Between the stars and the sea

Tempest oli ollut oikeassa siinä, että toivoi turhaan olevansa ajoissa takaisin hotellilla. Illan lukijatapaamiseen mennessä hän tunsi olevansa jo varsin nuijittu pitkän päivän jäljiltä, mutta lukijoiden innostus, jopa ylipursuavassa amerikkalaisuudessaan, tarttui häneenkin ja pyyhki väsymyksen mukanaan. Jono oli kiemurrellut ulos Barnes & Noblesin liikkeestä, eikä hänellä ollut sydäntä lähteä ennen kuin viimeinenkin uskollisesti jonottanut oli saanut, mitä tuli hakemaan.
Ja sen jälkeen joukko nuoria pysäytti hänet parkkipaikalla eikä hän osannut riistäytyä irti keskustelusta – ei nähdessään, miten yksi tytöistä puristi hänen kirjaansa sydäntään vasten, miten yhden kädet tärisivät ja miten hiljaisimman silmät säihkyivät.
London vaihteli painoa jalalta toiselle hänen takanaan, päkiät korkokengissä itkien, ja huokasi helpotuksesta, kun he pääsivät vihdoin pujottautumaan autoon kellon ollessa jo karvan vaille puoltayötä.
Tempest tunsi askeltensa alkavan painaa, kun hän astui hissistä ja avasi ylellisen sviitin oven hiljaa siltä varalta, että Tiarnan olisi jo käynyt nukkumaan.

Yöpöydän lampun himmeä valo loisti makuuhuoneesta, ja television vaimean äänen saattoi erottaa eteiseen saakka.
Tiarnan loikoi sängyssä, pari tyynyä selän taakse tuettuna ja jalat suoriksi eteen ojennettuina, ja katseli BBC:n uutikanavaa, jonka sisältö sai hänet nykyään lähinnä masentumaan. Ehkä olisi pitänyt valita mieluummin joku urheilukanavista. Ehkä siellä olisi ollut tarjolla rugbya.
Hän ei ollut varma, havahtuiko oven avautumiseen vai vain vaimonsa läsnäoloon, mutta Tempestin astuessa eteiseen hän käänsi television äänen pois.
"Rakas?"

"Hei", Tempest tervehti pehmeästi tullessaan makuuhuoneeseen. Hän laski käsilaukun nojatuoliin ja astui ulos kengistään, vajoten välittömästi reilu kymmenen senttiä lähemmäs maata, ennen kuin kiipesi sängylle Tiarnanin viereen. Hän keräsi mekon muhkeaa, ylellistä helmaa pois tieltä, jotta pääsi istahtamaan taitettujen jalkojensa päälle.
"Anteeksi, kun kesti niin kauan. Olethan syönyt jo?" hän kysyi ja laski kätensä miehen rintakehälle.

Tiarnan sammutti television kokonaan ja nousi parempaan asentoon sängylle, jotta saattoi painaa kevyen suudelman vaimonsa huulille.
"Söin", hän vastasi, samalla kun vei kätensä silittämään Tempestin pisamaista poskea.
"Jääkaapissa on sinulle pari smoothieta ja hedelmäsalaatti, jos haluat ottaa vielä iltapalaa."
Hän hipaisi vaimonsa huulia uudelleen omillaan.
"Millainen päiväsi oli, rakas?"

Tempest tunsi perhosten kutittavan vatsanpohjaansa, kun huulet koskettivat hänen omiaan. Hän suli hymyyn ja nosti kätensä koskettamaan hopeaa Tiarnanin hiuksissa.
"Oli ihana nähdä lukijoita", hän vastasi, "en ymmärrä, miten heitä riittää niin paljon ja miten he jaksavat jonottaa niin kauan." Vain tavatakseen hänet ja saadakseen omistuskirjoituksen kirjaan tai yhteiskuvan.
"Millainen sinun päiväsi oli?"

Hopean leviäminen tuntui toistaiseksi pysähtyneen, joskin ero vuoden takaisiin kuviin oli melkoinen. Tiarnan ei ollut kuitenkaan enää vuosiin ollut pahoillaan varhaisesta harmaantumisestaan.
Eikä hänen vaimonsakaan tuntunut olevan.
"Koska sinun tarinasi ovat koskettaneet heidän sielujaan", Tiarnan muistutti, pyyhkäisten vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse.
"Huomattavasti vähemmän kiireinen kuin sinulla, rakas. Annoin joitakin haastatteluja, ja kävin kokeilemassa hotellin uima-allasta."

"Oliko se hyvä?" Tempest kysyi ja silitti sormenpäillään Tiarnanin poskipäätä ja niskaa. Hän kiemurteli ulos turkoosista jakusta ja epäröityään hetken, kiipesi hajareisin miehensä syliin, keräten näyttävää helmaa pois tieltä.
Hän nojautui painamaan suudelman miehen huulille. Hänen olisi varmasti pitänyt päästää mies nukkumaan, mutta hän ei malttanut. Hän oli kaivannut tällaista hetkeä koko pitkän päivän.

"Varsin erinomainen", Tiarnan myönsi. Heidän hotellinsa allasosasto oli suunniteltu varsinaiseksi trooppiseksi paratiisiksi, ja hän oli melko varma, että hänen vaimonsa olisi voinut arvostaa sitä, vaikkei se ollutkaan sama asia kuin oikea, turkoosinsininen meri.
Hän toivoi, että he voisivat vielä matkustaa jonnekin, missä meri oli niin häkellyttävän sininen.
Tempestin kivutessa hänen syliinsä hän laski kätensä kevyesti tämän vyötäisille ja vastasi suudelmaan.
"Päivä oli pitkä ilman sinua, rakas."

Tempest vastasi hymyllä ja painoi uuden suudelman Tiarnanin huulille, punoen sormensa miehen hiuksiin.
"Minäkin kaipasin sinua", hän sanoi ja hieraisi ohimoaan miehen olkapäähän, kun antoi käsiensä valua niskalle ja sitten kyljiä pitkin alemmas, kunnes ne voisivat pujottautua paidan alle.
"Mitä haluaisit tehdä huomenna?"

Tiarnan nautti sormien kosketuksesta niskallaan ja kehollaan. Se oli yksi niistä lukuisista asioista, joita hän kaipasi matkustaessaan yksin. Läheisyys, jonka kaipuu oli toisinaan ajaa hänet hulluksi.
Hänen omat sormensa silittivät hellästi Tempestin vyötäröä ja tämän lantion kaarta.
"Olen pohtinut sitä", hän vastasi.
"Tahtoisitko käydä soutelemassa?"

"Se olisi mukavaa", hän vastasi ja hipoi nenänpäällään miehen kaulaa, hengittäen sen ihoa vasten.
"Haluaisin myös käydä uimassa kanssasi. Ja Aida kehoitti meitä käymään Universal Studiosilla tai Disney Worldissa." Sormet hivuttautuivat paidan helman alle ja silittivät kylkien ja vatsan paljasta ihoa.
"Kuulemma huvipuistossa käyminen kuuluu yleissivistykseen."

"Siinä tapauksessa me menemmä uimaan", Tiarnan lupasi.
"Ja huvipuistoon. En uskalla alkaa väitellä Aidan kanssa siitä asiasta."
Hän oli tutustunut useampaan Disneyn huvipuistoon ympäri maailman, mutta Floridan versio oli häneltäkin vielä näkemättä.
Hänen sormensa siirtyivät mietteliäinä Tempestin mekon vetoketjulle.
"Haluaisitko kylpyyn?"

Tempest nauroi kuplien ja kosketti huulillaan miehen kaulaa. Ajatus huvipuistosta samalla kiehtoi ja kauhistutti häntä. Tiarnan oli tainnut tarjoutua viemään hänet sellaiseen aikaisemminkin, mutta se tuntui toiselta elämältä. Hän yritti olla ajattelematta sitä, mitä vuosi sitten oli tapahtunut.
Hän kohotti päänsä ja kohtasi myrskysilmien katseen, pudistaen päätään vastauksena kysymykseen. Hän nosti miehen paitaa ja yritti vetää sen tämän pään yli.

Huvipuisto tarkoittaisi valtavaa määrää ihmisiä, vaikka he vierailisivatkin siellä arkipäivänä. Mutta heidän ei tarvitsisi viipyä pitkään, ja hän voisi yrittää tehdä kaikkensa, ettei hänen vaimonsa joutuisi ahdistumaan.
Tiarnan oli aikeissa ehdottaa, että voisi hieroa Tempestin jalkoja, jotka olivat todennäköisesti kokeneet kovia koroissa, mutta hänen ajatuksensa katkesi, kun paita lähti liukumaan hänen päältään. Puhumisen sijaan hän ojensi käsiään ylös ja kiemursi avuliaasti ulos kankaasta.

Tempest sysäsi paidan sängylle ja nojautui lähemmäs, hamuten miehen kaulaa huulillaan.
"Mmmh", hän huokasi hiljaa hengittäessään Tiarnanin tuoksua ja painautui nyt paljasta rintaa vasten. Sama kaipaava, kuumalta tuntuva levottomuus heräsi hänen vatsassaan kuin aamulla.
Se sai sormet valumaan miehen vyölle.

Vanha mies.
Mieti sydäntäsi.
Ja silti Tiarnan käänsi päätään, houkutellen vaimoaan suudelmaan, samalla kun hänen sormensa siirtyivät avaamaan valkean, runsashelmaisen mekon vetoketjua niin, että hän voisi auttaa muotiluomuksen pois vaimonsa yltä.
Hän oli ehtinyt muistella tämän aamulla pukemia alusvaatteita jo tovin.

Tempest auttoi mekon kanssa kumartumalla alas sen vetoketjun auettua, jotta saattoi sitten pujottautua vapaaksi sen helman alta ja halata itsensä lähemmäs Tiarnanin rintaa. Mekko sai seurata paitaa.
Kuuma levottomuus tuntui kasvavan hänen sisällään eikä hän ollut varma, mitä tehdä sille.
"Ikävöin sinua", hän mumisi pehmeästi solisluun ihoa vasten ja piirsi sormenpäillään miehen paljaisiin kylkiin.

Tiarnan tunsi aina hienoista syyllisyyttä viskellessään vaimonsa kauniita vaatteita lattialle, ja usein jälkikäteen hän nosti ne melkein pahoitellen tuolinkarmille tai sängynreunalle.
Ja silti hän toisti saman aina uudelleen. Vanha koira oppi joskus uusia temppuja, mutta ei selvästi tässä tapauksessa.
"Minäkin sinua", hän vastasi karheasti, ennen kuin kallisti vaimonsa selälleen heidän ylelliselle vuotelleen, jotta saattoi kumartua tämän ylle.

Maailma alkoi keinua, kun hänen selkänsä painui päiväpeittoa vasten ja Tiarnan oli hänen yllään. Syke kiihtyi ja ihon kosketus iholla sai jonkin polttamaan hänen sisällään. Tempest kutsui Tiarnania suudelmaan ja punoi sormensa hetkeksi tummiin hiuksiin, ennen kuin antoi käsiensä vaeltaa takaisin miehen kyljille ja palata vyölle, jolla ne olivat vierailleet jo kerran ujoina. Nyt ne avasivat sen soljen ja sitten siirtyivät avaamaan myös housuja, voidakseen työntää niitä pois jalasta.

Vanha mies.
Rauhassa.
Tiarnan veti pari kertaa syvään henkeä ennen kuin kiemursi ulos housuistaan, jotka päätyivät mytyksi sängynpäätyyn, toisen lahkeen juututtua hetkeksi nilkan ympärille kuin jonkinlaisena julmana salaliittona. Viimein niistä vapautuneena hän saattoi painaa huulensa haluamaan vaimonsa kaulaa ja siitä tietään tämän solisluulle.
"Olet niin jumalattoman kaunis."

Tempest nauroi epäuskoisella häkellyksellä ja tunsi maailmansa notkahtavan voimasta, jolla miehen sanat ja kosketus saivat hänen vatsansa nipistämään.
Kaulalla kulkevat suudelmat saivat varpaat kipristymään.
"Ja sinä olet vain jumalainen", hän huokasi ja antoi kaipaavien käsien kulkea miehen keholla, vaeltaa niskahiuksista selälle ja kyljille. Jalat kiertyivät miehen ympärille ja halasivat tätä lähemmäs häntä.

Kello oli jo niin paljon, että oikeastaan olisi ollut jo vanhojen miesten nukkumaanmenoaika. Mutta seuraavana aamuna he saisivat nukkua niin myöhään kuin halusivat, eikä mikään mahti maailmassa olisi saanut Tiarnania suuntaamaan nyt nukkumaan.
Tempest koituisi vielä jonakin päivänä hänen kohtalokseen.
"Olen haaveillut tästä koko päivän", hän myönsi käheällä äänellä, kun alkoi riisua siroja alusvaatteita vaimonsa yltä.

Tempest henkäisi epäuskosta ja tunsi hengityksensä kiihtyvän niin, että pää kävi kevyeksi. Hyvä luoja. Niin minäkin, hän olisi halunnut sanoa, mutta ajatuskin sai hänen poskensa punehtumaan.
Miehen äänen käheys pakotti hänet sulkemaan silmänsä, kun todellisuus alkoi välkkyä tähtiä. Hän työnsi miehen boksereita alas malttamattomiksi käyvin käsin ja sitten jaloin, kohottautuen patjasta niin, että saattoi hakea suudelmaa Tiarnanin huulilta. Kultaiset silmät hehkuivat melkein kuumeisina.

Bokserit, jotka olivat ehtineet palvella tehtävässään vasta hetken suihkun jälkeen, joutuivat samaan kasaan housujen kanssa. Tai ainakin Tiarnan oletti niiden joutuneen, sillä hän ei todellakaan kääntynyt varmistamaan.
Kuten ei myöskään riisumaan sukkiaan. Kirottuja sukkiaan.
Sen sijaan hän etsi parempaa otetta vaimonsa lantiolta ja vastasi tämän suudelmaan, samaan aikaan kun hänen mielensä rukoili, että kaikki sujuisi hyvin.
Hän pelkäsi, että tulisi muuten hulluksi.
"Rakastan sinua..."

Se, mikä oli joskus tällä hetkellä tuntunut halvaannuttavalta hermostukselta ja jännitykseltä, joka sai hänen kehonsa lukkoon ja syöksi hänen mielensä varjoisaan epävarmuuden kierteeseen, oli muuttunut nyt polttelevaksi odotukseksi. Sen voima melkein pelotti häntä, sillä hänen koko maailmansa tuntui väreilevän ja todellisuus sekoittui tähtipölyyn eikä hänen sykkeensä ottanut rauhoittuakseen.
"Minäkin rakastan sinua", Tempest vastasi ja punoi sormensa tummiin niskahiuksiin, vetäen miestä uuteen suudelmaan. Toinen jalka kiertyi kevyesti miehen ympärille, kutsuen tätä lähemmäs.

Tiarnan oli yrittänyt opettaa itseään elämään päivän kerrallaan. Jos eilinen oli ollut huono, se ei tarkoittanut, että tämä päivä olisi. Ei auttaisi heitä kumpaakaan, jos hän juuttuisi ikuiseen varmistelun kierteeseen.
Ja juuri nyt, kentie häpeäkseen, hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, kuinka kovasti halusi vaimoaan. Tapaa, jolla tämä oli tunkeutunut hänen ajatuksiinsa pitkin päivää ja tehnyt keskittymisestä vaikeaa.
Vanha, vanha mies.
Hän hamusi suudelmaa Tempestin huulilta samalla kun painui lähemmäs, kun ei enää kestänyt olla erossa.

Tiarnanilla oli lahja lähettää hänet suoraan tähtien sokaisevaan kirkkauteen niin, että hän unohti ympäristönsä, epävarmuutensa ja itsensäkin. Kaiken paitsi Tiarnanin ja sen, miltä miehen kosketus tuntui.
Kädet kulkivat miehen iholla, vetivät tätä lähemmäs, jotta hän saattaisi koskettaa ihoa huulillaan.
Ehkä oli surullista, että häneltä oli vienyt niin kauan löytää tähän: tilaan, jossa hän saattoi nauttia miehen läheisyydestä ja rakkaudesta vailla itsetietoisuutta tai häpeää.
Se kaappasi hänen koko kehonsa ja teki mielihyvästä niin voimakasta ja ylivoimaista, että hänen todellisuutensa järkkyi.

Tiarnan oli melko varma siitä, että jokin oli muuttunut. Ja hän toivoi, todella toivoi, että se oli hyvä asia. Sillä tapa, jolla Tempest oli nykyisin hänen kanssaan, jolla tämä jakoi hänen vuoteensa, oli ajaa hänet hulluksi.
Hyvällä tavalla. Onnellisella tavalla hulluksi.
Hetkeksi kaikki murheet, kaikki ikävät muistot katosivat, eikä maailmassa ollut mitään muuta kuin he kaksi. Ja hetken Tiarnanista tuntui, että hän saattoi ymmärtää, mitä hänen vaimonsa tarkoitti, kun puhui tähdistä.
Hyvä luoja, vanha mies.
Silti hän ei katunut lainkaan kun halasi vaimonsa syliinsä.

Tempest tunsi olevansa sietämättömän onnellinen ajelehtiessaan tähtipölyssä, keho nautinnosta voimattomana. Hän painoi nenänsä Tiarnanin rintakehää vasten ja vei tovin, että todellisuus alkoi hahmottua hänen ympärillään jälleen.
Käsi kiertyi miehen kyljen yli ja Tempest halasi itsensä vielä vähän lähemmäs.
"Olet uskomaton", hän huokasi hiljaa lämmintä ihoa vasten eikä välittänyt siitä, kuinka alaston oli. Floridassa lämpötila tuntui kutsuvankin sitä.

Tiarnan ei ollut täysin varma, kauanko aikaa oli kulunut.
Suurten ikkunoiden takana oli kuitenkin edelleen pimeää, eikä kukaan ollut soitellut heidän peräänsä. Mutta mahtipontisen suuri sänky oli siitä huolimatta täysin myllätty, ja hänen vaimonsa hiukset täysin villiintyneet.
Tiarnan ei katunut mitään.
Hän halasi naisen kylkeensä ja hipaisi huulillaan tämän otsaa.
"Sinä se tässä uskomaton olet, rakas", hän vakuutti pehmeästi.
"Ajat vanhan miehen tällaiseen hulluuteen."

Tempest suli epäuskoiseen hymyyn, perhoset vatsaa kutittaen. Hän antoi itsensä uskoa yhä helpommin miehen kauniisiin sanoihin, jotka saivat hänen varpaansa kipristymään edelleen.
Hän painoi suudelman paljaalle iholle ja työnsi jalkansa peiton alle, kun haki parempaa asentoa pään käydessä raskaaksi ja raukean uniseksi.
"Rakastan sinua", hän mumisi hellästi, jo puolimatkassa uneen.

Tiarnan nyki peitettä paremmin heidän päälleen, pikemminkin huoneen tehokasta ilmastointia kuin yön kylmyyttä vastaan. Hänen kehonsa hohkasi edelleen lämpöä, ja ajatukset tuntuivat petollisen keveiltä.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, madaltaen ääntään kun huomasi Tempestin olevan jo puoliksi unen omana.
Niin valtavan paljon, ettet voi käsittääkään.
"Nuku vain, rakas."

* * *

Perjantai 8. maaliskuuta, 2019, 11.21, JW Marriot -hotelli, Orlando, Florida

Ensimmäinen vapaa, kiireetön aamu yhdeksään päivään – ja Tempest todella nautti siitä. Hän oli havahtunut muutamaan kertaan osittain hereille, mutta jatkanut onnellisesti syviä, taianomaisia unia melkein keskipäivään saakka. Aurinko tulvi jo huoneeseen kultaisena ja kutsuvan, muistutellen päivälle luvatusta, melkein 30 asteen lämpötilasta.
Tempest venytteli jalkojaan raukeasti peiton alla, varpaat sen alta esiin pistäen, ja ojensi käsivarret päänsä ylle. Iho hehkui lämpöä ja kullanvalkeat hiukset olivat edellisestä illasta villit.
Hän raotti ensin toista silmää, ennen kuin avasi molemmat ja räpytteli kirkkaudessa tokkuraisena, ennen kuin haki Tiarnania katseellaan.

Tiarnan oli tehnyt parhaansa nauttiakseen raukeasta aamusta. Mutta kerran aamuvirkku, aina aamuvirkku, ainakin hänen tapauksessaan, ja hieman yhdeksän jälkeen hän oli noussut käymään suihkussa.
Hän oli kapinoinut omaa aamuvirkkuuttaan vastaan palaamalla vuoteeseen yhä nukkuvan vaimonsa vierelle ja kaivamalla esiin romaanin, jonka lukemiseen hänellä ei ollut ollut toviin aikaa.
Ja kun Tempest heräsi, hän sulki kirjan ja käänsi huomion vaimoonsa.
"Huomenta, rakas", hän tervehti ja kumartui painamaan suukon unenlämpimälle otsalle.
"Nukuitko hyvin?"

Tempest suli raukeaan, onnelliseen hymyyn ja käänsi kasvonsa Tiarnania kohti. Hän kätki haukotuksen kämmenselkäänsä ja antoi käsien jäädä sitten päänsä yläpuolelle.
"Erittäin hyvin, entä sinä?" hän kysyi ääni unesta painuksissa ja haki katseellaan kellonajan yöpöydän herätyskellosta.
"Oletko ollut ylhäällä pitkään?"

Hymy sai Tiarnanin rinnan täyttymään aina lämpimällä kiintymyksellä. Ja kaiken tapahtuneen jälkeen se oli muuttunut entistä merkityksellisemmäksi, niin ettei hän enää ymmärtänyt, kuinka voisi enää koskaan elää ilman vaimonsa hymyä.
Hän toivoi, ettei niin enää kävisi. Että varjo pysyisi poissa.
Vielä päivän. Vielä yhden päivän, ole niin kiltti.
"Oikein hyvin", hän vakuutti ja kurotti silittämään Tempestin kylkeä peitteen läpi.
"Tovin. Käytin hetken hyödyksi lukemalla. Ja seurasin kun nukut. Olet hyvin suloinen."

Tempest hymyili epäuskoisena, pisamainen nenä huvituksesta kipristyen, ja pudisti päätään raukeasti. Hän kierähti vatsalleen, laadukkaat petivaatteet varsin silkkisinä paljasta ihoa vasten, ja katseli Tiarnanin kasvoja hellin silmin.
"Menemmekö käymään huvipuistossa tänään?" hän kysyi ja nautti auringon kosketuksesta selällä, jonka valahtava peitto jätti paljaaksi.

"Olet sinä", Tiarnan vakuutti nähdessään epäuskon.
"Välillä kurtistat kulmiasi melkein kuin ajattelisit jotain hyvin ankarasti."
Silloin hän sai todella tehdä töitä, ettei olisi hipaissut vaimonsa otsaa. Tempest ansaitsi unensa, ja viihtyi unimaailmassa, ja olisi ollut hirvittävä sääli herättää tämä.
Nyt hän teki töitä ollakseen muistamatta, että hänen vaimonsa oli ollut varsin alasti heidän mennessään nukkumaan.
"Jos niin tahdot", hän vastasi, ja antoi itselleen luvan koskettaa paljastunutta selkää.

Tempest nauroi ja sipaisi hiuksia korvansa taakse. Perhoset lepattivat vatsanpohjassa. Hän hipaisi Tiarnanin alahuulta etusormellaan, kun mies kosketti hänen selkäänsä, ja nojautui sitten lähemmäs, painaen suudelman miehen huulille.
Siihen olisi ollut niin kovin helppo unohtua.
"Mmm", hän huokasi painaen silmänsä hetkeksi kiinni, "pitää varmaan mennä suihkuun, jotta pääsemme lähtemään."

Tai sitten voisimme vain jäädä tänne.
Ajatus siitä, että he voisivat viettää päivän hotellihuoneessa, oli vaarallisen houkutteleva. Tiarnan ei kuitenkaan halunnut viedä vaimoltaan mahdollisuutta tutustua paikallisiin nähtävyyksiin, kun tällä kerrankin oli siihen mahdollisuus.
Ehkä he eivät olisi aivan voipuneita illalla.
Hän kumartui hamuamaan toista suudelmaa vaimonsa huulilta.
"Käy vain rauhassa, meillä ei ole kiire."

Sama ajatus kävi Tempestin mielessä. Ja se oli niin houkutteleva, että hänen oli todella vaikea siirtyä kauemmas. Hetkeksi hän hautasi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen ja painautui miestä vasten, huulet kaulan ihoa kevyesti hamuten.
Sitten hän pakotti itsensä ylös, kiemurteli vapaaksi peiton alta ja tassutti varpaillaan kylpyhuoneeseen. Pelkkä auringonvalo tuntui ihanalta paljaalla iholla.
Hän kävisi pikaisessa suihkussa ja laittautuisi yhtä tehokkaasti, ja he voisivat kokea paljon kehutun nähtävyyden.

Tiarnan seurasi Tempestiä katseellaan ja harhautti sitten ajatuksensa toisaalle tarttumalla puhelimeensa. Hän vastasi muutamaan työsähköpostiin ja varmisti tulevien päivien aikatauluja Heleniltä, ja päätyi katsomaan yhden videon onnellisista koiranpennuista.
Tarkistettuaan vielä sään hän kömpi pystyyn selkäänsä hieraisten - hänen olisi ehdottomasti saatava kuntoilu taas kunnolla käyntiin - ja suuntasi sitten parvekkeelle varmistamaan etukäteen, miltä päivä näytti.
Aurinko oli hyvin kirkas.

"Oletko sinä valmis lähtemään?" Tempest kysyi ilmestyessään Tiarnanin selän taakse. Hänen olisi tehnyt mieli liittyä miehen seuraan parvekkeelle, ehkä kiertää kätensä tämän ympärille takaapäin – mutta he olivat hyvin korkealla. Ajatus laidan yli katsomisesta alkoi pyörryttää.
Vaaleat hiukset olivat vielä kosteat, mutta hän oli meikannut kevyesti ja pukenut alusvaatteet ylleen. Kädessä oli kaksi henkareihin ripustettua, kevyttä ja liehuvahelmaista mekkoa. Toisessa oli malli, jonka raikas, kullanhehkuinen kangas oli värikkäiden perhossiipien kirjoma, ja toisessa elegantti, hempeän vaaleanpunainen, polkkapilkkuinen versio, jonka vyötäröä kiersi kevyt, valkoinen vyö.
Hän kohotti niitä kysyvästi.

Tiarnan havahtui vaimonsa ääneen, ja tietoisena tämän suhteesta korkeisiin paikkoihin siirtyi takaisin parvekkeen oville.
"Kyllä vain", hän vastasi, kun kumartui painamaan suukon naisen otsalle. Sitten hän otti askeleen taaksepäin ja jäi hetkeksi mittailemaan mekkoja katsellaan.
"Näyttäisit hurmaavalta kummassa tahansa, rakas", hän vakuutti, ja kosketti kummankin mekon helmaa.
"Mutta pidän näistä perhosista hyvin paljon."

Tempest vastasi hymyllä, heilautti vaaleanpunaisen version nojatuolin selkänojalle ja pujottautui sisään perhosilla kirjottuun malliin.
"Auttaisitko?" hän kysyi ja käänsi selässä olevan vetoketjun miestä kohti, vetäen hiukset pois tieltä. Hän toivoi, että kevyt, ilmava mekko pitäisi olon mukavana, vaikka kuumalta ja kostealta tuntuva päivä kävisi vielä kuumemmaksi varsin suositussa teemapuistossa.
"Sitten voimme varmaankin mennä?"

Tiarnan auttoi aina enemmän kuin mielellään. Hän astui huoneen puolelle ja nykäisi parvekkeenoven kiinni, ennen kuin siirtyi vaimonsa taakse. Hän tarttui vetoketjuun ja hipaisi niskaa huulillaan, ja tunsi hienoisen syyllisyyden huomatessaan hennon mustelman sirolla kaulalla.
Vanha mies. Hillitse itsesi.
"Kyllä", hän vastasi tarkistettuaan vielä kerran, että kaikki oli mukana.
"Auto odottaa meitä ulkona."

Huulten kosketus sai huoneen notkahtamaan, vaikka notkahdus saattoi olla hänen polvistaan. Heidän todella pitäisi lähteä, ennen kuin hän kaipaisi miestä liian kovasti ajatellakseen mitään muuta.
Tempest veti syvään henkeä, poimi siron käsilaukun olalleen ja tyylikkäästi leikatun, valkean neuleen käsivarrelleen. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan mukana olevaa kenkävalikoimaansa, ennen kuin valitsi parin Jimmy Choon vaaleita korkokenkiä. Jalat eivät kiittäisi päivän päätteeksi.
Sitten hän seurasi Tiarnania ulos huoneesta ja alas hotellin vierellä odottavan auton luo.

Tempestin valikoidessa kenkiä Tiarnan käytti tovin aurinkolasien valitsemiseen. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut hyppäämään viimeisimpien muotivillitysten mukaan, mutta aurinkolaseihin hän oli kehittänyt jonkinlaisen innostuksen.
Johtui varmasti osittain siitä, että ne olivat melko pakollinen osa hänen varusteluaan, muutenkin kuin silmien suojana.
Jättäessään huoneen taakseen hän painoi kätensä kevyesti vaimonsa selälle.
"Onko jotakin, mitä haluaisit erityisesti nähdä puistossa?"

"Taidan olla hyvin huonosti valmistautunut", Tempest myönsi pahoitellen, kun hissi toi heidät hotellin aulaan. Hän nosti sirot aurinkolasit pisamaiselle nenälleen, kun häikäisevä päivänpaiste lähestyi. Paparazzien lauma ei vaaninut ovien ulkopuolella, mikä sai hänet hengittämään vapaammin.
"En taida tietää puistosta paljoakaan. Millaisista asioista sinä pidät siellä eniten?" hän kysyi kömpiessään auton ilmastoiduille takapenkille.

Tiarnan silitti hellästi vaimonsa selkää.
"Ei se mitään, rakas, me voimme vain tutkia, mitä muistosta löytyy."
Heille varattu VIP-kierros takaisi sen, ettei heidän tarvitsisi tehdä päätöksiä sen mukaan, missä jonossa he malttaisivat seisoa. Tiarnan oli siitä hyvin kiitollinen, sillä se tarkoitti, ettei Tempest joutuisi seisoskelemaan tuntikausia kuumassa auringonpaisteessa, ihmisjoukkojen keskellä.
"Pelkään, että minunkin kokemukseni on varsin rajallista", hän myönsi kömpiessään ilmastoidun auton takapenkille.
"Joskin voisin kokeilla, uskaltautuisinko vielä johonkin vuoristorataan."

Tempest katsahti Tiarnania epäuskoisella lämmöllä ja kuten niin usein, unohtui hetkeksi vain katselemaan sydäntäsärkevän komeaa miestä voimatta täysin uskoa, että hänellä oli lupa olla näin onnellinen. Hän nojautui lähemmäs ja sipaisi sormenpäillään hopeaa miehen ohimolla, ennen kuin painoi suudelman tämän poskelle.
"Tuntuvatko ne yhtä kauhistuttavilta kuin näyttävät?" hän kysyi ja poimi toisen miehen käsistä omiensa väliin, piirtäen sen kämmenselkään, kun auto kuljetti heitä kohti Orlandon Disney Worldia.

Ilmastoidussa autossa Tiarnan saattoi vetää Tempestin kainaloonsa joutumatta huolehtimaan siitä, että hänen kehonsa lämpö saisi naisparan läkähtymään.
"Minä olen aina ollut hyvin kiintynyt niihin", hän myönsi, painaen suukon vaimonsa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mutta sinä saat toki nauttia niistä vain katselemalla kalpeaa naamaani, kun nousen pois kyydistä. Luulen, että voisit nauttia Ruususen linnasta."

"Sinä hurjapää", Tempest vastasi ja käpertyi mukavammin Tiarnanin kainaloon, nuuskien hiljaa miehen paitaa ja sen tuttua, huumaavaa tuoksua.
"Minustakin olisi mukava kokea sellainen kerran." Ehkä hän muuttaisi mielensä siinä vaiheessa, kun näkisi vuoristoradan ihkaelävänä.
"Millainen Ruususen linna on?"

"Me voimme kokeilla", Tiarnan lupasi, ja huomasi jo miettivänsä, mikä vuoristoradoista voisi olla sellainen, joka ei kauhistuttaisi hänen vaimoaan liikaa. Mutta Tempest oli kykenevä tekemään sen päätöksen itse, eikä hänen tarvitsisi holhota vaimoaan.
Hän painoi uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon kuin anteeksipyynnöksi.
"Ainakin Pariisissa se on varsin sadunomainen paikka, joka saa mielikuvituksen liikkeelle. Siellä kellarikerroksessa on lohikäärme, mutta en ole varma, onko tilanne sama täällä. Pitäisiköhän minun hommata täältä hiirenkorvat, mitä luulet?"

Tempest purskahti kuplivaan nauruun ja silitti Tiarnanin hiuksia, painaen uuden suudelman miehen poskelle.
"Kyllä, tarvitset ehdottomasti hiirikorvat", hän vakuutti lämpimällä huvituksella ja puski ohimollaan hellästi miehen olkapäätä. Ajatus sai lämmön leviämään hänen sisällään.
"Mistä muusta sinä pidät Disney Worldissa?"

Disney World oli aina kuulunut niihin nähtävyyksiin, joiden viehätyksestä Tiarnan ei ollut täysin päässyt selville. Ehkä se oli johtunut siitä, että hänellä ei ollut ollut oikeaa seuraa. Ajatus teemapuistosta Tempestin kanssa oli paljon innostavampi.
"Luuletko, että pääsisimme tapaamaan Roopea? Hän on kuitenkin maanmiehiä, se olisi kohteliasta."
Hymy nyki hänen suupielessään.

"Olen varma, että sinun tapaamisesi olisi suuri kunnia", Tempest vastasi hymyä silmissään ja nosti Tiarnanin kättä, jotta saattoi painaa suudelman sen rystysille. Ilmeisesti puistoissa oli mahdollisuus tavata Disneyn hahmoja, jotka varmasti olivat ammattilaisia. Mutta kenen vatsassa ei lentäisi perhosia, kun kohtaisi Tiarnanin?
"Onko jotain, mitä ei kannata kokea?"

"Minusta tuntuu, että olemme onnekkaita siinä suhteessa, että pääsemme välttämään pahimmat ruuhkat. Muussa tapauksessa olisin ehdottanut, että meidän kannattaisi välttää joitakin osia puistosta."
Tiarnan oli kiitollinen myös siitä, että heidän kuljettajansa huolehti heidät oikealle parkkipaikalle ja oikealle portille, sillä hänen silmissään Disneyn huvipuistokokoelma vaikutti varsin sekavalta. Auton alkaessa liukua pysähdyksiin hän nosti suuret, kasvonpiirteet osittain hävittävät lasit kasvoilleen.
"Oletko valmis, rakas?" hän varmisti, hipaisten vaimonsa ohimoa huulillaan.

Tempest seurasi miehen esimerkkiä ja asetti sirosankaiset pilottilasit paremmin nenälleen.
"Valmis", hän lupasi ja nousi autosta Tiarnanin perässä. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa heidän jalanjäljissään seuraavaan "turvallisuuden asiantuntijaan" tottui niin, ettei tämän läsnäoloa ollut muistaa. Ehkä mies oli vain harvinaisen hyvä työssään.
Valkoiseen paitapuseroon ja skottiruutuiseen liiviin pukeutunut puiston työntekijä odotti heitä portilla. Nuori mies näytti melko hermostuneelta, mikä oli ymmärrettävää, sillä tämä oli ensimmäinen kerta näin tärkeän asiakkaan oppaana. Rintapieleen oli ommeltu "Clive". Clive ryhdistäytyi nähdessään heidät, ja Tempest tunnisti häkeltyneen sokaistumisen miehen kasvoilla, kun tämä tunnisti Tiarnanin.

Vaikka Tiarnan oli aina ollut viileämpien ilmanalojen ystävä, kenties verenperintönsä ansiosta, hänenkin oli myönnettävä porottavalle auringonpaisteelle se etu, ettei hopean kirjomien hiusten peitoksi vedetty lippalakki näyttänyt lainkaan epäilyttävältä, kuten eivät aurinkolasitkaan. Itse asiassa hän näytti paljolti turistin perikuvalta vaaleansinisessä kauluspaidassaan ja vaaleissa housuissaa, ainoastaan vyölaukku puuttui.
Ehkä hän voisi korvata hattunsa jossain vaiheessa versiolla, josta sojottaisivat mustat hiirenkorvat.
Hän tervehti heidän opastaan ystävällisellä kädenpuristuksella ja esitteli tälle itsensä ja vaimonsa, vaikka rehellisesti sanottuna se taisikin olla enemmän kohteliaasta käytöksestä kuin todellisesta tarpeesta kumpuavaa.
Cliven lähtiessä johdattamaan heitä kohti puistoa hän kietoi käsivartensa kevyesti vaimonsa harteille.
"Se, joka näkee ensimmäisenä Disney-hahmon, saa pisteen, sopiiko?" hän ehdotti kumartuessaan lähemmäs tämän korvaa.

Tempest nojautui Tiarnanin kylkeen ja kiersi käsivarren miehen vyötärölle, tuntien onnellisen lämmön leviävän sisällään. Satumaiseksi kehuttu Disney World oli kieltämättä varsin visuaalisesti rikas, eikä Tempest ollut varma, mihin olisi kiinnittänyt katseensa.
Ja täällä oli ihmisiä. Valtavasti ihmisiä.
Hän nyökkäsi hymyillen, mutta oli varma Tiarnanin voittavan: hänen oli mahdottoman vaikea muistaa katsoa muuta kuin Tiarnania. Clive luennoi heille puistosta, eikä hänellä ollut sydäntä sanoa, että vain osa siitä kuului ihmismassan hälyn yli.

Tiarnan oli varautunut ihmisiin, totta kai, mutta siitä huolimatta hän veti Tempestin hieman paremmin kylkeensä, toivoen, että voisi suojella vaimoaan edes osalta kaikesta siitä energiasta ja melusta, jota yhteen paikkaan joukolla kerääntyneet ihmiset väkisinkin aiheuttivat.
Hän esitti Clivelle silloin tällöin kysymyksiä, samalla kun tähyili uteliaana ympärilleen. Myrskynharmaissa silmissä saattoi nähdä poikamaista riemua, kun hän osoitti vaimolleen tutut, pallomaiset korvat hieman syrjemmällä.

"Sinä tarvitset hiirenkorvat", Tempest muistutti seuratessaan Tiarnanin katsetta ja tunsi naurun kuplivan vatsanpohjassaan ajatuksesta. Hän kurottui hipaisemaan hopeaa lippalakin reunan alta kuin demonstraationa, minne korvat kuuluivat.
"Mistä tahtoisitte aloittaa?" Clive tiedusteli heiltä amerikkalaisella palvelualttiudella ja yritti olla mahdollisimman hienovarainen vilkuillessaan heitä uteliaana.

Tiarnan katsahti arvioivasti kohti pieniä putiikkeja, jotka oli täytetty Disney-aiheisilla oheistuotteilla. Löytyisiköhän jostakin niistä korvat heille molemmille, hänelle ikonisen mustat ja hänen vaimolleen jotakin valkeaa? Eikö ainakin Aristokateissa ollut valkokorvaisia kissoja?
Cliven kysymys havahdutti hänet ajatuksistaan.
"Tuota, voisimme ehkä ensimmäiseksi käydä linnalla", hän ehdotti ja katsahti vaimoaan kysyvästi. Niin se ei jäisi näkemättä, vaikka väsymys iskisikin.
Heidän henkivartijansa kulki valppaana muutaman askeleen päässä, tarkkaillen ympäristöä aurinkolasiensa takaa.

Tempest nyökkäsi vahvistuksen ja punoi kätensä Tiarnanin käteen, antaen katseensa vaeltaa rikkaassa ympäristössä. Lämmin päivä oli houkutellut jokusen muunkin paikalle, ja heidän ympärillään tungeksi lapsiperheitä, eläkeläisiä ja sydämeltään lapsenmielisiä aikuisia. Jonot näyttivät huikaisevilta sekä laitteisiin että käytännössä mihin tahansa muuallekin.
Clive johdatti heitä kohti helposti erottuvaa, sirotornista linnaa Magic Kingdom Parkin sydämessä.

Aurinko tuntui porottavalta paistaessaan suoraan yläpuolelta, ja Tiarnan muistutti itseään huolehtimaan, että he molemmat joisivat riittävästi. Hän tunsi myötätuntoa niitä kohtaan, jotka joutuivat kuluttamaan puolet päivästään jonottamalla.
"Oletko nähnyt Prinsessa Ruususen?" hän kysyi vaimoltaan, samalla kun linna alkoi piirtyä heidän eteensä mahtipontisena. Ehkä hänen olisi yritettävä napata kuva tai pari vaimostaan, niin että hän voisi lähettää jonkun niistä Aidalle ja Elille.

Tempest nyökkäsi uuden vahvistuksen ja yritti keskittyä määränpäähän, kun varsin iloisesti soivat, erilaiset musiikit sekoittuivat paikoin toisiinsa ja vierailijamassan meluun, jota särki välillä pikkulasten itku ja huuto.
Clive vilkuili heitä olkansa yli, ihailevaa uteliaisuutta silmissään, ja opasti heidät vaivihkaa linnaan kiemurtelevan jonon vierestä huomaamattomalle takaovelle, josta he pääsivät sisään linnaan herättämättä muiden vierailijoiden huomiota. Linna tuntui miellyttävän viileältä kuumankostean ulkoilman jälkeen, ja Tempest katseli uteliaana ympärilleen, kun Clive johdatti heidät sisään sen käytäville.

Tiarnan toivoi, ettei tämä kaikki olisi liikaa hänen vaimolleen. Ehkä heidän olisi ollut parempi levätä hotellilla, ennen kuin matka jatkuisi taas seuraavaan kaupunkiin. Ehkä...
Mutta tehty, mikä tehty. Ainakin he voisivat sanoa ystävilleen olleensa Disneylandissa. Ja ostaa korvalliset hatut tai pannat tai mitä täällä ikinä myytiinkään.
Linna oli kieltämättä viehättävä, ja jopa Tiarnanin mielikuvitus lähti liikkeelle, kun Clive opasti heitä pitkin sen käytäviä. Yhden parvekkeen kohdalla Tiarnan kaivoi puhelimensa esiin ja katsahti vaimoaan.
"Yksi kuva?"

Tempest katseli seiniä kirjovia maalauksia ja muraaleja hiljaisella haaveikkuudella, unohtuen pian ajatuksiinsa. Cliven tarinointi sekottui käytävillä vaeltavien vieraiden hälinään. Pienet tytöt istuivat Bibbidi Bobbidi Boutiquessa hemmoteltavina kuin minikokoiset kotiäidit kampaajalla.
Hän havahtui Tiarnanin kysymykseen.
"Jos sinäkin olet kuvassa", hän lupasi silmät hymystä siristyen, ja Clive tarjoutui nopeasti ottamaan heistä kahdesta kuvia.

Tiarnanista tuntui, että hän olisi voinut katsella vaimoaan yhtä paljon kuin maagiseksi muokattua linnaa. Hän oli oppinut huomaamaan, milloin Tempest vajosi ajatuksiinsa, eikä hän voinut kiistää, etteikö hänen vaimonsa olisi ollut silloin erityisen hurmaava.
Silloin, kun ajatukset olivat johdattaneet tämän haavemaailmoihin, eivät ahdistukseen.
Hän otti tarjouksen vastaan ja ojensi puhelimensa Clivelle ennen kuin asettui valokuvaan ja veti Tempestin hellästi kainaloonsa.
"Ystäville lähetettäväksi", hän selitti, hipaisten vaimonsa hiuksia huulillaan.

Tempest vastasi huvittuneella hymyllä, kultaiset silmät tuikahtaen. Hän katselisi kuvia Tiarnanista enemmän kuin mielellään, ja kiersi kätensä kevyesti miehen selälle nojautuen tämän kylkeen. Hän hymyili kameralle vilpitöntä lämpöä silmissään, ja Clive napsi halukkaasti kuvia, pohtien koko ajan epätoivoisesti, voisiko kysyä idoliltaan enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kysymyksiä menettämättä työtään.
"Onko täällä paikkaa, jossa emme ole vielä käyneet?" Tempest kysyi mieheltään, kaiken suunnantajunsa menettäneenä.

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi mietteliäs juova.
"Olen melko varma, että olemme nähneet kaiken", hän vastasi, ja katsahti sitten heidän opastaan luottamatta omaan suuntavaistoonsa - tuntui melkein siltä, kuin linna olisi todella rakennettu eksyttämään kävijät, vaikka sellainen ei varmasti olisi ollut säännösten ja lakien mukaista.
"Minne tahtoisit seuravaaksi, rakas? Haluaisitko kokeilla jotakin laitteista?"

"Se olisi mukavaa", Tempest vastasi, vaikka se olikin täysi olettamus, sillä hän ei ollut koskaan käynyt huvipuistossa, saati oikeassa huvipuistolaitteessa.
"Onko täällä vuoristorataa, jota haluaisit kokeilla?" hän kysyi ja punoi kätensä Tiarnanin käteen, kun Clive johdatti heidät ulos samasta, huomaamattomasta takaovesta, josta he olivat tulleet sisään, muistuttaen olemukseltaan hyvin innokasta palveluskoiraa.
"Ja haluaisin nähdä sinut hiirenkorvissa."

"Meidän täytyy käydä ostamassa hiirenkorvat", Tiarnan vastasi, samalla kun kohensi hieman aurinkolasejaan ja nykäisi lippaansa suoraan. Hänen olisi tehnyt mieli riisua hattu kokonaan, mutta pieni epämukavuus oli hinta, joka hänen oli maksettava, jos hän halusi liikkua edes jossain määrin tunnistamattomana.
Tempestin kysymys sai hänet kääntymään heidän oppaansa puoleen.
"Onko tässä lähellä vuoristorataa? Tai jotakin muuta vastaavaa?"

"Kyllä vain! Ihan lähistöllä on Big Thunder Mountain Railroad perinteikkäille seikkailijoille", Clive aloitti luennoinnin ja päästi heidät takaisin kuumankosteaan päivään ja vierailijoiden virtaan.
"Sekä Seven Dwarfs Mine Train, Splash Mountain – ja totta kai legendaarinen Space Mountain, joka jokaisen tulee kokea", mies esitteli viittoillen ympärilleen ruuhkaisilla kaduilla.
"Mistä haluaisitte aloittaa?"

Lämmin ilma tuntui puskevan seinänä vastaan, ja hetkeksi Tiarnanin valtasi halu paeta takaisin Ruususen linnaan.
Hän katsahti vaimoaan ja silitti tämän kämmenselkää peukalollaan.
"Taidan olla perinteikäs seikkailija", hän myönsi, suupieli nykäisten.
"Sopiiko se sinulle, Em?"
Jos hänen vaimonsa ei haluaisi liittyä seuraan, hänen turvamiehensä huolehtisi kyllä, etteivät ihmismassat pääsisi häiritsemään tätä.

"Totta kai sopii", Tempest vastasi. Hän halusi kokeilla asioita, joista Tiarnan piti. Hän ei halunnut olla vain surullinen, sairaalloinen ja pelokas hahmo, joka istui penkillä ja sai sääliviä katseita osakseen.
Clive näytti tietä, johdattaen heitä ohi ylihinnoitelluista ravintoloista, kahviloista ja matkamuistoliikkeistä. Big Thunder Mountain Railroad oli massiivinen, punaista vuoristoa muistuttava kompleksi, joka sai Tempestin vatsan nipistämään. Opas myös johdatti heidät jälleen vaivihkaa virallisen – ja vaikuttavan pitkän – jonon ohi huomaamattomalla takaovelle, josta he pääsivät livahtamaan kyytiin. Mies suositteli heille perimmäisiä paikkoja vielä hieman jännittävämpää kyytiä varten.
Tempest tunsi jalkansa hieman huteriksi, kun hän kiipesi oranssiin kärryyn, kahden istuttavalle, mustalle penkille, jonka poikki kulkeva turvakaide näytti hänen polviaan huterammalta.

Tiarnanin oli myönnettävä, että jokin punaisissa vuorissa herätti hänen sisäisen pikkupoikansa, joka oli vuosikymmeniä sitten kuvitellut olevansa Indiana Jones leikkiessään sisarustensa kanssa Lewiksen karussa maisemassa. Sama sisäinen pikkupoika innostui myös kuvittelemaan, kuinka he matkaisivat läpi villin lännen vanhan tavarajunan kyydissä.
Noustuaan vaunun kyytiin hän poimi vaimonsa käden omaansa ja katsahti tätä hellästi, puristaen kättä kun juna nytkähti liikkeelle.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hiljaa.

Tempest vastasi hallitulla hymyllä ja puristi vaivihkaa vapaan kätensä sormet kouristuksenomaisen tiukasti tangon ympärille. Hän ei halunnut viedä Tiarnanin kokemuksesta tai estää miestä nauttimasta laitteesta, koska mies joutuisi jälleen huolehtimaan hänestä.
Juna puksutti liikkeelle hitaasti, kääntyillen kiskojen mukana ja sukelsi pimeyteen, joka hieman ravisteli valheellista turvallisuudentunnetta. Hetkeksi Tempest tunsi sokaistuvansa kirkkaasta päivänvalosta jyrkän nousun lopussa – ja sitten se oli menoa.
Painovoima pusersi häntä penkkiä vasten, kun juna syöksyi pitkin kaltevia, kaartuvia kiskoja loputtomalta tuntuvan ajan, yhä nopeampaa, kunnes hidasti vihdoinkiivetäkseen ylös pitkää ylämäkeä, kolisten ja naksuen huolestuttavasti. Tempest puristi silmänsä vaivihkaa kiinni ja takertui lujemmin tankoon, joka antoi hänen luisua edestkaisin penkillä, kun maailma putosi yhtäkkiä junan syöksyessä kiskoja alas, melkein vaakatasoon kallistuen. Kierre toisensa jälkeen, ylös, alas, tunnelien läpi – ja yhä nopeampaa.
Kun se vihdoin hidasti ja puksutti pysähdyksiin, Tempest puristi edelleen tankoa molemmin käsin ja tuijotti eteensä paikoilleen jähmettyneenä.

Vasta hetkeä ennen ensimmäistä pudotusta Tiarnan tuli ajatelleeksi, että ehkä hänen olisi pitänyt varoittaa vaimoaan. Että nousun jälkeen seurasi yleensä pudotus.
Mutta nyt oli jo auttamatta liian myöhäistä.
Ja hänen sisäinen pikkupoikansa riemuitsi, eikä välittänyt siitä, että vanhan miehen pää ja vatsanpohja eivät olleet täysin samaa mieltä.
Hitot, ikä oli vain numero. Nauti ja elä!
Ja kun juna liukui pysähdyksiin, hän kääntyi katsomaan vaimoaan.
"Rakas, onko kaikki hyvin", hän kysyi huolissaan, koskettaessaan tämän käsivartta, kun turvakaiteet lähtivät nousemaan ylös.

Tempest havahtui tähän hetkeen ja pakotti rajusti tärisevät kätensä irti nousevasta tangosta, painaen ne syliinsä. Hän räpäytti muutaman kerran ja soi sitten Tiarnanille rauhoittavan hymyn, silmät vielä suurina ja tummina.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti löytäessään äänensä ja kiipesi ylös vaunusta, tuntien saman tärinän seuraavan jalkoihinsa.
"Oliko sinulla hauskaa?" hän kysyi ja veti syvään henkeä, rauhoitellen kaoottisena hakkaavaa sydäntään.

Tiarnan kipusi kiireesti vaunusta vaimonsa perässä ja laski kätensä tämän selälle tueksi siltä varalta, että tätä alkaisi pyörryttää, tai jalat tuntuisivat muuten huterilta.
"Oli", hän myönsi, kun lähti johdattamaan naista kohti heidän yksityisempää uloskäyntiään, jonka luona Clive varmastikin odottelisi johdattaakseen heidät seuraavan nähtävyyden luo.
"Haluaisitko istua hetkeksi alas? Voisin hakea sinulle juotavaa."

