Between the stars and the sea

Maailma pyöri, ja Tempest puristi silmänsä kiinni häpeän käydessä ylivoimaiseksi. Miten hän oli saattanut olla niin typerä?
Miten hän toivoi, että olisi kadonnut mustiin vesiin.
Typerys.
Hän oli tuhonnut kaiken. Aivan kaiken. Ajatus tuntui musertavan häntä maata vasten.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi ja vihasi itseään tuntiessaan kuumien, suolaisten kyynelien karkaavan ripsiensä lomasta. Hän avasi suunsa ehdottaakseen, eivätkö he voisi jäädä – mutta se oli typerää. Tietenkään eivät voisi. Hän oli tuhonnut kaiken.

Tiarnan laski puhelimen korvaltaan ja kohensi hieman peitettä Tempestin ympärillä.
"Shh, kaikki on hyvin. Hengitä vain", hän kehotti, ja jatkoi selän hieromista.
"Vene tulee kohta."
Hän voisi kantaa vaimonsa veneeseen, ja he ajaisivat mustien aaltojen halki takaisin James-oletetun saarelle. Siellä lääkäri tutkisi Tempestin, minkä jälkeen he voisivat jatkaa matkaa takaisin pääsaarelle.
Tiarnanista tuntui, kuin hän olisi ollut täysi irrallaan kaikesta.
Puhelimen ruudun välähtäessä hän nosti vaimonsa takaisin syliinsä.

Kauhu velloi hänen sisällään.
Mitä sinä teit? Miten sinä saatoit tehdä näin? Miten sinä saatoit? Tiarnan teki kaikesta kaunista – mies teki hänen elämästään satua. Ja hän repi sen rikki kerta toisensa jälkeen. Hän oli myrkkyä, kuin mustaakin mustempaa mustetta, joka tuhosi kauniit, lumoavat sivut levitessään hallitsemattomana ja tuhovoimaisena.
Heidän Kuusaarensa. Ilta oli ollut niin kaunis.
Tempest ei voinut estää itseään, kun itku vyöryi ulos niin kipeänä ja isona, että hänen koko kehonsa tärisi.
"En halua lähteä", hän vetosi epätoivoisena, karhea ääni kesken sanojen särkyen.

Tavallisesti Tiarnanin sydäntä särki kuulla Tempestin itkevän. Särki nytkin, mutta se vain tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kehonsa ulkopuolella. Erillään siitä.
"Em, me emme voi jäädä. Veden joutuminen keuhkoihin saattaa aiheuttaa komplikaatioita."
Hän muisti sen edelliseltä kerralta. Kun oli valvonut Tempestin sängyn vierellä. Keuhkokuume. Tulehdus. Tai Em saattaisi lakata hengittämästä.
Hän kahlasi veteen nähdessään veneen erottaessaan veneen tumman hahmon.

Tempest olisi voinut hävetä sitä, miten itki. Koko keho täristen ja nyyhkäysten mukana vavahdellen, syvältä sielusta kumpuava itku veden yli kiirien. Sen tuska sai hänet kuulostamaan loukkaantuneelta villieläimeltä.
Kuinka hän voisi jatkaa itsensä kanssa elämistä?
Kuinka hän oli saattanut tehdä näin? Taas?
Heidän Kuusaarensa – Tiarnan oli tehnyt siitä täydellisen. Tiarnan teki kaikesta täydellistä.
Ja näin hän kiitti.

Se oli kammottavaa kuultavaa.
Ja muistutti Tiarnania jollakin hirvittävällä tavalla merenneidoista. Ei niistä lempeistä olennoista, jotka pyörteilivät ja leikittelivät aaltojen lomassa. Vaan niistä, jotka itkivät kuolleita sisariaan, huusivat meren mustaan yöhön.
Kuljettaja auttoi häntä nostamaan Tempestin veneeseen, ja päästessään istumaan hän veti naisen takaisin syliinsä, halasi tämän rintaansa vasten niin tiukasti kuin uskalsi.
Kyyneleet polttivat jossakin silmien takana, suostumatta lähtemään liikkeelle.
"Em, sattuuko sinuun?" hän kysyi hiljaa, ääni karheana.

Häneen sattui niin, että hän toivoi voivansa lakata olemasta.
Tuska purkautui hallitsemattomana, rahisevana itkuna ja melkein epäinhimillisinä ulvahduksina. Hän ei tiennyt, miten olla olemassa. Itku sai hänet yskimään välissä ja rajut yskäykset olivat saada hänet yökkimään.
Hän ei ollut tiennyt, että voisi tuntea tällaista tuskaa.
"En voi olla tällainen enää", hän sai muodostettua itkun lomassa, epätoivo kehoa ravistellen.
"Jätä minut tänne. Ole kiltti, vain jätä minut tänne."

Tiarnania kylmäsi.
"Em, lopeta!" hän ärähti kovemmin kuin oli aikonut, kovemmin, kuin olisi halunnut.
"Lopeta tuollainen puhe!"
Hänen olisi pitänyt huomata, että Tempest voi huonosti. Jälkikäteen hän kuvitteli voineensa nähdä merkit, ja vielä pahempaa, kuvitteli kaikki ne hetket, joina hän ei ollut ollut paikalla.
Ei ollut ollut valmis nostamaan vaimoaan merestä.

Hetkeksi Tempest saattoi kohdata Tiarnanin katseen kyynelten läpi, kun ärähdys ravisti häntä. Epätoivoinen anteeksipyyntö viipyi kultaisissa silmissä, ennen kuin ne painuivat kiinni ja itku kouristi naisen kehoa.
Hän näki sen kaiken mielessään. Loputtomat pionit hänen lempiväreissään. Tiarnanin polvistumassa Skotlannin rannikolla. Heidän häänsä, kauniit, kauniit häänsä. Tiarnanin odottamassa alttarissa. Kuinka mies oli kantanut hänet tänne. Paratiisiin, jota tiesi hänen rakastavan. Kuinka Tiarnan oli ostanut hänelle saaren, pienen palan tätä kauneutta.
Ja hän tuhosi sen kaiken jälleen. Yhdessä hetkessä, kun ei voinut ajatella tai hengittää.
Sinä auttamaton, toivoton typerys. Kuinka saatoit epäonnistua kahdesti?

Venematka tuntui kestävän paljon kauemmin kuin silloin, kun he olivat matkanneet Kuusaarelle. Silloin vesi oli ollut kuin nestemäinen jalokivi, ja delfiinit olivat uineet heitä vastaan tervehtiäkseen.
Nyt Tiarnan oli melkein varma, etteivät he ehkä koskaan pääsisi perille. Mutta lopulta, loputtoman pitkän ajan jälkeen, saaren valot ilmestyivät yhtäkkiä näkyviin.
Hän kipusi laiturille Tempest sylissään ja kantoi tämän työntekijöiden osoittamaan rakennukseen, jossa lääkäri odotti jo valmiina.

Koko pää jyskytti kuin räjähtämäisillään.
Itkun kipeät, epätoivoiset kouristukset hiipuivat hiljaisuuteen, kun lääkäri painoi neulan naisen kyynärtaipeeseen ja painoi vereen annoksen norsunkin tuuperruttavaa rauhoittavaa, joka sai Tempestin vaipumaan uneliaaseen hiljaisuuteen.
Ulkoisia vammoja ei ollut. Keuhkoissa ollut vesi aiheutti riskejä, mutta niille ei voinut tällä hetkellä enempää. Ongelma oli selvästi päänsisäinen, lääkäri totesi tutkimuksensa päätteeksi.
Tempest ajelehti pimeyden rajamailla toivoen, että tämä oli vain painajainen, josta hän heräisi hetkenä minä hyvänsä.

Tiarnan vajosi tuolille huoneen laidalle, ja seurasi ilmeettömänä, kuinka lääkäri tutki hänen vaimonsa.
Kuinka hän oli antanut tämän tapahtua uudelleen? Kuinka hän ei ollut huomannut?
Jos hän ei olisi herännyt...
Tiarnan ei voinut päästää ajatusta mieleensä. Ei nyt. Hänen oli keskityttävä, pidettävä itsensä kasassa.
Hän hieraisi kasvojaan ja nousi seisomaan, eikä ollut aivan varma, millaisia tunteita lääkärin sanojen olisi pitänyt hänessä herättää.
Hän kiitti miestä mekaanisesti. Ja pyysi sitten saaren henkilökunnan edustajalta, että heille tilattaisiin kyyti pääsaarelle. Hän halusi viedä vaimonsa sairaalaan, kaikesta huolimatta. Siltä varalta, että vesi aiheuttaisi keuhkoissa tulehduksen.
Hän pelkäsi, ettei Tempest arvostaisi hänen tekoaan, mutta sille ei mahtanut nyt mitään.
Tavarat saivat jäädä huvilalle, kun hän kantoi melkein tiedottoman vaimonsa veneeseen.

Keinotekoinen levollisuus sai Tempestin liukumaan unen ja valveen välillä, antoi lohdullisen mahdollisuuden paeta todellisuutta ja tekoaan. Mutta rauhoittavakaan ei täysin poistanut kylmää, kuvottavaa solmua hänen vatsastaan.
Kuin myrkkyä. Kuin pimeyttä, joka riisti valon Tiarnanin elämästä.
Kuinka hän voisi elää itsensä kanssa?
Lopulta lääke antoi hänen löytää lohtua unettoman unen tiedottomuudesta.

* * *

Tiarnan onnistui pitämään itsensä kasassa koko sen ajan, jonka heiltä vei päästä sairaalalle. Hän maksoi korkeamman hinnan siitä, että Tempest sai oman yksityishuoneen. Sairaala oli hyvin pieni verrattuna Lontoon sairaalaan, jossa hän oli viimeksi valvonut vaimonsa vierellä.
Vaikka Tempest nukkuikin nyt sikeää, keinotekoista unta, hän ei olisi halunnut jättää tätä yksin. Mutta kun hoitaja tuli tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa ja kiinnittämään kanyylia varmuuden varalta, hän enää kestänyt, vaan nousi seisomaan ja harppoi hiljaiselle käytävälle, missä hän saattoi valua istumaan selkä seinää vasten nojaten.
Hän kaivoi puhelimensa esiin, epäröi hetken ja valitsi Davidin numeron.

Yöllä soiva puhelin oli pysäyttää veren Davidin suonissa. Se oli saanut aivan toisenlaisen merkityksen sen jälkeen, kun yksi, koruton puhelu oli kertonut Elizabethin kuolleen.
Pari tuntia Seychellejä jäljessä olevassa Lontoossa mies havahtui hereille, hapuili puhelimen yöpöydältä ja könysi ylös sängystä ollakseen herättämättä vaimoaan, kolhaisi jalkansa kynnykseen ja sadatteli hiljaa könkätessään portaita alakertaan kissat jaloissaan pyörien.
"Hei, onko kaikki hyvin?" David vastasi tunnistettuaan Tiarnanin nimen näytöllä.

Tiarnanin olisi varmasti pitänyt pahoitella. Lontoossakin oli vielä yö.
Hän avasi suunsa tehdäkseen niin, kun kuuli Davidin äänen linjan toisesta päästä. Sanat vain tuntuivat karkaavan hänen otteestaan, kieltäytyivät alistumasta hänen tahtoonsa.
Pakenivat. Niin kuin hänen vaimonsa oli tehnyt.
Sanojen muodostamisen sijaan hän alkoi itkeä.

Kylmä levisi hänen vatsanpohjaansa, kun hän kuuli ystävänsä äänen murtuvan itkuun. David vajosi istumaan portaille ja puristi puhelinta lujemmin, yrittäen olla pohtimatta, mitä katastrofaalista olisi voinut tapahtua.
Hendrix puski hänen säärtään niin, että pieni pää kopisi.
"Tiarnan?" mies kysyi pehmeästi, samettinen lämpö puhelinlankoja pitkin kulkien, kuitenkaan kiirehtimättä. Hän olisi läsnä, vaikka ystävä ei voisi puhua.

Vei hetken, ennen kuin Tiarnan pystyi puhumaan. Silloinkin hänen sanansa kuulostivat heikommilta, hauraammilta. Hänen koko äänensä kuulosti vieraalta, samaan aikaan paljon nuoremmalta ja paljon vanhemmalta.
"Hän teki sen uudelleen", hän kuiskasi, kasvot polvia vasten haudattuina.
"Emmie yritti hukuttautua uudelleen."

Herra jumala. Kylmä humahti hänen lävitseen ja oli saada puhelimen luiskahtamaan sormista, kun hän ajatteli, mitä Tiarnan joutui käymään läpi.
"Voi luoja", David ähkäisi järkyttyneenä. Ja Tiarnan oli yksin toisella puolella maailmaa.
"Olen niin kamalan pahoillani. Kuinka voit? Onko hän heng- kunnossa?"

Olen pahoillani, että soitin. Mutta en tiennyt, kenelle muulle voisin puhua.
Tiarnan olisi halunnut sanoa niin, mutta jostain syystä sanojen muodostaminen tuntui juuri nyt hyvin raskaalta, melkein mahdottomalta. Niitä oli säästettävä, valikoitava tärkeimmät.
"On. Hän nukkuu. Sai lääkettä."
Hän hieroi kasvojaan.
"Olisi voinut hukkua, jos en olisi herännyt:"

Millaista painajaista Tiarnan joutui käymään läpi. Ensin pitkä, loputtoman synkkä kevät – ja nyt tämä. Eikö mies ollut kärsinyt tarpeeksi? David tunsi onnetonta, raastavaa myötätuntoa ja toivoi, että olisi voinut vetää ystävänsä halaukseen.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi. Hän olisi halunnut kysyä paljon muutakin, mutta saattoi vaistota, ettei nyt ollut oikea aika sille.

Tiarnan veti syvään henkeä ja yritti lopettaa kasvojensa hieromisen.
Hänen olisi noustava ja palattava vaimonsa vierelle. Oltava siinä siltä varalta, että tämä heräisi. Hän ei halunnut, että Tempest pelästyisi kun ei tietäisi, minne oli joutunut.
Hän tunsi hylänneensä vaimonsa jo aiemmin.
"Väsyttää", hän myönsi hiljaa.
"Nyt olen täällä yksin. Tempest tarvitsisi sisartaan, luulen."

"Hitto", David ähkäisi. Hän ei ollut koskaan osannut tietään sanojen kanssa eikä ollut varma, mikä muu voisi kuvata myötätuntoa. Tiarnan joutui kokemaan niin paljon enemmän kuin ansaitsi.
"Olen niin pahoillani puolestasi. Selviätkö sinä? Pystyttekö lentämään kotiin?" hän kysyi toivoen kipeästi, että voisi olla fyysisesti ystävänsä tukena.

Älä muuta sanoa, Tiarnan olisi voinut naurahtaa, jos tilanne olisi ollut toinen. Jos hänen vaimonsa ei olisi maannut nukutettuna sen jälkeen, kun oli yrittänyt riistää oman henkensä uudelleen.
Hän nojasi otsansa takaisin polviinsa.
"Ei tässä auta muu", hän vastasi, väsyneesti.
"Toivon, että pystymme. Hänen olisi hyvä päästä perheensä luo. Ja luulen... Hän todella tarvitsee apua."

"Niin", David vastasi tuntien kylmän kosketuksen vatsassaan. Se olisi varmasti selvää kaikille tässä vaiheessa. Jokin Tempestissä oli pahanpäiväisesti rikki.
"Olisi hyvä, että sinäkin saisit perheen ja ystävät ympärillesi. Sinun ei pitäisi joutua kantamaan tuota kaikkea yksin", hän sanoi myötätuntoisena.
"Kuinka... Haluaisitko puhua siitä, mitä tapahtui?"

Mutta millaista apua?
Hänen vaimonsa oli aikuinen ihminen. Tiarnan oli yrittänyt suostutella tätä puhumaan terapeutille, mutta silti varjo oli saanut heidät kiinni. Oli melkein onnistunut vetämään Tempestin syvyyksiin.
Hänkin saattoi melkein kuulla sen kuiskivan.
Hän huomasi melkein toivovansa, että joku olisi voinut ottaa hänen vaimonsa hetkeksi suojiinsa. Suojella tätä itseltään tavalla, johon hän ei kyennyt.
"Me yövyimme saarella. Hänen saarellaan, muistatko sen, jonka näytin sinulle?"
Hän oli ollut lahjastaan vilpittömän innoissaan siksi, että oli toivonut Tempestin rakastuvan siihen. Omaan pieneen paratiisiinsa.
"Teltassa. Heräsin siihen, ettei hän ollut enää vierelläni. Ja kun menin ulos..."
Hänen äänensä särkyi, hiipui hetkeksi.
"Hän oli vedessä. Jo tajuttomana."

David saattoi nähdä sen elävästi mielessään. Miten avuttomaksi ihmisen täytyi tuntea itsensä autiolla saarella keskellä merta.
"Olen niin pahoillani puolestasi", hän toisti mennen laskuissa sekaisin, mutta sitä hän todella oli. Häät olivat olleet niin kauniit, häämatka varmasti satumainen – miten se sai tällaisen käänteen? Oliko Tempest liian sairas?
"Oliko... Oliko hän vaikuttanut ahdistuneelta jo aikaisemmin? Vai tuliko se täysin yllättäen?"

Tiarnan oli pitkään hiljaa.
"Tiesin, ettei hän ollut aivan oma itsensä", hän myönsi lopulta.
"Eihän... sellaisesta parannuta hetkessä. Mutta en osannut kuvitella, että hän olisi mennyt näin pitkälle uudelleen. Minun olisi pitänyt..."
Hänen äänensä särkyi. Hoitaja oli yhä Tempestin luona huoneessa, joten hän saattoi yrittää kerätä sielunsa palasia kasaan vielä hetken.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää."

"Tiarnan", David vetosi lämpimästi ja halasi syliinsä kömpivää Morrisonia paremman puutteessa.
"Älä syytä itseäsi. Tempest ei voi hyvin, mutta se ei ole millään tavalla sinun syysi tai vastuusi." Tiarnan ei ollut vastuussa vaimonsa hengestä. Ja jos Tempest todella päättäisi jättää tämän maailman, kukaan ei voisi estää naista.
"Tiedäthän sinä sen?"

Tiarnan oli jälleen hiljaa. Joskus hiljaisuus kertoi enemmän kuin mikään mahdollinen sanojen yhdistelmä.
Heidän ei olisi pitänyt matkustaa. Oli ollut typerää, ja itsekästä, raahata Tempest toiselle puolelle maailmaa, kun tämä olisi tarvinnut perheensä tukea.
Ja jättää nainen yksin. Ilman vartiointia.
Hetken Tiarnanista tuntui, että hän saattaisi oksentaa.
"Minä toin hänet saarelle. Olisin yhtä hyvin voinut viittoilla merta kohti ja kehottaa hyppäämään aaltoihin."

"Tiarnan!" David protestoi toivoen, että olisi jotenkin voinut auttaa ystäväänsä. Tiarnanin ei olisi pitänyt joutua tähän tilanteeseen kertaakaan, saati kahdesti.
"Se ei ole sinun syytäsi – ja hänhän rakastaa merta? Eikö hän ole ollut onnellinen saarellanne?" hän kysyi rapsuttaen kissan lepakkomaisen korvan taustaa, mikä sai hoikan avaruusolennon kehräämään äänekkäästi.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärin."

Tiarnan ei ollut enää varma. Ehkä juuri se teki kaikesta niin kamalaa: kun hän katsoi heidän matkaansa taaksepäin, hän ei voinut olla varma siitä, oliko Tempest ollut onnellinen. Oliko nainen ollut onnellinen edes heidän häissään?
Hänen olisi pitänyt tehdä jotakin. Toimia toisella tavalla.
Hoitaja asteli ulos huoneesta ja Tiarnan nousi hitaasti seisomaan, ottaen kevyesti tukea seinästä.
"Minä en tehnyt mitään", hän vastasi hiljaa.
Se tässä juuri ongelmana. Hän ei ollut onnistunut pitämään varjoja poissa.
"Olen pahoillani, että herätin sinut."

"Tiarnan", David vetosi jälleen tuntien kipeää avuttomuutta. Tiarnanin ei olisi pitänyt joutua tähän tilanteeseen enää.
"Tempest on sairas. Se ei ole sinun syytäsi eikä sinun korjattavissasi." Hän toivoi, että olisi voinut löytää oikeat sanat. Edes paremmat sanat. Hän saattoi hyvin ymmärtää Tiarnanin ajatuksia, sillä olisi luultavasti tuntenut juuri samoin.
"Älä pahoittele. Olen onnellinen, että soitit minulle – olen täällä, milloin tahansa tarvitset juttukaveria. Voinko tehdä jotain?"

Tiarnanista tuntui, että hän oli menettänyt vähäisimmänkin kykynsä loogiseen ajatteluun. Jollakin tasolla hän tiedosti, että David oli oikeassa. Todennäköisesti hän olisi valinnut itse samat sanat, jos tilanne olisi ollut päinvastainen.
Juuri nyt niitä oli vain hyvin vaikea uskoa.
"Kiitos, kyllä tämä varmasti tästä", hän totesi ontosti.
Nyt ei ollut oikea hetki keskittyä suruun. Hänen vaimonsa tarvitsi häntä, kenties kipeämmin kuin koskaan ennen.
"Minun täytyy mennä, en halua, että Tempest herää yksin. Hän pelästyisi."

"Sairaalan henkilökunta huolehtii hänestä", David muistutti. Tiarnan oli selvästi tolaltaan ja ansaitsi aikaa itselleen. Hän toivoi, että olisi jotenkin voinut muistuttaa ystäväänsä, ettei tämän tarvitsisi kantaa tätä kaikkea yksin tai olla vahva. Olisipa hän voinut tulla paikalle.
"Soita minulle koska tahansa, jos haluat puhua. Olen täällä."

Tiarnan veti syvään henkeä ja yritti löytää itsestään valkean, valoa loistavan pisteen johon keskittyä. Se oli ollut hänen vanhan draamaopettajansa suosima harjoitus, jonka tarkoituksena oli saada mieli tyhjäksi ennen rooliin astumista.
Valkoinen valopiste karkasi hänen otteestaan.
"Kiitos, David. Voi olla, että vien hänet Newcastleen, hänen perheensä olisi lähempänä."
Hän hieraisi väsyneesti kasvojaan.
"Ilmoitan, kun tiedän enemmän."
Kun hän tietäisi, missä viettäisi seuraavat päivät ja viikot.

"Autan missä vain voin", David lupasi myötätunto vatsaa vihloen.
"Kaikki kääntyy vielä parhain päin." Jotenkin niin täytyisi tapahtua. Tiarnan ansaitsisi aurinkoa elämäänsä kaikkien näiden myrskyjen jälkeen. Mies viipyi istumassa portailla vielä pitkään puhelun jälkeen, ajatuksiinsa unohtuneena, kissat syliinsä käpertyneenä.
Mikä karu käänne häämatkalle.

Päiväntasaajan toisella puolella Tiarnan päätti puhelun, ja jäi hetkeksi katselemaan puhelimensa näyttöä. Pitäisikö hänen soittaa anopilleen tai kälylleen, ilmoittaa siitä, mitä oli tapahtunut? Vai pitäisikö hänen odottaa aamuun? Kysyä Emmien mielipidettä asiasta?
Tempest olisi totta kai sitä mieltä, ettei asiasta ilmoitettaisi kellekään.
Tiarnan tiesi jo nyt, ettei voisi suostua siihen.
Hän veti syvään henkeä, työnsi puhelimen taskuunsa ja palasi vaimonsa vuoteen äärelle.

Laitteiden rytmikäs, loputon piipitys oli kivuliaan tuttua. Hetken hän oli varma, että avatessaan silmänsä hän olisi edelleen vangittuna sairaalaan, perhe sänkynsä ympärillä, uneksimassa elämästä, jonka olisi voinut elää.
Kurkkua poltteli. Hengittäminen tuntui siltä kuin rinnan päällä olisi betoniharkkoja, jotka rusensivat häntä patjaa vasten. Pahoinvointi velloi jossain nielun takana.
Ensimmäinen asia, minkä Tempest näki raottaessaan silmiään, oli kämmenselkään työnnetty neula ja sen ympärille jo syntynyt mustelma. Pienillä kukilla kirjottu kesämekko oli poissa ja sen tilalla oli sinipilkullinen sairaalakaapu. Ympärillä olevat, piipittävät koneet kurottelivat häntä kohti ja kahlitsivat kaiteelliseen sänkyyn.
Todellisuus vyöryi päälle niin raskaana, että se oli pysäyttää hänen hengityksensä.

Sängyn vierelle asetettu tuoli oli hieman liian kiikkerä, jotta sillä olisi voinut istua mukavasti, ja Tiarnan tunsi sen selvästi selkänsä lihaksissa.
Nähdessään Tempestin avaavan silmänsä hän nojautui lähemmäs ja tarttui hellästi naisen käteen.
"Ei mitään hätää, rakas, olen tässä."
Niin kuin hänestä olisi ollut mitään apua aikaisemmillakaan kerroilla.
"Olet sairaalassa, mutta kaikki on hyvin, ei ole mitään syytä pelästyä."
Hän tutki kalpeita kasvoja, sydän kipeästi vihloen ja huolestunut juova kulmiensa välissä.
"Pystytkö puhumaan?"

Tiarnanin läsnäolo sai lämmön leviämään hänen sisälleen, sydämestä kylmiin sormenpäihin saakka. Siihen asti, kunnes hän muisti, mitä oli tapahtunut. Miksi hän oli taas sairaalassa.
Sydän löi voimalla, joka sai rytmikkään piipityksen sekoamaan askelissaan. Kimeä, holtiton piipitys tuntui menevän suoraan ihon alle ja Tempest taisteli vastaan halua repiä johdot, letkut ja monitorit irti itsestään.
Kuinka hän oli saattanut tehdä näin Tiarnanille? He olivat häämatkallaan. Miten hän voisi kohdata miehen? Kylmät kädet tärisivät, kun itkusta turvonneiden silmien katse harhaili ahdistuneena ympäri huonetta, ennen kuin uskalsi vihdoin kohdentua Tiarnanin kasvoihin.
"Pystyn", hän vastasi tuskin kuuluvasti, sanat polttelevaa kurkkua raapien. Kuinka hän oli saattanut tehdä näin miehelle uudelleen?

Laitteiden kiihtyvä piipitys sai kylmän huolen pyyhkäisemään Tiarnanin yli, ja katsoessaan kohti ruutua, joka tiivisti hänen vaimonsa elämän numeerisiksi arvoiksi ja käyriksi hän harkitsi hetken, pitäisikö hänen kutsua hoitaja. Mutta eivätkö laitteet olleet juuri sitä varten, että nämä voisivat syöksyä paikalle sillä samalla hetkellä, kun jokin olisi pahasti vinossa?
"Kaikki hyvin, rakas", hän vakuutti uudelleen ja silitti siroja sormia.
"Tahtoisitko vettä?"

Se kuulosti melkein irvokkaalta. Tietenkään kaikki ei ollut hyvin. Hän oli epäonnistunut, taas. Tuottanut tuskaa ja huolta rakkaimmalleen, taas. Pettänyt lupauksensa, taas.
Ja siinä Tiarnan istui, yhtä epäitsekkäänä ja kilttinä kuin ennenkin. Miehen olisi pitänyt jättää hänet mustiin vesiin. Kultaiset silmät kostuivat ja huone muuttui sumeaksi, kun hän yritti estää itseään itkemästä tahdonvoimalla.
Hän pudisti päätään. Oliko hänellä oikeutta pyytää anteeksi? Olivatko sanat menettäneet jo kaiken painoarvonsa hänen lausuminaan? Hän oli aina pyytämässä anteeksi jotakin.
"Ol- olen niin pahoillani", hän kuiskasi ääni hiipuen, kylmä kauhu rintaansa puristaen.

Tiarnanin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen, kun hän huomasi itkun vaimonsa silmissä.
"Onko sinulla kipuja?" hän kysyi huolissaan, ja nojautui hieman lähemmäs kuullakseen hyvin hiljaiset sanat piipittävien laitteiden ylitse.
"Shh, ei ole mitään syytä pahoitella."
Hän oli se, joka oli anteeksipyynnön velkaa. Vaikka anteeksipyynnöt eivät voisi koskaan riittää.
Hän hieraisi vapaalla kädellään kirveleviä silmiään.
"Kunhan saamme luvan lääkäriltä, pääset kotiin. Voisimme matkustaa Newcastleen, niin että perheesi olisi lähellä."

Tempest pyyhkäisi kovakouraisesti yli tulvahtavia kyyneliä pois pisamaisilta, kalpeilta kasvoiltaan. Kuinka Tiarnan saattoi olla niin kiltti? Hän todella ei ansainnut miestä.
Hän pudisti jälleen päätään. Hän tunsi särkyvänsä tuskan alla, mutta se ei ollut kipua, joka ansaitsi helpotusta.
"Mitä?" hän kuiskasi kasvot kalpeammaksi valahtaen ja sydänmonitori uudelleen seoten.
"Oletko... Oletko kertonut perheelleni?"

Tiarnanin katse kääntyi jälleen kohti monitoria.
Hän muisti, kuinka edellisellä kerralla sydänmonitori oli yhtäkkiä näyttänyt pelkkää viivaa. Kuinka henkilökunta oli syöksynyt huoneeseen ja ajanut heidät ulos.
Muisto sai kylmyyden leviämään hänen kehoonsa.
"En vielä", hän vastasi, kääntäessään katseensa takaisin vaimoonsa. Hän silitteli tämän käsivartta, toivoen, että se toisi jonkinlaista lohtua ahdistukseen.
"Tahtoisitko puhua äitisi kanssa?"

"En!" Tempest parahti vauhkon kauhun vallassa. Kurkkua poltti kuin sanat repisivät sitä rikki.
"En halua perheeni tietävän." Hän ei halunnut olla jälleen syy, miksi hänen perheensä joutuisi laittamaan oman elämänsä tauolle voidakseen rientää hänen luokseen. Koska hän oli taas sairas tai rikki tai vain niin typerä, että epäonnistui kahdesti.
"Ole kiltti. En halua heidän tietävän", hän kuiskasi tuijottaen Tiarnania, "ole kiltti."

Tiarnan katseli vaimoaan, tummat varjot silmiensä alla.
"Em, minusta perheesi pitäisi todella tietää", hän huomautti vakavana.
"Sinä et voi hyvin. Enkä tiedä, pystynkö huolehtimaan sinusta yksin."
Ehkä Eleanorilla tai Murielilla olisi jokin keino pitää Tempest hengissä. Keino, joka häneltä puuttui.
"Sinä tarvitset apua."

Tempest pudisti päätään. Kyynelistä kosteat, kultaiset silmät tummuivat kauhusta. Ei, ei enää. Hän ei olisi enää taakka, joka veti perhettäänkin pimeisiin syvyyksiin. Muriel saisi pian lapsen, pienen tyttären, ja hänen rakkaan, rakkaan sisarensa piti vihdoin saada tilaisuus elää omaa elämäänsä.
"Sinun ei tarvitse huolehtia minusta", hän vetosi ahdistuneena. Kenenkään ei olisi pitänyt joutua huolehtimaan hänestä. Sinä auttamaton typerys.

Tiarnan tunsi olevansa hirveä mies, kun sai vaimonsa itkemään sillä tavalla. Mutta samaan aikaan hän tiesi, ettei antaisi tällä kertaa periksi. Ei, kun oli ollut menettää vaimonsa jo toisen kerran.
Jos hän ei olisi herännyt. Aamulla Tempestin puoli olisi ollut tyhjä, ja veteen johtavat jäljet ehkä huuhtoutuneet pois.
"Sinun pitää yrittää levätä", hän vetosi, ääni karheana.
"Sait vahvaa lääkettä."

Tempest puristi silmänsä kiinni, kädet ahdistuksesta vapisten.
Kuinka hän oli saattanut tehdä näin? Kuinka hän voisi jatkaa eteenpäin? Tiarnan olisi ansainnut niin paljon parempaa. Auttamaton typerys epäonnistui kahdesti. Miehen ihailijat olivat oikeassa. Hänen olisi pitänyt onnistua ensimmäisellä kerralla.
"Antaisit minun kadota", hän kuiskasi ja pyyhkäisi pois ripsiensä lomasta karkaavan kyyneleen.

Kylmä, kipeä paino tuntui vajoavan Tiarnanin vatsaan.
"Em, lopeta tuollaiset puheet."
Ei, hän ei pystyisi huolehtimaan Tempestistä yksin. Kun nainen edelleen, kaiken tämän jälkeen puhui katoamisesta. Seuraavalla kerralla tämä ehkä onnistuisi. Hän saattaisi todella ehtiä paikalle liian myöhään.
"Lepää vain, rakas", hän vetosi uudelleen.
"Kaikki järjestyy kyllä."
Hänenkin kätensä tärisivät, kun hän kohensi peittoa vaimonsa yllä ja jatkoi tämän sormien silittämistä.
"Lepää vain."

Valottomat, kylmät syvyydet vetivät häntä alas eikä hänellä ollut voimaa taistella vastaan.
Hän oli niin väsynyt. Niin väsynyt tuntemaan näin. Niin väsynyt olemaan tällainen, niin rikkinäinen, ainoa särö muuten täydellisessä tarinassa. Niin väsynyt vetämään muita pimeyteen mukanaan. Niin väsynyt vihaamaan itseään voimalla, joka tuntui repivän hänet rikki. Niin väsynyt pohtimaan, kuinka voisi koskaan olla tarpeeksi.
Niin kammottavan väsynyt.
Tempest käpertyi pienelle, kipeälle kerälle johtojen kahleissa, kätki kasvonsa ja itki.

Tiarnan tunsi sydämensä murenevan rinnassaan, kun näki vaimonsa itkevän.
Millainen aviomies ei osannut lohduttaa vaimoaan? Millainen mies ei ymmärtänyt tämän hätää ennen kuin oli liian myöhäistä? Oliko hän ollut liian keskittynyt omaan onneensa?
He voisivat jatkaa häämatkaansa. Sitten, kun Em voisi taas paremmin. Ei ollut väliä, veisikö se vuoden, tai kaksi, tai kymmenen, he voisivat jatkaa siitä, mihin olivat jääneet.
Mutta ensin hänen oli huolehdittava siitä, että hänen vaimonsa saisi parasta mahdollista hoitoa.
Juuri nyt hän koki, ettei voinut tehdä muuta kuin silittää tämän jännittynyttä selkää ja taistella omia kyyneleitään vastaan.

Perjantai 21. syyskuuta 2018, ilta, Granville Road, Jesmond, Newcastle Upon Tyne

Alkumatkasta Lawrence oli todella kuvitellut, että kissat tekivät kuolemaa kopassaan. Niiden protestointi oli aivan toista luokkaa kuin Cocon hiljainen vikinä.
Jossain vaiheessa hän oli tottunut siihen, vaikka aina etupenkillä istuessaan vilkuilikin huolestuneesti takapenkille. Niin hän taisi tosin tehdä enemmän sisarensa vuoksi.
Voi Emmie.
Nyt hän istui kuitenkin ratin takana, samalla kun ohjasi auton Jesmondiin vievälle tielle. Tiarnan istui pelkääjänpaikalla, pelottavan hiljaisena, tummat, melkein mustelmaa muistuttavat varjot silmiensä alla. He eivät olleet puhuneet montaakaan sanaa matkan aikana.
Se oli pelottavaa.

Romana oli kiertänyt hännän sirojen tassujensa ympärille ja määki säännöllisesti protestiksi vangitsemisestaan. Leela kiemurteli kuljetuskopassa ottosisarensa päällä ja puski emäntänsä oven ritilän läpi pujotettuja sormia niin, että pää kopisi kaltereihin.
Tempest makasi takapenkillä kyljelleen käpertyneenä, katsellen poissaolevana pieniä rakkaitaan.
Nenä oli punainen ja rohtunut niistämisestä, kuume viilsi kylmänä ihon alla ja sai nivelet vihlomaan ja keuhkoja särki yskimisestä, mutta se tuntui yhdentekevältä sen rinnalla, kuinka paljon todellisuus sattui.
Leela oli kuitenkin niin iloinen hänen olemassaolostaan, että hengästytti itsensä kehräyksellä ja mylläsi kuljetuskopan pehmusteet pyrkimällä emäntänsä syliin kalterien läpi. Romana loi Tempestiin anovan, pöyristyneen katseen ja väisti sisartaan inhoten.

Englannissakin alkoi olla jo tähän aikaa hämärää, vaikkei pimeys laskeutunutkaan yhtä nopeasti, kuin se oli tehnyt lähempänä päiväntasaajaa.
Lawrence kääntyi kapeammalle, tiiviiden rivitalojen reunustamalle tielle ja vilkaisi taustapeilistä sisartaan ja tämän kissoja.
"Emmie, kohta ollaan perillä", hän kutsui pehmeästi.
"Millainen olo?"

Tempest sulki hetkeksi silmänsä eikä voinut olla toivomatta, että olisi Kuusaarella, turkoosin meren syleilyssä. Mutta hän ei ollut.
Hän oli auttamaton, ajattelematon, itsekäs typerys, joka oli satuttanut rakkaitaan kahdesti, ja nyt hänen oli kohdattava jälleen tekonsa seuraukset. Hän tiesi, että oli ollut turha anella Tiarnania olemaan kertomatta hänen perheelleen. Silti hän tunsi kylmän, kuvottavan pelon pesiytyvän vatsaansa ajatellessaan vanhempiensa kohtaamista.
Luojan kiitos Muriel ei tiennyt. Hän toivoi, että asia pysyisi niin. Murielin piti saada keskittyä itseensä ja lapsensa lähestyvään syntymään.
Hän pakotti itsensä nousemaan istumaan, koko keho vihloen, ja kiersi luonnonvalkeaa villatakkia paremmin ympärilleen. Millainen olo? Kammottava. Mutta hän soi vain veljelleen poissaolevan hymyn taustapeilin kautta, ennen kuin käänsi katseensa ikkunaan. Maailma näytti kylmältä ja harmaalta Seychellien paratiisien jälkeen – missä he voisivat olla edelleen, ellei hän olisi tuhonnut heidän häämatkaansa.
Sinä auttamaton typerys.

Lawrence naksautti vilkun päälle ja ajoi auton tottuneesti huolellisesti leikattujen pensasaitojen välisestä kolosta vuokra-asunnon pihaan. Ainakaan lehdet eivät olleet vielä karisseet maahan, eivätkä oksat joutuneet kurkottelemaan paljaina kohti taivasta korostaakseen eroa vehreään paratiisiin.
Tiarnan tuntui havahtuvan ajatuksistaan siinä vaiheessa, kun Lawrence nykäisi käsijarrun päälle. Hän hieraisi kasvojaan, nousi autosta ja asteli avaamaan takapenkin oven.
"Tule, rakas, viedään sinut sisään, niin ettet kylmety."
Hän kumartui nostaakseen vaimonsa syliinsä.

Tiarnan oli sietämättömän kiltti.
"Kiitos, pärjään kyllä", Tempest sanoi hiljaa laskien valkeisiin, keveisiin tennistossuihin työnnetyt jalkansa maahan. Ehkä niissä viipyi hiekkaa Seychelleiltä tai jopa Kuusaarelta.
Todellisuus painoi häntä kohti maata, ja Tempest tunsi olonsa pahoinvoivaksi nähdessään kuvajaisensa auton ikkunasta. Ei auta itkeä. Sinun täytyy kohdata tekosi seuraukset, typerys.
Hän kurotti autoon ja veti käsivarret vienosti tutisten kissojen kantokopan syliinsä.

Tiarnan katseli vaimoaan hetken ja tarttui sitten kantokoppaan.
"Viedään teidät kaikki sisälle, tytötkin kaipaavat mahdollisuutta jaloitella", hän totesi, sulki korvansa loukkaantuneelta määkinältä ja kietoi toisen käsivartensa vaimonsa hartioiden ympärille.
Ilma tuntui korostuneen viileältä Seychellien lämmön jälkeen.
Myös Lawrence nousi autosta ja avasi takakontin auttaakseen matkalaukkujen kantamisessa.

Heidän piti jättää kotinsa Lontoossa, koska Tiarnan ei pystynyt vahtimaan häntä yksin. Mies oli saattanut käyttää eri sanoja. Muistikuvat olivat hämyisiä, luultavasti tujujen rauhoittavien ansiosta, joita hän oli saanut ensin sairaalassa ja sitten lennolla selvitäkseen kotiin saakka.
Hän vaelsi ovelle miehen käsivarren alla ja tunsi hengästyvänsä naurettavasti pienestäkin ponnistuksesta. Vastustuskyvyn tuhoamisen riemupuolia oli lahja napata jokaikinen kiertotauti, jonka joku päin aivastava suosi lahjoittaa.
"Hoidan kissat", hän sanoi hiljaa, välttäen sekä miehensä että veljensä katseita, ja hakeutui arkkitehtuuriltaan erikoiseen keittiöön availemaan turkooseja puukaappeja. Hän asetti kissoille tasolle vesikulhon ja toisen kupin laadukkaille kuivanaksuille. Hän kaatoi hiekkalaatikkoon puhdasta hiekkaa, asetti sen sopivaan näkösuojaan, vapautti kissat tutkimaan uutta, väliaikaista kotiaan villisti huutaen ja hännät pystyssä juosten, ennen kuin vajosi kyljelleen olohuoneen vaalealle sohvalle voiman hiipuessa lihaksista.

Huolestunut juova viipyi Tiarnanin kulmien välissä, kun hän unohtui hetkeksi katselemaan vaimonsa perään.
Jossakin toisessa tilanteessa hän olisi saattanut pysähtyä ihailemaan tilaratkaisuiltaan luovaa asuntoa, mutta nyt hän joutui pakottamaan itsensä liikkeelle ja ulos etuovesta, niin että saattoi auttaa Tempestin veljeä kantamaan matkalaukut yläkertaan.
Tämä tulisi olemaan heidän kotinsa jonkin aikaa.
Tiarnan tunsi olevansa kuin jonkinlainen unissakävelijä seisahtuessaan sohvan vierelle. Hän poimi valkean, suurineuloksisen torkkupeiton ja levitti sen vaimonsa vartalon suojaksi.
"Tahtoisitko teetä, rakas?"

'Rakas' kuulosti melkein absurdilta. Kenenkään ei pitäisi rakastaa jotakuta, joka kohteli heitä niin kuin hän kohteli Tiarnania.
"Ei kiitos", hän vastasi tukkoisesti, jälkimmäinen sana sekoittuen yskänpuuskaan. Tempest hapuili villatakkinsa taskusta nenäliinan ja pyyhki turhautuneena vuotavaa nenäänsä. Pää jyskytti ja sai hänet painamaan silmänsä kiinni.
Heidän ei pitäisi olla tässä.
Typerys.
"Tarvitsetteko apua?" hän jatkoi raottaen silmiään, potien huonompaa omaatuntoa hyödyttömyydestään.

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän liikahti levottomasti, toivoen, että olisi voinut jotenkin helpottaa rakkaansa oloa.
"Ei, kyllä me pärjäämme", hän vakuutti, eikä onnistunut hymyilemään niin kuin tavallisesti. Hän ei ollut tainnut hymyillä sen jälkeen, kun oli herännyt yöllä teltassa. Yksin.
Hän näki silmissään välähdyksen vaaleaa, kukallista kangasta mustaa vettä vasten.
Hän räpäytti silmiään ja yritti karkottaa kuvan mielestään.
"Oletko varma, ettet haluaisi yläkertaan lepäämään? Sänky vaikutti oikein mukavalta."

Tempest katsahti kohti olohuoneen nurkassa olevaa, viehättävää kierreportaikkoa.
"Hyvä on", hän sanoi yskähtäen ja työnsi itsensä ensin istumaan, keräsi itseään hengenvedon ja nousi ylös, viikaten torkkupeiton takaisin sohvalle, ennen kuin lähti portaisiin.
Romana ja Leela sinkosivat hänen peräänsä hännät pystyssä, pienet koukut niiden päissä. Ne määkivät vuoronperään kuin kertoen jännittävästä uudesta kodista ja kaikesta näkemästään.
"Niinkö? Ihana kuulla", Tempest jutteli kissoille hiljaa kiivetessään yläkertaan.

Katsoessaan, kuinka kissat seurasivat määkien emäntänsä kantapäillä, Tiarnan tunsi hetkellisesti... jotakin. Hetkellinen lämpö onnistui tunkeutumaan kylmän turtuuden lävitse.
Ehkä heidän ei olisi pitänyt koskaan matkustaa. Ehkä kissojen seura olisi saanut pidettyä Tempestin poissa varjoista. Ehkä tämä olisi halunnut pysyä kiinni elämässä edes heidän kissojensa, heidän äänekkäiden, huomiota kaipaavien tyttöjensä tähden.
Hän hieraisi kasvojaan melkein väkivaltaisesti ennen kuin asteli keittiöön laittamaan veden joka tapauksessa kiehumaan.

Sänky oli oikein mukava.
Tempest käpertyi sen keskelle kiertäen peiton ympärilleen, kun mitätönkin kuume sai hänet tuntemaan kylmää vatsassaan saakka. Vaikka hän olikin varma, että kylmällä ei ollut mitään tekemistä flunssan kanssa ja kaikki sen kanssa, mitä hän oli tehnyt typeryksissään. Taas.
Leela ähersi itsensä kehräten hänen rintaansa vasten, lepuuttaen päätään hänen kaulallaan, ja Romana asettui vahtiin emäntänsä kiikkerälle lonkalle, häntä siivosti tassujen ympäri kierrettynä, vihreät silmät sirrillään.
Kuinka hän voisi koskaan todella pyytää anteeksi?

Hetken kuluttua Tiarnan kurkisti hiljaa makuuhuoneeseen.
"Rakas, toin sinulle teetä", hän totesi ja asteli peremmälle, vieras teemuki toisessa kädessään. Hän laski sen yöpöydälle ja istahti sängyn laidalle, ja rapsutti skeptiseltä näyttävää Romanaa korvan takaa ennen kuin laski kätensä tunnustellen vaimonsa otsalle.
"Ehkä meidän pitäisi mitata kuumeesi."

Tempest painoi katseensa Tiarnanin epäitsekkään huomaavaisuuden edessä.
"Olen kunnossa", hän vastasi, vaikka sekin taisi kuulostaa irvokkaalta tässä tilanteessa. Typerys.
"Kuumetta ei ole paljoa." Sen hän tiesi ilman mittariakin, sairastettuaan enemmän flunssia kuin laki salli. Ainakaan hän ei nyt joutunut viettämään elämäänsä kliinisen karussa puhdashuoneessa.
"Sinun pitäisi levätä."

Tiarnan antoi kätensä viipyä Tempestin otsalla hetken, ja pyyhkäistä sitten tämän vaaleita hiuksia kevyesti.
Hiukset olivat levinneet pään ympärille kuin sädekehä, mustien aaltojen keskellä.
Muisto iski niin yllättäen, varoittamatta, että Tiarnan säpsähti.
Vaaleat, pitkät suortuvat, joita aallot keinuttivat.
Ei.
Hän pudisti päätään ja pakotti mielikuvan pois.
"Onhan sinulla kaikkea, mitä tarvitset? Särkylääkkeitä? Nenäliinoja?"

Tempest painoi silmänsä kiinni ja käpertyi paremmin Leelan ympärille, mikä sai suklaankirjavan kissan kehräämään jyristen ja nuolemaan karhealla kielellään emäntänsä leukaperää.
"Toivon, ettet olisi niin kiltti", hän sanoi ahdistuneena. Hän ei ansainnut sitä. Hän ei ansainnut miehen loputonta huomaavaisuutta, anteliaisuutta, lempeyttä ja käsittämätöntä rakkautta kaiken tekemänsä jälkeen.

Tiarnan tunsi kipeän palan nousevan kurkkuunsa.
"Em, sinä voit haluta satuttaa itseäsi, mutta älä vedä minua siihen mukaan", hän käski, hieman kovemmin kuin olisi halunnut.
Mutta ajatus siitä, ettei hän saisi edes huolehtia vaimostaan, että tämä koki olevansa niin uskomattoman arvoton, ettei ansainnut edes sitä, särki hänen sydäntään.
Nyt, kun hän ei enää osannut muuta kuin kantaa vaimolleen lämmintä juomaa ja särkylääkettä.

Tempest puri alahuultaan katsahtaessaan miestä.
Kuinka sinä saatoit tehdä niin Tiarnanille? Kahdesti? Mitä hän oli ajatellut? Ehkei yhtään mitään. Koko ilta Kuusaarella tuntui... Turralta. Kuin hän olisi seurannut tapahtumia lasin takaa, hiljaa hukkuen.
Ennen kuin teki niin kirjaimellisesti. Typerys.
"Olen pahoillani", hän sanoi, vaikka sanat olivat menettäneet merkityksensä kauan sitten. Niin kävi, kun teki jatkuvasti jotain anteeksipyyntöä vaativaa.
"En halua vetää sinua syvyyksiin."

Tiarnan tunsi merkillisen voimattomuuden pyyhkäisevän ylitseen.
"Rakas, et sinä vedä. Meidän täytyy vain saada sinut kuntoon", hän vetosi, ja silitti vaaleita suortuvia pois kuumeiselta otsalta.
Romana loi häneen silmät viiruina katseen, joka sai Tiarnanin tuntemaan olonsa tuomituksi. Mikset huolehtinut kuningattaresta paremmin, mies?
Hän ei tiennyt.
Hän yritti karistaa ahdistuksen päältään ja nousi seisomaan.
"Haen sinulle vettä, tarvitsetko jotakin muuta alakerrasta?"

Oli uuvuttavaa vihata itseään. Oli uuvuttavaa tuntea niin korventavaa, kuvottavaa itseinhoa, että teki kipeää olla olemassa. Se oli pelottavaa ja kamalaa, kuin ylivoimainen paino repisi häntä valottomiin syvyyksiin, kuiskien julmia, musertavia sanoja niin tehdessään.
Oli uuvuttavaa tietää, miten kammottavan uupuneita hänen rakkaidensa täytyi olla häneen. Miten hänen katoamisensa todella voisi olla helpotus kaikille hänen ympärillään, kuin hänen rakkaansa pääsisivät yhtäkkiä nousemaan takaisin pintaan, takaisin valoon, kun hänessä asuva mustuus ei repinyt enää kohti pimeyttä.
"En tarvitse mitään", Tempest vastasi tuskin kuuluvasti, nielaisten kaikki ne kuvottavat, synkät sanat, jotka pyrkivät ulos.
"Sinun pitäisi levätä."

Et tietenkään, Tiarnan ajatteli onnettomana. Hänestä tuntui siltä, että tämä kaikki olisi ollut helpompi kestää, mikäli Tempest olisi edes kerran toivonut häneltä jotakin. Vaikka vesilasillista. Se, että nainen toistuvasti vakuutti, ettei tarvinnut mitään, teki kaikesta vain kipeämpää.
Kuin tämä olisi jo luovuttanut.
Aaltojen vietävänä.
Muisto vaaleista hiuksista mustuutta vasten välähti jälleen Tiarnanin mielessä, mutta hän pakotti sen syrjään lähtiessään takaisin alakertaan. Vieraaseen alakertaan.
Hän oli ehtinyt kiivetä takaisin yläkertaan vesilasin ja särkylääkepakkauksen kanssa, kun kuvat palasivat.
Vaaleat hiukset vasten mustaa vettä. Epätoivo, joka sai pulssin hakkaamaan korvissa, kun hän kurkotti kättään ja yritti tavoittaa mekon kuvioitua kangasta. Kun ote lipesi.
Vesilasi särkyi lattiaa vasten.

Jokin särkyvän lasin äänessä oli niin pahaenteistä, että Tempest hätkähti istumaan. Romana määkäisi loukkaantuneena tullessaan keikautetuksi emäntänsä lonkan päältä suoraan päälleen.
Mitä jos Tiarnan oli kaatunut vieraissa kierreportaissa?
Mitä jos mies oli niin uupunut pitämään häntä pinnalla, että...
Hän potkaisi peiton yltään ja nykäisi oven auki. Lattialla kimalteli sirpaleita, ja Tempest taklasi jalallaan ulos pyrkivät kissat, sulkien ne makuuhuoneeseen.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi huolestuneena, ääni tukkoisena ja kiersi villatakkia ympärilleen, astuen epäröiden lähemmäs.

Tiarnan oli jähmettynyt liikkumattomaksi, toinen käsi edelleen ojennettuna kuin vesilasia kannattelemaan, myrskysilmät lattialle levinneisiin sirpaleisiin kiinnittyneinä.
Vesi oli levinnyt lattialle ja sai lasinsirpaleet näyttämään melkein kauniilta. Mutta lasi oli silti rikki, korjaamattomissa.
Hän tunsi pulssinsa kiihtyvän.
"Minä..."
Tumma vesi.
Kohotettu käsi alkoi täristä rajusti, ja Tiarnan tunsi vajoavansa polvilleen rikkoutuneen lasin eteen.

Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja hengitys pysähtyi hetkeksi, kun Tiarnan vajosi alas. Hetken hän oli varma, että mies painuisi polvilleen suoraan lasinsiruihin.
"Tiarnan?" Tempest vetosi levottomana.
Tämä on sinun syytäsi, sinä auttamaton typerys.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi hätää äänessään ja työnsi varjon kuiskutuksen syrjään, kun kyykistyi lasinsirujen meren toiselle puolelle, jotta saattaisi yrittää tavoittaa miehen katsetta.

Tiarnan oli kuvitellut, ettei muistanut mitään hetkestä, jolloin oli epätoivoisesti yrittänyt ehtiä vaimonsa luo ennen, kuin meri huuhtoisi tämän mukanaan.
Hän muisti, kuinka vesi oli puskenut häntä vasten, kuin työntääkseen hänet pois. Saadakseen pitää omansa. Hän oli viiltänyt jalkansa johonkin, mutta huomannut sen vasta jälkikäteen. Hän oli nähnyt aallon, joka oli riittävän voimakas vetämään hentoisen hahmon mukaansa.
Musta vesi ja musta yö tuntuivat vyöryvän hänen ympärilleen, saivat hengityksen takertumaan kurkkuun ja koko kehon tärisemään.

Tämä on sinun syytäsi, varjo hoki. Sinä auttamaton typerys.
Oliko hän vetänyt Tiarnanin mukanaan liian syvälle?
"Tiarnan?" Tempest kutsui uudelleen ja vaikka itseinho käski häntä pysymään kaukana, hän ei voinut vastustaa sydäntään repivää tunnetta, joka halusi koskettaa miestä. Hän ylitti varovasti sirpaleiden meren, hakien varpailleen siruttomia kohtia lattiaa, ja laski kätensä varovasti Tiarnanin olalle.
"Mikä sinun on?" hän kysyi kyykistyen miehen vierelle.

Jos hän ei olisi herännyt. Tai jos hän olisi herännyt liian myöhään. Vain pientä hetkeä myöhemmin.
Lääkärit olivat vakuuttaneet, että Tiarnan oli saanut vaimonsa pelastettua juuri ajoissa. Mutta juuri ajoissa tarkoitti myös, että vain yksi pieni hetki toiseen suuntaan, ja olisi ollut myöhäistä.
Hän painoi toisen tärisevän käden kasvoilleen.
"Olisin voinut..." hän aloitti, mutta sanat pakenivat hänen otteestaan.
"... Olisin voinut menettää sinut...

Tempest puri alahuultaan kipeästi.
Oli outoa tulla revityksi yhtä aikaa kahteen suuntaan. Lohduttomaan myötätuntoon Tiarnania kohtaan, haluun tunnustaa oma typeryytensä ja anella miehen anteeksiantoa, ja samaan aikaan toivoa, että mies olisi menettänyt hänet. Että hän olisi jäänyt Kuusaarelle, kadonnut tästä maailmasta, lakannut vetämästä rakkaitaan pimeyksiin mukanaan.
Varjo puhuu. Se on varjo, joka puhuu. Älä kuuntele sitä.
Tiarnan rakastaa sinua.
Mutta hänen ei pitäisi.
"Olen niin pahoillani", Tempest kuiskasi ja kosketti tummia hiuksia, sydän rajusti hakaten.
"Olen niin pahoillani, Tiarnan."

Tiarnan yritti pudistaa päätään, mutta ei ollut täysin varma, onnistuiko yrityksessään. Hänellä oli merkillisen irrallinen olo, aivan kuin hän olisi katsellut itseään jotenkin ulkopuolelta.
Tai ehkä vika olikin maailmassa.
"Minä vain nukuin", hän vetosi, ja hankasi kasvojaan tärisevällä kädellään.
"Olisi voinut... Olisi voinut käydä niin, että olisin herännyt vasta aamulla..."

"Olen niin pahoillani", Tempest toisti. Hän ei ollut täysin varma siitä, oliko pahoillaan typerästä teostaan vai sen epäonnistumisesta. Olisiko elämä helpompaa, jos hän nukkuisi nyt Kuusaaren vesissä?
Tiarnan olisi voinut herätä auringonpaisteeseen ja todeta yhtäkkiä voivansa hengittää vapaasti.
Tiarnan rakastaa sinua, ääni pyristeli esiin varjoista. Rakastaa sinua, vaikka olet rikkinäinen, viallinen, auttamaton typerys.
"Niin kamalan pahoillani", hän vetosi hivuttautuen lähemmäs, jotta saattoi kiertää kättään miehen hartioille ja silittää toisella hopeisia juovia tummissa hiuksissa.

Kokoa itsesi.
Kokoa itsesi nyt. Vaimosi tarvitsee sinua.
Mutta Tiarnan joutui todella kamppailemaan, ettei olisi valunut kyljelleen lattialle ja jäänyt siihen. Kädet tärisivät edelleen, koko keho tuntui olevan jäässä.
"Täytyy siivota sirpaleet pois", hän totesi, ja tiedosti vasta nyt vihaisen määkinän, joka kertoi tyttöjen protestoivan suljettua ovea

"Minä voin siivota ne", Tempest vastasi sydän levottomasti hakaten eikä voinut lakata silittämästä miehen hiuksia. Miten hän toivoi, että olisi voinut kiivetä Tiarnanin syliin ja yrittää halata pois tuskan.
Hänen ei pitäisi aiheuttaa sitä, jos oli kurjaa katsella tekojensa seurauksia. Typerys.
"Tiarnan", hän vetosi empien kuinka jatkaa.
"Olen niin pahoillani, että satutin sinua." Taas.

Tiarnan pudisti päätään.
"Sinun pitää levätä, olet vilustunut. Minä..."
Hän ei ollut varma siitä, missä haja ja rikkalapio olivat. Tai imuri. Oli vienyt hetken, ennen kuin hän oli löytänyt kaapista lasin.
Hän painoi päänsä, samalla kun tunsi silmiensä kostuvan.
"Olen pahoillani, Em."

Syke tuntui ravistavan koko rintakehää. Tempest pudisti päätään vastauksena miehelle.
"Ole kiltti, älä pyydä minulta anteeksi", hän vetosi ahdistuneena. Luoja tiesi, hän voisi pyytää anteeksi loppuelämänsä eikä se voisi olla tarpeeksi. Miten hän saattoi tuoda niin paljon pahaa rakkailleen?
"En halunnut tuoda sinulle enempää tuskaa." Ja onnistuit siinä fantastisen hyvin, hän totesi silittäessään toisella kädellä miehen selkää.
"Kenellekään."

Tiarnan nyökäytti hitaasti päätään.
"Minä tiedän", hän vakuutti.
Hän tiesi sen kyllä, mutta ei saanut tiedosta minkäänlaista lohtua. Vielä sairaalassa Emmie oli anellut, että hän olisi antanut tämän vain kadota.
Se oli todella särkenyt hänen sydämensä.
Edelleen hieman täristen Tiarnan pakotti itsensä suoristumaan.
"Täytyy siivota tämä, ennen kuin kissat puskevat itsensä oven läpi."

"Tiarnan", Tempest vetosi neuvottomana ja suoristautui miehen mukana, päässä jyskyttäen.
Kuinka sinä saatoit?
"Anna minä siivoan." Jos hän voisi siivota edes yhden sotkun. Silti hän ei voinut päästää irti miehestä, vaan jätti kätensä käsivarrelle selän noustessa liian korkealle.
"Kiltti. Lepää hetki."

Tiarnan hieraisi otsaansa, ja tunsi jossakin silmien takana vaanivan alkavan päänsäryn.
"Sinäkin tarvitset lepoa", hän huomautti, ääni uupumuksesta käheänä. Uupumuksesta, joka tuntui pesiytyneen hänen jokaiseen soluunsa.
"En tahdo, että vilustumisesi pahenee."
Silti hän ei onnistunut pakottamaan jalkojaan liikkeelle etsiäkseen rikkalapion tai imurin.

Turhaumus poltti Tempestin vatsassa.
Sinä auttamaton typerys. Miten hän oli antanut tämän tapahtua? Miten hänestä oli tullut uudelleen taakka rakkaidensa elämään?
"Tämä on vain flunssa", hän protestoi sukien hiuksiaan rajusti. Vain yksi flunssa lisää. Ihmiset eivät kuolleet flunssiin.
Hänen piti vastustaa spontaania halua polkea jalkansa lasinsirpaleisiin.
"Mene lepäämään. Siivoan sirut", Tempest lisäsi ja lähti alas kierreportaita etsimään jotain, millä pyyhkiä pois särkynyt lasi.

Tiarnan loi Tempestiin pitkän katseen.
Hän ei huomauttanut, että kyse oli vain flunssasta, joka oli seurausta siitä, että tämä oli meinannut hukkua. Että merivesi oli saattanut vaurioittaa keuhkoja. Että 'vain flunssa' saattoi kehittyä keuhkokuumeeksi, joka voisi riistää naisen hengen.
Hän ei estänyt, kun Tempest suuntasi alakertaan. Mutta hän ei myöskään lähtenyt liikkeelle mennäkseen lepäämään, vaan jähmettyi paikoilleen, katselemaan maahan levinneitä sirpaleita.

Tempest palasi hetken kuluttua mukanaan harja ja rikkalapio. Hän pyyhki vuotavaa nenäänsä ja kyykistyi sitten miehen jalkojen juureen lakaisemaan sirpaleita pois käytävältä. Oven takana kissat huusivat yksinäisyyttään ja loikkivat rymisten ovenkahvaan.
Hetki pieni, pienet rakkaat.
"Menisit lepäämään", hän ehdotti jälleen pyyhkiessään lattiaa huolellisesti harjalla, hajanaisia suortuvia hutaistulta ponihännältä karaten.

Tiarnanin katse kääntyi hetkeksi kohti ovea, kuin hän olisi epäillyt, että kissat todella onnistuisivat murtautumaan ulos. Tämä oli niillekin vieras talo, ja niiden kuningatar oli väärällä puolella.
"Et ole sanonut, että kadut sitä, mitä teit", hän huomautti ontosti kääntäessään katseensa takaisin vaimoonsa, tummat varjot silmien alla ja hartiat kiristyneinä.
Tempest oli pyytänyt anteeksi. Mutta hän ei tarkoittanut sitä.
Anna minun kadota. Sanat kylmäsivät edelleen.

Harja pysähtyi kesken vedon.
Tempest tuijotti sirpaleita lattialla ja tunsi sykkeensä kiihtyvän rajusti. Nyt monitori ei huutanut hänen korvassaan kimeänä ja hellittämättömänä. Vei pitkän hetken, että hän sai itsensä koottua ja saattoi jatkaa lakaisua.
Katuiko hän? Katuiko hän enemmän sitä, ettei jäänyt Kuusaaren vesiin kuin sitä, että kahlasi öiseen mereen?
"Tiarnan, kiltti. Tarvitset lepoa."

Etkä sanonut sitä nytkään.
Tiarnan tunsi hetken melkein lapsellista halua alkaa inttää asiasta niin pitkään, että Tempest lausuisi hänen kaipaamansa sanat ääneen. Pakottaa naisen lupaamaan, ettei enää tekisi niin.
Hän oli kuvitellut, että ensimmäinen kerta oli jo ollut lupaus.
Hän painoi kädet hetkeksi silmilleen ja keskittyi hengittämään.
"Veljesi tulee käymään taas huomenna."

Hänen perheensä olisi pitänyt elää omaa elämäänsä. He olivat viettäneet tarpeeksi aikaa hänen sänkynsä vierellä, vaeltamassa sairaalan käytävillä, nääntymässä kahvion kammottavalla ruoalla. Sen oli pitänyt olla ohi, kun hän vihdoin sai terveen paperit – ja silti hän näki paniikin nostavan päätään äitinsä silmissä joka kerta, kun hän oli huonovointinen tai sai kiertävän flunssan.
Silti auttamaton typerys pakotti perheensä takaisin sänkynsä ympärille hypätessään tyhjyyteen. Hän ei halunnut tehdä sitä enempää.
Mitäs jätit sen jälleen puolitiehen.
"En halua, että Muriel saa tietää. Hänen pitää keskittyä itseensä ja lapseensa", Tempest sanoi suoristautuen, kun sirpaleet oli kerätty rikkalapioon.

