Between the stars and the sea

Muriel pudisti päätään.
"En koskaan", hän vakuutti.
"Joskus on raskasta, mutta niin se on jokaisen kanssa, jota rakastaa."

Wolfie nyökkäsi. Se oli totta. Hän tunsi niin Murielista: heillä voisi olla raskasta, mutta hän halusi jakaa elämänsä naisen kanssa.
Hänen pitäisi löytää keino kysyä sitä. Tavalla, jota nainen voisi muistella.
"Voit aina puhua minulle."

"Minä tiedän", Muriel vakuutti ja nojautui lähemmäs, hipaisemaan huulillaan Wolfien huulia.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua."
Hän silitti miehen punaisia hiuksia.
"Käydäänkö nukkumaan? Vaikka sänky on kamalan tyhjä."

"Luultavasti parasta niin", Wolfie vastasi.
"Hoitaja saisi vielä sydänkohtauksen, jos kuulisi meidät." Samoin naisen hyvin ujon ja kainon oloinen pikkusisko.

Murielin suupieli nykäisi, vaikka hetken hän tunsi siitä huonoa omaatuntoa.
"Me voisimme myös olla hyvin hiljaa", hän huomautti.
"Osaatko olla hiljaa, Wolfie?"

"Jos sinä ratsastat, en", Wolfie vastasi ja painoi suukon Murielin nenänpäälle.
"Koska olet yksinkertaisesti liian jumalainen. Sitä paitsi, tämä sänky natisee."

Muriel huokaisi, yrittäen karkottaa ahdistuneen tunteen, joka piileskeli hänen mielensä laitamilla, valmiina ottamaan vallan itselleen koska tahansa.
"Ehkä meidän on siinä tapauksessa parempi vain nukkua."

"Luultavasti parasta. Jos pystyt vastustamaan minua", Wolfie vastasi hymyä silmissään, vaikka oli tosissaan. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, ja hänestä tuntui, ettei nyt ollut optimaalinen hetki rakastelulle. Hän voisi vain halata Murielin syliinsä.

Muriel siristi silmiään.
"Minä olen katolilainen", hän muistutti ja kumartui painamaan suukon miehen nenänpäähän.
"Minulla on rautainen itskekuri."

"Jos sanot niin", Wolfie vastasi ja läpsäisi Murielin takapuolta, ennen kuin kellahti selälleen natisevalle vuoteelle.

Rautainen, katolilainen itsekuri rakoili heti.
Ryhdistäydy, Muriel moitti itseään ja nousi seisomaan.
"Käyn pesemässä hampaat. Älä katoa minnekään."

Wolfie ei katoaisi. Hän haukotteli ja könysi paremmin sänkyyn, kiskoen housut jalastaan ja villapaidan päältään. Sitten hän ryömi peiton alle, lämmittämään sitä heitä varten.

Muriel ei viipynyt kylpyhuoneessa pitkään. Vain riittävän pitkään, että saattoi kerätä itsensä, huuhtoa kasvonsa ja työntää ahdistuksen mielensä perukoille.
Kaikki hyvin. Emmiellä olisi kaikki hyvin.
Sitten hän palasi takaisin makuuhuoneeseen, riisuutui alusvaatteisilleen ja kipusi hytisten sänkyyn.

Wolfie veti Murielin syliinsä, paketoi tämän käsivarsiensa suojaan ja halasi naisen selän tiukasti rintaansa vasten.
"Nuku hyvin, sinä ainutlaatuinen nainen", hän kuiskasi ja painoi suudelman paljaalle niskalle.

Muriel ujutti jalkansa Wolfien jalkojen lomaan.
"Nuku hyvin, hassu mies", hän vastasi ja silitti miehen käsivartta.
"Minulla on ikävä koiria. Tiedän, että valitan niistä sängyssä, mutta ne ovat lämpimiä."

"Vai hassu mies", Wolfie huokasi haikeasti ja hieroi Murielin kehoa lämmittääkseen sitä.
"Ei jumalainen? Ei taivaallisen komea? Uskomaton rakastaja?"

"Shh", Muriel vetosi.
"Älä koettele minun katolilaista itsekuriani, rakas. Lupaan, että heti, kun meillä on mahdollisuus, kerron sinulle, mitä olen todella mieltä..."

"Jos lupaat niin", Wolfie sanoi pehmeästi ja silitti Murielin vatsaa, halaten naisen lähemmäs itseään. Sitten hän hiljeni antaakseen tämän nukahtaa ja kuunteli ikkunoiden takana ulvovaa merituulta.

"Aivan varmasti", Muriel vakuutti ja käpersi itseään paremmin Wolfieta vasten.
Ja vaikka hän oli vannonut itselleen, että valvoisi, siltä varalta, että jotakin tapahtuisi, että Emmie tarvitsisi häntä tai tämän sydän pysähtyisi, hän nukahti.
Noin vain.

Wolfiekin nukahti pian, peitto korville vedettynä, kun ikkunasta käyvä veto näykki niskaa. Meren kuohu loi rauhoittavaa taustamusiikkia, ja viereisessä huoneessa siihen sekottui vain sydänmonitorin tasainen, vaimea piippaus.

Viereisessä huoneessa Tiarnan ei nukkunut.
Hän valvoi vaimonsa unta, ja jossain vaiheessa, tuntien kuluessa, nousi ja uskalsi päästää hoitaja-paran lepäämään.
Se ei ollut virhepäätös, eihän?
Hän tuijotti kuvaansa hetken kylpyhuoneen peilistä ennen kuin palasi vaimonsa vierelle sänkyyn odottamaan aamua.

Aamun tullen Wolfie lähti ajamaan uskomattomalla tarinalla varustettua hoitajaa takaisin Invernessiin. Syke oli ollut tasainen vailla huolestuttavia harhalyöntejä, eikä välitöntä vaaraa ollut enää.
Pitkin aamuyötä havahtunut Tempest avasi silmänsä auringon noustessa ja etsi Tiarnania, anteeksipyyntö kultaisissa silmissä asuen.

Tiarnan istui omalla puolellaan sänkyä ja vastasi katseeseen hymyillen.
"Huomenta rakas. Kuinka voit?"

Hymy särki hänen sydäntään. Tempest yritti tulkita, ulottuiko se todella sielukkaisiin myrskysilmiin.
"Olen kunnossa", hän vakuutti.
"Nukuitko laisinkaan?"

"Hieman huonosti", Tiarnan myönsi rehellisesti ja kumartui painamaan suudelman vaimonsa otsalle.
"Mutta nukunpahan ensi yönä."
Myrskysilmissä oli lämpöä.
"Mitä tahdot aamupalaksi?"

Tuhoaako minun rakkauteni sinut? Tempest nielaisi mielessään pyörivän kysymyksen ja painoi katseensa, ennen kuin sortuisi jälleen itkemään.
"Minä voin laittaa meille jotain. Sinun pitäisi saada levätä kuvaustauolla", hän vastasi.
"Milloin sinua odotetaan takaisin?"

"Ehdottomasti ei", Tiarnan vastasi, ja jatkoi sitten pehmeämmin:
"Sinä lupasit levätä. Äläkä murehdi siitä, minua ei kaivata vielä kuvauksiin."

"Sanoit, että sinulla on muutama päivä vapaata", Tempest vastasi taistellen vastaan halua väittää vastaan. Aamiaisen laittaminen ei ollut rehkimistä.
"Lähdetkö huomenna?"

"En lähde", Tiarnan vastasi.
Hän viipyisi, kunnes Tempest olisi kunnossa. Varmasti kunnossa.
"Hahmoni ei ole juuri kuvattavassa jaksossa mukana. Voisin hakea meille aamupalaa, ja sitten voisimme vain loikoa sängyssä?"

"Tiarnan", Tempest vetosi ahdistuneena ja kohotti katseensa miehen kasvoihin.
"En kestä sitä, jos olen sinun ja rakastamasi työn välissä. Pelkään kertoa sinulle, että ikävöin sinua tai osoittaa sitä, jos se aiheuttaisi sen, ettet voisi kunnolla nauttia kuvauksista."

Tiarnan tunsi huonon omantunnon vihlaisevan.
"Rakas, et sinä ole", hän vakuutti.
"Mutta juuri nyt haluan olla luonasi."

"Minä olen kunnossa", Tempest sanoi ahdistuneena.
"Ole kiltti äläkä jätä kuvauksia tai lykkää niitä minun takiani. Olin vain typerä ja tein virheen. En tee sitä uudelleen."

"En lykkää", Tiarnan vakuutti ja vei kätensä silittämään vaimonsa hiuksia.
"Rakas, sinun ei todella tarvitse huolehtia siitä", hän jatkoi.
"Minulla on ainakin neljä päivää lomaa. Jos minua ei soiteta takaisin."

Tempest tuijotti Tiarnania hetken epäillen, kuin yrittäen päättää puhuiko tämä totta. Sitten hän painoi katseensa ja yritti olla näyttämättä, miten kaipasi miehen kosketusta.
"Olen onnellinen, että olet siinä. Ja niin kovin pahoillani, ettei lomasi alkanut lainkaan niin kuin piti."

"Rakas", Tiarnan vetosi ja antoi silityksen siirtyä pisamaiselle poskelle.
"Se oli onnettomuus. Se ei ollut sinun syytäsi."

Tempest kosketti miehen paidan helmaa. Hän oli syyttänyt itseään hyvin kauan, ja usein täysin syystä.
Olenko musta aukko elämässäsi?
"Ehkä voisit yrittää nukkua nyt hetken? On vielä aikaista."

Tiarnanilla ei ollut aavistustakaan siitä, paljonko kello oli. Mutta hänen vaatteensa olivat rypyssä ja hiukset pystyssä, ja hän tunsi olonsa varsin nuhjuiseksi.
Ovelta kuuluva koputus sai hänet melkein hätkähtämään. Mutta se oli vain Muriel, joka kantoi aamupalatarjotinta mukanaan.
"Huomenta. Vähän ruokaa. Sitten saatte jatkaa lepoa."

Tempest käänsi katseensa ovelle ja tunsi anteeksipyynnön paisuvan sisällään, siitäkin huolimatta, että eilinen oli ollut vahinko. Hän ei ollut halunnut enää vetää ihmisiä sairaalasänkynsä ympärille.
"Sinäkin voisit levätä", hän sanoi sen sijaan ja kiipesi hitaasti istumaan, tuntien olonsa huteraksi. Ja äärettömän epäsiistiksi.
"Minä kävisin mielelläni suihkussa."

Muriel kantoi kukkuroilleen lastatun tarjottimen sängyn luo. Hän oli paahtanut leipää, pilkkonut hedelmiä, kaatanut kulhoon jogurttia, mysliä ja hunajaa, valmistanut smoothieita...
"Ensin syöt jotakin, rakas", hän vetosi.
"Ettet nuukahda."

"Syö sinäkin", Tempest vetosi taputtaen sänkyä toisella puolellaan. Hän poimi tarjottimelta smoothien, ennen kuin saisi läimäyksen.
"Nukuitko sinä?"

Muriel istahti Tempestin vierelle, jos ei muuten niin varmistaakseen, että Tempest ja Tiarnan söisivät, ja tarjosi langolleen lautasellista paahtoleipää.
"Kuin pieni porsas", hän vakuutti.
"Millainen olo sinulla on, rakas?"

Tempest katsahti Murielia epäillen. Oliko sisarkin valvonut hänen takiaan?
"Sellainen, että tarvitsen suihkua. Tämä on herkullista, kiitos rakkaani."

"Pääset suihkuun, kunhan olet syönyt", Muriel vakuutti ja vilkaisi Tiarnania, joka kävi kiinni paahtoleivänpalaan vihjeestä vaarin ottaen.
"En halua, että pyörryt. Eihän sinuun satu?"

Tempest pudisti päätään. Päänsärky, kipeä rintakehä ja yleinen huteruus eivät olleet mainitsemisen arvoisia.
"Miten sinä voit? Oletko kunnossa eilisen, ehm... Eilisen jälkeen?"

"Minulla on kaikki hyvin, kultapieni", Muriel vakuutti ja poimi itselleen siivun paahtoleipää.
Tietenkin oli. Hänellä oli kaikki aina hyvin.
"Tahtoisitko, että laitan sinulle kylvyn valmiiksi?"

Tempest pudisti päätään. Täällä hän tyytyi suihkuihin, joihin riitti hyvällä tuurilla kuuma vesi.
"Haluaisitko ensin suihkuun, Tiarnan?"

Tiarnan haukkasi loput paahtoleivästään ja nyökäytti päätään.
"En käytä kaikkea kuumaa vettä", hän lupasi ennen kuin suuntasi kylpyhuoneeseen.
Muriel epäili, että mies halusi antaa heille aikaa kahden.
"Onko kaikki varmasti hyvin, kultapieni?"