Tempest pudisti kiivaasti päätään ja keskittyi vakaisiin askeliin. Se oli vain huvipuistolaite. Se oli hauskaa, ja varmasti hänkin ymmärtäisi sen, kun tottuisi kokemukseen.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hieraisten kalpeaa poskeaan.
"Mitä haluat tehdä sitten?" hän kysyi, kun Clive ryhdistäytyi kiireesti heidät nähdessään ja avasi heille oven kuumaan ulkoilmaan.

Tiarnan tutki huolestuneesti vaimonsa kasvoja.
"Olet hieman kalpea", hän huomautti, ja hipaisi vapaalla kädellään Tempestin otsaa.
"Ehkä voisimme kuitenkin istua hetkeksi alas."
Päivä oli sitä paitsi petollisen kuuma.
"Tahtoisitko vettä tai limonadia? Tai ehkä jäätelöä?"

Tempest pudisti uudelleen päätään ja nielaisi turhautuneet ajatukset, joita kultainen, huomaavainen Tiarnan ei ansainnut.
"En tarvitse mitään", hän vakuutti ja työnsi sivuun tunteen, joka rinnasti ruuhkaisen kävelykadun, lapsien itkun ja toisiinsa sekoittuvat musiikit fyysiseen tunteeseen kasvoihin lyönnistä.
"Nautitteko kyydistä? Mitä jos kokeilisitte Space Mountainia seuraavaksi? Se on puistomme klassikkoja", Clive ehdotti aurinkoisesti.

Huoli Tiarnanin katseessa piiloutui tummien aurinkolasien taakse.
"Mitä sinä haluaisit tehdä, rakas?" hän kysyi vaimolttaan, kietoen käsivartensa kevyesti tämän harteille. Hän ei voinut suojella naista ympäröivältä meteliltä ja ihmispaljoudelta, mutta ainakin hän saattoi yrittää varmistaa, etteivät ohikulkijat törmäilisi tähän.
Se oli pieni lohtu.
"Puhuimme niistä korvista."

"Tarvitset hiirikorvat, kyllä", Tempest vastasi ja suli hymyyn, joka palautti kullan lämmön säikähdyksen tummentamiin silmiin. Hän nojasi kevyesti Tiarnanin kylkeen heidän kävellessään.
"Haetaan sinulle korvat, ja haluatko sitten kokeilla toista vuoristorataa?" hän tarjosi ja kiersi kätensä kevyesti Tiarnanin selälle. Clive oli palannut luennoimaan puistosta huomaamatta, ettei kumpikaan heistä tainnut kuulla kuin satunnaisia sanoja melun yli.

Ehkä lyhyt poikkeaminen kauppaan antaisi Tempestille mahdollisuuden hengähtää. Sitä paitsi, pienet putiikit, jotka reunustivat ainakin pääkadun alkua, olivat ilmastoituja.
Voittotilanne monella tapaa.
"Clive, mistä saisi ostettua hiirikorvia?" hän kysyi, korottaen hieman ääntään, niin että heidän oppaansa kuulisi hänen sanansa.
Ehkä hänen vaimonsakin löytäisi jotain mieluisaa.

Clive johdatti heidät avuliaasti ylelliseen, pikkuiseen puotiin, joka veloitti premium-luokaksi väitetyistä matkamuistoista enemmän kuin tavalliset puodit. Siellä oli siisteissä riveissä mitä mielikuvituksellisimpia Disney-tuotteita. Tempest astui sisään miesten perässä, katseli hetken häkeltyneenä ympärilleen ja tarttui sitten Tiarnanin käteen, vetäen miehen kohti riviä Mikki Hiiren pyöreitä, mustia korvia.

Oikeastaan sillä, olivatko tuotteet vain samoja mutta kalliimmalla hinnalla, ei ollut väliä. Saattoi olla, että Tiarnan vain kuvitteli, mutta pieni puoti vaikutti ilmavammalta kuin suurin osa muista. Eivätkä puiston äänet kantautuneet sinne niin voimakkaina.
Ehkä hänen vaimonsa saisi levätä hetken.
"Onko jotain, mitä sinä tahtoisit, rakas?" hän kysyi, samalla kun seisahtui korvarivistön eteen niitä arvioivasti katsellen.
"Pitäisikö meidän ostaa tuliaisia?"

Tempest katsahti tuotteiden valikoimaa ja pudisti häkeltyneenä päätään: ei hän tietäisi vielä, mistä aloittaa katsomista tai mitä hän voisi tarvita. Tärkeimmät ensin.
"Voimme ostaa", hän lupasi ja poimi parin hiirikorvia käteensä. Sitten hän kurottui riisumaan Tiarnanin lippalakin ja asetti sen paikalle korvapannan, sulaen valovoimaiseen hymyyn sen nähdessään.

Ehkä heidän pitäisi viedä jotakin Tempestin pienelle sisarentyttärelle, vaikkei Tiarnan ollutkaan täysin varma, kuinka Tempestin sisar suhtautui matkamuistokrääsään. Mutta he voisivat ostaa jotakin hyödyllistä, joka vain sattui olemaan Disneyn kuvioimaa.
Hän kumarsi päätään niin, että Tempest sai autettua korvat hänen päähänsä, ja etsi sitten katseellaan peiliä.
"Miltä näyttää?"

"Ihanalta", Tempest kikatti onnellisesti kuplien ja käänsi Tiarnanin ympäri, jotta mies näkisi itsensä vaatehyllyn vieressä olevasta peilistä. Siltä mies todella näytti, Mikki Hiiren ikoniset korvat päässään. Täällä, taianomaisimmaksi markkinoidussa paikassa.
"Kai käyttäisit niitä?"

Tiarnan suoristi hieman korviaan ja jäi katselemaan kuvajaistaan peilistä.
"Ehdottomasti", hän vakuutti.
Ehkä hän voisi kulkea korvat päässään puistossa niin kuin muutkin turistit, ja sulautua massaan.
"Oletko varma, ettet tahdo tällaisia itsellesikin?"

"Katselen mieluummin sinua", Tempest vakuutti ja kurottui sipaisemaan miehen tummia hiuksia hellin sormin. Tiarnan näytti niin ihanalta korvat päässä, että hänen oli vaikeaa pitää käsiään erossa. Hän etsi puhelimen laukustaan ja astui kauemmas voidakseen ottaa muutaman kuvan miehestä.
"Keille kaikille haluaisit ostaa tuliaisia?"

Tiarnan poseerasi tunnollisesti mustissa hiirikorvissaan. Ehkä Helen haluaisi postauttaa jonkin kuvista hänen sosiaalisen median tileilleen, kunhan he olisivat ensin turvallisesti hotellilla.
"Luuletko, että sisaruksesi haluaisivat jotakin?"

Tempest katseli Tiarnania lämmintä hymyä silmissään, kun otti useamman kuvan, ennen kuin laski puhelimen takaisin laukkuunsa. Ehkä tämä oli Disney-taikaa.
Muutama muu liikkeessä kiertävä asiakas vilkuili heitä hyllyjen lomasta, joku vähemmän hienovaraisesti kuin muut. Ei ihme – olihan Tiarnan voittanut vain hetki sitten Oscarin.
"Ehkä. Näetkö mitään, mikä tuo Laurien tai Murielin mieleesi?" hän kysyi ja siirtyi lähemmäs hyllyjä, joissa näytti olevan loputtomasti katsottavaa.

Jossain vaiheessa uraansa Tiarnan oli oppinut olemaan välittämättä vaivihkaisista katseista. Hänen turvamiehensä tehtävä oli varmistaa, ettei tilanne pääsisi karkaamaan käsistä, ja edes pienen hetken kerrallaan hän saattoi keskittyä vain nauttimaan hetkestä.
Hän katsahti mietteliäästi ympärilleen, tuttu juova kulmien väliin ilmestyen, ja seurasi sitten vaimoaan hyllyn luo.
"Mistä luulisit heidän pitävän? Jostakin käytännöllisestä? Vai haluaisiko veljesi paidan?"

"Muriel voisi pitää jostain käytännöllisestä", Tempest vastasi hymyä silmissään ja kosketti Tiarnanin selkää, nojautuen hetkeksi miehen kylkeen, "tai ehkä tästä." Hän kurotti hyllyyn ja poimi sieltä hopeiseen, antiikilta näyttävään kehykseen asetetun, herttaisen luonnoksen Robin Hoodista.
"Laurie katsoi aina paljon Disney-elokuvia kanssani, mutta en ole varma, mistä hän pitäisi. Onko sinulla antaa mielipidettä miehenä?" hän jatkoi ja kurkisti nurkan taakse, henkäisten nähdessään loputtomat rivit pehmoleluja.
"Sisarentyttäreni voisi pitää näistä...", hän sanoi hajamielisesti, kun poimi leluja hyllystä ja puri huultaan pohtiessaan, montako voisi lähettää Murielille. Clive siirtyi hänen vierelleen korin kanssa, ja Tempest asetti sinne kehyksen ja sitten mitä herttaisimman, silkkiturkkisen version Topi-ketusta, sitten korkealaatuiset, käsityönä tehdyt Nalle Puhin ja Tiggerin, jotka muistuttivat designiltaan rustiikkisia piirroksia hahmoista.
Sitten pienen, hopeanharmaan Dumbon, joka tuijotti häntä hyllystä tummin nappisilmin, samettiset korvat lerpallaan.

Tiarnanin oli vaikea keskittyä ympäröiviin matkamuistoihin, niin taianomaisia kuin osa niistä varmasti olikin, sillä Tempestin hymyllä oli maaginen kyky vangita hänen huomionsa. Oli, kuin hän ei olisi voinut saada siitä tarpeekseen, ja halusi siksi ikuistaa jokaisen hetken tarkasti mieleensä.
Hän rakasti myös keskittynyttä tapaa, jolla tämä valikoi pehmoleluja.
Vei hetken ennen kuin hän havahtui siihen, ettei ollut vastannut vaimonsa kysymykseen.
"Pelkäänpä, etten voi väittää olevani asiantuntija", hän myönsi nöyrästi samalla kun poimi harmaan skotlanninterrierin pehmolelujen joukosta ja tarjosi sitä kysyvänä vaimolleen.
"Pitääkö sisaresikin Robin Hoodista?" hän kysyi, nähdessään kehystetyn kuvan.

"Muriel oli ihastunut Robiniin lapsena", Tempest vastasi ja katsahti koria hellästi. Hän lisäsi skotlanninterrierin pehmolelujen joukkoon, ja siitä inspiroituneena poimi myös suloisen cockerspanielin, joka esitti viehättävästi Kaunottaren ja Kulkurin Ladyä.
Kori alkoi näyttää täydeltä, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta, vaan lisäsi siihen myös käsityönä tehdyn Bambin, jolla oli hurjan kauniit silmät, ja pehmoisen, herttaisen Thumberin, jonka tassuissa oli ihanan tuntuiset, vaaleanpunaiset anturat.
"Oh", Tempest henkäisi, kun kääntyi ympäri ja näki vastapäisessä hyllyssä satiininauhoilla sidottuja huopia. Yhdessä oli kirjojen alkuperäisellä, rustiikkisella tyylillä kuvaelma Nalle Puhista.
"Miten pehmeä", hän huokasi silittäen sen silkkistä, pörheää pintaa ja katsahti arvioiden täpötäyttä ostoskoria.
"Onko täällä jotain, mitä sinä haluat, rakas?"

Tiarnan poimi kaikessa hiljaisuudessa toisen korin siltä varalta, että vielä jokin Disneyn eläintähtien joukosta kiinnittäisi hänen vaimonsa huomion.
Hän oli melkein ylpeä, kun saattoi ojentaa koria vaimoaan kohti, kun tämä jäi silittelemään huovan pehmeää pintaa.
"Olitko sinäkin ihastunut Robiniin?" hän kysyi, suupieli hellästä hymystä nytkähtäen. Hänen muistoihinsa palasi Suzyn kanssa käyty keskustelu piirretyistä ihastuksista. Hän alkoi menettää käsityksensä siitä, mikä keskusteluista oli tapahtunut missäkin jaksossa.
"Voisin katsella ympärilleni. Ei veljesikin haluaisi itselleen pehmolelua pitämään seuraa?"

"Ei, minun ensimmäinen ihastukseni oli joku muu", Tempest vastasi katsellen ihastuttavien esineiden loputtomia rivejä ja tunsi hienoista kauhua: miten hän osaisi valita oikeat esineet – tai lopettaa kohtuulliseen määrään? Hänen oli aina ollut paljon helpompi ostaa muille kuin itselleen.
"Katsele vain", hän kannusti, "ehkä kurkistan lemmikkihyllyä." Laurien koira muistutti pehmolelua itsekin, ja ehkä täällä olisi jotain somaa koiraa varten.

Tiarnan hipaisi hellästi vaimonsa niskaa ennen kuin erkani tästä hetkeksi tarkastellakseen hyllyjen sisältöä, luottaen siihen, ettei heidän turvamiehensä päästäisi mitään ikävää tapahtumaan. Kaupassa oli sitä paitsi juuri nyt hiljaisempi hetki, ehkä ulkona oli meneillään paraati tai jokin muu tapahtuma, joka veti ihmisiä puoleensa.
Tai ehkä he olivat vain onnekkaita.
Hän valikoi kortit äidilleen ja sisaruksilleen, ja oli jo melko lailla vakuuttunut, ettei tarvitsisi mitään, kun kohtasi pienen, varsin aidolta näyttävän R2-D2 pienoismallin eräässä hyllyssä.
Hän katseli sitä hetken, käveli pois ja palasi sitten noutamaan pienen robotin, jonka voisi asettaa työhuoneensa hyllyyn.

Tempest päätyi avuttoman ahdistuksen päätteeksi valikoimaan pehmeän vihreän miesten t-paidan, jonka rinnassa oli Robin Hoodin siluetti ja elokuvan tunnusfraasi, Oo-de-lally – ja lupasi itselleen, että lähettäisi Laurien joku päivä itse tänne, jotta mies voisi kokea elämyksen ja valikoida itselleen matkamuistoja.
Clive kantoi palvelualttiina ostoskoreja, jotka olivat varsin täysiä hänen jo valikoimistaan tuotteista. Hän katsahti ympärilleen pohtien, oliko täällä jotain, mitä hän haluaisi itselleen. Hän oli kammottavan huono shoppailemaan, sillä harvoin koki tarvitsevansa mitään ja muistutti itseään valtavasta varastosta vaatteita ja kenkiä kotona.
Silti hän jäi hypistelemään tyylikästä, konjakkinahkaisilla yksityiskohdilla koristeltua käsilaukkua, jonka pehmeän turkoosin pinnan poikki oli painettu hillittyjä, Disney-teemaisia leimoja. Hän moitti itseään typerykseksi ottaessaan sen mukaan ja siirtyessään kassalle maksamaan ostoskuorman.
Muukin henkilökunta oli palvelualtista ja lupautui halukkaasti pakkaamaan ja postittamaan ostokset Englantiin palvelumaksua vastaan.

Tiarnan löysi vaimonsa kassojen luota.
"Löytyikö mitään, rakas?" hän kysyi, samaan aikaan kun laski omat, vaatimattomat ostoksensa tiskille niin, että hyvin ystävällinen myyjätär sai luettua niiden hinnan ja veloitettua sen hänen kortiltaan. Pieni R2-D2 saisi matkustaa Englantiin muiden tavaroiden mukana, ja kortit hän voisi kirjoittaa, kun he pääsisivät takaisin hotellille.
He olivat valmiita juuri sopivaan aikaan, sillä lisää väkeä alkoi hiljalleen valua kauppaan.
"Tahtoisitko käydä ostamassa juotavaa? Tai jotakin välipalaa?"

Tempest katseli epävarmasti laatikoiden kasvavaa määrää. Muriel saattaisi kokea hänen liioittelevan pehmoeläinten määrän kanssa, mutta ne olivat niin kovin kauniita. Kuka voisi vastustaa?
"Jotain...", hän vastasi nolostuneena ja viittasi röykkiötä kohti, sukaisten kädellä sitten hiuksia korviensa taakse. Vuoristorata oli repinyt suortuvia ponihännältä.
"Jos kaipaat jotain, käydään hakemassa sinulle."

Tiarnan hipaisi hellästi vaimonsa niskaa ja kietoi sitten käsivartensa tämän vyötäisille.
"Olen varma, että pieni sisarentyttäresi ihastuu lahjoihinsa", hän huomautti, huulen vaaleiden hiusten peittämää ohimoa hipaisten.
"Voisin ottaa jotakin juomista."
Ehkä hänen onnistuisi houkutella vaimonsakin juomaan jotakin. Kuuma, porottava aurinko oli petollinen, varsinkin keskellä ihmispaljoutta.

Tempest kosketti Tiarnanin selkää ja viittasi miestä menemään edeltä. Clive ryhtyi johdattamaan heitä kohti sopivaa kahvilaa.
"Onko sinun vaihdettava takaisin lippalakkiin vai voitko pitää korvat?" Tempest vetosi ja kurottui hipaisemaan mustaa Mikki Hiiren korvaa, jotka näyttivät ihanilta miehen päässä.

Tiarnanin kulmilla häivähti kevyt kurtistus.
"Luuletko, että voisin sulautua massaan niiden kanssa?" hän kysyin vaimoltaan, koskettaen itsekin mietteliäänä korvia, jotka tuntuivat koristavan vähintään joka toisen vastaantulijan päätä.
Voisikohan ne pukea lakin päälle?

Tiarnan ei sulautuisi massaan missään, ei ainakaan hänen mielestään. Sydäntäsärkevän komea mies väreili vastustamatonta karismaa Tempestin silmissä.
"Kokeile", hän kannusti ja poimi miehen käden omaansa, kun Clive auttoi heidät sisään melko ruuhkaiseen kahvilaan, jonka ylihinnoiteltuja tuotteita moni uupunut turisti havitteli.
"Haluatko tämän jälkeen toiseen vuoristorataan?"

Tiarnan oli erottavinaan uupuneiden turistien joukossa monet vanhemmat, joiden jälkikasvu oli yhä joko täynnä energiaa, tai sitten täyden, nälän- ja väsymyksensekaisen kiukkukohtauksen vallassa.
Melu ei varsinaisesti houkutellut istahtamaan alas, mutta he voisivat ostaa mukaan pullot kylmää juotavaa.
"Mielelläni", hän vastasi, pysähtyessään kylmäkaapin eteen.
"Tahtoisitko sinä jotakin, Em?"

Tempest oli pudistamassa päätään, osin epätoivoisesti tarpeesta osoittaa huolehtiminen turhaksi: hän ei halunnut olla sairaalloinen ressukka, invalidi, jonka ei voisi olettaa selviävän samasta kuin muut. Mutta se olisi hölmöä, joten hän poimi hyllystä kylmän pullon vadelmamehua.
"Haluatko kokeilla sitä... Space-jotakin, mistä Clive puhui?"

Tiarnan valikoi itselleen pullollisen jääteetä, jossa pullon kylkeen liimatun etiketin mukaan oli pelkästään luonnollisia ainesosia, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Hän poimi myös Tempestin valikoiman juoman viedäkseen sen tiskille ja maksaakseen, ja yritti olla huomaamatta pitkää katsetta, jonka heidän takanaan jonottanut perheenäiti heihin loi.
Ehkä se johtui vain korvista.
"Mielelläni", hän myönsi, johdattaessaan vaimonsa ulos ruuhkaisesta kahvilasta.
"Tahdotko liittyä seuraan, vai odotatko mieluummin ulkona?"

Muutama puhelimen salamavalo välkähti kahvilan ikkunassa, kun he lähtivät. Liikehdinnästä päätellen useampikin oli herännyt siihen, kuka siellä oli juuri vieraillut.
Clive ohjasi heitä hienovaraisen vikkelästi ihmisten lomasta kohti Magic Kingdomin laidalla sijaitsevaa, massiivista rakennusta, jonka sisällä klassikoksi muodostunut Space Mountain sijaitsi.
"Voin tulla mukaan", Tempest lupasi toivoen, ettei hänen läsnäolonsa veisi miehen kyvystä nauttia laitteesta. Se ei varmastikaan voisi olla pahempi kuin jo koettu kyyti.

Se hyvä puoli väenpaljoudessa oli, että sen sekaan oli paljon helpompi kadota, kuin jos he olisivat kulkeneet avoimella kadulla. Silti Tiarnan halasi vaimonsa hieman paremmin kainaloonsa, yrittäen tarjota edes jonkinlaista suojaa mahdollisilta kameroilta, joita heitä kohti tähdättäisiin.
Clive onneksi tunsi Disneylandin ja parhaat reitit paikasta A paikkaan B. Tai sitten tämä oli nopea käyttämään karttasovellusta.
Tiarnan kumartui painamaan suukon vaimonsa hiusten joukkoon.
"Olen siitä iloinen."

Space Mountain oli myös selvästi hurjan suosittu laite, sillä rakennukseen sisään kiemurteleva jono veisi jonottajilta vähintään tunnin, luultavasti enemmän. VIP-lipuissa oli puolensa, sillä jälleen Clive muilutti heidät vaivihkaa sisään takaovesta – jotta Oscar-voittajan läsnäolo ei aiheuttaisi kohtausta vieraissa – ja mutkaisten käytävien kautta laitteen lastauslaiturille. Kapeat vaunut odottivat raiteillaan, ja Tempest tunsi olonsa klaustrofobiseksi hämärässä, neonvaloja välkkyvässä ja lujaa musiikkia soivassa tilassa. Putki, johon vaunut sukeltaisivat, näytti vielä pahemmalta.
Mutta hän piti hillityn, puolittaisen hymyn kasvoillaan ja vakuutti itselleen, että nauttisi vielä tällaisesta huvista.
Vaunuihin sopi istumaan vain peräkkäin, ja Tempest kannusti Tiarnania istumaan etummaiselle paikalle. Hän voisi istua miehen takana olevalle penkille.

Tiarnanin oli häpeäkseen myönnettävä, että hetkeksi sisäinen pikkupoika sai hänestä taas vallan, kun he vaelsivat pitkin käytävää, joka oli rakennettu muistuttamaan avaruusasemaa. Yksi hänen haaveistaan oli ollut päästä esiintymään joskus kunnon futuristisessa elokuvassa tai sarjassa - hän oli aikanaan seurannut sisaruksineen innokkasti Star Trekiä - mutta se toive oli vielä jäänyt toteuttamatta. Hän ei hävennyt innostustaan vaan sitä, että unohti ajatella vaimonsa hyvinvointia.
Vasta vaunuun istahtaessaan hän tajusi, että ahdas tila, meteli ja valot saattoivat olla liikaa hänen vaimolleen.
Hän kääntyi katsomaan tätä, kun turvakaaret lähtivät laskeutumaan alas.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti ja halusi uskoa siihen. Tiarnan nautti tästä. Hänkin voisi tehdä niin.
Pieni, musta kiila hänen sylissään ei tuntunut lainkaan riittävältä turvatoimelta. Kun vaunu nytkähti liikkeelle ja sukelsi kapeaan putkeen, jossa häikäisevät, vierivät valoaallot säestivät heidän hurjasti kiihtyvää lähtöään korviahuumaavan lähtölaskennan ohella, Tempest tiesi tehneensä virheen.
Ilmavirta löi vasten kasvoja rajuna ja vauhti pusersi hänet vasten penkkiä. Sitten he sukelsivat säkkipimeyteen, jota hallitsi kiskoista, vaunusta ja ympäröivästä rakennuksesta lähtevä jylinä, kolina, naksutus ja takana olevien ihmisten hurja kirkuminen. Vaunu kiipesi kolisten ylemmäs ja ylemmäs, vaikka ympärillä ei näkynyt mitään – ja sitten se syöksyi alas samassa pimeydessä, nykäisten yllättävissä mutkissa aina vain lisää vauhtia. Kirkuminen ja huuto voimistui samaa tahtia ympäristön melun kanssa. Oliko koko laite hajoamassa osiin?
Tämä oli luultavasti, miltä lentokoneturma tuntuisi.
Tempest takertui pieneen turvakiilaan sormet ponnistuksesta krampaten ja kyyristyi pieneksi penkillään, peläten jonkin osuvan häneen pimeydessä. Hän puristi silmänsä kiinni kipeän tiukasti. Sydän hakkasi rajuna, eikä hän hallinnut hyperventiloivaa, pinnallista hengitystä tai huomannut, että he olivat jo pysähtyneet.

Myös Tiarnan tajusi tehneensä virheen siinä vaiheessa, kun vaunu oli pysähtynyt, ja hän kääntyi katsomaan vaimoaan.
Olet kyllä yksi helvetin idiootti, hän moitti itseään kömpiessään nopeasti laiturille.
"Rakas, kaikki on hyvin", hän vetosi, kun kumartui koskettamaan vaimonsa kättä.
"Tule, viedään sinut ulos täältä."
Hän tarjoutui auttamaan Tempestin jaloilleen, ja toivottavasti pikaisesta uloskäynnistä takaisin pihalle.

Nouse ylös, sinä typerys, Tempest sätti itseään ymmärtäessään Tiarnanin puhuvan hänelle. Hän pakotti silmänsä auki ja kätensä irti pienestä turvakapulasta, ja kiipesi sitten huterille jaloilleen. Syvä hengitys ei tuntunut onnistuvan ja maailma keinui silmissä rajusta, mutta hän ei ollut varma, pyörryttikö vai oksettiko häntä vai molempia samaan aikaan.
Hän olisi halunnut kysyä, oliko Tiarnan nauttinut rajusta kyydistä, mutta ei löytänyt ääntään.
Kävele, hän kannusti itseään, ja Clive avasi heille auliisti oven salaiseen käytävään, jota he olivat tulleet. Paha olo voimistui niin, että Tempestin oli vajottava kyykkyyn ja painettava pää polviaan vasten.

Tiarnan sätti itseään samalla, kun antoi kätensä levätä vaimonsa selällä.
"Kaikki on hyvin", hän vetosi pehmeästi, ja rauhallisessa käytävässä kyykistyi tämän vierelle, käsi selkää silittäen.
"Tekeekö pahaa?" hän kysyi, kulmat huolestuneesti kurtistaen.
Hänen olisi pitänyt tietää paremmin kuin tuoda herkkä nainen tällaiseen paikkaan.
"Hengitä vain rauhassa."

Muutkin selvisivät tällaisista kyydeistä. Valtaosa nautti niistä ja hinkui niihin uudelleen. Miksi hänen täytyi olla näin surkea kappale?
"Tarvitsen hetken", Tempest sanoi tuskin kuuluvasti, kaikki väri kasvoilta kadonneena. Hän vihasi huimauksen tunnetta. Kun hengitys ei kuunnellut ja lakkasi omin luvin, kun maailma muuttui sekoitukseksi liian kirkkaita värejä ja kamala, musertava paine pusersi hänen tajuntaansa kohti pimeyttä. Hän vajosi selälleen hiljaisen käytävän betonilattialle ja nosti polvensa koukkuun toivoen, että hetki olisi vain jokunen sekunti ja sitten he jatkaisivat matkaa.

Tiarnan toivoi, että hänellä olisi ollut jotakin, jonka kiilata pehmusteeksi vaimonsa pään ja lattian väliin. Hän hätisti päättäväisesti Cliven huolehtivan olemuksen kauemmas - ei, vielä ei ollut tarvetta kutsua lääkintähenkilökuntaa paikalle, eikä toivottavasti olisikaan - ja siirtyi sitten niin, että Tempest saattoi tukea jalkansa ylös hänen vartaloaan vasten. Hän silitti toista kapeaa säärtä varovasti sormenpäillään.
"Kaikki on hyvin, rakas."

Ei ollut. Tempest halveksi itseään ja inhosi tätä tunnetta. Se oli ollut hänen jatkuva kumppaninsa lapsuudessa ja usein sen jälkeenkin. Tiedottomuus kiskoi häntä kohti pimeyttä. Hän yritti pakottaa kuvottavan huimauksen pois tahdonvoimallaan, mutta auttoi myös hapuilemalla käsilaukustaan tuskin aloitetun vadelmamehun.
Clive yritti kovasti olla vilkuilematta alas valahtavan helman paljastamia reisisukkien pitsikoristeita.
Sokeri mehussa antoi hänen takertua todellisuuteen lujemmalla otteella, ja maattuaan hetken silmät kiinni, Tempest pakotti itsensä ylös toivoen, ettei ollut vienyt heiltä kovin paljoa aikaa. Tiarnanin olisi pitänyt saada kokea teemapuiston hauskuuksia, ei joutua toimimaan hänen lapsenvahtinaan – taas.
"Mennään vain", hän kannusti ja kiipesi ensin istumaan, sitten seisomaan.

Tiarnan tutki vaimoaan huolissaan ja auttoi tämän ylös, laskien toisen kätensä suojelevasti tämän selälle siltä varalta, että jalat pettäisivät.
"Huimaako vielä?" hän kysyi, tuttu, huolestunut juova kulmiensa välissä. Irrottamatta katsettaan Tempestistä hän totesi heidän oppaalleen:
"Kiitos, Clive, luulen, että me olemme nähneet tarpeeksi puistoa."
Autolta ei pitäisi viedä pitkään saapua hakemaan heitä, kun hän pyytäisi Helenia tilaamaan sen heille.

Tempest pudisti päätään. Varmastikin huimaus helpottaisi pian: olihan hän nyt jo tolpillaankin.
"Mitä? Ei", hän vetosi puristaen Tiarnanin käsivartta.
"Sinun pitäisi saada kokea enemmän vuoristoratoja ja varmasti täällä on muitakin mielenkiintoista koettavaa. Ei kai meidän vielä tarvitse lähteä?" Ei kai heidän tarvitsisi lähteä, koska hän oli surkea, sairaalloinen yksilö, joka ei kestänyt yhtä laitetta tuupertumatta.

Tempest pudisti päätään. Varmastikin huimaus helpottaisi pian: olihan hän nyt jo tolpillaankin.
"Mitä? Ei", hän vetosi puristaen Tiarnanin käsivartta.
"Sinun pitäisi saada kokea enemmän vuoristoratoja ja varmasti täällä on muitakin mielenkiintoista koettavaa. Ei kai meidän vielä tarvitse lähteä?" Ei kai heidän tarvitsisi lähteä, koska hän oli surkea, sairaalloinen yksilö, joka ei kestänyt yhtä laitetta tuupertumatta.

Tiarnan katsahti vaimoaan kulmat kurtistuneina.
"Minusta meidän olisi paras lähteä", hän vastasi.
Oli ollut typerää raahata Tempest ihmispaljouden keskelle. Se olisi ollut typerää jo ilman porottavaa kuumuutta, joka olisi vienyt voimat keneltä tahansa.
Heidän hotellillaan olisi rauhallista ja viileää.
"Olen ehtinyt kokea aivan riittävästi, rakas."

Tempest hieraisi kalpeita kasvojaan ja astui Cliven perässä takaisin ulos aurinkoiselle kadulle, jolla turistit vaelsivat – nyt iltapäivällä vanhemmat jo raahustivat, mutta lapsilla oli loputtomasti virtaa, hyvässä tai pahassa.
"Sinä voit palata hotellille, jos haluat", hän totesi ja vilkaisi ympärilleen, lähtien sitten kohti jotain planeettakuvaelmalta näyttävää, mikä pilkisti kattojen yllä.
"Minä jään vielä." Clive kiiruhti hänen mukaansa, osoitellen rakennuksia ympärillä, silmät uteliaisuudesta hehkuen.

Tiarnan räpäytti häkeltyneenä silmiään, kun Tempest lähti astelemaan hänen luotaan.
Ärtymys yritti pyyhkäistä hänen ylitseen tavalla, josta hän ei ollut lainkaan ylpeä. Ärtymys ja huoli, sillä aina oli joku, joka näki tällaiset tilanteet. Ja se joku saattaisi olla yhteydessä lehtiin, ja tietynlaiset lehdet repisivät otsikoita sieltä, mistä niitä saivat.
Hän ei halunnut sitä vaimolleen.
Pakottaen ärtymyksen alas hän harppoi Tempestin ja Cliven perään.

Tempest olisi halunnut kokeilla vielä jotakin laitetta – kuin todistaakseen kohtalolle, että hän pystyisi siihen, joten oli turha mennä palasiksi pienestä kieputuksesta. Mutta hän tunsi pahoinvoinnin vellovan edelleen vatsassaan ja pää tuntui sumuiselta ja kevyeltä, joten ehkä kiiruhtaminen suoraan uuteen kieputtimeen olisi puhtaasti typerää.
Sen sijaan hän katseli ympärilleen ja tutkaili ihmisiä, jotka jonottivat pieniä avaruusalusia villisti kieputtavaan Astro Orbiteriin: kyllästyneitä isiä, lopenuupuneita äitejä, innosta tai kiukusta villejä lapsia, säihkyväsilmäisiä nuoria aikuisia ja puhelimiaan tuijottavia teini-ikäisiä. Kaikki kuitenkin näyttivät nauttivan olostaan.
Clive luennoi halukkaasti kaikesta heidän ympärillään olevasta, mutta hän ei kuullut paljoa uppoutuessaan ajatuksiinsa.

Myös Tiarnanin oli vaikea keskittyä, ja vaikka hän näennäisesti tarkkailikin ympäristöään, suurin osa hänen energiastaan kului tunteiden kurissapitoon. Hän ei halunnut tuntea turhautumusta, eikä huolta, mutta kummankin tunteen täysi tukahduttaminen tuntui lähes mahdottomalta.
Hän oli huolissaan vaimostaan. Hän oli melkein menettänyt tämän, ja saattaisi menettää koska tahansa sairaudelle. Ja vaikka hän yritti olla ajattelematta sitä, yritti olla ärsyttämättä huolellaan, se oli joskus hirvittävän vaikeaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun jokin tömähti hänen jalkojaan vasten, ja katsoessaan alas hän kohtasi suurisilmäiset lapsenkasvot, jotka tuijottivat suoraan ylös häneen.

Tempest huomasi Tiarnanin silmäkulmastaan ja pysähtyi katsomaan, kohottaen sirosankaisia pilottilaseja paremmin nenälleen. Aurinko varmaan saisi jo valmiiksi runsaslukuiset pisamat riehaantumaan lopullisesti. Clivekin seisahtui hänen vierelleen ja hiljeni, kenties vihdoin tiedostaen, ettei kukaan kuunnellut.
Ihmisvirta taitaisi jatkua puistossa ilotulituksiin ja sen sulkemiseen saakka. Tempest toivoi ymmärtävänsä vielä, mikä paikasta teki maailman taianomaisimman.

Tiarnanin katsoessa hämmentyneenä pientä ihmisolentoa tämän kasvot alkoivat vääristyä uhkaavasti.
"Hei, hei, kaikki hyvin", hän vetosi, ja työnsi aurinkolasit nenältään kyykistyessään lapsen tasolle. Tämä ei voinut olla kuin korkeintaan neljän, juuri sen ikäinen, jonka jalat liikkuivat usein nopeammin kuin ajatukset.
"Oletko eksyksissä? Ei hätää..."
"Eugene!"
Naisen ääni sai lapsen - oletetun Eugenen - ja myös Tiarnanin kääntämään päätään. Vaalea nainen kiiruhti heitä kohti raahaten suunnilleen viisivuotiasta tyttöä kädestä mukanaan.
"Eugene, ei saa juosta..."
Tiarnan huomasi, ettei naisella ollut aavistustakaan hänen henkilöllisyydestään, kun tämä alkoi pyydellä häneltä anteeksi. Ja vasta, kun Eugene oli jo turvallisesti kiinni äitinsä kädessä, tämän kasvoilla häivähti tunnistus. Mutta siinä vaiheessa Tiarnan oli jo kääntynyt Tempestin ja Cliven puoleen.
"Jatketaan vain."

Magic Kingdomissa oli monta jännittävän näköistä kieputinta, joita Tempest haaveili kokeilevansa vaeltaessaan niiden lomassa, mutta epäröi. Pahoinvointi ei mennyt pois, eikä hän halunnut päätyä aiheuttamaan toista kohtausta tuupertumalla.
Mutta hän halusi kokea vielä jotain Disney Worldissa ennen lähtöä: hän kävi klassikoksi muodostuneessa, hyvin kesyssä It's A Small Worldissa, siitä rohkaistuneena uskaltautui myös Peter Pan's Flightiin – vaikka sen lentoon lähtevät laivat saivat hänen vatsansa kouraisemaan – ihaili Prince Charming Regal Carouselin kauniita hevosia uskaltamatta sen pyörivään kyytiin ja lopulta ratsasti Aladdinin taikamatoilla, vaikka korkealle kohoavat matot saivat hänet puristamaan silmänsä kiinni kauhuissaan ja vinha pyöriminen voimisti pahoinvointia niin, että hänen oli viivyttävä varmuuden vuoksi hetki roskakorin ylle kumartuneena.
Mutta se oli ollut mukavaa: vauhdin nipistys vatsanpohjassa ja innostuneiden ihmisten vire ympärillä. Siihen mennessä aurinko oli laskenut ja pimeys alkoi laskeutua, ja Tempest suostui lähtemään.
Clive pyysi heiltä varovasti yhteiskuvaa, kun auto pysähtyi parkkipaikalle.

Tiarnan toivoi, että hän olisi voinut nauttia huvipuistossa vietetystä ajasta vaimonsa kanssa. Että hän olisi napsinut kuvia niin kuin monet pariskunnat näyttivät tekevän. Kuvia olisi voinut lähettää ystäville ja sukulaisille todisteeksi siitä, missä he olivat päivänsä viettäneet.
Mutta hän ei kyennyt miettimään muuta, kuin että tämä oli ollut typerä virhe.
Siitä huolimatta hän hymyili yhteiskuvassa Cliven kanssa, kiitti opasta päivästä ja kääntyi sitten autoa kohti, auttaakseen vaimonsa sen kyytiin.

Tempest kiipesi takapenkille ja tunsi jalkojensa saavan hiljalleen tuntoa takaisin, mikä ei ollut hyvä, sillä nyt niihin sattui. Kauneudesta sai maksaa vai mikä suosittu, brutaali sanonta olikaan.
Auto nytkähti liikkeelle ja parkkipaikan valot pyyhkivät takapenkillä vallitsevaa pimeyttä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi leikitellen käsilaukkunsa vetoketjun hännällä. He eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa loppupäivän aikana, ja hän oli melko varma, ettei kuvitellut painavaa hiljaisuutta.

Auton lähtiessä liikkeelle Tiarnan saattoi kuulla vaimean pamahduksen, kun ilotulitus alkoi puistossa, ja värikkäät valokukat levisivät taivaalle.
Oli sääli, että jokin niin kaunis saastutti niin paljon.
Hän riisui lippahattunsa ja jäi katselemaan ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa, mutta Tempestin sanat havahduttivat hänet ajatuksistaan.
"Totta kai", hän vakuutti, katsoen vaimoaan.
"Onko sinulla?"

"Totta kai", Tempest vastasi, soi Tiarnanille hallitun hymyn ja käänsi sitten katseensa ikkunaan. Taianomaisin paikka jäi taakse, ja Tempest tunsi häivähdyksen haikeutta, vaikka hänen oli vaikea nähdä puistoa median ruusunpunaisten lasien läpi. Hän tunsi olonsa edelleen etovaksi, mutta osa tunteesta taisi olla psykosomaattista.
Jokin sanoi hänelle, ettei kaikki ollut hyvin heidän välillään, mutta molemmat kokivat paremmaksi teeskennellä toisin. Tai ehkei Tiarnan vain halunnut puhua asiasta autonkuljettajan kuullen. Kuskin silmät vilahtivat paikoin näyttelijään taustapeilin kautta.
Tempest nojasi oveensa, käpertyi kerälle penkinnurkkaan ja katosi ajatuksiinsa, katsellen ohi kulkevaa maisemaa parinkymmenen minuutin automatkan ajan. Hän kiitti kuskia ystävällisellä hymyllä noustessaan autosta JW Marriottin pihassa.

Totta kai.
Tiarnanin oli käännettävä katseensa takaisin maisemaan, ettei turhautuminen olisi näkynyt hänen katseestaan. Hänen vaimonsa ei ollut tehnyt mitään väärää, eikä ansainnut joutua kohtaamaan hänen pahaa mieltään. Se, että hänen oma pelkonsa aiheutti lapsellista kiukkua, ei ollut oikea syy.
Hän kiitti heidän autonkuljettajaansa ojentaessaan tälle korttinsa maksua varten ja kömpi sitten ulos autosta. Kameran valot välkähtivät, ja hän painoi kätensä vaimonsa selälle johdattaakseen tämän sisälle hotellin suojiin.

Tempest painoi katseensa välkähdyksestä ja ylitti hotellin etupihan reippain askelin. Oscarin ansaitseminen oli tehnyt Tiarnanista entistä houkuttelevamman kohteen paparazzeille, joilta ei vienyt kauaa selvittää, missä mies kulki.
Hän katseli hajamielisesti hissin nappeja sen nostaessa heidät sviittiin ja tunsi hiljaisuuden elävän ihollaan, kun työnsi kortin lukkoon ja astui edeltä pimeään sviittiin.
Kello oli vasta puoli yhdeksän, joten nukkumaan meneminen ei olisi vielä vaihtoehto.
Hän voisi luikahtaa karkuun kuin se lapsellinen pelkuri, joka oli, tai yrittää puhua miehelle.
"Haluatko tilata huonepalvelusta ruokaa?" hän kysyi hiljaa ja istahti sängyn laidalle, riisuen korkokengät jaloistaan ja taittaen jalat eteensä, jotta saattoi hieroa jalkapohjiaan.

Tavallisesti Tiarnan olisi tarjoutunut hieromaan vaimonsa jalkoja pitkän päivän jäljiltä, mutta juuri nyt hän ei luottanut itseensä riittävästi. Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja hätkähti hieman kuvajaistaan, joka heijastui pukeutumishuoneen peilistä matkalla makuuhuoneeseen.
"Meidän olisi varmastikin hyvä syödä jotakin", hän myönsi, jääden ovensuuhun seisomaan.
"Mitä sinun tekisi mieli, rakas?"

Jos kaikki olisi ollut hyvin, Tiarnan olisi luultavasti tarjoutunut hieromaan hänen jalkojaan tai ainakin istunut hänen viereensä, kivuliaan huomaavaisena. Mutta kaikki ei ollut hyvin.
Tempest kierähti puolittaisella kuperkeikalla lähemmäs yöpöytää, jolla huonepalvelun menu lepäsi.
"Ehkä bataattikeittoa tai halloumleipää", hän totesi nostamatta katsettaan.
"Mitä sinä haluat?"

Kireä tunnelma alkoi siirtyä päänsäryksi ohimoille.
"Voisin ottaa samaa", Tiarnan vastasi hieman poissaolevana, ja asteli sitten puhelimen luo tilatakseen heille illallista.
"Oletko varma, ettet tahdo muuta? Jotakin jälkiruokaa?"
Hänen sormensa olivat jo kietoutuneet luurin ympärille, valmiina nostamaan sen ylös.

Tempest nyökkäsi ja nyppäsi lankaa perhosten kirjoman helman laidassa. Pääruoka riittäisi hyvin. Kuuma päivä oli vienyt hänen ruokahalunsa, mutta hän halusi yrittää parhaansa huolehtiakseen itsestään niin, ettei Tiarnan pitäisi. Miehen ei pitäisi joutua toimimaan hänen lapsenvahtinaan.
"Ajattelin, että menen huomenna takaisin Disney Worldiin."

Tiarnan nosti luurin korvalleen ja valikoi huonepalvelun numeron. Tempestin sanat saivat hänen kulmansa kohoamaan hieman yllättyneesti, mutta hän ei ehtinyt kysyä asiasta tarkemmin, kun voimakkaalla, eteläisellä aksentilla puhuva ääni vastasi linjan toisesta päästä ensimmäisen piippauksen jälkeen. Hän tilasi heille kummallekin bataattikeittoa, toivoen, että se ei olisi liian voimakasta hänen vaimonsa kovia kokeneelle vatsalle, ja sulki sitten puhelimen.
"Niinkö?"

Nyppiminen sai langan purkamaan ommelta.
"Siellä on useampia puistoja. Ajattelin, että käyn katsomassa niitä tai palaan tämänpäiväiseen", Tempest sanoi ja hieroi jäykkää päkiäänsä, tuijottaen poissaolevasti jalkaansa. Ehkä hänen pitäisi hankkia paremmat kengät.
"Sinä voit tehdä mitä haluat."

Tiarnan oli hetken hiljaa.
"Vai niin", oli paras, mihin hän lopulta pystyi, ja hän inhosi itseään sen vuoksi. Hän hieraisi kasvoaan rajusti ja pyyhkäisi sitten sormet läpi hiuksistaan.
"Ruoka tulee pian. Voisin käydä suihkussa, ellet sinä tarvitse kylpyhuonetta ensin."

Tempest pudisti päätään.
"Mene vain", hän totesi hiljaa ja irrotti langasta, kun se alkoi purkautua brutaalisti. Kaikki ei ollut hyvin. Hän ei ollut varma miksi. Hän saattoi kyllä keksiä pitkän listan syitä, miksi Tiarnan olisi vihainen – luoja tiesi, että miehellä oli syytä – mutta ei tiennyt, mikä niistä päti nyt.
Ruoka varmastikin tulisi pian. Usein Tiarnanin pyyntöihin haluttiin vastata välittömästi.

Ehkä hänen olisi pitänyt sanoa vielä jotakin.
Mutta Tiarnan toivoi, että suihku auttaisi selkeyttämään hänen ajatuksiaan. Niin, ettei hän päätyisi sanomaan mitään, mitä katuisi jälkikäteen.
Pienen hetken kaikki tuntui pysähtyneeltä, sillä hänen kehonsa halusi automaattisesti kumartua painamaan suukon Tempestin hiusten joukkoon tai poskelle. Mutta lopulta hän päätyi kuitenkin kääntymään kannoillaan ja harppomaan kylpyhuoneeseen.
Ei vienyt pitkään, kun suihku käynnistyi.

Tempest teki parhaansa ollakseen kypsä ja huomaavainen.
Hänen pitäisi puhua Tiarnanin kanssa ja selvittää, mikä aiheutti painavan, kireän tunnelman heidän välilleen. Varmastikin hän oli tehnyt jotain ajattelematonta, taas.
Ja silti hän päätyi tekemään jotain ajattelematonta uudelleen, sillä levoton ahdistus kasvoi hänen sisällään ja sai hänet sieppaamaan pyyhkeen ja uimapuvun. Tällä kertaa hän jätti kuitenkin yöpöydälle lapun "Uimassa", ennen kuin luikahti äänettömästi ovesta.

Hieman oven sulkeutumisen jälkeen suihkun ääni vaimeni. Ja hetkeä myöhemmin Tiarnan palasi huoneeseen, hotellin ylelliseen, valkeaan kylpytakkiin kietoutuneena.
Suihku oli rentouttanut hänen mieltään, niin että hän oli valmis pyytämään anteeksi.
Huoneessa ei vain ollut ketään, jolle hän olisi voinut pahoitella.
Hetkeksi hänet valtasi kammottava, raastava pelko, joka muistutti häntä pimeistä hetkistä kuukausia sitten. Ja vaikka hän löysikin lapun yöpöydältä, se ei auttanut rauhoittamaan hänen mieltään, joka oli jo kiiruhtanut pelon matkaan.
Hitto.

JW Marriottin uima-altaat jättivät muut häpeään. Ne olivat kuin kokonainen, trooppinen saaristo – ja tähän aikaan illasta ne olivat melkein täysin Tempestin, muutamaa porealtaissa viihtyvää juhlijaa lukuun ottamatta.
Syyllisyys nakersi häntä, sillä Tempest tiesi toimineensa jälleen typerästi. Mutta ainakin hän jätti lapun, se oli edistystä, eikö niin? Hän yritti keskittyä turkooseihin altaisiin, joissa saattoi uida vaikuttavia matkoja niitä yhdistävien kanavien ja jokien ansiosta, mutta tunne ei jättänyt häntä rauhaan.
Syyllisyys muuttui kuristavaksi ahdistukseksi, joka ei antanut hänen olla edes pinnan alle sukeltaessa. Hän istui tovin altaan laidalla, kunnes häntä alkoi palella ja hän pakotti itsensä palaamaan takaisin hotelliin, vaikka ajatus riidasta oli saada hänet voimaan pahoin.
Hän avasi sviitin oven hiljaa, mekko kostean uimapuvun päälle vedettynä ja märät, vienosti kloorilta tuoksuvat hiukset kasvoilta pois sukaistuna.

Tempestin ollessa poissa ateria oli toimitettu. Se odotti edelleen huoneen oleskeluosassa, sirojen hopeakupujen alla ja täysin koskemattomana.
Makuuhuoneesta kantautui hento television ääni, ja sen sinertävää valoa lukuun ottamatta sviitti oli melkein pimeä. Kylpyhuoneen oven alta kiilautui päälle unohtunut valo.
Tiarnan makoili sängyllä, t-paitaan ja pyjamahousuihin pukeutuneena, katse televisioruutuun kiinnittyneenä.

Tempest jätti kengät ovelle ja hiipi ääneti sviitin toiseen kylpyhuoneeseen, vaikka halveksi itseään viivyttelystä. Hän jätti vaatteet kuivumaan sen tangolle, kävi pikaisessa, kuumassa suihkussa ja kääriytyi sitten ylelliseen, valkoiseen pyyhkeeseen.
Ole aikuinen, hän käski itseään, kun pakotti itsensä siirtymään makuuhuoneen puolelle. Tempest katsahti Tiarnania ja tunsi sydämensä alkavan hakata hermostuksesta, avasi suunsa ja sulki sen jälkeen, hiipien matkalaukulleen etsimään yöpaitaansa.
"Väsyttääkö sinua?" hän kysyi hiljaa.

Vasta suihkun ääni havahdutti Tiarnanin siihen, että Tempest oli palannut. Kireys, joka oli saanut hänen päänsä särkemään, tuntui helpottavan hieman.
Hänen vaimonsa oli palannut takaisin.
Hän oli viettänyt kuluneen parituntisen vilkuilemalla kelloa ja miettimällä, voisiko suunnata itsekin altaille. Ja puolet ajasta päätynyt pelkäämään, ettei hänen vaimonsa ehkä ollutkaan suunnannut uimaan altaille, vain mereen. Pimeään, arvaamattomaan mereen.
Hän piti katseensa televisiossa, kun Tempest palasi makuuhuoneeseen.
"Hieman. Oliko uimassa mukavaa?"

"Ihan mukavaa", Tempest vastasi vaisusti ja pujotti alushousut jalkaansa pyyhkeen suojissa, vetäen sitten myös vanhan miesten t-paidan päänsä yli, ennen kuin ripusti pyyhkeen kuivamaan kylpyhuoneeseen. Hän sammutti sieltä samalla unohtuneen valon.
Hän kiipesi sänkyyn miehen viereen ja asettui kerälle sen laitaan, katsellen miehen profiilia.
"Kaikki ei taida olla hyvin."

Hyvä, Tiarnanin oli tarkoitus vastata, vaikkei hän lopulta ollut varma, oliko tehnyt niin.
Tempest oli palannut takaisin, ja se oli tärkeintä. Hän ei ollut menettänyt vaimoaan.
Sydän hakkasi silti edelleen hieman tavallista levottomampaan tahtiin.
Myöhäisillan uusinnassa Suzy haastatteli tähtiä, joista osa oli Tiarnanille tuttuja.
"Illallinen pääsi jäähtymään."

Tempest katsahti tarjottimen suuntaan.
"Olen pahoillani", hän vastasi epävarmasti, pohtien oliko se, mitä mies toivoi.
"Etkö sinä syönyt?" Hänen olisi pitänyt odottaa, että Tiarnan olisi palannut suihkusta. He olisivat voineet syödä yhdessä ja ehkä outo, painostava tunne olisi rauennut itsestään.

Tiarnan kurtisti hieman kulmiaan.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän vetosi ja hieraisi kasvojaan ennen kuin käänsi katseensa vaimoonsa.
"En ollut erityisen nälkäinen. Eihän sinua palele?"
Hän tunsi kipeä huolta katsoessaan hentoa naista.

Tempest pudisti päätään, mutta veti peittoa paremmin päälleen kuin sovittelun eleenä. Hän toivoi, ettei hänen vatsaansa olisi kouristanut näin, kun ilmassa oli riidan uhka. Ja etteivät myrkylliset piikit hänen sisällään pyrkisi defensiivisiin valmiusasemiin.
"Mikä sinun on, Tiarnan?"