Liiku.
Tiarnanista tuntui, kuin hänen kehonsa olisi ollut muuttumassa hiljalleen lasiksi, samaksi materiaaliksi, joka oli levinnyt pitkin lattiaa. Raajat kieltäytyivät yhteistyöstä.
"Perheesi oli samaa mieltä", hän myönsi, ja hieraisi vielä kasvojaan ennen kuin laski kätensä hitaasti kasvoiltaan.
"Sovimme, että emme kerro hänelle tästä."
Ainakaan vielä. Jossain vaiheessa voisi olla pakko. Jos sama toistuisi vielä...
Ei toistuisi.

Tempestin hartiat rentoutuivat. Luojan kiitos. Hänen typeryytensä oli tarpeeksi paha muun perheen tiedossa – Muriel oli aina ollut se, joka tuntui joutuvan kannattelevan muita, huolehtimaan hänen lisäkseen jokaisesta muusta perheenjäsenestä. Nyt hänen sisarensa piti saada elää omaa elämäänsä. Murielista tulisi äiti.
Hän kippasi sirpaleet yläkerrassa olevan, kolmionmallisen kylpyhuoneen roskakoriin ja unohti rikkalapion valkopuisen lipaston päälle, kun palasi takaisin käytävään.
Tempest ojensi kätensä Tiarnanille.
"Tule", hän vetosi, haluten taluttaa miehen makuuhuoneeseen, jossa kissat määkivät. Ehkä hän voisi houkutella Tiarnanin edes hetkeksi pitkälleen.

Tiarnanin olisi varmasti keksittävä jokin tapa, jolla lepytellä vääryyttä kohdanneita tyttöjään. Hän näki jo sielunsa silmin, kuinka Romana palaisi vartiopaikalleen emäntänsä lonkan päällä, ja katselisi häntä pyhää halveksuntaa tuntien.
Niin minäkin, tyttöseni, niin minäkin. Olen aivan samaa mieltä itsestäni.
Hän tarttui ojennettuun käteen pikemminkin automaattisesti kuin todella ajatellen, ja seurasi vastaan panematta Tempestiä makuuhuoneeseen.
Väsymys tuntui painavan häntä kumaraan.

Tempest veti Tiarnanin perässään makuuhuoneeseen. Kissat kieppuivat heidän jaloissaan hännät pystyssä ja villisti määkien. Leela kiipesi takatassujen varaan emäntänsä säärtä vasten, kun Tempest pysähtyi istuttaakseen Tiarnanin sängylle ja puskeakseen miestä pitkälleen.
"Tiedän, pienet rakkaat, minä tiedän", hän vastasi pehmeästi hurjistuneeseen määkinään, kuin kissat olisivat kertoneet kauhistuttavasta hylkäämisen kokemuksestaan. Tempest nosti Tiarnanin jalat päiväpeiton päälle ja riisui miehen kengät hellin käsin, laskien ne sängyn vierelle. Sitten hän kyykistyi huoneeseen tuotujen matkalaukkujen luo.
"Voinko tuoda sinulle jotain? Teetä?" hän kysyi syyllisyys vatsaa nakertaen ja suoristautui löytäessään parin siniraitaisia villasukkia, jotka saattoi pujottaa miehen jalkoihin.

Jos Tempest olisi irrottanut otteensa kädestä, Tiarnan olisi todennäköisesti jäänyt niille sijoilleen. Silmissään tyhjä, melkein eksynyt katse.
Hän oli väsynyt. Niin hirvittävän väsynyt.
Hän laskeutui pitkälleen sängylle ja jäi katselemaan vierasta kattoa, jonka reunoja kiertäviä kuviointeja hän olisi voinut ihailla jossakin toisessa hetkessä.
Nyt ne tuntuivat ponnahtelevan ja kiemurtelevan hänen silmissään melkein kuvottavalla tavalla.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi Tempestin kysyneen jotakin.
"Ei... Ei kiitos, En tarvitse mitään. Tule vain sinäkin lepäämään."

Ehkä Tiarnanista tuntui yhtä hyödyttömältä, kun hän sanoi, ettei tarvinnut mitään. Mutta Tiarnan ei ollut hänelle mitään velkaa, miehen ei tarvinnut pyydellä häneltä anteeksi kaikkia niitä typeriä, ajattelemattomia asioita, joita teki.
Jos hän olisi kadonnut Kuusaaren vesiin, mies voisi olla kotona Lontoossa – tai jatkaa ihanaa matkaa maailman kauneimmissa sopukoissa. Helposti, koska miehen ei tarvitsisi raahata huumattua, pelosta kangistunutta vaimoaan mukanaan.
Tiarnan rakastaa sinua, pieni ääni muistutti.
Tempest veti päiväpeitolla olleen, pehmeän huovan Tiarnanin ylle ja taputti miehen vatsaa, jotta sai Leelan loikkaamaan ylös ja käpertymään siihen kehräten naisen silittäessä sen niskaa.
"Käyn keittämässä sinulle teetä", hän sanoi, tietämättä kuinka muuten purkaa levottomuutta sisällään, ja lähti alakertaan Romana kantapäillään seuraten.

Tiarnan ei ollut tainnut tulla koskaan aiemmin ajatelleeksi, kuinka lohdulliselta pieni, lämmin paino saattoi tuntua, mutta nyt hän huomasi kohottavansa kätensä rapsuttamaan siroa niskaa.
Leela jäi hänen seurakseen, vaikka Romana seurasikin kuningatartaan.
"Leela", mies kuiskasi hetken kuluttua hiljaa.
"Autatteko te minua? Autatteko te minua ajamaan varjot pois?"
Kissan siristyneissä silmissä oli hyvin älykäs katse.

Teevesi kuumeni hellalla, jonka mekanismia Tempestin oli täytynyt tutkia hetki. Hän vajosi istumaan keittiön lattialle odottaessaan sen kiehumista, turhautuneena tapaan, jolla flunssa hengästytti hänet ja vei voiman lihaksista.
Romana kiipesi surutta hänen syliinsä, vaikka hoikat reidet tarjosivat varsin epämukavan majapaikan. Kissan kehräys tuntui rauhoittavan kammottavien, pimeiden, repivien ajatusten myllerrystä hänen mielessään.
Kun huone lakkasi keinahtelemasta vienosti, Tempest ponnisti ylös, täytti teekupin ja teki sen seuraksi pari paahtoleipää. Jos Tiarnanin olisi nälkä. Niin kuin teekuppi voisi korvata murustakaan siitä, mitä olet tehnyt hänelle.
Hänen piti pysähtyä uudelleen hetkeksi portaiden yläpäähän, ennen kuin hän pääsi perille ja saattoi laskea tuomisensa yöpöydälle.
"Voin mennä viereiseen huoneeseen, niin saat nukkua rauhassa", Tempest ehdotti tukkoisesti ja niisti nenänsä.

Jossain vaiheessa levottomuus valtasi Tiarnanin mielen.
Olisiko hänen pitänyt seurata vaimoaan alakertaan? Ei kai Tempest todella olisi niin epätoivoinen, että pakenisi hänen luotaan nyt? Kävelisi ulos ovesta eikä enää koskaan palaisi?
Leela kehräsi kovaäänisesti hänen vatsallaan ja alkoi leipoa neulepaitaa etutassuillaan.
Tiarnan oli juuri aikeissa antaa periksi levottomuudelleen ja nousta, kun Tempestin hahmo luojalle kiitos ilmestyi ovensuuhun.
"Ei. Nuku täällä. Ole kiltti."

Joutuiko mies pelkäämään, että hän surmaisi itsensä, jos jäisi vahtimatta?
Tempest ojensi höyryävää teekuppia lähemmäs ja olisi tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että tarjosi miehelle ruokaa flunssaisena – mutta Tiarnan saisi flunssan häneltä varmasti muutenkin, jos oli saadakseen.
Romana loikkasi sängylle ja puski, kenties epähuomiossa, isäntänsä peiteltyä säärtä nuohoten edestakaisin.
"Kuinka sinä voit?" Tempest kysyi sammuttaen kattovalon huoneesta, jolloin vain yöpöytien pehmeät valaisimet valaisivat pimeää. Hän kiipesi sängyn toiselle puolelle ja istui miehen vierelle, kiertäen käsivarren koukistettujen polvien ympärille ja silittäen jalkojaan puskemaan siirtyvän Romanan silkkistä selkää.

Tiarnan unohtui hetkeksi katselemaan säärtään puskevaa kissaa, melkein häkeltyneenä. Romana oli yleensä heidän tytöistään se, joka oli selvästi kiintyneempi Tempestiin, ja joka tuntui toisinaan paheksuvan avoimesti isäntänsä käytöstä, joka häiritsi kuningattaren palvontaan.
Hän otti teekupin vastaan ja jäi tuijottamaan siitä nousevaa höyryä.
Kuinka hän voi?
"En ole aivan varma", hän myönsi hiljaa.

Olen pahoillani. Niin pahoillani. Niin kamalan pahoillani. Tempest puri alahuultaan ollakseen vyöryttämättä miehen päälle jälleen yhtä hyödytöntä, irvokasta anteeksipyyntöä.
Miksi oli niin vaikeaa olla joutumatta pyytämään jatkuvasti anteeksi?
Hän laskeutui kyljelleen, kun pää tuntui kohtuuttoman painavalta ja hengitys rahisi, katsellen Tiarnania onnettomin silmin.
"Voinko tehdä jotain?" hän kysyi anteeksipyynnön sijasta.

Tiarnan rapsutti Leelan niskaa samalla kun kissa oikoi siroja tassujaan ennen kuin käpertyi keräksi hänen vatsansa päälle. Hän ei olisi voinut nousta vaikka olisi halunnutkin, sillä se olisi ollut pyhä loukkaus kissaa kohtaan.
"Sinun on huolehdittava itsestäsi", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja käänsi päätään niin, että saattoi katsella Tempestiä.
Myrskysilmissä kummitteli kyynelten aavistus.
"Otettava apu vastaan."

Katse niin kovin rakkaissa, myrskynharmaissa silmissä sai hänen sydämensä vihlomaan niin, että Tempest oli kyyristyä kasaan. Hän ojensi kätensä silittämään hopeisia juovia tummissa hiuksissa.
Varjo oli niin vahva. Se valtasi hänen mielensä ja muuttui todeksi. Kuin kammottavat, pelottavat, julmat ajatukset ja sanat hänen mielessään olisivat totuus. Ja hän oli niin uupunut kamppailemaan sitä vastaan. Varjo oli vetänyt hänet syvälle pimeyteen, ettei valoa enää näkynyt.
"Olen pahoillani", Tempest kuiskasi lohduttomana tutkiessaan miehen silmiä, vaikka oli luvannut olla hokematta merkityksensä jo menettäneitä sanoja.

Tuttu juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin, ja hän käänsi katseensa takaisin kattoon, sen seinien vierustaa kiertäviin koristekuvioihin.
Älä ole pahoillasi, hän olisi halunnut vedota. Älä ole pahoillasi, vaan anna meidän auttaa.
Hän antoi luomiensa painua kiinni ja veti henkeä niin syvään, että Leelan korvat nytkähtivät loukkaantuneesti, kun se nousi ja laski hänen vatsansa mukana hengityksen tahdissa.
"Lepo tekee meille molemmille hyvää."

Tempestkin käänsi katseensa kattoon, pyyhkäisten nenäänsä villatakkinsa taskussa matkustavalla nenäliinalla.
Kuvottava mustuus pyörteili hänen sisällään. Koko todellisuus tuntui vääristyneeltä, ja hän olisi vain halunnut painaa kädet korvilleen. Tai hakata päätään, kunnes ääni lakkaisi puhumasta.
Odota, kunnes hän nukahtaa. Tällä kertaa onnistut.
Pahoinvointi muljahti hänen vatsassaan.
Jos olisit kadonnut, Tiarnanin ei olisi tarvinnut nähdä vaivaa edes hautajaisten järjestämiseen.
Lopeta. Se ei ole totta.
Jos katoat, tuska loppuu.
Lopeta! Tempest käpertyi kerälle halaten kehräävän Romanan syliinsä ja ajelehti lopulta levottomaan, painajaisten riivaamaan uneen.

* * *

Väsymyksestään huolimatta Tiarnan huomasi olevansa kykenemätön nukkumaan.
Aina, kun hän oli vaipumaisillaan uneen, muisto mustasta vedestä havahdutti hänet hereille. Joka kerran hänen oli käännyttävä tarkistamaan, että Tempest oli yhä hänen vierellään. Että nainen hengitti.
Hän tiesi itsekin, ettei tilanne voisi jatkua tällaisena ikuisuuksiin.
Oli hetkiä, jolloin hän todella pelkäsi, ettei Tempest pystyisi päästämään irti varjosta.
Kun harmaa valo alkoi hiljalleen tunkeutua huoneeseen osittain suljettujen verhojen lomasta, Tiarnan viimein luovutti ja nousi istumaan sängyn laidalle.

Liike havahdutti Tempestinkin hereille. Todentuntuiset, sekavat unet tekivät vaikeaksi erottaa, missä todellisuus alkoi.
Kissoilla ei ollut mikään kiire herätä. Romana raotti silmiään istuessaan Tempestin lonkalla, Leela jatkoi sikeästi uniaan emäntänsä käsivarsien suojassa.
Tempest käänsi päätään ja katsoi Tiarnania olkansa yli, kipeä, syyllinen vihlaisu sisällään. Mitä hän teki rakkailleen?
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi ääni tukkoisena, mutta silmät kirkkaampina kuumeen laskettua yön aikana.

Tempestin ääni sai Tiarnanin kääntämään päätään vaimoaan kohti. Hänen ei onnistunut pakottaa kasvoilleen hymyä, parhaasta yrityksestä huolimatta.
"Huomenta rakas. Kaikki on hyvin, ajattelin vain mennä keittämään teetä."
Romanan silmien viirut muuttuivat kapeammiksi, se ei selvästikään arvostanut sitä, että isäntä oli häirinnyt kuningattaren unta.
"Millainen olosi on?"

Tiarnan näytti niin... Väsyneeltä, että häntä kylmäsi.
Etkö sinä olisi itsesi kanssa eläessä?
"Olen kunnossa", Tempest vastasi hiljaa ja työnsi itsensä istumaan, mikä sai Leelan heräämään tokkuraisena ja haukottelemaan makeasti venytellessään. Hän niisti nenänsä saadakseen paremmin henkeä.
"Mene vain", hän kannusti. Tiarnan ansaitsisi ihanan kupin teetä ja herkullisen, täyttävän aamiaisen.
Ja vapauden olla erossa sinusta.
Lopeta.

Tempestin noustessa istumaan Tiarnan saattoi nähdä Romanan ilmeen muuttuvan katkeraksi. Näetkö? Näetkö mitä teit, häiritsit kuningatarta?
Tiarnan oli pahoillaan, todella oli.
Hän nousi seisomaan ja tunsi olonsa yhtäkkiä hyvin nuhjuiseksi eilisissä vaatteissaan. Hän katseli hetken siniraidallisia sukkiaan ja hieraisi leukaansa, jonka tajusi olevan tumman sängen peitossa.
Hyvä jumala, hän oli antanut otteensa lipsua.
"Otatko sinäkin?" hän kysyi ääni aamun karheaksi tekemänä.

"Kiitos, mutta en tarvitse mitään", Tempest vastasi vetäen villatakkia paremmin ylleen ja yski sen pehmeään, paksuun hihaan. Synkät sanat hänen mielessään tuntuivat kuurouttavilta.
Ajattelematon. Tylsä. Taidoton. Itsekäs. Sinä olet musta aukko.
"Menemmekö ensi viikolla Lontooseen? Wrenin ja Charlesin häät ovat viikonloppuna." Hän oli tuntenut kamalan syyllisyyden vihlaisun katsottuaan kalenteria. Oli uskomattoman typerää epäonnistua kahdesti ja tällaisena ajankohtana – mutta koska hän oli vielä täällä, hän halusi toivottaa ystävälleen hyvää onnea.

Tiarnan keittäisi joka tapauksessa tarpeeksi vettä useampaan kupilliseen. Hän katsahti yöpöytää ja poimi puoliksi juomatta jääneen, yön yli jäähtyneen teemukillisen mukaansa viedäkseen alakerran keittiöön.
Tempestin kysymys sai hänet jähmettymään.
Häät. Hän oli unohtanut ystävänsä häät.
Hän hieraisi kasvojaan syyllisyyttä tuntien.
"Ehkä meidän olisi parempi jättäytyä pois."

Kylmä levisi hänen vatsaansa.
"Miksi?" hän kysyi koottuaan itseään hetken. Oliko hän repinyt Tiarnanin niin syvälle pimeyteen, ettei mieskään löytänyt enää tietään valoon?
Sinä auttamaton typerys.
Musta aukko.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat ja huulet raottuivat vastaukseen, jonka hän nielaisi viime hetkellä.
Yritit vasta tappaa itsesi, rakas.
Hän harkitsi asiaa hetken, ennen kuin muotoili vastauksensa uudelleen:
"Rakas, en ole varma, onko meistä kumpikaan sellaisessa kunnossa, että pitkä ajomatka yhdistettynä suuriin juhliin olisi hyvä ajatus."

Sinä olet imenyt elämän Tiarnanista. Ei mikään ihme, että hän on väsynyt. Kylmä puristi hänen sydäntään niin, että hetken hänen oli vaikeaa hengittää.
Tempest avasi suunsa, mutta nielaisi sanat, jotka eivät hänen sanominaan tarkoittaneet enää mitään kenellekään. Olen pahoillani.
"Ymmärrän", hän sanoi ja kiersi käsivarsia ympärilleen.
"Voin mennä yksin ja välittää terveiset sinulta."

"Et missään tapauksessa."
Tiarnan yllätti itsensäkin sillä, kuinka tiukalta hänen äänensävynsä kuulosti. Hän veti syvään henkeä ja yritti uudelleen:
"Em, minusta ei ole hyvä ajatus, että lähtisit yksin juhliin. Väsyt niissä muutenkin herkästi, etkä ole juuri nyt täysissä voimissasi."
Hän inhosi sitä, miltä kuulosti. Aivan kuin Tempest olisi ollut lapsi, joka ei tiennyt omaa parastaan.
Ei lapsi. Sairas.

Tempest tuijotti Tiarnania useamman silmänräpäyksen, sydän kipeästi jyskyttäen.
Hän tarvitsi lapsenvahtia. Häntä ei voinut päästää yksin, koska häneen ei voinut luottaa. Hän saattoi ymmärtää miksi, mutta tunsi pahoinvoinnin jylläävän vatsassaan siitä huolimatta. Siksikö Tiarnan näytti niin väsyneeltä? Eikö mies uskaltanut nukahtaa, koska hän voisi hiipiä pois ja tehdä jotain typerää?
"Minä...", hän aloitti tyhjästi, sukaisten villiintyneitä hiuksiaan.
Olet kuin kahle rakkaidesi elämässä, suunnaton paino, joka kahlitsee heidätkin pimeyteen.
"Minä vain haluan viedä heille lahjan, toivottaa Wrenille onnea, halata häntä ja kertoa, miten kauniilta hän näyttää hääpuvussaan."

Tiarnan vajosi takaisin sängyn laidalle istumaan, sormet kylmän teemukin ympärille kietoutuneina.
"Minäkin haluaisin olla paikalla", hän myönsi.
"Mutta ajomatka on pitkä. Ja ne ovat suuret häät, Em. Paljon suuremmat, kuin mitä meidän häämme olivat."
Suuremmat ja virallisemmat. Ja juuri siksi hän olisi halunnut olla paikalla, sillä hänellä oli epäilys siitä, etteivät hääparia ympäröisi pelkästään näiden kanssa iloitsevat vieraat, niin kuin heidän häissään oli ollut.
"Sitä paitsi sinä olet vilustunut.

Koko huone tuntui sykkivän voimasta, jolla hänen sydämensä hakkasi. Tempest kiersi kätensä sylissään torkkuvan Leelan ympärille.
"Sanotko...", hän aloitti, mutta haparoi.
"Sanotko, että voisit mennä paikalle ilman minua?" Jos Tiarnanin ei tarvitsisi vahtia typerää, rikkinäistä vaimoaan. Huolehtia siitä, hajoaako tämä keskelle ystävän häitä, koska siellä on ihmisiä. Tai lukkiutuuko vessaan leikkaamaan ranteensa.
Olit virhe.

Tiarnan pudisti hitaasti päätään.
"Rehellisesti sanottuna en ole varma, jaksaisinko minäkään juuri nyt sitä kaikkea", hän myönsi, ja hieraisi taas sängen peittämää leukaansa.
Hänen pukunsa olivat jääneet Lontooseen. Helen kyllä järjestäisi, että sellainen lähetettäisiin tänne, mikäli he eivät haluaisi kiertää Lontoon kautta, mutta ajatus assistentille soittamisesta tuntui tällä hetkellä miltei mahdottomalta.
Hän oli hirvittävän väsynyt.
"Oletko kovin pettynyt, jos emme mene?"

Tempest puristi silmänsä kiinni hetkeksi, kun ääni hänen mielessään nousi karjunnaksi. Kädet puristivat villatakkia niin, että rystyset piirtyivät terävinä ja valkoisina ihon läpi.
Kyse ei ollut vain siitä, että hän oli typerys. Tai siitä, että hän sattui olemaan taas kerran flunssassa. Tiarnan ei voinut vain sopia menoja ja nauttia juhlista, koska joutui miettimään, väsyisikö tai ahdistuisiko hän ihmispaljoudesta. Häviäisikö sanomatta mitään. Unohtaisiko ilmestyä paikalle, koska jäi kirjoittamaan.
Häntä oksetti.
"Olisin halunnut käydä toivottamassa Wrenille onnea. Kun kerran olen edelleen täällä."

Tiarnanin hartiat kiristyivät ja hampaat kirskahtivat kipeästi yhteen.
Kun kerran olen edelleen täällä. Tempest sai sen kuulostamaan pelottavan arkiselta. Ajattelin käydä ostamassa appelsiineja, kun kerran olen kaupungilla. Ajattelin piipahtaa tervehtimässä ystävääni, kun kerran olin liikkeellä sielläpäin.
Ajattelin käydä toivottamassa onnea ystävälleni, kun kerran en onnistunut tappamaan itseäni.
Hän nojasi kasvot käsiinsä ja tunsi kyynelien polttavan jälleen väsyneitä silmiään.

Tiarnan näytti niin väsyneeltä. Niin kammottavan väsyneeltä.
Hän kuihtuu pois, ellei pääse takaisin valoon. On itsekästä olla vapauttamatta häntä pimeydestä.
Tempest avasi suunsa ahdistuneena ja sulki sen jälleen. Hän oli pahoillaan, niin valtavan pahoillaan.
Millä oikeudella sinä kosket häneen? Myrkytät kaiken ympärilläsi.
Hän ojensi kätensä ja kosketti varovasti miehen selkää.
"Tiarnan?"

Ryhdistäydy. Ryhdistäydy, hyvä mies, sillä vaimosi tarvitsee sinua enemmän kuin kenties koskaan.
Mutta Tiarnan tunsi olonsa niin hirvittävän väsyneeksi.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti käsiensä takaa.
"Minä vain..."
Lause jäi kesken, hän ei löytänyt oikeaa sanaa kuvaamaan oloaan.
"Olisitko todella halunnut häihin?"

Tempest antoi kätensä pudota takaisin peitolle. Uupumus kiskoi häntä syvyyksiin, teki itseinhosta elävän olennon hänen sisälleen.
Sinun olisi todella pitänyt onnistua.
Lopettaisit jo, kiltti.
"Sinä et voi mennä minun takiani, eikö niin?" hän kysyi tyhjästi. Tietenkään ei. He olivat täällä, koska hän oli typerys. Heidän piti jättää häämatkansa, koska hän oli typerys. Tiarnan näytti olevan perinpohjaisen loppu, koska hän oli typerys.

"Em, ei kyse ole siitä."
Tiarnan pakottautui suoristamaan selkänsä ja pudistamaan päätään. Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi voinut mennä Emmien takia. Hän oli juuri nyt vain hyvin... väsynyt.
Ja ajatus häistä teki kipeää. Nyt, kun hän ei voinut olla ajattelematta, oliko Tempest tuntenut olonsa jo heidän häissään huonoksi. Ollut ahdistunut koko sen ajan, jona hän oli tuntenut olevansa maailman onnellisin mies.
"En vain tiedä, jaksaisiko meistä kumpikaan sitä juuri nyt."

Ahdistus rusensi hänen keuhkojaan kasaan. Kuinka sinä saatoit?
Tempest puri huultaan ja yritti tasata tukkoista hengitystään. Ei voinut olla vain varjo, joka kertoi, mitä hän teki miehelle ja tämän elämälle. Tiarnan oli niin uskomaton, niin epäitsekäs, niin kiltti – ja olisi ansainnut aivan toisenlaista rakkautta. Hän pyyhkäisi kostuneesta silmäkulmastaan kyyneleen, johon hänellä ei ollut oikeutta.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. Varjo vyöryi hänen päälleen voimalla, joka oli saada hänet vajoamaan edessään.
Millä oikeudella kosket häntä? Millä oikeudella pyydät yhtään mitään, sinä kiittämätön, alhainen, itsekäs loinen?
Silti hän hivuttautui lähemmäs miehen selkää.
"Voi- voisitko halata minua?"

Ei sinun tarvitse olla.
Hyvä aviomies olisi vakuuttanut niin, mutta juuri nyt Tiarnan ei tuntenut olevansa erityisen hyvä mies. Hän oli vain väsynyt, neuvoton mies, joka ei tiennyt, kuinka pitäisi vaimonsa hengissä.
Ajatus oli hyvin musertava.
Tempestin onneton pyyntö havahdutti hänet synkistä ajatuksistaan.
"Rakas..." hän vetosi, ja kääntyi niin, että saattoi nähdä vaimonsa.
Hän ojensi käsivarsiaan kutsuvasti.

Sinä kuvottava, kuvottava, kuvottava typerys. Kuinka kehtaat?
Ahdistus teki hengittämisestä kuolettavan raskasta. Huone tuntui lipsuvan pois hänen silmistään. Millä oikeudella hän pyysi Tiarnanilta mitään? Millä oikeudella hän kahlitsi Tiarnanin elämäänsä?
Mutta hän huomasi siirtyvänsä lähemmäs, jotta saattoi haudata kasvonsa miehen rintaan ja kiertää käsivarren tutulle vyötärölle. Rakas tuoksu, hänen sisälleen työntyvä lämpö, syke rintakehän alla tuntuivat repivän hänet lopullisesti rikki, ja Tempest pyyhkäisi kyyneliä pois ahdistuneena.
Olen pahoillani, pahoillani, pahoillani. Miksei hän vain voinut lakata tekemästä typeryyksiä, jotka vaativat anteeksipyyntöä?

Kaikesta kivusta, kaikesta huolesta riippumatta Tiarnan rakasti vaimoaan, eikä voinut kestää ajatusta tuskasta, jota tämä aivan silminnähden tunsi. Jos hänellä vain olisi ollut keinot tehdä niin, hän olisi pyyhkäissyt sen pois.
Nyt hän ei voinut tehdä muuta kuin vetää Tempestin syliinsä ja halata tämän tiukasti rintaansa vasten, yrittää suojata tätä maailmalta ja sen varjoilta käsivarsillaan.
"Kyllä kaikki järjestää, rakas. Aivan varmasti."

Varjon vyöryttämä itseinho ja puhdas, musertava raivo saivat hänet tärisemään.
Kaikki järjestyy sitten, kun sinä vapautat rakkaasi. He voivat vihdoin hengittää vailla tuskaa.
Hänen ei olisi pitänyt vaatia Tiarnanilta mitään. Miehen ei olisi pitänyt joutua pitelemään häntä näin. Miehen ei pitäisi joutua menettämään yöuniaan hänen takiaan.
Jos olisit vähemmän itsekäs, pyytäisit avioeroa ja vapauttaisit hänet velvollisuudesta.
Lopeta, kiltti. Hän rakasti Tiarnania koko sydämellään.
Et osaa rakastaa.
"Sinun pitäisi saada teetä", hän sanoi ääni särkyen eikä voinut estää poskilleen valuvia kyyneliä kastelemasta miehen paitaa.

Tiarnanin oli melkein mahdoton kestää sitä, että hänen vaimonsa itki. Hän olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa, jotta tämän ei olisi tarvinnut tuntea niin raastavaa tuskaa.
Hän itki melkein itsekin, kun painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Menen keittämään", hän vastasi hiljaa, haluamatta laskea naista sylistään.
Leela loikkasi säikähdyksestä ilmaan, kun vieras ovikello soi, ja onnistui rynnimään adoptiosisarensa ylitse.

Tempest pyyhki poskia hihaansa ja kiipesi miehen sylistä. Ainakin hänellä oli nenäliinoja valmiina, joihin niistää kipeä nenänsä.
Miten hän kaipasi kylpyyn.
Veden alla hän sai rauhaa. Veden alla hän oli painoton ja sai lentää.
"Menenkö minä?" hän kysyi yrittäen kasata itseään ja hankasi kasvojaan hihalla saadakseen ne vähemmän itkuisiksi.

Tiarnan katsahti häkeltyneesti ympärilleen, yrittäen etsiä kelloa voidakseen edes yrittää arvata, kuka oven takana voisi olla tähän aikaan - tarkoitti "tähän aikaan" sitten mitä tahansa. Hän oli jopa onnistunut unohtamaan, minne oli jättänyt puhelimensa.
Hän nousi seisomaan ja kosketti häpeissään sänkistä poskeaan.
"Minä voin kyllä mennä", hän tarjoutui ja vilkaisi vaatetustaan. Rypistyneet, yön yli nukutut vaatteet.
Mutta ehkei sellaisella ollut väliä.

Tempest pudisti päätään ja nykäisi villatakkia paremmin päälleen, kun kiipesi sängystä niistäen nenäänsä uudelleen ja lähti kierreportaisiin hännät tarmokkaasti pystyssä juoksevat kissat kannoillaan.
Hänen varmasti pitäisi käydä kylvyssä ja vaihtaa vaatteita. Legginsseihin työnnetyt jalat näyttivät oudoilta liian suurissa, paksuissa villasukissa. Edelliset päivät tuntuivat kaikki olevan sumun peitossa.
Hän vilkaisi kuvajaistaan kävellessään ovelle ja sipaisi vaalean hiussuortuvan korvansa taakse, asetteli kasvoilleen häivähdyksen harjoiteltua hymyä, joka piilotti musertavan tuskan hänen sisällään.
Ehkä se oli Laurie. Tai äiti, Tempest ajatteli vatsa vajoten avatessaan oven. Toivottavasti ei.

Oven takana seisoi kyllä Laurie, näyttäen katuvalta ja paljon ikäistään nuoremmalta. Niin kuin joskus vuosia sitten, kun oli jäänyt kiinni siitä, että oli salakuljettanut Emmien ulos keinumaan, kun tämän oli pitänyt pysyä karanteenissa kotona.
Laurie ei ollut kuitenkaan se, joka oli soittanut ovikelloa.
"Siskopieni!" Muriel henkäisi, ja veti Emmien halaukseen niin tiukasti, kuin ison vatsansa kanssa saattoi.

Tempest rekisteröi ensin katuvan katseen veljensä kauniissa, tummissa silmissä, ennen kuin tajusi Murielin olevan paikalla. Hän kiersi käsivarren sisarensa ympärille ja loi Laurieen epäluuloisen, hämillisen katseen Murielin olan yli.
Eihän Laurie ollut kertonut Murielille? Eihän?
"Muriel", hän vetosi, "sinun pitäisi levätä."

Laurie kohtasi sisarensa kultaisen katseen ja painoi sitten häpeillen katseensa maahan. Hän oli onnistunut pitämään salaisuuden useamman päivän ajan, mutta se, että Muriel oli ilmestynyt aamulla varoittamatta hänen ovensa taakse, oli ollut yksinkertaisesti liikaa.
Hän oli murtunut. Kuin kananmuna.
Muriel puhahti ja painoi suukon sisarensa hiusten joukkoon.
"Sinä tässä lepoa tarvitset, olet aivan kuumeinen, kultapieni", hän vetosi.
"Laurie kävi hakemassa kaupasta teille ruokaa."
Hänen äänensä kuulosti tavallista hengästyneemmältä.

Miten hän toivoi, että Laurie olisi vain kertonut heidän tulleen pohjoiseen. Mutta tapa, jolla veli painoi häpeissään katseensa, sai kylmän painon vajoamaan hänen vatsaansa.
"Tule sisään", Tempest sanoi sisarelleen ja tarttui tämän käsivarteen taluttaakseen viimeisillään raskaana olevan naisen istumaan olohuoneen kookkaalle, vaalealle sohvalle.
"Minulla on kaikki ihan hyvin. Mutta olen huolissani sinusta. Mitä teet liikenteessä? Eikö sinun olisi parempi olla rauhassa kotona?"

Laurie näytti toivovan sitä itsekin, kun nosti ostoskassit jälleen kantoon ja lähti kiikuttamaan niitä sisarensa väliaikaisen kodin keittiöön. Ostosten määrästä päätellen Muriel oli iskenyt veljensä käteen kauppalistan, ja varsin runsaan sellaisen, ja kieltänyt palaamasta kaupasta ilman kaikkia tuotteita.
Kun asiat olivat huonosti, Muriel teki parhaansa ruokkiakseen rakkaansa.
Siitä huolimatta hän istahti sohvalle harvinaisen suostuvaisesti ja taputti paikkaa vieressään, kutsuen sisartaan kainaloonsa.
"Yhtä hyvin voin levitä sohvalla täällä kuin kotonakin."
Silmien alle pinttyneet tummat varjot taisivat olla tällä hetkellä heidän perheensä yleisin asuste.

Tempest katsahti Laurien perään ja tunsi kipeän levottomuuden jylläävän vatsassaan, kun kääntyi Murielin puoleen.
"En halua tartuttaa sinua", hän vetosi nyökäten kohti vatsakumpua. Hänen flunssansa oli jo ohittanut huippunsa, mutta eikö hän aiheuttanut tarpeeksi kamaluuksia ilman, että antaisi raskaana olevalle sisarelleen flunssan?
"Kuinka sinä voit? Onko kaikki hyvin?" Tempest kysyi kiertäen villatakkia ympärilleen. Englanti tuntui kylmältä ja vihamieliseltä Seychellien jälkeen.

Muriel kirosi mielessään sitä, ettei voinut vetää sisartaan kunnolla syliinsä, sillä Pikkuloinen vei melkein kaiken sen tilan, joka hänellä ennen oli ollut käytettävissään.
"Et sinä tartuta", hän vakuutti, ja vei kätensä kokeilemaan sisarensa otsaa, kulmat tyytymättömästi kurtistuneina.
Hän ei voinut uskoa, että tapahtunut oli pidetty häneltä pimennossa niin pitkään.
"Kaikki on hyvin. Alan olla hyvin kyllästynyt siihen, etten pysty kumartumaan tai pukemaan itse kenkiäni", hän vastasi, joutuen vetämään välissä henkeä. Myös huulilla viipyi sama hieman violettiin vivahtava sävy, joka koristi silmien alustaa.
Hän nappasi sohvan selkänojalle laskostetun peitteen ja kietoi sen sisarensa harteille.

Tempest tutki sisarensa kasvoja ja tunsi olonsa pahoinvoivaksi. Typerys.
"Pian olet äiti", hän vastasi ujuttaen harteilleen kierretyn peiton Murielin jalkojen suojaksi. Murielin olisi pitänyt saada keskittyä tulevaan rooliinsa, lapsensa lähestyvään syntymään ja omaan hyvinvointiinsa.
Ei itsekkääseen, kiittämättömään sisareensa.
"Et näytä... Onko sinulla huono olo?"

"Pian. En vielä", Muriel vakuutti, ja tunsi sanojensa totuuden valitettavan kipeänä ja tukalana. Niin paljon kuin hän pelkäsikin, hän odotti sitä päivää, jona voisi taas liikkua vapaasti.
"Vähän hengästyttää, mutta se on aivan normaalia, ei mitään, mistä pitäisi olla huolissaan."
Hän ojensi toisen kätensä silittämään sisarensa poskea.
"Oletko syönyt jo aamupalaa? Olet käynyt niin kamalan pieneksi, tarvitset ruokaa. Laurie! Laita teetä kiehumaan!"

Tempest nyökkäsi hajamielisesti vastaukseksi kysymykseen, vaikka aamupalan sijasta hän oli vain tainnut vetää Tiarnanin mukanaan syvyyksiin. Ehkä oli virhe ottaa Wrenin ja Charlesin häät puheeksi.
Ajattelematon, auttamaton typerys.
"Onko lääkäri sitä mieltä, ettei pidä olla huolissaan?" hän kysyi, huolissaan ja kosketti sisarensa käsivartta. Hän pelkäsi Murielin yrittävän olla niin vahva kaikille muille, ettei myöntäisi tai huomaisi tarvitsevansa itse apua.

Murielin kulmat kurtistuivat hieman.
"Tahtoisitko paahtoleipää? Tai jotakin muuta?" hän ehdotti ja katsahti ympärilleen.
"Vieläkö Tiarnan nukkuu?"
Tempestin kysymys sai hänen ilmeensä pehmenemään, ja hän veti sisarensa kainaloonsa, välittämättä isosta vatsastaan tai tämän vuotavasta nenästä, ja painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Ei syytä huoleen, minua on pidetty tarkkaan silmällä."

Tempest ei ollut siitä lainkaan varma, mutta hän nojasi päänsä Murielia vasten ja silitti sisarensa kämmenselkää, piirtäen ihoon sormenpäillään.
Eikö ole tekopyhää holhota sisartasi nyt, kun samaan aikaan haluat jättää hänet ja tämän kaiken?
"Ei, hän... Hän on vain väsynyt", Tempest myönsi painaen ahdistuneena katseensa. Kukaan ei voisi syyttää miestä siitä. Miksi hän oli niin toivoton typerys?
"Onhan sinulla varmasti kaikki hyvin?"

Murielin tummissa silmissä häivähti ymmärrys.
"No, nyt isosiskosi on täällä. Varmistamme Laurien kanssa, että myös lankomies saa riittävästi lepoa", hän vakuutti.
Vaikka juuri nyt hän joutuikin ulkoistamaan suurimman osan henkisestä tarmostaan veljelleen, joka keittiön äänistä päätellen oli alkanut keittää teetä.
"Kieltämättä en voi väittää olevani aivan parhaimmillani juuri nyt, mutta se korjaantuu kyllä pian."

Lankomies tarvitsi lepoa ja sai sitä vain, kun joku muu oli vahtimassa häntä. Ajatus poltti hänen ihonsa alla ja sai Tempestin halveksimaan itseään. Mitä jos Tiarnan todella ei voinut nukkua yöllä, koska joutui vahtimaan, ettei hän lähtenyt tekemään jotain typerää?
"Tarvitsetko sinä jotain? Teetä? Jäätelöä?" Tempest kysyi pyyhkäisten stressaantuneena hiuksiaan.
"Voin hieroa jalkojasi."

Muriel halasi Tempestin tiukemmin kylkeensä.
"Minulla on kaikki hyvin", hän vakuutti ja painoi uuden suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.
"Mutta ehkä me voisimme lojua tämän päivän sohvalla ja katsella elokuvia, kun sinäkin olet flunssasi kanssa toipilas."
Portaista kuuluvat askeleet saivat Murielin kääntämään päätään. Tiarnan laskeutui alakertaan, leuka ajeltuna, rypistyneet vaatteet puhtaisiin vaihdettuina ja hiukset vielä suihkun jäljiltä hieman kosteina.
"Tiarnan, hei! Toivottavasti ei haittaa, että kutsuin itseni ja veljeni kylään."

Murielin olisi pitänyt olla kotona, lepäämässä ja turvassa, keskittymässä täysin itseensä ja pian saapuvaan lapseensa. Vaikka elokuvien katseleminen kuulosti rentouttavalta, kuvottava tunne kalvoi Tempestin vatsaa.
Kenenkään ei olisi pitänyt olla täällä.
Tiarnan liittyi seuraan ja Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan, voimatta kohdata tämän katsetta. Sinä auttamaton typerys.
"Olen ihan kunnossa", hän vastasi sisarelleen ja nousi ylös.
"Käyn hakemassa sinulle syötävää."

"Em, sohvalle tulee kylmä, kun nousit", Muriel nurisi ja ojensi käsiään kuin olisi tavoitellut sisartaan syliinsä. Vähemmän siunatussa tilassa hän olisi tehnytkin niin, kietonut kätensä siskon pienen kehon ympärille ja vetänyt tämän vaivatta seuraksi sohvalle.
"Minä voin kyllä tuoda", Tiarnan vakuutti ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Siistiytyminenkään ei ollut aivan riittänyt pyyhkimään pois väsymyksen merkkejä.

Huone tuntui keinuvan. Vei hetken, että Tempest ymmärsi sen johtuvan osittain hänen omasta vapinastaan. Syke hakkasi liian lujana korvissa. Hän ei ollut enää varma, mikä oli oikea todellisuus.
Oliko varjo myrkyttänyt mielensä? Vai oliko se vain oikeassa ja hänen pitäisi olla nyt Kuusaaren vesissä, ikiunessa?
"Minä tuon", Tempest vastasi nostaen huulilleen täydellisyyteen harjoittelemansa hymyn ja perääntyi kauemmas Murielin otteesta. Huoneen seinät tuntuivat liukuvan lähemmäs ja kaatuvan.
Hän lujahti keittiöön.
"Laurie, mitä sinä kerroit hänelle?"

Laurie oli juuri kaatamassa vettä teelehtien joukkoon. Vieraassa keittiössä oli vienyt hetken, ennen kuin hän oli löytänyt kaiken tarvitsemansa.
Tempestin ilmestyminen sai hänet ensin huolestumaan ja sitten painamaan katseensa häpeillen.
"Olen pahoillani, Em", hän vetosi hiljaa.
"Yritin olla kertomatta mitään, mutta hän huomasi, että jokin oli vialla, kun menin käymään hänen luonaan..."

Sydän löi voimalla, joka teki hengittämisestä hallitsematonta. Turkoosit kaapit vieraassa, melkein kolmionmallisessa keittiössä aaltoilivat.
"Mitä sinä kerroit hänelle?" Tempest kysyi tiukasti, puristaen ovenpieltä kouristuksenomaisesti. Murielin ei pitänyt saada tietää. He olivat sopineet niin. Murielin ei pitänyt joutumaan huolehtimaan hänestäkin nyt, kun naisen piti keskittyä itseensä – vihdoin.

Lawrencen kulmat kurtistuivat, ja hän laski teepannun kädestään.
"Em, onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolissaan, ja vilkaisi sisarensa kasvoista tämän käteen, joka näytti puristavan ovenpieltä kuin henki olisi riippunut siitä, pysyikö ote pitävänä.
Kuin hukkuva viimeistä oljenkortta.
Lawrence pudisti hieman päätään.
"Kerroin vain, että vointisi oli huonontunut, ja palasitte siksi aikaisemmin kotiin, ja että Tiarnan halusi, että voisit olla lähellä meitä."

Tempest nyökkäsi. Koko keho tuntui jännittyneen, kuin lihakset olisivat kiveä.
Ehkä kaikki oli hyvin. Ehkä Murielin ei tarvinnut huolehtia turhaan typerästä sisarestaan.
"Et kertonut mitään... Tarkempaa?" hän kysyi estäen itseään sanomasta, mitä oli tapahtunut. Ehkä Lauriekaan ei tiennyt, ja Tempest haluaisi pitää asian niin.

Kysymys sai Laurien hartiat jännittymään, mutta hän pudisti päätään.
"Ei, en. Vain, että voit hiukan huonommin."
Niin paljon huonommin, että hän olisi voinut menettää pikkusiskonsa lopullisesti. Ajatus sai tummat silmät kostumaan kyynelistä.
"Em, tule tänne", isoveli pyysi ja ojensi käsiään.

Luojan kiitos. Tempest oli niin helpottunut, että olisi voinut vajota istumaan keittiön ovenpieleen. Murielin ei tarvinnut tietää sen enempää. He voisivat sanoa, että hän oli ikävöinyt perhettään ja he päättivät palata takaisin, muuttaa hetkeksi pohjoiseen.
Ehkä hän voisi olla sisarensa tukena, kun Pikkuloinen saapuisi.
Laurien kyyneleet olivat särkeä hänen sydämensä joka kerta, eikä Tempest voinut kuin siirtyä lähemmäs, jotta saattoi kiertää kätensä veljensä vyötärölle ja haudata kasvonsa tämän rintaan.
"Olen pahoillani."

Laurie kietoi käsivartensa siskonsa ympärille ja halasi tämän tiukasti itseään vasten, nenänpää vaaleiden hiusten joukkoon painettuna ikään kuin hän olisi voinut pitää Tempestin suojattuna maailmalta, jos vain onnistuisi halaamaan tämän kokonaan syliinsä.
Oliko tosiaan kulunut vain muutamia viikkoja siitä, kun hänen sisarensa oli säteillyt Tiarnanin vierellä häissään? Hän saattoi yhä palata helposti muistoissaan siihen hetkeen.
"Sinun täytyy pitää huolta itsestäsi. Ja meidän täytyy pitää nyt huolta Murielista."

"Meidän pitää pitää huolta Murielista", Tempest vastasi tiukasti, ääni veljen paidan vaimentamana. Hänen uskomaton, vahva, rakas sisarensa oli nyt se, jonka ei pitänyt joutua murehtimaan mistään muusta kuin itsestään.
Ja pian heistä tulisi tätejä ja setiä pienelle sisarentyttärelle.
"Kuinka hän voi, oikeasti?"

Laurie oli vastahakoinen päästämään sisartaan menemään, mutta hellitti silti hieman käsivarsiensa otetta siltä varalta, että sisko tahtoisi vapaaksi.
Hän mietti hetken, mitä vastaisi.
"Hän väittää olevansa kunnossa", hän vastasi, kulmat kurtistuen.
"Mutta minä luulen, että hän pelkää. Ja hän vaikuttaa hyvin väsyneeltä."

Se kuulosti Murielilta. Ja se oli syy, miksei Tempest halunnut sisarensa tietävän typeryydestään. Ainakaan sen viimeisimmistä ilmentymistavoista. Kuinka Muriel voisi sallia itsensä ottaa apua vastaan, jos tuntisi jälleen, ettei voinut olla muuta kuin vahva kaikkien muiden puolesta?
"Me huolehdimme hänestä", hän sanoi päättäväisesti ja puristi veljensä kättä, ennen kuin siirtyi poimimaan Laurien valmistaman teekupin ja mustikkamuffinssin mukaansa, palaten sitten olohuoneen puolelle.
"Aamiaista", Tempest tarjosi sisarelleen ojentaen tuomisiaan.

Muriel oli painanut päänsä nojaamaan sohvan selkänojaa vasten ja sulkenut silmänsä, mutta kuullessaan sisarensa askeleet hän kohotti nopeasti päänsä ja etsi hymyn kasvoilleen.
"Rakas, ei sinun olisi tarvinnut", hän vakuutti, mutta otti kuitenkin muffinin ja teekupillisen vastaan.
"Tulehan nyt istumaan vanhan siskosi viereen..."
Myös Tiarnan oli istahtanut alas, yhteen nojatuoleista, ja Leela kehräsi hänen sylissään tyytyväisenä keränä.
"Muriel sanoi, että suunnittelitte elokuvien katsomista."

Sinun ei pitäisi olla täällä, varjo muistutti.
Tempest tunsi suunsa kuivaksi istuessaan takaisin Murielin viereen ja nyökkäsi Tiarnanille, pystymättä täysin kohtaamaan miehen katsetta. Hän ei ollut varma, miksi sydän hakkasi edelleen ja koko keho oli jännityksestä kireä, kuin äärimmäisen pakovaiston virittämänä.
Se pelotti häntä. Miksi hän oli peloissaan? Miksi seinät kaatuivat päälle ja varjo hänen mielessään muuttui todellisuudeksi?
Ehkä hän oli menettänyt järkensä. Tältäkö se tuntui?
Huolehdi sisarestasi, typerys.
"Sinun pitää huolehtia riittävästä ravinnosta", Tempest sanoi ja kosketti sisarensa hiuksia, silittäen niitä hellästi.

Murielin katse tutki Tempestiä tarkkaavaisesti, vaikka siskon sanat saivatkin hänet naurahtamaan.
"Em, yleensä on minun tehtäväni huolehtia siitä, että muut saavat syödäkseen", hän muistutti ja kurotti painamaan suukon sisarensa ohimolle.
Hänellä oli inhottava tunne siitä, että Laurie oli vähätellyt asiaa sanoessaan, että Tempestille oli vain iskenyt koti-ikävä, ja että tämän vointi oli sen vuoksi kokenut pienen takapakin. Hän vei toisen kätensä hieromaan kevyesti sisarensa niskaa, kun huomasi tämän jännittyneisyyden.
Tiarnan nousi seisomaan ja Leela hypähti loukkaantuneena alas.
"Em, tahtoisitko teetä?"

"Nyt on meidän tehtävämme huolehtia sinusta", Tempest vastasi ja olisi saattanut suudella sisarensa poskea, ellei olisi ollut flunssasta tukkoinen. Murielin ei olisi pitänyt olla hänen lähellään, vaikka flunssa tuskin enää tarttuisi tässä vaiheessa.
Hengitä, sinä auttamaton typerys.
"Ei kiitos", hän sanoi painaen katseensa häpeä ihon alla polttaen. Tiarnanin olisi pitänyt saada jotain aivan muuta elämäänsä kuin tätä. Ei häämatkaa, jolla oli viikkojen tauko ja joka päättyi... Näin. Ei morsianta, jonka kanssa Tiarnanin piti epäillä ja pelätä.
Ja hän ei tehnyt mitään auttaakseen.
"Syö sinä vain. Sinä myös", hän lisäsi sisarelleen ja nosti muffinssia pitelevää kättä lähemmäs naisen suuta.
"Minkä elokuvan haluaisit katsoa?"

Muriel nauroi pehmeästi ja otti haukkauksen muffinistaan, silmät hymystä siristyen. Katso nyt, isosiskosi syö kiltisti.
Hän muisti tehneensä samaa joskus silloin, kun Em oli ollut sairaana hoidoistaan, eikä ruoka ollut ollut maistua. Yrittänyt näyttää mallia pienelle sisarelleen.
Syö, kultapieni, tarvitset voimia, jotta saat sairauden kukistettua.
Tiarnanin suunnatessa keittiöön hän otti toisen haukkauksen.
"Minkä tahansa sellaisen, joka miellyttäisi suloista sisartani", hän vakuutti ja hipaisi vapaalla kädellään sisarensa vaaleita hiuksia.
"Miten olisi klassikko Star Warsien maraton?"

Tempest tunsi olevansa kaukana suloisesta julmien, kauhistuttavan totuudenmukaisten sanojen kieppuessa hänen mielessään.
"Laitan sen pyörimään", hän lupasi nousten ylös ja katsahti eksyneenä ympärilleen. Minne hän oli jättänyt tietokoneensa? Se oli varmastikin pakattuna jonnekin.
"Palaan pian", hän lupasi ja kiipesi portaita kevyesti hengästyen kissat kantapäillään hännät pystyssä viipottaen. Tietokone löytyi makuuhuoneessa olevasta matkalaukusta. Sen hehkuvalle näytölle ilmestyi tarina kohdassa, jossa se oli jäänyt kesken. Hän oli kirjoittanut sitä istuen sinisenä hehkuvan uima-altaan äärellä, auringon lämpö ihollaan, katsellen uskomattoman kaunista merta.
Lopeta, hän käski itseään tuntiessaan silmiensä kostuvan, ja löi kannen kiinni poimien laitteen kainaloonsa palatessaan alakertaan.
"Tiedän, tiedän", hän puhui hiljaa määkiville kissoille ja kyykistyi sitten sohvapöydän eteen etsimään elokuvaa tietokoneeltaan.
"Haluaisitko jotain muutakin aamiaiseksi?"

Muriel oli painanut päänsä jälleen sohvan selkänojaa vasten, mutta pakotti itsensä piristymään siinä vaiheessa, kun kuuli jälleen sisarensa askeleet portaista.
Hän saattoi kotona torkkua vaikka koko päivän, silloin kun Samuel oli huolehtimassa uudesta ravintolastaan, mutta hänen oli edes yritettävä pysyä hereillä silloin, kun muut olivat läsnä.
Vaikka kuinka olisi väsyttänyt.
"Otan myöhemmin, rakas", hän vakuutti, ja taitteli vilttiä niin, että Emmie voisi pujahtaa kätevästi sen alle hänen seurakseen.
Tiarnan asteli keittiöstä teekuppi kädessään.
"Em, rakas, ajattelin, että voisin lähteä käymään apteekissa, sopiihan se?"

"Totta kai", Tempest vastasi Tiarnanille, niisti nenänsä ja asettui Murielin viereen viltin alle. Ensimmäinen, kokonaisen maailman ja monta sukupolvea inspiroinut elokuva lähti pyörimään sohvapöydälle asetetun tietokoneen näytöllä, ja hän saattoi esittää keskittyvänsä siihen torjuessaan kylmääviä, pelottavia ajatuksia ja tunteita, jotka tuntuivat vääristävän koko todellisuuden.
"Jännittääkö sinua?" hän kysyi sisareltaan hetken kuluttua, vaikka vastaus oli varmasti itsestäänselvä.

Tiarnan ei aivan onnistunut pakottamaan kasvoilleen hymyä, mutta tuli silti sohvan luo painamaan suudelman vaimonsa hiusten joukkoon ennen kuin suuntasi yläkertaan hakemaan takkiaan ja lompakkoaan.
Laurie kuului kolistelevan keittiössä varsin päättäväisesti.
Muriel ojensi toista käsivarttaan niin, että saattoi kietoa sen sisarensa hentojen harteiden ympärille.
"Sehän on maailman luonnollisimpia asioita", hän huomautti kevyesti tuhahtaen, mutta lisäsi sitten:
"Vähän."

Tempest hengitti syvään Murielin tuttua tuoksua ja tunsi olonsa helpommaksi. Vatsassa kylmänä solmuna tuntuva pelkotila, joka sai sydämen hakkaamaan hädissään, hellitti otettaan asteen.
"Sinusta tulee ihana äiti", hän sanoi ja silitti sisarensa vatsakumpua hellästi.
"Tuleeko Samuel mukaasi synnytykseen?"

Muriel ujutti jalkansa esiin viltin alta ja nykäisi siroa rahia varpaillaan lähemmäs, niin että saattoi laskea jalkansa lepäämään sille.
Hänenkin jaloissaan oli Eleanorin neulomat villasukat.
"Hän on antanut ymmärtää, että haluaisi olla mukana", hän vastasi, silitellen sisarensa käsivartta.
Leela yritti kivuta hänen syliinsä ja tuijotti hetken loukkaantuneesti vatsaa, joka vei kaiken tilan, ennen kuin kiersi selkänojan kautta emäntänsä hartioille.

Sysäten syrjään kuurouttavan mylvinnän mielessään, joka muistutti, miten paljon valoisampaa elämä olisi ilman hänenkaltaistaan mustaa aukkoa, Tempest halasi Murielia miten yletti komean vatsan yli.
"Minäkin haluaisin mukaasi." Hän voisi olla sisarensa tukena. Hän voisi huolehtia siitä, että Muriel ei jäisi yksin, ei joutuisi pelkäämään vailla jotakuta pitelemässä kättään ja tulisi olemaan huoneessa olevien tärkeysjärjestyksen kärjessä.

Oli lohdullista katsoa, kuinka tuttu elokuva pyöri tietokoneen ruudulla. Paljon lohdullisempaa kuin Alien-elokuvat, jotka Muriel oli viimeisten viikkojen aikana katsonut aivan liian monta kertaa läpi. Kai se oli jonkinlaista terapiaa, tai yritti olla, vaikka ei varsinaisesti helpottanutkaan hänen oloaan.
Emmien sanat saivat hänet katsahtamaan sisartaan yllättyneenä.
"Haluaisitko?" hän kysyi.
"Olin ajatellut, ettet oikeastaan pidä sairaaloista. Ei sillä, että kovinkaan moni suhtautuisi niihin erityisen lämpimästi."

"En pidä sairaaloista", Tempest vastasi ja tunsi pahoinvoinnin möyrivän sisällään vain ajatellessaan desinfiointiaineen hajua ja hektistä piipitystä joka puolella ympärillään, vailla hetkenkään hiljaisuutta. Pieni osa hänestä pelkäsi, että hän ei enää kävelisi ulos, jos käveli sisään sairaalaan. Ehkä syöpä oli palannut, ehkä hän oli hullu, ehkä hän keräisi kaikki taudit kliinisiltä käytäviltä.
"Mutta rakastan sinua enemmän", hän muistutti.
"Haluaisin olla kanssasi."

Murielin ilme pehmeni hieman, ja hän kumarsi päätään painaakseen suudelman Tempestin ohimolle.
"Totta kai sinä saat tulla mukaan", hän vakuutti, silittäen sisarensa käsivartta.
"En vain halua, että joudut ahdistumaan. Luoja tietää, vaikka Pikkuloinen päättäisi pitää minua sairaalassa toista vuorokautta."
Vaikka hänen suunnitelmansa olikin kipaista sairaalaan, mieluiten itsekseen, ja palata sitten takaisin ennen kuin kukaan olisi ehtinyt edes huomata hänen olleen poissa.

"Sinä olet sisareni", Tempest muistutti sydän kipeästi vihlaisten. Hänen sisarensa oli sen arvoinen, että hän viettäisi aikaa sairaalassa – Muriel oli ollut hänen sänkynsä vierellä kohtuuttoman pitkiä aikoja omasta elämästään. Eikö nyt ollut hänen mahdollisuutensa olla sisarensa tukena?
Vaikka Muriel sanoisi mitä, Tempest tiesi, että synnytys voisi olla kauhistuttava kokemus. Hän halusi olla sisarensa vierellä.
"En ole täysin varma, milloin olen viimeksi vaihtanut vaatteita", hän sanoi hetken kuluttua vilkaisten itseään anteeksipyytävästi.
"Selviätkö hetken, jos käyn kylvyssä?"

Muriel nauroi pehmeästi ja halasi Tempestin tiukemmin syliinsä, kuin osoittaakseen, ettei välittänyt siitä, milloin tämä oli viimeksi vaihtanut vaatteitaan. Sanojaan korostaakseen hän hautasi nenänpäänsä vaaleiden hiusten joukkoon.
"Sinä olet oikein hyvä juuri tuollaisena", hän vakuutti, mutta höllensi hieman käsivarsiensa otetta.
"Tahdotko seuraa, vai haluatko hetken itsellesi? En kylläkään taida enää mahtua ammeeseen, mutta voisin pitää silti seuraa."
Hän ei enää jaksanut kivuta laidan yli.

"Ei, katso vain elokuvaa – ja syö", Tempest kannusti, kosketti hellästi Murielin hiuksia ja nousi lähtien yläkertaan. Hän tunsi olonsa nuhjuiseksi ja varsin kuvottavaksi, ei vain henkisesti. Nyt kun kuume oli laskenut, oli helpompi harkita peseytymistä ja puhtaita vaatteita.
Voisit aina viimeistellä, mitä aloitit. Nyt on tilaisuutesi.
Hän työnsi värähtäen ajatuksen sivuun, lukitsi erikoisen, kolmion mallisen kylpyhuoneen oven ja kuoriutui vaatteistaan. Niveliä vihloi vielä sairastamisen jäljiltä, ja tassulliseen ammeeseen iloisesti loristen valuva, melkein kuuma vesi houkutteli hänet syleilyynsä jo ennen kuin vettä oli puoliväliin.
Veden alla vallitsevaan hiljaisuuteen uppoaminen tuntui kotiin palaamiselta. Hän saattoi kuulla sydämenlyöntiensä rauhoittuvan, sykkivän hidastuen korvissaan. Hän saattoi unohtaa todellisuuden ja maalata sen sijaan Seabornin maailman silmiensä eteen.

Muriel torkahti lähes samalla hetkellä, kun Tempest kipusi yläkertaan, pää epämukavasti vinoon sohvan selkänojaa vasten notkahtaen. Hän kuvitteli havahtuvansa hereille heti, mutta elokuvan kohtaukset olivat vyöryneet eteenpäin melkoisen pitkälle.
Jostain kuului tyrmistynyttä määkimistä.
Muriel oli aikeissa kutsua veljeään, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin ja kampesi itsensä ylös sohvalta.
Hän seisahtui hetkeksi mulkoilemaan kierteisiä portaita.
Portaat, ikuinen viholliseni.
Hän joutui vetämään hetken henkeä, kun viimein pääsi kiipeämään yläkertaan. Määkinän syy kuitenkin selvisi, kun hän löysi Romanan venyttämästä itseään kylpyhuoneen ovea vasten.
"Jäitkö sinä ulkopuolelle?"
Muriel kokeili ovenkahvaa, ja kun ovi näytti olevan lukossa, hän koputti siihen.
"Em?"

Sykkeen rauhallinen, tasainen rytmi tuntui melkein kehtolaululta lohdullisuudessaan. Kylpyamme oli karu korvike turkoosille merelle, jossa aallot todella keinuttivat häntä sylissään – jossa riitti loputtomasti tutkittavaa.
Hengitä.
Lopeta.
Hengitä ja vapauta rakkaasi pimeydestä.
Lopeta.
Hengitä ja anna rakkaillesi tulevaisuus.
Lopeta.
Hengitä.
Lopeta, Tempest ponnisti istumaan painaen kädet korvilleen ja nojasi pään koukistettuihin polviin. Hiukset takertuivat märkinä ihoon. Kädet tärisivät pyyhkiessään hiuksia pois kasvoilta, ja Tempest katsahti väreilevää kuvajaistaan veden pinnasta. Häntä kylmäsi, kuinka hän ei voinut erottaa todellisuutta varjon kuiskutuksesta. Vei hetken, että hän tajusi Murielin koputtaneen.
"Niin?" hän kysyi pakottaen äänensä vakaaksi ja veti syvään henkeä.

Hetkeksi kauhu oli jo hiipimässä Murielin mieleen. Mitä jos... Ei. Ei Em menisi tekemään enää mitään sellaista, eihän? Hän muistutti itseään siitä, että Emmie oli vain alkanut kaivata kotiin. Se ei vielä tarkoittanut, että itsetuhoiset ajatukset olivat palanneet.
Herranjumala, hänen siskollaan oli oikeus kylpeä.
Muriel painoi toisen käden särkevälle selälleen ja nojasi otsansa kylpyhuoneen oveen.
"Rakas, onhan kaikki hyvin? Täällä toisella puolella on pieni rakas, joka tuntee jääneensä ulkopuoliseksi."
Romana määki tuohtuneena.

"Kaikki hyvin", Tempest vastasi hieroen kasvojaan. Lopeta, sinä auttamaton typerys.
Hän kiipesi ammeesta ja kääri pyyhkeen ympärilleen, vilkaisten kalpeita kasvojaan ja säikähdyksestä tummenneita silmiään, yrittäen tehdä niistä vähemmän vauhkot, kun avasi oven sisarelleen.
Romana jolkotti sisään omanarvontuntoisena, häntä tomerasti pystyssä ja puski sitten emäntänsä märkiä sääriä.
"Oletko sinä kunnossa? Sattuuko johonkin?" hän jatkoi silmäillen sisartaan kuin etsien merkkejä alkaneesta synnytyksestä.

Totta kai kaikki oli hyvin.
Muriel syytti huolestumisestaan kehossa myllääviä hormoneita, vaikka jokin osa hänen isosiskonvaistoistaan nakuttikin kovaäänisesti. Mutta ehkä Emmie oli vain flunssan ja matkan väsyttämä.
"Romana olisi varmasti puskenut itsensä pian ovesta läpi, jollet olisi avannut", hän totesi, tummat silmät hymystä siristyen.
"Hengästyttää vähän, mutta muuten kaikki on hyvin. Millainen sinun olosi on?"

"Istuisitko alas?" Tempest tarjosi ja viittasi kohti kookkaan, kolmionmallisen tilan laidalla olevaa jakkaraa. Romana pyöri hänen jaloissaan ja määkinä alkoi muuttua karjunnaksi, kunnes emäntä kyykistyi silittämään kissaa ja antoi sen puskea poskipäätään.
"Pieni rakas, minä tiedän. En tekisi sitä sinulle", hän kuiskutti ja silitti kissan päätä, mikä sai sen tietäväiset, vihreät silmät siristymään.
"Minä olen ihan kunnossa", hän vastasi loihtien huulilleen hymyn ja vilkaisi itseään peilistä, hangaten poskeaan saadakseen niille hieman väriä.
"Loppuiko Star Wars jo? Taisin kadottaa ajantajuni, olen pahoillani."

