Between the stars and the sea

Muriel oli jo pujottautunut luumunväriseen mekkoonsa ja kiinnittänyt sen kullansävyisen vyön. Katsoessaan vaatteiden rivistöä hän ymmärsi, että kuvaus 'kultainen' oli kenties hieman liian laaja osoittaakseen yksiselitteisesti, mitä mekoista hän oli tarkoittanut.
"Tämä pitsinen", hän vastasi, koskettaen kaunista helmaa kun Tempest poimi mekon.
"Se tuo mieleeni keijukaiset."

Tempest vastasi hymyllä ja pujottautui mekkoon, sulkien vetoketjun ja kiinnittäen pitsisen, kaulansa ympärille kiinnittyvän pannan, vilkaisten itseään peilistä.
Hän halusi olla moitteeton astuessaan ulos ovesta, Tiarnanin tähden. Koko maailma katseli – ja arvosteli – miestä ja samalla häntä.
"Tapaako Wolfie luokkineen meidät Apollo Victorialla?" hän kysyi ja siirtyi tutkailemaan kenkähyllyjensä rivejä.

Muriel veti sisarensa halaukseen välittämättä lainkaan siitä, saattaisiko tämän puku rypistyä. Rehellisesti sanottuna hän ei muistanut välittää sellaisesta, sillä hänen pieni sisarensa oli niin uskomattoman sievä.
"Olet niin kaunis, Em", hän vetosi ja hipaisi pisamaista poskea nenänpäällään.
"Tapaa. En halua edes ajatella, millainen rumba lippujen jakamisesta tulee", hän myönsi kun siirtyi sisarensa vierelle katselemaan kenkiä.
"Mihin sinä tarvitset näin monta paria, rakas?" hän kiusoitteli hellästi.

Tempest hymyili sisarelleen huvittuneena, häkeltyneenä Murielin tavasta kehua häntä, ja painoi suukon naisen poskelle.
Hän irvisti vastauksena kysymykselle. Kenkiä kertyi huomaamatta samoin kuin vaatteita. Hän valikoi lopulta eri parin valkeita, siroja, korollisia nilkkureita kuin keskiviikkona. Ne pitäisivät varpaat kuivina ja lämpiminä Lontoon kevään märässä säässä.
"Millaiset kengät sinulla on?"

Muriel nauroi irvistykselle.
"Kultapieni, minä vain kiusoittelen. Ihmisellä voisi olla paljon huonompiakin paheita", hän huomautti, ja pyyhkäisi karkuun yrittävän, untuvaisen suortuvan sisarensa korvan taakse.
"Minulla on mustat korkonilkkurini. Otin mukaani melkein kaikki korolliset kenkäni, paitsi ne, jotka minulla oli sinun häissäsi. Olemme hyvä tiimi."

Tempest vastasi kultaiset silmät siristävällä hymyllä.
"Ehkä meidän pitäisi lähteä", hän totesi ja ripusti Tiarnanilta häämatkalla saamansa meririipuksen kaulaansa ja kosketti hellästi vihkisormustaan.
"Kutsun meille taksin."

Muriel oli vastaamassa myöntävästi, mutta heidän jalkojensa ohi pinkaiseva Nyssa keskeytti hänen ajatuksensa. Syy kissan ryntäykseen selvisi pian, kun makuuhuoneen ovelta kuului koputus.
"Em?" Tiarnan kutsui vaimoaan.

Leela ja Romana laukkasivat sisarensa perään, hännät terhakasti pystyssä. Nyssa ja Leela kiehnäsivät kehräten miehen jaloissa, ja Romana määki käskevästi.
Tempest katsahti ovelle häkeltyneenä ja seurasi sitten kissoja, helma hiljaa askelten tahdissa kahisten. Kultaiset silmät syttyivät, kun hän näki miehen, ja hän ojensi käsiään Tiarnania kohti.

Tiarnan oli kumartunut silittämään Nyssaa ja Leelaa, ja siinä vaiheessa, kun Tempest asteli makuuhuoneen puolelle, hän oli juuri kääntänyt katseensa Romanaan ja todennut:
"Kyllä, minä toin tuliaisia. Mutta saatte odottaa niitä iltaan. Tai huomiseen. En-"
Helman kahina havahdutti hänet, ja kohottaessaan katseensa hän näki vaimonsa. Myrskynharmaat silmät siristyivät hymystä, kun hän suoristautui ja ojensi käsivartensa vetääkseen naisen halaukseen.
"Siinähän sinä olet."

Tempest kiersi kätensä Tiarnanin vyötärölle, halasi itsensä kiinni miehen rintaan ja hieroi päätään sitä vasten – yhtä onnellisena kuin heidän kissansa puskivat heidän jalkojaan ja kiipeilivät niitä vasten.
Ikävä tuntui muuttuvan fyysiseksi ja moukaroi hänen kylkiluitaan.

Tiarnan sulki Tempestin hellästi syliinsä.
"Hei, rakas", hän tervehti hiljaa, haudaten hetkeksi nenänpäänsä vaaleiden hiusten joukkoon. Hänen vaimonsa oli selvästikin valmistautunut jo iltaa varten, mutta hän ei kyennyt hillitsemään haluaan koskettaa tätä.
"Ikävöin sinua."

"Niin minäkin sinua", Tempest vastasi kasvot miehen rintaan haudattuna ja halasi Tiarnania lujemmin. Häntä melkein ujostutti kohdata myrskysilmien katse, kun hän kallisti päänsä taakse nähdäkseen Tiarnanin kasvot: vatsanpohjaa nipisti ja polvet tuntuivat notkahtavan.
"Ihanaa, että tulit kotiin."

"Tietenkin tulin", Tiarnan vakuutti kohdatessaan vaimonsa kultaiset silmät. Ja vaikka herrasmies olisi ottanut huomioon laittautumiseen käytetyn ajan, hän antoi perikseen halulleen kumartua painamaan suudelma tämän huulille.
Hänellä oli ollut ikävä.

Tempest kiersi toisen käden miehen niskalle, punoen sormet tummiin niskahiuksiin, vastatessaan suudelmaan, joka tuntui varpaissa saakka.
Hän katsahti myrskysilmiä vetäytyessään kauemmas ja kurotti sitten vielä varpailleen, jotta saattoi painaa uuden suudelman Tiarnanin huulille.

Siihen olisi ollut hyvin helppo unohtua.
Tiarnan vastasi uuteen suudelmaan, ja hänen sormensa etsivät jo keinoa vapauttaa Tempestin hiukset kampaukselta, ja ehkä jopa avata puvun vetoketjun ja-
Mutta kevyt yskähdys vaatehuoneen suunnalta keskeytti hänet juuri ajoissa.

Murielin läsnäolo muistui Tempestinkin mieleen kuin sähköisku, ja hän vetäytyi suudelmasta painaen käden kuumaksi lehahtavalle poskelleen.
"Olimme lähdössä teatteriin", hän sanoi ja soi sisarelleen hämillisen, anteeksipyytävän hymyn.
"Tulethan mukaan?" hän jatkoi Tiarnanille ja etsi miehen käden omaansa.

Myös Tiarnanin katse hakeutui Murieliin, joka tervehti häntä silmät siristävällä, kissamaisella hymyllä ja pään nyökäytyksellä.
"Aivan", hän vastasi, kooten hetken itseään ja ajatuksiaan.
"Tietenkin, rakas. Jos annatte minulle kymmenen minuuttia, niin vaihdan päälleni jotain, mikä ei ole matkan rypistämää."

Tempest nyökkäsi hymyillen ja hieraisi poskeaan. Hän muisti edelleen tuskallisen selvästi aamun, jona hän oli tavannut Murielin keittiössä ja ymmärtänyt naisen kuulleen hänet ja Tiarnanin yöllä.
Hän poimi tuolille laskemansa, naisellisesti leikatun valkean jakun ja pujotti sen päälleen, ennen kuin lähetti puhelimellaan tilauksen taksille.
"Olethan sinä nähnyt Wickedin?" hän kysyi sisareltaan.

Sama muisto oli palannut myös Murielin viereen, ja juuri se sai hänet kietomaan käsivartensa sisarensa vyötäisille ja halaamaan tämän kylkeensä, kun hän päästi lankonsa pukeutumaan rauhassa.
"Olet niin suloinen", hän huomautti Tempestille, haudaten nenänpäänsä tämän hiuksiin.
"Ja olen. Se on ihana."

Tempest kätki kasvonsa Murielin mekon kankaaseen, samaan aikaan onnellisena ja hämillisenä.
Leela kiipeili hänen sääriään vasten, ja hän hätisti kissaa lempeästi alas, ennen kuin sukkien hienonhieno kangas olisi reikäinen.
Hän punoi kätensä sisarensa käteen ja houkutteli tämän kanssaan eteisen suuntaan, missä voisi työntää olennaiset tavarat käsilaukkuun, pujottaa valkoiset nilkkurit jalkoihinsa ja vetää kevyen takin ylleen.

Ei mennyt pitkään, kun Tiarnan liittyi heidän seuraansa. Hän oli vaihtanut ylleen puhtaan kauluspaidan ja valinnut sen seuraksi pikkutakin, ja kammannut matkan jäljiltä villiintyneet hiuksensa.
"Olemmeko valmiita lähtemään?" hän kysyi, samalla kun pujotti kengät jalkoihinsa ja varmisti, että puhelin ja lompakko olivat varmasti mukana.

Tempest nyökkäsi eikä ollut varma, kumman käden olisi ottanut heidän suunnatessaan hissiin ja sitten talon edessä odottavaan taksiin.
Ilmeisesti nälkäiset paparazzit olivat saaneet vinkin Oscar-voittajan olinpaikasta, sillä harmaa, kostea maisema syttyi välkkymään salamavaloja heidän astuessaan ulos.

Tietenkin.
Ovimies oli jo odottamassa ja avasi heille oven, niin että Tiarnan saattoi kietoa toisen käsivartensa Tempestin ympärille ja halata vaimonsa kylkeensä, ja painaa toisen käden suojelevasti tämän sisaren selälle, kun hän lähti johdattamaan naisia kohti taksia.

Salamat välkkyivät ja kamerat naksuivat molemmin puolin. Joku huusi melkein hysteerisenä Tiarnanin nimeä, kai toivoen katsekontaktia tai kuvaa, joka tienaisi tuhansia.
"Miten projekti etenee?"
"Aiotko menestyä ensi vuodenkin Oscareissa?"
"Meneekö teillä nyt paremmin?"
"Onko sinulla mukana myös rakastajatar?"
"Yrittääkö Tempest itsemurhaa, jos et saa tarpeeksi palstatilaa?"

Ainoastaan se, että Tiarnan oli jo ehtinyt auttaa Murielin puoliksi autoon, esti naista syöksymästä törkeän kysymyksen esittäjän kimppuun - vaikka sillä tavalla olisikin päätynyt tekemään vain palveluksen haaskalintujen lailla kohua etsiville kuvaajille. Autettuaan vaimonsakin taksiin hän nousi itse viimeiseksi kyytiin ja veti oven kiinni.
Muriel kihisi raivosta ja kietoi käsivartensa suojelevasti Tempestin harteille.
"Uskomattomia paskiaisia!"

Tempest tuijotti lasittuneesti eteensä, rintakehä kiivaan, levottoman hengityksen tahdissa kohoillen.
Kuvaajat vain haluavat reaktion.
Menneisyys on menneisyyttä, et voi muuttaa sitä.
Älä anna sen pilata iltaa.
Taksi lähti kohti Apollo Victoriaa, joka ei ollut merkittävän kaukana Batterseasta, vaikka Lontoon liikenne matelikin eteenpäin.

Muriel nojasi päänsä sisarensa ohimoa vasten samalla kun silitti hellästi tämän käsivartta sormenpäillään. Hän teki parhaansa nielläkseen kiukkunsa, vaikka ei ollut varma voisiko vastata teoistaan, mikäli vastaava toistuisi vielä uudelleen.
Tiarnan poimi vaimonsa käden omaansa ja painoi sen kämmenselälle suukon.
"Rakas, oletko kunnossa?"

Tempest räpäytti muutaman kerran ja veti syvään henkeä, painuen paremmin selkänojaa vasten ja soi hämillisen hymyn Tiarnanille ja Murielille.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti. Sitä sattui. Paparazzit olivat osa elämää.
Hymy muuttui valoisammaksi, kun Apollo Victorian vihreät valot ilmestyivät näkyviin ja innostus kosketti vatsanpohjaa. Jonot kiemurtelivat oville, jossa turvamiehet tarkastivat laukkuja.

Muriel ja Tiarnan jakoivat sanattoman yhteisymmärryksen siitä, että kumpikin heistä tekisi parhaansa, ettei Tempestiin enää sattuisi. Onneksi tämä tuntui piristyvän, kun tuttu teatteri ilmestyi näkyviin.
Tiarnan nousi autosta ensimmäisenä ja tarjosi kätensä auttaakseen vaimonsa ulos. Täällä ei kaikeksi onneksi ollut valokuvaajia odottamassa, ainoastaan innokasta teatteriyleisöä.

Tempest nousi autosta ja osoitti Tiarnanille Victorian asemaa vastapäätä olevaa stage dooria, jonka edessä oli muutama metallinen kaide ja siististi pukeutunut turvamies.
Heidät otettaisiin sisään sitä kautta – Tiarnanin läsnäolo odottavan yleisön joukossa vihreässä aulassa luultavasti saisi ihmiset aivan sekaisin.
Hän ojensi kätensä myös Murielille.
"Tuletko kanssamme vai haluatko etsiä Wolfien ja hänen oppilaansa ensin?"

Muriel katsahti kohti sisään kiemurtavaa jonoa ja hymyili muistaessaan vihreän aulan, joka oli lumonnut hänet täysin silloin ensimmäisellä kerralla, kun hän oli nähnyt näytelmän. Hän oli kokenut yhteenkuuluvuutta vihreän Elphaba-noidan kanssa.
Sitten hän tarttui sisarensa käteen.
"Tulen teidän kanssanne. Wolfiella on kädet täynnä oppilaidensa kanssa."

Tempest etsi heidän lippunsa, jotka oli hakenut keskiviikkona heidän ollessaan ulkona, ja näytti niitä turvamiehelle, joka näytti melkein häikäistyneeltä Tiarnanista.
Heidät päästettiin lujahtamaan sisään ja ohjattiin henkilökunnan reittejä teatterisaliin, johon muukin yleisö jo virtasi. Heidän paikkansa olivat toisen rivin keskellä. Koko eturiviä kansoitti jo eloisien nuorten joukko, jota orkesterimontun edessä olevaa käytävää partioiva Wolfie vartioi. Pitkänhuiskea, hoikka mies oli pukeutunut lämpimän keltaisiin chinoihin, vaaleaan, poolokaulukselliseen neuleeseen ja hieman kuluneeseen, purppuranväriseen samettipikkutakkiin.

Kulkiessaan pitkin takahuoneiden kapeita käytäviä Tiarnan huomasi ikävöivänsä teatteria. Hän ei toki ollut koskaan tehnyt erityisen suuria rooleja näyttämöllä, ennen kuin oli tempautunut mukaan televisioon ja elokuvien maailmaan, mutta siinä oli ollut oma tunnelmansa.
Murielin kasvoille kohosi hymy, kun hän erotti pitkän hahmon.
"Wolfie on tuolla!"

"Mene sanomaan hei", Tempest kannusti hymyillen ja silitti peukalollaan Tiarnanin kämmenselkää, punoen heidän käsiään yhteen.
Hän osoitti miehelle heidän paikkansa eturivin takana ja pujottautui jo muutaman istuvan ohi. Tiarnan sai osakseen jokusen pitkän, epäuskoisen katseen.
"Lähdetkö jo huomenaamuna?" hän kysyi hiljaa.

Muriel hymyili sisarelleen ja suuntasi sitten kohti käytävää ja Wolfieta.
Tiarnan jätti tottuneesti pitkät katseet vaille huomiota heidän etsiytyessään paikoilleen. Hän tarjoutui ottamaan itse reunemman paikan, niin että Tempest voisi istua hänen ja sisarensa välissä.
"Sain neuvoteltua itselleni armonaikaa puoleenpäivään", hän vastasi, painaen suudelman vaimonsa kämmenselälle.

Ikävä vihloi jo nyt, ja Tempest painoi päänsä vasten miehen olkapäätä. Ainakin heillä olisi tämä yö ja seuraava aamu aikaa, ja Murielkin ehtisi nähdä Tiarnania hetken.
Ja hän oli onnellinen, että mies oli löytänyt inspiroivan projektin.
Wolfien pisamaiset kasvot syttyivät hymyyn, kun hän tunnisti Murielin ja ojensi käsivartensa, siepatakseen naisen syleilyynsä ja kiepauttaakseen tätä muutaman kerran ympäri. Noin 16-vuotiaiden nuorten lauma riehaantui vislaamaan ja huutelemaan kiusoitellen opettajalleen.

Sama ikävä kalvoi myös Tiarnania. Niin paljon kuin hän nauttikin työstään, hän toivoi, että se olisi jättänyt hieman useammin vapaita päiviä, joina matkustaa kotiin.
"Onko teillä ollut mukavaa?" hän kysyi hiljaa vaimoltaan, jääden silittämään tämän kämmenselkää peukalollaan.
Murielin kasvoille kohosi hymy, kun hän kohtasi Wolfien katseen. Eikä hän voinut olla kehräämättä hiljaisesta naurusta, kun mies kaappasi hänet syliinsä.
"Hei sinullekin, rakas."

Tempest nyökkäsi ja piirsi vapaalla kädellään miehen rystysiä. Hän tunsi heihin kohdistuvat, pitkät katseet ja näki silmäkulmastaan puhelimen salaman välähdykset, kun joku yritti ottaa huomaamattomia kuvia näyttelijästä.
"Hei – apinat", Wolfie komensi nauraen oppilaita ja kiepautti Murielin eturiviä kohti, käsi naisen vyötäröllä.
"Tässä on Muriel. Olkaa kiltisti. Siskosi järjesti minulle paikan vierestäsi. Paulina on tuolla", hän osoitti toisen sivun penkkejä, jonka toisessa rivissä opettaja istui railakkaampien oppilaiden takana.

Salamavalon välkähdys sai Tiarnanin kietomaan käsivartensa Tempestin harteille ja vetämään naisen kylkeensä. Se ei ollut kummoinen suoja ahnailta kameroilta, mutta hänestä tuntui silti paremmalta, kun hän saattoi pidellä vaimoaan lähellään.
Muriel kiepahti ympäri ja kohtasi yhtäkkiä joukon hyvin nuoria ja hyvin innostuneita kasvoja. Hän vilkutti ensin oppilaille ja sitten vielä Paulinalle, ennen kuin palautti katseensa Wolfieen. Tummat silmät siristyivät epäluuloisesti.
"Minun pieni sisareni unohti mainita siitä minulle!"

"Mistä? Paikastani?" Wolfie kysyi nauraen.
"Etkö halua minua viereesi?" Hänen pitäisi kyllä yrittää käyttäytyä. He olivat kuitenkin teatterissa, joka huokui pian alkavan näytöksen jännitystä ja ympäristön arvokkuutta, vaikkei Apollo Victoria ollutkaan yhtä vanha ja majesteettinen kuin moni muu West Endin teatteri.

"Siitäpä siitä", Muriel vastasi ja kietoi käsivartensa hetkeksi Wolfien ympärille, niin että saattoi kurottua kuiskaamaan tämän korvaan:
"Tietenkin. Ja mielelläni myös alleni..."
Hän vastusti halua näykätä miehen korvaa.
"Joko olet valmis tulemaan istumaan?"

Wolfie liikahti kommentista, tuntien melkein uhkaavan kiusalliseksi käyvän kuumuuden hulmahtavan sisällään. Voi taivas Muriel...
Hän katsahti naista silmäkulmastaan, yhtä aikaa paheksuvana ja jumaloivana, mutta hillitsi halunsa vastata eleeseen.
"Tulen kohta, varmistan vain oppilaiden kanssa pari asiaa", hän lupasi.

Muriel taputti Wolfien poskea ja painoi sille sitten viattoman suukon, joka toimi hyvänä esimerkkinä hellyydestä nuoremmallekin yleisölle.
"Odotan sinua", hän vastasi ja hipaisi vielä miehen käsivartta, ennen kuin suuntasi edeltä heidän paikoilleen.
Istuessaan omalle penkilleen hän poimi Tempestin käden omaansa ja puristi sitä hellästi.
"Kultapieni, olit hyvin huomaavainen."

Tempest katsahti sisartaan hieman hämillisenä ja antoi toisen kätensä Murielille, pitäen toisen Tiarnanin kädessä. Oli ihana voida koskettaa miestä niinkin viattomasti, tuntea tämän lämpö ja tuttu, rakas tuoksu.
Wolfie pujottautui Murielin viereen vain hetkeä ennen kuin salin valot hämärtyivät ja kuulutus ilmoitti shown olevan alkamassa. Tempest osasi jo tarkkailla, milloin siivekäs apina odottaisi kulisseissa laskeutuakseen köyttä lavalle.

Muriel tunsi sydämensä sykähtävän ilosta, kun Wolfie istahti alas, ja hän poimi miehen käden omaansa. Vielä juuri valojen hämärtyessä hän saattoi kurottautua painamaan suukon tämän poskelle, mutta sitten hänen oli palattava omalle istuimelleen.
Näytelmää ei sopinut häiritä.
Hän puristi sekä sisarensa että Wolfien kättä, kun ensimmäiset nuotit kajahtivat ilmoille.

Tempest lumoutuisi tarinasta ja musiikista joka kerta. Kultaiset silmät hehkuivat hänen seuratessaan musikaalia hartaasti, tuskin räpäyttämättä. Hän oli rakastunut hahmoihin, erityisesti Elphabaan, jo ensimmäisellä kerralla vuosia sitten.
Wolfie selvästi nautti showsta yhtälailla.
Kun Defying Gravity päättyi sielua ravistuttaviin nuotteihin ja väliajan merkiksi laskeutuvaan pimeyteen, Tempest itki painellen poskiaan, ennen kuin taputti vilpittömän huumaanteena. Wolfie vislasi terävästi ja yhtyi myrskyisiin suosionosoituksiin poissaolevana, huulet näkymättömiä ajatuksia tapaillen, kun hän etsi taskustaan nenäliinan, painoi sen reidelleen ja kumartui kirjoittamaan sille nuotteja mustekynällä.

Vaikka Tiarnan rakasti teatteria, hän oli huomannut unohtuvansa aina toisinaan katselemaan vaimoaan, joka näytti imeytyneen täysin lavalla esitettyyn tarinaan. Hän ei uskaltanut puristaa tämän kättä tai häiritä millään muullakaan tavalla kokemusta, vaan seurasi vain lumoutuneena, kuinka pisamaiset kasvot ja kultaiset silmät heijastivat tarinaa.
Kun osa ihmisistä alkoi valua ulos salista, Tiarnan ojensi vaimolleen uutta nenäliina ja kosketti hellästi tämän hiuksia.
Muriel oli aikeissa kääntyä sanomaan jotakin Wolfielle, mutta nähdessään tämän raapustavan jotakin hän tyytyi silittämään miehen niskaa.
"Tämä on aina yhtä ihana", hän vetosi sen sijaan siskolleen.

Tempest hymyili ensin Tiarnanille ja sitten Murielille kyyneltensä läpi ja otti nenäliinan vastaan kiitollisena. Hän paineli sillä silmänalusiaan ja painoi päänsä vasten miehen olkapäätä, yrittäen saada tukkoisen hengityksensä kulkemaan.
"Niin on", hän nyyhkäisi ja nauroi itselleen, niistäen nenänsä. Musiikki tuntui menevän suoraan sieluun.
Selvästi myös Wolfielle, joka oli täysin tiedoton ympäristöstään kirjoittaessaan nopeasti täyttyvälle nenäliinalle. Sitten mies oli jo jaloillaan ja kiiruhti ajatuksissaan ulos salista, ehkä etsimään lisää paperia.

Tiarnan painoi kevyen suudelman Tempestin vaaleiden hiusten joukkoon, kun tämä nojasi päänsä hänen hartiaansa vasten. Hän tunsi syvää haikeutta siitä, että lähtö odotti häntä jo seuraavana päivänä, ja veisi tovin, ennen kuin hän pääsisi käymään uudelleen. Toisaalta tiukka aikataulu tarkoitti, että projektin valmistuminenkin lähestyi nopeammin.
Muriel katsahti Wolfien perään ja kääntyi sitten takaisin sisarensa puoleen.
"Saa nähdä, palaako hän takaisin. Pitää alkaa taas kuljettaa muistikirjaa käsilaukussa."

Tempest katsahti Wolfien perään ja soi sisarelleen hymyn. Ehkä se oli jokin omalaatuisille taiteilijoille varattu ominaisuus. Hän puristi sisarensa kättä ja nosti päätään niin, että saattoi katsoa Tiarnanin kasvoja.
"Miten viikkosi on mennyt?" hän kysyi mieheltä ja katsahti eturivissä heiluvia oppilaita, joista muutama keräsi kolikoita taskuistaan ja osti pieniä Häagen-Dazsin jäätelökuppeja, joita teatterin työntekijät myivät käytävillä.

Tiarnaninkin huomio oli kiinnittynyt oppilaisiin. Hänen mielessään häivähti huoli siitä, oliko kaikilla halukkailla varmasti varaa jäätelöön. Jollei Murielin ystävä olisi kiiruhtanut pois sellaista vauhtia, hän olisi voinut kysyä asiasta.
Hänen oli edelleen hankala yhdistää Wolfgang Montgomerya ja opettajaa toisiinsa.
"Se on ollut hyvin pitkä", hän vastasi, katsoen vaimoaan.
"Olen vain odottanut, että pääsisin luoksesi."

Tempest vastasi häkeltyneellä, onnellisella hymyllä ja hieraisi poskeaan Tiarnanin olkaan.
Hän hätkähti heidän edestään kuuluvaa kiljahdusta ja hypähti penkillään.
"Se on hän! Tiarnan Fox-Moore!" kuiskauksen ja huudon välimuoto levisi rivin keskeltä kiivaana supinana kohti rivin päitä, ja keskellä istuvat pyörähtivät ympäri tuoleillaan, silmät suurina tuijottaen.
"Oh my god! Saadaanko selfiet?" teinitytöt vetosivat toistensa päälle puhuen ja puhelimiaan ojennellen.

Tiarnan oli ollut aikeissa jatkaa, mutta sekä kiljahdus että Tempestin hätkähdys keskeyttivät hänet. Lyhyen hetken ajan hän pelkäsi, että jotakin oli sattunut, mutta kääntäessään katseensa eturiviin hän ymmärsi, mistä oli kyse.
Ehkä hänen olisi pitänyt sittenkin pukeutua huppariin. Tai pipoon, jonka olisi voinut vetää melkein silmille asti.
Mutta hänellä ei ollut sydäntä kieltäytyä, ja yhtäkkiä hän huomasi päätyvänsä yhä useampaan valokuvaan.
Muriel puristi sisarensa kättä hellästi.
"Kaikki hyvin?"

Tempest vastasi hymyllä ja puristi Murielin kättä. Kaikki hyvin. Tämä oli tavallista ja tapahtui melkein aina heidän ollessaan ulkona ihmisten ilmoilla, ainakin jos turvamies ei ollut mukana vaikuttavan muurina heidän ja uteliaan väestön välissä.
"Rakastin sitä elokuvaa!"
"Voitko kirjoittaa nimmarin, ööh, käsivarteeni? En pese sitä ikinä!"
"Oh my god, olet niin komea!"
Paulina, pehmeän vaaleanpunaisessa neuleessa ja tummansinisessä mekossa, saapui rauhoittelemaan oppilaita esityksen valmistautuessa jatkumaan, mutta punastui rajusti tajutessaan katsovansa Tiarnania.

Tiarnan soi opettajaksi olettamalleen naiselle kiitollisen hymyn, ennen kuin vetosi oppilaita keskittymään taas musikaaliin, jonka toinen näytös alkaisi aivan näillä hetkillä. Hän palasi paikalleen vaimonsa viereen ja poimi tämän käden omaansa, painaakseen sen kämmenselälle suudelman.
Olen pahoillani, että kävi näin, ele tuntui sanovan äänettömästi.
Muriel oli kääntynyt vilkuilemaan kohti ovea, alkaen olla yhä vakuuttuneempi siitä, ettei Wolfie palaisi. Ehkä hänen pitäisi ilmoittaa asiasta myös Paulinalle, ettei tämä häkeltyisi.

Kun salin valot himmenivät, Wolfie kiiruhti matalana salin poikki takaisin paikalleen. Samettitakin taskusta tursusi vessapaperia, jolle mies oli kirjoittanut ajatuksensa.
Hänen pitäisi ehkä alkaa kantaa mukanaan muistikirjaa.
Joskus Tempest toivoi, että musikaali olisi päättynyt euforiseen ensimmäiseen näytökseen, vaikka hänen maailmassaan loppu oli onnellinen. Hän varmaan itkisi sille joka kerta.
Oppilaat lähimpänä heitä vilkuilivat Tiarnania enemmän tai vähemmän hienovaraisesti.

Wolfie palasi.
Vaikka Muriel oli helpottunut, hän kurtisti kulmiaan ja tökkäsi sormellaan vessapaperinippua. Se vakuutti hänet siitä, että hänen olisi alettava kantaa mukanaan kynää ja paperia, niin etteivät Wolfien mestariteokset olisi vaarassa kadota sillä samalla hetkellä, jona sade iskisi.
Mutta kun As Long As You Are Minen ensimmäiset nuotit kajahtivat ilmoille, hänen katseensa palasi lavalle.
Fiyero ei ehtinyt ääneen vielä kertaakaan ennen kuin kyyneleet valuivat jo hänen poskilleen.
Tempestin vierellä Tiarnan silitti vaimonsa kämmenselkää peukalollaan ja jätti tottuneesti huomiotta katseet, joita häneen suunnattiin - toivoen vilpittömästi, että oppilaat saisivat nautittua upeasta musikaalista.

Näytös sai seisovat aplodit, ja Tempest taputti näyttelijöille pyyhkien välillä märkiä poskiaan. Hän hehkui hiljaista onnea ja tunsi pakahtuvansa.
Wolfie vislasi kannustavasti, ja hänen oppilaansa osoittivat eturivissä suosiota yhtä riehakkaasti.
Ja esiripun laskeutuessa pyörähtivät ympäri, etsien Tiarnania. Wolfie loikkasi ketterästi penkin yli paimentamaan luokkaansa.
"Oi, rasavillit - kyllä, tässä on Tiarnan Fox-Moore ja jos haluatte kysyä häneltä jotain, muistakaa käytöstavat", hän torui pilkettä vihreissä silmissään.
"Hän on varmastikin kiireinen, joten päästäkää hänet kotiinkin."

Tiarnan oli toivonut, että teatterin taika olisi saanut oppilaat unohtamaan hänen olemassaolonsa. Ei siksi, etteikö hän olisi nauttinut fanien tapaamisesta, vaan koska hän ei halunnut aiheuttaa läsnäolollaan ylimääräistä huolta ja vaivaa sen enempää opettajille, muille katsojille kuin teatterin henkilökunnallekaan.
Hänen toiveensa ei ollut ilmiselvästi toteutunut.
Hän katsahti vaimoaan ja kosketti tämän selkää.
"Haluatteko mennä jo edeltä?"
Ennen kuin joku oppilaista keksisi, että myös Tempest Dawn oli paikalla.

Wolfie paimensi Paulinan kanssa oppilaita yhteen kasaan, ja opettajatar vilkuili Tiarnania melkein yhtä innokkaasti kuin oppilaat.
"Oh my god!" oli toistuva vingahdus varsinkin teinityttöjen keskuudessa.
Tempest nyökkäsi, veti takin paremmin ylleen ja katosi ovista ulos virtaavaan ihmismassaan.
"Laitan vielä viestiä", Wolfie huikkasi Murielille oppilaiden päiden yli ja aurasi tiensä epätoivoisesti selfietä anelevan massan läpi voidakseen antaa Murielille hyvänyön suudelman.

Tiarnan oli piiritetty.
Muriel kurotti päätään nähdäkseen miehen, mutta sen sijaan hän erotti Wolfien pitkän hahmon. Ja vaikka hänen pitäisi seurata pientä sisartaan, hän antoi itselleen luvan kietoa käsivartensa hetkeksi Wolfien niskan taakse ja vastata suudelmaan.
Oppilailla oli juuri nyt muuta katseltavaa ja ajateltavaa.
"Toivottavasti kuvan kanssa", hän kehräs miehen korvaan.

"Näytän minun, jos näytät sinun", Wolfie nauroi ja kiersi käsivarret Murielin vyötärölle, halaten tämän syliinsä. Hän hamusi varsin intohimoista, ikävöivää suudelmaa naisen huulilta.
Oppilaat olivat kiireisiä tohistessaan Tiarnanin ympärillä, mutta Wolfie pakotti itsensä irtautumaan ja tarttumaan hupusta yhtä erityisen innokasta fanityttöä.
"No niin heittiöt, aika lähteä nukkumaan. Sanokaa hei hei ja kiitos", hän komensi käheästi nauraen ja paimensi nuoret ovelle.

Muriel kehräsi hyvillään, ennen kuin päästi Wolfien vastahakoisesti luotaan - hipaistuaan miehen niskaa vielä kerran kaipaavasti sormenpäillään. Sitten hän kääntyi ja suuntasi jo huomattavasti vähäisemmäksi käymässä olevan väkijoukon mukana ulos saadakseen sisarensa kiinni.
Ei mennyt pitkään, ennen kuin Tiarnankin suuntasi ulos.

Wolfie härnäisi perusteellisen punehtunutta Paulinaa loppuillan muutamasta salakuvasta, jotka opettaja oli siepannut Tiarnanista miehen keskittyessä oppilaisiin.
Onneksi perjantai-ilta Lontooseen omasta tahdostaan jääneen, pienemmän oppilasryhmän kanssa sai venähtää nukkumaanmenoajaltaan, sillä oli turha toivo yrittää saada oppilaita suoraan sänkyyn ja untenmaille.
Ulkona taivaalta tihkutti vettä, ja märkä, kylmä asfaltti kiilteli keltaisissa katuvaloissa. Tempest seisoi sivummalla teatterin seinustalla, takin kaulukset ja olkapäät kylmyyttä vastaan nostettuina ja ajatuksiinsa unohtuneena tyhjyyteen tuijottaen.

"Em", Muriel kutsui sisartaan, kun pääsi pujahtamaan ihmisvirrasta tämän luo.
"Onko kaikki hyvin? Oletko kylmissäsi?"
Hän seisahtui sisarensa vierelle ja kietoi käsivartensa tämän ympärille, tarjotakseen edes hieman lämpöä viilennyttä Lontoon yötä vastaan.

Tempest vastasi hymyllä havahtuessaan tähän hetkeen ja nojautui hetkeksi sisarensa kylkeen.
"Voimme pysäyttää taksin", hän sanoi väristen. Ehkä Tiarnankin liittyisi seuraan kohta, kun olisi huolehtinut faneistaan.
"Olisitko mieluummin lähtenyt Wolfien mukaan?" hän kysyi.

Tietenkin hänen pieni sisarensa paleli. Muriel joutui todella kamppailemaan itsensä kanssa, ettei olisi riisunut omaa takkiaan ja kietonut sitä Tempestin ympärille, mutta sen sijaan hän tyytyi halaamaan tämän hieman paremmin kylkeään vasten.
"Tehdään niin", hän vastasi, innokkaana saamaan sisarensa lämpimään.
"Olen täällä viettääkseni aikaa suloisen sisareni kanssa", hän jatkoi, hieraisten nenänpäätään Tempestin hiuksia vasten.
"Mutta nukun tämän yön kiltisti vierashuoneessa."

Tempest nauroi ja hieraisi päätään Murielin olkapäähän.
"Ehkä voitte tulla joskus Wolfien kanssa vieraaksemme", hän ehdotti. Ehkä he voisivat matkustaa joskus yhdessä Seychelleille.
Musta taksi liukui pysähdyksiin kadunvarteen, ja Tempest astui lähemmäs avaten sen takaoven antaen Murielin sukeltaa sisään ensin.

"Mmm, se olisi mukavaa", Muriel vastasi ja häkeltyi hetkeksi siitä, kuinka mukavalta ajatus todella tuntui. Että he voisivat matkustaa Wolfien kanssa pariskuntana tapaamaan Tempestiä ja Tiarnania. Se kuulosti myös hyvin... aikuiselta.
Ehkä nyt oli jo korkea aika.
Hän oli ehtinyt kivuta taksiin siinä vaiheessa, kun Tiarnan huomasi vaimonsa kadunvarressa ja lähti harppomaan tätä kohti.
"Em!"

Tempest pysähtyi ja soi Tiarnanille hymyn, jääden odottamaan miestä taksin ovelle. Hän pujottautui sisään, kun mies voisi nousta hänen viereensä takapenkille.
"Oliko sinusta mukavaa tavata ihailijoitasi?" hän kysyi asettuessaan Murielin ja Tiarnanin väliin, kun taksi lähti kohti Batterseata myöhäisillan Lontoon poikki.

Tiarnan kiitti onneaan varsin raa'asta säästä, joka oli saanut ainoastaan esityksen tosifanit jäämään paikalle - ja hekin päivystivät stage doorilla odottaen mahdollisuutta vaihtaa muutaman sanan suosikkinäyttelijöidensä kanssa. Hän saattoi auttaa vaimonsa kaikessa rauhassa taksiin ja nousta itse sisään viimeisenä.
"Aina", Tiarnan vakuutti ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Paleleeko sinua, Em?"
Hän kietoi käsivartensa vaimonsa harteille.

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest vakuutti nojautuen Tiarnanin kylkeen.
Taksimatka Batterseahan ei ollut erityisen pitkä, ainakaan tähän aikaan.
"Ehkä ehdimme syödä kaikki huomenna yhdessä aamiaista, ennen kuin Tiarnanin pitää lähteä."

Tiarnan painoi hellän suudelman Tempestin hiusten joukkoon.
"Vaikka olisikin sääli, jos joutuisit heräämään sen vuoksi aikaisemmin", hän huomautti, hellää naurua äänessään. Hän oli pitänyt vaimonsa tapaa viipyä aamuisin vuoteessa hyvin herttaisena.
Muriel katseli siskoaan ja tämän aviomiestä, ja hänen ajatuksensa hakeutuivat taas Wolfieen. Hän toivoi, että he voisivat olla suloisia yhdessä - vaikkei hän sitä ääneen myöntänytkään.

Taksi liukui pysähdyksiin heidän talonsa edessä, ja Tempest helpottui huomatessaan, etteivät paparazzit vainonneet sen edessä enää. Ehkä kylmä sade oli ajanut heidät kotiin.
Hississä hän ei osannut päättää, kumman käteen olisi tarttunut, joten piteli molempia.
Kissat kiiruhtivat määkien vastaan oven käydessä, ja Tempest kyykistyi tervehtimään pieniä rakkaitaan, antaen niiden puskea antaumuksella käsiään.

Murielin katseessa häivähti hellyys kun hän katsoi, kuinka Tempest tervehti pieniä sielunjatkeitaan, ja kuinka innokkaina nämä ottivat emäntänsä vastaan. Hän kyykistyi sisarensa vierelle ja pukkasi tämän päätä hellästi omallaan, melkein kuin yhtenä kissoista.
"Vanha isosiskosi on väsynyt", hän vetosi.
"Et kai loukkaannu, jos painun suoraan nukkumaan, rakas?"

"En tietenkään", Tempest vastasi ja kurtisti kulmiaan huolissaan. Ei kai Muriel kokenut painetta lähteä heidän seurastaan?
"Onhan sinulla kaikki hyvin, rakkaani?" hän kysyi ja suoristautui, riisuen takkinsa ja valkoiset nilkkurinsa eteiseen, ennen kuin jatkoi sukkasillaan peremmälle, kissat jaloissaan nuohoten.

Muriel nauroi kehräten ja painoi suukon sisarensa ohimolle ennen kuin suoristautui.
"Tietenkin on. Isosiskosi on vain vanha ja väsynyt ja kaipaa kauneusuniaan."
Ja viestittelyä rakkaansa kanssa. Kuvien kera.
"Nukkukaa hyvin", hän toivotti vielä, ennen kuin suuntasi kohti vierashuonetta.
Tiarnankin oli riisunut kenkänsä ja seurasi vaimoaan peremmälle asuntoon.

"Hyvää yötä", Tempest toivotti sisarelleen, ja tunsi Tiarnanin läsnäolon melkein kipeän selvästi heidän jäädessään kaksin.
Mutta Muriel olisi viereisessä huoneessa.
Hän ei kuitenkaan tiennyt, milloin Tiarnan palaisi takaisin kotiin.
Hän kääntyi katsomaan miestä, Leela jalkaansa vasten kiipeillen.
"Onko sinulla ollut mukava viikko?"

Tiarnan oli unohtunut katselemaan vaimonsa niskaa ja hiussuortuvaa, joka oli itsepintaisesti karkaamassa tämän kampaukselta. Kohdatessaan yhtäkkiä kultaisten silmien katseen hän hymyili ja astui lähemmäs. Hän ojensi käsivarsiaan vetääkseen Tempestin halaukseen.
"Olen odottanut malttamattomana, että pääsen käymään kotona", hän myönsi.
"Entä sinulla, rakkaani?"

Tempest astui lähemmäs perhoset vatsanpohjaa kutittaen ja kiersi käsivartensa miehen vyötärölle, painaen nenänsä tämän rintaa vasten.
"Olen ikävöinyt sinua", hän vastasi. Ja olen pahoillani.
"Muriel tuli keskiviikkona, ja kävimme torstaina katsomassa Mamma Mian."

Tiarnan halasi vaimonsa tiukasti rintaansa vasten ja hautasi kasvonsa tämän vaaleiden hiusten joukkoon. Toisen käden sormet hakeutuivat etsimään solkea tai mitä tahansa, jonka löydettyään hän voisi vapauttaa suortuvat vankeudestaan. Hän halusi juoksuttaa sormensa niiden läpi.
"Minäkin sinua, rakas", hän vastasi hiljaa.
"Olen iloinen, että sisaresi tuli käymään."

"Niin minäkin", Tempest vastasi hieraisten päätään Tiarnanin rintaa vasten ja auttoi miestä vapauttamaan nutturan laineille taivuttamat hiuksensa.
"Onko sinun nälkä? Voisin tehdä sinulle voileivän", hän ehdotti halaten miehen vyötäröä tiukemmin. Hän yritti olla ajattelematta, kuinka pian Tiarnanin pitäisi taas lähteä.

Tiarnan antoi sormiensa kulkea vaaleiden hiusten lomitse, nauttien niiden silkkisestä tunnusta. Ajatus siitä, että hänen olisi lähdettävä taas aamulla, tuntui sietämättömältä.
"Ei kiitos, rakas, en ole nälkäinen", hän vakuutti, ennen kuin siirsi toisen kätensä vaimonsa leualle, niin että saattoi houkutella tätä suudelmaan.

Perhoset riehaantuivat hänen vatsanpohjassaan, kun Tempest vastasi suudelmaan ja kiersi kätensä kevyesti miehen niskalle.
Hengitys tuntui salpaantuvan.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi silittäessään niskan kaarta ja kutsuessaan Tiarnania uuteen suudelmaan.

Kosketus niskalla lähetti miellyttäviä väristyksiä alas Tiarnanin selkään. Ja vaikka hänen olisi kai oikeastaan pitänyt suunnata suihkuun, ajatus tuntui juuri tällä hetkellä varsin yhdentekevältä.
Hän tunsi itsensä villiksi ja kietoi toisen kätensä paremmin vaimonsa selälle, kumartuen pujottamaan toisen tämän polvien taakse. Sitten hän nosti Tempestin syliinsä ennen kuin vastasi suudelmaan.

Vatsanpohjaa nipisti, kun lattia jäi taakse, ja Tempest kiersi kätensä paremmin Tiarnanin niskan taakse. Hän katseli pienen hetken kauniita myrskysilmiä, ennen kuin nojautui suudelmaan ja punoi sormiaan tummiin hiuksiin.
Sitten hän hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja hengitti syvään ihon tuttua, houkuttelevaa tuoksua.

Tiarnan käytti tilaisuuden hyväkseen ja hautasi kasvonsa hetkeksi vasten vaimonsa hiuksia, hengittääkseen vuorostaan niiden tuoksua. Niin, että hän muistaisi sen, kun hänen olisi oltava poissa.
Kissat kiipeilivät loukkaantuneina hänen sääriään vasten, kun hän oli niin röyhkeästi vienyt niiden kuningattaren.
"Pitäisikö meidänkin siirtyä sänkyyn?" Tiarnan kysyi hiljaa.

Tempest nyökkäsi ja hieraisi nenänpäätään kaulan lämmintä ihoa vasten. Hän tunsi sykkeensä kiihtyvän.
"On ihana nähdä sinua", hän sanoi hiljaa, silittäen sormenpäillään toisen korvan muotoa ja painaen päänsä Tiarnanin hartiaa vasten.
"Ikävöin sinua."

"Minäkin ikävöin sinua, rakas", Tiarnan vastasi ja harppasi Leelan yli, ja onnistui vain hyvällä tuurilla olemaan tallaamatta Romanan hännälle, kun kissa sujahti hänen jalkojensa editse. Pieni Nyssa hölkkäsi häntä pystyssä heidän takanaan, kun hän kantoi vaimonsa sängyn luo.
Ja epäröi sitten.
"En tahtoisi laskea sinua sylistäni, rakas."