Tiarnanin katse näytti tummuvan hieman, kun hän palautti katseensa televisioruutuun. Suzyn ohjelma oli loppunut, ja nyt sen tilalla oli mainosten ryöppy. Uuden poliisisarjan mainos sai hänet vaihtamaan kanavaa, ennen kuin järjettömän väkivaltaisiksi muuttuneet kohtaukset vyöryisivät heidän sviittiinsä.
"Olen vain vihainen itselleni", hän totesi.
"Vierailu huvipuistossa oli typerä ajatus."

Hetkeen Tempest ei osannut vastata. Hänen sydämensä löi kylmänä. Oliko Tiarnanin kokemus ollut niin kamala?
Oliko hänen läsnäolonsa tuhonnut miehen mahdollisuuden nauttia vuoristoradoista? Ehkä hänen olisi pitänyt ymmärtää vain odottaa ulkopuolella.
"Ikävää, että sinun kokemuksesi oli niin huono", hän sanoi hiljaa ja painoi katseensa, vetäen tyynyä paremmin päänsä alle.

Tiarnan hieraisi turhautuneesti kasvojaan.
"En sanonut niin, Em", hän vetosi, katse televisioruutuun kiinnittyneenä. Jonkin valmiiksinauretun komediasarjan menneiden vuosien uusintajakso näytti lähtevän pyörimään.
"Minusta tuntuu, että torjut jatkuvasti huoleni."
Hän tunsi itsensä huonoksi mieheksi sanoessaan niin.

Tempest oli hetken hiljaa. Hän nielaisi protestin, sillä hän luultavasti teki niin. Hän nielaisi myös selityksen. Hän ei halunnut kenenkään huolta osakseen.
"Mitä tarkoitat?"

Tiarnan poimi kaukosäätimen käteensä ja pyöräytti sitä mietteliäänä.
Hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta olla vihainen sellaisesta. Eikä hän oikeastaan ollut vihainen, vain... pettynyt itseensä.
"Joskus minusta tuntuu siltä, kuin työntäisit minua pois luotasi, kun yritän huolehtia sinusta."
Totta kai hän oli huolissaan, kun hänen vaimonsa oli pyörtyä pitkän päivän jälkeen.

Tempest nyppi tyynyn kulmaa ja pohti, miten pukisi tunteensa parhaiten sanoiksi.
"En halua kenenkään huolehtivan minusta", hän sanoi.
"En halua tarvita huolenpitoa."

"Sitä on hyvin vaikea vain kytkeä pois päältä", Tiarnan huomautti, yrittäen olla kuulostamatta niin kireältä, kuin miltä hänestä tuntui.
"Ja toisinaan sinä tarvitset huolenpitoa. Jokainen tarvitsee joskus."
Ja hänen vaimonsa oli vain sattunut saamaan siinä suhteessa hieman huonommat kortit, kuin moni muu.

Tempest oli taas hetken ja pohti miehen sanoja. Tiarnan oli toki oikeassa, mutta hän ei silti halunnut huolenpitoa. Hän ei ollut enää sairas ja heikko, hänen ei pitäisi enää olla kahle läheistensä elämässä.
"Mitä haluaisit minun tekevän?"

Tiarnan pyöräytti kaukosäädintä uudelleen kädessään ja laski sen sitten yöpöydälle, ennen kuin päätyisi vahingossa hajottamaan sen.
"Mitä sinä haluat minun tekevän?" hän palautti kysymyksen.
"Pitäisikö minun vain kävellä ylitsesi, jos sinua alkaa pyörryttää?"

Tempest kääntyi selälleen ja katseli kattoa.
"Voisit kokeilla", hän vastasi ja veti peittoa lähemmäs leukaansa, kun ilmastointi teki huoneesta viileän. Se oli tervetullutta kuumankostean päivän jälkeen.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Älä viitsi olla naurettava", hän ärähti, tiukemmin kuin oli tarkoittanut, ja hieraisi sitten kasvojaan turhautuneesti.
Hän oli jo toivonut rauhoittuneensa.
"Miksi on niin mahdoton ajatus hyväksyä, että ihmiset, jotka välittävät sinusta, haluavat pitää sinusta huolta?"

Tempest puri hetken alahuultaan ja tuijotti kiinteästi pimeää kattoa, tasapainoillen myrkyllisten ja itkun välissä olevalla, kapealla terällä.
"Missä kohtaa minun oli mahdotonta hyväksyä sitä? Siinä, kun en halunnut vielä lähteä kotiin?"

"Sinä olit pyörtyä", Tiarnan muistutti, vaikkei hänellä ollutkaan tapana muistutella asioista jälkikäteen. Ainakin hän toivoi, ettei ollut.
Hän ei arvostanut omaa käytöstään juuri tällä hetkellä.
"Minusta se oli merkki siitä, että meidän oli aika lähteä kotiin. Sellainen väkipaljous on sinulle raskasta."

"Haluaisitko kääriä minut kuplamuoviin? Tai ehkä vain lukita kotiin, koska kaikki oven ulkopuolella tuntuu vaativan minulle lepoa ja erityiskohtelua", Tempest vastasi turhautuneena, kiukustuen vaanivaan itkuun.
"Minä olen pyörtyä joka toinen päivä ja melkein joka kerta kuumaan suihkuun. Se on elämää. Osaan käsitellä sitä."

"Se ei ole normaalia!"
Tiarnan ähkäisi ja nousi seisomaan. Hän ei halunnut sanoa mitään, mikä satuttaisi Tempestiä, tai mitä hän katuisi jälkikäteen.
Huoli teki hänestä vihaisen.
"Minä en pysty teeskentelemään, etten olisi huolissani, kun pyörryt, tai saat keuhkokuumeen tai kun katoat jonnekin tuntikausiksi ja minun on pelättävä, oletko joutunut sairaalaan."

Tempest kiersi käsivarret suojaksi ympärilleen peiton alla, kun Tiarnan nousi ylös. Hän inhosi sitä, millainen ihmisraunio oli. Hän ei ollut enää sairas, eikö sairaalloisuudenkin olisi pitänyt loppua?
"Mitä haluat minun tekevän? Pistävän elämäni tauolle ja lukkiutuvan kotiin, koska en ole elinkelpoinen?"

"Voi luoja, en ole sanonut mitään sellaista", Tiarnan ärähti ja asteli ikkunan luo, jääden hetkeksi tuijottamaan kuvajaistaan, joka heijastui sen pinnasta.
Rauhoitu. Älä sano mitään, mitä voisit katua jälkikäteen. Hän hoki sitä kuin mantraa mielessään, vaikka tunsikin leukaperiensä kiristyvän.
"Minä en voi teeskennellä, etten olisi huolissani, kun voit huonosti."

"Minä en osaa syleillä sitä, että joudut olemaan huolissasi ja holhoamaan minua kuin invalidia", Tempest vastasi ja tunsi lipsuvansa terällä, tietämättä luisuisiko kipeään itkuun vai myrkyllisiin piikkeihin.
"Jos sinulla on tarve tulla palvotuksi sankarina, Prinssi Hurmurina, olen varma, että maailma on täynnä sairaita ja heikkoja naisparkoja, jotka ryhtyvät vaimoksesi enemmän kuin mielellään."

Tiarnanin myrskysilmät välkähtivät.
"Voi helvetti Em, älä aloita taas tuota", hän ärähti, veti syvään henkeä ja yritti rentouttaa hartiansa.
"Ei kyse ole siitä, että minä haluaisin tulla palvotuksi yhtään minään. Mutta minua turhauttaa, kun tunnut työntävän minut jatkuvasti pois ja salaavan asioita, kun olen vain huolissani sinusta."

Tempest käpertyi pienemmälle kerälle ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän oli lipsahtanut myrkyn puolelle, taas. Tietenkin.
"Joten minun olisi pitänyt lähteä hotellille, koska oli huono olo?" hän kysyi turhautuneena, sydän kipeästi hakaten.
"Mitä minä olen nyt salaillut sinulta?"

"Toivon, että olisit voinut edes keskustella asiasta. Sen sijaan, että marssit vain tiehesi, julkisella paikalla."
Totta kai Tiarnan ymmärsi vaimoaan siinä, ettei tämä halunnut antaa terveydentilansa vaikuttaa kaikkeen elämässään. Silti oli hetkiä, jolloin hän turhautui siihen, etteivät he aina tuntuneet voivan edes keskustella aiheesta ilman, että se sai Tempestin vetäytymään kuoreensa.

"Keskustella lähdenkö hotellille kesken päivän, kun olen ensimmäistä kertaa elämässäni huvipuistossa?" Tempest kysyi tuijottaen tiukasti pimeyteen.
"Miten kätevää, että meidän ei tarvitse viettää huomista yhdessä - niin en vahingossakaan käy hävettämään sinua. Julkisella paikalla."

Tiarnan kääntyi ympäri.
"En minä häpeä sinua", hän ärähti, samaan aikaan vihaisena ja järkytyneenä. Voi helvetti, tämä ei mennyt lainkaan niin kuin hän oli toivonut.
Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä paremmin.
"En vain halua, että media ottaa sinut hampaisiinsa."

Tempest nousi istumaan ja halasi polviaan, tuijottaen Tiarnanin hahmoa sydän hakaten. Miksi hän muuttui myrkyksi?
"Niin tietenkin", hän vastasi sarkastisesti.
"Mutta siitä ei ole haittaa, jos täydellisen pyhimyksen imago on tahraton." Miksei hän voinut vain lopettaa ja pyytää anteeksi?
"Tiimisi varmaan rakastaa minua. Kolme mediaan vuotanutta itsemurhayritystä. Ymmärtäisipä vaimosi paremmin julkisuuden päälle."

Tiarnan tiesi ansainneensa sen kaiken. Hän itse oli aloittanut tämän, ja sanonut asioita, joita ei olisi halunnut sanoa.
Siitä huolimatta Tempestin sanat saivat hänen katseensa tummumaan. Ehkä, koska se hipoi jotakin hänelle niin kipeää.
Hän heräsi yhä toisinaan kuristavaan tunteeseen, peläten kammottavan silmänräpäyksen ajan, että oli menettänyt vaimonsa varjolle.
"Minä olen yrittänyt vain suojella sinua", hän vastasi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena, kun lähti harppomaan kohti pukeutumishuonetta.

Tempest tunsi kylmän leviävän sisällään.
Lopeta, sinä typerys.
"Älä turhaan. Minä voin lähteä", hän sanoi miehen selälle ja potkaisi peiton päältään. Hän otti puhelimensa yöpöydältä ja käsilaukkunsa lipastolta.
"Sinähän tästä lukaalista maksatkin."

Tiarnan oli jo nykimässä t-paitaa päänsä yli.
"Menen salille", hän vastasi lyhyesti, vaikka oikeastaan oli aivan liian myöhä kuntosaliharjoittelulle. Mutta täällä hän ei voinut lähteä noin vain kävelylle, ja hän tarvitsi jotakin, johon purkaa turhautumustaan.
Ennen kuin hän sanoisi lisää sellaista, mitä katuisi.

Tempest tunsi sydämensä hakkaavan kuvottavalla voimalla. Lopeta. Sinä typerys, lopeta ja pyydä anteeksi.
Sen sijaan hän nykäisi yöpaidan yltään, pujotti sen tilalle vaaleanpunaisen, polkkapilkullisen mekon nojatuolin selkänojalta ja sieppasi neuletakin matkalaukkunsa vierestä.
"Pidä hauskaa", hän sanoi, kun harppoi sviitin ovelle ja löi sen kiinni perässään.

Voi helvetti.
Tiarnan oli ehtinyt kiskoa toisen t-paidan päänsä yli, muttei vielä vaihtaa ruudullisia pyjamahousujaan salille sopiviin collegehousuihin, kun Tempest paiskasi oven perässään kiinni. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan harppoi pitkin askelin sviitin ovelle ja käytävään.
"Em, älä ole naurettava!"

Tempest harppoi käytävää peittävää mattoa pitkin äänettömin, paljain jaloin, käsilaukku olallaan ja sievät korkokengät toisessa kädessä.
Hän katsahti olkansa yli ja pidensi askeliaan.
"Varo, etten vain saa sinua näyttämään huonolta julkisella paikalla", Tempest vastasi ja painoi hissin nappia.

Tiarnan pidensi askeleitaan samassa tahdissa.
Voi helvetin helvetti.
"Em, minä todella tarkoitan sitä", hän vetosi, ja hissille ehdittyään yritti tarttua vaimonsa käsivarteen.
"Nyt on yö, ja olet vieraassa kaupungissa."

Tempestin leukaperät jännittyivät ja hän tuijotti kiinteästi hissin kullanhehkuisia ovia ja vääristynyttä kuvajaistaan. Silmiä pisteli pahaenteisesti, mutta hän ei vetänyt kättään Tiarnanin otteesta.
"Ehkä olin vain pyytämässä omaa huonetta", hän vastasi.
"Mene kuntosalille. Koska miehen on täysin hyväksyttävää kulkea yöllä, eikö niin?"

Tiarnan ei irrottanut otettaan vaimonsa käsivarresta, sillä hän pelkäsi tämän todella lähtevän.
"Haluat oman huoneen? Varataan sinulle oma huone. Sen voi tehdä suoraan huonepalvelusta, sinun ei tarvitse lähteä minnekään tähän aikaan."
Hänen hartiansa kiristyivät.
"Tiedät itsekin, kuinka asia on."

Tempest pelkäsi oksentavansa. Paha olo velloi hänen sisällään, eikä hän tiennyt, millaista myrkkyä päästäisi suustaan.
"Miksi sinun on hyväksyttävää lähteä riidasta ovet paukkuen ja kadota yöksi - tai vuorokaudeksi - mutta jos minä teen niin, olen naurettava? Ja nöyryytän sinua? Ai niin, sinä vain suojelet minua, joten nöyryytän itseäni?"

"Minä en hitto vie ole puhunut mitään nöyryyttämisestä!" Tiarnan ärähti, korottaen ääntään vastoin suunnitelmaansa. Mutta ainakin käytävä oli tällä hetkellä tyhjä, heitä lukuun ottamatta.
"Ja tiedät itsekin, ettei maailma ole vielä valitettavasti yhtä turvallinen paikka naisille. Sinulle voisi tapahtua mitä tahansa, jos lähtisit yön selkään kaupungille."

"Kyllä, kyllä - heikko ja puolustuskyvytön pieni nainen, joka ei selviä ilman suojeluasi", Tempest vastasi sarkastisesti ja tuijotti hissin yllä olevaa viisaria, joka oli jumiutunut paikalleen. Ilmeisesti joku piteli hissiä alemmassa kerroksessa.
"Voin laittaa pussin päähän, niin minun naurettavuuttani ei yhdistetä sinuun, sopiiko se?"

Hetken, hyvin lyhyen hetken, Tiarnan todella harkitsi, voisiko heittää Tempestin olalleen ja kantaa tämän takaisin heidän huoneeseensa. Hän todella pelkäsi, että hänen vaimonsa tekisi jotakin typerää.
Tai jotakin, mihin Varjo tämän pakotti.
Hän irrotti otteensa ja nosti kätensä pystyyn.
"Hyvä on, mene sitten. Jos minä olen niin kammottavan kontrolloiva, ole hyvä."

"Kiitos", Tempest vastasi katsomatta miestä. Hissin ovet kilahtivat auki ja hän astui sisään puristaen vuokra-auton avaimia kädessään. Ihoon painuva metalli tuntui lievittävän myllerrystä.
"Nauti kuntosalista", hän lisäsi vielä, ennen kuin ovet liukuivat kiinni.

Tiarnan jäi tuijottamaan sulkeutuneita ovia, sydän kipeästi hakaten. Hän kävi kamppailua itsensä kanssa siitä, pitäisikö hänen kunnioittaa Tempestin tahtoa, vai siitä huolimatta seurata naista.
Hän todella pelkäsi, että jotakin tapahtuisi.
Pelko ei jättänyt häntä rauhaan silloinkaan, kun hän kääntyi ja palasi heidän - hänen? - sviittiinsä.

Lauantai 9. maaliskuuta, 2019, 9.06, Orlando, Florida

Sokaiseva päänsärky vaikeutti sekavien ajatusten järjestelyä, mutta Tempest loi sairaanhoitajaan tuskastuneen katseen. Hän oli vaatinut, ettei hänen läheisilleen ilmoitettaisi, minkä hän oli olettanut olevan helppoa puhelimen lojuessa jossain järven pohjassa. Mutta siinä siniseen pukeutunut hoitaja seisoi ylpeänä itsestään välitettyään hänen olinpaikkansa eteenpäin. Ilmeisesti nainen oli tunnistanut hänet, ja poskilla palavista, punaisista läikistä päätellen tunsi hänen miehensä.
Tempest yritti raapia rannekipsin alustaa, mutta sormet eivät mahtuneet ja kutina oli ajaa hänet hulluksi. Kuulemma hän oli onnekas, auto ei. Se istui samassa järvessä kuin puhelin. Hän oli suojannut käsillä päätään, ja nyt mustelmat ja ruhjeet kirjoivat käsivarsia kasvojen sijasta. Hän nousi istumaan sairaalasängyssä, tuttu ympäristö pahoinvointia lietsoen, ja otti hoitajan tuomat kipulääkkeet vastaan. Hän halusi ulos ja pesemään soisen veden hajun pois hiuksistaan. Sen pitäisi luonnistua, kunhan kierrosta tekevä lääkäri kuittaisi hänen kotiutuksensa.

Yön alkaessa kääntyä aamuun Tiarnan oli viimeistään ymmärtänyt tehneensä virheen. Ja hänen pahin pelkonsa oli osoittautunut todeksi, kun soitto tuntemattomasta numerosta oli saanut hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Nurse Tully tässä hei...
Hän ei muistanut paljoakaan automatkasta, muuta kuin melkein fyysiseltä tuntuvan tuskan, kun auto hiljensi ruuhkan tai liikennevalojen vuoksi. Ja kiiruhtaessaan valkean aulan poikki hän vähät välitti siitä, olivatko hänen silmänalusensa tummat, tai hiukset kampaamattomat ahdistuneen yön jäljiltä.
Hänen vaimonsa olisi voinut kuolla.
Välittämättä hoitajaharjoittelijan vastalauseista hän harppoi suoraan huoneeseen, johon hänet oli vastaanotosta ohjattu.
"Em?!"

Nurse Tully ei ollut ollut uskoa onneaan, kun kohtalo saattoi hänet jälleen yhteen Tiarnan Fox-Mooren kanssa. Nyt toisella puolella maailmaa. Sen täytyi olla kohtalo. Valitettavasti häneltä jäi näyttelijän saapuminen kokematta, sillä hän oli juuri taukotilassa lisäämässä huulikiiltoa.
Tempest ei tuntenut olevansa onnekas. Koko yö oli ollut yksi virheiden, typerien sanojen ja surkeiden sattumien kollaasi, eikä sen olisi pitänyt päättyä näin. Hartiat kohosivat kohti korvia niskojen vihlonnasta huolimatta, kun hän tunnisti Tiarnanin äänen.
"Hei", Tempest tervehti vaisusti ja katseli sängyltä riippuvia, paljaita jalkojaan. Kengät varmaan olivat entiset, elleivät nekin olleet järvessä.

Ainakin Tempest oli tajuissaan.
Ainakaan tämä ei maannut sairaalavuoteessa kalpeana ja silmät suljettuina, ja ainoastaan koneen tuottaman tasaisen hengityksen elämässä kiinni pitelemänä.
Tiarnanin oli vaikea tuntea siitä helpotusta.
Hän seisahtui sängyn vierelle ja katsoi hetken vaimoaan liian järkyttyneenä puhumaan, ja hipaisi sitten hyvin varoen tämän poskipäätä, joka ei näyttänyt ruhjoutuneelta.
Hänen ei olisi pitänyt päästää vaimoaan lähtemään.
"Koskeeko kovasti?"

Tempest pudisti päätään ja tunsi miehen läheisyyden yhtä aikaa kipeän lohdullisena ja tuskaisena. Miksi hän käyttäytyi niin typerästi? Tiarnan oli vain yrittänyt puhua hänelle.
Hän kiersi sormet miehen paidan helmaan ja nojasi päänsä sitten varovasti tämän vatsaan.

Tiarnan pelkäsi koskettaa vaimoaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka pahasti tämä oli loukannut itsensä, ja kuinka pahasti hänen kosketuksensa voisi tehdä kipeää.
Hän näki kipsin ja tunsi kipeän kouraisun vatsassaan.
"Milloin pääset lähtemään?" hän kysyi, joutuen selvittämään kurkkuaan äänen muuttuessa karheaksi.

"Kun lääkäri pääsee kierroksellaan tänne saakka", Tempest vastasi katsellen lattiaa. Miksi olet niin armoton typerys?
Tiarnan ei vetäytynyt kauemmas, joten hän kiersi terveemmän käsivarren miehen vyötärölle ja hautasi kasvonsa tämän rintakehää vasten.
"Anteeksi", hän vetosi tukahtuneesti.

Oli monta muutakin kysymystä, jotka Tiarnan olisi halunnut esittää, mutta joita hän silki pelkäsi kuollakseen, koska ei ollut varma, kuinka kestäisi vastauksen.
Mutta hänen vaimonsa oli elossa ja tässä, ja kaikki tulisi olemaan hyvin.
"Ei ole mitään syytä olla", hän vakuutti ääni uudelleen särkyen, ja kietoi käsivartensa Tempestin hennon vartalon ympärille.
"Tekeekö kovin kipeää? Tarvitsetko jotakin, lääkkeitä, juotavaa..?"

Särkyvä ääni oli saada hänetkin itkemään. Tempest kiersi kipsatunkin käden Tiarnanin ympärille ja halasi miestä tiukemmin. Särky oli pientä verrattuna henkiseen tuskaan.
"Sanoin niin kamalia asioita", hän vetosi ääni paidan vaimentamana.
"En tarkoittanut siitä mitään. En tiedä, mikä minua vaivaa. Olen niin pahoillani."

"Hei..." Tiarnan vetosi ääni karheana.
"Ei ole mitään hätää. Minäkin olen pahoillani, että puhuin sinulle niin rumasti."
Ja siitä, että päästin sinut menemään, hän lisäsi mielessään. Siitä, että annoin tämän tapahtua sinulle. Ja samaan aikaan tuntui melkein naurettavalta ajatella, että hänellä olisi ollut valta estää tapahtunut.
"Keskitytään nyt vain siihen, että tulet kuntoon."

"Ei minulla ole hätää", Tempest vastasi nojaten otsaansa miehen rintaa vasten.
"Olen murtanut varmaan jokaisen luuni, ainakin kerran. Eikä tämä ollut paha murtuma." Mustelmia, ruhjeita ja kolhittuja luita ei tarvitsisi murehtia, sillä ne paranisivat kyllä itsestään.

Tiarnan olisi voinut olla asiasta varsin eri mieltä. Hänestä "hätä" kuvasi varsin hyvin tilaa, jossa oli joutunut kolariin ja murtanut luitaan.
Hänen mielipiteensä näkyi kulmien väliin piirtyvänä juovana.
"Kuinka pahasti sinuun sattui?"

"Mursin ranteeni", Tempest vastasi. Jos solisluussa olisikin hiusmurtuma tai pari, se ei merkitsisi paljoa.
"Muu on vain mustelmia ja naarmuja. Vuokra-autossa oli tehokkaat turvatyynyt."

Tiarnan katsahti rannetta ja tunsi jälleen kipeää avuttomuutta. Vaikka Tempest tuntui suhtautuvan murtumiin kuin jokapäiväiseen, arkiseen vaivaan, niin kuin kyynärpään paukauttaminen kipeästi pöydänkulmaan, hän ei osannut ajatella samoin. Ei ollut väliä, montako luuta hänen vaimonsa oli murtanut heidän yhdessäoloaikansa, jokainen kerta oli hänelle yhtä tuskainen.
Jälleen kysymys, jota hän ei halunnut esittää, nousi hänen mieleensä.
"Löitkö pääsi?"

"Lääkärit eivät koe, että vaatisin sairaalahoitoa", Tempest vastasi, käsivarret edelleen Tiarnanin ympärillä ja pää tämän rintaa vasten nojaten.
Lääkäri selvisi kierroksellaan heidän huoneeseensa. Yllätys heijastui kasvoilta, kun tämä tunnisti Tiarnanin ja keräsi hetken itseään, ennen kuin tarkasti potilaan tiedot.

Se ei välttämättä tarkoittanut, että Tempest oli kunnossa, Tiarnan huomasi ajattelevansa, ja inhosi hetken itseään sen vuoksi. Hänen olisi luotettava vaimoonsa, vaikka tällä olisikin ollut tapana vähätellä sitä, kuinka huonosti asiat todella olivat.
Mutta hän ei voinut holhota. Ei saanut holhota.
Lääkärin saapuessa huoneeseen hän hipaisi hellästi vaimonsa poskea sormenpäillään ennen kuin siirtyi syrjään tehdäkseen tilaa sängyn vierelle.

Tempest alistui tarkastukseen, vaikka koko olemus jännittyi ja kavahti kauemmas lääkäristä. Kotiutuminen kuitattiin, mikä oli särkeä Nurse Tullyn sydämen: hän ehti juuri ovelle, kun ymmärsi pariskunnan tekevän lähtöä. Tempest oli vaihtanut kärsineisiin vaatteisiinsa ja sai sairaalalta aamutossut hukkuneiden kenkien tilalle.
"Herra Fox-Moore, minä- jos tarvitset mitään, minä- olen tässä", Nurse Tully takelteli tuijottaen Tiarnania ja astui lähemmäs ojentaen miehelle kortin, johon oli kirjoittanut rakkaudentunnustuksen, heidän kohtalonsa ja puhelinnumeronsa.

Tiarnanilla oli aina ollut vakaa luotto lääketieteen ammattilaisiin, mutta silti hän huomasi tarkkailevansa huolestuneesti tarkastusta.
Hän oli juuri ehtinyt laskea kätensä suojelevasti vaimonsa selälle johdattaakseen tämän autoon, joka odotti heitä valmiina sairaalan pihalla, kun sairaanhoitaja keskeytti hänen aikeensa.
Hetken hän ehti pelätä, että ehkä jotain oli sittenkin pielessä, ja Tempest olisi kiidätettävä leikkaukseen tai...
Vei hetken, ennen kuin hän tajusi tunnistavansa kasvot.
"Mehän olemme tavanneet", hän totesi, samalla kun otti vastaan hänelle ojennetun kortin, jonka oletti sisältävän lääketieteellisiä yksityiskohtia, tai ehkä reseptit, sillä hänen yön yli valvoneet aivonsa olivat hyvin väsyneet.
"Kiitos, että olette huolehtinut vaimostani."

Muistutus vaimosta tuntui julmalta, ja Nurse Tullyn alahuuli vavahti, vaikka silmät säihkyivät muistetuksi tulemisesta.
"Tully", lääkäri varoitti ja talutti hoitajan kanssaan ulos. Tempest katseli hetken naisten perään ja lähti sitten jäykästi itsekin liikkeelle. Oli hassua, miten hän muuttui näkymättömäksi hoitajan kaltaisille naisille.
"Mennäänkö?"

"Mennään", Tiarnan vastasi, nyökkäsi vielä kiitoksen lääkärille ja hoitajalle ja lähti sitten johdattamaan vaimoaan kohti aulaa. Oven ulkopuolella odottanut turvamies kulki muutaman askeleen heidän jäljessään, tummat aurinkolasit hienoisen, katseesta välittyvän huolen peittäen.
"Tahtoisitko jotakin syötävää tai juotavaa, rakas?" Tiarnan kysyi, samalla kun yritti kamppailla kipeää tunnetta vastaan katsoessaan, kuinka sairaalan tohvelit läpsyivät vasten käytävää.
Hänen olisi pitänyt ymmärtää tuoda vaimolleen varavaatteet.

Tempest pudisti vaisusti päätään. Huono omatunto soimasi häntä, ja hän pelkäsi, että pelkkä anteeksipyyntö ei pyyhkisi pois kaikkea sitä rumaa, mitä hän oli sanonut edellisenä iltana.
Häikäisevä auringonpaiste sai hänet siristämään silmiään, kun he astuivat ulos.
"Otammeko taksin?"

"Olen pahoillani, en tajunnut ottaa sinulle aurinkolaseja", Tiarnan vetosi ja nosti omat lasinsa pois silmiltään, tarjoten niitä vaimolleen. Ne olisivat hieman liian isot, väistämättä, mutta kenties tarjoaisivat edes hieman suojaa silmille, jotka varmasti aristivat.
"Ei, auto ja kuljettaja odottavat meitä."
Hän nyökkäsi kohti ajoneuvoa, jonka kuljettaja oli jo noussut avaamaan heille oven.

Tempest pudisti päätään anteliaalle tarjoukselle. Tiarnanilla ei ollut syytä pahoitella. Hän kiipesi edeltä autoon, mustelmainen niska aristaen.
"Tiarnan, olen pahoillani. Voisinpa pyyhkiä yön pois."

Tiarnan kiitti mielessään korkeampia voimia siitä, ettei yksikään paparazzi ollut löytänyt tietään sairaalan oville. Hän ei halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että joku olisi ikuistanut hänen haavoittuvaisessa tilassa olevan vaimonsa heidän astellessaan ulos sairaalan lasiovista.
Tempestin terveydentilasta oli juoruttu jo aivan riittävästi.
"Rakas, sillä ei todella ole väliä", hän vetosi, kun oli kivunnut vaimonsa vierelle auton takapenkille. Kuski kiersi takaisin paikoilleen ja auto lähti liikkeelle.
"Minäkin kadun sitä, kuinka puhuin sinulle. Olen pahoillani."

Sillä oli väliä Tempestille. Hän halveksi itseään, kun nosti myrkylliset piikit pystyyn. Miksi hän teki niin?
"Haluan kuunnella sinua", hän sanoi ja puristi silmänsä kiinni.
"Enkä-" hän aloitti, mutta sulki suunsa. Ehkä se ei ollut sopiva puheenaihe muiden korville.
"Voisinko- saisinko laittaa pään syliisi?"

Tiarnanin sydäntä kouraisi.
"Rakas, ei sinun tarvitse kysyä lupaa sellaiseen", hän vetosi, ja siirtyi hieman parempaan asentoon niin, että Tempest saisi painettua päänsä hänen syliinsä.
"Mitä olit sanomassa?"

Kaiken sanomansa ja tekemänsä jälkeen hänestä tuntui, että täytyi. Tunsiko Tiarnan tulevansa torjutuksi useastikin? Tempest asettui jäykästi kyljelleen ja painoi päänsä miehen lämpimään syliin, silmät kiinni painuen.
"Ei sen väliä. Oletko sinä kunnossa?"

Tiarnan vei toisen kätensä pyyhkäisemään vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse, hyvin hellävaraisesti siltä varalta, että tämä oli kivuissaan.
"Totta kai olen", hän vakuutti, vaikka kipeä kysymys pyrki jälleen pintaan.
Mutta nyt ei ollut sen aika.
"Voisit yrittää nukkua hetken."

Tempest antoi silmiensä pysyä kiinni ja kieltämättä ehkä torkahtikin hetkeksi, sillä havahtui tokkuraisena auton pysähtyessä JW Marriottin edessä.
Hänen pitäisi ajatella, missä ja kenen kuullen puhuisi heidän suhteestaan.

Tiarnan oli ollut juuri aikeissa siirtyä varovasti ulos autosta, niin että voisi nostaa nukkuvan vaimon syliinsä, kun tämä näyttikin havahtuvan hereille.
"Nuku vain, rakas", hän vetosi.
"Olemme perillä, mutta voin hyvin kantaa sinut."

Tempest pudisti päätään ja kiipesi istumaan ja sitten ulos autosta. Koko kehoa särki niin, että hän oli valittaa ääneen. Ehkä se helpottaisi kunnon unilla ja ehkä relaksantilla.
Hän oli helpottunut siitä, että he pääsivät sisään ilman kameroita. Hänen täytyi näyttää kamalalta.
"Haluan vain suihkuun. Haisen suolta."

Kaikista hyvistä päätöksistään olla holhoamatta huolimatta Tiarnan ei voinut olla laskematta kättään suojelevasti vaimonsa selälle lähtiessään johdattamaan tätä kohti hotellin aulaa.
"En edes huomannut", hän vakuutti diplomaattisesti, kun he suuntasivat kohti hissejä.
Hän olisi halunnut kysyä, mistä suon haju oli tullut. Pelkkä ajatus kouristi hänen vatsaansa.
"Kumpaan huoneeseen tahdot?"

"Mitä?" Tempest kysyi hämmentyneenä ja hieraisi niskaansa, joka tuntui muuttuneen kiveksi.
"Etkö- etkö halua jakaa sviittiä enää?" Hän tiesi sanoneensa paljon typeriä, rumia asioita edellisenä iltana, joten se olisi vain ymmärrettävää.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman.
"Totta kai haluan", hän vastasi, ja katui, että oli ottanut asian puheeksi.
"Varasin sinulle oman huoneen, koska ilmaisit siihen eilen halusi. Mutta tietenkin jakaisin mieluummin sviitin kanssasi."

Hänen olisi varmaankin pitänyt siirtyä toiseen huoneeseen, kun oli mennyt toivomaan sellaista. Ainakin Tiarnan voisi olla rauhallisemmin mielin, kun ei joutuisi katselemaan hänen rähjäistä hahmoaan. Hän suuntasi sviitin ovelle katse maahan luotuna ja silmät kirvellen.

Tiarnanista tuntui, että hän oli tehnyt virheen. Jälleen kerran.
Hänen koko viimeaikainen elämänsä tuntui olleen pelkkää virheiden sarjaa.
"Rakas, loukkasinko minä sinua jotenkin?" hän kysyi huolissaan, kun väläytti avainkorttia heidän ovensa lukijalle.

"Et tietenkään", Tempest vastasi ja astui sisään, astuen ulos aamutossuista ja työnsi ne inhoten roskakoriin. Vaatteetkin joutaisivat roskiin.
"Menen käymään suihkussa", hän sanoi ja suuntasi makuuhuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen, halveksien peilikuvaansa. Miksi sanot ja teet niin typeriä asioita, sinä auttamaton typerys?

Tiarnanista tuntui taas siltä, kuin ovi olisi suljettu vasten hänen kasvojaan. Hän toivoi kipeästi, että olisi osannut valita ne sanat, jotka olisivat saaneet hänen vaimonsa tuntemaan olonsa hyväksi.
Miksi hänen oli pitänyt mainita toisesta huoneesta? Typerys.
Hän seurasi Tempestiä kylpyhuoneen ovelle.
"Rakas, eihän sinua pyörrytä?"

Kokikohan Tiarnan usein hänen valehtelevan? Ehkä se ei ollut vain kokemus. Hän oli tehnyt niin lapsesta, yrittänyt olla aiheuttamatta huolta.
"Vähän, mutta voin istua. Älä huoli... Ja voin jättää oven lukitsematta, jos se rauhoittaa sinua."

Tiarnan ei voinut vaatia sitä vaimoltaan, vaikka rehellisesti sanottuna se olisi rauhoittanut. Häntä kammotti ajatus, että Tempestille sattuisi jotain, ja hän ei pääsisi auttamaan kuin murtamalla oven.
Täällä se oli vaikeaa.
"Sano vain, jos tarvitset jotakin."

Tempest sulkeutui kylpyhuoneeseen, ja jätti oven lukitsematta. Hän halusi eroon suon hajusta ja kovia kokeneista vaatteista. Hän peilasi itseään hetken irvistäen sinipunaiselle kuvajaiselleen ja turvavyöstä jääneeseen, kirvelevään hiertymään.
Oli ihana istua lämpimän suihkun alle, vaikka sitten toinen käsi muovipussiin paketoituna. Hiusten pesu vei tovin. Toisen tovin hän vain nautti veden puhdistavasta voimasta ja nojasi päätä polviinsa.
Kun hän tunsi olonsa inhimillisemmäksi ja paremman tuoksuiseksi, hän kääriytyi kylpytakkiin ja palasi makuuhuoneeseen.

Tiarnan vietti ajan istumalla sängyn laidalla ja laskemalla sekunteja siihen, milloin voisi nousta ja astella kylpyhuoneen ovelle varmistelemaan, että hänen vaimonsa oli kunnossa.
Ilman, että hän aiheuttaisi uuden riidan.
Hän hieraisi kasvojaan ja tunsi itsensä hetken hyvin vanhaksi.
Silti siinä vaiheessa, kun Tempest asteli makuuhuoneen puolelle, hän oli saanut itsensä koottua.
"Hei, rakas. Onko parempi olo?"

Ainakin hän tuoksui nyt paremmalta. Tempest nuuhkaisi hedelmäiseltä shampoolta tuoksuvia, kosteita hiuksia ja kiersi kylpytakkia paremmin ympärilleen.
Tempest nyökkäsi ja istui miehen vierelle ja laski käden tämän käsivarrelle.
"Miten sinä voit, Tiarnan?" hän kysyi, suojassa uteliailta katseilta ja korvilta.

Tiarnan oli jo nousemassa seisomaan, vaikkei ollut itsekään varma, miksi. Ehkä hän pelkäsi, että Tempestin jalat voisivat pettää alta, tai ehkä hän vain tarvitsi jonkin tavan yrittää lievittää huonoa omaatuntoaan.
Hän ei ehtinyt jaloilleen.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vastasi, silmäillen vaimoaan huolissaan.
"Sinun olisi varmasti paras käydä lepäämään, rakas."

Tempest tukahdutti halun huoata ja kiipesi sen sijaan sängylle, työntäen jalat peiton alle.
"Tuntuuko sinusta usein siltä, että torjun sinut jollain tavalla?" hän kysyi ja katseli Tiarnanin kasvoja huolissaan.
"Tuletko viereeni?"

"Rakas, ei meidän tarvitse puhua siitä juuri nyt", Tiarnan vetosi ja kurottui nykäisemään peittoa paremmin vaimonsa jalkojen suojaksi.
"Olit juuri... onnettomuudessa."
Hän epäröi hetken liian pitkään sanan "onnettomuus" kohdalla. Mutta totta kai se oli ollut onnettomuus, eikö niin? Olihan?
Hän katsahti sängyn tyhjää puolta.
"Haluaisitko, että tilaisin sinulle ensin jotakin? Ehkä jotakin juotavaa?"

"Minä haluan puhua siitä", Tempest vetosi ja avasi peittoa miehelle, pudistaen päätään. Sairaala oli pakkosyöttänyt hänelle tuhdin, melko kuvottavan aamiaisen.
Hän huomasi kipeän selvästi epäröinnin.
"Voisimmeko puhua siitä nyt?"

"Minusta tarvitsisit todella lepoa", Tiarnan vetosi, mutta kömpi lopulta peiton alle vaimonsa viereen. Hän pelkäsi, että jos antaisi itselleen luvan, hän saattaisi vaipua uneen hetkenä minä hyvänsä. Edellinen, valvottu yö painoi jäsenissä ja silmissä, ja heijastui päänsärkynä ohimoille.
Hän hieraisi väsyneitä kasvojaan.
"Mistä haluat puhua?"

Tiarnan näytti todella väsyneeltä, näin lähemmin tarkastellessa. Ehkä mies oli joutunut valvomaan jälleen yhden yön hänen takiaan. Tempest pöyhäisi miehen tyynyä anteeksipyytäen ja kannusti painamaan pään siihen. Ehkä mies oli heistä se, joka kaipasi lepoa.
"Minä vain... Olen pahoillani."

Tiarnan painautui huokaisten makuulle, pikemminkin siksi, että halusi olla vaimolleen mieliksi kuin siksi, että olisi tuntenut siihen todellista halua tai tarvetta. Vaikka tuntuikin kieltämättä hyvältä oikaista selkä.
Hänen olisi pitänyt hakea Tempestille edes vesipullo minibaarista.
"Ei sinun tarvitse olla, rakas", hän vetosi jälleen kerran.
"Et tehnyt mitään väärää. Minä olin se, joka puhui rumasti."

Tempest asettui kyljelleen ja käpertyi kerälle, selkä Tiarnania kohti. Silmiä kirveli ja hengittäminen teki kipeää.
"Minä sanoin kamalia, kamalia asioita ja käyttäydyin naurettavasti, olit oikeassa", hän sanoi tukahtuneesti ja halasi tyynyään.
"Haluan kuunnella sinua, en torjua sinua."

"Olin vain huolissani", Tiarnan vetosi, katsoen avuttomana tyhjää televisioruutua. Hän ei ollut varma, minne oli piilottanut kaukosäätimen. Ehkä se oli matkustanut hänen mukanaan autoon, kun hän oli rynnännyt sairaalaan saadakseen selville, mitä hänen vaimolleen oli tapahtunut.
Hän oli hetken hiljaa.
"Ethän ajanut tieltä tahallasi?"

"Tiedän, että olit", Tempest vastasi kätkien kyyneleensä tyynyyn. Tiarnan oli aina uskomattoman kiltti ja huomaavainen, aivan toisenlainen kuin hän.
"Mitä?" hän kysyi ja nousi istumaan, pyyhkien märkiä poskiaan ja katsoi miestä järkyttyneenä.
"En tietenkään ajanut."

Tiarnan kohtasi vaimonsa katseen ahdistuneena.
Hän oli todella pelännyt, että kyse oli ollut siitä. Että Varjo oli jälleen saanut hänen vaimonsa kiinni ja pakottanut tekemään asioita, joita tämä ei olisi muussa tilanteessa tehnyt.
Se olisi ollut hänen syytään.
"Pelkäsin, että kyse oli siitä."

Tiarnania ei voinut syyttää siitä. Hänen sydämensä tuntui murenevan yhä pienempiin paloihin, kun hän ymmärsi jälleen, kuinka paljon oli vaikuttanut mieheen. Varjo ei kummitellut vain hänelle.
Hän käänsi katseensa pois ja pyyhki silmiään kylpytakin hihoihin.
"Ei ollut. Joku törmäsi perään, ja auto vain syöksyi ulos tieltä."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut uskoa vaimoaan. Mutta hänenkin elämäänsä oli pujahtanut varjo, joka kuiski hänelle omia totuuksiaan. Miten hän saattoi olla varma, ettei tämä ollut jälleen yksi Varjon tempuista? Se oli ollut ottaa hänen vaimonsa omakseen jo kolmesti.
Neljäs kerta voisi tapahtua milloin tahansa.
Hän katsoi vaimoaan onnettomana.
"Rakas, ei sinun tarvitse itkeä. Kaikki on hyvin."

Kaikki ei ollut hyvin. Tempest laskeutui takaisin kyljelleen ja käpertyi keräksi tyynynsä ympärille, kätkien itkunsa sen hiljaisuuteen.
Mitä hän oli tehnyt Tiarnanille? Ehkä hänen rakkautensa oli oikea myrkky.
"En ajanut tieltä tahallani", hän sanoi tukkoisesti tyynystä.
"Olin tulossa takaisin."

"Rakas", Tiarnan vetosi ja kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Hei, olen pahoillani. Olin vain huolissani."
Hänen ei olisi pitänyt muistuttaa vaimoaan jatkuvasti siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän olisi kummankin pitänyt päästä siitä yli.
Hän kosketti kapeaa selkää.
"Olen pahoillani."

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi mistään", Tempest sanoi tukahtuneesti tyynyn uumenista. Tiarnan oli täydellinen ja olisi ansainnut jotain aivan muuta kuin hänet.
"En tiedä, miten olla huolestuttamatta ja satuttamatta sinua."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut vetää vaimonsa syliinsä ja pyyhkiä tämän kyyneleet pois. Mutta samaan aikaan hän pelkäsi kuollakseen satuttavansa jo ennestään kovia kokenutta kehoa.
"Kaikki on hyvin", hän vetosi uudelleen, silittäen Tempestin selkää.
"Minäkin satutin sinua."

"Ja sinun pitäisi", Tempest vetosi hiljaa tyynyn vaimentamana.
"En halua torjua sinua tai työntää sinua pois. En tiedä, miten en tekisi niin tai mitä toivot minulta."

"Rakas, olen pahoillani", Tiarnan vetosi hiljaa.
"En olisi saanut sanoa niin. Minä vain pelkään, että salaat minulta, jos et voi hyvin. Tiedän, että inhoat huolestuttaa läheisiäsi."
Ja hän satttui olemaan herkästi huolestuvaa tyyppiä.

Ei Tiarnanin pitänyt joutua pyytämään anteeksi. Tempest veti syvään henkeä ja pyyhkäisi kasvoja hihaansa, ennen kuin pakotti itsensä kääntymään ympäri.
"En halua olla sairas. En enää."

Tempestin sanat saivat Tiarnanin hiljaiseksi.
Mitä sellaiseen voisi vastata? Että valitettavasti ihmiset eivät saaneet päättää sellaisesta itse. Tempest tiesi sen varmasti itsekin, täydellisen hyvin.
Hän vei sormensa silittämään vaimonsa poskea.
"Minä tiedän, rakas."

"Tiedätkö, millaista on kahlita koko perheesi sairaalaan, vuosiksi?" Tempest kysyi tuijottaen tyhjyyteen, hengitys tukkoisena.
"Miten koko elämä on 'emme voi, se olisi liian raskasta, emme pysty, se ei olisi turvallista, meillä ei ole siihen varaa, meidän pitää muuttaa, emme voi suunnitella tulevaisuutta niin pitkälle - koska Em on sairas'."

Tiarnan nielaisi karheutta pois kurkustaan.
"En voi sanoa, että tietäisin", hän myönsi.
"Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan sen,"

"En halua olla enää sairas", Tempest totesi ja antoi silmiensä painua kiinni.
"En halua olla syy, miksi emme voi tehdä jotain, miksi meidän pitää lähteä aikaisin, miksi suunnitelmat on tehtävä sen mukaan, olenko levännyt."

Tiarnan avasi suunsa vastatakseen, mutta hänestä tuntui, etteivät hänen sanansa olisi lohduttaneet Tempestiä lainkaan.
"Mitä tahtoisit minun tekevän?" hän kysyi sen sijaan, vaimonsa selkää edelleen silittäen.

Kosketus tuntui lohdulliselta. Ehkä hän voisi saada anteeksi rumat sanat ja typerät teot.
"En tarvitse erityiskohtelua, enkä ole hauras ja heikko, jatkuvan levon tarpeessa", hän sanoi.
"Sinun ei pitäisi joutua murehtimaan jaksamisestani."

Jälleen kerran Tiarnan joutui miettimään sanojaan.
"Ei kyse ole siitä, että tarvitsisit erityiskohtelua", hän vetosi.
"Mutta en vain halua, että joudut kaiken aikaa toimimaan jaksamisesi äärirajoilla."

"Jaksanko minä niin paljon vähemmän kuin sinä?" Tempest kysyi, nyt ilman sarkastista terää. Hän avasi silmänsä ja katseli Tiarnania tutkien. Oli totta, että hänen kehonsa petti hänet usein.

Tiarnan mietti tarkkaan, mitä vastaisi.
"Me olemme erilaisia, rakas", hän aloitti lopulta.
"Minun on paljon helpompi olla tekemisissä ihmisten kanssa päivästä toiseen, sillä se ei väsytä minua. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että olisit heikompi."

Tempest olisi halunnut väittää vastaan, protestoida, ettei hän tarvinnut vuodelepoa nähdessään ihmisiä. Mutta Tiarnan oli oikeassa, tietenkin. Ihmismassat, melu, hälinä ja vain kodin seinien ulkopuolelle astuminen tuntuivat fyysiseltä rasitukselta.
"Miten voisin vastata huoleesi niin, etten torju sitä?"

"Toivon, että voisit olla rehellinen. Että voisit kertoa minulle, jos tunnet olosi väsyneeksi tai huonoksi", Tiarnan vetosi, silittäen hellästi vaimonsa pisamaista poskea.
"Ja minä lupaan yrittää parhaani, etten reagoisi siihen aina niin, että yritän viedä sinut pois tilanteesta. Haluan kuunnella sinua paremmin, rakas."

"En halua tuntea väsymystä tai pahaa oloa, en ainakaan antaa sen vaikuttaa elämääni", Tempest vetosi.
"Niin kuin en haluaisi antaa myöskään pelolle valtaa." Oli tarpeeksi, että absurdi lentopelko kontrolloi hänen elämäänsä ja hän oli pyörtyä joutuessaan esiintymään.

Tiarnan ei voinut olla miettimättä, etteivät ne hänen maailmassaan toimineet täysin samoin. Mutta hän halusi olla vaimonsa tukena, ja toimia parhaansa mukaan niin, että Tempest voisi tuntea olonsa hyväksi.
Hän tutki kultaisia silmiä hetken.
"Kertoisithan minulle, jos vointisi huononisi?"

"Kyllä", Tempest vastasi hetken epäröityään. Hän ei halunnut kertoa itselleenkään, jos voi huonosti, mutta se ei tainnut olla, mitä Tiarnan tarkoitti.
"En tekisi sinulle niin enää."

Tiarnanin ei varmastikaan tarvinnut kertoa vaimolleen, kuinka kipeää menneet tapahtumat olivat tehneet. Eikä kyse ollut siitä, että se olisi ollut millään tavalla Tempestin vika. Tämä oli ollut sairautensa uhri, ja sen, ettei hän tai kukaan muukaan ollut nähnyt ajoissa, kuinka huonosti asiat olivat.
"Lupaan yrittää olla huolehtimatta jatkuvasti. Tiedän, että olen luvannut niin ennenkin, mutta nyt yritän todella pitää lupaukseni."

"Saat sinä huolehtia", Tempest vastasi hiljaa ja ojensi kipsatun käden kömpelöt sormet silittämään miehen käsivartta.
"En vain osaa suhtautua siihen niin kuin minun pitäisi." Kuka tahansa muu, niin kuin Nurse Tully, olisi varmaan pyörtynyt onnesta, jos Tiarnan olisi huolehtinut heistä.

Hentoa rannetta kiertävä kipsi sai Tiarnanin vatsan kouraisemaan kipeästi. Ei ollut kulunut pitkään, kun käsi oli edellisen kerran ollut kipsin vangitsema.
"Sinun ei pitäisi joutua muuttamaan suhtautumistasi asioihin", hän vetosi.
"Minun pitäisi ottaa toiveesi paremmin huomioon."

"Miksi sinun pitäisi muuttua?" Tempest kysyi ja houkutteli miestä kunnolla viereensä.
"Minäkin haluan huomioida sinua ja toiveitasi paremmin." Niin kuin olla katoilematta ajattelemattomasti, olla työntämättä miestä pois tai torjumatta tämän tunteita.

"Haluaisin vain ottaa sinun tunteesi paremmin huomioon", Tiarnan vastasi, ja siirtyi samalla lähemmäs vaimoaan.
Hänen kulmiensa väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Tuntuuko sinusta todella, että häpeäisin sinua?"

"Niin minäkin sinun", Tempest huomautti ja käpertyi Tiarnanin kyljen lämpöön, halaten kipsin rintaansa vasten.
"Minusta tuntuu... Että ansaitsisit enemmän. Häpeän itseäni."

Tiarnan ei ollut varma, kuinka olisi vastannut. Hän tuntui nykyisin menettävän kykynsä keksiä järkeviä, rakentavia vastauksia jatkuvasti.
"Puhuit... Puhuit eilen siitä, että minä häpeäisin sinua", hän vetosi uudelleen.
"Tuntuuko sinusta siltä?"

Tiarnan oli liian kiltti ja hyvä sellaiseen.
"Toivon, että et", Tempest vastasi ja painoi nenänpäänsä vasten miehen paitaa.
"Häpeätkö sinä?" hän kysyi takaisin.

"En tietenkään", Tiarnan vastasi, järkyttyneenä pelkästä ajatuksesta.
Mutta hän ei voinut syyttää Tempestiä siitä, että tämä tunsi niin.
"Mutta en halua, että lehdet, tai mikään muukaan media, saa minkäänlaista syytä käydä kimppuusi. Sen vuoksi yritän välttää julkista riitelyä. Olen pahoillani, että työni rajoittaa elämäämme."

