäänsä Norman tumman turkin joukkoon.
"Kuinka usein voin tarkistaa, onko siellä kaikki hyvin, ennen kuin sinua alkaa ärsyttää, kultapieni?"

"Niin usein kuin sinun täytyy. Mutta sinun ei todella tarvitse huolehtia. Minä huolehdin Tiarnanista, ja minä voin hyvin", Tempest vakuutti. Häämatkan ajatteleminen vihlaisi, mutta se oli kaunis muisto.

Muriel olisi halunnut inttää vastaan. Mutta hän hukutti loput huolensa Norman turkkiin ja suoristautui sitten.
"En halua pitää sinua hereillä pidempään, kultapieni. Olet rakas, tiedäthän sen?"

"Sinä myös. Nuku hyvin", Tempest toivotti ja päätti sitten puhelun. Hän tunsi syyllisen vihlaisun poissaolostaan, mutta työnsi sen syrjään. Hän oli tarvinnut oman aikansa.
Hän toivotti hyvää yötä myös neljälle, pienelle rakkaalle niiden asettuessa hänen päälleen.

Näin korkealla varjot eivät vaeltaneet katossa.
Välillä Tiarnan vajosi uneen, ja sitten taas havahtui, eikä joka kerta ollut täysin varma siitä, missä oli. Pari kertaa hän heräsi kesken unen, jossa kaikki oli hyvin ja etsi Tempestiä viereltään.
Todellisuus tuntui puukoniskulta sydämeen joka kerta, kun hän ojensi kätensä ja kohtasi vain tyhjää.
Pimeyden väistyminen kertoi aamun lähestyvän.

Aurinko oli kivunnut jo korkealle, kun Tempest koputti varovasti massiivisen makuuhuoneen oveen ja kantoi aamiaistarjottimen sisään.
"Huomenta", hän tervehti hiljaa ja laski painavan tarjottimen sängyn tyhjälle puolelle, taputellen vaivihkaa lautasliinaan läikkynyttä appelsiinimehua. Maapähkinävoilla vuorattujen paahtoleipien ohella tarjottimella oli hedelmiä luonnonjogurtin kanssa ja höyryävää teetä.

Tiarnan havahtui horroksestaan kun ovi avautui. Hänen sydämensä löi pari kertaa levottomasti ja rauhoittui sitten taas. Ainakaan Tempest ei ollut lähtenyt. Vielä.
"Huomenta", hän tervehti ja kohottautui istumaan.
"Nukuitteko hyvin?"

Tempest nyökkäsi. Kissat loikkasivat sängylle ja välttivät aamiaisen yli kävelyä vain emäntänsä toiveesta.
"Entä sinä? Sattuuko pahasti? Voin antaa sinulle kipulääkettä."

"Selviän kyllä", Tiarnan vakuutti, vaikka kalpeat kasvot ja kireät leukaperät kielivätkin huonosti piilotetusta kivusta. Varjot silmien alla eivät ainakaan edistäneet hänen sanojensa uskottavuutta.
Kiristys tai teehen jauhaminen olisi ollut Murielin ehdotus.

Tempest asetti kipulääkkeitä siistiin riviin aamiaisen seuraksi. Varmuuden vuoksi.
"Jos kipu käy liian pahaksi, sano, ja pyydetään lääkäri käymään."

"Ra... Ei ole mitään syytä huolehtia", Tiarnan vakuutti.
"Mutta lupaan sanoa, jos niin käy. Ehditkö itse syödä aamupalaa?"

Tempest nyökkäsi.
"Söin samalla, kun täytin tarjotinta. Onko sinulla tänään jotain ohjelmaa vai lepäätkö vain, niin kuin lääkäri on ohjeistanut?" Hän silitti Romanan selkää ja työnsi tarjotinta vähän lähemmäs.

Tiarnan toivoi, että Tempest puhui totta. Muriel ei antaisi hänelle milloinkaan anteeksi, jos tämän pieni sisar pääsisi laihtumaan aiempaan, huolestuttavaan kuntoonsa.
"Minun pitää hoitaa aikatauluasioita Helenin kanssa", hän vastasi ja poimi itselleen palan paahtoleipää.
"Mutta muuten lepään. Millainen ohjelma sinulla on tänään, rakas?"
Hän puri itseään henkisesti kieleen. Puhetapaa oli vaikea muuttaa.

Tempest oli huolehtinut itsestään tunnollisesti. Hän oli syönyt säännöllisesti ja ulkoillut paljon, eikä hän aikonut rikkoa lupaustaan nyt. Hän oli luvannut läheisilleen, että ei aiheuttaisi enempää huolta.
"Varmaan kirjoitan vain. Tarvitsetko jotain? Tietokoneesi?"

Tiarnan kurtisti hieman kulmiaan.
"Minulla ei ole aavistustakaan, missä se on", hän myönsi.
"Varmastikin työhuoneessani. Mutta... Ehkä minun pitäisi hakea se. Siellä saattaa olla... sotkuista."
Hän ei ollut varma, oliko työhuoneeseen koskettu sen jälkeen, kun hän oli joutunut sairaalaan, vai olivatko sen pinnat edelleen täyttyneet tyhjistä pulloista. Pelkkä mahdollisuus sai hänet häpeämään.

"Ei, sinun pitää pysyä sängyssä - lääkärin käskystä. Vain vessareissut sallitaan, muistatko?" Tempest muistutti ja tyynnytteli miestä asettumaan takaisin tyynyjen varaan.
"Minä haen sen."
Ja hän teki juuri niin. Kultaisissa silmissä paloi nyt huoli ja hämmennys, kun hän laski kannettavan tietokoneen sängylle Tiarnanin viereen.

Kun otti huomioon, kuinka epätoivoisesti Tiarnan oli toivonut vaimonsa noudattavan lääkärin määräyksiä, olisi ollut tekopyhää alkaa inttää nyt itse vastaan.
Silti hän ei kyennyt kohtaamaan Tempestin katsetta tämän palatessa.
"Kiitos."

Tempest epäröi hetken ja istahti sitten aamiaistarjottimen viereen sängylle, joka oli yhtäaikaa kotoisa ja kipeän vieras.
"Tiarnan... Oletko sinä kunnossa?" Hän ei tarkoittanut veitsen tuomia vammoja.

Tiarnan harkitsi nostavansa tietokoneen syliinsä vain saadakseen jotakin tekemistä käsilleen ja syyn katsoa toisaalle, mutta tietokoneen sijaan hän tarttui siivuun paahtoleipää.
Hän ei ollut enää nälkäinen.
"Ilmeisesti työhuonettani ei ollut siivottu. Olen pahoillani."

"Miksi haluaisit, etten näkisi sitä?" Tempest kysyi levottomana. Katse kiersi makuuhuonetta tarkastaen, näkyikö samanlaisia merkkejä myös täällä.
"Miksi...?"

Makuuhuone oli samanlainen kuin aiemmin. Ei pulloja, ei paikaltaan siirtyneitä tavaroita. Ei unohtuneita kissanleluja tai tuoreena toimitettuja pionikimppuja.
Tiarnan nielaisi kipeästi.
"En ole siitä ylpeä. Mitä tein sillä välin, kun olit poissa."

"Mitä sinä teit, kun olin poissa?" Tempest kysyi vatsa kylmänä vajoten. Oliko hänen todellisuutensa todella vääristynyt? Oliko hän ollut niin pahasti väärässä?

Tiarnanin kurkkua kuristi.
"Olen pahoillani", hän vastasi uudelleen.
"Minä... En tee sitä enää, Em. Elämä tuntui vain välillä sietämättömältä."

"Luulin, että olit onnellinen." Hän oli todella luullut niin ja tehnyt parhaansa toivoakseen pariskunnalle.
"Kaikki ne kuvat... Sormus..."

"Olin liian humalassa nähdäkseni puoliakaan siitä, mitä ympärilläni tapahtui", Tiarnan vastasi, ääni itseinhoa tihkuen.
"Pelkäsin, että menetin sinut."

Tempest painoi katseensa ja hieroi nimetöntään, jossa sormus oli ollut.
"Luulin, että... Kun näin hänen tavaransakin täällä. Ajattelin, ettei sillä ole väliä, kenestä pidät huolta ja kuka sänkyäsi lämmittää."

Tiarnanin leukaperät kiristyivät.
"Olen pahoillani, että olen saanut sinut tuntemaan niin", hän vastasi.
Ja taisteli äänensä särkymistä vastaan.

Häivähdyskin särkyvästä äänestä sai Tempestin sydämen viiltämään. Hän tuijotti syliinsä työntynyttä Leelaa ja silitti suklaavalkoista turkkia.
"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Minä olin pahoillani, että menetit Ingridin uudelleen."

Tiarnan veti syvään henkeä ja puristi toisen kätensä nyrkkiin. Se tärisi.
"En tiedä, missä todellisuudessa me elämme. Olin typerä, ja myönsin sen, enkä silti tiedä, miten korjaisin kaiken."

"Mitä sinun pitää korjata?" Tempest kysyi, sillä ei ollut varma, mitä 'kaikki' tarkoitti. Hänkään ei tiennyt, missä tai kenen todellisuudessa he elivät.

Tiarnan katsahti vaimoaan.
"Ymmärrän, jos olet onnellisempi yksin. Mutta sinun pitää kertoa se minulle. En halua, että kaikki romahtaa vain sen vuoksi, että olen ollut idiootti. Minä en ole pettänyt meidän avioliittoamme missään vaiheessa."

Tempest katsahti miestä hämmentyneenä ja laski katseensa sitten takaisin sormiinsa.
"Olet hyvin ankara itsellesi. Haluan uskoa, että se oli kaikki yhtä, typerää väärinkäsitystä, mutta... Miten Ingrid tiesi kaiken sen? Jos hän ei ole kuullut sitä sinulta?"

Tiarnan laski katseensa.
Itsensä epäileminen oli yksi pahimmista asioista, joita hän tiesi. Entä, jos hän todella oli tehnyt jotakin väärää? Muutakin väärää kuin ollut sokea ja saamaton.
"Minä en tiedä."

Tempest kohotti katseensa Tiarnanin kasvoihin ja tunsi padotun tuskan saavan silmät kirvelemään uhkaavista kyynelistä.
"Miten Ingrid tietää, mitä ongelmia meillä on? Miten hän tietää yksityisistä haasteistamme makuuhuoneessa?" Hän tunsi äänensä samaan aikaan kohoavan ja särkyvän.
"Miksi hän tiesi jo kuukausia sitten, mitä minä puen päälleni sänkyyn?"