Tempest hymyili ja painoi suudelman miehen kaulalle.
"Älä laske", hän vetosi pehmeästi ja punoi tummia niskahiuksia sormiensa lomasta. Ehkä Tiarnan voisi olla irrottamatta otettaan loppuyönä.
Heillä oli surullisen vähän tunteja käytössään.
Kissat pyörivät jo sängyllä odottavina. Romana raahasi mukanaan rispaantunutta narulelua.

Se oli hyvin houkutteleva pyyntö. Tai käsky. Tiarnan ei oikeastaan välittänyt, kumpi, sillä pelkät sanat olivat saada hänen verensä kuumenemaan uhkaavasti.
Vanha mies.
Hän laski vaimonsa hellästi vuoteelle, mutta laskeutui itse tämän ylle, niin että saattoi jatkaa suudelmaa siitä, mihin he olivat hetkeä aiemmin jääneet.
Romanan narulelun toinen pää litistyi hänen patjaa vasten painuvan kätensä alle.

Syke tuntui kiihtyvän niin, että sänky notkahti hänen allaan. Tempest kuljetti sormiaan tummien, hopean värittämien hiuksien lomassa ja kurottui vastaamaan suudelmaan kaivaten.
Romana kiskoi leluaan tuohtuneena, viikset pörhöllään, ja Leela kiipeili Tiarnanin pohkeiden päällä, kun Nyssa puski pää muksuen Tempestin ohimoa.

Romana-ressukka. Tiarnan ei huomannut sen tuohtumusta, ei edes pörhistyneitä viiksiä, eikä myöskään Leelaa, joka joutui loikkaamaan syrjään hänen siirtäessään jalkaansa. Ja kun hän antoi suudelmiensa valua vaimonsa kaulalle, Nyssa taputti hänen päätään häkeltyneesti tassullaan kuin huomauttaakseen, että sillä oli ollut jotakin kesken kuningattaren kanssa.

Tempestkin oli tiedoton heidän kissojensa hämmennyksestä, sillä kosketus sai hänen silmänsä painumaan kiinni ja pään kallistumaan sivuun niin, että Tiarnan saisi paremmin tilaa.
Huulten kosketus sai hänet huokaamaan hiljaa, ja kädet kulkivat alas miehen kyljille.
Toinen jalka kiertyi Tiarnanin ympärille, kutsuen miestä lähemmäs.

Romanan narulelu vapautui viimein, mutta vain, koska Tiarnanin käsi siirtyi sivelemään ympärilleen kiertyneen jalan reittä, sormet sitä pitkin hellästi kulkien.
Ja tajuten varsin pettyneenä, että he molemmat olivat edelleen pukeissa.
Hän kosketti vaimonsa kaulaa kevyesti hampaillaan ja ujutti sitten kättään tämän selän alle, etsimään puvun vetoketjua.

Hampaiden kosketus sai tähdet syttymään Tempestin silmissä ja hänet puremaan alahuultaan. Voi taivas.
Tiarnan oli ehkä ollut poissa vain puolitoista viikkoa, mutta juuri nyt se tuntui pieneltä eliniältä.
Reidellä vaeltava kosketus tuntui tekevän hänen olonsa levottomaksi ja sai hänen kätensä pujottautumaan miehen paidan helman alle, silittämään kylkien ja selän lämmintä ihoa.

Tiarnanin oli vedettävä syvään henkeä, kun Tempestin sormet tapasivat hänen kylkensä ja selkänsä. Hänen olisi varmastikin pitänyt ottaa huomioon, että naisen sisar oli täällä, ja käyttäytyä sen mukaisesti, mutta hyvä luoja miten hänellä olikaan ollut ikävä.
Hän kosketti kaulan ihoa uudelleen hampaillaan, samalla kun Romana yritti kiikuttaa rispaantunutta naruleluaan kuningattarelleen.

Kosketus, varsinkin hampaiden kosketus, joka sai hänen sisimpänsä polttamaan, teki todellisuuden ajattelemisesta melkein mahdotonta.
Tempest kurotti toisen käden niskansa taakse, avaamaan pukunsa kirjottua, kultaista kaulapantaa, jotta voisi auttaa Tiarnania riisumaan mekon.
Narulelu sotkeutui hiuksiin, jotka levisivät peitolle.
Hän tarttui kaivaten miehen paidan helmaan ja veti sitä pään yli.

Kaulus. Tietenkin.
Jos Tiarnanilla olisi ollut enemmän aikaa miettiä, hän olisi saattanut sättiä itseään siitä, että oli jäänyt jumiin moiseen seikkaan. Hän, joka osasi todistetusti auttaa jopa historiallisesti todenmukaisen korsetin riisumisessa.
Mutta hänen ajatuksensa olivat nyt aivan muualla kuin itsesyytöksissä. Tempestin tuoksu ja tämän ihon lämpö olivat huumanneet hänet.
Hän nykäisi vetoketjun auki ja suoristautui sitten vaimonsa yllä, niin että tämä saattoi nykäistä paidan hänen yltään. Tummat, hopean kirjomat hiukset jäivät uuteen, villiintyneeseen kampaukseen, kun hän kumartui takaisin riisuakseen mekon lopullisesti vaimonsa yltä.

Myös Tempest tunsi olevansa huumaantunut Tiarnanista. Hetken hän saattoi unohtaa itsesyytökset, levottomuuden ja jopa seinän takana olevan sisarensa, kun hän upotti sormensa villiintyneisiin, hopean kirjomiin hiuksiin pujottauduttuaan ulos mekostaan.
Tiarnan oli vihdoin tässä, todellisena, lämpimänä ja niin rakkaana, että se teki kipeää. Ihoa koskettava iho tuntui kipinöivän pimeässä.
Kädet valuivat hiuksista nyt paljaille kyljille ja hän halasi reisillään kevyesti miehen lantiota, kun kurottui hamuamaan huulillaan ihailemaansa korvaa.

Ehkä Tiarnanin olisi pitänyt muistaa, mistä Tempestin mekko oli peräisin, oliko se kallis designluomus tai muuten erityisen rakas hänen vaimolleen. Mutta hän ei osannut välittää sellaisesta juuri nyt, kun viskasi kyseisen vaatekappaleen lattialle, ja sai pienen Nyssan syöksymään toiveikkaasti sen perään.
Toivottavasti pienet kynnet eivät repisi kirjailuja rikki.
Hetkeksi Tiarnanin maailma pirstaloitui, kun kosketus korvalla sai miellyttävät väristykset juoksemaan niskaa pitkin selälle. Siksi vei hetken, ennen kuin hän sai itsensä kerättyä siinä määrin, että saattoi viedä kätensä riisumaan myös liivejä vaimonsa yltä.

Tempest kaarsi selkäänsä irti patjasta ja auttoi kiemurtamalla irti liiveistään, kiertäen kätensä takaisin miehen kyljille.
Kuinka puolitoista viikkoa saattoi yhtäkkiä tuntua niin pitkältä ajalta? Tempest hengitti Tiarnanin tuoksua halaten miestä lähemmäs itseään ja kurottui jatkamaan korvan hamuamista, sormenpäät ihoon piirtäen.

Nyssa-ressukka säikähti, kun Tiarnanin huolimattomasti viskaamat liivit näpäyttivät sitä takapuoleen. Se loikkasi ilmaan varsin kunnioitettavasti, ja laukkasi sitten karkuun häntä terävästi ylös sojottaen.
TIarnan ei edes huomannut.
Vanha mies.
Kun korvan hamuaminen alkoi olla melkein liikaa, hän valui suudelmineen kaulalta juuri paljastuneelle iholle.
"Olen kaivannut sinua..."
Hänen äänensä oli käheä, melkein anova.

Ääni oli melkein liikaa hänelle. Hänen oli aina ollut vaikea sanoa Tiarnanille ei, ja melkein anova sävy oli särkeä hänen sydämensä.
"Minäkin sinua", hän vastasi rintakehä kiivaan hengityksen tahdissa kohoillen ja kuljetti sormiaan tummien hiusten lomassa.
Hän halasi miestä kevyesti jaloillaan, kaivaten tämän lämpöä, ja sulki silmänsä vain nähdäkseen tähtipölyn pyörteilyn.

Tiarnan tiesi, ettei heillä ollut loputtomasti tunteja, ennen kuin hänen olisi taas lähdettävä, ilman tarkkaa tietoa siitä, milloin aikataulu seuraavan kerran sallisi hänen matkustaa kotiin. Siitä huolimatta hän ei halunnut päästää kiireen tuntua heidän makuuhuoneeseensa, heidän vuoteeseensa. Hän antoi huultensa vaeltaa paljaalla iholla hellästi, kiireettä, ja vasta kun Nyssa oli ehtinyt toipua järkytyksestään ja loikata takaisin sänkyyn, hän antoi toisen kätensä laskeutua alushousujen reunalle.
Kysyvänä.

Syke tuntui kiihtyvän holtittomaksi, ja Tempestin oli vaikea ajatella. Kuuma levottomuus eli hänen sisällään ja kaipasi lähemmäs, halusi tuntea miehen lämmön ihollaan.
Hän suki Tiarnanin hiuksia ja nosti lantiotaan avuksi, jotta mies voisi riisua alushousut. Ja kutsui tätä sitten ylemmäs, jotta voisi auttaa housujen riisumisessa.
Tähdet tuntuivat pökerryttäviltä.
"Entä Muriel?" hän kuiskasi melkein hengästyneenä, yrittäen muistaa todellisuuden, jossa hänen sisarensa oli seinän takana.

Alushousut lensivät jonnekinpäin huonetta samalla kärsimättömällä levottomuudella, joka virtasi Tiarnanin suonissa ja sai hänen olonsa kuumaksi, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Tempest alkoi riisua hänen housujaan, hän tunsi olevansa tuomittu.
Vanha mies. Hävytön.
Vei naurettavan pitkän hetken ennen kuin hän ymmärsi, mitä Tempest tarkoitti puhuessaan sisarestaan.
Muriel tuskin pahastuisi. Tai kiusaantuisi.
"Meidän täytyy vain yrittää olla hiljaa", hän kuiskasi hellästi.

Tempest toivoi, että hän pystyisi siihen. Tiarnanin kosketuksella tuntui olevan paha tapa saada hänet unohtamaan itsensä ja ympäristönsä. Nytkin syke tuntui niin voimakkaalta, ettei hän ollut kuulla omia ajatuksiaan.
Sormet olivat malttamattomat nykiessään vyön auki ja sen jälkeen housujen vetoketjun.
Hiljaa, hän muistutti itseään.
Ihan hiljaa, hän toisti kutsuessaan Tiarnania suudelmaan ja lähemmäs itseään.

Tiarnan potki housunsa kärsimättömästi nilkkoihin, ja kamppaili sitten vapautuakseen niistä lopullisesti. Samassa taistossa irtosi myös toinen sukka, mutta toinen jäi itsepintaisesti jalkaan kuin haastaen.
Se sai jäädä. Tiarnanilla oli nyt tärkeämpää ajateltavaa.
Hän kumartui vastaamaan suudelmaan samalla kun juoksutti sormiaan vaimonsa reidellä. Ja sitten, kun hän ei enää uskonut voivansa hillitä itseään pidempään, hän painautui varovaisesti lähelle.

Tempest yritti olla hiljaa. Hän puri huultaan niin, että hampaat uhkasivat rikkoa ihon.
Hän yritti muistaa sisarensa seinän takana.
Mutta tunne paisui ylivoimaiseksi. Tiarnan oli vihdoin tässä, lämpimänä ja todellisena, ja niin kovin lähellä. Niin lähellä, ettei Tempest voinut kuin kätkeä kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja punoa sormensa tämän hiuksiin.
Luultavasti pyrkimys olla hiljaa karisi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän tunsi kosketuksen tuoman nautinnon valtaavan kehonsa.

Ehkä parempi mies olisi yrittänyt varmistaa, että vaimolla oli kaikki mahdollisuudet pysytellä mahdollisimman hiljaa. Tiarnan ei kuitenkaan ollut tänä iltana se mies, sillä hän oli kaivannut vaimoaan aivan liian kipeästi.
Hyvä luoja, miten rakastan sinua, hän mietti, tuntien olonsa melkein kuumeiseksi etsiessään heille yhteisen, kiihtyvän rytmin.
Ja kun hän tajusi mielihyvän vallanneen vaimonsa kehon, hänellä ei ollut enää toivoakaan.
Hetkeksi maailma tuntui hämärtyvän.
Ja sitten hän hautasi kasvonsa vaimonsa kaulaa vasten, kannatellen itseään kyynärpäidensä varassa niin ettei olisi rusentanut tämän hentoa kehoa alleen.

Tähdet pyörteilivät hänen silmissään niin kirkkaina, ettei Tempest ollut varma oliko tajuissaan. Hengitys kulki kiivaana ja katkonaisena, ja sydän hakkasi todellisuutta keinuttavalla voimalla.
Hän kietoi käsivarsiaan Tiarnanin ympärille, raottaen tokkuraisia, melkein kuumeisia silmiään, ja pyysi halauksellaan miestä jäämään. Hän ei pahastuisi painoa. Hän ei halunnut Tiarnanin lähtevän.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi käheästi.

Vei hetken, ennen kuin Tiarnanin onnistui kerätä ajatuksensa niin, että hän kykeni vastaamaan.
"Minäkin rakastan sinua", hän mutisi, ääni hieman painuksissa, ja hipoi kaulan ihoa huulillaan. Hän viipyi siinä kaikessa rauhassa, tietämättä tarkalleen kuinka pitkään, mutta kun käsivarsien kykyyn kannatella hänen kehoaan ei voinut enää luottaa, hän kellahti kyljelleen vuoteelle ja veti Tempestin syliinsä.

Tempest käpertyi Tiarnania vasten, kiertäen kätensä paremmin miehen ympärille. Sormet sukivat hiuksia hellästi ja sivelivät korvan muotoja.
Toinen jalka kiertyi miehen ympärille ja punoi heitä lomittain.
"Olen onnellinen, että tulit kotiin", hän kuiskasi hieraisten ohimoaan miehen ihoa vasten.

Vaikka lämpö viipyikin yhä iholla, Tiarnan irrotti toisen käsivartensa hetkeksi vaimonsa ympäriltä, jotta saattoi nykäistä peitettä heidän alastomien vartaloidensa suojaksi. Ei mennyt pitkään, kun kissat alkoivat kiipeillä heidän päälleen ja etsiä toiveikkaina nukkumapaikkojaan.
Tiarnan hautasi nenänpäänsä vaimonsa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Olen onnellinen, että olen täällä."

Hetken hän vain hengitti syvään miehen tuoksua ja nautti lämmöstä ihollaan. Sitten Tempest vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi nähdä Tiarnanin kasvot ja myrskysilmät öisessä pimeässä.
Hän silitti miehen poskea ja jäljitteli kasvonpiirteitä sormenpäällään, syleillen ajattomalta tuntuvaa hetkeä. Hän todella oli onnellinen, että Tiarnan oli tässä.

Tiarnan tunsi olonsa miellyttävän raukeaksi tavalla, jonka hän saavutti ainoastaan Tempestin kanssa. Se teki raajoista painavat, ja olisi saattanut muistuttaa häntä siitä, ettei hän ollut enää nuori mies, jos hän olisi pysähtynyt pohtimaan asiaa.
Mutta hän ei tehnyt niin.
Sen sijaan hän kohtasi vaimonsa katseen ja hipaisi tämän otsaa huulillaan.
"Mitä mietit, rakas?"

Tempest painoi hetkeksi katseensa, häivähdys ujoa, yksityistä hymyä suupielissään.
"Sitä vain, miten paljon rakastan sinua", hän sanoi ja siveli sormenpäällään tummaa kulmakarvaa ja piirsi nenän profiilin ihaillen.
"Ja miten kiitollinen olen, että haluat edelleen tulla kotiin luokseni."

Vastaus, tai oikeammin sen jälkimmäinen osa, oli saada Tiarnanin kurtistamaan kulmiaan. Hetken hän pelkäsi tuntevansa varjon läsnäolon.
"Tietenkin haluan", hän vetosi ja halasi Tempestiä paremmin syliinsä.
"Sinä olet sieluni kumppani, Em."

Tempest painoi nenänsä miehen rintakehää vasten ja hengitti sen tuoksua.
Hänen mielensä kieppui ajatuksista, joskin varsin raukeista, tokkuraisista sellaisista. Tiarnanin kosketus tuntui edelleen hänen sisällään.
"Olen pahoillani siitä, mitä syntymäpäivänäsi tapahtui."

Tiarnan antoi sormiensa vaeltaa vaimonsa selällä, silittää sitä hellästi.
"Rakas, ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vetosi, tuntien, kuinka kireä ahdistus yritti tunkeutua raukeuden läpi. Hän taisteli sitä vastaan hengittämällä vaimonsa tuoksua.
"Kaikki on hyvin."

Ehkä oli virhe sanoa mitään. Mutta miten hän voisi oppia puhumaan asioista, ellei yrittäisi?
"Tuntuuko sinusta pahalta, kun en voinut- voinut tehdä sitä?" hän kysyi ja silitti miehen kylkeä anteeksipyytäen.

Osa Tiarnanista olisi halunnut takertua miellyttävään raukeuteen ja unohtaa, mistä he olivat keskustelemassa. Ehkä hän olisi voinut harhauttaa vaimonsa puhumaan jostakin muusta, tai kenties mukaan uuteen suudelmaan.
Mutta tietenkään hän ei tekisi niin.
"Ei tietenkään, rakas. Minä olen hyvin onnellinen kanssasi. Mikä saa sinut epäilemään muuta?"

Tempest tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että nosti jälleen jotain epämukavaa ja tulenarkaa puheeksi. Hän ei ollut varma, milloin olisi oikea aika keskustella hänen mieltään nakertavista asioista. Kuuluiko hänen puhua niistä Tiarnanille?
"Jos tilanne olisi toisinpäin, luultavasti ajattelisin itsestäni hyvin rumasti", hän sanoi.
"Ja halusin vain varmistaa, että tiedät, ettei... Kyvyttömyyteni johdu sinusta."

Tiarnanin mielessä häivähti ajatus siitä, että Tempest ei ollut koskaan sallinut sitä niinkään päin. Naisen sanat kuultuaan hän tunsi kipeän epäilyksen vihlauksen siitä, että kenties rumat ajatukset itsestä olivat syynä kieltäytymiseen. Ehkä se oli naurettavaa, oli täysin tavallista, että eri ihmiset pitivät eri asioista - eivätkä pitäneet kaikesta.
Kaikki ei ollut varjon syytä, eikö niin?
"Rakas, sinun ei tarvitse olla huolissasi. Sinulla on taustallasi ikäviä kokemuksia."

Tempest hieraisi päätään miehen rintakehää vasten ja halasi itsensä paremmin sitä vasten. Osa hänestä pelkäsi Tiarnanin lähtevän, harppovan suoraan ulos ovesta.
"Kun- kun olisin joskus valmis yrittämään uudelleen, auttaisitko minua?" hän vetosi hiljaa.
"Tiedän, ettei ole viehättävää olla näin tietämätön, mutta ehkä onnistuisin, jos tietäisin mitä tehdä ja mistä pidät."

Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin vaimonsa ympärille ja kierähti selälleen, vetäen tämän mukanaan niin, että tämä saattoi jäädä lepäämään hänen rintakehäänsä vasten.
"Rakas, tietämättömyydessä ei ole mitään väärää", hän vakuuttti, silittäen hellästi kapeaa selkää. Joku heidän kissoistaan oli tainnut kiepahtaa alas nukkumapaikaltaan, ainakin mäkätyksestä päätellen.
"Minä autan sinua kyllä. Kunhan olet rehellinen kanssani, rakas."

Tempest asettui tottuneesti Tiarnanin rintakehän päälle, vetäen peittoa paremmin heidän ylleen.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi painaen leukansa miehen rintaa vasten. Vaatimus ei varmastikaan ollut kohtuuton, sillä rehellisyys rumista ajatuksista ei tainnut olla hänen vahvuuksiaan. Mutta mitä Tiarnan tarkoitti rehellisyydellä?

Ei mennyt pitkään, kun kissat löysivät itselleen uudet paikat. Koska Romanan tavallinen vartiopaikka kuningattarensa lonkan päällä oli varattu, edelleen ääriviivoiltaan hieman pullistunut kissa asettui Tempestin selän päälle arvokkaaksi keräksi, valmiina luomaan paheksuvan katseen kehen tahansa, joka uskaltaisi häiritä sen valtiattaren rauhaa.
Nyssa taisi löytää paikkansa Tiarnanin pään viereltä.
"Haluan vain, että voit ilmaista minulle milloin tahansa, mikäli et pidä jostakin, mitä teemme, kun olemme vuoteessa", Tiarnan vastasi, sormet kultaisten hiusten joukkoon kietoutuen.

Hänen sydämensä löi kipeästi. Miten Tiarnan saattoi olla niin kiltti? Tempest hymyili haikeasti ja silitti miehen poskea.
"Rakastan sinua", hän muistutti.
"Minä teen niin – ainakin yritän tehdä niin – mutta tähän mennessä et ole tehnyt mitään, mistä en pitäisi", hän lupasi siirtyen silittämään hiuksia pois miehen kasvoilta.
"Haluaisin, että voisit tehdä mitä haluat, kokeilla mitä haluat, kertoa toiveistasi rohkeasti – jos minäkin lupaan olla avoin siitä, mitä ajattelen."

"Minäkin rakastan sinua."
Tiarnan ähkäisi, kun Leela yritti talloa varsin röyhkeästi hänen kasvojensa yli, ja käytti hetken työntämällä kissan sivuun. Sitten hän palautti katseensa Tempestiin.
"Siinä tapauksessa minä voin tehdä niin, rakas."

Tempest suli toiveikkaaseen, ujoon hymyyn ja kosketti sormenpäällään miehen huulia, piirtäen alahuulen kaaren.
"Onko mitään, mitä toivot?" hän kysyi pehmeästi ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, kuljettaen suortuvia sormiensa lomassa.

Tiarnan nautti silityksestä ja kallisti kevyesti päätään sitä vasten. Hetken hänessäkin oli ripaus jotakin samaa heidän kissojensa kanssa, vaikka Tempest olikin niiden todellinen sielunkumppani.
Hän tutki vaimonsa pisamaisia kasvoja ja kultaisia silmiä, joiden värin makuuhuoneen hämärä söi melkein kokonaan.
"Olisiko sinun vaikea antaa minun hyväillä sinua?"

Tempest räpytteli häkeltyneenä ja painoi hetkeksi katseensa, ennen kuin soi Tiarnanille hämillisen, kysyvän hymyn.
Hän sipaisi muutaman, pehmeän suortuvan korvansa taakse, ennen kuin sai äänensä kuuluviin.
"Mitä tarkoitat... Hyväilyllä?" hän hapuili sanoja ja kosketti kuumalta tuntuvaa poskeaan.

Tiarnan oli helpottunut siitä, ettei hänen kysymyksensä saanut varjoa kietoutumaan Tempestin ympärille ja erottamaan heitä toisistaan. Häkellys oli parempi kuin ahdistus.
"En tietenkään halua tehdä mitään, mikä tuntuisi sinusta epämiellyttävältä", hän muistutti ja hipaisi vaimonsa otsaa hellästi huulillaan.
"Minusta olisi ihana keskittyä joskus vain sinun nautintoosi, rakas. Haluaisin hyväillä sinua kädelläni."

Häkellys sai Tempestin katseen harhailemaan, eikä hän ollut varma hymyilläkö hämillisesti vai purrako epätietoisena alahuultaan.
Hetkeksi hän kätki kasvonsa miehen rintakehää vasten.
"Miksi?" hän kysyi lopulta hämmentyneenä ja tutki Tiarnanin myrskysilmiä.
"Se ei... Se ei anna sinulle mitään."

Tiarnan odotti kärsivällisesti, käsi Tempestin selkää silittäen. Romana pörhisti itseään loukkaantuneesti, kun hänen kämmenselkänsä tökkäsi sen takapuolta.
"Miksi sinä toivoisit, että voisit tehdä minulle sen, mistä olemme puhuneet, rakas?" hän kysyi vastaan. Ei haastaen, vaan yrittäen selittää.

Tempest mietti hetken, nojaten leukaansa miehen rintakehään.
"Koska haluan antaa sinulle kaiken ja tehdä olosi niin hyväksi kuin voin", hän totesi. Ja koska pieni, Stephenin äänellä puhuva osa hänestä pelkäsi, että Tiarnan hakisi nautinnon joltakulta muulta, ellei saisi sitä häneltä.
"Mutta minä en tarvitse- en ole koskaan... Sinun ei tarvitse tehdä mitään sellaista minulle."

Tiarnan oli hyvillään siitä, ettei tuntenut tuttua kireyttä Tempestin vakuuttaessa, ettei tarvitsisi mitään hyvää vain itselleen. Että hän saattoi, ainakin tämän hetken, suhtautua siihen neutraalisti.
"Rakas, kyse on siitä, että minäkin haluan antaa sinulle kaiken ja tehdä olosi niin hyväksi kuin voin", hän vastasi.
"Jos kyse on siitä, että et pidä siitä, minä ymmärrän sen. Mutta minun silmissäni sinä ansaitset aivan kaiken, rakas. Minun ei tarvitse tehdä mitään, kyse on siitä, että rakastan sinua ja haluan tehdä asioita, jotka tuntuvat sinusta hyvältä."

Hän saattoi ymmärtää miehen perustelut – tunsihan hän juuri niin Tiarnanista. Ajatus oli vain hämmentävä, ja Tempest tutki Tiarnanin kasvoja hämillisenä, silittäen toista kulmakarvaa sormenpäällään.
"En tiedä, millaista se on", hän myönsi vaivaantuneena.
"Haluan, että saat koskettaa minua miten vain tahdot. En vain koe tarvitsevani sellaista, sillä olen vain onnellinen, kun olet lähelläni tai vedät minut syliisi tai suutelet minua."

Nyssa kiepahti selälleen Tiarnanin pään vierellä ja ojensi toista tassuaan taputellakseen Tempestin käsivartta. Ehkä se kerjäsi silitystä itselleen.
"Minäkin olen onnellinen sinun kanssasi, rakas", Tiarnan vastasi hellästi.
"Hyväilystä voisi olla apua myös sen suhteen, ettei sinun tarvitsisi tunte kipua kun olemme yhdessä."

Tempest tunsi poskiensa kuumottavan ja koki vaikeaksi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, tai puhua niistä ylipäätään. Mutta silti hän oli käsinkosketeltavan onnellinen siitä, että saattoi puhua asiasta aviomiehensä kanssa.
Ehkä kaikki todella oli menossa parempaan suuntaan.
"Oh", hän vastasi häkeltyneenä ja hieroi poskeaan.
"Tiedäthän, etten välitä kivusta, rakas? Se menee ohi ja teet oloni... Ihanaksi."

Tiarnan ei halunnut takertua siihen, että Tempestin ei ei pitäisi ajatella kivusta niin. Ei, vaikkei sillä olisikaan ollut mitään tekemistä varjon kanssa, vaan pikemminkin tämän menneisyyden. Menneisyyden, jossa kipu oli ollut tavallinen vieras. Tai ei edes vieras, vaan tavallinen seuralainen.
"Mutta minä en haluaisi, että sinuun sattuu", hän vastasi.
"Vaikkei se haittaisi sinua, rakas."

"Ymmärrän", Tempest vastasi ja painoi nenänpäänsä Tiarnanin kaulataipeeseen. Hän yritti olla ajattelematta tuntien vähyyttä.
"Minä- sinä saat tehdä niin, jos haluat", hän sanoi ja ojensi toisen käden selälleen, silittämään sinne pesiytynyttä kissakasaa.
"Myönnän, että ajatus tekee minut hieman hermostuneeksi."

"Mikä siinä hermostuttaa sinua, rakas?"
Tiarnan ei voinut väittää, etteikö olisi tuntenut syyllisyyttä aina silloin, kun Tempestiin oli sattunut. Hän halusi uskoa tehneensä kaikkensa, niissä rajoissa, jotka Tempest itse hänelle asetti, mutta siitä huolimatta hänen sydäntään särki ajatella, että hänen vaimonsa joutui kestämään kipua.

"Kai vain se, etten ole koskaan, tuota... Minulla ei ole siitä mitään kokemusta", Tempest vastasi sivellen sormenpäillään miehen korvan muotoja antaen päänsä levätä tämän hartiaa vasten.

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille, sikäli kuin kissakasalta niin tekemään.
Rakkaat karvanaamat.
"Voisimme kokeilla jonakin kertana", hän totesi, hipaisten vaimonsa ohimoa huulillaan.
"Ja jos et pidä siitä, emme enää tee niin."

"Hyvä on", Tempest vastasi kipristäen epätietoisena varpaitaan. Hän ei halunnut kieltää Tiarnanilta mitään, ja ehkä hän oppisi nauttimaan siitä samalla tavalla kuin miehen läheisyydestä.
Hän tunsi fyysistä, onnellista helpotusta siitä, että he olivat voineet keskustella aiheesta eikä se ollut johtanut ahdistukseen tai riitaan.
"Minun pitäisi varmaankin antaa sinun nukkua. Nukkumaanmenoaikasi meni kauan sitten", hän huokasi haikeasti ja upotti korvaa sivelleet sormet tummiin hiuksiin.

Tiarnan tunsi kipeän vihlaisun ymmärtäessään, kuinka nopeasti tunnit olivat kuluneet, ja kuinka vähän niitä oli enää edessä. Mutta heidän erossaolonsa ei kestäisi ikuisesti. Ja hän oli paljon lähempänä, kuin mitä oli ollut aiemmin.
Silti hän kietoi käsivarsiaan hieman paremmin vaimonsa ympärille, niin kuin se olisi antanut heille mahdollisuuden viettää muutama hetki kauemmin yhdessä.
"Tulen taas käymään kotona niin pian kuin pääsen."

Tempest painoi suudelman Tiarnanin poskelle ja valui sitten miehen vierelle, kaivaen itselleen mukavan pesän lämpimään kainaloon. Selältä suistuneet kissat etsivät paikkojaan peiton alta ja hänen lonkkansa päältä.
Hän toivoi, että Tiarnan nauttisi projektista ja inspiroituisi siitä hakemaan myös uusia projekteja, vaikka se tarkoittaisi erossaoloa heille.
Hän antoi silmiensä painua kiinni kuunnellen sydämen sykettä rintakehän alla ja liukui hiljalleen uneen.

Tiarnan veti peitettä paremmin heidän ylleen ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille.
"Nuku hyvin, rakkaani", hän toivotti hiljaa ja hipaisi huulillaan vaimonsa vaaleita hiuksia.
Hetken hän harkitsi, voisiko vain valvoa aamuun, katsellen tyttöjensä unta. Mutta hän oli vain vanha mies, joka vaipui uneen pian vaimonsa jälkeen.

Perjantai 21. kesäkuuta 2019, karvan vaille keskiyön, Lombard Wharf, Battersea, Lontoo

Teekupista nouseva höyry kiemurteli hopeisena pimeässä, ja pienten kissojen kirjoma muki tuntui suloisen lämpimältä sormia vasten. Lontoon yö levittäytyi ikkunoiden takana valojen merenä, raskaan pilvimaton alla. Thamesin musta pinta näytti välillä heräävän henkiin sadekuuron myötä.
Leela kiipeili huomionkipeänä vasten emäntänsä paljasta säärtä ja määkäisi onnettomana, kun Tempest jatkoi hajamielistä vaellustaan pitkin valtavan kattohuoneiston ikkunoidenvierustaa, pohjemittainen, valkea neuletakki askelten mukana aaltoillen. Nyt pieniä rakkaita, jotka seurasivat hännät pystyssä hänen jalanjäljissään, oli kolmen sijasta neljä. Se sai huonon omantunnon polttelemaan hänen vatsaansa.
Hänen ei olisi pitänyt tehdä sitä. Ei ainakaan kysymättä Tiarnanilta.
Mutta siinä Nasreen nyt oli, sujuvasti lauman jatkona. Kilpikonnanaamioisen kirjava seychellois-pentu, jolla oli yhtä safiirinsiniset silmät kuin Nyssalla ja vaaleanpunaisen ja mustan kirjava nenä. Pitkäkarvainen puuhkahäntä oli melkein röyhkeästi pystyssä.
"Mitä minä teen sinun kanssasi, pieni rakas?" hän kysyi katsoen alas uuteen tulokkaaseen, joka puski hänen säärtään kehräten, ja sipaisi kullanvalkean, untuvaisen, huolimattomalta nutturalta karanneen suortuvan korvansa taakse.

Nyssa oli ensimmäinen, joka havahtui oven aukeamiseen. Sitä seurasi Leela, ja lopulta Romanakin päätti liittyä tervetulokomiteaan tultuaan siihen tulokseen, että oli vitkastellut riittävän pitkään. Ja minne kolme muuta kipittivät, sinne suuntasi myös perheen uusin tulokas, häntä ylpeänä puuhkana.
Tiarnan oli yrittänyt hiipiä asuntoon hiljaa, melkein varmana siitä, että Em nukkui jo. Hopean kirjomat hiukset tippuivat vettä, vaikka hän oli viettänyt sateessa vain pienen hetken.
Hän yllättyi nähdessään kissa-airueiden saapuvan.
"Hei, karvanaamat", hän tervehti seisahtuessaan juuri sulkemansa ulko-oven eteen. Sitten hänen oli räpäytettävä silmiään, joiden täytyi olla täynnä vesipisaroita - kissoja näytti olevan yksi liikaa.

Tempest havahtui avaran oleskelutilan ikkunaseinän äärestä, kun kissat lähtivät hänen luotaan ja puraisi levottomana huultaan.
Sitten hän seurasi äänettömin askelin, varpaat raidallisiin villasukkiin työnnettyinä ja seisahtui pienen eteisen ovenpieleen, hymyillen Tiarnanille anteeksipyytävästi ja sukien karkailevia suortuvia korviensa taakse.
"Anteeksi, rakas. Oletko vihainen?"

Kissojen kuningatar liittyi seuraan.
Tiarnan kohotti edelleen häkeltyneen katseensa, tutki vaimonsa kasvoja ja sitten taas pientä kissaa, joka puski itseään hänen jalkojaan vasten muiden innostamana.
"Hei, rakas. Kuka tämä on?"

Tempest katsahti pientä seychelloisia ja nakersi peukalonsyrjäänsä.
"Nasreen", hän vastasi ja nosti katseensa Tiarnanin kasvoihin. Hänen ei olisi pitänyt toimia miehen selän takana.
"Se oli viimeinen luovutusikään tulleesta pentueesta ja minä vain... Olen pahoillani, Tiarnan. En vain osannut vastustaa sitä."

Tiarnan katsahti vaimoaan ja sitten taas kissaa. Sitten hän kyykistyi varovasti, muutama pisara vettä hiuksistaan tipahdellen, yrittäen olla tönimättä vanhempia kissoja. Hän ojensi kättään, ja pieni kissa puski päätään sitä vasten.
Hänen kasvoilleen kohosi hymy.
"Hei, Nasreen. Tervetuloa perheeseen."

Märät hiukset saivat Tempestin sydämen särkemään. Miten hän oli ikävöinyt miestä, sillä vaikka hän oli haahunnut ajatuksissaan edelliset pari viikkoa, unirytmi aivan sekaisin elokuvien käsikirjoitusten parissa työskentelemisestä Los Angelesisin aikataulun mukaan, kaksi viikkoa oli tuntunut pieneltä eliniältä.
"Oletko vihainen, rakas?" hän vetosi uudelleen, vaikka toivoi ainakin kissan saaneen isännän hyväksynnän.

Tiarnan oli keskittynyt rapsuttamaan Nasreenia leuan alta.
"Mitä?"
Hän kohotti katseensa hämmentyneenä, selvästi täysin omissa maailmoissaan. Tai yhteisessä maailmassa heidän uuden perheenjäsenensä kanssa.
"Ei, en tietenkään ole. Em, tiedäthän, etten voisi olla sinulle koskaan vihainen?"
Hän suoristautui ja ojensi käsivarsiaan kutsuen vaimoaan syliinsä.

Tempest astui lähemmäs ja kiersi käsivartensa Tiarnanin vyötärölle, halaten itsensä vasten miehen rintaa välittämättä siitä, jos kastuisi.
"Se ei kuulosta täysin terveeltä", hän huomautti häivähdys hymyä äänessään. Hän oli tehnyt hyvin paljon asioita, jotka ansaitsivat Tiarnanin vihan.
"Miten kotimatkasi sujui?" hän jatkoi poski miehen rintaa vasten leväten.

Tiarnan sulki Tempestin syliinsä, kissojen pyöriessä määkien heidän ympärillään.
Hän oli kotona.
"Sinä sulatat minun sydämeni silloinkin, kun voisin olla vihainen", hän vakuutti, haudaten kasvonsa vaimonsa hiuksia vasten hengittääkseen niiden tuoksua.
"Oikein hyvin. Mitä nyt satoi kaatamalla, kun nousin taksista. Mutta Skotlannin poika ei sadetta pelkää. Kuinka täällä on sujunut, rakas?"

Skotlannin poika sai hänen sydämensä lepattamaan. Tempest olisi voinut viipyä halauksessa pidempäänkin, mutta Tiarnan oli märkä ja varmasti väsynyt pitkän työrupeaman jäljiltä, joten hän vetäytyi askeleen kauemmas ja ryhtyi riisumaan sateen kostuttamaan pikkutakkia.
"Olen tehnyt töitä elokuvaväen kanssa, ja, no, menetin sydämeni Nasreenille", hän sanoi katsahtaen kissaa, joka kieppui kolmen sisarensa kanssa heidän jaloissaan.
"Haluaisitko teetä? Tai kuuman kylvyn?"

Tiarnan havahtui sateen kastelemaan vaatetukseensa vasta, kun Tempest astui taaksepäin.
"Anteeksi, rakas, kastuitko sinäkin?" hän kysyi, kulmat huolestuneesti kurtistuen. Romana määkäisi hänen jaloissaan loukkaantuneena; minä kastuin, kiitos vain, ainakin yksi tippa putosi niskaani!
"Kylpy kuulostaa taivaalliselta", hän myönsi, lihakset jäykkinä pitkästä päivästä.

"En välitä. On ihanaa, että tulit kotiin", Tempest vakuutti ja vilkaisi hämmentyneenä tyhjiä käsiään, mainittuaan teen. Hän oli varma, että hänellä oli ollut hetki sitten teekuppi käsissään. Niitä oli päätynyt usein milloin kirjahyllyyn ja milloin ikkunalaudalle unohduksiin, kun hän uppoutui ajatuksiinsa. Eiköhän sekin löytyisi.
"Laitan sinulle kylvyn", hän lupasi punoen sormensa Tiarnanin käteen ja houkutteli miestä mukaansa heidän makuuhuonettaan kohti.

"Tällä kertaa ehdin viipyä koko viikonlopun", Tiarnan vastasi, tuntien itsekin lämmintä onnea. Vaikka kuvaukset lähestyivätkin hänen osaltaan loppuaan, ainakin kunnes uudelleenottoja tarvittaisiin, tuntui haikealta olla erossa.
Hän potki märät kengät jaloistaan ja seurasi vaimoaan peremmälle asuntoon.
"Kuinka olet vielä tähän aikaan hereillä?"

"Todellako?" Tempest kysyi vilpittömän ilahtuneena ja katsahti Tiarnania olkansa yli. Ah, siellähän hänen teensä oli, istui sopusoinnussa lipastolla pionimaljakoiden välissä. Toivottavasti hän muistaisi hakea sen myöhemmin.
"Mitä tarkoitat?" hän jatkoi kulmat hämmentyneenä kurtistuen ja vilkuili ympärilleen, kunnes löysi kellon.
"Eihän se ole kuin vasta vähän yli puolenyön. Meillä on nyt kriittinen vaihe käsikirjoitusten muotoilussa, joten käyn usein palaveria elokuvatiimin kanssa kahden maissa."

Oli myös mahdollista, että teekuppi päätyisi lattialle jonkun heidän tyttönsä toimesta. Mutta Tiarnan ei murehtinut sitä juuri nyt. Hän ei murehtinut mitään juuri nyt.
"Oletko mennyt kertaakaan ennen aamuyötä nukkumaan?" hän kysyi lempeästi, puristaen vaimonsa kättä. Viime aikoina hänkin oli noudattanut samankaltaista rytmiä, olosuhteiden pakosta.

"Luulen niin", Tempest vastasi hieraisten nenänpieltään, kun saattoi Tiarnanin kylpyhuoneeseen ja irrotti miehen kädestä ryhtyessään laittamaan kuumaa, laventelintuoksuista vaahtokylpyä valmiiksi.
"En ole oikein kiinnittänyt huomiota kellonaikoihin." Ehkä hänen unirytminsä oli ollut hieman päälaellaan viime aikoina.
"Onko sinulla ollut vielä nukkumaanmenoaika?" hän kysyi ja astui ujosti lähemmäs, ryhtyen avaamaan miehen kauluspaidan nappeja, katsellen niitä keskittyneesti.

Oli itsestäänselvää, että kissat liittyivät heidän seuraansa.
Tiarnanin myrskynharmaissa silmissä häivähti huoli, mutta hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Siinä, että Em valvoi yöt, ei ollut mitään erikoista. Kyse ei välttämättä ollut masennuksen ja ahdistuksen palaamisesta.
Hän kumartui painamaan suudelman vaimonsa hiusten joukkoon, kun tämä alkoi napittaa paitaa auki.
"Tavallaan. Nyt, kun viimeistelemme kuvauksia, pääsemme harvoin nukkumaan ennen aamukahta."

Tempest katsahti Tiarnanin kasvoja, myötätuntoista huolta silmissään.
"Ne kuulostavat hyvin pitkiltä päiviltä. Kuinka olet voinut?" hän kysyi ja työnsi paidan pois miehen hartioilta, antaen sen pudota lattialle. Joku kissoista kiipeili hänen säärtään vasten ja Tempest kurottui sulkemaan hanan, kun lämpöä hohkaavan vaahtokylvyn pinta oli sopivalla korkeudella.
Hän tarttui miehen vyöhön asiaa sen enempää ajattelematta ja punehtui vienosti ymmärtäessään, mitä teki, mutta jatkoi housujen avaamista.

"Olen liian vanha valvomaan pitkin öitä", Tiarnan huokaisi, vaikka silmissä viipyikin poikamainen huvittuneisuus.
"Mutta selviän. Vaikka on pakko myöntää, että ajatus siitä, ettei aamulla ole välttämätöntä nousta kukonlaulun aikaan, on varsin miellyttävä."
Varsinkin, kun se tarkoitti mahdollisuutta nukkua Tempestin vierellä. Tai alla.
Hän yritti pitää ilmeensä neutraalina huomatessaan vaimonsa herttaisen punastuksen.

"Kauanko se tulee kestämään?" Tempest kysyi myötätuntoisena ja nosti toisen käden silittämään hellästi Tiarnanin poskea. Hän veti kädet takaisin itselleen ja antoi Tiarnanin riisua itse housunsa, kun ujostus sai hänestä liian vahvan otteen.
"Ethän vaadi itseltäsi liikaa?" hän vetosi ja kumartui nostamaan märän paidan lattialta kuivumaan, hätistäen sille jo asettuneen Romanan kauemmas.

Romana loi emäntäänsä pahastuneen katseen ja siirtyi häntä pystyssä paidan päältä. Tai ehkä se katsoikin Tiarnania, sillä kuningatar ei tehnyt vääriä päätöksiä kuin miehen johdattamana. Mies oli palannut häiritsemään kissojen ikiaikaisen valtakunnan rauhaa.
Tai jotakin sellaista.
Tiarnan kiemursi ulos housuistaan ja riisui märät sukkansa.
"Ei enää kauaa, pärjään kyllä, rakas. Liitytkö seuraan kylpyyn?"

Tempest räpäytti muutaman kerran häkeltyneenä ja katsoi hetken kylvyn vaahtoa hillitäkseen vaeltamaan lähtevän katseensa, ennen kuin nosti sen Tiarnanin kasvoihin.
"Jos haluat", hän vastasi hämillisesti hymyillen ja sukaisi suortuvia korviensa taakse.
"Tiedätkö milloin kuvaukset päättyvät?"

"Tietenkin haluan", Tiarnan vakuutti, ja riisuttuaan loputkin vaatekappaleistaan ja hopeisen rannekellon hän nousi varovasti ammeeseen.
Vesi tuntui todella hyvältä.
"Haluan aina kylpeä kauniin vaimoni kanssa. Ja jos kaikki menee niin kuin pitää, heinäkuun aikana tehdään viimeiset kuvaukset minun osaltani."

Tempest vastasi häkeltyneellä hymyllä ja kosketti poskeaan. Sitten hän liu'utti neuletakin harteiltaan, antaen sen pudota lattialle, missä se päätyi heti kahden kissan lepopaikaksi, ja astui ulos villasukistaan. Hän ujutti alushousut Tiarnanin vanhan, aivan liian suuren t-paidan alta, kiepautti hiuksensa paremmalle nutturalle ja veti sitten t-paidan päänsä yli, katsahtaen miestä ujoa hymyä silmissään, kun kiipesi Tiarnanin seuraksi ammeeseen.
Vesi kieltämättä tuntui ihanalta.
"Jos tulet syliini, voisin hieroa hartioitasi", hän tarjosi.

Tiarnanin olisi tehnyt mieli katsella.
Hän moitti itseään, vanha, väsynyt mies. Mutta minkä hän mahtoi, Tempest oli niin valtavan kaunis. Ja siitä huolimatta hän ei kääntänyt katsettaan pois.
Hän vaihtoi kuuliaisesti asentoa, kun nainen oli kivunnu ammeeseen hänen seurakseen.
"Olen kaivannut sinua, rakas."