"Tiarnan, ymmärrän kyllä", Tempest vastasi. Hän oli hyökännyt miestä vastaan kuvottavan epäreilusti.
"Sinun imagosi kuuluu olla tärkeä, ja minä rakastan sitä, että saat tehdä, mitä rakastat."

"Ei kyse ole imagosta", Tiarnan vetosi.
Hänen imagonsa oli täysin toissijainen hänen vaimonsa hyvinvointiin verrattuna, oli hänen agenttinsa asiasta mitä mieltä hyvänsä. Mutta hän pelkäsi niitä hetkiä, jolloin sai kuulla lehtien kirjoittavan vaimostaan.
"Haluan vain, että voit olla onnellinen."

"Minä olen onnellinen", Tempest protestoi. Niin onnellinen kuin hän saattoi olla tässä hetkessä. Menneisyyden varjo menetti paikoin otteensa kokonaan.
"Ja haluaisin voida tehdä sinut onnelliseksi."

"Minäkin olen onnellinen, rakas", Tiarnan vakuutti, ja pyyhkäisi vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse.
"Mutta nyt sinun pitää levätä. Tietääkö London jo, mitä sinulle tapahtui?"

Ehkä he uskoisivat joskus toistensa olevan onnellisia. Tempest kiersi kipsatun käden miehen selän yli ja halasi itsensä tämän rintaa vasten.
"Ei vielä, mutta matka jatkuu huomenna aikataulun mukaan Miamiin. Onnekasta, etten murtanut kirjoituskättäni."

Hetken Tiarnan pelkäsi, että Tempest satuttaisi itsensä.
Hän oli aikeissa huomauttaa, eikö hänen vaimonsa olisi hyvä levätä, mutta hän sai itsensä kiinni viime hetkellä. Eikö hän ollut luvannut edes yrittää?
"Aivan. Siinä tapauksessa käytetään tämä päivä lepäämiseen."

Vanha vaisto olisi protestoinut, ettei hän tarvinnut lepoa. Että hän olisi täysin kykenevä lähtemään tutkimaan Disney Worldia lisää. Mutta ehkä Tiarnan oli oikeassa, ja miehen itsensäkin täytyi olla uupunut.
Tempest nukahti, ennen kuin ehti viimeistellä ajatuksensa.

Keskiviikko 1. toukokuuta 2019, kello 10.36, Lombard Road, Battersea, Lontoo

Oli ollut täysin ohjaajan armollisuuden varassa, että Tiarnan oli saanut neuvoteltua syntymäpäivänsä vapaaksi. Mutta vain syntymäpäivänsä, mikä tarkoitti sitä, että hän oli saapunut St. Pancraisin asemalle aamun ensimmäisellä junalla, ja lähtisi seuraavana päivänä ensimmäisellä junalla takaisin Pariisia kohti.
Sitä ennen hänellä olisi kuitenkin useampi tunti, jotka viettää vaimonsa kanssa.
Taksi pysähtyi ovien eteen, ja maksettuaan kuskille avokätisen tipin kanssa Tiarnan laski lasit silmilleen siitä huolimatta, että Lontoo tervehti häntä tasaisen harmaalla pilvimassalla. Hän nappasi kevyen viikonloppulaukkunsa olalleen ja astui kadulle ilahtuneena siitä, ettei vastassa ollut kameroiden välkähteleviä valoja.
Ovimiehen tervehtiminen sai hänen olonsa kotoisaksi.
Asunto, johon hän astui, oli hiljainen. Kukaan ei tullut määkien vastaan ovelle.
Se sai Tiarnanin hymyilemään.
Hän riisui sekä kenkänsä että harmaan trenssitakkinsa jo eteisessä, ja hiipi sitten aution asunnon läpi kohti heidän makuuhuonettaan.

Päivänvalo ei ollut kultaista ja kutsuvaa, mutta ylellisen suuri sänky kylpi siinä silti. Tiarnanin vanhaan t-paitaan pukeutunut Tempest nukkui kerällä sen keskellä, kolme kissaa onnellisesti ympärillään. Iltaisen suihkun jäljiltä villiksi kuivaneet hiukset levittäytyivät viuhkana tyynyille. Leela ja Nyssa olivat yhtenä, lämpimänä solmuna emäntänsä sylissä, ja Romana kyykötti kapealla, kiikkerällä lonkalla kuin vahdissa, häntä sirojen tassujen ympäri kierrettynä.
Vihreät silmät raottuivat paheksuvina, kun kissa kuuli liikkeen.

Hetkeksi Tiarnan seisahtui ovensuuhun, sillä näky, joka häntä makuuhuoneessa kohtasi, täytti hänet samaan aikaan lämpimällä hellyydellä ja kipeällä ikävällä.
Ja sitten hän kohtasi vihreät silmät ja karvaiset, paheksuvat kasvot, ja kohotti sormen huulilleen. Shh.
Hän hiipi lattian poikki ja istahti hitaasti sängyn laidalle. Myrskynharmaat silmät olivat täynnä lämpöä, kun hän pyyhkäisi vaalean suortuvan vaimonsa otsalta ja kumartui painamaan sille suudelman.

Tempest havahtui hitaasti Tiarnanin läsnäoloon. Romana mulkaisi heitä loukkaantuneena, kun uninen nainen suoristautui kerältä ojentaen käsiään nautinnollisella raukeudella ja venytellen selkäänsä, ennen kuin raotti tokkuraisia silmiään.
Hän suli onnelliseen, valoisaan hymyyn, kun näki miehen vieressään ja ojensi kätensä, punoi sormensa paidan kaulukseen ja kelasi Tiarnanin alemmas, jotta saattoi painaa suudelman tämän huulille. Hitaasti miehen läsnäolon syykin löysi esiin unisen rauhan alta.
"Hyvää syntymäpäivää, rakas", hän vetosi ja silitti hopeaa miehen hiuksissa.

Jollei Tiarnan olisi ollut niin lumoutunut vaimostaan, hän olisi saattanut kiinnittää huomiota Romanan loukkaantuneeseen ilmeeseen ja tuntea jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että oli toimillaan ajanut kissan paikaltaan.
Tai sitten ei.
Todennäköisesti ei.
Hänellä oli mukanaan lahjuksia myös kissoille, mutta ne joutuisivat vielä odottamaan.
Viimeistään suudelman kohdalla hän unohti kaiken muun.
Emmien sanat saivat hänet hymyilemään.
"Kiitos. Huomenta, rakas."

Tiarnanin syntymäpäivä.
"Oh", Tempest henkäisi ja potkaisi peittoa päältään. Hän työnsi Tiarnanin selälleen ja painoi toisen suudelman miehen huulille.
"Minulla on sinulle jotakin", hän sanoi kultaiset silmät innostusta hehkuen ja kömpi Tiarnanin yli samalla röyhkeydellä kuin heidän kissansa, kiiveten jaloilleen ja pyrähtäen ulos makuuhuoneesta paljaat jalat äänettöminä.
Hän palasi hetkeä myöhemmin mukanaan lasiseen maljaan huolella rakennettu trifle ja lusikka, kerrokset tuoreita, värikkäitä marjoja, kakkua, kermavaahtoa ja vaniljakastiketta melkein yhtä symmetrisinä kuin Tempest oli suunnitellut.
Yön jääkaapissa viettänyt trifle oli viileä ja kakku oli imenyt itseensä ympäröivät, tuoreet maut.
Hän ojensi maljan Tiarnanille, helpottuneena kipsistä vapautuneen ranteen toimivuudesta, ja kiiruhti sitten uudelleen matkaan, nyt heidän vaatehuoneeseensa, nykien olkapäältä valahtelevaa t-paitaa ylemmäs.

"Oh?"
Tiarnan ehti vain äännähtää häkeltyneenä, ennen kuin löysi itsensä selältään heidän vuoteestaan.
Ei sillä, että hän olisi valittanut. Varsinkaan, kun sai suudelman.
Hänen kätensä lähti kipuamaan kohti Emmien vyötäröä, mutta ei koskaan ehtinyt sinne saakka, ennen kuin nainen jo kömpi hänen litseen.
Ja sitten Emmie oli poissa.
Pieni Nyssa sentään loikkasi hänen vatsansa päälle ja möyhi siihen itselleen hyvän paikan jatkaa uniaan. Tiarnan silitti kissan silkkistä turkkia toisella kädellään, samalla kun koukisti toisen päänsä alle.
Nyssa ei saanut nauttia paikastaan pitkään, sillä Tempestin palatessa Tiarnan kohottautui kyynärpäänsä varaan, ja kun hän näki trifflen, myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä.
"Kiitos, rakas", hän vetosi kun nousi kunnolla istumaan.
"Ei sinun olisi tarvinnut nähdä vaivaa."

Tiarnan olisi ansainnut paljon enemmän. Tempest tunsi aina syvää olemassaolon tuskaa yrittäessään pohtia, mitä voisi antaa miehelle tämän syntymäpäivän kunniaksi.
Ja vaikka hän koki lahjansa surullisiksi ja mitäänsanomattomiksi, häivähdys innon punaa viipyi hänen poskillaan, kun hän palasi vaatekaapista sylillinen sieviä paketteja mukanaan. Tempest kiipesi sängylle miehen viereen ja pudotti tuomisensa heidän väliinsä. Viehättävä teepakkaus ja kokoelma käsityönä tehtyjä, suupalan kokoisia suklaakonvehteja ja toffeita oli paketoitu satiininauhoilla, samoin torni paperiselkäisiä, keveitä romaaneja, joista Tempest toivoi Tiarnanin pitävän ja jotka mahtuisivat helposti mukaan matkaan.
Hän ojensi miehen syliin suuren, painavan, neliskulmaisen paketin, jossa hänen kokoamansa valokuva-albumi odotti. Hän oli maalannut kirjaillusta nahasta kootun kannen keskellä olevaan, pieneen kehykseen maisemaluonnoksen lapsuudenkodista Lewiksen saarella. Hän oli kerännyt valokuvia miehen elämän varrelta tämän perheeltä ja ystäviltä ja täyttänyt niillä albumin syntymästä tähän hetkeen.

Vielä nykyäänkin Tiarnan häkeltyi toisinaan siitä, kuinka paljon Emmie muistutti kissojaan. Hän nosti toisen kätensä silittämään hellästi pisamaista poskea ja kurotti painamaan suukon vaimonsa huulille ennen kuin poimi ensimmäisen paketin käsiinsä. Tee saisi lähteä hänen mukaansa Pariisiin, samoin konvehdit, jos ne säilyisivät seuraavaan päivään saakka. Pokkareiden joukosta hän valikoi heti kaksi, jotka matkaisivat hänen mukaansa.
Ja sitten oli suurin paketti, jonka hän kuori esiin paperista huolellisella säntillisyydellä.
Jo kannen pieni maalaus veti hänet häkellyksestä hiljaiseksi, ja kääntäessään ensimmäisen sivun esiin hän ei voinut olla naurahtamatta epäuskoisesti omille, häkeltyneille lapsenkasvoilleen, joista siniset silmät tuijottivat suurina.
"Mitä sinä olet tehnyt, rakas?"

Tempest painoi katseensa ja pudisti päätään, nolostuneena. Tiarnan oli niin uskomaton keksimään upeita, ainutlaatuisia lahjoja, että tämä tuntui vain surulliselta.
Hän pyöritteli viimeistä, pientä, pehmeää pakettia sylissään ja hätisti hellästi sen päälle tunkevan Leelan kauemmas.
"Äitisi lähettää terveisiä", hän sanoi hymyillen hämillisesti ja sipaisi muutaman suortuvan korvansa taakse.

Tiarnan unohtui selaamaan valokuva-albumin sivuja. Seuraavissa kuvissa hän oli veljensä kanssa, ja myöhemmin joukkoon liittyi myös hänen pieni sisarensa. Lapsuuskuvien värisävy oli nostalginen.
Hänen kasvoilleen nousi virnistys, kun hän pääsi kuviin, jotka liittyivät hänen Lontoon-vuosiinsa. Hänen parikymppinen itsensä hymyili yhdessä kuvassa Davidin kanssa.
"Lahjoittiko David tämän?"

Tempest nyökkäsi ja risti jalat eteensä, leikitellen Tiarnanin vanhan t-paidan helmalla. Sänky tuntui edelleen ihanan lämpimältä ja eilen vaihdetut, puhtaat lakanat tuoksuivat raikkailta.
Ehkä hän saisi houkuteltua Tiarnanin pysymään kanssaan sängyssä koko päivän.
"Pidämmehän ensi vuonna isot juhlat syntymäpäiväsi kunniaksi?"

Tiarnan jatkoi sivujen lehteilyä ja pysähtyi välillä tutkimaan kuvissa esiintyviä kasvoja.
"Voimme pitää", hän vastasi, katsahtaen vaimoaan.
"Vaikka jos olen rehellinen, en keksi parempaa tapaa viettää syntymäpäivääni kuin sinun kanssasi, rakas."
Hän viipyi heidän hääpäivänään otetun kuvan kohdalla hyvän tovin. Kurkkuun nousi huolestuttava pala.
Hänen vaimonsa oli niin uskomattoman kaunis.
Viimeisen sivun jälkeen hän sulki valokuvakansion, kurottuen painamaan suukon vaimonsa huulille.
"Kiitos, Em. Tämä oli upea lahja", hän kiitti, todella tarkoittaen sitä. Kuva olivat palauttaneet hänen mieleensä sellaisiakin muistoja, jotka hän oli jo hukannut vuosien alle.

Tempest vastasi hämillisellä, häkeltyneellä hymyllä ja tunsi onnellisten, lämpimien perhosten lepattavan vatsassaan. Hän tunsi varpaidensa kipristyvän suudelmasta ja oli unohtaa sylissään lepäävän, viimeisen paketin, ojentaen sen miehen käsiin.
"Nelikymppiset ovat iso asia, ja perheesi ja ystäväsikin haluavat juhlia sinua. Tunnen olevani hyvin itsekäs omiessani sinut vain itselleni", hän vetosi, vaikka tunsikin syvää onnea siitä, että mies nautti hänen seurastaan.
Sininen, laadukas silkkisolmio oli kierretty siistiksi keräksi lahjapaperin sisällä, eikä ensikatsomalta olisi välttämättä huomannut, että solmion toiselle puolelle oli neulottu hienoin pistoin varsin elävät kuvat heidän kolmesta tytöstään, tanssimassa ilman poikki pienen, värikkään höyhentupsun perässä.

"Olet oikeassa", Tiarnan myönsi, ja antoi sormiensa unohtua hetkeksi silittämään untuvaisia, vaaleita hiuksia.
"Ehkä minun tosiaan täytyy pitää suuret juhlat. Mutta jos saan olla aivan rehellinen, toivoisin silti, että saisin myös nelikymmenvuotispäivänäni sinun tekemääsi triffleä."
Hän hipaisi huulillaan vaimonsa huulia ja laski sitten katseensa pakettiin. Kun hän avasi sen, hänen kasvoillaan häivähti ensin hämmennys ja sitten yllättynyt hämmästys.
"Em, tässähän ovat meidän tyttömme."

Tempest hieraisi ohimoaan miehen olkapäähän. Leela kiersi itsensä kerälle hänen ristittyjen jalkojensa muodostamaan pesään, ja Romana kiipesi pian sen päälle. Toive triflesta lämmitti hänen sydäntään.
"Niin on", hän vastasi hymyillen ja katseli neulottuja, pieniä tassuja, jotka olivat ojentuneet höyhentupsua kohti, jokainen vaaleanpunainen, pieni antura erottuen.
"Ajattelin, että ehkä ne voisivat viihdyttää sinua."

Tiarnan käänsi solmiota parempaan asentoon, niin että saattoi tarkastella pieniä, kirjottuja kissoja, jotka olivat hämmästyttävän yksityiskohtaisesti toteutettuja. Jopa kissojen pienet silmät toistivat niiden todellisten esikuvien värejä.
Tiarnanin suupielet nykivät poikamaiseen virneeseen.
"Tämä on uskomaton", hän vetosi, nostaen solmiota juuri kun Nyssan pieni tassu oli kurkottamassa sitä kohti.
"Tytöt pääsevät mukanani punaiselle matolle."

Tiarnan oli aina niin uskomattoman kiltti ja hienotunteinen. Tempest oli melko varma, että mies olisi ylistänyt tunnollisesti mitä surkeimpiakin lahjoja. Hän nojautui hipaisemaan huulillaan miehen poskea, pidellen nukkuvia kissoja, etteivät ne olisi muksahtaneet kuperkeikalla nurin.
"Syö triflesi", hän vetosi vetäytyessään kauemmas.
"En ole varma, kuinka kauan maltan pitää käteni erossa sinusta."

Tempestin sanat saivat Tiarnanin ajatukset lyömään hetken tyhjää.
"Vai niin", hän totesi sitten, selvittäen kurkkuaan, ja kääri solmionsa huolellisesti takaisin paperin suojaan ennen kuin kurottui laskemaan sen yöpöydälle muiden lahjojen seuraan.
"Siinä tapauksessa minun täytyy olla nopea."
Hän tarttui lasikulhoon ja lusikkaan.
"Kertoisitko syödessäni, kuinka sinun aikasi on kulunut, rakas?"

Tempest nosti kissat hellästi sylistään, ja ne määkäisivät paheksuen. Nainen kellahti selälleen Tiarnanin viereen ja venytteli käsiä päänsä ylle.
Ei vienyt montaa hetkeä, kun kaikki kolme kissaa olivat tunkemassa takaisin.
"Olen tehnyt aika paljon töitä elokuvien käsikirjoittajien kanssa", hän sanoi ja pujotti varpaansa lämpimän peiton alle.
"Tunnen huonoa omaatuntoa siitä, etten ole vielä aloittanut kuudetta kirjaa."

Tiarnan lähetti jo etukäteen pahoittelunsa kissoille, sillä hänen trifflestään ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Ja juuri, kun Romana oli löytänyt itselleen paikan emäntänsä vatsan päältä, hän kurotti laskemaan kulhon yöpöydälle ja kumartui painamaan hitaan suudelman vaimonsa huulille.
Romana oli pöyristynyt.
"Sinun ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa", Tiarnan vetosi, sipaisten peukalollaan pisamaista poskipäätä.
"Olet tehnyt valtavasti töitä. Palasit vasta kiertueeltakin."

Perhoset lepattivat hänen vatsassaan, kun Tiarnan laski kulhon pois ja kumartui lähemmäs. Tempest vastasi suudelmaan punoen sormensa hetkeksi miehen hiuksiin ja hengitti syvään kaipaamaansa tuoksua.
"Miltä peli on tuntunut nyt? Oletko nauttinut sen tekemisestä?" hän kysyi ja veti miestä lähemmäs itseään, kiertäen toista jalkaansa tämän ympärille.

Leela mäkätti närkästyneenä jäädessään melkein jyrätyksi, kun Tiarnan siirtyi paremmin vaimonsa ylle, ja pahastunut kissa loikkasi hetkeksi yöpöydälle mulkoilemaan rauhansa häiritsijää.
Onneksi Leela ei ollut pitkävihainen.
"Se on ollut erilaista. Jännittävää", Tiarnan vastasi, antaen huultensa vaeltaa Tempestin kaulalle kaivaten.
Hänellä oli ollut ikävä. Hirvittävä ikävä.
"Koska pelaajan valinnat tulevat vaikuttamaan pelin kulkuun, joudumme kuvaamaan monta ottoa samasta kohtauksesta pienillä muutoksilla. Samoin kuin keskusteluista."

Kosketus kaulalla sai tähdet syttymään Tempestin silmissä. Hänen maailmansa keinahti ja sai sormet punoutumaan lujemmin hopean kirjomiin hiuksiin. Hän veti Tiarnania lähemmäs itseään, kaivaten miehen lämpöä ja painoa.
"Se kuulostaa jännittävältä", hän myönsi kiertäen jalkojaan miehen ympärille.
"Olen valtavan onnellinen, että olet löytänyt kiinnostavan projektin. On ihanaa nähdä, miten voit jatkaa rakasta työtä."

"Mmm", Tiarnan myönsi, vaikka hänen olikin hyvin vaikea keskittyä ajattelemaan työtään nyt, kun Tempest oli hänen lähellään. Kenties parempi mies olisi hillinnyt itsensä ja käyttänyt pidemmän tovin keskusteluun, mutta hän oli heikko, hyvin heikko. Toinen käsi pujahti jo Tempestin paidan helman alle, silittämään tämän paljasta ihoa hellästi.
Hän ei ollut varma, mistä keräisi voimaa lähteä taas huomenna.
"On kieltämättä outoa näytellä niin, että suurin osa lavasteista luodaan vasta jälkikäteen. Samoin kuin hahmojen asut ja kaikki muu."

Tempest värähti, kun kosketus lähetti sähköiset väreet varpaisiin saakka. Hän antoi käsiensä valua niskalta kyljille, silittää niitä ja halata Tiarnania lähemmäs itseään.
Ja sitten vetää paitaa housuista.
"Milloin se peli tulee julki? On jännittävää päästä näkemään sinut sellaisessa", hän sanoi ja kallisti päätään, jotta saattoi hamuta miehen kaulaa.

Tiarnan ähkäisi, kun joku kissoista ponnisti vauhtia hänen selkänsä päältä, mutta hän ei antanut sen rikkoa keskittymistään.
Sen sijaan Tempestin sormet, jotka nykäisivät paidan housunkauluksesta, saivat hänet hetkeksi melkein suistumaan raiteiltaan.
Vanha mies.
"Ymmärtääkseni sen on tarkoitus tulla julki ensi vuoden puolella", hän vastasi, hengittäen hetken Tempestin tuoksua ennen kuin kohottautui hamuamaan suudelmaa jälleen tämän huulilta.
"En tiedä, onko meillä yhtään ystävää, joka omistaisi pelikoneen. Haluaisin kieltämättä päästä kokeilemaan peliä sitten, kun se on valmis."

Tempest vastasi suudelmaan ja ryhtyi avaamaan paidan nappeja alhaalta ylös, hengittäen Tiarnania ja tuntien melkein vieraan voiman nostavan päätään sisällään. Se teki olosta kuuman ja levottoman, halusi enemmän.
"Olen melko varma, että...", hän henkäisi suudelmien lomassa, kiirehtien nappeja auki, "jos säästät viikkorahasi, voit ostaa sellaisen pelikoneen."
Hän sysäsi paidan Tiarnan harteilta ja töni sitä alemmas.

Tiarnan naurahti hieman käheästi.
"Ehkä voisin ostaa sellaisen itselleni nelikymmenvuotislahjaksi", hänkin myönsi ja suoristautui sen verran, että saattoi sysätä paidan kokonaan päältään. Nyssa-parka päästi häkeltyneen määkäisyn, kun sen maailma pimeni yhtäkkiä, paidan tipahtaessa suoraan kissaparan niskaan.
Romana ja Leela olisivat voineet varoittaa pientä siskoaan siitä, jos olisivat halunneet.
Tiarnan kumartui painamaan uuden suudelman Tempestin huulille ennen kuin tarttui tämän paidan helmaan riisuakseen turhan vaatekappaleen.

Tempest ojensi kätensä päänsä ylle ja painoi sitten ujosti katseensa päätyessään miehensä eteen vain alushousuissaan. Hän toivoi, että lakkaisi joku päivä reagoimasta aviomieheensä kuin hölmö, ihastunut teinityttö.
Sydän löi hurjana kylkiluita vasten, kun hän kiersi käsiään Tiarnanin paljaille kyljille ja veti miestä lähemmäs itseään. Ihon lämpö iholla tuntui humalluttavalta, ja Tempest kurottui hamuamaan suudelmaa Tiarnanin huulilta.

Aina kotiin palatessaan Tiarnanin oli vaikea ymmärtää, kuinka hän oli selvinnyt ikävänsä kanssa. Nytkin paljastuva iho sai veren kohisemaan hänen korvissaan, ikään kuin hän olisi ollut vain hölmö, nuori ja rakkaudennälkäinen poikanen.
Hän kumartui vastaamaan suudelmaan, ja antoi sitten huultensa vaeltaa hyväilemään vasta paljastunutta ihoa.
"Minulla on ollut sinua ikävä, rakas", hän kuiskasi käheyttä äänessään.

Koko huone keinui, vaikka Tempest sulki silmänsä. Kun jo tämä kosketus ravisteli hänen maailmaansa, hän joutui jälleen pohtimaan, miten selviäisi tulevasta.
"Niin minullakin sinua", hän vetosi takaisin ja kuljetti sormiaan miehen hiuksissa, halaten jalkojaan tämän vyötärön ympärille. Sormenpäät silittivät miehen korvia, piirsivät niiden kaaria muistiin. Ne olivat maailman ihanimmat korvat.

Ne olivat myös hyvin herkät korvat, mitä kosketukseen tuli.
Se oli tosin jotakin sellaista, mistä ainoastaan hänen vaimonsa oli tietoinen.
Nytkin kosketus sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Tiarnanin selkää, ja hänen sormensa laskeutuivat Tempestin alushousujen vyötärönauhalle melkein anoen. Hänen ei olisi pitänyt kiirehtiä, mutta mitä hän olisi voinut tehdä? Vanha mies, jolla oli huumaava, nuori vaimo.
Hän oli tuomittu.

Tempest puri alahuultaan perhoset vatsanpohjaa kutittaen ja nosti hieman lantiotaan auttaakseen miestä alushousujensa riisumisessa. Varpaat kipristyivät odotuksesta.
Mutta Tiarnanilla oli vielä housut, ja sukatkin. Mutta ne taisivat usein jäädä jalkaan.
"Ihanaa, että saan viettää syntymäpäiväsi kanssasi", hän mumisi pehmeästi, vetäen miehen päätä lähemmäs itseään, jotta saattoi hamuta korvaa huulillaan.

Nyssa-ressu oli juuri päässyt pakoon paidan alta, kun seuraavaksi alushousut läiskähtivät sen naamaan. Se oli kissalle liikaa, ja hetken tytöistä nuorimmainen säntäili pitkin makuuhuonetta hepulin vallassa.
Tiarnan hätisti Leelaa kädellään kauemmas, kun tämä yritti ojentaa tassuaan taputtaakseen emäntänsä poskea.
"Minäkin olen onnellinen, että saan viettää sen sinun kanssasi, rakas", Tiarnan vastasi, vaikka hänen lauseensa loppu sulautuikin murinaan, jonka korvan hyväileminen nostatti.

Murina sai vatsanpohjan nipistämään niin, että Tempestin oli painettava silmänsä kiinni. Se sai hänet myös punomaan sormiaan lujemmin Tiarnanin hiuksiin ja jatkamaan korvan hamuamista rohkeammin.
Kissojen läsnäolo sai onnellisen naurun kuplimaan jossain hänen sisällään. Kaikki tämä tuntui niin kotoisalta, niin oikealta. Hän todella tunsi olevansa onnellinen, eikä hänen takanaan vaaninut varjoja.

Pohjimmiltaan Tiarnan oli yhtä onnellinen kissojen läsnäolosta, sillä ne kuuluivat olennaisena osana heidän elämäänsä. Sitä elämää, jossa varjolla oli paljon vähemmän jalansijaa.
Silti hän ähkäisi, kun joku loikkasi jälleen hänen selkänsä päältä, ja ojensi toista kättään hätistämään sitä, joka taputteli hänen toista jalkapohjaansa.
Olen kiireinen, tytöt.
"Haaveilin tästä koko viime yön", hän kuiskasi käheästi, kun kissoja hätistänyt käsi palasi sivelemään Tempestin kylkeä.

Tempest naurahti häkeltyneestä onnesta ja hieraisi nenänpäätään miehen poskeen, kun kutsui tätä nousemaan ylemmäs, jotta hän ylettäisi paremmin avaamaan miehen vyötä ja housuja.
"Olen hyvin onnellinen, jos minulla on kunnia vierailla unissasi", hän sanoi hengittäen miehen ihoa vasten, kun avasi housut ja töni niitä alemmas.

Vyönsoljen kilahdus sai Tiarnanin vetämään syvään henkeä, eikä hän edes yrittänyt peittää kaipaustaan noustessaan hetkeksi polviensa varaan niin, että saattoi riisua housunsa kokonaan ja viskata ne lattialle.
Tällä kertaa Nyssa osasi varoa.
"Minäkin olen onnellinen, että vierailit unissani", hän vastasi, kun saattoi taas kumartua vaimonsa ylle ja viedä kätensä tämän lantiolle.
"Mutta vielä onnellisempi olen nyt, kun todella olet siinä."

Pienenpieneksi hetkeksi Tempestin katse lipsahti alas, näkyyn, joka sai hänen poskensa punehtumaan kuumina ja vatsanpohjan nipistämään lämpimästä onnesta. Hän tunsi olonsa aina yhtä häkeltyneen, epäuskoisen onnelliseksi siitä, että Tiarnan halusi hänet.
Kaikista maailman ihmisistä juuri hänet.
Syke tuntui nousevan kuurouttavaksi, kun Tempest silitti Tiarnanin kylkiä ja kutsui miestä lähemmäs.

Ehkä Tiarnanin olisi pitänyt olla häpeissään siitä, ettei hän ollut antanut vaimolleen enemmän aikaa. He olisivat voineet loikoa kiireettömästi sylikkäin ja antaa aamun muuttua päiväksi ja ehkä illaksi, ja ehkä sitten...
Pelkkä ajatus odottamisesta sai hänen kehonsa huutamaan vihaisia, melkein epätoivoisia vastalauseita. Se ei kestäisi kipeää, tukalaa kaipaustaan, vaikka mieli kestäisikin.
Tiarnan antoi huultensa valua Tempestin kaulalle ja nousta sitten takaisin tämän huulille, kun hän kannusti vaimonsa lantion parempaan asentoon ja painautui hellästi lähemmäs.

Tempest palasi usein ajatuksissaan takaisin ensimmäiseen kertaan, kun hän oli kutsunut Tiarnanin ylös pieneen, kirjojen kansoittamaan yksiöönsä tietäen täysin, mitä kutsu lupasi.
Sama hermostus oli vainonnut häntä siitä saakka – pelko siitä, että hänen kehonsa pettäisi hänet ja jättäisi sanattoman lupauksen täyttämättä. Mutta nyt hän ei enää pelännyt, nyt pökerryttävä tunne oli kuumaa odotusta. Ja vaikka alku tuntui usein edelleen kipeältä, hän ei välittänyt. Hän halasi itsensä lähemmäs Tiarnania, hengitti syvään miehen tuoksua ja tunsi luisuvansa väistämättömästi tähtipyörteeseen.

Romana katseli heitä paheksuvasti sängynpäädyllä tasapainotellen, vihreät silmät siristyneinä.
Tiarnanin maailmaan ei kuitenkaan tällä hetkellä mahtunut mitään muuta kuin Tempest. Hän oli ikävöinyt vaimoaan niin, että oli pelännyt menettävänsä järkensä.
Mutta nyt tämä oli siinä.
Tiarnan painoi hellien suudelmien nauhan vaimonsa kaulalle kun antoi tämän keholle aikaa tottua hänen läsnäoloonsa. Ja sitten, aluksi hitaasti ja sitten varmemmin, hän etsi heille yhteisen rytmin, joka sai Romanan ponkaisemaan pöyristyneenä lattialle.

Tähtipyörre kävi kirkkaammaksi ja kirkkaammaksi ja sai Tempestin kietoutumaan Tiarnanin ympärille, estääkseen itseään katoamasta lopullisesti sen loistoon. Sormet punoivat tummia hiuksia ja hengitti kiivaammin miehen lämmintä ihoa vasten, jo täysin tiedottomana itsestään ja tavasta, jolla mies sai hänet hengittämään ulos kasvavaa mielihyvää.
Tuntui melkein tuskalliselta, kuinka se pyyhkäisi hänen ylitseen ylivoimaisena nautinnon aaltona, joka sai koko kehon kaartumaan tahdosta riippumatta ja värisemään, kun pienen hetken Tempest oli tiedoton tunteen voimasta.

Hetken Tiarnanista tuntui siltä, että hänkin saattoi nähdä tähdet, joista Tempest joskus puhui. Pelkästään se, että hän oli jälleen vaimonsa luona, teki hänet niin uskomattoman onnelliseksi, että se olisi voinut olla melkein pelottavaa.
Mutta Tiarnan oli tiennyt alusta lähtien, että hänen sydämensä oli Tempestin hallussa.
Hänen hengityksensä muuttui raskaammaksi, kunnes se alkoi muistuttaa matalaa, hellää murinaa. ja kun hän tunsi Tempestin kehon kaartuvan omaansa vasten, hänkin saattoi antaa periksi kaipaukselleen.
Ja kierähtää sitten kyljelleen ja halata vaimonsa syliinsä ettei olisi rusentanut tätä alleen, iho lämpöä hohkaten.

Ensimmäisestä kerrasta lähtien Tempest oli tuntenut melkein sietämätöntä, hellää onnea, kun saattoi antaa miehelle mielihyvän huipennuksen. Se oli saanut itsensä tuntemaan olonsa arvokkaaksi ja riittäväksi – nyt se vain täytti hänet rakkaudella Tiarnania kohtaan, jopa pökerryttävän tokkuraisuuden läpi.
Hän hengitti kiivaasti ja painoi nenänsä Tiarnanin rintaa vasten, muutama vaalea suortuva kuumana hohkaavaa, nihkeää ihoa vasten takertuen. Mielihyvän aallot jylläsivät edelleen hänen sisällään niin vahvoina, ettei hän tuntenut hallitsevansa kehoaan.
"Hyvää syntymäpäivää", hän sanoi pehmeästi, ääni muutaman asteen käheämpänä.

Tiarnan nautti rakastelusta vaimonsa kanssa. Tietenkin. Mutta hän nautti yhtä lailla myös hellyydestä ennen ja jälkeen, niin kuin nyt, kun hän saattoi silittää siroa selkää ja painaa suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
Rakastan sinua niin, etten pysty käsittämään sitä itsekään, hän ajatteli melkein häkeltyneenä, kun mielihyvä jylläsi vielä hänenkin kehossaan ja teki olosta samaan aikaan raskaan ja mielettömän hyvän.
"Kiitos", hän mutisi, painaen nenänpäänsä hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon.
"Tuo tuntui todella hyvältä."

"Niin tuntui", Tempest henkäisi eikä välittänyt kuumuvista poskista, koska koko iho hohkasi lämpöä. Hän silitti Tiarnanin kylkeä sormenpäillään ja tunsi voimattoman, onnellisen raukeuden painavan häntä patjaa vasten.
"En tiedä, mitä teet minulle", hän mumisi halaten itseään Tiarnania vasten. Hänen kehonsa ei ollut koskaan käyttäytynyt niin kuin Tiarnan oli saanut sen käyttäytymään heidän suhteensa syventyessä.

Ehkä Tiarnanin olisi pitänyt hävetä sitä, kuinka imarreltu hän oli Tempestin sanoista. Vanha mies, hänen olisi pitänyt jo päästä sellaisesta vuosia sitten.
Mutta ehkei ollut väärin olla onnellinen siitä, että sai vaimonsa nauttimaan olosta.
"Mitä minä sitten teen sinulle, rakas?" hän kysyi, sormet Tempestin paljaalla selällä hellästi vaeltaen.
Nyssa uskaltautui heidän tytöistään ensimmäisenä takaisin sängylle.

Tempest hieraisi nenänpäätään miehen lämmintä ihoa vasten ja oli unohtua selällään kulkevaan kosketukseen. Hän todella oli melkein kipeän onnellinen siitä, että Tiarnan oli voinut tulla kotiin syntymäpäiväkseen.
Ja se oli ainakin alkanut onnistuneesti.
"Viet minulta jalat alta, kun suutelet minua", hän vastasi hiljaa ja piirsi sormenpäillään Tiarnanin kylkeen.
"Ja lähetät minut toiseen maailmaan, kun... Joskus tuntuu, että kaappaat kehoni ja viet minulta tajun."

Tiarnan nauroi käheästi ja hipaisi huulillaan Tempestin vaaleita hiuksia.
"Haluan uskoa, että se on hyvä asia", hän vakuutti. Hän kietoi käsivartensa paremmin naisen ympärille ja kellahti selälleen, vetäen tämän samalla päälleen.
Romana-parka oli ollut juuri aikeissa loikata emäntänsä lonkalle, mutta hyppäsi ohi asennon muuttuessa.
"Sinäkin saat jopa minunkaltaiseni vanhan miehen pään täysin pyörälle, rakas."

Tempest asettui tottuneesti Tiarnanin rintakehän päälle, nojaten leukansa sitä vasten ja ristien kädet eteensä, silittäen ihoa sormenpäillään. Sanat saivat hänet painamaan katseensa ujosti hymyillen, onnelliset perhoset vatsassa lepattaen.
"Se on hyvä asia", hän myönsi ja painoi suudelman lämpimälle iholle, punoen heidän jalkojaan lomittain. Kissat löysivät pian paikkansa hänen selkänsä ja jalkojensa päältä.
"En koskaan uskonut, että voisin... Nauttia siitä näin."

Vaikka lämpö viipyikin yhä ainakin Tiarnanin keholla, hän ojensi käsivarttaan niin, että saattoi nykäistä peitettä heidän jalkojensa suojaksi.
Ehkei syntymäpäivän viettäminen sängyssä olisi lainkaan huono ajatus.
Hän juoksutti sormiaan vaimonsa vaaleiden kiharoiden lomitse, häkeltyneenä niiden pehmeydestä.
"Olen iloinen siitä, että nautit, rakas", hän vakuutti.
"Vaikka saatatkin koitua vielä tämän vanhan miehen turmioksi."

Tempest kosketti kuumaa poskeaan ja hieraisi ohimoaan Tiarnanin rintaa vasten, ennen kuin painoi päänsä lepäämään rintakehälle ja silitti hellästi hopeaa tummissa hiuksissa.
"Et ole vanha", hän protestoi naurua äänessään ja helli sormenpäillään miehen korvaa.
"Kuinka minä koituisin kohtaloksesi? Se olisi murheellista."

Tiarnan siirsi hieman toista kättään, niin että saattoi rapsuttaa Tempestin selälle kivunnutta Leelaa korvan takaa. Kissan silmät painuivat kiinni, ja sen kehräys sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi.
"Minä olen vanha sielultani", hän vetosi naurahtaen ja kallisti samalla päätään kosketusta kohti.
"Ja koska minun on niin vaikea pitää käsiäni erossa sinusta, rakas. En tiedä, kuinka kauan näin vanha mies jaksaa sellaista."

Tempest kätki onnellisen hymynsä ja halasi Tiarnania toisella käsivarrellaan, toisen jatkaessa hiusten ja korvan sivelyä. Hän tunsi olonsa aina epätodelliseksi, kun Tiarnan puhui niin. Tai kosketti häntä. Tai katsoi häneen.
"Minä rakastan sieluasi", hän vastasi ja kiipesi ylemmäs, hätistäen kissat liikkeelle, ja istui hajareisin Tiarnanin vatsalle, tarttuen miehen kasvoihin ja kumartuen alas suutelemaan tätä.
"Ja sitä, kun kosketat minua."

Tiarnan kuuli puhelimensa piippaavan jossakin laukkunsa pohjalla, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan nousta. Se oli hänen henkilökohtainen puhelimensa, ei työpuhelin, ja todennäköisesti viestit olisivat vain onnentoivotuksia perheeltä ja ystäviltä. Hän lukisi ne myöhemmin, ja hoitaisi vastaamisen samalla.
Nyt hän halusi antaa kaiken huomionsa vaimolleen.
Kädet siirtyivät ihailevina silittämään tämän lantion kaarta.
"Olen siitä onnellinen. Sinä olet minun sieluni kumppani."

"Ja sinä minun", Tempest vastasi ja esti ajatuksiaan lipsahtamasta katumukseen ja itsesyytöksiin. Hän oli ollut niin lähellä tuhota kaiken, niin monta kertaa. Miksi?
"Miten haluat viettää syntymäpäiväsi, päivänsankari?" hän kysyi ja painoi toisen suudelman miehen huulille.

Tiarnan tutki Tempestin kultaisia silmiä.
"Minun on myönnettävä, etten näe mitään valittamista tämänhetkisessä tilanteessa", hän vastasi, lämpöä myrskynharmaissa silmissään.
Hän kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja veti tätä takaisin rintaansa vasten.
"Lempityttöni."

Tempest nauroi ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulaan, käpertyen takaisin tämän rintaa vasten.
"Olen onnellinen, mutta tässä on vielä pitkä päivä edessä", hän huomautti naurua äänessään ja silitti Tiarnanin käsivartta.
"Mitä haluaisit syödä?"

Tiarnanin kasvoilla häivähti vakava ilme.
"Sinut", hän vastasi ja painoi Tempestin otsalle hellän suukon.
"Mutta voisin kokata meille jotakin myöhemmin. Voisitte pitää tyttöjen kanssa minulle seuraa, vai kuinka?"

Tempest kosketti kuumaa poskeaan ja hieraisi ohimoaan hiljaisesta, häkeltyneestä onnesta.
"Se olisi ihanaa", hän sanoi löytäessään äänensä ja piirsi paljasta rintaa vasten. Hetken hän vain nautti miehen läsnäolosta.
"Jos voisit toivoa mitä vain, mitä toivoisit?"

Tiarnan oli unohtunut ajatuksiinsa, sormet Tempestin selkää vasten lempeitä kuvioita piirtäen.
"Hm?"
Hän käänsi päätään niin, että saattoi tutkia vaimonsa kultaisia silmiä.
"Millaista toivetta tarkoitat, rakas?"

Tempest kohottautui niin, että saattoi nojata leukansa miehen rintaan ja vastata sielukkaiden myrskysilmien katseeseen.
"Millaista tahansa", hän vastasi.
"Ihanteellisesti jotain, mitä minä voisin antaa sinulle", hän lisäsi hymyä silmissään.

Tiarnan pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan vaimonsa korvan taakse.
"Minä olen varsin tyytyväinen ja onnellinen mies", hän vastasi vilpittömästi ja painoi suudelman vaimonsa otsalle.
"Mutta haluaisin lähteä käymään pohjoisessa, kun työt antavat myöten. Lähtisitkö mukaan?"

"Totta kai, mielelläni", Tempest lupasi. Hän toivoi heidän ajavan, mutta Tiarnanin takia hän pakottaisi itsensä lentokoneeseen.
"Muriel tulee toivottavasti käymään täällä. Sääli, jos ette ehdi nähdä toisianne."

Tiarnan oli vilpittömän iloinen mahdollisuudesta matkustaa pohjoiseen vaimonsa kanssa. Hän palasi edelleen muistoissaan edeltävään matkaan, jolloin hän oli jännittänyt, kuinka Em vastaisi hänen kosintaansa.
Muisto täytti hänet edelleen riemulla.
"Niinkö? Milloin sisaresi on tulossa käymään? Voisin yrittää järjestää vapaani sopivasti."

"En tiedä vielä", Tempest vastasi pahoitellen. Hän muisti saman matkan epäuskoisella, häkeltyneellä onnella.
Hän ei ollut ansainnut miehen rakkautta, ja katuisi varmasti loppuelämänsä tapaa, jolla oli päättänyt heidän häämatkansa. Mutta ehkä nyt edessä oli valoisia päiviä.
"Muriel taitaa pitää yllätyksistä melkein yhtä paljon kuin sinä", hän lisäsi ja painoi suudelman Tiarnanin huulille.

Tiarnan hymyili ja ojensi kätensä paijaamaan Tempestin selälle kiivennyttä Nyssaa.
"Ehkä saan järjestettyä itselleni vapaata lyhyellä varoitusajalla. Ellette te tietenkin halua viettää pelkästään siskosten laatuaikaa, siinä tapauksessa minä pysyttelen kiltisti Pariisissa."
Myös Leela yritti löytää paikkaa emäntänsä kapealla selällä.
"Mitä perheellesi muuten kuuluu?"

"Minä haluan sinut aina luokseni", Tempest vakuutti. Hän ei ehkä ollut osoittanut sitä menneisyydessä, käyttäytyessään kuin hirviö, mutta hän tarkoitti sitä.
"Oh, muistatko säveltäjän häistämme? Wolfgangin?" Tempest kysyi kultaiset silmät intoa tuikahtaen. Hänellä taisi olla säveltäjän koko tuotanto hyllyssään.
"Muriel seurusteli hänen kanssaan aikaisemmin, tosin silloin hän käytti eri nimeä... En aivan ymmärrä, miten se toimi - mutta Muriel kertoi heidän palanneen yhteen. Miten toivon, että hän saisi olla niin onnellinen kuin ansaitsee", hän vetosi vilpitöntä lämpöä äänessään.

Tiarnan ujutti sormensa vaimonsa hiusten joukkoon ja juoksutti niitä suortuvien lomitse.
"Tietenkin muistan", hän vakuutti, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Todella lahjakas kaveri. Eikö hän säveltänyt musiikin myös Awakeningiin?"
Hänen kulmansa kohosivat hieman yllätyksestä.
"Oho. Mutta sehän on hieno juttu, eikö vain?"

"Kyllä, hän on luvannut säveltää musiikin kaikkiin elokuviin", Tempest sanoi säteillen. Hän oli ollut perinpohjaisen imarreltu kuullessaan, että säveltäjä rakasti hänen kirjojaan.
"Se on. Toivon, että hän on sisareni arvoinen. Muriel ansaitsee tulla rakastetuksi kuin se uskomaton sankaritar joka on."

Tiarnanista tapa, jolla Tempest puhui sisarestaan, oli aina ollut uskomattoman hellyyttävä. Hän oli hyvin onnellinen siitä, että hänen vaimollaan oli niin hyvät välit sisaruksiinsa - niin kuin hänelläkin oli toki omiinsa.
Hän hautasi nenänpäänsä hetkeksi vaimonsa hiusten joukkoon.
"Siinä tapauksessa näen hänet varmasti viimeistään ensi-illassa", hän totesi.
"Tahdotko, että pidän hänelle puhuttelun?"

Tempest nauroi kuplien ja pukkasi ohimollaan miehen olkapäätä.
"Kyllä, ehdottomasti", hän vakuutti ja painoi suudelman lämpimälle iholle.
"Haluatko esitellä etukäteen millaisen puhuttelun pitäisit?"

"Jaa", Tiarnan äännähti mietteliäästi ja kurtisti kulmakarvojaan.
"Luulen, että minun pitäisi pohtia sitä hieman etukäteen, mutta voin vakuuttaa, että olen varsin kokenut. Olen harjoitellut Tamsinin poikaystävien kanssa, enkä ole säikäyttänyt pois kuin yhden, joka ansaitsikin tulla säikäytetyksi."
Hän antoi toisen kätensä laskeutua alas Tempestin ristiselälle.
"Mutta olen siinä määrin tapojeni orja, että saattaisin turvautua klassikoihin. Niin kuin siihen, että hänen on parempi tehdä sisaresi sietämättömän onnelliseksi. Muriel taisi itse asiassa vannottaa minulla samaa silloin, kun tapasimme ensimmäisen kerran."

Tempest nauroi onnellisena ja kurottui painamaan suudelman Tiarnanin huulille.
"Rakastan sinua", hän vetosi ja katseli myrskysilmiä.
"Säikäyttikö Muriel sinut?" hän kysyi uteliaana. Hänen sisarensa oli hyvin pelottava. Hän tuskin olisi yhtä vaikuttava, mutta hän pitäisi miehelle oman puheen.

"No", Tiarnan aloitti, ja hänen kulmiensa välissä häivähti tuttu, melkein huolestunut juova.
"Jos olen aivan rehellinen, niin hän oli ainakin varsin vakuuttava. Ja hieman pelottava, kieltämättä. Se saattaa johtua ranskalaisuudesta... Mutta olen siinä mielessä onnekas, että meillä on yhteinen tavoite pitää sinut onnellisena."
Hän oli ymmärtänyt Murielin suojelunhalua paremmin sen jälkeen kun oli saanut tietää enemmän Tempestin menneisyydestä. Ja miehistä, jotka eivät olleet olleet hyviä.
"Vaikka minun on myönnettävä, että sinäkin osaat olla aivan yhtä pelottava."

Tempest nauroi kuplien ja painoi toisen suudelman miehen huulille.
"Sinä teet minut sietämättömän onnelliseksi", hän sanoi. Se oli totta, vaikka hän olikin käyttäytynyt hirvittävästi.
"Millä tavalla minä olen pelottava?" hän kysyi uteliaana.

Tiarnan hymyili.
"Siinä tapauksessa uskon, ettei minulla ole hätää, kun tapaan sisaresi seuraavan kerran", hän vastasi ja vei peukalonsa silittämään Tempestin poskea.
Kysymys sai hänen kulmansa kurtistumaan.
"Etkö ole huomannut, millainen pieni tiikeri sinä olet?"

Kultaiset silmät tuikahtivat onnellisina ja Tempest tukahdutti kikatuksen.
"Pieni tiikeri? On totta, että löin edellistä kosiskelijaa, mutta se taitaa olla lähinnä pahatapaista", Tempest pohti lämpimästi huvittuneena.
Ja mursi kätensä niin tehdessään.

"Hyvin suloinen tiikeri", Tiarnan vakuutti.
"Mutta tiikeri yhtä kaikki. Tapa, jolla puolustat rakkaitasi, saisi kenet tahansa pelkäämään. Jopa minut. Kaikeksi onneksi olen toistaiseksi onnistunut pysyttelemään teidän hyvällä puolellanne."
Hän painoi suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Teissä on siinä suhteessa paljon samaa sisaresi kanssa."

Kultaiset silmät pysyivät hymystä siristyneinä, ja Tempest hieraisi ohimoaan miehen päähän. Se oli kaunis kohteliaisuus, joka lämmitti häntä. Sekä vertaus tiikeriin että erityisesti Murieliin.
"Olet uskomaton", hän vetosi hellästi ja siloitti sormenpäällään miehen kulmakarvaa.

Kulmakarva, jota Tempest ei juuri sillä hetkellä silotellut, kohosi hieman kysyvänä.
"Uskomaton? Mitä tarkoitat, rakas?" hän kysyi, ja rutisti vaimoaan hellyyden vallassa.
"Uskaltaisin väittää, että sinä olet meistä kahdesta se uskomattomampi."

"Aina kun ajattelen, etten voi rakastaa sinua enempää, todistat minun olevan väärässä", Tempest vastasi ja ja kumartui painamaan kevyen suudelman miehen poskipäälle.
"Olet niin käsittämättömän kaunis, sisältä ja ulkoa. Ja sinulla on lahja saada muut tuntemaan itsensä ainutlaatuisiksi ja arvokkaiksi huomaavaisuudellasi ja lempeydelläsi."

Tiarnanin kasvot sulivat lempeään hymyyn.
"Olen iloinen, jos sinusta tuntuu siltä, rakas", hän vastasi vilpittömästi. Hänen ammatissaan oli helppo unohtaa, että muullakin kuin ulkokuorella oli merkitystä. Myös muut tuntuivat monesti unohtavan sen.
Hän kuljetti sormiaan vaaleiden suortuvien lomitse.
"Sinäkin olet kaunis sekä sisältä että ulkoa."

Tempest painoi kiitollisen suudelman miehen poskipäälle. Hänen oli usein vaikea ajatella sitä itsestään, mutta Tiarnan antoi hänellekin hetkiä, joina hän todella tunsi olevansa jollain häkellyttävällä tavalla ainutlaatuinen.
"Viettäisin mielelläni koko päivän juuri tässä kanssasi, mutta ansaitset ruokaa, rakkaani."

Tiarnan kohotti kätensä silittämään ensin Emmien hiuksia ja sitten sivelemään tämän pisamaista poskipäätä.
Et tiedä, kuinka paljon sinua rakasta.
"Mitä sinun tekisi mieli, rakas?" hän kysyi sitten, houkutelleen vaimoaan hellään suudelmaan.

Tempest hamusi Tiarnanin korvaa huulillaan ja hengitti syvään miehen tuoksua.
Sinut.
Ajatus tuntui kuumuutena iholla.
"Rakastan sitä, kun laitat ruokaa - mutta toki jos tilaisimme jotain, meidän ei tarvitsisi nousta kuin avaamaan ovi."

Tiarnan kallisti päätään kosketusta kohti.
"Meillä on siis melkoinen dilemma", hän myönsi, kädet naisen selällä kulkien.
"Rakastan kokata sinulle, mutta en ole varma, raaskisinko nousta tästä. Myöhemmin jakaisin tosin mielelläni kylvyn kanssasi, rakas."