Muriel puhahti hiljaa.
"Kyllä isosiskosi pysyy vielä tolpillaan", hän uhosi, ja katsoi pahoitellen Leelaa, joka tuli puskemaan päätään toiveikkaasti hänen sääriään vasten. Hän ei enää kumartelisi silittämään kissaa, ei, ennen kuin Pikkuloinen olisi syntynyt.
Leela siirtyi selvästi loukkaantuneena kuningattarensa luo.
"Mmm, luulen, että se on melko lailla lähellä loppua. Saatoin torkahtaa hetkeksi."
Portaista kuuluivat askeleet, ja pian Laurien pää kohosi näkyviin.
"Täällähän te kaksi olette. Onhan kaikki hyvin? Muriel? Eihän satu mihinkään?"
Muriel pyöräytti silmiään ja pudisti päätään.

Tempest kiersi pyyhettä paremmin ympärilleen ja silitti vuorotellen pienten rakkaidensa selkiä. Miten hän olikaan ikävöinyt niitä.
"Oletko saanut tarpeeksi syödäksesi?" hän jatkoi Laurien linjoilla ja palasi takaisin ammeen luo. Hänen kuvajaisensa tuijotti tummin silmin takaisin veden tyynestä pinnasta.
Seuraavalla kerralla.
Tempest kurotti irrottamaan tulpan ammeen pohjasta ja vesi kieppui alas viemäriin.
"Entä sinä?" hän kysyi myös veljeltään, katsahtaen tätä olkansa yli.

Hymy nykäisi Murielin suupieltä.
"Alan ymmärtää, miltä teistä on tuntunut koko elämänne", hän huomautti, ääni merkillisestä liikutuksesta särähtäen. Niin kauan, kuin hänen rakkaansa pysyisivät ruokittuina, nämä pysyisivät myös elossa.
Huoli sai Laurien näyttämään aivan eksyneeltä koiranpennulta.
"Pakkasessa olisi jäätelöä, jos tahdotte", hän ehdotti.

Tempest pudisti päätään suoden Laurielle puolittaisen hymyn ja kumartui hipaisemaan jaloissaan seuraavan itämaisen päätä. Outo, kylmä levottomuus tuntui pesiytyneen hänen sisälleen.
"Käyn pukemassa päälleni", hän sanoi sisaruksilleen pujottautuen näiden välistä makuuhuoneeseen, jossa he olivat viettäneet Tiarnanin kanssa yönsä. Hän painajaisten riivaamana ja Tiarnan sen näköisenä, ettei ollut nukkunut lainkaan.
Peilikuva tuijotti häntä vainottuna ja hermostuneena.
Lopeta, olet typerä. Tempest veti ylleen kermanvaalean, polvimittaisen mekon ja paksun, puuterinvaaleanpunaisen villatakin.
"Haluatko katsoa toisenkin Star Warsin? Liitytkö seuraan, Laurie?" hän kysyi loihtien huulilleen hymyn.

Muriel taapersi sisarensa perässä makuuhuoneen ovelle, mutta Laurie jäi odottamaan nöyränä poikana käytävän puolelle.
"Tietenkin haluan", isosisko vakuutti, samalla kun tutki Tempestiä katseellaan, tummat silmät tarkkaavaisina. Oliko sisko päässyt kaventumaan matkansa aikana? Asia pitäisi ehdottomasti korjata.
Sitten kun hänen selkäänsä särkisi vähän vähemmän.
"Ja Laurie tahtoo myös, eikö niin? Emme ole pitäneet elokuvailtaa - tai päivää - yhdessä pitkään aikaan."
Laurien myöntävä vastaus kuului käytävästä.

Tempest käänsi selkänsä peilikuvalleen ja pyyhkäisi kosteita, latvoista taipuvia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Haluatteko katsoa sitä sängyssä?" hän kysyi katsellessaan sisartaan ja pohtiessaan jyrkkiä kierreportaita. Murielin ei olisi pitänyt joutua kiipeämään niitä ylipäätään.
Oliko hän unohtunut kylpyyn vai joutuivatko kaikki hänen läheisensä vain murehtimaan jatkuvasti?
"Voin hakea teille jäätelöä pakkasesta."

Laurie avasi suunsa vastatakseen, mutta Muriel ehti edelle, kuten niin usein ennenkin:
"Totta kai haluamme. Se kuulostaa oikein hyvältä ajatukselta."
Laurie näytti hieman eksyneeltä, mutta ei vastustellut, kun Muriel nykäisi hänet mukaansa makuuhuoneen puolelle. Veli joutui hetkellisen dilemman valtaan, kun ei osannut päättää, kummasta sisaresta hänen olisi pitänyt huolehtia enemmän.
Lopulta hän päätyi pöyhimään tyynyjä niin, että Murielin olisi mukavampi nojata niitä vasten.

Kissat hölkkäsivät Tempestin perään, kun hän laskeutui alakertaan hakemaan jäätelöä. Ne kiipeilivät tohkeissaan pitkin keittiön tasoja ja tuijottivat häntä odottavina, pettyen silminnähden, kun eivät saaneetkaan kalliita herkkupaloja. Tempestin oli valuttava hetkeksi istumaan, kaksi jäätelöpurkkia sylissään, keho sairauden heikentämänä ja koko todellisuus vääristyen.
Ääni hänen mielessään tuntui saavan seinät vyörymään lähemmäs, sai hengityksen pysähtymään rintakehään.
Lopeta, lopeta, lopeta, Tempest vetosi painaen kädet korvilleen. Romana määkäisi pehmeästi ja puski hänen käsivarttaan, palauttaen hänet hetkeen.
Hän kiipesi ylös, poimi jäätelöt mukaansa ja palasi sisarustensa luo ojentaen näille hymyillen lusikat ja omat purkit.

Muriel asettui vuoteelle, mutta Laurien oli vaikeampi pysyä aloillaan. Tummat silmät vilkuilivat kohti makuuhuoneen ovea, aivan kuin mies ei olisi osannut päättää, olisiko hänen pitänyt seurata pikkusiskoaan alakertaan.
"Rauhoitu, Laurie, kyllä Emmie pärjää", Muriel vakuutti, ennen kuin siristi silmiään.
"Sehän on vain flunssaa. Ja väsymystä. Eikö niin?"
Laurie avasi suunsa vastatakseen, ja oli enemmän kuin kiitollinen, kun Emmie palasi juuri sopivasti takaisin.
"Em!" veli tervehti helpottuneena.
"Varasimme sinulle parhaan paikan keskeltä."
Muriel vahvisti veljensä sanoja taputtamalla paikkaa vieressään.

Miten hän toivoi, että sydän lakkaisi hakkaamasta kuin jatkuvan paniikkikohtauksen partaalla. Ehkä hän oli vihdoin menettämässä lopullisesti järkensä. Jos hän ei onnistuisi kolmannellakaan kerralla, perhe voisi sulkea hänet laitokseen ja unohtaa hänet.
Lopeta.
Tempestin hymy haparoi, kun hän kiipesi sisarustensa väliin ja veti hellyydenkipeät kissat syliinsä, missä ne käpertyivät kerälle toisiaan talloen.
"Milloin olette viimeksi katsoneet nämä elokuvat?" hän kysyi harhauttaakseen ajatuksiaan.

Muriel kääntyi kyljelleen, ainoaan asentoon, jossa hän todella saattoi kuvitella voivansa olla edes hieman mukavammin, ja ojensi toisen käsivartensa kietoakseen sen kevyesti sisarensa ympärille. Ei menisi enää pitkään, kun hän voisi vetää tämän taas syliinsä.
Laurie asettui sängyn toiselle puolelle selälleen ja risti rennosti pitkien raajojensa nilkat. Nuorempana Laurie oli muistuttanut peuranvasaa tikkumaisine jäsenineen, mutta jossakin vaiheessa mies oli kasvanut sopusuhtaisemmaksi.
"On siitä aikaa", Muriel myönsi.
"Viime aikoina olen katsonut lähinnä Alieneita. Ja Laurie on katsellut romanttisia komedioita ja dinosauruselokuvia."

Tempest silitti Murielin käsivartta, vaikka Romana keskeytti Leelan pesemisen käden lakatessa silittämästä sitä ja siristi mantelinmuotoisia silmiään paheksuen.
"Eivätkö Alienit ole... Melko onnettomia elokuvia?" hän kysyi katsahtaen sisartaan silmäkulmastaan ja punoi toisen kätensä Laurien käteen. Miten hän toivoi, että olisi voinut sisarustensa ansaitsema sisko. Kaksoset saisivat keskittyä omaan elämäänsä, jos-
Lopeta jo, luojan tähden. Anna minun olla.

"Ovathan ne", Muriel myönsi.
Ne kuuluivat siihen sarjaan elokuvia, jossa kysymys ei ollut niinkään siitä, ketkä kaikki kuolivat, vaan siitä, missä järjestyksessä kuolemat tapahtuivat. Muriel ei yleensä suosinut sellaisia elokuvia, osittain senkin vuoksi, että hän ei kestänyt katsella ihmisten tahattoman itsetuhoista käytöstä kommentoimatta asiaa ääneen.
Ei, älä mene sinne, älä avaa sitä ovea, älä nyt hitto soikoon palaa takaisin.
Laurie piirteli hajamielisesti peukalolla kuvioita sisarensa kämmenselkään.
"Muriel katsoo niitä sen vuoksi, miten Alienit syntyvät."
"Enkä katso!"

"Muriel", Tempest vetosi kääntyen katsomaan sisartaan ja kosketti tämän poskea. Hän toivoi hyvin hartaasti, ettei Pikkuloisen syntymä muistuttaisi Alien-elokuvia miltään aspektilta.
"Mitä teille muuten kuuluu?" hän kysyi ja tunsi huonon omantunnon kouristavan vatsaansa kylmänä. Hän oli keskittynyt niin häämatkaan, turkoosiin mereen, palmuihin ja auringon lämpöön, että oli tuskin pitänyt lainkaan yhteyttä ulkomaailmaan. Stepheniä lukuun ottamatta, jolta taisi olla nytkin monta odottavaa viestiä, kaikki kysellen turhautuneena uusien sivujen perään.

Muriel nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Laurie liioittelee. Kunhan olen tarvinnut tekemistä nyt, kun en ole käynyt töissä tai ulkoilemassa koirien kanssa", hän vakuutti.
"Meidän elämämme on harvinaisen mielenkiinnotonta. Olemme molemmat vain kotona", hän jatkoi, ja käpertyi parempaan asentoon niin, että saattoi hipaista Tempestin ohimoa nenänpäällään.
"Ja Laurie kuhertelee tyttöystävänsä kanssa."

Se sai lämmön läikähtämään hänen sydämessään, ja Tempest puristi Laurien kättä. Hänen sisaruksensa voisivat olla onnellisia. Ehkä Lauriekin tulisi vihdoin rakastetuksi niin kuin ansaitsisi, ihanana, herkkänä, suurisydämisenä itsenään. Ja Murielista tulisi uskomattoman hieno äiti pienelle Pikkuloiselle.
Ja Muriel ja Laurie varmasti pitäisivät huolta myös Tiarnanista, joka voisi jatkaa elämäänsä vailla jatkuvaa huolta.
"Oletko tavannut Laurien tyttöystävän?" Tempest kysyi sisareltaan.

"Olen", Muriel vastasi, ja Laurien kasvoille kohosi samaan aikaan kauhistunut ja nolostunut ilme.
"Muriel-" hän voihkaisi ja punastui silminnähden.
Mutta Muriel ei välittänyt, katsoi vain veljeään silmät siristyen.
"Tapasin Mimin ensimmäisen kerran, kun kävin lunastamassa veljesi putkasta."
Laurie voihkaisi ja peitti kasvonsa toisella kädellään.

"Putkasta?" Tempest kysyi kauhistuen ja kääntyi katsomaan Laurieta kysyvänä.
"Oletko kunnossa?" hän varmisti ensin ja puristi veljensä kättä.
"Sinulla on paras hyvä syy sille, miksi päädyt putkaan." Oli vaikeaa ajatella ihanaa, kultaista Laurieta joutumassa telkien taakse mistään syystä.

Laurie nielaisi ja nätti hyvin paljon katuvalta koiranpennulta katsoessaan pikkusiskoaan. Ehkä se johtui vain tummista silmistä.
Hän nyökäytti nöyränä päätään, samalla kun Muriel puhahti ja vei lusikallisen jäätelöä suuhunsa.
"Sinun veljesi on vain rappiolla. Yhteiskunnan vihollinen numero yksi..."
Hän pudisti hieman päätään.
"Laurie puolusti naisystäväänsä."

"Oh", Tempest huokasi helpotuksesta ja nosti veljensä kättä hipaisten sen kämmenselkää huulillaan. Se kuulosti suorastaan romanttiselta ja varsin ritarilliselta.
"Hän on onnekas, kun olet hänen elämässään, tiedäthän sen?" hän kysyi veljeltään tutkien ihaillen tummia silmiä ja kaunista sielua niiden takana.

"Laurie osaa olla joskus varsinainen hölmö", Muriel huomautti ja kauhaisi lusikkaansa lisää jäätelöä.
"Mutta se tyyppi, jonka takia Laurie putkaan joutui, oli varsinainen kusipää. Miriamin entinen, ei lainkaan mukava kaveri. Sellainen, joka voisi hyvin tulla käväisemään vastaanotollani..."
Hän vei lisää jäätelöä suuhunsa rauhoittuakseen.
Tempestin sanat saivat Laurien hymyilemään melkein häkeltyneenä.
"Olet hyvin herttainen, Em."

"Niin olet sinäkin", Tempest vastasi veljelleen. Hän puhui vain totta. Laurien sydän oli puhdasta kultaa, ja hän oli toivonut hartaasti, että veli löytäisi jonkun, joka arvostaisi sitä juuri sellaisena kuin se oli. Aivan samoin kuin hän toivoi, että Muriel löytäisi jonkun, joka rakastaisi hänen sisartaan sillä kaikella intohimolla, jolla Muriel ansaitsi tulla rakastetuksi.
"Aiotteko pysyä täällä pohjoisessa?"

Laurie ei ollut siitä aina niin varma. Se, mitä Lieke oli hänelle sanonut, kummitteli edelleen, samoin kuin se, mitä Emilylle oli tapahtunut. Oli hetkiä, joina hän epäili, että oli aivan yhtä sikamainen kuin muut miehet, mutta ei vain ymmärtänyt sitä itse, koska oli kasvanut kulttuuriin, jossa se oli sallittua.
Oli hetkiä, joina hän katsoi peiliin ja pelkäsi näkevänsä hirviön.
"Minä aion palata työhöni, kunhan tämä on ohi", Muriel vastasi ja ähkäisi, kun Pikkuloinen potkaisi kuin muistuttaakseen, ettei äitiys loppuisi siihen, kun heidän tiensä fyysisesti erkanisivat.
"Ja Lauriella on täällä naisystävänsä."

Hänen sisaruksillaan oli omat elämänsä. Muriel ja Laurie olisivat onnellisia, kun hän lipuisi vaivihkaa pois. Lauriesta tulisi ihana eno pienelle Pikkuloiselle. Ehkä veli voisi lukea lapselle kaikkia niitä kirjoja, joita hän oli ostanut tulevalle sisarentyttärelleen lahjaksi. Ja viedä Pikkuloisen ratsastamaan.
Samuelin olisi paras tehdä Muriel onnelliseksi. Muuten hän palaisi kummittelemaan miestä henkilökohtaisena poltergeistina.
"Rapsuta koiriasi puolestani", hän sanoi sisarelleen ja puristi Laurien kättä hellästi kuin vastaten veljensä sanattomaan pelkoon.

Ja Laurie puristi pikkusisarensa kättä takaisin, kuin olisi jollakin tavalla voinut aistia tämän mielessä pyörivät synkät ajatukset. Varjot, joissa oli jotakin hieman samaa kuin hirviössä, joka kummitteli hänen mielensä perukoilla.
Heissä oli jotakin sellaista samankaltaisuutta, jota hänessä ja Murielissa ei ollut.
Muriel ojensi käsivarttaan paremmin Tempestin vartalon yli.
"Voit tulla rapsuttamaan niitä itse", hän vakuutti.
"Itse asiassa, ole kiltti ja tule. Ne ovat ajamassa minua hitaasti hulluksi. Ellet sitten usko, että kissasi tulevat mustasukkaisiksi."
Romana määkäisi tuohtuneena.

Hänen pitäisi erkaantua hiljaa sisarustensa ja ystäviensä elämästä, varjo muistutti.
Sitten, kun Muriel oli saanut lapsensa. Sitten hän voisi kadota.
Mutta kuinka hän voisi tehdä tätä Tiarnanille siihen saakka? Voisiko hän pyytää miestä palaamaan Lontooseen? Antaa sormuksen takaisin? Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan kipeästä hädästä, ja Tempest kohdisti katseensa näyttöön näyttääkseen siltä, että jännitti vain tapansa mukaan tarinan sankareiden puolesta.
"Oletko ottanut uusia koiria sen jälkeen, kun viimeksi kävin luonasi?"

Muriel ähkäisi uudelleen ja haki parempaa asentoa, ja sai Laurien tumman katseen kiinnittymään huolestuneena itseensä. Hän pyöräytti silmiään vakuuttaakseen, että kaikki oli kunnossa, eikä pieni ähkäisy johtaisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin.
"Oletko tavannut jo Novan?" hän jatkoi, kurtistaen hieman kulmiaan kun yritti muistaa, milloin Tempest oli viimeksi vieraillut hänen luonaan.
"Vaikka sekin on ollut minulla kohta melkein vuoden. Ehkä alan vihdoin päästä ongelmastani..."

"En usko", Tempest vastasi anteeksipyytäen. Ehkä hänen pitäisi käydä sisarensa luona useammin.
Olisi pitänyt.
Hänkin kääntyi katsomaan sisartaan Laurien esimerkkiä noudattaen.
"Tarvitsetko jotain? Vettä tai teetä tai... Omenan?" hän kysyi haparoiden jotain normaalia varjojen viemästä mielestään. Oli varmasti vain hänen mielikuvituksensa tulosta, kuinka todellisuus väreili ja sen varjot tuntuivat sykkivän, houkutellen häntä luisin sormin.

Tempestin kysymys sai Murielin kehräämään naurusta.
"Rakas, enköhän minä pärjää ilman omenaa", hän vakuutti, ja siirsi kättään sipaisemaan sisarensa pisamaista poskea.
"Mutta oletko varma, ettet sinä kaipaisi jäätelöä? Minä söin oman purkkini jo tyhjäksi, voisin uhrautua ja ottaa seuraksi toisen."
Laurie otti vihjeestä vaarin ja alkoi kömpiä ylös sängystä.

"Ei", Tempest vetosi tarttuen Laurien käteen ja ponnisti itse istumaan, tukahduttaen yskänpuuskan neuleensa hihaan.
"Käyn hakemassa sinulle toisen jäätelön", hän lupasi ja lähti takaisin alakertaan kissat terhakasti perässään tepsuttaen, pieni koukku häntiensä päässä.
Yksinäisyydessä hän saattoi antaa hymynsä kadota ja kohdata heijastuksensa tummat, vainotut silmät. Ei enää montaa päivää, varjo lupasi pehmeästi kuin lohduttaen. Romana puski lohduttaen emäntänsä säärtä, kun Tempest kasasi itseään, ennen kuin poimi Murielille uuden jäätelöpurkin pakastimesta. Sitten hän asetti hymyn takaisin huulilleen ja kiipesi kevyesti hengästyneenä kierreportaat takaisin yläkertaan, nyt närkästyneet kissat perässään.

Tempestin ja kissojen lähdettyä huoneesta huoli saattoi laskeutua raskaana Murielin ja Laurien välille. Molempien katse oli kiinnittynyt ruutuun, mutta kumpikaan ei kyennyt keskittymään elokuvaan, joka sillä pyöri.
Laurie samaan aikaan pelkäsi ja toivoi, että Muriel kysyisi jotakin, ja se sai hänet vihaamaan itseään.
Ja tietenkin Muriel kysyi.
"Laurie, tu ne me cacherais rien, n'est-ce pas?"
"Bien sûr que non. Elle est juste un peu fatiguée."
"Vous avez une expression étrange sur votre visage."
Sen pidemmälle keskustelu ei kuitenkaan ehtinyt, ja Emmien palatessa huoneeseen Muriel näytti samalta kuin aiemmin, ja Laurien kasvoilla viipyi huolestunut syyllisyys.

Tempest katsahti veljeään epäluuloisena.
Älä ole niin itsekeskeinen. Muriel oli varmastikin napsahtunut huolehtivalle kaksoselleen. Hän kömpi takaisin sisarustensa väliin, joskin missä se olisi ennen suojannut häntä varjoilta, nyt se täytti mielensä repivällä, syyllisellä myllerryksellä.
Hän ojensi jäätelön sisarelleen ja kiersi käsivarret kissojen ympärille. Hetken hän olisi voinut vannoa, että varjo kurotti häntä kohti... Mutta se olisi hullua.
Kun saat tilaisuuden, viimeistele mitä aloitit. Ja tällä kertaa tee se kunnolla. Älä jätä mitään sattuman varaan.
Minun täytyy olla sisareni tukena.
Niin kuin sinä aiheuttaisit muuta kuin ylimääräistä huolta.
"Haluatteko katsoa kolmannenkin elokuvan?" hän kysyi painaen poskensa kehräävän Romanan kylkeä vasten.

Muriel väläytti pikkusisarelleen hymyn ja vääntäytyi parempaan asentoon jäätelön syömistä ajatellen. Pikkuhiljaa oli kuitenkin pakko hyväksyä se tosiasia, ettei tukala olo helpottaisi vaikka hän seisoisi päällään, mutta kaikeksi onneksi sitä kestäisi enää muutaman päivän.
"Olet aarre, Em", hän vakuutti, ja kurottui painamaan suudelman pisamaiselle poskelle välittämättä siitä, että flunssa bakteereineen jylläsi vielä Tempestin kehossa.
"Laita pyörimään vain."
Laurie joutui todella tekemään töitä, että saattoi katsoa pikkusiskoaan Murielin kuulustelunaloituksen jälkeen, mutta kun hän lopulta teki niin, huoli häivähti tummissa silmissä.

Tempest kömpi uudelleen istumaan, niisti tukkoisen nenänsä ja haki kolmannenkin, alkuperäisen Star Warsin pyörimään näytölle. Hän yritti olla näkemättä täyttyvää sähköpostikansiota ja näytölle ponnahtavia ilmoituksia, joissa Stephen tivasi, minne hän oli kadonnut ja missä vaiheessa viides kirja oli. Eikö hän ollut tietoinen, että deadline meni jo?
Hän loi veljeensä uudelleen epäluuloisen katseen ja haki tyynyä päänsä alle. Ohimoilla jyskytti, mutta hän taisteli vastaan halua painaa silmänsä kiinni ja torkahtaa. Se olisi epäkohteliasta seurassa.
"Olisitko sinäkin halunnut lisää jäätelöä?" hän kysyi veljeltään.

Laurie pudisti päätään ja haki kasvoilleen hymyn, joka ei aivan onnistunut karkottamaan huolta tummista silmistä.
"Voin hakea myöhemmin meille molemmille."
Muriel lusikoi tyytyväisenä omaa jäätelöpurkkiaan tyhjäksi, ja kun viimeinenkin lusikallinen oli ongittu purkin pohjalta, hän kurotti laskemaan sen yöpöydälle.
"Em, olet flunssainen", hän vetosi, kellahti kyljelleen ja ojensi käsivarttaan.
"Nukutaan päiväunet."

"En tarvitse mitään", Tempest protestoi koskettaen veljensä käsivartta. Hän tunsi olonsa enemmän pahoinvoivaksi kuin nälkäiseksi.
Kaikki on hyvin, sitten kun sinua ei ole enää.
"Nuku vain", hän kannusti sisartaan pakottaen hymyn viipymään huulillaan, "minä olen ihan kunnossa." Ihmiset eivät kuolleet nuhaan.
Kun saat tilaisuuden, lukitse itsesi kylpyhuoneeseen. Tyhjennä lääkekaappi ja sukella. Älä jätä enää mitään sattuman varaan.
"Väsyttääkö sinua?" hän kysyi veljeltään.

Muriel nyrpisti hieman nenäänsä.
"Voisit nukkua minun kanssani. Ehkä näkisimme samaa unta", hän vetosi, kun kiemursi hieman lähemmäs sisartaan, kuitenkin suurentuneen kokonsa valitettavan hyvin tiedostaen. Hän ei halunnut rusentaa hentoista siskoaan, tai saada tätä tuntemaan oloaan pakokauhuiseksi, kun merilehmä vyöryi kohti.
Pikkuloinen potkaisi niin, että sen näki, ja Muriel värähti tahtomattaan kauhusta ennen kuin painoi päänsä tyynyyn ja antoi silmiensä painua kiinni.
Myös Laurie valui sängyllä mukavampaan asentoon, vaikka pudistikin päätään.
"Mutta kissat näyttävät siltä, että kannattavat päiväunia."

Tempest toivoi hartaasti, ettei Muriel näkisi koskaan hänen uniaan. Hyistä vettä, pimeitä syvyyksiä, vääristyneitä varjoja, jotka kiertyivät häneen ja vetivät mukanaan.
"Hyvä on", hän myöntyi ontosti ja valui paremmin selälleen. Romana asettui hänen vatsalleen, Leela puuhkaksi kaulalle, jyristen kehräten.
Todellisuus tuntui lipsuvan hänen otteestaan. Se katosi varjoihin, ja Tempest sulki silmänsä, kun makuuhuoneen seinät väreilivät ja nurkkien varjot hiipivät niitä ylös, hyökyen kohti. Hän vain kuvitteli. Ei sellaista tapahtunut oikeasti.
Odota tilaisuuttasi. Tee oikein, kerrankin. Älä sitä, mikä on helppoa.

Laurie ei todellakaan ollut suunnitellut nukahtavansa. Itse asiassa hänellä oli vakaana aikomuksena katsoa elokuvaa vielä hetken, ja nousta sitten laittamaan heille myöhäistä lounasta tai aikaista päivällistä, tai vaikka sitten jonkinlaista välipalaa niiden välille.
Mutta lopulta hänkin torkahti.
Ehkä kyse oli lapsuusaikaisesta muistosta, kun he olivat Murielin kanssa torkkuneet sairastavan sisarensa kanssa, jottei tällä olisi ollut yksinäinen olo, ja kun valvottujen öiden väsymys oli painanut raajoja.
Se, että kissa ponkaisi hänen vatsansa päälle, sai hänet havahtumaan unestaan ja nousemaan istumaan. Elokuva oli loppunut, ja Tiarnan ilmeisesti palannut, sillä Leela hölkkäsi kohti makuuhuoneen ovea häntä virkkuukoukkuna.

Hetkeä myöhemmin Tempestkin havahtui. Unen syvät, kipeät varjot hiipyivät hetken poissaolevissa, kultaisissa silmissä, ennen kuin Tempest sai työnnettyä ne syrjään ja loihdittua huulilleen vuosien varrella harjoitellun hymynhäiveen. Kaikki on hyvin, ihan hyvin. Ei, ei satu mihinkään.
Tempest hieraisi pisamaista, kalpeaa poskeaan ja ponnisti istumaan, pää unesta tai hiipivästä lämmöstä tokkuraisena. Hän katsahti Laurieta ja sitten Murielia, nähdäkseen nukkuivatko sisarukset vielä. Romana kieltäytyi jättämästä paikkaansa emäntänsä sylissä, raotti vain vihreitä silmiään paheksuen hälinää.

Laurie vastasi Tempestin katseeseen hereillä, mutta Muriel ynähti unisesti ja taputti kädellään Tempestin reittä. Ei ollut mitään syytä herätä aivan vielä, siitä hän oli samaa mieltä Romanan kanssa, vaikkakin täysin tietämättään.
"Huomenta", Laurie toivotti sisarelleen ääni käheänä ja hieraisi kasvojaan.
Samaan aikaan Leela hölkkäsi takaisin huoneeseen, ja pian tämän jäljessä Tiarnan kurkisti sisään.
"Em? Täällähän te olitte."

Hetkeksi huomenentoivotus sai Tempestin vähäisenkin ajantajun häviämään. Kauanko he olivat nukkuneet? Varmuuden vuoksi hän katsahti ikkunaa kohti nähdäkseen, mikä vuorokaudenaika oli.
Häpeä ja syyllisyys tekivät Tiarnanin katseen kohtaamisesta vaikeaa.
Kohta hän on vapaa tuskasta ja varjoista.
Olisikohan hänen pitänyt tarkistaa testamenttinsa? Oliko sillä väliä? Tiarnan tietäisi, mitä tehdä hänen omaisuudellaan. Mies voisi jakaa sen hänen sisaruksilleen ja hyväntekeväisyydelle. Ehkä joku jatkaisi joskus Awakeningin tarinaa.
Tempest soi Tiarnanille hymyn täysin katsomatta miestä silmiin ja silitti kevyesti Murielin hiuksia.
"Pitääkö teidän mennä?" hän kuiskasi Laurielle.

Muriel ynähti ja räpytteli silmänsä unisesti auki.
"Luulen, että Murielin on hyvä päästä kotiin lepäämään", Laurie myönsi ja vilkaisi itsekin pikaisesti kohti ikkunaa arvioidakseen, kauanko heidän nokosensa olivat kestäneet.
"Minä olen täysin kunnossa", Muriel huomautti samalla kun ähelsi itsensä istumaan sängyn laidalle. Hän katsahti ovensuuhun jäänyttä Tiarnania kulmat kurtistuen.
"Lanko, hei. Missä vaiheessa ehdit palata?"
"Hetki sitten. Joko olette syöneet päivällistä?"

Kyllä, Murielin olisi ehdottomasti päästävä lepäämään. Tempest tutki sisarensa kasvoja ja silitti hellästi hiuksia tämän noustua istumaan. Sitten hän halasi sisartaan takaapäin, rutisti hetken melkein epätoivoisen tiukasti.
Hänen olisi pitänyt olla Murielin tukena. Mutta varjo oli oikeassa. Millaista tukea hän tarjoaisi? Voisiko hän tuottaa muuta kuin ylimääräistä huolta ja mielipahaa?
"Ei vielä", hän vastasi Tiarnanin kysymykseen ja kääntyi sitten Laurien puoleen, vetäen tämänkin tiukkaan halaukseen. Muista, miten kaunis, kultainen sydän sinulla on, rakas veljeni.
"Oli ihana nähdä teitä."

Muriel tunsi puhdasta ärtymystä siitä, ettei voinut kääntyä yhtä notkeasti kuin ennen halatakseen sisartaan. Onneksi sentään Laurie saattoi rutistaa Tempestin hetkeksi tiukkaan halaukseen.
"Tule sinä tervehtimään koiria, kun tervehdyt", Muriel vetosi, kun ojensi kiitollisena käsivartensa niin että Tiarnan saattoi nykäistä hänet pystyyn. Hyvä luoja, juuri nyt hänkin toivoi, että olisi ollut merenneito, sillä veden alla lisäpainosta ei olisi ollut haittaa.
Kuteminen olisi sitä paitsi varmasti ollut helpompaa. Jos merenneidot nyt lisääntyivät kutemalla.

Tempest hymyili sisaruksilleen ja silitti hellästi Laurien tummia hiuksia pois komeilta kasvoilta, jotka saivat varmasti yhden jos toisenkin tytön polvet veteliksi.
Huolehdittehan äidistäni?
Ja Laurie pitää Murielista huolta, eikö niin?
"Totta kai", hän vastasi ja kiipesi itsekin jaloilleen, kiertäen vaaleanpunaista neuletta paremmin ympärilleen. Mutta ehkä kylmä asuikin hänen sisällään. Laski sekunteja siihen, että hän jättäisi tämän maailman. Musta aukko katoaisi.
"Silitä sinäkin koiraasi puolestani", Tempest lisäsi Laurielle.

"Silitän", Laurie vakuutti, ja hänen kasvoillaan häivähti hellyys.
"Se on viettämässä Mimin kanssa tyttöjen päivää, mikä taitaa tarkoittaa sitä, että Coco saa uuden briljanttipannan tai pari..."
Pieni villakoira oli valloittanut hänen sydämensä täysin. Muriel oli ollut oikeassa, siitä oli ollut paljon apua, kun hän oli uhannut vajota liian syvälle masennukseen. Huonoja päivä oli edelleen, mutta ainakaan hän ei voinut jäädä vain sänkyyn makaamaan.
Päästyään jaloilleen Muriel saattoi vetää Tempestin kunnolla halaukseen ja suukottaa vaaleita hiuksia.
"Mukava, että olet nyt näin lähellä. Tulen katsomaan sinua taas."

Hei Pikkuloinen, olet hurjan onnekas pieni tyttö, tiesitkö sitä? Pidäthän huolta ihanasta äidistäsi?
Tempest halasi Murielia sydän kipeästi lyöden ja soi sisarelleen hymyn, kääntäen katseensa pois, kuin peläten, että sisko saattaisi nähdä, kuinka hymy ei aivan tavoittanut silmiä.
Hän saattoi sisaruksensa alakertaan.
"Muista syödä tarpeeksi", hän muistutti Murielia, häivähdys huvittunutta, aitoa hymyä suupielissään, ja kosketti sitten Laurienkin käsivartta.
"Sinä myös."

Tempestin sanat saivat Murielin tuhauttamaan nenäänsä samaan aikaan huvittuneena ja oudon liikuttuneena. Hän oli nykyään usein oudon liikuttunut.
Johtui varmaankin hormoneista.
"Nähdään pian", hän lupasi, kun painoi suukon sisarensa pisamaiselle poskelle ennen kuin lähti Laurien johdattamana kohti pihaa ja autoa.
Tiarnan oli seurannut hyvästejä hieman syrjemmältä, huolestunut juova kulmiensa välissä.
"Em, laittaisinko meille päivällistä?"

Tempest kääntyi Tiarnania kohti oven sulkeuduttua ja soi miehelle hymyn.
"Laita vain itsellesi. Söimme niin paljon jäätelöä, että olen aivan täynnä", hän sanoi muokaten vienosti totuutta ja työnsi vaaleita, kylvyn jäljiltä kuivaneita hiuksiaan taakse.
"Tai minä voisin laittaa sinulle?" Tempest tarjosi ja lähti keittiötä kohti. Tiarnan oli heistä toki huomattavasti lahjakkaampi keittiössä, mutta eikö se voisi korvata edes vähän kaikkea hänen tekemäänsä pahaa?

Tiarnan katsoi, kuinka kissat hölkkäsivät innokkaasti keittiöön emäntänsä jalanjäljissä. Ehkä ne kuvittelivat, että niille tarjoiltaisiin viimeinkin herkkupaloja, jotka oli unohdettu koko päivän.
Tiarnan seurasi kissoja ja vaimoaan keittiöön.
"En ole aivan varma, mitä kaikkea sisaruksesi toivat", hän myönsi, kulmat edelleen hieman kurtistuneina.
"Oliko teillä mukavaa?"

"Kyllä, katsoimme alkuperäiset Star Warsit", hän vastasi, vaikka ei totuuden nimissä ollut tainnut keskittyä montaakaan hetkeä itse elokuviin. Tempest haahusi keittiössä kurkistellen kaappeihin ja löysi lopulta jääkaapista tuorepastaa ja pestoa. Ehkä niistä saisi kotikutoisen aterian yhdessä patongin kanssa, jonka hän huomasi keittiötasolla.
Köyhä, kalpea varjo upeasta illasta puiden latvustossa Seychellien paratiisissa, missä Tiarnan oli valmistanut heille itse yhden kauneimmista aterioista, jonka hän oli koskaan syönyt. Tempest nosti pastakattilan hellalle.
"Miten sinun matkasi apteekkiin meni?" hän kysyi. Se oli tainnut kestää kuutisen tuntia, mutta kukaan ei syyttäisi miestä siitä, jos tämä kaipasi mahdollisuutta hengittää tukehtumatta hänen varjoihinsa. Ei enää kauaa.

Tiarnan hillitsi halunsa harppoa Tempestin vierelle ja alkaa kerätä päivällistarvikkeita tämän avuksi. Hänen pitäisi yrittää tukea vaimoaan, ei murskata tämän itsetuntoa osoittamalla teoillaan, ettei tämä pärjännyt itsekseen. Tietenkin Tempest pärjäsi, hän oli vain ylihuolehtiva, hölmö mies.
Hän nojasi selkänsä vasten keittiön tasoa ja kurtisti kulmiaan.
"Apteekissa?" hän toisti, ja muisti ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen, miksi oikeastaan oli astellut ulos talosta.
"Voi helvetti."
Tiarnan ei kiroillut usein. Ei varsinkaan Tempestin läsnäollessa. Romana tuntui katsovan häntä pahasti sen vuoksi.
"Anteeksi. En muistanut käydä apteekissa."

Tempest katsahti Tiarnania olkansa yli, hymy hetkeksi kirosanan myötä kadoten. Mutta se palasi yhtä pian.
"Ei se mitään", hän vakuutti vilpittömästi ja tunsi kylmän solmun kiertyvän vatsaansa. Oliko mies tarvinnut niin epätoivoisesti mahdollisuutta päästä kauemmas hänestä ja hänen pimeydestään, että oli vain syöksynyt ulos tekosyyn varjolla ja viipynyt niin kauan kuin saattoi, vastahakoisena palaamaan takaisin?
Hän ei syyttäisi miestä. Hänkään ei voinut elää itsensä kanssa. Älä pelkää, rakkaani, pian saat palata valoon.
"Haluaisitko jotain muuta? Tämä ei ole kovin loistokas ateria."

Tiarnan hieroi vimmastuneesti kasvojaan.
"Olen pahoillani", hän vetosi uudelleen, vaikkei ollutkaan täysin varma, pahoitteliko hän sitä, ettei ollut käynyt apteekissa, sitä, että oli kironnut, vai sitä kaikkea pahaa, mitä Tempest oli joutunut kokemaan.
Hän ei tainnut tietää nykyään paljon mitään.
"Minun oli tarkoitus käydä apteekissa paluumatkalla, mutta unohdin. Millainen olo sinulla on? Tarvitsisitko särkylääkettä tai kurkkupastilleja?"
Hän katsahti kohti kattilaa.
"Ei, ei, se on varmasti oikein hyvä."

"Minä olen ihan kunnossa", Tempest vastasi suoden Tiarnanille häivähdyksen hymyä olkansa yli.
"En tarvitse mitään." Olisikohan hänen pitänyt tehdä itse omat hautajaisjärjestelynsä? Kutsua joku siivoamaan aamun tullen, jotta Tiarnan voisi vain kävellä pois?
Romana puski hänen säärtään ja Tempest räpäytti uhkaavat kyyneleet pois silmistään.
"Tiedäthän, että voit palata kotiin, jos haluat? Tai töihin? Olen varma, että maailma janoaa nähdä sinut jälleen herättämässä jonkin rakastetun hahmon henkiin."

Hetken Tiarnan tunsi, kuinka väsyneen turtumuksen alta yritti nousta esiin jotakin. Kiukkua. Hän tunsi kiukkua siitä, että Tempest puhui niin. Ikään kuin hän olisi todella voinut vain palata takaisin elämäänsä.
Mutta kiukku sammui nopeasti.
Hän hieraisi uudelleen kasvojaan, kuin olisi yrittänyt herättää niiden valkokankaalle useita kertoja ikuistetun eloisuuden henkiin.
"Viihdyn toistaiseksi oikein hyvin pohjoisessa", hän vakuutti.
"Tekee hyvää päästä pois Lontoosta."

Koko maailma olisi avoinna tämän yön jälkeen.
Tempest kurkisti kiehuvaa pastaa ja luki pestopurkin kylkeä nakertaen alahuultaan. Miksi olet niin auttamaton typerys?
"Sinähän voit käydä tapaamassa äitiäsi ja sisaruksiasi, kun olemme täällä", hän totesi leikatessaan tuoretta, kuoreltaan rapeaa patonkia helpommin syötävissä oleviksi paloiksi. Hän kurotti kaapista lautaset tuntien olonsa epätodelliseksi ja sekoitti peston lopulta vihreään tuorepastaan.
Ateria näytti surkealta, hän totesi ojentaessaan lautasta Tiarnanille.

"Totta, niin voin", Tiarnan myönsi, ja yritti samalla karistaa turtumuksen yltään.
"Ehkä haluaisit tulla mukaan? Kunhan olet tervehtynyt."
Pohjoisessa Emmie oli ollut vielä onnellinen. Vai oliko? Oliko tämä ollut valtavan onneton jo kosinnan aikaan? Miettinyt epätoivoisesti keinoa kieltäytyä?
Hänen ei pitäisi ajatella sitä nyt.
Tiarnan melkein hätkähti tajutessaan, että oli ottanut lautasen vastaan.
"Kiitos", hän totesi, hieman liian myöhään, ja asteli pöydän ääreen.

"Ehkä", Tempest vastasi pitäen harjoitellun hymyn kasvoillaan. Hän vilkaisi yläkerran suuntaan. Olisi typerää tehdä niin, kun Tiarnan oli hereillä. Miehen ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, saati velvollisuutta vahtia tai estää häntä. Hän kumartui poimimaan jaloissaan kiehnäävän Leelan syliinsä ja kissa muksaisi päällään hänen leukaansa.
Hän katsahti tekemäänsä sotkua ja laski Leelan keittiötasolle ryhtyen tiskaamaan astioita ja pyyhkimään leivänmuruja. Olisipa hän voinut siivota itsensä pois yhtä tehokkaasti. Jos hän vain olisi voinut kadota Kuusaaren vesiin.
"Mitä heille kuuluu?"

Tiarnan toivoi, että olisi voinut maistaa ruuan, jonka Tempest oli hänelle valmistanut. Hän todella yritti, ja jollakin tasolla tiedosti peston yrttisyyden, mutta siitä huolimatta hänen oli vaikea tuntea nälkää.
"Etkö sinä ottaisi vaikka hieman patonkia?" hän houkutteli, kun vei haarukallisen pastaa suuhunsa.
"Hyvää, uskoisin. Tamsin kiitää maailmalla, ja Teagan on onnellinen."
Kulmat painuivat hieman alemmas, kun hän mietti, mitä voisi sanoa ilman, että se olisi loukkaavaa Tempestin sisarelle.
"Hänen uudessa suhteessaan menee hyvin."

Tempest pudisti hymyillen päätään.
"En todella ole nälkäinen", hän vastasi rauhoittaen ja suoristi tiskipöydän laidalle pystyyn asettamaansa leikkuulautaa. Ainakin keittiö oli siisti ja moitteeton.
"Olen onnellinen hänen puolestaan", Tempest lisäsi vilpittömästi. Ehkä Tiarnankin voisi pian olla yhtä onnellinen kuin sisaruksensa. Joku rakastaisi miestä niin kuin tämä ansaitsisi tulla rakastetuksi.
"Syö vain rauhassa, menen yläkertaan."

Tiarnan nyökäytti päätään ja vei taas yhden haarukallisen ruokaa suuhunsa.
Hän tiesi olevansa iloinen veljensä puolesta. Miksei hän siis kyennyt tuntemaan sitä? Kaikki tuntui muuttuneen jotenkin irralliseksi.
"Sinun onkin hyvä levätä", hän myönsi, pienellä viiveellä, kun Tempest oli sanonut menevänsä yläkertaan.
Hänen olisi ryhdistäydyttävä.

Yksin Tempest saattoi antaa hymynsä kadota ja kohdata lohduttomat, tummuvat silmät heijastuksestaan.
"Hei pienet rakkaat", hän kuiskasi jaloissaan seuranneille kissoille ja istahti voimattomana sängyn laidalle. Hän halasi kehräävät kissat syliinsä ja painoi suudelmat niiden silkkiseen turkkiin, tuntien sydämensä särkyvän.
"Pitäkää huolta hänestä, eikö niin? Rakastakaa häntä koko sydämistänne", hän jatkoi ääni särkyen ja vapautti kissat sylistään, kurkistaen sitten kylpyhuoneeseen. Olisi syytä valmistautua yötä varten.
Jakkaran hän voisi työntää kahvan alle, hyvä.
Kun hän palasi makuuhuoneeseen ja kiipesi sänkyyn, kylmä, tunnoton rauha oli laskeutunut. Pian tuska olisi ohi. Musta aukko olisi poissa ja uusi päivä nousisi.

Tiarnan tuntui menettäneen otteensa ajan kulusta.
Hän oli varma, että oli istunut pöydän ääressä vain lyhyen hetken, mutta jossakin vaiheessa hän ymmärsi, että ruoka oli jo jäähtynyt, ja että ikkunoiden takana oli alkanut tulla uudelleen pimeää.
Huono aviomies.
Tuntien olonsa hyvin vanhaksi ja hyvin väsyneeksi hän nousi seisomaan ja siivosi pöydän.
Saadessaan itsensä kiinni siitä, että oli unohtunut katselemaan lavuaaria mitään näkemättä, hän pakotti itsensä liikkeelle ja yläkertaan. Kylpyhuoneessa hän huuhteli kasvonsa ja pesi hampaansa, ja asteli sitten makuuhuoneeseen. Hiljaa siltä varalta, että Tempest olisi jo nukkumassa.

Tempest oli kääntänyt selkänsä ovelle, käpertynyt keräksi pehmeän huovan alle ja piti hengityksensä tasaisena ja kevyenä. Oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut sanoa miehelle.
Rakastan sinua. Rakastan sinua enemmän kuin osaan pukea sanoiksi. Olen niin pahoillani kaikesta, mitä olen tehnyt sinulle. Älä syytä itseäsi, ethän? Olet uskomattomin, hyväsydämisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Kohta olet vapaa ja saat muistaa, miltä tuntuu olla onnellinen.
Leela kehräsi hiljaa, käpertyneenä hänen rintaansa vasten. Tempest kielsi itseään itkemästä. Sinä auttamaton, ajattelematon, itsekäs typerys. Olisit mennyt kauemmas ja nyt kaikki olisi hyvin. Olisit ikiunessa Kuusaaren sinisissä vesissä.

Nähdessään pienen kerän huovan alla Tiarnan tunsi tutun, kiintymyksen herättämän lämmön rintakehässään.
He selviäisivät vielä, eivätkö selviäisikin?
Hän ei ollut varma siitä, paljonko kello oli, eikä rehellisesti sanottuna välittänytkään. Hän oli väsynyt.
Hän asteli matkalaukun luo etsiäkseen itselleen puhtaita vaatteita yöksi, mutta tunsi itsensä yhtäkkiä aivan liian uupuneeksi. Hän päätti vain riisua päällysvaatteensa, bokserit ja t-paita saisivat kelvata.
Housujen taskusta hän löysi meren sileäksi hioman kiven, jonka erikoinen, sininen väri oli saanut hänet ajattelemaan, että Emmie saattaisi pitää siitä. Hän voisi antaa kiven vaimolleen huomenna.
Hän jaksoi juuri ja juuri kömpiä vuoteeseen.
"Hyvää yötä, rakas", hän toivotti hiljaa ja painoi suukon vaimonsa ohimolle.

Tempest teeskenteli nukkuvansa huulten koskettaessa hänen ohimoaan. Hän ei voisi olla enää tallainen, ei voisi tuoda niin paljon pimeyttä rakkaimpiensa elämään. Tuska pesiytyi hänen ihonsa alle, vaikka hän oli uskonut tehneensä rauhan päätöksensä kanssa. Hän makasi aloillaan vielä pitkän tovin sen jälkeen, kun uupuneen miehen hengitys hänen vierellän oli tasaantunut uneen. Sitten hän nousi hiljaa ylös ja painoi suudelman kissojen päälaille.
Hyvästi, pienet rakkaat. Hyvästi, rakkaimpani. Olet parasta, mitä minulle koskaan tapahtui. Olen niin pahoillani siitä, mitä tein sinulle.
Miten hän olisi halunnut suudella Tiarnania hyvästiksi, edes koskettaa miestä. Mutta hän oli viivytellyt jo liian kauan.
Tempest hiipi hiljaa kylpyhuoneeseen, väänsi oven lukkoon ja veti jakkaran sen kahvan alle. Hän ei ollut tuntea itseään katsoessaan peilikuvaansa. Silmät olivat melkein mustat, kasvot värittömät, huuli vapisi.
En halua kuolla. Mutta varjo kiertyi hänen ympärilleen tukehduttavana ja vaativana. Tassullinen amme täyttyi liian hitaasti. Tempest tuijotti vettä vainottuna. Koko huone tuntui elävän. Seinät puristuivat häntä kohti, nekin tuntuivat kuiskivan hänelle. Varjot lähtivät liukumaan lattian poikki vetääkseen hänet mukaansa. Koko todellisuus sykki ja värisi.
Tällä kertaa hänen ei pitänyt jättää mitään sattuman varaan. Varjo kiersi jäiset kädet hänen kaulansa hänen ympärille, kunnes hän ei voinut hengittää. Varjot elivät seinillä.
Tee se. Tee se, sinä auttamaton, hyödytön typerys.
Pitkin valkopuista kaapinovea ja vaaleaa mekonhelmaa roiskahtava, hehkuvan punainen veri sai Tempestin heräämään.

Jälkikäteen Tiarnan kokisi merkillisen varman tunteen siitä, että sinä yönä, niin kuin aiempana, suojelusenkeli oli ollut heidän luonaan. Sillä jo toisen kerran hän havahtui hereille, ilman selkeää syytä. Jo toisen kerran hän nousi ylös, vaikka olisi voinut vain nukahtaa uudelleen.
Toistamiseen kylmä kauhu valtasi hänet jo ennen, kuin hän ymmärsi, miksi.
Tällä kertaa se sai hänet ponkaisemaan vuoteesta, myrskysilmät vauhkoina ja tummat hiukset toiselta ohimolta unen jäljiltä litistyneinä.
"Em?"
Kissat. Kissat pyörteilivät kylpyhuoneen oven takana.
"Em?!"
Tiarnan harppoi kylpyhuoneen ovelle ja kokeili kahvaa. Se ei painunut alas saakka.
"Tempest?!"

Helvetti. Sinä helvetin, helvetin, helvetin typerys, mitä oikein ajattelet?
Tempest veti vavahtaen henkeä ja yritti pidellä rannettaan hapuillen käsipyyhkeen naulasta itkun partaalla. Mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? Mikä sotku. Mikä sotku, sinä typerys, Tempest sätti itseään kiertäessään pyyhettä kätensä ympärille. Hän painoi silmänsä kiinni, kun koko huone keinui.
Typerys. Tämä ei ole todellista. Varjot eivät elä. Jokin on vialla. Typerys!
Vesi lorisi ammeen reunan yli samaan aikaan, kun Tempest tajusi Tiarnan olevan ovella. Musertava tunne painoi häntä kohti lattiaa. Sinä typerys. Voi luoja, miten typerä voit olla?
"Kaikki hyvin", hän vastasi kimeästi, ääni vavahtaen ja liukasteli ylös, jotta saattoi sammuttaa hanan, ennen kuin koko huone olisi veden vallassa. Voi hyvä luoja, sinä typerys. Hän vilkaisi paniikissa ympärilleen. Mikä sotku.
Sinä typerys.
Kädet täristen Tempest nyki toisenkin pyyhkeen naulasta ja kääri sen tiukasti kätensä ympärille, painaen sen sitten vatsaansa vasten. Miten hän voisi avata oven? Hyvä luoja.
"Minä-", hän aloitti seisahtuen oven taakse, "minä... Luulen, että jokin on vialla." Älä ole pelkurikin sen lisäksi, että olet auttamaton typerys. Tempest veti jakkaran kahvan alta ja naksautti oven auki, toivoen, että olisi voinut jotenkin piilottaa tekonsa.
"Luulen, että minun pitää mennä sairaalaan."

Ovi ei avautunut.
Tiarnan palasi muistoissaan iltaan, jona oli koputtanut kylpyhuoneen ovelle heidän Lontoon kodissaan, eikä ollut saanut vastausta.
Miten hän ei ollut tajunnut? Miten?
Maailma tuntui keinahtavan hieman, kun hän kuuli vaimonsa äänen. Se oli kimeä, luonnoton, mutta ainakin Tempest pystyi vielä puhumaan.
"Rakas? Ole kiltti ja avaa ovi."
Tiarnan kokeili kahvaa uudelleen, ja oli jo valmistautumassa murtamaan oven, kun se avautui.
Sydän taisi pysähtyä sillä hetkellä, kun hän näki veren.
Hän antoi itselleen puoli sekuntia aikaa toipua järkytyksestä.
"Pidä käsi koholla, rakas."
Hän ojensi kätensä nostaakseen vaimonsa syliinsä.

Tempest tunsi olonsa maailman alhaisimmaksi olennoksi sillä hetkellä. Hän kiersi pyyhettä paremmin kätensä ympärille ja halveksi itseään, kun astui lähemmäs Tiarnania ja kiersi toisen kätensä miehen niskalle. Hän ei voisi vihata itseään enempää, joten sillä ei olisi väliä, jos hän hakisi turvaa miehestä.
"Jokin on vialla", hän kuiskasi ääni täristen. Ehkä se oli hänen koko kehonsa, joka tärisi.
"Luulen- luulen, että näen asioita, jotka eivät ole oikeasti olemassa."

Oliko Tempest aina tuntunut niin hirveän pieneltä ja hennolta hänen sylissään? Hyvä luoja, miksei hän ollut pitänyt vaimostaan parempaa huolta?
"Ei hätää, Em, kyllä kaikki järjestyy", hän vakuutti, ja hämmästyi itsekin sitä, kuinka tasaiselta hänen äänensä kuulosti, vaikka samaan aikaan koko hänen mielensä tuntui olevan puhtaan kauhun vallassa. Jalat lähtivät liikkeelle itsestään, ja väistelivät kissoja, jotka juoksivat määkien hänen askeltensa tahdissa.
"Viedään sinut sinne sairaalaan."
Alakerrassa hän poimi sohvan selkänojalta pehmeän peitteen ja lipaston päältä auton avaimet, ja työnsi kengät paljaisiin jalkoihinsa.
Hyvä jumala, älä vie häntä minulta.

Tempest piti kasvonsa haudattuna Tiarnanin rintaan. Hän ei halunnut nähdä kaatuvia seiniä ja eloon herääviä varjoja, jotka kurottelivat häntä kohti. Nyt ne eivät kutsuneet häntä pimeyteen, vaan kertoivat, että hänen täytyi olla todella sairas.
Mitä jos hänet pitäisi lukita mielisairaalaan?
"Olen pahoillani", hän vetosi ääni täristen ja puristi pyyhkeeseen käärittyä kättä rintaansa.
"Jokin on pahasti vialla minussa. Olen niin pahoillani."

Tiarnan ei edes huomannut, ettei ollut kiskonut päällyshousuja jalkaansa, kun harppoi autolle.
Kissat olivat jääneet huutamaan heidän peräänsä.
"Rakas, ei sinun tarvitse pahoitella", hän vakuutti hellästi, ja tunsi hetkellistä epätoivoa, kun ei ollut varma, kuinka saisi auton oven avattua samalla, kun piteli vaimoaan sylissään. Mutta jotenkin hän lopulta onnistui, niin että saattoi laskea tämän etupenkille peittoon käärittynä, ja tukea pyyhkeeseen käärityn käden pystyasentoon turvavyön avulla.
Sydän hakaten hän käytännössä hölkkäsi auton ympäri ja istui kuskin paikalle. Renkaat vinkaisivat tietä vasten, kun hän kiihdytti vauhtiin.
"Pyörryttääkö sinua?"

"Vähän", Tempest vastasi ja piti silmänsä kiinni, sillä todellisuus tuntui väreilevän ja elävän tavalla, jolla sen ei pitänyt.
"Mutta luulen, että minua vain pelottaa." Hän ei halunnut sairaalaan. Hän ei halunnut olla sairas ja hullu. Hän ei halunnut viettää elämäänsä mielisairaalassa. Hän ei halunnut olla erossa Tiarnanista.
"En tiedä, mikä minussa on vikana. En tiedä... En tiedä, mitä ajattelin. Ehkä olen sairas."

Tiarnan ojensi toisen kätensä silittämään Tempestin reittä, ja vilkuili tätä sivusilmällä sen, minkä uskalsi. Ehkä olisi pitänyt kutsua ambulanssi. Mutta hän pelkäsi, että sen saapuminen olisi vienyt liian pitkään.
"Minuakin pelottaa", hän myönsi, ääni käheänä.
"Mutta kaikki tulee olemaan hyvin. Sairaalassa sinua osataan aivan varmasti auttaa, niin että voit tuntea taas olevasi oma itsesi."
Hänen äänensä uhkasi särkyä.
"Ja minä olen kanssasi, ei ole mitään hätää."

Tempest heijasi itseään huomaamattaan ja veti paljaat jalat koukkuun eteensä etupenkillä. Hän oli riisunut sukat valmistautuessaan sukeltamaan ikiuneen.
Häntä pelotti niin, että tärinä uhkasi yltyä hallitsemattomaksi. Mikä hänessä oli vikana?
"En halua jättää sinua", hän sanoi, välittämättä varjon huudosta mielessään. Ehkä hän ei saisi tilaisuutta uudelleen.
"Rakastan sinua. Olet parasta, mitä minulle on tapahtunut. Ja olen niin pahoillani, että olen vetänyt sinut syvyyksiini. Olen niin pahoillani kaikesta, mitä olen tehnyt sinulle."

Vasta nyt Tiarnan huomasi Tempestin paljaat jalat, ja niissä oli jotakin niin liikuttavaa, että se oli saada hänet murtumaan.
Ei, ei nyt. Ei vielä.
"Ei ole enää pitkä matka", hän vakuutti sekä itseään että Tempestiä, kun kiepahti liikenneympyrästä hieman liian vauhdikkaasti.
"Minäkin rakastan sinua. Kaikki tulee vielä olemaan hyvin, usko pois."
Luojalle kiitos sairaalaan ei olisi tästä enää pitkä matka.
"Heikottaako?"
Ainakin Tempest kykeni vielä puhumaan. Tiarnan takertui siihen ajatukseen kurvatessaan kohti ensiavun parkkipaikkaa.

Hän oli aikeissa vastata 'olen ihan kunnossa', mutta se taitaisi kuulostaa irvokkaalta tässä tilanteessa. Sen sijaan Tempest vain pudisti rauhoittaen päätään. Hän selviäisi kyllä. Kynsisaksilla viilletty ranne ei tappaisi häntä.
Hänen sisällään asuva varjo, sairaus, hirviö, miksi tahansa sitä halusi nimittää, saattaisi.
"Olen niin pahoillani", Tempest sanoi, vaikka tiesi, miten tyhjiä sanat olivat kaiken toistelun jälkeen. Mitä lähemmäs sairaala tuli, sitä kylmemmäksi hänen olonsa kävi.
"Minua pelottaa", hän kuiskasi väri kasvoilta kadoten, kun näki sairaalan ovet. Mitä jos hän todella oli hullu? Mitä jos hänet suljettaisiin mielisairaalaan, lukkojen taakse?

Tiarnan joutui siirtämään toisenkin kätensä ratille kurvatessaan sairaalan parkkipaikalle. Auto taisi jäädä vinoon parkkiruutuun, ja hän katuisi sitä myöhemmin, ja kävisi ehkä suoristamassa autonsa niin, ettei se veisi muiden tilaa, mutta juuri nyt hänen ajatuksensa olivat vain vaimoaan.
"Minä tiedän", hän vakuutti, omatkin kasvonsa värin menettäneinä, kun nousi seisomaan ja kiersi auton toiselle puolelle nostaakseen vaimonsa taas syliinsä ja kantaakseen tämän ensiapuun.
"Mutta kaikki järjestyy. En jätä sinua yksin."

Hänen olisi varmasti pitänyt kävellä itse. Mutta jalat tuntuivat jäältä, jokainen solu harasi vastaan sairaalan ovien lähestyessä. Kuvottava desinfiointiaineen ja sairauden haju sai Tempestin painamaan kasvonsa miehen rintaa vasten.
Tiarnan olisi ansainnut aivan toisenlaisen vaimon, aivan toisenlaisen häämatkan.
Ensiapu otti heidät vastaan välittömästi ja jokseenkin häikäistyneen näköinen sairaanhoitaja, joka ei aivan ollut saada katsettaan irti Tiarnanista, ohjasi heidät toimenpidehuoneeseen. Siellä toinen hoitaja saattoi käydä paikkaamaan pyyhkeet punertaviksi muuttanutta rannetta.

Joku toi Tiarnanille housut.
Mies tuijotti sairaalan harmaita collegehousuja hetken hämillään, melkein kuin ei olisi tiennyt, mitä niillä oli tarkoitus tehdä. Sitten hän potkaisi kengät jaloistaan ja nykäisi housut jalkaansa, suostumatta poistumaan Tempestin sängyn viereltä.
Jalat olivat alkaneet täristä.
"Kaikki kääntyy vielä hyväksi", hän vakuutti hiljaa, kun poimi vaimonsa terveen käden omaansa.

Tempest vilkaisi värähtämättä neulaa, joka parsi hänen ihoaan yhteen, ja käänsi katseensa sitten Tiarnaniin. Hän oli niin pahoillaan. Tunsi olonsa niin alhaiseksi.
Todellisuus tuntui edelleen liikkuvan, ja se kylmäsi häntä. Mikä hänessä oli vikana?
Hän puristi Tiarnanin kättä ja tutki levottomana myrskysilmiä, jotka tunsi näkevänsä ensimmäistä kertaa päiviin. Nytkin miehen takana varjot näyttivät liikkuvan, mutta hän saattoi kertoa itselleen, ettei se ollut totta.
"Istuisit alas", hän vetosi hiljaa.

Tiarnan räpäytti häkeltyneenä silmiään ja katsahti sitten ympärilleen melkein eksyneenä. Hän ei yleensä näyttänyt siltä. Yleensä hän tiesi aina, kuinka piti toimia.
Nyt hän oli naurettavan, kammottavan avuton.
Hän nykäisi satulajakkaraa jalallaan lähemmäs, jotta saattoi istahtaa sängyn vierelle irrottamatta otettaan Tempestin kädestä.
Kyllä kaikki selviää.
"Millainen olo sinulla on, rakas?"

Pisamaiset kasvot olivat värittömät ja pelosta tummat silmät näyttivät nuoremmilta. Hän ei ehtinyt vastata, kun kiireinen, valkotakkinen lääkäri harppoi huoneeseen ja näytti vienosti yllättyneeltä tunnistaessaan pariskunnan.
"Missä näyttäisi olevan ongelma?" nuorehko mies kysyi vetäen itselleenkin satulajakkaran lähemmäs. Oli kenties turha kysyä, mitä oli tapahtunut, sillä puolipukeinen, säikähtäneen oloinen pariskunta, aikaisemmat itsetuhoisuuden osoitukset potilaskansiossa ja paksuun, valkoiseen siteeseen kääritty ranne puhuivat puolestaan.
Tempest painoi ahdistuneena katseen sairaalasängyllä orvoilta näyttäviin, paljaisiin jalkoihinsa.

Katsoessaan lääkärin kiireistä harppomista Tiarnan tunsi, kuinka hämmentävä, alkukantainen suojeluntarve nosti päätään hänen sisimmässään. Hän toivoi, että olisi voinut kietoa Tempestin peitteeseen, kantaa autoon ja ajaa kotiin. Pitää vaimonsa turvassa.
Mutta se ei onnistuisi.
Nähdessään jälleen paljaat jalat Tiarnan tunsi kyyneleet jossakin luomiensa takana.
Voi kultarakas, sinulla ei ole edes sukkia.
Hän yritti nykiä peittoa paljaiden jalkojen suojaksi ennen kuin käänsi katseensa lääkäriin.
"Minun vaimoni ei voi hyvin."

Tempest tunsi olonsa alhaiseksi ja perinpohjaisen säälittäväksi kyyristyessään pienemmäksi lääkärin arvioivan, tietävän katseen alla. Sinä typerys.
"Minä... Minä luulen, että näen asioita, jotka eivät ole olemassa", hän sanoi ja katseli paketoitua rannettaan tuntien itseinhon nostavan päätään. Typerys.
"En ole... En ole ollut oma itseni ja-", hän kosketti rannettaan, "en hallitse ajatuksiani tai niiden vaikutusta tekoihini. Pelotan itseäni." Lääkäri äännähti myöntävästi tutkien potilastietolomaketta.
"Lienee parasta, että neiti Dawn tai rouva Fox-Moore jää tarkkailuun osastolle."

Tiarnan ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tuntea.
Osa hänestä oli helpottunut. Helpottunut siitä, että joku auttaisi häntä pitämään hänen vaimonsa hengissä. Auttaisi ajamaan varjot pois. Ja toinen osa muistutti hänelle, kuinka paljon Tempest inhosi sairaaloita. Kuinka tämä tulisi kaipaamaan heidän tyttöjään, ja kuinka paljon nämä kaipaisivat kuningatartaan.
Kuinka yksinäiseltä vieras asunto tuntuisi.
Hän nielaisi ja hieraisi leukaansa vapaalla kädellään.
"Miltä se sinusta kuulostaa, rakas?"