"Nauti niin kauan kuin haluat", Tempest kannusti. Hän kävisi mielellään kylmässä suihkussa, jos voisi siten antaa Tiarnanille edes jotain.
Miehen mentyä hän katsahti sisartaan ja painoi katseensa.
"On kai. Minua vain... Hävettää."

Murielin kulmat kurtistuivat.
"Rakas, miksi?" hän vetosi, vieden kätensä silittämään vaaleita hiuksia.

"Koska olin niin typerä, ja päädyin taas sairaalaan. Ja te päädyitte sairaalaan", Tempest huokasi ja muksautti turhautuneena ohimoaan, painaen päänsä koukistettuja polvia vasten ja laski tyhjän smoothielasin tarjottimelle.
"Ja tein edellisenä iltana jotain vähintään yhtä typerää."

"Rakas, se oli vahinko", Muriel muistutti ja vei kätensä silittämään sisarensa selkää.
"Niin olisi voinut käydä kelle tahansa."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Mitä tarkoitat?"

Tempest hautasi kasvonsa, kun häpeä poltti kipeänä. Hän ei ollut varma, kuinka pukea häpeää ja levottomuutta sanoiksi, mutta Muriel oli ainoa, joka voisi ymmärtää.
"Minusta tuntui, että minun pitäisi yrittää tehdä Tiarnanin kotiinpaluusta ihana. Että hän haluaisi tulla kotiin. Ja se... Se ei mennyt hyvin."

Murielin tummissa silmissä häivähti myötätunto.
"Voi rakas", hän vetosi ja siirtyi lähemmäs, niin että saattoi halata sisartaan.
"Mitä tapahtui?"

Tempest kyyristi hartioitaan ja ujutti käden polviensa lomaan, jotta saattoi nakertaa peukaloaan.
"Olin idiootti. Sain itseni ahdistumaan asioista, mistä ei pitäisi, ja käyttäydyin... Typerästi. Olen niin pahoillani Tiarnanin puolesta."

Muriel tarttui sisarensa käteen hellästi omalla kädellään, jonka peukalonsyrjä oli nakerrettu.
"Et varmasti ollut", hän vakuutti lempeästi.
"Olen varma, että siihen ei ole syytä."

"Kyllä olin", Tempest protestoi ja nosti päänsä ahdistuneena, kamppaillen itsensä kanssa. Hän ei halunnut muistella tapahtunutta, mutta samaan aikaan tunsi sen syövän itseään. Hän vilkaisi varmistukseksi kylpyhuoneen ovea.
"Yritin... En tiedä, kysyinkö edes hänen kuulumisiaan, ennen kuin, ehm... Avasin hänen housunsa ja laskeuduin polvilleni ja- No, en voinut eikä hän olisi varmaan edes antanut minun."

Muriel nielaisi järkytyksen alas ennen kuin puhui.
"Voi kultapieni", hän vetosi ja rutisti sisartaan hieman tiukemmin.
"Tiedäthän, ettei sinun tarvitse pakottaa itseäsi mihinkään?"

Tempest nojautui Murielin syliin ja halasi tiukasti sisarensa jalkaa sen ollessa ensimmäinen halaukseen osuva asia.
"Nöyryytän itseäni, teen Tiarnanin olon kurjaksi ja tuhoan vähäisen aikamme yhdessä. Miksi olen tällainen?"

Muriel halasi sisarensa syliinsä hieman tiukemmin.
"Rakas, olet aivan liian ankara itsellesi", hän huomautti.
"Ja teemme me muutkin hölmöjä asioita."

"Mitä hölmöä sinä olet tehnyt?" Tempest kysyi onnettomana ja hieraisi poskeaan hajamielisesti Murielin reittä vasten.

Hekten Muriel harkitsi, olisiko keksinyt jonkin huvittavan tarinan nuoruudestaan. Niitä riitti, joskin Em taisi tietää niistä suurimman osan.
Lopulta hän kuitenkin päätti toisin.
"Minä työnsin maailman ihanimman miehen luotani."

Tempest katsahti sisartaan hämmentyneenä silmäkulmastaan ja puski tämän reittä päällään.
"Eikö Wolfie ole tulossa takaisin? Vai puhutko jostakusta muusta?"

"On, on", Muriel vastasi ja silitti sisarensa hiuksia.
"Mutta olin silti hölmö."

"Olit vain inhimillinen", Tempest protestoi. Muriel ei nöyryyttänyt itseään tai kiusaannuttanut Wolfieta olemalla näin toivoton.
Eikä palelluttanut itseään sairaalakuntoon. Idiootti.
"Onko teillä kaikki hyvin?"

"On", Muriel vakuutti, eikä, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, voinut estää melkein hölmöä hymyä häivähtämästä kasvoillaan.
Hän oli onnellinen.
"Ja niin on teilläkin, eikö olekin?"

Tempest painoi katseensa.
"Meillä oli, luulen. Mutta en tiedä enää. Minussa on jokin vikana. Ahdistun ja rikon kaiken", hän huokasi.
"Mutta olen valtavan onnellinen puolestasi."

"Kultapieni, sinussa ei ole mitään vikaa", Muriel muistutti.
"Olet vain herkkä. Se ei ole huono ominaisuus."

Tempest olisi voinut olla eri mieltä. Idiootti. Miksi hän teki niin typeriä asioita?
"Tiedätkö sinä... Miten- miten voisin korjata asiaa?"

Muriel pyyhkäisi vaalean suortuvan sisarensa korvan taakse.
"Riippuu siitä, mitä tahdot korjata."

"Minut?" Tempest ehdotti tuskastuneena ja halasi naisen reittä tiukemmin.
"Sen, mitä tein Tiarnanille. Taas."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Rakas, sinua ei tarvitse korjata", hän vakuutti.
"Sinä olet täydellinen. Mutta puhuminen auttaa yllättävän moneen asiaan."
Jos hän olisi vain tajunnut sen itsekin.

Tempest pelkäsi, että voisi tehdä kaikesta pahempaa puhumalla. Tuntisiko Tiarnan vain olonsa ahdistuneeksi, jos hän yrittäisi puhua asiasta?
Mutta hän nyökkäsi ja kääntyi ympäri, jotta saattoi haudata kasvonsa sisarensa vatsaan.
"Kaipasin sinua."

Muriel kietoi käsivarsiaan paremmin sisarensa ympärille ja halasi tämän syliinsä. Ehkä he voisivat taas pian viettää päivän lojumassa sängyssä, hyvällä omallatunnolla.
Joku kissoista pyrki heidän väliinsä.
"Minullakin on ollut ikävä sinua, kultapieni."

"Olen pahoillani, että teidät kaikki raahattiin jälleen sairaalaan", Tempest vastasi. Onneksi Saksassa luennoimassa ollut äiti oli saanut tiedon, että hän oli kunnossa, ennen kuin ehti hylätä työnsä ja kiirehtiä takaisin.

"Em, ei se ole sinun syysi", Muriel vetosi.
"Se oli onnettomuus. Niitä tapahtuu."

Sairaalaan sidottu lapsuus ja nuoruus tuntuivat täyttäneen jo kiintiön. Sitten hän oli ollut ajattelematon ja typerä. liian monta kertaa.
Tempest suoristautui istumaan ja sukaisi hiuksiaan.
"Olin ajatellut tulonne tänne vähän erilaiseksi."

Muriel painoi suukon sisarensa poskelle.
"Vielähän tässä on aikaa", hän muistutti.
"Minulla ei ole kiire minnekään."
Tiarnan palasi makuuhuoneeseen, tummat hiukset kosteina.

Tempest katsahti miestä ja tunsi sydämensä särkyvän palan. Miten hän olisi halunnut antaa rakkaalleen enemmän, jotain parempaa.
"Minunkin parasta käydä suihkussa", hän sanoi ja kömpi ylös sängystä, suunnaten pyyhkeen kanssa kylpyhuoneeseen.

Muriel ja Tiarnan vaihtoivat huolestuneita katseita.
Mutta Tempest ansaitsi hetken omaa rauhaa. He voisivat tarkistaa tilanteen, mikäli kylpyhuoneesta kuuluisi huolestuttava kolahdus tai Tempest viipyisi liian pitkään.

Tempest halusi voida paremmin. Hän halusi, että voisi olla jotain muuta kuin raskas, uhkaava myrskypilvi läheistensä elämässä.
Hän kävi suihkussa istuen pienen ammeen pohjalla, jotta huteruus ei kaataisi häntä, pesi kasvonsa ja hampaansa ja palasi makuuhuoneeseen. Vedettyään ylleen pehmeän villatunikan - vaikka hyvä vaimo tuskin käyttäisi sellaista - hän kömpi takaisin sänkyyn.
"Mitä te haluaisitte tehdä tänään?"

Sillä välin Muriel oli syöttänyt Tiarnanille kulhollisen mysliä ja jogurttia. Ei kirjaimellisesti. Vaikka se ei ollutkaan ollut varsinaisesti täysin poissujljettu vaihtoehto.
Hän pöyhäisi tyynyä Tempestiä varten, samalla kun Tiarnan levitti peittoa paremmin naisen päälle.
"Laiskotella", hän vastasi.

Tempest katsahti kasvoista toiseen ja toivoi, ettei kahlitsisi läheisiään sänkyyn tai sen vierelle.
"Oletko sinä syönyt?" hän kysyi sisareltaan ja asettui peiton alle, kiitollisena sen lämmöstä. Tämä oli ensimmäinen aamu pitkään aikaan, kun hän ei käynyt uimassa tai edes rannassa.

"Rakas, sinä tiedät minut", Muriel vetosi naurahtaen.
"Minä en jätä koskaan ateriaa välistä."
Ja jos jätti, tilanne oli todella vakava. Nyt kaikki oli hyvin, vai mitä?
Hän silitti sisarensa hiuksia.
"Tarvitsetko tai haluatko vielä jotakin, kultapieni?"

Tempest pudisti päätään. Hän halusi olla näkymätön.
"Ehkä tekin voitte vielä jatkaa unia. Kello ei ole paljoa."

"Se on hyvä ajatus", Muriel vastasi ja kumartui painamaan suukon sisarensa poskelle. Niin paljon kuin häntä kirpaisikin lähteä, hän oli melko varma siitä, että Tiarnan ja Tempest tarvitsisivat nyt aikaa kahden.
"Lupaathan levätä?"

Tempest nyökkäsi ja valui paremmin selälleen. Niin paljon kuin hän vihasikin myöntää sitä, hän oli uupunut ja tunsi olonsa heikoksi. Hän oli toivonut, ettei enää tuntisi niin.
"Lupaatko sinäkin?"

"Totta kai", Muriel vakuutti.
Koko täällä oleminen oli lepoa, eikö niin? Hermolepoa ainakin, kauniin luonnon keskellä. Hän lähetti vielä sisarelleen lentosuukon ennen kuin pujahti ulos makuuhuoneesta.
Tiarnan istahti sängyn laidalle ja tutki vaimoaan katseellaan.

Syke löi kipeänä ja hermostuneena, kun Tempest patisti itsensä kohtaamaan myrskynharmaan katseen.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi ääni hiipuen ja anteeksipyyntö rintakehäänsä pakahduttaen.

"Tietenkin olen", Tiarnan vakuutti.
"Mutta oletko sinä, rakas?"

Tempest painoi katseensa ja halasi tyynyään.
"Kuvittelin sinulle hyvin erilaisen vierailun", hän vastasi. Hyvin, hyvin erilaisen.

Tiarnanin kulmat kurtistuivat hieman.
"Rakas, olen vain onnellinen, että pääsin näkemään sinut", hän muistutti ja vei kätensä silittämään vaaleita hiuksia.
"Se, mitä tapahtui, oli onnettomuus."

Tempest ei puhunut vain sairaalaan päätymisestä – vaikka se täytti hänet itseinholla. Hän käyttäytyi kuin idiootti jo ennen sitä.
Ne olivat vain kirjeitä. Se ei tehnyt niistä totuuden ääntä.
"Olisin tuonut sinulle aamiaista sänkyyn, ja kokeillut reseptiä, josta toivon, että pitäisit."

"Ehdit vielä tehdä niin", Tiarnan vakuutti ja laskeutui makuulle vaimonsa viereen.
Vaikkei Tempestin tietenkään tarvitsisi.
"Keräät vain voimia hetken."

Tempest kosketti miehen rintakehää varovasti, katsellen haikeasti sormiaan. Hän oli toivonut myös niin paljon muuta, mutta ei uskaltanut pukea ajatuksiaan sanoiksi.
"Onko sinun vielä nälkä?"