"Ehkä meidän pitäisi siis viettää päivä tässä ja tilata jotain. Pizzaa? Thaimaalaista tai ehkä meksikolaista?" Tempest ehdotti hamuten miehen korvaa.
Hän valui hitaasti kaulalle ja siitä solisluulle.
"Mitä sinun tekee mieli?"

Vanha mies, Tiarnan soimasi itseään, kun kosketus uhkasi herättää hetkeksi tyydytetyn nälän.
Hän ei ollut pilaillut sanoessaan, että Tempest koituisi vielä hänen kohtalokseen.
Hänen kätensä valui hieman alemmas, sormet silittivät naisen ristiselkää.
"Minun on vaikea ajatella muuta kuin sinua, rakas."

Onnelliset perhoset lepattivat hänen vatsassaan, ja hetkeksi Tempest kätki kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen. Sydän lepatti kylkiluita vasten.
Mitä jos hän voisi? Nyt oli miehen syntymäpäivä. Olisi täydellinen hetki.
Hän hamusi kaulan ihoa ja hivuttautui sitten vähän alemmas miehen yllä, koskettaen huulillaan miehen rintakehää. Sormet vaelsivat paljailla kyljillä ja vatsalla, ja hän hivuttautui alemmas, vaeltaen suudelmilla rintakehältä vatsaa kohti.

Tiarnan yritti hivuttaa ajatuksensa ruokaan. Ruoka oli tärkeää. Eikö heidän lähistölleen ollut vasta avautunut uusi fuusiokeittiö, jonka aasialaisvaikutteisia ruokia voisi kokeilla?
Hän ei päässyt ajatuksissaan kovinkaan pitkälle, sillä iholla vaeltavat huulet sekoittivat hänen ajatuksensa täysin, niin että jos joku olisi kysynyt juuri nyt, hän ei olisi osannut varmasti kertoa edes sitä, mitä aikaa päivästä he elivät, eikä sen vuoksi olisi osannut myöskään vastata siihen, millainen ateria olisi sovelias.
Vanha mies.

Sormenpäät vaelsivat alas kylkiä, kun Tempest hamusi pehmeästi vatsan lämmintä ihoa ja hivutti itseään alemmas miehen jalkojen päälle. Peitto muodosti suojaavan pesän hänen selkänsä ylle.
Sydän löi hurjana. Hän halusi tehdä tämän. Hän halusi onnistua.
Toinen käsi liukui alemmas, kun huulet vaelsivat vatsalla, ja hyväili miestä ujoin, hellin sormin.

Tiarnan oli uskonut, että tunsi jo tähän mennessä vaimonsa varsin hyvin. Niin hyvin, että hän oli saattanut luottaa tietävänsä, mistä tämä piti. Ja mistä ei pitänyt.
Mutta juuri nyt hän tunsi olevansa kuin häkeltynyt teinipoika, joka on ensimmäistä kertaa tytön kanssa kahden.
Mitä tapahtuisi, jos hän liikauttaisi kättään? Jos hän sanoisi jotakin? Voisiko se musertaa hänen vaimonsa itsetunnon, saada tämän kuvittelemaan, ettei hän voisi nauttia kosketuksesta?
Niinpä hän teki sen ainoan mitä pystyi, keskittyi hengittämään, samalla kun Nyssa kipusi hänen tyynylleen ja puski päätään hänen ohimoaan vasten.

Sykkeen voima teki hänen olostaan huteran. Tällä kertaa hän voisi onnistua. Tiarnan ei ollut työntänyt häntä pois.
Oli Tiarnanin syntymäpäivä. Hän oli halunnut tehdä näin niin kovin pitkään, voida hemmotella miestä.
Vain vähän alemmas. Vain... Se ei olisi vaikeaa.
Huulet kulkivat alavatsalla. Hän pystyi siihen sormillaan, vähän enemmän ei olisi vaikeaa. Hän voisi vain...
Hän tiedosti jähmettyneensä hieman liian pitkäksi toviksi. Kumarra päätäsi ja- se ei ole näin vaikeaa. Tee se. Tee se!
Näkymätön, musertava voima tuntui ottaneen hänet otteeseensa, jäädytti hänet paikalleen ja levisi tärinänä koko kehoon.
Kunnes hänen oli pakko luovuttaa ja siirtyä kauemmas, pää koukistettuihin polviin tuettuina ja käsivarret tiukasti niiden ympäri kierrettynä.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi ääni särähtäen ja painoi kynnet ihoonsa.

Nyssa puski päätään uudelleen Tiarnanin ohimoa vasten niin että muksahti, mutta Tiarnan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän uskalsi tuskin hengittää, kun huulet vaelsivat hänen vatsallaan, ja sormet-
Ja sitten hetki oli ohi.
Tiarnan makasi paikoillaan yhden typertyneen sekunnin ajan, ja ponnisti sitten istumaan, myrskysilmät levottomina.
"Rakas? Mitä nyt?"

Tempest heijasi itseään huomaamattaan, sormet punoutuivat hiuksiin ja tukistivat niitä rajusti.
"Halusin niin..", hän vetosi yrittäen hillitä hyperventilointia. Mikä hänessä oli vikana? Kaikki muut pystyivät siihen. Hän halusi tehdä niin. Halusi niin, että sattui.
Tiarnan ei ollut Stephen. Tiarnan ei koskaan satuttaisi häntä.
"Olen pahoillani. Olen pahoillani. Olen pahoillani", hän mumisi tukistaen hiuksiaan.

Tiarnan kiitti luojaansa siitä, että sai ajatuksensa jälleen kuriin.
"Em", hän kutsui pehmeästi, ja nykäisi peittoa alavartalonsa suojaksi siirtyessään varovasti lähemmäs vaimoaan. Hän kosketti varovasti kapeaa selkää ja katsoi huolissaan käsiä, jotka tukistivat vaaleita hiuksia.
"Rakas, ei mitään hätää. Kaikki on hyvin. Hengitä vain."

Kaikki ei ollut hyvin. Pettymys tuntui musertavalta. Hän epäonnistui. Aivan samoin kuin heidän ensimmäisellä kerrallaan.
Mikä hänessä oli vikana?
"Haluan tehdä niin sinulle", hän vetosi tuskastuneena ja läimäisi kämmenellä päätään. Ensin kerran, sitten useamman.
"Haluan tehdä niin. En tiedä, miksi- miksi... Olen niin pahoillani."

"Rakas", Tiarnan vetosi, ääni värähtäen, ja tarttui Tempestin ranteeseen hellän päättäväisesti estääkseen naista satuttamasta itseään.
"Ei ole mitään hätää."
Hän yritti vetää Tempestin syliinsä.
"Ei ole mitään syytä olla pahoillaan."

Tempest harkitsi hetken käpertyvänsä tiukemmalle kerälle, mutta luovutti ja antoi Tiarnanin vetää hänet syliinsä. Hän hautasi kasvonsa miehen rintaa vasten.
"Haluan tehdä niin sinulle", hän vetosi ja veti syvään henkeä. Miksi hänen oli pitänyt tehdä näin juuri tänään?
"Haluan antaa sinulle kaiken. En tiedä, mikä minussa on vikana."

Tiarnan oli helpottunut siitä, että saattoi vetää Tempestin syliinsä. Hän kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja painoi suukon tämän vaaleiden hiusten joukkoon.
"Rakas, ei sinussa ole mitään vikaa", hän vakuutti rauhallisesti.
"Sinulla on takanasi huonoja kokemuksia. Ei ole mikään ihme, että jotkin asiat tuntuvat vaikeilta. Olen hyvin onnellinen kanssasi, sinun ei tarvitse surra sitä."

Tempest suri sitä silti. Turhaumus poltti vatsaa niin, että sattui. Hän yritti muistuttaa itseään siitä, että oli Tiarnanin syntymäpäivä ja hänen rikkinäisyytensä ei olisi pitänyt varjostaa päivää.
Hän hengitti syvään ja nielaisi kyyneleet.
"Vaimosi teki sinulle niin, eikö tehnytkin?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Tiarnan toivoi, että hän olisi voinut jollakin tavalla lohduttaa vaimoaan. Saada tämän näkemään itsensä hänen silmillään, täydellisenä juuri sellaisena, kuin tämä oli.
Hän ei ollut osannut odottaa kysymystä, jonka Tempest esitti.
Hetken hän oli vaiti.
"Sinä olet minun vaimoni, Em."

"Edellinen vaimosi", Tempest vastasi. Ensimmäinen vaimo, ehkä jopa todellinen ensirakkaus.
"Hän teki niin sinulle, eikö tehnytkin?" hän vetosi uudelleen ja suoristautui istumaan miehen sylissä niin, että saattoi tavoitella myrskysilmien katsetta.

Tiarnan tunsi, kuinka Tempestin sanat suistivat hänen ajatuksensa hetkeksi raiteiltaan. Hänen erostaan oli kulunut jo vuosia, mutta silti pieni osa kivusta oli jäljellä. Se, joka muistutti hänelle, ettei hän ollut ollut riittävän hyvä aviomies. He olivat molemmat olleet onnettomia.
Hän pudisti hieman päätään.
"Em, mitä väliä sillä on? Sinä olet minun vaimoni nyt."

Tempest painoi katseensa käsiinsä ja kohautti toista olkaansa, pureskellen alahuultaan.
Ehkä Tiarnanin vaimo oli herättänyt miehen syntymäpäivisin hemmottelulla, johon hän ei pystynyt. Ehkä he olivat olleet yhdessä jotain henkeäsalpaavaa, mutta Tiarnan ei voinut pyytää sitä häneltä.
"Käyn tilaamassa meille ruokaa", hän sanoi hiljaa ja kiipesi miehen sylistä, poimien silkkisen aamutakkinsa kissojen kiipeilytynnyriltä ja kiertäen sen ympärilleen, kun lähti olohuoneeseen pyyhkien vaivihkaa silmiään.

Jäätyään yksin Tiarnan juoksutti sormet läpi hopean sivelemistä hiuksistaan ja veti syvään henkeä. Hänen sydämensä oli alkanut hakata levottomana, eikä hän tuntunut saavan sen herättämää huolta karistettua mielestään.
He eivät yleensä puhuneet hänen entisestä vaimostaan.
Hän keräsi itseään hetken, ennen kuin työnsi peiton syrjään ja etsi itselleen lipastosta puhtaat bokserit. Hän ei pukeutunut enää kauluspaitaan, vaan veti sen sijaan päälleen pehmeän, tummansinisen t-paidan ennen kuin lähti etsimään vaimoaan.

Tempest istui olohuoneen suuren, ylellisen sohvan selkänojalla jalat eteensä koukistettuina ja katse puhelimen näyttöön luotuna.
Kuullessaan askeleet hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi silmiä hihaansa.
"Haluatko pizzaa vai thaimaalaista?" hän kysyi tukkoisesti.

Tiarnanin sydäntä vihlaisi, kun hän näki Tempestin pyyhkäisevän silmiään.
"Thaimaalainen kuulostaisi hyvältä", hän vastasi, samalla kun istahti sohvalle. Hän kosketti hellästi vaimonsa säärtä, tummat kulmat kurtistuen.
"Mutta rakas, etkö puhuisi minulle? Huomaan, että olet tolaltasi."

Tempest kohautti olkiaan ja piti katseensa näytössä, räpäyttäen kosteutta pois silmistään.
Hän ei halunnut tehdä Tiarnanin syntymäpäivästä kurjempaa. Hänen epävarmuutensa ja riittämättömyyden tunteensa oli kiusannut miestä tarpeeksi.
"Kasvis-pad thai?" hän varmisti, ennen kuin lähetti tilauksen, loihti huulilleen hymyn ja nosti katseensa Tiarnanin kasvoihin.

Tiarnanista tuntui siltä, kuin Tempest olisi työntänyt häntä luotaan.
Hän nyökäytti päätään vastaukseksi kysymykseen, mutta huoli ei kadonnut hänen katseestaan.
"Rakas, minusta tuntuu, ettei kaikki ole hyvin", hän vetosi sitten, kun nainen käänsi katseensa häneen.

Tempest pudisti päätään hymyillen. Kaikki oli niin hyvin kuin se tulisi varmaankaan koskaan olemaan – kun hän oli mitä oli.
"Yritetään vain nauttia syntymäpäivästäsi", hän sanoi ja pudottautui jaloilleen.
"Ruoassa ei pitäisi mennä kovin kauaa."

Tiarnan tunsi olonsa epätietoiseksi. Hän ei halunnut ahdistaa vaimoaan, muttei myöskään olisi halunnut jättää asiaa siihen.
Hän kumartui poimimaan ohi tassuttelevan Nyssan syliinsä.
"Minusta tuntuu, että meidän pitäisi puhua", hän vetosi, rapsuttaen kissaa korvan takaa.
"Vaikutit hyvin järkyttyneeltä aiemmin."

"Siinä ei ole mitään uutta", Tempest vastasi ja käänsi hetkeksi turhautuneen katseen massiivisiin ikkunoihin, jotka kiersivät heidän asuntoaan.
Rikkinäinen vaimo.
"Toivoisin, että voisit puhua minulle siitä huolimatta, että olen tällainen."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Olet hyvin ankara itsellesi, rakas", hän vetosi, eikä voinut olla miettimättä, oliko Tempestin vointi huonontunut. Oliko varjo astumassa jälleen heidän elämäänsä?
"Sinussa ei ole mitään vikaa, Em."

Siitä saattoi olla montaa mieltä. Tempest nyppi lankaa silkkisen aamutakin laidasta.
"Et halua puhua minulle vai- edellisestä vaimostasi?" hän kysyi katsellen purkautuvaa lankaa.

Tiarnanin käsi liikahti kuin tavoittamaan lankaa nyppiviä sormia, mutta hän antoi sen laskeutua takaisin syliinsä silitämään kehräävän Nyssan päätä.
"En ole sanonut niin", hän vastasi rauhallisesti.
"Mikä saa sinut tuntemaan niin?"

Tempest oli vastaamassa, mutta ovikello soi ja hän laskeutui sohvalta hakemaan ruoan.
Hän palasi tovia myöhemmin ja ojensi Tiarnanille miehen rasian, pidellen hajamielisesti omaansa.
"Et varsinaisesti ollut halukas keskustelemaan. Sama on tuntunut tapahtuvan menneisyydessä, jos olen yrittänyt ottaa aihetta puheeksi."

Oli ehkä hyvä, että ovikello tarjosi hetken hengähdystauon. Tiarnan päästi Nyssan loikkaamaan sylistään lattialle ja tassuttamaan emäntänsä perään.
Hän tunsi voimattomuutta, joka sai hänet hieraisemaan kasvojaan.
Tempestin palatessa hän otti rasian vastaan, muttei avannut sitä vaan katseli vaimoaan.
"En mielelläni puhu hänestä silloin, kun otat hänet puheeksi polkeaksesi itseäsi alas, Em."

"En ottanut häntä puheeksi siksi", Tempest protestoi ja vaelsi ikkunoiden luo, laskien rasian haluttomana lipastolle.
"Sanoit joskus, ettet voisi puhua toiveistasi minulle. Koska olen niin paljon kokemattomampi? Et voisi pyytää minulta jotain, mitä haluaisit, koska olen tällainen, eikö niin?"

Tiarnan esti itseään viime hetkellä huokaisemasta. Hänellä oli ikävä epäilys siitä, että Tempest olisi saattanut huokaisun tarkoittavan, ettei hän halunnut keskustella aiheesta. Tai pahempaa.
Teki aina kipeää todistaa, kuinka rumasti Tempest itsestään ajatteli.
"En vain halua, että tunnet olevasi velvoitettu mihinkään, rakas. Minusta tuntuu, että syytät itseäsi niin helposti asioista, joista sinun ei pitäisi."

"Normaalissa suhteessa voisi pyytää mitä vain. Niin kuin sitä missä epäonnistuin taas", Tempest vastasi ja räpäytti silmistään kyyneliä, tuijottaen harmaata päivää.
"Anteeksi, että tein näin syntymäpäivällesi", hän jatkoi, poimi rasiansa ja vei sen keittiöön, kissat jaloissaan hännät pystyssä kiiruhtaen.

Levottomuus sai syvemmän juovan piirtymään Tiarnanin kulmien väliin, kun hän katseli Tempestin ja kissojen poistumista. Ehkä hänen olisi pitänyt antaa vaimolleen tilaa rauhoittua, mutta hän ei halunnut päättää keskustelua näin.
Niinpä hän nousi ja seurasi naista keittiöön.
"Em, ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Eikä sinun tarvitse tuntea itseäsi epäonnistuneeksi."

Hänen oli turha väitellä Tiarnanin kanssa. Hän itkisi lisää, mies turhautuisi loputtoman lempeytensä alla ja syntymäpäivä olisi rumempi kuin nyt.
"Olet täydellinen aviomies", hän vastasi hymyllä, joka ei poistanut surua silmistä.
"Nauttisit ruoasta, kun se on lämmintä", hän sanoi ja nosti Romanan syliinsä, halaten kehräävää kissaa rintaansa vasten.

Tiarnan tunsi turhauttavaa avuttomuutta.
"Rakas, minusta tuntuu, ettei kaikki ei ole hyvin", hän vetosi.
"Toivon vain, että voisit puhua minulle."

"Ei ole mitään, mitä et olisi kuullut", Tempest sanoi tukkoisesti ja painoi kasvonsa hetkeksi kissan turkkiin, halaten sitä rintaansa vasten.
"En pidä itsestäni juuri nyt, mutta selviän", hän sanoi räpytellen poskille valuvia kyyneliä silmistään.
"En halua tehdä tätä syntymäpäivänäsi."

"Rakas, ei sillä ole väliä", Tiarnan vetosi ja astui lähemmäs, ojentaen käsiään kutsuakseen vaimoaan halaukseen.
"Minä kuuntelen kaiken vaikka kymmeneen kertaan, jos sinua vaivaa jokin."
Vaikka hänen sydäntään särkikin aina, kun Tempest puhui itsestään rumasti.
"Eikä ole väliä, onko syntymäpäiväni vai ei."

"Sillä on väliä minulle", Tempest vastasi eikä voinut hillitä itkuaan. Hän astui taaksepäin, voimatta antaa itselleen Tiarnanin halauksen lohtua.
"Halusin antaa sinulle ihanan syntymäpäivän. Halusin antaa sinulle paljon enemmänkin", hän sanoi, yrittäen puhua itkun läpi.
"Sinä teit elämästäni satua, ja minä... Muistatko ensimmäisen kerran, kun tulit pieneen yksiööni?"

Tiarnanin käsivarret laskeutuivat lohduttomina vasten kylkiä, kun Tempest siirtyi kauemmas hänestä. Leela tuntui aistivan hänen lohduttomuutensa ja tuli puskemaan päätään hänen paljasta säärtään vasten.
Hänen mieleensä nousi rumia, mustia kysymyksiä. Olisiko ollut parempi, jos hän ei olisikaan matkustanut syntymäpäiväksi kotiin? Tempestin ei olisi tarvinnut tuntea itseään epäonnistuneeksi.
"Sinä teet minut valtavan onnelliseksi jatkuvasti", hän vetosi neuvottomana.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Tietenkin muistan, rakas. Kissasi mulkoilivat minua pahasti."

Tempest veti syvään henkeä, yrittäen hillitä ulos purkautuvaa kipua huonolla menestyksellä.
"Olit ensimmäinen mies, johon koskaan ihastuin. Ja ainoa. Katsoin elokuviasi ja haastattelujasi, ja rakensin mieleeni haavekuvan, jonka luona vierailin. Kun olin surullinen, kun ensimmäinen poikaystäväni... Teki mitä mitä, tai Stephen... Saatoin paeta mielikuvituksessani sen haavekuvan luo toiseen maailmaan, missä joku niin kiltti ja lempeä oli olemassa", hän sanoi halatessaan Romanaa ja hengittäen tukkoisesti itkun läpi.
"Ja sitten tapasin sinut ja tutustuin sinuun, ja olit niin paljon enemmän kuin olin koskaan kuvitellut, en voinut muuta kuin rakastua sinuun koko sydämelläni. Mutta tiesin, että jossain vaiheessa minun olisi- olisi pakko kutsua sinut sisään, koska voisit saada kenet tahansa, miksi tuhlata aikaa sellaiseen, joka ei anna. Ja samalla tiesin, että se olisi viimeinen kerta, kun näkisin sinut, koska olin niin... Huono ja niin tylsä", hän sanoi ääni särkyen ja peitti kasvot kädellään.
"Mutta sen sijaan en pystynyt siihen ollenkaan. Yhteen asiaan, johon minun kehoni pitäisi pystyä vaikka tajuttomana. Eikä niin käynyt vain kerran."

Tiarnanin käsivarret liikahtivat jälleen, mutta hän puristi sormensa nyrkeiksi estääkseen itseään vetämästä Tempestiä syliinsä. Hän halusi lohduttaa, halusi lohduttaa niin että se teki melkein kipeää, ja hänen tapansa lohduttaa oli aina ollut fyysinen. Hän halusi halata, silittää, tehdä olon turvalliseksi.
Nyt hän ei voinut tehdä niin.
Myrskysilmät kiilsivät ahdistuksesta.
"Em, sinun ei olisi pitänyt joutua tuntemaan niin."

Tempest laski Romanan sylistään keittiöntasolle, missä se puski hänen kylkeään kuin lohduttaen.
"Rakastan sinua niin paljon, enemmän joka päivä. Ja haluan antaa sinulle enemmän. Tehdä jotain erityistä. Mutta kehoni pettää minut taas", hän sanoi ja pyyhki poskiaan, uupumuksen noustessa itkun alta.

Leela nousi seisomaan Tiarnanin säärtä vasten ja määkäisi, niin että hänen oli kumarruttava nostamaan kissa syliinsä. Valitettavasti se ei riittänyt lievittämään ahdistusta, jota hän tunsi kyvyttömyydestään lohduttaa vaimpaan.
"Rakas..."
Sinun ei pitäisi ajatella niin, hän täydensi lauseen mielessään, muttei halunnut lausua sanoja ääneen.
"Sinun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla oma itsesi, ja minä rakastan sinua juuri sellaisena. Sinun ei pitäisi joutua pakottamaan itseäsi mihinkään."

"En minä pakota itseäni", Tempest sanoi ja valui istumaan keittiönkaappeja pitkin, painaen pään polviinsa. Hän veti tukkoisesti henkeä pään tuntuessa kevyeltä.
"Minä haluan, ja hyödytön kehoni pettää minut. Taas." Se oli tehnyt sitä hänen koko elämänsä. Liian heikko, liian sairas, liian hauras, liian... Jotakin.

Leela alkoi kiemurrella, ja Tiarnan kumartui laskemaan kissan sylistään lattialle. Se meni puskemaan emäntäänsä, kujertaen tälle lohduttavasti.
Tiarnan toivoi, että olisi voinut istahtaa vaimonsa vierelle, mutta tämä oli torjunut aiemmin hänen läheisyytensä.
"Et puhuisi itsestäsi noin rumasti, rakas", hän vetosi.
"Hyödyttömänä."

Tempest oli melko varma, että Tiarnankin tuntisi kehonsa hyödyttömäksi, jos olisi ollut kahlittuna hänen sisälleen elämänsä ajan.
"Halusin tehdä syntymäpäivästäsi erityisen", hän huokasi ja nosti päätään, jotta saattoi ottaa tasolta siivun talouspaperia ja niistää tukkoisen nenänsä.
"Olen pahoillani."

Tiarnan hieraisi kasvojaan, sillä silmät tuntuivat huolestuttavan kirveleviltä.
"Jokainen päiväni sinun kanssasi on erityinen, rakas", hän vetosi ja kurotti siirtämään talouspaperirullaa lähemmäs, niin että Tempest ylettyi siihen paremmin.
"Toivon, ettet tuntisi tarvetta pahoitella minulle."

Tempest hivuttautui lähemmäs ja nojasi ohimonsa Tiarnanin jalkaa vasten, silittäen säärtä toisella kädellään.
"Kysyin vaimostasi, koska toivoin, että...", hän aloitti empien ja hieraisi poskeaan jalkaa vasten.
"Että ehkä, jos kertoisit mistä pidät tai miten hän teki sen, ehkä minäkin osaisin."

Tiarnan vajosi lattialle istumaan ja veti Tempestin syliinsä, helpottuneena siitä, että nainen hakeutui hänen läheisyyteensä. Jos hän ei osannut muuta, hän saattoi ainakin halata tämän lähelleen tarjotakseen lohtua.
"Olen pahoillani, että pahoitin mielesi", hän vastasi hiljaa.
"Sinä teet minut onnelliseksi jo nyt."

"Ei sinulla ole mitään syytä pyytää anteeksi", Tempest vastasi ja nojasi raskaalta tuntuvan päänsä miehen rintaa vasten.
"Haluaisin, että voisit pyytää minulta mitä tahansa. Ymmärrän, mikset voi. Toivoisin, että tietäisin miten voisin oppia olemaan toisenlainen. Kokeneempi."

Kissat kiertelivät heidän ympärillään ja yrittivät löytää itselleen koloa, johon änkeytyä.
Tiarnan painoi hellän suudelman vaimonsa hiusten joukkoon ja silitti tämän selkää samalla kun tunsi itsensä hirvittävän hyödyttömäksi.
"Ei sinun tarvitse olla toisenlainen, rakas", hän vetosi.
"Toivon, että osaisin paremmin osoittaa sen sinulle."

Tempest sulki silmänsä. Kasvot tuntuivat kuumilta ja silmät turvonneilta, rajun itkun jättämä päänsärky kolkutteli ohimoilla.
Hän oli väsynyt olemaan tällainen.
"Tiedän, ettet sinä odota sitä. Minä haluan sitä", hän sanoi ja päästi Leelan ja Nyssan kampeamaan syliinsä, mihin ne käpertyivät solmuksi.
"En halua olla tällainen enää."

Romana kiersi heidät kerran ympäri ja määkäisi sitten pahantuulisesti, ennen kuin alkoi änkeä itseään kissamaisella röyhkeydellä ottosisartensa päälle kuningattarensa liian kapeaan syliin.
Tiarnan toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän kuin silittää vaimonsa pehmeitä, vaaleita hiuksia.
"Miten minä voisin auttaa sinua, rakas?"

"Toivon vain, että voisit olla oma itsesi, tuntea mitä tunnet, toivoa tai pyytää mitä tahansa pelkäämättä, miten minä reagoin", Tempest vastasi halaten kissaröykkiön syliinsä.
"On minun vastuullani, mitä tunnen tai teen."

Tiarnanin kulmien väliin oli ilmestynyt tuttu, huolestunut juova.
"Haluaisin vain, että voisit nähdä, kuinka uskomattoman rakas olet minulle", hän vetosi.
"Pelkään, että tunnet kaiken aikaa olevasi riittämätön, vaikka sellaiseen ei ole mitään syytä."

Se oli luultavasti totta. Tempest yritti ravistautua irti ajatuksista, jotka olivat muuttaneet syntymäpäivän rumaksi.
"Ruokasi taitaa olla jo kylmää", hän sanoi ääni aikaisemmasta itkusta painuksissa ja nosti kissat hellästi sylistään, kiiveten ylös.

Tiarnan toivoi, ettei Tempest olisi noussut aivan vielä.
"Ei sen väliä", hän vastasi ja kömpi itsekin jaloilleen. Paljaat jalat tuntuivat kylmiltä lattiaa vasten, ja yhtäkkiä hän kaipasi villasukkia, joita hänen äidillään oli tapana neuloa.
"Milloin viimeksi olet keskustellut terapeuttisi kanssa, rakas?"

"Pari viikkoa sitten", Tempest vastasi. Hän oli toivonut, että voi paremmin. Ettei hän enää tarvitsisi terapeuttia.
"Pyydän aikaa ensi viikolle", hän lupasi painaen katseensa. Hän ei halunnut, että Tiarnan joutuisi huolehtimaan puolestaan.
"Etkö halua päivällistä?"

Pari viikkoa kuulosti pitkältä ajalta.
"Voin lämmittää sitä itselleni", Tiarnan vakuutti hieman hajamielisesti.
"Onko sinulla ollut täällä yksinäistä, kun olen ollut poissa?"

Tempest antoi päänsä painua miehen rintakehää vasten ja kiersi käsivarret tämän vyötärölle.
"Ikävöin sinua aina kun olet poissa", hän sanoi ja hengitti t-paidan tuoksua.
"Mutta en ole muuten yksinäinen. Minulla on pienet rakkaani ja jos kirjoitan, aika vain lentää ohi."

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille ja tunsi helpotusta siitä, että nainen painautui hänen lähelleen. Ainakaan varjo ei ollut vielä onnistunut kiilaamaan itseään heidän väliinsä.
"Minäkin ikävöin sinua", hän vastasi, hipaisten vaaleita hiuksia huulillaan.
"Ja olen pahoillani, että olen niin paljon poissa."

"Tiarnan", Tempest vetosi takaisin ja puski ohimollaan miehen rintaa.
"Älä pyydä anteeksi. Olen aivan valtavan onnellinen, että olet palannut töihin ja saat tehdä mitä rakastat. Minulla ei ole mitään hätää täällä."

Tempest muistutti liikuttavalla tavalla yhtä heidän tytöistään puskiessaan päätään hänen rintaansa vasten, ja hetken Tiarnan harkitsi, voisiko vain nostaa naisen syliinsä niin kuin tämä olisi ollut kissanpentu, joka kaipasi hellyyttä ja huomiota.
"Minäkin nautin työstäni", hän myönsi, juoksuttaen sormensa läpi vaaleista hiuksista.
"Mutta sinä olet minulle aina tärkeämpi, rakas."

Tempest muksautti miehen rintaa päällään ja kiersi käsiään paremmin tämän ympärille.
"Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä työstäsi tai poissaoloistasi", hän muistutti.
"Minä olen aina nauttinut myös yksinäisyydestä – vaikka tulen aina kaipaamaan sinua ollessasi poissa."

Tiarnan silitti Tempestin hiuksia hellästi.
Mutta kun tunnen, osa hänestä vetosi, mutta toinen, rationaalisempi osa, hiljensi sen puolen.
"Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi syödä tilaamamme annokset", hän totesi, samalla kun hipaisi vaimonsa päälakea huulillaan.
"Syntymäpäivieni kunniaksi voisimme katsoa samalla elokuvaa, mitä sanot?

Tempest vetäytyi kauemmas ja hymyili, anteeksipyyntö kultaisissa, itkusta vielä turvoksissa olevissa silmissä viipyen.
"Totta kai", hän vastasi. Hän oli pärjännyt niin hyvin viime aikoina – vaikka jonkun mielestä ehkä elikin kuin susilapsi – mutta hän oli huolehtinut itsestään. Hän kuulemma näyttikin jo terveeltä, luut eivät enää törröttäneet ihon läpi.
"Minkä elokuvan haluat katsoa?"

Tiarnan hipaisi vaimonsa pisamaista poskea ja kumartui sitten painamaan suukon kummallekin poskelle. Hänen sydämensä särkyi aina hieman, kun Tempest itki, oli kyse sitten siitä, että tämä oli liikuttunut elokuvasta, tai sitten tuskasta, joka purkautui kyynelinä.
"Mitä jos katsottaisiin se japanilainen piirretty, josta pidät kovasti? Nautin sen musiikista."

"Henkien kätkemää?" Tempest varmisti, into silmissä tuikahtaen ja tunsi sydämensä lyövän melkein kipeänä. Tiarnan ei voinut tietää, kuinka paljon hän rakasti miestä. Eikä se ollut ihme, kun otti huomioon, miten hän käyttäytyi.
"Lämmitä ruokasi, ja laitan sen pyörimään."

"Se", Tiarnan vahvisti. Hän oli kieltämättä suhtautunut animaatioon alunperin hieman epäluuloisesti, mutta se oli voittanut hänet puolelleen rikkaalla maailmallaan ja upealla musiikillaan. Eikä siitäkään ollut ollut haittaa, että Emmie tuntui nauttivan elokuvasta todella. Hänestä oli ihana nähdä kultaisten silmien loistavan ilosta.
"Lämmitänkö sinullekin ruokaa, rakas?"

"Jos haluat", Tempest vastasi. Hän ei tuntenut ruokahalua, mutta oli opettanut itsensä syömään siitä huolimatta. Hän halusi mahdollistaa sen, että Tiarnan ja kaikki muutkin hänen läheisensä saisivat elää elämiään joutumatta kahlitsemaan itseään häneen.
Hän suuntasi pieneen, kotoisaan olohuonenurkkaukseensa kissat jaloissaan hyörien, laski valkokankaan katosta ja viritti yhden lempielokuvistaan valmiuteen.

Tiarnanilta vei hetken löytää myös Tempestin annos, joka oli jäänyt lipaston päälle. Hän nosteli heille kummallekin sopivan annoksen mikronkestäviin kulhoihin ja käytti niitä lämpiämässä sillä välin, kun Tempest viritti elokuvaa valmiiksi heitä varten. Valkokangas näytti olevan valmiiksi alhaalla siinä vaiheessa, kun hän kantoi kulhot olohuoneen nurkkaukseen.
"Mitä juomista olisit tahtonut, rakas?" hän kysyi, laskiessaan ne sohvapöydälle.

"Voin hakea vettä, jos olen janoinen", hän lupasi ja veti Tiarnanin viereensä upottavalle, pehmeiden huopien ja tyynyjen kansoittamalle sohvalle. Kissat olivat jo ähertämässä itseään hänen syliinsä ja määkivät protestoiden, kun hän siirtyi lähemmäs Tiarnania.
Hän laittoi elokuvan pyörimään.
"Onko sinulla lempielokuvaa tällä hetkellä?"

Tiarnan laski oman, syntymäpäivänsä kunniaksi jääkaapista poimimansa artesaanioluen oman kulhonsa vierelle ja pudottautui sitten istumaan Tempestin viereen.
"Olen melko vakuuttunut, että tämä on yksi lempipaikkojani maailmassa", hän totesi, kun ojensi houkutellen käsivarttaan, jotta Tempest voisi asettua hänen kainaloonsa.
"Ja minun on myönnettävä, että alkuperäinen Blade Runner pysyttelee edelleen suosikkilistani kärjessä. Onko sinun listallesi löytynyt uusia suosikkeja, rakas?"

"Ei kai. Taidan olla huono katsomaan uusia elokuvia", Tempest myönsi. Hän rakastui tuttuihin tarinoihin ja päätyi ahmimaan niitä uudelleen ja uudelleen.
"Oletko sinä katsonut hiljattain ihania elokuvia?" hän kysyi ja pukkasi Tiarnanin rintaa päällään, onnellisena miehen kommentista. Hän toivoi, että syntymäpäivästä jäisi parempi muisto kuin hän itkemässä.

Tiarnan taiteili kulhon syliinsä, niin että saattoi syödä käyttäen vain toista kättään, sillä toinen oli varattu Tempestin halaamiseen ja naisen kyljen silittelyyn.
"Kävimme katsomassa ranskalaista elokuvaa Pariisissa", hän vastasi, suupieli nykäisten.
"Ehkä ei kannata kertoa sisaruksillesi, mutta en oikein ymmärtänyt sitä."

Tempest nauroi ja hieraisi ohimoaan Tiarnanin rintaan. Hän söi minkä jaksoi omasta kulhostaan ja nosti sen pienelle sohvapöydälleen, käpertyen sitten paremmin miehen kainaloon.
"Mitä muuta olet tehnyt Pariisissa?" hän kysyi silittäen Tiarnanin vatsaa ja nostaen Nyssan omaan syliinsä, ennen kuin kissa kaataisi ruokakulhon.

"Suurin osa ajastani on valitettavasti mennyt töiden parissa. Tai ehkä valitettavasti on turhan dramaattinen ilmaus, kun ottaa huomioon, kuinka paljon olen nauttinut roolistani", Tiarnan vastasi, samalla kun tyhjensi omaa kulhoaan varsin näppärästi, tökäten välillä turhan uteliaan kissan tassua kauemmas.
"Mutta olen syönyt todella hyvin. Ja käynyt tutustumassa joihinkin nähtävyyksiin, jotka ovat aiemmin jääneet väliin. Näin viimeinkin Mona Lisan."
Hänen ilmeensä synkistyi hieman.
"Ja tietenkin sen, kuinka Notre Dame liekehti."

Tempest halasi miestä myötätuntoisena ja kallisti päätään, jotta saattoi painaa suudelman Tiarnanin leukaperälle.
"Toivottavasti se saadaan rakennettua uudelleen", hän sanoi ja katseli, kuinka uskomaton mielikuvitus rakentui valkokankaalla.
Hän toivoi, että Awakening puhuttelisi myös elokuvana.
"Lähdetkö huomenaamuna takaisin? Mihin aikaan?"

"Varmasti. Ihmiset ovat olleet varsin järkyttyneitä. Minäkin ajattelin lahjoittaa restaurointitöihin", Tiarnan vastasi. Sitä, että suri rakennusta, saattoi pitää sentimentaalisena, jopa turhana, mutta Notre Dame oli osa historiaa. Se oli kestänyt palon sinä aikana, jonka oli seissyt Pariisin keskuksessa.
"Junani lähtee aamulla seitsemältä takaisin, valitettavasti. Minun täytyy olla taas kuvauksissa."
Hän kurotti laskemaan kulhonsa sohvapöydälle ja otti kulauksen oluestaan, seuraten, kuinka Chihiro livahti henkien majataloon valkokankaalla.
"Tiedätkö, tämä elokuva muistuttaa minua jollain tapaa omasta lapsuudestani."

"Niinkö?" Tempest kysyi ja hieroi poskeaan hajamielisesti miehen paitaa vasten, kun Romana kävi röyhkeästi sisartensa päälle makaamaan hänen sylissään.
Hän toivoi, että voisi tehdä jäljellä olevasta ajasta miellyttävää.
"Millä tavalla?"

Tiarnan vilkaisi Romanaa, joka hänen silmissään tuntui olevan heidän tyttöjensä kiistaton johtaja. Ainakin se oli niistä röyhkein, vaikka jokainen heidän tytöistään toki olikin röyhkeä omalla, kissamaisella ja äärimmäisen hurmaavalla tavallaan.
Hän nosti jalkansa sohvalle ja kannusti Tempestiä syliinsä, niin että he voisivat kaikki loikoa yhtenä onnellisena kasana.
"Ajatus siitä, että taianomainen maailma voi olla aivan lähellä. Chihiro kulkee sinne tunnelin läpi, ja kun olin lapsi, saatoin melkein itsekin astua toiseen maailmaan, kun samosin pitkin Lewiksen rantoja ja kallioita."

Tempest hymyili ymmärtäen ja painoi suudelman Tiarnanin poskelle. Hänen toinen maailmansa oli löytynyt ensin veden alle sukeltaessa ja myöhemmin, kun hän oli sulkenut silmänsä ja paennut siten sairaalasänkyä.
Hän kiipesi miehen syliin, nostaen kehräävät kissat mukanaan ja painoi päänsä miehen hartialle.
"Mistä haaveilit lapsena?"

Tiarnan ojensi itsensä paremmin sohvalle, niin että makasi nyt vaimonsa ja heidän kissojensa alla, ja tunsi itsensä onnelliseksi kietoessaan kätensä Tempestin ympärille.
"No", hän aloitti, samalla kun seurasi valkokankaalla etenevää elokuvaa. Sen maailma oli uskomattoman elävä ja täynnä värejä.
"Minä ja Teagan halusimme löytää lohikäärmeen."

Tempest vastasi kuplivalla naurulla ja hieraisi nenänpäällään miehen kaulaa.
"Löysittekö sellaisen?" hän kysyi ja rapsutti päätään autuaana ojentavan Leelan leukaa sormenpäällään.

"Emme", Tiarnan vastasi huokaisten.
"Mutta me löysimme kyllä valtavasti todisteita. Meillä oli hampaita, suomuja, jalanjälkiä... Keräsimme niitä kenkälaatikkoon ja kirjasimme havainnot lokikirjaan. Voi olla, että äidillä on ne vieläkin tallessa."
Hän silitti vaimonsa kylkeä.
"Oliko sinulla ja sisaruksillasi lempileikkejä, kun olit lapsi?"

Tempest hymyili ja hamusi hellästi Tiarnanin leukaperää. Miehen äiti oli tainnut näyttää jotain vastaavaa joskus. Olisivatko veljekset jopa olleet puuhassa yhdessä valokuvista, jotka hän oli koonnut albumiin.
Hän oli hetken hiljaa.
"En taida muistaa niistä ajoista paljoa", hän sanoi välttäen. Hän muisti vain meren ajalta ennen sairaaloita. Sen jälkeen hän oli paennut todellisuutta milloin vain saattoi, rakentanut omat maailmansa, joissa häntä ei kahlittu.
"Haluaisitko jotain jälkiruokaa?"

Tiarnan ei pakottanut Tempestiä muistelemaan aikoja, joihin liittyi niin paljon raskaita hetkiä.
"Taisin joskus innostaa nuorempia serkkujanikin seikkailuun kertomalla meidän uroteoistamme", hän jatkoi, siirtääkseen huomion takaisin omaan lapsuuteensa.
"En ole ajatellut sitä vuosiin. Se on oikeastaan sääli. Meillä oli hyvin jännittävää Teaganin kanssa."
Hän hipaisi huulillaan vaimonsa päälakea.
"Mielelläni. Mutta en haluaisi päästää sinua sylistäni."

Tempest hymyili ja painoi suudelman miehen poskelle. Sanat lämmittivät häntä joka kerta.
Pienen hetken hän harkitsi aikaisemmin tapahtunutta ja jälkiruoan kaksoismerkitystä, mutta se oli ollut katastrofaalinen ajatus.
"En viivy kauaa", hän lupasi nostaen kissat sylistään, painoi suudelman miehen huulille ja tassutti äänettömin askelin keittiöön.

Tiarnan saattoi samaistua jonkun heidän tyttönsä tuohtuneeseen määkäisyyn, kun kuningatar nousi juuri, kun ne olivat löytäneet itselleen hyvän asennon. Leela ja Romana hölkkäsivät hännät pystyssä emäntänsä perään, mutta Nyssa etsi itselleen paikan isäntänsä pään vierestä ja käpersi itsensä siihen sieväksi keräksi.
Tiarnan taivutti toista kättään niin, että saattoi rapsuttaa kissaa silkkisten korvien takaa.

Tempest palasi tovia myöhemmin, mukanaan vesilasi itselleen ja kulho jäätelöä Tiarnanille. Kolmen jäätelöpallon päälle oli pursotettu kermavaahtoa, valeltu suklaakastiketta ja ripoteltu tuoreita marjoja.
Hän kiipesi takaisin miehen päälle, leipoi itselleen paikan tämän vatsalta ja kellahti siihen, painaen poskensa palleaa vasten. Romana ja Leela olivat hetkeä myöhemmin hänen selällään.

Tiarnan ei raaskinut nousta istuvampaan asentoon, sillä se olisi häirinnyt hänen korvansa juuressa tuhisevan Nyssan unta.
Niinpä hän päätti toimia kuten vapaapäivinä kuului, eli syödä jäätelöä selällään maaten.
"Näyttää todella herkulliselta", hän kehui ennen kuin maistoi jäätelöä.
"Ja maistuu myös."
Heidän tyttönsä kehräsivät onnellisina.
"Tehän voisitte tehdä jotain mukavaa, kun sisaresi tulee käymään. Vaikka käydä teatterissa."

"Niin voisimme", Tempest vastasi ja venytteli käsiä eteensä tukahduttaen haukotuksen, kuunnellen Tiarnanin sydämensykettä. Hän erakoitui aivan liian herkästi kodin seinien sisään.
"Millaisia päiviä sinulla on tiedossa Pariisissa?"

Jolleivat Tiarnanin molemmat kädet olisi olleet sillä hetkellä varattuina jäätelön syömiseen, hän olisi silittänyt Tempestin hiuksia tai selkää.
"Väsyttääkö sinua, rakas? Voisit hyvin ottaa päiväunet. Me molemmat voisimme, kunhan olen syönyt tämän herkullisen jäätelön."
Hän tarjosi lusikallista myös vaimolleen.
"Varsin pitkiä. Aikataulu on tiukka, joten materiaalia nauhoitetaan päivässä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Kun moni kohtaus on kuvattava moneen kertaan hieman eri vaihtoehdoilla, siitä kertyy melkoinen määrä tunteja."

Tempest hieraisi poskeaan Tiarnanin paitaan. Yhteiset päiväunet kuulostivat suloisilta.
Hän maistoi lusikallisen ja nuolaisi huuliaan.
"Toivottavasti et uuvuta itseäsi", hän vetosi silittäen miehen kylkeä.
"Ansaitset myös lepoa."

"Meistä pidetään siellä oikein hyvää huolta", Tiarnan vakuutti rauhoitellen.
"He eivät halua ottaa sitä riskiä, että kukaan uuvahtaisi kesken kuvausten. Sairastamiseen ei ole varaa, joten minusta tuntuu, kuin olisin taas oppilaana koulussa, jossa on hyvin tiukat säännöt. Tai ehkä sisäoppilaitoksessa, tässä tapauksessa. Meillä on jopa tiukka nukkumaanmenoaika."

"Niinkö?" Tempest kysyi uteliaana ja käänsi päätään niin, että saattoi painaa leukansa miehen rinnalle ja katsella tämän kasvoja.
"Millainen nukkumaanaika sinulla on?" Ehkä hänkin olisi tarvinnut sellaisen.

"Minun odotetaan olevan nukkumassa viimeistään varttia vaille kaksitoista", Tiarnan vastasi, ja hänen suupielensä nykäisi huvittuneesti. Myrskynharmaissa silmissä häivähti poikamainen ilkikurisuus.
"Älä kerro kellekään, mutta joskus luen vielä hetken ennen nukkumaanmenoa."

Tempest nauroi kuplien ja painoi nenänsä miehen paitaan, hengittäen sen tuoksua.
"Sinä kapinallinen", hän moitti silmät lämpöä tuikahtaen.
"Oletko löytänyt uusia ystäviä kuvauksista?"

Tempestin nauru sai Tiarnanin rintakehän täyttymään lämpimällä onnella. Kaikki olisi hyvin niin kauan, kun hänen vaimonsa pystyi vielä nauramaan.
"Tiedän. Minä todella kokeilen rajojani."
Hän vei lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
"Koko tiimimme on mahtava."

"Olen onnellinen", Tempest vastasi hymyä silmissään. Hän oli sietämättömän onnellinen siitä, että Tiarnan sai jälleen työskennellä, tavata uusia ihmisiä, tehdä upeita projekteja ja ilahduttaa maailmaa lahjakkuudellaan. Ettei hän ollut ryöstänyt sitä mieheltä typeryydellään.
"Mitkä ovat olleet muistettavimpia hetkiä pelin kuvauksista?"

Tiarnanin pään vieressä Nyssa kiepahti selälleen merkilliselle kiepille ja oikoi siroja tassujaan nautinnollisesti kohti kattoa ennen kuin käpersi itsensä uudelleen pieneksi keräksi.
"Joka päivä tapahtuu jotakin uutta, joka painuu mieleen. Käsikirjoitus on varsin nerokas", hän vastasi mietteliäänä.
"Mutta jos olen aivan rehellinen, minusta oli aika mahtavaa päästä viime viikolla pudottautumaan patjalle, kun hahmoni tiputtautui alas katolta. En ole saanut tehdä omia stunttejani pitkään aikaan."

Tempest nauroi kuplien ja pukkasi miehen rintaa päällään.
"Tunnetko olosi jälleen nuoreksi ja vetreäksi?" hän kysyi ja silitti Tiarnanin kylkeä, nostaen sormet sitten koskettamaan kaunista hopeaa miehen hiuksissa.
"Onko sinulla lisää stuntteja luvassa?"

"Tunnen. Siihen saakka, että könyän illalla hotellihuoneeseen - tai ei, seuraavaan aamuun saakka, kun tämän nuoren ja vetreän miehen pitää vääntäytyä ylös sängystä vanhassa ruumissaan ja lihakset kipeinä", Tiarnan vastasi hymyä äänessään. Hän silitti vaimonsa selkää hellästi, ja onnistui samalla pukkaamaan vahingossa Romanaa, joka tuijotti häntä vihreät silmät paheksuvina viiruina.
"Todennäköisesti. Ei mitään todella hurjaa, mutta jotakin sellaista, mikä lämmittää vanhan miehen sydäntä."

Hänen sydämensä tuntui pakahtuvan hellyydestä, kun Tempest painoi kasvonsa miehen t-paitaa vasten tukahduttaakseen naurunsa.
Rakastan sinua.
"Mikä lämmittää vanhan miehen sydäntä?" hän kysyi, kun nosti päänsä ja katseli Tiarnanin komeita kasvoja, hipaisten tummaa kulmakarvaa sormenpäällään.

Romana venytti selkäänsä mielenosoituksellisesti köyristäen, ennen kuin käpersi itsensä takaisin Tempestin selälle. Tiarnan oli melko vakuuttunut, että se piti häntä suurimman osan ajasta tunkeilijana, joka häiritsi kuningattaren ja tämän kissa-airuiden rauhaa.
"Pääsen leikkimään lisää, että kiipeilen pitkin kattoja", hän vastasi.
"Ja potkaisemaan oven dramaattisesti sisään. Mutta vielä enemmän minun sydäntäni lämmittää se, että saan olla tässä teidän kanssanne nyt."

Sanat saivat onnelliset perhoset kutittamaan hänen vatsaansa.
"Sinä olet varmasti upea kiipeillessäsi pitkin kattoja." Ja potkiessasi ovia sisään. Tiarnanilla taisi olla siitä jo omakohtaista kokemusta hänen takiaan.
"Mikä on ollut pelottavin stuntti, jonka olet tehnyt?"

Tiarnanin suupieli nykäisi.
"Teen sen kaiken kokovartalopuvussa ja antureita naamassani, liiketallennuksen vuoksi. En ole varma, kuinka kukaan voisi näyttää kovinkaan upealta muistuttaessaan lähinnä suurikokoista sammakkoa."
Hän hipaisi huulillaan Tempestin päälakea.
"Minun urani taitaa kalveta monen muun rinnalla, mutta ne parit ratsastuskohtaukset, jotka olen kuvannut itse, ovat olleet aika jännittäviä. Minä en sentään ole joutunut hankkimaan lentolupaa ohjatakseni helikopteria, niin kuin eräs kollega."

"Sinä näytät aina upealta", Tempest protestoi ja piirsi sormenpäällään jumaloimiaan kasvonpiirteitä.
"Myös kokovartalopuvussa ja antureita naamassasi." Hän ei koskaan kyllästyisi katselemaan Tiarnania, joka oli vienyt hänen sydämensä 13-vuotiaana ja vain vahvisti otetaan.
"Oletko harkinnut enemmän ratsastamista, kun tämä projekti hellittää?"

Tempestin sanat saivat Tiarnanin nauramaan hyväntuulisesti.
"Ehkä minun pitäisi lähettää sinulle kuva itsestäni, kun olen täydessä kuvausvarustuksessa, ja voit sitten harkita mielipidettäsi uudelleen... Mutta sinä, rakkaani, olet viehättävä pukeutuneena mihin tahansa."
Ja varsinkin ilman pukineita.
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan vaimonsa otsalta.
"Se on alkanut kiehtoa minua mahdollisuutena."

"Mikään ei saisi minua muuttamaan mieltäni", Tempest vastasi ja nauroi takaisin annetulle kohteliaisuudelle. Parempi vaimo olisi luultavasti laittautunut tai edes meikannut päiväksi saapuneen miehensä syntymäpäivää varten.
"Sinä näytät erityisen hurmaavalta hevosen selässä."

Tiarnanin suupielet nykäisivät hymyyn.
"Tuo kuulostaa melkein haasteelta, rakas", hän vastasi.
"Mutta lämmittää vanhan miesrahjuksesi sydäntä."
Hän antoi sormiensa upota vaaleiden hiussuortuvien joukkoon.
"Minulla on vielä paljon opittavaa ratsastamisesta. Se on varsin... kivuliasta, kun ei hallitse oikeaa tekniikkaa. Ja luulen, että ehkä minun pitäisi jatkaa säkkipillinsoitto-opintojani."