Ajatuskin sai Tempestin voimaan pahoin. Järjetön ääni huusi hänen mielessään, ettei hän kävelisi enää ulos. Sairaala kahlitsisi hänet sisään viikoiksi, kuukausiksi, vuosiksi.
Mutta hän vain nyökkäsi. Tarnan ansaitsi sen – ja hän ei voinut kieltää, etteikö olisi tarvinnut apua.
"Nurse Tully, saattaisitteko potilaan osastolle", lääkäri sanoi katse edelleen kansiossa, nousi ylös ja harppoi ulos valkoinen takki jaloissa liehuen. Hoitaja, joka ei ollut ollut voida pitää katsettaan erossa, auttoi ahdistuneen, kuljetusta protestoivan Tempestin pyörätuoliin ja oli kolauttaa sen päin ovenkarmia vilkuillessaan edelleen Tiarnania.

Tiarnan tunsi itsensä petturiksi. Hänen olisi pitänyt vastustaa lääkäriä, joka nyt harppoi jo poispäin. Hänen olisi pitänyt jyrähtää, ettei hänen vaimonsa pitänyt sairaaloista, ja että hän veisi tämän kotiin.
Mutta samalla hän tiesi, ettei voisi tehdä niin.
Jalat tuntuivat turrilta, kun hän nousi seisomaan astellakseen pyörätuolin vierellä.
Kyllä kaikki järjestyy.
Kunhan joku antaisi hänen vaimoparalleen sukat, etteivät tämän jalat paleltuisi.

Tempest nousi sairaalasänkyyn, jonka laidat Nurse Tully nosti pystyyn. Naisen keskittyminen tuntui haparoivan, joten lopulta Tempest itse työnsi neulan kämmenselkäänsä, kohtaan, jossa viipyi vielä osittainen mustelma edellisestä.
Hänen sydämensä hakkasi hurjana ja monitorin piipitys sai hänet painamaan silmänsä kiinni.
"Jos tarvitsette mitään, olen ihan tuossa ulkopuolella", Nurse Tully henkäisi häikäistyneenä, sukien ponihännältä karanneita suortuvia korvansa taakse ja mateli vastahakoisesti ulos ovesta.
"Sinun täytyy olla todella väsynyt", Tempest sanoi katsellen Tiarnania anteeksipyytävin silmin.
"En pahastu, jos lähdet nukkumaan tai... Voit toki jakaa sängyn?"

Miltä oli mahtanut tuntua, kun sairaalahuoneet olivat olleet arkipäivää?
Tiarnan toivoi, että onnistui pakottamaan kasvoilleen edes osittain ystävällisen ilmeen, kun nyökäytti Nurse Tullylle päätään ennen kuin valahti istumaan sängyn vierelle asetettuun tuoliin. Ainakin hän sai olla täällä vaimonsa seurana.
Hän hieraisi kasvojaan ja käänsi katseensa Tempestiin.
"Pärjään kyllä", hän vakuutti, ja kosketti naisen kättä.
"Millainen olo sinulla on? Tarvitsetko jotakin? Sukat?"

Kysymys sai Tempestin vilkaisemaan paljaita jalkojaan. Toisella jalkapöydällä oli muutama veripisara, paljasta säärtä pitkin oli norunut kapea noro. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Pärjään kyllä", hän toisti miehen sanat ja nyki kalpean sinertävän, ohuen peiton jalkojensa päälle. Nurse Tully toisi hänelle varmaan jossain välissä viehättävän sairaalakaavun, jos muistaisi. Hän ei syyttänyt naista. Hänenkin ajatuksensa menivät sekaisin Tiarnanin läsnäolosta.
"Sinun pitäisi saada levätä", Tempest vetosi ja silitti sormenpäillään miehen kämmenselkää.

Tiarnan seurasi Tempestin kultaista katsetta ja tunsi, kuinka vatsa yritti kääntyä ympäri. Mutta nyt ei ollut hänen aikansa romahtaa.
"Ehkä haluaisit käydä suihkussa?" hän ehdotti, hieman epävarmana, ja yritti estää itseään katsahtamasta paksun siteen peittämää rannetta. Se ja tikattu haava tuskin arvostaisivat kosteutta.
"Pyytäisinkö sinulle puhtaat vaatteet?"

"He huolehtivat minulle kaavun, kun muistavat", Tempest rauhoitti. Miten hän vihasi niitä. Niiden tuoksua, tunnetta iholla, avonaista selkää, jonka narut eivät koskaan pitäneet ja sen sijaan kutittivat.
Hän hipaisi paketoitua kättään. Hän ei ollut koskaan, ei koskaan, kuvitellut voivansa tehdä niin. Hän oli joutunut vaarallisiin tilanteisiin ja pahojen ajatusten valtaan meressä tai kylpyammeessakin läpi elämänsä, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut voivansa fyysisesti vahingoittaa itseään näin. Se oli kauhistuttavaa. Niin oli myös todellisuuden tapa elää ja vääristyä.
"Tiarnan, olen niin pahoillani", hän sanoi luoja tiesi monennettako kertaa ja katsahti miestä epätoivoisena.

"Totta kai heidän täytyy muistaa", Tiarnan vetosi melkein järkyttyneenä. Nämä ihmiset huolehtisivat hänen vaimonsa hyvinvoinnista, heidän oli parasta tehdä työnsä hyvin!
Hän tarttui vapaaseen käteen ja kohotti sen huulilleen, hipaistakseen rystysiä huulillaan.
"Ei ole mitään hätää, rakas", hän vastasi hiljaa. Ei ollut syytä pahoitella.
"Onko sinulla kipuja?"

Tempest pudisti päätään. Hän oli tottunut fyysiseen kipuun jo lapsuudessaan. Se tuntui melkein kotoisalta.
"Olen vain peloissani", hän vastasi ja katsahti turhautuneena kimeää monitoria, joka seurasi hänen sydämensä holtitonta hakkausta. Hän taisteli vastaan halua repiä se irti.
"En ole koskaan tuntenut näin. Olin toki... Silloin keväällä, kun... Mutta se oli erilaista. Toivon- toivon, että olisin voinut olla aivan toisenlainen vaimo sinulle."

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas.
"Rakas, älä puhu, niin kuin avioliittomme olisi ohi", hän vetosi melkein ahdistuneena. Tämä oli vasta alku loppuelämälle, jonka he saisivat viettää yhdessä. Kivinen alku, mutta alku silti.
Hän laski käden peitteelle, muttei irrottanut otettaan, vaan jäi silittelemään Tempestin sormia hellästi.
"Olen varma, että he auttavat sinua tulemaan kuntoon", hän vakuutti, samaan aikaan myös itselleen.
Silmät kostuivat varoittamatta.
"Toivon vain, että olisin ymmärtänyt, ettet todella voinut... että olit..."

Sen pitäisi olla, varjo kuiskutti julmana.
Minä rakastan häntä, kuuletko? Jätä minut rauhaan.
Tempest kiersi sormensa Tiarnanin sormien ympärille ja tunsi levottoman pelon vellovan ihonsa alla. Kostuvat silmät saivat hädän polttamaan hänen sydämessään.
"Tiarnan", Tempest vetosi, "sinä olet enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Tiedäthän sinä sen?"

Tiarnan katseli vaimoaan myrskysilmillään, jotka kyyneleet saivat näyttämään tavallista sinisemmiltä.
"Toivon vain, että ahdistus jättäisi sinut vihdoin rauhaan", hän vetosi hiljaa, luottamatta siihen, että ääni kantaisi.
"Se, etten tajunnut, kuinka peloissasi sinun on täytynyt, on anteeksiantamatonta."
Hän pudisti päätään ja pyyhkäisi silmiään melkein vihaisesti.
"Minä... Luulen, että meidän on kerrottava veljellesi, ettet ole kotona."

Tiarnanin kyyneleet särkivät hänen sydämensä joka kerta, varsinkin ollessaan hänen typeryytensä aiheuttamia. Laurielle kertominen sai hänen vatsansa vajoamaan asteen, mutta Tempest nyökkäsi. Hyvä on. Laurielle – ei Murielille.
"Tiarnan", hän vetosi uudelleen ja siirtyi arasti lähemmäs sängyn toista laitaa, pyytäen miestä viereensä, jotta voisi halata tätä. Se oli surkea lohdun ele ja vielä surkeampi anteeksipyyntö, mutta ainoa, jota hän saattoi tarjota nyt.
"Sinä olet ollut täydellinen, niin uskomaton, etten voi ymmärtää, kuinka olen voinut ansaita sinut elämääni. En tiedä, miksi... Miksi ahdistus kasvoi niin- niin valtavaksi."

Tiarnan oli aikeissa kieltäytyä, peläten, että satuttaisi vaimoaan. Mutta lopulta hän ei tehnyt niin, vaan kipusi sen sijaan vuoteelle ja laskeutui kyljelleen Tempestin vierelle, toivoen, että voisi tarjota tälle edes hieman lämpöä, sillä mihinkään muuhun hänestä ei tuntunut juuri nyt olevan.
Lainahousujen lahkeet olivat hieman liian lyhyet, niin että hänen nilkkansa jäivät paljaiksi. Ne olivat saaneet hieman väriä heidän Seychelleillä viettämänään aikana.
"Em, ei kenenkään tarvitse ansaita rakkautta", hän muistutti ääni hieman karheana.
"Ja siksi olet täällä. Jotta saisimme tietää, miksi niin kävi."

Vaikka varjo kuiski hänen mielessään, kuinka ala-arvoinen, kuvottava, säälittävä olento hän oli, Tempest ojensi vähemmän runnellun kätensä silittämään miehen tummia hiuksia ja niiden hopeaa. Oliko sen määrä kasvanut?
"Rakastan sinua", hän muistutti vatsassa vihlaisten.
"En halua aiheuttaa sinulle huolta ja tuskaa. Olen niin... Olen niin pahoillani häämatkastamme. Sinä teit siitä täydellistä ja minä... En tiedä, mitä tapahtui. Kuusaari oli niin kaunis, niin taianomainen ja yhtäkkiä minä vain..."

Tiarnan tukahdutti kipeän itkun, joka pyrki esiin rinnasta. Ole vahva, vaimosi vuoksi.
"Me voimme jatkaa häämatkaamme koska tahansa", hän muistutti.
"Sitten, kun voit paremmin."
Sitten, kun varjot eivät enää tavoittelisi hänen vaimoaan omakseen. Hyvä luoja, anna Tempestin toipua. Anna hänen löytää jälleen itsensä.
"Me selviämme tästä yhdessä, rakas."

Tempest halasi itsensä miehen rintaan ja painoi nenänsä tämän paitaa vasten. Se sai kaoottisesti piipittävän monitorin löytämään rauhallisemman rytmin.
Hän oli vain niin pahoillaan. Sekä mereen katoamisesta että siitä, mitä sitä ennen tapahtui. Tummissa hiuksissa vaeltaneet sormet painuivat rintaa vasten, kun lääkäri saapui huoneeseen. Mies loi tyytymättömän katseen vanavedessään seuranneeseen Nurse Tullyyn, joka punastui rajusti ja kiiruhti hakemaan sairaalakaapua.
"Pidämme sinua tarkkailussa jonkin aikaa. Aloitetaan ainakin vaihtamalla lääkitystä. Nykyisellä voi olla sivuvaikutuksia, jotka vastaavat melko hyvin kuvaustanne", lääkäri sanoi katse jälleen papereissa.
"Mitä?" Tempest kysyi tuskin kuuluvasti. Lääkäri kurtisti kulmiaan.
"Lääkityksesi sivuvaikutuksiin voi harvinaisissa tapauksissa kuulua itsetuhoisuutta, pelkotiloja, ahdistuneisuutta, hallusinaatioita, jopa psykoosin oireita", mies jatkoi, mutta Tempest ei enää kuullut. Koko maailma keinahti ja hän pelkäsi voivansa pahoin.

Lääkärin harppoessa huoneeseen tavalla, joka sai Tiarnanin tuntemaan jälleen samaa selittämätöntä ärtymystä. Tempest saattoi olla potilas, mutta eikö hoitohenkilökunta olisi voinut edes koputtaa? Tässä oli kyse hänen vaimostaan, ei kenestä tahansa sattumanvaraisesta sairaalan asiakkaasta.
Jokainen omainen näiden seinien sisällä ajatteli varmasti samoin.
Joka tapauksessa hän kömpi pois sängystä ja jäi seisomaan sen vierelle, siltä varalta, että lääkäri olisi halunnut vielä tarkistaa Tempestin voinnin.
Hänen kasvoilleen kohosi tyrmistynyt ilme.
"Anteeksi kuinka?"

Lääkäri kohotti katseensa ja hillitsi selvästi halunsa huoata ääneen.
"Lääkityksen harvinaisiin sivuvaikutuksiin voi kuulua itsetuhoisuut-", mies aloitti uudelleen, mutta Tempest keskeytti kohottautumalla istumaan, kasvot kalpeampina.
"Joten tämä voi olla seurausta lääkkeistä? En ole hullu?" hän kysyi epäuskoisena, tietämättä kallistuako suunnattomaan helpotukseen vai järkytykseen.
"Niin", lääkäri vastasi kulmat kurtistuen. Nurse Tully palasi mukanaan sairaalakaapu, mutta jäi norkoilemaan epätietoisena sängyn vierelle.
"Lääkkeet, jotka te määräsitte parantamaan vointiani, ovat ehkä syy, miksi minä melkein-", Tempest kysyi ja painoi käden suulleen.

Tiarnanista tuntui siltä, kuin aika olisi hidastunut.
Hänen vaimonsa oli ollut itsetuhoinen. Hänen vaimonsa olisi voinut tappaa itsensä. Se saattoi johtua lääkkeistä, joiden oli ollut tarkoitus saada tämä voimaan paremmin.
He olivat matkustaneet toiselle puolelle maailmaa aavistamatta mitään.
Hän tunsi, kuinka leukaperät tuntuivat muuttuvan kiveksi.
"Kuinka helvetissä hänen hoitotahonsa eivät tajunneet?" hän ärähti epäuskoisena.
"Minun vaimoni olisi voinut kuolla!"

Tempest tuijotti lattian harmahtavansinistä pintaa mitään näkemättä, pidellen kättä suutaan vasten. Hän oli luullut menettävänsä järkensä. Hän oli kadonnut varjoihin ymmärtämättä, miksi ne saivat hänet yhtäkkiä valtaansa. Hän oli kahlannut öiseen mereen toiveenaan olla enää koskaan palaamatta ilmaan, ja ainoa syy, miksi hän oli tässä, oli Tiarnanin onnekas ajoitus.
Ja nyt hän oli tässä, koska oli suunnitellut koko illan, kuinka tappaisi itsensä. Hän oli täyttänyt ammeen, hän oli teljennyt oven, hän oli leikannut ranteensa.
Oli puhdasta sattumaa, ettei hän ollut kuollut juuri nyt.
"Emme me määränneet hänen lääkitystään", lääkäri protestoi puolustellen ja perääntyi huolestuneen askeleen.
"Ja jos lääkitys aiheuttaa tällaisia vaikutuksia, se vaihdetaan toki ensitilassa. Tällaisten tilanteiden varalta on syytä lukea pakkausselosteet huolella."

Tiarnan jäi tuijottamaan lääkäriä epäuskoisena. Huulet raottuivat ja sulkeutuivat vielä pariin kertaan, niin kuin hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sanat olisivat karanneet hänen otteestaan.
Tällaisten tilanteiden varalta on syytä lukea pakkausselosteet huolella.
Se tuntui iskulta suoraan palleaan ja sai hänet voimaan pahoin.
Koska et lukenut pakkausselosteita huolella, koska et osannut ajatella, että parantava lääkitys voisi itse asiassa tappaa, vaimosi makaa nyt sairaalavuoteessa. Yritettyään tappaa itsensä kahdesti.
Ei kai Tempest ollut yrittänyt itsemurhaa useammin, vain hänen tietämättään?
Hyvä jumala.
Tiarnan hieraisi kasvojaan.
"Mitä... Onko se voinut jättää pysyviä haittoja? Sillä tavalla vaikuttava lääkitys?"

"Ei ole varmaa, onko tässä kyse lääkityksen sivuvaikutuksista", lääkäri vastasi suoristaen takkiaan, ylpeä olemus selvästi kolauksen ottaneena.
"Mutta en usko, että lääkitys olisi aiheuttanut pysyviä, neurologisia muutoksia. Pidämme vaimonne tarkkailussa useamman päivän, jotta voimme seurata, muuttuuko tilanne kuinka." Mies nyökkäsi hillitysti perääntyessään ulos ovesta. Nurse Tully silmäili Tiarnania silmäkulmastaan tarjotessaan sairaalakaapua Tempestille, joka oli painanut pään täriseviin polviinsa.
"Olen niin pahoillani, olen niin pahoillani, olen niin pahoillani", nainen hoki hiljaa heijaten itseään, kun holtiton tärinä levisi koko kehoon.
Ehkä hän ei ollutkaan hullu. Ehkä se johtui vain lääkityksestä.
Hän oli ollut kuolla. Monta kertaa.
Hyvä luoja.

Tiarnan katsoi ovea vielä pitkään sen jälkeen, kun lääkäri oli poistunut.
Jos vain olisit lukenut lääkkeiden pakkausselosteet. Hän oli melko varma, että hänen olisi pitänyt tietää. Hänen olisi pitänyt ainakin yrittää etsiä tietoa.
Kädet tuntuivat jääkylmiltä, kun hän ojensi kättään ottaakseen sairaalakaavun vastaan hoitajalta.
"Kiitos, minä voin ottaa sen. Em, rakas, vaihdetaan sinulle puhdasta päälle..."

Olisiko hänen pitänyt ymmärtää? Hän ei koskaan ollut lukenut pakkausselosteita kovin tunnollisesti, mutta Tempest ei ollut varma, olisiko ymmärtänyt kuitenkaan. Varjon julmat, tuhoisat sanat olivat hänelle tuttuja, vaikka nyt olivat ottaneet aivan toisenlaisen otteen hänestä, hukuttaneet alleen kaiken muun. Ei ollut edes tavatonta, että hän saattoi kuvitella todellisuuden muuttavan muotoaan ympärillään.
"Ole hyvä, jos on mitään, tarkoitan mitään, mitä voin tehdä puolestanne", Nurse Tully vetosi madellessaan ovelle. Tempest suoristautui istumaan ja hapuili mekkonsa vetoketjua kädet vapisten, nykien veriroiskeiden kirjomaa vaatetta päältään.
"Voisin olla kuollut."

Tiarnan otti kaavun toiseen käteensä ja kääntyi vaimonsa puoleen. Hän nosti kätensä tämän niskalle, auttaakseen avaamaan vetoketjun. Hän yritti olla näkemättä veritahroja, yritti olla miettimättä, mitä ne tarkoittivat.
Hänen olisi siivottava kylpyhuone, ennen kuin Tempest palaisi. Tai palkattava joku siivoamaan se.
Voi helvetti, oliko hän unohtanut oven auki?
"Nurse Tully? Toisitko vaimolleni sukat? Olisin siitä hyvin kiitollinen."
Sukat lämmittämään paljaita jalkoja.

Nurse Tully olisi tuonut mieluummin sukat Tiarnan Fox-Mooren jalkoihin, vaikka pukenutkin ne paikalleen. Mutta hoitaja toimitti hetken kuluttua hieman turhan suuren parin valkoisia sukkia ja viipyi hetken ovensuussa, näpertäen sälekaihdinta, kunnes luovutti ja valui ulos.
"Olen niin pahoillani, Tiarnan", Tempest vastasi koko keho vienosti täristen, kun pujotti kätensä sairaalakaavun hihoihin ja ojensi kohmeisilta tuntuvat sormet kiinnittämään sitä paikalleen.
"En ymmärtänyt... Mutta- mutta olisin niin helpottunut, jos se johtuisi lääkkeistä."

Tuntui helpottavalta voida tehdä jotakin konkreettista Tempestin hyväksi. Vaikka sitten pukea sairaalakaavun tämän ylle. Vaalea mekko sai unohtua mytyksi lattialle, sillä Tiarnanin teki pahaa koskea siihen.
"Rakas, ei kukaan meistä ymmärtänyt", hän vakuutti, kun ojensi kätensä auttaakseen nauhojen sitomisessa. Sitten hän tarttui sukkiin ja pujotti ne vaimonsa jalkoihin, ja veti lopulta peitteen tämän vartalon suojaksi.
Hänen olisi pitänyt pyytää toista peittoa.
Huolestunut juova painui kulmien väliin.
"Nyt sinun täytyy levätä."

Tempest seurasi tummin, säikähtänein Tiarnanin loputtoman kilttiä huolehdintaa ja tunsi sydämensä särkyvän. Varjo puhui hänelle edelleen, luikerteli mustana hänen mielessään, yritti syöttää hänelle sanoja, jotka olivat saaneet hänet lukkiutumaan kylpyhuoneeseen vain joitakin tunteja sitten. Sydän hakkasi, kädet tuntuivat kylmiltä, todellisuus epätodelliselta.
Ja hän oli peloissaan.
"Jäisitkö... Voisitko jäädä?" hän kysyi inhoten itseään. Millä oikeudella hän pyysi Tiarnanilta mitään? Mutta kammottava kylmyys oli levinnyt hänen sisälleen, eikä Tempest tiennyt, mitä tekisi, jos olisi yksin ajatustensa kanssa.

Tiarnan muisti peitteen, johon oli käärinyt vaimonsa automatkan ajaksi, ja etsi sitä katseellaan. Hän löysi sen epämääräisenä myttynä tuolilta, ja epäröityään hetken tarttui sen kulmiin. Peitteellä ei kuitenkaan näkynyt verta, pyyheliinat olivat imeneet siitä suurimman osan.
Hän tunsi naurettavaa helpotusta levittäessään torkkupeiton sairaalan sinisävyisen peitteen päälle.
"Em, totta kai minä jään", hän vakuutti, juova kulmien välissä syveten.

Tempest ei tarvinnut varjoa muistuttaakseen, kuinka paljon oli pakottanut Tiarnanin käymään läpi. Kuinka uupuneelta mies oli näyttänyt.
Ja silti hän oli helpottunut. Sairaalankin seinät näyttivät elävän omaa elämäänsä, mutta hän takertui toivoon siitä, että se johtui lääkkeistä, ei skitsofreniasta.
"Tulisitko takaisin?" hän kysyi hiljaa ja väisti lähemmäs sängyn laitaa. Jos hän piti väsyneen miehen täällä oman sängyn sijasta, ehkä he voisivat edes jakaa sellaisen.

Tiarnanin ajatukset tuntuivat sinkoilevan päässä kuin lintu, joka joskus hänen lapsuudessaan oli lentänyt ikkunasta sisään. Pitäisikö hänen soittaa Tempestin veljelle nyt heti? Oliko hän todella sulkenut kylpyhuoneen oven? Olisiko koko asunto seuraavana päivänä pieniä, verisiä jalanjälkiä?
Hän oli niin hirvittävän väsynyt.
Niin väsynyt, ettei jaksanut vastata muuta kuin nyökkäyksellä, ja johtoja varoen hän kömpi vuoteeseen vaimonsa vierelle.
"Eihän sinua palele?" hän kysyi hiljaa, kun oikoi peittoa Tempestin vartalon suojaksi.

Hänen oli vaikeaa olla aloillaan. Tärinä viipyi kehossa ja hurjistunut varjo mylvi hänen mielessään tavalla, joka sai hänet toivomaan, että olisi voinut painaa kädet korvilleen.
Hän toivoi myös, että olisi jotenkin voinut pyytää anteeksi kaikkea sitä tuskaa, jota aiheutti rakastamalleen miehelle. Tiarnan näytti väsyneeltä. Mutta kaikki, mitä Tempest saattoi sillä hetkellä tehdä rakkaansa hyväksi, oli siirtää tyynyä paremmin miehen pään taakse ja nostaa peitettä Tiarnaninkin jaloille.
"Ei", hän vastasi hiljaa ja varjoa vastustaen poimi Tiarnanin käden omiinsa, silittäen anteeksipyytäen sen kämmenselkää.
"Toivon niin, että voisin jotenkin korvata kaiken tämän... Kamalan, mitä olen pakottanut sinut kokemaan."

Jaloille, joiden nilkat vilkkuivat liian lyhyiden housujen lahkeista. Mutta ainakin hänellä oli housut.
Tiarnan oli melko varma, että hänen olisi pitänyt tuntea jonkinlaista kiusaantuneisuutta siitä, että oli harpponut sairaalan käytävillä pelkissä boksereissa, mutta eiköhän ensiavussa ollut nähty pahempaakin.
"Rakas, ei sinun tarvitse korvata mitään. Sinä voit huonosti, eikä sen vuoksi tarvitse koskaan pahoitella tai tuntea syyllisyyttä", hän vetosi, itsekin ahdistuneena.
"Sinun pitää keskittää voimasi paranemiseen."

Syyllisyys velloi hänen sisällään kuin villieläin. Varjo muistutti armottomana ja ahneena jokaisesta puutteesta, viasta, virheestä ja riittämättömyydestä, ja Tempest tunsi sydämensä särkyvän katsellessaan miehen väsyneitä kasvoja ja myrskysilmiä, joiden täytyi olla kauneimmat, jotka hän oli koskaan nähnyt.
Hän kohotti tervettä kättään ja silitti varovasti tummia hiuksia pois kasvoilta, jäljitteli hopeisia juovia ja hivuttautui varovasti lähemmäs.
"Onko mitään, mitä voisin tehdä vuoksesi?" hän kysyi silmien kulta ahdistuksesta tummuneena.

Tempestin hivuttautuessa lähemmäs Tiarnan kietoi kätensä hellästi vaimonsa vartalon ympärille. Monitorit ja käärmeiden lailla kiemurtavat johdot estivät häntä halaamasta naista kunnolla syliinsä, mutta ehkä hänen kehonsa voisi silti tarjota edes hieman lämpöä ja turvaa.
Hetken hän oli aikeissa vastata 'parane', mutta se olisi kuulostanut kohtuuttomalta toiveelta.
"Huolehdi itsestäsi", hän vetosi sen sijaan.
"Olet minulle niin valtavan rakas, etten kestä ajatusta, että kärsisit."

Tempest tunsi silmiensä kostuvan ja painoi katseensa, nojaten päänsä Tiarnanin hartiaan. Hänen olisi tehnyt mieli rimpuilla irti johdoista ja monitoreista.
Tiarnan rakastaa sinua. Rakastaa, vaikka olet rikkinäinen, viallinen, kertakaikkisen hyödytön typerys.
"Sinäkin olet minulle niin rakas, että on sietämätöntä, kuinka paljon kärsimystä minä olen tuottanut sinulle", hän sanoi ahdistuneena ja poimi miehen käden uudelleen käsiinsä, piirtäen sen luustoa sormenpäillään.
"Siksi minä...", hän aloitti, mutta oli parempi olla jatkamatta.

"Sinun huonovointisuutesi. Et sinä", Tiarnan muistutti.
Tempest ei ollut yhtä kuin sairautensa. Jos he vain olisivat ymmärtäneet aikaisemmin, että pahenemisessa saattoi olla kyse lääkkeiden sivuvaikutuksista.
Mutta nyt he tiesivät. Mennyttä ei voinut muuttaa.
Hän painoi suukon vaimonsa ohimolle.
"Sinun pitäisi yrittää nukkua. Luulen, että on jo myöhä."

* * *

Miten Tempest toivoi, että Tiarnankin yrittäisi nukkua. Hän veti peittoa paremmin miehenkin ylle ja käpertyi kerälle tämän kylkeen, varjon julmista, kylmistä sanoista huolimatta. Hän pelkäsi itseään ja ajatustensa valtaa.
Side kipeässä, viilletyssä ranteessa oli paksu ja kömpelö. Varjo oli huutanut ja hän oli vetänyt terän ihonsa poikki. Hän ei ollut koskaan kuvitellut voivansa tehdä niin. Kuinka lähellä hän oli ollut todella surmata itsensä? Ajatus piti unen loitolla.
Hän ei ollut vain sukeltanut suoraan typeryyteen kuurouttavan ahdistuksen puuskassa. Hän oli pohtinut ja tehnyt kylmänrauhallisesti: odottanut Tiarnanin nukahtamista, kahlannut öisiin aaltoihin, odottanut Tiarnanin nukahtamista, teljennyt kylpyhuoneen oven, täyttänyt ammeen valmiiksi ja avannut ranteensa. Hän ei tuntenut itseään.
Samat, kauhistuttavat ajatukset kiersivät samaa, kauhistuttavaa kehää vielä silloinkin, kun päivä valkeni ikkunoiden takana ja sairaalan käytävät vilkastuivat.

Havahtuessaan aamusta hereille Tiarnan oli itsekin hämmentynyt siitä, että oli torkahtanut. Unta ei voinut sanoa hyväksi tai sikeäksi, ja niska tuntui kipeältä ja jäykältä, mutta ainakin hänen oli onnistunut ummistaa hetkeksi silmänsä.
Olo oli tokkurainen, kun hän räpytteli ne auki.
Em.
Tiarnan kohottautui varovasti toisen kyynärpäänsä varaan nähdäkseen vaimonsa kasvot.
"Huomenta, rakas", hän toivotti ääni käheänä ja silmät verestäen.
"Kuinka voit?"

Tempest havahtui ajatuksistaan ja käänsi päätään niin, että saattoi katsella miehen silmiä. Tiarnan uupunut ulkomuoto särki hänen sydäntään, vaikka kevytkin torkahdus lohdutti edes hippusen. Hän hipaisi miehen poskea ja kääntyi kokonaan tätä kohti.
Hän puri huultaan ollessaan vastaamassa 'olen ihan kunnossa'. Se ei selvästi ollut todenmukainen tai järkevä vastaus.
"Ihan hyvin", hän vastasi hieraisten poskeaan. Olosuhteet huomioon ottaen.
"Kuinka sinä voit?"

Tiarnan hieraisi kasvojaan. Niskan lisäksi koko selkä tuntui olevan jumissa.
"Riittävän hyvin", hän vakuutti, ja kumartui painamaan suukon vaimonsa hiuksiin ennen kuin alkoi kammeta itseään hieman vaikeasti pois korkealaitaisesta sängystä.
"En ole varma, milloin täällä tarjoillaan sinulle aamupalaa, mutta tahtoisitko, että hakisin jotakin kahviosta?"

Tempest pudisti päätään.
"En ole nälkäinen, mutta kiitos", hän vastasi ja tunsi kylmän kosketuksen, missä Tiarnanin lämpö oli ollut. Tiarnanin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä kahvioon, sillä Nurse Tully kiiruhti sisään aamiaistarjottimen kanssa, huolellisesti meikattuna ja hiukset pehmeille kiharoille taivutettuna.
"Hyvää huomenta! Toin teille aamiaista. Leikkasin hedelmät itse – laitoin teille hieman ekstraa", hoitaja supatti salaliittolaisen elkein ja katsahti Tiarnania ihaillen.
"Voisinko tuoda sinulle jotain muuta? Mitä tahansa?"

Tiarnanista tuntui siltä, että hän oli kipeästi suihkun ja vaatteidenvaihdon tarpeessa. Paljaat nilkat vilkkuivat housunlahkeista melkein irvokkaina.
Hän oli juuri aikeissa ehdottaa, että ehkä pitäisi käydä soittamassa edes Tempestin veljelle ja ilmoittaa, missä he olivat, kun tuttu hoitaja kiiruhti sisään.
"Kiitos", hän totesi, vilpittömän kiitollisena vaivannäöstä. Mikä tahansa, mikä voisi helpottaa Emmien sairaalassaoloa, oli kiitoksen ansainnut.
"Rakas, haluaisitko jotakin?" hän kysyi, kääntäen katseensa Tempestiin.

Tempest pudisti uudelleen päätään ja käpertyi kerälle pehmeän peitteen alla. Joku varmaan yrittäisi viedä sen häneltä pian, valittaen bakteereista. Siinä kuitenkin viipyi edes häivähdys Tiarnanin tuoksua, mikä lievitti vähän desinfiointiaineiden ja sairauden katkua, joka sai hänen mielensä tulvimaan muistoja, joita hän ei todella kaivannut.
Sitä paitsi, Nurse Tullyn tarjous oli selvästi kohdistettu vain ja ainoastaan Tiarnanille. Tempest ei voinut syyttää naista. Hoitaja työnsi tarjottimen sängyn ylle vastausta kuulematta, melkein kipaten lasin teollisenoranssia appelsiinimehua potilaan syliin.
"Olisin mielelläni avuksi, miten tahansa vain voin", nainen vakuutti posket punoittaen, "voinko tuoda sinulle kahvia tai teetä tai mitä tahansa, herra Fox-Moore?"

Katse Tiarnanin myrskysilmissä tummui huolesta, kun Tempest kieltäytyi. Hän oli alkanut ymmärtää tämän sisaren jatkuvaa tarvetta huolehtia siitä, että läheiset söivät riittävästi. Se oli laajentunut koskemaan jopa häntä siinä vaiheessa, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.
Hänen pitäisi todella soittaa Lawrencelle ennen, kuin mies kävisi huolissaan koputtelemassa heidän ovelleen.
"Kiitos, mutta luulen, että meillä on kaikki hyvin", hän vastasi, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Paitsi... Onko sairaalassa puhelinta, jota voisi käyttää?"
Hänen kännykkänsä makasi hyödyttömänä kotona.

Nurse Tully punastui mielihyvästä ja onki vyöllä tyköistuvammaksi tehdyn työpukunsa taskusta oman puhelimensa, avasi sen ja ojensi sen Tiarnanille.
Taustakuvana komeili Tiarnanin roolihahmo Seraphimistä.
"Minä, tuota, olen sitten tuolla vastaanotossa. Jos tarvitsette mitään", hoitaja sanoi valuen ilmeisen vastahakoisesti ovelle ja siitä ulos, kohti vastaanottoa. Tempest katseli naisen perään ja tunsi myötätunnon piston. Tiarnan häkellytti hänetkin edelleen päivittäin, hän saattoi muistaa, millaista oli tavata ihailemansa mies ensimmäistä kertaa.

Jos Tiarnan ei olisi ollut niin uupunut, ja niin keskittynyt vaimoonsa, hän olisi todennäköisesti kiinnittänyt hoitajan käytökseen huomiota. Nyt hän vain häkeltyi hetkeksi siitä, että hänen omat kasvonsa tuijottivat takaisin ruudulta.
Sen verran hän sentään havahtui, että muisti kiittää hoitajaa ennen kuin tämä suuntasi ulos huoneesta.
"Em, minun pitäisi soittaa veljellesi", hän totesi, ja laski kätensä Tempestin jalalle.
"Vai haluaisitko soittaa itse?"

Ajatus sai kylmän ahdistuksen valumaan vatsasta jalkoihin. Typerys, auttamaton typerys, varjo sätti ahnaana ja vahingoniloisena. Mitä hän oli ajatellut, taas?
Tempest hillitsi halunsa kysyä, oliko se pakollista, ja sen sijaan vain ojensi kätensä puhelinta varten. Ainakin hän voisi kertoa Laurielle vain pakolliset faktat. Hänen veljensä olisi pitänyt saada keskittää huolensa Murieliin, joka nyt todella oli huolen arvoinen.
"Sinä voit mennä takaisin talolle", hän vetosi pehmeästi, silmät anteeksipyytävinä, "nukkua ja syödä ja käydä vaikka rannalla kävelemässä tai lukea hyvää kirjaa." Häpeä ja kylmä kauhu pyyhkäisivät yli, kun hän muisti, miltä kylpyhuone näytti. Oven vieressä seisova jakkara, täynnä oleva kylpyamme ja yli loiskunut vesi. Veriroiskeet valkeaa puuta vasten.
Typerys.

Tiarnan ojensi puhelimen Tempestille.
"Olisi ikävää, jos he kävisivät koputtelemassa oven takana", hän selitti melkein anteeksipyytävästi, vaikka nainen ei ollutkaan väittänyt vastaan. Ehkä hän oli niin tottunut toiveeseen, ettei kellekään kerrottaisi.
"Käyn myöhemmin tarkistamassa, että kissoilla on kaikki hyvin", hän vastasi, kun vajosi sängyn vieressä olevaan tuoliin.
"Ja voisin tuoda sinulle tavaroita, joita tahdot. Jos annat minulle listan..."
Villasukat. Em tarvitsi ehdottomasti villasukat.

Tempest pyöritteli puhelinta sormissaan sydän takoen. Hänen pitäisi kantaa vastuu typeristä teoistaan.
"En tarvitse mitään", hän vastasi ja soi Tiarnanille hieman haikean, rauhoittavan hymyn. Mikään tuskin saisi häntä unohtamaan, että oli sairaalassa.
Hän näppäili veljensä numeron ulkomuistista katsellen hetken Nurse Tullyn taustakuvaa, ennen kuin nosti puhelimen korvalleen ja nakersi peukalonsa syrjää levottomana. Laurien ei tarvitsisi tietää kaikkea typerää, mitä hän oli tehnyt jälleen.
Samalla Tempest työnsi aamiaistarjotinta lähemmäs Tiarnania.

Tempestin sanoista huolimatta Tiarnan tavoitteli ensin hölmösti puhelintaan, ja muistaessaan, ettei sitä ollut mukana, haki katseellaan paperia ja kynää voidakseen kirjoittaa ylös, mitä toisi mukanaan.
Kynää tai paperiakaan ei löytynyt.
Hänen ryhtinsä lysähti hieman.
Puhelin ehti hälyttää vain kerran, kun Laurie jo vastasi.
"Lawrence Nightingale."

Pahoinvointi kouraisi vatsaa ja Tempest veti polvet koukkuun rintaansa vasten, varoen sängyn ylle asetettua tarjotinta.
"Hei Laurie", hän sanoi hiljaa ja yritti sitten ryhdistäytyä.
"Minä tässä. Tempest. Minä vain ajattelin ilmoittaa, että... Että olemme sairaalalla. Varmuuden vuoksi. Mikään ei ole hätänä, älä huolestu. Mutta luultavasti jään tänne vähäksi aikaa."
Hän katsahti Tiarnanista tarjottimeen ja takaisin, yrittäen maanitella miestä nauttimaan aamiaista, jonka Nurse Tully oli omin käsin valmistanut, selvästi tehdäkseen vaikutuksen ihastukseensa.

"Em. Luojan kiitos, pelästyin, että..." Lawrence hengähti, ja kevyt tömähdys kertoi, että mies oli todennäköisesti vajonnut istumaan. Hän vaikeni kuitenkin nopeasti, tyrmistyneesti.
"Mitä? Sairaalalla?"
Ääni kulki kireänä ja hermostuneena.
"Mitä on tapahtunut? Oletko sinä kunnossa?"

Tempest puri peukaloaan lujemmin ja käänsi selkänsä puolittain Tiarnanille, pystymättä kohtaamaan miehen katsetta.
"Älä huoli, Laurie, rakas", hän vetosi pehmeästi, "minä olen ihan kunnossa. Tulimme vain varmuuden vuoksi. Ei ole mitään syytä huolestua." Hän laski käden syliinsä, kun onnistui rikkomaan ihon hampaillaan. Typerys.
"Pidä vain huolta Murielista. Hän ei ole koskaan ollut hyvä pyytämään apua ja pelkään, ettei hän tee sitä nytkään tarpeeksi."

"En tunnistanut numeroa", Laurie vetosi, ja hänen äänensä saattoi selvästi erottaa tärisevän hieman.
Hän oli pelännyt, että sairaalasta soitettiin. Että jompi kumpi hänen sisaristaan oli joutunut sinne, huonossa, ehkä peruuttamattoman huonossa kunnossa.
Hyvä luoja.
Hän hieroi vimmatusti kasvojaan, niin että sai Cocon huolestumaan itsestään.
"Sinä... Joudut jäämään sairaalaan joksikin aikaa? Miten pitkäksi?"

"En tiedä, joiksikin päiviksi", Tempest vastasi halaten koukistetut jalat lähemmäs itseään. Ehkä ne olivat hoikistuneet liikaa.
"Vain varmuuden vuoksi. Voi olla, että lääkitykseni ei ollut sopiva." Ehkä se rauhoittaisi. Ehkä hänessä ei ollutkaan peruuttamatonta vikaa.
"Olen pahoillani, että säikäytin. Lainasimme puhelinta hoitajalta." Nurse Tully -parka. Tempest saattoi kuvitella, kuinka nainen kurkottelisi vastaanottotiskin takana nähdäkseen huoneeseen ja yrittäisi keksiä tekosyitä palata.
"Toivottavasti en herättänyt."

"Ei, en nukkunut. Tarkoitan, olin jo hereillä."
Laurien ääni kuulosti tukahtuneelta, hän oli joutunut painamaan päänsä hetkeksi polviaan vasten. Oli varmastikin hyvä, että Emmie oli sairaalassa, siellä tätä osattaisiin auttaa.
Niin hän yritti ainakin itselleen vakuuttaa.
"Onko... Onko Tiarnan siellä? Tarvitsetko jotakin?"
Hän veti terävästi henkeä.
"Mitä minä sanon Murielille?"

"En tarvitse mitään", Tempest sanoi ja tunsi kuvottavan huonon omantunnon kouristavan vatsassaan kuunnellessaan veljeään. Hän ei tarvinnut varjoa nähdäkseen, kuinka vaikutti läheisiinsä.
"Tiarnan on täällä", hän jatkoi vilkaisten miestä, "mutta kannustan häntä lepäämään talolle." Tuntui väärältä puhua kodista. Heidän kotinsa oli Lontoossa, missä yhteiset muistot olivat, missä kissoilla oli kiipeilypuut ja missä hän katseli öistä kaupunkia ikävöiden miestä tämän ollessa töissä.
"Tarvitseeko sinun sanoa mitään Murielille?"

"Voisin tulla seuraksesi", Laurie ehdotti, ja ääni kulki paremmin, kun hän kohotti päätään.
"Niin että Tiarnan pääsee nukkumaan."
Kun Emmie oli ollut sairaalassa ensimmäisen... epätoivoisen tekonsa jälkeen, Tiarnan ei ollut meinannut suostua käymään kotona lainkaan. Ehkä mies suostuisi nukkumaan, jos hän olisi huolehtimassa, että Emmiellä oli kaikki hyvin.
"Jos hän kysyy. Kun. Ei jos. Meillä oli puhetta, että tulisimme teidän luoksenne taas tänään."

"Laurie", Tempest vetosi ahdistuneena.
"Selviän kyllä." Hän ei tarvitsisi lapsenvahtia, kun oli sairaanhoitajien, lääkärien ja piipittävien monitorien ympäröimänä. Kenenkään ei tarvitsisi valvoa hänen sänkynsä vierellä tällä kertaa.
"Sano, että... Tulimme sairaalaan hakemaan sopivampaa lääkitystä. Voit viedä hänet jäätelölle tai katsoa hänen kanssaan ihanan elokuvan, jotain muuta kuin Alieneita."

Laurie hieroi otsaansa, ja tajuaisi vasta jälkikäteen, että siihen oli jäänyt punainen jälki.
"Oletko varma? Voisin kuitenkin tulla käymään jossain kohtaa päivää, ettei aikasi tule pitkäksi."
Sairaalat olivat julmetun tylsiä paikkoja. Vaikka Em jos kuka tiesi sen.
Miehen kasvoilla häivähti irvistys.
"Minä sanon hänelle niin. Todennäköisesti hän suuttuu."

"Olen täysin varma", Tempest vastasi painokkaasti.
"Selviän täällä kyllä. Ei ole mitään syytä, miksi useamman meistä pitäisi viettää enempää aikaansa sairaalassa. Voin lukea", hän sanoi. Hän ei halunnut varastaa enempää rakkaidensa elämästä istuttamalla näitä sänkynsä vierellä. Hyvin on toiminut, typerys. Hänen olisi varmaan pitänyt kirjoittaa, mutta ajatuskin sai pahoinvoinnin kouristamaan vatsaa. Montakohan vihaista viestiä Stepheniltä oli tähän mennessä?
"Miksi hän suuttuisi? Lahjo häntä jäätelöllä. Ja jalkojen hieronnalla."

"Koska hänelle ei ole kerrottu ensimmäisenä", Laurie huokaisi.
Hän ei ollut varma, auttaisiko siihen jäätelö taikka jalkojen hieronta. Mutta häntä hermostutti ajatus siitä, että Muriel ryntäisi sairaalaan, nyt kun Pikkuloisen laskettu aika lähestyi.
Hän ei muistanut, milloin viimeksi ei olisi ollut huolissaan.
"Minä yritän. Lähden heti ostamaan jäätelöä, varmuuden vuoksi... Em, olet rakas. Soitathan, jos tulee mitään? Jos kaipaat seuraa, tai kirjoja, ihan mitä tahansa?"

"Murielin ei ole mitään syytä huolestua", Tempest vastasi ja järsi peukalonsyrjäänsä uudelleen.
"Minulla on kaikki ihan hyvin. Ei ole mitään syytä kertoa hänelle mitään ylipäätään." Ei ollut mitään syytä hälyttää yhtään ketään. Tiarnankin voisi viettää muutaman päivän rauhassa, saada tilaa keskittyä itseensä, nukkua kunnolla, levätä ja hengittää. Ei tarvetta vahtia häntä.
"Olet hyvin kultainen, mutta minä pärjään kyllä."
Hän painoi pään polviinsa päätettyään puhelun, kun ahdistus kiersi kätensä tukehduttavina kaulan ympärille. Tiarnanin kasvot katsoivat häntä Nurse Tullyn puhelimen näytöltä.
"Menisit sinäkin lepäämään", hän sanoi Tiarnanille nostamatta päätään.

Tiarnan oli puhelun aikana onnistunut viimein saamaan käsiinsä hyvin tylsän kynän ja paperia, ja oli alkanut kirjoittaa listaa siitä, mitä toisi mukanaan sairaalaan. Nähdessään Tempestin painavan pään polviinsa hän kuitenkin kohotti katseensa, huolestunut juova kulmien väliin kohoten.
"Rakas, voitko huonosti?" hän kysyi, ja katsahti ympärilleen ennen kuin kosketti vaimonsa selkää.
"Kutsuisinko hoitajan?"

Tempest pudisti päätään.
"Olen kunnossa", hän vastasi tukahtuneesti, painaen jalkansa suoremmaksi ja antaen päänsä painua niitä vasten. Selkälihaksia vihloi venyä.
"Menisit talolle lepäämään?" hän jatkoi kohottaen päänsä ja pyyhkien hiuksiaan ahdistuneena taakse.
"Voisit nukkua kunnolla, juoda kupin teetä, lukea hyvän kirjan, käydä kävelyllä, mitä tahansa. Sinun ei tarvitse huolehtia minusta nyt."

Niin kuin Tiarnan todella voisi tehdä niin. Jättää vaimonsa tänne, ja marssia jatkamaan omaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta toisaalta hän ymmärsi myös Tempestin tarpeen sille, ettei joku kaiken aikaa istuisi vuoteen vieressä. Hän ei edes tiennyt, oliko sairaalassa käytössä vierailuajat. Ehkä joku tulisi joka tapauksessa ajamaan hänet pian pois.
Hän toivoi, ettei.
"Ehkä minun pitäisi käydä palauttamassa puhelin."

"Tiarnan", Tempest vetosi katsoen miestä anoen, "ole kiltti. Mene lepäämään."
Hän raastoi sormet uudelleen läpi hiuksistaan ja tukahdutti itkuisen, kuivan naurahduksen. Typerys.
"Tiedän, etten ole tehnyt elämästäsi helppoa. Sinun täytyy olla väsynyt. En ole menossa minnekään. Olen sairaanhoitajien, lääkärien, monitorien ja tippapussien ympäröimä, joten sinun ei tarvitse huolehtia. Voisit ottaa useamman päivän vapaata, vaikka käydä perheesi luona Skotlannissa. Ole kiltti. En tiedä, kuinka elää itseni kanssa. En voi viedä lisää rakkaimmiltani."

"Em", Tiarnan vetosi melkein ahdistuneena.
"Minä tiedän, että olet turvassa täällä. Mutta minusta on hirveä ajatella, että olet yksin. Mitä, jos..."
Mitä, jos Tempest voisi huonosti, eikä kiireinen henkilökunta ehtisi tehdä muuta kuin auttaa kliinisten oireiden kanssa? Mitä, jos hänen vaimonsa heräisi painajaisiin? Pelkäisi?
Hän hieraisi kasvojaan.
"Jos todella haluat olla yksin, ymmärrän kyllä."

Tempest siirtyi lähemmäs sängyn laitaa, kuinka saattoi tippajohdon kahleelta, ja kurotti koskettamaan Tiarnanin poskea ja tummia hiuksia.
"Rakastan sinua, mutta juuri nyt en tiedä, kuinka olla itseni kanssa", hän sanoi. Jos hän oli yksin, ainakaan hän ei ryöstänyt mitään muilta.
"En kestä sitä, kuinka paljon huolta olen aiheuttanut sinulle. Nyt, kun olen turvallisimmassa paikassa, missä voin olla, ole kiltti ja lepää."

Tiarnan katsoi Tempestiä, ja hetken hänen katseensa oli melkein eksynyt.
"Enkö todella voisi tuoda sinulle mitään?" hän kysyi hetken kuluttua, melkein anellen.
"Villasukat. Ja ehkä jotakin lukemista?"
Hän ei ollut varma, olivatko he pakanneet mukaan keskeneräisiä kirjoja. Mutta hän kävisi ostamassa. Newcastlessa täytyi olla jossakin kirjakauppa.

Voi rakas Tiarnan, Tempest vetosi mielessään silittäessään miehen hiuksia hellästi taakse.
"Olisin onnellisin, jos antaisit itsellesi muutaman päivän lomaa. Keskittyisit vain itseesi ja omaan hyvinvointiisi." Luoja tiesi, että Tiarnan oli joutunut huolehtimaan hänestä kohtuuttomasti. Avioliiton olisi pitänyt muodostua kahdesta, tasaveroisesta aikuisesta: ei epäitsekkäästä, huomaavaisesta aikuisesta ja katastrofista, joka tarvitsi lapsenvahtia kellon ympäri, ei muistanut puhelintaan ja oli niin ajattelematon, että anteeksipyyntö menetti merkityksensä.
"Minulla ei todella ole mitään hätää täällä."

Tiarnan olisi halunnut inttää vastaan.
Hän olisi halunnut kimpaantua siitä, että Tempest tuntui olettavan hänen voida vain kävellä ulos sairaalasta nauttimaan elämästään. Hän olisi halunnut tuntea huolta. Hän olisi halunnut olla järkevä ja keskittyä miettimään, mitä kaikkea toisi sairaalaan, kun tulisi käymään.
Mutta hän oli hirvittävän väsynyt.
Ryhti hieman kumarassa mies hieraisi kasvojaan.
"Käyn kuitenkin tuomassa sinulle puhelimesi. Ja villasukat. Kyllä kai sinä saat käyttää puhelinta..."

Tempest painoi katseensa ja vajosi tyynyjä vasten. Se oli luultavasti paras tarjous, jonka hän saisi, joten hän nyökkäsi. Mikään ei veisi pois desinfiointiaineiden, lääkkeiden ja sairauden katkua, hiljentäisi loputtomien laitteiden ja koneiden meteliä tai säästäisi häntä muistoiltaan – mutta se oli hinta, joka täytyi maksaa typeryydestä.
"Rakasta kissoja puolestani", Tempest sanoi vetäen tyynyä päänsä alle ja käpertyen kyljelleen, sormet tiukasti pehmeän peiton laidan ympäri kierrettynä.

Tiarnan nousi vastahakoisesti seisomaan ja tuijotti hetken paljaita nilkkojaan. Hänen pitäisi varmastikin kysyä Nurse Tullylta, voisiko hän lainata sairaalan housuja, vai pitäisikö hänen marssia aulan ja parkkipaikan poikki bokserisillaan. Siitäkös lehdet riemastuisivat, jos sattuisivat osumaan paikalle.
Hän pyyhkäisi Tempestin hiuksia sormenpäillään ja kumartui painamaan suudelman tämän ohimolle.
"Minä rakastan", hän vakuutti ja nykäisi samalla peittoa paremmin vaimonsa suojaksi.
Ehkä hän voisi pyytää myös, että joku toisi toisen peiton.
"Pärjääthän varmasti?"

Tempest nyökkäsi kohtaamatta miehen katsetta, kun häpeä poltti kipeänä hänen ihonsa alla. Tiarnanin ei olisi pitänyt joutua käymään kaikkea tätä läpi hänen takiaan. Millainen päätös tämä oli häämatkalle?
Ja kuinka itsekäs ja ajattelematon täytyi olla, että lähetti miehen kotiin jätettyään kylpyhuoneen sen näköiseksi?
Sydän löi kipeänä. Rakastan sinua, rakastan sinua niin valtavasti. Jotenkin hän voisi paremmin, lakkaisi olemasta niin suuri taakka rakkailleen.
Ehkä nyt Tiarnan voisi saada edes hetken lomaa hänen pimeydestään.

Pois lähteminen tuntui melkein fyysisesti mahdottomalta.
Tiarnan huomasi viivyttelevänsä, kohentavansa peittoa ja pyyhkäisevänsä Emmien hiuksia uudelleen. Mutta jos hänen vaimonsa toivoi, että hän lähtisi kotiin, olisiko hänellä oikeutta inttää vastaan?
Silti hän kumartui painamaan vielä uuden suudelman pisamaiselle poskelle ennen kuin poimi puhelimen suunnatakseen palauttamaan sen Nurse Tullylle.

* * *

Nurse Tully, jonka sydän läpätti edelleen epätodellisen kovaa siitä, että hän oli tavannut Tiarnan Fox-Mooren kasvotusten – vielä boksereissaan – ja saanut varastaa yksityisen hetken näyttelijän kanssa, korvasi aamiaistarjottimen lounastarjottimella. Se houkutti Tempestiä yhtä vähän kuin aamiainen.
Tempest kamppaili vastaan halua vetää peitto päänsä yli ja teeskennellä olevansa jossain muualla. Sen sijaan hän vain käpertyi sänkyyn ja katseli poissaolevana käytävällä kulkevia ihmisiä. Varjo kuiskutti hänen mielessään armottomana.
Mene pois, hän vetosi silittäen sormenpäillään rannettaan peittävää sidettä, mene pois.

Hieman tarjottimen saapumisen jälkeen käytävältä alkoi kuulua kiivasta puhetta.
Hetkeä myöhemmin Muriel taapersi huoneeseen, katuvan ja huolestuneen oloinen Laurie kannoillaan.
"Hittoon vierailuajat..." Muriel mutisi, ja hänen kalpeille kasvoilleen koho samaan aikaan huolestunut ja helpottunut ilme, kun hän näki tutun hahmon käpertyneenä vuoteeseen.
"Em-rakas..."

Tempest silmät suurenivat hälytyksestä, kun hän rekisteröi viimeisillään raskaana olevan sisarensa ilmestyvän oviaukkoon. Hetken hän muistutti varsin elävästi ajovaloihin jäänyttä metsäneläintä, ennen kuin nykäisi peittoa rannettaan peittävän siteen päälle ja loi Laurieen närkästyneen, paheksuvan katseen.
"Muriel, sinun pitäisi olla lepäämässä", hän vetosi ponnistaen istumaan ja kosketti sänkyään, jotta sisar istuisi edes alas.
"Mitä te teette täällä?"

Laurie kohtasi sisarensa katseen ja aneli ääneti armoa. Hän oli todella yrittänyt, ensin pimittää koko asian Murielilta ja sen jälkeen harhauttaa tämän jäätelöllä.
Hän oli epäonnistunut surkeasti kummassakin.
Muriel istahti kömpelösti sängyn reunalle ja poimi Tempestin käden omaansa.
"Kultapieni, Laurie kertoi, että olitte tulleet Tiarnanin kanssa sairaalaan. Eikä minulle ilmeisesti aiottu kertoa."
Hän mulkaisi veljeään.
"Kuinka voit?"

Tempest ei suonut armoa, vaan loi Laurieen kytevän katseen, ennen kuin käänsi huomionsa Murieliin, joka onneksi suostui istumaan alas.
"Minulla on kaikki ihan hyvin", hän vakuutti puristaen sisarensa kättä terveellä kädellään.
"Tämä on vain varmuuden vuoksi. Lääkitystäni katsotaan paremmaksi. Ei todella ollut mitään syytä huolestuttaa sinua." Hän katsahti Laurieta uudelleen terävästi.
"Sinun pitäisi olla lepäämässä."

Laurie näytti siltä, kuin olisi halunnut vajota lattian läpi. Tai ehkä ei, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä alakerrassa oli. Ties, vaikka siellä olisi ollut leikkaussali. Ehkä olisi ollut turvallisempaa kadota vaikka ryömimällä sängyn alle.
Muriel jätti veljensä huomiotta tutkiessaan Tempestiä tummalla katseellaan.
"Minä voin aivan hyvin, Pikkuloinen ei ole syntymässä tänään", hän vakuutti.
"Mikä lääkityksessäsi oli vialla?"

"Ei ehkä mitään", Tempest vastasi ja tunsi heti perään huonon omantunnon vihlaisun oltuaan niin ankara Laurielle. Hänen veljensä oli vain kultainen – ja vain hullu todella vastustaisi Murielia.
"Olen todella ihan kunnossa. Olen vain tarkkailussa muutaman päivän." Hän katsahti levottomana ympärilleen ja rullasi lounasta lähemmäs sisaruksiaan.
"Maistuisiko?"

Muriel yritti kumartua lähemmäs sisartaan suukottaakseen tämän poskea, mutta huomasi harmikseen, että vatsa tuli tielle. Tyytymätön kurtistus ilmestyi hänen kasvoilleen - ja vain syveni, kun hän katsahti tarjotinta.
"Tuollako sinun olisi tarkoitus elää?" hän puhahti hiljaa.
"Olisi pitänyt arvata. Olisin voinut tuoda sinulle jotakin kunnollista..."
Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan sisarensa korvan taakse.
"Kauanko joudut viipymään?"

Tempest nojautui lähemmäs, paketoitu käsi turvallisesti peiton alle piilotettuna, ja painoi suudelman sisarensa poskelle. Ainakin flunssa oli käytännössä poissa.
"Olen tottunut sairaalaruokaan", hän vakuutti. Hänen nykyisellä ruokahalullaan sillä oli vähän väliä, mitä tarjoiltiin.
"En tiedä, ehkä kolme tai neljä päivää." Tempest katseli sisartaan levottomana.
"Kuinka sinä voit? Sattuuko johonkin?"

Lauriekin uskaltautui viimein lähemmäs ja istahti tuolille vuoteen viereen. Hän pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja jäi katselemaan pikkusiskoaan kasvoillaan samanlainen, huolestunut ilme kuin kaksosellaan.
Muriel puhahti hiljaa.
"Joka paikkaan. Mutta on sattunut jo viimeiset pari viikkoa, joten olen tottunut", hän vakuutti, huitaisten toista kättään vähättelevästi.
"Tarvitsisitko tänne jotakin taloltanne?"

"En", Tempest pudisti päätään, "lähetin jo Tiarnanin lepäämään hänen tarjottuaan samaa." Hän tunsi toisen, huonon omantunnon vihlaisun ajatellessaan kylpyhuoneen kuntoa. Typerys.
"Olen tottunut sairaaloihin. Pärjään täällä kyllä muutaman päivän – olisitte kilttejä ja lepäisitte tekin. Muriel varsinkin. Sinun ei varmasti pitäisi olla liikenteessä tällä tavalla."

Muriel tuhautti uudelleen nenäänsä.
"Usko pois, käveleminen tekee vain hyvää. Minua ei olenkaan haittaisi, jos sisarentyttäresi päättäisi, että kohta olisi hyvä aika erkaantua äidistä."
Hän tunsi olonsa ilmapalloksi, joka voisi poksahtaa hetkenä minä hyvänsä. Ja hän oli hengästynyt. Niin hengästynyt, että se pelotti häntä itseään, vaikkei hän halunnut myöntää sitä.
"Eihän sinulla ole kipuja, rakas?"

Tempest tarkkaili Murielia ja väisti sängyn laidalle, kutsuen sisartaan käymään pitkäkseen viereensä. Hyvänen aika, hän ei tarvinnut sänkyä ylipäätään.
"Ei ole, olen ihan kunnossa", hän vakuutti ja taittoi toisen käden hienovaraisesti selkänsä taakse jättäessään peiton.
"Ja haluan edelleen olla paikalla, kun sisarentyttäreni syntyy." Jonkun pitäisi olla paikalla huolehtimassa Murielin hyvinvoinnista.

Muriel katseli sängylle vapautuvaa tilaa, mutta huokaisi melkein haikeana.
"Olen liian paksu. En enää pääsisi ylös."
Se, että hän oli saattanut makoilla sisarensa vierellä tämän sairaalavuoteella - vaikka henkilökunta olikin usein katsonut häntä pahasti - oli tarjonnut lohtua yhtä lailla hänelle itselleen.
Hennon purppuraisesta sävystä huolimatta suupielet nykivät hymyyn.
"Lupaan yrittää pitää jalat ristissä siihen saakka, että voit taas paremmin."

"Minä olen ihan kunnossa", Tempest protestoi häivähdys turhaumusta äänessään. Edellisen yön valossa se oli toki enemmän tai vähemmän naurettavaa, mutta hän oli turvassa sairaalassa eikä halunnut tehdä mitään samanlaista uudelleen.
"Ja sitä paitsi – minähän olen valmiiksi paikalla, jos synnytyksesi käynnistyy ja tulet tänne", hän muistutti ja kurottui silittämään sisarensa selkää, pohtien haittaisiko todella, jos Muriel jäisi sairaalasänkyyn pitkäkseen raskautensa loppuajaksi.

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Siskopieni, et sinä taida olla ihan kunnossa, kun olet täällä", hän huomautti, mutta äänessä oli hellyyttä, ei moitetta.
"Mutta olet oikeassa. Ehkä minun pitäisi yrittää maanitella Pikkuloinen syntymään sopivasti samana päivänä, kun sinut kotiutetaan."
Hän oli unohtunut silittelemään sisarensa vaaleita hiuksia.
"Laurieta kaduttaa, että hän kertoi minulle", hän huomautti ja vilkaisi alakuloista veljeään.
"Mutta en antanut hänelle vaihtoehtoja."

Tempest nojasi päänsä Murielia vasten ja kiersi molemmat kätensä sisarensa ympärille, silittäen tämän selkää.
"Tiedän", hän vastasi katsahtaen veljeään pehmeämmin. Rakas Laurie-parka oli varmasti yrittänyt parhaansa.
"Mutta sinun ei todella olisi tarvinnut tulla. Minulla on kaikki hyvin täällä", Tempest lupasi ja ojensi sairaalan valkoiseen sukkaan puettua jalkaansa hipaisemaan varpailla veljensä käsivartta, koska kädet oli varattu Murielille.

Laurie näytti hyvin nöyrältä vilkaistessaan ensin Murielia ja sitten Tempestiä. Koko hänen olemuksensa tuntui sanovan samaa: näetkö, minä yritin.
"Murielille ei kelvannut edes jäätelö", hän totesi ja nappasi kevyesti kiinni sisarensa nilkasta nykäistäkseen rullalle valunutta sukkaa paremmin jalan suojaksi.
Murielin kulmat painuivat paheksuvaan kurtistukseen.
"Mitkä sukat nuo ovat? Aivan liian isot!"

Tempest heilautti varpaitaan sukan sisässä.
"Sairaalan lainasukat", hän vastasi. Ne kävivät ihan hyvin, vaikka olivatkin muhkuraiset, karheat ja liian isot.
"Hoitaja toi ne. Hän on ollut hyvin huolehtivainen", Tempest jatkoi ja suli silmiä koskettavaan hymyyn, "hän taitaa olla perinpohjaisen ihastunut Tiarnaniin." Kukaan ei syyttäisi Nurse Tullya siitä.
"Mitä te aiotte tehdä tänään?"

Hymy nykäisi Laurien suupieltä, eikä hän malttanut olla kutittamatta Tempestin jalkapohjaa kevyesti sormenpäillään, pidellen toisella kädellä edelleen nilkasta kiinni.
"Olisi nyt edes villasukat", Muriel huokaisi ja katseli yhä epäluuloisesti sairaalasukkia, ikään kuin olisi olettanut niiden seuraavassa hetkessä heräävän henkiin ja lähtevän ryömimään omille teilleen.
Tempestin paljastus sai kuitenkin hänenkin suupielensä nykäisemään hymyyn.
"No sen uskon. Lanko meni kotiin lepäämään? Minä ajattelin olla lihava ja kiukkuinen, ja Laurie käy ostamassa lupaamaansa jäätelöä."

Jalka nytkähti kutituksesta ja Tempest kipristi varpaitaan.
"Tiarnan on toivottavasti lepäämässä", hän sanoi kulmat painuen ja laski sitten katseen syliinsä, laskien paketoidun käden jälleen strategisesti näkyvistä.
"Olen huolissani hänestä. Hän on joutunut käymään aivan liikaa läpi minun takiani, ja hän näyttää niin kauhistuttavan väsyneeltä. Ehkä voisitte varmistaa, että hän on kunnossa?"