"Minulla on kaikki hyvin", Tiarnan vakuutti ja silitti Nyssaa, joka etsi itselleen paikkaa hänen vatsaltaan. Pienet tassut leipoivat hänen villapaitaansa.
"Pitäisikö sinun yrittää nukkua?"

"Sinä olet se, joka ei nukkunut yöllä", Tempest huomautti.
"Ehkä voimme nukkua yhdessä?"

Tiarnan hymähti.
"Rakas, minä selviän vielä toistaiseksi vaikka yksi yö menisikin harakoille", hän vakuutti.
"Mutta otetaan päiväunet. Aamupäiväunet."

Tempest hautautui syvemmälle peittojen keskelle ja sulki silmänsä, toivoen voivansa uneksia todellisuutensa pois. Joskus hän pelkäsi, että avaisi silmänsä ja olisi edelleen kahlittuna sairaalasänkyyn, vuosia sitten, ja olisi vain nähnyt unta elämästä, jota ei koskaan pääsisi elämään.

Tiarnan ei varsinaisesti suunnitellut nukahtavansa.
Niin kuitenkin tapahtui.
Unissaan hän kellahti kyljelleen, kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja veti tämän syliinsä, saaden alas hänen vatsaltaan tipahtaneen Nyssan määkäisemään järkyttyneenä.

Wolfie palasi vietyään hoitajan takaisin Invernessiin. Hän kiipesi portaat ylös vierashuoneeseen, mukanaan kimppu laventelinvioletteja kukkia ja paperipussi tuoreita muffinsseja.
"Muriel?"

Jostain lattiatasosta kuului kolaus ja ähkäisy.
Muriel kiemursi esiin vierashuoneen nitisevän sängyn alta, purppuraisen neulepaidan etumus pölyssä.

Wolfie katseli naista pää kallellaan.
"Etsitkö mörköjä?" hän kysyi ja odotti, että Muriel pääsi jaloilleen, ennen kuin ojensi tälle lahjuksiaan.

Muriel kömpi jaloilleen ja pyyhki villakoiria paidastaan.
"Yritin korjata sängyn kitinää", hän selitti.
"Ja sitten huomasin, että sängynalunen on täynnä roskaa ja..."
Hän häkeltyi hetkeksi, kun Wolfie ojensi kukkia.
"Mistä hyvästä nämä ovat?"

"Ajattelin vain sinua", Wolfie vastasi hymyä silmissään.
"Miten kävi? Korjasitko sängyn kitinän?"

Hämmennys säilyi edelleen Murielin kasvoilla, vaikka tummissa silmissä näkyikin lämpöä.
"Ei sinun olisi tarvinnut, hassu mies", hän huomautti ja painoi suukon pisamaiselle poskelle.
"Kokeile itse sillä välin, kun minä etsin näille maljakon ja keitän meille kupilliset teetä muffinien seuraksi."

"Teetä?" Wolfie protestoi ja heittäytyi istumaan sängylle. Se natisi edelleen.
"Mitä jos rakastellaan sen sijaan? On muitakin paikkoja kuin sänky, jos se häiriköi naapureita."

Murielin silmät tuikahtivat.
"Mutta meillä on muffineita?" hän huomautti ja poimi yhden haukatakseen siitä palan.
Herkullista.
"Mitä, jos sinä etsit meille mukavan paikan, ja minä laitan kukat maljakkoon?"

"Ne voivat odottaa, nainen", Wolfie protestoi ja valahti lannistuneena selälleen natisevalle sängylle.
"Mutta hyvä on. Laita sinä kukkia ja teetä."

Murielin suupieli nykäisi.
"Mutta olisi sääli, jos ne nuupahtaisivat", hän vetosi, mutta laski kukat ja pussillisen muffineita yöpöydälle. Hän kipusi nitisevään sänkyyn ja asettui hajareisin Wolfien syliin.
"Tuliko paha mieli?"

"Kyllä tuli", Wolfie vakuutti ja taputti Murielin pyllyä.
"Tarvitsen lohdutusta."

"Voi sinua raukkaa", Muriel vetosi ja kumartui painamaan suudelman miehen huulille.
Sänky kitisi.
"Kuinka paha mieli?"

"Hyvin paha", Wolfie vastasi nipistäen pakaraa sylissään.
"Ovatko Tiarnan ja sisaresi nukkumassa?"

"Voi, voi", Muriel mutisi myötätuntoisesti ja antoi suudelmiensa siirtyä pisamaisen posken kautta Wolfien kaulalle.
"Toivottavasti."

Wolfien kädet vaelsivat Murielin reisillä.
"Liekö he heräisivät pieneen ratsastukseen?"

"Varmaankin", Muriel vastasi ja näykkäsi Wolfien kaulaa.
Siihen saattaisi jäädä jälki. Olisi kuvitellut, että sellainen olisi jäänyt jonnekin teini-ikään.
"Mutta täällä on muitekin paikkoja kuin sänky..."

Se oli totta. Wolfie koppasi Murielin syliinsä ja kömpi ponnistellen jaloilleen.
"Missä rouva tahtoisi ratsastaa?"

Muriel tukahdutti naurahduksen Wolfien hartiaa vasten.
Em tarvitsi lepoa ja unta.
"Yllätä minut."

Jos mökki olisi ollut vähemmän vetoisa ja lattia vähemmän kylmä, Wolfie olisi voinut kellistää heidät raidalliselle räsymatolle, jonka naisen sisko oli imuroinut tunnollisesti.
Ehkä he voisivat aloittaa tukevannäköisen lipaston päältä.
Hän laski Murielin istumaan sille, välittämättä kaatuilevista esineistä, ja valui suutelemaan naisen kaulaa.

Lipasto vaikutti tukevalta myös Murielin alla. Mutta riittävän tukevalta, ettei se päätyisi kolkuttamaan seinää vasten? Em tarvitsi unensa. Samoin Tiarnan.
Suudelmat kaulalla saivat hänet melkein unohtamaan sen. Häpeäisit.
Hän kietoi jalkojaan miehen ympärille ja upotti sormensa tämän hiuksiin.

Kädet tarttuivat naisen housuihin ja lähtivät vetämään niitä jalasta, kun huulet hamusivat kaulan lämmintä ihoa.

Murielin oli luovuttava hetkeksi Wolfien hiuksista, jotta hän saattoi kohottaa lantiotaan niin, että housut liukuivat kivuttomasti hänen jalastaan.
Ainakin toistaiseksi lipasto kesti.
Kädet siirtyivät vuorostaan avaamaan miehen housuja.

Wolfie naksautti kieltään paheksuen ja karkasi kauemmas naisen käsistä valumalla alemmas. Huulet hamusivat reiden nyt paljasta ihoa ja sormet hiipivät toista ylemmäs.

Muriel mutristi huuliaan Wolfielle, mutta pahastus ei kestänyt kovinkaan pitkään. Hänestä oli tulossa heikko, mitä Wolfieen tuli.
Ehkä siitä olisi pitänyt huolestua.
Mutta sen sijaan hän palautti kätensä miehen hiuksille.

Sormet hellivät naista ensin, ja sitten reiden iholla vaeltavat huulet liittyivät niiden seuraan. Ainakaan tämä ei herättäisi naapureita – ellei Murielin itsehillintä hiljaisuuden suhteen rakoilisi.

Jos punaisiin hiuksiin kohdistuvasta tukistuksesta saattoi mitään päätellä, itsehillinnän pettäminen ei ollut täysin pois suljettu vaihtoehto.
Mutta Muriel halusi suojella pientä siskoaan.
Hänen oli käytettävä siihen kaikki se keskittyminen, joka hänellä oli jäljellä.

Wolfie suoristautui, irrotti kädet hiuksistaan ja sukaisi niitä taakse.
"No niin. Teetä ja muffinsseja?"

Muriel loi Wolfieen katseen.
Sitten hän pudottautui alas lipastolta, tarttui miehen hartioihin ja kiepautti tämän seinää vasten.
Uskallakin.

Wolfie hykersi naurusta ja laski käden Murielin vyötärölle.
"Oletko jotain vailla?"

Muriel siristi silmiään ja painoi sitten suudelman Wolfien huulille. Toinen käsi lähti vaeltamaan tämän vartalolla, pitkin käsivartta ja kylkeä ja vatsaa ja lopulta alemmas.
"En ainakaan muffineita."

"Niinkö? Mitä sitten?" Wolfie kysyi ja näykkäsi Murielin alahuulta. Keho vastasi nopeasti naisen kosketukseen.

Muriel hymyili tyytyväisesti suudelmaa vasten ja ujutti kätensä osittain avattujen housujen sisään.
"Arvaa."

"Tarvitsemmeko kumin?" Wolfie ähkäisi arvauksen sijaan, sillä hänen ajatuksensa tuntuivat sumenevan ja kuuma veri valui pois päästä.

Muriel näykki Wolfien alahuulta.
"Ei", hän vastasi hiljaa ja vei suudelmansa hamuamaan tämän korvaa.
Luojalle kiitos ei.

Taivas, miten hyvältä sana kuulosti. Wolfie kaappasi Murielin hajareisin syliinsä ja kiepautti heidät ympäri, jotta saattoi painaa naisen selän seinää vasten.
"Auta housujen kanssa?" hän vetosi hamuten naisen kaulaa.

Teknisesti ottaen seinä ei kitisisi.
Itsestään Muriel ei ollut niin varma.
Wolfien ei olisi tarvinnut pyytää, sillä hänen kätensä olivat jo suuntaamassa työntämään miehen housuja pois tieltä. Se, että he saattoivat tehdä näin, huolehtimatta rapisevista pakkauksista, oli yllättävän...
Ilahduttavaa.

Se oli fantastista. Wolfie saattoi vain tarttua kuumaan intohimon puuskaan, tarttua Murielin lantioon paremmin ja painua lähelle.
Seinä ei kitissyt, mutta hänen kaipauksensa sai heidät törmäämään sitä vasten rytmikkäästi.

Murielin oli vaikea myöntää itselleen, kuinka onnelliseksi se, että he saattoivat olla näin spontaanisti yhdessä. Oli kulunut tovi siitä, kun se oli ollut viimeksi mahdollista.
Ennen kuin hän oli ollut typerä.

Viereisessä huoneessa Tiarnan havahtui unestaan, epäillen, että joku heidän kissoistaan oli päättänyt riehua.

Wolfie ei itsekään osannut olla ihan hiljaa. Kuinka kukaan voisi, kun yhdessä oleminen tuntui näin hyvältä.
Seinä ei ollut tarpeeksi. Hän kiepautti Murielin sylissään sängylle ja kohottautui naisen ylle.

Viereisessä huoneessa Tempest makasi hiljaisena kerällä ja katseli tyhjyyteen. Hän oli onnellinen, että hänen sisarensa oli onnellinen.
Ja hän toivoi, että hän olisi ollut joku intohimoa herättävä. Seksikäs. Ei vain surullinen ja säälittävä. Ehkä kirjeet olivat oikeassa. Hän sulki uudelleen silmänsä.

Sänky nitisi. Ei, melkein kirkui. Miksi, siitä Muriel ei ollut varma.
Ehkä se oli katolilainen. Tämä oli esiaviollista toimintaa.
Mutta hän ei välittänyt vaan veti miehen lähemmäs itseään.

Tiarnan käätyi kohtaamaan vaimonsa kasvot juuri ennen kuin tämä sulki silmänsä.
"Em?" hän kutsui hiljaa.

Tempest avasi silmänsä, mutta ei kohdannut Tiarnanin katsetta. Korvat tuntuivat kuumilta, sillä vanhan mökin seinät kätkivät huonosti sen, mitä viereisessä huoneessa tapahtui.
"Mitä?" hän kysyi hiljaa.
Hän ei muistanut edellistä kertaa, kun Tiarnan olisi tehnyt aloitteen. Hän heittäytyi miehensä päälle epätoivoisena, tämän vaikuttaessa kiinnostuneemmalta teekupillisesta ja päiväunista. Ehkä asia olisi toisin, jos hän olisi nähnyt vaivaa.
Ehkä se oli vain aviomiehen velvollisuus.

Tiarnan kurtisti hieman kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?" hän kuiskasi ja vei kätensä silittämään vaimonsa kylkeä.

Tempest nyökkäsi vaisuna. Jos hän olisi ollut toisenlainen, joku intohimoa herättävä, ehkä tilanne olisi saanut heidät katsomaan toisiaan ja nauramaan – tai tekemään jotain samanlaista itsekin.
Siitä oli yli kaksi viikkoa, kun he olivat nähneet.
Mutta hän oli hän. Eikä sillä ollut merkitystä, vaikka hän laittautuisi, sillä hän päätyisi häpäisemään itsensä ja tekemään miehen olon epämukavaksi.