Onnelliset perhoset kutittivat vatsaa, ja Tempest käpertyi kerälle melkein hervottoman naurun kupliessa ulos. Sydän tuntui pakahtuvan.
"Sinä et ole vanha etkä rahjus", hän protestoi ja kiipesi ylemmäs, jotta saattoi painaa suudelman Tiarnanin huulille.
"Olen ikävöinyt säkkipillejäsi", hän jatkoi silmät tuikahtaen ja painoi toisen, viipyvän suudelman miehen huulille.

Tiarnan tunsi melkein sietämättömän hellyyden pyyhkäisevän ylitseen, ja hetkeksi hänen oli halattava Tempest tiukasti syliinsä välittämättä siitä, että sekä Romana että Leela protestoivat hänelle pahantuulisesti.
"Olen minä, mutta ei sen ole väliä, kun sinä kompensoit minua, rakas", hän vakuutti.
"Ja olen melko varma, ettei yksikään naapurimme ole täysin samaa mieltä kanssasi ikävöinnistä."

Tempest hautasi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen ja halasi miestä tiukasti, tuntien saman, melkein kipeän hellyyden valtaavan omankin kehonsa.
"Etkä ole", hän vastasi kikattaen ja pudisti epäuskoisena päätään.
"Et selvästi arvosta tarpeeksi lahjakkuuttasi tai skotlantilaisuuttasi, jos aiot hylätä säkkipillinsoiton."

"Minä arvostan naapureitamme, rakas", Tiarnan nauroi ja hipaisi huulillaan vaimonsa päälakea.
"Mutta olet varmasti oikeassa, esi-isäni olisivat varmasti pahoillaan, jos luovuttaisin näin helpolla."
Hänen sormensa vaelsivat hellinä Tempestin selällä.
"Onko jotakin sellaista taitoa, jonka sinä haluaisit vielä oppia?"

"Montakin", Tempest vastasi ja hieraisi ohimoaan miehen leukaperää vasten, halaten Tiarnania tiukemmin.
Niin kuin se, missä hän oli epäonnistunut musertavasti jokusta tuntia aikaisemmin.
Ja kuinka olla parempi, jännittävämpi rakastaja.
"Puhuisin mielelläni sujuvasti useampia kieliä. Taidan olla liian laiska opettelemaan niitä perusteellisesti, opettelen tarpeeksi voidakseni pohjata omia kieliä niiden tapaan toimia ja sitten siirryn seuraavaan", hän huokasi.
"Olisin mielelläni paljon parempi ihan kaikessa, näin tarkemmin ajatellen."

Tiarnanin kulmilla häivähti kevyt kurtistus.
"Rakas, sinä olet valtavan taitava monessakin asiassa", hän muistutti, ujuttaen sormensa vaimonsa vaaleiden kiharoiden joukkoon.
"Sinun luomasi tarinat, maailman ja henkilöt ovat uskomattomia. Ja myös luomasi taideteokset."

Tempest pukkasi miehen leukaperää lempeästi päällään, hämillisenä kohteliaisuudesta.
"Sinun pitäisi lisätä säkkipillit omaan repertuaariisi", hän totesi ja kurotti toisen kätensä selälleen, mihin Leela käpertyi keräksi ja rapsutti kissan kaulansyrjää.

"Minun todella pitäisi", Tiarnan myönsi, ja yritti työntää syrjään synkän ajatuksen siitä, oliko hänen esiin nostamansa puheenaihe saanut Tempestin tuntemaan olonsa huonoksi.
Hänen sieluaan särki, ettei hänen vaimonsa nähnyt omaa arvoaan ja omia lahjojaan.
"Joko tiedät, mistä aiot seuraavaksi kirjoittaa, rakas?"

"Mask of Feathers pitäisi olla varmasti jo työn alla, mutta en ole vielä varma, miten muotoilen tarinan. Seireeni, jota Aida näyttelee elokuvissa, on tässä vihdoin isommassa osassa", Tempest vastasi ja siirsi Leelaa silittäneen käden silittämään miehen rintakehää ja käsivartta, jonka ihoon sormenpäät piirsivät unenomaisia kuvioita.
"Mutta en tiedä, mitä kirjoitan Awakeningin jälkeen."

Tiarnan antoi sormiensa kietoutua vaaleiden suortuvien joukkoon.
"Niinkö?" hän kysyi, vilpittömän kiinnostuneena.
"Mitä hänelle tapahtuu tässä kirjassa?"

"En ole vielä täysin varma", Tempest vastasi ja haki päälleen paremman asennon miehen hartiaa vasten, punoen jalkansa Tiarnanin jalkojen joukkoon loikoessaan miehen päällä.
"Edellisessä kirjassa hänet vietiin meidän maailmaamme, missä hän on tuhoisan rakkauden vankina", hän sanoi hieraisten pisamaista nenänpieltään.
"Tiedätkö sinä jo, millainen seuraava projektisi tulee olemaan?"

"Se kuulostaa hyvin hankalalta tilanteelta", Tiarnan vastasi, hipaisten huulillaan vaimonsa otsaa.
"Toivon, että hänelle käy kuitenkin lopulta hyvin."
Hän halasi vaimonsa paremmin syliinsä.
"Toivon, että pääsisin kenties seuraavaksi työstämään uutta sarjaa. Sopivaa ei vain vielä ole ostunut kohdalle."

"Tunnethan sinä minut", Tempest vastasi hengittäen syvään Tiarnanin tuoksua.
"Jos tarinan loppu ei näytä onnelliselta, tarina ei ole vielä loppu." Hän oli aina rakastanut omien tarinoidensa luomista, koska saisi päättää ne niin onnellisesti kuin halusi.
"Kuinka kauan tämä peliprojekti kestää?"

"Tunnenhan minä", Tiarnan vastasi ja silitti vaimonsa selkää. Jos Tempest jonakin päivänä luopuisi onnellisista lopuista, hän huolestuisi.
Hän oli jo huolestunut, sillä toisinaan tuntui, ettei nainen uskonut tunnuslauseeseensa omassa elämässään.
"Näillä näkymin olen vielä kesäkuussa kiinni, ehkä heinäkuuhun saakka, mikäli tulee viivytyksiä, tai jotakin täytyy kuvata uudelleen."

"Olen onnellinen, että olet löytänyt noin mielenkiintoisen projektin", Tempest sanoi ja kiipesi istumaan miehen vatsalle, hätistäen kissat lempeästi päältään.
"Ehkä pääset vielä hyppimään monille patjoille, juoksemaan katoilla ja potkimaan ovia sisään", hän kannusti silittäen Tiarnanin poskea ja sivellen kasvonpiirteitä sormenpäillään.

Tiarnan antoi käsiensä sirtyä lepäämään Tempestin reisiä vasten, kun nainen nousi istumaan.
"Toivon niin", hän vastasi, silittäen reisiä hellästi sormenpäillään.
"Minulla alkaa tosin olla ikävä historiaa. Pelin tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, joten ehkä minun pitäisi seuraavaksi pyrkiä projektiin, jossa ollaan tekemisissä menneen kanssa."

"Ehdottomasti", Tempest vastasi siloittaen tummaa kulmakarvaa ja hellien vavisuttavan komeaa poskipäätä sormenpäillään.
"Mikä aika historiasta olisi sinulle mielekkäintä?"

Tiarnan kallisti päätään kosketusta vasten.
"Kaikki ennen 1900-luvulla tapahtunut", hän vastasi, kurtistaen mietteliäästi kulmiaan.
"Ja taidan olla varsin eurooppakeskeinen. Pitäisi laajentaa tietämystäni. Ehkä innostun ja alan opiskella historiaa tosissani."

"Voisit tehdä niin", Tempest sanoi ja kumartui painamaan suukon miehen huulille.
"Luulen, että sinusta tulisi erinomainen luolamies", hän lisäsi hymyä silmissään ja kallisti päätään, hamuten hellästi Tiarnanin korvaa.

Tiarnan hamusi suukosta suudelmaa ja silitti vaimonsa hiuksia.
"Luolamies?" hän toisti, huvittunut tuikahdus silmissään.
"En ole aivan varma, miten minun pitäisi suhtautua tuohon kehuun, rakas."

Tempest nauroi ja kosketti hampaillaan miehen korvan laitaa, ennen kuin suoristautui ja painoi suudelman Tiarnanin huulille, upottaen sormensa tummiin hiuksiin.
"Etkö näkisi itseäsi sellaisessa roolissa?"

Väristys kulki alas Tiarnanin selkää, ja hetken hänen oli koottava ajatuksiaan.
Rauhassa, vanha mies. Älä anna itsesi innostua.
Hän vei sormensa silittämään vaimonsa niskaa.
"Se voisi vaatia hieman valmistautumista. Minkä lajin luolamies olisin?"

Tempest kikatti keskustelun absurdiudelle ja painoi uuden suudelman miehen huulille.
"Millaisena luolamiehenä itse näkisit itsesi?" hän kysyi silittäen Tiarnanin kylkiä ja koskettaen nenänpäällään miehen nenää.

Tempestin kikatus sai Tiarnaninkin hymyilemään.
"Haluaisin, että olisin herrasmies luolamiehenäkin", hän vastasi, kulmiaan kurtistaen.
"Nauttisin kello viiden juuriteetä."

Tempest antoi päänsä painua Tiarnanin olkaa vasten, kun se kävi hervottomaksi naurusta. Ajatus oli niin absurdin hassunkurinen.
Luolamiehet istumassa ringissä sirot teekupit käsissään.
Romana kurotti taputtamaan emäntänsä poskea huolissaan ja otti tukea Tiarnanin päästä toisella tassullaan.

"Rakas, luulen, että Romana on huolissaan sinusta", Tiarnan huomautti huvittuneesti, samalla kun yritti olla liikuttamatta päätään. Hänen röyhkeä tyttönsä.
"Se taitaa epäillä, että olen saattanut sinut tolaltasi."

Tempest kohotti päätään tukahduttaen naurunsa ja kosketti nenäänsä Romanan kurotettuun, vaaleanpunaiseen nenään.
"Minä tiedän, minä tiedän, pieni rakas", hän vakuutti vastauksena määkäisyyn ja silitti kissan niskaa, mikä sai sen kehräämään hurjasti.
"Tiarnan on vain hyvin, hyvin hassu mies", hän lisäsi ja puski päätään vastakkain kissan kanssa, loikoen samalla röyhkeydellä miehen päällä.

Ehkä heidän tyttönsä todella huolehtivat emännästään. Tiarnan halusi uskoa, että joku piti vahtia silloinkin, kun hän oli poissa.
Nyssa havahtui hänen päänsä vieressä ja liittyi innokkaasti puskemaan kuningattarensa päätä.
"Mitä Romana sinulle sanoi?" Tiarnan kysyi, suupielet hymyyn pyrkien.

Romana vastasi yrittämällä käydä makaamaan suoraan Tiarnanin kasvoille, mikä sai Tempestin kikattamaan ja työntämään paksun kissan syrjään.
"Röyhkeä pieni rakas", hän paheksui hellästi ja silitti sen päätä.
"Me vain vaihdoimme muutaman sanan sinusta, isompi rakkaani."

"Oi", Tiarnan älähti ja puhisi kissankarvoja suustaan samalla kun Romana tuijotti häntä paheksuvasti, ikään kuin olisi ollut hänen syytään, että se joutui luopumaan makuupaikastaan.
"Kuulehan nyt, minä toin teille tytöille herkkujakin, eikö se merkitse mitään?"
Hän katsahti vaimoaan ja tutki tämän kasvoja.
"Millaisia sanoja?"

Katseesta päätellen se ei merkinnyt paljoa. Romana puski Tempestin käsivartta häntä pystyssä ja käänsi takapuolensa Tiarnanille.
"Muistutin sitä, kuinka paljon rakastan sinua", Tempest sanoi ja silitti tummia hiuksia pois miehen kasvoilta, "sinä hassu mies."

Tiarnan kohotti kulmiaan kasvojensa edessä keinahtelevalle takapuolelle.
"Romana ei näytä olevan rakastettavuudestani samaa mieltä", hän huomautti, ja vastusti haluta tökätä pyöreää ahteria hellästi.
Se olisi ollut julmaa.
"Osaatko kertoa, millä olen pahoittanut sen mielen?"

Tempest nauroi ja painoi suukon miehen poskipäälle.
"Luulen, että tämä pieni rakas vain on huomannut, kuinka houkutella sinusta herkkuja ja lahjoja", hän sanoi lempeästi härnäten ja ihaili hopeaa tummissa hiuksissa.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Ei kai?" hän epäili, katsahtaen uudelleen pyöreää takapuolta.
"Väitätkö, että hemmottelen tyttöjä liian helposti?"

Tempest vastasi hymyllä ja silitti ympärillään kehräten nuohoavia kissoja hellästi.
"Voiko näitä pieniä rakkaita hemmotella liikaa?" hän kysyi ja nosti pienen Nyssan syliinsä, suoristautuen istumaan Tiarnanin vatsalle ja puski päätään innokkaan siamilaisen kanssa.

"Minun ei ehkä pitäisi sanoa näin niiden kuullen, mutta ei", Tiarnan myönsi. Varsinkin, jos oli niin kuin hän ja nautti rakkaiden hemmottelusta.
Niin ihmisten kuin eläinten.
"Ja ne taitavat tietää sen."

"Totta kai ne tietävät", Tempest vastasi antaen Nyssan siirtyä loikomaan hartioilleen ja omisti kätensä Leelan silittämiseen.
"Ne tietävät paljon asioita", hän lisäsi ja katsahti Tiarnania merkitsevästi, rapsuttaen toisella kädellään Nyssan korvantaustaa. Kaikki kolme kissaa katsahtivat Tiarnania samaan aikaan.

Tällaisina hetkinä Tiarnan oli täysin vakuuttunut siitä, että heidän tyttönsä pystyivät keskustelemaan kuningattarensa kanssa.
"Hei, tytöt, en tiedä, mitä olette kertoneet emännällenne, mutta voin vakuuttaa, että olen käyttäytynyt moitteettomasti", hän vetosi, kohottaen käsiään antautuvaan eleeseen.
"Rakensin teille sen uuden kiipeilypuunkin, muistatteko?"

Tempest hymyili ja nosti kissat hellästi sylistään. Yksi Leelan kumisista palloista tippui sohvatyynyjen välistä ja sai sen syöksymään intohimoisesti aarteen perään.
Nyssa seurasi isosiskoaan.
"Ne muistavat", hän lupasi kumartuessaan painamaan suukon Tiarnanin huulille.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille, kun nainen kumartui suukottamaan hänen huuliaan.
"Hyvä niin", hän totesi ja silitti naisen niskaa.
"Minä teen parhaani ollakseni niille mieleen. Niin kuin tein silloin, kun tutustuin ensi kertaa sinun kissoihisi. En ole varma, oppiko Miss Havisham milloinkaan todella pitämään minusta."

Tempest nauroi ja painoi toisenkin suudelman miehen huulille, silittäen tämän poskea.
"Ne tiesivät, miten paljon rakastin sinua", hän sanoi ja pujotti sormensa tummiin hiuksiin.
"Kuka voisi olla pitämättä sinusta? Voitit Murielinkin puolellesi."

Tiarnan nautti kosketuksesta sekä poskellaan että hiuksillaan. Hän ei kaivannut ainoastaan läheisyyttä silloin kun he olivat erossa toisistaan, vaan myös hellyyttä. Kosketusta. Hän oli hyvin fyysinen ihminen sitten, kun pääsi läheiseksi jonkun kanssa.
"Toivon, että tyttömme tietävät myös", hän vastasi.
"Mutta ehkä se onkin ongelma. Ehkä ne ovat mustasukkaisia. Ja se ei kieltämättä ollut helppoa, sain tehdä valtavasti töitä sen eteen, että hän uskoisi minun tekevän sinut onnelliseksi."

Myös Tempest kaipasi Tiarnanin kosketusta tavalla, jota ei ollut tuntenut aikaisemmin. Hän puski päällään miehen poskea ja hamusi hellästi maailman arvostamaa korvaa.
"Olen pahoillani", hän sanoi hymyä äänessään.
"Millaisia renkaita Muriel oikein vaati sinua hyppimään? Yritin sanoa hänelle, ettei uhkaile sinua."

Tiarnan halasi Tempestin syliinsä ja sai Romanalta pahan mulkaisun, kun tuli töytäisseeksi kissaa vetäessään jalkojaan koukkuun sohvalle. Pullea olento loikkasi sohvan selkänojalle ja taiteli häntänsä tassujensa päälle, niin että saattoi jäädä tuijottamaan häntä paheksuen.
"Hänen ei tarvinnut uhkailla", Tiarnan vakuutti.
"Hän vain katsoi minua niin, että tunsin olevani huonokäytöksinen koulupoika. Jouduin muun muassa esittämään hänelle, millaisille treffeille veisin sinut, tai millä tavalla toimisin, jos haluaisin ilahduttaa sinua."

Tempest nauroi epäuskoisena ja kätki kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Olen pahoillani, rakas", hän sanoi irvistäen sisäisesti. Oli ihme, että Tiarnan oli edelleen tässä.
"Minun pitää ehkä vaihtaa muutama sana Murielin kanssa. Ei kai hän enää tenttaa sinua?"

"Ei se mitään. Sinä olet sen kaiken arvoinen", Tiarnan vakuutti, hipaisten huulillaan vaimonsa vaaleita hiuksia. Kaiken sen ja enemmänkin, hän lisäsi mielessään.
"Ja kyllä hän tenttaa. Tosin hienovaraisemmin. Hän haluaa vain huolehtia siitä, että olet onnellinen, rakas. Se on meidän yhteinen tavoitteemme."

"Keneltä minä voisin kysyä apuja sinun onnelliseksi tekemiseesi?" Tempest vetosi.
Hän yritti olla ajattelematta sitä kaikkea, mikä todella, todella ei tehnyt hänestä Tiarnanin arvoista. Eikä vain hänen mielestään.

"Rakas, sinä teet minut jo onnelliseksi", Tiarnan muistutti ja halasi Tempestin syliinsä.
"Mutta jos sinusta tuntuu siltä, voit aina alkaa kovistella sisaruksiani. Tai äitiäni. Ystävillänikin on varmasti vahvoja mielipiteitä asiasta."

Hänen pitäisi kysyä neuvoa Tiarnanin läheisiltä. Hän oli melko varma, ettei ollut näiden parhaissa kirjoissa kaiken miehelle tekemänsä jälkeen, mutta hän voisi ainakin yrittää.
"Etkö kertoisi minulle vaim- edellisestä vaimostasi?" hän vetosi varovasti.

Tiarnan tunsi, kuinka hänen kehonsa halusi jännittyä reaktiona kysymykseen, johon vastaamatta jättämällä hän oli saanut vaimonsa itkemään vain hieman aikaisemmin.
Mutta hän yritti ajatella järkevästi. Siirtää tunteet syrjään.
"Mitä sinä haluaisit tietää, rakas?"

"Mitä tahansa", Tempest vastasi, pitäen kasvonsa kätkettynä lämpimään kaulataipeeseen.
"Hän oli valtavan iso osa elämääsi, ja minusta tuntuu, etten tiedä hänestä tai yhteisestä ajastanne mitään." Toisin kuin Tiarnan, joka tiesi kaiken sen kipeän ja syvän häpeän, joka liittyi hänen suhteeseensa Stephenin kanssa.

Tiarnan kuljetti sormiaan Tempestin hiusten lomitse.
"Siihen liittyy paljon kipeitä muistoja", hän vastasi, kietoen yhden suortuvan hellästi sormensa ympärille.
"Epäonnistuin Ingridin kanssa monella tapaa."

"Olen pahoillani", Tempest vastasi hiljaa ja käpersi itseään vaistomaisesti pienemmäksi.
"Ei sinun tarvitse puhua siitä jos et halua. Haluaisin vain tietää enemmän elämästäsi. Enkä usko, että sinä olet epäonnistunut millään tavalla."

Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi tuttu juova.
"Em, en tarkoittanut sitä niin. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi", hän vetosi, samalla kun vei kätensä silittämään vaimonsa selkää.
"Yritin vain selittää, miksi en ole puhunut siitä ajasta juurikaan. Mutta vastaan kyllä, jos haluat kysyä jotakin."

"Olisin vain halunnut tietää jotakin, mistä puhumisen koet mukavaksi", Tempest sanoi ja ja sipaisi muutaman pehmeän, kullanvalkean suortuvan korvansa taakse, kohottautuen istumaan.
"Mutta jos sellaisia aiheita ei ole, en ahdistele sinua aiheesta enempää."

Tiarnanista tuntui siltä, kuin hän olisi epäonnistunut. Hetken kaikki oli näyttänyt olevan menossa parempaan päin, mutta jotenkin hän oli onnistunut valitsemaan taas väärät sanat.
Oliko sama tapahtunut aiemminkin? Hänen edellisessä avioliitossaan?
"En sanonut, etten voisi puhua siitä, rakas", hän vetosi.

Tempest soi Tiarnanille hämillisen hymyn. Hän ei tiennyt, mitä kysyä tai mistä jatkaa aiheen tuntuessa niin tulenaralta ja vaikealta.
Ehkä se ei ollut hänen asiansa.
"Vien tämän keittiöön", hän lupasi ja poimi tyhjentyneen jäätelökulhon mukaansa, hiipien äänettömin varpain keittiöön kolme kissaa perässään toiveikkaana ravaten.

Elokuva oli ehtinyt päättyä, ja Tiarnan jäi katselemaan kankaalla virtaavia lopputekstejä, joiden japanilaisia kirjaimia hän ei osannut lukea.
Hän ei tuntenut olevansa erityisen hyvä aviomies juuri nyt.
Hän hieraisi kasvojaan melkein väkivaltaisesti ennen kuin kampesi itsensä istumaan.

Tempest katseli kulhoa tiskatessaan sitä ja empi hetken nurkkaukseensa palaamista.
Hänellä oli kipeä, nakertava tunne, että jotenkin päivä kääntyisi jälleen itkuun tai riitaan, ja hän halusi vain antaa Tiarnanille mukavan, vierailun arvoisen syntymäpäivän.
Hän etsi jääkaapista toisen artesaanioluen ja hiipi sen kanssa takaisin, tarjoten sitä miehelle.
"Haluaisitko katsoa toisen elokuvan? Tai tehdä jotain muuta? Käydä päiväunilla?"

Tiarnan oli helpottunut siitä, että Tempest palasi hänen luokseen.
"Kiitos, rakas", hän kiitti ottaessaan oluen vastaan ja ojensi sitten toista käsivarttaan houkutellen.
"Mitä, jos laitetaan toinen elokuva pyörimään, ja sitten voimme torkkua tässä, jos siltä tuntuu?"
Tempestin nurkkaus oli yksi Tiarnaninkin lempipaikkoja heidän avarassa kodissaan.

Tempest kiersi silkkistä aamutakkia paremmin päälleen ja tunsi olonsa hieman turhan alastomaksi ollessaan pukeutunut vain siihen.
Mutta hän olisi voinut olla täysin alasti aviomiehensä seurassa ja se olisi sopivaa, eikö niin?
Hän laittoi seuraavan elokuvan pyörimään: tällä kertaa Pienen Merenneidon. Sitten hän kiipesi takaisin sohvalle, pujottautuen kyljelleen koloon sohvan selkänojan ja Tiarnanin väliin, hieraisten miehen hartiaa ohimollaan kuin anteeksipyyntönä. Ei mennyt kauaa, kun kissat kiipeilivät heidän päällään.

Tiarnan nykäisi pehmeän torkkupeiton sohvan selkänojalta ja levitti sen heidän ylleen, ja onnistui huitaisemaan sillä Romanaa niin, että hetken pullea kissa oli verisesti loukkaantunut.
Tiarnan ei edes huomannut pöyristynyttä katsetta, sillä hän keskittyi kuulostelemaan vaimonsa mielialaa, sormet tämän kylkeä silittäen.
"Piditkö tästä elokuvasta lapsena, rakas?"

"Pidin", Tempest myönsi ja kiersi käsivarren Tiarnanin vatsan yli. Romana kellahti kerälle peitolle heidän päälleen, Leela asettui puuhkaksi emäntänsä kaulalle ja Nyssa pieneksi keräksi Romanan viereen.
"Mutta seikkailin mieluummin Seabornin maisemissa. En koskaan ymmärtänyt Arielin halua jättää meri ja siirtyä maalle."

"Luulen, että minäkään en olisi halunnut jättää merta taakseni, jos olisin ollut vastaavassa tilanteessa", Tiarnan myönsi, sormet Tempestin kyljellä vaeltaen.
"Eikö Pienen merenneidon jatko-osassa kerrottu tarina päinvastoin? Arielin tytär kaipasi merta?"

"Niin taisi olla", Tempest vastasi. Pieni Merenneito oli teemallisesti suoraan hänen sydämessään, mutta toteutus ei tavoittanut sitä, mitä hän kaipasi.
Niinpä hänellä oli taipumus sukeltaa mielikuvitukseensa elokuvien sijasta.
"Onko sinulla lempielokuvaa Disneyltä?"

"Olen melko varma, ettei mikään voi koskaan voittaa Kaunotarta ja Hirviötä", Tiarnan vastasi, lämmintä huvitusta äänessään.
"Olin rakastunut Belleen koko yksitoistavuotiaan sydämeni palavalla innolla."
Hän oli ollut sen ikäisenä vielä täysi lapsi, toisin kuin monet nykyajan kasvatit, jotka roikkuivat sosiaalisessa mediassa ja kuvittelivat olevansa melkein aikuisia.

Tempest vastasi hymyllä ja silitti Tiarnanin kylkeä.
"Minäkin pidän siitä. Se on myös Aidan ehdottomia suosikkeja. Taisimme ystävystyä sitä katsoessa", hän totesi.
"Mitä pidit Hirviöstä?"

"Se on siis hyvä elokuva monellakin tapaa", Tiarnan vastasi ja nautti silityksestä.
"Olen melko varma, että myös Eli pitää siitä. Taisimme joskus puhua asiasta."
Hänen kulmillaan häivähti mietteliäs kurtistus.
"Lapsena olin sitä mieltä, että hän kohteli Belleä huonosti. Näin vanhempana olen alkanut nähdä hänessä samaistuttavia piirteitä."

"Niinkö?" Tempest kysyi ja nousi istumaan, silittäen Tiarnanin poskea ja kulmakarvaa. Hän oli aina rakastanut Hirviötä, mutta hänellä oli tapana rakastaa rikkinäisiä ja kaltoinkohdeltuja olentoja, jotka kaipasivat rakkautta.
"Millaisiin piirteisiin sinä samaistut, rakas?"

Tiarnanin olisi tehnyt mieli vetää Tempest takaisin rintakehäänsä vasten, mutta sen sijaan hän vei toisen kätensä silittämään tämän reittä. Romana kiehnäsi loukkaantuneesti, kun torkkupeitto valahti osittain sen päälle.
"Hirviössä on vikoja", Tiarnan vastasi mietteliäästi.
"Mutta hän myös tekee parhaansa korjatakseen ne."

Tempest kallisti päätään ja sukaisi unesta ja rakkaudesta villiintyneitä, kullanvalkeita hiuksia pois kasvoiltaan.
"Mitä sinä kuvittelet vikojesi olevan?" hän kysyi epäuskoisesti. Hänen silmissään Tiarnan oli täydellinen.

Tiarnanin kasvot vakavoituivat hieman.
"Minulla on paljonkin vikoja, Em", hän vastasi.
"Ja niitä oli paljon enemmän, kun olin nuorempi. Mutta olen yrittänyt työstää puutteitani, niin etteivät ne haittaisi elämääni."

"Nimeä yksi", Tempest haastoi ja silitti sormenpäillään tummaa kulmakarvaa ja komeaa poskipäätä.
Olisipa hän ollut yhtä lahjakas kuin Tiarnan kehittämään itseään. Hän tuntui palaavan aina vain takaisin käytökseen, josta toivoi jo päässeensä.

"Minä en ole aina ollut kovinkaan hyvä käsittelemään tunteitani", Tiarnan vastasi, sormet Tempestin lantiolle nousten.
"Olen padonnut niitä sisääni, eikä se ole hyväksi kellekään. Joudun edelleen tekemään töitä, jotta en toimisi niin."
Eikä hän vieläkään aina onnistunut.

"Voitko puhua tunteistasi minulle?" Tempest kysyi tutkien sielukkaita myrskysilmiä, jotka olivat lumonneet hänet jo lapsuudessa.
Vai oliko hän rikkinäinen, että imi hapen huoneesta?
"Mitä tunnet nyt?"

Tiarnan oli hetken hiljaa.
"Pelkään, etten ole vieläkään päässyt täysin vanhoista tavoistani", hän myönsi.
"Kyse ei ole siitä, ettenkö voisi puhua sinulle, rakas. Toinen paha vikani on se, että kuvittelen tietäväni, kuinka suojella rakkaitani. Silloinkin, kun nämä itse eivät kaipaa suojelua."
Hän tutki hetken kultaisia silmiä.
"Pelkään, että olen pahoittanut mielesi."

"Et ole", Tempest vakuutti ja soi miehelle hellän hymyn. Ei ollut Tiarnanin vastuulla, kuinka rikkinäinen hänen mielensä oli ja kuinka herkästi hän suistui epäystävällisiin, kipeisiin ajatuksiin.
"Minä olen pahoillani, etten voinut toteuttaa syntymäpäivääsi niin kuin toivoin."

Juovan enne piirtyi Tiarnanin kulmien väliin.
"Olen huolissani sinusta, rakas", hän vetosi.
"Asetat itsellesi valtavasti odotuksia."

Tempest painoi katseensa, leikitellen aamutakkinsa vyön hännällä, ja hymyili haikeasti.
Pettymys poltti edelleen kipeänä. Miksei hän ollut voinut onnistua?
"Ei sinun tarvitse huolehtia", hän sanoi ja silitti vatsaansa puskemaan nousevaa Leelaa.

"Asia on niin, etten voi olla huolehtimatta", Tiarnan vetosi, juova selvemmin kulmiensa väliin piirtyen.
"Olet vaimoni ja minulle hyvin rakas, enkä halua, että satutat itseäsi moittimalla itseäsi jatkuvasti."
Hän pyyhkäisi kultaisen suortuvan vaimonsa korvan taakse.

Tempest katseli vyön rusetille solmittuja, kultakirjailtuja, valkeita nauhoja.
"Jos tilanne olisi toisinpäin, miten sinä käsittelisit sitä?" hän kysyi.
"Jos haluaisit palavasti antaa minulle jotain, olla kanssani, mutta kehosi ei suostuisi vaan pettäisi sinut kerta toisensa jälkeen?"

Tiarnanin ensimmäinen reaktio olisi ollut vastata, ettei sillä olisi väliä.
"Minä en tiedä, rakas", hän myönsi, hetken mietittyään.
"Oletko keskustellut asiasta terapeuttisi kanssa?"

Tempest pudisti terävästi päätään ja kosketti kuumalta tuntuvaa poskeaan, kääntäen katseensa pois vaivaantuneena.
Hän pystyi hädintuskin ottamaan aiheen puheeksi aviomiehensä kanssa. Se oli surullista.
"Toivoin, että Stephenin ote olisi ohi."

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas.
"Rakas, minusta tuntuu, että se olisi jotakin sellaista, mitä sinun olisi hyvä päästä avaamaan ammattilaisen kanssa", hän ehdotti varovasti.
"Kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut."

Tempest kohautti hienovaraisesti toista olkaansa, sipaisi hiuksia korvansa taakse ja työnsi tunteen laatikkoon, jonka kannen painoi alas. Se oli saanut jo tarpeeksi aikaa päivästä, jonka piti olla onnellinen.
"Haluaisitko kolmannen?" hän ehdotti nyökäten kohti lasista pulloa.

Kuulosti siltä, että Tempest ei halunnut keskustella asiasta enempää.
Se huolestutti Tiarnania.
Hän vilkaisi kohti pulloa, ymmärtämättä ensin, mitä hänen vaimonsa tarkoitti.
"Hm? Ei, ei kiitos. Näin on hyvä."

Tempest soi miehelle pehmeän hymyn ja kiipesi tämän viereltä jaloilleen.
"Käyn hakemassa lasin vettä", hän sanoi ja katosi neliönmuotoisista hyllyistä kasatun kirjahyllyn taakse ja kohti avaran oleskelutilan toisella puolella olevaa keittiötä.
"Pienet rakkaat", hän vetosi rauhoitellen kissoille, jotka kiirehtivät hänen peräänsä.

Sitten Tempest oli jälleen poissa.
Niin kuin heidän tyttönsäkin, jotka taisivat tehdä paljon parempaa työtä emäntänsä pitämisessä onnellisena kuin mihin hän pystyi.
Tiarnan hieraisi jälleen kasvojaan ja käänsi katseensa kohti valkokankaalla pyörivää elokuvaa.
Mitä hän voisi tehdä?

Kokoa itsesi, Tempest vetosi itselleen huuhtoessaan kasvojaan viileällä vedellä. Tiarnan lähtisi huomenaamuna takaisin kuvauksiin, ja tänään he voisivat vain juhlia miehen syntymäpäivää.
Hänellä olisi aikaa murtua myöhemmin.
Hän palasi miehen kainaloon hymyillen, painoi suukon tämän poskelle ja kohdisti katseensa elokuvaan. Loppuilta olisi mukava.

Keskiviikko 8. toukokuuta 2019, kello 12.28, Lombard Road, Battersea, Lontoo

Lontoon sää ei todellakaan näyttänyt parasta puoltaan, kun taksi pysähtyi Lombard Roadilla kohoavan tornitalon eteen. Se kaupungin puolesta oli toki sanottava, että lämpötila oli kivunnut yli kymmeneen asteeseen paksusta, matalalla roikkuvasta pilviverhosta huolimatta, mutta katukivetystä kurittava kaatosade ei saanut sitä erottumaan edukseen varsinkaan auringon lämmössä vietettyjen viikkojen jälkeen.
Sateesta huolimatta Muriel ei vaivautunut kaivamaan esiin sateenvarjoa noustessaan ulos taksista, vaan tyytyi vain nykäisemään vaalean trenssitakkinsa kaulusta pystyyn ennen kuin pinkaisi kadun poikki lasisille alaoville, uhraten tosin ajatuksen sille, olisiko hänen kenties sittenkin pitänyt valita sirojen kitten heelsien sijaan jotkin käytännöllisemmät jalkineet.
Niin kuin vaikka kumisaappaat. Tai vaelluskengät.
Ovimies taisi tunnistaa hänet, tai sitten mies vain suhtautui kaikkiin yhtä ystävällisesti, ja hän saattoi suunnata suoraan hisseille vetäen hieman kovia kokenutta lentolaukkua perässään. Hissin kivutessa ylimpään kerrokseen hän laski takkinsa kauluksen jälleen alas, ja tuli samalla hipaisseeksi huomattavasti lyhentyneiden hiustensa latvoja. Luonnollisen tumma polkkatukka kaartui juuri ja juuri leuan alapuolelle, eikä hän ollut vieläkään täysin tottunut sen lyhyyteen.
Sekä sade että uusi kampaus unohtuivat, kun hän seisahtui tutun oven taakse ja soitti kelloa, toivoen, että hänen pieni sisarensa oli jo hereillä.

Pieni sisar oli hereillä, vaikkei ollut ollut sitä kovin kauaa. Hän todella taisi elää kuin susilapsi jäädessään yksin.
Hän oli tainnut valvoa pitkälle aamuyöhön unohtuessaan kirjoittamaan, valitettavasti vain ei sitä, mitä oli tarkoitus. Nyt hän istui petaamattomalla sängyllä piirroslehtiöiden, siveltimien ja kynien keskellä, estäen kärsivällisesti uteliaita kissoja juomasta kupista, jossa hän huuhtoi vesiväriä pensseleistä.
Hänen ympärilleen oli levittäytynyt lumotun metsän unenomainen vihreys ja elävän turkoosina välkkyvä meri. Vihreä raita erottui myös pisamaisessa poskessa, jota hän oli sutaissut ajatuksissaan.
Vei hetken, ennen kuin hän havahtui ovikellon ääneen ja kiipesi sängystä vetäen pohjepituisen, vaalean neuletakin Tiarnanin vanhan t-paidan päälle ja kiiruhti ovelle liian suurissa, jaloissa lopsuvissa villasukissa.
Hän nosti Nyssan ja Leelan kainaloonsa, kun avasi oven, ja hämmästyi nähdessään sisarensa. Oliko viikko hujahtanut ohi aivan huomaamatta?
"Hei, tule sisään", hän viittasi sulaen hymyyn ja tuuppasi jalallaan Romanan kauemmas.

Murielin kasvoille kohosi hellä, tummat silmät siristävä hymy, kun ovi viimein avautui.
"Hei, rakas", hän tervehti, pujahti sisään asuntoon ja nykäisi oven kiinni lemmikinomistajan näppäryydellä ennen kuin irrotti otteensa matkalaukkunsa vetokahvasta ja veti pienen sisarensa halaukseen. Kainaloon unohtuneet kissat pääsivät myös osaksi hänen hellyydestään.
"Olithan sinä hereillä", hän jatkoi, haudaten nenänpäänsä sisarensa hiusten joukkoon.
"Tuoksut vielä unelta."

Tempest kiersi käsivartensa Murielin ympärille halaukseen ja hieraisi ohimoaan hajamielisesti sisarensa olkapäähän. Hän soi naiselle anteeksipyytävän hymyn ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan.
"Luulin, että tulisit vasta viikonloppuna", hän sanoi ja kurtisti vaaleita kulmiaan, "vai onko nyt jo perjantai?"

Murielin silmät siristyivät hieman.
"Milloin sinä olet viimeksi ollut ulkona, rakas?" hän vetosi, haluamatta päästää sisartaan halauksesta, vaikka Romana määkikin mustasukkaisena hänen jaloissaan.
"Minäkin luulin, että tulisin vasta viikonloppuna, mutta minun tuli ikävä sinua. Nyt on vasta keskiviikko."

"Ehm, on siitä varmaan muutama päivä", Tempest vastasi välttäen. Hän ei ollut täysin varma, milloin oli viimeksi lähtenyt asunnosta. Päivät tuntuivat sulautuvan toisiinsa, ja vuorokaudenajatkin olivat sekaisin hänen unirytminsä ollessa melko... Käänteinen.
"Minäkin ikävöin sinua", hän sanoi ja laski kissat sylistään, jotta saattoi kiertää toisenkin käden Murielin ympärille.
"Oletko nälkäinen?"

Muriel kurtisti hieman kulmiaan, mutta tyytyi vain suukottamaan sisarensa hiuksia ja rutistamaan tämän tiukasti syliinsä.
"Me voisimme käydä jossakin. Teatterissa", hän ehdoti, samalla kun suki untuvaisia, vaaleita hiuksia sormiensa lomitse.
"Ja tiedäthän, että olen aina nälkäinen. Oletko sinä jo syönyt aamiaista, rakas?"

Tempest nojasi päänsä Murielia vasten ja hengitti sisarensa tuttua tuoksua.
"En vielä", hän vastasi.
"Mitä haluaisit?" hän kysyi kiemurrellen irti halauksesta ja jäi katsomaan sisartaan.
"Näytät erilaiselta. Ihanat hiukset", hän vetosi sulaen hymyyn ja siloitti polkkatukkaa.

Murielin huulet mutristuivat paheksuvasti.
Onneksi hän oli nyt täällä huolehtimassa Tempestistä. Oliko sisar päässyt laihtumaankin siitä, kun he olivat viimeksi nähneet?
Hän pitäisi huolen, että hänen pieni sisarensa ruokittaisiin.
"Minä voisin kokata meille jotakin", hän ehdotti ja vastasi sisarensa hymyyn.
"Tuntui siltä, että halusin kokeilla jotakin uutta."
Hän keinautti päätään puolelta toiselle, niin että latvat heilahtivat vauhdikkaasti.

Tempest hymyili ja kurottui suukottamaan Murielin poskea, hipeltäen hiuksia hetken, ennen kuin johdatti sisarensa peremmälle.
"Oletko varma, että haluat ryhtyä kokkaamaan?" hän kysyi ja nosti jaloissaan pyörivän Nyssan syliinsä.

"Ehdottomasti", Muriel vakuutti riisuessaan sekä takkinsa että kenkänsä, ennen kuin seurasi villasukallista sisartaan sisemmälle asuntoon.
"En ole joutunut kokkaamaan toviin, minua on hemmoteltu. Ja teillä on täällä jumalainen keittiö, jota palan halusta päästä hyödyntämään."
Hän silmäili edellään kipittävää Romanaa.
"Onko Romy lihonnut?"

"Hoitaja hemmotteli sitä kiertueeni aikana", Tempest vastasi ja kyykistyi silittämään kirjavan kissan selkää, mikä sai sen kehräämään onnellisena ja nuohoamaan emäntänsä jaloissa.
Hänen silmänsä tuikahtivat.
"Joten... Miten teillä on mennyt? Onko hän nyt Dorian vai Wolfie?"

"Romana siis kietoi hänetkin tassunsa ympärille", Muriel huokaisi, mittaillen hetken kissan pullistunutta olemusta ennen kuin siirsi katseensa toisaalle.
Tempest huolehtisi kyllä pienestä rakkaastaan.
"Minulla meni hirveän kauan vakuuttaa Tiarnan siitä, etteivät teidän kissanne ole nääntymässä nälkään tai ikävään vaikka ne kerjäisivät. En tiedä, onko se miesten tapa, olla liian lepsuja lemmikkien suhteen..."
Hän marssi suoraan jääkaapille ja avasi sen, sisältöä tutkiakseen. Tempestin kysymys sai hänet kuitenkin hymyilemään.
"Wolfie. Meillä oli oikein mukava matka."

Tempest istahti keittiön massiivisia ikkunoita reunastavan tason laidalle, jalat ilmassa riippuen ja katseli Murielia. Kissat etsiytyivät pian hänen ympärilleen.
"Te menitte Tongalle, eikö niin? Oliko siellä upeaa?" hän kysyi haaveikas hehku kultaisissa silmissään.

Muriel tutki jääkaapin sisältöä kulmat kevyesti kurtistuen.
"Mitä sinun tekisi mieli, rakas?" hän kysyi, samalla kun alkoi vanhasta tottumuksesta tarkistaa tuotteiden päivämääriä. Vaikka sellaisista huolehtiminen taisikin olla taloudenhoitajan tehtävä.
"Ihan uskomattoman upeaa. Olen varma, että sinäkin olisit nauttinut sielläolosta, rakas. Rannat olivat valkeita ja meri uskomattoman kirkas. Ja oikeaan aikaan vuodesta siellä voi uida valaiden kanssa."

"Se kuulostaa unelmalta", Tempest huokasi ihaillen. Voisipa hän vain pakata laukun ja lähteä ilman, että voisi pahoin jo päiviä ennen matkaa ja tarvitsisi jonkun kantamaan hänet lentokoneeseen.
"Minä voin vain ottaa omenan", hän sanoi ja poimi vihreän sellaisen tason hedelmäkorista, pyöritellen sitä hajamielisesti käsissään.
"Mistä keksitte lähteä sinne?"

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Em, sinä kuihdut olemattomiin tuolla syömisellä, ja Tiarnan ei anna minulle ikinä anteeksi, jos en pidä sinusta huolta, kun hän on... mikä projekti hänellä olikaan nyt meneillään?"
Hän alkoi nostella smoothie-tarvikkeita tiskille.
"Meillä oli seikkailunhaluinen olo. Wolfie kokeili siellä jopa ratsastamista."
Hänen suupielensä taisivat nykiä hymyyn aina, kun hän mainitsi miehen.

Tempest laski omenan olkaansa kohauttaen syliinsä ja katseli Murielia lämpöä kultaisissa silmissään.
"Tiarnan kuvaa jonkinlaista peliä Ranskassa", hän vastasi ja kallisti päätään tutkien sisarensa kasvoja.
"Näytät onnelliselta. Miten sinä päädyit hänen luokseen?" hän kysyi rapsutti Romanan niskaa.

"Peliä?" Muriel toisti kulmat hieman kurtistuen.
"En tiennyt, että hän on tehnyt uuden aluevaltauksen."
Hänen tummat silmänsä alkoivat loistaa, kun hän kaivoi täydellisillä säilytysratkaisuilla varustetuista kaapeista esiin huippumodernin laitteiston, jolla paahtaa heille leipää ja valmistaa smoothiet.
"Minä olen onnellinen", hän vastasi, mutta kysymys sai hänet vakavoitumaan hieman.
"Ja se on... pitkä tarina. Minulla oli huolia."

Tempest oli sulamassa onnelliseen hymyyn, mutta hänen kulmansa kurtistuivat sen sijaan.
"Millaisia huolia?" hän kysyi huolestuneena. Miksei hän tiennyt niistä? Oliko hänen rikkinäisyytensä jotain, mikä esti hänen rakkaitaan tukeumasta häneen?

Muriel keskitti huomionsa marjojen etsimiseen pakkasesta. Niin kuin kyse oli ollut arkipäiväisestä keskutelusta, vaikka huoli saikin hänen vatsansa nipistämään vielä nytkin, kun kaikki oli jo turvallisesti ohitse.
"Se on oikeastaan täysin typerää", hän vetosi, tavoitellen kevyttä äänensävyä.
"Olin hölmö ja pelästyin, että minulla voisi olla, noh, jokin syöväntapainen."
Tuntui yllättävän pahalta sanoa se ääneen. Melkein kuin kiroukselta.

Omena luiskahti käsistä lattialle ja kieri muutaman kerran ympäri. Leela loikkasi sen perään ja nuuski sitä uteliaana, viikset pörhöllään.
Syöpä. Hänen sydämensä tuntui pysähtyvän.
"Mitä lääkäri sanoi?" Tempest kysyi tuskin kuuluvasti, väri kasvoilta kadonneena.

Muriel hätkähti putoavaa omenaa ja löi pakastimen oven kiinni.
"Hei, rakas, kaikki on hyvin", hän vetosi nopeasti ja kääntyi sisarensa puoleen. Nähdessään Tempestin kalvenneet kasvot hän astui lähemmäs ja ojensi käsiään halatakseen tätä.
"Ei se ollut mitään. Minä vain säikähdin turhaan."

Tempestin sydän hakkasi hurjana. Syöpä. Sana tuntui imevän hapen huoneesta.
"Oletko varma?" hän kysyi hermostuneena ja veti Murielin halaukseen. Ajatuskin oli sietämätön.
"Sinun pitäisi käydä vielä uudelleen lääkärillä. Kaikissa mahdollisissa testeissä."

"Tietenkin olen", Muriel vakuutti ja hieroi poskeaan lohduttavasti vasten Tempestin poskea. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli täysin suotta nostanut pintaan ikäviä muistoja.
"Kävin lääkärissä. Minulta otettiin koepala ja kaikki, ei ole mitään syytä huoleen. Kaikki on kunnossa, Em-pieni."

"Silti", Tempest mumisi ja hautasi kasvonsa sisarensa kaulataipeeseen. Sydän hakkasi edelleen rajulla voimalla.
Mitä jos...?
"Toisesta mielipiteestä ei ole haittaa. Sinun pitää tarkastaa itsesi kunnolla."

Muriel kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille.
"Hei, ei ole oikeasti mitään hätää, kultapieni", hän lohdutti.
"Sinun isosiskosi on sitkeää tekoa, eikä lähde kulumallakaan."

"Silti", Tempest vaati ja kiersi jalkansakin Murielin ympärille.
"Minä maksan yksityisen lääkärin. Etsitään sinulle aika huomiseksi", hän ehdotti painaen nenäänsä naisen kaulataivetta vasten.

Muriel oli aikeissa väittää vastaan. Vakuuttaa, että kaikki oli hyvin, eikä Tempestin tarvitsisi huolehtia hänestä lainkaan.
"Jos se rauhoittaa sinun mieltäsi, rakas", hän sen sijaan lupasi, silittäen siskonsa vaaleita hiuksia.
"Mutta seurasi säikähdyksestä jotain hyvääkin. Puupäinen isosiskosi ymmärsi viimein, miten paljon oli erästä miestä rakastanut."

"Onko tämä mies arvoisesi?" Tempest kysyi, edelleen Murielin ympäri kietoutuneena.
Hänen sykkeensä tuntui rummuttavan samaa painajaismaista sanaa edelleen: syöpä, syöpä, syöpä. Mutta Muriel oli terve, eikö ollutkin?

"Enemmän. Toivon, että minä voisin olla hänen arvoisensa."
Joku kissoista puski hänen säärtään vasten, mutta Muriel ei kääntänyt päätään, piteli vain pientä sisartaan sylissään kenties yhtä paljon oman itsensä kuin tämänkin lohduksi.
"Ja minä todella rakastan häntä. Niin paljon, että... Tiedätkö, mitä epätoivoinen isosiskosi meni tekemään?"

"Mitä sinä menit tekemään?" Tempest kysyi yrittäen ajatella jotain muuta kuin syöpää, joka voisi viedä hänen siskonsa tai kahlita tämän sairaalasänkyyn, liian heikkona elämään.
Hän toivoi, että Muriel voisi olla onnellinen rakkaudessa, niin kuin sisar ansaitsi olla.

Muriel toivoi, että olisi voinut pyyhkäistä huolen sisarensa mielestä.
"Olenhan kertonut sinulle, että Wolfiella on kol... neljä koiraa? Ne olivat hoidossa hyvin viehättävän, nuoren naisopettajan luona sen aikaa, kun me olimme matkalla", hän aloitti.
"Ja tiedätkö, hölmö, hölmö isosiskosi tunsi olonsa uhatuksi tämän sievän opettajattaren vuoksi. Joten minä pistin pystyyn shown, kun hän tuli tuomaan koiria kotiin."

"Mitä?" Tempest kysyi ja vetäytyi kauemmas, jotta saattoi luoda siskoonsa epäuskoisen, huvittuneen katseen.
Se kuulosti... Kuin Muriel todella välittäisi tästä suhteesta.
"Ja Wolfie on siis se Dorian, jonka kanssa seurustelit silloin maailmalla kiertäessäsi?"

Murielin suupieli nykäisi, ja hänen poskillaan saattoi nähdä hennon aavistuksen punasta - vaikka toisaalta, ehkä kyse oli vain tavasta, jolla aurinko heijastui hänen kasvoihinsa suurista ikkunoista.
"Kunnon shown. Minua ei lainkaan haittaa, että he ovat ystäviä, mutta halusin vain tehdä selväksi, että Wolfiella on jo joku. Varmuuden vuoksi. Kekkuloin ympäriinsä pyyhkeessä."
Hän pyyhkäisi suortuvan Tempestin korvan taakse.
"Sama mies. Hän pyysi minua kanssaan Awakeningin ensi-iltaan."

Tempest suli hymyyn ja silitti Murielin poskea. Hänen jumalaisen kaunis, vaikuttava sisarensa oli varmasti onnistunut tavoitteessaan kekkaloimalla pyyhkeessä.
"Olen hurjan onnellinen puolestasi", hän vetosi. Olisi ihana nähdä Muriel onnellisena.
"Miksi hänellä on eri nimi?"

"Lisäksi halailin ja suukottelin miesparkaa täysin häpeilemättä. Ja, ihan vain siltä varalta, ettei viesti mennyt perille, pukeuduin vielä varmuuden vuoksi hänen paitaansa, kun kävin vaihtamassa vaatteet."
Muriel oli helpottunut nähdessään Tempestin hymyilevän.
"Wolfie... Wolfgang on hänen oikea nimensä. Hän... Kaipasi pakoa entisestä elämästään silloin, kun me tapasimme. Kun hän oli Dorian."

Tempest nauroi kuvaukselle ja nojautui suukottamaan sisarensa poskea. Miten hän ikävöi Murielia aina, kun heidän tapaamisiinsa tuli pidempi tauko.
Tietenkään Murielilla ei ollut syöpää.
"Miten se toimi? Tiesitkö hänen toisesta nimestään? Minulla on kaikki hänen kokoelmansa. En koskaan ymmärtänyt, että poikaystäväsi oli suosikkisäveltäjäni."

Muriel siliti sisarensa vaaleita hiuksia taaksepäin tämän otsalta. Silloin, vuosia sitten, hän oli rakastanut kammata niitä. Kun Tempest oli ollut vielä pieni tyttö.
Ennen kuin... se nimeltämainitsematon hirviö oli vienyt ne mukanaan.
"Minulla ei ollut aavistustakaan hänen entisestä elämästään", hän myönsi.
"Kai me molemmat kaipasimme silloin muutosta elämäämme."