"Minäkin sinua", Tempest vastasi ja halasi Tiarnania hellästi reisillään, kiertäen jalkansa miehen ympärille vetäessään tämän syliinsä. Hän painoi suudelman miehen niskalle ja ryhtyi sitten hieromaan niskan ja hartioiden lihaksia.
"Mutta vaikka välillä ikävöin sinua niin, etten tiedä miten hengittää, olen aivan valtavan onnellinen siitä, että sinulla on mielenkiintoinen projekti."

Hieronta tosiaan tuntui hyvältä.
Tiarnan antoi silmiensä painua kiinni, ja aina silloin tällöin murahdus kertoi siitä, että Tempestin sirot sormet olivat löytäneet juuri oikean kohdan, jossa lihas oli aivan erityisen jumissa.
"Minäkin olen onnellinen. Ja toivon, että olet onnellinen myös omasta puolestasi, Em. Nautithan projekteistasi?"

Murahdukset tekivät hänet onnelliseksi, ja Tempest paneutui tehtäväänsä tunnollisesti, hipaisten välillä niskaa tai korvaa myös huulillaan.
"Oletko pohtinut, mitä teet tämän projektin jälkeen?" hän kysyi kiertäen jalkojaan paremmin miehen ympärille.
"Nautin kyllä. Awakening näyttää ihanalta minun silmääni, toivottavasti myös yleisön. Olen ahdistunut siitä, etten ole vielä saanut aloitettua kuudetta kirjaa, mutta ehkä ensi-illan jälkeen."

Olisi ollut toivoton yritys väittää, ettei Tiarnan nauttinu olostaan. Hän kaipasi läheisyyttä heidän ollessaan erossa, ja yhteinen hetki kylvyssä oli yksi niistä asioista, jotka helpottivat kaipuuta. Kunnes hänen olisi taas matkustettava.
"Itse asiassa olen", hän vastasi, avaten silmänsä.
"Helenin huomio oli kiinnittynyt erääseen mielenkiintoiseen projektiin."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Ahdistaako se sinua pahasti, rakas?"

"Niinkö? Millaiseen projektiin?" Tempest kysyi ja kallisti päätään niin, että saattoi hamuta hellästi miehen korvaa.
Ahdistunut oli varmastikin väärä sana käyttää. Se taisi olla pahemman kerran latautunut sana kaiken hänen tekemänsä jälkeen.
"Ei, ei sillä tavalla pahasti. Olen vain stressaantunut, koska minusta tuntuu, että sen pitäisi olla jo hyvässä vauhdissa."

Vanha mies, Tiarnan torui itseään, kun korvan hamuaminen sai miellyttävät väreet juoksemaan alas hänen selkäänsä.
"Siitä ollaan vielä aika vaitonaisia. Muistatko Downton Abbeyn?"
Hän vilkaisi vaimoaan olkansa yli ja toivoi, että tämä kertoi hänelle totuuden. Ei kai varjo ollut palannut?
"Kirjasi valmistuu aivan varmasti, rakas. Tiedän sen."

"Totta kai muistan", Tempest vastasi ja kurkisti Tiarnanin kasvojen profiilia uteliaana. Oliko siihen tulossa jatko-osa, josta Tiarnan saisi osan? Tai joku sarjan kaltainen uusi tuotanto?
"Tiedätkö, millainen roolisi voisi olla?"

"Tämän taustalla on samoja nimiä, ja sarja halutaan toteuttaa samassa hengessä. Tällä kertaa tosin skotlannissa, ja joitakin vuosia aikaisemmin."
Hän ojensi toista kättään sipaistakseen vaimonsa poskea, vaikka asento saikin hartiat vaikertamaan.
"Minun pitäisi lukea koekäsikirjoitus läpi. Sain sen Heleniltä aivan vasta. Mutta ilmeisesti hänestä sopisin skotlantilaisen aatelismiehen osaan."

Tempest nauroi onnellisena ja painoi suudelman miehen korvanlehdelle, ennen kuin palasi hieromaan hellyyttä kaipaavia hartioita.
"Sinä olisit täydellinen, skotlantilainen aatelismies", hän vakuutti.
"Nauttisitko sinä siitä?"

Tiarnan laski kätensä takaisin alas, kun hartia ei enää antanut periksi.
"Jos olen aivan rehellinen", hän myönsi, kääntäessään katseensa Nasreeniin joka näytti leikkivän jollakin lattialla.
"Olen kaivannut sitä. Sarjassa esiintymistä. Ja historiaa."

"Miten toivon, että saisit siitä ihanan osan", Tempest vetosi kuljettaen sormiaan miehen hartioilla ja halaten tämän vyötäröä paremmin jaloillaan.
Nyssa oli kiivennyt ammeen laidalle hänen takanaan ja puski hänen päätään keräten.
"Milloin se projekti etenisi?"

"Voit pitää sormia ristissä puolestani", Tiarnan ehdotti.
"Olen varma, että siinä tapauksessa minua onnistaa."
Hän katsahti pientä Nyssaa hieman epäluuloisesti, muistellen Leelan molskahdusta.
"Jos päätän käydä koekuvauksissa, se tapahtuisi jo heinäkuussa. Kuvaukset alkaisivat syyskuussa. Oletettavasti Skotlannissa."
Ainakin hän pysyisi kotimaassa.

Tempest hymyili ristien sormensa hetkeksi, vaikka rohkeni epäillä sen tehokkuutta, ennen kuin jatkoi hierontaa.
"Olisi upeaa, jos voisit viettää enemmän aikaa Skotlannissa", hän vastasi painaen suudelman miehen niskalle. Ehkä hänkin voisi viipyä Skotlannissa, ainakin välillä. Ylämaat olivat hyvin inspiroiva ympäristö.

"Minustakin", Tiarnan myönsi.
"Ja olen pohtinut asiaa, vaikka nyt onkin tietenkin liian aikaista. Ehkä voisimme vuokrata joksikin aikaa asunnon sieltäpäin, niin että sinä ja tytöt voisitte viettää aikaa kanssani."

"Se olisi ihanaa", Tempest vakuutti ja nojautui hamuamaan hellästi Tiarnanin korvaa. Ehkä heillä voisi olla mökki jossain lähellä merenrantaa.
"Voisit nähdä äitiäsikin useammin, ja sisaruksiasi. Tiedätkö missä päin Skotlantia kuvaukset olisivat?"

Tiarnanin ajatukset olivat kulkeneet samaa rataa. Hänestä ajatus heistä jakamassa mökin merenrannalla oli hyvin miellyttävä. Se muistutti häntä Lewiksella vietetystä ajasta. Kosinnasta. Se oli ollut hänen elämänsä onnellisimpia päiviä.
"Se ei ole vielä julkista tietoa", hän pahoitteli.
"Oletettavasti jokin alueen linnoista valitaan kuvauspaikaksi."

"Oletko tarjonnut omaasi?" Tempest kysyi ja kallisti päätään taakse, jotta Nyssa saattoi puskea hänen ohimoaan vasten ilman pelkoa veteen luiskahtamisesta. Pää kopisi osuessaan häneen.

"Olen harkinnut sitä", Tiarnan myönsi.
"Sellainen julkisuus tekee hyvää vanhojen kohteiden säilyttämiselle."
Niin oli käynyt myös Downton Abbeyn sarjana toimineen kartanon kohdalla. Ja vaikka Tiarnan oli kykenevä huolehtimaan oman linnansa restauroinnista, ajatus siitä, että ihmisten huomio kiinnittyisi historiallisiin rakennuksiin, miellytti häntä.

Sormet hieroivat hartioita hellinä. Sydän lepatti onnellisena, kun Tiarnan kuulosti olevan intohimoinen mahdollisista projekteista.
"Linnasi on ihastuttava", Tempest vakuutti ja painoi suudelman miehen niskalle.
"Pitäisikö meidän nousta? Vesi alkaa olla viileää."

"Pitäisi", Tiarnan myönsi melkein haikeana, ja ponnisti sitten itsensä pois ammeesta, saaden Romanan säpsähtämään loukkaanttuneena kauemmas. Vaikkei se ollut ollut lähelläkään kastumista.
Hän ojensi kätensä auttaakseen vaimonsakin ylös.
"Väsyttääkö sinua, Em?"

Tempest suoristautui, pyyhkäisten muutaman suortuvan korviensa taakse ja annettuaan veden valua yltään, irrotti tulpan ammeen pohjasta ja huuhtoi itsensä nopeasti suihkulla, ennen kuin kiipesi ammeesta ja kiersi pyyhkeen ympärilleen.
"Minun unirytmini on hieman kallellaan juuri nyt, mutta sinun olisi varmasti parasta päästä nukkumaan", hän vetosi ja nojautui silittämään Tiarnanin poskea.

Tiarnan tunsi syvää hellyyttä vaimoaan kohtaan.
"Ainakin voisitte tulla tyttöjen kanssa minun seurakseni", hän ehdotti kietoessaan pyyhkeen lantionsa ympärille. Toisella pyyhkeellä hän alkoi kuivata hiuksiaan.
"Jos haluat."

"Tietenkin", Tempest vastasi. Hän tassutti äänettömin askelin makuuhuoneen puolelle, neljä kissaa perässään kiiruhtaen, ja etsi vaatekomerosta puhtaat alushousut ja yhden Tiarnanin t-paidoista, jonka oli luultavasti ominut itselleen enemmän tai vähemmän luvallisesti.
"Onko sinulla huomenna ohjelmaa?" hän kysyi kiiveten petaamattomalle sängylle pienten rakkaiden kanssa.

Tiarnan etsi itselleen toisen, jo kulumassa olevan t-paidan, joka siirtyisi varmastikin pian hänen vaimonsa vaatekaappiin. Se, että tämä nukkui hänen vanhoissa paidoissaan, oli herttainen tapa. Saattoi tosin olla, että tämä nimenomainen paita oli jo kerran ollut Tempestillä, mutta palautunut hänelle hetkellisesti.
"Ei, koko viikonloppu on varattu vain sinulle, rakas", hän vastasi, hyvillään siitä, että saattoi sanoa niin.

Tempest vastasi onnellisella hymyllä ja työnsi jalkansa peiton alle. Se taisi olla melko paksu lähestyvään kesään, mutta ilmastointi piti makuuhuoneen miellyttävän viileänä öisin.
"Oletko aivan uupunut pitkien viikkojen jäljiltä?" hän kysyi myötätuntoisesti ja avasi peittoa Tiarnanille, tönien lempeästi heti paikalle tunkevat kissat kauemmas.

Romana loi pahan katseen isäntäänsä ennen kuin määkäisi kuningatartaan makuulle, niin että voisi asettua tämän lonkan päälle unille.
"Kaikkeen tottuu", Tiarnan vastasi kömpiessään vuoteeseen.
"Jopa tällainen vanha mies."
Hän ojensi käsivarttaan kutsuen Tempestiä kainaloonsa.

Tempest kierähti lähemmäs ja asettui Tiarnanin kylkeen, käsi miehen vatsan ympärille kierrettynä.
Mies oli varmasti uupunut, ja heidän olisi parempi vain käydä suoraan nukkumaan.
"Sinä et ole vanha", hän kikatti huvittuneena ja puskea muksautti ohimollaan miehen rintaa.
"Mutta olen onnellinen siitä, että saat vain levätä viikonlopun."

Tiarnan kietoi käsivartensa paremmin Tempestin ympärille ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Minä tunnen olevani vanha", hän vetosi huvittuneena.
"Tunsin olevani jo lapsena."
Hänen silmissään häivähti lämpö.
"Olen onnellinen, että saan viettää se kanssasi."

Itsensä tunteminen vanhaksi sai huolen nakertamaan Tempestin vatsaa, mutta ehkä se oli vain ilmaisu. Niin kuin vanha sielu.
Hän kurottui painamaan suudelman miehen poskelle.
"Minun pitäisi antaa sinun nukkua, vanha mies", hän vetosi hellästi. Romana oli löytänyt tiensä hänen lonkalleen ja kaksi kissoista nukkuivat kerällä hänen selkäänsä vasten.

"Se olisi vanhalle miehelle viisas päätös", Tiarnan myönsi.
Ja samaan aikaan varsin traaginen. Kun nuori, kaunis vaimo makasi vierellä.
Hän hautasi kasvonsa hetkeksi Tempestin hiusten joukkoon.
"Minulla on ollut ikävä sinua."

Vatsanpohjaa nipisti onnesta.
"Niin minullakin sinua", Tempest vakuutti ja halasi itsensä tiukemmin Tiarnania vasten, painaen poskensa miehen paitaa vasten.
Mutta hänen pitäisi antaa miehen levätä, eikö niin?
"On ihana saada sinut kotiin."

Tiarnanin sormet silittivät hellästi Tempestin kylkeä.
"Olisin todella onnellinen, jos voisimme asua hetken yhdessä Skotlannissa", hän myönsi.
"Ehkä pienessä mökissä. Toki minulla on linna, mutta mökki merenrannalla olisi tunnelmallisempi. Mitä mieltä sinä olet?"

"Minäkin haaveilin siitä", Tempest vastasi.
"Skotlanti on hurjan kaunis, ja minusta olisi ihana viettää siellä enemmän aikaa. Sinäkin ehtisit ehkä nähdä perhettäsi enemmän", hän sanoi ja antoi silmiensä painua kiinni, kuunnellen miehen sykettä ja nauttien kosketuksesta.

"Niinkö?"
Tiarnan oli siitä vilpittömän ilahtunut. Se, että Tempest tuntui jakavan hänen viehtymyksensä Skotlantiin edes jossain määrin, oli hänelle valtavan tärkeää. Hän olisi ikuisesti Skotlannin poikia, niin kuin leikkisästi itseään usein kutsui.
"Sisaresikin voisi tulla vierailulle. Vieläkö hän tapailee sitä muusikkoa?"

"Pieni, kotoisa mökki merenrannalla olisi ihana", Tempest vastasi. Joskus hän kaipasi pikkuista, kirjojen kansoittamaa yksiötään, kun vaelsi näissä valtavissa, ylellisissä huoneissa.
"Muusikkoa? Jos tarkoitat Wolfgang Montgomerya, joka sävelsi musiikin häihimme, uskoisin niin. Ainakaan Muriel ei ole sanonut toisin, ja he vaikuttavat todella onnellisilta."

"Meidän pitäisi vuokrata sellainen."
Mökki, josta Tempest voisi katsella merelle. Mielellään ikkunoista, tai vielä parempaa, pation ovista. Niin, että kissat voisivat yhä pysyä kuningattarensa luona.
"Ehkä voisimme lähteä käymään Skotlannissa, vaikka roolista ei tulisikaan mitään. Pienellä lomalla."
Tiarnan hymyili pahoittelevasti.
"Häntä minä juuri tarkoitan. Mutta olen hyvilläni heidän puolestaan."

"Se on ihastuttava ajatus", Tempest myönsi ja puski päätään hajamielisesti Tiarnanin rintaa vasten. Muisto miehestä kiltissä heidän hääpäivänään sai hänen vatsansa nipistämään onnesta.
"Ehkä ehtisimme joskus viettää vaikka viikonlopun neljästään. Murielistakin olisi varmasti ihana nähdä sinua taas."

Joku kissoista oli talloa hänen kasvojensa ylitse yrittäessään päästä kuningattarensa viereen, ja Tiarnan hätisti sen lempeästi kauemmas.
"Hän voisi kutsua sen mu-säveltäjäystävänsä mukaan Skotlantiin, jos se sopii sinulle. Ellet sitten halua kahdenkeskistä aikaa sisaresi kanssa? Sekin varmasti onnistuu, minä voin aina viihdyttää Montgomerya."

Tempest naurahti ja kallisti päätään niin, että saattoi painaa kasvonsa hetkeksi Tiarnanin kaulataipeeseen.
"Minusta se olisi ihanaa", hän vakuutti.
"Taidan pitää sinua hereillä, rakas."

Lämmin hengitys kaulan iholla tuntui miellyttävältä.
"Ei se ole sinun syysi, en ole malttaa nukkua kun olen taas kotona ja kanssasi", Tiarnan vetosi, mutta antoi silmiensä painua kiinni.
"Ja kun mietin sitä, että voisimme olla yhdessä Skotlannissa. Pienessä mökissä. Voisit juoda teetä katsellen myrskyävää merta."

Ehkä hänen pitäisi siirtyä kauemmas ja antaa miehen olla rauhassa, mutta hän oli ikävöinyt miestä ja mahdollisuutta olla tämän sylissä.
Tempest hymyili miehen kaulaa vasten ja painoi sille suudelman.
"Se on minustakin innostava ajatus, mutta voimme jatkaa sen pohtimista huomenna – meillä on koko viikonloppu aikaa."

"Niin", Tiarnan myönsi ja halasi vaimonsa paremmin kylkeensä.
"Vaikka viikonloppu tuntuu varsin lyhyeltä ajalta, kun meidän on oltava taas sen jälkeen erossa."
Ehkä Tempest kaipasi toisinaan omaa rauhaa. Mahdollisuutta elää omassa rytmissään kissojen keskellä.

"Se on lyhyt aika", Tempest myönsi ja laskeutui alemmas miehen kainalossa niin, että saattoi nähdä tämän kasvot makuuhuoneen hämärässä.
"Mutta olen siitä kiitollinen – ja luulen, että minun pitäisi antaa sinun nukkua eikä... Vanhat miehet tarvitsevat lepoa, eikö?"

"Vanhat miehet tarvitsevat lepoa", Tiarnan myönsi haikeasti. Hän avasi silmänsä vielä kerran, jotta saattoi painaa suudelman vaimonsa huulille.
Hän ei ollut valehdellut ikävästä.
"Nuku hyvin, rakas."

"Nuku hyvin", Tempest vastasi hellää hymyä silmissään ja painoi kevyen suudelman Tiarnanin huulille, ennen kuin nojasi päänsä osittain mieheen ja osittain tyynyyn.
Pieni osa hänestä yritti polttaa vatsanpohjaa levottomana, mutta toinen, paljon suurempi osa tunsi vain lempeää rakkautta: se, että Tiarnan oli väsynyt, eikä halunnut häntä pidemmästä erosta huolimatta, ei ollut syy ahdistua. Ja se sai hänet hymyilemään ajatuksiinsa vajonneena.
Ehkä hän todella alkoi voida paremmin.

Perjantai 5. heinäkuuta 2019, iltapäivä, Lombard Wharf, Battersea

Tänään hänen maailmansa muuttuisi todellisuudeksi miljoonille katsojille. Awakeningin maailmanensi-ilta järjestettiin Lontoossa, varmastikin osin hänen toiveestaan tarinan alkuperän tähden ja osin siksi, että kirjailija oli hankalassa maineessa matkustamisen suhteen.
Hermostus oli alkanut vihloa hänen vatsaansa viimeistään siinä vaiheessa, kun kävi selväksi, että hänen pitäisi pitää puhe ensi-illan yleisölle ja vastata reportterien haastatteluihin. Hän oli viettänyt aamupäivän konferenssipuhelussa Loganin, Jackin, Graysonin ja Peytonin kanssa, ja illan tullen Leicester Squarella järjestettävästä ensi-illasta tulisi ikimuistoinen. Koko cast olisi paikalla, ja väkimäärästä luvattiin melkoista.

Elokuvatiimin ammattitaidon tuoma levollisuus oli murentunut iltapäivän edetessä, ja nyt Tempest nakersi vauhkona peukalonsyrjäänsä. Mitä jos yleisö ei pitäisikään elokuvasta? Mitä jos se ei vastaisi lainkaan lukijoiden kuvaa hänen maailmastaan? Mitä jos hän oksentaisi kesken puheensa?
Pukupussi lepäsi sängyllä, kahden tyytyväisen kissan alla, ja Tempest istui sängyn laidalla norsunluunvärisessä korsetissa ja stay-up-sukissa, tuijottaen levottomana tyhjyyteen. Suihkunraikkaat hiukset oli kiepautettu löysälle nutturalle odottamaan stylistiä.
Nasreen puski hänen säärtään tyytyväisenä kehräten, ja Nyssa loikkasi hajamielisen emäntänsä olkapäälle pieneksi, lämpimäksi puuhkaksi.

"Kultapieni."
Muriel tepasteli kylpyhuoneesta alusvaatteisillaan, tumma polkkatukka kuivaksi föönättuna. Hänen harjansa kuivuminen vei aina tuskastuttavan kauan, joten aikaavievä föönäys oli melkeinpä pakollinen silloin, kun mahdollisuutta käpertyä sohvalle koti-iltaa viettämään ei ollut.
Hän istahti sisarensa viereen ja tarttui käteen, jonka peukalonkynttä tämä oli nakertanut.

Tempest kipristi ryöstetyn käden sormia ja katsahti Murielia vauhkosti. Peukalonsyrjän iho punoitti siitä, missä hampaat olivat nakertaneet sitä.
Mitä jos elokuva saisi niin huonon vastaanoton, että töpseli vedettäisiin irti loppujen suhteen?
"Mitä?" hän kysyi yrittäen pakottaa hymyn huulilleen.

Muriel tutki hetken sisarensa kasvoja ja painoi sitten varastamalleen kädelle suudelman, aivan kovia kokeneen peukalon juureen.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi, samalla kun alkoi hieroa Tempestin kättä hellästi.
"Hermostuttaako sinua?"

Tempest nyökkäsi ja oli aikeissa nakertaa toisen käden peukalonsyrjää, mutta muutti mielensä.
"Minun tarinani varaan on laitettu hurjan paljon", hän sanoi ja tunsi suutaan kuivavan. Budjetissa oli paljon enemmän nollia kuin hän uskalsi ajatella.
"Kiitos kun tulit. Missä pukusi on?"

"Kultapieni, sinun tarinasi on uskomattoman upea", Muriel muistutti.
"Ei ole mitään syytä hermoilla. Olen varma, että elokuvasta tulee menestys."
Hetken hän tunsi vaarallista liikutusta. Hänen pieni sisarensa, joka oli saavuttanut niin paljon. Vaikka oli kamppaillut elämästään niin monta kertaa.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Hitto, se on yhä meidän huoneessamme. Nojaa, käyn hakemassa sen pian."

Pahoinvointi kouristi vatsaa, ja Tempest pureskeli alahuultaan.
"Mitä sinulle kuuluu?" hän kysyi ja nousi ylös, vaeltaen levottoman ympyrän makuuhuoneessa, ennen kuin poimi meikkipussinsa ja istahti takaisin sängylle pohjustamaan kasvojensa kevyttä meikkiä.

Muriel seurasi sisartaan katseellaan, eikä tahtonut poistua ennen kuin stylisti olisi paikalla. Tällä kertaa hän ei pelännyt sitä, että varjo saisi hänen pienen sisarensa kiinni, vaan että tämä hermoilisi itsensä sairaaksi.
Hänen pieni sisarensa.
"Isosiskollesi kuuluu aina hyvää", hän muistutti silmät hymystä siristyen.
"Olen varannut käsilaukkuun kaksi pakettia nenäliinoja, koska tulen olemaan niin ylpeä sinusta. Olen jo nyt."

Tempest katsahti Murielia merkitsevästi kulmansa alta ja kätki tummat silmänalusensa luonnollisen näköisellä meikkivoiteella. Hänen oli ollut vaikea nukkua edelliset yöt stressin korventaessa vatsaa.
"Mutta mitä sinulle kuuluu?" hän vetosi painokkaammin ja taputteli hentoa poskipunaa pisamaisille poskilleen.

Muriel katsoi sisartaan takaisin.
"Aion itkeä täysin häpeilemättä", hän huomautti astellessaan sisarensa taakse.
"Minun pienestä sisarestani tulee tähti Hollywoodissa."
Ei ehkä samalla tavalla kuin näyttelijöistä, mutta tähti siitä huolimatta. Ainakin hänen silmissään. Hänen silmissään Emmie oli aina tähti.
Hän vei sormensa hieromaan sisarensa niskaa.
"Hyvää. En valehdellut sanoessani niin. Olen viettänyt aikaa Wolfien kanssa."

Tempest katsahti Murielia olkansa yli ja kosketti sisarensa kättä, joka hieroi ihastuttavasti hänen jäykkiä niskojaan.
"Olen onnellinen puolestasi", hän vakuutti.
"Oletteko jo puhuneet yhteisestä kodista?" hän kysyi ja hätkähti, kun stylisti ilmestyi ovensuuhun laukku olallaan. Tempest sai jäädä istumaan sängylle, kun nainen jatkoi meikkiä tämän puolesta.

"Emme varsinaisesti, mutta-"
Murielin lause keskeytyi, kun stylisti saapui huoneeseen. Hän vilkaisi sisartaan ennen kuin kävi hakemassa aamutakin ja poistui se päällään huoneesta.
Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän palasi oman pukupussinsa kanssa takaisin. Edes stylisti ei estäisi häntä valmistautumasta sisarensa kanssa tämän tärkeään iltaan.

Kevyt ja luonnollinen meikki valmistui nopeasti: se korosti kultaisia silmiä ja pisamaisen ihon hehkua. Sitten stylisti siirtyi kullanvalkeisiin, pehmeisiin hiuksiin ja alkoi taivuttaa niitä kuohkealle, tyylitellylle nutturalle, joka tekisi oikeutta puvulle.
"Ette varsinaisesti, mutta?" Tempest kannusti Murielin palatessa ja veti jalat ristiin eteensä stylistin kammatessa ja pyörittäessä hänen hiuksiaan.

Olikohan Em jo tottunut siihen, että ympärillä pyöri vieraita ihmisiä? Ehkä se oli pakollista, kun oli naimisissa näyttelijän kanssa. Minkä lisäksi hänen pienellä sisarellaan oli oma uransa.
Hän ripusti pukupussin vaatekaapin oveen ja katsahti sisartaan silmät siristyen hymystä.
"Emme ole puhuneet. Mutta minua ei haittaisi puhua. Hän ei vain ole ottanut asiaa puheeksi."

Tempest katsahti Murielia ja sai stylistin naksauttamaan kieltään paheksuen pään liikkeelle.
"Minun peloton sisareniko ei ole ottanut asiaa itse puheeksi?" hän härnäsi hellästi, lämpöä silmissään. Vaaleista suortuvista muotoutui hiljalleen pehmeä, kuohkea nuttura, jonka lomaan oli punottu muutamia helmiä.

Hetken Murielin tummissa silmissä häivähti puhdas ahdistus. Sitten hän kokosi itsensä, naurahti ja siirtyi peilin ääreen ehostamaan kasvojaan. Tuntui edelleen merkilliseltä, että huoneessa oli kolmas henkilö, joka ei ollut heidän läheisensä.
"Sinun sisaresi on pelkuri, joka kammoaa ajatusta siitä, että hän kieltäytyisi", hän vastasi kun alkoi pohjustaa meikkiään.
"Se olisi varsin nopeasti otettu askel."

"Muriel", Tempest vetosi katuvana nähdessään häivähdyksen ahdistuksesta, anteeksipyyntöä äänessään.
"Kuinka kukaan voisi kieltäytyä? Olet uskomaton ihminen, rakkaani."

Muriel pudisti päätään merkiksi siitä, että Tempestin ei tarvinnut olla pahoillaan. Kyse ei ollut siitä, mitä tämä oli sanonut, vaan siitä, miten oikeassa tämä oli.
Hän vilkaisi stylistiä peilin kautta. Hitot, eiköhän tällä ollut kiinnostavampiakin juoruja kerrottavaksi eteenpäin.
"Minä jätin hänet kerran. Ja se rikkoi hänet. En varsinaisesti ole osoittanut ansaitsevani sellaista kunniaa."

"Hän rakastaa sinua", Tempest huomautti ja yritti pitää päänsä paikalla, kun stylisti suihki kampaukseen lakkaa ja viimeisteli taidokkaasti aseteltuja suortuvia. Muutama sai jäädä kehystämään kasvoja.
"Kuka tahansa näkee sen. Olet liian ankara itsellesi."

"Ja minä rakastan häntä", Muriel vastasi.
Oli rakastanut varmaankin siitä hetkestä alkaen, kun Wolfie oli tarjonnut hänelle keksejä kylmällä kalliolla. Hän oli tainnut sanoakin silloin niin, muttei vielä tosissaan.
"Enkä tiedä, kuinka ottaisin asian puheeksi."

"Mitä jos vain sanot, mitä haluat?" Tempest ehdotti. Eikö se voinut olla yksinkertaista ja rehellistä? Ilman sen kummempaa kiertelyä tai vihjailua?
Hän nousi ylös stylistinsa kanssa, joka ryhtyi ottamaan pukua pussista. Sen täytyi olla kauneimpia, ainutlaatuisia haute couture-luomuksia, joita hän oli koskaan nähnyt: kehonmyötäinen merenneitomalli nousi korkeaksi, koristeelliseksi kaulukseksi ja laskeutui hienovaraisen näyttäväksi laahukseksi. Selkää pitkin kulki rivi pyöreitä helmiäisnappeja niskalta häntäluulle, ja kangas – pitsipohjainen kangas oli kirjottu täyteen kukkia, joista osa kohottautui selvästi irti pohjasta. Valkoiset, hennon vaaleanpunaiset ja kultaisina välkehtivät, pikkuruiset taideteokset verhosivat koko pukua.
Hän suli hymyyn koskettaessaan yhtä hennoista kukista.

"Ja mitä minä teen sitten, kun hän juoksee kiljuen karkuun?" Muriel huokaisi.
Ehkä Wolfie ei edes haluaisi muuttaa yhteiseen kotiin, vaan pitää kummallakin oman tilan. Olivathan he kierrelleet aihetta, mutta silti.
Hän oli aikeissa kääntyä ottamaan pukunsa esiin pukupussista, mutta jähmettyi sen sijaan katsomaan sisartaan.
"Voi taivas miten kauniilta sinä näytät, kultapieni. Keijukaisprinsessalta."

Tempest nauroi kuplien kehulle ja pujottautui pukuun, katsellen pää kallellaan peilikuvaansa, kun stylisti napitti kiireettä pitkää nappien riviä.
"Olen aina ajatellut, että olisit hyvä taklaaja", hän vastasi palaten aikaisempaan keskusteluun.
"Mutta tosissaan, Muriel, miksi hän juoksisi? On päivänselvää, että hän jumaloi sinua."

Muriel oli jo ehtinyt unohtaa hetkeksi, mistä he olivat keskustelleet. Hänen pieni sisarensa oli niin uskomattoman kaunis, ja puku, joka tälle oli valittu, oli uskomaton sekin.
Hetken hänestä tuntui melkein samalta kuin Emmien hääpäivänä.
Hän pakotti itsensä liikkeelle ja alkoi kuoria pukuaan esiin.
"En tiedä. Hän on mies. Miehet ovat epäloogisia olentoja."

Kultaiset silmät tuikahtivat hymyä, ja Tempest keräsi puvun koristeellista, luultavasti pöyristyttävän arvokasta – olihan koko luomus tehty käsityönä – helmaa käsiinsä ja siirtyi lähemmäs Murielia.
"Oletko sinä looginen olento, rakkaimpani?" hän vetosi hellästi ja kosketti sisarensa poskea.

"Kultapieni, minä olen nainen", Muriel huomautti.
"Tietenkään en ole looginen."
Ehkä oikeampi ilmaisu olisi ollut, että ihmiset eivät olleet loogisia, mutta sillä ei tainnut olla väliä juuri nyt.
Hän puhahti itselleen ja alkoi ujuttautua pukuunsa.
"Autatko vetoketjun kanssa, rakas?"

"Totta kai", Tempest lupasi ja auttoi sisarensa sisään pukuun, ujuttaen sen vetoketjun kiinni, kun stylisti pujotti kärsivällisesti hänen korviinsa hennot helmikorvakorut samaan aikaan.
"Näytät ihastuttavalta, Muriel. Valtavan kauniilta."

Muriel vilkaisi purppuraista, kapeaa ja varsin avokätisesti säärtä paljastavaa pukuaan ja korjasi hieman puvun ainoalla olkaimella keikkuvaa kukka, jonka lehdet laskeutuivat köynnöksinä hänen selkäänsä, jos katsoi tarkkaan.
Meikkikin oli siedettävä, rajaukset saivat silmät näyttämään dramaattisilta. Muistuttivat häntä opiskeluvuosista.
"Kiitos, kultaseni. Tämä puku on hyvin kaunis."

"Sinä olet", Tempest korjasi ja vaihtoi poskisuudelmia stylistinsa kanssa, kun tämä pakkasi laukkunsa ja jatkoi matkaa. Tempest hipaisi yhtä pukunsa selvästi erottuvista kukista, toivoen, ettei turmelisi niitä illan aikana.
"Ehkä meidän pitäisi alkaa lähteä kohta."

Muriel katseli hetken uteliaana stylistiä ja poimi sitten korkeat korot mukaansa.
"Tuo puku on aivan jumalainen", hän huomautti ja kosketti yhtä kukkaa.
"Mitä, jos pitäisinkin sinut itselläni tämän illan? Mutta olet varmasti oikeassa."

"Tänään joku saattaisi huomata, jos en ole paikalla", Tempest vastasi ja noudatti sisarensa esimerkkiä, poimien mukaansa Guccin korkeakorkoiset avokkaat, joiden pinta kimalsi pikkuruisista jalokivistä.
Hermostus kouraisi jälleen vatsaa.
"Mennään vain", hän vetosi ja viittasi Murielia edellään ulos makuuhuoneesta.

"Ehkä niin. Ja olisi sääli, jos et saisi nähdä omaa elokuvaasi ensi-illassa."
Muriel otti sen riskin, että veti sisarensa hetkeksi halaukseen, ei tosin niin tiukkaan kuin yleensä, ja seurasi tätä sitten makuuhuoneesta.

Tempest kyykistyi silittämään jaloissa hyöriviä ja melkein hädissään määkiviä kissoja.
"Pienet rakkaat", hän vetosi, "minä tiedän, mutta tulen takaisin. Älä sure, pikkuinen."
Wolfie oli odottanut heitä oleskelutilassa, purppuranviolettiin pukuun ja hennosti kirjailtuun kauluspaitaan pukeutuneena. Kurittomat, punaruskeat hiukset oli pyyhkäisty rennosti pois kasvoilta.
Hän vihelsi matalasti Murielille.
"Lähdetäänkö sitten?" hän kysyi ja tarjoutui kantamaan Murielin laukkua tai takkia.

Muriel tunsi olonsa kotoisaksi, kun kissojen lauma pyöri jaloissa. Ne olivat tosin huomattavasti pienempiä ja huomattavasti kovaäänisempiä kuin hänen oma laumansa.
Vislaus sai hänet nauramaan ja pukkaamaan Wolfieta kevyesti kylkeen - sekä hipaisemaan tämän takapuolta siinä vaiheessa, kun hän oli luovuttanut takkinsa miehen kantoon, samalla kun hän kietoi käsivartensa tämän ympärille.
Huomattavasti perinteisempään tummansiniseen pukeutunut Tiarnan oli odottanut oleskelutilassa hänkin, ja nähdessään vaimonsa hän ei voinut olla hymyilemättä.
"Näytät hyvin kauniilta, rakas", hän kehui hiljaa.

Tempest vastasi puolittaisella, häkeltyneellä hymyllä ja sipaisi yhden suortuvista korvansa taakse.
Wolfie katsahti Murielia merkityksellisesti, kulmat liioitellun koholla, kun tunsi kosketuksen takapuolellaan, ja tarjoutui ottamaan etupenkin heidän laskeutuessaan hissillä alas talon edessä odottavan auton luo.
Tempest yritti olla nakertamatta peukalonsa ihoa pujottautuessaan takapenkille. Kameroiden salamat räpsyivät, sillä sana Tiarnan Fox-Mooren olinpaikasta oli kiirinyt.

Jos Muriel olisi ollut koira, hänen turkkinsa olisi ollut juuri nyt pörhöllään. Tietenkin hän ymmärsi, että valokuvaajat olivat osa julkisen elämän arkea, mutta asia oli eri silloin, kun oli kyse hänen pienestä siskostaan. Hän olisi valehtelematta saattanut purra ketä tahansa, joka sattuisi liian lähelle silloin, kun hän oli puolustusmoodissa.
Kuin ennakoiden Tiarnan poimi vaimonsa käden omaansa ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Ilta tulee olemaan mieleenpainuva, rakas."

Tempest toivoi niin. Hän toivoi ennen kaikkea, että Awakeningin elokuvatoteutus täyttäisi lukijoiden haaveet, niiden hurjasta vaatimustasosta huolimatta.
Auto mateli ruuhkaisaksi käyneen Lontoon poikki kohti Leicester Squarea, ja Tempest puraisi peukalonsa laitaa, kun näki ihmispaljouden, joka tuntui ympäröivän koko aukiota. Punainen matto kiersi melkein koko aukion matkallaan ODEONin teatterille, jossa myös Awakeningin ensi-ilta esitettiin. Punaisen maton tunnelmia ja elokuvan tekijöiden ja castin haastattelut lähetettiin reaaliajassa ympäri Euroopan elokuvateattereita.
Meteli tuntui korviahuumaavalta, kun auton ovi aukesi aukion laidalla. Punaisen maton kujaa ympäröivien aitojen takana odotti hurja massa ihmisiä, suurimmalla osalla puhelin, kirja tai juliste ojossa, levoton, toiveikas hehku kasvoillaan. Turvamiehet partioivat mattoa, lehdistön ja paparazzien edustajat tungeksivat joukossa massiivisten kameroiden ja mikrofonien kanssa.
Hetkeksi Tempest painautui penkin selkänojaa vasten, ennen kuin pakotti itsensä nousemaan autosta.

Tänä iltana Tiarnan näyttelisi sivuosaa.
Ja se tuntui hänestä hyvältä. Edes tänään hän saattaisi keskittyä kokonaan tunnelmaan ja varmistamaan, että Tempest saisi nauttia illastaan. Että kaikki olisi hyvin.
Kun hän nousi autosta ja fanien joukko alkoi kiljua, hän oli melko varma, että se johtui yksin siitä, että fanit tiesivät Tempestin olevan autossa.
Hänen epäilyksensä varmistui, kun hän ojensi kätensä auttaakseen vaimonsa ulos ja punaiselle matolle.

Samaan aikaan Tempest oli varma, että ravisteleva kiljunta oli seurausta hänen uskomattoman, jumalaisen aviomiehensä läsnäolosta. Tiarnanilla oli lahja häikäistä ihmiset missä tahansa olikin.
Hänkin tunsi lämpimän onnen nostavan suupieliään, kun saattoi puristaa miehen kättä ja kohdata ihmismassan yhdessä.
Oli pysäyttävää nähdä kasvojen kirjo mattoa reunustavien aitojen takana. Niin monta sairaudesta puhuvaa, hiuksensa menettänyttä päätä, niin monta pyörätuolia, kainalosauvaa, opaskoiraa. Hän tiesi saamistaan kirjeistä, kuinka moni oli löytänyt epätoivoisesti tarvitsemansa vapauden hänen kirjoistaan, mutta ei ollut koskaan nähnyt tällaista massaa yhdessä. Monissa silmissä kiiltävä liikutus häkellytti hänet.
Kädet kurottuivat kohti, ja hän siirtyi lähemmäs, käsi Tiarnanin kädessä, kirjoittamaan nimeään melkein epätoivoisesti lähemmäs tuupittuihin kopioihin kirjoja.

Tiarnan oli hyvin ylpeä vaimostaan. Ja vaikka tänään olisi ollut hänen tehtävänsä siirtyä edeltä sisätiloihin kun illan tähdet paistattelisivat valokeilassa, hän ei aikonut hylätä Tempestiä yksin punaiselle matolle. Vaikka nämä ihmiset olivatkin naisen luoman maailman faneja, se kaikki saattoi siitä huolimatta olla ahdistavaa.
Hän pysyisi lähellä.
Samalla hän sai kuulla yhä uudelleen, kuinka Awakening oli muuttanut ihmisten elämän. Kuinka kansien välistä oli löydetty toivoa, pakopaikka ja taistelutahto.

Käsi puristi Tiarnanin kättä kiitollisena miehen läsnäolosta. Melu tuntui elävältä olennolta, lukemattomat äänet puhuivat ja huusivat yhtä aikaa. Moni niistä hänen nimeään. Hyvin moni myös Tiarnan Fox-Moorea, toivoen sieppaavansa yhteiskuvan jumalaisen näyttelijän kanssa.
Edempänä matolla kulki useampi elokuvan näyttelijöistä, myös nuori päätähti, jonka hiukset oli leikattu lyhyeen, melkein sängestä käyvään mittaan Lila Leighn hahmoa varten.
Tempest tunsi sydämensä hakkaavan vauhkona ja silmien kostuvan uhkaavasti kaikista kiitoksista. Hän oli niin häkeltynyt lukijoista, ettei osannut hermostua ensimmäisiä, lyhyitä haastatteluja kameroiden räiskeessä.
Mikään tässä hullussa, unenomaisessa pyörityksessä ei tuntunut liian paljolta, kun Tiarnanin käsi oli hänen kädessään.

Tiarnan ei antanut otteensa irrota.
Ei, kun kaikki se hälinä oli saada jopa hänen korvansa soimaan. Hän saattoi vain kuvitella, hieman huolissaan, kuinka se kaikki vaikuttaisihänen herkkään vaimoonsa.
Hän ei ollut varma, kuinka mones haastattelu oli päättynyt, kun hän kumartui lähemmäs vaimonsa korvaa.
"Tahdotko jo istumaan, rakas?" hän kysyi.

Tunnelma tuntui yhtä käsinkosketeltavalta kuin hurja melu. Se tuntui konkretisoivan sitä, millaista intoa elokuva synnytti sekä kirjojen lukijoissa että niissä, jotka olivat tutustuneet Awakeningin maailmaan elokuvan tulon myötä.
Nuori Funny säteili kameroiden edessä ja kirjoitti tohkeissaan nimeään ojennettuihin pintoihin. Tempest katsahti ympärilleen päästyään lähemmäs ODEONin pääovia, joiden tuntumassa parveili lisää kuvaajia ja haastattelijoita: aitojen takana kädet kurottuivat häntä kohti ja useampi taisi huutaa hänen nimeään.
"Mene sinä vain", hän kehoitti suoden Tiarnanille hymyn ja palasi sitten takaisin häntä kutsuvien odottajien luo. Sillä välin uransa tätä puolta mieluummin karttava Wolfie oli luikahtanut mahdollisimman nopeasti suoraan sisään, käsivarsi Murielin hartioiden ympärillä.
Aukion laidalla voimistuva, paikoin miltein hysteeriseltä kuulostava kiljunta kertoi, että myös elokuvan seireeni, Aida Fitzgerald, oli saapunut. Tempest ei olisi arvannut, että elokuvan tullessa ulos, hänen ystävänsä olisi pitämässä huomenna ensimmäisen kiertuetaipaleen konserttia Lontoossa ja jatkamassa sitten Yhdysvaltoihin, musiikkimaailman räjähdysmäisesti nousevana tähtenä.
Ja sieltä Aida saapui, kesyttömät, punaiset hiukset olkapäiden yli ryöpyten ja syvänsinisen, silkkisen iltapuvun punaisten ruusujen kirjoma helma askelten tahdissa aaltoillen. Toisin kuin hän, Aida näytti olevan täysin kotonaan kaiken pyörityksen, salamavalojen ja riehakkaan yleisön keskellä.

Oli helppo kertoa, missä Aida liikkui, sillä hysteria oli leviävää lajia. Tiarnan etsi katseellaan Eliä, ja näkikin sitten tämän hahmon erkaantuvan muutaman pakollisen yhteiskuvan jälkeen kohti teatterin ovia. Oliko kyseessä oma päätös vai Aidan markkinointitiimin vieno ehdotus, siitä oli vaikea olla varma. Dwayne oli erottanut oman managerinsa siinä vaiheessa, kun tämä oli alkanut vihjata, että näyttelijälle olisi ollut parempi esiintyä sinkkuna. Antaa yleisön haaveilla.
Eli näytti kuitenkin omalta itseltään huomatessaan heidät ja heilauttaessaan kättään.

Oli helppo kadottaa ajantaju. Jokaisella, joka kurotti kättään kaivaten häntä kohti, oli niin paljon sanottavaa, oma tarina kerrottavana, ja Tempest olisi halunnut voida kuunnella jokaista.
Mutta lopulta hänen oli pakko kääntää selkänsä ja suunnata sisään täpötäyteen elokuvateatteriin, sillä Awakeningin ensimmäinen näytös ja maailmanensi-ilta oli valmiina alkamaan.
Hänen paikkansa oli Tiarnanin ja Murielin välissä, hänen painokkaasta toiveestaan. Elokuvantekijöiden ja näyttelijöiden joukko ympäröi heitä. Aida ja Eli olivat asettuneet Tiarnanin toiselle puolelle.

Hetken Tiarnan oli pelännyt, että fanien jättäminen sillä tavalla särkisi Tempestin hellän sydämen. Mutta elokuvan oli päästävä alkamaan.
Muriel oli jo odottanut pientä sisartaan ja tarttui tämän käteen.
"Siinähän sinä olet, kultapieni. Pelkäsin jo, että sinut on ryöstetty."

"Kuka minut ryöstäisi?" Tempest kysyi hajamielisesti ja näpersi yhtä pukunsa ylellisistä kukista. Hänen pitäisi pitää puhe, ja ajatus sai pahoinvoinnin vellomaan hänen vatsaansa. Hän etsi käsilaukustaan pienen pinon kortteja, jotka oli pudottaa hämärälle lattialle.
Suu tuntui kuivalta, mutta ei auttanut. Elokuvan avaintiimi nousi ja suuntasi lavalle, puhuttelemaan yleisöä sekä tässä salissa että ympäri Eurooppaa. Kortit tuntuivat nuhruisilta ja nihkeiltä hänen käsissään siinä vaiheessa, kun hänen oli astuttava mikrofonin eteen.
Mutta kun hän löysi hämärästä, valtavasta yleisöstä Tiarnanin kasvot, hän saattoi hymyillä hermostuksen läpi ja puhua yleisölle kuin ystävälle, kertoa miten Awakening oli syntynyt ja mitä sen muuttuminen elokuvaksi merkitsi.