Seinän takana Wolfie oli humaltunut Murielista ja yhteisestä mielihyvästä.
"Luoja olet upea", hän huokasi naisen kaulaa vasten, ennen kuin suoristui niin, että saattoi hakea vielä syvempää, intohimoisempaa rytmiä.

Jokin Tempestin olemuksessa puhui toista. Mutta saattoihan vain olla, että Tiarnanin mieli oli ylivirittynyt tapahtuneen jälkeen. Etsi merkkejä varjosta, siitä, että hän voisi menettää vaimonsa pimeydelle.
Niin ei kävisi enää, eihän?
Hän ojensi kättään kutsuakseen naista lähemmäs.

Muriel hyrisi naurusta, joka katosi huokaukseen.
"Sinä jumalainen mies", hän kehräsi hengästyneesti, muistaen heidän aikaisemman keskustelunsa, joka sai tummat silmät tuikkimaan samaan aikaan lämmöstä ja huvittuneisuudesta.

"Niin sitä pitää", Wolfie vastasi, kevyesti hengästyneenä itsekin, ja nosti naisen toista jalkaa niin, että saattoi suudella sen nilkkaa ja säärtä samalla.

Hetken hän oli tuntenut todella voivansa paremmin. Sitten kirjeet alkoivat ja ääni palasi hänen sisälleen, kertoen, ettei hän ollut tarpeeksi eikä tulisi koskaan olemaan. Leikaten hänestä palan kerrallaan, kunnes mitään ei olisi jäljellä.
"Menen laittamaan sinulle ruokaa", Tempest sanoi hiljaa ja kierähti kauemmas, nousten ylös päässä humisten ja lähtien alakertaan.

"Taivaallinen rakastaja", Muriel jatkoi, ja vaikka hän olikin luvannut itselleen, että olisi hiljaa - Em tarvitsi unensa - hän ei voinut mitään voihkaukselle, joka pakeni hänen huuliltaan.

Tiarnan jäi hetkeksi makaamaan vuoteeseen, johon oli jäänyt yksin. Kirjaimellisesti, sillä myös kissat olivat hölkänneet emäntänsä perässä alakertaan.
Sitten hänkin kömpi istumaan, selkäänsä hieroen, vanha mies, ja suuntasi itsekin alakertaan.

Wolfie hykersi käheästä, onnellisesta naurusta ja teki parhaansa ollakseen taivaallinen rakastaja – mutta hänelläkin oli rajansa, ja lopulta nautinto oli liikaa.
Hän hengitti nilkkaa vasten, kun tunne kulki kehon läpi, ja valui sitten Murielin vierelle makaamaan.

Muriel tunsi olonsa euforiseksi.
Kyse ei ollut ainoastaan tavallisesta euforiasta, jonka rakastelu sai aikaan, vaan jostakin paljon syvemmästä.
Hän rakasti Wolfieta niin että tunsi itsensä hölmöksi.
Hän kiepahti kyljelleen ja vei raukean kätensä silittämään miehen vatsaa.

Wolfie halasi Murielia ja painoi suudelman naisen ohimolle.
"Sinäkin olet ihan kelvollinen rakastaja", hän kuiskutti tämän korvaan ja painoi sillekin suudelman.

Muriel tuhahti ja tökkäsi Wolfien reittä varpaillaan.
"Varo sanojasi, mies", hän huomautti ja kietoi sormensa paitakankaan ympärille - he olivat olleet jossakin suhteessa hieman hätäisiä.
"Nyt, haluan teetä."

"Oliko tuo käsky?" Wolfie kysyi huvittuneena ja kutitti sormillaan Murielin kylkeä.
"Sääli, että minun pitää lähteä jo illalla takaisin. Tuletko mukaani?"

Muriel kohotti kulmaansa haastavasti ja kiemursi kutituksesta.
"Onko sinun aivan välttämätöntä lähteä?"

"Luultavasti töissä ei pidetä, jos ehdotan, että oppilaat voivat oppia keskenään", Wolfie huokasi haikeasti.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Eikö se sopisi uuteen opetussuunnitelmaan tai johonkin sellaiseen?"

"Ei oikein. Miten on, tuletko mukaan?" Wolfie houkutteli ja painoi suukon naisen nenänpäähän.
"Emme ole vielä rakastelleet kaikissa huoneissa."

Muriel tunsi, kuinka häntä revittiin kahtaalle.
"Minun on keskusteltava ensin Emmien kanssa. Haluan olla varma, että hän on kunnossa."

Wolfie nyökkäsi ja läpsäisi Murielin pakaraa kannustavasti.
"Keskustele vain. Luuletko, että hän kuuli meidät?"

Muriel puhahti.
"Rakas, me emme olleet teknisesti kovinkaan hiljaa."

Wolfie nauroi.
"Taidat olla oikeassa. Ehkä tämä ei ole ensimmäinen kerta?" hän kysyi huvitusta vihreissä silmissään.

Muriel pukkasi Wolfieta uudelleen varpaillaan.
"Sinä hävytön mies", hän vastasi.
"Mihin minut yllytätkään."

Wolfie virnisti poikamaisesti ja painoi suukon Murielin päähän.
"Käyhän hakemassa itsellesi teetä, nainen", hän kannusti ja läpsäisi tämän pakaraa.

Muriel huolestui vaikutuksesta, joka virneellä oli häneen. Niinpä hän nousi istumaan, napautti Wolfien nenänpäätä ja kömpi etsimään itselleen housuja.
"Tuonko sinullekin, jumalainen rakastaja?"

Wolfie nauroi.
"Jos viitsit. Ainakin hellittelynimesi ovat parantuneet roimasti", hän kehui ja venytteli raukeasti sängyllä.

Muriel poimi housunsa lattialta ja pujottautui niihin.
"Totta kai viitsin, murupupunen", hän vastasi, ennen kuin suuntasi kylpyhuoneen kautta alakertaan.

Sillä välin Wolfie kiemurteli takaisin housuihinsa ja meni vuorostaan siistiytymään kylpyhuoneeseen.
Alakerrassa Tempest oli valinnut yhden kirjeissä tulleista resepteistä ja teki parhaansa kokatakseen sitä Tiarnanille.

Murielin laskeutuessa alakertaan hän törmäsi Tiarnaniin, joka oli suuntaamassa yläkertaan puhelin korvallaan. Työpuhelu, mies selitti äänettömästi, kun he ohittivat toisensa.
Muriel löysi pienen sisarensa keittiöstä.
"Siinähän sinä, kultapieni."

Tempest soi Murielille puolittaisen hymyn ja keskittyi sitten intensiivisesti, kulmat kurtussa, ruoan valmistamiseen. Hän ei halunnut pilata sitä. Kuinka vaikeaa olisi seurata reseptiä?

Muriel tarkkaili sisartaan hetken ja siirtyi sitten nojailemaan tiskiin tämän vierellä.
"Onko kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Tempest vastasi. Hän osaisi valmistaa reseptin mukaan lasagnea, varmastikin. Hän latoi vuokaan keskittyneesti kerros kerrokselta täytettä ja pastalevyjä, kuorrutti sen juustoraasteella ja vilkaisi reseptiä epäillen, ennen kuin työnsi sen uuniin.
"Onko sinulla?"

"Oh, sinä olet tekemässä lasagnea", Muriel ilahtui.
"Laitoitko mukaan rosmariinia?"
Hän oli hairahtunut alkuperäisestä asiastaan.
"Olen, enemmän kuin kunnossa. Ethän järkyttynyt, kultapieni?"

"Ehm", Tempest vastasi epävarmana ja kurkisti reseptiä.
"Toivottavasti. Yritin noudattaa tätä hyvin tarkasti." Kysymys sai hänen poskensa punehtumaan ja hän painoi katseensa uuniin, pudistaen päätään.
"Olen onnellinen, että olet onnellinen."

Muriel ei voinut olla kehräämättä hellästä naurusta.
"Kultapieni, tule tänne", hän pyysi ja ojensi käsivarsiaan.

Tempest astui lähemmäs ja halasi Murielia kevyesti.
"Minun pitää vahtia uunia, ettei ruoka pala." Hän halusi voida tarjoilla Tiarnanille edes hyvän aterian.

Muriel veti pienen siskonsa syliinsä.
"Ei se pala", hän vakuutti hellästi.
"Se vain paranee hautuessaan uunissa kaikessa rauhassa. Em, mikä on?"

"Ei mikään", Tempest vastasi vilkuillen ruokaa.
"Jos en vahdi sitä, se palaa varmasti. Minulle käy aina niin. Uppoudun kirjoittamaan tai ajattelemaan, ja ruoka on mustaa."

"Kultapieni", Muriel vetosi.
"Olen huolissani sinusta."

"Miksi?" Tempest kysyi ja kiemurteli halauksesta, istahtaen räsymatolle uunin eteen. Sen lämpö tuntui suloiselta, eikä vienyt kauaa, kun kissat kerääntyivät hänen ympärilleen. Leela ja Nyssa asettuivat hänen syliinsä, Romana toi hänelle narulelun ja Nasreen puski kehräten hänen polviaan.

Muriel katseli sisartaan hetken ja kyykistyi sitten poimimaan narulelun lattialta viihdyttääkseen Romanaa sillä.
"Ethän ole jättänyt mitään kertomatta minulle?"

"Mitä olisin jättänyt kertomatta?" Tempest kysyi vahtien lasagnea, peläten että hetkenä minä hyvänsä se olisi musta. Niin kuin yleensä kävi. Hän keskittyi johonkin muuhun vain hetken.

"Rakas, se lasagne ei todellakaan pala..."
Muriel kurotti vapaata kättään silittääkseen sisarensa selkää.
"Minusta tuntuu kuin jokin vaivaisi sinua."

Tempest kohautti olkaansa ja painoi katseensa sylissään nukkuviin kissoihin.
"Olen vain... Tunnen vain... Toivon, että olisin parempi vaimo", hän myönsi ja vilkaisi varautuneesti ovea kohti.

Se ei kuulostanut hyvältä.
"Johtuuko tämä siitä, mitä kerroit minulle aiemmin? Mitä tapahtui, kun Tiarnan palasi kotiin", Muriel kysyi.

Tempest kohautti toista olkaansa vaisusti.
"Tiedät varmasti, miten kriittisiä hänen faninsa ovat vaimovalinnan suhteen. Minun ei pitäisi lukea heidän juttujaan, mutta en voi sille mitään."

"Em, sinun ei todellakaan pitäisi", Muriel vastasi kulmiaan kurtistaen.
"Rakas, miksi ihmeessä et olisi hyvä vaimo?"

Tempest kohautti olkaansa.
"Tiedäthän sinä minut, löydän kyllä syitä. Älä huoli, kyllä tämä menee ohi."

"Kultapieni..."
Muriel tutki sisarensa profiilia huolissaan ja silitti kapeaa selkää.
"Haluaisitko minun jäävän pidemmäksi aikaa?"

Tempest pudisti päätään.
"Minä pärjään kyllä, ja minun pitää kirjoittaa joka tapauksessa."

Muriel ei ollut varma, uskoako sisartaan. Olisiko hän itsekäs, jos lähtisi Wolfien kanssa kotiin?
"Kauanko Tiarnan on täällä?"

"Toivottavasti hänkin palaa kuvauksiin pian", Tempest vastasi.
"En haluaisi, että kuvauksissa tulisi ongelmia."

Muriel jätti kätensä lepäämään sisarensa selkää vasten.
"Voin jäädä seuraksesi, jos tahdot."

Tempest pudisti päätään.
"Minun pitää kirjoittaa. Ja Wolfie ikävöisi sinua. Mutta on ihanaa, että tulitte käymään." Onnekastakin, kai. Muuten hän olisi kuollut nyt.

"Wolfie on iso poika, kyllä hän pärjää", Muriel vakuutti.
Vaikka hänelle tulisi ikävä miestä. Erikoista. Hänestä oli tulossa rakastunut hölmö.
"Voisin pysytellä hiljaa ja antaa sinun keskittyä rauhassa kirjoittamiseen."

"Muriel, olen kunnossa", Tempest vastasi.
"En ole tekemässä itselleni mitään. Voi ei, unohdin katsoa kelloa. Kauankohan lasagnen pitää olla uunissa?" hän ähkäisi ja löi otsaansa.

"Rakas, ei mitään hätää", Muriel vakuutti ja kurkisti lasagnea lasin läpi.
"Anna juuston ottaa rauhassa hieman väriä."

Tempest nakersi peukalonsa syrjää ja vilkuili huoneen seinällä olevaa kelloa. Typerys.
"En tiedä, miksi on näin vaikeaa seurata reseptiä. Päässäni on jokin vikana."