"Ja nyt löysit hänet uudelleen?" Tempest varmisti, laskien kätensä Murielin vyötärölle, silittäen sen kaarta.
"Minusta tuntuu, että minun pitäisi keskustella hänen kanssaan. Sinun onnellisuutesi varmistamisesta."

Jostain syystä Muriel tunsi hetken, että pala pyrki nousemaan hänen kurkkuunsa.
"Niin löysin", hän vastasi.
"Vaikka minä taisinkin itse olla se, joka oli hukassa. Em, miksi sinun isosiskosi osaakin olla sellainen hölmö?"
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan sisarensa korvan taakse ja naurahti epäuskoisesti.
"Niinkö? Mitähän sinä hänelle sanoisit?"

"Et sinä ole hölmö", Tempest vetosi ja nojautui painamaan suudelman sisarensa poskelle.
"Olet uskomattomin, vahvin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Ja minä sanoisin hänelle, että sinä ansaitset olla epätodellisen, sietämättömän onnellinen eikä hän saa satuttaa sinua."

Muriel räpäytti silmiään.
"Ehkä sinä voisit pitää minulle samanlaisen puheen", hän ehdotti.
"Olen aika hyvä tuhoamaan oman onneni."

"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi pehmeästi ja silitti lyhentyneitä, tummia hiuksia. Ne sopivat hänen sisarelleen.
Muriel olisi ansainnut olla onnellinen jo vuosia, vuosia sitten, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt, että hänen sisarensa olisi jotenkin sabotoinut omaa onneaan.

"Wolfie rakastaa minua. Ja minä... rakastan häntä."
Murielin kulmat kurtistuivat hieman. Sen ääneen sanominen tuntui melkein pelottavalta. Niin kuin joku voisi ottaa sen kaiken häneltä pois.
"Ja silti minä työnsin hänet luotani kerran."

"Mutta ihmiset tekevät usein asioita, joita eivät tarkoita", Tempest lohdutti. Hän kohteli Tiarnania jatkuvasti tavalla, joka sai hänet inhoamaan itseään yön pimeydessä. Sanoi kammottavia, rumia asioita, joita ei tarkoittanut.
"Eikö tärkeintä ole, että löysitte toisenne nyt?"

Muriel tunsi silmiensä kostuvan, ja peittääkseen itkunsa hän naurahti.
"Niin, niinhän se varmasti on. Toivon vain... Toivon, etten satuttanut häntä liiaksi. Hän on uskomattoman kiltti, herkkä mies."
Hän painoi suukon sisarensa poskelle ja astui taaksepäin.
"Minun täytyy laittaa meille aamupalaa."

Tiarnan oli jaksanut häntä tähän saakka, Tempest olisi halunnut huomauttaa. Tiarnan oli uskomattoman kiltti, lempeä ja hyväsydäminen mies, jota hän ei tuntunut kohtelevan päivääkään niin kuin mies olisi ansainnut.
Hän vapautti Murielin jalkojensa otteesta.
"Sinä ansaitset tulla rakastetuksi, rakkaani", hän muistutti.

Muriel siirtyi takaisin etsimään marjoja, ja alkoi sitten koota aineksia hyvin tehokkaalta vaikuttavan tehosekoittimeen, jonka pinnat kiilsivät ikään kuin laitetta ei olisi koskaan käytetty, vaikka todellisuudessa Tiarnan oli varsin ahkera käyttämään sitä ollessaan kotona.
Joku kissoista puski päätään hänen säärtään vasten.
"Tunnen vain olevani jälleen hölmö teini."

"Miksi?" Tempest kysyi ja silitti syliinsä kerälle käyneen Nyssan kermanväristä, silkkistä turkkia.
"Ja eikö hölmö teini ole varsin onnellinen olotila? Huoleton ja toiveikas?" hän jatkoi kipristäen varpaita liian suurissa villasukissa.

"Sitä juuri", Muriel vastasi nauraen.
"Minun tekisi mieli kaivaa puhelimeni esiin ja lähetellä hänelle hölmöjä viestejä ja odottaa perhoset vatsassa lepattaen, että hän vastaa."
Hän vaikeni hetkeksi, kun käynnisti tehosekoittimen - ja sai jalkojaan vasten puskeneen Leelan loikkaamaan ilmaan.

"Eikö se ole ihanaa?" Tempest kysyi sulaen hymyyn. Oli ihana nähdä Muriel näin – nainen vaikutti todella onnelliselta ja rakastuneelta. Wolfien olisi parempi olla sen arvoinen.

Murielin suupielet nykäisivät hymyyn.
"Onhan se. Ihanaa ja kammottavaa."
Ja hän taisi tuntea niin ensimmäistä kertaa. Silloin, kun perhosten olisi pitänyt kutitella hänen vatsassaan, hän oli laatinut suunnitelmia siitä, kuinka he selviäisivät, jos he menettäisivät Tempestin.
Hän oli pysynyt vahvana.
"Mitä sinulle ja Tiarnanille kuuluu, rakas?"

Tempest painoi katseensa Nyssaan ja siveli sen kauniita, pieniä, kirjavia kasvoja.
"Ihan hyvin. Toivon", hän sanoi kohauttaen toista olkaansa epätietoisena. Hän toivoi niin.
"Sinä voisit vain lähettää hänelle hölmöjä viestejä ja odottaa perhoset vatsassa vastauksia."

Se ei kuulostanu kovin vakuuttavalta.
Muriel vilkaisi sisartaan silmäkulmastaan ennen kuin kaatoi marjaisen smoothien kahteen lasiin, ja työnsi kummankin koristeeksi yhden kauniin, punaisen mansikan. Hän etsi vielä kestopillit yhdestä laatikosta ja työnsi ne smoothieihin.
"Kas niin, rakas, ole hyvä."
Hän ojensi lasia sisarelleen ja mietti hetken.
"Mitä jos lähetetään hänelle hölmö viesti?"

"Kiitos, olet hurjan lahjakas", Tempest vetosi ottaessaan vastaan kauneimman aamiaisen, jonka hän oli syönyt vähään aikaan.
"Mmm, tämä on taivaallista", hän totesi maistaessaan smoothieta.
"Wolfielle? Hyvä ajatus. Mitä haluat sanoa hänelle?"

"Hyvä niin", Muriel vastasi ja hypähti sisarensa viereen istumaan. Hän maistoi omaa smoothietaan -- joka kieltämättä maistui varsin hyvältä, mutta se saattoi johtua siitäkin, että hän oli nälkäinen -- ja kaivoi sitten puhelimensa esiin.
"Haluan lähettää hänelle jonkin ällöttävän suloisen viestin."
Tai tuhman. Mutta siitä Wolfie voisi joutua ongelmiin, jos puhelin joutuisi vahingossa vääriin käsiin. Oppilat olivat nykyisin varsinaisia pikkurikollisia.

"Ällöttävän suloinen sopii sinulle", Tempest nauroi ja pukkasi päällään Murielin olkapäätä, siemaillen smoothietaan. Nyt kaikki kolme kissaa yrittivät ahertaa hänen syliinsä.
"Mikä on mielestäsi ällöttävän suloista?"

"Sinun tytöilläsi on ongelmia läheisriippuvuuden kanssa", Muriel naurahti katsoessaan, kuinka kaikki yrittivät mahtua samaan, pieneen syliin.
"Ja minä en tiedä, onko sinulla ideoita? Sinä olet ollut meistä se lahjakkaampi sanojen kanssa, kultapieni."

"Pienet rakkaat", Tempest vetosi ja kiersi toisen käsivartensa kissaläjän ympärille estääkseen niitä luiskahtamasta lattialle.
"Muriel, hän rakastui sinuun sellaisena kuin olet. Olen varma, että hänelle kaikkein suloisinta on kuulla sinun äänesi – ja ehkä, että ikävöit häntä", hän sanoi katsellen sisartaan hellästi.

Muriel silmäili kissoja vielä hetken.
"Olen pohtinut, että teidän talouteenne sopisi neljäs kissa. Nyt en ole aivan varma, sillä sylisi on käymässä aika ahtaaksi, sisko pieni."
Hän käänsi katseensa puhelimeensa ja jäi pohtimaan, ennen kuin kirjoitti yksinkertaisen viestin:
Minulla on ikävä.

Tempest katsahti alas. 'Aika ahdas' oli lempeä ilmaisu. Romana itsessään olisi vienyt koko sylin, mutta Leela oli kammennut itsensä sen ja hänen vatsansa väliin, ja työnsi isompaa kissaa kohti hänen polviaan ja lattiaa. Ja Nyssa nojautui tottuneesti hänen käsivarttaan vasten, maaten puoliksi ilmassa.
"Tiarnan varmaan pitäisi neljännestäkin kissasta", hän totesi silittäen silkkisiä turkkeja.
Ei mennyt montaa sekuntia, kun takaisin kilahti kuvaviesti: Stitch, alaleuka väpättäen rankkasateessa, vakuutti ikävöivänsä enemmän.

Murielin ei tarvinnut edes teeskennellä, että puhelimen värähdys olisi saanut hänen sydämensä jyskyttämään hieman nopeammin. Ja kun hän avasi viestin, hän tirskahti ääneen. Hyvin tyttömäisesti.
"Katso nyt, mitä hän lähetti", hän vetosi siskolleen ja näytti maailman onnettominta Stitch-otusta.
"Pitäisitkö sinä, rakas? Neljännestä kissasta."
Hän selasi puhelintaan hetken, ennen kuin löysi kuvan, jossa pienen, sinisen linnun päälle satoi sydämiä, jotka kuvastivat rakkauta, ja lähetti sen vastaukseksi.

Tempest nauroi kuplien, enemmän sisarensa onnelle kuin kuvaviestille. Oli ihana nähdä Muriel niin... Huolettomana. Nuorena. Hän kurottui painamaan suukon sisarensa poskelle.
"Totta kai. Rakastan pieniä rakkaitani", hän sanoi ja puraisi keskittyneesti alahuultaan yrittäessään estää kissaläjää lipsumasta sylistään lattialle.
Vastaus kilahti jälleen nopeasti. Nyt se oli kuvaviesti Stitchin sananvaihdosta ihmisomistajansa kanssa, joka heijasti varsin hyvin Wolfien ajatuksia.
Hän koskettaa minua!

Muriel pyyhkäisi tumman suortuvan korvansa taakse ja hymyili uudelle viestille. Hän tunsi lämpimän, melkein kutkuttavan tunteen rinnassaan eikä voinut olla ajattelematta, olisikohan ensimmäinen ihastus voinut tuntua siltä, jos hänellä olisi ollut sellaiseen aikaa.
Hassu vanha nainen.
"Ja pienet rakkaasi sinua, selvästikin", hän vastasi hellästi, samalla kun etsi kuvan ylpeästä Simbasta, jonka alapuolella luki teksti 'ilo on minun puolellani'. Hän lähetti sen, ja vielä perään kysymyksen: 'missä olet?'.
Sitten hän katsahti sisartaan.
"Haluaisiko Tiarnankin ällöttävän suloisia viestejä?"

Viesti sai vastaukseksi ensin kuvan täydestä, kaoottisesta luokkahuoneesta, jossa oppilaat virittivät soittimia ja melun saattoi melkein kuulla.
Sen jälkeen kuvan hieman erikoisesti päättyvän gifin juoksusta halaukseen.
"Oh, hän on töissä ja varmasti kiireinen", Tempest vastasi vaisusti ja katseli sylissään tungeksivaa läjää kissoja.
"Onko teillä uusia lomamatkoja suunnitteilla?"

Muriel laski tyhjentyneen smoothielasinsa tiskille viereensä, niin että saattoi viedä toisen käden silittämään pienen sisarensa niskaa.
"Wolfiekin näyttäisi olevan töissä", hän totesi ja näytti kuvaa täydestä ja kaoottisesta luokkahuoneesta. Hän etsi miehelle kuvan Zorrosta, joka naksautti paheksuen kieltään, ja lisäsi sitten tekstin:
Tuhma poika, tekstaat tunnilla.
Sitten hän palautti huomionsa sisareensa ja kurotti suukottamaan tämän poskea.
"Varmasti. Viimeistään, kun ensi-ilta koittaa, hänellä kun on työnsä. Milloin Tiarnan on viimeksi ollut käymässä?"

Tempest hymyili kuville ja nojautui hetkeksi sisarensa kosketusta vasten.
"Haaveiletko lähteväsi takaisin maailmalle, niin kuin teitte ennen?" hän kysyi ja rapsutti Leelan leukaa.
"Varmaankin viikko sitten. Hän vietti syntymäpäivänsä täällä." Hän oli toivonut voivansa tehdä syntymäpäivistä hyvin toisenlaiset.
Vastaus kilahti puhelimeen hetkeä myöhemmin. Kuva anovasta shiba inusta ja teksti: 'tuhma tyttö?'

"Minusta on ihanaa matkustaa hänen kanssaan. Ja aina silloin tällöin muistelen, kuinka mukavaa oli vain elää päivä kerrallaan ja kulkea sinne, minne jalat kuljettivat. Mutta jos olen ihan rehellinen..."
Muriel hymyili ja hiljeni hetkeksi, jotta saattoi lähettää Wolfielle vastaukseksi kuvan tietäväisesti hymyilevästä prinsessa Leiasta ja tekstin: 'mitä luulisit?'
Hän laski puhelimen kädestään ja katsahti pientä siskoaan.
"Tämä on sitten salaisuus, Em, okei?"

"Mikä on?" Tempest kysyi havahtuen ja nosti katseensa sisarensa kasvoihin.
Mitä jos Murielilla oli muitakin huolia?
Takaisin kilahti kuva tassujaan anovasti ojentavasta, harmaaraitaisesta kissasta, ja sitä seurasi uudelleen pyyntö: 'tuhma tyttö?".

Muriel kumartui lähemmäs.
"Vannotko, ettet hiisku kellekään?" hän vannotti Tempestiä, tummien silmien katse suunnattuna tämän kultaisiin. Hän tarttui kilahtaneeseen puhelimeen, muttei vielä kääntänyt katsettaan sen näyttöön.

Tempest räpäytti hämmentyeenä ja nyökkäsi: totta kai. Hän oli pienestä pitäen vannonut pitävänsä minkä tahansa salaisuuden, jonka Muriel uskoi hänelle.
Hän ei ollut aina ollut varma, pitäisikö hänen tehdä niin – mutta Muriel oli hänen sisarensa.

Muriel kumartui vieläkin lähemmäs, niin että hänen otsansa kosketti Tempestin untuvaista ohimoa, ja huulet hipoivat tämän korvaa, ja niin että Romana koki tarpeelliseksi mulkaista häntä varoittaen.
"Oikeastaan minä haluaisin muuttaa hänen kanssaan yhteen", Muriel kuiskasi sisarelleen.

Tempest suli hymyyn ja silitti Murielin hiuksia, halaten siskoaan lähemmäs itseään.
"Miksi se on salaisuus? Sehän on ihanaa!" hän vetosi ja veti toisella kädellä lipsuvaa kissaa paremmin liian pieneen syliinsä.

Muriel näytti yhtäkkiä hyvin vakavalta.
"Koska se on pelottavaa", hän myönsi, kallistaen päätään kosketusta kohti.
"Rakastaa jotakuta niin paljon."

Tempest ymmärsi tunteen ja silitti myötätuntoisena sisarensa tummia hiuksia, nojautuen painamaan suudelman tämän poskelle.
"Sinun pitäisi kertoa hänelle", hän kannusti.
"Hän olisi sokea ja mieletön, jos ei haaveilisi jo jakavansa kotiaan kanssasi."

Muriel naurahti hieman käheästi.
"Minun Wolfieni on joskus sekä sokea että mieletön", hän vastasi ja poimi sisarensa toisen käden omaansa, punoen heidän sormensa lomittain.
"Mutta minua tosiaan pelottaa. Entä, jos minusta tulisikin hirviö? Olen aina vaatinut oman tilani. Ehkä minusta tulee pirttihirmu, joka ajaa hänet pois."

"Minä en ole vielä ajanut Tiarnania pois", Tempest vastasi puristaen hellästi Murielin kättä.
"Olet uskomaton ihminen, rakas. Olen varma, että hän rakastaisi kanssasi asumista. Ja te voitte aina hankkia ison talon", hän ehdotti hymyä silmissään.
"Paljon huoneita ja omaa tilaa."

"Sinä, rakkaani, olet suloisin olento, jota maa on koskaan päällään kantanut", Muriel muistutti ja laski puhelimen vierelleen, jotta saattoi nipistää hellästi sisarensa pisamaista poskea.
"Paljon huoneita ja paljon tilaa koirille. Meillä olisi kokonainen lauma."
Hän painoi suukon sisarensa kämmenselälle, ennen kuin nappasi puhelimensa taas käteensä.
"Minun on paras lähettää hänelle vastaus."
Hän harkitsi ensin pelkkää kuvaa, mutta päätyi sitten napsauttamaan etukameran päälle. Hän kuvasi hyvin lyhyen videopätkän, jossa lähetti miehelle lentosuukon.

Tempest painoi katseensa päätään pudistaen ja silitti huomiota määkimällä kaipaavan Romanan päätä, kunnes se hiljeni kehräämään.
"On ihana nähdä sinut onnellisena", hän vastasi.
Puhelin piippasi tovia myöhemmin yhtä lyhyellä videolla, jossa purppuranviolettiin poolokaulukselliseen neuleeseen pukeutunut Wolfie painoi käden sydämelleen ja kiepahti alas kuvasta kuin pyörtyen.
Sitä seurasi gif anovasta corgista saatetekstillä: 'lisää?'.

Muriel katsoi lyhyen videon ja kehräsi sitten naurusta.
Hassu, hassu mies.
Hän näpytti nopean vastauksen: 'malta, mies. missä luokka?'
Sitten hän katsoi taas sisartaan ja veti tämän hellästi kainaloonsa.
"Onko minun lempisiskollani kaikki hyvin?"

Oli myös ihana kuulla Murielin nauravan. Hän toivoi, että Wolfie olisi hänen sisarensa arvoinen mies.
"Totta kai, kaikki hyvin", Tempest vastasi katsellen kissoja sylissään.
"Olette suloisia yhdessä", hän jatkoi ja nyökkäsi puhelinta kohti.
Wolfie vastasi yhteisselfiellä riehakkaan, kuvaan halukkaasti tunkeutuvan luokkansa kanssa ja näytti naiselle poikamaisesti virnistäen rauhanmerkkiä. Sitä seurasi uusi gif vimmaisasti anovasta koirasta.

Muriel toivoi, että Tempest puhui hänelle totta.
Siskon sanat saivat hänet hymyilemään, ja hän käänsi puhelimensa näyttöä, niin että tämä saattoi nähdä kuvan, jonka mies oli juuri lähettänyt.
"Tässä hän on luokkansa kanssa."

"Te olette kaunis pari", Tempest sanoi nojaten päänsä Murielin olkapäähän. Wolfie näytti nauttivan työstään ja yhteydestään oppilaisiin.
"Jos te muuttaisitte yhteen, haluaisitko hänen muuttavan luoksesi? Vai etsisittekö uuden talon?"

Kaunis pari.
Se kuulosti niin... miellyttävältä, että se oli jo pelottavaa.
"Jos me, täysin hypoteettisesti, muuttaisimme yhteen, luulen, että haluaisin etsiä uuden talon. Uuden alun meille molemmille."
Hän suuntasi jälleen kameran kasvoihinsa, mutta tällä kertaa hän irvisti ja käänsi silmänsä kieroon kuvaa varten. Tyytyväisenä lopputulokseen hän lähetti kuvan.

Tempest katseli sisartaan hymyillen ja nosti Romanan sylistään, kun paksuksi käyvä kissa oli luiskahtaa lattialle. Se tuijotti häntä loukkaantuneena ja ojensi tassua taputtamaan hänen poskeaan.
"Millaisen talon?" hän kysyi ja rapsutti Romanan kaulansyrjää.
Puhelin piippasi vastauksena ja tarjosi tällä kertaa gifin onnellisesta koirasta nakkipatonki suussa.

Muriel nauroi melkein epäuskoisesti nähdessään kuvan onnellisesta koirasta, harkitsi hetken ja kirjoitti lyhyen vastauksen:
Illalla lisää.
Hän harkitsi hetken hymiön lisäämistä, mutta tuli siihen tulokseen, että sanat puhuivat puolestaan. Ei mitään liian törkeää, tietenkään, kun hän oli sisarensa luona, mutta ehkä pieni hyvänyöntoivotus ennen nukkumaanmenoa.
Hän kääntyi pienen siskonsa puoleen ja sipaisi tämän hiuksia korvan taakse.
"Kuule, mitä jos kaivettaisiin pakkasesta jäätelöä ja pistettäisiin jokin elokuva pyörimään?" hän ehdotti.
"Ja talossa pitäisi olla ehdottomasti iso puutarha, koirille. Ja riittävästi huoneita. Wolfielle omaa tilaa, jossa hän voi säilyttää soittimiaan."

Tempest nyökkäsi ja nosti pahoitellen loputkin pienet rakkaat sylistään, lepytellen niiden määkinää silityksillä, ennen kuin etsi pakkasesta sorbettipakkauksia, poimi mukaan pari lusikkaa ja lupasi virittää heille elokuvan pyörimään.
Hän valitsi elokuvaksi Liikkuvan linnan, hyväksyttäen sen ensin sisarellaan.
Sillä välin Muriel sai Wolfielta – joka oli kokenut kuumottavia tuntoja kahdesta sanasta – pidemmän videoviestin. Välillä vienosti tärisevä kamera kuvasi musiikkiluokkaa ja Wolfieta, joka soitti viulullaan yhden lempikappaleensa, Come On Eileenin, intohimoiset ensisävelet, ennen kuin luokka liittyi mukaan soitin kerrallaan. Rumpali vispasi kapuloita niin, että tukka heilui silmillä.
Kuoro esitteli ansiokkaasti moniäänisyyttään. Wolfie tanssi viulunsa kanssa innokkaasti kappaleeseen tavalla tai toisella osallistuvien oppilaidensa joukossa, houkutellen ujommista sieluista punehtuneita poskia ja vastustamattomia hymyjä, yhtyen välillä kappaleen sanoihin. Kun kappale alkoi kohota tunnelmaltaan, hän ojensi viulunsa odottaviin käsiin ja siirtyi ohjaamaan kuoroa.
Vihreät kissansilmät katsoivat kameraan hymystä siristyneinä, kun mies itse painotti kappaleen sanoja, koskettaen paljonpuhuvasti sydäntään.
At this moment, you mean everything - with you in that dress, my thoughts - I confess! - verge on dirty.
Kappaleen lopuksi hän kumarsi suureleisesti kameralle, oppilaiden seuratessa hänen esimerkkiään, ja taputti sitten nuorille, ylistäen näitä vilpittömällä intohimolla, ennen kuin nauhoitus loppui.

Muriel seurasi sisartaan olohuoneen puolelle, mutta unohtui hetkeksi katselemaan videota, jonka Wolfie hänelle lähetti. Se sai tummat silmät siristymään hymystä, monestakin syystä. Mies selvästikin viihtyi työssään, ja se teki myös Murielin onnelliseksi.
Ja sitten olivat tietenkin laulun sanat.
Ja häkellyttävä ikävä, joka vihlaisi häntä.
Hän kuvasi vielä nopean videon, jossa iski kameralle silmää ja vilkutti, ja lisäsi vielä saatteeksi taputtavan hymiön ennen kuin liittyi sisarensa seuraan sohvalle.
"Osaisinkohan minä todella asua yhdessä hänen kanssaan? Ilman, että ajaisimme toisiamme hulluiksi."

Tempest petasi heille tarmokkaasti upottavaa pesää sievistä, kirjotuista tyynyistä ja pörheistä huovista ja torkkupeitoista. Hän työnsi Murielin syliin pienen ämpärin sorbettia ja käteen lusikan.
"Millaiset asiat ajavat sinut hulluksi?" hän kysyi ja silitti tummia, viehättävästi lyhentyneitä hiuksia. Leela työntyi hänen syliinsä ensimmäisenä, heittäytyen röyhkeästi pitkäkseen, ja Nyssa seurasi isosiskoa, talloen tottuneesti tämän päälle. Romana vartioi heitä sohvan selkänojalta, mistä se ojensi välillä mietteliään tassun taputtelemaan jompaa kumpaa päätä.

Tarmokkaine liikkeineen Tempest muistutti Murielia jälleen kissoistaan. Ja samalla hänet valtasi hyvin kotoisa olo, kun hän saattoi käpertyä torkkupeittojen ja tyynyjen keskelle, ja ojentaa toista kättään houkutellen pientä sisartaan syliinsä samalla röyhkeydellä, jolla tämän pienet rakkaa olivat vallanneet emäntänsä sylin.
Paitsi Romana, joka piti vahtia.
"Minä olen varsin ailahteleva", hän vetosi.
"Kuka tietää, millaiset asiat minua milloinkin ärsyttävät. Mutta ehkä se onnistuisi, jos minulla olisi oma huone, jossa mököttää, vai mitä luulisit, Em?"

Tempest siirsi pieniä rakkaitaan niin, että saattoi kellahtaa makaamaan Murielin syliin ja katsella tämän kasvoja alhaalta, kullanvalkeat hiukset naisen reisille leviten.
"Sinä olet uskomattoman ihana", hän korjasi.
"Asuitteko te yhdessä aikaisemmin? Ettekö te viettäneet vuosia yhdessä?"

Tempestillä oli omat pienet rakkaansa, ja Murielilla oma pieni rakkaansa. Hänen kasvoilleen levisi hellä hymy, kun hän laski katseensa siskonsa kasvoihin ja silitti tämän pisamaista poskipäätä sormenpäällään.
Ehkä Emmie olisi hänen silmissään ikuisesti pieni.
"Kyllä, mutta se oli eri asia. Yhteiseen asuntoon muuttaminen tuntuu niin... aikuiselta."

Tempest kallisti päätään kosketusta vasten ja katseli Murielin kasvoja.
"Onko se paha asia? Miksi haluat asua yhdessä?" hän kysyi ja ojensi sormensa hipeltämään lyhentyneitä hiuksia.

"Aikuiset asiat ovat kammottavia", Muriel puhahti, vaikkei pystynytkään sanomaan niin vakavalla naamalla. Tummat silmät tuikkivat hymystä kun hän tutki sisarensa kasvoja.
"Minusta olisi ihana olla odottamassa kotona, kun hän palaa töistä. Tai että hän olisi odottamassa, kun minä palaan. Jakaa elämä jonkun kanssa."

Kultaiset silmät paloivat hymystä lämpiminä, kun hän kohtasi sisarensa katseen.
"Se kuulostaa kauniilta. Mikä olisi pahinta, mitä mielestäsi voisi tapahtua?"

Ei ollut ollenkaan epämiellyttävä ajatus, että kotona olisi odottamassa joku. Ja heillä olisi hullu laumansa, jonka yhdistäminen vaatisi tietenkin töitä.
Ehkä hän oli todella tulossa vanhaksi.
Muriel kurtisti hieman kulmiaan ja kosketti sisarensa nenänpäätä.
"Minä voisin menettää hänet."

"Mutta me kaikki voimme tehdä niin koska tahansa - eikö ole arvokkaampaa voida rakastaa ja jakaa muistamisen arvoinen elämä kuin pelätä jotain, mikä voisi ehkä tapahtua?" Tempest vetosi pehmeästi ja silitti kehräävää Leelaa.

Muriel toivoi, että olisi voinut olla yhtä varma asiasta, kuin miltä hänen pieni sisarensa kuulosti. Mutta oli vaarallista antaa itsensä toivoa, sillä silloin saattoi satuttaa itsensä. Pahasti.
Hän huomasi olevansa vakavoitumassa uhkaavasti, joten hän taisteli tunnetta vastaan nostelemalla sisarensa vaaleita hiussuortuvia tämän nenän alle kuin viiksiksi.
"Me jopa sivusimme puhuessamme häitä."

Tempest hymyili silmät siristyen ja nautti kosketuksesta, kipristäen pisamaista nenäänsä hiusviisten kutittaessa.
"Häitä?" hän kysyi sydän lyönnin välistä jättäen.
"Voi Muriel! Se olisi aivan ihanaa. Sinusta tulisi valtavan kaunis morsian."

"Sinä olet hurmaava pieni mursu", Muriel huomautti hellästi, kun Tempest kipristeli nenäänsä.
"Pitäisikö meidän lähettää kuva miehellesi? Vaikka hänen kaimansa taisikin olla manaatti..."
Tempestin vilpitön into sai hänet naurahtamaan.
"Hei, se oli täysin hypoteettista, kultapieni. Vitsailua. Mutta asia on niin, ettei se tuntunut lainkaan ahdistavalta."

Tempest vältti kysymyksen vaivihkaa ja vastasi sen sijaan onnellisella hymyllä.
"Sen ei tarvitse olla hypoteettista", hän vetosi.
"Teillä voisi olla ihanat häät ja ihana häämatka, ja voisitte löytää näköisenne talon, jossa on tilaa koirille ja mökötykselle ja-" - elää onnellisena elämänne loppuun -, "haluaisitko naimisiin?"

Katsellessaan sisarensa hymyileviä kasvoja Muriel tiesi, että oli ottanut asian puheeksi oikean henkilön kanssa. Hänen pieni, suloinen sisarensa, joka näki onnelliset loput sielläkin, minne hän itse ei uskaltanut katsoa. Hellyys, jota hän tunsi siskoaan kohtaan, oli melkein sietämätöntä.
"Kuvittelin aina, että en missään tapauksessa", hän vastasi, kurtistaen kulmiaan.
"Mutta ehkä hölmö isosiskosi on pehmenemässä. Mutta voi olla, että se oli Wolfien osalta vain pelleilyä. Me olemme molemmat vapaita sieluja."

Kukaan ei voisi pelleillä haluavansa naimisiin hänen kauniin, vahvan sisarensa kanssa.
"Saisinko minä olla kaasosi?" Tempest vastasi ja hieroi poskeaan sisarensa reittä vasten.
"Minne haluaisit häämatkalle?"

"Hei, hei, ei mennä asioiden edelle", Muriel muistutti, vaikka hänen tummat silmänsä näyttivätkin onnellisilta.
"Mutta siinä hypoteettisessa tilanteessa, että isosiskosi päätyisi joskus naimisiin, tietenkin sinä olisit minun kaasoni, hassu. Olet lempisiskoni."
Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksia siskonsa otsalta.
"Ja en ole varma. Ehkä meidän pitäisi pakata lauma asuntoautoon ja lähteä kiertämään Iso-Britanniaa, kun vietimme niin suuren osan suhteestamme maailmalla."

"Ainoa siskosi", Tempest muistutti. Vaikka Laurie oli niin uskomattoman kaunis, herkkä sielu, että ehkä mieskin kävisi sisaresta.
"Iso-Britanniaa?" Tempest toisti hämmentyneenä ja nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Onhan täällä toki kauniita paikkoja. Upeita rantoja ja kaunis, pohjoinen meri - ja Skotlannin ylämaat ovat kuin satukirjasta."

"Lempisiskoni", Muriel vakuutti vastaan.
Hänen pieni, rakas sisarensa. Hän saattoi edelleen muistaa päivän, jolloin he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, ja hän oli menettänyt sydämensä tälle kultahiuksiselle olennolle, joka oli tuonut hänen mieleensä keijun tai enkelin.
Nyrpistyvä nenä sai hänet nauramaan.
"Minä vain pilaisin, rakas. Onhan täällä kaunista, kyllä, mutta minä haluaisin häämatkalle jonnekin, missä kura ei yllä sadepäivinä polviin."

Tempest oli aikeissa sanoa, että Madagascar ja Serengetin kansallispuisto olivat olleet tarunhohtoisia, mutta muisto häämatkan julmasta, itsekkäästä päätöksestä vihloi liian terävästi.
"Ehkä voitte kiertää koko maailman", hän ehdotti silittäen sisarensa reittä. Hän antaisi mielellään häämatkan lahjaksi sisarelleen.

Muriel nauroi hellästi ja kumartui alemmas, niin että saattoi hipaista sisarensa nenänpäätä omallaan.
"Pieni, hassu siskoni", hän vastasi hellästi, samalla kun joku kissoista päätti käyttää hänen kumartunutta selkäänsä ponnahduslautana.
"Ehkä me karkaisimme naimisiin. Skotlannin rajalle."

"Se olisi hurjan romanttista", Tempest vastasi ja painoi suukon sisarensa poskelle tämän ollessa kumartuneena.
"Mutta haluaisin sinusta hääkuvia sen jälkeen. Tulet olemaan häkellyttävän kaunis morsian, rakkaani."

Tempest puhui niin kuin olisi vain ajan kysymys, milloin kaikki tapahtuisi, eikä Muriel osannut, tai halunnut, palauttaa sisartaan maan pinnalle.
Ehkä unelmointi ei ollut pahasta.
"Sinä olet ihana, Em", hän vastasi hellästi.
"Ja maailman suloisin kaaso."

Tempest pyöräytti lempeästi kultaisia silmiään ja nousi istumaan, pukaten päällään Murielin olkapäätä.
"Haluaisitko asua edelleen Hexhamissa?" hän kysyi ja nosti Leelan paremmin syliinsä kissan meinatessa luiskahtaa kuperkeikalla lattialle.
"Vai muuttaisitteko jonnekin muualle?"

Muriel käytti tilaisuuden hyödykseen ja vei toisen kätensä hieromaan Tempestin niskaa hellästi.
"Ainakin toistaiseksi Wolfie viihtyy työssään. Ja minä haaveilen paluusta omaani. Mutta ei sekään tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi jäädä juuri Hexhamiin."
Se kaikki oli tietenkin täysin hypoteettista. Leikittelyä.
"En vain ole varma, onko minulla oikeutta haaveilla sellaisesta."

"Miksi sinulla ei olisi oikeutta haaveilla sellaisesta?" Tempest kysyi hämillään ja nojasi päänsä Murielin olkapäähän.
Muriel ansaitsi olla sietämättömän onnellinen. Osa hänestä toivoi Murielin asuvan Lontoossa hänen kanssaan, mutta kaunis, rauhallinen maaseutu tuntui sopivan hänen sisarelleen paremmin. Joskus hänkin toivoi asuvansa siellä.

Muriel kietoi käsivartensa sisarensa hartioiden ympärille, ja halasi tämän kissoineen kylkeensä.
"Koska minä ajoin hänet luotani jo kerran", hän vastasi, unohtuen hetkeksi katselemaan elokuvaa, joka pyöri valkokankaalla.
"Tämä on ihana elokuva, olenko koskaan sanonut siitä sinulle?"

"Se on hurjan kaunis", Tempest myönsi ja kiersi kätensä Murielin ympärille.
"Ei sinun pitäisi rangaista itseäsi yhdestä menneisyyden virheestä. Totta kai ansaitset olla onnellinen." Jos virheet tarkoittivat, ettei nyt ollut oikeutta haaveiluun tai onneen, hänen pitäisi olla lohduton.

Murielista tuntui, ettei hän voisi rankaista itseään läheskään riittävästi kun otti huomioon, kuinka kipeää hänen virheensä oli tehnyt. Hän muisti edelleen, kuinka huolestuneelta ja haavoittuvaiselta mies oli näyttänyt pelätessään, että hän saattaisi jälleen lähteä.
Se ei ollut mikään ihme.
"Ehkä minun pitäisi esitellä teidän toisillenne kunnolla."

"Sinun pitäisi ehdottomasti tehdä niin. Voin pitää hänelle puhuttelun hänen suunnitelmistaan", Tempest vastasi ja silitti sisarensa kylkeä.
"Ansaitset olla onnellinen, rakkaani."

Muriel kehräsi naurusta.
"Alan melkein epäröidä, olisiko se oikea päätös. Saattaisit pelästyttää hänet toisiin ajatuksiin..."
Hän painoi suukon sisarensa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Oletko sinä onnellinen, Em?"

"Jos hän on arvoisesi, hän ei luovuta tai säikähdä pois", Tempest muistutti ja suukotti Murielin poskea.
"Minä... Totta kai olen. Ainakin suurimman osan ajasta. Olisin, jos olisin vähemmän... Tällainen", hän jatkoi nyppien neuletakista purkautuvaa lankaa.

Muriel oli varma, ettei Wolfie säikähtäisi. Jos mies olisi ollut sitä sorttia, tämä olisi lähtenyt hänen luotaan jo ajat sitten. Eikä ainakaan ottanut takaisin.
Mutta Wolfie oli sitkeä hölmö. Rakas, sitkeä hölmö.
Hänen tummissa silmissään häivähti huoli.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

Tempest kohautti toista olkaansa ja veti jalat koukkuun eteensä.
"Jokin on rikki päässäni ja onnistun särkemään kaikki ihanat hetket. Toivon, että minussa olisi nappi uudelleen käynnistykseen", hän sanoi tukistaen hiuksiaan.
"Ehkä joku päivä. Syö lisää sorbettia, rakkaani."

Muriel ei ollut varma, mihin sisarensa sanoista olisi tarttunut ensimmäisenä.
"Kultapieni, et sinä ole rikkinäinen", hän vetosi, kulmat kurtistukseen painuen, ja halasi pientä sisartaan paremmin kylkeensä.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

"Kyllä olen", Tempest protestoi tukistaen vaaleita hiuksiaan.
"Tiarnan vastaa aina samaa. Mutta te tiedätte, ettei ehjä, terve ihminen tee... Mitä minä olen tehnyt. Jokin päässäni on rikki. Me voimme olla täydellisen onnellisia, nauraa yhdessä tai- ehm... Ja yhtäkkiä yksi ajatus romuttaa sen kaiken, koska nyt olen ahdistunut tai itken tai sanon jotain kammottavaa ja myrkyllistä ja sitten riitelemme. Voisinpa vain painaa nappia ja pysäyttää itseni."

"Kultapieni", Muriel aloitti ja poimi sisarensa käden omaansa, painaakseen sen kämmenselälle suudelman.
"Sinä et ole rikki. Sinulla on ollut vaikeaa, ja olet ollut sairas. Mutta se ei tarkoita, että sinussa olisi jotakin vikaa. Tarvitset vain aikaa tervehtyä. Ja apua."
Hän yritti tavoittaa kultaisten silmien katseen.
"Onko viime aikoina tapahtunut niin? Että olet ahdistunut?"

Tempest katsahti sisartaan tuskastuneena. Hänestä tuntui, että hän oli ollut 'rikki-mutta-ei-kutsuta-sitä-siksi' lapsuudesta saakka.
"Niin käy koko ajan. Ihan koko ajan. Pelkään laittaa Tiarnanille viestiä, koska on vain ajan kysymys, milloin sotken taas asiat. Hänen syntymäpäivänsäkin olisi ollut ihana, ellen olisi ahdistanut itseäni."

Muriel ei irrottanut otettaan sisarensa kädestä, vaan silitti sen kämmenselkää hellästi peukalollaan.
Toivoen, että olisi voinut kantaa tuskan Tempestin puolesta.
"Mitä silloin tapahtui, rakas?"

Hän ei ollut aikonut puhua asiasta. Häpeä poltteli ihon alla. Mutta Muriel oli aina ollut ainoa ihminen, jolle hän todella uskalsi puhua – ennen Tiarnania. Eikä hän ollut voinut kertoa kaikkea edes sisarelleen.
"Se alkoi ihanasti. Olin tehnyt hänelle triflen ja paketoinut lahjat, hän avasi ne ja me...", hän sanoi ja hankasi vapaalla kädellä kuumaa poskeaan.
"Ja sitten ahdistuin, koska en pystynyt- en voinut- ei sen väliä. Halusin juhlia hänen päiväänsä, ja sen sijaan itkin ja ahdistuin koko loppupäivän."

Muriel teki parhaansa muodostaakseen jonkinlaisen kokonaiskuvan Tempestin kuvaamista tapahtumista. Ja samaan aikaan hän pelkäsi, oliko sisaren vointi huonontunut. Tai kenties vielä pahempaa, oliko tämä edes voinut paremmin sen jälkeen, mitä häämatkalla oli tapahtunut?
Tietenkin hänen pieni sisarensa tulisi kuntoon.
"Etkö kertoisi minulle, mikä sai sinut ahdistumaan niin?"

Häpeä sai Tempestin hautaamaan kasvot käsiinsä. Milloin hän oppisi puhumaan tällaisista asioista punastelematta ja takeltelematta?
"Halusin... Halusin hemmotella Tiarnania. Suudella häntä, ehm, alempaa. Mutta en pystynyt. Hän ei torjunut minua, mutta koko kehoni jäätyi, taas, enkä pystynyt liikkumaan."

Vaikka Muriel toivoikin, että olisi nähnyt sisarensa kasvot, hän ei pakottanut tätä kohottamaan katsettaan. Sen sijaan hän vei kätensä sukimaan ja silittämään tämän vaaleita, untuvaisia suortuvia.
Hän ymmärsi, kaikeksi onneksi, varsin nopeasti, mitä sisko tarkoitti.
"Voi Em-pieni", hän mutisi myötätuntoisesti.
"Tuntuiko sinusta, että olisit ollut valmis?"

Tempest halusi tukistaa itseään, mutta päätyi sen sijaan heijaamaan itseään tuskastuneena.
"Halusin tehdä niin hänelle. Haluan tehdä niin hänelle. Haluan antaa hänelle kaiken, ja haluan osoittaa hänelle, että rakastan kaikkea hänessä", hän sanoi hangaten kasvojaan.
"Mutta kehoni pettää minut. Ja nyt pelkään, että jotenkin kaikki epäonnistumiseni saisivat hänet luulemaan, että hänessä olisi jotain vikaa tai etten pitäisi häntä viehättävänä tai... Jotain. Mutta eihän Tiarnan voisi uskoa niin?"

Ahdistus, joka Tempestin liikkeestä välittyi, tuntui melkein fyysisenä kipuna Murielin kehossa. Hän olisi ottanut pienen sisarensa tuskan itselleen minä tahansa hetkenä, ja kantanut sen vaikka kymmenkertaisena, jos se olisi tarkoittanut, että Tempest saisi olla onnellinen.
"Uskon, että sinun ei tarvitse pelätä sellaista Tiarnanista", hän vakuutti, yrittäen vetää sisarensa syliinsä.
"Puhuitteko te asiasta?"

Tempest käpertyi kerälle Murielin syliin, painaen nenänsä sisarensa kaulataipeeseen ja kiertäen käsivarret tämän vyötärölle.
"Yritin, mutta en ole kovin hyvä siinä", hän sanoi ja irvisti itselleen.
"Yritin pyytää, että hän kertoisi, miten hänen vaimonsa teki sen ja miten hän pitää siitä, mutta... No, se ei toiminut. Se on varmasti viehättävän vastakohta ja tekisi hänen olonsa epämukavaksi, joten ymmärrän kyllä. Sitten hän sanoi, että minun pitäisi puhua terapeutille, mutta en pysty, enkä halunnut häiritä häntä aiheella enempää."

Tempest toi Murielin mieleen pienen kissan käpertyessään hänen syliinsä. Hän kietoi käsivartensa tämän ympärille osoittaakseen maailmalle, että hän suojelisi pientä sisartaan kaikelta, mitä sillä ikinä olisikaan heittää tämän tielle.
Koska hän tuntui olevan kykenemätön suojelemaan sisartaan siltä, mikä vaani tämän omissa ajatuksissa.
"Olen hirveän ylpeä sinusta, kun yritit", hän vetosi, hipaisten nenänpäällään silkkisiä, vaaleita hiuksia.
"Vaikka edellisestä vaimosta kysyminen sellaisessa tilanteessa ei ehkä ollut toimivin strategia. Mikset pysty puhumaan siitä, Em?"

"En ole pystyä puhumaan... Tällaisista asioista edes sinulle, saati hänelle. En saa sanoja ulos ja punastun ja inhoan itseäni", Tempest vastasi.
"Ja häpeä tuntuu niin kipeältä, etten ole voida hengittää. En pysty puhumaan siitä jollekulle vieraalle, joka katselee minua "ymmärtäväisesti" muistikirjansa takaa. En pidä terapeuteista. Käyn siellä, koska minun on pakko, mutta en pysty puhumaan häpeästäni. En ole voinut kertoa edes sinulle kaikkea."

Murielin kulmat kurtistuivat hieman, ja hetkeksi hän piilotti kasvonsa sisarensa hiusten joukkoon, hengittäen niiden tuttua tuoksua.
Hänen pieni sisarensa oli yhä tässä. Elossa. Ja he selviäisivät kyllä.
"Voi kultapieni", hän vetosi, silittäen Tempestin selkää.
"Saisinpa sinut näkemään, ettei sinulla ole mitään hävettävää. Etkö pysty vieläkään kertomaan minulle kaikkea?"

"Häpeän, koska annoin sen kaiken tapahtua, annoin hänen – heidän – kohdella minua niin, puhua minulle niin ja se kaikki tekee edelleen kipeää", Tempest sanoi nojaten päätään Murielin hartiaan.
"Mutta se on nyt menneisyyttä. Haluaisin vain voida antaa sen Tiarnanille."
Ja olla vähemmän hullu ja rikkinäinen.

Muriel tunsi hartioidensa kiristyvän. Niin kävi, kun hän muuttui lohikäärmeeksi, joka oli valmis suojelemaan rakkaitaan. Jos olisi katsonut tarkkaan, sieraimista nousevan savun olisi voinut melkein nähdä.
Kukaan ei satuttanut hänen rakkaitaan.
"Em, se, mitä ne paskaiset tekivät sinulle, ei ole mitään, mitä sinun pitäisi hävetä. Se ei ollut millään tavalla sinun syytäsi."

Tempest ei osannut olla samaa mieltä, mutta tiesi paremmin kuin väittää vastaan rakkaalle, hurjalle sisarelleen.
Muriel ei olisi koskaan alistunut sellaiseen.
"En tiedä, mitä tehdä", hän sanoi ja silitti sisarensa kylkeä.

Paskiaiset.
Muriel tunsi jälleen kerran vihaa sisartaan satuttaneita miehiä kohtaan. Ja vihaa siitä, ettei hän ollut tiennyt. Että hänen pieni, viaton sisarensa oli joutunut kärsimään.
Hän ei vastaisi teoistaan, jos vielä kohtaisi jonkun niistä miehistä.
"Mitä sinä tahtoisit tehdä, kultapieni?"

"Haluaisin olla vähemmän ahdistunut ja hankala – ja haluaisin voida antaa Tiarnanille kaiken", Tempest vastasi hieraisten poskean naisen hartiaan.
"Minua turhauttaa, ettei kyse ole siitä, että olisin kokeillut ja todennut, että en halua tehdä niin. Vaan siitä, että jostain syystä kehoni reagoi samalla tavalla kuin lentokoneisiin eikä anna minun tehdä niin."

Muriel silitti rauhoittavasti sisarensa selkää.
"Jotakin on vielä käsittelemättä", hän huomautti, vaikka Tempest tiesi sen varmasti itsekin. Kaiken hänen sisarensa kokeman jälkeen se ei ollut mikään ihme.
Paskiaiset.
"Mikä auttaisi sinua pääsemään eteenpäin, rakas?"

"En tiedä", Tempest vetosi turhautuneena ja tukisti hiuksiaan.
"Luulin, että onnistuisin. Minun olisi pitänyt vain... Tehdä se- se juttu. Mutta jäädyin", hän huokasi itseinhon vallassa.
"Luuletko, että Tiarnan suostuisi kertomaan, miten hän pitää siitä? Vai tekisikö se hänen olonsa vain epämukavaksi?"

Muriel siirsi hellästi sisarensa sormet pois hiuksista, ettei tämä satuttaisi itseään. Edes niin lievällä tavalla kuin hiuksiaan tukistamalla.
Hän toivoi, ettei varjo ollut palannut.
"Et varmastikaan ollut siis valmis, kultapieni", hän totesi.
"Ja olen varma, että hän suostuu kyllä keskustelemaan asiasta. Hän rakastaa sinua valtavasti ja haluaa varmasti, että sinulla on hyvä olla, rakas."

Tempest toivoi niin. Hänellä tuntui olevan kammottavan huono kyky ilmaista itseään tällaisissa asioissa, eikä asiaa auttanut, että hän ahdistui yhtäkkiä itkun tai myrskyisän riidan partaalle.
"Pelottiko se sinua?" hän kysyi ja upotti sormensa sen sijaan Murielin hiuksiin, sukien niitä hellästi.

Muriel kallisti päätään kosketusta kohti.
"Pelotti", hän myönsi, kuljettaen sormiaan sisarensa selällä.
"Ihan kammottavan paljon."

Tempest halasi Murielia tiukemmin, jostain syystä melkein käsinkosketeltavan helpottuneena.
"Miten sinä teit sen?" hän kysyi.
"Tuntuiko sinusta, että tukehtuisit? Tai voisit pahoin?"

Muriel naurahti ja pudisti hieman päätään.
"Ensimmäinen kerta jäi aivan kesken, koska olin varma, että oksentaisin. Ja koska pelkäsin, mitä tapahtuisi, jos saisin kaiken suuhuni..."
Hän kuljetti sormiaan sisarensa suortuvien lomitse.
"Minulta meni sen jälkeen pitkään, ennen kuin halusin yrittää uudelleen."

Tempest värähti mielikuvalle 'kaikesta suussa' ja nyrpisti nenäänsä. Oli outo välitila, jossa ajatus teosta Stephenille tai kenellekään muulle kuvotti häntä, mutta hän halusi kipeästi voida tehdä niin Tiarnanille.
"Mitä tapahtui, kun yritit uudelleen?"

Muriel ei voinut olla hymyilemättä sisarensa nyrpistyvälle nenälle.
"Niinpä, olin ihan samaa mieltä", hän naurahti, koskettaen nenänpäätä hellästi etusormellaan.
"No, siihen mennessä minä olin opiskellut. Ja halusin todella tehdä sen. Ja kaikki sujui hyvin, lukuun ottamatta sitä, että kolhaisin miesparkaa hampaillani. Se teki varmasti kipeää."

Tempest kosketti huuliaan, yrittäen kuvitella miten hampailla kolhittiin, ja värähti. Ehkä Muriel oli oikeassa, eikä hän vain ollut valmis vielä.
"Miten sinä opiskelit?" hän kysyi mietteliäänä.
"Ja miksi halusit tehdä sen sillä kertaa?"

Murielin suupielet nykäisivät huvittuneeseen hymyyn.
"En ole varma, toivonko, että Internet ja sosiaalinen media olisivat olleet silloin yhtä iso juttu kuin nykyään. Minä jouduin tyytymään keskusteluihin ystävieni kanssa, kammottavaan naistenlehteen ja pariin rajumpaan harlekiiniromaaniin, jotka jättivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia."
Huvittuneisuus suli pois hymystä ja jätti tilalle hellyyden.
"Koska se mies oli niin jumalaisen ihana, ja rakastin häntä niin paljon, että halusin hemmotella häntä."

Tempest vetäytyi kauemmas niin, että saattoi nähdä sisarensa kasvot. Oli ihana kuulla Murielin puhuvan niin, vaikka menneisyydestäkin.
"Kuka mies?" hän kysyi silittäen tummia hiuksia.
"Ja mistä tiesit, että olit valmis ja pystyisit siihen?"

Murielin tummissa silmissä häivähti lämpö, kun hän kallisti päätään silitystä kohti.
"Sama mies, jonka luokse olen nyt palannut. Olen hyvin iloinen, ettei ensimmäinen kertamme sen saralla aiheuttanut hänelle ikuisia traumoja."
Hän vei kätensä silittämään sisarensa pisamaista poskea.
"Ja tiesin, kun en joutunut pysähtymään miettimään, mitä tekisin seuraavaksi. Siinä vaiheessa se tuntui hyvin luonnolliselta."

Tempest suli hellään, onnelliseen hymyyn ja puski sisarensa poskea ohimollaan, halaten tätä tiukasti.
"Se mies on käsittämättömän onnekas saadessaan sinut, rakkaani", hän vetosi.
Kuvaus sai hänet laskemaan mietteliäänä katseensa. Tuntisikohan hän koskaan niin?