Jalan nytkähtäminen sai virneen kohoamaan Laurien kasvoille, ja hän toisti kutituksen tällä kertaa edes yrittämättä hillitä lähes lapsellista intoaan.
Muriel kurtisti kevyesti kulmiaan veljelleen ja tökkäsi tätä puolestaan kylkeen, juuri oikeaan kohtaan, josta Laurie kutisi aivan erityisen herkästi. Todella läheiset sisarukset tunnisti siitä, että nämä tunsivat toistensa heikkoudet.
Molempien ilme vakavoitui hieman.
"Totta kai varmistamme", Laurie ehti vakuuttamaan ensimmäisenä, samaan aikaan kun Muriel aloitti:
"Em, sinun ei pitäisi puhua itsestäsi noin."

Tempest yritti tukahduttaa vingahduksen, jonka kutitus sai aikaan.
Hän katsahti ensin Murielia ja sitten Laurieta levotonta surua silmissään. Jos sisarukset olisivat tietäneet kaiken sen, mitä Tiarnan joutui käymään läpi hänen kanssaan, he olisivat varmasti olleet samaa mieltä hänen kanssaan.
"Olen huolissani hänestä", hän toisti ja kiersi käsivarren koukistettujen polvien ympäri.
"En todella ole ollut lainkaan sellainen vaimo, jonka hän mielestäni ansaitsee, ja hän on oikeutetusti väsynyt, luulen. Pyysin, että hän keskittyisi itseensä sen ajan, kun olen täällä. Jos voisitte vain pyörähtää paikalla välillä, katsoa, että hän on syönyt ja nukkunut ja on kunnossa."

Suru, joka Tempestin katseesta kuvastui, sai Murielin suojelunhalun heräämään. Ja kun hän ei voinut tehdä muuta, hän kohensi peitettä, kääri sen sisarensa ympärille kuin tämä olisi ollut pieni linnunpoikanen, jota piti suojella maailmalta.
Vaikka ehkä juuri nyt Tempest tarvitsi kaikkein eniten suojelua itseltään.
Ajatus kylmäsi Murielia niin, ettei hän voinut keskittyä siihen liian pitkään.
"Totta kai me huolehdimme Tiarnanista", hän vakuutti, ja vei kätensä silittämään sisarensa hiuksia.
"Katsomme, että hän syö ja nukkuu."

"Kiitos", Tempest vetosi vilpittömästi. Muriel ja Laurie voisivat tehdä sen mihin hän ei ollut pystynyt: huolehtia hänen aviomiehestään. Millainen vaimo ei pystynyt siihen? Ei ollut ihme, että Tiarnanin fanit toivoivat hänen kuolleen.
"Olen pahoillani, etten ole ollut enemmän yhteyksissä. Ikävöin teitä matkallamme, ajantaju vain jotenkin... Katosi", hän sanoi työntäen muutaman, vaalean suortuvan korvansa taakse ja painoi katseensa hartiat painuen.
"Tiarnan teki matkasta elämäni ihanimman. Hänellä on häkellyttävä kyky tehdä todellisuudesta kuin satua, unta, josta ei halua herätä. En osannut kiittää häntä lainkaan niin kuin olisin halunnut."

Muriel ähkäisi, puolittain Pikkuloisen tarkkaan tähdätystä potkusta ja puolittain vakuuttaakseen, ettei heistä kumpikaan ollut pahoittanut mieltään siitä, ettei Emmie ollut pitänyt yhteyttä. Vaikka samaan aikaan hän todella toivoi, että olisi tiennyt, kuinka huonosti hänen sisarparkansa oli voinut.
Piti yrittää keskittyä tulevaan.
Laurie irrotti viimein otteensa sisarensa nilkasta ja asetteli jalan huolellisesti peiton alle lämpimään.
"Näin kuvan David-kilpikonnasta", hän totesi, tummien silmien katse pikkusiskon pisamaisiin kasvoihin keskittyen.

Hymy kohosi Tempestin suupieliin ja hän katsahti veljeään lämpimästi.
"Heillä oli hauskaa Davidin kanssa, sekä kilpikonnan että miehen", hän myönsi ja painoi kädet syliinsä.
"Kai näit myös Tiarnan-manaatin? Luulen, että hän oli hyvin imarreltu kunniasta." Oli ollut ihana seurata ystävien rakastavaa sanailua.
"Tiarnan sanoi, että olisi ihana palata takaisin saarelle ystävien ja perheen kanssa."

Virnistys kohosi Laurien kasvoille.
"Näin. Siitä tuli melkoinen somekuuluisuus, luulen, että manaattien suojelu sai melkoisesti lahjoituksia, kiitos Tiarnan-manaatin."
Laurie muisti lukeneensa, kuinka joku toivoi Tiarnan-elokuvatähden ja Tiarnan-manaatin yhteiskuvaa.
Muriel oli unohtunut silittelemään pikkusiskonsa kättä.
"Mitä muuta te teitte Seychelleillä?"

"Meillä oli oma, yksityinen saari", Tempest vastasi ja tunsi haikean, kipeän vihlaisun ajatellessaan paratiisia, joka heidän oli täytynyt jättää hänen typeryytensä tähden.
"Suuren osan ajasta vain nautimme siitä ja merestä, jonka en tiennyt voivan todella olla niin taianomainen ja värikäs. Vaeltelimme saarella ja tapasimme kilpikonnia, joista Tiarnan piti kovasti, ja kävimme snorklailemassa kauempana merellä. Tiesittekö, että Tiarnan antoi minulle häälahjaksi saaren Seychelleiltä?" hän kysyi epäuskoisena ja hieraisi kasvojaan.
"Ristin sen puolivahingossa Kuusaareksi. Se on uskomattoman kaunis. Uin sen rannikolla delfiinien kanssa."

Murielin olisi tehnyt mieli käydä pitkäkseen ja käpertyä Tempestin vierelle, halata sisko kainaloonsa ja pidellä tätä sylissään. Mutta hän ei luottanut kykyynsä päästä enää ylös, edes veljensä avustuksella. Vaikka ehkä sairaalalta olisikin löytynyt välineistöä, jolla merilehmät saatiin kammettua pois sängyistä.
Maininta siitä, että Emmiellä oli nyt oma saari, sai Laurien räpäyttämään yllättyneesti silmiään.
"Oma saari? Vau. Kuulostaa upealta."
Muriel pyyhkäisi sisarensa vaaleita suortuvia.
"Minua ei ollenkaan haittaisi matkustaa joskus sinne lämpimään."

Kuin vaistoten sisarensa toiveen Tempest kosketti kutsuvasti paikkaa vieressään. Ehkä Murielin olisi kannattanut jäädäkin sairaalaan lepäämään, sillä Pikkuloinenhan saattaisi syntyä päivänä minä hyvänsä.
Ja sinä typerys järjestit itsesi tänne.
"Se on pähkähullua, eikö olekin?" hän vetosi veljelleen ja pyyhkäisi hiuksiaan taakse. Ei sellaista tapahtunut kuin sadussa, eikö niin?
"Ehkä kun tyttäresi on saapunut, voimme suunnitella yhteisen matkan."

"Minä olen liian paksu", Muriel vetosi, mutta potkaisi siitä huolimatta kengät pois jaloistaan ja ähisi hetken, ennen kuin pääsi laskeutumaan kyljelleen, suhteellisen mukavaan asentoon, sisarensa vierelle. Ehkä hän voisi jäädäkin siihen. Nukkua Emmien vieressä siihen saakka, että Pikkuloinen olisi valmis syntymään.
"Kieltämättä", Laurie myönsi, ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
Muriel ujutti jalkansa Tempestin peiton alle.
"Kyllä. Ehdottomasti. Lämpimille, valkoisille rannoille."

Tempest asetteli peittoa paremmin sisarensa päälle ja väisti lähemmäs metallista kaidetta, istuen lähellä sängyn päätä, jotta Murielille jäisi mahdollisimman paljon tilaa. Hän laski kätensä silittämään sisarensa hiuksia.
"Olen varma, että pitäisitte siitä. Huvilassamme oli mitä kaunein uima-allas, jossa tähtikirkkaina öinä saattoi tuntea uivansa tähdissä. Mutta mikään ei vetänyt vertoja merelle. Luulen, että uin matkallamme enemmän kuin olen uinut vuosiin", hän sanoi kuljettaen suortuvia sormiensa lomassa.
"Tiarnan varmasti nimeäisi saarelle myös Muriel- ja Lawrence-kilpikonnat."

Hyvin nopeasti Muriel tajusi, että makuulle käyminen oli ollut virhe. Häntä alkoi nukuttaa.
Todennäköisesti sairaalan henkilökunta ei arvostaisi, jos potilas olisi kadonnut ja sängyssä nukkuisi joku toinen. Oikeastaan sänky oli myös varsin epämukava, mutta siitä huolimatta pään lepuuttaminen tyynyn reunalla tuntui taivaalliselta.
Lihava, väsynyt merilehmä.
Tummat silmät siristyivät hymystä.
"Voisimme lyödä vetoa siitä, kumpi niistä ehtii ennen veteen."

"Ja jos näette Tiarnania, kerrottehan hänelle, että minulla on kaikki hyvin täällä ja hän voi hyvällä omallatunnolla levätä useamman päivän? Kannustin häntä vierailemaan perheensä luona Skotlannissa", Tempest jatkoi katsellen sisarensa kasvoja ja siirtyi hieromaan hellästi naisen niskaa ja hartioita terveellä kädellään.
"Kuinka toivon, että voisin paremmin huolehtia hänestä."

Hieronta sai Murielin ensin värähtämään ja sitten sulkemaan silmänsä. Koko hänen kehonsa tuntui olevan kipeä ja särkevän, mutta siinä ei ehkä ollut mitään hämmästyttävää.
"Kultapieni, sinun täytyy saada itsesi ensin kuntoon", hän muistutti, ja taivutti kättään niin, että saattoi hipaista niskaansa hierovaa kättä.
"Me huolehdimme kyllä Tiarnanista siihen saakka."
"Totta kai", Laurie vahvisti sisarensa sanat.
"Em, oletko varma, ettet tarvitsisi mitään? Vaikka jotakin luettavaa?"

"Ei, minulla on kaikki hyvin täällä", Tempest vakuutti ja jatkoi sisarensa niskan hierontaa, sillä hänessä ei ollut mitään konkreettista vikaa. Vain puuttuva järki, rikottu ranne ja vienosti kuvottava olo, luultavasti lääkkeen pois jättämisestä.
"Pitäkää vain huolta Tiarnanista." Kun hän ei siihen pystynyt. Tempest halusi kuitenkin uskoa, että joku päivä hän voisi olla Tiarnanille sopiva vaimo. Siitä huolimatta, että varjo nauroi hänen päässään.
"Olette hyvin kilttejä, kun tulitte käymään."

Laurie katseli pikkusiskoaan mietteliäänä, tummissa silmissään samaan aikaan huolta, myötätuntoa ja ymmärrystä.
"Minun pitäisi varmasti viedä Muriel kohta lepäämään", hän huomautti, ja sai kaksosensa huitaisemaan polvensa suuntaan kiukkuisesti.
"Minulla on kaikki hyvin", Muriel vakuutti, vaikka tunsikin olonsa hyvin väsyneeksi.
Laurie katsahti Emmieen.
"Voin käydä myöhemmin katsomassa, että Tiarnanillakin on kaikki hyvin."

"Kiitos", Tempest vastasi veljelleen ja katseli Murielia huolestuneena. Mutta sairaala ei varmasti ollut paras paikka nyt, täynnä melua, hälyä, bakteereita ja kuvottavaa desinfiointiaineen ja lääkkeiden hajua.
"Olet kyllä tervetullut ottamaan päiväunet siinäkin", hän tarjosi sisarelleen silitellen tämän hiuksia hellin sormin. Hän jakaisi koska tahansa sänkynsä Murielin kanssa.

Muriel käpersi itseään parempaan asentoon ja tutki sisartaan kulmiensa alta.
"Ehkä voisinkin jäädä tähän", hän vastasi, vain puoliksi pilaillen.
"Laurie voisi käydä hakemassa minut sitten joskus illasta. Olen nykyään liian paksu ratin taakse, jopa omaan autooni..."
Hän odotti, että saisi taas kokea vapaudentunteen istuessaan ratin taakse.
Laurie kurtisti hieman kulmiaan.
"Muriel…" hän vetosi, kun kaksonen kiemursi itsensä toiseen asentoon niin, että saattoi kietoa käsivartensa pikkusiskonsa hoikalle vyötärölle.
"Emmielle tulisi ikävä, jos lähtisin nyt."

Tempest vilkaisi epätietoisena Murielista Laurieen ja takaisin tuntien jäävänsä kahden tulen väliin. Laurie halusi viedä Murielin kotiin, mutta hän ei voisi kannustaa väsynyttä sisartaan lähtemään. Hän loi anteeksipyytävän katseen Laurieen, kun valui paremmin makuulle, jotta saattoi asettua Murielin kylkeen.
Hän kosketti sormenpäillään sisarensa poskipäätä ja siirsi hiussuortuvan korvan taakse.
"Sinusta tulee ihana äiti", hän totesi ja hipaisi huulillaan Murielin poskea.

Jokin Tempestin tavassa käpertyä Murielin viereen muistutti Laurieta tämän kissoista. Niillä oli samanlainen katse, kun ne hakivat paikkansa emäntänsä viereltä. Hän saattoi melkein kuvitella, että seuraavaksi hentoinen Tempest kiipeäisi sisarensa lonkan päälle ja käpertyi keräksi.
Hän oikaisi pitkät jalkansa ja nousi seisomaan.
"Käyn katsomassa, saisiko mistään kelvollista teetä", hän totesi, suunnaten askeleensa käytävään.
Hymy nykäisi Murielin suupielessä, kun hän painoi vuorostaan suudelman pikkusiskonsa otsalle.
"Se jää nähtäväksi. Ehkä minusta tulee tiukkapipoinen, nalkuttava äiti."
Hänen ilmeensä vakavoitui hieman.
"Em, eihän minulta salata asioita?"

Tempest pudisti päätään lämpöä kultaisissa silmissään: Muriel oli uskomaton nainen ja pieni tytär saisi parhaan mahdollisen roolimallin itselleen. Kukaan tai mikään ei pääsisi tuomaan pahaa hänen sisarentyttärensä elämään.
Hän räpäytti levottomana sisarensa kysymykselle.
"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi ja sipaisi vaaleita suortuvia korvansa taakse, yrittäen olla laskematta syyllisenä katsettaan.

"Ja sitten Samuel saa olla se mukava isä, joka vie tytärtään hienoihin paikkoihin ja ostelee poneja, samalla kun äiti nalkuttaa huoneen siisteydestä", Muriel huomautti, vain puoliksi leikillään.
Pikkuloinen asuisi kuitenkin suurimman osan ajasta hänen luonaan, ainakin aluksi. Jos tyttö päättäisi myöhemmin, että halusi muuttaa Lontooseen, hän ei voisi noin vain kieltää sitä.
Tummat silmät tutkivat Tempestin kasvoja tarkkaan.
"Isosiskon vaisto. Laurie selvästi välttelee voinnistasi puhumista."

Tempest painoi katseensa ja kiemursi lähemmäs Murielia, nojaten päänsä sisareensa.
"Älä huolehdi", hän vetosi pehmeästi, "minulla on nyt kaikki ihan hyvin. Sinun pitää keskittyä omaan hyvinvointiisi ja lapseesi." Hän silitti sisarensa kylkeä ja laski kätensä kevyesti vatsakummulle. Hei Pikkuloinen, sinä tulet olemaan valtavan rakastettu, tiesitkö sitä? Onnekas pieni tyttö.
Hän myös toivoi, että kaikki voisi olla nyt hyvin. Jotenkin hän saisi varjon jätettyä taakseen.

Muriel tuhautti nenäänsä ja kietoi toisen käsivartensa sisarensa ympärille niin hyvin, kuin saattoi. Sairaalasänky oli varsin kalpea varjo kodin mukavasta, leveästä sängystä, mutta ehkä se oli parempi kuin ei mitään.
"Suurimman osan ajasta vain makoilen. En tule saamaan parempaa tilaisuutta työntää nenääni muiden asioihin kuin nyt, kun en yksinkertaisesti jaksa touhottaa ympäriinsä."
Käden painaminen vatsaa vasten tuntui havahduttavan Pikkuloisen, joka tervehti tätiään napakalla potkulla, joka sai tulevan äidin ähkäisemään.
"Aika kammottavaa, eikö? Mutta Em, onhan kaikki varmasti hyvin?"

"Kaikki on hyvin", Tempest vakuutti. Hetken hän pohti, olisiko hänen pitänyt kertoa Murielille tämänkertaisen typeryydensä täysi mitta, jotta Tiarnan ei joutuisi kantamaan tietoa yksin – mutta hän ei voisi kaataa omaa pimeyttään Murielille nyt, kun sisar tarvitsi kaiken voimansa itse. Ja hänellä tulisi olemaan kaikki hyvin.
"Ja minäkin odotan tapaavani sinut", hän sanoi pehmeästi vatsakummulle, jossa jalka oli potkaissut häntä.
"Kai Samuel muuttaa tänne auttaakseen sinua?"

Muriel ei pystynyt karistamaan tunnetta siitä, että jokin oli pahemmin vialla, kuin hänelle kerrottiin. Hän tunsi sisarensa ja tiesi, ettei mikä tahansa pieni säikähdys olisi saanut tätä sairaalaan - tai ainakin hän uskoi tuntevansa Tempestin.
Hän ei kuitenkaan halunnut painostaa, ei nyt, kun Tempestin olo oli valmiiksi kurja.
Pikkuloinen potkaisi uudelleen.
"Ainakin aluksi", Muriel myönsi.
"En ole varma, kuinka kauan jaksamme saman katon alla. Minun hermoni ovat toisinaan jo nyt kireällä."

Tempest kohotti katseensa ja antoi kätensä levätä vatsalla, missä Pikkuloinen tervehti maailmaa. Hän ei ollut koskaan tuntenut erityistä mielenkiintoa pieniä lapsia kohtaan, mutta huomasi todella odottavansa sisarensa vauvan tapaamista.
"Niinkö?" hän kysyi tutkien Murielin tummia silmiä.
"Mikä käy hermoillesi?"

Muriel nauroi pehmeästi.
"Kaikki. Ehkä minut on vain luotu yksineläjäksi, haluan nauttia omasta reviiristäni rauhassa."
Tuntui, ettei hän halunnut ketään pysyvästi omaan tilaansa. Wolfien kanssa tilanne oli ollut toinen, silloin he olivat olleet alati matkalla jostakin jonnekin, eivät pysähdyksissä. Teaganin kanssa hän oli hetken kuvitellut löytäneensä etsimänsä, mutta sitten oli käynyt toisin.
Ikuinen levoton sielu.
Hän vei kätensä silittämään pikkusiskonsa poskea.
"Olet onnekas, kun olet kohdannut sielunkumppanisi."

Tempest painoi katseensa ja hymyili haikeasti. Ja kuinka hän kohteli sielunkumppaniaan? Typerys.
Sydän löi kipeästi, kun hän ajatteli Tiarnania. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä? Hän hämmästytti itseään jatkuvasti sillä, kuinka ajattelematon oli, mutta tämä oli aivan omassa ulottuvuudessaan.
"Ehkä löydätte tavan olla onnellisia yhdessä", hän ehdotti haluten uskoa, että Samuel voisi tehdä hänen sisarensa onnelliseksi, kun kerran sai tämän raskaaksikin.
"Olet aina tervetullut meidän luoksemme Lontoossa."

Oli hetkiä, joina Muriel pelkäsi, että hänen mahdollisuutensa onneen oli jo käytetty - ja hän oli itse tehnyt aktiivisesti töitä polkeakseen sen matalaksi. Toisina hetkinä hän epäili, ettei vain ollut sitoutuvaa sorttia. Suurimman osan ajasta hän oli täydellisen onnellinen.
Ja pian hänellä olisi tyttärensä.
"Ja sinä olet aina tervetullut tänne pohjoiseen, siskopieni", hän muistutti ja nipisti kevyesti pisamaista poskea.
"Kauanko luulet, että kestää, ennen kuin sairaanhoitajat tulevat ajamaan minut pois?"

"En anna heidän tehdä niin", Tempest lupasi ja nosti terveen kätensä silittämään Murielin hiuksia.
"Luulen, että hoitajani katsoo mitä tahansa läpi sormien, jos se tarkoittaa mahdollisuutta nähdä Tiarnan uudelleen tai ehkä saada jopa kuva hänen kanssaan." Naisparka, joka kurkisteli kaula pitkällä huoneeseen vain pettyäkseen, kun vain hän oli paikalla.
"Olen onnellinen, että asutte niin lähekkäin Laurien kanssa."

Muriel kohotti hieman toista kulmaansa.
"Onko hän joutunut miehesi pauloihin?" hän kysyi hymähtäen, ja nykäisi peittoa hieman paremmin heidän suojakseen. Hän oli kärsinyt järkyttävästä kuumuudentunteesta jo monta viikkoa, mutta sairaalassa oli tehokas ilmastointi.
"Naisparka. Tiarnanin sydän on jo varattu."

Tempest vastasi haikealla hymyllä. Tiarnan olisi ansainnut aivan toisenlaista rakkautta. Miten hän toivoi, että olisi voinut pyytää anteeksi, todella anteeksi.
"Kuka ei olisi hänen pauloissaan?" hän kysyi takaisin. Tiarnan ei ollut vain hänen mielestään uskomaton.
"Muriel, miten voisin pyytää häneltä anteeksi? Todella tehdä niin?"

Muriel naurahti pehmeästi ja hipaisi sisarensa otsaa huulillaan. Hänestä oli herttaista, kuinka kiintynyt Tempest tuntui olevan mieheensä. Vaikka toisinaan se oli myös särkeä hänen sydämensä, niinä hetkinä, kun Em puhui siitä, kuinka ei ansainnut sellaista elämäänsä.
Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti.
"Miksi sinun pitäisi pyytää anteeksi, kultapieni?"

Kultaiset silmät kostuivat varoituksetta ja saivat Tempestin painamaan katseensa peittoon, pyyhkäisten silmäkulmaansa.
"Olen tuottanut hänelle niin paljon pahaa", hän sanoi ääni särkyen ja tunsi sydämensä lyövän kipeänä.
"Raahannut hänet niin syvälle pimeyteen kanssani, että pelkään rikkoneeni hänetkin. Rakastan häntä niin paljon – niin paljon, ja silti kohtelen häntä niin... Hän ansaitsisi enemmän. Yritän olla parempi häntä varten, mutta epäonnistun yhä uudelleen. Lopulta hoen olevani pahoillani niin paljon, että sanat menettävät täysin merkityksensä."

Huoli löysi tiensä taas Murielin katseeseen.
"Hei..." hän vetosi hiljaa, pyyhkäisten sisarensa poskea.
"Em, ei sinun pitäisi tuntea noin. Ei ole sinun syytäsi, että voit nyt huonosti. Et ole rikkonut mitään, olen siitä aivan varma."
Tiarnan oli aikuinen ihminen, joka toivottavasti osaisi huolehtia omasta jaksamisestaan. Ja jos ei, ehkä Muriel voisi katsoa lankonsa perään.
"Sinun ei pitäisi ajatella, että olet epäonnistunut."

"Mutta minä olen", Tempest vastasi. Hän epäonnistui jokaisessa tavoitteessa, jonka antoi itselleen vaimona.
"Joka suhteessa. Enkä tarkoita vain... Tänne päätymistä. Minussa on jokin vialla. Tiarnan halusi yllättää minut: hän valmisti itse uskomattoman kauniin, herkullisen illallisen ja järjesti meille yksityisen kattauksen epätodelliseen puumajaan, vaikka se paikka ansaitsisi jonkin aivan toisen nimen. Hän antoi minulle teetetyn korun, joka on niin-", hän sanoi ja kosketti rintaansa, vilkaisten ympärilleen. Sen olisi paras olla tallessa hänen vaatteidensa kanssa.
"Ja minä vastasin äärimmäisellä ahdistuskohtauksella. Ensin rikoin hänen luottamuksensa minuun, taas, ja sitten huolestutin hänet perinpohjin."

"Em..."
Murielin käsivarsi liikahti, kun hän olisi halunnut vetää sisarensa paremmin Pikkuloisen valloittamaan syliin.
"Kultapieni, sinä olet niin hirvittävän ankara itsellesi. Ei ole mikään ihme, että ahdistut sellaisissa tilanteissa, kun tunnut kaiken aikaa ajattelevan, ettet ole tarpeeksi hyvä, tai ansaitse mitään hyvää. Siltä se ainakin vanhan isosiskosi korviin kuulostaa."
Hän pyyhkäisi sisarensa hiuksia.
"Sinussa on niin valtavan paljon hyvää, etkä tunnu huomaavan sitä."

Hän ajatteli kaiken aikaa niin, mutta se tuntui musertavan todelliselta. Kuin hän olisi kuvottava huijari näyttäytyessään ulospäin jonain muuna kuin kertakaikkisen riittämättömänä ja rikkinäisenä. Tempest pyyhkäisi turhautuneena kyyneleen poskeltaan ja yritti ryhdistäytyä.
Takaisin kysymykseen.
"Mitä voisin tehdä tai sanoa korvatakseni edes murun kaikesta siitä huolesta ja tuskasta, jota olen aiheuttanut hänelle? Pelkään, että olen todella satuttanut häntä tällä kertaa", Tempest vetosi ääni uudelleen särkyen, kun hän ajatteli Tiarnania ja kuinka väsyneeltä hänen rakastamansa ihminen oli näyttänyt.

"Kultapieni..."
Muriel vaikeni, yrittäessään miettiä, mitä voisi sanoa. Hän voisi jankuttaa ja jankuttaa Tempestille, kuinka vääristyneeltä tämän ajattelumaailma kuulosti, mutta samaan aikaan hän tiesi, ettei se ehkä auttaisi hänen sisartaan silti näkemään tottuutta.
Varjot asuivat vielä liian syvällä.
"Minä sanoisin, että sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Ja oltava hänelle rehellinen. Tiedän, ettet mielelläsi näytä, kun olet surullinen, tai sinuun sattuu, mutta me haluamme olla tukenasi."

Tempest kohotti katseensa huoneen elottoman siniselle seinälle räpytellen kutsumattomia kyyneliä kiivaasti silmistään ja puristi sitten ne hetkeksi kiinni, kun varjo kuiskutti hänen mielessään voimalla, joka oli hiljentää Murielin sanat alleen.
"Kiitos", hän vastasi pyyhkien poskiaan ja käpertyi pienemmäksi peiton alla.
"En todella ole loistanut rehellisyydessä Tiarnanin kanssa. En tiedä, mikä minua vaivaa. Tiedän, että joka kerta rikon hänen luottamustaan minuun, ja silti..." Typerys. Tempest hieraisi ahdistuneena kasvojaan.
"Mitä koirillesi kuuluu?"

Muriel nykäisi peitettä paremmin sisarensa suojaksi ja käpertyi tämän ympärille sen, minkä ison vatsansa kanssa pystyi. Ei menisi enää pitkään, kun hän voisi taas vetää Tempestin kunnolla syliinsä. Siihen saakka oli pärjättävä näin.
"Me emme voi parantaa sinua", hän huomautti, onnettomana.
"Mutta voimme sentään pidellä sinua kädestä, niin ettet joudu taistelemaan yksin."
Hän painoi suukon vaaleiden hiusten joukkoon.
"Norma kulkee kaiken aikaa kannoillani kuin pelkäisi, että voin haljeta hetkenä minä hyvänsä. Muut käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen sitä, että olen hidas."

Hän soi sisarelleen haikean hymyn ja painoi hetkeksi katseensa kootessaan itseään. Lakkaa valehtelemasta Tiarnanille, typerys. Lakkaa tekemästä typeriä asioita, typerys.
Ehkä hän voisi voida paremmin, jos viettäisi jokusen päivän sairaalassa, vaikka pelkkä haju sai hänet pahoinvoivaksi ja täytti unen hetket muistoilla.
"Oletko aikeissa ottaa lisää koiria?"

Muriel huokaisi.
"Luulen, että minun laumani alkaa olla täysi", hän myönsi tosiseikan, josta Teagan oli hänelle aina hienovaraisella tavallaan vihjannut.
"Mutta minusta tuntuu, että Laurien Coco voisi pitää sisaruksesta, mitä luulet?"
"Mitä suunnittelet Cocon pään menoksi?" Laurie kysyi, samalla kun asteli huoneeseen kahden paperimukin kanssa.

"Luulen, että minun pitää tavata Coco ensin", Tempest sanoi mietteliäänä ja käänsi päätään, jotta saattoi nähdä Laurien olkansa yli. Hän soi veljelleen puolittaisen hymyn ja sipaisi Murielin hiuksia lohduttaen korvan taakse.
"Voit aina lisätä laumaasi muutaman kissan ja ehkä kanin tai marsuja tai hiiriä", hän ehdotti. Ne eivät veisi yhtä paljon tilaa tai vaatisi yhtä paljon huoltoa kuin koirat.

"Voit tulla tapaamaan Cocoa koska tahansa", Laurie vakuutti, kun istahti alas ja laski vielä lämpimät teekupit käsistään yöpöydälle.
"Coco on niin pieni, että Laurie voisi salakuljettaa sen tänne takkinsa sisässä", Muriel huomautti. Hänen äänensä alkoi jo kuulostaa hieman uniselta, tai ehkä se johtui vain hengästymisestä.
"Ehkä voisin tosiaan alkaa seuraavaksi lisätä laumaan kissoja."

Tempestin silmät tulvahtivat varoituksetta täyteen kyyneliä ja hetken hän räpytteli kiivaasti, pyyhkäisten silmäkulmiaan. Hän oli unohtanut. Hän oli unohtanut pienen siamilaislapsen, jonka hän oli ostanut heille ja Tiarnanille häälahjaksi. Pienen, suloisen Nyssan, jolla oli valtavat korvat, kermanvalkea turkki ja laventelinharmaa kilpikonnanaamio, josta safiirinsiniset silmät katsoivat takaisin älykkäinä ja valppaina. Ja sen pieni nenä oli osittain vaaleanpunainen.
Hän oli unohtanut heidän uuden perheenjäsenensä päättäessään noin vain kadota tästä maailmasta. Hänen oli pitänyt tuoda se kotiin yllätyksenä Tiarnanille, kun he palasivat häämatkalta.
"Se on hyvä ajatus", hän vastasi tukahtuneesti, "tiedät, miten pidän kissoista."

Muriel havahtui raukeasta olostaan, kun huomasi Tempestin kyyneleet.
"Kultapieni, mikä on?" hän kysyi, ja silitti sisarensa selkää.
Myös Laurie näytti huolestuneelta ja liikahti levottomasti, ja toivoi hetken, että olisi sairaalasänky olisi ollut leveämpi, niin että hän olisi voinut asettua Tempestin toiselle puolelle. Suojaamaan tätä maailmalta, niin kuin Muriel oli sanonut silloin, kun heidän pieni sisarensa oli sairastanut.

Tempest pudisti päätään ja pyyhki silmiään.
"Minä unohdin Nyssan", hän sanoi yrittäen estää ääntään särkymästä.
"Se oli häälahjani Tiarnanille. Uusi perheenjäsenemme. Pieni siamilainen. Ja minä unohdin sen. Unohdin sen ja olisin vain..." Typerys. Kuinka hän saattoi unohtaa pienen kissan?
Nyssa oli varsin pikkuinen lahja verrattuna kaikkeen, mitä Tiarnan oli antanut hänelle – kuten valtavan Kuusaaren.

Vei hetken, ennen kuin Muriel ymmärsi, mistä Tempest puhui. Mutta Laurie ymmärsi vielä syvemmin, ja ajatus sai hänen tummat silmänsä kostumaan.
Olisi voinut käydä niin, ettei pieni Nyssa välttämättä olisi tavannut emäntäänsä uudessa kodissaan.
Muriel kurtisti huolissaan kulmiaan.
"Kultapieni, ei mitään hätää. Kyllä Nyssa voi varmasti tulla kotiin sitten, kun voit paremmin."

Tempest pakotti itsensä hymyilemään sisarelleen ja pyyhkäisi silmiään.
"Totta kai", hän sanoi ja väisti veljensä katsetta tuntiessaan sydämensä särkyvän kosteista, tummista silmistä.
"Lääkityksen lopettaminen taitaa saada minut hieman sekaisin." Ehkä se oli sopiva selitys sille, miksi hän oli itkeä jatkuvasti. Ei syytä muistella tapaa, jolla veri tarttui mekon kankaaseen. Se oli varmaankin jo päätynyt roskakoriin.
"Ikävöin kissojamme matkalla."

Muriel ei kyennyt karistamaan tunnetta siitä, että jokin oli vialla. Ja se oli tietenkin itsestäänselvää, kun hänen pikkusisarensa makasi sairaalassa sen vuoksi, että oli henkisesti rikki. Mutta kyse ei ollut vain siitä, vaan jostakin sellaisesta, joka häneltä jätettiin kertomatta.
Hän pelkäsi tosissaan, että jokin oli paljon pahemmin kuin vialla.
"Ei se mitään. Minä olen sekaisin hormoneista", Muriel huomautti hellästi ja silitti siskonsa poskea.
"Pienet rakkaasi odottavat sinua kotiin, kunhan sinut on saatu kuntoon. Ajetaanko lääkitys nyt kokonaan alas?"

"Jos he toteavat, että lääkitys oli epäsopiva, kyllä", Tempest vastasi hieraisten pisamaisen nenänsä vartta. Jos hänen lääkityksensä sai hänet hallitsemattoman itsetuhoisuuden valtaan ja hallusinoimaan, kyllä, hän lopettaisi lääkityksen.
Ja jos hänen lääkityksensä oli aiheuttanut sen, että hän oli melkein riistänyt oman henkensä kahdesti viikon sisällä, hän ei koskisi yhteen ainoaan masennuslääkkeeseen edes pitkällä tikulla.
"Nyssa tuo mieleeni elävästi Neiti Havishamin", hän totesi viitaten tabbynaamioiseen siamilaiseen, joka oli asunut heidän lapsuudenkodissaan ja muuttanut hänen kanssaan opiskelemaan ja myöhemmin Lontooseen. Hän vilkaisi ympärilleen.
"Oh. Puhelimeni ei ole täällä. Olisin näyttänyt teille kuvan."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Merkillistä epäpätevyyttä..." hän ähkäisi ja halasi sisartaan. Järjen tasolla hän ymmärsi, että virheitä sattui. Että näin rajut reaktiot olivat harvinaisia. Mutta sydän ei silti antanut anteeksi sitä, että hänen sisarensa oli saattanut joutua kärsimään, koska lääkkeet olivat olleet vääriä.
"Neiti Havisham oli mukava kissa", Laurie huomautti, ja otti varovaisen kulauksen teestään. Hän yritti olla irvistämättä kitkerälle sivumaulle.

Neiti Havisham ja Neiti Chatterly olivat olleet hänen rakkaimpia ystäviään. Romana ja Leela olivat ansainneet paikkansa niiden rinnalla hänen muistoissaan. Pian Nyssakin kuuluisi pieniin rakkaisiin.
"Onko sinulla hyvä olo?" Tempest kysyi sisareltaan ja sipaisi tämän hiuksia. Huono omatunto muistutti, että Murielin olisi pitänyt olla kotona omassa sängyssään, lepäämässä rauhassa.

Muriel avasi suunsa vakuuttaakseen voivansa hyvin, samanlaisella automaatiolla, joka tuntui olevan heidän perheensä kirous. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti hetken, ennen kuin korjasi vastaustaan:
"Siedettävä", hän myönsi, väsynyt hymy suupieltään nykäisten.
"Mutta se korjaantuu kyllä, kunhan Pikkuloinen on syntynyt, joten siitä ei tarvitse huolehtia."
Hän silitti kevyesti sisarensa selkää.
"Väsyttääkö sinua?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vastasi rauhoittaen. Hän oli sairaalan ja Nurse Tullyn valvovan silmän alla eikä kenenkään tarvinnut murehtia hänestä nyt – väsymyskään ei haittaisi, kun hän ei tekisi päiviin muuta kuin lojuisi sairaalasängyssä tai vaeltelisi persoonattomassa huoneessaan.
"Ehkä Laurien pitäisi viedä sinut kotiin", hän ehdotti varovasti, haluamatta Murielin luulevan, ettei hän olisi iloinen sisarensa seurasta.

"Pitäisi", Muriel myönsi, ja kietoi käsivartensa paremmin sisarensa ympärille.
"Mutta ei ihan vielä."
Hän antoi viimein periksi väsymykselle, joka oli hiipinyt hänen kehonsa ääriviivoilla kuin oikeaa hetkeä odottava saalistaja. Onneksi hänen pieni sisarensa ei todennäköisesti paahtuisi elävältä, vaikka hän toimisikin hetken lämpöpatterina sairaalan tehokkaasti ilmastoidussa huoneessa.
Hän ei ollut varma, kauanko oli nukkunut, kun kevyt koputus sai hänet havahtumaan hereille. Sängyn vierellä pari päivää vanhaan lehteen keskittynyt Laurie kohotti katseensa, odottaen näkevänsä hoitajan, joka ilmoittaisi, että potilas oli aika jättää rauhaan.
Sen sijaan sisään astui Tiarnan, joka oli vaihtanut vaatteensa ja ajanut pois sängen kasvoiltaan. Silti hän näytti kalpealta, varjot silmien alla olivat hyvin tummat.

Tempest oli keskittynyt silittämään nukkuvan sisarensa hiuksia ajatuksiinsa uppotuneena ja Murielin kanssa yhteen kietoutuneena. Kun hän näki koputtajan, sydän vajosi kylmänä ja raskaana.
Tiarnan näytti niin kammottavan väsyneeltä. Niin kammottavan, kammottavan väsyneeltä.
Mitä hän oli tehnyt rakastamalleen miehelle?
"Sinun pitäisi olla lepäämässä", hän sanoi ahdistunut palo silmissään, kun sai äänensä takaisin.

Seisahtuessaan hetkeksi ovensuuhun Tiarnan koki häkellyttävän näyn, jossa Tempest olikin yhtäkkiä kuin heidän kissansa, kohotti päätään nukkuvan ihmisensä vierellä ja katsoi paheksuen - Emmien katse ei tosin ollut paheksuva, vaan pikemminkin ahdistunut.
"Hei", hän tervehti hiljaa, mutta Muriel näytti jo heränneen, liikahteli vielä unisesti sängyllä.
"Anteeksi. Tulin palauttamaan housut. Ja tuomaan sinulle puhelimesi ja joitakin tavaroita."

Syyllisyys nakersi hänen vatsanpohjaansa kipeästi, kun hän katseli miestä. Tiarnanin olisi pitänyt saada olla onnellinen ja huoleton. Edes parhaimpina päivinään hän ei ollut, mikä olisi ollut miehelle parasta.
Lopeta. Et auta ketään.
"Kiitos", Tempest sanoi vaisusti ja nojasi päänsä kevyesti Murielin päätä vasten.
"Olet hyvin huomaavainen."

Tiarnan oli hetken harkinnut pesettävänsä housut, tai pesevänsä ne itse, mutta katseltuaan hetken aikaa tyhjää televisioruutua asiaa pohtiessaan hän oli tullut siihen tulokseen, että ne pitäisi varmasti joka tapauksessa pestä sairaalassa uudelleen, hygienia-asetusten tai jonkin sellaisen vuoksi.
Hän tunsi olonsa hämmästyttävän eksyneeksi ovensuussa, melkein kuin olisi astellut huoneeseen täysin vieraana, ei aviomiehenä. Hetken hän jopa harkitsi, että voisi ehdottaa vain jättävänsä tavarat ja menevänsä, mutta Muriel teki päätöksen hänen puolestaan alkaessaan kömpiä ylös.
Laurie nousi heti auttamaan sisarensa jaloilleen kampeamisessa.
"Hei, Tiarnan", Muriel tervehti, ääni hieman käheänä.
"Voit lähteä samaa matkaa kotiin."

Laurien auttaessa Murielin ylös Tempest painoi katseensa peiton alle työnnettyihin käsiinsä ja raapi rannetta peittävää sidettä, joka kutitti ihoa karheana js tiukkana.
Olisipa hän vain voinut mennä ajassa taaksepäin. Edes takaisin Kuusaarelle. Ehkä hänen olisi pitänyt kumittaa itsensä täysin.
Lopeta, et auta yhtään ketään.
"Yrittäisit levätä ja huolehtia itsestäsi", hän vetosi Tiarnanille hiljaa.

Päästessään viimein jaloilleen Muriel tunsi itsensä voittajaksi. Ja hieman huteraksi, korvissa vihelsi kevyesti.
"Käyn vessassa. Ja Laurie tulee vahtimaan, etten kaadu käytävässä. Tulemme sitten hakemaan Tiarnanin", hän totesi, ja lähti luotsaamaan veljeään ulos huoneesta, niin että Tiarnan ja Tempest saisivat hetken kahden.
Tiarnan ei aivan onnistunut hymyilemään, mutta katse oli silti lempeä, kun hän asteli sängyn luo ja istahti tuolille sen viereen. Hän kohotti siroa laukkua, johon oli pakannut joitakin tavaroita, joita oli ajatellut vaimonsa tarvitsevan. Puhelin latureineen, kirja, muistikirja...
Laukku oli tarkastettu vastaanotossa terävien esineiden varalta.
"Minä lepään. Kissoilla oli kaikki hyvin, vaikka ne olivatkin hieman tuohtuneita siihen, että vein niiden kuningattaren piiloon."

Tempestin oli vaikeaa kohdata Tiarnanin katsetta. Häpeä tuntui kipeältä, ja hän pelkäsi silmiensä kostuvan luvatta, jos kohtaisi rakkaiden myrskysilmien katseen.
Pahoinvointi jylläsi vatsassa. Hänen oli vaikeaa ymmärtää, kuinka lähellä hän oli ollut kuolla – kahdesti. Ja minkä tähden?
"Kiitos", hän vastasi ja leikitteli peiton reunalla.
"Luulen, että olisi parasta, jos näemme seuraavan kerran sitten, kun pääsen kotiin."

Juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin. Hän tunsi, kuinka vastaväitteet yrittivät kummuta esiin, yksi toisensa jälkeen, toisiaan kiukkuisesti tönien kuin joulun alennusmyynneissä.
Miksi? Minusta se ei ole hyvä ajatus. Olisit täällä yksin. Jonkun täytyy pitää sinusta huolta. En tahdo, että tunnet olosi yksinäiseksi. Minä olen yksinäinen. En halua olla erossa sinusta nyt.
Hän veti syvään henkeä ja puhui vasta, kun saattoi luottaa omaan ääneensä.
"Hyvä on", hän vastasi, vaikka se särkikin hänen sydämensä. Hän nosti laukun sängyn reunalle.
"Katsoisitko, onko tässä kaikki, mitä tarvitset?"

Tempest toivoi, että teki oikein. Ehkä jos hän leikkaisi myrkyn pois Tiarnanin elämästä edes muutamaksi päiväksi, mies voisi saada hetken aikaa palautua ja keskittyä omaan vointiinsa. Ehkä nukkuakin, jos ei joutuisi pelkäämään, että hän katoaisi tekemään typeryyksiä heti, kun mies ummistaisi silmänsä.
"Olen varma, että siinä on", hän vastasi koskematta laukkuun ja hipaisi miehen käsivartta.
"Pidä huolta itsestäsi."

Mitä minä tein? Mikset halua nähdä minua?
Tiarnan yritti vaimentaa ajatuksensa. Eivätkö kissatkin saattaneet vetäytyä omaan rauhaansa silloin, kun voivat todella huonosti? Ehkä niiden kuningatar oli samanlainen. Tarvitsi oman aikansa ja tilansa voidakseen toipua.
Ehkä oli raskasta yrittää olla vahva häntä varten.
Hän tarttui Tempestin käteen ja kohotti sen hetkeksi huulilleen.
"Sinäkin itsestäsi", hän vetosi hiljaa.
"Toin puhelimesi. Jos tulee sellainen olo, että haluat soittaa. Muussa tapauksessa tulen hakemaan sinut sitten, kun he päästävät."

Tempest soi miehelle haikean hymyn nostamatta katsettaan.
Miten hän toivoi, että Tiarnan voisi voida paremmin saadessaan vapautta hänestä. Eikö sitä sanottu, kuinka ihmiset eivät edes ymmärtäneet kuinka onnettomia olivat, ennen kuin onnettomuuden syy katosi? Edes hetkeksi?
Miten hän pelkäsi, että Tiarnan ymmärtäisi voivansa olla onnellinen ilman häntä.
Ehkä hän voisi yllättää miehen päästessään sairaalasta ja voisi tulla Newcastlen talolle itse.
Ehkä hän voisi paremmin, kun pääsisi sairaalasta.

Nivelet tuntuivat muuttuneen jäykäksi metalliksi, ja seisomaan nouseminen tuntui melkein urheilusuoritukselta. Siitä huolimatta Tiarnan teki niin, ja kumartui painamaan suudelman vaimonsa vaaleiden hiusten joukkoon.
Soita, jos tulee mitä tahansa.
Hän ei sanonut niin ääneen, vaikka olisi halunnutkin. Tiarnanilla oli sellainen olo, ettei Tempest soittaisi.
Muriel ja Laurie palasivat huoneeseen.
"Tiarnan, aika lähteä", Muriel kutsui, hieman kalpeana, mutta silti hymyillen, ja vilkutti pikkusiskolleen samalla kun lähti johdattamaan tämän miestä käytävään. Laurie epäröi hetken, ja heilautti sitten kättään.
Pidä huolta itsestäsi, sisko pieni.

Perjantai 28. syyskuuta 2018, 19.56, Newcastle Upon Tyne

Tempest ei soittanut.
Kun hän jätti sairaalan taakseen perjantaina, hän olisi voinut itkeä helpotuksesta. Hetken hän vain seisoi raikkaassa, joskin sateisessa ja koleassa, nopeasti pimenevässä illassa, Tiarnanin tuoma siro laukku olallaan ja kotiuttamispaperit käteensä rutistettuna.
Hän tunsi olonsa edelleen pahoinvoivaksi ja väsyneeksi, kuin painovoima olisi maannut kohtuuttomana hänen hartioillaan – mutta hän tunsi olevansa oma itsensä. Ja se itketti häntä vielä enemmän kuin sairaalan jättäminen. Eikä hän voinut kuin hymyillä kohottaessaan kasvonsa kohti tummalta taivaalta vyöryvää syyssadetta. Se tuntui pesevän menneiden päivien kauhun pois kastellessaan vihreän mekon ja vaaleat hiukset.
Sydän lepatti hänen kiivetessään taksin takapenkille, mutta syke muuttui kipeämmäksi, mitä lähemmäs väliaikainen pohjoisen koti tuli. Ja kun hän työnsi avaimen oveen ja avasi sen hiljaa, hän oli melko varma tärisevänsä enemmän pahoinvoivasta jännityksestä kuin kylmästä.

Puhelin lojui sohvapöydällä unohdettuna. Jossakin kuluneiden tuntien aikana Tiarnan oli lakannut tarkistelemasta, oliko se ehkä sittenkin unohtunut äänettömälle.
Televisiossa pyöri uusinta ohjelmasta, jonka hän muisti nähneensä edellisenä iltana. Ehkä. Oli vaikea sanoa varmasti, sillä toisiaan seuraavat ohjelmat alkoivat jossain kohtaa muistuttaa toisiaan.
Hän ei olisi huomannut oven avautumista, elleivät kissat olisi havahtuneet hereille. Romana oli mannut hänen vatsansa päällä. Leela kietoutunut puuhkaksi hartioille.
Nyt molemmat kissat loikkasivat maahan ja juoksivat ovelle villisti määkien.
Tiarnan kohottautui istumaan, hieman tokkuraisena ja jähmettyi aloilleen.
"Em..?"

Tempest laski laukun keittiön saarekkeelle ja polkaisi kosteat kengät jaloistaan. Ovi olohuoneeseen työntyi raolleen ja hetkeksi hän jähmettyi, mutta häntä syöksyivätkin vastaan kissat.
"Hei pienet rakkaat", hän tervehti pehmeästi, lämpöä kultaisissa silmissään, vaikka huulet hieman sinersivätkin.
"En koskaan unohtaisi teitä. Minä tiedän, minä tiedän, rakkaani". Tempest poimi katujyrän lailla kehräävän, melkein hengästyneen Romanan syliinsä ja painoi suudelman sen silkkiselle päälaelle, mikä sai kissan sulkemaan silmänsä onnellisena. Leela kieppui hätäisenä määkien hänen jaloissaan, kun Tempest työnsi oven auki ja astui olohuoneen puolelle.
Siinä Tiarnan oli.
Hän soi miehelle epävarman hymyn.

Tietenkin se oli Tempest. Heidän kissansa eivät vastaanottaisi ketään samanlaisella riemun ja tuohtumuksen sekaisella määinnällä.
Em ei ollut soittanut.
Tiarnan nousi seisomaan ja tunsi vihlaisun selässään. Hän ei ollut huolehtinut kunnostaan hyvään toviin, ja se alkoi jo tuntua, lihakset olivat kireinä ja hartioiden jäykkyys sai hänen päänsä särkemään.
Oli melkein lohdullista tuntea kipua sen sijaan, ettei tuntenut mitään. Tempestin ollessa poissa hän oli viettänyt aikansa merkillisessä sumussa, jossa tunnit menettivät merkityksensä.
Kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova, kun hän lähti harppomaan lattian poikki.
"Pääsitkö sairaalasta? Mikset soittanut?"

Miehen näkeminen särki hänen sydäntään ja Tempest puraisi sinertävää alahuultaan huonon omantunnon polttaessa. Hän puristi kehräävää Romanaa sylissään.
"Ajattelin yllättää sinut", hän vastasi ja astui epäröiden lähemmäs, laskien kissan sylistään.
"Onko- onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyi sipaisten kostean suortuvan korvansa taakse ja tutki huolissaan miehen kasvoja. Saisikohan hän typeryydellään huolestuneen juovan hitsautumaan rakkaisiin kasvoihin?

Tullessaan lasketuksi maahan Romana loi kiukkuisen katseen Tiarnaniin, melkein kuin se olisi sanonut, että hän oli jo kerran vienyt kuningattaren pois, oli parempi olla toistamatta sitä.
Tiarnan seisahtui Tempestin eteen ja tutki tätä huolestuneesti katseellaan.
"Rakas, sinähän olet aivan jäässä", hän vetosi, ja katsahti ympärilleen etsiäkseen jotakin, mihin olisi voinut kietoa Tempestin.
"Minulla on kaikki hyvin."
Siitä huolimatta, että varjot kulkivat edelleen hänen silmiensä alla.
Onnistumatta löytämään takkia tai vilttiä vieraasta kodista Tiarnan veti Tempestin halaukseensa.

Sydän löi kipeästi ja Tempestin piti kamppailla vastaan täysin järjetöntä tarvetta purskahtaa itkuun, kun mies veti hänet halaukseensa.
Hän puri alahuultaan kiertäessään kätensä miehen vyötärölle ja haudataessaan kasvonsa tämän paitaan.
"Oli vain ihana olla taas ulkona", hän sanoi ääni kankaan vaimentamana ja hieraisi ohimoaan miehen rintaan. Syke tuntui saavan pahoinvoinin heräämään eikä hän löytänyt hetkeen rohkeutta puhua.
"Luuletko, että voit antaa minulle vielä yhden mahdollisuuden?"

Kissat kiertelivät heidän ympärillään vaativasti määkien, ja Leela taisi puskea itseään Tiarnanin sääriä vasten. Mukava, että olette onnellisia, mutta voisitko nyt vapauttaa kuningattaren? Kuningattarella olisi tärkeitä tehtäviä, niin kuin selän silittäminen, herkkupalojen antaminen ja päiväunien ottaminen.
"Olisit soittanut, olisin tullut hakemaan..." Tiarnan mutisi, kasvot puolittain Tempestin hiuksiin haudattuina.
"Sinun täytyy päästä kylpyyn... Mitä?"
Kysymys sai hänen kulmansa kurtistumaan.

Tempest veti syvään henkeä tasataakseen ääntään tarpeeksi, jotta voisi kysyä uudelleen.
"Luuletko, että voisit antaa minulle vielä yhden mahdollisuuden?" hän toisti voimatta nostaa kasvojaan tai hellittää otettaan miehen vyötäröltä. Kuinka Tiarnan ei voisi olla lopenuupunut hänen pimeyteensä?
"Olla ansaitsemasi vaimo."

Leela tai Romana nousi seisomaan hänen säärtään vasten. Tiarnan oli melko varma, että se oli Leela. Ehkä se yritti löytää aukon, josta puikahtaa heidän väliinsä.
"Em..." Tiarnan aloitti, ja vetäytyi kauemmas, niin että saattoi nähdä vaimonsa kasvot.
"Rakas, ei sinun tarvitse pyytää minulta tuollaista. Sinä olet jo minun vaimoni, ja rakastan sinua."

Kultaiset silmät kyynelöityivät vasten Tempestin tahtoa, kun hän joutui kohottamaan kasvonsa ja kohtaamaan rakkaiden myrskysilmien katseen.
Sinun ei pitäisi.
"Olen niin pahoillani", hän vetosi ja pyyhkäisi turhautuneena kostuvaa poskeaan.
"Kaikesta, mitä olen tehnyt sinulle. Mutta jos annat minulle vielä mahdollisuuden, yritän olla parempi."

Tiarnan tutki Tempestin kasvoja ennen kuin tarttui hellästi käteen, joka oli pyyhkäissyt kyyneleitä pois kasvoilta.
"Rakas", hän toisti uudelleen, pehmeästi, ääni liikutuksen karhentamana. Hänen oli selvitettävä kurkkuaan, ennen kuin hän nosti käden hetkeksi huulilleen, suukottaen sen kämmenpuolta.
"Kaikki on hyvin", hän vakuutti pehmeästi.
"Meillä on ollut vaikeaa. Mutta ole kiltti, äläkä pahoittele enää."

Mutta olen niin kovin pahoillani. Tempest kuitenkin puri kieltään ja yritti pakottaa itsensä lakkaamaan itkemästä.
"Rakastan sinua", hän muistutti. Vaikka näytän sen hyvin huonosti.
"Odottakaa, pienet rakkaat", hän vetosi katsahtaen määkiviä kissoja ja kohotti sitten katseensa takaisin Tiarnanin myrskysilmiin, ennen kuin kiipesi varpaillaan ja kosketti miehen poskea huulillaan. Sitten hän yritti painaa kevyen suudelman kamalia täysin vailla omaa syytään kokeneen aviomiehensä huulille.

Tiarnanin sydän särkyi kun hän näki, kuinka Tempest tuntui taistelevan kyyneleitä vastaan. Hän toivoi kipeästi, että olisi voinut vakuuttaa vaimonsa siitä, että kaikki oli hyvin. Että häneen oli sattunut, mutta se ei ollut ollut Tempestin vika, että tämä ei voinut mitään sille, että sairaus oli vienyt mukanaan.
Pienet rakkaat eivät olleet lainkaan tyytyväisiä odotukseen.
"Minäkin rakastan sinua. Sinun pitäisi..."
Tiarnanin lause jäi kesken, kun hän vastasi suudelmaan, halaten Tempestin tiukasti syliinsä.

Tempest tasapainotteli sukkahousujen kosteilla varpailla kiertäen käsivartensa Tiarnanin niskalle painaessaan toisenkin suudelman miehen huulille.
"Olen kaivannut sinua", hän vetosi. Hänestä tuntui, kun hän olisi herännyt pitkästä, sekavasta unesta, jossa seurasi elämäänsä kuin sumusta, kykenemättömänä estämään sitä luisumasta painajaiseksi.
"Valtavan paljon."

Tiarnan ratkaisi ongelman nostamalla Tempestin syliinsä. Se ei tuntunut olevan kissoille mieluisa ratkaisu, määkäisyistä päätellen, mutta pienet rakkaat saisivat nyt odottaa.
"Minullakin sinua", hän vastasi käheästi.
Tuntui, kuin Tempest olisi ollut vajonneena pimeyteen, eikä hän ollut vieläkään täysin varma, oliko hänen vaimonsa palannut. Ei ehkä kokonaan, ei vielä. Mutta ehkä tämä oli jo matkalla.
"Sinun pitää vaihtaa märät vaatteesi pois."

Tempest kiersi itsensä Tiarnanin ympärille, kietoen jalkansa tämän vyötärölle ja halaten itsensä melkein epätoivoisen tiukasti kiinni miehen rintaan. Hän hautasi nenänsä hopean kirjomiin hiuksiin ja painoi suudelmia poskelle, poskipäälle ja leukaperälle, hengittäen syvään tuttua tuoksua.
"Niin", hän vastasi, vaikka märät, kylmät vaatteet tuntuivat varsin yhdentekeviltä.
"Rakastan sinua, rakastan sinua koko sydämestäni", hän lisäsi tekemättä elettäkään irrottaakseen otettaan, jotta voisi kuoriutua märistä vaatteista. Hän ei halunnut erota Tiarnanista.

Kissojen määkinä alkoi muuttua vaativammaksi, ja jopa Romana nojasi etutassunsa Tiarnanin säärtä vasten kurkottaakseen kuningatartaan kohti. Se määkäisi paheksuen, kun Tiarnan lähti varoittamatta liikkeelle.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi, samalla kun asteli yläkertaan kiertyviin portaisiin. Ehkä hänen olisi pitänyt laskea Tempest sylistään kiivetäkseen niitä, mutta hän ei halunnut tehdä niin.
He selvisivät silti yläkertaan.
"En tahdo, että vilustut."

Ehkä hänen olisi pitänyt olla häiritsemättä miestä, kun Tiarnan kiipesi kaunista kierreportaikkoa kantaen häntä sylissään, mutta Tempest ei halunnut irrottaa otettaan ja hamusi sen sijaan kevyesti miehen korvaa ja kaulansyrjää. Kissat kiipesivät heidän perässään hännät pystyssä ja määkien terävästi kuin muistuttaakseen, että nekin olivat olemassa ja ansaitsivat huomiota.
"Kuinka sinun päiväsi menivät? Oletko pitänyt itsestäsi huolta?" hän kysyi huolissaan hamutessaan miehen ihoa ja sukiessaan sormiaan läpi tummista hiuksista.

Tiarnan tuntisi syyllisyyttä sitten myöhemmin. Siitä, että oli varastanut kissoilta näiden kuningattaren. Juuri nyt hän oli vain liian helpottunut siitä, että hänen vaimonsa oli viimein kotona. Pienet koukut kissojen hännissä olivat kuin syytöksiä siitä, miten hän vei kuningattaren huomion itseensä.
"Minä..." Tiarnan aloitti, samalla kun asteli makuuhuoneeseen.
"Sisaresi ja veljesi kävivät täällä, luulen. Olen melko varma siitä."
Hän laski Tempestin vuoteelle.

Tempest irrotti vastahakoisesti otteensa Tiarnanista ja kohotti kasvonsa miestä kohti, huolta kultaisissa silmissään. Kissat loikkasivat sängylle hänen seurakseen. Leela puski kehräten emäntänsä käsivartta ja Romana kiipesi puolittain naisen syliin, kurottuen taputtelemaan tassullaan pisamaista poskea.
"Olet melko varma siitä? Mitä olet tehnyt tämän viikon?" hän kysyi ja kiemurteli hajamielisesti ulos märästä villatakista.

Tiarnan tunsi olonsa hämmästyttävän eksyneeksi. Ehkä se johtui siitä, ettei tämä ollut heidän kotinsa. Kotona hän olisi tiennyt, mitä tehdä. Hän katsahti ympärilleen ja asteli kaapiston luo, ja availtuaan pari ovea hän löysi siististi viikatut, vieraat pyyhkeet. Hän poimi niistä yhden ja palasi sängyn luo, ojentaen sitä Tempestille.
"En paljon mitään. Olen... ollut, enimmäkseen. Katsellut televisiota."
Hän kurtisti kulmiaan ja pyyhkäisi märän suortuvan vaimonsa korvan taakse.
"Laitanko sinulle kylvyn?"

Tempest paineli pyyhkeellä hajamielisesti hiustensa latvoja ja katseli miestä tuntien sydämensä lyövän kipeänä. Anteeksipyynnöt halusivat vyöryä ulos. Varsinkin, kun hän ajatteli heidän uutta kylpyhuonettaan.
"Tulisitko kylpyyn kanssani?" hän kysyi hetken epäröinnin jälkeen ja laski pyyhkeen vierelleen, kun kurottui avaamaan vetoketjun mekkonsa selkämyksestä ja nousi ylös, ujuttaen sen päältään. Ehkä vanhan talon ikkunat olivat vetoisia tai ilta vain kylmä, sillä se tuntui tunkeutuvan suoraan luihin ja Tempest kiersi paljaat käsivarret ympärilleen.

Kylpyhuone oli nyt hohtavan puhdas. Palattuaan sairaalalta ensimmäisenä päivänä Tiarnan oli seissyt sen ovella ja harkinnut, että kutsuisi paikalle ammattilaisen. Jonkun, joka hinkkaisi pois veret niin, ettei heidän tarvitsisi nähdä kipeitä tahroja enää koskaan.
Hän oli tehnyt sen lopulta itse. Hänen oli ollut pakko tehdä niin. Saada siivota sotku omin käsin.
Kissat olivat huutaneet sen aikaa kylpyhuoneen oven takana.
"Tulen. Rakas, sinä palellutat itsesi..."
Hän kietoi käsivartensa vaimonsa harteille ja lähti johdattamaan tätä kylpyhuoneeseen.

Tempest katseli Tiarnanin kasvoja tullessaan paimennetuksi kylpyhuoneeseen. Laattalattia tuntui jäiseltä paljaiden jalkojen alla. Hän yritti olla näkemättä vaaleita kaapinovia, joille räiskähtänyt punainen oli havahduttanut hänet transsista. Ranteessa oli edelleen side, mutta hän voisi vaihtaa sen kylvyn jälkeen.
"Riisu sinä ja minä laitan kylvyn", hän tarjosi ja tassutti varpaillaan korokkeelle asetetun tassuammeen luo kääntämään kuuman vesihanan päälle ja lisäämään veteen kylpyvaahtoa ja miedosti laventelilta tuoksuvaa kylpysuolaa.
Katse osui peilikuvaan, kun hän kuoriutui itsetietoisena ulos alusvaatteistaan ja laskeutui jokseenkin lämpimään veteen. Ehkä hänen pitäisi syödä enemmän ja huolehtia itsestään.

Ei ollut puhettakaan siitä, että kissat odottaisivat kylpyhuoneen oven takana tällä kertaa. Ne hölkkäsivät röyhkeästi sisään, ja kiertelivät kuningattarensa jaloissa tämän valmistellessa kylpyä. Niillä oli loputtomasti asiaa pitkän erossaolon jälkeen, kaikesta siitä, mitä Tiarnan oli tehnyt väärin.
Romana oli katsellut halveksivasti joka kerta, kuinka hän vaihtoi hiekan hiekkalaatikkoon. Leela oli näyttänyt onnettomalta hänen tarjoillessaan ruuan.
Tiarnan oli aikeissa varoittaa Tempestiä siitä, ettei tämän pitäisi kastella rannetta, mutta lopulta hän ei kyennyt tekemään niin. Muisto oli liian kipeä.
Hän riisui t-paidan päältään ja häkeltyi siitä, että oli jossakin vaiheessa vaihtanut sen puhtaaseen. Muistikuvat olivat hataria.

Tempest laski molemmat kätensä ammeen laidalle ja painoi leukansa niiden päälle katsellessaan miestä. Huoli poltti hänen vatsaansa. Mitä hän oli tehnyt Tiarnanille?
"Tarvitsetko apua?" hän kysyi hiljaa ja katsoi miestä melkein anovasti, sanaton anteeksipyyntö kultaisissa silmissään. Hän loi varoittavan katseen Leelaan, joka haaveili hypystä ammeen laidalle, ja ojensi toisen käden reunan yli, jota kissat saivat puskea sitä.

"Ei, pysy sinä vain lämpimässä", Tiarnan kehotti. Hän katseli paitaansa hetken, kuin yrittäen päättää, mitä sille tekisi, ja viikkasi sen lopulta varsin huolimattomasti laskeakseen sen tummapuiselle, kaarevalle jakkaralle. Hän avasi vyönsä ja riisui farkkunsa ja bokserinsa, ja katseli hetken tyytymättömänä sukkien peittämiä jalkojaan ennen kuin riisui myös tummat sukkansa.
Mieli ei ollut vieläkään tainnut täysin sisäistää sitä, että Tempest oli nyt kotona.
Hän asteli ammeen luo ja laskeutui varovasti veteen.

Osa hänestä pelkäsi, että Tiarnan torjuisi hänet, kun hän ojensi käsiään vetääkseen miehen selän rintaansa vasten ja kiertääkseen kätensä kevyesti tämän ympärille. Ehkä Tiarnan oli niin väsynyt, ettei haluaisi häntä lähelleen.
Tempest hipaisi nenänpäällään niskaa ja nojasi päänsä miehen päätä vasten, silittäen käsillään hellästi paljasta rintakehää.
"Minä huolehdin sinusta nyt", hän lupasi hiljaa ja painoi suudelman Tiarnanin hartialle.
Niin hän tekisi. Korvatakseen kaikkea tuomaansa pimeyttä, hän huolehtisi nyt rakastamastaan miehestä sen sijaan, että toisi vain lisää tuskaa.