"Em", Muriel puhahti.
"En minäkään seuraa reseptejä. Kokkaaminen on luovaa, ihan niin kuin kirjoittaminenkin."

Se ei vain ollut luovuutta, jota hän hallitsi. Ajatukset harhailivat, hän unohti missä oli menossa ja kauanko minkäkin piti valmistua.
Tempest huokasi ja silitti kissoja.
"Muriel, olenko- olenko minä lihonnut liikaa?"

Murielin käsi jähmettyi kesken liikkeen.
Hänen sydäntään kylmäsi.
"Mitä?"

Tempest silitti Nyssan selkää ja korvantaustoja.
"Olen lihonnut paljon entisestä. Onko se... Tekeekö se minusta epäviehättävän?" hän kysyi olkapäät painuen. Ehkä se oli syy, miksi Tiarnan ei tuntunut enää haluavan häntä samoin kuin ennen.

Muriel tunsi, kuinka kylmä tunne valui alas hänen selkäänsä.
"Tempest", hän aloitti suu kuivalta tuntuen.
"Onko sinulla syömishäiriö?"

"Mitä?" Tempest kysyi hölmistyneenä ja katsahti siskoaan, mutta laski sitten katseensa.
"Ei, olen vain lihonnut siitä, mitä olin ennen. Enkä ole ainoa, joka on huomannut sen ja mietin...", hän vilkaisi ovea kohti, tuntien silmiensä kostuvan.
"Ei sen väliä."

"Mitä?" Muriel toisti ja tunsi yhtäkkiä tulista kiukkua.
"Onko Tiarnan huomauttanut sinulle jotakin?"

"Ei, ei tietenkään. Hän on täydellinen herrasmies", Tempest vastasi ja räpytteli kosteutta silmistään, yrittäen hillitä itsensä.
"Minä vain... Hän ei tunnu haluavan minua enää niin kuin ennen ja pohdin, johtuuko se siitä. Etten ole yhtä laiha kuin ennen."

"Kuka siitä on sitten sinulle huomauttanut?"
Muriel oli helpottunut, ettei joutuisi vääntämään lankonsa niskoja nurin.
"Rakas, sinä olet hurmaava. On ihanaa, kuinka terveeltä näytät."

Tempest kohautti olkaansa.
"Hänen faninsa ovat kriittisiä, ja media ja paparazzit löytävät kaikesta juttua", hän sanoi katsellen kissoja sylissään.
Hän toivoi, että olisi osannut olla viehättävä, houkutteleva vaimo miehelleen. Ehkä hänen pitäisi huolehtia siitä, että olisi oikeasti viehättävä Tiarnanin ollessa paikalla.

"Em, sinun ei pitäisi välittää paskaakaan siitä, mitä joku fani tai toimittaja sanoo", Muriel vetosi ja veti sisarensa halaukseen.
"Sinä olet ihana. Mutta jos olet huolissasi, puhu hänelle."

"Tiedän", Tempest vastasi. Mutta jokainen sana ja kommentti osui. Hänellä ei ollut paksua nahkaa eikä suojaavaa haarniskaa, vain paljastuneet, arat hermot.
"Olen pahoillani, ei ollut tarkoitus kaataa ongelmiani niskaasi."

"Rakas, minä haluan tietää, mikä painaa mieltäsi", Muriel muistutti.
Oli helpottavaa, että hän tiesi edes murto-osan siitä, mitä Tempestillä oli sydämellään.
"Puhuthan Tiarnanin kanssa?"

"Voin yrittää" Tempest vastasi. Luultavasti se olisi yhtä tyhjän kanssa, koska mies olisi aivan liian kiltti ja herrasmiesmäinen myöntääkseen, jos ei enää pitänyt häntä samalla tavalla viehättävänä tai olisi kyllästynyt.
Ja sitten hän epäilisi entistä enemmän, toimiko mies vain velvollisuudesta.
"Miten sinulla ja Wolfiella menee?"

Muriel ei halunnut valehdella sisarelleen. Mutta hän myös tunsi kamalaa syyllisyyttä siitä, kuinka hyvin hänellä ja Wolfiella tällä hetkellä meni.
"Olen hyvin onnellinen hänen kanssaan", hän vastasi lopulta.
"Ja toivon, että hän on minun. Se hölmö mies toi minulle kukkia."

"Hyvä", Tempest vastasi sulaen lämpimään hymyyn.
"Minä olen hyvin onnellinen puolestasi. Ja sinä ansaitset kukkia ja kauniita asioita, rakkaani."

Muriel tuhahti.
"Hölmö mies", hän vahvisti diagnoosinsa.
"Mutta olen huolissani sinusta."

"Miksi?" Tempest kysyi ja vilkaisi uunia huolissaan, varmana siitä, että ruoka olisi hetkenä minä hyvänsä mustaa ja hiiltynyttä.

"Ei se pala", Muriel vakuutti sisarelleen.
"Mitä, jos kattaisit pöydän odotellessasi? Ja minusta vain tuntuu, että kaiken kertomasi perusteella olet aika allapäin."

"Minä olen ihan kunnossa", Tempest vakuutti. Kirjoittaessaan hän saattoi unohtaa itsensä ja todellisuutensa.
Hän nousi kattamaan pöytää.
"Oletko sinä?"

Muriel ei ollut varma, uskoako sisartaan.
"Olen. Voisin jäädä luoksesi vielä vähäksi aikaa?"

"Muriel, olen kunnossa ja minun pitää kirjoittaa", Tempest vakuutti ja asetteli ruokailuvälineet huolellisesti pöytään. Se sopi hyvin kolmelle, ja hän voisi syödä keittiötason ääressä.
"Sinun ei tarvitse enää pausettaa elämääsi takiani."

Muriel seurasi, kuinka Emmie kattoi pöydän.
"Siinä on yksi setti liian vähän", hän huomautti.
"Ja minusta on mukava olla täällä Skotlannissa."

Tempest kattoi itselleen lautasen ja haarukan tiskipöydälle.
"Halullasi jäädä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että olet huolissasi?"

Muriel asteli pöydän luo ja ojensi kättään suoristaakseen haarukkaa, mutta päätyi lopulta vain puristamaan pöydän reunaa.
"En haluaisi, että joudut olemaan yksin."

"Minä viihdyn yksin", Tempest vastasi ja kurkisti jälleen hermostuneena uunia.
"Enkä todella halua, että kukaan pausettaa enää elämäänsä minun takiani."

Yksin Tempestin oli myös helmpompi tehdä typeriä asioita.
Mutta Muriel ei voinut sanoa sitä ääneen, sillä se kuulosti täysin väärältä jo hänen omassa päässään.
"En ole tekemässä niin, rakas."

"Juustossa on väriä, onkohan se valmista nyt?" Tempest kysyi ja kyykistyi uunin eteen, sormet sen kahvaa hermostuneena naputtaen.

Muriel kurkisti uuniin.
"Se alkaa näyttää hyvältä", hän vastasi ja kosketti sisarensa hiuksia.
"Nosta se vain vetäytymään."

Tempest nosti lasagnen keskittyneesti uunista patakintailla ja asetteli sitten pöytään vesikannun, yrttiruukun ja leipää.
Tuoksu houkutteli myös Wolfien paikalle ja mies nykäisi hellästi Murielin hiuksia, katsahtaen tätä kysyvästi.

Muriel huomasi, kuinka Wolfien saapuminen huoneeseen sai hänessä aikaan kummallisen reaktion. Olemus ikään kuin pehmeni, silmiin tuli lämpöä ja... Hän tunsi olonsa hyvin hölmöksi.
"Siinähän sinä olet", hän tervehti ja halasi miestä.
Hän ei ollut vielä itsekään varma. Mistään. Oliko Em riittävän kunnossa jäämään yksin?
"Onko nälkä?"

"Näännyn", Wolfie vakuutti. Ei vain ruoan nälästä. Hän painoi suukon Murielin niskalle ja kiepautti naisen selän rintaansa vasten.
"Syökää vain, käyn etsimässä Tiarnanin", Tempest kannusti.

Tiarnan istui heidän makuuhuoneessaan.
Puhelu oli loppunut jo tovi sitten, mutta hän oli jäänyt... jumiin. Jos niin saattoi sanoa. Tuijottamaan tyhjää kohtaa seinällä, jossa oli varmastikin ollut joskus taulu, päätellen muuta seinää vaaleammasta suorakulmiosta.

Tempestin vatsa vajosi kylmänä, kun hän näki miehen.
"Rakas?" hän kutsui hiljaa ja sulki oven takanaan.
"Mikä on? Onko kaikki hyvin?"

Tiarnan havahtui kuullessaan vaimonsa äänen.
"Hei", hän tervehti ja hieraisi ohimoaan ja katsahti sitten ympärilleen etsien puhelintaan.
"Mitä? Totta kai, olin vain ajatuksissani, rakas."

"Mitä ajattelit?" Tempest kysyi. Mies näytti... Väsyneeltä. Onnettomalta. Mitä puhelu oli koskenut?
Vai oliko vierailu täällä kuin toinen työ?

Tiarnan haki hymyn kasvoilleen ja ojensi käsiään kutsuakseen vaimoaan syliinsä.
Joku heidän kissoistaan itki oven takana.
"En oikeastaan tiedä. En mitään tärkeää."

Tempest katseli miestä huolestuneena. Sydän löi kylmänä ja levottomana.
Kukaan ei syyttäisi Tiarnania siitä, jos mies olisi uupunut. Hänen täytyi olla raskas taakka kantaa.
"Kertoisit minulle", hän vetosi ja istui varovasti miehensä syliin.

"Rakas, kaikki on todellakin hyvin", Tiarnan vakuutti ja kietoi käsivartensa vaimonsa vyötäisille vetääkseen naisen lähelleen.
"Kuvaukset ovat viivästyneet, mikä tarkoittaa, että sain pari päivää lisää aikaa olla täällä kanssasi."

Tempest painoi päänsä Tiarnanin olkapäälle ja hengitti miehen tuoksua.
"Miksi?" hän kysyi ja yritti työntää mielestään pelon, että Tiarnan oli riidellyt kuvaustiimin kanssa, koska ei uskaltanut jättää typerää, vastuutonta riippakiveään yksin.

"Osa materiaalista oli jouduttu kuvaamaan uudestaan suunnitelmanmuutosten vuoksi, joten minua ei tarvita vielä takaisin kuvauspaikalle", Tiarnan selitti ja painoi suukon vaimonsa vaaleiden hiusten joukkoon.
"Ellet tarvitse aikaa kirjoittaaksesi?"

Osa hänestä toivoi mahdollisuutta vain olla yksin, olla tuntematta itseään niin... Raskaaksi. Silloin hän saattoi vain elää tarinoissaan.
"Olen onnellinen, että saat levätä", Tempest vastasi ja leikitteli hajamielisesti miehen paidan helmalla.
"Pystytkö sinä lepäämään, kun minä olen täällä?"

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Tietenkin pystyn, rakas", hän vakuutti ja kumarsi päätään houkutellakseen vaimoaan suudelmaan.
"Pystythän sinäkin kirjoittamaan, kun vanha miehesi on paikalla?"

"Et ole vanha", Tempest protestoi ja vastasi ujosti suudelmaan, kätkien sitten kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
Hän olisi voinut unohtua siihen, kaivaten niin kipeästi tämän läheisyyttä.
"Oh. Ruoka on valmista", hän henkäisi ja pakotti itsensä ylös.

"Vanha ja raihnainen", Tiarnan hymähti ja silitti vaimonsa hiuksia. Hetken hän harkitsi, olisiko voinut vain kiepauttaa tämän sängylle ja...
Ruuasta puhuminen sai hänet häkeltymään hetkeksi.
"Aivan. Ei sovi antaa sen jäähtyä."

Tempest esti itseään pohtimatta syitä varhaiselle vanhuuden tunteelle ja esti itseään takertumasta mieheen, vaikka menettäisi tämän jälleen pian.
Sen sijaan hän laskeutui alakertaan, missä kirjeessä tulleesta reseptistä tehty lasagne odotti. Wolfie oli jo annostellut itselleen ja Murielille tuhdit annokset.

Tiarnan laskeutui alakertaan vaimonsa ja heidän tuohtuneiden tyttöjensä kannoilla.
"Tuoksuu hyvältä", hän huomautti arvostavasti päästessään keittiöön.

Tempest tarjoutui täyttämään miehelle kukkuraisen lautasen ja nypläsi villatunikansa helmaa, kun näki kuvajaisensa käytävän peilistä. Hänen pitäisi todella nähdä enemmän vaivaa ulkonäkönsä eteen.
Sitten hän annosteli hieman omallekin lautaselleen ja asettui tiskipöydän ääreen.