Tiarnan pudisti päätään.
"Minä en tiedä", hän myönsi ja upotti sormet hetkeksi harmaantuneiden hiustensa joukkoon. Särkyvä ääni sai hänet katsahtamaan kohti Tempestiä ja liikahtamaan levottomasti. Käsivarret halusivat kietoutua naisen ympärille ja vetää tämän syliinsä, suojella ja lohduttaa.
Mutta hän oli saattanut menettää oikeutensa siihen.
"Olen yrittänyt ymmärtää sitä. Jopa miettinyt, olisiko hän voinut tunkeutua elämäämme älylaitteiden kautta. Mutta ei hän osaisi sellaista..."

"Olen pahoillani, mutta 'en tiedä' ei riitä." Hänen todellisuutensa ei lakkaisi olemasta. Kaikki epäily ja valheelle rakennettujen muistojen murentuminen ei lakkaisi olemasta.
"Jos hän ei kuullut sitä sinulta, jos hän ei lohduttanut yksinäistä miestä, miksi hän tietää niin intiimejä asioita meidän avioliitostamme?"

Tiarnan ei ollut varma, kuinka olisi vastannut.
"Mitä minä voin tehdä?" hän kysyi lopulta epätoivoisena.
"Uskotko todella, että olisin voinut pettää sinua?"

"Haluan, että vastaat kysymykseeni", Tempest sanoi ja kietoi käsivarret ympärilleen. Hän ei ollut tottunut vaatimaan, mutta yksin vietetyt kuukaudet olivat antaneet hänelle uskoa arvoon, jota hän ei ollut osannut nähdä itsessään.

"Miten?" Tiarnan kysyi takaisin.
"Miten voin vastata siihen, kun en tiedä vastausta?"

Tempest painoi katseensa ja kohautti toista olkaansa.
"Sitten et kai vastaa kysymykseeni." Hän nousi sängyltä ja kääntyi selin pyyhkäisten kosteuden silmäkulmistaan.
"Sinun pitäisi syödä, jotta saat voimasi takaisin."

Tiarnan ei vastannut.
Hän oli typerä, vanha mies. Olisi ollut jokaisen kannalta parempi, jos hän olisi pysynyt yksin. Tempest olisi saanut uuden, onnellisen elämänsä.

Tietämättä Tiarnanin mietteistä, Tempest jätti miehen syömään aamiaista ja työskentelemään tietokoneella rauhassa. Hänen työnsä odotti vierashuoneen sängyssä: keskeneräiset kirjat eivät valmistuisi toiveajattelulla. Onneksi pienet rakkaat pitivät hänelle seuraa.

Tiarnan tunsi itsensä todella vanhaksi mieheksi ottaessaan lyhyitä, melkein epävarmoja askeleita käytävällä. Niin kävi, kun oli aloillaan liian pitkään. Unohti, kuinka liikuttiin. Niin mieli kuin kehokin.
Hän oli hylännyt ajatuksen aamiaistarjottimen kantamisesta keittiöön siinä vaiheessa, kun seisomaan nouseminenkin oli tuntunut ponnistukselta.
Sitä ennen hän oli katsellut heidän makuuhuoneensa kattoa. Ja miettinyt.
Jalat kantoivat hänet vierashuoneen ovelle, ja hetken epäröityään hän koputti.

"Tiarnan!" Tempest henkäisi järkyttyneenä avatessaan oven, havahtuen tähän todellisuuteen ajatuksistaan.
"Sinun ei pitäisi olla jalkeilla. Onko jokin hätänä?" Hän vilkaisi käytävää naamioitujen tunkeilijoiden varalta ja nuuhkaisi ilmaa savun katkua peläten.

Tiarnan nojasi toisen kämmenensä seinää vasten.
"Minä selvitän sen", hän vastasi Tempestille.
"Selvitän, miten hän saattoi tietää."

Hämmennys viipyi kultaisissa silmissä hyvän tovin, ennen kuin Tempest ymmärsi, mistä mies puhui.
"Voi Tiarnan", hän vetosi ja tarttui miehen käsivarteen, peläten tämän kaatuvan.
"Sinun todella pitää levätä. Tule tänne." Hän houkutteli miestä siirtymään vierashuoneen sängylle.

Tiarnan irvisti vähän lähtiessään liikkeelle.
"En halua häiritä työtäsi", hän vetosi.
"Halusin vain, että tiedät. Että minä selvitän sen. Niin että voin vastata kysymykseesi."

"Älä huolehdi siitä", Tempest vetosi miehen mainitessa hänen työnsä ja auttoi tämän sängylle. Hän tarkasteli paitaa nähdäkseen, uhkasiko se värjäytyä verestä.
"Toivut vain levolla. Vain pakolliset vessareissut, muistatko?"

Paita pysyi viattoman harmaana.
"Tämä oli pakollinen", Tiarnan vetosi istuessaan sängyn laidalle.
"Halusin kertoa sen sinulle. Että selvitän asian."

Tempest istahti sängyn laidalle ja pureskeli alahuultaan hämillisenä.
"Tämä on kaikki hyvin hämmentävää. Se kaikki oli minulle niin todellista edelliset kuukaudet, mutta ei sinulle."

"Minä yritän ymmärtää", Tiarnan vastasi ja ojensi kättään, kun Nyssa tassutti hänen luokseen.
Ainakaan se ei inhonnut häntä. Ehkä hänellä oli toivoa.
"Ja yritän korjata kaiken."

Tempest pudisti päätään, hartiat vaivaantuneina kohoten.
"Sinun pitäisi vain keskittyä toipumiseen. Olet kokenut paljon", hän muistutti ja siveli sormenpäillään Leelan suklaista turkkia.

"Niin olet sinäkin", Tiarnan vastasi.
"Luuletko, että haluat joskus kertoa minulle, missä olit? Sinun ei ole pakko, Em."

Tempest katsahti miestä hämmentyneenä.
"Lounaisrannikolla, Torquayn lähellä. Vuokrasin rannan tuntumasta mökin ja keskityin vain kirjoittamaan. Olin itse asiassa varsin tuottelias."

Tiarnan katsahti vaimoaan ja hymyili, vaikka suru ei kadonnutkaan silmistä.
"Olen onnellinen puolestasi", hän vastasi ja mietti mökkiä, joka odotti Skotlannin rannikolla tyhjänä.
Vaikka Tempest haluaisikin lähteä, hän voisi tarjota sitä naiselle. Pakopaikaksi. Turvapaikaksi.

Suru myrskysilmissä sai Tempestin painamaan katseensa ja puremaan alahuultaan, kun hän siveli sormea, jossa sormus oli ollut.
"Miten... Kuvaukset ovat menneet?"

Kuvaukset tuntuivat kaukaisilta, melkein entiseen elämään kuuluvilta.
"Hyvin", Tiarnan vastasi.
"Oli mukava olla taas Skotlannissa. Luuletko, että haluaisit palata sille mökillesi? Jos sait kirjoitettua siellä hyvin."

Tempest pudisti päätään.
"Se oli vain paikka, jossa asuin vähän aikaa. Saan minä kirjoitettua melkein missä tahansa." Joskus jopa Los Angelesin amerikkalaisessa hälinässä.

Ehkä Tempest ei haluaisi mökkiä Skotlannista. Oli ollut typerää teettää sellainen kysymättä.
"Em, tuntuuko sinusta, että hallitsen elämääsi? Tai että määräilen sinua?" Tiarnan kysyi kulmiaan kurtistuen.

"Mitä? Ei tietenkään", Tempest vastasi häkeltyneenä ja tutki miehen kasvoja yrittäen ymmärtää syytä kysymykselle.
"Miksi sinä edes kuvittelisit niin?"

Tiarnan oli aikeissa kertoa mökistä, mutta jokin, ehkä toivo, sai hänet pysymään vielä hiljaa.
"Ehkä en ole antanut sinulle tilaa, ja siksi sinun piti lähteä."

"Tiarnan", Tempest vetosi levottomana ja ojensi kätensä koskettaakseen miestä, mutta epäröi ja veti sen takaisin syliinsä.
"Minä lähdin, koska Ingrid kertoi minulle todellisuudesta, jossa te olitte olleet pariskunta jo kuukausia ja minä seisoin tiellänne. Koska et voinut kertoa minulle asiasta rikkinäisyyteni takia."

"Ei se ole totta", Tiarnan vetosi, koko keho ahdistuksesta jännittyen.
"Minä todistan sen. Jotenkin."

Tempest kohotti kättään rauhoittaen, ajatukset myllertäen. Hän halusi uskoa Tiarnania – Tiarnania – mutta kaikki fyysinen tuntui tukevan Ingridin tarinaa, eikä hän tiennyt, miten katsoa sen läpi.
"R-", hän aloitti ja pysäytti itsensä häkeltyneenä.
"Sinun todella pitää levätä. Älä kiihdytä itseäsi. Olen nyt tässä, ja kaikki on ihan hyvin."

Tiarnanin sydän hakkasi kipeästi. Jos hän olisi ollut paremmassa kunnossa, hän olisi ryhtynyt työhön samantien. Mutta hänen ajatuksensa tuntuivat sumuisilta, aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä.
Lääkkeet sen tekivät.
"Palaan makuuhuoneeseen, niin saat jatkaa kirjoittamista rauhassa. Olen pahoillani siitä, että häiritsin."

"Älä", Tempest vastasi ja ojensi kätensä painaakseen Tiarnanin takaisin patjaa vasten, mutta pysäytti itsensä, ennen kuin sormet koskettivat miestä.
"Et häiritse. Jää... Jos haluat", hän sanoi ja painoi katseensa, kun ujostus kouraisi vatsaa.

Helpotus paistoi Tiarnanin katseesta.
Tempest ei halunnut hänen lähtevän. Tai, Tempest kesti sitä, että hän oli tässä. Se oli lohdullista.
"Tönäisethän minua jos alan kuorsata? En halua häiritä teitä."

Kuorsauksen ajatteleminen sai hymyn häivähtämään Tempestin suupielessä ja rintakehää vihlaisi ikävästä.
"Lepää vain." Hän nousi ylös ja veti myllättyä peittoa Tiarnanin alta, jotta saattoi peitellä miehen jalat sillä. Samalla hän vilkaisi kelloa ja kauhistui, kuinka aika oli vierähtänyt.
"Oletko nälkäinen?"

Tiarnan haki paremman asennon keholleen ennen kuin painoi päänsä tyynyyn.
"Voisin torkkua ensin hetken", hän vastasi.
"Ellet sinä ole jo nälkäinen, Em?"

Tempest pudisti päätään ja kiersi sängyn toiselle puolelle, istahtaen alas ja ristien jalat eteensä. Sitten hän nosti kissoja vuorotellen pois sylistään, ennen kuin sai tietokoneelleen tilaa ja sormet palasivat haahuilemaan näppäimistölle.
"Nuku vain rauhassa."

Ajatus tuntui houkuttelevalta.
"Karvanaamat, on minunkin sylissäni tilaa", hän muistutti ja ojensi kättään kohti Nyssaa.
"Olen isompi ja luultavasti lämpimämpi."