Tiarnan epäröi hetken, ennen kuin nojautui varovasti Tempestiä vasten. Hän pelkäsi satuttavansa vaimoaan, vaikka tiesikin järjellä, etteivät kylkiluut olleet tällä kertaa murskaantuneet.
Hän ei ollut joutunut elvyttämään.
Ajatus sai hänen hartiansa kiristymään ja kyyneleet kohoamaan varoittamatta myrskynharmaisiin silmiin.
"Olisin voinut menettää sinut", hän vetosi, ääni särkyen.
"En olisi... en tiedä, kuinka olisin voinut..."

Särkyvä ääni hälytti Tempestin sydämen hakkaamaan villisti. Voi rakkaani, olen niin pahoillani. Hän halasi Tiarnania tiukemmin ja kiersi jalkansakin miehen ympärille. Hän tunsi olonsa aina hieman huteraksi, kun ajatteli, kuinka lähellä oli ollut kuolla.
Hän ei halunnut kuolla. Mitä ihmettä hän oli ajatellut?
Ehkä hänen pitäisi lakata pyytelemästä anteeksi.
"Kuinka olisit voinut mitä, rakas?" Tempest kysyi pehmeästi ja painoi anteeksipyytävän suudelman miehen hartialle.

Tiarnan nosti toisen käden silmiensä peitoksi, kun joutui toteamaan, ettei kyennyt hallitsemaan itkuaan.
"En tiedä, kuinka olisin voinut jatkaa", hän vastasi niin hiljaa, että ääni melkein katosi Leelan vaativan määkäisyn alle.
"Jos meri olisi vienyt sinut. Tai jos olisit..."
Jos Tempest olisi viiltänyt ranteensa auki. Jos hän olisi herännyt aamulla vain huomatakseen, että hänen sielunsa kumppani oli viiltänyt ranteensa auki.

Tempest rutisti Tiarnania tiukemmin, toivoen epätoivoisesti voivansa viedä miehen tuskan pois. Kuinka hän oli saattanut tehdä niin Tiarnanille? Mitä hän oli ajatellut?
"Olen pahoillani", hän kuiskasi, voimatta pitää lupaustaan anteeksipyyntöjen lopettamisesta. Tunsiko Tiarnan todella niin? Oliko hänen ajatusmaailmansa ollut niin varjon vääristämä, että hän oli luonut aivan oman, absurdin totuuden?
"Olen niin pahoillani, että satutin sinua. En ollut oma itseni", Tempest jatkoi painaen nenänsä miehen hiuksiin.
"Rakastan sinua, rakastan niin valtavan paljon."

"En olisi voinut jatkaa sen jälkeen", Tiarnan vetosi tukahtuneesti.
Jos hän olisi tajunnut meren vieneen vaimonsa, tai löytänyt tämän ammeesta.
Hetkeksi hänet valtasi pakokauhu, joka sai koko hänen kehonsa jännittymään.
Hän keräsi hetken itseään ja ajatuksiaan, yritti keskittyä nykyhetkeen. Tempest oli täällä nyt.
"Kuinka... Mitä lääkärit sanoivat..?"

Tempest oli melko varma, ettei ollut ymmärtänyt lainkaan tekojensa todellisuutta, ennen kuin tunsi Tiarnanin tuskan. Voi rakkaani, olen niin pahoillani. Jännitys särki hänen sydäntään. Ehkä hän voisi hieroa Tiarnanin hartioita kylvyn jälkeen.
Muisto ihoon uppoavasta saksenterästä oli saada hänetkin jännittymään.
Hän olisi kuollut. Jos Tiarnan ei olisi sattumalta herännyt, hän olisi nyt kuollut, jossakin Seychellejä ympäröivässä meressä. Tai mies olisi löytänyt hänet aamulla punaisesta ammeesta. Pahoinvointi nosti päätään hänen vatsassaan.
"Tunnen olevani oma itseni nyt, kun lopetimme lääkityksen. He arvelevat, että lääkkeellä oli liian vahvoja sivuvaikutuksia."

Tiarnan yritti keskittyä hengittämään. Rauhallisesti sisään, rauhallisesti ulos. Kaikki oli hyvin, Tempest oli hänen luonaan, mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut.
Mutta mitä jos varjot olisivat seuraavana yönä liian mustia? Jos hän heräisi jälleen yksin vuoteesta, Tempestin puoli kylmänä vieressään?
"Kuinka asiat jatkuvat tästä eteenpäin?" hän kysyi, takertuen keskusteluun.
"Eivät kai he voi vain jättää tilannetta näin?"

Tempest nojasi päänsä Tiarnania vasten ja silitti miehen rintaa hellästi.
"No, minun tulisi tavata sopivaa terapeuttia useamman kerran viikossa", hän sanoi. Hän oli toivonut toista terapeuttia kuin sitä, jonka luona hän oli käynyt kevään jälkeen. Hän inhosi sitä, kuinka vanhempi nainen katseli häntä kuin alentuen ja puhui hänelle kuin lapselle.
"He tarjosivat uutta lääkitystä, mutta... En koe oloani mukavaksi sen kanssa. Käyn terapiassa, mutta en koske lääkkeisiin." Hän ei ottaisi yhtä ainotta masennuslääkettä tämän jälkeen. Kun hänet parantamaan määrätty lääke oli suistanut hänet suoraan itsemurhan partaalle.

Tiarnan ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt tuntea enemmän helpotusta vai huolta. Ajatus siitä, että lääkkeet olivat saaneet hänen vaimonsa voimaan huonosti, oli sietämätön. Mutta niin oli myös ajatus siitä, että kenties jokin toinen lääke, yhdistettynä oikeanlaiseen terapiaan, voisi ajaa varjon kokonaan pois.
"Me etsimme sinulle sopivan terapeutin", hän totesi.
Parhaan terapeutin. Ja järjestäisivät ajan. Niin pian kuin mahdollista.
"Tahdotko jo palata Lontooseen?"

Olen niin pahoillani, niin kamalan pahoillani. Tempest halasi miestä ja tunsi olonsa tuskallisen hyödyttömäksi yrittäessään miettiä, kuinka voisi hellittää miehen kipua.
"En vielä", hän vastasi pudistaen päätään, vaikka epäröikin. Ehkä Tiarnan olisi halunnut kotiin.
"Murielin laskettu aika taisi olla eilen ja haluan olla paikalla, kun hänen lapsensa saapuu. Kun hänellä on kaikki hyvin sisarentyttäreni kanssa, sitten haluaisin palata Lontooseen. Sinä saat totta kai palata ilman minuakin."

Tiarnan pudisti päätään ja silitti veden alla ympärilleen kietoutunutta kättä.
"Minulla ei ole kiirettä Lontooseen", hän vakuutti.
Jossakin kuluneiden päivien aikana hän muisti soittaneensa Davidille. Hän ei muistanut puhelusta paljoakaan, ehkä se oli ollut ensimmäisenä iltana, mutta hän oli kertonut ystävälleen, että Tempest oli sairaalassa. Romana ja Leela olivat huutaneet kiukkuaan taustalla.
"Jaksathan varmasti mennä sairaalaan sisaresi tueksi?"
Hän pelkäsi Tempestin rasittavan itseään liikaa.

Tempest nielaisi vanhan turhaumuksen, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta kaiken tekemänsä jälkeen.
"Jaksan. Haluan olla Murielin tukena, niin kuin hän on ollut minun tukenani koko elämäni", hän vastasi ja kiersi jalkojaan paremmin Tiarnanin ympärille.
"Minä tunnen... Kuin olisin herännyt hyvin todentuntuisesta painajaisesta. En pysty aivan sisäistämään, mitä olen todella pakottanut sinut käymään läpi ja olen niin pa-", hän keskeytti itsensä empien.
"Mutta nyt olen tässä. Enkä ole menossa minnekään."

Tiarnan olisi halunnut väittää vastaan, mutta tiedosti samalla, ettei hänen vaimonsa pitänyt siitä, että tuli holhotuksi. Ja jos hän halusi Tempestin voivan hyvin, eikö hänen nimenomaan pitäisi yrittää tukea tätä, vahvistaa itsetuntoa, joka juuri nyt taisi olla melko riekaleina?
"Laskettu aika oli eilen?" hän varmisti, ja yritti olla kuulostamatta huolestuneelta. Hän toivoi, ehkä itsekkäästi, että hänen vaimonsa sisarentytär odottaisi vielä hetken, niin että Tempest ehtisi hengähtää hetken kotona ennen kuin joutuisi taas sietämään sairaalaa.
"Voimme viipyä täällä niin pitkään kuin tahdot."

Tempest nyökkäsi ja antoi päänsä levätä Tiarnanin hartialla, silitellen paljasta rintakehää. Hän olisi halunnut antaa rakastamalleen miehelle paljon enemmän. Se ei tainnut olla hedelmällisin ajattelutapa.
"Voisinko hieroa hartioitasi kylvyn jälkeen?" hän ehdotti ja painoi suudelman kaulansyrjälle. Tehdä jotakin miehen hyväksi, joka oli joutunut kestämään aivan liikaa. Muistokin Tiarnanin itkusta oli särkeä hänen sydämensä.

Sinun pitäisi levätä oli ensimmäinen ajatus, joka Tiarnanin mieleen nousi. Mutta hän ehti estää itseään sanomasta niin, ja nyökäytti sen sijaan hieman väsyneenä päätään.
"Jos tahdot. Onko..."
Hänen oli kerättävä itseään hetken.
"Onko ranteesi kovin kivulias?"

"Ei", Tempest vastasi hiljaa. Fyysinen kipu oli yhdentekevää. Vihlova, kuvottava tunne ranteessa oli ansaittua. Hän saattoi työntää sen vaivatta mielestään. Henkinen tuska, kuten Tiarnanin kivun näkeminen, oli jotain, mitä hän ei voinut unohtaa.
"Pitäisikö meidän nousta?" hän kysyi. Vesi ei ollut enää kuumaa ja viileni nopeasti. Tiarnan vaikutti kovin väsyneeltä. Ehkä mies voisi nukahtaa rauhassa, jos rentoutuisi hieronnasta.

Tiarnan ei vastannut, mutta kömpi ylös ammeesta ja sai kissat määkimään närkästyneesti. Leela painoi sirot tassunsa ammeen laitaa vasten ja kurotti kuningatartaan kohti äänekkäästi kohteluaan protestoiden.
Jos he olisivat olleet kotona, Tiarnan olisi löytänyt kylpytakit vaivatta, mutta nyt hän joutui etsimään niitä hetken katseellaan. Heleän vaaleansiniset kylpytakit olivat nekin vieraita, mutta siitä huolimatta hän palasi ammeen luo, valmiina auttamaan niistä toisen vaimonsa ylle. Hän ei halunnut, että Tempest vilustuisi uudelleen.

Tempest pujottautui säyseästi tarjottuun kylpytakkiin ja kiersi sen ympärilleen. Vesi pyörteili ammeesta viemäriin.
"Pienet rakkaat, en ole unohtanut teitä", hän lupasi kissoille kyykistyen tervehtimään niitä. Leela puski hänen polveaan hengästyneenä hönkien ja Romana kiipeili kurottelemaan kasvoja kohti etutasullaan. Tempest poimi sen syliinsä ja silitti Leelan päätä, ennen kuin suoristautui ja suuntasi heidän väliaikaiseen makuuhuoneeseensa. Hän ojensi kätensä Tiarnanille vetääkseen miehen mukaansa ja houkutellakseen tämän makuulle.

Tiarnanista tuntui taas merkillisellä tavalla siltä, kuin hän olisi kävellyt unessa, tai tarkkaillut ympäröivää maailmaa osittain itsensä ulkopuolelta. Hän yritti kehottaa itseään heräämään, mutta se tuntui olevan mahdotonta.
Hän huomasi seuraavansa Tempestiä makuuhuoneeseen, ja oli kompastua Leelaan, joka määkäisi loukkaantuneesti ja loikki emäntänsä jalkoihin turvaan typerältä mieheltä, joka ei hallinnut jalkojaan.
Samalla tavalla Tiarnan huomasi myös asettuvansa makuulle, vaikkei muistanut tehneensä siitä tietoista päätöstä.

Huoli poltti Tempestin vatsaa, kun hän katseli miestä. Syyttävä ääni kysyi, mitä hän oli tehnyt rakkaalleen.
Hän houkutteli Tiarnanin makuulle ja käänsi miehen selälleen, jotta saattoi kiivetä istumaan tämän selän päälle. Hän veti peittoa Tiarnanin jaloille pitääkseen kylmän loitolla ja veti sitten kylpytakkia pois tieltä, jotta saattoi ryhtyä hieromaan miehen hartioita.
"Mitä voisin tehdä helpottaakseni oloasi?" hän kysyi huono omatunto vatsassa velloen. Kissat kiipeilivät miehen jalkojen päällä ja puskivat emäntänsä selkää.

Tiarnan taivutti käsivarret päänsä alle ja nojasi otsansa niitä vasten. Lohdullinen hämärä tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen, niin että hän saattoi sulkea hetkeksi silmänsä. Tai niin hän kuvitteli, ennen kuin tutut kuvat tummista vesistä alkoivat vyöryä hänen verkkokalvoilleen.
Ei.
Hän avasi silmänsä ja hengitti syvään.
"Luulen, että olen vain hieman väsynyt."

Tempest puraisi alahuultaan ja sysäsi kalvavan syyllisyyden syrjään. Hän ei helpottaisi Tiarnanin oloa vellomalla synkissä itsesyytöksissä.
"Haluaisitko, että lopetan?" hän kysyi kuljettaessaan käsiään miehen hartioilla ja lavoilla. Ehkä Tiarnan tarvitsi nyt vain rauhaa hänestä. Väsyttikö hänen läsnäolonsa miestä entisestään?

Tiarnan pudisti päätään.
"Ei, ei, jatka vain. Jos tahdot..."
Aina, kun hän ummisti silmänsä, hän näki välähdyksen. Usein tummasta vedestä ja vaaleasta kankaasta. Joskus verestä, joka oli levinnyt pitkin vaaleaa seinää.
Useampana yönä hän oli herännyt omaan itkuunsa.
"Tuo tuntuu hyvältä."

Oli lohdullista voida tehdä edes jotakin. Tempest pyyhkäisi kosteat hiukset selkäänsä ja jatkoi tunnollisesti hierontaa, pyörittäen käsiään hartioiden lihaksilla. Hän nielaisi ulos pyrkivät anteeksipyynnöt ja kumartui painamaan suudelman miehen niskalle.
Rakastan sinua niin paljon. Olen niin pahoillani kaikesta, mitä olet joutunut kestämään.
Muisto Kuusaaresta ja karusta päätöksestä häämatkalle oli saada silmät kostumaan.
"Oletko saanut nukuttua?" hän kysyi hiljaa ja hipaisi nenänpäällään tummia hiuksia.

Tiarnan tiedosti, että entisessä elämässään, elämässään ennen Kuusaarta, hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kääntyä ympäri ja vetää Tempest mukaan suudelmaan. Hän ei uskonut, että olisi kestänyt näinkään pitkälle, ennen kuin jano koskettaa naista olisi kasvanut liian suureksi.
Nyt hän tunsi olevansa... autio. Pelkkää tyhjyyttä.
Vei hetken, ennen kuin hän päätti, kuinka vastata.
"Vähän. Olen nähnyt painajaisia."

Kylmä kosketti Tempestin vatsaa. Hetkeksi hän painoi silmänsä kiinni ja hengitti syvään. Hän oli särkenyt Tiarnanin, eikö ollutkin? Itku pesiytyi silmien taakse.
"Niinkö?" hän kysyi pehmeästi ja siirtyi hieromaan selkää lapaluiden kohdalta. Mitä jos hän oli särkenyt miehen peruuttamattomasti?
"Millaisia painajaisia?"

Tiarnan tunsi hirvittävän huonoa omaatuntoa siitä, että puhui niin suoraan. Hänen olisi pitänyt säästää vaimoaan, joka oli jo valmiiksi joutunut käymään läpi niin paljon. Päässyt vasta kotiin sairaalasta.
Hänen olisi pitänyt olla parempi aviomies.
"Siitä, että menetän sinut", hän huomasi silti vastaavansa.
"Yöstä, jolloin kiskoin sinut merestä. Unissa en ehtinyt. Enkä herännyt ajoissa, kun tarvitsit minua..."

Kylmä levisi aaltona koko kehoon ja sai sydämen hakkaamaan nopeammin. Voi rakkaani, mitä olen tehnyt sinulle. Tempest puri lujasti huultaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun, jota ei ansainnut kaiken tekemänsä jälkeen, ja kohotti katseensa hetkeksi kattoon hieroessaan miehen selkää, räpytellen kyyneliä silmistään.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi, tietämättä, kuinka muuten pukea tukehduttavaa tunnetta sanoiksi.
"Olen niin pahoillani, että laitoin sinut siihen asemaan. Jos vain voisin palata ajassa takaisinpäin, tekisin mitä vain säästääkseni sinut tältä."

Jos olisi ollut mahdollista palata ajassa taaksepäin, Tiarnan olisi korjannut kaikki tekemänsä virheet. Hän olisi huomannut, kuinka huonosti Tempest voi, eikä olisi lennättänyt tätä toiselle puolelle maailmaa. Tai ehkä hänen olisi pitänyt palata vieläkin kauemmas. Käydä vähemmän töissä. Olla enemmän läsnä.
Hän hengitti taas syvään rauhoittaakseen kipeänä hakkaavaa sydäntään.
"Kadutko sitä, että suostuit kosintaani?"

"Mitä?" Tempest henkäisi tyrmistyneenä. Kädet pysähtyivät, ja hän tunsi pahoinvoinnin vellovan vatsassaan sydämen hakatessa rajuna.
"En! En tietenkään kadu. Kuinka voisin?" hän vetosi kauhuissaan ja oli aikeissa kääntää Tiarnanin ympäri kohdatakseen miehen katseen, mutta muutti mielensä. Hän mielellään kätki kasvonsa puhuessaan vaikeista aiheista. Ehkä Tiarnankin halusi tehdä niin.
"Tiarnan, rakkaimpani, olet parasta, mitä minulle on tapahtunut. En voinut uskoa todeksi, kun tulit puhumaan minulle ensimmäistä kertaa. Vielä vähemmän, kun sanoit haluavasi viettää elämäsi kanssani. Tun- tunnetko sinä, että teit virheen naidessasi minut?"

Tiarnan pudisti päätään.
"En tietenkään", hän vastasi, varmana asiastaan, mutta jatkoi sitten, ääni karheampana:
"Mietin vain, oliko... Voitko jo silloin huonosti. Ehkä suostuit vain minun mielikseni, tai... Olitko onnellinen hääpäivänämme, Em?"
Hän irvisti, koki tenttaavansa vaimoaan liian kovasti.
"Se oli elämäni onnellisimpia päiviä. Minä vain... Olitko sinä silloin onnellinen?"

Koko huone tuntui keinahtavan. Niinkö Tiarnan luuli? Voisiko hän syyttää miestä? Mitä hän oli kertonut toiminnallaan?
Tempest ei voinut enää estää itseään, vaan kiipesi miehen selän päältä ja siirtyi tämän vierelle, puskien neuvottomana päällään paljasta olkapäätä ja silitti tummia hiuksia, yritti saada Tiarnanin katsomaan itseään.
"Totta kai olin. Voi rakas, sinä teet minut valtavan onnelliseksi", hän vetosi. Ehkä se kuulosti irvokkaalta näissä olosuhteissa.
"En ole ollut itseni viime aikoina. En voi selittää, mitä minulle tapahtui, sillä en täysin ymmärrä itsekään. Mutta muistan vain, kuinka ajattelin, miten uskomattoman täydellinen sinä olet. Kuinka täydellistä kaikki ympärillämme oli. Kuinka minä olin ainoa epätäydellisyys, joka myrkytti kaiken ympärillään. Se on typerää. En vain pystynyt ajattelemaan selkeästi."

Tiarnan empi hetken ennen kuin kääntyi kyljelleen niin, että saattoi katsella Tempestin kasvoja. Hänen myrskynharmaat silmänsä punersivat väsymyksestä ja epätoivosta, jota hän tunsi. Ahdistus järsi häntä sisältäpäin, niin kuin käärme, joka ahmaisi kuun suihinsa yhä uudelleen.
Kissat kiipeilivät heidän päällään ja kehräsivät, niin kuin tämä olisi ollut mikä tahansa ilta. Niille se olikin, nyt kun kuningatar oli palannut.
"Minä en huomannut sitä ajoissa", Tiarnan huomautti ahdistuneena.

Tempest pudisti päätään silmät epätoivoisina anoen ja kosketti miehen poskea varoen kuin peläten kätensä tulevan sysätyksi pois.
"Sinä olet tehnyt kaiken ja enemmän", hän vetosi.
"Minä olin typerys. Häpeän sitä, miten typeriä ajatukseni ovat ja jos ajattelen järkevästi, tiedän sen. En vain pystynyt ajattelemaan, enkä torjumaan typeriä ajatuksia, jotka... En halunnut sinun tietävän. Olen niin pahoillani. Olin typerys. Uskoisit minua, kiltti, että sinä et ole millään tavalla vastuussa tai velvollinen huomaamaan."

Tiarnan tiesi, ettei ollut velvollinen. Mutta Tempest oli hänen rakkaansa. Ja ajatus siitä, ettei hän ollut osannut auttaa, ettei hän ollut kyennyt tekemään mitään karkottaakseen varjot, oli sietämätön.
"Jos en olisi herännyt ajoissa, sinä olisit..."
Hän pudisti päätään ja kielsi itseään kiertämästä samaa ympyrää. Samaa ympyrää, josta Tempest oli pahoillaan. Hänen ei pitäisi hieroa sitä naisen kasvoille.
"Pelkään, etten enää tiedä, milloin... milloin puhut totta."

Se oli totta. Se oli tuskallisen totta ja täysin hänen omaa syytään. Typerys. Kultaiset silmät kostuivat ja Tempest pyyhkäisi silmäkulmaansa.
"Olen niin pahoillani, niin kamalan pahoillani", hän vetosi silittäen tummia hiuksia taakse.
"En tiedä, mikä minua vaivaa. En halua kätkeä sinulta asioita. En halua valehdella sinulle tai sanoa olevani kunnossa, kun en ole. Olen vain niin häpeissäni, en ajattele järkevästi. Rakkaani, olen niin pahoillani."

Tiarnan tunsi kipeän vihlaisun.
"Em, en tarkoittanut sitä", hän vetosi, ja kohotti toisen kätensä sipaisemaan pisamaista poskea. Hän ei ollut halunnut saada vaimoaan itkemään sanoillaan. Ei missään tapauksessa.
Hänen olisi pitänyt antaa osata olla.
"Olen vain... Pelkään, etten osaa lukea sinua. En tiedä, milloin sanot olevasi kunnossa, mutta et tarkoitakaan sitä."

"Tiedän", Tempest vetosi onnettomana ja sipaisi hopeaa tummissa hiuksissa.
"Olen niin pahoillani, että olen pettänyt luottamuksesi niin monta kertaa. Sinun ei pitäisi joutua lukemaan minua tai päättelemään, olenko kunnossa. Se on kohtuutonta ja epäreilua. Haluan olla rehellinen, todella haluan. Inhoan itseäni, kun huomaan tekeväni niin. Minä todella yritän."

"Em..."
Tiarnanin kulmat painuivat alemmas, myrskysilmissä häivähti ahdistus.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi, tai muuttaa itseäsi. Minä vain... Haluaisin voida olla sinulle parempi mies. Haluaisin, että voisit puhua minulle asioista..."
Hän pudisti päätään ja sai tyynylle kiivenneen Leelan taputtamaan sametinpehmeällä tassulla poskeaan.

Epätoivoi velloi Tempestin sisällä. Kuinka hän saattoi saada Tiarnanin tuntemaan olevansa millään tavalla riittämätön?
"Mutta etkö näe? Tiarnan, sinä olet niin paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut pyytää. Olet niin kiltti, niin lempeä, huomaavainen, niin rakastava, niin uskomattoman täydellinen", hän vetosi ahdistuneena.
"Ja minä olen se, joka jää aina riman alle. Minä olen pyytämässä aina anteeksi sitä, miten typerä tai ajattelematon olen. Sinä olet paras mahdollinen mies. Mutta minun pitää oppia olemaan itse parempi."

Tiarnan kääntyi selälleen ja kohotti toisen käden kasvoilleen.
"Em, ei sinun tarvitse muuttua", hän vetosi hiljaa, samalla kun Leela hyppäsi hänen vatsalleen ja alkoi tehdä itselleen pesää kylpytakin laskoksiin.
"Olet niin hirvittävän ankara itsellesi."

Huone tuntui aaltoilevan ja sumeni silmien kostuessa. Tempest pyyhkäisi silmäkulmiaan turhautuneena itseensä.
"Minä en halua olla tällainen", hän vastasi tukahtuneesti ja kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen. Tiarnanin täytyi olla perinpohjaisen uupunut häneen. Miehen ei pitäisi joutua väsymään siihen, että kertoi rakastavansa häntä.
"En halua tuntea näin, en halua tehdä sinulle näin enää. En halua tuoda elämääsi pimeyttä."

Tiarnan hieraisi rajusti kasvojaan.
"Minusta tuntuu pahalta katsoa, kuinka ruoskit itseäsi", hän vetosi ahdistuneena.
"Puhut itsestäsi niin hirvittävän julmasti, enkä ole varma, ovatko ne sinun vai varjosi sanoja..."
Hän veti syvään henkeä.
"Anteeksi, rakas. En saisi sanoa niin."

Tempest ei ollut varma itsekään. Hän ei myöskään ollut varma, missä meni raja sopivan, terveen parisuhteen rehellisyydessä.
"Mikset saisi?" hän vetosi pyyhkien turhautuneena poskiaan. Tiarnan näytti niin väsyneeltä. Ei mikään ihme, imet elämän suoraan ulos hänestä, varjo kuiskutti.
Ole hiljaa.
"Minä haluan kuulla, mitä sinä ajattelet ja haluat."

Tiarnan laski käden kasvoiltaan ja vei sen silittämään Leelan selkää, mikä sai kissan kiepahtamaan kyljelleen ja kehräämään pienen höyrymoottorin tavoin.
"Koska tiedän, että sinulla on paha olla jo valmiiksi", hän vetosi.
"Minun pitäisi olla tukenasi, ei moittia sinua samasta asiasta uudelleen ja uudelleen."

Hänen oli vaikeaa hengittää.
Ole nyt jo hiljaa, hän karjui varjolle mielessään. Hän ei voinut kuulla itsensä ajattelevan.
"Tiarnan, minä haluan kuulla, mitä sinä ajattelet ja haluat", Tempest vetosi ääni särähtäen.
"Minä haluan, että sinä saat olla ihminen ja sinä saat olla vihainen ja sinä saat tukeutua minuun. Minä en voi sietää itseäni, kun joudut kieltämään oman ihmisyytesi, jotta voit olla terapeuttini tai omaishoitajani tai lapsenvahtini, koska minä olen niin rikkinäinen typerys, ettet tunnu uskovan, että voisin olla tasaveroinen kumppani sinulle."

Tiarnan irvisti.
"Em, rakas, en minä epäile, ettetkö sinä voisi olla minulle tasavertoinen kumppani", hän vakuutti, vaikka alkoikin heti epäillä itseään. Eikö hän muka holhonnut vaimoaan, huolehtinut niin kuin tämä ei olisi ollut kykenevä tekemään omia päätöksiään?
Mutta se ei johtunut siitä, etteikö hän olisi luottanut Emmieen.
"Varjoa minä en usko."

Tempest halasi itseään lujemmin katsellessaan miestä. Sormet kiertyivät käsivarsien ympärille ja jättivät punaisia painaumia ihoon.
"Olen kohdellut sinua kammottavasti. Haluan puhua sinulle rehellisesti. En halua enää koskaan laittaa sinua asemaan, jossa joudut miettimään, valehtelenko sanoessani olevani kunnossa." Ehkä hänen käsityksensä kunnossa olemisesta oli hieman erilainen kuin muiden, mutta hän tiesi usein kaunistelevansa totuutta.
"Mitä minä voin tehdä, jotta sinun olisi parempi olla?"

Tiarnan tunsi olonsa liian levottomaksi pysyäkseen makuulla, joten hän nousi istumaan, ja sai Leelan määkäisemään pahantuulisesti kun se tuli varoittamatta tipautetuksi unipaikastaan. Hän nykäisi kylpytakkia paremmin päälleen ja harkitsi nousevansa pukeutumaan, mutta jäi lopulta nojailemaan selkäänsä sängynpäätyä vasten.
Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja hyvin väsynyt.
"Toivoisin, että voisit olla armollisempi itsellesi."

Tiarnan vaikutti niin kovin väsyneeltä, ja Tempest puri alahuultaan yrittäessään hapuilla sanoja, jotka eivät lisäisi miehen väsymystä entisestään. Varjo yritti saada itseään kuuluviin, ja hän hillitsi halunsa läimiä päätään saadakseen sen olemaan hiljaa.
"Yritän", hän vastasi hetken tukahtuneen hiljaisuuden jälkeen.
"Onko mitään muuta?"

Hiljaisuudessa oli jotakin hirvittävän lohdutonta. Se oli kuin filmille ikuistettu kuva siitä kamppailusta, jota hänen vaimonsa riivaajansa kanssa kävi.
Tiarnan tunsi, etteivät kyyneleet tai äänen karheus olleet vieläkään kaukana.
"Sinun täytyy saada siihen apua", hän vetosi.
"Pelkään, ettet pysty siihen yksin."

"Tapaan terapeuttia useamman kerran viikossa", Tempest lupasi ja veti polvet koukkuun eteensä, jotta saattoi painaa päänsä niitä vasten. Kuvottava tunne velloi hänen sisällään.
Ole hiljaa.
"Lupaisitko minulle jotain? Älä anna minun muuttua taakaksi elämässäsi."

Riittäisikö se?
Tiarnan huomasi inhoavansa itseään, kun joutui myöntämään, että kaikesta huolimatta hän olisi toivonut Emmielle lääkitystä. Hän tiesi, etteivät lääkkeet olleet ratkaisu, ja että ne olivat jo kerran olleet suistaa hänen vaimonsa pimeyteen, mutta siitä huolimatta hän oli huolissaan.
Hän kurtisti kulmiaan.
"Em, et sinä ole taakka."

"Enkä halua olla sellainen tulevaisuudessakaan", Tempest vastasi nostamatta päätään. Hän ei halunnut olla paino, joka veti Tiarnania pimeyteen. Imi elämän miehestä, jolla oli niin paljon tarjottavaa maailmalle.
"Toivoisin, että pystyt ilmaisemaan kaikkea, mitä tunnet, murehtimatta kuinka rikkinäinen olen. Avioliiton pitäisi olla tasaveroinen kumppanuussuhde."

Tiarnanin vatsaa kouraisi.
Hän ymmärsi, mitä Emmie tarkoitti, todella ymmärsi. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen, hän oli melko varma, että olisi pelännyt samaa.
Ja silti se sai hänen olonsa tuntumaan melkein pahoinvoivalta.
"Mitä sinä todella tarkoitat sillä, että minun pitäisi luvata niin? Mitä haluat minun tekevän, jos kokisin, että olet taakka?"

Tempest kohotti päänsä ja pyyhkäisi sormet läpi vaaleista hiuksistaan, katsellen Tiarnanin kasvoja vakavana.
"Jätä minut", hän vastasi.
"Älä jää velvollisuudentunteesta tai koska olet vain niin hyvä, kiltti mies. En pysty elämään sen kanssa." Hän ei voisi elää suhteessa, jossa ei vain pelännyt raahaavansa rakastaan syvyyksiin, vaan todella tiesi tekevänsä niin. Mutta hänen rakkaansa oli liian jalo lähteäkseen.

Tiarnan pudisti tyrmistyneenä päätään.
"Em, en minä voisi noin vain jättää sinua", hän vetosi ahdistuneena.
"Rakastan sinua. Rakastan sinua silloinkin, kun meillä on vaikeaa."
Eivätkä heidän vaikeutensa jatkuisi ikuisesti. Tempest tulisi vielä kuntoon, tai ainakin varjo saisi väistyä taka-alalle.

Varjo mylvi kuin riehaantuen. Muistutti, että hän voisi aina lakata olemasta taakka eikä Tiarnanin tarvitsisi tuntea olevansa huono ihminen sen takia. Miehen ei tarvitsisi päättää jättää häntä, jos hän lakkaisi olemasta.
Voi luoja, ole hiljaa! Tempest painoi hetkeksi kädet korvilleen ja puristi silmänsä kiinni.
Mene pois.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi hiljaa ja nosti päätään.
"Saanko tulla syliisi?"

Tiarnanin kasvoilla häivähti huoli, kun Tempest painoi kädet korvilleen.
"Rakas, mikä on?" hän kysyi ja ojensi sitten käsiään kuullessaan kysymyksen. Tietenkin Tempest oli aina tervetullut hänen syliinsä.
"Ei kai sinulla ole kipuja?"

"Ei", Tempest vastasi. Ei fyysisiä ainakaan. Hän kiipesi hajareisin Tiarnanin syliin ja painoi päänsä miehen hartialle, kätkien kasvonsa lämpimään kaulataipeeseen.
"En vain pidä itsestäni kovin paljon."

Vastaus särki Tiarnanin sydämen.
"Minä pidän sinusta hyvin paljon", hän vetosi, ja sulki Tempestin hellästi syliinsä.
Jos hän vain olisi voinut pitää Tempestistä tämän itsensäkin edestä, niin kauan, että nainen olisi oppinut rakastamaan itseään. Tai edes pitämään itsestä. Vihaamaan itseään hieman vähemmän.

Tempest hengitti syvään tuttua tuoksua ja hieraisi ihoa ohimollaan.
"Toivoisin, että voisin jotenkin korvata sitä, mitä olen pakottanut sinut kokemaan. Tiedän, etten ole käyttäytynyt niin, mutta todella rakastan sinua aivan valtavan paljon", hän sanoi haikeasti ja nosti kätensä silittämään miehen niskaa.

Tiarnan pudisti päätään.
"Em, meidän on yritettävä päästää irti menneestä, meidän molempien", hän vetosi, ja vei kätensä silittämään vaimonsa vaaleita hiuksia.
"Kunhan vain pidät huolen itsestäsi."

Maanantai 8. lokakuuta, 16:48, Royal Victoria Infirmary, Newcastle Upon Tyne

Jokin piippasi ärsyttävästi, tasaisesti, niin että Murielin oli vaikea saada unenpäästä uudelleen kiinni. Hän kurtisti kulmiaan ja yritti liikauttaa kättään, mutta jokin otti vastaan ja sai hänen kulmansa painumaan syvempään kurtistukseen. Oliko hänen puhelimensa herätys mennyt päälle liian aikaisin? Vai hän itse nukkunut pommiin? Yleensä hän heräsi aina hetkeä ennen kuin herätys pärähti soimaan.
Ja miksi helkutissa häneen sattui näin paljon? Koko keho tuntui siltä, kuin se olisi litistynyt hevosen alle. Itse asiassa tunne oli melkein tismalleen sama. Hän tiesi, hän oli kokenut sen. Sitä paitsi jotakin tuntui puuttuvan. Jotakin hyvin tärkeää, vaikka hän ei juuri nyt saanutkaan mieleensä, mitä...
Luomet tuntuivat raskailta, kun hän yritti avata silmänsä. Valkea katto oli vieras, samoin kuin huone hänen ympärillään kun hän käänsi päätään etsiäkseen rasittavasti piipittävää herätyskelloa. Tummien silmien katse pysähtyi letkuun, joka näytti kiemurtavan hänen kehoonsa. Niitä oli itse asiassa enemmän, letkuja ja johtoja, ja ne vasta saivatkin hänen kulmansa kurtistumaan paheksuvasti.

Sängyn viereen uskollisesti parkkeerattu tuoli liikahti.
"Muriel?" Tempest kutsui ja kosketti sisarensa kättä, nojautuen lähemmäs. Hän ei ollut suostunut lähtemään sisarensa sängyn viereltä, ennen kuin näkisi naisen todella olevan kunnossa. Valkea villakangastakki lepäsi tuolin selkänojalla ja vaaleat hiukset oli kiepautettu huolimattomalle ponihännälle, josta pehmeät, untuvaiset suortuvat olivat jo osin karanneet.
"Kuuletko minua?" hän kysyi kultaiset silmät malttamattomana hehkuen. Huoli oli puristanut hänen sydäntään kylmänä ja heltymättömänä.

Siskopieni.
Muriel joutui räpäyttämään silmiään pariin kertaan ennen kuin onnistui tarkentamaan katseensa uudelleen. SIltikin se harhaili hetken ennen kuin löysi Emmien kasvot. Värittömille huulille kohosi hetkeksi väsynyt hymy, joka sai ärtyneen kurtistuksen siliämään.
"Em..."
Hänen äänensä kuulosti häkellyttävän karhealta. Tilanteessa oli muutenkin jotakin pahasti vialla. Käsi, johon tippaletku kiemursi, liikahti yrittäen kurottaa pikkusiskon puoleen.
Tämähän oli sairaala.
"Veivät... veivätkö ne pirulaiset toisenkin keuhkon..?"

Luojan kiitos. Olikohan hänen perheestään tuntunut tältä kaikkina niinä kertoina, kun he odottivat hänen heräävän? Nähdäkseen oliko hän edelleen olemassa vai oliko hänen kehonsa vain jälkeen jäänyt kuori.
"Muriel", Tempest vetosi silittäen kämmenselkää.
"Ei, sinä sait lapsen. Siinä oli hieman hankaluuksia, joten heidän piti leikata – mutta nyt kaikki on hyvin."

Hetken Muriel tunsi vain puhdasta helpotusta siitä, ettei häneltä ollut viety toistakin keuhkoa. Se sai hänet hymyilemään, tai ehkä pelkästään Emmien näkeminen riitti nostamaan hymyn hänen kasvoilleen.
Mutta hetkinen.
Lapsen.
Murielin kasvoilla häivähti puhdas häkellys, kun hän siirsi katsettaan kohti peitettä, joka lepäsi häkellyttävän tasaisena hänen kehonsa suojana. Niin häkellyttävänä, että hänen oli siirrettävä toista kättään ja laskettava se vatsalleen.
Se teki kipeää.
"Auh", hän voihkaisi melkein loukkaantuneena.

Tempest vilkaisi oven suuntaan pohtien, pitäisikö hänen kutsua hoitaja tarkastamaan – taas – sisarensa tila tai ainakin antamaan tälle enemmän kipulääkkeitä. Hänelle joku aika sitten tutuksi tullut sairaanhoitaja oli kiiruhtanut aikansa apuun varsin innokkaasti, meikki ja hiukset moitteettomina. Mutta asenne muuttui huomattavasti happamammaksi, kun Tiarnan Fox-Moore ei ollutkaan paikalla.
"Sattuuko kovasti? Tarvitsetko jotain?" hän kysyi huolissaan.

Muriel kohotti tokkuraisesti peiton reunaa katsellakseen sairaalakaapuun verhottua vartaloaan. Hän oli ehdottomasti litteämpi kuin muisti. Keuhkon poistaminen ei tehnyt näin litteäksi.
Pikkuloinen.
Hän antoi peiton laskeutua takaisin vatsalleen ja käänsi katseensa takaisin sisareensa. Hiukset tuntuivat elottomilta ja liimautuivat osittain otsalle.
"Vettä", hän pyysi, sillä kurkku tuntui kipeältä ja kuivalta, ja hänellä oli paljon kysyttävää ja sanottavaa.

Tempest pyrähti jaloilleen ja täytti lasin lipaston päällä olevasta kannusta, kohottaen sen sitten varovasti sisarensa huulille. Hän silitti hiuksia varovasti pois naisen kasvoilta, ennen kuin istuutui takaisin alas pyyhkäisten kultakirjaillun, vihreän mekkonsa helmaa suoraan.
"Parempi?" hän kysyi ja suoristi varovasti peittoa Murielin yllä.

Huomattavasti parempi. Vaikkei Muriel voinutkaan väittää arvostavansa nokkamallisia mukeja, jotka oli kai tarkoitettu siihen, etteivät sänkypotilaat saisi vettä pitkin rinnuksiaan. Ne muistuttivat häntä sairaalasta.
Mutta hänhän oli siellä. Sairaalassa.
Hän lipaisi kuivan tuntuisia huuliaan ja katsahti sisartaan. Niin paljon kysymyksiä.
Tärkeimmät ensin.
"Kauanko olet ollut siinä?"

"Halusin olla varma, että olet kunnossa", Tempest vastasi. Hän ei ollut varsinaisesti katsonut itsekään kelloa. Hän oli myös halunnut huolehtia siitä, että hänen sisarestaan todella pidettäisiin huolta – eikä Muriel olisi missään nimessä yksin herätessään kunnolla. Muriel oli aina ollut hänen tukenaan, kaikkien hänen tekemiensä typeryyksienkin jälkimainingeissa.
"Tarvitsetko lisää kipulääkettä?"

Murielin kulmat kurtistuivat paheksuvasti samaan aikaan, kun hänen silmänsä uhkasivat kostua liikutuksesta.
"Missä lanko?" hän kysyi ja katsahti ympärilleen, kuin olisi epäillyt Tiarnanin piileskelevän seinän viereen asetetussa kaapissa tai Emmien tuolin alla. Miehen olisi paras pitää huolta siitä, että Emmie lepäisi, kunhan malttaisi lähteä kotiin.
Hän selvitti kurkkuaan ja pudisti hieman päätään.
"Ehkä pian."
Hänellä oli epäilys siitä, että se tekisi hänen olonsa vain tokkuraisemmaksi.
"Oletko sinä... kunnossa?"

"Hän on huolehtimassa kissoista", Tempest sanoi ja poimi Murielin käden varovasti omiensa väliin, piirtäen sormien ja rystysten linjoja sormenpäillään. Hän oli lähettänyt Tiarnanin lepäämään ja syömään, kun Muriel oli havahtunut ensimmäisen kerran ja valtava paino oli pudonnut hänen sydämeltään.
Toivottavasti mies tiesi, kuinka kiitollinen hän oli ollut lohdullisesta läsnäolosta. Tuskin. Tempest pelkäsi, että hän oli kammottavan huono todella ilmaisemaan ajatuksiaan.
"Minä olen ihan kunnossa. Haluaisitko tavata tyttäresi?"

Totta kai. Tempestin pienet rakkaat olivat varmasti loukkaantuneita siitä, että Kuningatar oli ollut poissa... Murielilla ei ollut aavistustakaan siitä, paljonko kello oli.
Hän kostutti huuliaan uudelleen.
"Näytät väsyneeltä."
Kämmenselkään oli muodostunut tumma mustelma kohtaan, johon joku kovakouraisempi hoitaja oli työntänyt kanyylin kiireessä.
Pikkuloisen mainitseminen sai Murielin tuijottamaan häkeltyneenä sisartaan.
"Onko Pikkuloinen kunnossa?"

"Minä olen ihan kunnossa", Tempest toisti melkein automaattisesti ja puristi hellästi sisarensa kättä. Nyt, kun Muriel oli jälleen hänen luonaan, kaikki oli paremmin kuin hyvin. Ehkä oli itsekästä tarvita sisartaan näin. Mutta hän ei voisi kuvitella maailmaa ilman Murielia.
"Ja niin on hänkin. Tyttäresi on täydellinen."

Jos Muriel olisi ollut voimissaan, hän olisi voinut patistaa Emmien nukkumaan. Ehkä hän oli saattanut tehdä niin jo aiemmin, tai sitten ei, hänen muistikuvansa olivat katkonaisia ja hajanaisia, enemmän unta kuin totta.
"Minut leikattiin auki", hän huomautti, samalla kun ajatus tavoitti hänen ajatuksensa. Siitä siis jomottava kipu johtui.
Alien-elokuvat olivat olleet enne.
Hänen katseensa harhaili jälleen huoneessa.
"Missä hän on?"

"Voin pyytää hoitajaa tuomaan hänet", Tempest lupasi ja suoristautui tuoliltaan, katsahtaen oven suuntaan. Nyt kun Muriel oli tolkuissaan, olisi varmasti korkea aika tavata tytär. Oli varmasti sopimatonta puhua vauvasta Pikkuloisena nyt, kun pieni ihminen oli todella olemassa.
Hän kurkisti ovesta ja pyysi hoitajaa tuomaan pienen neiti Nightingalen äitinsä luo.

Muriel kosketti yhä yhtä häkeltyneenä peitettä vatsansa päällä kuin haluten varmistaa, että se Pikkuloinen, josta he nyt puhuivat, oli sama, joka oli kasvanut hänen sisällään. Mutta siinä, missä Pikkuloinen oli ollut, oli nyt pelkkää tyhjyyttä ja kipeää.
Hän oli kuvitellut, että olisi tuntenut olonsa tässä vaiheessa huomattavasti euforisemmaksi. Lääkkeet saivat ajatukset surisemaan kuin hyönteisparven.
"Em", hän kutsui sisartaan.
"Oletko sinä jo nähnyt hänet?"

"Kyllä", Tempest vastasi ja palasi Murielin sängyn vierelle, poimien sisarensa käden omiensa väliin ja painoi sen rystysille varovaisen suudelman.
"Hän on täydellinen", hän vakuutti ja nousi ylös, kun hoitaja toi vauvan huoneeseen. Tempest otti käärön vastaan ja kääntyi sitten Murielin puoleen, hipaisten sormenpäällään vastasyntyneen pikkuista, pehmoista poskea.
"Tässä on äitisi, sinä onnekas pieni lapsi. Sinä tulet olemaan niin rakastettu", hän kuiskutti lapselle ja tarjosi sitten vauvaa Murielin syliin.

Muriel katseli melkein häkeltyneenä, kuinka Tempest kantoi vaaleanpunaiseen käärityn Pikkuloisen hänen luokseen. Hän teki tilaa viereensä vuoteelle, luottamatta täysin siihen, että jaksaisi kannatella vauvaa käsivarsillaan.
Hänen huomionsa kiinnittyi ensin paksuihin, tummiin hiuksiin, jotka sojottivat röyhkeinä pystyssä. Totta kai, hän olisi ollut hämillään, jos hiukset olisivat olleet hennot ja vaaleat, tai puuttuneet kokonaan.
Sitten hänen katseensa siirtyi pienen tyttären kasvoihin.
"Voi lapsirakas, miten kurttuinen sinä olet..."

Tempest istui takaisin tuolilleen ja katseli hiljaisuudessa äidin ja tyttären kohtaamista, kultaiset silmät lämpiminä ja hellinä. Ehkä hänen olisi pitänyt jättää huone ja antaa Murielille yksityisyyttä tyttärensä kanssa. Lapsi tarvitsi nimen, sillä elävästä, pienestä olennosta ei varmasti sopinut puhua enää loisena.
Hän tunsi liikutuksen patoutuvan kurkkuunsa. Muriel oli nyt äiti. Oliko maailma muuttunut? Oliko sen keskipiste nyt pienessä olennossa naisen vierellä?

Yhä nimettömän Pikkuloisen kulmilla häivähti kurtistus, joka myöhempinä vuosina tulisi peilaamaan täydellisesti tämän äidin tyytymätöntä ilmettä, ja joka tultaisiin näkemään vielä lukuisia kertoja vuosien varrella. Nyt suurin osa sen tehosta hukkui kuitenkin jonnekin pyöreiden poskien ja kurttuisten kasvojen taakse.
Pikkuloinen päästi kissamaisen äänen ja sai Murielin melkein hätkähtämään, sillä hän oli ollut juuri aikeissa koskettaa pikkuruista pystyä nenänpäätä.
Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka paljon suloisempia koiranpennut olivat elämänsä tässä vaiheessa, mutta ajatuksessa oli jotakin melkein hellää.
"Onko... Tietävätkö isä ja Eleanor jo? Ja äiti? En taida... muistaa kovinkaan paljon. Mikä päivä nyt on?"

"Maanantai", Tempest vastasi, "8. lokakuuta." Hänenkin ajantajunsa tuntui huteralta. Hänen oli pitänyt lakata katsomasta kelloa odottaessaan malttamattomana, että Muriel antaisi merkin olevansa edelleen olemassa, sillä tuntikausien odotus oli todellisuudessa ollut tuskin muutamaa minuuttia.
"Äiti ja isä ovat täällä, he ovat syömässä kahviossa. Laurien piti ilmoittaa äidillenne ja uskoisin, että hän haluaa tulla tapaamaan sinua mahdollisimman pian."

Muriel huomasi syyllistyvänsä samaan kuin niin monet vanhemmat ennen häntä, sillä Pikkuloisen liikauttaessa kättään hän keskityi hetken laskemaan tämän sormia. Hänen oli laskettava uudelleen, sillä ajatukset tuntuivat sumuisilta.
Hänen lapsensa.
Ehkä hän ymmärtäisi sen vielä.
"Teidän pitäisi kaikkien mennä lepäämään", hän huomautti, kun kumartui hieman vaikeasti painamaan nenänpäänsä Pikkuloisen päälakea vasten.
"Oletko sinä syönyt mitään, Em?"

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vastasi hiljaa ja heilautti kättään rauhoittavasti. Vauvan läsnäolo oli hämmentävää ja vierasta, ja samaan aikaan Muriel tuntui sopivan täydellisesti tyttärensä viereen. Hän ei halunnut häiritä äidin ja lapsen välillä vallitsevaa harmoniaa läsnäolollaan.
"Halusimme nähdä, että sinä olet kunnossa – ja tietenkin tavata lapsesi. Äiti ja isä ovat aivan tolaltaan. En ole varma, kumpi heistä itkee enemmän."

Pikkuloisen silmät olivat hyvin siniset, mutta niin ne olivat kai kaikilla vauvoilla. Nyt ne tosin lupsahtelivat kiinni, ilmeisesti joku oli syöttänyt tytön sillä välin, kun hän oli nukkunut. Ehkä hänen olisi kuulunut tuntea siitä syyllisyyttä, mutta jopa tokkuraisena Muriel kieltäytyi antamasta periksi äitiyteen liitetyille odotuksille.
Hän pyyhkäisi tumman suortuvan pois tyttärensä otsalta.
"Isä nyt on aina hieman dramaattinen", hän puhahti hiljaa, ja hätkähti, kun Pikkuloinen aivasti. Hyvä jumala, häneltä menisi aikaa tottua tähän kaikkeen.
"Luulen, että haluaisin lisää kipulääkettä."

"Käyn pyytämässä sitä", Tempest lupasi ja pyrähti jaloilleen, varoen tuottamasta liikaa ääntä ja jäi hengenvedoksi ovensuuhun katselemaan Murielia lapsensa kanssa. Äiti ja tytär muodostivat aivan oman maaailmansa, johon kukaan muu ei voisi päästä osalliseksi. Hän tunsi samaan aikaan haikean ja onnellisen kosketuksen sydämessään. Yksi ajanjakso heidän elämäänsä oli ohi ja uusi alkoi.
Hän lähti hakemaan sairaanhoitajaa, joka voisi helpottaa Murielin oloa.

Tajutessaan jäävänsä kahdestaan lapsensa kanssa Muriel melkein hätääntyi, olisi ehkä hätääntynytkin, ellei lääkitys olisi tehnyt hänen olostaan miellyttävän raukeaa. Hän sipaisi nenänpäällään tyttärensä hiuksia ja hengitti tämän tuoksua sisäänsä.
"Et arvaakaan, millainen vaiva sinusta on jo ollut", hän mutisi, ja pieni tytär vastasi kurtistamalla paheksuvasti kulmiaan.
Kunhan hän olisi taas jaloillaan - ja se tapahtuisi pian, jos se vain hänestä itsestään oli kiinni - hän voisi taas napata ohjat käsiinsä.
Silti hän oli helpottunut, helpottuneempi kuin olisi halunnut myöntää, kun sairaanhoitaja tuli huoneeseen, antoi uuden annoksen kipulääkettä ja tarjoutui viemään Pikkuloisen mukanaan.

Tempest palasi sairaanhoitajan vanavedessä ja katsahti näkymättömiin vietävän vauvan perään, ennen kuin käänsi huomionsa Murieliin. Hän silitti hellästi naisen hiuksia pois kasvoilta ja kumartui painamaan suudelman tämän otsalle.
"Lepää vain, rakkaani", hän kehoitti pehmeästi.
"Äiti ja isä tulevat katsomaan sinua vähän myöhemmin. He tuskin malttavat repiä itseään pois tyttäresi luota aivan vielä." Isovanhemmiksi tuleminen oli selvästi pitkäaikainen haave ainakin hänen äidilleen, ja Tempest oli kiitollinen, että äiti sai kokea sen edes isoäitipuolen roolissa. Eleanor oli adoptoinut kaksoset täysin rakkautensa piiriin.

Murielin katse seurasi sairaanhoitajaa, vaikka olikin alkanut jo samentua väsymyksestä. Hänen värittömillä huulillaan häivähti hento hymy.
Hän saattoi luottaa siihen, että Pikkuloisesta pidettäisiin kyllä huolta, vaikka hän itse antaisikin hetkeksi periksi pohjattomalle väsymykselle, joka tuntui kiskovan häntä kohti patjaa.
Oli outoa katsella maailmaa tältä kantilta. Hän oli tottunut olemaan se, joka valvoi vuoteen vierellä.
"Voisit tulla viereen, siskopieni", Muriel ehdotti ja taputti paikkaa vierellään.

Tempest pudisti pehmeästi päätään ja silitti sisarensa hiuksia, ennen kuin otti jälleen paikkansa sängyn vierellä.
"Minä pidän sinusta nyt huolta", hän lupasi. Muriel ansaitsi lepoa ja mahdollisuuden toipua huolehtimatta. Muriel oli aina se, joka kannatteli muita. Hän ei ollut koskaan tehnyt sisarensa elämää helpoksi. Typerys.
Tuskan täytyi olla kammottava, kun tuli leikatuksi auki sillä tavalla.

Muriel mutristi suutaan, mutta haki kuitenkin itselleen paremman asennon, sellaisen, jossa koko alaruumiiseen leviävä jomotus tuntui kaikkein siedettävimmältä. Hän ojensi toista letkuihin kiinnitettyä kättään, houkutellen Emmietä tarttumaan siihen.
"Missä ovat minun kukkani, Em?" hän kysyi lääkkeiden paksuntamalla äänellä.
"Luulen, että olen ansainnut kukkia."

Tempest osoitti huoneen laidalla olevan lipaston päällä olevaa, hieman nuupahtanutta kimppua vaaleanpunertavia, sekalaisia kukkia.
"Olen tilannut lisää", hän lupasi.
"Valitettavasti kukkakaupat eivät olleet auki aikaan, jona päätit synnyttää, eikä sairaalan lahjakaupassa ollut tällä hetkellä parempaa tarjontaa."

Murielin katse siirtyi kukkiin.
"Se on ymmärrettävää. Olin hyvin ajattelematon."
Hän nykäisi peittoa paremmin vartalonsa suojaksi ja huokaisi hiljaa.
"Em, minä olin varma, että en tulisi enää takaisin. Mutta Miss Havisham sanoi, että minua tarvitaan vielä."

Tempest kurtisti kulmiaan ja silitti Murielin kättä, vaikka oli vannonut itselleen, että antaisi sisarensa levätä ja nukahtaa.
"Tietenkin sinua tarvitaan, rakas", hän vakuutti huolestuneena. Ehkä hänen pelkonsa ei ollut ollut lainkaan kohtuuton. Kuka tiesi, vaikka joku jossain olisi kuullut hänen kiivaat rukouksensa palauttaa Muriel hänen luokseen.

"Niin, minä tiedän", Muriel vakuutti hieman tokkuraisesti hymyillen, ja taisteli vastaan halua antaa luomiensa painua kiinni. Hän muisti tunteen ajalta sen jälkeen, kun oli herännyt sairaalassa yhtä keuhkoa keveämpänä. Silloin hän oli vannonut, ettei enää koskaan joutuisi samanlaiseen tilanteeseen.
Vähänpä hän oli tiennyt.
"Hän lähetti sinulle terveisiä, siskopieni. On oikein tyytyväinen pieniin rakkaisiisi..."
Ehkä se oli ollut vain unta, hänen oli mahdoton sanoa tarkkaan.

Hänen elämänsä pienet rakkaat olivat varmasti kissojen taivaassa. Niin hyvät pienet tytöt.
"Lepää vain, rakas", Tempest kannusti lempeästi ja haki mukavamman asennon tuolissaan. Hän voisi vahtia Murielin unta ja pitää huolta siitä, ettei nainen joutuisi heräämään yksin, hämmentyneenä ja kivuissaan. Ehkä hän voisi luovuttaa jokusen vuoron Samuelille. Mies tuntui todella välittävän hänen sisarestaan.

Muriel hymyili ja antoi periksi luomiaan kiinni painavalle väsymykselle.
"Hetken vain", hän lupasi, ehkä enemmän itselleen kuin sisarelleen. Hän lepäisi pienen hetken, keräisi voimiaan ja olisi sitten taas oma itsensä.
Oma itsensä ja äiti.
Jonakin toisena hetkenä ajatus olisi saattanut pitää hänet hereillä, mutta nyt lääkkeiden tuoma uneton uni pyyhkäisi hänet nopeasti mukaansa.

Sunnuntai 4. marraskuuta, ilta, LAX International Airport / A Four Seasons Hotel, Beverly Wilshire, Beverly Hills, Los Angeles

Kolmeakymmentä hivelevä ulkolämpötila oli vaihtunut siedettävään hieman alle kahteenkymmeneen, ainakin mikäli henkilökunnan aiempaa kuulutusta oli uskominen. Vaikka häämatkasta ei ollutkaan kulunut loputtoman montaa viikkoa, Tiarnan oli melko varma, että oli jo ehtinyt unohtaa, kuinka hiostavan kuumiin päiviin oli tarkoitus pukeutua. Täällä hänellä ei sitä paitsi olisi jatkuvaa mahdollisuutta pulahtaa uima-altaaseen pakoon kuumuutta, merestä puhumattakaan.
Nyt hänellä oli kuitenkin suurempiakin huolenaiheita.
Hätäisimmät matkustajat olivat jo suuntaamassa oville, Business-luokka tyhjennettäisiin ensin, kun taaempana koneessa istuvat joutuisivat vielä odottamaan vuoroaan. Tiarnan nousi seisomaan omalla paikallaan nostaakseen laukut kantoonsa, mutta keskitti sitä ennen huomionsa vaimoonsa.
"Em?" hän kutsui kysyvällä äänensävyllä, tuntien samaa melkein kipeää myötätuntoa kuin edelliselläkin kerralla, kun he olivat joutuneet selviytymään pitkästä lennosta.
Ei paluulennosta häämatkalta, sen muisto oli liian kipeä.

Kultaiset silmät tuijottivat tyhjänä edessä olevan penkin selkänojaa. Sormet puristivat käsinojia edelleen niin tiukasti, että rystysten luut näyttivät leikkaavan värittömän kalpeaksi valahtaneen ihon läpi. Uupumus oli kuin elävä olento, joka painoi häntä kohti lattiaa kehon vietettyä edelliset 14 tuntia käsinkosketeltavan kauhun vallassa.
He olivat jälleen Los Angelesissa, unelmien, muovisten hymyjen ja uhrattujen periaatteiden luvatussa maassa. Tempest oli mieluummin muistelematta, mitä edellisen matkan jälkeen oli tapahtunut – vaikka tämä tuntui melkein deja vulta. Puhelin oli täynnä turhautuneita viestejä Stepheniltä, joka jahtasi uusia sivuja kuin verikoira.
Hän nyökkäsi pahoinvoivana ja väänsi kätensä irti käsinojista, nousten huterin jaloin ylös. Ilmastointi, matkalaukkujen kolahdukset ja puheensorina olivat saada hänet painamaan kädet korvilleen. Aikuinen nainen, selviät kyllä, Tempest sätti itseään ja nosti käsilaukun olalleen lähtien sitten seuraamaan Tiarnania tunnottomin jaloin.

Erityisesti tällaisina hetkinä Tiarnan oli äärettömän kiitollinen kaikista niistä etuoikeuksista, joita hänen asemansa soi. Niin kuin siitä, että heidän matkatavaransa huolehdittaisiin henkilökunnan toimesta suoraan autoon, joka odottaisi heitä valmiina. Ja siitä, että he pääsisivät poistumaan koneesta ennen, kuin sen terminaaliin yhdistävä putki täyttyisi matkustajista.
Hän otti laukut kantoonsa niin, että saattoi painaa toisen kätensä Tempestin selälle, ja heti, kun koneen kapea käytävä jäi taakse - lentoemännän myötätuntoisen hymyn toivottaessa heidän tervetulleeksi Enkelten kaupunkiin - hän saattoi siirtyä naisen vierelle ja vetää tämän suojelevasti kylkeensä.
"Jaksatko vielä hetken, rakas?" hän kumartui kuiskaamaan, samalla kun lentokentän edustaja kiiruhti heitä vastaan nimikyltti vinossa.

Tempest nyökkäsi hiljaisena, keskittäen katseensa suoraan eteenpäin ja tarmonsa askeleeseen toisen perään. Hän inhosi itseään, kun tunsi olevansa avuton pikkulapsi, josta Tiarnanin oli pidettävä huolta. Miljoonat ihmiset lensivät päivittäin eivätkä tarvinneet jotakuta pitelemään kättään.
Sormet kiertyivät tiukemmin käsilaukun kermanvärisen hihnan ympärille ja hän painoi päänsä, nostaen aurinkolasit itkuisille silmilleen juuri, kun ensimmäiset salamavalot löivät kasvoihin ahnaina ja kovina. Tempest painoi katseensa lattiaan, juoksuttaen stressaantuneet sormet läpi hiuksistaan, kun kysymykset tuntuivat sekoittuvan yhdeksi, kakofoniseksi huudoksi.
Mitä kuuluu, Tiarnan. Oletko tulossa kuvaamaan uutta elokuvaa. Oletko kaivannut Los Angelesia. Minkä projektin parissa työskentelet nyt. Mitä arvelet Oscareista.
Montako kertaa olet yrittänyt tappaa itsesi, Tempest.

Tiarnanin myrskysilmät siristyivät siitä huolimatta, että hänkin oli laskenut tottumuksesta aurinkolasit silmilleen jo ennen, kuin avautuvat lasiovet päästivät heidät tilaan, jossa kamerat odottivat. Lentokentän henkilökunta oli tottunutta, ja nytkin kaksi turvamiestä oli lyöttäytynyt heidän seuraansa varmistamaan, että he pääsisivät autolle ilman suurempaa häiriötä.
Jos Tiarnan olisi ollut liikenteessä yksin, hän olisi saattanut pysähtyä hetkeksi, sekä managerinsa että henkilökunnan kauhuksi, mutta Tempestin kanssa hän ei tahtonut ottaa riskejä. Hän haki kasvoilleen opitun, kohteliaan ilmeen samalla kun halasi naisen hieman paremmin kylkeensä ja kumartui lähemmäs tämän päätä kuiskaamaan:
"Ei hätää."
Samaan aikaan joku valokuvaajien ja toimittajien vellovasta joukosta halusi saada tietää, milloin seuraava Awakeningin osa ilmestyisi, oliko elokuva edennyt, miltä tuntui taas olla Los Angelesissa...
Missä olette ollut, neiti Dawn.

Kysymykset kieppuivat kehää hänen mielessään vielä siinä vaiheessa, kun auton ovi pamahti kiinni heidän takanaan ja äänet vaimenivat lohdullisesti pimennettyjen lasien taakse. Kuvottavat, vihjaavat syytökset – vai kuvitteliko hän ne? Hänen typeryytensä tuntui olevan todellinen riemun lähde Los Angelesin paparazzeille.
Aikuinen nainen, hillitse itsesi, Tempest muistutti itseään ja antoi aurinkolasien viipyä silmillään suojana maailmaa vastaan, kätkemässä kultaisiin silmiin sinnikkäästi pyrkivät kyyneleet. Hyvä luoja maailma, lakkaa pyörimästä. Hän puristi valkean villakangastakin lomasta pilkottavaa, pehmeän vaaleanpunaista pitsihelmaa käsiinsä ja tuijotti tyhjästi ulos ikkunasta, jokainen solu äärimmilleen jännittyneenä, laskien sydämenlyöntejä hetkeen, jona melu hiljenisi.

Tiarnan odotti, että Tempest oli päässyt autoon ennen kuin istui tämän vierelle uutuudenkarhealle penkille. Hän ei ollut varma, missä vaiheessa auton oven kolahdus oli alkanut saada hänen hengityksensä kulkemaan helpommin.
Hän sieti kameroiden itseensä kohdistuvan valokeilan, mutta se, että Tempest joutui vedetyksi mukaan, oli hänelle melkein liikaa.
"Oletko kunnossa, rakas?" hän kysyi kääntyessään vaimonsa puoleen, tuttu, huolestunut juova kulmiensa välissä.
"Tahtoisitko juotavaa?"
Heillä olisi edessään noin puolen tunnin ajomatka hotellille.