"Kuka vain. Sinä olet hurmaava, Em", Muriel muistutti, ja painoi sisarensa kämmenselälle suudelman ennen kuin päästi käden otteestaan - tosin hyvin vastentahtoisesti. Itse asiassa hän olisi mielellään seurannut sisartaan lavalle saakka, edelleen käsi kädessä, jos se suinkin olisi ollut mahdollista.
Niin kuin silloin, kun Em oli ollut lapsi.
Mutta koska sitä tuskin oltaisiin katsottu kovinkaan hyvällä, Muriel tyytyi toiseen vaihtoehtoon: puristamaan Wolfien kättä jännityksissään niin, että kuuluisaa musiikkia säveltäneet sormet olivat vaarassa.
Tiarnan ei kertaakaan irrotttanut katsettaan vaimostaan. Pystyt siihen, rakas, hän vakuutti mielessään.

Polvet tuntuivat huterilta, kun mikrofoni jatkoi matkaansa. Hän oli selvinnyt hengissä ja oksentamatta lavalle, vaikka hermostunut pahoinvointi tuntui jylläävän hänen sisällään edelleen.
Tempest palasi ajatuksissaan hetkeen, jona oli tavannut Tiarnanin: samanlaiseen hermostukseen, joka oli riehunut hänen sisällään, ja perhosiin, jotka olivat heränneet hänen ymmärtäessään kohdanneensa Tiarnan Fox-Mooren katseen. Katsekontakti ei ollut kestänyt kauaa, sillä ujo, perinpohjaisen häkeltynyt hymy oli pakottanut hänet laskemaan katseensa hymyn vallattua kasvot.
Sydän hakkasi edelleen levottomana, kun hän sai palata paikalleen kahden rakkaansa väliin ja ottaa näiden kädet omiinsa salin pimetessä.

Tiarnan painoi suukon vaimonsa kämmenselälle.
"Selvisit hienosti, rakas", hän kuiskasi hiljaa, juuri ennen kuin valot himmenivät.
Koko sali tuntui hiljenevän samalla hetkellä. ja Elin katse hakeutui hetkeksi Aidaan. Olisi mahtavaa nähdä tämä jälleen valkokankaalla. Melkein kuin Anastasiassa.

Awakening oli hänen mielikuvituksensa konkreettisena ja todellisena. Nuori Funny Lilana oli ilmiömäinen aitoudessaan, vihreänruskeat, suuret silmät olivat valtavan ilmeikkäät.
Tyttö muistutti hyvin paljon häntä itseään, kahlittuna sairaalasänkyyn, paeten elämäänsä mielensä sopukoihin.
Ja hänen mielikuvituksensa oli täynnä väriä ja elämää, niin kauniita maisemia, että osa hänestä toivoi elokuvan kestävän ikuisesti. Wolfgangin musiikki herätti maailman todella henkiin, ja Tempest päätyi pyyhkäisemään silmäkulmaansa useamman kerran.
Hän oli onnellinen.

Jos Emmie joutui pyyhkäisemään silmäkulmaansa, Muriel oli muuttunut vesiputoukseksi. Silmät alkoivat kostua jo ensimmäisten hetkien aikana, joissa Lilan elämää kuvattiin, ja elokuvan edetessä hän ei lopulta enää edes yrittänyt pidätellä itkuaan. Luottaen meikkinsä vedenkestävyyteen hän hautasi kasvonsa Wolfien hartiaa vasten.
Hän ei itkenyt yksin elokuvaa. Hän itki sitä pientä tyttöä, joka oli ollut sairaalasänkyyn kahlittu. Jonka vuoksi hän oli ajanut omat hiuksensa, jotta pieni tyttö ei joutuisi tuntemaan itseään erilaiseksi. Pientä tyttöä, jonka hän oli pelännyt menettävänsä. Johon oli sattunut niin hirveän paljon niin hirveän pitkään.
Myös Tiarnanin silmät kiiltelivät, ja hän huomasi puristavansa vaimonsa kättä.

Nukahtaminen salli Lilan matkustaa Somniaan, unien maailmaan, jossa sairaalasänkyyn kahlittu tyttö, liian heikko pitelemään itse kirjaa, sai tuntea todella elävänsä. Nyt hänen mielikuvituksensa oli voima, joka muovasi ympäröivää maailmaa.
Tempest muisti edelleen elävästi omat päiväunensa sairaalassa, joiden pohjalta kirjat olivat syntyneet.
Aidan äänikin tuntui kuuluvan aivan toiseen maailmaan, sulautuessaan yhteen Wolfgangin sävellysten kanssa. Musiikki oli täynnä voimaa ja käsinkosketeltavaa toivoa synkimpinä hetkinä.
Uusi elämä odotti Somniassa.
Lähemmäs kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva päättyi, ja Tempest tunsi sydämensä hakkaavan. Elokuvayleisö oli noussut jaloilleen ja taputti.

Elokuva oli suosionosoituksensa ansainnut.
Muriel kurotti rutistamaan sisartaan, vaikka ehkä tätä olisi odotettu muiden elokuvantekijöiden joukkoon vastaanottamaan yleisön suosiota.
"Olen niin ylpeä sinusta", hän kuiskasi itkuisesti.

Tempest kiersi häkeltyneenä käsivarren sisarensa ympärille ja painoi suudelman tämän poskelle. Koko tilanne sai hänet hämilleen, samaan aikaan onnelliseksi ja hyvin hämmentyneeksi.
Hänen tarinansa oli nyt elokuva.
Se tuntui tekevän ihmiset onnelliseksi.
Elokuvan after-partyt järjestettäisiin Lombard Wharfilla, heidän kattohuoneistossaan, luultavasti nekin hänen hankaluutensa kunniaksi. Elokuvan tekijät, näyttelijät, tutut, ystävät ja maailman kerma kerääntyisivät heidän luokseen, ja vaikka catering oli paikalla huolehtimassa vieraista, heidän oli luultavasti paras kiiruhtaa myös kotiin.

Muriel ei olisi tahtonut irrottaa otettaan pienestä sisarestaan, ei sen jälkeen, kun pelko tämän menettämisestä oli nostanut päätään. Mutta myös siksi, että hän oli niin ylpeä.
Lopulta oli kuitenkin pakko päästää irti.
Silloin Tiarnan kumartui vuorostaan painamaan suudelman vaimonsa ohimolle.
"Se oli uskomattoman kaunis elokuva."

Yleisö mateli ulos sen jälkeen, kun VIP-vieraat poistuivat. Leicester Square oli edelleen täpötäynnä ihmisiä, vaikka punaiset matot ja kaiteet oli korjattu pois. Ensi-ilta ohi, mutta tunnelma oli silti korkealla.
Autot odottivat kadunvarressa, ja puolipilvinen taivas tihkutti paikoin vettä. Silti useampi teatterin lähistöllä odottanut syttyi innosta nähdessään seurueen ja lähestyi heitä tohkeissaan, pyytäen yhteiskuvia ja nimikirjoituksia.

Tihuttava sade ja yön hiipivä viileys saivat Tiarnanin riisumaan takkinsa ja laskemaan sen vaivihkaa Tempestin hentojen hartioiden suojaksi, kun tämä tervehti fanejaan. Jotkut heistä olivat tainneet odottaa koko elokuvan ajan, ja useampi näytti viluiselta. Silti kasvot loistivat onnesta, kun mahdollisuus vaihtaa edes sana ihaillun kirjailijan kanssa kävi todeksi.

Tempest kiersi takkia ympärilleen, kun he pääsivät jatkamaan matkaa - hänen raaskiessa vihdoin repiä itsensä hetkeään odottavien luota. Hän kokosi puvun ylellistä helmaa käsiinsä kiivetessään auton takapenkille ja hieraisi kylmiä käsivarsiaan.
Autot suuntasivat peräkanaa kohti Batterseata.

Autossa Tiarnan saattoi kietoa käsivartensa Tempestin ympärille ja halata naisen kylkeensä, tarjotakseen tälle kehonsa lämpöä.
"Miltä sinusta tuntuu, rakas?" hän kysyi, nyt kun heillä oli viimein mahdollisuus keskustella.
"Oliko ensi-ilta sellainen kuin toivoit?"

Tempest nojautui Tiarnanin syliin auton takapenkillä ja punoi toisen käden Murielin käteen. Wolfie istui etupenkillä, rennosti sen selkänojaa vasten lojuen.
Hän oli helpottunut matkan jatkuttua, sillä ei nauttinut tällaisesta huomiosta.
"Olen onnellinen", Tempest vakuutti nojaten päätään aviomiehensä rintaa vasten.
"Pidittekö te siitä?"

Muriel, joka hetki sitten oli ollut keskittynyt hipeltämään Wolfien niskaa penkin raosta, näytti hetken melkein syylliseltä, kuin jostakin kielletystä kiinni jääneenä. Sitten hänen silmänsä kostuivat.
"Voi kultapieni, se oli aivan ihana elokuva", hän vetosi ja painoi suukon sisarensa sormille.
"Se onnistui vangitsemaan kirjojesi hengen hienosti", Tiarnankin vakuutti.

"Toivotaan, että muutkin pitävät siitä", Tempest huokasi ja hieraisi ohimoaan Tiarnanin paitaan.
Hänen todella pitäisi alkaa kirjoittaa kuudetta kirjaa. Stressi kouraisi vatsaa, mutta autot kaarsivat heidän kotitalonsa eteen.
Paparazzit olivat, totta kai, onkineet tietoonsa, että Awakeningin ensi-illan after-partyt järjestettiin heidän luonaan ja olivat odottamassa.

Tällä kertaa paparazzeja oli paikalla enemmän kuin tavallisesti. Ei vain muutamaa sitkeintä tapausta, vaan kokonainen lauma, jotka mahdollisuus kuviin oli houkutellut paikalle.
Tiarnan tunsi leukaperiensä kiristyvän hieman.
"Pärjäätkö, rakas?" hän varmisti, samalla kun valmistautui nousemaan autosta niin, että voisi auttaa vaimonsa sisälle.

Tempest nyökkäsi. Hänen ei pitäisi turhautua siihen, että Tiarnan halusi pitää hänestä huolta: luoja tiesi, että hän oli antanut miehelle syytä olla huolissaan.
Hän nousi autosta kameroiden ahnaaseen välkkeeseen. Suurin osa niistä ahmi Tiarnania, kun he pyrähtivät kivetyn pihan poikki sisään ylellisen talon aulaan ja hissiin.
Wolfie kiersi käsivarren Murielin hartioille.
Toinen hissi seurasi pian perässä, ja kolmaskin.
Heidän asuntonsa oli muuttanut muotoaan viehättäväksi, kutsuvaksi juhlatilaksi, jossa kierteli ammattitarjoilijoita ja soi houkutteleva, vatsassa tuntuva musiikki.

Tiarnan halasi Tempestin suojelevasti kylkeensä ja johdatti naisen salamavalojen välkkeen lävitse ovelle, jota vartioi tänä iltana pari ylimääräistä turvamiestä, joita heidän oma ovimiehensä katseli melkein epäluuloisena.
Tämä toivotti heille siitä huolimatta mukavaa iltaa, kun he suuntasivat tiskin ohi hisseille.
Asunnossa Tiarnan laski kätensä Tempestin harteilta tämän alaselälle.
"Tahtoisitko jotakin juotavaa, rakas?"

Tempest pudisti päätään, katsellen häkeltyneenä heidän asuntoaan tasaisesti täyttävää väkimäärää. Ilmapiiri oli onnellinen ja innostunut. Hän tunnisti joukosta elokuvan tekijöitä ja näyttelijöitä sekä kasvoja, jotka oletti Tiarnanin tutuiksi.
Aida ja Elikin olivat joukossa, vaikka Aida oli varoittanut häntä, ettei voisi viipyä kauaa huomisen konsertin tähden. Tempest oli onnellinen myös mahdollisuudesta päästä näkemään se.
Sillä välin Wolfie oli siepannut mielellään pari lasia shampanjaa ohi kulkevalta tarjottimelta.

Tiarnanista oli mukava, kun koti oli täynnä ihmisiä. Hän tiesi, että se oli varmasti raskasta Tempestille, mutta hän toivoi, että tämä kykenisi nauttimaan edes heidän ystäviensä seurasta.
Ystävien, joista Eli kiiruhti heidän luokseen heidät nähdessään.
"Em, unohdin näyttää sinulle. Katso."
Hän kohotti toista kättään ja jäi katsomaan naista odottavan näköisenä, kuin olisi odottanut jonkinlaista reaktiota liikkeeseen. Kenties aplodeja tai ihastuneita henkäyksiä.

Tempest katseli kättä häkeltyneenä, yrittäen keksiä, etsikö kihlasormusta tai kenties samanlaista tatuointia kuin Aidalla oli vasemmassa ranteessaan.
Hän soi Elille hämillisen, anteeksipyytävän hymyn ja silitti pukunsa ylellistä kukkien kirjailua.
"Mitä, Eli?"

"Oh", Tempest vastasi ja nauroi, silittäen mittatilattua olkavartta.
"Olet hyvin komea. Se pukee sinua", hän vakuutti, nostaen ääntään, jotta se kuului puheensorinan, musiikin ja naurun yli.

"Kiitos", Eli vastasi hyvillään. Se, että hänen pukunsa istui, teki hänet hyvin onnelliseksi. Hän oli jo joutunut tottumaan liian lyhyisiin hihoihin ja liian väljiin vyötäröihin.
"Elokuva oli mahtava", hän jatkoi, kumartuen lähemmäs niin, ettei heidän tarvitsisi huutaa.
"Täällä on aika paljon tähtiä."

"Kiitos", Tempest kiitti onnellisena ja kiersi käsivarren halaukseen Elin vyötärölle.
"Niin on", hän myönsi, hieman yllättyneenä. Milloin hän oli lakannut kiinnittämästä huomiota siihen, kuinka paljon tähtiä ympärillä oli?
"Mitä sinulle kuuluu, Eli?"

Eli kietoi käsivartensa Tempestin harteille ja halasi tämän kylkeensä.
"Hyvää, Kiertue on aivan mahtava. On mahtava päästä esiintymään yhdessä Aidan kanssa. Ja hän on upea. Tehdän olette tulossa konserttiin Tiarnanin kanssa, eikö niin?"

"Kyllä, ainakin jos Tiarnania ei vaadita takaisin kuvauksiin ennen sitä", Tempest vastasi ja nojasi päätään Elin rintaan, katsellen juhlia heidän ympärillään. Aidan punaiset hiukset vilahtivat yhden naurunsekaisen ryppään keskellä, ja nuori Funny näytti viettävän elämänsä parhaita hetkiä, vaikka vienosti pettyneenä limsatölkkiin käsissään.
"On ihana päästä näkemään sinut ja Aida yhdessä lavalla."

Elin kasvoilla häivähti hellä hymy, kun hänenkin katseensa kohtasi hetkeksi tutut punaiset hiukset väkijoukosta.
"Olen iloinen, että tulette. Se on Aidallekin tärkeää."
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun näyttävän punaiseen, kiinnostavan epäsymmetriseen pukuun pukeutunut nainen seisahtui heidän luokseen.
"Siinähän sinä olet, pieni sanojen valtiattareni", Tommy tervehti Tempestiä ja ojensi käsivarsiaan vetääkseen tämän halaukseen.

Hellittelynimi sai Tempestin naurahtamaan hämillisenä, kun hän siirtyi halauksesta toiseen.
"Hei Tommy, kiitos kun tulit", hän tervehti silittäen naisen selkää kevyesti halauksessa.
"Näytät hyvin kauniilta."

Tommy rutisti Tempestin syliinsä ja painoi suudelman kummallekin pisamaiselle poskelle, ja siisti sitten dramaattisenpunaisen huulipunan jättämät jäljet pois.
"En puoliksikaan niin kauniilta kuin sinä, kultaseni. Ja tietenkin tulin, halusin päästä näkemään elokuvan juuri täällä. Sekä tietenkin sen innoittajana toimineen kirjailijan. Tarinasi on aivan uskomaton, se sai jopa minut kyyneliin."

Tempest nauroi häkeltyneenä ja sipaisi kullanvalkean suortuvan korvansa taakse.
"Kiitos, olet hyvin ystävällinen", hän vakuutti, "olen onnellinen, jos pidit elokuvasta." Oli tärkeää, että tuottajat pitivät tuloksesta.
"Tulitko Lontooseen vain sitä varten? Vai onko sinulla ehkä lippu huomiseen konserttiin?"

"Olen vain hyvin rehellinen", Tommy vakuutti.
"Se on mestariteos, usko pois, kultaseni. Kirja-adaptaatiot eivät ole koskaan helppoja, mutta meillä on paras mahdollinen tiimi. Se näkyy lopputuloksessa."
Hänen silmänsä siristyivät kissamaisen tyytyväisestä hymystä.
"Olisin tullut vain elokuvaakin varten, mutta olen myös iloinen, että pääsen kuulemaan Satakieleni laulavan samalla matkalla. Kai sinä olet tulossa?"

"Kyllä, Tiarnan sai siepattua meille liput", Tempest vastasi. Jos Aida olisi tiennyt, että konsertit myytäisiin loppuun lippujen tultua tarjolle, nainen olisi varannut heille paikat. Ilmeisesti suosio oli yllättänyt eniten tähden itsensä.
"Kuinka voit muuten, Tommy?"

Tommy nyrpisti hieman nenäänsä.
"Se on suoranainen ihme. Minä jouduin vetelemään toden teolla lankoja, jotta pääsin katsomaan oman Satakieleni konserttia. Vaikka en todellakaan valita, se olisi jo naurettavaa."
Hän huiskautti toista kättään.
"Minä voin aina loistavasti, kun ympärilläni on näin inspiroivia ihmisiä. Mistä puheenollen, oletko nähnyt säveltäjämestariamme? En ole vielä ehtinyt onnitella häntä musiikista. Varmaa voittajamateriaalia."

"En ole varma, missä hän on", Tempest vastasi ja kurottui varpailleen nähdäkseen paremmin ympärilleen. Kissat nukkuisivat tyytyväisinä heidän makuuhuoneessaan, mutta hänen olisi sopimatonta lujahtaa niiden seuraksi – olivathan nämä hänen juhlansa.
"Wolfgang taitaa karttaa tällaista huomiota, mutta voimme käydä etsimässä hänet."

"Olen huomannut sen", Tommy puuskahti tuskastuneena.
"Se mies on kuin ankerias, luikahtaa aina karkuun... Voisitko tosiaan auttaa minua löytämään hänet, kultaseni? Haluaisin niin kovasti vaihtaa muutaman sanan hänen musiikistaan."

Tempest kosketti Tommyn käsivartta ja pujottautui ihmisten joukossa eteenpäin. Purppuranvärinen puku ja hennosti kirjailtu paita pitäisi olla helppo paikallistaa, mutta ne olivat kadonneet tehokkaasti.
Tempest kurkisti varovasti kattohuoneistoa kiertävälle parvekkeelle, jossa ihmiset viettivät aikaa, sormet tiukasti ovenkarmin ympärille puristuneena. Ei sielläkään.
Sitten hän suuntasi vierailta suljettuun osaan ja koputti varovasti vierashuoneen ovelle.

Kuuluisa säveltäjä oli tosiaan liuennut paikalta.
Tommy tunsi itsensä eksyneeksi lampaaksi seuratessaan Tempestin perässä ihmisjoukossa. Hän ei päässyt etenemään montakaan askelta, kun joku jo tervehti tai kaipasi hänen huomiotaan, mutta juuri nyt hänellä oli tehtävä. Hän tervehti tuttujaan hymyllä ja lupauksella palata pian takaisin.
Hän palaisikin. Tommy piti aina sanansa.

Vierashuoneen ovi aukesi, ja rusettinsa riisunut ja pari ylintä nappia avannut Wolfie soi Tempestille lämpimän, ystävällisen hymyn.
"Em, hei – elokuva oli upea", mies tervehti, nojaten rennosti ovenpieleen ja ojensi sitten kätensä Tommylle.

Tommy tarttui ojennettuun käteen - ja kohotti sen sitten huulilleen, hipaisten kämmenselkää huulillaan.
"Wolfgang Montgomery, viimeinkin me tapaamme", hän tervehti.
"Minusta tuntuu, että olet vältellyt minua."

Toinen suupieli kohosi huvittuneeseen, vinoon hymyyn käsisuudelmasta.
"Minäkö? Pois se minusta", Wolfie vakuutti käheää naurua äänessään.
"Tässä olen. Kuinka voin olla avuksi?"

"Niin tietenkin, mitä oikein kuvittelin", Tommy vastasi hyväntuulisesti.
"Ja halusin vain tulla onnittelemaan sinua upeasta musiikista. Se teki elokuvasta täydellisen. Olen-"
"Wolfie?"
Tommy käänsi päätään äänen suuntaan. Muriel oli ollut matkalla vierashuoneeseen, toisessa kädessään lasi shampanjaa, toisessa lautasellinen pikkupurtavia, jotka cateringyritys oli taidokkaasti luonut. Nähdessään miehen ovella hän häkeltyi - ja vielä enemmän hän häkeltyi naisesta, joka seisoi käytävässä hänen sisarensa kanssa.

Wolfie nauroi käheästi ja sukaisi punertavia, kurittomia hiuksia kasvoiltaan.
"Kiitos, on ollut ilo voida säveltää näitä elokuvia varten", mies vakuutti ja kosketti Tommyn käsivartta.
Tempest reagoi ensimmäisenä Murielin ääneen ja kääntyi katsomaan sisartaan, Wolfien katse seurasi.
"Siinähän sinä", mies tervehti.

Murielin katse oli kiinnittynyt pitkään, tummahiuksiseen naiseen, jonka silmät olivat yhtä siniset kuin hänen omansa olivat tummat. Ilmassa väreili sähköä, vaikka Tommy olikin rauhallinen, ja jos Muriel olisi ollut koira, hän olisi pörhistänyt niskavillojaan ollakseen mahdollisimman suuri.

Wolfien katse kääntyi Tommysta Murieliin ja takaisin, lukien ilmassa väreilevää sähköä – joka ei ollut sitä miellyttävää laatua.
"Oletteko te tavanneet?" mies kysyi hymyillen, "Muriel on Emmien sisar, ja tässä on Tommy Prescott – eikö niin? – yksi Awakeningin tuottajista."

"Hauska tavata", Muriel vastasi varsin hyisellä äänellä, joka sai Tommyn suupielen nykäisemään - mutta hän piilotti hymyn koskettamalla huuliaan.
"Kuin myös. Olen halunnut jo pitkään tavata pienen tarinoiden jumalattareni sisaren."
Muriel lähti uudelleen liikkeelle ja ojensi tuomisiaan Wolfieta kohti, edelleen Tommyä vilkuillen.
"Tässä. Tarvitset ruokaa."

"Kiitos", Wolfie vastasi ottaen vastaan lautasen ja laskien sen vierashuoneen puolella olevan, viehättävän lipaston päälle.
"Tulen Los Angelesiin parin viikon päästä, jos olet maisemissa, voisimme puhua lisää elokuvista."

Tommyn suupieli nykäisi uudelleen.
"Kyllä, se olisi ehdottomasti mukavaa. Lähetän hakemaan sinua, jos yrität livistää."
Hän kosketti Wolfien käsivartta.
"Oli mukava tavata. Pelkään, että minua kaivataan jo takaisin."

"Kiitos samoin", Wolfie vastasi suoden Tommylle hymyn ja sipaisten myös Tempestin kullanvalkeita hiuksia, mikä sai kirjailijan sulamaan ujoon hymyyn, ennen kuin tämä johdatti Tommyn takaisin juhlien puolelle.

Tommy veti Tempestin vielä halaukseen ennen kuin pahoitteli sitä, että hänen oli siirryttävä seuraavaan keskusteluun, sillä vaikka hän olisi viettänyt mieluusti vaikka koko illan kirjailijattarensa seurassa, hän oli jo mennyt lupaamaan, että olisi tavoitettavissa.
Ei mennyt montaa hetkeä, kun Muriel liittyi sisarensa seuraan, tummissa silmissään epäluuloinen katse.
"Mitä hän halusi?"

"Hmm?" Tempest käänsi huomionsa avaran oleskelutilan tanssilattiaa hallitsevasta pariskunnasta Murieliin. Aidan nauru kuului puheensorinan yli, kun nainen kieppui Elin kanssa lattian keskustassa, silkkinen helma liehuen.
"Tommyko? Hän halusi vaihtaa muutaman sanan Wolfgangin kanssa. Miksi?"

Muriel tuhautti nenäänsä ja kietoi toisen käsivartensa sisarensa vyötäisille.
"Eihän hän sanonut sinulle mitään ilkeää?" hän kysyi suojelevasti.
"Minä en luota hänenkaltaisiinsa naisiin."
Sellaisiin, jotka muistuttivat jossain määrin häntä itseään, vaikkei hän sitä tiedostanutkaan. Hän seurasi, kuinka kyseinen nainen asteli tanssilattialle ja pyysi vuorostaan saada tanssia Aidan kanssa.

"Tommyko? Ei tietenkään", Tempest vastasi häkeltyneenä ja nojautui Murielin kylkeen.
"Miksi hän olisi sanonut jotain ilkeää?" hän jatkoi hämmentyneenä ja katseli, kuinka Aida vaihtoi tanssiparia, kiepahtaen nyt Tommyn käsivarsille.

"Hän vaikuttaa niiltä ilkeiltä tytöiltä koulussa", Muriel vetosi, ilman todellista perustelua.
Tommy muistutti häntä hänestä itsestään. Ja se ärsytti.
Hän painoi sisarensa hiusten joukkoon suudelman samalla kun Tommy taivutti Aidaa tanssilattialla.
"Onko sinulla ollut mukavaa, rakas?"

Tempest katsahti Tommya uudelleen hämillisenä. Tommy ei ollut koskaan ollut hänelle ilkeä, eihän? Oli totta, ettei hän ehkä aina heti ymmärtänyt, jos joku teki hänestä pilaa, mutta hänen oli vaikea uskoa sitä Tommysta. Hän oli kuitenkin tottunut luottamaan sisarensa arvostelukykyyn.
"On, oikein mukavaa. Onko sinulla?"

"Oikein mukavaa", Muriel vakuutti ja poimi itselleen lasin shampanjaa ohi kulkevalta tarjoilijalta.
"Olisi tosin mukavampaa juhlia ihan vain kahdestaan, eikö olisi? Voisimme loikoa sohvalla ja katsoa elokuvia - vaikka en tiedä, olisiko se sopiva tapa juhlia ensi-iltaa."
Hän otti pitkän kulauksen shampanjastaan.
"Luuletko, että Wolfie hoivaisi minua, jos joisin itseni humalaan?"

Tempest nyökkäsi vastaukseksi hieman epätietoisena, haluamatta pahoittaa kenenkään mieltä. Sormet näpersivät puvun kukkia ja ylellistä, kultakirjottua pitsiä hajamielisinä.
"Minäkin hoivaisin sinua. Et kai aio juoda itseäsi humalaan?"

"En tietenkään, älä huolehdi", Muriel vakuutti ja painoi suudelman sisarensa hiusten joukkoon.
"Vanha isosiskosi vain höpisee omiaan."
Hän erotti Tiarnanin lähestyvän heitä väkijoukosta.
"Hei, rakas", mies tervehti seisahtuessaan heidän eteensä.
"Onko kaikki hyvin?"

Kultaiset silmät pehmenivät onnellisesta hymystä, kun hän näki Tiarnanin.
"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti ja astui lähemmäs, kiertäen kätensä halaukseen miehen vyötärölle.
"Oletko ehtinyt viettää aikaa ystäviesi kanssa?"

Muriel kohtasi Tiarnanin katseen, melkein kuin vahdinvaihdon yhteydessä, ja luikahti sitten omille teilleen. Hän kaipasi Wolfieta juuri nyt.
"Minulla on ollut oikein mukavaa", Tiarnan vakuutti painaessaan suudelman Tempestin otsalle.
"Niin on ollut kaikilla muillakin. Joko sinua väsyttää?"

"Minulla on kaikki hyvin", Tempest vastasi, ääni Tiarnanin paidan vaimentamana ja halasi miehen vyötäröä hetken tiukasti, ennen kuin irrotti otteensa ja astui kauemmas.
Muriel oli kadonnut.
"Käyn katsomassa kissoja, vietä vain rauhassa aikaa ystävien ja tuttujen kanssa."

Tiarnan kosketti yhtä taidokkaista kukista, jotka koristivat Tempestin pukua, ja katsahti tämän kultaisia silmiä etsien niistä väsymyksen merkkejä.
Hän tunsi itsensä melkein syylliseksi tehdessään niin.
"Kerro kissoille terveisiä", hän vetosi, ennen kuin kumartui painamaan suudelman vaimonsa huulille.

Tempest kertoisi.
Hän luikahti ihmisten seurasta juhlista suljetulle puolelle ja heidän makuuhuoneeseensa, joka oli kodikas ja niin hiljainen kuin juhlahumussa huone saattoi olla. Kunnes kissat huomasivat hänet ja syöksyivät hädissään määkien vastaan, kiehnäten hänen ympärillään, puskien ja kiipeillen hänen helmaansa vasten.
Tempest eli illan uudelleen, kun istuutui kissojen keskelle ja kertoi niille kaiken: jännittävästä punaisesta matosta, elokuvasta, juhlista ja siitä, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle.

Samaan aikaan toisessa osassa taloa Muriel hipsi huoneeseen, jossa hän oli tavallisesti tottunut nukkumaan yksin, mutta jonka hän nyt jakoi Wolfien kanssa.
Hän ei ollut vieläkään ehdottanut miehelle yhteen muuttamista.
Ehkä hän sen vuoksi käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.
Yhtä kaikki, hän astui huoneeseen, toista lautasellista pikkusuolaisia kantaen.

Sängyllä loikova Wolfie kohotti kulmaansa nähdessään tuomiset.
"Toivottavasti se lautanen on sinulle", mies totesi raukeasti hymyillen, kädet pään taakse taitettuna, "koska minulla on edellinenkin kesken."
Seinän takaa saattoi kuulla vaimeana kissojen määkinän niiden keskustellessa emäntänsä kanssa.

Muriel vilkaisi miestä syrjäsilmällä.
"Ehkä sinun pitäisi pyytää uusi ystäväsi auttamaan syömisessä", hän tuhahti, ennen kuin ehti estää itseään. Se oli typerää, lapsellista ja typerää, mutta tehty mikä tehty.
Ehkä viimeinen lasillinen shampanjaa oli ollut hieman liikaa.

"Uusi ystäväni?" Wolfie toisti kulmat kohoten ja pärskähti naurusta.
"Kuka? Tommy Prescott? Eiköhän hän ole jo jatkanut matkaa. Kiireinen nainen. Hän taitaa toimia tuottajana monella eri alalla."

Muriel loi Wolfieen loukkaantuneen katseen, kun tämä pärskähti hänen sanoilleen.
"Niin varmasti on", hän puhahti, kun kolautti ruokalautasen yöpöydälle ja istui sängyn laidalle.
"Ottaisi varmasti sinutkin siipiensä hellään suojaan."

"Muriel", Wolfie vetosi nauraen ja vääntäytyi istumaan sängylle.
"Se on bisnestä", hän huomautti ja pörrötti kurittomia, paksuja hiuksiaan.

"Niinpä niin."
Muriel taivutti kättään tavoittelemaan korkealle kaulukseen kohoavaa nappien rivistöä, joka oli tuntunut hyvältä ajatukselta silloin, kun hän oli ostanut puvun, mutta sai hänet nyt vain kiukkuiseksi.
"Hoidatko sinä useinkin bisneksiä niin henkilökohtaisella tasolla?"

"Tule tänne, niin autan puvun kanssa", Wolfie tarjosi sängyltä ja ojensi kättään Murielia kohti.
"Millä henkilökohtaisella tasolla?" hän kysyi pärskähtäen huvittuneena.

Muriel ei siirtynyt lähemmäs, muttei myöskään kavahtanut kauemmas.
"Makuuhuoneesta käsin", hän vastasi, huvittuneesta pärskähdyksestä loukkaantuneena. Hän käyttäytyi kuin hölmö teinityttö, mutta mitä sitten.
"Hänen pupillinsa olivat valtavat."

Nyt Wolfie nauroi oikeasti, vapautuneella käheydellä ja valahti takaisin selälleen.
"Valtavatko oikein? Sääli, etten katsonut niin tarkasti", hän sanoi hieraisten poskeaan.

Muriel luovutti pukunsa suhteen ja tarttui sen sijaan lähimpään tyynyyn, jotta saattoi yrittää paiskata sillä nauravaa miestä - vaikka samaan aikaan hänen oli myönnettävä, että tämän nauru oli ihana.
"Lautasen kokoiset. Hän oli taatusti pettynyt, että saavuin paikalle."

Wolfie antoi tyynyn mätkähtää päin päätään ja hykersi sen alla, ennen kuin työnsi senkin rennosti päänsä taakse.
"Olet varmasti oikeassa. Huh, miten pettynyt hänen täytyi olla! Ilmeisesti hänellä oli suunnitelmissa jonkinlaiset orgiat minun ja sisaresi kanssa?"

"Oi, varovasti, mies", Muriel puhahti, kun Wolfie mainitsi Tempestin.
"Minun pieni sisareni on hyvin viaton, ei sovi vitsailla tuollaisesta."
Hän kääntyi ympäri ja kellahti kyynärpäänsä varaan sängylle.
"Oliko hän sinusta hyvännäköinen?"

Yleensä Wolfie tiesi sen niin hyvin, että uskalsi tuskin mainita Murielin sisaren nimeä. Mutta kai nainen tiesi itsekin, että tämä kuulosti kaikki absurdin hölmöltä?
"Mitä sinä oletit tapahtuvan, kun viaton sisaresi oli paikalla?" Wolfie vetosi takaisin ja kurtisti kulmiaan hieman epäluuloisena.
"Kuka?"

Muriel tavoitteli uutta tyynyä, mutta liike jäi kesken, ja hän päätyi painamaan päänsä tyynylle sen sijaan, että olisi heittänyt sen Wolfieta päin.
"Hän olisi voinut jättää sinulle viestin. Tavataan parvekkeella tai jotakin."
Hän siristi silmiään.
"Prescott."

"Muriel", Wolfie vetosi huvittuneena ja hieraisi kasvojaan, tönien tyynyjä paremmin päänsä taakse.
"Tommy kävi kehumassa elokuvan musiikkia, siinä kaikki. Sisaresi oli esiliinana. Vai olisiko meidän ollut tarkoitus järjestää näytös parvekkeella vieraiden iloksi?"

Muriel tutki miestä katseellaan ja kuunteli samalla kissojen määkäisyjä viereisestä huoneesta.
"Lakkaa pilkkaamasta minua", hän tuhahti ja pukkasi miestä rystysillään kylkeen.
"Ja rakastele kanssani."

"Mitä?" Wolfie ähkäisi tyrmistyneenä ja kääntyi katsomaan Murielia kulmat kohoten.
"Nyt en pysy perässäsi, nainen."

Muriel vastasi katseeseen.
"Auta minut pois tästä puvusta", hän vetosi.
"Ja rakastele kanssani."

Wolfie räpäytti jokseenkin häkeltyneenä ja ryhtyi avaamaan naisen puvun selkämystä. Hienoinen, epäluuloinen ääni nakersi hänen mieltään: mitä jos Muriel oli vihainen jostain ja hän päätyisi kahlituksi sänkyyn ja...?
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi silittäen sormenpäillään paljastuvaa selän ihoa.

Muriel kiepahti vatsalleen, niin että selkää pitkin kulkevat napit olivat paremmin tarjolla avattaviksi.
"Ei", hän vastasi, ristien käsivarret leukansa alle.
"Minun pieni siskoni olisi voinut kuolla."

"Mitä?" Wolfie toisti pöllämystyneenä. Hän yritti haravoida absurdia keskustelua vinkkien varalta siitä, mistä he puhuivat. Mitä Tommylla oli tekemistä asian kanssa? Tai rakastelulla? Olivatko he luopumassa siitä suunnitelmasta?
"Tapahtuiko juhlissa jotain?"

"Mitä?"
Muriel kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään.
"Ei, ei. Se tuli vain mieleeni, kun katsoimme elokuvaa. Ne ajat, jolloin hän sairasti. Kun hän oli vielä lapsi ja... Minä todella pelkäsin, että menetän hänet. Laurie itki usein samasta syystä."

Selvä, ei siis selvästi paras hetki jatkaa Murielin riisumista. Wolfie silitti naisen selkää sen sijaan ja yritti saada järjestystä hämmentyneisiin ajatuksiinsa.
"Tempest on kuitenkin nykyään terve, eikö?"

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Miksi lopetit?" hän halusi tietää ja kallisti päätään niin, että näki Wolfien kasvot.
"Niin. Hän voi nykyään hyvin."

"Muriel", Wolfie vetosi ja hieroi sormenpäillään naisen niskaa.
"Et vaikuta olevan ihan, tuota, oma itsesi." Hyppy mustasukkaisesta epäluulosta spontaaniin ja varsin kiihottavaan haluun rakastella oli jatkanut surullisiin muistoihin melkein menetetystä sisaresta, eikä Wolfie ollut varma, missä he menivät nyt.

Hieronta tuntui hyvältä.
"Minä olen täysin oma itseni", Muriel vetosi ja taivutti kättään selkänsä taakse jaksaakseen mekon riisumista.
"Kaikki se on vain saanut minut arvostamaan elämää. Ja haluan tuntea eläväni juuri nyt. Ja saattaa olla, että shampanja nousi päähän, vaikka en juonut paljon. Mutta luoja, Wolfie, haluan vain, että rakastelet minua."

"Ehm, hyvä on", Wolfie vastasi empien, kulmat kurtussa, mutta auttoi mekon Murielin yltä, laskien sen kunnioittavasti lattialle. Paljas iho veti hänen käsiään puoleensa, ja hän kumartui naisen selän ylle, hamuten niskaa ja kaulansyrjää.

Huulten kosketus sai Murielin huokaamaan ja kiristyneet hartiat rentoutumaan hieman.
"Meidän pitää olla hiljaa", hän muistutti ja tunsi jännityksen nipistävän vatsaansa.
"En tahdo järkyttää pientä sisartani."

Wolfie naurahti hämillisellä käheydellä ja siveli Murielin selkää, siirtyen sitten avaamaan rintaliivien hakasia.
"Pystytkö sinä olemaan hiljaa?" hän haastoi ja hipaisi naisen korvaa huulillaan, kun lähti ujuttamaan myös alushousuja pois.

Muriel huokaisi uudelleen ja kohotti lantiotaan niin, että Wolfie sai ujutettua harvinaisen siistit satiinialushousut pois hänen yltään. Tavallisesti hän suosi käytännöllisempää mallia, mutta sellaiset eivät sopineet iltapukujen alle.
"Minä olen kuin pikkuinen hiirulainen", hän vakuutti huvittuneisuutta äänessään.

Hymy nykäisi Wolfien suupieliä, vaikka levoton epäluulo ei ollut täysin jättänyt hänen mieltään. Sormenpäät sivelivät alas selkää ja piirsivät pakaran kaaren. Sitten hän kumartui ja näykkäsi sitä hampaillaan.

Se sai Murielin vingahtamaan, vaikka hänen onnistuikin tukahduttaa osa vingahduksesta tyynyyn.
"Tuon teit täysin tahallasi", hän huomautti, kallistaen päätään niin, että näki Wolfien olkapäänsä yli. Sitten hän kiepahti selälleen ja kietoi pitkät säärensä miehen vyötärölle.
"Se ei ole reilua, mies."

"Miksi ei ole?" Wolfie kysyi ja siveli sormenpäillään ympärilleen kiertyneen reiden ihoa, ennen kuin kumartui alas ja hamusi huulillaan Murielin solisluuta, sitten rinnan herkkää ihoa ja kiemurteli alemmas vatsalle.
"Tässä voi olla ongelma. Minä nimittäin suuresti pidän siitä, kun olet äänekäs."

"Tietenkin. Mokoma rontti."
Murielin äänessä kehräsi nauru ja aavistus huokauksesta, kun huulet vaelsivat paljastuneella iholla. Hän oli halunnut muistaa elävänsä. Ja jotain muutakin, mitä hän ei vielä osannut myöntää.
Hän siirsi toista jalkaansa niin, että saattoi ujuttaa sen Wolfien jalkojen väliin.

"Ronttiko?" Wolfie haastoi myhäillen ja avasi mukisematta jalkojaan antaen Murielin jalalle tilaa. Hänen toinen kätensä vaelsi edeltä naisen jalkojen väliin.

"Minun ronttini", Muriel vastasi ja ojensi kätensä tukistamaan Wolfien hiuksia hellästi.
Rakastan sinua.
Samalla hän antoi jalkansa hyväillä miestä.

Wolfie ei lainkaan pahastunut saamaansa huomiota. Hän hamusi vatsan paljasta ihoa huulillaan, nostaen Murielia ylemmäs niin, että suudelmat saattoivat vaeltaa alas tämän jalkojen väliin.
Tommy Prescott oli tainnut unohtua.

Muriel huokaisi uudelleen, samaan aikaan kun naapurihuoneesta kuului tuohtunut kissan määkäisy. Mikä oli saanut jonkun kissoista pahoittamaan mielensä? Kenties se, ettei niille ollut kannettu juhlaherkkuja.
Piti olla hiljaa.
Hänen sormensa hakivat parempaa otetta punaisista hiuksista.
"Rakastan sinua, tiedäthän sen?"

"Mm'hh", Wolfie vastasi, huulten ollessa paremmassa käytössä. Hän halasi käsillään naisen reisiä ja veti tätä lähemmäs itseään, hyväillen omistautuneemmin.
Hän ei merkittävästi välittänyt siitä, vaikeuttiko hiljaa olemista. Hän oli melko varma, että pieni, viaton sisar ei ollut aina itsekään ihan hiljaa, kun jakoi makuuhuoneen Tiarnan Fox-Mooren kanssa.

Muriel toivoi, että Wolfie tiesi.
Pian hänen oli nimittäin keskityttävä siihen, että hänen pieni, viaton sisarensa saisi myös pysyä viattomana, ainakin mitä tuli hänen makuuhuone-elämäänsä.
Hän ei onnistunut täysin olemaan vaikertamatta, kun sormet kietoutuivat peitteen ympärille ja selkä halusi taipua kaarelle. Hän oli tehnyt parhaansa.

Wolfiekin oli nälkäinen. Suudellessaan Murielia, hän kiemurteli ulos purppuraisesta puvuntakistaan ja napitti paitansa auki kärsimättömin sormin.
Hänen oli suoristauduttava polviensa varaan, kun hän ravistautui ulos paidastaan ja avasi housujaan. Nykyään niiden taskussa kulki aina kumi, tilanteesta riippumatta, varmuuden vuoksi.

Miellyttävät väristykset kulkivat yhä Murielin kehossa ja tekivät hänestä kärsimättömän. Hänen kätensä siirtyivät auttamaan miestä rapisevan pakkauksen ja sen sisällön paikoilleen asettelun kanssa, vaikka olikin hirveä sääli, että hänen aiemmin tuomat cocktail-palansa olivat unohtuneet yöpöydälle.
Hän halusi tilanteeseen, jossa rapisevia pakkauksia ei enää tarvittaisi.
"Wolfie, tule tänne", hän pyysi, vieden kätensä miehen niskalle.

Wolfien oli hengitettävä syvään, kun avuliaat kädet olivat tehdä hänestä hieman turhan innokkaan. Hän sysäsi housujaan, hyvin kärsimättömästi, alemmas ja kumartui Murielin ylle. Kädet hakivat otteen naisen käsistä, painaen ne patjaa vasten, kun hän painautui nälkäisesti lähelle ja kosketti hampaillaan naisen kaulaa.

Muriel ei ollut varma, oliko hänen enää järkeä edes yrittää pysytellä hiljaa. Toisaalla asunnossa juhlat jatkuivat, musiikki soisi ja ihmiset puhuisivat, he eivät häiritsisi sitä millään tavalla.
Mutta hänen pieni, rakas, viaton sisarensa.
Mutta hän ei muistanut, milloin viimeksi oli jättänyt kynsistään punaiset viirut Wolfien hartioihin. Heidän lomallaanko? Vai aiemmin?

Wolfie ei piitannut äänestä nälässään. Hän haki paremman otteen Murielin lantiosta, kun tunsi lipsuvansa hulluuteen, ja jatkoi kiivaammassa tempossa, joka sai sängyn törmäämään kevyesti seinää vasten.
Rehellisyyden nimissä, hän saattoi yrittää houkutella Murielista ääntä. Se oli hyvin viehättävä ääni.

Murielin olisi varmastikin pitänyt hillitä miestä. Muistuttaa, että hänen pieni sisarensa oli viereisessä huoneessa. Pieni, viaton sisarensa.
Sen sijaan hän oli huono isosisko, kammottava isosisko, ja kietoi vain jalkojaan paremmin Wolfien ympärille. Ja vaikersi jotakin niin kliseistä kuin miehen nimeä, kun mielihyvä pyyhkäisi hänet uudelleen mukaansa.
Huono, huono isosisko.