Hymy nosti Tempestin suupieltä, ja hän työnsi Nyssaa ja Leelaa lempeästi Tiarnanin syliin. Romana käpertyi keräksi heidän väliinsä, häntä kätkettyjen tassujen ympäri kierrettynä ja paheksuvat, vihreät silmät sirrillään.
"Miltä kipusi tuntuu nyt?"

Tiarnan oli vilpittömän onnellinen, kun Nyssa käpersi itsensä hänen kaulaansa vasten ja Leela löysi itselleen paikan hänen kyljestään. Romana paheksui häntä, ja näytti asettuvan suojelevasti heidän väliinsä, mutta ainakaan se ei ajanut häntä pois.
Romana olisi pystynyt siihen jos olisi halunnut.
"Se on hallinnassa", hän vastasi samalla kun antoi silmiensä painua kiinni.
"Joka päivä paremmin."

"Oikeasti? Vai ohjaako jokin miehinen ylpeys sinua kärsimään hiljaisuudessa?" Tempest kysyi epäillen ja vilkaisi Tiarnania sivusilmällä.
"Pohdimme Murielin kanssa, että ehkä kipulääkkeet pitäisi piilottaa ruokaasi. Niin kuin kissoilla."

Tiarnan raotti toista silmäänsä ja vilkaisi vaimoaan.
Em oli edelleen hänen vaimonsa. Ja hän tekisi kaikkensa, jotta niin olisi jatkossakin.
"Kuinka hyvin se on toiminut kissoilla?"

"Erinomaisesti", Tempest vastasi silittäen tietokoneen ja vatsansa väliin ahtautuneen Nasreenin selkää.
"Mutta toinen vaihtoehto ei taida toimia. En usko, että nuolet lääkkeen turkistasi."

Tiarnan tyrskähti.
"En ole niin taipuisa", hän vakuutti.
"Eikä minulla ole tapana nuoleskella käsiäni."

"Sääli", Tempest vastasi ja tuijotti hajamielisesti valkoista, tyhjää sivua näytöllään. Hetken kuluttua hiiri kuljetti hänet selailemaan internetin kissakuvia.
"Ota tarpeeksi kipulääkkeitä, jotta et joudu tuntemaan tuskaa."

Tiarnan avasi toisenkin silmänsä.
"Lupaan tehdä niin", hän vastasi ja katseli hetken vaimoaan.
"Kissojako katselet?"

Pisamaiset posket punehtuivat asteen, ja Tempest vaihtoi takaisin tyhjään sivuun.
"Prokrastinaatio on paheitani. Minulla ei ollut internettiä käytössä viikkoihin kerrallaan ja Aurora on editointia vaille valmis."

Tiarnanin suupieli nykäisi.
"Tahtoisitko, että piilotan reitittimen?" hän ehdotti ja antoi silmiensä painua takaisin kiinni.
"Sinähän et huijaisi jakamalla yhteyttä puhelimestasi?"

"Ehkä annan itselleni päivän tai pari prokrastinoida", Tempest vastasi. Hän oli hukuttanut itsensä työhön niin, että ranteita ja sormia särki, eikä ollut ajatellut paljoa muuta edellisten kuukausien aikana.
"Sinäkin nukut paremmin, jos en naputa kuin heikkopäinen."

Tiarnan haukotteli.
"Olen aina pitänyt kirjoittamisesi äänestä. Se on osa sinua."
Rakas.
"Mutta toivon, ettet uuvuta itseäsi. Voisinpa viedä sinut meren ääreen."

Tempest pureskeli alahuultaan ja katseli poissaolevasti tyhjää sivua, nähden sen paikalla aivan muuta.
"Sinun ei tarvitse viedä minua minnekään. Sinun on hyvä toipua täällä."

Voisin näyttää sinulle mökkimme, Tiarnan totesi mielessään ja tunsi kipeän vihlaisun. Sen, jonka sinä suunnittelit, ja joka rakennettiin Skotlannin tuuliselle rannalle.
"Olet tietenkin oikeassa", hän myönsi.
"Lupaathan olla jauhamatta lääkkeitä ruokaani, jos lupaan ottaa ne niin kuin järkevä, aikuinen mies?"

Suupieli kohosi hymystä, joka lämmitti kultaiset silmät pehmeiksi.
"Ei lupauksia." Useampi kissa yritti ahtautua hänen ja tietokoneen väliin, ja Tempest nosteli niitä syrjään sitä mukaa.
"Lepää vain."

Lauantai 15. elokuuta 2020, kello 16.45, Lontoo

Vaikka Tiarnan ei voinutkaan verrata kokemustaan siihen, mitä Tempest oli joutunut elämässään käymään läpi, hän oli alkanut ymmärtää turhautumisen vuodelepoon. Ja sen, kuinka nopeasti se vei voimat, ja sai olon tuntumaan rainaiselta vielä silloinkin, kun oli taas lupa liikkua.
Hänen lupansa vain vessareissuihin oli laajentunut rauhalliseen kävelyyn ympäri asuntoa, ja jopa se tuntui luksukselta. Vieläkään hän ei saanut nostella mitään painavaa eikä riehua muutoinkaan, mutta se, että hän saattoi siirtyä sängystä sohvalle, tuntui valtavalta loikalta.
Nytkin hän istui sohvalla, katsellen katosta lasketulta kankaalta luonto-ohjelmaa, jossa kerrottiin syvänmeren kaloista. Toisella kädellään hän heilutteli höyhenkeppiä, jota joku heidän tytöistään oli ainakin aiemmin jahdannut.

Romana kyhjötti paksulla villamatolla, silmät suurina ja tummina ja viikset jännittyneiksi pörhistyen, seuraamassa höyhenkeppiä. Tämä oli sen lempileikki: katsella, kuinka ihminen väsytti itsensä yrittäen leikittää sitä.
Ja kun ihminen oli aikeissa luovuttaa, silloin se hyökkäsi kepin kimppuun.
Sohvapöydälle laskettiin höyryävä teekuppi ja sirolle lautaselle asetettu pala mustikkapiirakkaa. Leipomosta haettua, tietenkin. Tempest suoristautui ja sukaisi kullanvalkeita suortuvia korviensa taakse.
"Miten voit?"

Höyhenkeppi pysähtyi ja Tiarnan siirsi katseensa pohjaa pitkin kipittävästä kalasta Tempestiin.
"Oikein hyvin, Em. On hyvä olla taas pystyssä."
Se sai hänet tuntemaan olonsa edes hieman terveemmäksi, vaikka tummanharmaissa collegehousuissa olikin edelleen kuminauhavyötärö ja kauluspaita oli pehmeäksi kulunutta kangasta.
"Joko on teeaika?"

"Onko sille oma aikansa?" Tempest kysyi hajamielisesti. Hänen vuorokausirytminsä oli niin omintakeinen, ettei hän usein muistanut katsoa kelloa.
"Voisinko tuoda sinulle jotain muuta?"

Tiarnan naurahti.
"Se taitaa olla enemmän englantilainen tapa", hän pohti ja laski höyhenkepin kädestään sohvan käsinojalle.
"Kiitos, tämä riittää kyllä. Liitytkö seuraan, vai täytyykö sinun jatkaa kirjoittamista?"

Tempest liikahti empien. Rannetta poltteli aamun kirjoittamisen jäljiltä ja, no, prokrastinointi oli yksi hänen erityislahjoistaan. Hän kellahti selälleen paksulle villamatolle ja sai heti kaksi kissoista puskemaan itseään. Nasreen loikkasi tasapainoilemaan koukistettujen polvien päälle.
"Milloin sinulla on seuraava lääkäriaika?"

"Maanantaina", Tiarnan vastasi ja unohtui katselemaan vaimoaan ja heidän kissojaan.
"Kenties saan jo luvan alkaa elää hieman vauhdikkaammin."
Jokin osa hänestä melkein toivoi, että niin ei kävisi. Että he voisivat jatkaa rauhallisia päiviään.

"Ei ole syytä kiirehtiä", Tempest muistutti huolissaan ja katsahti miestä kallistaen päätään mattoa vasten, hiukset villinä viuhkana tummaa villalankaa vasten.
"Eivät kai kuvauksetkaan ole heti jatkumassa?"

Tiarnan hymyili rauhoitellen.
"Eivät, minulla on kyllä aikaa toipua. Älä huolehdi", hän vakuutti.
Nyt oli jo helpompi olla sanomatta rakas. Ainakin kun hän keskittyi. Vaikka se teki aivan yhtä kipeää kuin aiemmin.
Hänen ilmeensä vakavoitui hieman.
"Olen ajatellut tätä Ingrid-sotkua."

Katse harhaili hetkeksi Romanaan, joka oli saapunut puskemaan emäntänsä otsaa niin, että kopisi. Tempest hymyili rakkaalleen ja suukotti sen silkkistä, kehräyksestä tärisevää päälakea.
Sitten hän vilkaisi miestä häkeltyneenä.
"Oh?"

Tiarnan yritti lukea vaimonsa ilmeestä, kuinka tämä suhtautui asiaan.
"Pelkään, että en osaa selvittää tätä yksin", hän myönsi.
"Ajattelin, että palkkaisin yksityisetsivän. Mutta miltä se kuulostaisi sinusta?"

Tempest räpytteli hämillään ja kohotti katseensa kattoon. Romanan kasvot työntyivät pian hänen näkökenttäänsä, ja tassu taputteli pisamaista poskea huolissaan.
"Jos se on sinusta hyvä ajatus. Miten- mitä sinun todellisuudessa tapahtui? Kun hän tuli."

Romana saattoi ajatella hänestä mitä tahansa, mutta Tiarnan oli uskomattoman kiitollinen siitä, kuinka kissa piti huolta emännästään. Hetken hän tunsi huolensa olleen turhaa Tempestin ollessa poissa, olihan tällä ollut oma suojelusenkeli matkassa.
"Haluan kyetä vastaamaan kysymyksiisi", hän selitti.
"Tarkoitatko siitä puhelusta eteenpäin?"

Tempest nyökkäsi.
"Sitä ennenkin. Tapasitko Ingridin mennessäsi kuvaamaan Skotlantiin? Kävikö hän luonasi kuvauksissa?" hän kysyi ja hengitti syvään, kun ajatus rutisti rintakehää.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"En. Kuulin hänen olemassaolostaan ensimmäisen kerran vasta, kun hän soitti minulle. Silloin, kun hän oli jo täällä."

Tempest muisti sen elävästi. Epäuskon. Hyiseen veteen sukeltamisen. Kuinka jalat lähtivät alta.
"Hän soitti sinulle. Sanoi, kuinka oli luullut, että olit kertonut jo. Kuinka epämiellyttävää tämä kaikki oli. Ja sitten hän sanoi, että halusit puhua kanssani."