Tempest nyökkäsi poissaolevasti ensimmäiselle kysymykselle ja pudisti päätään seuraavalle. Käsiä särki. Voima tuntui katoavan sormista. Kyyneleet pyrkivät itsepäisesti esiin ja saivat hänet sättimään itseään kovemmin. Hillitse itsesi, luojan tähden.
Hän oli viettänyt elämänsä turhaan yrittäen olla vähemmän herkkä, tuntea vähemmän, mutta joka kerta ympäröivän maailman voima tuntui tekevän turhaksi hänen ponnistelunsa. Kuinka jokainen ääni ja kosketus saattoi tuntua fyysiseltä tuskalta kuin lyönti kasvoihin.
Sinnittele. Selviät kyllä. Hän ei ollut varma, montako kertaa ehti hokea sitä itselleen puolen tunnin aikana.
Keho tuntui lukkiutuvan paikalleen, kun hän näki hotellin edustalla odottavat paparazzit, jotka terästäytyivät auton liukuessa pysähdyksiin. Kohottivat kameransa valppaina ja armottomina saadakseen kuvan, joka tuottaisi omaisuuden.

Tiarnan kohotti toisen kätensä hieromaan vaimonsa niskaa ja hartioita pyörivin, rauhoittavin liikkein. Hän saattoi tuskin aavistaa, kuinka raskasta tämä kaikki oli herkälle naiselle, joka tuntui imevän itseensä kaiken ympäristöstään. Tempestin olisi pitänyt saada olla kaikessa rauhassa kotona, käpertyä sohvannurkkaan kissojensa kanssa.
Häntä ei lohduttanut edes se tieto, ettei matka tällä kertaa ollut hänen syytään.
Paparazzien näkeminen sai myös hänen hartiansa kiristymään, ja hän poimi hetkeksi Tempestin käden omaansa, painaen sen rystysille lohduttavan suudelman.
"Ei hätää, rakas, ihan pian pääsemme huoneeseen", hän lupasi, samalla kun auton ovi avautui. Hän nousi ulos ensin, ja ojensi kättään auttaakseen vaimonsa ulos, vartalo suojelevasti tämän ja kameroiden välissä.

Salamanräpsähdykset olivat kuin läimäyksiä. Ne jäivät välkkymään silmissä, ja Tempest tunsi olonsa avuttomaksi seuratessaan Tiarnania sokaistuneena, jalat tunnottomina ja jokainen hänelle ohjattu sana sykettä entisestään kiihdyttäen. Salamavalot tuntuivat saavan hänen koko kehonsa täyden pakotilan valtaan. Rakastetun näyttelijän vaimon ei varmaankaan sopisi pyörähtää ympäri ja karata Los Angelesin yöhön.
Maailma kieppui yhä rajummin, kun he kulkivat aulan poikki. Hissin kiiltävästä seinästä tuijottava heijastus näytti vauhkolta. Kun sviitin ovi aukesi, Tempest ei voinut kuin pyrähtää Tiarnanin ohi, haparoida tiensä ylelliseen kylpyhuoneeseen ja sysätä hiuksia kömpelösti tieltään, kun voi rajusti pahoin hohtavan puhtaaseen vessanpönttöön.

Tiarnan toivoi, että olisi voinut vain lopettaa, niin että Tempest olisi saanut olla rauhassa. Hänellä oli epäilys, ettei se toimisi niin, mutta silti hän tunsi kalvavaa, melkein kuvottavaa syyllisyyttä yrittäessään suojata naista käsivarrellaan salamavalojen välkkeeltä. Veisi silti aikaa, ennen kuin he saisivat olla rauhassa.
Töihin palaaminen pitkän tauon jälkeen tuntui yllättävän haastavalta.
Ehkä hänen olisi neuvoteltava asiasta kun tämä sopimus tulisi päätökseen.
Huolestunut juova kulmien välissä syveni, kun hän jätti laukut pieneen eteiseen ja seurasi vaimoaan. Hän epäröi hetken kylpyhuoneen ovella, mutta astui sitten sisään, jotta saattoi kerätä vaaleat suortuvat toiseen käteensä, samalla kun toinen silitti hellästi pitsillä päällystetyn kankaan peittämää selkää.
"Kaikki hyvin, rakas."

Tempest olisi halunnut käskeä Tiarnanin pois – miehen ei tarvinnut nähdä tätä – tai edes huitoa miehen kauemmas, mutta hetkeen hänellä ei ollut voimaa kuin pidellä kiinni pöntön laidoista ja yökkiä ulos se vähä, mitä hän oli syönyt parin edellisen vuorokauden aikana.
Hän pyyhkäisi suutaan, hapuili kahvaa vetäen vessan ja vajosi sitten kyljelleen, nihkeä poski viileää laattalattiaa vasten. Kaikki voima tuntui kadonneen hänen kehostaan ja jättäneen jäljelle vain tärinää ja kuvottavan, pahoinvoivan tunteen hänen vatsaansa. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi – mitä, hän ei tiennyt tarkalleen – mutta hän pelkäsi avata suutaan.

Huoli sai myrskynharmaat silmät tummumaan, kun Tiarnan laskeutui varovasti istumaan vaimonsa vierelle kylmälle laattalattialle. Hän katsahti ympärilleen pyyhettä etsien, mutta ne olivat tietenkin edelleen viikattuina vuoteelle, arvattavasti moitteettoman siististi ja symmetrisesti.
"Rakas, sinun pitäisi päästä lepäämään", hän huomautti, ja pyyhkäisi hiuksia pois kalpealta otsalta.
"Kantaisinko sinut sänkyyn?"

Lattia tuntui lohdulliselta. Maailma lakkasi pyörimästä ja hiljalleen hänen korvissaan humiseva melu teki tietä sviitissä vallitsevalle rauhalle, vaikka kaupungin elämä kuului sinnekin matalana kohinana.
Tempest pudisti päätään, pohtien pitäisikö hänen voida uudelleen pahoin, ja kohottautui sitten hitaasti istumaan. Uupumus uhkasi purkautua itkuna, mutta sitäkin suurempaa oli helpotus. He olivat perillä. Matka oli ohi. He saisivat hetken hiljaisuutta ja yksityisyyttä, ja ehkä hän voisi unohtaa heti hotellin ulkopuolella vaanivat kamerat ja hänelle asetetun aikataulun ja vaatimukset.
Hän kiipesi jaloilleen, vilkaisi kalpeaa kuvajaistaan ja kumartui hohtavan lavuaarin ylle huuhtomaan suutaan.
"Luulen, että kaipaisin jotain syötävää."

Tiarnan tarttui vaistomaisesti Tempestin käsivarteen, kun tämä nousi seisomaan. Hän pyyhkäisi vaaleita hiuksia taakse niin, että nainen saattoi helpommin kumartua lavuaarin ylle.
"Tilataan sinulle jotakin", hän vastasi, tuntien jälleen kerran kiitollisuutta etuoikeutetusta elämästään.
"Mitä vain tahdot. Mutta ensin sinun on päästävä pitkällesi, rakas."
Matkustaminen verotti pelottavasti hänen vaimonsa voimia.

Tempest vilkaisi itseään peilistä ja kurtisti kulmiaan hienoisesti vihertävälle sävylleen, sukaisten kullanvalkeita hiuksia taakse. Outo helpotus kosketti hänen vatsaansa. Hän saattoi ajatella syömistä, vaikka ei varsinaisesti voinut sanoa tuntevansa merkittävää ruokahalua juuri tällä hetkellä. Se oli kuulemma hyvä merkki. Se tarkoitti, että hän toipui.
Tempest soi Tiarnanille väsyneen häivähdyksen hymyä ja vaelsi sitten loisteliaan sviitin makuuhuoneeseen, istuen amerikkalaisen suuren sängyn laidalle. Se veti hänet pian makuulle, ja Tempest houkutteli Tiarnania viereensä.
"Kai sinäkin söisit jotain?" hän kysyi ja hapuili yöpöydältä huonepalvelun menun.

Olohuoneen sohvapöydälle oli aseteltu kimppu hempeän persikkaisia pioneja leveään maljakkoon - Tiarnan oli pyytänyt aivan erityisesti Tempestin lempikukkia. Myös kummallekin yöpöydälle oli aseteltu pienempi pionimaljakko, tosin nämä olivat väriltään kaunista, vaaleaa roosaa.
Pionit tulisivat ikuisesti muistuttamaan Tiarnania heidän häistään. Siitä, kuinka Tempest oli astellut auringon kultaamaa käytävää pitkin hänen luokseen. He olivat olleet silloin onnellisia, hän halusi uskoa niin.
Hän istahti sängyn laidalle ja otti toisen vaimonsa jaloista syliinsä vapauttaakseen sen kengästä.
"Totta kai. Löydätkö itsellesi mitään mieluista? Henkilökunta voi varmasti valmistaa jotakin toiveidesi mukaista, jollei mikään houkuttele."

Tiarnanin huomaavaisuus oli särkeä hänen sydämensä, nykyään vielä pahemmin. Tempestin ei tarvinnut nyt kysyä oliko hän lyönyt miestä laimin – hän oli melko varma, ettei ollut kuluneina viikkoina todella suonut Tiarnanille lainkaan niin paljon huomiota kuin olisi halunnut. Osa hänestä oli pelännyt, mitä tapahtuisi, jos hän yrittäisi palata normaaliin arkeen. Oliko se mahdollista kaiken hänen tekemänsä jälkeen?
Hän polkaisi toisen, kermanvärisen Louboutinin korkeakorkoisen avokkaan jalastaan ja antoi sen pudota sängyltä lattialle.
"Pizza kuulostaisi hyvältä", hän totesi katsahtaen menua. Pizza Margherita. Ajatus ruoasta sai vatsan muljahtamaan, mutta Tempest hätisti tunteen sivuun. Lääkäri oli huomauttanut, että mielenterveys olisi pienin hänen ongelmistaan, ellei hän huolehtisi itsestään ja risujen lailla napsuvat luut olisivat vain ensiaskel.
"Haluatko jakaa sen?"

Tiarnan ei voinut täysin estää häkellystä paistamasta kasvoiltaan. Hän oli niin tottunut huolestumaan siitä, kuinka linnunannoksia hänen vaimonsa söi, ja riemuitsemaan jokaisesta hedelmästä tai smoothiesta, joka tämä suostui ottamaan vastaan, ettei hänen ymmärrykseensä tahtonut ensin mahtua, että tämä ehdotti pizzaa.
Vei pienen hetken ennen kuin hän muisti, että Tempest odotti vastausta.
"Se kuulostaa oikein hyvältä", hän vakuutti, samalla kun vei sormensa hieromaan hellästi sylissään olevan jalan pohjaan.
"Tahtoisitko sen seuraksi jotakin jälkiruokaa?"

Hellä hieronta oli saada Tempestin itkemään. Hän halusi uskoa, että yliherkkyys johtui uupumuksesta ja nälästä eikä hän ollut vain täysin järjetön.
"Luulen, että sitruunalimonadi riittää, jos heidän on mahdollista tarjoilla sitä", hän totesi katsellen haikeasti Tiarnanin kasvoja. Varjo ei ollut jättänyt hänen mieltään ja kuiskutti nytkin, ettei hän voisi koskaan rakastaa miestä tarpeeksi hyvin, mutta sen ote hänestä tuntui hellittävän. Hän saattoi tunnistaa itsensä jälleen, löytää varjojen alta ihmisen, joka oli ollut.
"Kuinka sinä voit?" hän kysyi vetäen tyynyä päänsä alle ja kurotti kättään ulottuakseen koskettamaan miestä.

"Aivan varmasti heillä on", Tiarnan vakuutti, kun poimi huonepalvelun ruokalistan käteensä ja tuki sen syliinsä niin, että saattoi jatkaa hierontaa samalla kun tarttui yöpöydällä lepäävän siron puhelimen luuriin. Hän käytti hetken selittämällä, että halusi nimenomaan sitruunalimonadia, ei spriteä, ja laski luurin takaisin paikoilleen kun hänelle vakuutettiin, että tilaus toimitettaisiin tuota pikaa.
Hän käänsi katseensa takaisin vaimoonsa ja nosti vuorostaan toisen jalan hierottavakseen.
"Pitkät matkat kieltämättä uuvuttavat. Alan käydä vanhaksi."

Ajatus sai hymyn häivähtämään kultaisissa silmissä ja katseen harhailemaan kasvavaan hopean määrään tummissa hiuksissa. Miten hän toivoi, että olisi voinut osoittaa Tiarnanille, kuinka paljon rakasti miestä.
"Mitä sinulla on ohjelmassa huomenna?" hän kysyi ääni painuksissa pitkän lennon ilmastoinnista ja veti sängylle huolella viikattua huopaa päälleen, kun tunsi vapisevansa edelleen.

Tiarnan kurottautui auttamaan huovan kanssa, levittäen sen hellästi vaimonsa hennon vartalon suojaksi. Hän nosti tämän molemmat jalat syliinsä, nyt huovan suojissa, ja laski toisen kätensä lepäämään toista kapeaa säärtä vasten. Hänen sormenpäänsä unohtuivat silittämään sitä hellästi.
"Meillä on muutama haastattelu", hän vastasi, kurtistaen kulmiaan yrittäessään muistaa aikatauluaan. Hän oli tuudittautunut liikaa siihen, että Helen huolehti sellaisista asioista.
"Ja valokuvaukset. Todennäköisesti olen kiinni iltaan saakka. Ei kai sinulle ole varattu mitään vielä huomiseksi?"
Hän olisi suonut Tempestin saavan levätä kaikessa rauhassa edes yhden päivän.

Tempest soi Tiarnanille anteeksipyytävän hymyn.
"Stephen on täällä. Hän sanoi hakevansa minut aamulla haastatteluun, josta ei kerro sen tarkemmin, mutta loppupäivän saan kai viettää studioilla seuraamassa kuvauksia ja keskustelemassa käsikirjoituksista", hän sanoi. Stephenin kanssa oli turha haaveilla vapaasta, mikä oli varmasti ymmärrettävää, kun otti huomioon, kuinka vastahakoisesti hän suostui tulemaan tänne.
"On ihanaa nähdä, kuinka he ovat herättäneet maailmani henkiin." Ovelta kuului kohtelias koputus ja hetkeä myöhemmin heidän illallisensa rullattiin sisään.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat paheksuvasti.
"Hänen ei pitäisi rasittaa sinua liikaa", hän huomautti, ja taputti vaimonsa säärtä myötätuntoisesti. Hän koki samaan aikaan sekä valtavaa tarvetta ottaa Stephen puhutteluun että huonoa omaatuntoa siitä, että ajatteli niin. Hänen ei olisi pitönyt epäillä Tempestin kykyä pitää omia puoliaan ja huolehtia itsestään.
Ei, vaikka viime kuukaudet olivatkin horjuttaneet hänen uskoaan pahasti.
Hän laski Tempestin jalat sylistään, kun heidän myöhäinen illallisensa toimitettiin paikalle, ja nousi sitten seisomaan.
"Minun mielestäni olet ansainnut illallisen vuoteeseen, rakas."

Tempest painoi katseensa ja nyppäsi lankaa mekkonsa pitsissä. Stephen teki varmastikin managerin töitä tavattoman lahjakkaasti ja hän oli harvinaisen hyödytön, uppiniskainen ja kiittämätön asiakas, niin kuin mies sätti turhautuessaan.
Ja silti usein hänestä tuntui, ettei hän voinut jatkaa näin, kuin joku pinoaisi jatkuvasti painavampia betoniharkkoja hänen hartioilleen.
"Niin sinäkin", hän vetosi kohottautuen istumaan ja taputti paikkaa vieressään. Voi taivas, miten hyvältä rouheasti käsintehty pizza tuoksui ja näytti. Tempest poimi yhden viipaleen käsiinsä ja epäröi hetken raskaan, kuuman ruoan edessä, ennen kuin haukkasi sitä. Voi taivas, se todella oli hyvää. Niin hyvää, ettei hän voinut kuin hymistä epäuskosta ja antaa silmiensä painua hetkeksi kiinni.

"Me molemmat olemme", Tiarnan vakuutti, kun ujutti kengät pois jaloistaan ja hylkäsi ne vuoteen vierelle. Hän oli vitsaillut vain puoliksi sanoessaan Emmielle, että oli tulossa vanhaksi, sillä hän saattoi tuntea pitkän lentomatkan kivistyksenä lihaksissaan ja usvana ajatuksissaan - reilut kymmenen vuotta aikaa taaksepäin, ja hän olisi ollut valmis syöksymään ensimmäiseen haastatteluun suoraan lentokoneesta.
Tai ehkä aika vain kultasi muistot.
Hän kääntyi paremmin vaimonsa puoleen ja sipaisi sormenpäillään tämän niskaa, hymy suupielissään häivähtäen.
"Olen iloinen, että sinulle maistuu."

Kosketus sai lämpimät väreet leviämään hänen sisällään. Aina kun hän ajatteli asiaa, hän tunsi olonsa yhtä häkeltyneeksi siitä, että tämä todella oli hänen elämänsä – että Tiarnan oli hänen vieressään ja rakasti häntä. Edelleen, kaiken hänen tekemänsä jälkeen.
"Millaista oli palata Nikolain rooliin?" hän kysyi haukaten uudelleen siivustaan.
"En malta odottaa Anastasian näkemistä. Young Nikolay on edelleen suosikkejani." Hän muisti 13-vuotiaan itsensä joka kerta katsoessaan sarjaa ja sydän lepatti Tiarnanin astuessa ruutuun.

Tiarnanin oli hyvin vaikea kääntää katsettaan pois vaimostaan. Lennon aiheuttamasta ahdistuksesta ja huonovointisuudesta, ja viime kuukausien tuoman väsymyksen alta hän oli erottavinaan välähdyksen siitä Tempestistä, joka todella oli hänen. Siitä, jota varjo ei ollut vienyt mukanaan.
Hän kumartui painamaan suukon vaimonsa untuvaiselle ohimolle ennen kuin poimi itselleen palan pizzaa. Ehkä he voisivat kunnioittaa amerikkalaisuutta syömällä sen sormin.
"Haikealta", hän vastasi, kun tasapainotteli vielä höyryävän, lämpimän palan sormiinsa. Tempestin sanat olivat saaneet myrskynharmaat silmät siristymään hymystä.
"Kun viimeksi tapasin hänet - Nikolain - hän oli elämänsä alussa. Ja nyt..."
Nikolain viimeiset hetket.
"Luulen, että ystävämme vie kyllä valokeilan. Aida on upea Anastasian roolissa."

Ajatus sai hymyn katoamaan kultaisista silmistä. Hän oli keskittynyt vain siihen, että näkisi Tiarnanin uudelleen rakastamassaan roolissa eikä ollut halunnut ajatella sietämättömän surullista kohtaloa, joka perhettä oli kohdannut.
Tempest hipaisi Tiarnanin reittä myötätuntoisena ja siemaisi tuoreena puristettua limonaadia, painaen hetkeksi katseensa sydän kipeästi lyöden.
"Minusta on aina ihana nähdä sinut valkokankaalla. Vaikka se tekeekin siitä vielä epätodellisempaa, että olet siinä", hän totesi ja pyyhki sormensa huolellisesti lautasliinaan viimeisteltyään siivunsa.

Tiarnan huomasi, millainen vaikutus hänen sanoillaan oli Emmieen, ja tunsi samantien katumusta synkistä sanoistaan. Hän oli aikeissa koskettaa vaimonsa niskaa, mutta pelkäsi sormiensa olevan pizzan sotkemat, joten päätyi sittenkin painamaan suudelman tämän ohimolle.
"Mutta Anastasia löysi onnellisen loppunsa."
Myrskynharmaa katse tutki pisamaisia kasvoja tarkkaavaisena.
"Onko se sellaista kuin pitääkin?" hän kysyi, ja nyökäytti lasia kohti.
"Minusta on outoa nähdä itseni valkokankaalla, jos rehellisiä ollaan. En ole varma, tottuuko siihen koskaan. Tahtoisitko kanssani ensi-iltaan, Em?"

"Se on ihanaa", Tempest vastasi siemaisten uudelleen lasistaan ja ojensi sitten tarjottimelta toisen lasin Tiarnania kohti, kannustaen miestäkin maistamaan. Mies tuntui katselevan häntä tarkkaavaisemmin – tai hän oli ollut niin poissaoleva ja väsynyt edelliset viikot, ettei ollut huomannut – ja tuttu, perhosten lepatusta muistuttava häkellys pesiytyi hänen vatsaansa.
"Totta kai tahtoisin", hän vastasi ja kurtisti sitten vaaleita kulmiaan hämillisen asteen.
"Mistä ensi-illasta puhut?"

Tiarnan pyyhkäisi sormensa lautasliinaan ja otti lasin vastaan. Hänen oli myönnettävä, että hotellin henkilökunta oli onnistunut saamaan sen maun melkolailla täydelliseksi - mutta ehkä viiden tähden tasoisessa hotellissa saattoi sitä odottaakin.
Oli hetkiä, joina Tiarnanista tuntui, ettei hän vieläkään ollut muuttunut siitä skotlantilaispojasta, joka oli paimentanut lampaita ja nostanut turvetta taskurahoja tienatakseen.
"Aivan ensimmäisestä esityksestä, joka pidetään täällä Los Angelesissa marraskuun lopulla", hän selitti, ja saattoi vihdoin viedä kätensä uudelleen silittämään vaimonsa siroa niskaa.
"Ja olisin myös hyvin onnellinen, jos haluaisit kanssani Pariisiin."

Hänen oli ollut tarkoitus palata kotiin viikon päästä, mutta ehkä hän voisi jäädä toiseksikin. Hänen aviomiehensä pyysi häntä kanssaan maailman odottaman elokuvan ensi-iltaan. Ehkä hän ei koskaan lakkaisi häkeltymästä elämästään.
"Totta kai haluan", Tempest vastasi hymyillen hämillisenä ja kosketti miehen polvea. Hän haluaisi Tiarnanin kanssa minne tahansa.
Ainakin, jos se ei vaatisi lentomatkaa. Edellinen viipyi hänen kehossaan väsymyksenä, joka tuntui menevän jonkin näkymättömän rajan yli, missä häntä ei enää nukuttanut.
"Olisitko halunnut jälkiruokaa?"

Lämpö tuikahti Tiarnanin silmissä. Hän olisi mielellään suonut, että Emmie olisi voinut olla hänen mukanaan useamminkin, mutta hän tiesi sen olevan itsekäs toive. Hänen vaimonsa kaipasi rauhaa siinä missä hän tuntui kaipaavan ihmisiä ympärilleen. Hän pelkäsi, että hotellielämä väsyttäisi Tempestin, jos se jatkuisi liian pitkään.
Em kuului kotiin pienten rakkaidensa luo.
"Näin on hyvä", hän vakuutti, samalla kun käsi laskeutui niskalta lapaluiden väliin, hieromaan lennon tuomaa jännitystä pois.
"Mutta olisiko sinulle maistunut?"
Hänen äänessään oli melkein toiveikas sävy, jota hän ei itsekään huomannut.

Kosketus tuntui saavan hänen koko kehonsa sekaisin. Hengitys oli pysähtyä rintakehään, ja Tempestin oli vaikeaa muodostaa järkevää lausetta. Tiarnanilla tuntui olevan häneen huolestuttavan usein sellainen vaikutus, mutta jokin tuntui nyt erilaiselta. Ehkä se oli hän itse.
Tempest katsahti miestä silmäkulmastaan.
"Olen melko täynnä", hän vastasi koskettaen vatsaansa ja siirsi kätensä sitten epäröiden Tiarnanin reidelle. Hänen sydämensä oli särkyä, kun hän muisti edellisen kerran, jolloin he... Tempest nojautui painamaan kevyen suudelman miehen poskelle.

Tiarnan yritti olla näyttämättä pettyneeltä. Ehkä Tempestin sisar oli onnistunut ujuttamaan häneenkin ajatusmaailman siitä, että niin kauan kuin ihminen söi, tämä oli kunnossa. Hän oli itse tainnut saada aikanaan vähintään kilon lisää painoa, kun he olivat ensimmäisen kerran vierailleet Tempestin kanssa pidemmästi.
Sormet jatkoivat hellää, hierovaa liikettä.
"Voisin hieroa hartioitasi kunnolla, rakas."

Hänen teki mieli painautua kättä vasten.
"Minä voisin hieroa sinua", Tempest ehdotti sen sijaan, tutkien miehen kasvoja ja rakkaita, myrskynharmaita silmiä. Miten hän janosi tehdä edes jotakin rakastamansa miehen eteen. Hän kurotti kätensä koskettamaan hopeisia juovia Tiarnanin ohimolla ja antoi sen valua siitä niskalle, nojautuen painamaan suudelman miehen huulille.
Sitten hän ryhdistäytyi ja kiipesi polvilleen, houkutellen Tiarnania kääntämään selkänsä hänelle.

Kosketus niskalla herätti varoittamatta kaipauksen, jonka Tiarnan oli tukahduttanut pitkään. Oli tapahtunut paljon kaikkea, ja Tempest oli tarvinnut aikaa toipumiseen ja sisarensa tukemiseen. Hän oli vetäytynyt suosiolla sivuun, antanut tilaa.
Mutta se ei ollut tehnyt erosta yhtään helpompaa.
Hän tarttui hellästi ohimoaan koskettaneeseen käteen ja painoi sen kämmenelle suudelman, ennen kuin vapautti sen otteestaan ja käänsi kuuliaisesti selkänsä vaimolleen.
"Sinua ei haittaisi viettää täällä viikon pidempään? Voisit rentoutua ja käydä uimassa altaalla."

Samanlainen, kipeä kaipaus söi Tempestiä, kun hän kosketti miehen hartioita. He olivat olleet hetken onnellisia, suorastaan sietämättömän onnellisia paratiisissa, ennen kuin hän oli lyönyt heidän elämänsä uudelleen rikki.
Kädet vaelsivat hartioilla, hieroen niitä hellästi, kun hän nojautui kevyesti miehen selkää vasten ja siirtyi vastavuoroisesti kauemmas, kun kädet valuivat alas selkää ja nostivat lopulta paidan helmaa, hivuttautuen varovaisina koskettamaan paljasta ihoa. Hän hipaisi nenänpäällään niskan kaarta, hengitti ihon tuoksua ja kosketti sitä huulillaan.

Tiarnan antoi silmiensä painua kiinni ja veti syvään henkeä. Rauhassa nyt. Hän ei ollut enää nuorukainen, joka oletti jokaisen kosketuksen vievän pidemmälle. Vanha mies, hillitse itsesi.
Mutta hän oli kaivannut vaimoaan.
Jonka olisi pitänyt saada levätä pitkän lentomatkan jäljiltä.
"Miltä tuntuu olla taas Los Angelesissa, Em?" hän kysyi, pitääkseen itsensä ja ajatuksensa kurissa, vaikka jokainen solu hänen kehossaan alkoi hiljalleen vaatia häntä kääntymään ja painamaan vaimonsa vasten vuodetta.

Sormenpäät vaelsivat alaselän iholla paidan alla. Tempest ei ollut tiennyt, että kaipaus voisi sattua näin.
"On ihanaa nähdä Awakeningin kuvauksia", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, etsien hajanaisista ajatuksistaan positiivisimman. On ihanaa olla sinun kanssasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi heräämässä pitkästä unesta. Tempest hipaisi huulillaan miehen niskaa ja nojautui sitten tämän selkää vasten, painaen poskensa lapaluulle.
"Ikävöin sinua niin kamalan paljon."

Tiarnan epäili, että parempi mies olisi päästänyt vaimonsa lepäämään. Tempestin täytyi olla uupunut, pelättyään melkein kahdentoista tunnin ajan henkensä puolesta. Pidempäänkin, jos mukaan laskettiin jo hetket ennen lentoa. Parempi mies olisi voinut laskea kylvyn ja antaa vaimoparkansa rentoutua.
Tiarnan ei tuntenut olevansa kovinkaan hyvä mies, kun veri alkoi poltella hänen suonissaan.
"Minullakin on ollut ikävä sinua, Em", hän vastasi, ja kääntyi puolittain vaimoaan kohti, voidakseen painaa suudelman ensin tämän otsalle ja sitten huulille.

Tiarnanin olisi pitänyt saada levätä pitkän matkan jälkeen. Mutta ajatus kauemmas siirtymisestä tuotti fyysistä tuskaa. Hän kaipasi miehen läheisyyttä, lämpöä ja sen tuomaa turvallisuuden tunnetta niin, että sattui.
Otsalle painettu suudelma sai kultaiset silmät painumaan kiinni.
Tempest kiersi kätensä Tiarnanin niskalle ja painoi uuden suudelman miehen huulille, punoen sormiaan tummien hiusten joukkoon. Toinen käsi valui alas rintaa, riisumaan pois miehen paitaa. Sydän löi melkein hätäisenä.
Kaipaan sinua niin kovin.

Hänen olisi ehdottomasti pitänyt antaa Tempestin levätä.
Mutta Los Angelesissa täytyi olla jotakin, joka palautti hänen mieleensä ajat ennen edellistä matkaa. Silloin, kun hän ei ollut vielä tiennyt varjosta. Hän muisti kuvan, jonka oli ottanut Tempestistä tulva-altaiden luona, sen, jossa nainen hymyili kameralle melkein häkeltyneenä.
Valtavan kauniina.
Ja samalla hän huomasi nousevansa paremmin sängylle polviensa varaan, niin että saattoi houkutella Tempestiä laskeutumaan selälleen samalla haluttomana katkaisemaan suudelmaa.

Tempest nyki pois Tiarnanin paidan, hamuten miehen huulilta suudelmaa kankaan siirryttyä pois heidän välistään. Sydän hakkasi voimalla, joka sai huoneen aaltoilemaan, kun hän laskeutui kuuliaisesti selälleen ja siveli sormillaan nyt paljaita kylkiä ja vatsaa. Lämpö melkein poltti sormissa.
Hän kosketti huulillaan miehen kaulaa, kun vatsalla vaeltaneet sormet tavoittivat housujen vyön.

Tiarnan tiedosti vain puoliksi sen, kuinka yksi tummansinisen kauluspaidan napeista taisi antaa periksi, irrota ompeleestaan ja pudota jonnekin vielä hetki sitten virheettömän suoraan pedatun päiväpeitteen nyt ilmestyneisiin poimuihin. Ei sillä ollut väliksi, paita joutaisi joka tapauksessa pestäväksi pitkän matkan jäljiltä.
Eivätkä hänen ajatuksensa taipuneet tällä hetkellä moisesta pikkuseikasta murehtimiseen. Ei, kun hän oli seota vaimonsa kosketukseen ja tämän ihon tuoksuun, kun hän vuorostaan taivutti päätään niin, että saattoi painaa huulensa Tempestin kaulalle, samalla kun sormet vaelsivat tämän reidellä.

Kosketus teki hengittämisestä vaikeaa. Tempest tunsi olevansa omituisessa ristiriidassa: osa hänestä halusi viipyä hetkessä, painaa tunteen mieleensä, unohtua jokaiseen kosketukseen, joka ravisteli hänen maailmaansa. Sytytti pimeyden täyteen tähtiä.
Osa kaipasi Tiarnania niin, että sattui – ja samalla pelkäsi kuollakseen, että jokin menisi vinoon.
Huulten kosketus kaulalla sai Tempestin henkäisemään ääneen ja vyötä avaavat sormet pysähtyivät hengenvedoksi, ennen kuin jatkoivat haparoiden. Koko huone tuntui pyörivän hänen silmissään, kun hän hipaisi huulillaan miehen korvaa.

Sama huoli oli löytänyt tiensä myös Tiarnanin mieleen. Se oli erilaista huolta kuin silloin, kun heidän suhteensa oli alkanut, sillä tähän huoleen liittyi varjo, joka hänen peloissaan vaani yhä sängyn laitojen ulkopuolella. Varjo, joka saattaisi hyökätä Emmien kimppuun koska tahansa ja repiä heidät erilleen tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä heidän kehojensa kanssa.
Ajatus sai hänen sydämensä särkemään, samalla kun hänen kätensä jatkoi reittä pitkin matkaansa pitsikuvioidun helman alle ja huulet hamusivat kaulaa.
"Olen kaivannut sinua valtavasti, Em."

"Niin minäkin sinua", Tempest huokasi pehmeästi, kyetessään muodostamaan sanoja, ja kosketti hopeaa tummissa hiuksissa, ennen kuin antoi kätensä vaeltaa jälleen alas miehen kylkeä. Tähdet välkkyivät hänen silmissään huulten koskettaessa hänen kaulaansa.
Hän avasi Tiarnanin housut ja halasi miestä kevyesti toisella jalallaan.
"Valtavan paljon", hän vetosi hiljaa, kun hamusi suudelmaa miehen huulilta sydän hurjasti takoen ja kädet niskalle kiertyen.

Pitkä aika erossa oli tehnyt Tiarnanista kärsimättömän tavalla, josta hän ei ollut ylpeä. Hän hipaisi vaimonsa kaulaa kevyesti hampaillaan samalla, kun ujutti reidellä vaeltaneen käden tämän selän alle avaamaan pitsikuvioidun puvun vetoketjua, niin että hän voisi vapauttaa Tempestin vartalon sen kauniisti istuvan leikkauksen alta. Hoikkaa vartaloa hyväilevät muodot saivat kaipauksen hänen sisällään jylläämään myrskyn lailla.
"Olet minulle rakkainta maailmassa", hän kuiskasi kaulaa vasten samalla kun tavoitti vetoketjun.

Hampaiden kosketus sai hänet vavahtamaan ja väreet kulkivat alas selkää varpaisiin.
"Niin sinäkin minulle", hän kuiskasi takaisin kaartaen selkäänsä irti patjasta, jotta Tiarnan voisi riisua sirolla pitsillä verhotun mekon. Hänen mielessään pyöri kiivas mantra: anna kaiken mennä hyvin, ole kiltti, anna kaiken mennä hyvin, anna kaiken mennä hyvin.
Sormenpäät vaelsivat kylkien ja selän iholla, punoutuivat välillä tummiin niskahiuksiin. Rakastan sinua niin valtavan paljon, hän vetosi mielessään, kun antoi käsiensä valua alemmas, työntämään miehen housuja alas.

Mekko oli valtavan kaunis, ja olisi ollut sääli sysätä se vain lattialle. Mutta Tiarnan ei voinut väittää kykenevänsä juuri nyt kovinkaan loogiseen ajatteluun, ei, kun hänen verensä poltti ja kuohui. Oli pikemminkin tuuria, että pitsikoristeinen mekko jäi puolittain sängylle, sellaiseen kulmaan, että he eivät todennäköisesti onnistuisi rypistämään sitä, Ja mekon ollessa pois tieltä hän saattoi vaeltaa kaulalta hartialle ja siitä solisluille suudelmineen.
Ja silti kädet, pahat, levottomat kädet valuivat riisumaan ensin liivejä ja sitten, hiljaa ähkäisten, sukkahousuja, kun hän tajusi niiden vielä unohtuneen hänen vaimonsa ylle.

Anna kaiken mennä hyvin, anna kaiken mennä hyvin, anna kaiken mennä hyvin, hän hoki nostaessaan lantiotaan avuksi. Oli varmasti jossain määrin naurettavaa joutua käymään sellaista keskustelua itsensä kanssa, kun oli naimisissa Tiarnan Fox-Mooren kanssa ja jostain käsittämätömästä syystä mies sekä rakasti että halusi häntä. Mutta hermostus ei suostunut jättämään häntä rauhaan. Se jätti Tempestin vaikeaan välikäteen: hän halusi Tiarnania eikä välittänyt siitä, vaikka läheisyys sattuisi – mutta Tiarnan välittäisi eikä haluaisi, jos tietäisi. Eikä Tempest halunnut olla, jälleen, syy, miksi näin ihana hetki päättyisi ikävästi.
Hengitä, hän muistutti itseään, kun pää alkoi tuntua kevyeltä. Mutta ihon kosketus ihoa vasten oli pysäyttää hänen sydämensä. Pelkkä Tiarnanin läsnäolokin oli tehdä niin.

Tiarnan toivoi, että olisi voinut tehdä jotakin enemmän tarjotakseen Emmien keholle mahdollisuuden valmistautua hänen läheisyyteensä. Ehkä jonakin päivänä hän voisikin, mutta nyt hän tyytyi vain silittelemään hellästi tämän vyötärön ja lantion kaarta ja hyväilemään kaulaa ja harteita huulillaan, vaikka samaan aikaan hänen oma kehonsa tuntui karjuvan vastalauseita viivytykselle.
Jonakin päivänä hän tulisi vielä hulluksi.
"Haluan sinua aivan valtavasti", hän kuiskasi vaimonsa korvaan, sormet tämän paljaalle reidelle vaeltaen.

Sanat saivat hänen maailmansa keinahtamaan ja vatsanpohjan polttamaan häkeltyneestä lämmöstä. Kosketus muutti hänen ajatuksensa sanojen sijasta tunteiden värikkäiksi aalloiksi, jotka kulkivat hänen sisällään kuin väreet. Hengitä, kaikki on hyvin. Hengitä.
"Haluan olla sinun", hän kuiskasi takaisin, pystyessään muodostamaan koherentin lauseen, ja halasi miestä jaloillaan, kannustaen tätä lähemmäs.

Tiarnan kohottautui hetkeksi käsivarsiensa varaan tavoittaakseen vaimonsa kultaisen katseen. Ehkä hän teki niin varmistuakseen siitä, että tämä todella oli siinä, ettei varjo ollut hiipinyt jälleen heidän väliinsä. Tai ehkä hän halusi vain nähdä tähtien meren, joka häntä niin usein kohtasi, kun hän unohtui katselemaan Tempestin silmiä.
Mutta polte oli kipeä ja vaativa, heissä molemmissa, hän toivoi, ja niin hän siirsi kättään etsien parempaa otetta naisen vyötäisiltä, ja kumartui painamaan syvän, rakastavan suudelman tämän huulille ennen kuin painautui lähemmäs.

Ehkä helpotus ei ollut tunne, jonka suurin osa yhdisti rakkauselämässään tähän hetkeen. Mutta se oli käsinkosketeltavaa. Hän saattoi hengittää pois alussa polttelevan kipeyden, joka oli täysin yhdentekevää verrattuna siihen, että he olivat jälleen yhdessä. Tiarnan saattoi edelleen haluta häntä. Hän voisi olla vaimo rakastamalleen miehelle.
Sormenpäät vaelsivat paljaalla iholla, piirsivät sille polkuja ja sukelsivat välillä tummiin hiuksiin. Huulet koskettivat miehen hartiaa ja kaulaa, kiitollisuus oli saada hänen sydämensä pakahtumaan. Tiarnan oli edelleen tässä, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli pakottanut rakkaansa käymään läpi.

Ehkä hänen olisi pitänyt yrittää tehdä hetkistä ainutlaatuisempia, kauniimpia, aina sen jälkeen, kun he olivat olleet pitkään erossa. Osoittaa jollakin aivan erityisellä tavalla, kuinka paljon hän rakasti vaimoaan, kuinka paljon läheisyyden hetket hänelle merkitsivät.
Mutta hän oli vain heikko mies, jonka yksinkertainen kosketus niskalla saattoi ajaa hulluuteen.
Tiarnan lupasi itselleen, että antaisi Tempestille aikaa levätä.
Silti hän tunsi olonsa melkein epätodelliseksi nojautuessaan hetken vaimonsa ylle hengästyneenä ja lämpimänä, hamuten tämän huulilta suudelmaa.

Tempest vastasi suudelmaan, koskettaen hopeaa miehen hiuksissa, ja tunsi onnellisen levollisuuden tyynnyttävän myrskyjä sisällään. Pienen hetken hän sai olla tarpeeksi.
"Rakastan sinua", hän muistutti tuskin kuuluvasti ja jäljitteli sormenpäillään kulmakarvan ja poskipään linjan. Kasvot, joille hän oli menettänyt sydämensä jo 13-vuotiaana – tai mitä oli kuvitellut siksi. Tiarnaniin rakastuminen oli ollut kauhistuttavaa, kuin hänen maailmansa ei voisi olla enää koskaan entisensä.

Tiarnan laskeutui varovasti Tempestin vierelle sängylle, haluamatta litistä pientä vaimoparkaansa alleen. Hän sipaisi vaaleita, untuvaisia hiuksia ja halasi sitten naisen hellästi syliinsä, rintakehä yhtä hieman raskaamman hengityksen tahtiin kohoillen, iho nihkeänä yössä, joka tuntui hyvin lämpimältä Lontoon syksyn jäljiltä.
Huoneeseen oli tullut hyvin pimeää.
"Minäkin rakastan sinua, Em", hän vastasi karheus äänessään, ja silitti samalla naisen selkää sormenpäillään.
"Eihän tehnyt kipeää?"

Tempest käpertyi Tiarnanin syliin. Hän rakasti näitä kiireettömiä hetkiä, jotka tuntuivat sopivan omaan ulottuvuuteensa. Iho tuntui lämpimältä ihoa vasten, eikä hän saanut tarpeekseen siitä, miltä Tiarnan tuoksui. Hän painoi nenänsä miehen rintakehää vasten ja tunsi onnen lepäävän rauhana suonissaan, kunnes kysymys sai sen haparoimaan.
Ei tietenkään, hän oli aikeissa vastata. Mutta hänen piti lakata valehtelemasta. Se ei kuitenkaan tehnyt kipeää, ei hänen mielestään, verrattuna vaikka neulan poraamiseen selkärankaan tai murtuvaan luuhun. Vastaus viivästyi ja Tempest hermostui itselleen.
"Käyn pesemässä hampaat", hän sanoi ja painoi suudelman miehen huulille, kiiveten sitten ylös.

Se ei ollut vastaus.
Kylmä koura kuristi hetken Tiarnanin sisintä, ja hän kosketti Tempestin selkää melkein anteeksipyytävästi. Se, ettei tämä vastannut suoraan, taisi olla sama asia kuin kyllä.
Vanha pelko heräsi, kun nainen nousi hänen sylistään, ja Tiarnan nousi itsekin istumaan, nykien housujaan siveellisempään asemaan. Hän ei voisi pelätä joka kerran, kun Tempest menisi kylpyhuoneeseen.
"Käy rauhassa", hän vastasi, keskittäen huomionsa vyöhönsä ettei olisi esittänyt liikaa kysymyksiä.

Hetken hän tuijotti peilikuvaansa ylellisen lavuaarin yläpuolella. Varjon ääni heräsi nälkäisenä ja rumana, kuiskutti kipeitä syytöksiä riittämättömyydestä, rikkinäisyydestä ja siitä, kuinka paljon onnellisempi Tiarnan voisi olla.
"Ei", hän totesi tuijottaen itseään kulmat tiukassa kurtussa pestyään hampaansa ja pyyhkäistyään suutaan.
"Nyt riittää." Hän pysähtyi matkalla poimimaan matkalaukustaan parin alushousuja ja Tiarnanin vanhan, pehmeäksi kuluneen t-paidan, jonka veti päänsä yli. Hän kiipesi miehen yli kissamaisella röyhkeydellä ja istahti tämän vierelle, vetäen peittoa paljaille jaloilleen.
"Oletko kunnossa?"

Tiarnan oli sillä välin saanut housut vedettyä takaisin jalkaansa. Hänellä oli ollut vakaa aikomus käydä suihkussa, mutta sen sijaan hän oli unohtunut istumaan vuoteen laidalle. Hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun Tempest palasi, melkein häkeltyneenä siitä, että aikaa oli ehtinyt kulua niinkin hyvä tovi.
"Vanha ja väsynyt", hän vastasi, ja kumartui painamaan suudelman vaimonsa mintunmakuisille huulille.
"Ajattelin vielä käydä pikaisesti suihkussa."

Tempest tutki myrskynharmaita silmiä levoton nipistys vatsassaan. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt virheen, mutta ei ollut varma, kuinka korjata se.
Varovasti hän puski miehen olkapäätä ohimollaan ja nojasi päänsä sitä vasten.
"Rakastan sinua valtavasti", hän toisti ja suoristautui sitten, antaakseen miehelle tilaa käydä suihkussa.
"Haluan sinun olevan onnellinen."

"Rakas, minä olen onnellinen", Tiarnan vastasi melkein hämillään. Kuinka hän olisi voinut olla olematta, kun Tempest oli hänen vaimonsa?
Kun Tempest oli yhä täällä.
Hän sipaisi vaaleita hiuksia hellästi sormenpäillään ennen kuin nousi seisomaan. Vanha ja väsynyt, todellakin. Selkääkin särki kuin vanhuksella.
"En viivy pitkään", hän lupasi kun suuntasi moitteettoman hohtelevaan kylpyhuoneeseen.

Hän katsahti turhaan ympärilleen pienten rakkaiden toivossa. Ne olivat kotona Lontoossa hoitajansa kanssa, ja kun he palaisivat kotiin, hän voisi hakea myös pienen Nyssan perheeseen. Pieni siamilainen, jolla oli kaksivärinen nenä ja suuret safiirinsiniset silmät.
Tempest valui selälleen, kääntyi vatsalleen, nousi uudelleen istumaan ja suki hetken kullanvalkeita hiuksiaan, ennen kuin asettui kyljelleen vetäen tyynyn päänsä alle ja nakersi peukalonsyrjäänsä. Hänen olisi pitänyt hieroa Tiarnanin hartioita niin kuin lupasi.

Tiarnan piti lupauksensa siitä, ettei viipyisi kauaa. Kun hän palasi takaisin, tummat, hopeanjuovittamat hiukset kiiltelivät kosteina. Hän ei ollut vaivautunut pukeutumaan hotellin ylellisen pehmeään kylpytakkiin, vaan oli kietonut pyyhkeen lantiolleen. Häämatkalta hankitty kevyt rusketus oli jo alkanut haalistua.
"Olet vielä hereillä", hän totesi hellästi vaimolleen, kun kumartui avaamaan matkalaukkuaan, joka oli kulkenut hänen mukanaan jo usean vuoden ajan.
"Sinun pitäisi yrittää levätä, rakas. Matka oli pitkä."

Tempest katseli miestä ja tunsi kipeän vihlaisun sydämessään muistellessaan, miltä Tiarnan oli näyttänyt heidän saarellaan paratiisissa. Ennen kuin hän oli lyönyt rikki heidän elämänsä, taas.
Hän pureskeli peukalonsa laitaa pohtiessaan, kuinka muotoilla ajatuksensa. Nakertavan tunteen vatsassaan.
"Tiarnan", hän vetosi pehmeästi, "tiedäthän, ettet sinä satuta minua?"

Tiarnan oli kumartunut matkalaukkunsa puoleen. Hän oli jo onnistunut löytämään itselleen tummansinisen Calvin Kleinin bokserit, ja oli juuri poiminut yhden vanhemmista t-paidoista yötä varten, kun Tempestin sanat havahduttivat hänet ajatuksistaan.
Hän tunsi jälleen saman, kipeän vihlaisun.
"Minä todella toivon niin, Em", hän vastasi hellästi, kun veti t-paidan päänsä yli.

Typerys, Tempest halusi sättiä itseään, vaikkei ollut varma miksi.
"Rakkaimpani, et voisi satuttaa minua", hän vetosi, vaikkei Tiarnan ollut tainnut kysyä. Hän nosti peittoa vierestään, jotta mies pääsisi mukavasti sen alle.
"Vaikka- vaikka joskus tekisi vähän kipeää, sillä ei ole minulle väliä. Haluan olla kanssasi."

Saatuaan t-paidan päälleen Tiarnan poimi lattialle hylkäämänsä pyyhkeen ja laskosti sen suuripiirteisesti läheisen tuolin puiselle käsinojalle. Sitten hän asteli sängyn luo ja istahti sen laidalle.
"Jos sanot niin, uskon sen", hän lupasi, pyyhkäisi karanneen suortuvan pois Tempestin otsalta ja kumartui painamaan sille suukon.
"Haluan vain, että tiedät, että voit koska tahansa käskeä minun lopettaa."
Hän kuljetti peukaloaan pisamaista poskipäätä pitkin.
"Minä todella kaipasin sinua, rakas."

Tempest tutki rakkaita myrskysilmiä ja tarttui Tiarnanin paitaan, sulkien kourallisen sitä nyrkkiinsä kuin alitajuisesti pyytäen miestä jäämään.
"Minäkin kaipasin sinua", hän vetosi ja tunsi kosketuksen levittävän lämpöä iholleen.
"Ja minä tiedän." Hän tiesi, että Tiarnan lopettaisi, vaikka hän ei haluaisi, jos vain vaistoaisi, ettei jokin ollut hyvin. Mies oli niin uskomattoman huomaavainen ja lempeä. Hän ei halunnut Tiarnanin lopettavan. Hän ei enää koskaan halunnut tilanteeseen, jossa ihana hetki katkesi siihen, että hänen kehonsa petti hänet.

Useammin kuin kerran Tiarnan oli ajanut itsensä turhautumisen partaalle huomatessaan tarkkailevansa vaimoaan lähes neuroottisesti. Hän oli luvannut itselleen, että yrittäisi luottaa Tempestin sanaan, sillä muutoin heidän suhteensa ei koskaan voisi olla täysin tasa-arvoinen.
Hän ei halunnut, että Em tuntisi olonsa holhotuksi.
"Hyvä niin", hän huomautti lempeästi, kun vei toisen kätensä silittämään vaimonsa hiuksia.
"Millainen olo sinulla on?"

Itseeni pettynyt. Turhautunut. Mutta Tempest keskitti ajatuksensa eteenpäin. Huomenna päivä olisi parempi – hänkin voisi olla. Varjon ei tarvinnut kahlita häntä menneisiin virheisiin ja katumuksiin. Hän kieltäytyisi antamasta sille valtaa elämäänsä enää.
Hän oli vastaamassa, mutta jäi epäröimään. Ole rehellinen. Anna Tiarnanin luottaa sinuun.
"En pidä itsestäni merkittävästi, mutta olen onnellinen sinusta", hän totesi ja houkutteli miestä käymään makuulle viereensä, jotta voisi käpertyä tämän kainaloon ja vetää peiton heidän päälleen.
"Loputtoman kiitollinen sinusta."

Tiarnanin kulmat painuivat alemmas.
"Rakas, miksi?" hän kysyi, samalla kun laskeutui makuulle ja ojensi käsivarttaan, pyytäen Tempestiä kainaloonsa. Tämän sanat olivat saaneet kipeän huolen nostamaan päätään - olivatko ne varjon vai hänen vaimonsa omia sanoja?
Hänen olisi lakattava näkemästä varjoa kaikkialla.
"En näe ainuttakaan syytä, jonka vuoksi sinun ei pitäisi pitää itsestäsi."

Hän näki niitä loputtomasti. Mutta hänen pitäisi lakata keskittymästä kaikkeen siihen, missä tunsi olevansa riittämätön.
"Ei sillä ole väliä", Tempest rauhoitti ja painoi päänsä Tiarnanin rintaa vasten, silittäen rintakehää sormenpäillään. Herätys olisi kauhistuttavan aikaisin, varsinkin aikaerosta tiedottomalle keholle, mutta hän ei voisi heittäytyä hankalammaksi kuin oli jo. Stephen joutui näkemään kohtuuttomasti vaivaa saadakseen hänet töihin, ainakin omien sanojensa mukaan.
"Käydään vain nukkumaan. Sinullakin on pitkä päivä huomenna."

Tiarnanin kulmilla viipyi pieni kurtistus, mutta ehkä nyt ei ollut oikea hetki alkaa houkutella vastauksia ulos Emmiestä. Herätyksestä muistuttaminen sai hänet ähkäisemään ja kurkottamaan vielä uudelleen yöpöydälle hylätyn puhelimen käteensä.
"Olen ehtinyt jo tottua siihen, ettei herätystä tarvita", hän puhahti ja asetti herätyksen kammottavan lähelle tätä hetkeä ennen kuin sammutti yöpöydän valon ja kietoi toisenkin käsivartensa Tempestin ympärille.
"Nuku hyvin", hän toivotti, painaen suudelman vaaleiden hiusten joukkoon.

* * *

Ehkä hän ehti juuri nukahtaa, ennen kuin lähtö kutsui. Tempest nousi hiljaa sängystä suihkuun, värähtäen sitä, kuinka pimeää ulkona oli edelleen. Jokainen solu vetosi häntä palaamaan takaisin peiton alla vallitsevaan lämpöön.
Mutta Stephen odottaisi häntä pian hotellin edustalla.
Hän kuivasi hiuksensa jättäen ne vapaasti auki ja meikkasi kevyellä luonnollisuudella, korostaen hienovaraisesti kultaisia silmiä, ennen kuin palasi sviitin puolelle pukeutumaan puhelimensa kelloa vilkuillen. Minne Stephen oli viemässä hänet? Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempaa: epätietoisuus siitä, mitä tapahtui, vai pelätä esiintymistä etukäteen.
Tempest valikoi kaappiin valmiiksi varatuista mekoista valkean, pitsiverhotun kotelomekon ja siihen sopivat, korkeakorkoiset avokkaat, peilaten mekkoa epäröiden ylleen vaatekaapin ovesta.

Tiarnan syytti vanhuuttaan ja väsymystään siitä, että vaikka hän havahtui Tempestin herätykseen ja siihen, että tämä lähti hänen viereltään, hän onnistui torkahtamaan vielä uudelleen ennen kuin hänen oma herätyksensä kilahti soimaan. Tai ehkä hän oli vain nukkunut viime aikoina huonosti.
Kurottaessaan sammuttamaan herätystään hän näki Tempestin, joka seisoi vaatekaapin edessä. Hymy kohosi hänen huulilleen, vaikka myrskynharmaissa silmissä viipyi vielä väsymys.
"Näytät hyvin kauniilta, rakas", hän totesi, unen karhentamalla äänellä.

Tempest katsahti itsetietoisena olkansa yli, pisamaiset posket vienosti punehtuen.
"Huomenta", hän totesi pujottautuen sisään kotelomekkoon, vetäen sen vetoketjun kiinni siloitellen kehonmyötäistä mekkoa, luoden viimeisen, arvioivan katseen peiliin, ennen kuin kääntyi miestä kohti.
"Mihin aikaan sinulla on lähtö?" hän kysyi vilkaisten kelloa, joka oli vasta vähän yli seitsemän, ja istahti varovasti sängyn laidalle, sipaisten tummia hiuksia pois miehen kasvoilta.

"Huomenta."
Tiarnan seurasi katseellaan, kuinka Tempest pujottautui mekkoonsa ja melkein toivoi, että nainen olisi tullut lähemmäs ja pyytänyt hänen apuaan vetoketjun kanssa. Parempi onni ensi kerralla.
Tempestin istahtaessa sängyn laidalle hän ujutti toisen käsivartensa peiton alta ja kietoi sen tämän vyötäisille.
"Tunnin päästä", hän vastasi ja halasi vaimoaan yksikätisesti.
"Onko sinulla tiedossa pitkä päivä, rakas?"

"Luultavasti", Tempest vastasi sivellen sormenpäillään hopeaa miehen hiuksissa.
"Luulen, että pääsen hotellille yhdeksän tai kymmenen maissa illalla", hän sanoi ja kumartui painamaan hammastahnan mintulta maistuvan suudelman ensin Tiarnanin poskelle, sitten huulille.
"Mihin aikaan sinä pääset vapaalle?"

Tiarnanin silmissä häivähti myötätunto.
"Ethän anna Stephenin täyttää päivääsi liian täyteen?" hän kysyi huolissaan, ennen kuin ehti muistuttaa itseään siitä, mitä oli luvannut itselleen holhoamisesta. Hän pelkäsi, ettei Tempest osannut sanoa ei entiselle miesystävälleen.
"Luultavasti samoihin aikoihin", hän vastasi, ja silitti vaimonsa reittä hameen helman läpi.
"Ei pehmeää laskua takaisin töihin."

Tempest vastasi puolittaisella hymyllä ja painoi katseensa. Oliko hänellä oikeutta niskuroida, kun hän oli niin hankala ja uppiniskainen jo valmiiksi?
Puhelin soi ja Stephenille varattu soittoääni sai hänet jännittymään välittömästi. Hän vilkaisi puhelinta vainottu katse silmissään ja hipaisi Tiarnanin poskipäätä huulillaan, ennen kuin nousi ylös.
"Hei- tulen alas. Ei, en odotuta sinua turhaan", hän sanoi ja työnsi puhelimen sitten laukkuunsa, poimien elegantisti leikatun jakun käsivarrelleen. Sormet kiertyivät tiukasti käsilakun hihnan ympärille.
"Mukavaa päivää", hän toivotti vaisusti, ennen kuin katosi ovesta. Stephenin ei sopinut antaa odottaa.

Puhelimen soidessa Tiarnan nousi istumaan ja jäi katselemaan vaimonsa valmistautumista lähtöön. Tummien kulmien väliin ilmestyi nopeasti syvä, huolestunut juova.
Hän ei pitänyt lainkaan tavasta, jolla Stephen tuntui puhuvan Tempestille.
Eikä hän silti voinut muuta kuin kumartua painamaan suukon vaaleiden hiusten peittämälle päälaelle ja toivottaa vaimolleen mukavaa päivää ennen kuin suuntasi vuorostaan kylpyhuoneeseen.
Ja tarkalleen neljääkymmentä minuuttia myöhemmin hän oli valmis lähtöön, parta siististi ajettuna ja puhdas vaatekerta yllään. Hän tarkisti vielä kuvansa hajamielisesti eteisen peilistä ennen kuin suuntasi hisseille.

Studio oli lähettänyt auton noutamaan markkinoitavan elokuvansa tähdet intensiivisten viikkojen ensimmäistä päivää varten. Musta katumaasturi tummennettujen lasien kanssa odotti hotellin edessä. Vladimiria näytellyt Cillian ja Edison saapuisivat Suzy Q:n studioille suoraan kotoaan, sillä molemmat asuivat suuren osan vuotta Los Angelesissa.
Saman hotellin, joskin jokusen kerroksen alempana jakava Aida oli jo odottamassa aulassa, sivellen levottomana laivastonsinisen, valkeilla kauluksilla ja hihansuilla tyylitellyn mekon helmaa. Hotellin ulkopuolella norkoavat paparazzit kameroineen tuntuivat epätodellisilta, varsinkin nyt, kun niiden linssit olivat alkaneet kääntyä hänen puoleensa hänen liikkuessaan ulkona. Koko maailma tuntui epätodelliselta.
Viikonlopun Edisonin opastuksella ympäri Los Angelesia vaeltanut Aida oli lähettänyt Elille tukuttain kuvia unelmien kaupungin ikonisista paikoista, Hollywood-kyltin juurelta, ikuisen kesän rannalta, Rodeo Drivelta ja palmuista. Paljon kuvia palmuista.

Hissi laskeutui pohjakerrokseen ja ovien avautuessa Tiarnan asteli ulos, turvamies pari askelta jäljessään. Hän oli jo laskenut aurinkolasit silmilleen ja etsi Aidaa katseellaan niiden tummien linssien takaa. Naisen nähdessään hän heilautti kättään ja lähti harppomaan tämän luo.
"Aida, huomenta", hän tervehti.
"Oletko valmis?"
Hän vilkaisi kohti ovia ja laski kätensä kevyesti naisen selälle.

Kissamaisesti rajatut, jäänsiniset silmät siristyivät hymystä, kun Aida kääntyi Tiarnanin puoleen ja kurottui hipaisemaan tämän poskea huulillaan tervehdyksenä. Hän saattoi ymmärtää hyvin Tempestin häkellystä, sillä hänenkin sydämensä lepatti miehen läsnäolosta.
"Valmis", hän lupasi ja sukaisi sormet läpi olkapäiden yli loivina, latvoista taipuvina laineina laskeutuvista hiuksista.
Uskollinen kameroiden joukko heräsi henkiin, kun he astuivat ulos. Aida soi miehille hymyn, ennen kuin sukelsi auton takapenkille turvamiehen vahtiessa heidän selustaansa. Hän kosketti ohimoaan päästään pyörällä.

"Ei sitten muuta kuin menoksi", Tiarnan totesi, ja käsi edelleen kevyesti Aidan selkää vasten painettuna hän lähti johdattamaan heitä autolle, turvamies kärsivällisesti heidän askeleitaan seuraten. Kaikeksi onneksi paparazzit, jotka heitä oven ulkopuolella odottivat, olivat vielä maltillisemmasta päästä, vaikka Aidan läsnäolo saikin salamavalot räpsähtelemään innokkaasti. Tiarnan tunnisti parit tutut kasvot, ennen kuin nousi autoon Aidan jäljessä. Ovi paukahti kiinni ja he olivat liikkeellä ennen kuin sitä ehti kunnolla edes huomata.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi, kohottaen lasit hetkeksi pois silmiltään tummennettujen lasien suojissa.

"Kaikki hyvin", Aida vastasi hengittäen syvään ja painui selkänojaa vasten.
"Tämä on kaikki hyvin... Uutta", hän totesi suoden Tiarnanille häkeltyneen, hämillisen hymyn. Siitä ei ollut kauaa, kun hän oli haaveillut mahdollisuudesta viettää edes yksi ilta rakastamassaan roolissa ja astua hetkeksi parrasvaloihin. Ja nyt hän oli Hollywoodissa. Se ei ollut jotain, mitä hän oli koskaan kuvitellut tapahtuvaksi.
"Milloin sinä totuit tähän kaikkeen? Vai voiko tähän tottua?"

"Varmasti", Tiarnan totesi myötätuntoisesti ja vilkaisi kelloaan. He saisivat hetken hengähtää autossa ennen kuin studiolle saapumista - mikä samalla tarkoittaisi sitä, että työpäivä alkaisi, ja heitä kieputettaisiin paikasta toiseen niin, etteivät he ehtisi oikeastaan edes tajuta päivän kuluneen ennen kuin kaatuisivat hotellihuoneissaan sänkyihin.
Hän toivoi, että Emmie ei ajaisi itseään aivan uuvuksiin.
"Luulen, että minä pääsin helpommalla, olin tehnyt jo valtavasti rooleja ennen kuin löin läpi", hän vastasi, katsahtaen Aidaa.
"Mutta kyllä sinäkin totut aivan varmasti."

Aida vastasi hymyllä ja kosketti Tiarnanin kättä.
"Luulen, että sydämeni tulee kuulumaan aina teatteriin", hän sanoi ja katsahti ohi lipuvaa, kesäisen lämmintä ja eksoottista kaupunkia. Hän rakasti palmuja. Hän tuskin voisi saada niistä tarpeekseen.
"Entä sinä? Onko sinulla jo seuraavat projektit sovittuna?" hän kysyi katsellen miehen hurjan komeaa profiilia. Tuttu huoli kosketti hänen vatsaansa.
"Onko teillä kaikki hyvin Emmien kanssa?"

"Olen melko vakuuttunut, että Hollywood tulee olemaan siitä hyvin pahoillaan", Tiarnan huomautti silmät hymystä siristyen. Huoli ei ollut vielä täysin kadonnut niiden myrskyisestä harmaasta, sillä hän ei voinut olla miettimättä, minne Stephen oli jo Tempestin paimentanut. Hänen herkän, herttaisen vaimonsa, joka jännitti esiintymisiä.
"Vaikka minunkin on myönnettävä, että teatterissa on ihan oma tunnelmansa. Älä kerro kellekään, mutta joskus kaipaan sitä osaa opiskeluajoista."
Huolestunut juova häivähti hänen kulmiensa välissä.
"Ei, ei vielä. Haluan olla ensin varma siitä, että Em on saanut toipua rauhassa."
Edellisen illan sanat palasivat kummittelemaan hänen mieleensä.
"Joko Edison on ehtinyt esitellä sinulle kaupunkia?"

Huoli kävi kylmäksi. Emmie ei voinut paremmin, hän oli siitä varsin varma. Hän oli pelännyt jotain tapahtuneen pariskunnan palattua niin varoituksetta häämatkaltaan ja vetäydyttyä vähin äänin pohjoiseen. Ehkä kyse oli vain sisaren synnytyksestä.
Aida soi Tiarnanille myötätuntoisen hymyn, tohtimatta udella enempää.
"Kävimme lauantaina Hollywood-kyltin juurella. Se on kuulemma riitti, joka jokaisen tulisi käydä läpi", hän sanoi juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"Onko jotain, mitä suosittelisit?" hän kysyi, kun auto lähestyi studioita.

Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi tummista, hopean kirjomista hiuksistaan ja tunsi syyllisyyttä siitä, että oli päästänyt synkkyyden luikertamaan mieleensä. Hänelle kävi niin nykyisin useammin kuin ennen.
"Toivottavasti otitte myös kuvia", hän huomautti, pakottaen itsensä tähän hetkeen ja pois synkistä vesistä. Ei ollut mitään syytä tartuttaa murhetta myös Aidaan.
"Muuten riitti ei ole täydellinen. Ja Aida, minä olen nykyisin vanha ja väsynyt, hyvä, että jaksan ontua hotellihuoneeseeni sen jälkeen, kun olen saanut työt tehdyksi. Olen varma, ettet voi saada Edisonia parempaa opasta."