Muriel nauroi kehräten.
"Ja minä olen käsittämätön onnekas, että hän haluaa minut edelleen. Vaikka minun on sanottava puolustuksekseni, että en enää kalauttele hampaitani juuri koskaan. Harjoitus tekee mestarin."
Hän juoksutti sormet läpi sisarensa hiuksista.
"Mitä mietit, rakas?"

Hampaiden kalauttelu sai Tempestin värähtämään uudelleen.
"Vain sitä, miten oppisin olemaan valmis", hän vastasi puolittain hymyillen ja nojasi päänsä Murielin olkapäätä vasten.
"Ja se mies on onnekas – sinä olet sankarittareni, ja varmasti maailman kauneimpia, vahvimpia ihmisiä."

Muriel kumartui painamaan suukon sisarensa hiusten joukkoon.
"Kultapieni, itseään ei voi eikä pidä pakottaa", hän muistutti, poimien Tempestin käden jälleen omaansa.
Varsinkaan, kun oli kokenut niin paljon kuin hänen pieni sisarensa.
Hän kehräsi lisää naurusta.
"Saat isosiskosi hämilleen."

Tempest painoi nenänsä takaisin Murielin kaulaa vasten ja halasi käsivarsiaan paremmin naisen vyötärölle.
Muriel oli varmasti oikeassa, mutta hän turhautti itseään.
"Sinä olet sankarittareni, syleile sitä", hän vetosi hieraisten poskeaan naisen hartiaan.
"Oletko tehnyt jotain muuta, tuota, miehen kanssa, mikä on pelottanut sinua?"

Muriel kietoi vuorostaan käsivartensa pienen sisarensa harteille ja halasi tämän kylkeensä.
"Minä syleilen", hän vakuutti, painaen uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Ja Wolfie oli ensimmäinen mies, jonka annoin tehdä minulle saman, minkä minä tein hänelle."

"Oh", Tempest vastasi ja tunsi poskiensa polttavan, kun hän ymmärsi Murielin sanojen merkityksen. Oh.
"Mil- millaista se on?" hän kysyi, nolostuen omaa uteliaisuuttaan. Joskus hän pohti, oliko Tiarnan yrittänyt tehdä niin hänelle menneisyydessä, valuessaan alemmas suudelmiensa kanssa. Ennen kuin hän sekosi ja lukkiutui kylpyhuoneeseen.

"Minusta se on aivan uskomattoman ihanaa", Muriel myönsi rehellisesti.
"Mutta vain sellaisen miehen kanssa, johon luotan. Ennen Wolfieta en voinut edes kuvitella, että päästäisin ketään tekemään niin. Toisaalta, minulla on aina ollut pakottava tarve pitää kontrolli omissa käsissäni."
Paitsi niinä harvoina hetkinä, kun hän saattoi luovuttaa sen pois. Ehkä se teki niistä vieläkin ihanampia.

Tempest halasi Murielia ja hieroi poskeaan mietteliäänä sisarensa hartiaan. Ajatuskin jähmetti hänet kauhusta.
"Miksi?" hän kysyi varovasti. Mikä teki siitä aivan uskomattoman ihanaa?
Tapa, jolla Muriel puhui Wolfiestaan, teki hänet onnelliseksi ja sai toivomaan, että hänen sisarensa saisi vihdoin sen sadun, jota hän oli toivonut tälle jo vuosikymmenen verran.

"Miksi mitä, kultapien?" Muriel kysyi, ujuttaen sormensa Tempestin hiusten joukkoon.
"Tiedätkö, me voisimme käydä tänään yhdessä kylvyssä. Ja minä voisin letittää hiuksesi, vaikka sinä et nyt voikaan tehdä niin minun hiuksilleni."

"Miksi se on aivan uskomattoman ihanaa?" Tempest kysyi helpottuneena siitä, että saattoi pitää kasvonsa kätkettyinä. Muriel oli kuitenkin ainoa ihminen maailmassa, jolle hän olisi voinut puhua tästä ja olla piilottamatta kasvojaan.
"Kylpy olisi ihana", hän myönsi sulaen hymyyn.
"Mennäänkö heti?"

"Minä vain pidän siitä", Muriel vastasi rehellisesti.
"Joskus minusta on ihanaa vain antautua toisen käsiin ja nauttia huomiosta ja hellyydestä. Ja se tuntuu todella hyvältä. Toki on hyvin yksilöllistä, mistä kukakin pitää."
Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, kun Em hymyili hänelle hurmaavaa hymyään.
"Ehdottomasti, rakas."

Tempest tunsi olonsa melkein hävettävän onnelliseksi ja helpottuneeksi voidessaan kuunnella Murielin kokemuksia. Murielille puhuminen sai monen kauhistuttavan asian tuntumaan paljon vähemmän kauhistuttavalta.
Hän nousi ylös ojentaen Murielille kätensä ja suoden anteeksipyytävän hymyn määkiville kissoille. Sitten hän veti sisarensa heidän makuuhuoneensa ohessa olevaa kylpyhuonetta kohti.

Muriel pujotti sormensa lomittain sisarensa sormien kanssa eikä osannut tuntea syyllisyyttä siitä, että tämän pienet rakkaat olivat selvästikin tuohtuneita siitä, että niiden kuningatar oli noussut.
"Asuisinpa lähempänä", hän vetosi, kun he suuntasivat kohti ylellistä kylpyhuonetta.
"Minusta olisi niin ihana kylpeä sinun kanssasi joka viikko."

"Minäkin toivon sitä usein", Tempest vastasi ja irrotti Murielin kädestä, kun käänsi hanan auki ja painoi tulpan ammeen pohjaan, sirotellen sitten veteen anteliaalla kädellä sekä kylpyvaahtoa että -suolaa, joka sai kylpyhuoneen tuoksumaan ihanalta.
Hän pujottautui ulos neuletakista, villasukista, Tiarnanin vanhasta t-paidasta ja vaaleanpunaisista, pitsisomistetuista alushousuista, astuen sitten kuumaan veteen ja vajoten kaulaansa myöten veden alle, sulkien hanan varpaillaan, ennen kuin vesi loiskuisi pitkin lattioita.

Välimatka, joka heitä erotti, ei ollut mahdoton, mutta se oli silti eri asia kuin se, että olisi voinut hypätä metroon tai bussiin ja huristella toisen luo. Tai vaikka kävellä piipahtamaan.
Mutta Muriel pelkäisi, ettei sopeutuisi Lontoon elämään. Hän tai lauma. Heidän laumansa.
Hän pujottautui ulos omista vaatteistaan ja viskasi alushousut huolettomasti kasan päällimmäiseksi ennen kuin siirtyi ammeen viereen.
"Tee tilaa vanhalle isosiskollesi."

Tempest veti polvensa koukkuun ja viittasi vaahdon ylle kohotetuilla varpaillaan ammeen toista päätä, johon Muriel voisi asettua.
Hän kiepautti hiuksensa paremmin nutturalle, ennen kuin ne uisivat kylpyvedessä ja katseli sisartaan ihaillen.
"Et ole vanha", hän huomautti hymyillen.
"Kuinka kauan saan pitää sinut luonani?"

Muriel oli aikeissa tehdä saman omille hiuksilleen, mutta ne loppuivat kesken, mikä sai hänet nyrpistämään nenäänsä.
"En todellakaan tiedä, milloin totun siihen, että hiukset ovat näin lyhyet..."
Hän kiipesi ammeeseen ja huokaisi ihastuneesti upotessaan juuri täydellisen lämpöiseen veteen.
"Luoja, en ole varma, miksen juuri kylve kun olen yksin, tämä on jumalaista... Viivyn ainakin ensi viikkoon, ellet kyllästy minuun sitä ennen."

"En voisi koskaan kyllästyä sinuun, rakkaani", Tempest protestoi ja veti Murielin jalat vierelleen niin, että saattoi hieroa niiden jalkapohjia veden alla.
"Ja hiuksesi näyttävät todella kauniilta. Pitäisikö meidän mennä teatteriin huomenna?"

Muriel hyrisi hyväntuulisesta naurusta.
"Sanot niin nyt. Ehkä aika on kullannut muistot, etkä enää muista, millaista on asua saman katon alla minun kanssani."
Hieronta sai hänet kehräämään sisäisesti.
"Pitäisi. Wolfiekin on tulossa luokkansa kanssa Lontooseen, sanoinko sinulle siitä?"

"Et sanonut", Tempest vastasi ja tökkäsi varpaillaan sisarensa reittä. Hän ei kyllästyisi Murieliin. Heidän nuoruutensa oli tainnut olla normaalista sisarussuhteesta poikkeava: hän oli ollut sidottuna sairaalaan tai eristettyyn huoneeseensa, ja hänestä oli ollut ihana kuulla Murielin elämästä ja kokemuksista.
"Aiotko nähdä häntä, ollessasi täällä? Voisit kutsua hänet kylään. Haluaisiko hänkin teatteriin?"

Ajatus sai Murielin siristämään silmiään.
"Se ei ehkä olisi lainkaan huono ajatus", hän myönsi hyristen.
"Pääsisitte tutustumaan toisiinne."
Kuinkahan kiireinen Wolfie olisi? Ehkä tämän olisi oltava kiinni paimentamassa oppilaitaan.

"Olisi hienoa tutustua häneen paremmin", Tempest sanoi. Varsinkin nyt, kun Wolfie vastasi hänen sisarensa – lempisisarensa – onnellisuudesta. Hänen pitäisi varmistaa, että mies otti vastuunsa vakavasti.
"Mitä haluaisit nähdä teatterissa?"

Muriel ojensi toista jalkaansa sisarelleen hierottavaksi, nyt kun tämä oli kerran aloitttanut.
"Minä kysyn siitä häneltä", hän lupasi hyvillään, sillä ajatus siitä, että hän saisi vietttää iltaa lempi-ihmistensä kanssa, teki hänet häkellyttävän onnelliseksi.
Lempi-ihmistensä ja parin kourallisen kurittomia oppilaita.
"Onko sinulla ehdotusta, rakas?"

"Wicked on aina ollut suosikkejani", Tempest vastasi hieroen toistakin jalkaa yhtä tunnollisesti.
"Mutta ehkä Wolfien pitäisi saada valita, jos hänen pitää ottaa luokkansa mukaan." Hän ei ollut varma, miten luokkaretket tarkalleen toimivat, mutta mies ei varmaankaan voisi jättää oppilaitaan illaksi.

"Sinä olet ihana", Muriel kehräsi ja hipaisi vapaalla jalallaan hellästi sisarensa kylkeä.
"Alan todellakin olla sitä mieltä, että meidän pitäisi kylpeä useammin yhdessä."
Hän haki hieman paremman asennon ja katsahti epäluuloisesti Leelaa, joka loikkasi tasapainoilemaan ammeen laidalla.
"Tiedätkö, milloin Tiarnan on tulossa käymään kotona?"

Tempest vastasi ehdotukseen lämpimällä hymyllä ja hieroi jalkapohjaa kipristäen varpaitaan miellyttävän kuumassa vedessä.
"En ole varma. Hän on kiireinen kuvauksissa, mutta ainakin hänen on helpompi käydä täällä Pariisista kuin Los Angelesista."

"Olisi mukava nähdä häntä", Muriel vastasi ja nojautui paremmin ammeen reunaa vasten.
"Pitäisikö meidänkin matkustaa joku kerta Pariisiin, Em? Siellä on kaunista keväisin."
He voisivat ajaa sinne junalla, lentämisen sijaan.

"Ehkä", Tempest vastasi puolittaisella hymyllä ja nojautui hieromaan myös sisarensa pohjetta.
"Voin kysyä Tiarnanilta, milloin hän on tulossa kotiin, jos haluat", hän lupasi ja puski päätään vastakkain hellyydenkipeän Leelan kanssa.
"Minä tiedän, pieni rakas. Olet kokeillut ennenkin."

"Se tekisi vanhan isosiskosi iloiseksi", Muriel vastasi, antaen silmiensä painua kiinni. Hän raotti kuitenkin toista silmäänsä, kun hänen sisarensa jatkoi puhumista.
"Mitä pieni rakkaasi on kokeillut ennenkin?"

"Kylpyammeeseen sukeltamista", Tempest vastasi ja nosti toisen kätensä vedestä rapsuttamaan silmiään onnellisesti siristävän Leelan korvantaustaa.
Kissa oli sukeltanut ammeeseen Skotlannissa. Hän oli nauranut, ja Tiarnan oli itkenyt. Muisto särki hänen sydäntään.
Romana loikkasi ammeen reunalle ja oli luiskahtaa suoraan veteen, mutta Tempest sai tuupattua sen laidan yli toiselle puolelle, missä kissa ravisteli tuohtuneena päätään.
"Haluaisitko tilata ruokaa?"

Muriel kohotti toista kulmaansa katsellen Leelaa.
"Ja nytkö se suunnittelee tekevänsä niin uudelleen?" hän kysyi, samalla kun hänkin ojensi kättään kohti pullistunutta kissaa, joka yritti liittyä ottosisarensa seuraan ammeen laidalla. Niiden kuningatar ehti tällä kertaa ensin.
"Se kuulostaisi ihanalta. Jotain itämaista. Tai sittenkin pizzaa?"

"Tämä pieni rakas ei ole kaikkein nokkelin olento", Tempest sanoi hellästi ja antoi Leelan painaa nenänsä hänen nenäänsä vasten, hätistäen sen sitten lempeästi lattialle.
"Voin tilata meille pizzaa", hän lupasi ja nousi ammeesta, poimien kylpytakin naulasta.
"Käyn tilaamassa", hän sanoi lähtien makuuhuoneen puolelle. Samalla hän voisi laittaa Tiarnanille viestin.
Muriel tuli kylään. Hänestä olisi mukava nähdä sinua. Pääsetkö lähiaikoina käymään kotona?
Hetken päästä hän lähetti toisenkin viestin.
Rakastan sinua.

Muriel katsahti uudelleen Leelaa, joka näytti edelleen autuaan onnelliselta. Hän epäili, että mikäli hän olisi asetellut sanansa samoin. pieni rakas ei olisi ollut yhtä suopea.
Emmiellä oli merkillinen yhteys kissoihinsa.
Muriel oikaisi jalkojaan nautinnollisesti lämpimässä vedessä ja sulki silmänsä.
Ei mennyt kovinkaan pitkään, kun Tiarnan vastasi:
Pääsen perjantaiksi. Minäkin rakastan sinua.

Tempest katseli viestiä hetken sydän kipeästi lyöden, kuin sanattomana anteeksipyyntönä, ja laski puhelimen yöpöydälle.
Sitten hän poimi sen käteensä, alkoi kirjoittaa, pyyhki sen pois ja laski puhelimen takaisin yöpöydälle.
"Voi herran tähden", hän sätti itseään hiljaa, muksautti kämmenellä ohimoaan ja otti puhelimen takaisin.
Kävimme kylvyssä, johon Leela haikaili mukaan. Ikävöin sinua.
"Margherita, maistuuko se sinulle?" hän varmisti sisareltaan ennen tilauksen lähettämistä, ja otti Tiarnanille vielä kuvan Romanasta, joka nuohosi hämyisässä makuuhuoneessa häntä pystyssä hänen paljaita sääriään vasten.

Sillä välin Muriel oli kääntänyt huomionsa vaatemyttyynsä, arvioiden, yltäisikö siihen ilman, että hänen olisi noustava kylvystä. Lyhyen harkinnan jälkeen hän kurkotti kohti neuletakkiaan ja virnisti voitonriemuisesti, kun sai sen nykäistyä lähemmäs. Hän ujutti sormensa sen taskuun ja poimi puhelimensa, ennen kuin vajosi takaisin lämpimään veteen.
Hänhän oli valittanut sisarelleen, että tunsi olonsa hölmöksi teiniksi. Puhelimen tiputtaminen kylpyyn selfietä ottaessa sopisi varmasti enemmän kuin hyvin kuvioon.
Hän laskeutui hieman alemmas, niin että runsas vaahto peitti vartalon sellaiset alueet, joita hänkään ei haluaisi esitellä aivan kaikille, ja valikoi sitten puhelimensa etukameran. Niin pitkälle teinimaailmaan hän ei mennyt, että olisi napannut kymmeniä otoksia omista kasvoistaan hieman eri kulmassa, vaan oli tyytyväinen ensimmäiseen otokseen.
Hän lähetti sen Wolfielle, saatetekstinä Laatuaikaa.
"Se kuulostaa ihanalta, rakas", hän huikkasi vastauksena sisarelleen.
Hetkeä myöhemmin Tempestin puhelin ilmoitti vastauksesta.
Minullakin on ikävä sinua. Terveisiä lempitytöilleni. Kerro Leelalle, ettei se pitäisi kylvystä kuitenkaan.
Viestin perään kilahti heti toinen, tällä kertaa kuvaviesti. Tiarnan oli napannut kuvan kasvoistaan, jotka olivat jo pienten, pistemäisten antureiden peitossa.

Tempest suli hymyyn kuvan nähdessään ja silitti näyttöä sormenpäällään, seuraten miehen komeita kasvonpiirteitä, ennen kuin halasi sen hetkeksi rintaansa vasten ja laski sitten yöpöydälle, mihin se luultavasti unohtuisi seuraavaksi vuorokaudeksi.
"Pienet rakkaat", hän vetosi pehmeästi jaloissaan hyöriville, hädissään määkiville kissoille, kun hän suuntasi vaatehuoneeseen vetämään alushousut kylpytakkinsa alle ja äitinsä neulomat, merenneitosuomuiset villasukat jalkaansa.
Wolfie vastasi hetkeä myöhemmin kuvalla, jossa hän irvisti onnettomasti kameralle oppilasmeren ympäröimänä – joista useampi työntyi halukkaasti kuvaan ja yksi kurotti sormiaan pystyyn miehen pään taakse – Burger Kingin jonossa.

Oli ehkä väärin nauraa, mutta Muriel kehräsi silti kirjoittaessaan yksinkertaisen vastauksen:
Kultaparka.
Hän kuvasi nopean videopätkän, jossa lähetti miehelle lentosuukon, ennen kuin kurottautui laskemaan kännykän takaisin vaatekasaansa. Hän kömpi ylös ammeesta melkein haikeana, vaikka vesi olikin alkanut viiletä, ja etsi itselleen pyyhkeen.
"Em, onko sinulla kynsilakkaa?" hän huikkasi siskolleen, kun kumartui nykäisemään tulpan irti ammeen pohjasta.

"Kyllä", Tempest vastasi ja tassutti äänettömin askelin takaisin kylpyhuoneeseen, untuvaisen pehmeät suortuvat nutturalta karkaillen ja kylpytakkia paremmin ympärilleen kietoen.
Hän veti auki yhden ylellisen kylpyhuoneen tason laatikoista ja paljasti jokusen purkin ja pullon ihonhoitotuotteita, kosteusvoidetta ja naisten tuotteita, siististi sen perälle kätkettynä. Putelien joukosta löytyi myös pari pientä purkkia kynsilakkaa, hennon vaaleanpunaista, valkoista ja läpinäkyvää.
"Oliko sinulla mielessäsi jotain, ehm... Värikkäämpää?"

Muriel poimi itselleen suuren, ylellisen pehmeän pyyhkeen ja kietoi sen vartalonsa ympärille ennen kuin kääntyi sisarensa puoleen. Tämä näytti niin uskomattoman hurmaavalta, pieniä untuvaisia suortuvia kampaustaan kehystämässä, että hänen oli pakko astua lähemmäs ja kietoa käsivartensa takaapäin Tempestin ympärille.
"Voi taivas sinä olet suloinen", hän vetosi, upottaen nenänpäänsä vaaleisiin hiuksiin.
"En tiedä, miten Tiarnan pystyy pitämään kätensä hetkeäkään erossa sinusta, kultaseni."
Käsivarret yhä sisarensa ympärillä hän kurkisti laatikkoon.
"Saisihan noilla ranskalaisen manikyyrin, mutta minä tosiaan ajattelin jotakin... räväkämpää. Mitä, jos käytäisiin ruuan jälkeen ostoksilla?"

Tempest nauroi hämillisenä ja kosketti punaista poskeaan, silittäen sitten ympärilleen kiertyneitä käsivarsia. Hän toivoi, että Tiarnan näkisi hänet – jostain syystä – niin kuin Muriel maalasi hänet.
"Käydään vain", hän lupasi ja vilkaisi ensin kylpytakkiaan, sitten kynsiään, jotka oli lakattu huolitellulla, ranskalaisella manikyyrillä.
"Haluatko ostaa muuta kuin kynsilakkaa?"

Muriel rutisti pientä sisartaan hieman tiukemmin.
"Sinä voit hyvin lähteä noin", hän huomautti, kun Tempest katsahti kylpytakkiaan, hymy suupielissään viipyen. Hän oli uskomattoman onnellinen siitä, että oli täällä. Että hän saattoi halata sisartaan.
Hän oli kieltäytymässä, mutta kurtisti sitten mietteliäästi kulmiaan.
"Ehkä minun pitäisi ostaa uusi asu teatteriin, mitä luulet?"

Tempest vastasi peilin kautta hymyllä, joka siristi silmät lämpimästä huvituksesta. Oli varmasti paras edustaa kodin ulkopuolella, paparazzien varalta. Hän ei halunnut tuottaa Tiarnanille enempää vaikeuksia.
"Se on ihana ajatus", hän vakuutti ja kiemursi irti halauksesta, painaen suudelman Murielin poskelle.
"Minä tarjoan. Oh, pizza tuli."

Ellei pizza olisi saapunut juuri sillä hetkellä, Muriel olisi todennäköisesti yrittänyt vetää pienen sisarensa takaisin syliinsä, sillä hän ei tuntunut saavan lainkaan tarpeekseen Tempestin halailusta.
Mutta koska ruoka odotti, hän päätyi vain painamaan vuorostaan nopean suukon pisamaiselle poskelle.
"Sinä olet ihana, kultaseni."

Tempest vastasi epäuskoisella, huvittuneella hymyllä ja pyrähti sitten äänettömin askelin avaamaan ovea. Kissat laukkasivat hänen peräänsä hännät pystyssä.
Hän kantoi kookkaan, kuuman ja varsin houkuttelevalta tuoksuvan pizzarasian sänkyyn, mikä ei ehkä ollut aivan tapojen mukaista, mutta se tuntui perinteeltä Murielin kanssa.
Hän laski rasian viereen mukaan sieppaamansa lautaset ja rullan talouspaperia, jonka pelasti riivaushepulin saaneen Leelan kynsistä, antaen kissan potkia ja kynsiä peittoa sen sijaan.

Kuivattuaan itsensä Muriel kumartui poimimaan vaatemyttynsä lattialta ja kantoi sen mukanaan vierashuoneeseen, jonne hän oli kiikuttanut matkalaukkunsa. Hän vaihtoi ylleen puhtaat alusvaatteet ja Wolfielta yöpaidakseen pihistämänsä t-paidan, ja koska hän ei ollut täysin varma, oliko muistanut mainita kyseisen vaatekappaleen vaihtaneen omistajaa, nappasi itsestään pikaisen kuvan miehelle.
Ei kai haittaa?
Siinä vaiheessa, kun hän palasi makuuhuoneeseen, pizzan herkullinen tuoksu leijui häntä vastaan.
"Luoja, olin kuolla nälkään edes tajuamatta sitä... Mikä Leelaa vaivaa?"

"Leela on vain kissa", Tempest vastasi hellästi ja silitti kissan niskaa, mikä sai sen kiepahtamaan selälleen ja kehräämään autuaasti tassujaan ojennellen.
"Kai nukut vieressäni?" hän vetosi taittaen jalat eteensä ja työnsi pizzalaatikkoa lähemmäs Murielia.
Sillä välin Wolfie vastasi vakuutuksella, että Muriel näytti jumalaiselta, ja vienolla muistutuksella, että muuan tuhma tyttö oli luvannut lisää illalla.

"Ah, niin tietenkin."
Muriel pudottautui istumaan sängyn laidalle ja kömpi sitten sisarensa vierelle. Jos he päätyisivät keskustelemaan yhteisestä kodista Wolfien kanssa, heidän olisi varmasti myös pohdittava, millaisen sängyn he haluaisivat. Tai ainakin, millainen patja olisi heidän mieleensä.
"Tietenkin, rakas", hän vakuutti ja kurkotti suukottamaan sisarensa poskea ennen kuin poimi itselleen palan yhä uunilämpöistä pizzaa.
"En milloinkaan jättäisi käyttämättä tilaisuutta nukkua pienen, suloisen sisareni vieressä."

Tempest vastasi hymyllä ja nojautui painamaan suudelman Murielin ohimolle, ennen kuin nosti hellyydenkipeän Leelan selälleen käsivarsilleen, painaen suudelman sen silkkiselle päälaelle ja silittäen untuvanpehmeää vatsaa, mikä sai epätyypillisen kissan hurisemaan onnellisena.
"Ellet sitten halua hiipiä Wolfien hotellille yöksi?" hän varmisti ja silitti toisella kädellään jalkojensa päälle käpertyvän Romanan kylkeä.

Muriel ojensi pizzapalaansa kohti Emmietä, niin että tämä voisi ottaa siitä haukkauksen ennen kuin hän jatkaisi herkullisen, ehdottoman epäterveellisen, myöhäiseksi venyneen lounaan tai aikaisen päivällisen syömistä.
"Olen täällä tapaamassa sinua, rakas", hän vakuutti.
"Wolfie saa pärjätä itsekseen. Ellei hänellä sitten ole huonetoverina jotakuta opettajakollegaansa. Se oli yksi syy, miksi minä... halusin osoittaa, että joku odottaa häntä kotona."

Tempest otti pienen haukkauksen ojennetusta palasta ja vajosi sitten tyynyjen keskelle, kun Nyssakin kömpi hänen syliinsä, käpertyen pieneksi, siistiksi keräksi Romanan päälle.
"Oh?" hän kysyi katsoen sisartaan kysyvänä. Pelkäsikö Muriel jotain tapahtuvan Wolfien ja opettajakollegan välillä?

"Ei sillä, että olisin pelännyt jotakin tapahtuvan", Muriel kiirehti vakuuttamaan, samalla kun jatkoi pizzapalansa syömistä.
"Mutta halusin vain varmistaa, ettei mahdollisuutta kiusallisiin väärinkäsityksiin olisi."
Hän ei ollut ollut mustasukkainen. Vain tarkka reviiristään.

Tempest suli hymyyn ja ojensi toisen kätensä silittämään Murielin hiuksia, vaikka sisartensa seuraan liittynyt Leela nosti loukkaantuneena päätään.
"Sinä olet ihana, rakkaani. Toivottavasti Wolfie oppilaidensa kanssa voisi liittyä seuraamme teatterissa huomenna", hän sanoi ja rapsutti Nyssaa siron leuan alta.

Muriel katsahti kissaa silmät siristyen.
"Kuulehan, minäkin ansaitsen silityksiä", hän huomautti kissalle, ja kallisti viestinsä vahvistamiseksi päätään kosketusta kohti. Hetken hän näytti yhdeltä sisarensa onnellisista kissoista.
"Minäkin toivon. Voisin tyrmätä hänet uudella asullani", hän huomautti huvittuneesti.

Tempest kuljetti sormiaan lyhentyneiden, tummien hiusten lomassa ja silitti sormenpäillään niskan kaarta.
"Sinä tyrmäisit hänet missä tahansa asussa. Olet uskomattoman kaunis, Muriel", hän vetosi vilpittömästi ja veti lipsuvia kissoja parempaan läjään reisiensä väliin.

"Ja sinä olet uskomattoman herttainen, kun sanot niin", Muriel vastasi ja poimi itselleen uuden palan pizzaa.
Hän ei ollut koskaan ollut erityisen huolissaan ulkonäöstään, vaikka varsinkin teinivuosina kyse oli tainnut olla pikemminkin siitä, ettei hänellä ollut ollut aikaa ajatella jotakin niin pinnallista, mutta ajatus siitä, että hän voisi pukeutua uuteen asuun teatteri-iltaa varten, oli varsin ilahduttava.

Tempest pakotti itsensä ottamaan siivun, vaikkei ollut erityisen nälkäinen ja haukkasi siitä. Romanan tassu kurotteli sitä kohti ja taputteli sitten hänen poskeaan vaaleanpunaisilla anturoillaan.
"Oletko ajatellut, että jos muuttaisitte yhteiseen kotiin, ottaisitko hevosesi kotipihaan?"

Muriel oli haukkaamassa pizzapalaansa, mutta liike jäi kesken, kun hän käänsi katseensa sisareensa.
"Olet nero, kultapieni", hän vastasi ilahtuneena.
"En ole tullut ajatelleeksi sitä aiemmin, mutta minun on pakko myöntää, että se olisi houkutteleva vaihtoehto. Ehkä Wolfiekin innostuisi todella hevosista, kun sellainen olisi kotona..."

Tempest hymyili ja työnsi Romanan käpälän hellästi syrjään.
"Kuinka isosta eläintarhasta olet haaveillut?" hän kysyi ja söi pizzapalansa, pyyhkien sitten sormensa huolellisesti paperiin. Hän työnsi laatikon lähemmäs Murielia ja nousi ylös, istahtaen peilin ääreen meikkaamaan kevyesti.

Muriel ojensi pitkiä sääriään ja tuli samalla tökänneeksi vahingossa Romanaa, joka katsoi häneen pöyristyneenä ennen kuin pudottautui sängyltä seuratakseen kuningatartaan.
"Jos me muuttaisimme yhteen, meillä olisi yhteensä kuusi koiraa. Se nyt ei ole vielä määrä eikä mikään", hän vastasi, puoliksi leikillään.
"Olet jäämässä eläintarhassa jälkeen, siskopieni."

Tempest risti jalat eteensä ja nojautui lähemmäs peiliä meikatessaan silmiään. Romana puski hänen kylkeään ja kehräsi tyytyväisenä, kun hän välillä silitti sen köyristynyttä selkää.
"Olen onnellinen pienten rakkaideni kanssa", hän vakuutti.
"Mitä muuta haluaisit kuin kuusi koiraa?"

"Rakas, sinä olet niin uskomattoman sievä jo valmiiksi, et tarvitsisi meikkiä", Muriel huomautti, kun kömpi istumaan sängyn laidalle pyyhittyään ensin sormensa paperiin.
"Minun pieni, kaunis siskoni."
Sisaren kysymys sai hänet mietteliääksi.
"No, siihen mahtuisi vielä koira tai pari. Ja jos Mouse muuttaisi kotipihaan, se tarvitsisi tietenkin itselleen lajitoverin."

Tempest hymyili Murielille peilin kautta. Hän halusi olla varma siitä, että jos joutuisi kameroiden vangitsemaksi, Tiarnan tai miehen tiimi ei joutuisi enää häpeämään häntä.
Hän oli aiheuttanut tarpeeksi skandaaleita.
"Kahdeksan koiraa ja kaksi hevosta, olisiko se hyvä?" hän kysyi sipaisten poskipunaa poskilleen ja levittäen vielä huulikiiltoa huulilleen.

"Se olisi hyvä alku", Muriel vastasi ja kipusi jaloilleen. Hän poimi puhelimensa ja luki Wolfien lähettämän muistutusviestin, ja vastasi siihen hymy huulillaan viipyen:
En ole unohtanut, rakas.
Sitten hän asteli sisarensa luo ja sipaisi tämän hiuksia sormenpäillään.
"Eihän sinua haittaa lähteä käymään ulkona?"

"Ei tietenkään", Tempest lupasi hymyillen sisarelleen peilin kautta ja puski päätään kosketusta varten.
Hän sulki meikkipussin ja vapautti hiuksensa huolettomalta nutturalta, kiepauttaen ne hieman siistimmälle versiolle, vaikkei vienyt kauaa, että ohimoiden ja niskan pehmeät suortuvat karkasivat ilmavina.
"Mitä aiot laittaa päällesi?"

Muriel ei varmastikaan auttanut hiusten kurinalaisuutta siirtämällä sormensa silittämään sisarensa ohimoita. Mutta hän oli aina pitänyt tämän kasvoja kehystäviä untuvia uskomattoman hurmaavana ominaisuutena.
"Oletko varma, että minun on vaihdettava vaatteeni?" hän kysyi totisena, katsahtaen sisarensa pisamaisia kasvoja peilin kautta.

"En", Tempest vastasi ja nauroi kuplien, puskien päällään sisarensa reittä.
"Näytät ihastuttavalta." Hän suoristautui venytellen käsiä päänsä ylle ja tassutti sitten vaatekomeron puolelle, sormeillen hajamielisesti loputtomalta tuntuvia rivejä vaatteita ja kenkiä. Hän pujottautui sukkahousuihin ja valikoi rekistä polvimittaisen, silkkisen kotelomekon, jossa oli pitkät hihat ja tyylitelty vyö vyötäröllä.Turkoosinsinistä kangasta kirjoivat hienostuneet, kultaiset kukat.
"Kuinka pian olet valmis lähtemään?" hän kysyi poimien hyllystä parin valkoisia, korkeakorkoisia nilkkureita.

Muriel vei kätensä kokeeksi vyötärölleen ja kuroi t-paidan kangasta kasaan, katsellen arvostellen kuvajaistaan peilistä.
"Kenties vyö tuomaan muotoa, mutta muuten väittäisin asuni olevan aika täydellinen..."
Hän irvisti kuvajaiselleen ja keinautti päätään ennen kuin käänsi selkänsä peilille kumartuakseen tutkimaan matkalaukkuaan. Hän sipaisi ripsiinsä hieman ripsiväriä juhlistaakseen sitä, ettei nyt möyritty polvia myöten mudassa vaan oltiin sivistyksen keskellä, ja pujottautui sitten purppuraiseen paitamekkoon, jonka etumuksessa kulki pienten, sievien nappien rivi.
"Valmis kun sinäkin olet, rakas", hän vastasi poimiessaan lyhythihaisen mekkonsa seuraksi vaalean neuleen, jota hän ei olisi voinut kuvitellakaan käyttävänsä kotioloissa.

"Näytät valtavan kauniilta, Muriel", Tempest vetosi nähdessään sisarensa ja kyykistyi pujottamaan nilkkurit jalkaansa.
Hän silitti jaloissaan pyöriviä kissoja, ja nauroi Leelalle, joka tapansa mukaan sujahti heti maata koskettavan hameenhelman alle vaanimaan sisaruksiaan. Vain suklaavalkea hännänpää jäi näkyviin.
"Minne haluat ostoksille? Tilaan meille taksin", hän lupasi näppäillen pyynnön puhelimeensa.

Murielin tummat silmät siristyivät hymystä.
"Ja sinä olet yhtä hurmaava kuin aina, siskopieni", hän kehräsi ja astui lähemmäs, niin että saattoi koskettaa vaaleita hiuksia.
"Oma pieni kissasieluni. Mitä sinä suosittelisit?"

"Keskustassa on muutama viehättävä liike, joissa käyn joskus", hän sanoi hyvästellen kissat ja poimi eteisestä tyylitellysti leikatun, valkoisen villakangastakin mukaansa, kun suuntasi hisseille.
"Temperleyllä on joitain ihastuttavia mekkoja, ja hän on suunnitellut minulle useamman."
Musta taksi odotti talon edessä, ja Tempest nousi sen takapenkille kutsuen Murielia viereensä.

Muriel sujautti jalkansa mataliin korkokenkiinsä ja veti trenssitakin ylleen ennen kuin seurasi sisartaan käytävään.
"Luotan sinun arvioosi, rakas", hän vakuutti ja kosketti sisarensa selkää, kun hissi laskeutui kohti aulaa.
"Sinulla on hyvin kauniita vaatteita."
Taksiin kipuaminen tuntui aivan toiselta elämältä kuin Roverin ratin taakse istuminen.
"Vaikka sinun päälläsi perunasäkkikin näyttäisi kauniilta."

Tempest naurahti sisarensa kehuille, kun antoi osoitteen taksille. Kyyti ei varsinaisesti ollut sujuva kaupungin ruuhkan tähden, mutta heillä ei ollut kiire.
"Millaisen asun haluaisit?" hän kysyi Murielilta.

Töksähtelevä liikenne oli yksi niistä syistä, joiden takia Muriel ei kaivannut elämää suurkaupungissa. Kotona hän saattoi ajaa huoletta Roverillaan pisteestä a pisteeseen b, ilman, että jatkuvat liikennevalot ja sumakohdat pidensivät matka-aikaa loputtomiin.
Onneksi hänen ei tarvinnut olla itse ratin takana juuri nyt.
"En ole aivan varma. Ei mitään liian hienoa, minulle tulisi ylipukeutunut olo. Pitäisikö minun kokeilla jotain täysin uutta, nyt kun uudistin jo hiukseni?"

"Kyllä", Tempest vastasi sulaen hymyyn. Hänestä mikään ei ollut liian hienoa Murielille. Hänen sisarensa oli kuitenkin inspiraatio Awakeningin maailmassa esiintyvään kuningattareen.
Taksi liukui vihdoin pysähdyksiin, Tempest maksoi sen ja ohjasi sisarensa sitten vilkkaasti liikennöidyn jalkakäytävän poikki viehättävään, ylelliseen vaateliikkeeseen.

Muriel oli aina ollut enemmänkin sitä lajia, joka valitsi vaatteensa käytännöllisyyden, ei ulkonäön perusteella. Kun rämpi mudassa polviaan myöten - yleensä kirjaimellisesti - alkoi vähemmän yllättäen arvostaa sitä, että vaatteet sai helposti vain heitettyä pyykkiin ilman, että oli huolehdittava kymmenestä erilaisesta pesulämpötilasta. Mutta noustessaan ulos taksista ja suunnatessaan kohti sievää liikettä hän tunsi kieltämättä sydämensä sykähtävän innosta.
"Tunnen itseni maalaistolloksi", hän naurahti, kun he astuivat sisään häkellyttävän kauniisti sisustettuun liiketilaan.

"Miksi?" Tempest nauroi ja hymyili ujosti elegantisti pukeutuneelle myyjälle, joka kiiruhti häntä vastaan.
"Neiti Dawn! Kuinka mukava nähdä jälleen. Kuinka voisimme olla avuksi?" nainen kysyi suoristaen kaulaansa solmittua silkkihuivia.
"Sisareni etsii uutta asua teatteriin", Tempest vastasi koskettaen Murielin käsivartta.

Ennen kuin Muriel ehti vastata, myyjä oli kiiruhtanut heidän luokseen. Muriel oli tottunut siihen, että lähikaupan kassat tunnistivat hänet, ja hän nämä, ja että he olivat riittävän läheisissä väleissä, jotta kuulumisia saattoi vaihtaa luontevasti ostosten yhteydessä. Mutta se johtui ainoastaan Hexhamin varsin rajatusta koosta ja ihmismäärästä, ja tilanne Lontoon kaltaisessa kaupungissa oli varsin erilainen.
Se, että myyjätär tunnisti Tempestin täällä nimeltä, kertoi enemmän asiakaskunnan ja liikkeen laadusta kuin sen sijainnista.
"Jotakin yksinkertaista", hän tarkensi, katse liikettä kiertäen.

Tempest punoi sormensa Murielin käteen ja veti sisarensa perässään kohti lyhyempien mekkojen rekkejä. Hyllyille oli aseteltu viehättäviä kasveja ja vaaseja, ja tuotteet oli ripustettu ilmavasti. Hintalaput varmaan tarvitsivat tilaa.
Myyjä suostui hieman vastahakoisesti siirtymään sivummalle ja antamaan heille tilaa katsella itse.
"Virallisesti taidan olla nykyään rouva Dawn Fox-Moore", Tempest totesi epäuskoisena, häkeltynyt hymy suupielessään, ja osoitti Murielille polvimittaista, rubiininpunaista mekkoa kysyvästi.

Muriel puristi hellästi sisarensa kättä.
"Kuulostaa hyvin aateliselta nimeltä", hän huomautti hyväntuulisesti, samalla kun tummat silmät siristyivät lämpimästä hymystä. Se, että hänen pieni sisarensa oli nykyisin rouva, oli samaan aikaan hyvin ihanaa ja hyvin häkellyttävää. Se muistutti häntä myös siitä, että Tempest oli selvinnyt, päässyt jatkamaan elämäänsä tavalla, jota lääkärit eivät olleet uskaltaneet heille luvata.
Hän palautti katseensa mekkoihin ennen kuin erehtyisi liian tunteelliseksi.
"Tuo on hyvin kaunis, samoin tuo luumunpunainen."
Hän madalsi hieman ääntään:
"Onko sovittamiselle oma etikettinsä?"

"Mene vain sovittamaan", Tempest nauroi ja osoitti takaosaan sijoitettuja, elegantteja sovituskoppeja.
"Voisit hyvin ottaa molemmat. Minä tarjoan", hän lupasi ja hipoi kauniita vaatteita. Hänellä oli liikaakin jo valmiiksi kaapissaan, joten hän voisi keskittyä vain toimimaan sisarensa makutuomarina.

Pieni osa Murielista pelkäsi, että hänen poimiessaan vaatteen rekistä jonkinlainen hälytys laukeaisi, ja kiukkuiset myyjät kiiruhtaisivat hänen luokseen käsiään huitoen. Ei, ei, nämä vaatteet on tarkoitettu vain ihailtaviksi, ja ainoastaan hansikoidut kädet saavat koskea niihin!
Mitään sellaista ei tapahtunut, mutta hän häkeltyi hetkeksi kankaan pehmeydestä.
"Tilaisuudet, joissa voin käyttää tällaisia mekkoja, ovat varsin rajalliset", hän huomautti sisarelleen, kun poimi vielä luumunpunaisen mekon mukaansa ennen sovituskoppiin suuntaamista.

"Kuka sanoo, ettet voisi käyttää sellaista vaikka ruokakaupassa, jos haluaisit?" Tempest vetosi ja istahti pehmustetulle rahille sovitushuoneen ulkopuolella odottamaan sisartaan.
"Kauniit vaatteet eivät ole rajattuja vain tilaisuuksiin, missä niitä vaaditaan."

Ehdotus sai Murielin kehräämään naurusta, samalla kun hän nykäisi korkealaatuisesta materiaalista valmistetun verhon kiinni. Olisi ollut naurettavaa puhua sovituskopista, kun tilaa oli suurinpiirtein yhtä paljon kuin hänen ensimmäisessä opiskelija-asunnossaan.
Hän ripusti mekot niille varattuun rekkiin ja alkoi kuoriutua ulos vaatteistaan.
"Saattaisin aiheuttaa hämmennystä marssimalla ruokakauppaan tällaisessa asussa", hän vastasi pujottautuessaan punaiseen, hieman polven yläpuolelle yltävään mekkoon, jossa sydämenmuotoinen pääntie yhdistyi puolipitkiin hihoihin. Hän vilkaisi kuvajaistaan peilistä - tai pikemminkin peileistä - ennen kuin nykäisi verhoa syrjään esitelläkseen asuaan sisarelleen.

Tempest suli hymyyn.
"Näytät ihastuttavalta. Olen varma, että Wolfienkin mielestä", hän sanoi ja suoristi jalat eteensä, siloitellen mekkonsa silkkistä, kirjailtua helmaa.
"Pidätkö siitä itse?"

Muriel ei voinut olla hymyilemättä pienelle, herttaiselle sisarelleen ennen kuin kiepahti kokeillen ympäri. Kotelomallinen mekko istui kauniisti, oikeastaan häkellyttävän kauniisti, eikä ollut helmaosastaan niin tiukka, että olisi rajoittanut hänen liikkumistaan.
Hän piti siitä. Rubiininpunainen väri oli kaunis.
”Minun on pakko myöntää, että tämä on aika ihana.”
Hän palasi takaisin sovituskoppiin sovittaakseen toista mekkoa, samaan aikaan kun Tempestin puhelin ilmoitti viestistä.
Tiarnan oli lähettänyt kuvan, jossa istui tauolla mustassa, liiketunnistimilla varustetussa myssyssään. Kuvan saatteeksi hän oli kirjoittanut lyhyen viestin:
Ajattelen sinua.

"Se on ihana", Tempest vahvisti ja havahtui viiveellä puhelimensa ääneen, puolittain yllättyneenä siitä, että oli muistanut ottaa sen mukaan.
Viesti ja kuva saivat hänet sulamaan hymyyn, ja hetken hän vain silitti näyttöä sormenpäällään, ikävä vihloen.
Ikävöin sinua. Tuletko perjantaina kanssamme teatteriin? Wicked?

Ei mennyt pitkään, kun puhelimeen kilahti uusi viesti.
Minäkin sinua. Wicked kuulostaa täydelliseltä.
Viestiä seurasi nopeasti kuva, jossa Tiarnanin takana seisoi tummahiuksinen ja -silmäinen mies, joka hymyili leveästi. Toisin kuin Tiarnan itse, tämä oli tavallisissa vaatteissa.
Jacques halusi lähettää terveisiä. Tekniikan poikia.

Tempest hymyili kuvalle ja puraisi alahuultaan. Ylihuomenna.
"Oletko valmis? Otetaanko molemmat?" hän kysyi sisareltaan ja toivotti terveisiä takaisin viestillä, suoristautuen ja kurkistaen sovituskoppiin varovasti verhon välistä.
"Haluatko kokeilla vielä jotain muuta?"

"Valmis", Muriel vastasi, kääntyen sopivasti ympäri kun Tempest kurkisti sisään. Tässä mekossa oli täyspitkät hihat ja yläosa, joka jäljitteli kietaistua vaikutelmaa. Siro vyö korosti vyötärön linjaa, ja hieman polven alapuolelle yltävä helma leveni ilmaviksi laskoksiksi hänen jalkojensa ympärille.
Hän katsahti sisartaan tummat silmät hymystä siristyen.
"En osaa sanoa, kummasta pidän enemmän. En uskalla sovittaa enää ainuttakaan mekkoa, vaatekaappini halkeaisi liitoksistaan. Kummasta sinä pidät enemmän, rakas?"

"Molemmista", Tempest vakuutti, "otetaan molemmat." Hän etsi siron, valkonahkaisen lompakon käsilaukustaan.
"Haluatko jättää sen päälle?" hän kysyi, kun viittoili häntä tervehtinyttä myyjää lähemmäs. Tämä saapui kuin häntäänsä heiluttava paimenkoira.
"Ottaisin nämä kaksi, kiitos."

Murielista tuntui, että tapahtumat vyöryivät eteenpäin ilman, että hän todella kykeni vaikuttamaan niihin. Kun myyjä sai vahvistuksen sille, että hän halusi jättää mekon ylleen, tämä leikkasi hintalapun huomaamattomasti irti ja suuntasi sen ja toisen mekon kanssa kassalle. Ja juuri, kun Muriel oli kääntymässä poimimaan vanhat vaatteensa mukaan, toinen myyjä ilmestyi jostain ja pakkasi ne hänelle mukaan.
Hän oli edelleen häkeltynyt siitä kaikesta liittyessään sisarensa seuraan ylellisen myyntitiskin luona.

Tempest maksoi ostokset ja tarjosi eleganttia pahvikassia sisarelleen.
"Näytät valtavan kauniilta", hän sanoi Murielille, kun punoi kätensä sisarensa käsikoukkuun ja johdatti tämän mukanaan ulos.
Kaksi mekkoa oli hyvä valinta, jos he kävisivät teatterissa sekä huomenna että perjantaina.

* * *

Oli oikeastaan jännittävää, kuinka nopeasti Muriel, joka tavallisesti nousi yhdessä auringon kanssa, omaksui pienen sisarensa rytmin. Jo perjantaiaamuna hän oli huomannut nauttivansa siitä, että saattoi viipyä unenlämpimässä vuoteessa, samalla kun joku kissoista kehräsi hänen korvansa juuressa. Toisaalta kehrääjä olisi voinut aivan yhtä hyvin olla myös Tempest, sillä hän oli tullut siihen tulokseen, että sisarella oli sielussaan vähintään puolet kissaa. Puolet kissaa ja loput merenneitoa.
Ehkä hänen olisi pitänyt ottaa enemmän irti vierailustaan Lontoossa, ehdottaa, että he lähtisivät käymään taidegalleriassa tai museossa tai vain kävelyllä, mutta sen sijaan hän oli valmistanut heille myöhäisen brunssin ja houkutellut sitten sisarensa seuraansa viehättävään sohvanurkkaukseen.
Hän tunsi olonsa hyvin rennoksi siinä vaiheessa, kun oli aika alkaa valmistautua illan teatterinäytökseen.
Ja koska hänestä oli tuntunut siltä, hän oli kiikuttanut oman meikkipussinsa pukeutumispöydälle ja keskittyi juuri rajaamaan silmiään.
"Tiedätkö, rakas, tämä osa Lontoossa asumista ei ole lainkaan hullumpaa. Että teatteriin voi piipahtaa aina kun haluaa."
Hän kurtisti kulmiaan katkeavalle rajaukselle ja alkoi korjata vahinkoa.

Parisängyn peitoista tehdyssä pesässä loikoileva Tempest katseli sisartaan hymyillen ja venytteli käsiä raukeasti päänsä ylle.
Hän ei varmastikaan arvostanut tarpeeksi ympäristönsä rikkautta viettäessään suurimman osan ajasta päänsä sisällä, mutta Muriel oli oikeassa teatterista.
Hän oli päässyt pukeutumisessaan siihen pisteeseen, että oli vetänyt ylleen norsunluunvärisen alusvaatesetin ja pitsireunaiset stay-up-sukat. Kullanvalkeat hiukset oli kiepautettu pehmeälle nutturalle ja kasvot meikattu kevyesti. Hän piteli käsipeiliä ja levitti vielä ripsiväriä ripsiinsä.
"Ilmeisesti Wolfie ja hänen luokkansa ovat myös tulossa?" hän varmisti laskiessaan ripsivärin takaisin pieneen meikkipussiinsa.

Muriel kumartui hieman lähemmäs peiliä ja tarkasti rajauksensa. Hän kallisti päätään puolelta toiselle ja voidessaan todeta olevansa tyytyväinen sujautti kajaalin meikkipussiinsa.
Seuraavaksi vuorossa olisi taistelu ripsivärin kanssa.
"Kyllä vain, elleivät heidän suunnitelmansa ole muuttuneet viime hetkellä. Täytyy toivoa, että nuoriso osaa käyttäytyä edukseen."
Hän vilkaisi sisartaan peilin kautta.
"Et kai ole nukahtamassa sinne?"

Tempest vastasi raukealla, kissamaisella hymyllä ja venytteli ja kipristi nautinnollisesti varpaitaan.
"En, tässä on vain niin kovin mukavaa", hän vastasi nauraen ja kierähti vatsalleen, halaten tyynyn poskensa alle.
"Ei minun tarvitse enää kuin pukeutua. Ja valita, mitä puen päälle. Kumman mekkosi sinä laitat tänään?"

Ele sai Murielin silmät siristymään hymystä.
Kissasieluinen, tosiaan.
"En ole aivan varma. Ajattelin ensin luumunpunaista, mutta olisiko rubiini kuitenkin parempi?"
Hän kurtisti hieman kulmiaan ja levitti sitten ripsiinsä lisää väriä.
"Mitä sinä puet, rakas?"

"Laita luumunpunainen ja luota vaistoosi", Tempest kannusti hymyillen ja hieraisi poskeaan tyynyyn.
"En tiedä vielä. Onko sinulla ajatuksia?" hän kysyi. Ehkä hänen pitäisi karsia vaatekomeron sisältöä, jotta valinnan tekeminen helpottuisi.

Muriel sujautti ripsivärin takaisin meikkien joukkoon ja onnitteli itseään siitä, että oli saanut ripset onnistumaan kerralla, ilman ainuttakaan hermojen menettämistä.
"Sinä näytät hurmaavalta aivan kaikessa, kultapieni", hän vetosi, kun suuntasi vaatehuoneeseen, jossa hänen kaksi leninkiään tällä hetkellä roikkuivat Tempestin vaatteiden seurana.
"Tämä kullansävyinen on ihana!" hän huikkasi sisarelleen.

"Mikä niistä?" Tempest nauroi ja kierähti takaisin selälleen ja nousi istumaan, tassuttaen äänettömin varpain kookkaan vaatekomeron puolelle.
Joskus ikävöidessään Tiarnania hän nuuski turhaan miehen vaatteita toivoen löytävänsä tutun tuoksun.
Hän kurkisti Murielin tarkoittamaa mekkoa ja nyökkäsi, poimien sen käteensä.