Hetken Tiarnan tunsi hartioidensa kiristyvän. Mutta hän pakotti itsensä rauhalliseksi, sillä Tempest ei syyttänyt häntä mistään. He kävivät vain läpi sitä, mitä oli tapahtunut. Kummankin näkökulmasta.
"En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän minulle puhui", hän vastasi.
"Ainoa, mitä tiesin oli, että hän oli täällä luonasi. Ja minä todella pelkäsin, että hän voisi satuttaa sinua."

"Sinä sanoit, että olit pahoillasi. Etkä tiennyt, miten näin saattoi tapahtua", Tempest muisteli poissaolevana ja katseli kattoa. Sydän hakkasi kipeästi.
"En tiennyt, mitä muuta se olisi voinut olla, kuin vahvistus hänen tarinalleen. Sen jälkeen Ingridkin oli sitä mieltä, että minun oli parasta lähteä heti. Välttää enempää ikävyyttä."

Tiarnanin hartiat yrittivät kiristyä jälleen.
"Tarkoitin sitä, että Ingrid oli luonasi", hän kertoi oman versionsa.
"Hänen ei olisi pitänyt päästä tänne, en vieläkään tiedä, kuinka se oli mahdollista. Halusin vain luoksesi mahdollisimman nopeasti."

Leela rojahti emäntänsä kaulalle ja kehräsi, kun sormenpäät sivelivät sen silkkistä turkkia.
"Joten lähdin. En halunnut seistä tiellänne enempää, tehtyäni niin jo ainakin puoli vuotta. Ingrid oli tullut kotiin olettaen, että minut olisi jo lakaistu pois", Tempest muisteli ontosti.
"Sen jälkeen yritin pysytellä poissa maailmasta, mutta silloin tällöin näin teistä kuvia ja tarinoita. Onnellinen Ingrid helmisormus nimettömässään."

Hetken Tiarnanin oli vain hengitettävä.
"En voinut uskoa, että lähdit noin vain", hän myönsi.
"Viikot sen jälkeen olivat... sumua."

Tempest katsahti miestä ahdistusta silmissään.
"Se ei ollut 'noin vain' minulle. Kaikki tuki Ingridin tarinaa." Tuki edelleen, kaikki paitsi Tiarnanin sana.
"Mitä minun olisi pitänyt ajatella, kun näytitte olevan kihloissa myös muiden kuin minun silmissäni?"

"Em", Tiarnan vetosi.
"En syyttänyt sinua mistään. Yritin vain kertoa, miltä tilanne minun silmissäni näytti."

"En sanonut, että syytit." Pahoinvointi kouraisi vatsaa, ja Tempest nousi istumaan, nostaen kissat pois päältään.
"Viikkoja, kuukausia, hän esiintyi puolisonasi. Nimettömässä sormus, jolla pyysit minua vaimoksesi. Miksi?"

Tiarnanin sydän hakkasi kipeästi.
"Koska luulin menettäneeni sinut. Lähdit antamatta minulle mahdollisuutta selittää", hän vastasi.
"Onko mahdoton uskoa, että minunkin sydämeni voi särkyä? Että lähtösi jälkeen minulla ei ollut pitkään aikaan voimia alkaa huolehtia siitä, että saisin Ingridin hoitoon. En voinut vain heittää häntä ulos. Hän oli minulle joskus hyvin rakas."

Tempest nousi seisomaan ja katsahti miestä silmät tummuen.
"Ei, se ei ole mahdotonta uskoa. Mutta selvästi tämä keskustelu on mahdoton, jos päätät itse, mitä minä muka sinulle sanon", hän sanoi ja harppoi laajan oleskelutilan poikki valoisaan keittiöön, neljä kissaa perässään.

Tiarnan jäi yksin.
Juuri sillä hetkellä se tuntui musertavalta. Ettei tässä taloudessa ollut yhtään olentoa, joka olisi halunnut olla hänen luonaan.
Hän oli ansainnut sen.

Askeleet olivat tuohtuneet, kun Tempest pysähtyi kaarevan keittiötason ääreen ja tuijotti hetken taivasta Lontoon kattojen yllä. Älä riitele, hengitä.
Mutta hän pyörähti ympäri ja harppoi kiukkuisena takaisin miehen luo.
"Ei, tiedätkö miten- äh, en edes tiedä miksi kuvailla sitä. Miten halveksuvaa on kysyä, onko minun todella mahdotonta ymmärtää tai uskoa jotain", hän sanoi turhautuneena, ääni kohoten, antamatta miehelle suunvuoroa, "enkä minä ole sanonut, ettet saisi rakastaa häntä tai huolehtia hänestä tai avata kotiasi hänelle. Kysyin, miksi hän esiintyi vaimonasi tai kihlattunasi. Ja kysyin, miksi hän tiesi jo kuukausia sitten, mitä minä puen päälleni vuoteeseen!"

Kuullessaan askeleet Tiarnan kohotti katseensa ja hetken hänen katseessaan häivähti toivo.
Se sammui kuitenkin nopeasti, ja hän laski katseen käsiinsä.
"Olet oikeassa", hän myönsi.
"Olen pahoillani, Em. En olisi saanut tehdä niin."

Tempest liikahti turhautuneena ja kiersi sohvapöydän. Patoutunut vimma etsi ulospääsyä, eikä hän ollut varma, mitä tehdä.
"Mikset huuda? Tai puolusta itseäsi?"

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Koska olet oikeassa", hän vastasi.
"Puhuin ajattelemattomasti."

Tiarnanin olisi pitänyt huutaa. Syyttää häntä. Ei nousta ylös ja satuttaa itseään rikkomalla tikit, mutta jotain. Jotain muuta kuin olla ymmärtäväinen ja aikuinen.
Kiukku valui pois, ja Tempest vajosi istumaan lattialle miehen polvien eteen.
"Särjinkö minä sinun sydämesi?"

Tiarnan kohotti huolissaan katseensa, mutta nähdessään, että Tempest oli vain istunut alas, hän laski katseensa takaisin käsiinsä.
"Se oli täysin omaa syytäni. Toivon, että olisin toiminut viisaammin. Olen pahoillani. Tarkoitukseni ei ollut puhua halveksivasti."

"Älä pyytele anteeksi", Tempest pyysi silminnähden ahdistuneena. Oli helppoa suuttua ja puolustaa itseään.
Mutta ei hyväksyä anteeksipyyntöä, jota hän tuskin ansaitsi.
"Mitä tapahtui, tapahtui. En yrittänyt syyttää sinua."

"Tietenkin pyydän", Tiarnan vastasi ja puristi kätensä nyrkkiin.
"Tapahtunut on minun syytäni. Mutta teen kaikkeni, jotta saisin kaiken korjattua."
Vaikkei hän ollutkaan tehnyt kovinkaan hyvää työtä sen kanssa toistaiseksi. Hän oli vanha, hidas mies, joka ei oppinut virheistään.

Tempest liikahti ahdistuneena.
"Lopeta." Hän oli ollut tasapainossa edelliset kuukaudet. Tarpeeksi. Enemmän kuin riittävä. Varjot eivät voineet koskettaa häntä.
Mutta hän pelkäsi, mitä tapahtuisi, jos hän lähtisi tutkimaan omaa rooliaan tapahtuneessa. Oliko se hänen syytään?

Tiarnan kohotti häkeltyneenä katseensa.
"Lopeta mitä?" hän kysyi, huoli tutun juovan kulmien väliin painaen.
"Em, onko kaikki hyvin?"

"Täytyykö meidän etsiä syyllisiä tai pyydellä anteeksi?" Tempest kysyi ahdistuneena, silittäen hajamielisesti syliinsä läjäksi kasaantuvia kissoja.
"Mitä iloa siitä on?"

Tiarnan katseli vaimoaan surullisesti.
"En tiedä, mitä muuta tekisin", hän myönsi.
"Jos olisin toiminut viisaammin, näin ei olisi käynyt."

Tempest nousi ylös kissojen alta ja kietoi kädet ympärilleen, vaeltaen ahdistuneena olohuoneessa. Kissat seurasivat.
"Mitä haluat minun sanovan?"

Tiarnan tunsi sydämensä kipeät lyönnit.
"En halua sinun sanovan mitään", hän vastasi.
"Toivon, että voisin jotenkin tehdä olosi mukavaksi täällä. Tämä on meidän kotimme."

Oliko se? Tempest ei tiennyt, oliko hän kotona. Osa hänestä tunsi olevansa vieras toisen naisen kodissa.
"Sinun pitäisi vain keskittyä toipumiseen. Olet kokenut paljon."

Tiarnan laski taas katseensa.
"Mitä sinä haluaisit minun tekevän?" hän kysyi.
"Miten voisin korjata tämän?"

"Keskity toipumiseen", Tempest toisti katsellen ulos ikkunasta. Se olisi joka tapauksessa ensimmäinen ja tärkein askel tulevaisuuteen. Ja ainoa, jonka hän osasi sanoittaa.

Tiarnan kohotti katseensa vaimoonsa.
Kädet liikahtivat ja palasivat sitten taas paikoilleen. Niiltä oli riistetty mahdollisuus lohduttaa niin kuin ne olisivat halunneet.
"En tiedä, kuinka olla, kun en voi koskettaa sinua."

Tempest kääntyi katsomaan Tiarnania häkellyksestä sanattomana. Ajatus sai sydämen hakkaamaan samaan aikaan ahdistuksesta ja ihon vihlomaan ikävästä.
Mutta hän ei antanut itsensä pysähtyä ajattelemaan, tuli vain lähemmäs äänettömin askelin, silmät miestä varautuneina tarkkaillen, ja pysähtyi tämän käden ulottuville.

Sillä hetkellä myrskysilmät olivat täynnä vilpitöntä tuskaa ja ikävää.
Tiarnan seurasi, kuinka Tempest asteli lähemmäs. Tämä muistutti häntä kissoistaan, kietoutuen samanlaiseen mystisyyteen. Väärä liike voisi saada naisen kavahtamaan kauemmas ja katoamaan hänen luotaan.
Hän ojensi varovasti kätensä ja tarttui hellästi vaimonsa käteen.

Tuska tutuissa myrskysilmissä teki sykkeestä terävän ja kipeän. Kosketus sai naisen sävähtämään, ennen kuin käsi rentoutui tuttuun otteeseen.
Tempest tutki myrskysilmiä kysyvänä ja puristi miehen kättä kevyesti.