Wolfie ei ollut varma, olisiko voinut hillitä itseään, vaikka Muriel olisi pyytänyt. Selkää kirjovat viirut polttelivat hänen vertaan, mutta siinä vaiheessa, kun Muriel vaikersi hänen nimeään, hän ei voinut itselleen mitään.
Nautinto pyyhkäisi hänenkin ylitseen voimalla, joka sai hänet hakemaan ähkäisten tukea sängyn päädystä. Sen viipyessä vielä hänen kehossaan, hän kumartui hamuamaan naisen huulia.

Hetken maailma kieppui.
"Mmh", Muriel aloitti suudelmaa vasten, samalla kun yritti tasata hengitystään. Hänellä oli hyvä olo. Niin hirvittävän, petollisen hyvä olo.
"Minä haluan... haluan muuttaa yhteen sinun kanssasi", hän mumisi suudelman lomasta, jalat yhä Wolfien ympärille kevyesti kiertyneinä.

Oli hyvä, että Wolfie oli kiireinen suudelman kanssa. Se antoi hänelle hetken koota ajatuksiaan, jotka olivat hyvin onnellisessa, raukeassa tilassa rakastelun jälkeen.
"Selvä", hän vastasi käheästi, vetäytyen kauemmas ja kierähtäen kyljelleen. Sormet sivelivät Murielin vatsaa.
"Minne muutetaan?"

Muriel räpäytti häkeltyneenä silmiään.
"Mitä?"
Hän käänsi päätään niin, että saattoi hakea vihreiden kissansilmien katsetta.
"Mitä sinä sanoit?"

Wolfie kohotti päätään ja vastasi häkeltyneeseen katseeseen yhtä häkeltyneenä.
"Vastasinko väärin?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Minne haluat, että muutamme?"

Hetken Muriel vain katsoi miestä.
Sitten hänen silmiinsä kohosi täysin varoittamatta kyyneleitä.

Paskat. Mitä hänen olisi pitänyt sanoa? Wolfie kurtisti kulmiaan syvempään kurttuun levottomana.
"Muriel, olen pahoillani. Mitä haluat minun sanovan?"

Muriel pudisti päätään ja painoi käden suulleen, kun surkea uikahdus karkasi hänen huuliltaan. Uikahdus, jollaista hän ei ollut itsekään kuullut aikoihin.
"Pelkäsin, että vastaisit ei", hän selitti, painaen kädet kasvoilleen.

Wolfie tuijotti Murielia pöllämystyneenä ja silitti naisen vatsaa.
"Miksi ihmeessä minä vastaisin ei? Olen rakastanut sinua hyvin pitkän ajan", hän muistutti.

"Koska minä olen ollut typerä", Muriel uikahti ja kierähti kyljelleen, kasvot Wolfieta kohti. Hän käpersi itsensä lähemmäs, niin että saattoi haudata kasvonsa miehen rintakehää vasten.
"Olen miettinyt sitä viikkoja. Siitä lähtien, kun aloit puhua, että etsit itsellesi uutta asuntoa."

"Miten niin typerä?" Wolfie vetosi takaisin, kiemurteli ulos käytetystä ehkäisystä ja veti Murielia syliinsä.
Oli turha kysyä, miksi nainen ei ollut sanonut mitään asiasta, reaktiosta päätellen.
"Minne haluat muuttaa?"

Muriel pudisti päätään. Ehkei sillä ollut väliä.
Hän hautasi kasvonsa Wolfien kaulataipeeseen ja hengitti miehen tuoksua.
"Yhteiseen kotiin. Yhdistetään laumat ja hankitaan uusi, yhteinen koti."

Se kuulosti mukavalta. Hymy kohotti toista suupieltä ja puristi hellästi Murielin paljasta pakaraa.
"Missä haluat asua? Hexhamissa?" Wolfie kysyi.

Muriel puhahti hiljaa.
"Sinun kanssasi missä tahansa", hän vastasi, todella tarkoittaen sanojaan.
"Tahdotko sinä jäädä Hexhamiin, Wolfie?"

"Viihdyn lähellä koulua. Se on mukava, pieni kaupunki", Wolfie vastasi. Se oli elämää, josta hän nautti. Pientä, yksinkertaista, maanläheistä elämää.
Hän ei kaivannut tätä: suuria juhlia, punaisia mattoja, räpsyviä kameroita, isoja lavoja ja tärkeitä ihmisiä.
"Riittävätkö koirat?"

"Ja nummet ova laumalle lähellä", Murielkin vahvisti.
Ajatus siitä, että Wolfie olisi ehkä halunnut Lontooseen, oli saanut hänet hetkeksi hermostumaan. Kunnes hän oli todennut olevansa hölmö, sillä hänen Wolfiensa ei kaivannut sellaista.
"En tiedä. On lauma hiukan pieni."

"Mitä muuta haluaisit? Haluatko heppasi kotipihaan?" Wolfie kysyi vetäen tyyynyä päänsä alle ja potkien housuja paremmin pois jaloistaan, kunnes ne läpsähtivät lattialle.
"Luulisin, että saisimme hyvän omakotitalon läheltä kaupunkia. Isolla pihalla ja pienellä tallilla kohtuulliseen hintaan. Ja jos teen vielä muutaman sävellystyön, luultavasti meillä on hyvin varaa sellaiseen taloon."

"Haluan", Muriel vastasi ja auttoi toisella jalallaan housujen riisumisessa.
"Monta heppaa. Ei heppa voi olla yksin."
Hän hipaisi huulillaan Wolfien kaulan ihoa.
"Jossa on tarpeeksi pihaa laumalle juosta."

"Kuinka monta heppaa sinä haluat, nainen?" Wolfie kysyi kohottaen huvittuneena kulmiaan. Hänellä oli melko vahva oletus siitä, että jossain vaiheessa hän päätyisi hoitamaan myös hevoset koirien ohella.

"Monta heppaa, mies", Muriel vastasi.
Olkoonkin, että juuri nyt hän uskoi vilpittömästi, että kaksi riittäisi. Mouse ja sille ystävä. Ja ehkä joku toipilas, jos se sopisi laumaan. Vain muutama hevonen.
"Olemmeko me tosiaan tekemässä tämän?"

"Nytkö jo muutit mielesi?" Wolfie huokasi ja hieraisi poskeaan. Ehkä se oli vitsi? Mutta hänestä tuntui usein, ettei hän tiennyt, miten pysyä perässä Murielin ajatuksissa.

"Mitä?"
Muriel kurtisti kulmiaan.
"En hitossa", hän puhahti ja pukkasi miehen kylkeä.
"Minä olen kärsinyt viikkotolkulla, kun en ole saanut mainituksi asiasta. En todellakaan ole muuttamassa mieltäni, Wolfie."

Wolfie ei voinut olla varma, mutta ainakin tällä hetkellä suunnitelma oli siis yhteinen koti. Hexhamissa. Omalla pihalla ja monella hepalla.
"Hyvä on. Etsitään siis hyvää taloa, kun palataan kotiin. Mitä muuta haluat? Heppoja ja..?"

"Heppoja, pihan laumalle ja kunnon keittiön", Muriel vastasi.
"Ja sinut."
Hän kohottautui niin, että saattoi painaa suudelman miehen huulille.
"Vain sinut", hän toisti.

Wolfie hymyili puolittain.
"Tarvitsen huoneen, jossa säveltää ja soittaa ja säilyttää instrumentteja. Kalinka meinasi pistä poskeensa Stradivariukseni", mies huokasi.
"Jossa on tarpeeksi tilaa ja hyvä akustiikka."

"Sinun pitää saada oma sävellyshuone", Muriel vastasi, upottaen sormensa punaisten hiusten joukkoon villitäkseen niitä.
Hänen olisi kerrottava tästä Emmielle. Mahdollisimman pian.
Heti.
"Mitä muuta sinä tahdot, Wolfie?"

"No, voisimme aina ristiä jokaisen huoneen rakastelemalla siinä", Wolfie ehdotti ja puristi naisen pakaraa hellävaraisesti.
"Ja siten hankkia talon, jossa on mukavasti huoneita. Ne ovat hyviä myös koiria ajatellen, jos koiria on suljettava eri huoneisiin tai erotettava toisistaan."

Muriel kehräsi naurusta.
"Minä en vastustele. Olen varma, että jossakin kulttuurissa se tuo onnea."
Hän näykkäsi miehen korvaa.
"Pitääkö minutkin erottaa eri huoneeseen?"

"Ehkä silloin tällöin", Wolfie ehdotti ja kierähti alemmas notkealla liikkellä, näykäten terävästi naisen pakaraa.
"Jos olet kovin pahansisuinen tai aivan liian tuhma."

Muriel vingahti yllättyneen.
"Minä kuvittelin, että pidät siitä, kun olen sellainen", hän vetosi ja yritti kiepahtaa selälleen.
"Mutta olkoon. Huone sinulle ja huone minulle, ja riittävän monta koirille."

"Minä pidänkin", Wolfie vastasi ja rojahti Murielin selän päälle vaikeuttaakseen kääntymistä, painaen suudelman hampaista saaneelle pakaralle.
"En sanonut, millainen huone se on", hän lisäsi suupielet nykäisten.

Muriel luovutti kääntymisen suhteen ja jäi makaamaan vatsalleen.
"Röyhkeä mies", hän puhahti ja taivutti kättään tavoittaakseen otetta punaisista hiuksista.
"Millaisesta huoneesta sinä oikein haaveilet?"

"Kunhan vitsailen", Wolfie vakuutti huvittuneena myhäillen ja taputti pakaraa.
Hän kallisti päätään tukistusta vasten.
"Haluaisin voida kävellä tai pyöräillä töihin."

"Vai niin", Muriel vastasi ja tukisti hiuksia hieman tuntuvammin, ennen kuin kiepahti ympäri. Hän siirsi kätensä hiuksilta silittämään miehen pisamaista poskea.
"Voisit tulla käymään kotona lounaalla", hän ehdotti.
Ajatus oli hyvin... lämmin. Kotoisa.

"Hylkäsitkö jo fantasian työpöydästäni?" Wolfie kysyi hamuten vatsan ihoa, hengittäen sitä vasten.
"Olisi myös mukavaa, jos pihan lisäksi tontin ympärillä olisi tilaa eikä naapureita iholla."

"Naisella saa olla monta fantasiaa", Muriel huomautti.
"Meillä on loppuelämämme aikaa. Minä voin aivan hyvin fantasioida myös siitä, että saan toivottaa sinut tervetulleeksi valmiiksi katetun lounaan ääreen, rakkaani."

Wolfie katsahti Murielia silmäkulmastaan, lämpöä vihreissä kissansilmissä. Loppuelämämme.
"Millaisesta lounaasta me puhumme?" hän kysyi sivellen reiden pehmeää ihoa.

"Jotakin herkullista", Muriel vastasi.
"Jotakin herkullista ja nopeaa, sillä vaikka on synti syödä kiireisesti, aikaa pitää jättää myös rakastelulle. En usko, että pystyisin pitämään käsiäni erossa sinusta, rakas."

Wolfie nauroi käheästi ja valui painamaan suudelman naisen reidelle.
"Se kuulostaa erittäin hyvältä. Toivon, että asia tulee myös olemaan niin", hän sanoi ja näykkäsi reiden ihoa.

Muriel huokaisi, ja kosketus sai varpaat kipristymään.
Mutta Wolfien sanat saivat hänet huolestumaan.
"Mitä tarkoitat, rakas?"

"Sitä vain, että jos olet vielä kanssani, kun olemme harmaita, kurttuisia ja kärttyisiä, toivon sinun tuntevan niin vielä silloinkin", Wolfie selvensi ja nojasi poskensa naisen alavatsaan, katsellen tämän kasvoja. Toinen käsi vaelsi ylös vatsaa, leikittelemään herkällä iholla.

Muriel kurtisti kulmiaan. Levoton tunne yritti nostaa päätään jossakin hänen mielensä perukoilla, mutta hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä. Sen sijaan hän vei kätensä sukimaan punaisia hiuksia.
"Minä en aio olla kärttyinen", hän ilmoitti, hymy suupieltään nykien.
"Ja genetiikan puolesta sinä tulet olemaan pikemminkin valkoinen kuin harmaa, rakas."

Wolfie oli jokseenkin Murielin naisellisten apujen lumoissa, mutta kohotti puolittain hymyilevän katseen naisen kasvoihin.
"Aivan, mitä ajattelin. Sinä et ole ollut kärttyinen päivääkään elämässäsi."

Oli vaikea keskittyä keskusteluun, kun käsi vaelsi keholla.
"Mmh, minä olen oikea päivänpaiste", Muriel vastasi ja tukisti Wolfien hiuksia kevyesti.
"Minun pitäisi kertoa Emmielle. Että muutamme yhteen."

"Anna palaa", Wolfie kannusti ja kierähti selälleen sängylle, kädet pään takana, häpeilemättömän alastomana.
"Voisin kuvitella, että sisaresi korvat punoittavat."

Muriel kohottautui istumaan ja jäi katselemaan Wolfieta yhtä häpeilemättömänä. Hän laski kätensä miehen rintakehälle ja juoksutti sitä kohti miehen vatsaa.
"Syytän sinua, hävytön mies. Teit sen aivan tahallasi."

"Minäkö? Pois se minusta", Wolfie vastasi nauraen käheästi, miellyttävää raukeutta jäsenissään. Ehkä oli ollut sopimatonta rakastella kesken sisaren juhlien, mutta väliäkö sillä.

"Tietenkin. Viaton siveyden sipulini."
Muriel kumartui painamaan viipyilevän suudelman miehen huulille.
"Minä käyn nyt keskustelemassa pienen sisareni kanssa, mikäli hän on yksin. Ajattele sinä sillä välin ajatuksia, jotka pitävät sinut hereillä, sillä minun tekee yhä mieli."

Wolfien suupieli nykäisi hymystä. Vai sillä tavalla.
"Jos nukahdan, tiedät kyllä, miten saada minut hereille", hän vakuutti huvittuneena ja painoi silmänsä kiinni, ristien nilkkansa rennosti.

Muriel kumartui painamaan toisen suukon miehen otsalle ja silitti tämän vatsaa sormenpäillään ennen kuin nousi. Hän kietoutui kukalliseen, kevyeen silkkiaamutakkiin ja vilkaisi hajamielisesti kelloa. Juhlat jatkuivat varmasti edelleen, mikä tarkoitti sitä, että reitti Emmien luo oli vapaa.
Vaivautumatta pukeutumaan sen enempää Muriel tassutteli käytävään ja koputti naapurihuoneen oveen.

Sisaren korvat punoittivat. Tempest ei ollut ollut varma, mitä tehdä ymmärtäessään, mitä kuuli, ja epätietoisuus oli jähmettänyt hänet paikalleen, istumaan huomionkipeiden kissojen keskelle iltapuvussa, jonka ylellinen, kukin kirjottu kangas oli herättänyt suurta kiinnostusta pienissä rakkaissa.
Hän avasi oven, tietämättä täysin minne katsoa ja sukien vaaleita suortuvia korviensa taakse.
"Onko kaikki hyvin?"

Murielin yli pyyhkäisi sietämätön hellyys.
"Kultapieni", hän vetosi, kun näki välttelevän katseen, ja veti Tempestin halaukseen.
"Olen pahoillani. Järkytimmekö sinua?"

Tempest mumisi epämääräisen, kieltävän vastauksen, kasvot Murielia vasten hautautuneena. Hän silitti hajamielisin sormenpäin sisarensa selkää.
"Oletko kunnossa?" hän varmisti varovasti.

Muriel rutisti sisartaan hieman kovempaa ja painoi suukon tämän hiusten joukkoon.
"Kaikki on hyvin", hän vastasi ja veti sitten syvään henkeä.
"Minun pitää kertoa sinulle jotakin. Saanko tulla sisään?"

Tempest perääntyi halauksesta ja päästi Murielin hämärään, uneliaaseen ja siivoojan jäljiltä hyvin siistiin makuuhuoneeseen. Neljä kissaa kiehnäsivät hänen jalkojensa ympärillä.
"Mitä?"

Muriel sulki oven perässään ja kääntyi katsomaan sisartaan.
Hänen silmänsä loistivat.
"Me muutamme yhteen."

"Sinä ja Wolfgang?" Tempest varmisti kasvot hymystä syttyen ja otti Murielin kädet omiinsa.
"Olen niin onnellinen puolestasi! Se on ihanaa. Jäättekö Hexhamiin?"

"Niin! Uskalsin viimein kysyä!"
Murielin kädet tärisivät hieman, kun Tempest tarttui niihin. Mutta puhtaasti innostuksesta. Ja ehkä ripauksen helpotuksesta.
"Ja kaikki on vielä uutta, mutta Wolfie haluaa pysyä lähellä työpaikkaansa. ja meidän laumamme tarvitsee tilaa..."

"Voi rakkaani, olen ylpeä sinusta", Tempest vetosi lämpimästi ja puristi sisarensa käsiä, yrittäen unohtaa aikaisemman ääninäytelmän. Varsinkin yrittäen olla vertaamatta omaa rakkauselämäänsä siihen.
"Oletko sinä onnellinen?"

Muriel jähmettyi hetkeksi ja nyökäytti sitten päätään.
"Olen. Uskon, että todella olen."
Hänen kasvonsa vakavoituivat.
"Se pelottaa minua."

"Miksi?" Tempest kysyi takaisin ja silitti peukaloillaan Murielin kämmenselkiä. Oli ihana nähdä nainen onnellisena. Muriel ansaitsi tulla rakastetuksi.

Muriel tunsi sydämensä lyövän nopeammin.
"Koska yleensä siitä on seurannut jotain pahaa", hän vastasi, madaltaen ääntään kuin olisi pelännyt kohtalotarten kuulevan sanansa.
"Jos olen liian onnellinen."

"Mitä pahaa?" Tempest kysyi kallistaen päätään asteen ja istahti sängyn päässä olevan arkun pehmustetulle kannelle, kutsuen Murielia istumaan viereensä.

Muriel istahti sisarensa viereen ja painoi päänsä tämän hartialle, eikä mennyt kuin hetki, kun kissat olivat heidän ympärillään ja päällään.
"En tiedä. Jotakin. Tasapainottamaan sitä, että olen niin onnellinen. Ehkä Laurielle tapahtuu jotain. Tai sinulle."

"Mikset saisi olla onnellinen?" Tempest tiedusteli ja nosti kissoja pois sylistään, ennen kuin niiden kynnet rikkoisivat ainutlaatuisen iltapuvun kankaan.

Muriel poimi yhden kissoista syliinsä, olematta täysin varma siitä, kuka oli kyseessä.
"En tiedä. Minä vain pelkään sitä. Mitä, jos Wolfielle tapahtuu jotakin?"

"Mitä hänelle tapahtuisi?" Tempest kysyi. Paitsi ehkä aikainen sydänkohtaus sen perusteella, mitä hän oli kuullut aikaisemmin.

Muriel kohautti toista hartiaansa.
"Hän voi litistyä pianon alle", hän vastasi, vain osittain pilaillen, ja silitti sisarensa polvea helman läpi.

"Ehkä voit olla onnellinen turvallisin mielin ja murehtia pianosta, jos niin käy", Tempest ehdotti hellästi. Huoli kuulosti melko kaukaiselta, vaikka hän itsekin huolehti asioista, joista luultavasti ei ollut huolta.

Muriel ei ollut siitä lainkaan niin varma.
Silti hän suoristautui, niin että saattoi painaa suukon sisarensa poskelle.
"Onko sinulla kaikki hyvin, kultapieni?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti ja sipaisi pehmeän suortuvan korvansa taakse. Ehkä hänen pitäisi palata juhliin, vaikka niiden tuoma huomio teki hänen olonsa epämukavaksi.
Asusta päätellen Muriel ei ollut aikeissa enää liittyä juhlaväen seuraan.
"Olen onnellinen puolestasi."

Muriel toivoi, että se oli totta.
Hän painoi vielä yhden suudelman vaalean untuman peittämälle ohimolle ennen kuin nousi seisomaan.
"Minun pitäisi päästää sinut lepäämään. Ja mennä katsomaan, pitääkö Wolfie tökkiä hereille."

Tempest vastasi hymyllä ja kosketti sisarensa poskea. Hänellä oli epäilys, että pariskunta saattaisi tehdä muuta kuin tökkiä toisensa hereille, ja siinä tapauksessa hänen olisi ehkä parempi palata juhlien hulinaan.

Muriel sukaisi vaalean suortuvan sisarensa korvan taakse ja silitti jalkaansa vasten puskevan kissan päätä.
"Nähdään aamulla, kultapieni", hän toivotti, ennen kuin palasi takaisin viereiseen huoneeseen.
Tempest oli ollut varma, että hän voisi olla onnellinen.

Sunnuntai 1. syyskuuta 2019, kello 2:48, Lombard Road, Battersea, Lontoo

Sulkiessaan kattohuoneiston oven takanaan Tiarnan veti syvään henkeä. Hän tunnisti kodin tuoksun, vaikka pitkä poissaolo oli saanut sen jo melkein unohtumaan hetkeksi. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen sentimentaalisena ihmisenä, mitä tuli kotiin - silloin kun ei puhuttu Skotlannista, hänen todellisesta kodistaan - mutta nyt tuntui pahuksen hyvältä olla taas täällä.
Ei, tuntui hyvältä olla kotona, koska Emmie oli täällä.
Vaaleansininen kauluspaita oli ollut sellaisenaan hieman liian kevyt valinta Lontoon yöhön, ja Tiarnan hytisi hieman riisuessaan kenkänsä eteiseen. Hän hylkäsi matkalaukkunsa surutta niiden seuraan lähtiessään hiipimään peremmälle asuntoon.
Virallisesti hänen olisi pitänyt palata vasta seuraavana iltana, mutta hän oli saanut viime hetkellä luvan lähteä jo päivää aikaisemmin.

Ylellinen kattohuoneisto oli unisen sininen Lontoon yössä. Upottavissa villamatoissa näkyi edelleen imurin pörheyttämät raidat, ja avaran oleskelutilan tasoille oli asetettu pioneita lasiruukuissa. Yksi oli työnnetty vaarallisen lähelle kahvipöydän reunaa.
Ainoa valo hehkui makuuhuoneen raollaan olevan oven raosta, kun Macbookin virtaviivainen näyttö valvoi yksin. Tekstistä surullisen tyhjä tiedosto näytöllä päättyi 'asdwkedlkghrh'.
Kirjoittaja oli nukahtanut hetki sitten, kyljellään retkottaen, käsivarsi tyynynä ja toinen käsi edelleen näppäimistöllä lojuen. Romana kyyhötti emäntänsä lonkalla, häntä tassujen ympäri kierrettynä ja maailmaa vihreät silmät viiruina katsellen. Leela ja Nyssa olivat käpertyneet kerälle osittain Tiarnanin vanhan t-paidan sisään, jonka Tempest oli adoptoinut itselleen, ja pörheähäntäinen Nasreen tutki uteliaana makuuhuoneen tasoille ladottuja laatikoita led-kynttilöitä.
Myös toinen makuuhuoneen yöpöydille asetetuista kukkamaljakoista oli päätynyt vaarallisen lähelle tason laitaa.

Jos Tiarnanilta kysyttiin, Tempest oli aina ollut heistä se, jolla oli lahja ymmärtää kissojen sielunelämää. Mutta oli hänkin oppinut jotakin niiden vuosien aikana, joina oli jakanut kotinsa viiksekkäiden pienten airueiden kanssa.
Ensi töikseen hänen katseensa osui kahvipöydälle asetettuun ruukkuun, ja pikemminkin vaisto kuin tietoinen harkinta sai hänet siirtämään sitä hieman kauemmas reunasta ennen kuin hän suuntasi makuuhuoneeseen.
Makuuhuoneessa hän kohtasi ensin Romanan syyttävästi siristyvät silmät, ja sitten kukkamaljakkoon. Samalla hetkellä myös Nasreen tuntui huomaavan sen, ja puuhkahäntäinen kissa hypähti pehmeästi lattialle.
Tiarnan astui lähemmäs yöpöytää.
Samoin Nasreen.
Tiarnan otti pidemmän harppauksen.
Nasreen kiihdytti vaihtiaan.
Tiarnanin onnistui nostaa maljakko syliinsä samalla hetkellä, kun Nasreen ponnahti yöpöydälle.

Nasreen tuijotti kaukomailla majaillutta isäntää kirkkain, safiirinsinisen silmin ja istahti yöpöydälle, kielinkärki suusta pistäen. Sen katse tuntui menevän vain aavistuksen kieroon.
Leela ja Nyssakin heräsivät isännän läsnäoloon ja mönkivät esiin Tempestin t-paidan sisästä ja loikkasivat kiehnäämään Tiarnanin jaloissa kehräten.

Tiarnan laski maljakon lähimmälle tasolle ja turvallisen välimatkan päähän sen reunasta ennen kuin kumartui tervehtimään Leelaa ja Nyssaa hellin silityksin.
Hän olisi tervehtinyt myös Romanaa, mutta se tuijotti häntä edelleen syyttävästi emäntänsä lonkan päältä.
Tiarnan ei välittänyt. Hän astui varovasti jaloissaan kiehnäävien kissojen ylitse ja istahti sängyn laidalle.
Toinen käsi siirtyi pyyhkäisemään suortuvan Tempestin otsalta.

Sormet värähtivät näppäimistöllä ja lisäsivät epämääräiseen sekamelskaan v-kirjaimen. Sitten Tempest raotti unesta sameita silmiään, tuijotti näytön valoa sekavana, kunnes se sammui ja jätti heidät yön pimeyteen.
Vaaleat kulmat kurtistuivat, ja Nasreen työntyi heidän väliinsä, hosuen tassullaan pehmeisiin, kullanvalkeisiin suortuviin sotkeutunutta pompulaa, joka oli kai joskus pitänyt pesun jäljiltä villiksi kuivaneita hiuksia nutturalla.
Tempest kääntyi katsomaan hämmentyneenä olkansa yli.

Tiarnanin silmät siristyivät hymystä, kun hän kohtasi vaimonsa katseen makuuhuoneen hellässä hämärässä.
"Hei, rakas", hän tervehti hiljaa, pitkän päivän kähentämällä äänellä.
"Anteeksi, että herätin sinut."
Joku kissoista puski päätään hänen kylkeään vasten.

Vei järkyttyneen silmänräpäyksen, että Tempest ymmärsi Tiarnanin olevan kotona ja pisamaiset kasvot sulivat häkeltyneeseen, valovoimaiseen hymyyn.
"Sinä olet kotona", Tempest kuiskasi epäuskoisena ja kohotti kätensä koskettamaan miehen kasvoja. Sormenpäät kulkivat poskipään linjaa ja piirsivät sitten nenän profiilin.

Hellyys pyyhkäisi Tiarnanin yli.
"Niin olen", hän myönsi, ja malttoi mielensä hetken ennen kuin kumartui painamaan hellän suudelman vaimonsa huulille.
Minun olisi pitänyt olla kotona jo kauan sitten.
"Yllätys."

Suudelma tuntui varpaissa ja sai sähköistyneet perhoset heräämään hänen vatsanpohjassaan. Tempest sulki silmänsä ja tunsi olonsa epätodelliseksi, kipristäen varpaitaan. Hän silitti hopeaa Tiarnanin hiuksissa, pohtien oliko sitä enemmän. Sydän lepatti.
Sitten hymy sammui.
"Voi ei", hän henkäisi.

Se ei varsinaisesti ollut reaktio, jota Tiarnan oli odottanut.
Tummat kulmat painuivat kurtistukseen, ja niiden välille ilmestyi huolestunut juova, kun hän suoristautui istumaan.
"Mitä nyt, rakas?"

Tempest tuijotti hetken Tiarnania ja vilkaisi sitten ympärilleen, uni silmistä haihtuen. Hän hieraisi silmäänsä ja pitkiä, vaaleita ripsiä ja kohottautui kyynärpäänsä varaan, tutkien myrskysilmiä anteeksipyytävänä.
"Minun piti laittaa kaikki kauniiksi tuloasi varten. Ja kokata sinulle, tai tehdä ainakin triflen", hän vetosi ja viittasi sitten lannistuneesti tasoilla istuvia laatikoita kohti, "ja aioin yllättää sinut kynttilöillä ja ostin uusia alusvaatteitakin." Sanat tekivät poskista kuumat ja saivat hänet painamaan katseensa nolostuneena.

Tiarnan oli aikuinen, avioliitossa elävä mies.
Ja silti maininta uusista alusvaatteista sai hänen ajatuksensa lyömään hetken lukkoa.
Vanha mies.
"Rakas", hän vetosi ja ojensi käsiään kutsuakseen vaimoaan syliinsä.

Tempest puri alahuultaan ja nousi istumaan, nojautuen Tiarnanin syliin. Hän puristi nuhjuisen t-paidan helmaa ja pohti, näyttikö kodittomalta hiusten hapsottaessa kurittomina.
"Mutta olen onnellinen, että olet siinä", hän vakuutti ja puski päällään hajamielisesti miehen leukaperää.
"Olen ikävöinyt sinua."

Tiarnan veti vaimonsa syliinsä ja painoi hetkeksi kasvonsa vasten tämän hiuksia. Hän hengitti niiden tuoksua syvään, ja hetken kaikki se ikävä, jota hän oli tuntenut, tuntui tiivistyvän tähän hetkeen.
Hän oli kotona.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua."

Tempest kiersi kätensä Tiarnanin vyötärölle ja hautasi nenän vaaleansinistä kauluspaitaa vasten. Se tuntui viileältä, ja hän painautui paremmin miehen rintaa vasten.
"Oletko väsynyt, rakas?" hän kysyi hiljaa ja silitti paidan selkämystä.

Aiemmin Tiarnan oli ollut. Kuoleman väsynyt. Junamatka oli tuntunut kestävän ikuisuuden, ja hänen päänsä oli uhannut nuokahdella siitä huolimatta, että hän oli tapojensa vastaisesti juonut kupillisen kahvia matkan aikana.
Nyt väsymys tuntui olevan tiessään.
"Olen tainnut valvoa väsymyksen ohi", hän vastasi, nauttien silityksestä selällään.
"Oletko sinä ehtinyt nukkua lainkaan, rakas?"
Romana määkäisi tuohtuneesti heidän vierellään.

Ehkä Tiarnan pehmitteli totuutta. Miehen täytyi olla uupunut pitkän työrupeaman ja yömyöhään kestäneen matkan jäljiltä, mutta hän oli ikävöinyt miestä kipeästi.
"Näköjään", Tempest huokasi ja heilautti toista kättään tietokonetta kohti. Sitten hän vetäytyi halauksesta niin, että painoi kannen kiinni ja nosti sen yöpöydälle.
Hetken epäröityään hän veti miehen vanhan t-paidan päänsä yli.

Tiarnan oli aikeissa ehdottaa, että Tempest voisi jatkaa unia. Että hän kävisi vain nopeasti pesulla, ja tulisi sitten vaimonsa viereen. Vaikka häntä itseään ei juuri tällä hetkellä väsyttänyt, uupumus saisi hänet varmasti kiinni ennen kuin hän huomaisikaan.
Se kaikki unohtui.
Vanha mies.
Hänen katseensa hakeutui paljastuneeseen ihoon.
Vanha, vanha mies.

Paita tipahti närkästyneenä määkäisevän kissan niskaan, ja Tempest taisteli vastaan halua kiertää kädet nyt kovin alastoman ihon suojaksi. Hän painoi ujona katseensa, ennen kuin siirtyi varovasti lähemmäs ja nojautui hamuamaan kevyesti Tiarnanin kaulaa.

Tiarnanin hälytyskellot alkoivat soida. Tämä oli varmastikin pelkkää unta, yksinäisen vanhan miehen harhaa, josta hän heräisi yksinäiseen, pariisilaiseen hotellihuoneeseen.
Mutta Tempestin kehon lämpö tuntui todelliselta.
Kädet siirtyivät silittämään naisen selkää, palvomaan paljastunutta ihoa.

Ehkä miehen olisi pitänyt saada levätä. Tiarnanin kotiinpaluu, joka oli sisältänyt tuskin suudelmaa, kummitteli edelleen hänen mieltään yksinäisinä hetkinä.
Tempest hivuttautui lähemmäs ja ryhtyi napittamaan miehen paitaa auki, kun painoi suudelmien helminauhaa korvanlehdeltä alas paljastuvalle solisluulle.

Jos joku olisi ehdottanut Tiarnanille lepäämistä juuri nyt, hän ei olisi varmastikaan ollut kykenevä vastaamaan seurauksista. Kaikki se yksinäisyys, jota hän oli tuntenut, tuntui vyöryvän hänen ylitseen.
Se ei tehnyt hänestä järkevää miestä.
Hänen kätensä vaelsivat Tempestin vyötärölle ja siitä tämän reisille.

Tempest kiipesi kosketuksen myötä hajareisin sängyllä istuvan miehen syliin. Saatuaan napit auki, kädet työnsivät kauluspaidan pois ja nousivat sitten hopean kirjomiin hiuksiin, kun suudelmat kohosivat taas ylös kaulaa ja huulet päätyivät hamuamaan hellinä miehen korvaa.

Tiarnan auttoi kärsimättömänä paidan kanssa, niin että Leela joutui jo toistamiseen vaatekappaleen julman hyökkäyksen kohteeksi. Se ei jäänyt odottamaan kolmatta hyökkäystä, vaan loikkasi yhdelle ledkynttilälaatikoiden valtaamista tasoista loukkaantuneesti kyyristellen.
Viileys oli tiessään, korvautunut kuumuudella.
Korvan hamuaminen saattoi hyvinkin olla viimeinen pisara. Se, joka sai Tiarnanin kaatamaan Tempestin patjalle niin, että hän saattoi kumartua vaimonsa ylle ja hakea suudelmaa tämän huulilta.

Sydän jätti lyönnin välistä, kun maailma kiepahti yhtäkkiä ylösalaisin, ja kiihtyi sitten onnelliseen lepatukseen. Tiarnan ei halunnut nukkumaan. Tiarnan halusi hänet.
Tempest hymyili vatsaa nipistävää suudelmaa vasten ja punoi sormensa tummiin hiuksiin, punoen hopean kirjomia suortuvia niiden lomassa.

Tiarnan ei halunnut nukkumaan.
Ripaus lisää hopeista oli ilmestynyt hänen hiuksiinsa heidän erossa ollessaan. Hopeaa, jota hän kantoi ylpeänä.
Vanha mies.
Mutta juuri nyt hän ei tuntenut oloaan vanhaksi, antaessaan suudelmien siirtyä vaimonsa kaulalle.
"Minulla on ollut sinua ikävä..."

Hopea hiuksissa sai sekin Tempestin vatsanpohjan nipistämään, ja kaulaa koskettavat huulet kallistivat pään taakse silmien painuessa kiinni. Pimeys syttyi tuikkimaan tähtiä, ja hänen maailmansa aaltoili. Tiarnan halusi hänet, edelleen kaiken jälkeen.
"Minullakin sinua", hän vetosi henkäisten ja kiersi jalkojaan miehen ympärille.
"Välillä niin, että luulin kuolevani."

Tiarnan joutui hetken keräämään ajatuksiaan.
"Olen onnellinen, että olen kotona", hän vastasi, eikä äänen käheys johtunut enää pitkästä päivästä. Se oli täynnä kaipausta, jota hän tunsi vaimoaan kohtaan.
Hän häki toisella kädellään tukea patjasta, niin että saattoi viedä toisen käden taistelemaan vyönsä kanssa.

Sormet laskeutuivat hiuksista ja kulkivat kylkiä pitkin alas housujen vyötärölle, haluamatta jättää miehen ihoa. Sitten ne siirtyivät auttamaan vyön, napin ja vetoketjun kanssa.

Tiarnan ei ollut ennen tätä hetkeä oikeastaan edes ymmärtänyt, paljonko oli ikävöinyt vaimoaan. Kiireen keskellä hän ei ollut antanut tunteelle sijaa, vaan sysännyt sen jonnekin mielensä perukoille. Se oli palannut vainoamaan häntä unissa, joista hän heräsi tuntien olonsa hyvin yksinäiseksi.
Mutta tällä kertaa kyse ei ollut vain unesta. Nyt hän saattoi viedä vyöltä vapautuneen kätensä silittämään vaimonsa kylkeä ja tuntea ihon lämmön sormiaan vasten.
Joku kissoista määkäisi.

Syke hakkasi hänen sisällään ja tuntui pulssina sormenpäissäkin. Tempest tunsi Tiarnanin lämmön ihollaan ja haistoi sen tutun, rakkaan tuoksun. Sormet auttoivat housut auki ja tönivät niitä alas, ja jalat auttoivat sysäämällä niitä kohti nilkkoja.
Huulet hamusivat kevyesti korvan kaaria.

Nyssa loikkasi säikähtäneenä taaksepäin, kun Tiarnan potkaisi toisella jalallaan sen vieressä päästäkseen eroon housuistaan. Lahje takertui nilkan ympärille, ja vei lopulta toisen sukan mukanaan kun viimein irtosi. Toinen sukka sai jäädä, sillä hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt sen riisumiseen. Ehkä se toi jossainpäin maailmaa onnea, ainoastaan yhden sukan pitäminen.
Oliko varjo heidän luonaan?
Ajatus yritti tunkeutua Tiarnanin mieleen, salakavalana ja äkillisenä. Mutta kaikki oli hyvin, tämä tässä oli Em, oma itsensä.
"Haluan sinut", hän kuiskasi hiljaa.

Sanat saivat onnellisen perhosten lepatuksen aikaan hänen vatsassaan. Luultavasti saisivat aina, sillä Tiarnanin rakkaus tulisi aina olemaan yhtä epätodellista ja häkellyttävää.
Mies, joka saisi kenet tahansa ja ansaitsisi niin paljon häntä enemmän, halusi hänet.
Tempest vastasi nostamalla kädet miehen poskille ja painamalla syvän, kaipaavan suudelman tämän huulille. Hänkin halusi miehen, ja toivoi, ettei hänen kehonsa pettäisi häntä.

Vanha mies, Tiarnan kuuli moittivan äänen mielessään, mutta kieltäytyi kuuntelemasta sitä. Vanha mies,väliäkö sillä. Hän oli kaivannut vaimoaan, ja pidentynyt erossaoloaika oli ajanut hänet melkein hulluksi.
Nyt Tempest oli tässä.
Kärsimättömyydestään huolimatta hän ei kiirehtinyt kannustaessaan naisen lantion parempaan asentoon ja silittäessään tämän reittä sormenpäillään.

Odotus sai maailman notkahtelemaan hänen allaan. Ja Tiarnan oli niin kiltti, niin kärsivällinen. Kuten ensimmäisenä yönä, jona hän oli kutsunut näyttelijän pieneen yksiöönsä ja lopulta soittanut itkien sisarelleen, kuinka oli pettänyt molempien odotukset.
Tempest yritti hengittää syvään ja nosti kätensä silittämään Tiarnanin hiuksia, varpaat kipristellen. Rentoudu, rentoudu, rentoudu, hän hoki mielessään, houkutellessaan miestä lähemmäs.

Sama muisto kummitteli joskus Tiarnanin mielessä ja sai hänet toivomaan, että hän olisi voinut tehdä enemmän sen hyväksi, että Tempest olisi tuntenut olonsa rennoksi ja hyväksi.
Ehkä nainen tunsi edes olevansa turvassa, kaikesta huolimatta.
Hän painoi hellän, kiireettömän suudelman vaimonsa huulille ennen kuin painautui varovasti lähemmäs.

Tempestin sormet punoutuivat Tiarnanin hiuksiin, kun hän hengitti vavahtaen ulos. Tunne oli yhtä aikaa kivulias ja suunnattoman ihana, voida olla niin lähellä Tiarnania. Hän oli ikävöinyt miestä niin kovin.
Hän hamusi suudelmaa miehen huulilta ja kannusti tätä jatkamaan.

Tiarnan painoi hellän suudelman vaimonsa suupielelle.
"Kaikki hyvin?" hän varmisti hiljaa, samalla kun joku kissoista taputteli pehmeällä tassullaan hänen paljasta jalkapohjaansa.
Hän toivoi, että Tempest kykeni olemaan rehellinen hänen kanssaan.

Tempest hengitti syvään ja sulki silmänsä.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti pehmeästi, kevyesti hengästyen.
"Haluan sinut. Jatkaisit, rakas", hän vetosi punoen miehen hiuksia. Hän ei välittänyt kivusta.

Osa Tiarnanista huolestui. Sama osa, joka vaati häntä lopettamaan, siirtymään kauemmas.
Kaikki hyvin, hän toisti itselleen ja silitti vaimonsa reittä sormenpäillään ennen kuin alkoi etsiä heille hellästi yhteistä rytmiä. Hän halusi uskoa siihen, että Tempest kertoisi, mikäli kipu olisi liikaa.

Tempest kietoi itsensä Tiarnanin ympärille, ja antoi itsensä hukkua miehen tuoksuun ja lämpöön. Onnelliseen tunteeseen siitä, että tämä uskomaton mies hyväksyi hänen rikkinäisen rakkautensa ja antoi hänen rakastaa itseään.
Keho rentoutui kosketukseen, ja Tempest voihkaisi hiljaa tähtien vallatessa hänen mielensä ja mielihyvän syttyessä hänen sisällään.

Joku kissoista määkäisi loukkaantuneena siitä, että jäi ilman huomiotta, mutta karvanaamat saisivat pärjätä hetken omillaan.
Lattialla Nasreen oli kiinnostunut hänen sukastaan.
Voihkaisu, jossa ei ollut kipua, sai veren kiehumaan Tiarnanin suonissa tavalla, joka oli varmasti vanhalle miehelle sopimaton. Se sai rytmin muuttumaan hitaasti voimakkaammaksi, samalla kun hän punoi sormensa vaimonsa sormien lomaan.

Tempest puristi Tiarnanin sormia ja tunsi ajelehtivansa tähtien sekaan. Miten hän oli ikävöinyt miestä.
Kosketus kävi melkein liian paljoksi kestää, ennen kuin keho otti vallan ja vavahteli ylivoimaisesta mielihyvästä, selkä patjasta irti kaartuen. Maailma täyttyi kirkkaudesta.

Tiarnan ei ollut varma, milloin lakkaisi pelkäämästä sitä, että Varjo saisi heidät varoittamatta kiinni. Ehkä niin ei kävisi koskaan, vaan pelko kulkisi hänen mukanaan lopun elämää.
Siihen olisi vain totuttava.
Hän tunsi hellää lämpöä tuntiessaan, kuinka Tempestin keho reagoi. Matala murina karkasi jostain syvältä rintakehästä, kun hän hautasi hetkeksi kasvonsa vasten vaimonsa hartiaa.

Hitaasti valkoinen kirkkaus muuttui jälleen samettiseksi tähtitaivaaksi ja pyörteileväksi tähtipölyksi, ja Tempest löysi tiensä takaisin todellisuuden pehmeään, öiseen sineen.
Syke tuntui sormenpäissä, iho hehkui kuumaa ja hengitys kulki kiivaana, kun hän avasi tokkuraiset silmänsä.

Hetken Tiarnan makasi hiljaa paikoillaan, tasaten hengitystään. Ja sitten, kun hän ei enää luottanut käsivarsiensa kykyyn kannatella raukeaksi käyvää keho, hän kellahti kyljelleen vuoteelle.
Hetken hän katseli vaimoaan. Ja ojensi sitten käsivarttaan vetääkseen tämän syliinsä.

Maailma liikkui jälleen, kun Tiarnan veti hänet syliinsä ja Tempest painoi nenänsä miehen lämmintä, paljasta rintaa vasten.
Varpaat silittivät yksinäistä sukkaa miehen jalassa, ja hän puski ohimollaan solisluuta, kiertäen kätensä Tiarnanin vyötärölle.

Yksinäinen sukka saisi tyytyä kohtaloonsa vielä hetken, sillä Tiarnanin olo oli aivan liian hyvä siihen, että hän olisi alkanut huolehtia sen kohtalosta.
Joku kissoista taputteli tassullaan hänen paljasta jalkapohjaansa.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi Tempestille kietoessaan käsiään paremmin tämän ympärille.

"Minäkin sinua", Tempest vastasi tuskin kuuluvasti, hengittäen syvään Tiarnanin tuoksua. Syke eli edelleen hänen sisällään.
Romana kiipesi peiton peittämälle lonkalle, välittämättä sen kiikkeryydestä, ja pari kissoista työntyivät peiton alle, käpertyen hänen paljasta selkäänsä vasten.

Tiarnan nykäisi peittoa paremmin heidän päälleen ja sai Romanalta kiukkuisen mulkaisun, kun kissa joutui etsimään itselleen uuden asennon.
Tuntui hyvältä olla taas kotona.
"Onko sinulla ollut ikävää täällä yksin?"

"Vain silloin, kun ikävöin sinua", Tempest vastasi ääni tokkuraisen raukeana. Se oli usein, mutta hän halusi Tiarnanin saavan toteuttaa itseään rakastamassaan työssään vapaasti, ja hänen mielikuvituksensa oli aina täyttänyt tyhjän tilan ympärillä.
Ainakin ennen.
"Miten kuvauksissa meni?"

Tiarnan tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä.
"Hyvin. Nyt kaikki materiaali on lopultakin kuvattu", hän vastasi, sormet Tempestin selällä vaeltaen. Hän painoi suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.
"Mitä sinä olet tehnyt?"

"En mitään", Tempest huokasi turhautuneena.
"Kaikkea, mitä ei pitäisi." Stressi kouraisi vatsaa ja sai hartiat kireiksi, vaikka kosketuksen tuoma raukeus esti häntä sinkoamasta vuoteesta ja vaeltamasta levottomana pitkin kattohuoneistoa.
"Nautitko siitä? Pelin tekemisestä?"