Tiarnan vilkaisi vaimoaan huolissaan, mutta keskittyi sitten lasagneen.
"Tämä on herkullista, rakas", hän kehui.
"Tässä on jokin hyvin tuttu maku."

Tempest hymyili puolittain. Ehkä se tarkoitti, että hän onnistui. Ellei tuttu maku ollut kissankarvat, joita päätyi kaikkialle siivoamisesta huolimatta.
"Mmm, oikein hyvää", Wolfiekin vakuutti, lapioiden ruokaa suuhunsa ja nauttien somasti katetusta pöydästä. Hän siveli Murielin säärtä pöydän alla.

Maku oli merkillisen tuttu.
Niin tuttu, että hetken se tuntui melkein häiritsevältä. Niin kuin jokin muisto olisi ollut pyrkimässä pintaan, eikä Tiarnan aivan tavoittanut sitä.
"Oliko tämä jokin tietty resepti?"

Tempest nyökkäsi. Se oli tietty resepti, nimettömänä saapunut resepti, josta Tiarnan kuulemma pitäisi – niin kuin piti.
Ehkä hänen todella pitäisi kuunnella kirjeiden neuvoja.
"Mitä haluaisitte jälkiruoaksi?"

"Rakas, istuisit sinäkin alas", Muriel vetosi huolestuneena.
Em oli vielä toipilas. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut...
"Me saamme kyllä otettua jälkiruuan."

"Minulla on kaikki ihan hyvin", Tempest vakuutti. Pikkuisen pöydän ääreen sopi kolme ihmistä. Hän viimeisteli lautasensa ja pesi sen.
"Pakastimessa on jäätelöä ja... Ehm. Kaapissa on keksejä", hän sanoi anteeksipyytäen. Miksei hän ollut leiponut jotain herkullista?

"Jäätelö kuulostaa herkulliselta", Muriel vakuutti ja nousi seisomaan auttaakseen sisartaan astioiden keräämisessä.
"Söithän tarpeeksi?" hän varmisti Wolfielta, kurtistaen huolestuneesti kulmiaan.
Oliko mies laihtunut?"

Wolfie nyökytteli ja taputti vatsaansa. Se ei ollut luojan kiitos paisunut vielä niin, ettei mahtuisi housuihin – vaikka Muriel yritti lihottaa häntä.
"Söitkö itse?"

Muriel silmäili Wolfien vatsaa hetken epäluuloisesti ennen kuin keskittyi huuhtelemaan heidän astioitaan.
"Laitanko teetä?"

"Kiitos", Wolfie vastasi ja Tempest vetäytyi hiljaa yläkertaan tuntiessaan olonsa huteraksi. Ja inhosi itseään siitä hyvästä.
"Minäkin voin kyllä laittaa", mies vakuutti ja hillitsi halunsa kurottua taputtamaan Murielin pakaraa.

Sekä Murielin että Tiarnanin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Tempestiin ja kissoihin, jotka hölkkäsivät tämän perässä yläkertaan.
He vaihtoivat äänettömiä katseita, ja Tiarnan nousi seuratakseen vaimoaan.

Wolfie katsahti Tiarnanista Murieliin ja nieli ehdotuksensa siitä, että ehkä Tempest oli vain väsynyt ja kaipasi hetkeksi pitkäkseen raskaan edellisen päivän jäljiltä. Hän oli ulkopuolinen tulija täällä.
"Muriel, teetä?" hän kannusti ja nousi ylös laittaakseen sitä.

"Hm?" Muriel katsahti poissaolevana ympärilleen, ikään kuin olisi unohtanut jotakin.
"Ei, ei kiitos."

Yläkerrassa Tiarnan epäröi hetken makuuhuoneen ovella ja kurkisti sitten sisälle.
"Em? Onko kaikki hyvin?"

"Halusit sitä äsken", Wolfie muistutti.
"Ehkä maistuisi myös jäätelö? Sisaresi pitää pakkasen täytettynä tai on ahtanut sen täyteen sinua varten."

"Kaikki hyvin", Tempest vastasi lojuen sängyllä kyljellään, kissat ympärillään.
"Tarvitsen vain hetken."

Muriel pudisti päätään ja siirtyi jatkamaan tiskausta.

Tiarnan nyökäytti päätään.
"Tarvitsetko jotakin? Juotavaa?"

Tempest pudisti päätään.
"Tarvitsen vain hetken", hän toisti ahdistuneena. Hän tunsi olonsa heikoksi ja häpesi sitä.

Tiarnan epäröi hetken ennen kuin nyökäytti päätään ja sulki makuuhuoneen oven.

Keskiviikko 27. marraskuuta 2019, myöhäinen ilta, Skotlanti, Iso-Britannia

Tiarnan toivoi, että oppisi vielä kunnioittamaan vaimonsa itsenäisyyttä. Etteivät takaiskut saisi häntä käyttäytymään typerästi, niin kuin Tempest olisi ollut kykenemätön itsenäiseen ajatteluun. Huolehtimaan itsestään.
Hän teki parhaansa. Silti hän heräsi yhä painajaisiin, joissa saapui heidän väliaikaiseen kotiinsa Skotlantiin ja löysi vaimonsa hengettömänä.
Tai niihin, joissa hän ei löytänyt vaimoaan. Joissa tämä oli kadonnut, lopullisesti.
Hän toivoi, että hänen sydämensä ei olisi hakannut aivan niin hermostuneena, kun hän parkkeerasi autonsa tutun majakan eteen ja suuntasi ovelle.
Hän kaivoi puhelimensa esiin soittaakseen Tempestille.

Keltainen majakkamökki oli pimeä pilvisessä yössä. Meren mahtava pauhu kuulosti aavemaiselta näkymättömänä. Tempest istui sängyn laidalla katselemassa hajamielisesti mustaa ikkunaa, jonka valkoiset pielet erottuivat vain himmeästi. Romana istui hänen vieressään, uskollinen, hieman turhan pyöreä hahmo hämärässä, jota vain sängylle hylätyn tietokoneen sinertävä valo väritti.
Jossain peittojen keskellä soiva puhelin sai Tempestin havahtumaan vasta, kun Nasreen nousi uteliaana hänen sylistään. Yleensä Tiarnanin kauniin, rakkaan nimen näkeminen sen näytöllä sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan, mutta nyt tunteeseen sekottui häpeää. Oliko hän todella avuton typerys, jonka ei uskottu selviävän ilman lapsenvahtia?
"Hei", hän vastasi vaisusti ja havahtui sitten siihen, että kello oli paljon ja säikähti, "onko kaikki hyvin?"

Odottaessaan Tempestin vastaavan Tiarnan kurkisteli oven vieressä olevaa ikkunaa. Mutta tällä kertaa kissat eivät tulleet katselemaan häntä.
Ja Tempest vastasi.
"Hei, rakas", hän tervehti pehmeästi.
"Enhän herättänyt? Olen täällä oven takana."

"Oh", Tempest vastasi huoahtaen helpotuksesta. Osa hänestä oli pelännyt, että soittaja olisikin sairaala tai ehkä miehen äiti. Sitten hän tiedosti, mitä mies oli sanonut ja vingahti, unohtaen puhelimen sänkyyn, kun kiiruhti alakertaan.
Portaiden dominoiman aulan valot syttyivät, ja Tempest nykäisi oven auki Tiarnanin vanhassa t-paidassa ja villasukissa, pohjemittainen neuletakki jaloissa hulmuten ja pesun jäljiltä villeiksi kuivaneet hiukset vapaina.
"Hei", hän tervehti sulaen hymyyn.

Jos Tiarnan olikin ollut huolissaan, kaikki sellainen unohtui, kun hän näki vaimonsa.
Tempesti oli kunnossa.
"Hei, rakas", hän tervehti, ääni pitkän päivän kähentämänä, ja ojensi käsivarsiaan vetääkseen Tempestin syliinsä.

Tempest kiersi kätensä Tiarnanin niskalle ja heittäytyi miehen rintakehää vasten. Hän kurottui varpailleen ulottuakseen hakemaan suudelmaa miehen huulilta.

Tiarnan halasi Tempestin syliinsä.
"Hitaasti", hän vastasi, panaen suukon vaimonsa hiuksiin.
"Ikävöin sinua, rakas."

"Minäkin sinua", Tempest mumisi halaten Tiarnania onnellisena, puskien miehen rintaa hajamielisesti ohimollaan.
"Mitä kuvauksissa tapahtui?" hän kysyi ja tarttui Tiarnanin käteen, houkutellen miestä seuraamaan häntä yläkertaan.

Tiarnan seurasi vaimoaan yläkertaan ja oli kompastua kissoihin vain kahdesti.
"Meille tuli mukaan uusi hahmo", hän vastasi.
"Se tosin nähdään sarjassa vasta myöhemmin, mutta luotan siihen, ettet sinä kerro."

"Pidän salaisuutesi", Tempest lupasi ja työnsi pimeän makuuhuoneen oven auki. Voisiko hän vain... Hypätä Tiarnanin syliin?
Hän vilkaisi alas ja näki liian suuret villasukat jaloissaan. Ja muisti pehmeäksi kuluneen t-paidan ja pitkän neuletakin. Villit hiukset ja meikittömät kasvot. Vatsaa kouraisi kylmästä. Miksi hän ei laittautunut miestään varten?
"Oletko- oletko sinä väsynyt?" hän kysyi astuen kauemmas ja kietoi neuletakin paremmin ympärilleen.

Hetken Tiarnanista tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut... Jotakin. Mutta ehkä hän vain kuvitteli sen, ehkä kyse oli vanhan miehen haavekuvasta.
Joku kissoista puski päätään hänen säärtään vasten niin että teki melkein kipeää.
"En voi sanoa olevani", hän vastasi rehellisesti.
"Olen ikävöinyt sinua."

Hymy nousi melkein väkisin Tempestin suupieliin ja sai hänet puraisemaan alahuultaan ja painamaan katseensa. Kaipasiko Tiarnan häntä?
Sillä tavalla?
"Ehkä... Ehkä voisit antaa minulle hetken?" Tempest vetosi ja katsahti miestä kysyen, kiiruhtaen vaatekaapilleen.

Tiarnan kurtisti hieman kulmiaan.
"Rakas, haluatko minut ulos huoneesta?" hän kysyi, tuntien olonsa oudon... eksyneeksi. Niin kuin hän olisi taas palannut osittain jonnekin nuoren miehen epävarmaan elämään.

"Ei, en tietenkään", Tempest vakuutti keräten vaatteita ja meikkipussin syliinsä.
"Istu vain alas ja rentoudu, rakas", hän kannusti, ennen kuin sulkeutui kylpyhuoneeseen. Ja avasi oven uudelleen hetkeä myöhemmin päästääkseen sen takana surkeina määkivät kissat sisään, ennen kuin sulki sen uudelleen ja kiiruhti sydän hakaten meikkaamaan ja laittamaan hiuksiaan.

Tiarnan katsahti ympärilleen ja istahti lopulta vuoteen reunalle.
Häntä huolestutti.
Mutta koska hän ei voinut muutakaan, hän risti kätensä ja jäi odottamaan.

Tempest tuijotti itseään peilistä, sydän levottomasti hakaten. Hän oli meikannut kasvonsa niin huolellisesti kuin saattoi kiireessä, vetänyt sirot, huolelliset rajaukset silmiinsä ja korostanut ripsiään. Hän oli harjannut hiuksensa ja taivuttanut niitä kevyesti kihartimella. Hän oli taputellut iholleen viehättävää hajuvettä ja vaihtanut vanhan t-paidan norsunluunvalkoisiin, pitsisomisteisiin alusvaatteisiin ja stay-up-sukkiin.
Mutta oliko se tarpeeksi? Oliko hän tarpeeksi?
Oliko hän lihonnut liikaa? Hän kosketti vatsaansa levottomana. Mitä jos hän oli vain liian... Tavallinen jollekulle Tiarnanin kaltaiselle?
Hän nykäisi neuleen takaisin ylleen, tuntiessaan olonsa alastomaksi ja kietoi sen suojakseen, kun astui ulos kylpyhuoneesta toivoen, ettei Tiarnan ollut kadonnut sillä välin.

Tiarnan oli istunut kiltisti aloillaan, kuunnellen, kuinka aallot paiskautuivat kalliota vasten.
Kun kylpyhuoneen ovi avautui, hän kohotti katseensa ristityistä käsistään.
"Em, onko kaikki kunnossa?"