Pienen hetken Tiarnan pelkäsi, että Tempest lähtisi hänen luotaan. Pakenisi, ja sitten jokin olisi rikki.
Mutta niin ei käynyt.
Hän puristi kättä hellästi takaisin. Samaa kättä, jota hän oli pidellyt niin monet kerrat. Ensimmäistä kertaa hän oli koskettanut sitä, kun he olivat tavanneet kuvauksissa. Silloin Tempest oli ollut hermostunut. Sateessa, kun he olivat vaihtaneet ensimmäisen suudelmansa. Kun Tempest oli kutsunut hänet ensimmäisen kerran luokseen. Kun hän oli kosinut. Heidän häissään. Kun varjot olivat olleet viedä naisen hänen luotaan. Ja kun tämä oli taas löytänyt itsensä niiden keskeltä.
"Sinun kätesi olivat kylmät kun tapasimme ensimmäisen kerran", hän totesi hiljaa.
"Olisin vain halunnut sulkea ne omieni väliin ja lämmittää niitä."

Suupieli kohosi vastentahtoiseen hymyyn ja Tempest painoi katseensa heidän käsiinsä.
"Jos olisit tehnyt niin, olisin luultavasti pyörtynyt." Esiintymisen tuoma stressi jo itsessään oli tehnyt voinnin heikoksi, saati hänen ensirakkautensa ruumiillistuminen.

"Olisin ottanut sinut kiinni", Tiarnan vakuutti ja silitti varovasti kämmenselkää peukalollaan.
"Ja sitten olisin ollut hyvin pahoillani siitä, että aiheutin moisen tapaturman."

Tempest hymyili puolittain ja katseli samaan aikaan kaihoten ja levottomana kättään silittävää peukaloa.
"Tiedäthän sinä, että olet aina saanut polveni huteriksi."

Tuntui hyvältä voida koskettaa edes näin. Edes pienen hetken.
"Olet tainnut mainita siitä joskus", Tiarnan myönsi.
"Ja sinä lumoat minut joka päivä uudelleen."

Tempest naurahti häkeltyneenä ja katsahti Tiarnania epäuskoisena, tietämättä, mitä ajatella imartelevista sanoista.
"Sinä taidat olla toivoton imartelija."

Tiarnan hymyili, vaikka silmissä viipyikin yhä suru.
"Em, tiedäthän sinä minut. En sanoisi niin vain imarrellakseni, vaan koska se on totta. Vaikka ehkä olisin nuorempana sortunut imarteluun saadakseni huomiosi."

Tempest naurahti uudelleen ja veti kätensä varovasti miehen otteesta, hieraisten sillä punehtuvaa poskeaan.
"Sinä taidat saada aivan kenen tahansa huomion."

Hetken Tiarnan todella halusi kurkottaa kättään ja tarttua Tempestin käteen.
Mutta hän ei tehnyt niin.
Tempestin oli saatava päättää itse.
"En ollut ollenkaan varma siitä tavatessani ensi kertaa merenneidon."

Tempest nauroi epäuskoisena, pudisti päätään ja vaelsi hajamielisesti korjaamaan kissanleluja pois lattialta. Hän hieraisi kuumottavaa poskeaan ja kätki hetkeksi kasvonsa kumartuessa suojaksi valahtavien, kullanvalkeiden hiusten taakse.
Voisivatko he olla he?
"Joitko teesi?"

Tiarnan antoi itselleen luvan katsella. Kuinka hän olisi voinut muuta, kun hänen Tempestinsä oli siinä, hänen silmiensä edessä? Tapa, jolla hiukset valahtivat kasvojen peitoksi, sai hänen sydämensä lyömään kipeästi.
Vanha mies.
"Oh", hän havahtui ajatuksistaan.
"En. Juon sen nyt."

Tempest näki vilauksen katseesta suoristautuessaan ja painoi omansa, hieraisten rintakehäänsä, jonka alla syke kävi levottomaksi.
"Onko se vielä tarpeeksi lämmintä?" hän kysyi ja istui varovasti Tiarnanin vierelle sohvan reunalle.

"Aivan riittävän", Tiarnan vakuutti.
Se oli Tempestin laittamaa teetä. Hän olisi juonut sen, kylmänäkin.
"Eihän aikasi tule pitkäksi?"

Tempest pudisti päätään ja laski kädet syliinsä, silittäen hajamielisesti sormiaan.
"Pieni loma tekee hyvää. Kirjoitin paljon edelliset kuukaudet. Onko sinun aikasi pitkä?"

Tiarnan olisi mielellään vienyt Tempestin Skotlantiin. Mökille. Pakopaikkaan.
Hänen katseessaan häivähti suru.
"Vain liikkumattomuuteen. Mutta on tämä parempi kuin täysi vuodelepo."

"Mikä auttaisi sinua viihtymään?" Tempest kysyi ja työnsi mustikkapiirakan palaa lähemmäs miestä sohvapöydällä, vienona vihjeenä. Kissat kasautuivat hänen syliinsä.

Tiarnan tarttui vihjeeseen ja sen myötä lautaseen, nostaen sen pöydältä juuri hetkeä ennen kuin Nyssan utelias tassu ehti painautua sen mustikkaiseen pintaan.
"Minulla on kaikki hyvin, rakas", hän vakuutti.
"Tahtoisitko katsella kanssani luonto-ohjelmaa? Minulla on kesken merestä kertova sarja."

Tempest nyökkäsi ehdotukselle ja käpertyi mukavaksi keräksi sohvalle. Osa hänestä olisi halunnut asettua Tiarnanin kylkeen, tuntea olevansa rakastettu, niin kuin ennenkin. Mutta hän pysyi paikallaan.
"Mitä Helenille kuuluu?"

Tiarnanin käsi liikahti automaattisesti ennen kuin hän sai sen taas hallintaansa ja Tempestin sijaan se kurotti koskettamaan kaukosäädintä.
"Oikein hyvää", hän vastasi samalla kun painoi seuraavan osan luontosarjaa käyntiin.
"He ovat menneet kihloihin. Häät pidetään marraskuussa. Ajattelin, että matka voisi olla sopiva lahja, vai mitä luulisit?"

Tempest nyökkäsi uudelleen.
"Hän varmasti ilahtuu." Kuka ei olisi häkeltynyt ja onnellinen siitä, että Tiarnan osoitti arvostustaan tai edes muisti olemassaolon.

"Haluaisin sen olevan yllätys", Tiarnan jatkoi ja vilkaisi Tempestiä.
"Meidätkin... on kutsuttu häihin."
Hetken hän oli harkinnut vain sanovansa "minutkin". Mutta kutsu oli koskenut heitä molempia, vaikkakin varovasti, sillä kukaan ei ollut tiennyt silloin, palaisiko Tempest vai ei.

Tempest vilkaisi miestä epätietoisena ja käänsi sitten katseensa luontodokumenttiin. Heidät? Hänet ja Tiarnan, vai Ingrid? Kävisivätkö he tilaisuuksissa yhdessä? Ehkä oli liian aikaista miettiä sitä.
"Voisit kysellä Helenin vanhemmilta tai ystäviltä, minne pariskunta haluaisi mennä."

Tempest ei vastanut, eikä Tiarnan ollut varma, kuinka ottaa asian uudelleen esiin.
"Hyvä ajatus", hän vastasi sen sijaan.
"En ole varma, kuinka pärjään ilman Heleniä, mutta haluan antaa hänelle kunnolla aikaa nauttia lomasta."

"Helen varmasti osaa ehdottaa sijaista. Toisesta assistentista ei varmaan muutenkaan olisi harmia", Tempest arveli. Tiarnan Fox-Moore oli haluttu mies, jota tavoiteltiin jatkuvasti.

Tiarnan huokaisi.
"Olen miettinyt sitäkin", hän myönsi.
"Se helpottaisi Helenin työtaakkaa. Asia on vain niin, että olen hyvin tapohini kangistunut."

"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi ja painoi päänsä sohvatyynylle, käpertyen keräksi kyljelleen. Kissat etsivät itselleen paikat hänen sylistään tai päältään. Romana tasapainotteli itsensä hänen lonkalleen.

Tiarnan tunsi olonsa yksinäiseksi. Ja toivoi, että Tempestin pää olisi levännyt hänen sylissään. Niin kuin silloin, kun asiat olivat olleet paremmin. Kun hän ei ollut vielä tuhonnut heidän suhdettaan.
"En osaa kuvitella, että löytäisin toisen assistentin, joka sopisi arkeen samalla tavalla. Tiedän, että se on täysin mahdollista, mutta minä olen vanha mies."

"Ajattele, että toinen assistentti on Helenin assistentti", Tempest ehdotti ja silitti kehrääviä kissoja, jotka leikkasivat terän hänen yksinäisyydeltään.
"Sitten se ei vaikuta arkeesi samalla tavalla."

"Ehkä vain jätän toisen assistentin palkkaamisen hänelle", Tiarnan vastasi vain puoliksi pilaillen.
Hänestä oli tullut aivan liian riippuvainen assistentistaan.
"Oletko ajatellut... Oletko ajatellut, että voisit palkata itsellesi assistentin?"

"Minulla on assistentti", Tempest muistutti poissaolevasti.
"London. Olet tavannut hänet. Hän toi kissat tänne, kun olit sairaalassa."

Tiarnan kurtisti kulmiaan ja hetken hän tunsi todella olevansa vanha mies.
Sellainen, jonka Tempestin kaltainen nainen voisi päivittää uudempaan. Joka pitäisi päivittää uudempaan.
Hän kaipasi hetken viskiä.
"Toimiiko teidän yhteistyönne?"

Tempest kohautti olkaansa puolittain.
"Kai. Hän tekee työnsä ihan hyvin." Hän sai pitää oman tilansa, suurimman osan ajasta, eikä hänen tarvinnut epäillä, hoitiko London oman tonttinsa.
"Hän on hyvin ihastunut sinuun."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Mikä saa sinut ajattelemaan niin?" hän kysyi, ja hämmästyi samalla omaa primääristä reaktiotaan miettiä, syyttikö Tempest häntä jostakin.
Ei tietenkään.

Tempest katsahti Tiarnania ja hymyili puolittain, kohauttaen olkaansa.
"Sitä on vaikea pukea sanoiksi, mutta se on päivänselvää. Mutta suurin osa elämässämme käyvistä naisista ja osa miehistäkin tuntee niin. He ovat vain ihmisiä."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"En ole tullut ajatelleeksi", hän myönsi pahoitellen.
"Miltä se... Sinusta tuntuu?"

Tempest katsahti Tiarnania uudelleen, nyt häkeltyneenä. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa – eihän se ollut ollut mitään, mihin hän voisi vaikuttaa.
"Se on elämää. Ymmärrän heitä hyvin."

Tiarnan toivoi, että olisi osannut sanoa jotakin. Mutta viime aikoina hän tuntui menettäneen lopullisesti sen viimeisenkin kyvyn tuottaa järkeviä ajatuksia ja vielä enemmän kyvyn tuoda niitä ilmi.
Lopulta hän palautti katseensa kankaalle, jolla pehmeä-ääninen juontaja oli siirtynyt esittelemään merihevosia.
Ne pariutuivat eliniäksi.
Hänen sydäntään särki.