Tiarnan tunsi hartioiden jännittymisen ja antoi kätensä nousta ylemmäs, silittämään olkapäitä ja niskaa.
"Se oli erilaista. Hyvin mielenkiintoista", hän myönsi.
"Mutta odotan innolla, milloin tuotannosta ilmoitetaan, halutaanko minut mukaan siihen uuteen sarjaan. Mitä tarkoitat sillä, että teet kaikkea, mitä ei pitäisi?"

"Sinä olisit täydellinen valinta sarjaan, siitä olen varma", Tempest vakuutti, vaikka tiesikin sarjasta vain utuisen asetelman. Mutta mihin Tiarnan ei olisi täydellinen?
Hän kääntyi ympäri, painaen selkänsä miehen rintaa vasten ja halaten tämän käsivarret ympärilleen.
"Juuri sitä. Olen kuurannut keittiönkaapit pesuaineella, järjestänyt vaatekaappini kolmesti ja kirjahyllyt ensin aakkosten ja sitten värien mukaan, maalannut kissoja ja satunnaisia mielitekoja, katsonut Young Nikolayn kahdesti sekä kirjoittanut tarinoita, jotka eivät kuulu siihen kirjaan, mitä minun kuuluisi kirjoittaa."

Tiarnan halasi Tempestin tiukasti syliinsä, eikä edes huomannut Romanan syyttävää katsetta, joka tuntui väittävän, että syy makuupaikan menettämiseen oli hänen.
Hienoinen juova ilmestyi hänen kulmiensa väliin.
"Onko kirjalla tosiaan niin kiire?"

"Lukijoiden mielestä on", Tempest vastasi ahdistuneena.
"Ja toki tuotantoyhtiö ja kustantajakin toivoisivat sen olevan edes tulossa." Elokuviin oli sijoitettu pöyristyttäviä summia, ja vaikka vasta ensimmäinen oli tullut ensi-iltaan, luultavasti kuudennen osan puuttuminen aiheutti levottomuutta rahoittajissa.
"Kyllä se siitä, kunhan vain saan sen kunnolla alkuun. Jotenkin..."

Tiarnan hipaisi huulillaan vaimonsa hiuksia.
"Voisinko jotenkin auttaa, rakas?"
Oli huolestuttavaa, ettei Tempest saanut kirjoitettua. Se sai hänet pelkäämään, että Varjon ote oli jälleen hiipimässä heidän elämäänsä.

Tempest kosketti Tiarnanin ohimon hopeaa kiitollisena.
"Minun pitää vain saada tarina mielessäni oikein, ja ehkä se sitten lähtee syntymään", hän vakuutti.
"Nyt olen vain kiitollinen siitä, että olet siinä."

Tiarnan toivoi, että se riittäisi.
"Olen varma, että lukijasi ymmärtävät kyllä", hän totesi.
"He rakastavat tarinaasi valtavasti."

Tempest hymyili puolittain. Hän toivoi niin ja tunsi stressin vetävän kehoaan kireäksi.
"Miten se sarja etenee nyt? Tiedätkö, milloin kuvaukset alkavat, jos saat osan? Kun saat osan."

Tiarnan aisti jälleen kireyden, ja se sai hänet halaamaan Tempestiä hieman tiukemmin.
"Kaikki hyvin, Em", hän kuiskasi pehmeästi ja suuteli vaimonsa hiuksia.
"Kuvausten olisi tarkoitus alkaa nyt syksyllä. Mikäli saan osan. Se tarkoittaisi, että olen taas kiinni töissä jonkin aikaa varsin intensiivisesti."

"Olen onnellinen, että saat tehdä, mitä rakastat", Tempest vetosi takaisin ja painautui Tiarnanin rintaa vasten.
"Oletko innoissasi siitä sarjasta?"

Silti Tiarnan toivoi joskus, ettei se, mitä hän rakasti, olisi vienyt häntä niin usein pois kotoa. Se oli tuhonnut hänen edellisen suhteensa, ja vaikka Tempest vakuutti olevansa sujut asian kanssa, toisinaan hän pelkäsi.
"Olen. En usko, että voisin olla olematta, kun ottaa huomioon, että se sijoittuu Skotlantiin."

"Se olisi täydellistä", Tempest vetosi ja kierähti selälleen niin, että saattoi katsella miehen kasvoja. Hän silitti poskipäätä ja siloitti sitten tummaa kulmakarvaa hellästi.
"Pidän sormet ja varpaat ristissä, että saat sen. Mehän puhuimme, että voisimme vuokrata mökin Skotlannista, jos kuvaat siellä."

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja.
"Olisiko se sinusta edelleen hyvä ajatus?" hän kysyi, yrittäen olla kuulostamatta liian toiveikkaalta. Hän ei halunnut painostaa vaimoaan mihinkään.
"Joutuisit olemaan poissa kotoa."

"Minäkin rakastan Skotlantia", Tempest muistutti ja piirsi miehen komean nenän profiilia sormenpäällään.
"Se olisi ihanaa. Ja olisin lähempänä Murielia. Tiesitkö, että hän on ostanut talon yhdessä Wolfgangin kanssa? Hexhamista."

Tiarnan kohotti yllättyneesti kulmiaan.
"Niinkö?" hän vastasi.
"Sehän kuulostaa siltä, että he ovat vakavissaan."

"Niin kuulostaa", Tempest vastasi ja melkein vingahti innosta.
"Sen miehen on parempi tehdä sisareni onnelliseksi. Muriel ansaitsee olla oman elämänsä sankaritar."

Tiarnan painoi hellän suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.
"Haluaisitko käydä vierailulla siskosi uudessa kodissa?" hän kysyi.
"Onko hän innoissaan?"

"Haluaisin, voisin auttaa häntä remontissa", Tempest sanoi ja nojautui paremmin Tiarnania vasten, kiertäen kätensä miehen vyötärölle.
Vaikka hänestä ei kai ollut merkittävästi hyötyä sairaalloisena ja heiveröisenä.
"Toivon, että hän on. Tiedäthän sinä millainen Muriel on."

Tiarnan kietoi käsivartensa Tempestin ympärille.
"Tiedänhän minä", hän myönsi.
"Milloin haluaisit käydä siellä? Voisin tulla mukaan. Tai vahtia sen aikaa karvanaamoja."

"Katsotaan, milloin sinua kaivataan seuraavan kerran Skotlannissa?" Tempest ehdotti ja painoi suudelman miehen rintakehälle.
"Voisimme käydä katsomassa sopivaa mökkiä, ja voisimme käydä samalla yhdessä Murielin luona."

Tiarnan hymyili.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", hän myönsi.
Ajatus Skotlantiin palaamisesta täytti hänet melkein poikamaisella innolla. Varsinkin, kun hän saisi jakaa sen kaiken vaimonsa kanssa.
"Sinun unesi taisivat jäädä kesken. Oletko saanut nukuttua?"

"Unirytmini on ollut ehkä vähän epätavallinen viime aikoina", Tempest myönsi. Hän oli tainnut valvoa suuren osan öistä ja sitten torkahdella päivällä jokuseen otteeseen.
"Sinäkin tarvitset unta."

Tiarnan nieli huolestuneet sanat ja muistutti itseään siitä, että Tempest oli aikuinen ihminen. Ja voi jo paljon paremmin, huolehti itsestään.
Hän painoi vaaleiden hiusten joukkoon suudelman.
"Me molemmat tarvitsemme."

Se oli totta. Tempest käpertyi paremmin Tiarnanin kainaloon ja hautautui miehen kehon lämpöön ja tuttuun tuoksuun. Hän antoi silmiensä painua kiinni ja tunsi kissojen lämmön selkäänsä vasten.
Melkein vieras laskeutui jäseniin. Pakonomainen, kalvava stressi tarpeesta kirjoittaa hellitti otteensa, ja hän saattoi ajautua uneen miehen sylissä vallitsevassa turvallisuudentunteessa.

Tiarnan kuunteli Tempestin rauhoittuvaa hengitystä ja nautti tämän kehon lämmöstä. Hän toivoi, että olisi voinut taistella pidempään unta vastaan, mutta uupumus tuuditti myös vanhan, raukean miehen aivan liian nopeasti uneen.

*

*

*

Romana kyykötti unessa vatsalleen kierähtäneen Tempestin peiton osin suojaamalla selällä. Vihreät silmät olivat sirrillään ja tassujen ympäri kierretty hännänpää nytkähteli.
Kello oli jo ties kuinka paljon. Mutta siinä rakas narunriekale makasi koskemattomana, vaikka Romana oli raahannut sen emäntänsä käden päälle.
Sisaretkin nukkuivat möykkynä Tempestin kyljessä peiton alla, paitsi Nasreen, joka oli kiertynyt keräksi naisen poskea vasten.
Turhautuneena laiminlyöntiin Romana tökki Tiarnanin silmää tassullaan.

Tiarnan ähkäisi.
Pakko se oli myöntää: hän alkoi tulla vanhaksi. Vielä kymmenisen vuotta sitten pitkä kuvausrupeama ei olisi tuntunut missään, mutta tässä hän nyt oli, makasi sängyssä kuin kuollut.
Vanha, vanha mies.
Hän räpytteli myrskysilmänsä auki unisesti.

Romana nousi majesteettisen raukeasti Tempestin selältä ja kiipesi sen sijaan Tiarnanin rinnalle, tuijottaen miehen kasvoja lähietäisyydeltä silmät tuomitsevina viiruina.
Sitten se tökkäsi silmää uudestaan.

Tiarnan tuijotti takaisin tuomitseviin kissankasvoihin.
"Mitä?" hän kysyi, juuri hetkeä ennen kuin tassu kurottui kohti kasvoja uudelleen. Tällä kertaa se sai Tiarnanin ponkaisemaan ähkäisten istumaan.

Romana määkäisi syvästi loukkaantuneena saadessaan lähdöt ja kiiruhti emäntänsä suojaan.
Tempest havahtui liikkeeseen ja veti Romanan unisesti kainaloonsa, suukottaen sen päätä, mikä sai kissan kehräämään hengästyneenä onnesta.
Muutkin heräsivät ja hautasivat Tempestin alleen huomionkipeinä puskien.
"Huomenta, pienet rakkaat", hän nauroi kuplien, ääni unesta painuksissa ja hätisteli kissoja lempeästi pois kasvoiltaan.
"Huomenta, rakas", hän lisäsi nähdessään Tiarnanin istuvan.

Tiarnan tuijotti Romanaa hiukset unisesti pystyssä.
"Se tökkäsi minua silmään", hän puolustautui, tuodakseen ilmi, ettei suinkaan ollut pahoinpidellyt Romanaa emännän nukkuessa.
Hänen itsetuntonsa ei kokenut kolausta, vaikka hän tulikin tervehdityksi vasta toisena.
"Huomenta."

Tempest nauroi ääni painuksissa ja silitti sormenpäällään Romanan leuanalusta, mikä sai kissan sulkemaan silmänsä ja kehräämään lujemmin.
"Sinä pieni kelmi", hän moitti hellästi. Loputkin kissat asettuivat läjäksi hänen päälleen.
"Paljonko kello on?"

Tiarnan katseli Romanaa melkein epäluuloisesti, ikään kuin se olisi voinut vakuuttaa emäntänsä siitä, että oli kohdannut jotakin hirvittävää vääryyttä.
"Minulla ei ole aavistustakaan", hän myönsi ja kumartui sitten painamaan suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.

Tempest hätisti kissoja päältään, että saattoi kohottaa kätensä ja koskettaa Tiarnanin poskea.
"Nukuitko hyvin?" hän kysyi ja venytteli raukealla kissamaisuudella, ojentaen käsiä päänsä yli.

Tiarnan oli melko varma, että Romana katseli häntä edelleen syyttävästi.
"Äärimmäisen", hän vakuutti, samalla kun vei sormensa silittämään vaimonsa kylkeä.
"Entä sinä, rakas?"

"En voi uskoa, että olet siinä", Tempest sanoi ja siveli miehen tummaa kulmakarvaa sormenpäällään. Hän nousi istumaan kiertäen peittoa alastomuutensa verhoksi ja katseli miestä.
"Ikävöin sinua niin kovin, ja nyt olet siinä."

Tiarnanin katse pehmeni.
"Olen ollut poissa liian pitkään", hän pahoitteli ja ojensi käsiään kutsuen vaimoaan syliinsä.
"Olen pahoillani."

"Älä pyydä anteeksi, rakas", Tempest sanoi ja luopui ujosti peiton suojasta, kiiveten hajareisin miehen syliin. Hän silitti hopeisia suortuvia hellästi ja tutki miehen myrskysilmiä.
"Olen onnellinen, että saat tehdä rakastamaasi työtä."

Tiarnan halasi Tempestin syliinsä ja nautti tämän ihon lämmöstä ja tutusta tuoksusta.
"Onneksi voin saada sinut mukaani", hän vastasi.
"Jos saan roolin."

"Olisi mieletöntä, jos et saisi", Tempest vastasi ja painoi kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen, hamuten kaulan lämmintä ihoa.
"Olet uskomaton."

Tempestin usko hänen mahdollisuuksiinsa oli liikuttavaa.
"Taitavia näyttelijöitä on hyvin paljon", Tiarnan vastasi.
"Mutta olisin kieltämättä pettynyt, jos jäisin ilman roolia, ihan projektin kiinnostavuuden vuoksi. Haluaisitko aamupalaa, rakas?"

"Minun pitäisi laittaa sellaista sinulle", Tempest vastasi ja hipaisi huulillaan Tiarnanin korvaa.
Hän kiipesi miehen sylistä ja sieppasi lattialle heitetyn t-paidan, vetäen sen päänsä yli ja etsien vaatekomerosta alushousut, ennen kuin suuntasi keittiöön. Neljä kissaa juoksi hänen peräänsä hännät pystyssä.

Tiarnan ei ollut koskaan pitänyt itseään aamu-unisena, mutta juuri nyt hän tunsi vastustamatonta halua paneutua takaisin tuttuihin lakanoihin ja sulkea silmänsä. Hän epäili, ettei Tempestin houkutteleminen takaisin sänkyyn olisi ollut mahdoton tehtävä.
Olisi ollut helppo unohtua sänkyyn koko päiväksi.
Hän salli itselleen viisi minuuttia, ennen kuin nousi ylös ja etsi itselleen puhtaat bokserit ja t-paidan.

Kissat kiehnäsivät jaloissa, kun Tempest kasasi edellisenä päivänä – kirjoittamista prokrastinoidessaan – valmistelemansa triflen lasimaljaan.
Sitruunamehulla kostetutettua kakkua, kermavaahtoa ja yltiökylläinen määrä tuoreita mansikoita ja metsämarjoja.
Kun hän näki miehen ylhäällä ja pukeutuneena, Tempest pysähtyi pettyneenä aamiastarjotin käsissään.

Tiarnan käänsi päätään askeleet kuullessaan. Hymy kuoli hänen kasvoilleen, kun hän näki vaimonsa pettyneen ilmeen. Hän kohotti kätensä rauhoittelevasti ilmaan ja vetäytyi sitten takaisin sänkyyn. Hän nykäisi peittoa selkänsä ja sängynpäädyn väliin ja taputti sitten paikkaa vieressään.

Tempest kantoi tarjottimen sängylle. Hänen olisi pitänyt herätä aikaisin, jotta hän olisi voinut yllättää miehen aamiaisella.
"Syö, rakas", hän kannusti.
"Käyn kylvyssä."

Oli Tiarnanin vuoro luoda pettynyt katse.
"Etkö haluaisi jäädä hetkeksi pitämään seuraa?" hän kysyi, ja siirsi peitettä houkutellen syrjään.
"Täällä on pehmeää ja lämpöistä."

Tempest ei osannut kieltäytyä, vaan kömpi peiton alle ja sai pian kissat seurakseen. Romana raahasi naruaan peiton päällä, ja Tempest heitti sen huoneen poikki, saaden kissan hyökkäämään perään.
"Jäätkö ikävöimään Ranskaa?"

Tiarnan ei osannut katua sitä, että oli houkutellut vaimonsa seurakseen.
"Toivon, ettet kerro tätä sisarellesi, mutta on mukavaa olla kotona", hän vastasi, poikamainen pilkahdus silmissään.
"Se on hieman eteläistä seutua minun makuuni."

Tempest vastasi puolittaisella hymyllä. Muriel vaikutti kotiutuneen hyvin pohjoiseen Englantiin.
"Missä päin Skotlantia asuisimme kuvausten ajan?"

Tiarnanin kulmilla viipyi mietteliäs kurtistus.
"Se riippuu tarkasta kuvauspaikasta", hän vastasi.
"Ilmeisesti alkuperäinen suunnitelma oli paikka lähellä Glasgowia, mutta sen kanssa on tullut ongelmia."

"Ehkä voimme vain vuokrata kauniin paikan länsirannikolta ja jos kuvaukset ovat kauempana, voit tulla sinne aina ehtiessäsi", Tempest ehdotti ja silitti kaulataipeeseensa asettuvan Nasreeniin silkkistä turkkia.

Tiarnan maistoi triffleään.
"Tämä on hyvää", hän kehui ja otti toisenkin lusikallisen.
"Minne sinä asettuisit mieluiten, rakas?"

"Merenrantaan", Tempest vastasi, "ehkä jonnekin Ylämaiden tuntumaan. Missä on vain meri, nummia ja lampaita." Hän kaipasi merta, tuulta ja rauhaa.
"En kaipaisi mitään hienoa tai suurta."

Tiarnan hymyili.
"Jokin viehättävä mökki", hän jatkoi mielikuvaa.
"Mistä voisit katsella merelle. Ja pääsisit suoraan rantaan."
Olisiko se vaarallista?

"Olisi ihanaa, kun aallot tulisivat melkein ovelle", Tempest huokasi. Ehkä meressä tarkenisi uidakin vielä? Edes märkäpuvussa.

Tiarnan hymyili ja painoi suudelman vaimonsa otsalle.
"Etsitään sellainen paikka", hän lupasi.
Jälleen huolen ääni yritti luikerrella hänen mieleensä. Mitä tapahtuisi, kun Tempest olisi yksin? Hän muisti, kuinka oli löytänyt vaimonsa merestä. Heidän häämatkallaan.
"Kuinka olet voinut, rakas?"

Tempest hivuttautui hitaasti lähemmäs ja ujutti päänsä varovasti Tiarnanin syliin, poski miehen reittä vasten. Kissat seurasivat mukana, levittäytyen heidän päälleen. Romana otti vakipaikkansa Tempestin lonkalta, missä se saattoi tuijottaa Tiarnania silmät sirrillään.
"Ihan hyvin", Tempest vastasi, "kirja stressaa, mutta varmastikin se lähtee sujumaan joku päivä. Miten sinä voit? Oletko uupunut kuvausrupeaman jälkeen?"

Tiarnan oli melko varma, että Romana kantoi hänelle edelleen kaunaa kantelusta. Tai sitten ilmalennosta, tai mahdollisesti niistä lukuisista kerroista, joiden aikana hän oli häirinnyt sen kuningattaren unta.
"Hieman", Tiarnan myönsi ja laski tyhjän trifflemaljan yöpöydälle ennen kuin vei kätensä silittämään Tempestin hiuksia.
"Onko... Onko olosi ollut synkkä?"

Tempest halasi itsensä miehen jalkaa vasten, punoen omat jalkansa Tiarnanin säärten lomaan ja silittäen miehen reittä ja bokserien lahjetta hajamielisesti sormenpäillään.
"Ei, ei sillä tavalla", hän vakuutti, "älä huolehdi, rakas. Olen vain stressaantunut, koska en saa kirjaa etenemään. Sitä sattuu."

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja, aavistus huolestuneesta juovasta kulmiensa välissä.
Tempest vaikutti vilpittömältä. Mutta hän oli ollut väärässä aiemminkin. Ja sillä oli ollut katastrofaaliset seuraukset.
"Eihän Skotlannissa asuminen voisi pahentaa vointiasi?"

Tempest kallisti päätään niin, että saattoi nähdä Tiarnanin kasvot alaviistosta. Nasreen ja Nyssa tuntuivat mukailevan liikettä.
"Miten siellä asuminen pahentaisi vointiani? Minä olen ihan kunnossa, stressiä lukuun ottamatta."

Tiarnan vastasi kultaisten silmien katseeseen.
"Se on poissa kotoa. En halua, että joudut stressaamaan siitä."

"Pieni mökki Skotlannin erämaassa kuulostaa vain rentouttavalta", Tempest vastasi ja tönäisi hellästi nenällään kissaa, joka oli tullut puskemaan hänen poskeaan.

Ehkä se olisi sitä. Eri tavalla, kuin paratiisisaari oli ollut.
Tiarnan tiesi, ettei voisi takertua pelkoonsa ikuisesti.
"Aletaan katsella sopivaa mökkiä. Saat valita itsellesi mieluisen."
Pieni mökki Skotlannin erämaassa olisi myös kaukana välittömästä avusta.

Tempest vastasi hymyllä ja pukkasi miehen vatsaa ohimollaan.
"Mitä haluat tehdä tänään? Onko sinulla suunnitelmia?"

"Toivoin, että voisin viettää päivän kauniin vaimoni seurassa", Tiarnan myönsi ja yritti karkottaa muiston synkkyydestä, joka uhkasi pyyhkäistä hänet mukanaan.
"Entä sinä, rakas?"

Tempest halasi miehen reittä ja hengitti syvään tuttua tuoksua.
Oli ihana voida olla lähellä ilman pelkoa pakottavasta kädestä takaraivolla tai anovista sanoista.
"Olen onnellinen, jos saan olla lähelläsi."

Tempestin kehon lämpö tuntui kotoisalta.
"Siinä tapauksessa me voimme-"
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun hänen puhelimensa -työpuhelimensa- alkoi soida jossakinpäin huonetta.

Tempest tunsi ensin haikean vihlaisun puhelimen soidessa, ja sitten toiveikkaan nipistyksen.
Ehkä soitto koski roolia?
Hän suoristautui istumaan ja vapautti miehen etsimään puhelimen.

Vei aikansa, ennen kuin Tiarnan löysi puhelimen, joka ei ollut enää hänen lattialle potkimiensa housujen taskussa. Hän vilkaisi numeroa ja vei puhelimen korvalleen.
"Hei? Joko..? Aivan. Tietenkin."
Puhelu oli varsin lyhyt ja vähäsanainen, ennen kuin hän laski puhelimen korvaltaan.

Tempest istui sängyllä neljän kissan kanssa ja katseli Tiarnania kysyvästi, pää asteen kallellaan. Hyvin samannäköisenä kuin heidän kissansakin.

Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja katseli puhelintaan.
"Näyttää siltä, että sain roolin."

Tempest suli valovoimaiseen hymyyn, kultaiset silmät siristyen.
"Tiesin, että saisit", hän vetosi ja ojensi kättään miestä kohti.
"Miltä sinusta tuntuu nyt?"

Oli Tiarnanin vuoro ojentautua vuoteelle ja painaa päänsä Tempestin syliin, silläkin uhalla, että hän sai samalla monta äkäistä vilkaisua heidän kissoiltaan karkottaessaan ne paikaltaan.
"Olen hyvin onnellinen, rakas", hän myönsi, ääni värähtäen.

Tempest halasi Tiarnanin pään ja hartiat syliinsä ja painoi suukkoja miehen poskelle ja ohimolle.
"Olen niin onnellinen puolestasi, rakas", hän vetosi pehmeästi suudelmien lomasta.
"Olet täydellinen."

Olisi ollut helppo kuvitella, että roolien saamiseen olisi jo tottunut. Että jossakin kohtaa se vain menettäisi merkityksensä, lakkaisi vaikuttamasta yhtä syvästi kuin ensimmäisten roolien kohdalla.
Mutta tämä rooli oli aivan erityinen. Skotlantilainen.
Hän pääsisi kotiin.
"Kuvaukset halutaan aloittaa heti syyskuun lopussa", hän totesi.
"Mutta sinun ei tietenkään tarvitse lähteä Skotlantiin niin kiireisellä aikataululla."

"Onhan tässä kuukausi aikaa", Tempest rauhoitteli ja suki hellästi Tiarnanin hiuksia, painaen suukon miehen ohimolle.
"Miten haluat juhlia? Haluatko kutsua ystäviäsi kylään?"

Tiarnan käänsi päätään niin, että saattoi katsella vaimonsa kasvoja paremmin.
"Voisin järjestää illanistujaiset", hän myönsi.
"Mutta haluaisin juhlia myös sinun kanssasi, rakas."

"Voit tehdä molempia", Tempest vakuutti ja siveli sormenpäällään hopeisia juovia tummissa hiuksissa, ennen kuin siirtyi jäljittelemään kulmakarvoja, poskipäitä ja nenän profiilia.
"Ja voimme hankkia vuokramökin Skotlannista vaikka tänään."

Tiarnan ojensi käsiään, niin että sai ne kiedottua vaimonsa vyötärön ympärille.
"Saat valita juuri sellaisen mökin, jonka tahdot", hän totesi.
"Jonkin sellaisen, josta näet meren kaiken aikaa. Ja voit kutsua sisaresi kylään. Tietenkin hänen säveltäjäystävänsä on tervetullut myös."
Vaikka ehkä Tempest nauttisi omasta rauhastaan.

Tempest kumartui painamaan suudelman Tiarnanin huulille, vaikka saikin tehdä niin ylösalaisin.
"Mitä haluat tehdä ensiksi?" hän kysyi ja siirtyi silittämään sormenpäillään miehen korvien kaaria.

Tiarnan nautti kiireettömästi kosketuksesta ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Juhlia sinun kanssasi", hän vastasi rehellisesti.
"Voisimme viettää mukavan koti-illan. Tai päivän."

"Se kuulostaa ihanalta", Tempest myönsi ja helli korvia sormenpäillään.
"Selvisikö jo, missä päin Skotlantia sarjaa kuvataan? Tiedätkö jo enemmän roolistasi?"

"Saan ensimmäisen käsikirjoituksen pian", Tiarnan vastasi, unohtuen hetkeksi kosketukseen korvillaan.
"Ja uutta kuvauspaikkaa etsitään ilmeisesti edelleen. Pitäisiköhän minun ehdottaa omaa linnaani?" hän totesi puoliksi leikillään.
Omasta linnasta puhuminen täytti hänet aina poikamaisella riemulla.

"Tietenkin pitäisi", Tempest vakuutti ja kumartui painamaan suukon miehen huulille.
"Se olisi täydellinen kuvauspaikka." Olisi ihana nähdä se jälleen ja elää häiden tunnelma uudelleen sarjan kautta. Olisiko outoa nähdä Tiarnan elämässä rakkaustarinaa jonkun toisen kanssa? Ei tietenkään.

Tiarnan ojensi toista kättään niin, että saattoi koskettaa Tempestin hiuksia.
"Ehkä teen niin."
Hän palasi usein muistoissaan heidän hääpäiväänsä ja siihen, kuinka uskomattoman kauniilta hänen vaimonsa oli silloin näyttänyt.
"Vaikka varmastikin heillä on jo korvaava paikka mietittynä."

"Tuskin kauniimpaa kuin linnasi", Tempest huomautti jäljitellen korvan ulkoreunan muotoa sormenpäällään.
"Mitä odotat eniten tässä projektissa?"

"Minusta on ihana päästä kotiin", Tiarnan myönsi.
"Ja olen varma, että sarja kunnioittaa ajan historiallista henkeä, mikäli se on lainkaan esikuvansa mukainen."

"Minustakin on ihanaa, että pääset kotiin", Tempest vakuutti ja tutki miehen kasvoja ja harmaita myrskysilmiä hellästi. Rooli olisi varmasti täydellinen Tiarnanille, ja skotlantilainen aksentti sulattaisi hänen sydämensä joka kerta.

Tiarnan kohottautui istumaan, mutta vain, jotta saattoi kellahtaa kumoon vuoteelle ja vetää Tempestin mukanaan makuulle. Hän halasi vaimonsa syliinsä ja hautasi kasvonsa tämän hiusten joukkoon.
"Rakastan sinua, Em."

"Minäkin sinua", Tempest vastasi, ääni miehen paidan vaimentamana. Hän kiersi käden onnellisena Tiarnanin vyötärölle ja painautui miehen syliin.
"Miten haluat aloittaa juhlimisen?" hän kysyi kiertäen jalkansakin kevyesti miehen ympärille.

Myöhemmin Tiarnan voisi juhlia ystäviensä kanssa. Tai kaataa itselleen lasillisen hyvää viskiä. Tehdä ehkä molemmat.
Mutta juuri nyt hän halusi olla vain tässä.
"Voisin kokata meille vähän myöhemmin lounasta. Tai voisimme tilata jotakin."

"Voimme tilata jotain", Tempest vakuutti nenä Tiarnanin paitaa vasten. Hän ei halunnut miehen joutuvan rehkimään keittiössä, kun oli juuri ansainnut uskomattoman hienon roolin.
"Onko sinulla tuttuja, joilta kysellä mökistä?"

Ehkä se olisi hyvä ajatus.
"Olen varma siitä", Tiarnan vastasi ja halasi Tempestin vähän paremmin syliinsä.
"Voisimme myös katsella nyt, millaisia mökkejä olisi tarjolla."

Tempest hapuili puhelintaan toiselta yöpöydältä ja kierähti sitten takaisin Tiarnanin kainaloon. Hän etsi googlesta listauksia merenrantamökeistä ja esitteli muutamaa miehelle.

Tiarnan kellahti sillä välin selälleen, niin että saattoi vetää Tempestin kainaloonsa ja katsella samaan aikaan naisen kannattelemaa puhelinta.
"Tuo on mukava, mutta ranta on aika kaukana", hän huomautti kulmat kurtistuneina yhden mökin kohdalla.

"Haluaisin meren ovelleni", Tempest myönsi. Hänen täytyisi hankkia hyvä märkäpuku, sillä hän epäili kykyään pysyä poissa vedestä, vaikka se olisi kylmää.
Hän nojasi Tiarnaniin selatessaan toista listausta. Mökit olivat suloisen... Koruttomia. Ne palauttivat hänet elämään ennen kaikkea tätä loistoa.
"Tämä majakanpitäjän mökki", hän totesi vetäen esiin ilmoituksen hieman rähjäisestä, mutta ehdottoman syrjäisestä mökistä Skotlannin pohjoiskärjessä istuvan majakan juurella.
"Se näyttää ihanalta. Katso, mitä maisemia."

Tiarnan poimi puhelimen hetkeksi käteensä, niin että saattoi tarkastella ilmoitusta paremmin. Sentään hänen silmänsä toimivat vielä, niin ettei hänen tarvinnut tuntea oloaan aivan niin vanhaksi.
Olisikohan Emmie pitänyt, jos hän olisi hankkinut lasit?
Hänen oli pakko myöntää, että kaikessa karuudessaan mökki näytti kotoisalta.
"Viihtyisitkö sinä täällä, rakas?"

Tempest oli lumoutunut jylhistä kallioista ja kylmästä, pohjoisesta merestä, joka kuohui niitä vasten hohtavan syvänsinisenä.
"Viihtyisin", hän vakuutti. Hiljaisuus ja eristäytynyt yksinolo tuntui nyt siltä, mitä hän tarvitsi – ja samaan aikaan olisi ihanaa voida nähdä Tiarnania myös kuvausten lomassa, ei vain päivää silloin tällöin.
"Entä sinä?"

Tiarnan palautti puhelimen takaisin Tempestille.
"Minusta se näyttää juuri sellaiselta paikalta, jossa viihtyisin", hän myönsi.
"Ethän tuntisi siellä oloasi yksinäiseksi?"

"En tietenkään", Tempest vakuutti.
"Minä rakastan myös päiviä aivan omassa rauhassa. Tai no, pienet rakkaani pitävät minulle aina seuraa." Mielikuvitus sai vaeltaa vapaasti yksinäisyydessä, ja jylhät rantamaisemat toivat nytkin mieleen pätkiä tarinoista.
Mutta nyt hän halusi keskittyä Tiarnaniin, ei uppoutua kirjoittamaan.

Ehkä Tempest todella tarkoitti sitä. Silti osa Tiarnanista yritti hankaloittaa tilannetta ja alkoi luetella, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Miten helppo meren kutsulle olisi antaa periksi.
"Siellä on kylpyammekin", hän totesi hyväksyvästi, kun ojensi kättään selatakseen vuokrailmoitusta siitä huolimatta, että oli jo palauttanut puhelimen sen omistajalle.
"Pahastuisivatko tytöt matkasta?"

Tempest ojensi puhelimen auliisti Tiarnanille ja katsahti sitten kissoja, jotka odottivat kärsivällisesti emäntänsä huomiota.
"Ne sopeutuvat kyllä uuteen, väliaikaiseen kotiin", hän vakuutti ja rapsutti Nyssan kirjavaa korvantaustaa, kun siamilainen asettui kerälle heidän väliinsä, pehmeästi hyristen.

Tiarnan jatkoi kuvien ja tietojen selaamista.
"Voisimme hankkia sinulle varmuuden vuoksi satelliittipuhelimen", hän pohti, tutkaillessaan kuvaa, joka esitti karua rantaa.
"Ostokset voisi hoitaa tilaustoimituksella."

"Selviäisin siellä hyvin", Tempest vakuutti.
"Voin ajaa autoni sinne ja pystyn kyllä hoitamaan ostokset meille itse. Olisi jännittävää tutkia pohjoista Skotlantia ja katsella myös paikallista elämää."

Tiarnan ei ollut varma, kuinka lohdullinen ajatus hänen vaimonsa pienestä, uskollisesta ajoneuvosta yhdistettynä Skotlannin kapeisiin, mutkaisiin teihin oli.
Mutta Tempest tarvitsi vapautta. Hänen oli opittava päästämään irti.
"Thurso on viehättävä, pieni paikka. Sisaresi voisi aina tulla seuraksesi siksi aikaa, kun joudun olemaan kuvauksissa."

"Varmasti voikin, mutta rakastan myös hiljaisuutta", Tempest muistutti. Hän tarvitsi sitä voidakseen todella kirjoittaa. Hän toivoi, että inspiroiva ympäristö ja Lontoon hälyn ja virikkeiden riisuminen auttaisi häntä keskittymään.
"Ehkä laitan heille viestiä", hän sanoi ja naputti puhelimellaan vuokrapyynnön mökin omistajille.

Tiarnan esti itseään viime hetkellä tarjoutumasta tekemään sen vaimonsa puolesta. Tempest oli täysin kykenevä varaamaan itse oman mökkinsä.
Vanha mies, yrittäisit edes.
Naisen näpytellessä viestiä hän vei sormenpäänsä silittämään tämän kylkeä.

Tempest nakkasi puhelimen peittojen sekaan viestin lähdettyä ja kierähti takaisin Tiarnanin kainaloon, kiertäen kätensä miehen vyötärölle.
"Mitä muuta meidän pitäisi tehdä?" hän kysyi.

Tuntui hyvältä vain makoilla kiireettä sängyssä.
"Sinun pitäisi varmastikin pahoitella pienille rakkaillesi sitä, että raahaat ne toiselle puolelle kotimaata", hän ehdotti, sormet Tempestin selkää silittäen.

"Olen melko varma, että ne tulevat mieluummin mukaani kuin jäävät kotiin", Tempest vastasi ja katsahti kissoja. Romana määkäisi merkitsevästi ja puski emäntänsä kyynärpäätä pääkoppa kopsuen.
"Eikö niin, pieni rakas?"
Romana määkäisi uudelleen, ja Nasreen yhtyi mielipiteeseen sumutorvea muistuttavalla rääkäisyllä.
"En koskaan hylkäisi teitä."

Tiarnan loi Romanaan epäluuloisen katseen. Hän ei luottanut siihen, että se olisi jo antanut hänelle anteeksi aiemmat tapahtumat.
"Ilmeisesti ne ovat samaa mieltä?" hän kysyi, ojentaen kätensä rapsuttaakseen Nyssaa leuan alta.

Tempest katsahti Tiarnania päätään merkitsevästi kallistaen. Romana määkäisi melkein epäilyttävän täsmällisesti kuin olisi tiennyt, mistä oli kysymys. Sitten se puski emäntänsä lapaluuta.
"Meidän pitäisi varmaan tilata ruokaa. Mitä sinun tekee mieli?"

Tällaisina hetkinä Tiarnan oli varma, että Tempest todella ymmärsi kissojaan. Ja toisinpäin.
Joskus hän yritti itsekin keskustella niiden kanssa, mutta yleensä vastauksena oli vain skeptinen silmien siristys. Paitsi Nyssan kohdalla. Nyssan sydämessä oli paikka hänellekin.
"Jotakin aasialaista?"

Tempest nyökkäsi ja silitti Nasreenin pehmeää, pörheää turkkia, ennen kuin etsi puhelimensa uudelleen peittojen joukosta.
"Thaimaalaista vai sushia?" hän kysyi ja puski Tiarnanin rintaa ohimollaan.

Tiarnan pyyhkäisi vaimonsa hiuksia.
"Sushia", hän ehdotti sitten, kietoen yhden suortuvan sormensa ympärille.
"Jos se maistuu sinulle, rakas."

"Maistuu, totta kai", Tempest vakuutti ja naputteli tilauksen menemään. Hän oli ihastunut sovellukseen, joka antoi tilata ruokaa ilman yhtään oikeaa ihmiskontaktia, suoraan kotiovelle.
"Luulen, että minulla tarpeet vielä pariin trifleen, jos kaipaat jälkiruokaa."

Hetken Tiarnan harkitsi, että voisi käyttää ajan hyödyksi. Hän voisi laittaa viestiä Helenille, alkaa järestellä aikatauluja, soittaa pari puhelua.
Lopulta hän päätyi viskomaan virttynyttä narua Romanalle. Ehkä kissa vielä lämpenisi hänelle.
"Se kuulostaa hyvältä, rakas."

Torstai 12. syyskuuta 2019, 2.58, Lombard Road, Battersea, Lontoo – Tunkeutuja

Hän ei ollut varma, mikä hänet oli herättänyt.
Thames virtasi mustana ja hiljaisena Lontoon yössä. Syksy teki tuloaan, ja sateinen yö oli läpitunkemattoman pimeä. Se teki höyryävästä teekupista lohdullisen hänen käsissään, ja Tempest puhalsi sitä kevyesti vaeltaessaan ylellisen kattohuoneiston ikkunanviertä.
Kissojen pehmeä turkki kutitti paljaita sääriä, kun ne nuohosivat hänen jaloissaan huomionkipeinä. Hänen erikoinen vuorokausirytminsä ei häirinnyt niiden hyväntuulisuutta.
Macbookin virtaviivainen näyttö valvoi yksinään makuuhuoneessa. Oli epätodennäköistä, että hänen inspiraationsa olisi karannut kesken kappaleen massiiviseen oleskelutilaan. Hän ei kuitenkaan saanut uudelleen untakaan. Puoliksi unohdettu uni söi häntä.
Olisipa Tiarnan ollut täällä.

Nasreen loikkasi aivan liian monelle tarkoitetulle ruokapöydälle ja tönäisi päällään hänen kyynärpäätään niin, että tee oli läikähtää upottavalle villamatolle.
"Pieni rakas", hän kuiskutti toruen seychelloisia jokseenkin ponnettomasti. Hän ei ollut varma, miksi varjeli asunnossa vallitsevaa, öistä hiljaisuutta. Hän nautti öiden tunnelmasta, kuin aika olisi lakannut olemasta. Aamuun tuntui olevan kokonainen elinikä, täynnä kuisketta potentiaalista luoda häntä pakoillut tarina.

Sormenpäät sivelivät pöydän valkeapuista, sileää pintaa. Yö väritti koko asunnon siniseksi, piirsi tyylikkäät kalusteet esiin varjoista.
Hän ei ensin ymmärtänyt, mitä katsoi. Mutta yhtäkkiset, kylmät, hyiset väreet hänen selässään kertoivat, että se katsoi takaisin.
Häivähdys silmien kiiltoa mustan villamaskin silmäaukoissa.
Sydän jätti kipeän, polvia notkauttavan lyönnin välistä.
Olento tuijotti takaisin. Mies piteli yhtä Tiarnanin palkinnoista nahkahanskojen verhoamissa käsissään ja melkein sulautui yön varjoihin.
Heidän asunnossaan oli vieras, naamioitu mies.
Koko maailma tuntui murenevan hänen altaan. Yhtäkkiä yö oli jääkylmä.

Tempest ei ollut varma, kuinka kauan he vain tuijottivat toisiaan paikalleen jähmettyneinä. Olento liikkui ensimmäisenä, laski palkinnon sohvalla rennosti omistajan elkein istuvaan reppuun, ja astui lähemmäs. Kiireettömästi, askeleet äänettöminä.
Paniikki räjähti hänen sisällään, ja Tempest harppasi pitkän ruokapöydän toiselle puolelle, tuijottaen tummanpuhuvaa, pelottavan kookasta hahmoa ajatukset pelosta lamaantuneina. Heidän asunnossaan oli vieras.
Nyt vieras seurasi häntä pitkin, määrätietoisin askelin, ja he päätyivät kiertämään pöytää kuin karusellia. Jokin naamioidun miehen liikkeissä oli melkein härnäävää, kuin tämä olisi ollut hilpeää leikkiä.
Tempestin oli vaikeaa hengittää.

Kun hän liikkui oikealle, kohti oleskelutilan päässä olevaa nurkkaustaan, mies teki samoin pöydän toisella puolella. Jos hän pyrähti vasemmalle, tummanpuhuva hahmo oli jo pöydän päässä ja yhtäkkiä hänen tiellään. Pitkät käsivarret kurottuivat tavoittelemaan häntä.
Tempest olisi kirkaissut, ellei hänen äänensä olisi kadonnut. Sydän jyskytti niin rajuna rinnassa, että hän pelkäsi oksentavansa.
Voisiko hän kiertää pöytää, kunnes Tiarnan palaisi kotiin ylihuomenna?
Naamioitu mies ehti samalle puolelle hänen kanssaan, ja Tempest sysäsi tuolin nurin, melkein kampaten takaa-ajajansa. Hän syöksyi pöydän toiselle puolelle ja takertui yhteen selkänojista. Mies oli ollut kaatua, ja olemus oli muuttunut rajusti. Leikkisyys oli ohi.
Nyt mies oli vihainen.

Hengitys oli käynyt hyperventiloinniksi. Ilma tuntui ohuelta.
Adrenaliini poltti suonissa, mutta silti väsymys oli lyijyä raajoissa. Viime päivien flunssa oli tehnyt olosta tavallistakin heikomman.
Mies oli nopea. Aivan liian nopea, eikä enää jaksanut leikkiä. Tempest oli huutaa, kun naamioitu hahmo loikkasi pöydälle ja oli saada otteen kullanvalkeasta, sekaisesta ponihännästä.
Katse haravoi hätäisenä sinisen pimeän valtaamaa asuntoa.
Soita apua. Makuuhuoneessa oli talon turvallisuuteen kuuluvat hätänapit. Ajattele, sinä pieni typerys.

Tempest sysäsi useamman pöydän tuolin nurin, kun syöksyi kattohuoneistoa kiertävän parvekkeen ovelle. Hän ei normaalisti astunut sille jalallaankaan, sillä korkeus ja tuuli olivat saada hänet pyörtymään kauhusta. Nyt kyse oli elämästä ja kuolemasta.
Hänen kehonsa tunsi sen joka solullaan. Hän tunsi myös vieraan kehon lähestyvän lämmön takanaan, kun liu'utti oven syrjään ja syöksyi paljain jaloin puiselle parvekkeelle. Tuuli tarttui hiuksiin ja Tiarnanin vanhaan t-paitaan, pisteli sääriä. Se voisi vain tempaista hänet kaiteen yli tyhjyyteen.
Sydän jyskytti kuurouttavasti askelten tahdissa. Hän kuuli miehen takanaan. Nopeammin, nopeammin, nopeammin!

Kyyneleet olivat tulvahtaa silmiin, kun makuuhuoneen parvekkeen ovi ei ollut aueta.
Hän lakkasi hengittämästä, kun mustan nahkahanskan verhoama käsi tarttui kahvaan juuri hänen sulkiessaan ovea. Hän kuolisi. Hän kuolisi nyt, selviydyttyään kolmesta, typerästä itsemurhayrityksestä, hän kuolisi tänä yönä tämän tummanpuhuvan olennon käsissä.
Lukko naksahti kiinni juuri, kun kookas kenkä oli työntymässä oven väliin. Tempest perääntyi pahoinvoivana, kun mies ryskytti parvekkeen ovea.
Hän selvisi.
Naamioitu hahmo jatkoi matkaa, kadoten verhon taakse.
Tempest seisoi paikoilleen jähmettyneenä silmänräpäyksen, ennen kuin syöksyi makuuhuoneen ovelle ja löi sen kiinni, vääntäen lukkoa.

Hän hyppäsi taaksepäin, kun melkein samalla hetkellä käsi tarttui kahvaan ja ryskytti sitä.
Kosketus säärellä sai hänet hyppäämään uudelleen, mutta hän tajusi olevansa kissojensa ympäröimä.
"Voi pienet rakkaat", Tempest kuiskasi ääni särkyen ja pakotti itsensä liikkeelle, kompastellen tuhdin vuoteen yli. Hätänappi. Sen piti olla täällä jossain.
Kukkamaljakko räsähti alas yöpöydältä, pino kirjoja perässään, ennen kuin hän löysi painikkeen yöpöydän laatikon sisältä. Ja painoi sitä helpottuneena.
Mitään ei tapahtunut.

Hän painoi sitä uudelleen. Ja uudelleen. Ei mitään.
Mitä sitä painamalla kuului tapahtua? Se näytti elottomalta. Kuuluiko siinä palaa valo? Olivatko sähköt poikki koko rakennuksesta? Hän kokeili vielä kerran.
Makuuhuoneen oven kahva natisi naamioidun miehen otteessa, ja Tempest pelkäsi oksentavansa.
"Pienet rakkaat", hän kuiskasi luovuttaen napin kanssa ja keräsi Nyssan ja Nasreenin syliinsä, tähyten paniikissa ympärilleen. Mitä jos mies tekisi jotain kissoille?
"Romana, Leela", hän vetosi lentäessään vaatekomerolle. Hän avasi yhden kaapeistaan, tönäisi sivuun henkarissa roikkuvia mekkoja ja työnsi kissat paikoin kenkien kansoittamaan tilaan niiden alla. Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Olen pahoillani.
Rakastan teitä.