Tempest nyökkäsi hymyillen, vaikka tunsikin hermostuneen nipistyksen vatsassaan.
Tiarnan oli niin uskomattoman komea jopa makuuhuoneen hämärässä, jota vain porraskäytävästä tuleva valokeila rikkoi.
Hän seisahtui miehen eteen, pudotti neuleen yltään ja silitti tummia hiuksia, toivoen olevansa vähemmän itsetietoinen.

Joku kissoista jysäytti päänsä taas hänen säärtään vasten, mutta Tiarnanin huomio oli kiinnittynyt Tempestiin. Ja vaikka jossain tilanteessa hän olisi ollut lumoutunut - ja oli nytkin, hänen vaimollaan nyt vain oli sellainen vaikutus häneen, vanha mies - nyt huoli puski läpi.
"Rakas..." hän aloitti varovasti, kietoen kätensä hellästi vaimonsa vyötärölle.
"Et kai koe, että sinun pitäisi laittautua minua varten?"

Tempest painoi katseensa ja katsahti itseään levottomana. Oliko hän liian lihava? Näyttivätkö alusvaatteet irvokkailta hänen yllään? Mitä jos hän ei nähnyt itse, miltä todella näytti?
"Haluaisitko jotain muuta? Ehkä korkokengät tai- tai jotain peittävämpää?"

"Rakas."
Tiarnan pelkäsi satuttaneensa vaimoaan ja yritti halata tämän lähemmäs itseään.
"Minä haluan sinut. Jos laittaudut, koska se tekee sinut onnelliseksi, kaikki on hyvin. En vain halua, että koet, että minä kaipaisin mitään erityistä."

Tempest istui Tiarnanin syliin ja kiersi käsivarren mahansa peitoksi, peläten sen näyttävän rumalta.
"Haluan vain olla sinulle hyvä vaimo", hän vetosi, vatsanpohja nipistäen sanoista 'haluan sinut'.
"Haluaisin olla kaunis sinua varten. Tehdä jotain erityistä, kun tulet kotiin."

Tiarnanin kulmat kurtistuivat ja hän vei sormensa silittämään vatsan ympärille kietoutunutta kättä kysyvänä.
"Sinä olet kaunis", hän vetosi.
"Aina. Kun olet juuri herännyt, tai kun tulet minua vastaan ovelle vanhassa paidassani ja villasukissa, tai kun olet laittautunut juhliin. Aina."

Tempest kätki kasvonsa Tiarnanin kaulataipeeseen, eikä tiennyt saisiko antaa itsensä hymyillä. Tarkoittiko mies sitä? Vai oliko tämä vain kiltti?
Perhonen lepatti hänen vatsassaan. Sormet silittivät miehen solisluuta hajamielisinä, kun toinen käsi suojasi keskivartaloa.
"Olenko sinusta- Piditkö... Pitäisitkö minua viehättävämpänä, jos en olisi näin lihava?"

Kysymys sai Tiarnanin jähmettymään hetkeksi.
"Mitä?" hän kysyi ihmeissään.
"Em, et sinä ole lihava."

Tempest liikahti ja kipristi varpaitaan.
"Tarkoitan vain... Olin ennen laihempi. Ja pohdin, piditkö sinä minua viehättävämpänä silloin."

Huoli sai Tiarnanin sydämen hakkaamaan nopeammin.
"Rakas", hän vetosi ja yritti tavoittaa vaimonsa katseen.
"Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet. Mutta olen hyvin onnellinen siitä, että voit paremmin."
Ja että se myös näkyi.

Tempest tunsi kuinka Tiarnan tavoitteli hänen katsettaan ja nosti lopulta päätään niin, että kohtasi hitaasti, vastahakoisesti miehen katseen.
Oliko se totta? Pitikö Tiarnan häntä viehättävänä vai oliko mies vain kiltti?
Hän silitti sormenpäällään tummaa kulmakarvaa ja tutki myrskynharmaita silmiä kysyvänä.

Tiarnan tutki vaimonsa kasvoja hämärässä.
"Minä rakastan sinua", hän muistutti ja kumartui hipaistakseen Tempestin huulia omillaan.
"Omana itsenäsi."

Miten hän halusi uskoa miehen sanoja.
Tiarnan, minuun sattuu. Tiarnan, tunnen itseni niin kovin rumaksi, lihavaksi ja riittämättömäksi. Tiarnan, joku lähettää minulle kirjeitä ja minua pelottaa, ne ovat palauttaneet ruman äänen mieleeni.
Tiarnan, haluaisin kertoa sinulle, mutta en halua huolestuttaa sinua, en tulla urasi tielle, en uuvuttaa sinua ja pakottaa käymään samoja keskusteluja loputtomiin.
Tempest nojautui suutelemaan miehen huulia.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja silitti toisella kädellään vaimonsa selkää.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi sitten hiljaa.
Tempest oli voinut paremmin, eikö niin? Varjo ei ollut palannut vainoamaan hänen vaimoaan, eihän?

Kultaisissa silmissä oli lämpöä, kun Tempest katseli myrskysilmiä.
"Olen hyvin onnellinen, että olet siinä", hän vastasi ja silitti tummia hiuksia taakse, ennen kuin suuteli miestä uudelleen.

Tiarnan vastasi uuteen suudelmaan ennen kuin vastasi:
"Minäkin olen hyvin onnellinen, että olet siinä", hän vastasi.
"Olen ikävöinyt sinua."

"Niin minäkin sinua", Tempest vastasi ja upotti sormensa tummiin hiuksiin, punoen suortuvia hellästi. Tiarnanin läsnäolo tyynnytti ääntä hänen sisällään, teki siitä vähemmän voimakkaamman.
"Pidätkö sinä minua todella kauniina?" hän kysyi suudelmien lomassa, ennen kuin ehti estää itseään.

Tiarnan kohotti kätensä Tempestin niskalle.
"Sinä olet minulle kaikkein kaunein koko maailmassa", hän vastasi.
"Häikäisit minut jo silloin, kun tapasimme ensimmäisen kerran."

Tempest painoi katseensa ja puri huultaan estääkseen itseään nauramasta. Se kuulosti hullulta, ja pieni ääni muistutti, että Tiarnan oli vain kiltti. Mutta hän halusi uskoa.
Hän halusi uskoa, että maailman uskomattomin mies voisi nähdä hänet jonkin arvoisena. Kauniina.
Hän painoi kiitollisen suudelman miehen huulille ja kannusti tätä vajoamaan sängylle.

Tiarnan vajosi selälleen sängylle ja tunsi huonon omantunnon vihlaisevan, kun joku kissoista määkäisi pahastuneesti. Kun kyse oli hänen tuuristaan, kyse oli todennäköisesti Romanasta.
Se ei leppyisi koskaan. Ei edes herkkulahjusten jälkeen.
No jaa.

Tempest kiipesi Tiarnanin ylle, kumartuen alas suutelemaan miestä. Hän todella oli onnellinen, että tämä oli kotona. Ruma, julma ääni tuntui paljon vähemmän voimakkaammalta.
"Rakastan sinua, valtavan paljon", hän kuiskasi silittäen sormenpäällään korvan kaaria ja valui hamuamaan miehen kaulaa.

Tiarnan laski kätensä vaimonsa vyötäisille ja silitti alushousujen pitsistä reunaa.
"Minäkin rakastan sinua", Tiarnan vastasi, nauttien kosketuksesta korvallaan ja kaulallaan.
"Ja olet hyvin sievä näissä."

Tempest kätki kasvonsa ujona miehen kaulataipeeseen, perhoset onnellisesti vatsassaan lepattaen. Hän halusi uskoa.
Huulet nousivat kaulalta hamuamaan miehen korvaa.
"Sinä olet niin kaunis, että sydämeni särkyy."

Tempestin sanat saivat Tiarnanin nauramaan lämpimästi.
"Tuo lämmittää mieltäni", hän vastasi, antaen kätensä kulkea vaimonsa selällä.
"Et tiedäkään, kuinka paljon."

"Minä tarkoitan sitä", Tempest vastasi hamuten korvaa hellästi.
"Komea ei ole sopiva sana. Se on pinnallinen. Kaikki sinussa on kaunista", hän mumisi. Tapa, jolla tummat ripset kaartuivat, korvan kaarien simpukka, varjo, jonka poskipää muodosti. Ennen kaikkea sielu myrskysilmien takana.

Tiarnan käänsi päätään niin, että saattoi houkutella vaimoaan suudelmaan.
"Minusta on vain mukava kuulla, että ajattelet minusta niin", hän vetosi ääni pitkän päivän kähentämänä.
"Ja olet niin paljon minua taitavampi sanoissa. Toivon, että osaisin kertoa sinulle, kuinka paljon minulle merkitset."

Sillä hetkellä Tiarnan tunsi itsensä hyvin kömpelöksi sanojen kanssa. Hän oli ollut aina parempi välittämään muiden kirjoittamia lauseita kuin kehittämään omia.
Hän oli edelleen salaa ylpeä siitä, että onnistui kirjoittamaan vihkivalan, jota ei joutunut häpeämään jälkikäteen.
Ja koska sanat pettivät hänet, hän antoi kosketuksensa jumaloida vaimonsa kehoa kiireettä.

Tiarnan oli hänen aurinkonsa, vastustamaton, lämmin voima, joka karkoitti varjot ja ryösti niiltä voiman. Aurinkojumala, joka oli valinnut tavallisen, rikkinäisen kuolevaisen, eikä hän koskaan ymmärtäisi miksi.
Tempest siirtyi hamuamaan toista korvaa, hellien sitä huulillaan. Miehen käsien lämpö sai vatsan nipistämään.

Jonkin aikaa Tiarnan vain nautti kosketuksesta ja antoi Emmielle aikaa. Mutta sitten hän ei enää osannut vastustaa haluaan kiepauttaa heidät ympäri, niin että hän saattoi painaa vaimonsa alleen ja tutkia tämän pisamaisia kasvoja.
Joku kissoista käytti hänen selkäänsä ponnahduslautana.

Pieni, lämmin pesä peittojen ja Tiarnanin välissä, miehen käsivarsien suojassa, oli luultavasti hänen suosikkipaikkansa. Hän tunsi olonsa melkein sietämättömän hyväksi. Turvalliseksi. Ja vatsaa nipisti jälleen mukavasti.
Joskus tämä oli täyttänyt hänet kouristavalla hermostuksella ja pelolla.
Tempest avasi loput paidan napeista ja työnsi paitaa pois miehen yltä. Romana puski hänen ohimoaan huomionkipeänä.

Tiarnan kohottautui hetkeksi polviensa varaan niin että saattoi nykäistä ranteen ympärille juuttuneen hihan liikkeelle ja viskata turhaksi käyvän paitansa syrjään.
Sitten hän kumartui takaisin vaimonsa ylle ja hamusi tämän kaulaa huulillaan.
"Et tiedä, kuinka olen kaivannut sinua."

Sanat täyttivät hänet lämpimällä onnella, eikä Tempest muistanut hetkeen onnettomia, rumia ajatuksia, jotka saivat hänet itkemään pimeässä. Hän hymyili ujosti ja kiersi kätensä Tiarnanin kyljille, halaten miestä lähemmäs itseään.
"Saat minut näkemään tähtiä", hän mumisi pehmeästi.

"Haluan saada sinut näkemään niitä", Tiarnan vastasi käheästi.
"Kirkkaimpia, kauneimpia tähtiä."
Hän hipaisi kaulan ihoa hampaillaan.

Sanat saivat huoneen keinahtamaan hänen allaan. Tarkoittiko Tiarnan..? Hampaiden kosketus sai hänet henkäisemään ja sulkemaan silmänsä. Hän kiersi jalkansakin miehen ympärille ja veti tätä lähemmäs itseään.
Hän näki jo tähtiä. Tiarnan teki kaikesta kaunista. Ehkä jopa hänestä.

Tiarnan saattoi vain toivoa, ettei tehnyt väärin. Olisiko hänen pitänyt yrittää kovemmin selvittää, miksi Em koki olonsa lihavaksi?
Mutta se olisi voinut päästää varjon huoneeseen.
Niinpä hän vain ujutti kätensä riisumaan siroja liivejä.

Sydän alkoi hakata lujemmin. Tempest kohotti selkäänsä auttaakseen miestä. Hämärässä hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin Tiarnania.
Hänen kätensä vaelsivat alas kylkiä avaamaan miehen housuja.

Tiarnan oli siitä hyvin kiitollinen.
Hän viskasi liivit syrjään ja painoi suudelman paljaalle solisluulle.
"Olet hyvin kaunis, rakas."

Tempest hymyili ja painoi katseensa. Tiarnan luultavasti sanoi sen, koska hän paljasti epävarmuutensa – mutta se lämmitti häntä silti.
Hän veti housuja alemmas, yrittäen olla ujostelematta.
"Niin sinäkin."