Jokin hiljaisuudessa sai Tempestin levottomaksi. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja ojensi kätensä, mutta epäröi tovin, ennen kuin kosketti varovasti Tiarnanin reittä.
"Onko kaikki hyvin?"

Tiarnan käänsi katseensa Tempestiin. Myrskynharmaissa silmissä viipyi suru.
"Mietin merihevosia."

"Merihevosia?" Tempest kysyi häkeltyneenä ja veti kätensä takaisin, silittäen miehen sijasta Leelan suklaanruskeaa, silkkistä turkkia.

"Niin", Tiarnan myönsi ja viittasi kohti kangasta.
"Miten ne pariutuvat eliniäksi. Niin kuin joutsenetkin."

"Aivan", Tempest vastasi epävarmana ja vilkaisi kankaalla pyörivää dokumenttia.
"Miksi mietit niitä?"

Tiarnanin kulmien väliin oli ilmestynyt juova.
"Ne ovat siinä paljon parempia kuin minä. Teen jatkuvasti virheitä."

"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi ja nousi istumaan, mikä sai kissat siirtymään paheksuvasti mäkättäen. Kultaisissa silmissä viipyi levoton huoli.

Jos Tiarnan olisi kiinnittänyt asiaan huomiota, hän olisi saattanut tuntea heidän kissojensa syyttävät katseet. Jollakin tapaa oli aina hänen vikansa, kun niiden kuningatar joutui siirtymään.
"En usko, että olen kovinkaan hyvä aviomies."

"Tiarnan", Tempest vetosi levottomana ja hipaisi miehen käsivartta, hivuttautuen vähän lähemmäs.
"Miksi sanot niin?"

Tiarnan toivoi, että olisi voinut ojentaa kätensä ja halata Tempestin syliinsä.
"Olen jälleen kerran antanut liittoni ajautua kriisiin", hän vastasi.
"Vain, koska en näe nenääni pidemmälle."

"Mutta...", Tempest aloitti, vaikkei ollut varma, mitä vastata. Hän silitti Tiarnanin käsivartta onnettomana.
"Se oli väärinkäsitys? Ei sinun tarvitse syyttää siitä itseäsi. Ethän ollut edes täällä."

Silitys tuntui hyvältä. Tiarnan oli kaivannut vaimoaan niin, että oli ollut kivusta melkein sekopäinen.
"Jos en olisi jumittanut itseäni viskiin, olisin tajunnut toimia aikaisemmin niin kuin kuka tahansa järkevä ihminen."

"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi siirtyen vaistomaisesti lähemmäs. Sormet koskettivat varovasti hiuksia, jotka olivat muuttuneet tummista hopeisiksi.
"Toimia miten?"

Tiarnan katsahti surullisena vaimoaan.
"Olisin toimittanut Ingridin hoitoon heti", hän vastasi.
"Ja olisin huomannut sormuksen. Olisin voinut estää tätä menemästä näin pitkälle. Ja olisit voinut palata kotiin."

"Tiarnan", Tempest vetosi onnettomana, tietämättä mitä tehdä tai sanoa.
"Et syyttelisi itseäsi. Mennyttä ei voi muuttaa, ja jos se oli väärinkäsitys, tuskin se on yksin kenenkään syytä."

Tiarnan tiesi sen.
Ja silti hän toivoi, että olisi voinut.
"Olen vain vanha, typerä mies."

"Et puhuisi itsestäsi noin", Tempest vetosi levottomana.
"Miksi moitit itseäsi? Ei sinun tarvitse syyttää itseäsi mistään."

Tiarnan hymyili surullisesti.
"Sellainen minä olen", hän vastasi.
"Ja olen suurimman osan ajasta hyvin sinut asian kanssa. Mutta olet oikeassa, tässä tunnetilassa vellominen ei edistä mitään."

"Mitä haluaisit tehdä?" Tempest kysyi vetäen jalat koukkuun eteensä ja kietoen toisen käsivarren niiden ympärille.

Korjata kaiken.
Mutta se tuskin oli vastaus.
Tiarnan käänsi katseensa kohti kangasta, jolle merihevoset olivat palanneet.
"Haluaisin vain korjata kaiken. Mutta varmastikin minun pitäisi ymmärtää, ettei se ole mahdollista."

Tempest painoi katseensa ja nojasi leukansa polveensa, kietoen toisenkin käden taitettujen jalkojen ympärille.
"Onko mitään... Pienempää, mitä haluaisit tehdä?"

Tiarnan hymyili ilottomasti.
"Se olisi varmastikin parempi tapa aloittaa", hän myönsi.
"Haluaisin viedä sinut merenrannalle."

"Oh? Ehkä sitä voidaan miettiä sitten, kun voit vähän paremmin ja lääkärisi hyväksyy urheilun", Tempest ehdotti. Romana puski onnellisena hyristen hänen pohjettaan niin, että kissan pää kopisi.

Ainakin Romana oli onnellinen.
Tiarnan pyyhkäisi vaivihkaa kasvojaan ja katseli sitten, kuinka dokumentin lopputekstit lähtivät pyörimään kankaalla.
"Onko mitään, mitä voisin tehdä puolestasi nyt, Em?"
Rakas. Hän olisi halunnut sanoa rakas.

Tempest katsahti Tiarnania ja silitti huomionkipeää, kilpikonnaväritteistä kissaa.
"Toivon vain, ettet olisi niin ankara itsellesi", hän vetosi.
"Onko jotain, mitä voisin tehdä sinun puolestasi nyt?"

Tiarnan pudisti päättään ja kaipasi vaimonsa kättä kädessään.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Niin hyvin, kuin tällä hetkellä voi olla."

Tempest hymyili epävarmasti ja ojensi kätensä koskettaakseen miestä, mutta epäröi puolimatkassa ja laski sen sohvalle.
"Haluaisitko toisen palan piirakkaa?"

Tiarnan katsahti kättä. Sitten hän siirsi omaa kättään, laski sen sohvalle Tempestin käden vierelle niin, että pikkurillit melkein koskettivat toisiaan.
He voisivat korjata kaiken. Askel kerrallaan.
"Kiitos, mielelläni. Ja ehkä toisen kupillisen teetä, jos siitä ei ole vaivaa?"

"Ei tietenkään ole", Tempest vakuutti helpottuneena siitä, että saattoi tehdä jotain konkreettista Tiarnanin hyväksi. Hän poimi astiat mukaansa ja kiiruhti keittiöön, palaten jokusta minuuttia myöhemmin mukanaan uusi, kuuma kupillinen teetä ja toinen pala mustikkapiirakkaa.

Tiarnan katseli, kuinka Tempest lähti huoneesta. Hetkeksi hänet valtasi selittämätön, logiikanvastainen pelko siitä, ettei hänen vaimonsa tulisi enää takaisin. Ja vaikka hän tiesikin, että pelko oli turha, se sai silti hänen sydämensä hakkaamaan lujemmin ja kipeän solmun kiertymään hänen vatsaansa.
Hänen silmissään viipyi huoli vielä silloinkin, kun Tempest palasi.
"Kiitos, r- Em."

Tempest ojensi tuomisensa Tiarnanille ja oli istahtaa takaisin miehen viereen, mutta vilkaisi kangasta, jolla dokumentti oli päättynyt.
"Haluaisitko katsoa jotain muuta?"

"Kiitos", Tiarnan kiitti uudelleen ja kumartui varovasti houkuttelemaan Nyssaa luokseen. Se oli tuntunut aina kaikkein anteeksiantavimmalta heidän kissoistaan.
Tempestin kissoista, jos nyt kysyttiin.
"Ehkä haluaisit katsoa jotakin kanssani? Jonkun suosikkielokuvistasi?"

"Ehkä voimme katsoa sinun suosikkielokuvasi", Tempest ehdotti takaisin ja kumartui silittämään pohjettaan puskevaa Romanaa.
"Mikä on suosikkielokuvasi tällä hetkellä?"

Tiarnan joutui myöntymään siihen, että jäi toiseksi kissojen kuningattarelle. Hän suoristi ryhtinsä vain hieman irvistäen - jumiutuneiden lihasten, ei parantuvan vamman vuoksi - ja kurtisti kulmiaan.
"En muista, milloin viimeksi olen katsonut elokuvan", hän myönsi.
Ennen kuin Tempest oli lähtenyt.
Sen jälkeen kaikki oli ollut samantekevää.
"Ehkä minun pitäisi yrittää selvittää, mikä tällä hetkellä on suosiossa."

Tempest katseli miestä hetken epätietoisena ja vilkaisi tyhjentynyttä kangasta uudelleen.
"Joten... Onko jotain elokuvaa, minkä sinä haluaisit katsoa? Blade Runner?"

Blade Runner kuului Tiarnanin suosikkielokuviin. Mutta juuri nyt ajatus sen katsomisesta tuntui liian... surulliselta. Ehkä sitten, kun he olisivat taas he.
"Miten olisi Labyrinth?"

Tempest nyökkäsi ja etsi elokuvan soittimeen. Hetkeä myöhemmin se ilmestyi kankaalle, ja hän istui varovasti takaisin Tiarnanin viereen.
"Onko kaikki hyvin?"

Tiarnan toivoi, että olisi voinut vetää Tempestin kainaloonsa. Jos kaikki olisi ollut hyvin, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, he olisivat voineet torkkua sylikkäin. Hän todella kaipasi sitä.
Hän kaipasi myös viskiä.
Hän havahtui vaimonsa kysymykseen.
"Kaikki on hyvin. Entä sinulla? Olethan muistanut syödä itse?"

"Totta kai. Sinun ei tarvitse huolehtia minusta", Tempest vakuutti. Hän oli pitänyt lupauksensa ja huolehtinut tunnollisesti itsestään.
"Mikä tässä elokuvassa puhuttelee sinua?"

Tietenkin Tiarnan huolehti.
Mutta hän käänsi katseensa takaisin kankaalle.
"Luulen, että olen aina viehättynyt tarinoista, joissa päästään livahtamaan toiseen maailmaan. Pidin lapsena kovasti myös Narnian tarinoista."
Hän laski kätensä sohvalle heidän väliinsä, puolimatkaan Tempestiä kohti.

Tempest suli hymyyn.
"Niin minäkin." Hänen jokainen kirjansa kertoi saman tarinan. Ehkä hänen pitäisi harkita laajentavansa repertuaariaan. Hän asettui mukavammin sohvalle, hieman lähemmäs miestä, ja kissat seurasivat mukana.

Tiarnan antoi kätensä jäädä lepäämään heidän väliinsä.
"Tamsin oli lapsena vakuuttunut siitä, että jos hän odottaisi vaatekaapissa tarpeeksi kärsivällisesti, hän pääsisi sitä kautta toiseen maailmaan", hän muisteli hymy kasvoillaan häivähtäen.
"Se oli ikivanha kaappi, jonka ovilla oli tapana avautua itsekseen. Teagan pelkäsi sitä kuoliaakseen."