Ovi ryskähti. Se ei kestäisi enää kauaa.
Nämä olisivat hänen viimeiset hetkensä. Kylmä, halvaannuttava pelko hänen suonissaan kertoi sen kuvottavan selvästi.
Missä hänen puhelimensa oli?
Kahva natisi valittaen puuta vasten, kun Tempest syöksyi takaisin makuuhuoneen puolelle. Hän hapuili peittoja. Jokin kopsahti lattialle, ja hän pudottautui sen perässä.

Yhtäkkiä laskeutui hiljaisuus. Se oli pelottavampaa kuin ryske ovella.
Tempest kuuli vain oman sykkeensä ja ryömi alkukantaisen vaiston ajamana sängyn alle. Puhelimen näyttöön oli ilmestynyt säröjä.
Ole kiltti ja toimi.
Hetken sormi epäröi näppäimistöllä, ennen kuin valitsi numeron.
Hän ei voisi lähteä kuulematta vielä kerran Tiarnanin ääntä, voimatta kertoa miehelle, että rakasti tätä.

Soitto kuulosti kohuuttoman äänekkäältä hiljaisuudessa.
Tempest ei voinut odottaa kauempaa. Joku vastasi. Hän toivoi, että se oli Tiarnan.
"Joku on täällä", hän kuiskasi ääni täristen, saaden tuskin pihausta aikaiseksi.
"Joku on meidän kodissamme. Minun täytyy kertoa, että rakastan sinua-"
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun käsi tarttui hänen nilkkaansa ja veti.
Puhelin kopsahti takaisin lattiaan sängyn alla, ja vertahyytävät, syvältä sielusta lähtevät kauhunhuudot värittivät yötä.

* * *

Vahvat käsivarret raahasivat hänet jaloista pois sängyn alta. Tempest rimpuili vastaan kaikella voimalla, mitä löysi kehostaan, mutta naamioitu mies tuskin huomasi.
Paitsi silloin, kun toinen hänen jaloistaan onnistui potkaisemaan kumartuvaa olentoa suoraan villamaskin suojaamiin kasvoihin. Kaikki leikkisyys oli jälleen poissa.
Nyt mies oli ilmeisesti päässyt määränpäähänsä ja pudottautui alas, lukiten hänet alleen.

Hän tukehtuisi. Paino musersi häntä vasten lattiaa, ja vieraan partaveden ja hien tuoksu kiersi otetta hänen kurkkunsa ympärille.
Nahkahanskojen verhoamat kädet yrittivät tavoittaa hänen ranteensa.
"Ei!" Tempest parkaisi, kun tunsi jotain vatsaansa vasten. Halvaannuttava, kauhunkirkaisuja kirvoittava pelko antoi tilaa vihalle.
"Ei!" hän melkein karjaisi ja rimpuili vastaan, yrittäen saada käsiään irti miehen otteesta, saada jalkojaan heidän väliinsä potkimaan. Hän onnistui lopulta nostamaan päätään niin, että löi otsallaan mustaa villaa. Jokin rusahti ja mies ähkäisi.

Läimäisy hänen poskellaan sai hänet maistamaan verta. Silmissä kipunoi valkoisia tähtiä, mutta ei lainkaan sellaisia, joihin hän oli tottunut.
Ja olento oli edelleen siinä. Häntä läimäissyt käsi yritti nyt repiä Tiarnan vanhaa t-paitaa hänen päältään.
"Ei!" Tempest karjaisi uudelleen ja yritti lyödä miestä päällään. Käsi löi häntä uudelleen, mutta jätti hänen kätensä vapaaksi. Ja hän heitti sen ylös, kämmenselkä edellä – niin kuin Miss Congenialityssä – ja kuvottava rusahdus sai miehen ähkäisemään uudelleen.
Villamaski tuntui kuumalta ja märältä.

Nyt käsi ei läimäissyt, vaan nyrkki iski hänen poskeensa voimalla, joka sai koko todellisuuden sammumaan hetkeksi.
Posket raidoittuivat kyynelistä, kun Tempest havahtui samaan painajaiseen. Suussa oli verta ja kasvoissa sykki tavalla, joka sai hänet yökkimään.
Kädet olivat edenneet hänen lantiolleen.
Tempest tunsi tärisevänsä, kun yritti kerätä voimansa raajoihinsa. Tämä oli vain pahaa unta. Tämä naamioitu, hengästynyt, hieltä pistävästi haiskahtava hirviö ei ollut todellinen. Mutta nahkahanskojen kosketus oli kammottavan todellinen.
Kunnes hän sai polvensa miehen rintaa vasten ja potkaisi.

Silmänräpäyksen hän oli tyrmistynyt siitä, että mies todella kaatui äimistyneenä taaksepäin – ja hän oli vapaa. Tempest kierähti ympäri ja kiipesi jaloilleen, tarraten tukea seinästä, kun pyrähti juoksuun.
Maailma horjui ja sykki. Pimeys hiipi näkökentän laidoilla.
Käsi tarttui hänen hiuksiinsa ja riuhtaisi. Päänahkaa poltti, ja Tempest valitti ääneen.
Hetken hän tunsi miehen selkänsä takana ja rusentavat sormet kaulallaan. Kädet kiertyivät kurkun ympärille vihasta tutisten, hän saattoi aistia niistä huokuvan raivon.
Pimeys oli viedä hänet mukanaan.

Varpaat koskettivat lattiaa, ja Tempest heitti itsensä taakse viimeisillä voimillaan. Takaraivo iskeytyi villamaskin peittämiin kasvoihin, ja mies valitti. Murtunut nenä taisi ottaa taas osumaa ja sai silmät kostumaan.
Raivo sai miehen heittämään hänet eteenpäin.
Viimeinen asia, mitä Tempest muisti oli pöydän kulma, joka törmäsi hänen ohimoonsa, ennen kuin hän putosi pohjattomaan pimeyteen.

* * *

Vaatekaapista kuului vaimeaa, hätäistä maukunaa.
Kissat eivät nähneet merkkejä läpi asunnon kulkevasta kamppailusta. Ne eivät tienneet, miksei niiden emäntä vapauttanut niitä.
Rullalle päätyneitä mattoja, vinoon tönittyjä huonekaluja, nurin makaavia tuoleja. Lattialla särkyneinä lojuvia maljakoita ja koriste-esineitä.
Kylmää, öistä viimaa, joka virtasi sisään särjetystä parvekkeen ovesta ja Lontoon yön valoja, jotka heijastuivat takaisin lattiaa kuorruttavista lasinsiruista.
Ja verta. Niin paljon verta.
Tipoittain lähellä keittiötä, läikkinä puulattialla. Käsi oli pyyhkäissyt lattiaan verisiä jälkiä epätoivoisena yrityksenä saada jostain kiinni. Veriset kädenjäljet pyyhkivät lattiaa, piirsivät reittiä makuuhuoneesta kohti oleskelutilan ruokasalia.
Tumma veri näytti valtamereltä valkeapuisen ruokapöydän kulman juurella, missä se oli kerääntynyt kengänjälkien sotkemaksi lammikoksi.

* * *

Tiarnan ei ollut varma, mitä oli ajatellut.
Ehkei mitään.
Tietenkään Tempest ei ollut kotona enää siinä vaiheessa, kun hän pääsi perille. Luojalle kiitos ei ollut.
Hän ei saisi koskaan mielestään sitä, miltä heidän kotinsa oli näyttänyt.
Hän oli nähnyt tämän saman painajaisen monta kertaa sen jälkeen, kun oli saanut kuulla vaimonsa yrittäneen riistää hengen itseltään. Hän oli seonnut laskuissa siitä, kuinka monena yönä oli juossut pitkin loputtomalta tuntuvaa käytävää, avannut oven toisensa jälkeen. Tietäen, että jokainen ovien availuun käytetty sekunti oli vienyt häntä kauemmas Tempestistä. Ja jos hän ei ehtisi ajoissa, hänen vaimonsa olisi poissa…
Tällä kertaa käytävä ei ollut loputon. Ja käytävällä oli hoitaja, jonka käsivarteen hän saattoi tarttua, väsyneet myrskysilmät anoen, tummat, hopean raidoittamat hiukset sotkuisina loputtomasta tukistelusta.
”Missä minun vaimoni on?”

Tippaa pitkin suoneen virtaavat kipulääkkeet turruttivat todellisuutta niin, että kuvottavasti jyskyttävä, sinertäväsävyistä sairaalahuonetta vääristävä päänsärky hiipui taka-alalle. Tippapussin vieressä roikkui O-positiivista. Sydänmonitorin hätäinen, hypähtelevä piipitys sai pahoinvoinnin kouristamaan vatsaa.
Hän ei muistanut, miten oli päätynyt tänne ja ruhjotun kehon paikkauksen aikana hän oli ajelehtinut tiedottomuuden rajalla. Hän ei halunnut muistaa, miksi oli täällä.
Haljennut, turvonnut huuli oli tikattu, samoin auki lyöty kulma ja ohimo, jonka raju haava vaati tarkkailua pään saaman iskun tähden. Vaaleaa, pisamaista ihoa kirjoivat tummuvat, purppuraiset mustelmat, jotka laskeutuivat kasvoilta kaulan kädenmuotoisiin kuristusjälkiin, kirjoivat käsivarsia ja valuivat alas kehoa. Musta silmä oli turvoksissa, ja Tempest olisi kavahtanut irvokasta peilikuvaansa.
Desinfiointiaineen ja sairauden haju poltti, mutta kun hän sulki silmänsä, hän sai ajelehtia lohdullisen syvään, unettomaan uneen.

Muriel oli vetänyt tuolin sisarensa sängyn vierelle. Toinen tuoli oli tyhjänä, niin kuin joku olisi vasta noussut siltä hakeakseen jotakin.
Kuullessaan oven avautuvan kalpeakasvoinen nainen nousi nopeasti pystyyn ja harppoi ovelle, ehtiäkseen pysäyttää Tiarnanin ovensuuhun. Purppunainen neuletakki, jonka hän oli kiskaissut lyhythihaisen tunikansa päälle suojaksi sairaalan viileyttä vastaan, ei ollut hänen omansa. Hän oli joutunut kääntämään hihoja hieman, niin etteivät ne olisi tiellä, kun hän silitti sisarensa käsivartta. Sitä ainoaa kohtaa ruhjotussa kehossa, johon hän uskalsi koskea.
"Tiarnan", Muriel kutsui tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja laski kätensä miehen käsivarrelle.
"Sinun on pysyttävä rauhallisena. Hän... Hän näyttää pahalta."

Uni ei pysynyt unettomana kauaa. Monitorin piipitys heittäytyi levottomaksi, kun muistikuvat takaisin katsovasta varjosta ja hätääntyneestä paosta pitkin kattohuoneistoa saivat hänet uudelleen kiinni. Käsistä hänen nilkoissaan, repimässä häntä pois sängyn alta.
Kasvojen tai oikeastaan minkä tahansa liikuttaminen teki niin kipeää, että Tempest havahtui takaisin hereille. Kultaiset, lääkkeistä ja uupumuksesta sumeat silmät tuijottivat tyhjyyteen ja kerrankin hän oli helpottunut ollessaan sairaalassa.

Laitteiden kiihtynyt piippaus sai sekä Murielin että Tiarnanin hätkähtämään. Se sai molempien sydämet hakkaamaan samaan, ahdistuneeseen tahtiin, kun kumpikin pelkäsi samaa.
Että terävähuippuisina vuorina kohoava käyrä muuttuisi tasaiseksi viivaksi.
Muriel puristi vielä Tiarnanin kättä ennen kuin päästi miehen peremmälle.
Tiarnaninsta tuntui, kuin hän olisi kulkenut unessa, painajaisessa, jossa jokainen askel tuntui lyijynpainavalta.
Hän seisahtui vuoteen viereen ja tunsi puhdasta kauhua nähdessään ruhjotun hahmon.
"Rakas..."
Hän kosketti Tempestin kättä hyvin varovasti.

Kultainen, toiselta puolelta osin umpeen muurautunut katse kääntyi Tiarnaniin, ja monitori hyppäsi jälleen. Tukahduttava sekoitus hätää, syyllisyyttä ja helpotusta ajoi Tempestin takaisin todellisuuteen, vaikka lääkkeet ja pään saamat iskut tekivät ajatuksista turtia.
Hän nosti kättään niin, että voisi ottaa miehen kädestä kiinni ja puristaa sitä.

"Hei."
Ääni tuntui tukahtuvan, ja Tiarnanin oli selvitettävä kurkkuaan, ennen kuin hän saattoi jälleen luottaa sen voimaan. Hän tarttui Tempestin käteen, peläten satuttavansa vaimoaan, ja vajosi istumaan sängyn vierellä olevaan tuoliin.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti hiljaa, typerästi. Myrskysilmät uhkasivat kostua.
"Kissat ovat turvassa."
Hysteerisiä, mutta turvassa.

Tempest suli onnelliseen, helpottuneeseen hymyyn, joka katkesi, kun liike sai ruhjotut kasvot sykkimään tuskasta. Hän hipaisi kömpelösti turvonnutta, tikattua huultaan.
"Luojan kiitos", hän vastasi ja haki hetken karheaa ääntään.

"Rakas, älä."
Tiarnan tarttui vaimonsa käteen niin hellästi kuin osasi, ettei tämä päätyisi satuttamaan itseään vahingossa. Mustelmat ja ruhjeet kalpealla iholla saivat hänen vatsansa kouristamaan.
Pysy rauhallisena.
"Onko sinulla kipuja? Pyydänkö lääkäriltä lisää kipulääkettä?"

Tempest pudisti päätään. Hän oli jo aivan tarpeeksi aineissa, eikä halunnut sisälleen lääkkeitä. Edellisen kesän ja syksyn tapahtumat olivat jättäneet pelottavan arven jälkeensä.
Lääkärit olivat tainneet ajaa hiukset ohimolta tikkejä varten, mutta hän ei voinut tarkastaa pään ollessa paketoituna valkoisen siteen alla.
Hän kohotti kättään ja silitti sormenpäillään Tiarnanin poskea.

Tiarnan tarttui poskeaan silittävään käteen ja laski sen varovasti peitteelle.
Jos hän ei olisi saanut sitä kirottua roolia, näin ei olisi tapahtunut. Hän olisi ollut kotona, minne hän kuului. Vaimonsa luona.
Hän oli itsekäs, itsekäs mies.
Hän veti syvään henkeä pakottaakseen pahoinvoinnin alas ja silitti vaimonsa kämmenselkää.
"Sinun on nyt vain levättävä. Kaikki tulee olemaan hyvin. En anna enää kenenkään satuttaa sinua."

Tempest pudisti päätään ja kosketti sitten huultaan, ennen kuin uskalsi puhua. Kurkku tuntui terävältä kuin hiekkapaperi ruhjomisen jälkeen.
"Olen niin onnellinen, että sain nähdä sinut vielä", hän kuiskasi ja nosti kätensä itsepäisesti, haluten koskettaa miehen käsivartta.

"Rakas, älä", Tiarnan pyysi uudelleen. Hän ei halunnut Tempestin satuttavan itseään.
Naisen sanat olivat melkein liikaa, ja hän joutui vetämään terävästi henkeä pitääkseen itsensä kasassa.
"Kaikki on hyvin. Tulet kyllä kuntoon."

Tempest laski kätensä turhautuneena.
"Nämä ovat mustelmia", hän huomautti karheasti. Ja ehkä aivotärähdys ja jotain muuta, minkä nimeä hän ei muistanut. Hän oli selvinnyt paljon pahemmastakin.
"Etkö halua koskettaa minua?" Oliko hänet ruhjottu niin rumaksi, ettei Tiarnan voinut olla hänen lähellään?

Tiarnan katseli vaimoaan hiljaa. Vaimoaan, joka oli joutunut pelkäämään kuolevansa.
Hänen kurkkunsa tuntui kuroutuvan umpeen.
"En halua satuttaa sinua, rakas", hän vastasi.
"Sinulle kävi pahasti."

"Sinä et satuta minua", Tempest vastasi. Nämä olivat vain mustelmia ja kolhuja. Hänen sisällään viipyi edelleen eläimellinen, vauhko pelko, todellinen tunne siitä, että hän kuolisi hetkenä minä hyvänsä.
Ja mitä hän oli halunnut enemmän kuin mitään, oli saada vielä yhden, pienen hetken Tiarnanin kanssa.
Hän sulki silmänsä pään vihloessa ja vei kädet syliinsä.
"Mene vain kotiin nukkumaan."

Se sai Tiarnanin melkein kimpaantumaan.
"Minä en enää jätä sinua", hän vastasi ja kosketti peitteelle laskettua kättä.
"En anna enää minkään satuttaa sinua."
Hän muisti puhelun, ja hirvittävän pelon, ja hänen äänensä särkyi, kun hän tunsi kyyneleet silmissään.

"Olen onnellinen, ettet ollut siellä", Tempest vastasi ja nosti peiton kulmaa niin, että saattoi yrittää pyyhkiä hellästi Tiarnanin poskia.
"Sinuun olisi voinut sattua. En voisi elää ilman sinua."

Tällä kertaa Tiarnan ei yrittänyt estää Tempestiä.
Hän oli luvannut itselleen, että pysyisi vahvana. Tärkeintä oli nyt vain se, että Tempest toipuisi.
Silti hän painoi päänsä vasten sängyn laitaa ja itki.
"Pelkäsin, että menetin sinut."

Tiarnanin itku oli aina särkeä hänen sydämensä. Nytkin monitorin piipitys kiihtyi, kun Tempest toivoi, että olisi voinut viedä miehen tuskan pois.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi, enemmän refleksistä kuin loogisesta syyllisyydentunnosta, ja ojensi käsiään niin, että saattoi silittää miehen hiuksia ja niskaa ja houkutella tätä lähemmäs itseään.

Tiarnan toivoi itsekkäästi, että olisi voinut vetää Tempestin syliinsä ja upottaa kasvonsa tämän hiusten joukkoon, niin että tuttu tuoksu voisi vakuuttaa hänet siitä, että nainen todella oli vielä siinä.
Puhelussa lausutut sanat kummittelivat hänen mielessään.
Nyt hän saattoi vain nojautua hieman lähemmäs.

Tempest yritti nousta istumaan, mutta päässä jyskyttävä, kuvottava vihlonta sai hänet vajoamaan takaisin tyynyä vasten ja kiertämään vain käsiään Tiarnanin hartioiden ympärille miten saattoi. Sormet vaelsivat miehen hiuksissa hellinä.
"Kaikki on nyt hyvin", hän lohdutti hakien karheaa, kurkkua raapivaa ääntään.

Hetkeen Tiarnan ei pystynyt vastaamaan mitään. Ajatus siitä, että hän olisi voinut menettää vaimonsa, oli liian raskas ja sen kanssa taisteleminen vei kaikki hänen voimansa.
Sitten hän suoristi selkänsä ja vei kätensä koskettamaan vaimonsa kasvojen vähiten ruhjoutunutta osaa.
"Sinä tarvitset lepoa."

"Sinunkin pitäisi levätä", Tempest vastasi painava, jyskyttävä pää tyynyjä vasten lojuen. Silmien sulkeminen oli ihana ajatus, vaikka hän pelkäsi palaavansa painajaiseen niin tekemällä.
Se ei käynyt järkeen, hirviö heidän kodissaan, mutta silmät sulkeutuivat tahdonvastaisesti.

Tiarnan ei ollut varma, pystyisikö lepäämään enää koskaan ilman, että kuulisi mielessään Tempestin puhelun.
Hän oli todella pelännyt, että oli tällä kertaa myöhästynyt. Että pahin oli todella päässyt tapahtumaan.
"Nuku vain, rakas", hän kehotti, poimien vaimonsa käden varovasti omaansa.
Hän vahtisi tämän unta.

*

*

*

Suoneen valuvat lääkkeet ja raju päänsärky pitelivät Tempestiä unessa suuren osan päivästä. Välillä hoitajat herättivät hänet tarkastaakseen tietoisuuden tilaa aivotärähdyksen ja pään saamien ruhjeiden valossa, ja Tempest oli melkein kiitollinen lääkkeiden tuomasta, turrasta unesta, sillä kipu oli elävä olento hänen sisällään.
Ulkona oli pimeää, kun hän tunsi olevansa kunnolla hereillä.

Huomatessaan Tempestin olevan hereillä pitkä hahmo sängyn vierellä olevassa tuolissa suoristautui.
"Hei, pikkusisko", Laurie tervehti huolestuneesti nojautuessaan lähemmäs. Taustalla television urheilulähetys pyöri äänettömänä pikkuisella ruudulla.
Tummissa silmissä viipyi edelleen häivähdys itkun tuomaa turvotusta, ja pitkät ripset olivat liimautuneet kosteudesta toisiinsa.
"Säikäytit meidät."

Tempest kosketti kasvojaan ja sävähti, kun purppurainen iho vihloi kosketuksesta.
"Olen pahoillani", hän sanoi, vaikka tällä kertaa sairaalaan päätyminen ei tainnut olla hänen syytään. Hän ei ollut pyytänyt naamioitua petoa heidän asuntoonsa.
"Paljonko kello on?"

Lauriekin sävähti myötätunnosta.
"Näyttää kipeältä", hän lausui ääneen itsestäänselvyyden ja tarttui sisarensa käteen.
"Käy yhdeksää illalla. Muriel vei Tiarnanin haukkaamaan happea. Ja jotakin ruokaa. Tahdotko sinä jotakin, Em? Vettä?"

Tempest pudisti päätään ja painoi hetkeksi silmänsä kiinni, kun keho tuntui sykkivän kivusta.
"Eikö sinun pitäisi olla ratsastamassa?" hän kysyi karheasti ja kääntyi hitaasti kyljelleen, Laurieta kohti.

Laurie katseli siskoaan hieman huolestuneena. Mutta ehkä tämän oli sallittua liikkua, eiköhän mahdolliset murtumat selkärangassa ollut jo tarkastettu.
"Siellä pärjätään kyllä hetki ilman minua", hän vakuutti ja ojensi kätensä kohentamaan peittoa pienen sisarensa päällä.
"Tämä on nyt tärkeämpää."

"Tärkeämpää?" Tempest protestoi käpertyen kerälle kuvottavasti sairaalalta tuoksahtavan peiton alle.
"Minulla on musta silmä ja pari mustelmaa", hän muistutti, "pääsen varmasti pian kotiin."

Laurie loi sisareensa skeptisen katseen.
"Sinä olet tärkeämpi", hän vakuutti ja korjasi peitettä uudelleen, kun ei keksinyt käsilleen muutakaan tehtävää.
"Oletko varma, ettet tahtoisi jotakin juotavaa?"

"Olen varma", Tempest vakuutti ja nykäisi tyynyä paremmin paketoidun päänsä alle, vaikka liike sai huoneen keinahtamaan. Kurkkua vihloi ja poltteli.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Laurien katse pysyi hieman epäluuloisena, kun hän etsi pienintäkin merkkiä sisarensa voinnin romahtamisesta. Heistä oli tullut hyviä siinä, hänestä ja Murielista.
Ei riittävän hyviä.
Hän vastasi kysymykseen kohauttamalla toista olkaansa.
"Tässähän se. Hevosia ja töitä, vaikka ne taitavat kyllä olla sama asia. Pitäisikö sinun saada jatkaa unia?"

Tempest ojensi kätensä koskettamaan Laurien käsivartta.
"Olisi ihana nähdä sinua enemmän", hän sanoi vaihtaen sanat viime hetkellä kutsusta heidän luokseen. Hän ei halunnut ajatella naamioitua miestä, nahkahanskoja ja tuntemaansa kauhua, kun oli yrittänyt paeta omassa kodissaan.
"Mitä hevosillesi kuuluu?"

"Sinun pitää tulla useammin käymään, Em", Laurie huomautti, yritti hymyillä ja epäonnistui.
"Hyväähän niille. Kesälaitumet saivat ne laiskistumaan."
Hän käänsi katseensa kohti ovea sen avautuessa. Tällä kertaa sisään ei astellut hoitaja tarkistamaan potilaan vointia, vaan Muriel Tiarnan vanavedessään.
Murielin silmät siristyivät.
"Rakaspieni, mitä sinä teet hereillä?"

Huoneessaolijoilla ei ehkä ollut yhteistä mielipidettä siitä, kuka valvoisi Tempestin vierellä, mutta jokainen heistä tiesi, ettei tätä jätettäisi yksin. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut.
Muriel kumartui painamaan suukon sisarensa siteen peittämälle otsalle.
"Yritäthän saada nukuttua, kultapieni? Ja pyydät lääkäreiltä, jos tarvitset mitä tahansa?"

Tempest nyökkäsi ja sulki silmänsä, toivoen kotiinpaluun olevan lähempänä, kun hän avaisi ne uudelleen.
Sairaalat tekivät hänen olonsa pahoinvoivaksi ja palauttivat mieleen liikaa kamalia, musertavia muistoja.

*

*

*

Toinen puoli Tiarnanista toivoi, että lääkärit olisivat pitäneet Tempestin sairaalassa vielä vähän pidempään. Toinen puoli taas tiesi, kuinka paljon hänen vaimonsa sairaaloita inhosi.
Kaksi puolta taistelivat toistensa kanssa kaiken aikaa.
Hän oli käynyt heidän vielä osin eristyksissä olevassa kodissaan ja noutanut Tempestille puhtaan vaatekerran tarkan valvonnan alaisena. Vielä esillä olevat kamppailun jäljet olivat saaneet hänen korvansa humisemaan.
Pieni viikonloppulaukku olallaan hän koputti sairaalahuoneen oveen ennen kuin astui sisään.

Tempest odotti jo. Hän istui sairaalasängyn reunalla ja oli luopunut levottomasta vaeltamisesta vain säästääkseen sairaanhoitajien hermoja.
Hänen huoneeseensa oli yrittänyt aikaisemmin toimittaja. Jos sellaisia ihmisiä saattoi oikeasti kutsua toimittajiksi.
Hänen ohimoaan peitti edelleen side, mutta yksi kiltti hoitaja oli auttanut häntä pesemään hiuksensa siltä osin, miten mahdollista. Ja hän oli tuijottanut peilikuvaansa pitkän tovin.
Hän näytti kamalalta. Kasvojen turvotus ei ollut enää yhtä paha, mutta mustelmat hehkuivat elinvoimaisen purppuranmustina ja kuristusjäljet kaulassa olivat saaneet hänet peittämään sen syvänturkoosilla silkkihuivilla, jonka oli saanut lahjakaupasta. Olisipa hän voinut peittää myös kasvonsa.
"Mennäänkö?" hän kysyi nousten ylös, kun ovi aukeni.

Tiarnan teki kaikkensa, ettei olisi värähtänyt nähdessään vaimonsa. Nyt, kun pahin pelko tämän elämän puolesta oli taittunut, viha hyökkääjää kohtaan oli alkanut kyteä myrkyllisenä.
Hän ei ollut tiennyt, että voisi tuntea niin.
"Haluatko vaihtaa vaatteet?" hän kysyi, kohottaen hieman tuomaansa kassia. Hän olisi hakenut vaihtovaatteet jo aiemmin, jos olisi saanut siihen luvan.

"Kiitos", Tempest vastasi ja otti kassin vastaan. Ensin hän nykäisi samasta lahjakaupasta tulleen neuletakin yltään ja oli vetää myös sairaalakaavun pois, mutta muutti mielensä nähdessään käsivarsiaan kirjovat kädenjäljet.
Sen sijaan hän vaihtoi ylleen vessassa polvimittaisen, hentojen, kultaisten kukkakuvioiden kirjoman mekon ja tasapohjaiset ballerinat. Kädenjäljet näkyivät myös nilkoissa ja säärissä, mistä peto oli raahannut häntä mukanaan.
"Nyt?" hän kysyi palatessaan huoneeseen ja keräten tavarat mukaansa.

Se, että Tempest vetäytyi huoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaatteensa, särki Tiarnanin sydämen. Se oli kipeä muistutus siitä, kuinka paljon hänen vaimonsa oli joutunut kärsimään.
Henkisiä haavoja hän ei osannut edes kuvitella.
Naisen palatessa Tiarnan lopetti levottoman vaelluksen huoneessa ja poimi vielä yhden vaatekappaleen laukusta.
"Sinun kannattaa pukea myös tämä, rakas", hän kehotti ääni täynnä anteeksipyyntöä, ja ojensi Tempestille yhtä omista huppareistaan, niistä, joita hän käytti treenatessaan. Sen hupun sisään olisi hyvä kätkeytyä.
Hän ei halunnut altistaa vaimoaan kameroille. Ei nyt.

Tempest katseli vaatetta hetken ja otti sen sitten nöyrästi vastaan. Hän ei antanut itsensä ajatella tarjouksen syytä liikaa tai sitä, keneltä se tuli.
Hän oli aiheuttanut paljon hallaa Tiarnanin maineelle.
Hän pujottautui aivan liian suuren hupparin sisään, veti hupun päähänsä ja painoi päänsä.

Tavallisesti Tiarnan tunsi hellyyttä nähdessään Tempestin vaatteissaan, mutta nyt hänen kurkkuaan kuristi.
"Mennään", hän totesi itseään kooten, ja laski kätensä varovasti vaimonsa selälle. Hän toivoi, että olisi voinut halata tämän kunnolla kainaloonsa. Turvaan.
Turvamies odotti heitä huoneen ulkopuolella.

Sairaalan henkilökunnan liikkeet hidastuivat aina, kun Tiarnanin läsnäolo huomattiin. Kiinteät, häikäistyneet ja haaveikkaat katseet seurasivat heitä – tai miestä.
Tempest kulki miehen kyljessä pää painettuna ja olkapäät kyyryssä, yrittäen olla huomaamaton.

Ensimmäinen salama räpsähti jo ennen, kuin he olivat päässeet ulos lasisista ovista, vaikka Tiarnan oli rukoillut kaikella voimallaan, että he saisivat olla rauhassa.
Eivät tietenkään saisi. Eivät, vaikka he poistuivat vähemmän käytetyn oven kautta.
Sairaalan oma turvamies liittyi heidän seuraansa, varmuuden vuoksi, kun hän kietoi käsivartensa hieman paremmin vaimonsa ympärille johdattaakseen tämän ulkona odottavaan autoon.

Tempest yritti painaa kasvonsa alemmas suojellakseen Tiarnania enemmältä, kutsumattomalta julkisuudelta, kun kamerat räpsyivät ja tunkeilevat kysymykset yrittivät saada heistä aikaan reaktiota.
"Oliko siellä oikeasti tunkeutuja? Vai pitikö Tiarnan vain vähän lujempaa kuria?" oli saada Tempestin nostamaan päänsä ja protestoimaan, mutta hän tuijotti sumenevia kengänkärkiään seuratessaan miestä autoon.

Oli hyvin lähellä, ettei juorumedia saanut kysymyksen myötä toivomaansa skandaalia. Jokainen lihas Tiarnanin kehossa jännittyi, ja hän sai käyttää kaiken itsehillintänsä siihen, ettei kääntynyt kohtaamaan huutelijaa.
Tempestin oli päästävä lepäämään.
Turvamies avasi auton oven niin, että hän saattoi auttaa ensin vaimonsa sen takapenkille ja asettua sitten istumaan tämän vierelle.
Kamerat räpsyivät edelleen.

Tempest kiipesi autoon yrittäen pitää ruhjotut kasvonsa piilossa kameroilta ja käpertyi pieneksi takapenkille. Sydän hakkasi rajuna ja hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
Hän ei halunnut tuoda Tiarnanille häpeää tai huonoa julkisuutta. Eihän kukaan todella kuvittelisi, että mies voisi tehdä jotain?
Hyökkääjä oli kuitenkin poliisin hallussa.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi hiljaa, kun auto lähti liikkeelle.

Auto lähti liikkeelle, ja Tiarnan saattoi vetää taas henkeä. Lihakset pysyivät kuitenkin edelleen kireinä, samoin leukaperät.
"Minun pitäisi kysyä sitä sinulta", hän vetosi.
"Olen niin pahoillani tuosta, Em. Pääset aivan pian lepäämään. Varasin meille huoneen hotellista."

"Et pyytäisi anteeksi", Tempest vastasi ja piti päänsä painettuna. Hän ei halunnut nähdä kasvojaan eikä varmaan Tiarnankaan.
"En tiedä, miten he saivat tietää."

Tiarnan pudisti päätään.
Lehdistö sai tietää aina. Hän ei tiennyt, kuinka se oli mahdollista, ja enemmän kuin koskaan hän toivoi, että olisi valinnut jonkin toisen tien.
Tempestille ei olisi sattunut näin.
"Tekeekö kovin kipeää, rakas?"

"Voin ihan hyvin", Tempest vakuutti. Mustelmien ja pään särky ei ollut mitään verrattuna lapsuuden taisteluun sinnikkään leukemian kanssa. Ainakin tämä tuska muistutti, että hän oli elossa.
"Oletko nukkunut yhtään?"

"Olen levännyt", Tiarnan vastasi.
Aina, kun hän ummisti silmänsä, hän kuuli vaimonsa hätääntyneen äänen. Näki asunnon sellaisena kuin se oli ollut kamppailun jälkeen. Hän ei ollut kyennyt nukkumaan.
Auto pysähtyi Four Seasonsin eteen, ja turvamies kiersi etupenkiltä avaamaan heille oven.

Tempest nousi autosta ja nopeutti askeliaan, kun kuuli kameroiden nakseen ja nälkäisten huutojen lähestyvän.
Hän piti päänsä visusti alhaalla ja oli törmätä korkeatasoisen hotellin ovenpieleen kiiruhtaessaan sisälle.
Ehkä oli vain hyvä, että he olivat hotellissa. Tempest ei ollut varma, mitä tuntisi päästessään kotiin. Tuntuisiko se todella kodilta?

Turvamies johdatti heidät hissiin ja sviitin ovelle saakka, ja jäisi varmistamaan, että heitä ei häirittäisi.
Tiarnan ei ottaisi enää riskejä.
Hän avasi oven vaaleasävyiseen sviittiin, jonka pieni eteinen muuttui olohuoneeksi.
"Viedään sinut lepäämään, rakas."

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vakuutti takaisin. Sviitti oli viehättävä, mutta hän vilkaisi hieman epävarmana ympärilleen ja painoi sitten taas päänsä. Tiarnanin ei pitäisi nähdä häntä näin.
Hän ei halunnut nähdä itsekään itseään.
"Kissat ovat kai hoitajansa luona?"

"Olet täällä turvassa, rakas", Tiarnan vakuutti nähdessään epävarman vilkaisun. Hän kannusti vaimoaan siirtymään sviitin ylelliseen makuuhuoneeseen, jonka yöpöydälle asetetuissa pionimaljakoissa oli yhtäkkiä jotakin melkein irvokasta.
Hän oli tilannut ne tottumuksesta.
"Kyllä, ajattelin, että niillä olisi siellä paras ennen kuin... Ennen kuin päätämme, mitä tehdä. Toin sinulle yöpaidan, rakas, sinulla olisi varmasti mukavampi olo se päällä."

Tempest nyökkäsi ja sukaisi hiuksiaan, siltä puolelta, jota ei ollut paketoitu. Hoitaja oli auttanut häntä pesemään kuivunutta verta hiuksistaan.
Hän otti yöpaidan vastaan ja sulkeutui sitten sviitin ylelliseen kylpyhuoneeseen vaihtamaan sen ylleen, yrittäen olla näkemättä kehoaan kirjovia mustelmia.
"Miten kuvauksissa meni?" hän kysyi, kun kömpi vuoteeseen, sujauttaen jalkansa nopeasti peiton alle.

Tiarnan vajosi istumaan sängyn laidalle synkkiin ajatuksiin vaipuen. Mitä hänen vaimolleen oli tehty? Hänen mielessään kävi kammottava ajatus, joka selittäisi sen, miksi nainen ei kestänyt olla hänen seurassaan.
Hän istui siinä vielä silloinkin, kun Tempest palasi.
"He pärjäävät varmasti mainiosti ilman minuakin."

Tempest vajosi kiitollisena tyynyjä vasten, kun päässä humisi ja kipu sykki kasvojen takana.
"Miten niin ilman sinua?" hän kysyi huolissaan ja kurottui silittämään Tiarnanin selkää.

Tiarnan oli jäänyt katselemaan seinän kuviota.
"Meidän pitää miettiä jatkoa sitten, kun voit paremmin", hän vastasi ja kääntyi katsomaan vaimoaan.
"Tarvitset vielä lepoa. Tahtoisitko jotakin? Juotavaa?"

"Mitä jatkoa?" Tempest intti pahojen aavistusten vallassa. Alakerrasta kuuluva kolahdus sai hänet säpsähtämään.
"Olen ihan kunnossa. Nämä ovat mustelmia."

"Kaikki hyvin", Tiarnan rauhoitteli nähdessään vaimonsa säpsähtävän.
"Kukaan ei pääse satuttamaan sinua."
Enää. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että heidän kotinsa turvallisuustaso ei ollut riittävä. Sen vuoksi Tempest oli joutunut kärsimään.
"Skotlantia ja muuta."

"Tiedän", Tempest vakuutti ärtyneenä itseensä.
"Mutta Skotlanti ei voi odottaa. Kuvaukset alkavat pian, ja me olemme varanneet majakan Thurson läheltä. Kaikki on järjestetty."

Tiarnan katseli vaimoaan vaitonaisena.
"Niin."
Hän tiesi jo, ettei palaisi rooliin. Kirottuun rooliin, jonka vuoksi tämä oli tapahtunut. Mutta hän ei uskonut, että siitä riiteleminen auttaisi nyt. Aika ei ollut oikea.

"Mitä sinä ajattelet?" Tempest kysyi huolissaan ja kohottautui istumaan sängyllä. Kasvojen vihlonta muistutti niiden rujoudesta.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Rakas, sinun olisi hyvä levätä."
Lääkäri oli ehkä päästänyt Tempestin kotiin, mutta hän ei ollut varma, oliko kyse ollut hoitohenkilökunnan täydestä suostumuksesta.
"Olet kokenut vakavan trauman."

Tempest huokasi turhautuneena ja vajosi selälleen. Hänen koko elämänsä valui ohi, kun hän lepäsi.
"Ethän suunnittele mitään typerää?"

Tiarnan kohensi peitettä vaimonsa vartalolle.
"Meidän täytyy vain selviytyä läpi tästä", hän vastasi, silittäen Tempestin käsivartta.
"Kaikki tulee olemaan vielä hyvin."

Tempest huokasi ja tuijotti kattoa.
"Kaikki on hyvin." Hänellä oli muutama mustelma. Hän oli elossa ja se... Olento oli vangittu. Muistot ja unet eivät vahingoittaisi ketään.

Tiarnan katsahti vaimoaan.
"Em, minä luulen, että ei ole."

"Mitä tarkoitat?" Tempest kysyi ja tunsi olonsa yhtäkkiä kylmäksi. Oliko hän tuonut miehelle liikaa huonoa julkisuutta? Tai sydänsurua?

Tiarnan katseli vaimoaan vakavana.
"Koit vakavan trauman", hän toisti.
"Me emme voi vain teeskennellä, ettei mitään ole tapahtunut. Minä en... En tahdo, että alat voida taas huonosti."

"Mitä minun pitäisi tehdä sille 'traumalle'?" Tempest kysyi ahdistuneena.
"Selvisin hengissä. Ei edes murtuneita luita. Enkö saisi olla innostunut siitä, että pääsemme muuttamaan Skotlantiin ja sinä tulet olemaan upeassa roolissa?"

"Em, minä en ole lääkäri", Tiarnan vastasi, yrittäen pitää äänensä kurissa.
"Mutta me emme voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En halunnut puhua tästä kanssasi vielä, kun olet vasta toipilas."

Tempest tuijotti Tiarnania sydän hakaten.
"Mitä sinä tarkoitat? Mistä sinä haluat puhua?" hän kysyi levottomana.

Tiarnan hieraisi otsaansa.
"Meidän täytyy huolehtia turvallisuudestasi paremmin", hän vastasi.
"Aion palkata sinulle henkivartijan. Ja koti täytyy tietenkin remontoida vastaamaan paremmin tilannetta. Jos päätämme jäädä."

"Henkivartijan?" Tempest kysyi tyrmistyneenä.
"Ei. En halua sellaista. Minun turvallisuudessani ei ole mitään vikaa – toki ehkä parempi murtohälytin kotiin, mutta mitä tapahtui, olisi voinut tapahtua kenelle tahansa."

"Em, minä olen tosissani", Tiarnan vastasi.
"Se, mitä sinulle tapahtui, johtui minusta. En aio ottaa sitä riskiä, että niin voisi käydä uudelleen."

"Eikä johtunut", Tempest protestoi ahdistuneena.
"Joku hullu murtautui kotiimme. Se olisi voinut olla kuka tahansa hullu. Sinulla ei ole mitään syytä syyttää itseäsi."

Tiarnan katsoi vaimoaan synkkänä.
"Se hullu murtautui kotiimme minun julkisuuteni vuoksi."

"Se hullu olisi voinut murtautua sisään, koska naapuruston lokkiparvi käski", Tempest protestoi takaisin.
"Sinun ei ole syytä tuntea siitä syyllisyyttä. Olen vain kiitollinen, ettet ollut siellä. Pelkään ajatella, mitä sinulle olisi voinut tapahtua."

"Mutta ei murtautunut", Tiarnan vastasi.
"Hän murtautui kotiimme minun takiani. Ja jos olisin ollut kotona, niin kuin minun olisi pitänyt olla, sinua ei olisi pahoinpidelty puolikuoliaaksi."

"Ja sinä olisit saattanut kuolla", Tempest vastasi takaisin.
"Minä en kuollut, enkä edes murtanut luita. Minulla on vain mustelmia ja päänsärkyä."

Tiarnan nousi seisomaan ja vaelsi levottoman ympyrän tilassa, joka jäi heidän sänkynsä ja pukeutumishuoneen väliin.
"Minä en aio enää ottaa riskejä sinun turvallisuutesi kanssa, Tempest."

"Et sinä ole ottanut riskejä", Tempest vastasi ja tunsi olonsa pahoinvoivaksi, muttei osannut sanoa miksi.
"Olen aikuinen nainen. Osaan huolehtia itsestäni."

"Kyse ei ole nyt siitä", Tiarnan vastasi kovemmin kuin oli aikonut.
"Se, onko aikuinen vai ei, ei auta tällaisissa tilanteissa. Olen aliarvioinut turvallisuusriskit, ja sen vuoksi sinä jouduit kärsimään."

Tempest nousi istumaan ja sukaisi hiuksiaan, seuraten miestä katseellaan.
"Se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi", hän muistutti.
"Ja minulla pitäisi olla oikeus päättää itse omasta elämästäni ja sen järjestelyistä."

Tiarnan katsahti vaimoaan ahdistuneena. Tempest tarvitsi lepoa, eikä heidän todellakaan olisi pitänyt käydä tätä keskustelua nyt.
"Minä en voi menettää sinua."

"Et ole menettämässä minua", Tempest vastasi, vaikka kenelläkään ei tainnut olla merkittävästi sananvaltaa siihen, tuliko hullun hyökkäyksen kohteeksi tai ajoiko vaikka kolarin.
"Milloin voimme muuttaa Skotlantiin?"

Tiarnan ei vastannut heti. Hän kävi jälleen mielessään läpi puhelun, joka olisi voinut samalla päättää hänen oman elämänsä. Näki jälleen heidän kotinsa ja kamppailun jäljet.
Ei saattanut edes kuvitella, mitä Tempest oli tuntenut.
"Kun lääkärit ovat sitä mieltä, että sinun on turvallista matkustaa."

"Minun on turvallista matkustaa", Tempest huomautti.
"He päästivät minut kotiin. Kaikki on hyvin. Minulla on vain mustelmia ja päänsärky", hän muistutti.

"Minusta sinun pitäisi päästä puhumaan tapahtuneesta jollekulle", Tiarnan huomautti.
"Ammattilaiselle. Meidän on järjestettävä asia, ennen kuin voimme lähteä Skotlantiin."

Tempest huokasi ja vajosi tyynyihin, hieraisten varovasti osin paketoitua otsaansa.
"Voin puhua siitä terapeutilleni, ja voin yhtä hyvin jatkaa terapiaa videoyhteyksillä Skotlannista", hän muistutti.

"Meidän täytyy varmistaa, että se on mahdollista", Tiarnan takertui kiitollisena mahdollisuuteen tehdä jotakin konkreettista asian eteen.
"Olemme kaukana kaikesta jos jotakin sattuu."

"Mitä sattuisi?" Tempest huokasi syvään ja nosti katseensa kattoon. Oli ihme, ettei hänellä ollut murtuneita luita. Mustelmat ja ruhjeet eivät olleet mitään. Niiden ei pitäisi estää heitä elämästä.

Tiarnan ei vastannut heti, katseli vain vaimoaan.
Jonka hän oli ollut menettää liian monta kertaa oman huolimattomuutensa vuoksi. Sitä oli vaikea antaa itselleen anteeksi.
"Tahtoisitko, että sisaresi tulisi seuraksesi, kun muutamme?"

"En", Tempest vastasi.
"Haluan nähdä sen majakan, ja kuten olemme puhuneet, viihdyn yksin, kun olet kuvauksissa." Hän ei aikonut antaa sen muuttua.