Aida nauroi kehräten ja katsahti epäuskoisena ulos ikkunasta, innostus vatsanpohjaa nipistäen.
"Olet hurmaava", hän vetosi koskettaen ystävällisesti Tiarnanin käsivartta.
"Ja satun tietämään, että mitä hopeaisemmaksi käyt, sitä huterammiksi muuan yhteisen tuttumme polvet käyvät." Huoli ei täysin jättänyt häntä. Mitä jos Tiarnan ei vitsaillut sanoessaan olevansa vanha ja väsynyt? Oliko jokin pahasti vialla?
"Taidamme olla perillä."

Tiarnan kosketti mietteliäänä toista, leveämmäksi käynyttä hopearaitaa ja laski sitten taas lasit silmilleen, kun auto ajoi studion porteista sisään. Suljettujen ovien takana ei odottaisi luvattomia kameroita, mutta aurinko oli jo alkanut kivuta taivaalle kirkkaana ja armottomana.
"Oletko valmis?" hän kysyi Aidalta, ennen kuin nousi autosta ja tarjosi kättään naiselle auttaakseen tämän ulos.
Studion tuttu rakennus kohosi hänen takanaan.

Hän oli valmis. Onnellinen jännitys nipisteli vatsassa, vaikka Aida tunsi olevansa aivan liian suurissa kengissä – hän ei ollut koskaan valmistautunut astumaan tällaiseen maailmaan. He olivat tehneet paljon haastatteluja ja kuvauksia elokuvaa varten aikaisemmin, mutta Aida ei ollut koskaan ollut oikeassa talk showssa.
Varsinkaan sellaisessa, jota miljoonat ihmiset katsoivat ympäri maailmaa.
Heidät ohjattiin sisään studioon ja sen takatiloihin, missä tähdet valmisteltaisiin esiintymään kameroiden edessä. Tuttu, kookosvettä tarjoileva ja itsestään erinomaista huolta pitävä assistentti saattoi heidät heille varattuun pukuhuoneeseen, jossa Edison ja Cillian jo odottivat.

Tiarnanista tuntui melkein siltä, kuin hän olisi palannut kotiin. Samalla hän huomasi kaivanneensa tätä, tuttua vilinää ympärillään, odotusta, joka sai ilmapiirin sähköistymään. Hän oli ollut Suzyn vieraana tämän shown ensimmäisenä vuonna -jouluspesiaalissa - ja laski nykyään naisen kuuluvaksi ystäväpiiriinsä.
Heidät ohjattiin pukuhuoneeseen ja istutettiin pikaisesti voimakkaasti valaistujen peilien ääreen, niin että maskeeraajat saattoivat alkaa pitää huolta siitä, etteivät tummat varjot valtaisi heidän silmänalusiaan ja kasvot kiiltelisi kilpaa studion valojen kanssa.
Ei mennyt pitkään, kun Suzy pyyhälsi paikalle murretun keltaisessa housupuvussa, hiukset terhakkaaksi polkaksi leikattuina.
"Onko täällä kaikki hyvin? Tiarnan! Pitkästä aikaa, rakas..."

Aida harvoin jännitti esiintymistä – hän tunsi vain odottavaa, kutkuttavaa adrenaliinia ja euforiaa. Nyt se tuntui kouristavan tavalla, joka sai hänet ymmärtämään Emmien pelkoa esiintyä ihmisten edessä. Tämä oli vieras maailma. Hyvin suuri, suuri maailma, joka sai hänet tuntemaan olonsa hyvin pieneksi.
Anastasia oli hänen lempielokuvansa. Luoja, älä anna minun tuhota sitä.
Hän soi sisään pyyhältäneelle emännälle hymyn peilin kautta, kun maskeeraaja korosti kissamaisia rajauksia ja asetteli hänen hiuksiaan taidokkaasti lakkapullon kanssa. Heitä taidettiin odottaa pian.

Suzyn korot kopsahtelivat päättäväisesti, kun hän kulki ympäri pukuhuonetta. Hän seisahtui hetkeksi Tiarnanin vierelle, ja madalsi ääntään vaihtaakseen muutaman myötätuntoisen sanan tämän kanssa, ja puristi olkapäätä lohduttavasti ennen kuin käännähti ympäri energiaa täynnä.
"Ja Aida, upeaa saada sinut vieraaksi", hän totesi, ja ojensi kätensä koskettamaan yhtä maskeeraajien käsittelyssä olevan naisen käsivartta.
"Onko kaikki hyvin? Jännittääkö?"

Hän ei ollut varma, perustuiko hänen vatsaansa koskettava huoli mihinkään muuhun kuin selittämättömään intuitioon. Ehkä kaikki oli nykyään hyvin. Älä ole hölmö, Aida moitti itseään ja irrotti katseensa Tiarnanista.
"Kaikki hyvin", hän vastasi emännälle valoisalla, silmät kissamaisesti siristävällä hymyllä. Silmät tuikahtivat kohdatessaan Edisonin katseen peilin kautta.
"Kiitos, kun kutsuit minut", hän jatkoi legendaariselle emännälle.

Suzy heilautti vaatimattomasti kättään. Kynsien lakka sointui täydellisesti puvun sävyyn.
"Ilo oli täysin minun puolellani. Olet aivan mielettömän lahjakas, kävin kesällä Lontoossa ja leukani oli pudota lattiaan, kun näin roolisuorituksesi Satinena..."
Joku avustajista, joiden korvaan oli kiinnitetty handsfree, keskeytti Suzyn hetkeksi. Shown emäntä vaihtoi muutaman nopean sanan tämän kanssa ja kääntyi sitten katsomaan Aidaa.
"Onko tämä ensimmäinen kertasi talk showssa, kultaseni?"

"Kiitos", Aida hymyili Suzylle peilin kautta, joskin hymy sai tyrmistyneen, epäuskoisen sävyn, kun nainen kertoi käyneensä katsomassa Moulin Rougen. Royal Strand Theatre ja musikaalin rajoitettu kesätuotanto tuntuivat olevan aivan toisessa maailmassa.
Hän vilkaisi peilin kautta Tiarnania, Edisonia ja jopa Cilliania, joka luki sohvalla, toinen jalka toisen yli ristittynä. Tämä oli kaikille muille arkipäivää. Taivas, miten eksyneeksi hän tunsi itsensä – tämä oli hyvin jännittävää ja ihastuttavaa – mutta miten hän toivoi, että Eli olisi ollut hänen kanssaan nyt.
"Kyllä. Olen viettänyt elämäni teatterin lavalla." Miljoonien seuraamat talk showt eivät olleet koskaan kuuluneet hänen maailmaansa. Avustaja ilmoitti, että oli aika aloittaa show.

Suzy huitoi uudelleen kättään, ja vaikutti siltä, ettei naisella ollut mitään maailman kiirettä. Tiarnan kuitenkin tiesi, että Suzylla oli mielessään tarkka aikataulu, jonka mukaan kaikki toimi, ja vaikka tämä ajaisi avustajaparkansa hulluksi ennen kuin nämä oppisivat talk show -emännän rytmiin, kaikki sujuisi kuvauksissa täydellisesti.
"Tämä on teatteriin verrattuna helppo juttu. juttelemme vain vähän ja sitten esität kappaleesi, joka sivunmennen sanoen... Hyvä on, hyvä on."
Suzy antoi viimeinkin periksi avustajalle, joka alkoi jo näyttää varsin tuskastuneelta.
"Otan ensin alkujuonnon, ja assistentin ohjaavat teidät sitten oikeassa järjestyksessä sisään. Nähdään pian!"
Hän koukisti sormiaan hyvästiksi ja pyrähti pois huoneesta.

Aida kosketti sydäntään, joka tuntui takovan villisti. Uusi elämä oli alkamassa.
Edison suoristautui tyylitellyssä, hiilenharmaassa puvussaan ja laski käden naisen hartioille, hieroen niitä kevyesti.
"Monesko kerta tämä on sinulle Suzyn showssa?" Aida kysyi Tiarnanilta katsahtaen miestä peilin kautta. Maskeeraaja oli tyytyväinen siihen, miten latvoista taipuvat, kastanjanpunaiset hiukset ryöppysivät hartioiden yli ja siirtyi syrjään.
Cillian pakkasi romaaninsa pois ja suoristautui, silitellen puolivirallista, lämminsävyistä asuaan suorempaan.
Assistentti viittoili heitä mukaansa.

Jälleen kerran Tiarnan joutui toteamaan, kuinka paljon helpompaa hänellä oli. Hänen hiustensa asetteluun ei vaadittu kummoisia tuotteita, eikä maskeeraajien tarvinnut murehtia ripsiväristä, rajauksista tai huulipunasta. Ainakaan vielä. Ehkä sitten, kun hän olisi vanha ja ryppyinen, vaadittaisiin ihmeitä, jotta hänet saataisiin kameroiden vaatimaan kuntoon.
Jos hän vielä silloin vierailisi talk showeissa.
Hän nousi seisomaan ja varmisti, että tummansinisen pikkutakin hihat olivat suorassa.
"Olen ollut mukana melkein joka vuosi sen jälkeen, kun Suzy aloitti", hän vastasi, kun heitä paimennettiin käytävään.
"Luulisi, että he olisivat jo pikkuhiljaa kyllästyneet naamaani."

Studioyleisö oli levittäytynyt korotetun sohvaryhmän eteen. Suzy Q:n studio oli puolikas, teatterilavastetta muistuttava olohuone, joka oli saanut puoliympyrään asetetun sohvanpätkän lisää Anastasian näyttelijöitä varten. Sohvaan kohdistetut valot olivat kirkkaat. Kameran takana pyöri kokonainen tuotantotiimi, jota ei näkynyt katsojalle – paitsi silloin, kun talk shown emäntä leikkisästi härnäsi jotakuta assistenttiaan tai tuotantotiimin jäsentä.
Aida oli katsonut tätä showta monet kerrat.
Nyt hän kuunteli vatsanpohjassa tuntuvaa musiikkia ja Suzyn ääntä, joka toivotti heidät tervetulleeksi yksi kerrallaan. Cillian katosi parrasvaloihin ensimmäisenä, rakastettava hymy kasvoillaan ja käsi vilkutukseen kohonneena.

Tämä kaikki oli niin tuttua, että Tiarnan huomasi unohtuvansa ajatuksiinsa. Hän läpsäisi itseään henkisesti ja katsahti Aidaa samaan aikaan, kun handsfreekorvainen assistentti lähetti Cillianin jäljessä Edisonin lavalle. Yleisön hurrauksen saattoi kuulla selvästi lavasteiden taakse - vähän niin kuin teatterissa.
Tiarnan kosketti Aidan selkää ja kumartui sitten kuiskaamaan tämän korvaan:
"Sinun vuorosi on seuraavaksi. Häikäise heidät."

Aida oli esiintynyt kaksivuotiaasta. Hän oli esiintynyt täysille West Endin teatterisaleille jo lapsena. Mutta nyt vatsanpohjaa nipisti. Tämä oli aivan vieras, uusi maailma, joka sai hänet toivomaan, että olisi voinut puristaa Elin kättä tai tavoittaa vihreähippuisten silmien katseen.
Toivota minulle onnea.
Hän soi Tiarnanille hymyn, veti syvään henkeä ja käveli valoihin ja studioyleisön aplodeihin. Edison nousi hänen liittyessään seuraan kaarevalla sohvalla, kumarsi ja painoi suudelman hänen kämmenselälleen. Se tuntui puhaltavan jännityksen ulos hänestä, ja Aida vajosi rennosti sohvalle ystävänsä viereen, varmistaen managerinsa ohjeen mukaan, ettei tummansininen helma jäänyt liian ylös.

Tiarnan ei ollut yllättynyt siitä, että myös Aida sai raikuvat aplodit. Hän saattoi kuvitella, että tarina melkein tuntemattomuudesta nousseesta tähdestä oli uponnut suoraan ainakin amerikkalaisiin, melodramaattisiin sydämiin, ja sopi täydellisesti yhteen Anastasian kanssa. Se oli melkein liian täydellistä ollakseen totta.
Hän odotti kuuliaisesti assistentin merkkiä, ja lähti sitten liikkeelle tuttujen huonekasvien ohi - vaikka itse asiassa yksi niistä oli taidettu sittenkin korvata uudella. Sille oli tainnut käydä köpelösti joidenkin kuvausten yhteydessä.
Studion valot silmiään häikäisten Tiarnan vilkutti yleisölle, halasi Suzya (niin kuin he olisivat nähneet vasta nyt ensimmäisen kerran) ja istahti sitten paikalleen pitkän sohvan päätyyn.

Istuessaan siinä, kolmen tutun, varsin rakkaan miehen keskellä, Aida tunsi olonsa prinsessaksi. Edison oli levittänyt käsivartensa rennosti sohvan selkänojalla ja hipoi välillä hänen hartiaansa sormenpäillään. Studio ei vetänyt vertoja majesteettisille teattereille – mutta hän oli tässä omana itsenään. Ajatus sai onnellisen, vilpittömän hymyn viipymään jäänsinisissä kissansilmissä, jotka elokuvasta hänen kasvoillaan teetetyt nuket kuulemma perivät.
Hän ei ollut varma, mitä tuntisi nähdessään ne ensimmäistä kertaa. Sekään ei ollut mitään, mitä hän oli koskaan kuvitellut tapahtuvan.

Suzy antoi ablodien jatkua hetken, ennen kuin otti tilan haltuun ikonisessa nojatuolissaan istuen - Tiarnan muisti aiemmalta kerralta kertomuksen siitä, kuinka nojatuolista oli katkennut jalka, ja tuotantotiimi oli yrittänyt paniikissa löytää jonkun, joka olisi osannut korjata sen. Puuseppä oli kai lennätetty lopulta paikalle saksasta.
Huolellisesti meikatut silmät siristyivät hymystä, kun Suzy kääntyi katsomaan heitä ja toivotti heidät tervetulleiksi. Hän vaihtoi pari sanaa ensin Cillianin ja sitten Edisonin kanssa, ja käänsi sitten katseensa Aidaan.
"Upeaa saada sinut tänne, Aida. Ymmärtääkseni minulla on kunnia olla ensimmäinen, joka saa sinut haastateltavakseen tällä tavalla?"

"Kyllä", Aida vastasi naurahtaen häkeltyneenä ja katsahti viettäville penkeille levittäytynyttä yleisöä, sipaisten kastanjanpunaisen suortuvan korvansa taakse. Kansainvälisesti suositut talk showt eivät varsinaisesti olleet tavallisten teatterinäyttelijöiden jokapäiväisellä agendalla. Ehkä tämä oli kaikki unta.
"Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen Los Angelesissa."

Suzyn taidokkaasti muotoillut kulmakarvat kohosivat sirolle kaarelle.
"Niinkö? Olethan muistanut käydä kuvauttamassa itsesi erään kuuluisan kyltin luona? No, minulla on aavistus, että esiintymisiä tulee vielä paljon lisää. Me emme saa tarpeeksi sinun tarinastasi, vai kuinka?"
Hän katsahti tietäväisesti yleisöön, joka hurrasi, ja lupasi sitten, että asiasta keskusteltaisiin pian lisää. Hän vaihtoi vielä pari sanaa Tiarnanin kanssa ennen kuin käänsi katseensa kohti kameraa ja yleisöä.
"Me olemme aivan erityisen onnekkaita, sillä pääsemme näkemään ensimmäisinä maailmassa Anastasian uusimman trailerin - ymmärtääkseni tämä on ensimmäinen kerta teillekin?"
Hän katsahti kohti tähtinelikkoa.

Tämä oli ensimmäinen kerta.
Jännitys nipisti vatsaa, kun Aida käänsi katseensa prinssiensä kanssa kohti näyttöä, jolle Anastasian viimeisin traileri – tai ainakin osa siitä – pyörähtäisi näkyviin. Oli ollut valtavan outoa nähdä itsensä trailerissa elokuvissa. Aida oli katsellut sitä sormiensa lomasta. Tämä tuntui aivan yhtä oudolta.
Hänen suosikkielokuvansa heräsi uudelleen henkiin, nyt Anastasialla vain oli hänen kasvonsa ja äänensä. Tuttujen kohtausten, kuvauspaikkojen ja pukujen näkeminen, vaikka sitten vain hetkellisinä välähdyksinä kiihtyvässä spektaakkelissa, palautti elävästi hänen mieleensä päivät Anastasiana. Kuin kunnioituksena alkuperäistä elokuvaa kohtaan, tämäkin traileri päättyi Journey to the Pastin viimeiseen, ravistelevaan nuottiin, joka soi Moskovan pilvisten kattojen yllä.
Edison puristi Aidan kättä.

Tiarnan osasi jo odottaa yleisön taputuksia hengityksen mittaisen hiljaisuuden jälkeen, kun Journey to the Pastin viimeisen nuotin jättämä kaiku oli haihtunut.
"En voi uskoa, että meidän täytyy odottaa vielä kuukausi, ennen kuin pääsemme näkemään elokuvan kokonaisuudessaan. Siis ne onnekkaat, jotka onnistuvat saamaan liput ensi-iltaan", Suzy hengähti päätään pudistellen.
"Oletteko yhtä innoissanne kuin minä?"
Yleisö hurrasi vastaukseksi, ja Suzy levitti tyytyväisenä käsiään.
"Sitä minäkin! Voin siis ylpeänä kertoa teille, että meillä on luvassa vielä toinenkin yllätys, mutta siitä lisää myöhemmin. Sitä ennen... Tiarnan! Minun on myönnettävä, että olen pettynyt. Minne parta on kadonnut?"
Suzy loi Tiarnaniin syyttävän katseen ja Tiarnan hieraisi sileää leukaansa pahoittelevasti hymyillen.
"Olen pahoillani. Siinä kävi itse asiassa niin, että toinen kissoistamme ei tottunut siihen missään vaiheessa, ja koki velvollisuudekseen läiskiä naamaani tassullaan karkottaakseen hirviön aina, kun istuin alas."
Suzy oli heti mukana juonessa, ja hetken ajan studion suurille näytöille heijastui kuva, jossa Tiarnan torkkui sohvalla Leela ja Romana päällään kiipeillen. Se herätti oletetun awww-reaktion, jonka jälkeen illan (tai tässä tapauksessa aamun) emäntä kääntyi Aidan puoleen.
"Ehkä voimme antaa parran ajamisen anteeksi, vai kuinka? Olen kissaihminen itsekin... Mutta Anastasia ei olisi mitään ilman prinsessaansa. Aida, tämähän oli sinun ensimmäinen roolisi elokuvassa?"

"Kyllä", Aida vastasi jäänsiniset kissansilmät hymystä siristyen ja päätyi kertomaan tarkemmin, kuinka odottamaton käänne tapahtui.
"Minun piti olla vain Anastasian lauluääni – ja sen jälkeen tanssitupla, mutta toisin kävi. He eivät voineet jatkaa alunperin valitun näyttelijän kanssa ja miettiessään, mitä tehdä, he käyttivät minua miten saattoivat kuvauksissa. Lopulta kai väsytin heidät ja he päättivät pitää minut roolissa", hän lisäsi häivähdys itseironista hymyä huulillaan. Edison laski käden hänen selälleen ja loi yleisöön paljonpuhuvan katseen, pudistaen päätään.

"Minä kuvaisin sitä pikemminkin hurmaamiseksi", Tiarnan huomautti, nojaten toista kyynärpäätään rennosti sohvan kaarevaa selkänojaa vasten, ja Suzy nyökytteli päätään, kääntäen katseensa jälleen hetkeksi yleisöön.
"Todellinen prinsessatarina! Ja niitähän me rakastamme. Voin kertoa, että en malta odottaa, että soundtrack julkaistaan, en aio kuunnella seuraavaan viikkoon mitään muuta."
Hän vilkaisi kameraa ilkikurinen virne kasvoillaan.
"Olen pahoillani, Norma, mutta sinua on varoitettu!"
Hän palautti huomionsa takaisin Aidaan.
"Olen varma, etten ole ainoa, joka tahtoo tietää prinsessastamme lisää. Ennen kuin tulit pyyhkäistyksi Anastasiaksi, näyttelit West Endillä. Mikä on ollut suosikkiroolisi?"

Aida nauroi ja kosketti mietteliäänä poskeaan. Paha kysymys.
"Olen nauttinut kaikista rooleistani – mutta Kaunottarella ja Hirviöllä on aina ollut erityinen paikka sydämessäni. Oli unelmien täyttymys saada Bellen osa maailmankiertueella", hän totesi. Vaikka siihen liittyi myös paljon kamalia, kipeitä muistoja.
"Oli yhtä epätodellista saada astua rooliin, jota olen rakastanut melkein koko elämäni. Anastasia on ollut lempielokuvani sen julkaisusta saakka, ja varsinkin muistojen tanssiaiset olivat uskomaton hetki todistaa. Ajatella, sain tanssia Nikolain kanssa", Aida jatkoi lämpimästi hymyillen ja kosketti Tiarnanin käsivartta. Hän ihaili Nuorta Nikolaita melkein yhtä paljon kuin Tempest.
"Minun kanssani tanssiminen ei ollut aivan yhtä loisteliasta. Älkää kertoko kenellekään, mutta minulla on kaksi vasenta jalkaa tanssilattialla", Edison sanoi salaliittolaisen tavoin yleisölle. Aida pukkasi miehen olkavartta nauraen.
"Taisin talloa prinsessamme varpaat luvattoman monta kertaa."

Suzy huokaisi haaveellisesti ja painoi käden rinnalleen.
"Sinulla on ollut onnea. Olet päässyt elämään useamman prinsessan roolia. Minäkin olen aina haaveillut siitä, että saisin olla prinsessa - joten tuottajat, jos katsotte tätä..."
Hän nosti käden korvalleen puhelinta imitoiden ja muodosti huulillaan sanat "soittakaa minulle".
Edisonin sanat saivat Tiarnanin suupielen nytkähtämään ylemmäs.
"Voin allekirjoittaa tuon. Anteeksi, kaveri, mutta talloit minun varpailleni kolmesti, kun yritin saada sinut kuvaustauolla uskomaan, että valssi on kolmijakoinen laji."
Joku yleisön joukossa taisi kokea hetkellisen fanityttökohtauksen ja innostui hurramaan.
Suzy leyhytteli kasvojaan muistiollaan ja kiinnitti huomionsa taas Aidaan.
"Otan osaa varpaittesi puolesta. Oliko elokuvakameralle esiintyminen kovin erilaista kuin teatterissa liveyleisön edessä?"

"Se on hyvin erilainen maailma", Aida vastasi ja taputti lohduttaen Edisonin reittä, kun Hollywoodissa nimeä aivan muulla kuin tanssitaidollaan niittänyt mies riiputti nöyrästi päätään.
"Molemmissa on oma viehätyksensä." Kuten pilalle menneet kohtaukset.
Kun puheeksi tulivat tarinat kohtauksista, joissa Anastasia löi Dimitriä, Aida painoi hetkeksi kädet kasvoilleen.
"Kyllä, kerran tai kaksi saatoin vahingossa oikeasti, hmm, läpsäistä häntä", hän myönsi nolostuneena nauraen ja työnsi sormet läpi hiuksistaan.
"Läpsäsistä?" Edison kysyi teatraalisesti ja hieroi merkitsevästi leukaansa kuin varmistaakseen, ettei se ollut sijoiltaan.
"Olen pahoillani!" Aida protestoi yrittäen olla kikattamatta, mutta epäonnistui Edisonin työntäessä poskeaan lähemmäs ja taputtaen sitä merkitsevästi. Hän katsoi miestä hetken silmät huvituksesta palaen, ennen kuin nojautui painamaan viipyvän suudelman tämän poskelle.
"Parempi?" hän näpäytti Edison nenänpäätä etusormellaan.
"Paljon", Edison vakuutti tummat silmät tuikahtaen ja sai Aidan kehräämään syvältä kumpuavasta, aidosta naurusta ja kuiskaamaan ääneti 'olet yksi aasi', ennen kuin käänsi katseensa takaisin talk shown emäntään ja studioyleisöön.
"Olen melko varma, että se otto, jossa oikeasti löit minua, päätyi itse elokuvaankin", mies jatkoi.

Edisonin poskelle painettu suudelma herätti yleisössä kollektiivisen uuuu-äännähdyksen, ja Suzy kosketti jälleen rintakehäänsä kuin yrittääkseen hillitä villisti hakkaavaa sydäntään, samaan aikaan kun Tiarnan elehti Cillianin suuntaan, haluaisiko tämä vuorostaan poskisuudelman häneltä. Kaikessa hiljaisuudessa Tiarnan nousi, kiersi sohvan ja kumartui painamaan suukon Cillianin poskelle, ja palasi sitten muina miehinä takaisin omalle paikalleen.
Suzy jatkoi elokuvan teosta kyselemistä, ja esitti yrittävänsä onkia esiin salaisuuksia. Yksi kuvausassistenteista elehti kameran takana, ja shown emäntä katsahti kameraa vakavoituen.
"Taisin luvata teille yllätyksen. Ehkä saisimme houkuteltua Anastasian tähden antamaan meille näytteen musikaalisista taidoistaan. Mitä sanot, Aida, esittäisitkö meille Rememberin?"
Hän käänsi katseensa Aidaan ikään kuin asiasta ei olisi jo sovittu.

Aida vastasi hymyllä, nyökkäsi ja poistui aplodien saattelemana valmistautumaan. Mainoskatkon – tai muutaman – jälkeen hän olisi valmis esittämään elokuvaa varten sävelletyn, alkuperäisen tunnuskappaleen ensimmäistä kertaa julkisesti. Osa olohuonetta muistuttavasta setistä väistyisi syrjään ja orkesterin ja bändin välimuotoa muistuttava soittajajoukko liukuisi esiin hänen mukanaan.
He olivat harjoitelleet kappaletta pariin otteeseen eilen kenraaliharjoituksissa. Sillä välin, kun teknikot virittivät lavaa ja äänitekniikkaa valmiiksi, soittajat tarkastivat soittimiensa terää ja viritystä ja Aida valmistautui avaamalla ääntään, Suzy sai jäädä sohvalle mieskolmikon kanssa viihdyttämään studioyleisöä.

Tauko antoi sekä vieraille että emännälle mahdollisuuden rentoutua hetken sen tiedon varjolla, että kamerat eivät kuvanneet. He eivät voineet kuitenkaan unohtaa yleisöään, ja Suzy käyttikin ajan hyödykseen kyselemällä lisää tarinoita kuvauksista. Mainoskatko oli kuitenkin loppujen lopuksi lyhyt aika, ja ennen katoamistaan kameran taakse yksi assistenteista viittasi Aidaa olemaan valmiina.
Kun kameran merkkivalot jälleen syttyivät, studion valot himmennettiin niin, että pieni, mainoskatkon aikana esiin loihdittu lava loisti hämärän keskellä.

Rememberin ensiesitys sytyttäisi ennusteet siitä, että kappale tulisi saamaan Oscar-ehdokkuuden. Se herättäisi myös keskustelun siitä, oliko kappaleen laulaja ihminen ollenkaan.
Tähtiesirippu soittajien takana antoi illuusion Pariisin yöstä. Anastasia oli syöksynyt alas oopperatalon majesteettisia portaita ja yöhön, joka oli onnen sijasta täynnä särkyneitä, sirpaloituneita unelmia. Valhetta – kaikki valhetta. Vain pelinappula. Hölmö. Ei mitään.
Sormet kiertyivät paremmin telineen pitelemän, yksinäisen valokeilan valaiseman mikrofonin ympärille.
Aida tiesi täsmälleen, mitä Anastasia oli tuntenut. Hän saattoi purkaa ulos kaiken sen tuskan, mitä petetyt, varoituksetta riistetyt unelmat saattoivat aiheuttaa. Se hiipi ja kasvoi, kunnes ääni otti keveällä vaivattomuudella koko studion omakseen. Anna minun muistaa.
Särkyneen sydämen lohduttomuudesta nousi kuitenkin toivo. Nimi oli vain sana. Tulevaisuutta ei ollut kirjoitettu. Kukaan muu ei määrittäisi, kuka hän oli tai mikä hänen kohtalonsa olisi. Musiikki lähti lentoon. Toivo muuttui voimaantuneeksi euforiaksi, joka sai äänen täyttämään tilan tunteella ja voimalla, joka ei fysiikan lakien mukaan olisi sopinut hoikkaan kehoon.
Viimeinen, epäinhimillinen nuotti päättyi kuurouttavaan, tuskin silmänräpäystä kestävään hiljaisuuteen ennen studion suosionosoituksia. Edison vislasi ja kevyesti hengästynyt, sielunsa antanut Aida kumarsi puolittain, silmät hymystä siristyneenä, ennen kuin palasi takaisin kaarevan sohvan luo.
"Siltä varalta, että joku mietti, miksi hän on Anastasiamme", Edison totesi ja kohotti naisen kättä kohti kattoa suosionosoitusten jatkuessa ja toivottaessa näyttelijät kotimatkalle, kun show valmistautui uuteen mainoskatkoon ja ohjelmanvaihdokseen.

Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Aidan agentti tulisi saamaan puheluiden vyöryä siinä vaiheessa, kun Suzy Q:n jakso tulisi ulos televisiosta. Ellei niin ollut sitten käynyt jo aiemmin.
Mainoskatkon jälkeen Suzy tulisi kiusoittelemaan yhtä kameramiestään siitä, että tämän silmät näyttivät kosteilta, ja kyseinen kameramies, toisen kameran hetkeksi kääntyessä tätä kohti, nyökyttelisi myöntävästi ja pyyhkisi silmiään. Eikä olisi ainoa, sillä musiikin voima oli saanut monet yleisön joukossa kaivamaan nenäliinat esiin ja pyyhkimään silmiään erityisellä amerikkalaisella hartaudella.
Kun he olivat päässeet takatiloihin, Tiarnan kosketti Aidan kättä.
"Eiköhän se ollut siinä", hän totesi.
"Luulen, että emme tarvitse enempää promoamista, tuo pelkkä esityksesi riittää."

Aida nauroi pudistaen päätään ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, jotka saivat nyt vapautua stylistin pikkutarkasti sommittelemalta kampaukselta. Hän ei ollut varma, miten se erosi hänen hiustensa normaalista, tuulentuivertamasta kesyttömyydestä.
Seuraavaksi ohjelmassa olisi lisää haastatteluja ja kuvauksia Los Angelesin studioilla. Ilmeisesti heillä olisi varsin täysiä päiviä pitkälle joulukuun lopulle. Nyt koko nelikko saattoi jakaa massiivisen, mustan katumaasturin, kun heidät pyyhkäistiin tiukassa aikataulussa kohti seuraavaa määränpäätä.
Koko maailma tuntui pyörivän. Oliko tämä todella hänen elämäänsä?

*

Aidan läsnäolo oli ollut huomattava pirisitys päivään, jollaiset olivat ehtineet muodostua jo Tiarnanille rutiiniksi. Hän oli pysähtynyt ensimmäistä kertaa vuosiin pohtimaan, missä vaiheessa niin oli käynyt.
Huoli Emmiestä ei ollut hellittänyt, ja aina sopivan tilaisuuden tullen Tiarnan oli laittanut vaimolleen viestiä. Siitä huolimatta sama huoli jatkoi kipeää kaiherrustaan, kun hän päivän päätteeksi palasi hotellille. Hän kävi suihkussa ja vaihtoi yötä varten päälleen kuluneemman t-paitansa, ja asettautui sitten lukemaan vuoteelle tyynyjä vasten nojaten.
Daniel Keyesin kirjaan oli hankala keskittyä, kun mieli yritti koko ajan pakottaa häntä vilkuilemaan puhelintaan.

Äänet lähestyivät vaimeana käytävältä.
"Ei sinun tarvitse hakea minua", Tempest sanoi työntäen kortin huoneen oveen. Lukko välkähti vihreää ja hän työnsi sen auki.
"En hakisi, jos voisin luottaa siihen, että tekisit työsi", Stephen vastasi seuraten naisen jalanjäljissä, hengitys niskaa pyyhkien.
"Lupasin tulla paikalle."
"Lupauksesi eivät varsinaisesti ole minkään arvoisia. Haen sinut kahdeksalta, sweetie", Stephen totesi ja painoi suudelman Tempestin poskelle, kiertäen käsivarren hetkeksi kireäksi jännittyvän naisen vyötärölle. Tempest käänsi päätään pois, nyökkäsi ja työnsi oven kiinni miehen perässä, vajoten istumaan sitä vasten pää polviin painettuna.
Hän oli luullut kuvittelevansa varjon. Kävi ilmi, että se puhui Stephenin äänellä.

Tiarnan ei ensin kiinnittänyt huomiota ääniin. Ei ollut ennenkuulumatonta, että jopa sviittikäytävällä joku pariskunta saattoi yltyä kiivaaseen sananvaihtoon. Itse asiassa se oli yllättävän yleistä, ainakin Tiarnanin kokemuksen mukaan. Vasta, kun lukko naksahti, hän tajusi, keille äänet kuuluivat.
Hän ehti jaloilleen ja olohuoneeseen, mutta siinä vaiheessa Stephen oli jo poissa.
Huolestunut juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.
"Em?" hän kutsui, kun harppoi vaimonsa luo ja kyykistyi tämän eteen.
"Rakas, oletko kunnossa? Onko huono olo?"

Tempestin pää nytkähti ylös ja hän tuijotti Tiarnania hämmentyneen hetken kuin yrittäen ymmärtää miehen ehtineen huoneeseen ennen häntä.
"Hei", hän tervehti hieraisten itkettyneitä, pisamaisia kasvojaan ja sukaisi kullanvaaleita hiuksia kasvoiltaan.
"Kuinka kauan olet ollut täällä?" hän kysyi ja vilkaisi siroa rannekelloaan. Olipas se jo paljon. Päivän pituus tuntui raajoissa ja painoi niitä lattiaa kohti.
"Miten sinun päiväsi meni?"

Tiarnan huomasi itkettyneet silmät, mikä sai tummat kulmat painumaan huolestuneesti alas.
"Rakas", hän vetosi uudelleen, ja sivuutti kysymykset toistaiseksi.
"Mikä sinun on? Onko jotain sattunut?"
Hän ojensi toisen kätensä koskettamaan pisamaista poskea.
"Tekikö Stephen sinulle jotakin?"

"Kaikki hyvin", Tempest naurahti tukkoisesti. Aamupäivän jälkeen päivä olikin ollut mitä uskomattomin, kun hän oli päässyt elokuvansa kuvauksiin. Kotimatkaksi mukaan lyöttäytynyt Stephen oli toki hieman laskenut tunnelmaa.
"Ei mitään tavallisesta poikkeavaa", hän rauhoitteli ja tunsi häkeltyneiden perhosten kosketuksen vatsassaan, kun Tiarnan kosketti hänen poskeaan.
"Nämä ovat pääosin hyviä kyyneliä."

Tiarnan ei ollut siitä täysin varma, mutta hän päätti, että halusi uskoa vaimoaan.
"Sinun täytyy olla väsynyt", hän vetosi, ja pyyhkäisi vaalean suortuvan Tempestin korvan taakse.
"Voisin laittaa sinulle kylvyn, jos tahdot."
Ja he voisivat tilata jotakin huonepalvelusta. Raikkaan smoothien tai tuoreita marjoja, mitä tahansa Emmien mieli tekisikään.
Hän ojensi kättään auttaakseen vaimonsa ylös.

Tempest kiipesi jaloilleen itse, haluamatta joutua turvautumaan Tiarnanin apuun jatkuvasti.
"Olen ihan kunnossa", hän vakuutti ja livahti pois oven ja miehen välistä, sukien hiuksiaan pois kasvoiltaan ja vaelsi kurkistamaan öistä kaupunkia. Stephenin sanat usein jäivät kummittelemaan häntä, mutta nyt ne saivat väistyä ihanampien muistojen edestä.
"Näin tänään Awakeningin kuvauksia", hän totesi nojaten kevyesti ikkunankarmiin ja tunsi kyynelten pyrkivän takaisin silmiinsä.
"He ovat tehneet mielikuvituksestani totta. Lavasteet, puvustus – kaikki – on niin kaunista. Tehty niin uskomattomalla intohimolla ja rakkaudella, etten-" Tempest pudisti epäuskoisena päätään ja painoi sormet kevyesti suutaan vasten.
"Kuin olisin astunut suoraan unieni maailmaan. He antoivat minun tutkia aikani, vaeltaa Metsässä maailmojen välissä, ja sitten he olivat kaikki siinä. Taputtamassa ja kertomassa, mitä kirjani heille merkitsevät, enkä- voi hyvänen aika, en voi lakata itkemästä."

Huoli ei väistynyt Tiarnanin silmisä, kun hän seurasi Emmietä ikkunan luo ja laski kätensä tämän selälle samalla kun kumartui painamaan untuvaisten hiusten peittämälle ohimolle suudelman.
"Niinkö?" hän kysyi, yrittäen estää huolta puskemasta ääneensä. Hän silitti hellästi vaimonsa selkää lapaluiden välistä, myrkysilmät hymystä lämmeten.
"Se oli varmasti upea kokemus, rakas. Entä hahmot, näyttivätkö he sellaisilta kuin pitikin?"

Tempest pyyhki poskiaan, joille valui sinnikkäästi kyyneliä edelleen. Se oli upea kokemus. Häntä itketti heti, kun hän ajatteli sitä. Ihmisten merta, jotka kertoivat mitä kauneimpia, koskettavimpia tarinoita siitä, mitä hänen kirjansa olivat merkinneet. Hänen tarinansa, hänen mielikuvituksensa tuotokset, olivat koskettaneet niin monia elämiä. Samat tarinat, joiden Stephen oli alunperin sanonut olevan ajanhukkaa.
"Kaikki oli täydellistä", hän vakuutti ja onki hihansuustaan nenäliinan, johon saattoi niistää nenänsä.
"Aivan kaikki. He toivovat minun tulevan paikalle niin kauan kuin olen täällä. He haluavat mielipiteeni ilmeisesti, no, kaikesta."

Tiarnan kohotti kätensä Tempestin niskalle ja hieroi sitä hellästi.
"Totta kai haluavat", hän huomautti hellästi.
"Se on sinun maailmasi."
Aina kirjailija ei toki ollut niin onnekas, että tuotantotiimi halusi kunnioittaa alkuperäistä visiota, mutta Tiarnan oli hyvin onnellinen siitä, että tässä tapauksessa oli käynyt hyvin.
Hän kumartui painamaan suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Milloin menet seuraavan kerran seuraamaan kuvauksia?"

"Huomenna, jos suinkin ehdin. Stephen on aikatauluttanut varsin täyden päivän", hän sanoi hieraisten kipristyvää nenänpieltään, voimatta mitään halulle nojautua Tiarnanin rintaa vasten. Aamun haastattelut olivat vieneet hänet oksentamaan vessaan takatiloissa. Hän ei ollut koskaan arvannut, että julkinen esiintyminen oli osa kirjailijan työnkuvaa.
"Kertoisit minulle sinun päivästäsi", Tempest vetosi katsahtaen miehen kasvoja alaviistosta ja hieraisi ohimoaan kevyesti tämän paitaan.

Tiarnan kurtisti kulmiaan, kun kietoi toisen käsivartensa Tempestin ympärille ja halasi tämän syliinsä, leuka vaaleaa päätä vasten kevyesti nojaten.
"Muistathan, että voit myös kieltäytyä hänen ehdottamistaan menoista", hän muistutti, huolissaan vaimonsa jaksamisesta. Tämä oli vasta palannut julkisuuteen.
"Meilläkin oli varsin täysi päivä. Suzy lähetti sinulle muuten terveisiä, toivoi saavansa sinut vieraaksi pian uudestaan", hän vastasi, silittäen Tempestin selkää sormenpäillään.
"Aida veti uskomattoman esityksen Rememberistä. Olisin hämmästynyt, jos tuottajat eivät syöksyisi hänen agenttinsa kimppuun."

Tempest painoi katseensa. Hän ei kaivannut enää uutta luentoa siitä, miten kiittämätön ja hyödytön taakka oli managerilleen.
"Hän on oikeassa siinä, että minun pitää tehdä töitä", hän sanoi ahdistuneena. Ei hän voisi valittaa väsymystä päivän jälkeen, vaikka tunsikin halua vain kaatua sänkyyn.
"Niinkö?" hän kysyi katse kirkastuen ja kiersi kätensä halaukseen Tiarnanin ympärille.
"Milloin se tulee televisiosta?"

"Rakas, sinähän teet", Tiarnan huomautti, ja joutui jälleen taistelemaan vastaan, ettei olisi ehdottanut, että ehkä hänen pitäisi vaihtaa Stephenin kanssa pari sanaa. Se olisi kuulostanut melko alentuvalta, eikä hän halunnut, että Tempest kuvittelisi hänen epäilevän tämän kykyä huolehtia itsestään.
"Huomenna", hän vastasi, ja antoi kätensä valua vaimonsa selälle.
"Jollei päiväsi ole täysi, voisimme katsoa sen yhdessä."
Hän silitti hellästi Tempestin selkää.
"Tahtoisitko iltapalaa?"

"Se olisi mukavaa", Tempest vastasi ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni nojatessaan Tiarnaniin. Hänestä oli aina yhtä ihanaa ja yhtä epätodellista katsella miehen haastatteluja ja töitä – oli epätodellista, että Tiarnan oli ylipäätään siinä. Jos Stepheniä oli uskominen, ei olisi kauaa.
"Luultavasti pitäisi syödä", hän totesi painaen nenänsä miehen paitaa vasten, "mitä sinä haluaisit?"

Tiarnanin olisi tehnyt mieli pujottaa käsivartensa Tempestin polvien taakse ja kantaa rättiväsyneeltä vaikuttava nainen vuoteeseen lepäämään. Sen sijaan hän halasi tämän vähän tiukemmin syliinsä.
"Luulen, että meidän pitäisi tutkia uudelleen huonepalvelun ruokalistaa", hän vastasi, sormet vaimonsa selällä hellästi vaeltaen, etsien jännitystä, jota hän voisi helpottaa hieromalla.
"Oletko ehtinyt syödä tänään mitään?"

Älä valehtele, Tempest muistutti itseään. Oli pelottavaa, kuinka paljon hän teki sitä. Siloitteli hieman totuutta, jotta hänen rakkaidensa ei tarvitsisi huolehtia. Ei, tietenkään en ole sairas. Kyllä, kyllä, olen syönyt. Älä murehdi, en minä tekisi mitään itselleni.
"Sain smoothien elokuvastudioilla", hän totesi ja tarttui sitten Tiarnanin käteen, vetäen miehen makuuhuoneeseen, "ehkä jokin keitto tai salaatti voisi olla hyvä." Hän ojensi menun miehelle ja astui ulos korkeakorkoisista avokkaista, vajoten istumaan sängyn laidalle varpaitaan kipristellen.
"Oliko sinulla rankka päivä?"

"Täällä on aina ollut todella hyvät salaatit", Tiarnan vastasi, kun kävi istumaan siististi pedatun vuoteen laidalle. Kukkia Algernonille -kirja oli unohtunut yöpöydälle, sivut hiirenkorville kipristyneinä.
"Halloumsalaatti taitaa olla minun valintani."
Hän teki parhaansa ollakseen hössöttämättä, vaikka ajatus siitä, että Tempest oli selvinnyt koko päivästä pelkän smoothien voimalla, kivisti hänen sydäntään.
Stephenin oli tarkoitus huolehtia, että hänen vaimonsa pysyi kunnossa.
"Jos aivan rehellisiä ollaan, niin päivä oli yllättävän uuvuttava. Ehkä se johtuu hetken tauosta, keho ehti tottua rennompaan rytmiin."

"Ehkä minäkin voin ottaa sellaisen", Tempest vastasi pakottaen itsensä tuntemaan ruokahalua. Edellisen illan pizza oli maistunut jumalaiselta.
"Haluaisitko sinä kuuman kylvyn?" hän ehdotti myötätuntoisena ja kiipesi polvilleen sängylle, siirtyen Tiarnanin taakse ja hieroen kevyesti miehen hartioita. Hänellä oli kuvottava tunne, että mies oli niin väsynyt, koska hän oli vienyt tämän niin syvälle pimeyteen.
Ehkä Stephen oli oikeassa.
"Voin laittaa sinulle sellaisen."

"Se on todella herkullista", Tiarnan vastasi hyväksyvästi, kun kurkotti puhelimen luurin käteensä. Soittoon vastaava, äänestä päätellen nuori mies kuulosti häkellyttävän pirteältä jopa tähän aikaan illasta. Mutta ehkä sitä vaadittiin tämän tason hotellissa.
"He lupasivat, ettei toimituksessa mene kauaa", hän totesi Tempestille, kun oli saanut tilauksen välitettyä eteenpäin, ja katsahti sitten vaimoaan olkansa yli.
"Ehkä ruuan päälle. Ainakin, jos tahdot liittyä seuraani?"
Hän taivuti päätään niin, että saattoi hipaista toista hartialleen laskeutunutta kättä kevyesti huulillaan.

Häkeltyneet perhoset kutittuvat hänen vatsaansa huulten kosketuksesta ja Tempest painoi katseensa ujo hymy huulilla häivähtäen. Hän kuoriutui ulos valkeasta, tyylitellysti leikatusta jakusta, sysäsi sen sivummalle ja palasi miehen hartioiden ja selän hieromiseen.
"Ehkä", hän lupasi ja hipaisi nenänpäällään miehen niskaa, hengittäen syvään tuttua tuoksua. Älä anna Stephenin päästä päähäsi.
"Mitä sinulla on ohjelmassa huomenna?"

Tiarnanin silmät siristyivät hymystä, ja lempeät juovat ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.
"Vain ehkä?", hän toisti naurua äänessään, kun käänsi katseensa eteenpäin. Paikaltaan hän saattoi nähdä heidät heijastuksena vaatekaapin ovessa olevasta peilistä. Hän oli tainnut jättää oven selälleen siinä vaiheessa, kun oli ripustanut pukunsa sinne.
Hän oli tulossa vanhaksi.
"Meillä on pari lehtihaastattelua ja kuvaukset. Minä pääsen vähän helpommalla kuin elokuvamme päätähdet."

Tempest kätki kasvonsa hetkeksi miehen selkään, purren alahuultaan. Hän tuskin koskaan tottuisi vaikutukseen, joka miehellä oli häneen. Epäuskoisiin, häkeltyneisiin perhosiin vatsassaan, jotka aiheuttivat halua nipistää käsivartta hereilläolon varmistukseksi.
Sviitin ovella käyvä koputus kertoi illallisen saapuneen ja siististi pukeutunut työntekijä kantoi sen makuuhuoneeseen saakka, lähtien tyytyväisenä saatuaan sujauttaa tipin taskuunsa.
"Mihin aikaan lähdet aamulla?" hän kysyi sivellen sormenpäillään Tiarnanin niskaa, kun kurkisti tarjottimia.

"Minun on oltava valmiina aulassa puoli kahdeksalta", Tiarnan vastasi, samalla kun siirsi tarjottimen päälle asetetun kuvun syrjään. Se tuntui melkein liioittelulta kun otti huomioon, kuinka läheltä ruoka oli toimitettu - ruoka, joka oli kaiken lisäksi tarkoitettu tarjoiltavaksi kylmänä. Mutta ehkä tällaisesta oli olemassa säännökset.
"Kai sinä saat nukkua huomenna pidempään, rakas?" hän jatkoi, kun silmäili kauniita annoksia, joissa vihreä salaattipohja yhdistyi kullanruskeaksi paahdettuun halloumiin, taidokkaasti siivutettuihin mansikoihin ja todennäköisesti hotellilla valmistettuun vinaigretteen. Juomaksi oli pyytämättä toimitettu veden lisäksi sitruunalimonadia.

"Stephen on odottamassa minua kahdeksalta", Tempest vastasi ja hipaisi miehen niskaa nenänpäällään, ennen kuin siirtyi kauemmas ja poimi itselleen lasillisen rakastamaansa sitruunalimonadia. Salaatti näytti kieltämättä ihanalta ja hän nosti lautasen syliinsä, välittämättä siitä, kuinka epäsopivaa olisi syödä sängyssä, maistaen haarukallisen.
"Hän ei suostu kertomaan, mitä tarkalleen teemme, mutta toivon ehtiväni iltapäiväksi tai illaksi studioille seuraamaan kuvauksia. Mihin aikaan arvelet olevasi hotellilla?"

Tiarnan oli aivan yhtä vähän huolestunut siitä, oliko sängyssä syöminen mahdollisesti epäsopivaa. Hän noudatti vaimonsa esimerkkiä ja poimi lautasen syliinsä, nostaen jalkansa suoriksi sängylle.
"Saat nukkua hetken pidempään kuin minä", hän totesi toiveikkaasti, kun kalasti haarukkaansa palan juustoa ja muutaman lehden kirkkaan vihreää, virheetöntä rucolaa.
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman.
"Miltä se sinusta tuntuu? Että hän ei kerro etukäteen?" hän kysyi varovasti.
"Luulen, että olen hotellilla viimeistään kuudelta. Aida ja Edison taitavat jatkaa vielä siitä yhteen haastatteluun."

Tempest soi Tiarnanille puolittaisen hymyn. Hänen pitäisi käydä suihkussa, kuivata ja laittaa hiuksensa sekä itsensä, eikä hän voinut haaveilla turhan pitkistä unista. Hän laski katseensa kauniiseen salaattiin ja pyöritteli juustonpalaa haarukassaan miettiessään, miten muotoilla ajatuksiaan.
"Se on ahdistavaa. Mutta toisaalta olisin varmaan ahdistunut silloinkin, jos tietäisin, mikä minua odottaa", hän sanoi kohauttaen lannistuneesti olkiaan, "joten ehkä kanssani ei voi voittaa." Mikään ei saisi häntä tuntemaan intoa yleisön edessä esiintymisestä tai tärkeistä haastatteluista, jotka luoja ties kuinka moni näkisi.
"Toivon, että minäkin ehtisin takaisin aikaisemmin kuin tänään."

Tiarnan voitti itselleen hetken aikaa miettiä viedessään haarukallisen salaattia suuhunsa. Se oli juuri niin hyvää, kuin hänen muistikuvissaan. Jotkin asian sentään olivat pysyviä.
Nielaistuaan hän käänsi katseensa vaimoonsa.
"Em, kuule, teidän keskustelunne kuulosti aika vihaiselta aiemmin", hän huomautti.
"Mistä siinä oli kyse?"

"Niinkö?" Tempest kysyi ja siemaisi lasistaan, kiertäen kättä koukistettujen polvien ympärille kuin kilveksi ympärilleen.
"Hän haluaa vain hakea minut huomenna. Ei siinä ollut mitään tavallisesta poikkeavaa", hän sanoi olkiaan kohauttaen. Kun Stephen oli vihainen, se todella kuului. Myös se, kun mies oli turhautunut, mitä Stephen oli usein. Sanat jäivät kummittelemaan. Osa niistä absurdeja ja hölmöjä, kuten lukemattomat toteamukset siitä, montako rakastajatarta Tiarnanilla oli. Osa niistä osui kipeästi kotiin.
"Hän on usein hieman turhautunut minuun."

Tuttu juova ilmestyi Tiarnanin kulmien väliin.
"Minusta kuulosti siltä, että hän puhui sinulle todella rumasti", hän huomautti, ja ojensi vapaan kätensä silittämään vaimonsa selkää-
Tämän snaat kylmäsivät häntä. En pidä itsestäni kovinkaan paljon, Tempest oli sanonut aiemmin.
"Millä tavalla turhautunut?"

Tempest liikahti vaivaantuneena ja sipaisi vaalean suortuvan korvansa taakse.
"Hän on kai vain sellainen", hän sanoi katsellen salaattiaan. Stephenin ajattelu sai pahoinvoinnin vellomaan hänen vatsassaan. Ehkä ikävän eron jälkeen yhdessä työskentely tuotti vaikeita ammatillisiakin välejä.
"Hän toivoo, että olisin toisenlainen. Vähemmän hankala, kiittämätön, uppiniskainen ja hyödytön asiakas. Pienempi taakka."

"Ja hänkö ei näe mitään vikaa omassa käytöksessään?"
Tiarnan ei ehtinyt hillitä vihaista äänensävyään, ja hän yritti pehmittää sanojaan silittämättä Tempestin selkää, vaikka ne olikin suunnattu nimenomaan tämän entistä miesystävää kohtaan.
"Rakas, managerin kuuluisi kannustaa, ei lannistaa. Minusta kuulostaa siltä, että tilanteessa on jotakin pahasti vialla."

Tempest hymyili haikealla hämillisyydellä ja vältti Tiarnanin katsetta, upottaen sormet hiuksiinsa ja kiertäen pehmeitä, paksuja suortuvia niiden ympärille.
"Niin kai. Meillä on pitkä historia ja on ollut minuun pitkään turhautunut. Se on varmastikin ymmärrettävää – en ole helppo ihminen", hän sanoi katse ikkunoihin harhaillen.
"Mutta toki on asioita, joita toivoisin, että hän lakkaisi sanomasta."

"Em, sinun pitäisi lakata puhumasta noin itsestäsi", Tiarnan vetosi ja tunsi tutun ahdistuksen nostavan päätään. Joka kerta, kun hänen vaimonsa haukkui itseään, jokin osa hänestä tuntui menevän rikki. Hän toivoi, että olisi voinut saada Tempestin ymmärtämään, ettei tämä ollut lainkaan niin viallinen, kun puheillaan antoi ymmärtää.
Että hänelle Tempest oli täydellinen.
"Millaisia asioita, rakas?"

Hänen ei olisi pitänyt ottaa asiaa puheeksi. Typerys, Tempest sätti itseään ja hieraisi kasvojaan vaivaantuneena.
"Hän vain...", hän aloitti ja hankasi uudelleen kasvojaan, hakien vähemmän surkeaa ja nöyryyttävää tapaa pukea sanoiksi, millaiset viillot hänen sielussaan viipyivät ja aukesivat jatkuvasti uudelleen. Sydän löi voimalla, joka oli saada hänet voimaan pahoin, ja sormet päätyivät nyppimään lankaa pitsin helmassa.
"Hän muistuttaa usein turhautuessaan, miten sinä... Miten monta rakastajatarta sinulla on, miten luonnollista se on, miten yksikään mies ei voi todella ajatella minun riittävän, koska, kuten hän on osoittanut menneisyydessä, olen kykenemätön tyydyttämään miestä ja miten jätät minut päivänä minä hyvänsä, joten minun pitäisi olla kiitollinen, että hän jaksaa oikkujani edelleen."

Tiarnan saattoi aistia vaimonsa hermostuksen, ja viimeistään lankaa nyppimään eksyvät sormet paljastivat tämän mielentilan. Hän jatkoi selän silittämistä, nyt rauhoittavin, pyörivin liikkein.
Tempestin vastaus sai käden kuitenkin pysähtymään.
Hetken hän kuvitteli kuulleensa väärin.
"Hän... mitä?"

Tempest nosti päänsä ja kosketti Tiarnanin reittä rauhoittaen.
"Ne ovat vain asioita, joita hän sanoo minulle aina turhautuessaan", hän sanoi silittäen housun kangasta.
"En tietenkään kuvittele, että sinulla olisi oikeasti... Tai että olisit lähdössä. Älä huolehdi." Hänen ei olisi pitänyt kaataa managerinsa sanoja Tiarnanin niskaan. Tai ehkä kyse oli entisestä miesystävästä, kun Stephen puhui sellaisessa mielentilassa. Saattoi olla, että liian lähelle tuleminen ja hänen olonsa epämukavaksi tekeminen kuuluivat myös siihen rooliin.
"Ne ovat vain sanoja."

Tiarnanin oli vaikea hillitä kiukkua, joka olisi halunnut nykäistä hänet pystyyn ja lähettää levottomaan liikkeeseen huoneen ympäri. Hän ei menettänyt malttiaan usein, mutta kuinka helvetissä Stephen kehtasi puhua niin hänen vaimolleen?
Hän muisti vain vaivoin jatkaa kätensä liikettä Tempestin selällä.
"Kyse ei ole siitä, Em", hän vetosi ja pudisti turhautuneena päätään.
"Kenelläkään, kaikkein vähiten Stephenillä, ei ole pienintäkään oikeutta puhua sinulle noin. Kuinka kauan tätä on jatkunut?"

Hänen ei olisi pitänyt kertoa, Tempest moitti itseään. Päivä oli ollut pitkä, ja Tiarnanin tunnetila tuntui käsinkosketeltavalta.
"Minä... Niin kauan kuin olemme tunteneet, luulen", hän sanoi sukien hermostuneena hiuksiaan ja toivoi, että olisi jotenkin osannut kelata taaksepäin ja tehdä miehen olon helpommaksi. Vaikka laskea mainitsemansa kuuman kylvyn.
"Hän turhautui minuun paljon ollessamme yhdessä, mutta yleensä sen vastapainona myös pyyteli anteeksi. Luulen, että ero satutti häntä. Hän on ollut sen jälkeen melko... No. Hänellä on ollut painokkaita mielipiteitä meidän suhteemme tulevaisuudesta."

Hetken Tiarnan vain katseli vaimoaan epäuskon vallassa. Hän oli kyllä tiennyt, että Stephen oli kohdellut Tempestiä kuvottavan väärin silloin, kun nämä olivat olleet yhdessä, ja hänellä oli ollut aavistuksensa siitä, että tämä saattoi olla kiivasluontoisempi kuin mitä hän olisi toivonut, mutta tämä oli hänelle yksinkertaisesti liikaa.
"Em", hän aloitti, ja yritti pitää äänensä tasaisena.
"Minusta sinun pitäisi todella harkita managerin vaihtamista."

Tempest painoi katseensa vaivaantuneena Tiarnanin katseen alla.
"Olet luultavasti oikeassa", hän myönsi nyppien lankaa mekkonsa helmassa. Hän oli harkinnut sitä pitkään. Se vain tuntui vaikealta – ja kuten Stephen usein syytti – hän vältteli vaikeita asioita mieluummin kuin oli aikuinen ja hoiti työnsä. Hän tunsi syyllisyyttä irtisanomisesta ajattellessaan, kuinka pitkä taival heillä oli takanaan ja kuinka hyvin mies oli hoitanut varsinaisen managerin työn.
Hän tunsi myös hienoista pakokauhua ajatellessaan riitaa, joka väistämättä seuraisi päätöstä irtisanoa mies.
"Mitä pidät salaatista?" hän jatkoi laimeana yrityksenä vaihtaa aihetta johonkin vähemmän synkkään.

Tiarnan tunsi velvollisuutta tarttua ilmiselvään aiheen vaihdokseen, mutta hän oli liian huolissaan vaimostaan voidakseen tehdä niin. Hän laski oman salaattilautasensa yöpöydälle ja kääntyi paremmin Tempestin puoleen.
"Em", hän vetosi, yrittäen tavoittaa kultaisen katseen.
"Olen huolissani sinusta. Minusta tuntuu siltä, kuin et todella ymmärtäisi, kuinka hirvittävän väärin on, että Stephen puhuu niin. Sanoo sinulle sellaisia asioita. Se on henkistä väkivaltaa."
Eikä hän ollut ollenkaan iloinen siitä, että hänen vaimonsa oli joutunut sellaisen kohteeksi.

Tempest nyppi pitsin lankaa, mikä oli saada kuvion purkautumaan. Ehkä hänen pitäisi lopettaa. Hän vaihtoi levottomaan peukalonsyrjän nakertamiseen.
"Tiedän, ettei hän käyttäydy aina hyvin", hän rauhoitteli.
"Pitkään se, mitä hän sanoi, tuntui vain totuudelta. Mutta hän on usein hyvin pahoillaan enkä usko, että hänellä on kovin montaa muuta asiakasta, joten ei ole vain... Olen pohtinut, pärjääkö hän, jos irtisanon hänet." Hän kohautti olkiaan ja soi Tiarnanille anteeksipyytävän hymyn. Hän ei pitänyt siitä, kuinka Stephen puhui Tiarnanista ja usein kielsi manageriaan hyvin tiukasti. Se yleensä käänsi puheen häneen itseensä, mikä oli helpompaa kestää.

Tiarnan tarttui lempeästi käteen, jonka peukalonsyrjää Tempesti oli alkanut nakertaa ja painoi sen kämmenselälle pehmeän suudelman.
"Rakas, ei ole sinun tehtäväsi kannatella häntä", hän vetosi, tummat kulmat huolestuneessa kurtistuksessa.
"Ymmärrän kyllä huolesi, mutta palat tätä tahtia loppuun."
Ehkä Stephenin olisi aika katsoa peiliin, jos asiakkaita tosiaan oli vähänlaisesti. Miehellä oli kaikki mahdollisuudet muuttaa toimintatapojaan ja varmasti menestyäkin, mutta hän ei halunnut, että kaikki tapahtuisi Tempestin hyvinvoinnin kustannuksella.
Em tarvitsi kannustusta, ei haukkuja.

Tempest soi Tiarnanille pahoittelevan hymyn ja kosketti miehen reittä.
"Harkitsen asiaa", hän lupasi. Tiarnan oli varmasti oikeassa, kuten niin usein. Hänen täytyisi vain kerätä hetki rohkeutta tehdä niin, sillä sitä seuraava riita olisi varmasti väistämätön.
"Meidän pitäisi varmaankin alkaa käydä nukkumaan", hän sanoi ja näykkäsi hajamielisesti salaattiaan. Varmastikin hän saisi toisen managerin, sanoi Stephen mitä tahansa. Ehkä hän oli kannatellut Stepheniä tarpeeksi kauan eikä ollut enää mitään velkaa entiselle miesystävälleen.

Tiarnan toivoi koko sydämestään, että Tempest todella tarkoitti sitä. Hänen vaimonsa oli uskomattoman herkkä ja helläsydäminen olento, ja kumpikin olivat äärettömän hyviä ominaisuuksia. Mutta ne myös altistivat hyväksikäytölle, ellei osannut suojella itseään. Niin kuin hän pelkäsi olevan Tempestin tapauksessa.
Hän poimi myös vaimonsa lautasen ja asetti sen oman lautasensa seuraksi tarjottimen kuvun alle. Huonepalvelu siivoaisi sen pois aamulla, kun he olisivat lähteneet.
"Olisitko tahtonut vielä kylpyyn, rakas?"

"Voin laskea sinulle kylvyn, jos haluaisit", Tempest ehdotti ja nykäisi käden kauemmas suustaan, ennen kuin purisi ihonsa rikki. Solmu hänen vatsassaan oli tiukempi, mutta ehkä se sulaisi kokonaan pois, kun hän päättäisi suhteensa Stepheniin. Ehkä varjokin menettäisi lopulta otteensa hänestä, jos miehen sanat eivät ruokkisi sitä.
"Mutta luulen, että haluan vain nukkumaan." Pitkä, stressaava päivä tuntui lyijyltä raajoilta ja sai väsyneen itkun viipymään kuin valmiina purskahtamaan esiin pienimmästäkin ärsykkeestä.

"Käydään vain nukkumaan", Tiarnan lupasi, pyyhkäisten vaalean suortuvan vaimonsa korvan taakse, unohtuen silittämään pehmeän untuvaisia hiuksia. Hän oli jo käynyt suihkussa aiemmin, ja käyttäisi lyhyen yhdessäolohetken paljon mieluummin siihen, että Tempest voisi käpertyä hänen kylkeensä nukkumaan.
Hän kumartui painamaan kevyen suudelman vaimonsa huulille.
"Ota sinä kylpyhuone ensin."

Pestyään hampaansa ja vaihdettuaan elegantin kotelomekon Tiarnanin vanhaan, melkein nuhjuiseksi käyneeseen t-paitaan, jossa miehen tuoksu usein viipyi lohdullisena – koska Tempest pakotti miehen käyttämään paitaa aina pesun jälkeen – Tempest kiipesi amerikkalaisittain jättiläismäiseen sänkyyn ja katseli öistä Los Angelesia sviitin ikkunoiden takana.
Oli outo tunne olla samaan aikaan kuolettavan väsynyt ja silti tuntea sisäisen kellon elävän aivan eri ajassa, sekaisin siitä, milloin kuului nukahtaa.
"Nuku hyvin", hän toivotti käpertyessään lopulta Tiarnanin kylkeen ja haudatessaan nenänsä miehen rintaan.

Tempestin mentyä Tiarnan sai hetken aikaa koota itseään ja ajatuksiaan. Oliko kyse jostakin alkukantaisesta vaistosta vai puhtaasta raivosta, sillä hän tunsi sanoinkuvaamatonta halua nostaa Stephen kauluksista vasten seinää ja käskeä jättämään Tempest rauhaan.
Siihen mennessä, kun oli hänen vuoronsa mennä pesemään hampaansa, hän tunsi hallitsevansa tunteitaan jo paremmin, ja kömpiessään peiton alle vaimonsa viereen hän oli jo melko varma siitä, että pystyisi olemaan rauhallinen.
"Nuku sinäkin hyvin, Em", hän vastasi, ja halasi naisen syliinsä.