Romana etsi itselleen paikan naisen lonkan päältä, ja Tempest laskeutui keräksi kyljelleen, kullanvalkeat hiukset melkein Tiarnania koskettaen.
"Se kuulostaa kauniilta muistolta. Mitä heille kuuluu nyt?"

Jos Tiarnan olisi siirtänyt hieman kättään, hän olisi voinut silittää Tempestin hiuksia. Ehkä hän voisi vielä tehdä niin.
"Hyvää, uskoisin", hän vastasi ja kurtisti kulmiaan, syyllisyys vihlaisten.
"En ole ollut heihin yhteydessä vähään aikaan."

"Ehkä voisit laittaa viestiä", Tempest ehdotti.
"Oletko puhunut äitisi kanssa? He kaikki varmasti ikävöivät sinua kovasti. Tapasitteko, kun kuvasit Skotlannissa?"

Syyllisyys muuttui kipeämmäksi.
"En oikeastaan", Tiarnan myönsi.
"Olen... ollut ajatuksissani."

Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan ja hetken toivoi, että he olisivat voineet olla kuin ennenkin.
"Ymmärrän. Joskus yhteydenpito tuntuu liian raskaalta, vaikka niin haluaisi tehdä. Olet... Olet tainnut olla masentunut?"

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi syvä juova.
"Olen vain ollut..." hän aloitti, muttei ollut varma, kuinka olisi jatkanut lausettaan.
Hän ei muistanut paljoakaan kuluneista kuukausista. Pelkkää harmaata massaa.

Tempest kääntyi selälleen, vetäen Romanan vatsansa päälle, ja katseli Tiarnanin kasvoja alaviistosta.
"Mitä sinä olet ollut?"

Tiarnanin oli vaikea kohdata vaimonsa katsetta.
"Olet oikeassa. Olen ollut masentunut", hän myönsi.
"Se ei tarkoita, etteikö minun olisi pitänyt ymmärtää toimia viisaammin."

"Olen pahoillani", Tempest vetosi vilpittömästi ja hipaisi miehen reittä varovasti.
"En ymmärtänyt... Sinun on täytynyt olla onneton."

Tiarnan pudisti päätään.
Ja juuri ennen kuin ehti vakuuttaa, ettei sillä ollut väliä, päätti olla rehellinen.
"Olin", hän myönsi.
"Ja hyvin eksyksissä."

Tempest silitti Tiarnanin reittä toivoen, että olisi voinut tehdä enemmän lohduttaakseen.
"Olen pahoillani. Voinko... Onko mitään, mitä voin tehdä?"

Silitys tuntui hyvältä. Niin hyvältä, että hetkeksi Tiarnanin kurkkuun uhkasi nousta pala, sillä hän kaipasi vaimoaan hyvin kipeästi. Henkisesti ja fyysisesti. Hänen sylinsä oli tyhjä.
"Minun täytyy vain alkaa tehdä viisaampia päätöksiä", hän vastasi ja selvitti kurkkunsa karheutta.
"Millaista se sinulle oli? Aika erossa."

Karheus miehen kurkussa sai sydämen vihlomaan. Hän puristi reittä kevyesti, onnettomasta myötätunnosta.
"Minä... Minä kirjoitin. Yritin pysyä erossa muusta maailmasta. Ja se oli... Tavallaan vapauttavaa olla yksin. Koska en verrannut itseäni keneenkään tai ajatellut, etten riitä tai minun pitäisi olla jotain muuta. Löysin itseni uudelleen, enkä tuntenut enää, että olisin taakka tai musta aukko. "

"Se..."
Tiarnan ei ollut hetkeen varma, kuinka jatkaisi. Hän nielaisi uudelleen karheutta kurkustaan ja räpäytti muutaman kerran silmiään.
"Se on hienoa. Todella. Olen onnellinen puolestasi."

Tempest tutki Tiarnanin kasvoja alaviistosta.
"Olen pahoillani, että olet kärsinyt. En ymmärtänyt, kuinka... En ymmärtänyt. Olen niin pahoillani."

Tiarnan pudisti päätään.
"Em, ei ole mitään syytä olla. Sinun on tärkeintä huolehtia itsestäsi."
Koska lopulta kukaan ei voinut elää toisen puolelta.
"Luuletko, että olisit onnellisempi ilman minua?"

Tempest kohottautui istumaan ja tunsi sykkeensä kiihtyvän levottomana ja epätasaisena.
Hän avasi suunsa, mutta ei ollut varma, mitä sanoa.
"Minä... En tietenkään olisi. Miksi ajattelet niin?"

Juova Tiarnanin kulmien välissä oli piirtynyt syvemmäksi.
"Sinulle teki hyvää päästä hetkeksi eroon tästä kaikesta", hän vastasi.
"Ehkä se olenkin minä, joka estää sinua olemasta oma itsesi."

"Ei, Tiarnan, en tarkoittanut sitä niin", Tempest vetosi levottomana ja kosketti miehen kyynärvartta.
"Minun teki hyvää irrottaa menneistä virheistä, mutta en tietenkään tarkoittanut, että elämäni olisi parempaa ilman sinua."

Tiarnan yritti olla ajattelematta sitä niin. Yritti olla kääntämättä puhetta itseensä.
"Mietin vain", hän aloitti karheasti.
"Enhän minä ole mennyt virheesi?"

"Et tietenkään", Tempest vetosi silittäen käsivartta.
"Tarkoitin... Kaikkea, mitä minä olen tehnyt. Millaista syyllisyyttä olen tuntenut lapsuudestani, ja siitä, että satutin teitä, kun yritin... Kolmesti. Teki hyvää päästää irti siitä."

Tiarnan käänsi katseensa vaimoonsa.
"Olen niin pahoillani, että olet joutunut tuntemaan syyllisyyttä."

"Ei sinun tarvitse olla. Kun olin yksin, saatoin antaa sen olla", Tempest vakuutti. Varjoista tuli vain varjoja.
"Minä olen pahoillani, että olet ollut niin onneton."

Tiarnan pudisti päätään.
"Em, et ole vastuussa minun onnestani", hän muistutti.
"Olen vain surullinen siitä, että aiheutin sinulle surua."

"Et sinä tehnyt mitään", Tempest vakuutti ja halusi uskoa siihen. Että kaikki oli vain väärinkäsitystä. Vaikka Ingrid oli nukkunut siinä, missä hän oli nukkunut. Ja käytti hänelle annettua kihlasormusta.
Ja tiesi kuukausia sitten intiimejä asioita heidän rakkauselämästään.

Juuri siinä oli ongelma.
Tiarnan ei ollut tehnyt mitään. Ja juuri siksi tilanne oli päässyt menemään niin pitkälle. Jos hän olisi toiminut niin kuin kuka tahansa järkevä, vastuullinen aikuinen, kaikki olisi voinut olla jo hyvin.
Kipu vihlaisi silmien takana ja sai hänet hieraisemaan kasvojaan.

Tempest katsahti miestä myötätuntoisena, puristi käsivartta anteeksipyytäen ja käpertyi sitten omalle puolelleen sohvaa elokuvan ääreen. Kissat löysivät tiensä hänen päälleen aikailematta.

Perjantai 4. syyskuuta 2020, kello 19:42, kaksi tuntia työpuhelun päättymisen jälkeen, Battersea, Lontoo, Iso-Britannia

Tiarnan oli silmäillyt kaukosäädintä viimeisen puolituntisen ajan ja pohtinut strategiaa, jonka avulla hän voisi kurkottaa sen itselleen liikuttamatta muuta ruumiinosaansa kuin vasenta käsivarttaan. Sohvapöydälle asetetun tietokoneen näyttö oli sammunut jo aikaa sitten, ja sen näppäimistö pyyhkäisyhiirineen oli aivan yhtä tavoittamattomissa kuin kaukosäädinkin. Kesken jäänyt kirja Uinuvista jättiläisistä oli sekin jäänyt yöpöydälle.
Mutta hän ei voinut liikkua.
Pian sen jälkeen, kun hän oli istahtanut tavallisesti Tempestille kuuluvan nurkkauksen sohvalle, Nyssa oli kiivennyt hänen syliinsä. Ja siinä pieni kissa vieläkin nukkui.
Kaikki muu oli toissijaista.
Niin kuin myös se, että hänellä alkoi olla kiljuva nälkä.
Näin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut työhuoneessaan.
Mutta hän ei ollut käynyt siellä sairaalasta paluunsa jälkeen.

Äänettömät kissanaskeleet kantoivat päivällistarjottimen valkopuisen kirjahyllyn suojaamaan nurkkaukseen avaran oleskelutilan kulmassa. Savustettu tofu, hunajavalellut uunijuurekset ja lautasen koristeleva palsternakkapyree ja tuoreet, hienonnetut yrtit olivat saapuneet hetki sitten pikalähetyksenä viiden tähden ravintolasta, kun Tempest oli tuijottanut kokkauksensa tuloksia ja todennut, että Tiarnan ansaitsi parempaa.
Nyt hän laski tarjottimen sirolle sohvapöydälle nurkkauksessa, joka oli ollut hänen, varoen läikyttämästä punaviinilasia. Romana, Leela ja Nasreen pyörivät hänen jaloissaan, Leela jalkoja vasten kiipeillen ja askelien mukana aaltoilevaan, kevyeen, puuterinvaaleanpunaiseen neuletakkiin sotkeutuen.
"Toivottavasti olet nälkäinen."

Tiarnanin vammat olivat parantuneet hyvin. Siitä huolimatta fyysinen kipu sai hänet hieraisemaan rintakehäänsä, kun Tempest siirtyi kauemmas. Heidän ei kuulunut istua näin, ei tällä tavalla erillään.
Hän hukutti synkkyyden ottamalla kulauksen punaviiniä.
"Onpa hyvää. Mitä viiniä tämä on?"

"En ole varma", Tempest pahoitteli.
"Ravintola toimitti sen päivällisen ohessa, enkä muistanut katsoa pulloa." Tiarnan tuskin olisi kuvitellutkaan, että elegantti annos oli hänen käsistään peräisin.

Tiarnan kohotti kättään rauhoittelevasti.
"He ovat varmastikin valikoineet sen juuri tätä ruokaa varten", hän totesi ja jäi katselemaan hetkeksi vaimoaan.
"Em... On mahdollista, että kuvaukset jatkuvat aiemmin kuin alunperin kuvittelin."

"Oh?" Tempest kysyi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan Tiarnania. Romana puski huomionkipeänä onnekkaasti tyhjää kättä voimalla, joka olisi heilauttanut teet pitkin sohvaa.
"Kuinka pian?"

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja huolestuneena.
"Mahdollisesti jo kuun vaihteessa. Mietin vain..."
Hänen kulmansa kurtistuivat, tuttu juova painui niiden väliin.
"Miltä se sinusta tuntuu?"