Tiarnan yritti olla näyttämättä epäilystään.
Hän ei voisi jättää vaimoaan yksin keskelle ei mitään, ei tämän jälkeen. Mutta siitä oli turha keskustella nyt.
"Sanoisin, että meidän kannattaa matkustaa, kun voit hieman paremmin. Automatka on pitkä."

"Minulla ei ole mikään hätänä", Tempest muistutti alistuneena.
"Mutta sinun todella pitäisi saada lepoa. Etkö... Tulisi viereeni?"

Tiarnan pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Käyn vain pesemässä hampaat", hän vastasi ennen kuin suuntasi pukeutumishuoneen läpi kylpyhuoneeseen.
Siellä hän saattoi yrittää koota itsensä. Tärkeintä oli nyt se, että Tempest tulisi kuntoon. He selviäisivät tästä yhdessä.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin hän palasi takaisin makuuhuoneeseen ja kömpi varovasti sänkyyn, etteivät patjan liikkeet satuttaisi hänen vaimonsa runneltua kehoa.

Tempest käpertyi kerälle ja toivoi, että olisi voinut halata kissojen tutun, lohdullisen lämmön syliinsä. Niillä oli kaikki hyvin, ja se sai hänen sydämensä särkemään helpotuksesta. Hän oli pelännyt, että se mielipuoli löytäisi ne vaatekaapista ja satuttaisi niitä.
Hän painoi silmänsä kiinni ja toivoi unen tulevan pian, vaikka sitten niin, että muistikuvat epätoivoisesta jahdista ja nahkahansikkaista tulisivat sen mukana.

Tiarnan tiedosti, että tarvitsi unta. Silti hänen kehonsa kieltäytyi sallimasta sitä hänelle, ajatukset palasivat kehänä uudelleen ja uudelleen tapahtumiin, jotka olivat olleet viedä häneltä Tempestin.
Hän ei voisi antaa niin käydä. Ei vain voisi.
Hän päätyi vahtimaan vaimonsa unta, uskaltamatta vetää tämän runneltua kehoa syliinsä.

*

*

*

Unen teeskentely tuuditti Tempestin lopulta uneen ja havahdutti varhain hereille levottomista unista, joissa pitkät käsivarret kurottuivat varjoista tavoittelemaan häntä ja kiertyivät lopulta hänen kaulaansa.
Hän kosketti kaulaansa peittävää, turkoosia silkkihuivia, ennen kuin pakotti itsensä jatkamaan unia.

"Pääsemmekö kotiin?" hän kysyi aamupäivällä, makoillessaan sviitin sängyssä. Heidän kotinsa ei voisi olla rikospaikka kovin montaa päivää, kun tekijä oli otettu kiinni paikan päältä, eikö niin?

Tiarnan oli viettänyt suurimman osan aamusta vaeltamalla sviitissä, joka neliöistään huolimatta tuntui ahtaalta. Hän oli yrittänyt rauhoittua vaimonsa vierelle vuoteeseen, katsoa televisiota hiljaisella, selata sähköpostiviestejä puhelimelta, mutta aina sama ahdistus oli saanut hänet kiinni.
"Voimme käydä hakemassa kotoa tavaroita", hän vastasi istahtaessaan sängyn laidalle.

"Ehkä voisimmekin jatkaa sitten suoraan Skotlantiin", Tempest ehdotti ja nousi istumaan, sitoen huivia paremmin kaulaansa.
"Se majakka näyttää hyvin kotoisalta."

Tiarnan silmäili vaimoaan huolestuneena, mutta yritti pitää huolensa kurissa.
"Jos niin haluat, rakas", hän vastasi ja nousi seisomaan.
"Haluatko, että minä kävisin hakemassa myös sinun tavarasi? Voisit kirjoittaa minulle listan."
Olisiko se parempi ratkaisu? Hän toivoi, että olisi lukenut psykologiaa edes muutaman opintopisteen verran.

"Etkö halua minun tulevan kotiin?" Tempest kysyi hämmentyneenä. Ehkä se oli edelleen täydessä kaaoksessa.
"En minä pelkää omaa kotiani." Olento olisi poissa.

Tiarnanin myrskysilmissä viipyi huoli.
"En vain halua, että mikään järkyttää sinua", hän vastasi.
"Koti on kyllä siivottu... tutkinnan jäljiltä."
Ainakin suurimmaksi osaksi. Rikkoutuneita huonekaluja puuttui edelleen, ja hän saattoi vain toivoa, että sitkeät veritahrat oli saatu huuhdeltua pois.

Tempest toivoi, että olisi ollut kovempaa tekoa. Ehkä hänen läheistensä pitäisi murehtia vähemmän, jos hän olisi ollut vähemmän rikkinäinen, vähemmän sairaalloinen ja vähemmän heiveröinen kappale.
"Ehkä minun pitäisi lainata taas huppariasi."

Tiarnanin ajatukset olivat jo vaeltaneet kotiin ja siellä mahdollisesti odottavaan järkytykseen, ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi, mitä Tempest oli sanonut.
"Mitä? Onko sinun kylmä, rakas? Laukussa on pari neuletakkia."

"Ei, ajattelin vain, että et haluaisi lehdistön saavan minusta kuvia... Tällaisena", Tempest vastasi ja viittasi kädellä kasvoihinsa, painaen katseensa.
"Olen tuonut sinulle tarpeeksi vaikeuksia."

Tiarnan jähmettyi.
"Em, sinä et ole tuonut minulle vaikeuksia", hän vastasi, katsoen vaimoaan järkyttyneenä.
"Miksi sinä niin koet?"

Tempest katsahti Tiarnania skeptisesti. Miehen PR-tiimi olisi eri mieltä. Typerä, ajattelematon, itsetuhoinen vaimo ei ollut sitä, mitä maailman jumaloiman näyttelijän imago kaipasi.
Ja vaikka hänen rujo ulkomuotonsa ei ollut hänen oman kätensä seurausta, se herättäisi intoa lehtimiehissä.
"En vain halua antaa lehdistölle syytä kirjoittaa muusta kuin upeasta urastasi."

Tiarnan toivoi, että olisi voinut luvata vaimolleen, ettei lehdistöllä olisi mitään syytä tehdä niin. Tai että lehdistö ei olisi edes paikalla, eikä heidän tarvitsisi huolehtia siitä.
Hän ei voinut tehdä sitä.
Hartiat kiristyivät kipeinä, kun hän meni hakemaan paitaansa.
"Olen pahoillani, että lehdistö on kimpussasi."

"Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi", Tempest vastasi ja pujotti aivan liian suuren hupparin mekkonsa päälle, vetäen hupun päähänsä. Se ei käynyt lainkaan hänen vaatteisiinsa tai tyyliinsä, mutta ainakin toisi suojaa kameroilta.
"Mennäänkö?"

Tiarnanin oli vaikea kohdata hupun taakse kätkeytynyt vaimonsa. Tämäkin oli hänen syytään, se, että Tempest joutui piileskelemään.
"Mennään", hän vastasi ja ojensi käsivarttaan kietoakseen sen vaimonsa hartioille.
Turvamies odotti heitä käytävässä.

Tempest piti päänsä visusti painettuna seuratessaan Tiarnanin perässä. Hän puristi laukkua sylissään, kun he astuivat ulos ja kohtasivat jälleen nälkäisten kameroiden ja lehtimiesten huomion.

Sillä hetkellä Tiarnan toivoi, että he olisivat vain voineet kadota maan päältä. Tai pikemminkin, kuvaajat olisivat voineet kadota maan päältä.
Onneksi auto odotti heitä jo valmiina, ja turvamies yhdistettynä hotellin henkilökuntaan takasi heille pääsyn sen luo. Tiarnan auttoi vaimonsa sisälle ja nousi itse autoon, kun ahnain kamera yritti työntyä takapenkille heidän mukanaan.

Tempest piti päänsä alhaalla hyvän tovin senkin jälkeen, kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Parantuisivatko hänen kasvonsa? Olisiko hän liian rujon näköinen tullakseen nähdyksi Tiarnanin seurassa?
Kodin lähestyessä hermostus nipisti hänen vatsaansa, vaikka sille ei ollut syytä. Koti oli koti.

Kun jäljellä oli enää viimeinen tienpätkä, Tiarnan vei kätensä silittämään vaimonsa niskaa.
"Onko kaikki hyvin, rakas?" hän varmisti.
"Sinun ei tarvitse tulla mukaan, jos se tuntuu sinusta pahalta."

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti.
"Se on minun kotini. En anna muiston ajaa minua sieltä pois", hän sanoi ja kurkisti hupun alta reittiä.
Kun auto pysähtyi, hän veti hupun takaisin alas ja kiiruhti sitten kivetyn pihan poikki sisään vartioituun aulaan.

Kamerat eivät jättäneet heitä rauhaan täälläkään, ja Tiarnan saattoi vain toivoa, että otokset olivat julkaisukelvottomia. Aulassa tuttu ovimies tervehti heitä, kun hän johdatti Tempestin hissille.
Hän ei vieläkään tiennyt, kuinka tunkeilija oli päässyt heidän kotiinsa kenenkään huomaamatta.
Hissi kipusi ylinpään kerrokseen ja kilahti hyväntuulisesti ilmaistakseen olevansa perillä.

Tempest astui sisään ja veti syvään henkeä. Siivoojat olivat tehneet hyvää työtä, ja kamppailun jäljet oli siivottu pois. Rikki menneitä esineitä ei ollut voitu loihtia takaisin, mutta tönityt huonekalut olivat paikallaan ja asuntoa kiertävien ikkunoiden massiivinen lasi oli korjattu.
Ja veri oli pesty pois.
Mikään ei kielinyt öisestä painajaisesta. Vain kissojen poissaolo kieli jonkin olevan pielessä.
Tempest jäi hetkeksi katselemaan oleskelutilan ruokapöytää, jonka ympärillä he olivat kiertäneet karusellia, ja jatkoi sitten makuuhuoneeseen.

Tiarnan tukahdutti muistot hetkestä, jona oli astunut heidän asuntoonsa ja nähnyt kamppailun jäljet. Koti tuntui vieraalta, eri tavalla kuin silloin, kun oli vain ollut pitkään poissa.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka turvajärjestelyt olivat voineet pettää.
"Onko kaikki hyvin, rakas?" hän varmisti, kun seurasi vaimoaan peremmälle.

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti yrittäen olla näkemättä lattiaa siinä, missä mustanpuhuva olento oli heittäytynyt hänen päälleen ja yrittänyt...
"Joten, lähdemmekö tästä Skotlantiin?" hän kysyi ja veti matkalaukkunsa esiin sängyn alta. Hän oli soittanut Tiarnanille sieltä, ennen kuin mies oli tarttunut hänen nilkkoihinsa ja repinyt hänet esiin.

Tiarnan tarkkaili vaimoaan huolestuneena, etsien pienintäkin merkkiä ahdistuksesta.
"Uskotko, että jaksaisit automatkan?" hän kysyi.
"Voimme myös yöpyä hotellissa vielä muutaman päivän."
Ennen, kuin heidän kotinsa turvatoimet olisi laitettu kuntoon.

"Tietenkin jaksan", Tempest vakuutti. Hänessä ei ollut muuta vikaa kuin mustelmat ja päänsärky, mutta kipu oli ollut hänen kumppaninsa suurimman osan elämää.
Hän ryhtyi pakkaamaan vaatteita matkalaukkuunsa, yrittäen keskittyä niiden valintaan.
"Vapautitko sinä kissat täältä vaatekaapista?"

Tiarnanin olisi todennäköisesti ollut viisasta pakata omakin laukkunsa, niin että he olisivat päässeet liikkeelle mahdollisimman nopeasti, mutta hänen oli vaikea, ellei mahdoton, jättää vaimonsa pakkaamaan itsekseen.
Kysymys sai hänen ilmeensä synkkenemään hetkeksi.
"Minä löysin ne."
Paikalle saapuneet pelastajat eivät olleet ymmärtäneet etsiä kissoja. Se ei ollut ollut ensimmäinen prioriteetti siinä vaiheessa, kun aluetta oli alettu eristää.

"Olivathan ne kunnossa?" Tempest varmisti levottomana, kun sulloi muutaman vaatteen takaisin kaappiin ja yritti ajatella, mitä oikeasti tarvitsisi. Mukavia, lämpimiä vaatteita.
"En tiennyt, mitä tehdä, jotta ne olisivat turvassa."

"Olivat", Tiarnan vakuutti.
"Järkyttyneitä, tietenkin, mutta muuten kunnossa."
Tietenkin Tempestillä oli ollut huoli pienistä rakkaistaan. Olisiko pahimmalta voitu välttyä, jos hänen vaimonsa olisi päässyt heti piiloon?
"Voisimme yöpyä vielä yön hotellissa ja lähteä ajamaan huomenna aamusta."

Luojan kiitos. Tempest kosketti helpottuneena rintakehäänsä ja irrotti katseensa vaatekaapista, jossa kissat olivat joutuneet odottamaan.
"Haluaisin lähteä jo tänään. Minä voin ajaa", hän tarjoutui.
"Voisimme mennä yöksi Murielin luo. En usko, että hän pahastuisi."

Tiarnan nielaisi jyrkän, kieltävän vastauksen ja sanoi sen sijaan ääneen:
"Jos välttämättä haluat. Mutta rakas, luulen, että olisi parempi, jos minä ajaisin."
Ruhjeiden täytyi tehdä kipeää.
"Tytöt ovat varmasti riemuissaan, kun näkevät sinut taas, ja vaativat loputonta huomiotasi. Yöpyminen matkan varrella olisi varmasti hyvä ajatus."

"Et ole tainnut levätä paljoa viime päivinä", Tempest muistutti. Tiarnanin täytyi olla väsynyt, joten hän voisi ajaa heidät pohjoiseen pienellä kirpullaan. He saisivat sinne kissat ja matkalaukkuja – oli jännittävää saada pakata auto äärimmilleen pitkästä, pitkästä aikaa.
"Minäkin ikävöin pieniä rakkaitani."

"Olen levännyt aivan riittävästi", Tiarnan vakuutti, vaikka ei ollutkaan täysin varma, saattoiko todella väittää niin.
Hän voisi vaarantaa heidät molemmat olemalla väsyneenä ratissa.
"Pääsit vasta sairaalasta, rakas."

"Eilen", Tempest muistutti, "elämä jatkuu."
Hän palasi makuuhuoneen puolelle muistaessaan, mitä oli tehnyt sängyn alla ja epäröi tovin sen vierelle kyykistyneenä, ennen kuin ryömi etsimään puhelintaan.

Tiarnan seurasi vaimoaan makuuhuoneeseen ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Rakas, mitä sinä teet?" hän kysyi hieman huolestuneena.

"Etsin puhelintani", Tempest vastasi ja tunsi pahoinvoinnin kouristavan, kun ryömi ahtaaseen tilaan. Kaikki hyvin. Kaikki hyvin, hän hoki itselleen hapuillen lattiaa.
Kukaan ei repisi sinua jaloista esiin.

Tiarnan nielaisi karheutta kurkustaan ja kyykistyi sängyn vierelle.
"Rakas, minä luulen, että meidän on ostettava sinulle uusi puhelin", hän totesi.
"Vanha taitaa olla, tuota, edelleen tutkinnassa."

Tempest kolautti takaraivonsa sängyn pohjaan hätkähtäessään miehen lähempää kuuluvaa ääntä ja kiemursi sitten vauhdilla pois sängyn alta, sydän kuvottavasti hakaten.
Rauhoitu, hän vetosi itseään käpertyen matolle.
"Luulen, että se meni rikki kuitenkin."

Tiarnanin myrskysilmät olivat täynnä huolta.
"Rakas, sattuiko sinuun?" hän kysyi, ojentaen kättään koskettaakseen vaimoaan.
"Mikä on?"

Tempest pudisti päätään ja keskittyi vetämään syvään henkeä. Hän tunsi kädet nilkoissaan, lattian liukuvan allaan, kun naamioitu tunkeilija veti hänet esiin.
"Muisto vain", hän kuiskasi.

Tämä oli ollut huono ajatus.
"Rakas..." Tiarnan vetosi huolissaan, muttei tiennyt, kuinka olisi jatkanut lausettaan. Sen sijaan hän silitti vain vaimonsa kylkeä.
"Ei mitään hätää. Me voimme lähteä pois."

"En halua lähteä pois", Tempest protestoi ja kohottautui istumaan, painaen jyskyttävän päänsä hetkeksi polviaan vasten.
"Tuo vain... Minä soitin sinulle ja silloin hän löysi minut."

Tiarnanin oli suljettava hetkeksi silmänsä, sillä hän ei luottanut tunteidensa hallintaan.
Keskity. Tempest tarvitsee sinua.
"Olen niin pahoillani, rakas", hän vastasi, kun avasi silmänsä ja vei kätensä silittämään vaimonsa selkää.

"Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää", Tempest vetosi ja nosti päänsä, keräten itsensä. Hetken hän katsoi ovensuuta pohtien, näkyivätkö hänen kynnenjälkensä ovenpielessä, mistä hän oli yrittänyt saada kiinni miehen raahatessa häntä.
"Meidän pitäisi jatkaa pakkaamista."

"Ei meillä ole kiirettä", Tiarnan vakuutti, jatkaen selän silittämistä.
"Ihan rauhassa vain, rakas."

"Kaikki on ihan hyvin", Tempest sanoi ja vääntäytyi ylös, pää jyskyttäen.
"Se on vain muisto." Hän vilkaisi makuuhuoneen lasista parvekkeen ovea, jonka oli saanut kiinni juuri nahkahanskojen edestä. Hänen täytyi kävellä varmistamaan, että se oli edelleen lukossa.
"Kannattaa varmaan pakata hyväksi toviksi?"

Tiarnankin suoristautui ja katseli vaimoaan.
"Se olisi viisasta", hän vastasi, vaikkei tiennytkään, kauanko he viipyisivät poissa. Kaikki oli juuri nyt hyvin epäselvää.
"Täällä on turvallista, Em."

"Tietenkin on", Tempest vastasi. Hän ei ollut koskaan edes kyseenalaistanut sitä.
Ja sitten hän oli havahtunut yöllä katselemaan ulos ja tajunnut yhtäkkiä ventovieraan, naamioidun miehen olevan heidän asunnossaan.
"Pakkaatko sinäkin?"

Tiarnan katsahti ympärilleen kuin ei olisi ollut varma, mitä Tempest tarkoitti.
"Minulla on suurin osa tavaroista pakattuna."
Matkan jäljiltä. Hänen ei olisi pitänyt lähteä. hänen olisi pitänyt olla täällä.
"Turvamies odottaa meitä käytävässä. Kaikki on hyvin."

Tempest palasi vaatekomeroon ja vilkaisi epätietoisena laukkuun heittämiään vaatteita. Hän kyykistyi niiden viereen ja painoi pään polviinsa, kun koko maailma oli hieman liian paljon.
Mitä hän tarvitsi? Oliko hänellä sopivia vaatteita? Kaikki tuntui väärältä.

Tiarnan ei ollut varma, mitä tehdä. Hän seurasi vaimoaan ja kyykistyi tämän vierelle.
"Rakas", hän kutsui hiljaa.
"Voisimme palata hotellille. Joku voi huolehtia laukut valmiiksi."

"Ei", Tempest vastasi turhautuneena ja valahti istumaan lattialle.
"Tarvitsen vain hetken aikaa miettiä."

"Meillä ei ole kiire", Tiarnan vakuutti ja teki tilaa vaimolleen. Hän siirtyi tutkimaan omaa osaansa vaatekaapista, vaikkei rehellisesti sanottuna keskittynytkään juuri vaatteisiin. Niiden sijaan hän piti silmällä vaimoaan.

Tempest halasi polviaan pää niitä vasten painettuna. Tiarnanin vanhoja t-paitoja sekä neuletakkeja ja villasukkia. Joitain siistejä asukokonaisuuksia ihmisten ilmoilla liikkumiseen.
Hän suoristautui, tyhjensi laukun kaappiinsa ja aloitti uudelleen, nostellen sisään siististi viikattuja, miehen t-paitoja sekä pari pehmeää, siistiä trikoomekkoa. Usemman pehmeän, pitkän villatakin, laukun taskuihin alusvaatteita, sukkahousuja ja sukkia. Sitten, hakien toisen laukun joutumatta enää ryömimään sängyn alle, pukupusseissa siistejä mekkoja, norsunluunvalkoisia, kultakirjottuja, puuterinvaaleanpunaisia ja syvänmerensinivihreitä. Pari jakkua ja kashmirneuletta. Ja kenkiä. Kauniita, siroja kenkiä ja valkoiset, vanhat tennistossut, joita hän oli käyttänyt Seychelleillä.
"Olen kohta valmis."

"Ei mitään kiirettä", Tiarnan vakuutti ja havahtui nostelemaan muutaman lämpimämmän vaatteen vaatekomeron nurkassa odottaneeseen, vanhaan mutta uskolliseen matkalaukkuun. Sitten hän tuijotti matkalaukun sisältöä ja nosteli turhat vaatteet takaisin paikoilleen.

"En tietenkään oleta, että ottaisit minua mukaan minnekään, kun näytän tältä", Tempest vakuutti sovitellessaan korkokenkiä laukkuun. Sitten hän kiiruhti hakemaan toealettitarvikkeensa ja meikkipussinsa kylpyhuoneesta.

Tiarnan tunsi olevansa tänään naurettavan hidas.
"Em? Mitä tarkoitat?" hän kysyi, harppoen makuuhuoneen puolelle.
"Mukaan minne?"

"Tapaamaan uusia näyttelijäystäviäsi tai mihinkään hienompaan tilaisuuteen tai ulos illalliselle", Tempest selitti painaen nolostuneena katseensa ja hipaisi mustaa silmäänsä, kun tuijotti hetken kahta, täyttä matkalaukkua ja sulki niiden kannet.
"Pakkaan vielä kissoille."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Em, totta kai minä ottaisin sinut mukaan", hän protestoi.
"Mutta se ei ole ajankohtaista juuri nyt."

"Ei tietenkään, näytän hirvittävältä", Tempest vastasi ja vältti haluaan katsahtaa itseään peilistä. Hän keräsi isoon käsilaukkuun kissojen lempileluja, sitten pari puhdasta ruokakuppia, kynsisakset ja herkkuja.
"Pitää ottaa mukaan kissanvessa, hiekkaa ja ruokasäkki."

"En tarkoittanut sitä", Tiarnan vastasi, yrittäen olla turhautumatta.
Oli turha keskustella tästä nyt.
"Onko siinä kaikki? Pitäisikö joku niiden pedeistä ottaa mukaan?"

"Mitä tarkoitit?" Tempest kysyi ja vilkaisi ympärilleen, nostaen sitten lampaan tekotaljan laukkunsa päälle ja yhden kissojen suojaisista, vanhoista pedeistä.

"Sinä olisit tervetullut kanssani minne tahansa, jos tahtoisit", Tiarnan vastasi.
Vaikka totuus oli, että hän olisi halunnut suojella vaimoaan julkisuudelta. Ahnailta kameroilta ja röyhkeiltä kysymyksiltä.

"Mitä tarkoitit sillä, ettei se ole ajankohtaista?" Tempest muistutti ja pysähtyi hetkeksi pitelemään päätään, ennen kuin veti laukut lähemmäs eteistä ja kantoi sitten pari kissojen ruokasäkkiä niiden seuraksi.

"Sinun ei pitäisi rasittaa itseäsi, rakas", Tiarnan huolehti.
"Anna minun huolehtia laukuista. Ja juuri nyt en ole kiertämässä tilaisuuksia tai muutakaan, joten niistä on turha murehtia etukäteen."

"Miten niin? Kuvaukset alkavat syyskuun lopussa, eikö?" Tempest kysyi ja huokasi kehoituksella olla rasittamatta itseään. Vaikka Tiarnan vain ajatteli hänen parastaan.

Tiarnan katsahti laukkuja ja kurtisti kulmiaan. Hän tarvitsisi varmasti ainakin kaksi reissua, jotta saisi kaiken kuljetettua parkkihalliin ja heidän autolleen.
Hän ei voisi antaa Tempestin ajaa.
"Sitä pitää katsoa."

"Millä tavalla?" Tempest kysyi ja kävi etsimässä säkin kissanhiekkaa ja kissojen suosikkivessat. Hän tyhjensi ne roskakoriin, huuhtoi ne nopeasti pesuaineella ja kantoi sitten matkatavaroiden läjään.

Tiarnan seurasi vaimonsa jäljessä ja auttoi missä saattoi.
"En ole miettinyt asiaa vielä sen tarkemmin", hän vastasi vältellen.
"Tärkeintä on nyt, että sinä toivut."

"Voi luoja, minulla on muutama mustelma", Tempest huokasi turhautuneena. Oli ihme, ettei hän ollut murtanut edes luita, joita hän mursi pienistäkin kolhuista.
"Ja ne paranevat pian."

"Rakas, en tarkoita nyt sitä", Tiarnan totesi sovittelevaan sävyyn.
"Se, mitä koit, oli hyvin traumaattista. Se... Sellaisen käsitteleminen vie aikaa."

"Minulla on terapeutti", Tempest muistutti ja vilkaisi ympärilleen, ennen kuin kiiruhti vielä hakemaan sylillisen lempikirjojaan, joita sulloi laukkuihinsa.
"Menemmekö?"

Ehkä, mutta Tiarnan ei silti tuntenut oloaan mukavaksi, kun ajatteli sitä mahdollisuutta, että jättäisi vaimonsa yksin pohjoiseen Skotlantiin, meren äärelle.
Mitä vain saattaisi tapahtua.
"Onko sinulla kaikki? Tarvitsetko tietokoneesi?"

"Se on käsilaukussani", Tempest vakuutti. Pitäisi ostaa uusi puhelin.
"Mennään vain." Hän nosti käsilaukun olalleen, sulloi lampaantaljan ja kissanpedin toiseen käteensä ja haparoi matkalaukkunsa vetoonsa.

Tiarnan poimi kantoonsa loput tavaroista, sikäli kuin sai, ja olisi pudottanut kissanhiekkasäkin, jollei käytävässä odottanut turvamies olisi napannut sitä varsin kiitettävillä reflekseillä.
"Meidän kannattaisi ehkä ottaa minun autoni", hän ehdotti heidän suunnatessaan hissiin.

"Tai voimme ajaa molemmat omat autot sinne", Tempest ehdotti ja nojasi hissin seinään, helpottuneena sen tuesta.
"Haluan autoni mukaan."

"Ajetaan sitten sinun autollasi", Tiarnan vastasi.
"Mutta minä haluan ajaa alkumatkan, rakas. Tarvitset vielä lepoa."

"Niin sinäkin", Tempest vakuutti.
"Antaisit minun ajaa, rakas. Lupaan olla varovainen", hän sanoi hissin laskeutuessa alas parkkihalliin. Sen tuoksu, jokin kumin ja polttoaineen yhdistelmässä, oli aina ollut viehättävä.

Tiarnan ei ollut suunnitelmasta lainkaan iloinen. Mutta hän halusi helpottaa vaimonsa oloa, missä saattoi.
"Kerrothan minulle heti, jos alat voida huonosti?" hän pyysi.
"Vaihdetaan siinä tapauksessa paikkoja."

"Tietenkin", Tempest sanoi ja hymyili, särkevästä huulesta huolimatta, kun näki pienen, vaaleanvihreän autonsa omalla paikallaan. Hän oli ajanut sillä aivan liian vähän viime aikoina.
Hän avasi takakontin ja kömpi kumoamaan penkit nurin, jotta he saivat pinottua laukkuja sisään. Piti vain jättää kissojen kantokopille paikat.

Tiarnan sai hetkeksi muuta ajateltavaa yrittäessään mahduttaa kaiken pikkuiseen autoon, jonka hän pelkäsi jättävän heidät tielle vielä jonakin kauniina päivänä.
Mutta se teki Tempestin onnelliseksi, mikä oli tärkeintä.
"Oletko varma, että haluat ajaa, rakas?" hän varmisti, kun oli saanut viimeisen laukun kyytiin.

"Kyllä olen. Käydään hakemassa vielä kissat", hän sanoi ja kiiruhti takaisin hissiä kohti. Luojan kiitos samassa talossa asui vanha, kissarakas rouva, joka otti pienet rakkaat hoitoonsa lyhyelläkin varoitusajalla.

Tällä kertaa rouvaparka oli joutunut kohtaamaan varsin järkyttyneen isännän ja järkyttyneet pienet rakkaat.
Tiarnan seurasi vaimonsa jalanjäljissä, ja turvamies seurasi häntä. Hän harkitsi edelleen, voisiko palkata jonkun huolehtimaan vaimonsa turvallisuudesta.
Varmuuden vuoksi.

Kun kaikki neljä pientä rakasta oli pakattu turvallisesti kahteen kuljetuskoppaan – Tempestin istuttua niiden kanssa keskustelemassa 24 minuuttia, rauhoittelemassa hätäistä määkinää, hengästynyttä kehräystä ja hurjistunutta puskemista – Tempest saattoi kiivetä pienen autonsa ratin taakse. Takatila oli melkein kattoon saakka täpötäynnä.

Katsellessaan heidän tyttöjään Tiarnan oli tosissaan pohtinut hetken, pitäisikö heidän palkata jonkinlainen kissakuiskaaja huolehtimaan niistä. Oliko kissoille saattanut jäädä traumoja?
Mutta Tempest oli niiden kuningatar.
Hän asettui etupenkille ja yritti ujuttaa jalkansa edes melkein mukavasti ahtaaseen tilaan.
"Jaksatko varmasti ajaa?"

"Tietenkin jaksan", Tempest vakuutti ja hyssytti pehmeästi kissoja, jotka määkivät kuljetuslaatikoissaan. Ne tuntuivat ymmärtävän häntä ja asettuivat kohtaloonsa.
"Viitsitkö laittaa Murielille viestiä ja varmistaa, mitä mieltä hän on siitä, jos tulemme vierailulle?"

Tiarnan kaivoi puhelimensa esiin ja näpytteli viestin. Hän oli juuri ehtinyt sammuttaa näytön, kun vastaus ilmoitti jo itsestään kilahduksella.
"Hän toivottaa meidät tervetulleeksi ja kysyy, mitä haluaisit syödä."

Tiarnaninkin sydäntä koski kuunnella, kuinka kissat valittivat vankeudessa.
Ne eivät olisi tyytyväisiä siihen, että joutuivat uuteen paikkaan.
"Minun pitäisi pitää sinulle seuraa", hän huomautti, vaikka luomet painoivatkin uhkaavasti.

"Älä huoli, rakas", Tempest vakuutti ja käänsi radion päälle, hiljaiselle volyymille. Sieltä soiva Nightingale, Aidan tunnetuin kappale, sai hänen suupielensä nousemaan hymyyn.
"Kissat ja radio pitävät minulle riittävästi seuraa. Nuku hetki."

Tiarnanin oli pakko painaa silmänsä kiinni.
"Vain hetken", hän vetosi.
"Herätä minut sitten."

Tempestillä ei ollut mitään aikomusta herättää miestä. Tiarnan ei ollut levännyt lainkaan tarpeeksi viime päivien aikana, ja mies ansaitsi kaiken levon, mitä voisi saada.
Kissatkin aistivat hänen toiveensa ja rauhoittuivat nukkumaan, kun hän ajoi vakaasti kohti pohjoista.

Väsymys humahti päähän, kun sille antoi vallan. Ehkä kyse oli auton tasaisesta hurinasta, tai unisista kissoista, tai liian pitkästä valvomusrupeamasta, mutta ei vienyt pitkään ennen kuin Tiarnanin pää nuokahti.
Eikä hän herännyt "vain hetken" kuluttua niin kuin oli kuvitellut.

Väsymys alkoi tehdä Tempestinkin päästä raskaan, kun auto lähestyi pohjoista. Kerran hänen oli pysähdyttävä tankkaamaan, mutta hän liikkui hiirenhiljaa suojellakseen Tiarnanin unta, ennen kuin jatkoi matkaa.
Vauhti kävi hiljaiseksi ja kyyti mutkittelevaksi, kun hän jätti moottoritien ja suuntasi kohti sisarensa uutta osoitetta Hexhamin laidalla.
Tie oli niin pieni, että hän pelkäsi ajaneensa harhaan.

Vasta pieni kuoppa tiessä sai Tiarnanin hätkähtämään hereille. Hetkeen hän ei muistanut, missä oli, tai kuinka oli päätynyt sinne.
Hän ähkäisi ja hieraisi kasvojaan.
"Missä me olemme?"

"Kohta Murielin luona", Tempest vastasi ja tähysi ratin yli satunnaisia maataloja yksikaistaisen kinttupolun vierellä. Hän tukahdutti haukotuksen, mutta ryhdistäytyi tien päättyessä vaalean, vanhasta ladosta kunnostetun talon pihaan.
"Olemme perillä."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Rakas, sinun piti herättää minut", hän huomautti, ja tunsi yhtäkkiä huolen kouraisevan kipeästi sisintään. Jotakin olisi voinut sattua, koska hän antoi itsensä nukahtaa.
Hän loi hieman epäluuloisen katseen taloon.
"Tämäkö se on?"
Samassa etuovi aukesi ja tuttu hahmo harppoi heitä kohti pitkin, päättäväisin askelin.

"Halusin antaa sinun levätä", Tempest vastasi ja nousi autosta tuttua hahmoa vastaan, yrittäen unohtaa kuinka runnellulta näytti.
"Toivottavasti emme tunkeile."

"Rakaspieni", Wolfien purppuraiseen neuletakkiin kietoutunut Muriel tervehti ja veti pienen sisarensa syliinsä niin tiukkaan halaukseen kuin uskalsi, kun otti huomioon tämän runnellun kehon.
"Ette koskaan. Ihana, että tulitte. Näytät hirveän väsyneeltä."

Tempest vastasi puolittaisella hymyllä kommenttiin ja kiersi käsivarret Murielin ympärille halaukseen.
"Ethän rasita itseäsi vierailun tähden? Jatkamme huomenna matkaa Skotlantiin."

Muriel ei halunnut päästää sisartaan pois halauksestaan aivan vielä.
"Te voisitte viipyä pidempäänkin, rakas."

Tempest ei halunnut tunkeilla. Hänkään ei kiirehtinyt halauksesta heti, sillä jos hän olisi ehtinyt soittaa useamman puhelun, seuraava olisi ollut Murielille.
"Esitteletkö minulle uuden kotisi?"

"Sinun pitäisi saada ensin ruokaa. Ja lepoa", Muriel huomautti, vaikka ajatus uuden kodin esittelemisestä sai hänet selvästikin innostumaan. Hän päästi sisarensa viimein halauksesta, mutta jätti toisen käsivartensa tämän ympärille.
"Viedään ensin kissat vierashuoneeseen. Lauma on pihalla."

Tempest otti toisen kuljetuskopista kantoonsa ja seurasi Murielia. Uskollisen, vaaleanvihreän pikkuauton näkeminen täytti hänet ilolla. Se oli palvellut häntä jo melkein kymmenen vuotta.
"Miten olet viihtynyt täällä?"

Muriel poimi toisen kuljetuskopan itselleen eikä välittänyt määkinästä, jolla kissat vaativat ulospääsyä.
"Meillä on oma talli takapihalla", hän vastasi, niin kuin se olisi ollut vastaus Tempestin esittämään kysymykseen. Ehkä olikin, jos tunsi hänet.
"Olen kunnostanut sitä pikkuhiljaa. Ja koirille on riittävästi tilaa. Wolfielle myös."

"Onko siellä jo hevosia?" Tempest kysyi kulkiessaan Murielin jalanjäljissä. Nyssa ja Nasreen itkivät kovaa kohtaloaan hänen kopassaan, muta ne pääsisivät pian vapauteen.

"Ei vielä, mutta toivottavasti pian", Muriel vastasi, samalla kun johdatti sisarensa kissoineen ylös portaita.
"Tuolla on Wolfien musiikkiluola", hän esitteli, ennen kuin he lähtivät kipuamaan seuraavia portaita kolmanteen kerrokseen.
Tiarnan seurasi heidän jäljessään mukanaan lisää kissantavaroita, niin että tuohtuneet karvanaamat pääsisivät mahdollisimman nopeasti asettumaan aloilleen.
"Tämä on meidän keltainen huoneemme", Muriel esitteli suupielet nykäisten, kun avasi oven vierashuoneeseen. Yksi seinistä oli maalattu lämpimällä keltaisella, joka toistui myös tyynyjen värissä. Vaalea peite oli riski koirataloudessa.

Tempest laski kantamansa kissankopan keltaisen huoneen lattialle ja katsahti ympärilleen.
"Se on kaunis", hän kehui kohteliaasti vierashuonetta ja laski käsilaukkunsa sängylle, joka oli vielä puhdas kuraisista koirien tassunjäljistä.
"Sinun sisustamasi?"

Ainakaan kukaan karvanaamoista ei saanut täydellistä hepulia siitä, että ne oli kuljetettu pois palatsistaan. Ainakin kuningatar oli jälleen pienten airueidensa luona.
Tiarnan vajosi sängyn toiselle laidalle, ensin istumaan ja sitten selälleen, kun väsymys painoi vanhaa miestä. Hän antoi itselleen luvan sulkea silmänsä hetkeksi.
Ja ähkäisi sitten, kun Leela käytti hänen vatsaansa ponnahdusalustana.

Tempest toivoi, että olisi voinut käpertyä hetkeksi miehen kainaloon. Tiarnan tuntui tuskin uskaltavan koskettaa häntä, mutta mitä jos kyse oli jostain muustakin?
"Lepää vain, rakas. Voin tuoda sinulle jotain ylös", hän lupasi hiljaa ja silitti jalkojaan kiihkeästi puskevia kissoja, ennen kuin nousi ylös ja lähti ovelle.

Tiarnan avasi silmänsä ja katsahti vaimoaan.
"Sinun tässä pitäisi levätä", hän huomautti ja alkoi punnertaa itseään pystyyn. Keho tuntui muuttuneen lyijyksi, tai ehkä hän oli vain tulossa vanhaksi.
"Mitä haluaisit?"

"Sinun lepäävän rauhassa", Tempest vastasi ja astui ovesta, sulkien sen huolellisesti perässään. Tiarnan varmasti pitäisi huolta, etteivät kissat avaisi ovea ja lujahtaisi ulos.
Hän laskeutui alakertaan katsellen ympärilleen ja löysi lopulta kookkaan keittiön.

Muriel oli jo ehtinyt työntää lämpimät voileivät uuniin ja oli pilkkomassa salaattia valmiiksi siinä vaiheessa, kun Tempest laskeutui alakertaan.
"Kultapieni", hän tervehti sisartaan ja ojensi käsivarttaan kutsuakseen Tempestin luokseen.
"Onko sinun hyvä olla pystyssä?"

"Minä olen ihan kunnossa", Tempest vakuutti huoahtaen. Hän ehtisi nukkua yöllä, eikä muutama mustelma ollut syy erikoiskohteluun.
"Tarvitsetko apua?"

Muriel tiesi paremmin kuin alkaa väittää vastaan.
"Voit auttaa pilkkomaan salaattiainekset, jos tahdot", hän vastasi.
"Jäikö Tiarnan nukkumaan?"

"Toivon niin", Tempest vastasi ryhtyessään pilkkomaan osoitettuja aineksia huolellisesti.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Tuntui merkilliseltä, kun yhtään pitkäkuonoa ei ollut kerjäämässä edes pientä maistiaista illallisesta.
"Vanhalla isosiskollasi on aina kaikki hyvin", hän vastasi, kun nosti salaattia varten kulhon työtasolle. Oli ruhtinaallista, kun keittiössä oli viimein tilaa.
"Olisitte tosiaan voineet viipyä täällä pidempäänkin."

"Olet kultainen", Tempest vakuutti ja nosteli aineksia kulhoon. Hän nykäisi neuleen hihoja paremmin purppuraisten mustelmien peitoksi ja hätkähti, kun ovi kävi. Koirien armeija vyöryi sisään turkit kosteina ja hännät liehuen, Wolfie seurasi perässä.

"Oi", Muriel tervehti koiria ja siirtyi eteen, niin etteivät ne ehtisi vyöryä loikkimaan jo ennestään kipeän Tempestin päälle.
"Rauhassa."
Se oli melko lailla toivoton vaatimus, mutta hän ei suostunut olemaan yrittämättä.
"Ei, alas... Hei, rakas, Emmie ja Tiarnan tulivat."

Tempest tunsi olevansa yksi kissoista vetäytyessään vasten keittiötasoa ja melkein kiivetessään sille, kun riehakkaiden koirien märkä rakkaus oli ylitsevuotavaa.
Wolfie pysähtyi hetkeksi nähdessään Tempestin mustelmien tummentamat kasvot, mutta pakotti itsensä hymyilemään ja puristi naisen kättä koirien meren yli.

Muriel hätisti lauman olohuoneen puolelle, missä hän vietti hetken niiden rakkauden kohteena - ja huolehtimassa, ettei kukaan yrittänyt luikahtaa hänen sisarensa luo ennen rauhoittumista.
Harhautettuaan koirat hetkeksi hän palasi takaisin keittiöön.
"Oletko nälkäinen?" hän kysyi, koskettaen Wolfien selkää.
"Olemme laittamassa iltapalaa."

"Olen aina nälkäinen", Wolfie vastasi merkitsevää hymyä vihreissä kissansilmissään.
Tempest laskeutui lähemmäs maanpintaa, kun koirien märkä rakkaus siirtyi hieman kauemmas. Märän turkin haju jäi.
Tempest kyykistyi tervehtimään yksinään laukkaavaa, yönmustaa Vasilisaa ja helli sen silkkisiä ruusukorvia.

Muriel taputti hellästi Wolfien takapuolta ennen kuin siirtyi takaisin ruuanlaiton ääreen. Hän tarkkaili sivusilmällä sisartaan ja Vasilisaa siltä varalta, että koira päättäisi riehaantua liikaa.
"En ole vielä saanut Emmitä suostuteltua viipymään luonamme pidempään."

Tempest ei ollut hädissään. Hän antoi pitkäjalkaisen borzoipennun kiipeillä sylissään ja suukotti sen pitkää kuonoa.
"Olette tervetulleita viipymään niin kauan kuin haluatte", Wolfiekin vakuutti.

Murielin haukankatse pysytteli Emmiessä ja koiranpennussa niin tarkkaavaisesti, että hänen onnistui leikata veitsellä sormeensa. Se sai hänet ähkäisemään turhautuneena ja siirtymään nopeasti pesualtaan luo.
"Ei teillä olisi mitään kiirettä eteenpäin."

"Varovasti", Wolfie vetosi.
"Tiarnanin uuden sarjan kuvaukset alkavat pian, ja haluan, että hän ehtii asettua kunnolla aloilleen ensin", Tempest sanoi ja vaihtoi koiraa keittiöön hipsivään, hymyilevään Ivankaan, jonka kultainen turkki oli melkein samaa sävyä kuin Tempestin hiukset.

Muriel huuhteli sormensa huolellisesti ja kiepautti sen ympärille palan talouspaperia.
"Missä se teidän mökkinne sijaitsikaan?" hän kysyi, kun siirtyi kurkistamaan leipien tilannetta.
"Jossakin pohjoisessa?"

Tempest antoi Ivankan kirputtaa korvaansa ja tukahdutti kikatuksen, joka vihloi ruhjeissa.
"Pohjoisrannikolla, melko lähellä Thursoa. Se on vanha majakka. Meri näyttää kuvissa uskomattomalta."

"Asuuko Tiarnankin siellä kuvausten ajan?" Muriel kysyi samalla kun tarjosi puolikasta kirsikkatomaattia Wolfielle.
"Järjestetäänkö kuvaukset jossain siinä lähellä?"

Wolfie haukkasi Murielin sormet suuhunsa.
"Milloin hän ehtii, luulen. En ole varma, missä kuvaukset ovat, mutta luulen, että osa kuvataan Tiarnanin linnassa", Tempest sanoi rapsuttaen Ivankan niskaa.

Muriel oli hetken hiljaa.
"Oletko siis yksin mökillä?" hän kysyi, ja yritti kuulostaa siltä, kuin se olisi ollut mikä tahansa harmiton kysymys. Ei siltä, että ajatus Emmiestä yksin merenrantamökissä olisi saanut hänet huolestumaan.
Vaikka se sai.

"En, kissat ovat seuranani silloin, kun Tiarnan on poissa", Tempest vastasi.
"Mökki näyttää ihanalta. Vähän ränsistyneeltä ja vanhalta, mutta normaalilta."

Muriel oli hetken hiljaa.
Hän halusi sisarensa olevan onnellinen. Mutta hän ei voinut silti ymmärtää, mikä oli saanut Tiarnanin suostumaan järjestelyyn, joka jättäisi Emmien yksin.
"Oletko varma, ettet kaipaa seuraa niiksi hetkiksi, kun Tiarnan ei ole paikalla?"

"Olen", Tempest vastasi.
"Toivon, että siellä vallitseva hiljaisuus, jylhä luonto ja meren läheisyys saavat kirjan etenemään. Onko jotain muuta, mitä voisin tehdä?"

"Sinähän voisit olla täällä vähän pidempään", Muriel ehdotti, kun alkoi nostella lautasia esille. Niiden kilinä havahdutti lauman.
"Jos Tiarnanin on kiirehdittävä kuvauksiin. Kaikki hyvin, kultapieni, tule vain syömään."

"Olet kultainen", Tempest vastasi pehmeästi ja suoristautui lattialta, kun koiria virtasi sisään.
"Mutta haluan nähdä majakan ja asettua sinne", hän jatkoi päättäväisesti. Hän halusi tuntea pohjoistuulen ja istua rannan jylhillä kallioilla katselemassa ulappaa.