Tempest katsoi miestä hämmentyneenä. Ehkä hän ei vain ymmärtänyt kysymystä.
"Jos se on lääkärin mielestä hyvä ajatus, minä olen tietenkin samaa mieltä?" hän tarjosi.

Tiarnanin kulmat pysyivät kurtistuksessa.
"Tarkoitin", hän aloitti uudelleen, tuntien olonsa... häkeltyneeksi.
"Jos palaisin Skotlantiin, jäisitkö mieluummin tänne vai tulisitko mukaani?"

Hämmennys pysyi kultaisissa silmissä.
"Ehm...", Tempest empi, tietämättä mitä sanoa.
"Jos sinun ei olisi hyvä olla yksin tai tarvitset apua toipumisen aikana, tietenkin tulen mukaasi."

Tiarnanin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen.
Eivätkä vähiten siksi, että hän tunsi itsekästä halua vastata, että juuri sitä hän tarvitsi. Siten Tempest lähtisi hänen mukaansa, eikö niin?
Hän inhosi omia ajatuksiaan.
"Mutta mikä sinusta itsestäsi tuntuisi hyvältä?"

"En minä osaa sanoa", Tempest vastasi ahdistuneena ja nousi ylös.
"En ole ajatellut asiaa. Lupasin pitää sinusta huolta, kun toivut."

Tiarnan laski katseensa anteeksipyytävänä nähdessään Tempestin ahdistuvan.
"Ei se mitään", hän kiirehti vakuuttamaan.
"Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tuoda asiaa ilmi vielä."

Tempest kohautti olkaansa levottomasti kuin sanoakseen, ettei anteeksipyytelylle ollut tarvetta.
"Milloin tapaat lääkärisi seuraavan kerran? Miltä olosi on tuntunut?"

"Voin oikein hyvin", Tiarnan vakuutti ja mietti, toimisiko se sopivana aiheenvaihtona.
"Minulla on aika taas ensi viikolla. Mutta olen parantunut hyvin. Olet hoivannut minua tunnollisesti."

Tempest pudisti päätään kehulle, joka kuulosti enemmän sarkasmilta – eihän hän tehnyt muuta kuin kantoi miehelle ruokaa ja hyöri tämän ympärillä yhtä hyödyllisenä kuin heidän kissansa.
"Ikävöitkö jo takaisin töihin?"

Tiarnanin sydäntä särki, kuinka hyvin tavallisestakin keskustelusta oli tullut heille vaikeaa. Jos hän vain olisi ollut viisaampi, jos hän vain olisi toiminut toisin...
Hän ikävöi viskiä.
"Jonkin verran. Mutta jos toivoisit minun jäävän Lontooseen, teen niin."

Tempest katsahti miestä hämmentyneenä.
"En tietenkään. Sinua kaivataan töissä, ja jos haluat mennä ja lääkäri sallii sen, tietenkin sinun pitäisi mennä."

Huoli pysyi Tiarnanin katseessa.
"Mutta pelottaisiko sinua jäädä tänne yksin?"

Hämmennys pysyi pisamaisilla kasvoilla.
"Ei tietenkään. En aio olla este urallesi", Tempest muistutti kurtistaen kulmiaan ja liikahti levottomana.

Jos Tiarnan olikin kuvitellut, että hänen sydäntään särki, niin nyt se teki niin kahta pahemmin.
"Em, et koskaan ole este uralleni" hän vetosi.
Ehkä hänen vaimonsa olisi vain onnellinen omasta rauhasta.
"Et ajattelisi niin."

Tempest pudisti päätään ja sukaisi hiuksiaan miettien, kävivätkö he kahta eri keskustelua.
"Jos haluat mennä töihin, hienoa – nauti kuvauksista. Jos haluat, että tulen mukaasi, voin tulla. Ei kai tämä ole sen monimutkaisempaa?"

Tiarnan laski katseensa käsiinsä.
"Haluaisin, että tulisit mukaani", hän vastasi.
"Minä... Olen pahoillani, Em. Minulla olisi parempi olo niin."

"Ei sinun tarvitse pyydellä sitä anteeksi", Tempest vastasi levottomana.
"Tietenkin tulen, kun pyydät. Jonkun pitää varmistaa, ettet unohda ottaa aikaa toipumiselle."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut hymyillä.
Jos kaikki olisi ollut hyvin, hän olisi voinut ehdottaa, että Tempest viipyisi heidän mökissään. Joka odotti valmiina ja tyhjänä.
"Luuletko, että kissat stressaantuvat kovasti siitä, että joutuvat pian taas matkustamaan?"

Tempest pudisti päätään.
"Ne ovat tottuneet siihen", hän vastasi ja kyykistyi silittämään jaloissaan pyöriviä itämaisia. Ne huutaisivat äänensä käheiksi millaisella matkalla tahansa, mutta se oli osa rodun viehätystä.
"Oletko syönyt?"

Tiarnan havahtui ja katsahti lautasta, joka oli tyhjentynyt hitaasti keskustelun lomassa. Häpeäkseen hän ei juurikaan muistanut, miltä ruoka oli maistunut.
"Kyllä, kiitos. Se oli herkullista."

Tempest keräsi tarjottimen ja astiat mukaansa, kadoten hetkeksi keittiöön siivoamaan päivällisen jälkiä pois. Tovia myöhemmin hän kantoi miehen eteen uuden tarjottimen, nyt teekupin ja juustokakkupalan kera.
"Voisinko tuoda sinulle jotain muuta?"

Tempestin kadotessa keittiöön Tiarnan saattoi painaa kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä ja hengittää.
Typerä, vanha mies.
Mutta kun Tempest palasi, hän oli jo suoristanut ryhtinsä.
"Kiitos, rakas. Tämä riittää oikein hyvin."

Tempest nyökkäsi ja liikahti epätietoisena, kietoen toisen käsivarren ympärilleen.
Hetken hän oli hiljaa.
"Kuinka pian kuvaukset jatkuvat? Mitä sarjassa tapahtuu nyt?"

Tiarnan kurotti nostamaan teekupin käsiinsä.
"Uusimman käsikirjoituksen pitäisi saapua pian", hän vastasi.
"Kuvaukset jatkuvat kuun lopussa, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Olin kuvitellut, että niitä siirrettäisiin myöhemmälle."

Tempest nyökkäsi ja kyykistyi sitten matolle leikittämään huomionkipeitä kissoja henkihieveriin jyrsityllä höyhenhuiskulla, jonka Romana löysi aina jostain, vaikka hän oli luullut heittäneensä sen pois.
"Hienoa, että olet löytänyt roolin, josta nautit."

Tiarnan ei muistanut, milloin oli viimeksi nauttinut näyttelemisestä.
Mutta hän ei sanonut sitä ääneen.
"Eihän Skotlantiin matkustaminen vaikeuta kirjoittamistasi?"

"Ei tietenkään", Tempest vakuutti. Skotlanti oli häkellyttävän kaunis, inspiroiva paikka, eikä mikään muuttaisi sitä.
"Ei sinun tarvitse murehtia mistään. Kaikki on ihan hyvin."

Tiarnan murehti.
Se oli sekä hänen hyveensä että hänen paheensa.
"Haluaisitko vuokrata sieltä jonkin viehättävän asunnon? Tai mökin? Läheltä merenrantaa", hän kysyi ja yritti olla tuntematta kipua siitä, ettei mökki olisi se, jonka hän oli vaimolleen rakennuttanut.

Tempest nyökkäsi.
"Vaikka. Voin etsiä sellaisen", hän lupasi hajamielisesti ja tukahdutti naurun, kun Romana kellahti kyljelleen lelu suussaan, liian laiskana liikkumaan.
"Asutko kuvauspaikalla vai...?"

Nauru sai Tiarnanin hymyilemään, ja hänen kätensä liikahti, valmiina kurottumaan kohti kultaisia hiuksia. Sipaisemaan suortuvan syrjään niin, että hän näkisi pisamaiset kasvot paremmin.
Hän ei tehnyt niin, vaan laski käden takaisin teekupin ympärille.
"Kuinka sinä toivoisit, Em?"

Tempest vilkaisi Tiarnania epätietoisena ja painoi sitten katseensa takaisin Romanan pulleaan vatsaan.
"Kaikki käy. Mikä vain sinulle on helpointa", hän vakuutti.
"Oletko saanut ystäviä kuvauksista?"

Luojalle kiitos heidän kissoistaan. Kaiken keskellä ne tuntuivat tietävän, kuinka pitää huolen emännästään. Toisin kuin niiden hyödytön isäntä.
Tiarnan teki kaikkensa työntääkseen itseinhon ja -säälin syrjään ja sen sijaan keskittyäkseen olennaiseen.
"Minä... Jos olen rehellinen, Em, toivon, että voisimme asua siellä yhdessä."

"Totta kai", Tempest lupasi silittäen kissan valkoista, pehmoista, turhan pyöreää vatsaa. Tiarnan jätti vastaamatta, eikä hän tohtinut toistaa kysymystä.
"Kuten sanoin, mikä vain sinulle on helpointa."

Helpointa ei ollut vastaus, jonka Tiarnan olisi toivonut kuulevansa.
Hän katseli hetken vaimoaan ja tunsi sylinsä hyvin tyhjäksi.
"Pahoitatko mielesi, jos menen hetkeksi lepäämään?"

"En tietenkään", Tempest vastasi hämmentyneenä.
"Tarvitsetko apua? Saatanko sinut makuuhuoneeseen?" hän kysyi ja suoristautui lattialta, pyyhkäisten neuletakkiaan ja tutkaili miestä huolestuneena.

Hetken. pienen hetken Tiarnan toivoi, että kenties voisi houkutella Tempestin viereensä. Nukkumaan, viattomasti, tai vaikka kirjoittamaan hänen nukkuessaan. Hän kaipasi vaimonsa läheisyyttä.
Mutta se olisi ollut väärin.
"Selviän kyllä", hän vakuutti ja kömpi itsekin pystyyn.
"Mutta jos siitä ei ole vaivaa, voisit ehkä herättää minut parin tunnin päästä? En halua menettää yöuniani."

"Totta kai", Tempest lupasi ja toivoi, että muistaisi sen edelleen parin tunnin päästä. Hänen pitäisi ehkä laittaa herätys puhelimeensa. Ajatuksiin unohtuminen oli hänen erityistaitojaan.
"Nuku hyvin."

Olisipa joku heidän tytöistään seurannut, Tiarnan huomasi toivovansa suunnatessaan kohti aivan liian tyhjältä tuntuvaa makuuhuonetta.
Mutta ne jäivät emäntänsä luo.
Ja hän sai käydä makuulle tyhjälle sängylle, jaksamatta siirtää päiväpeitettä pois tieltä.