Tiarnan kiemursi hieman päästäkseen eroon housuistaan. Joku kissoista taisi jäädä niiden alle, määkäisystä päätellen.
Tai ehkä Romana oli vain dramaattinen.
"Eihän sinua palele?"

Tempest pudisti päätään ja veti Tiarnanin suudelmaan. Hänen aurinkojumalansa oli siinä, ja jos luoja soi, halusi hänet.
Miten hän toivoi, ettei hänen kehonsa pettäisi häntä tänään.
"Olet niin uskomattoman kaunis", hän huokasi hiljaa, silittäen sormenpäillään miehen kasvojen piirteitä.

Jälleen käheä nauru.
"Saat minut häkeltymään, rakas", Tiarnan huomautti ja kannatteli itseään vaimonsa yllä.
Romana määkäisi turhautuneena.

Taivas, miten kaunis Tiarnanin naurukin oli. Perhoset lepattivat vatsassa niin, että Tempest pelkäsi leijuvansa pois. Hän veti miestä lähemmäs itseään, tunteakseen turvallisen, lämpimän painon yllään.
"Se on vaihtelua", hän vastasi silittäen miehen poskea, "koska sinä häkellytät minut joka kerta."

Tiarnan kallisti päätään kosketusta vasten. Hän oli kaivannut sitä, läheisyyttä.
Hän kumartui painamaan kaipaavan suudelman Tempestin huulille samalla kun sormet siirtyivät kysyvinä alushousujen reunalle.

Sänky aaltoili hänen allaan, kun suudelma sai tähdet välkkymään silmissä. Tempest nosti kuuliaisesti lantiotaan, jotta Tiarnan voisi riisua pitsikoristeiset alushousut. Hän toivoi, ettei näyttänyt naurettavalta niissä.
Varpaat kipristyivät jännityksestä, ja sormet nousivat sukimaan tummia hiuksia.

Olisikohan hänen pitänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka Tempest oli nähnyt vaivaa hänen vuokseen? Ihastella huolellista meikkiä, pitsikoristeisia alusvaatteita - jotka olivat sievät, niin kuin mikä tahansa hänen vaimonsa yllä - varata enemmän aikaa vain katseluun.
Hän kohottautui hieman ylemmäs, niin että saattoi katsella Tempestin kasvoja.
"Rakas, olen pahoillani, että olin kärsimätön. Mutta olen vain mies, joka on kaivannut vaimoaan."

Tempest räpäytti hämillään ja nosti katseensa Tiarnanin silmiin. Sitten hän pudisti päätään, häkeltyneenä hymyillen.
"Pidän sitä", hän vakuutti, yrittäen estää ääntään häviämästä. Siitä, kun Tiarnan halusi häntä.
"En haluaisi olla sinulle velvollisuus."

Ainakin Tempest hymyili.
"Olen silti pahoillani", Tiarnan vetosi ennen kuin kumartui suukottamaan vaimonsa huulia.
"Alusvaatteesi olivat hyvin sievät päälläsi, ja olisin katsellut niitä mielelläni."

Tempest naurahti hämillisenä, vaikka olikin onnellinen, jos mies piti niistä.
"Sinulla ei ole mitään, mistä olla pahoillasi", hän vetosi takaisin suudelman lomasta.

Tiarnan antoi suudelmiensa siirtyä vaimonsa kaulalle.
"Olen silti", hän mutisi.
"En anna sinulle arvoa, jonka ansaitsisit. Olen kärsimätön mies..."

Suudelmat sytyttivät tähtiä hänen mieleensä ja saivat silmät painumaan kiinni. Sormet sukivat tummia hiuksia ja silittivät hellinä korvien kaaria.
"Pidän siitä. Haluan, että voit haluta minua", hän mumisi.

Tiarnan nautti kosketuksesta. Todella nautti siitä.
Joskus hän unohti itsekin, kuinka paljon sitä kaipasi.
"Minä haluan sinua", hän vastasi hiljaa, hengitys lämpimänä kalpeaa ihoa vasten.

Sanat nipistivät vatsaa niin, että huone keinui. Tempest silitti korvia rakastaen, nostaen päätään, jotta saattoi hamuta toista korvaa huulillaan.
"Niinkö?"

Tiarnan veti syvään henkeä.
"Niin", hän myönsi ja kohottautui käsivarsiensa varaan kohdatakseen kultaisten silmien katseen.
"Hyvin paljon."

Tempest kohtasi katseen ja tunsi maailmansa jyrisevän. Oliko se totta? Vatsanpohja oli perhosista villi, eikä hän voinut olla sulamatta ujoon, onnelliseen hymyyn. Sitten hän houkutteli miestä suudelmaan.

Tiarnanin maailma kirkastui aina, kun Tempest hymyili. Hän rakasti ujoa hymyä, joka kohosi pisamaisille kasvoille ja sai kultaiset silmät loistamaan.
Hän vastasi suudelmaan ja vei kätensä hellästi vaimonsa reidelle, houkutellen jalkoja paremmin ympärilleen.

Sydän hakkasi, kun hän nosti jalkojaan miehen ympärille. Älä jännitä. Älä jännitä, hän käski itseään.
Sormet palasivat tummiin hiuksiin, niskan kaarelle ja korville.

Tiarnan ei pitänyt kiirettä. Hän hamusi vaimonsa kaulaa huulillaan ja silitti tämän reiden ihoa hellästi sormenpäillään.
Kunnes lopulta painautui lähemmäs mahdollisimman hellästi.

Tempest halusi Tiarnanin lähemmäs. Hän halusi olla hyvä vaimo, joka täyttäisi kaikki miehensä tarpeet ja toiveet, mutta sitä paljon enemmän hän halusi Tiarnanin. Hän halusi rakastamansa miehen, aurinkojumalansa, aviomiehensä ja halusi kuulua tälle kokonaisvaltaisesti edes hetken. Hänen kehonsa ei ollut samaa mieltä ja kieltäytyi hellittämästä ja rentoutumasta, mutta Tempest ei antaisi sille periksi. Hän hamusi suudelmaa miehen huulilta ja kannusti tätä jatkamaan.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja silitti hellästi sormenpäillään Tempestin ihoa. Kaikki hyvin, hän vakuutti mielessään, kaikki hyvin.
Hän antoi naisen kehon tottua läsnäoloonsa ennen kuin alkoi liikkua varovasti.

Myöhemmin, maatessaan käpertyneenä osin Tiarnanin rintakehän päälle, Tempest piirsi sormenpäillään hajamielisiä kuvioita lämpimään ihoon.
Hän toivoi, että mies oli nauttinut olostaan.
Nyssa ja Leela rakensivat pesää heidän kylkeensä peiton alla, ja myrskyisä merituuli ravisutti ikkunoita. Hän toivoi, että voisi painaa elävämmin mieleensä miehen tuoksun, läsnäolon tunnun, ihon yksityiskohdat, jotta ikävä ei tuntuisi niin musertavalta, kun Tiarnan lähtisi jälleen.

Tiarnan oli sulkenut silmänsä hetkeksi maatessaan raukeana patjaa vasten, toinen käsi melkein suojelevasti Tempestin selälle painuneena. Nyt hän kuitenkin raotti silmiään.
"Mitä mietit, rakas?" hän kysyi hiljaa kuin peläten rikkovansa raukean tunnelman.

"Sitä vain, miten rakastan sinua", Tempest vastasi hieraisten ohimoaan miehen rintaan. Hän todella rakasti, ja niin rakasti hänen kehonsakin, vaikkei se ollut muistanut sitä tänään. Mutta mahdollisuus olla lähellä Tiarnania teki hänet onnelliseksi milloin tahansa.

Se sai Tiarnanin naurahtamaan ja painamaan suukon vaimonsa hiuksiin.
"Minäkin rakastan sinua, Em", hän vastasi ja silitti vaimonsa selkää.
Romana-parka yritti etsiä pullealle olemukselleen paikkaa emäntänsä lonkalla.

Tempest kierähti vatsalleen Tiarnanin päälle, jotta Romana-parka sai paremman makuusijan hänen selältään. Se mönki peiton alle ja muodosti kyttyrän.
Tempest painoi leukansa Tiarnanin rinnalle ja katseli hiljaa miehen kasvoja, silittäen niiden piirteitä ihaillen sormenpäällään.

Tiarnan vastasi katseeseen ja kurottautui sitten hieman kömpelösti eteenpäin niin että saattoi painaa Tempestin hiusrajaan suudelman.
"Onko sinulla kaikki hyvin, rakas?"

Tempest hymyili eleelle ja suukon vaatimalle vaivannäölle, nyökäten vastaukseksi.
"Ihailen vain sinua. Toivon, että voisin luoda yhtä elävän muiston, kun olet poissa."

Tiarnan painoi päänsä takaisin tyynyyn.
"Sinä pystyt mihin tahansa tuolla ihmeellisellä mielelläsi", hän huomautti ja vei kätensä silittämään Tempestin hiuksia.
"Se on uskomaton, rakas."

Tempest hymähti hämillisenä ja painoi poskensa miehen rintaa vasten, kääntäen katseensa mustaan ikkunaan, jonka tuuli sai vingahtelemaan. Olisipa hänen "uskomaton" mielensä ollut tekemättä elämästä niin monimutkaista.
"Kuinka pian lähdet takaisin?"

Tiarnanin raukealta mieleltä vei hetken ymmärtää, mitä Tempest tarkoitti.
Tuntui ikävältä joutua ajattelemaan lähtemistä, kun hän oli vasta päässyt vaimonsa luo.
"Saan olla kanssasi ainakin huomisen. Ehkä ylihuomisenkin, jos hyvin käy. Enhän häiritse kirjoittamistasi, rakas?"

"Et tietenkään", Tempest vakuutti ja puski miehen rintaa päällään.
"Mutta... Voitko olla kuvauksista poissa? En haluaisi aiheuttaa ongelmia töihisi."

"Meillä on tilossa iso juhlakohtaus", Tiarnan vastasi.
"Sen valmisteluun menee aikaa, joten minä olen sen aikaa täysin joutilas."

Tempest toivoi, että Tiarnan puhui totta.
"Ethän sinä koe, että joudut toimimaan lapsenvahtinani?"

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Mitä?" hän kysyi hämmentyneenä.
"En tietenkään."

"En haluaisi, että joutuisit tuntemaan niin", Tempest vastasi ja piirsi hajamielisesti sormenpäillään miehen ihoon. Romanan paino tuntui lämpimänä hänen selällään.
"Pelkään, että Murielkin kokee minun tarvitsevan vahtimista."

Tiarnanin kulmat pysyivät kurtussa.
"En tietenkään tunne, rakas", hän vakuutti.
"Joskus olen huolissani sinusta, koska olet minulle rakas. Mutta en koe, että olen lapsenvahtisi."

Tempest oli hetken hiljaa ajatuksissaan. Nasreen etsi itselleen paikan hänen lapaluidensa välistä ja leipoi lämmintä, pisamilla tomutettua ihoa pienillä kynsillään.
"Mikä olisi sinulle mukava yllätys, kun tulet kotiin?"

Yrittikö Em vaihtaa aihetta?
Tiarnan toivoi, että ei. Että kaikki oli hyvin heidän välillään.
"Olen vain onnellinen, kun sinä olet odottamassa."

"Mutta mikä olisi sinulle mukava yllätys?" Tempest vetosi uudelleen.
"Ehkä minun ei ole tarkoitus kysyä. Olen pahoillani. Haluan vain olla sinulle hyvä vaimo."

"Sinä olet minulle hyvä vaimo", Tiarnan vetosi ja halasi Tempestin hieman tiukemmin itseään vasten.
Ehkä se ei ollut riittävä vastaus.
"Ja en ole varma, huomasitko, mutta sekoitit tänään pääni varsin perusteellisesti."

Hän ei ollut, mutta Tiarnan oli kiltti sanoessaan niin. Hän osasi tuskin seurata reseptiä, hän oli kammottava, hajamielinen kodinhoitaja, hän ei osannut... Tehdä mitään jännittävää aviomiehelleen, hän satutti tätä, aiheutti huolta ja huonoa julkisuutta.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi hämillään, havahtuen itsesyytöksistä.

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Em, rakas, sinä kaipasit minua. Et tiedä, kuinka onnelliseksi se minut tekee."
Hän silitti vaimonsa hiuksia.
"Ja ne alusvaatteet olivat hyvin sievät. Olen pahoillani, etten ihaillut niitä pidempään."

Tempest suli häkeltyneeseen hymyyn ja kätki sitten kasvonsa miehen rintaa vasten.
"Minä kaipaan sinua aina", hän muistutti, ääni vaimeana, ja halasi itsensä tiukemmin miestä vasten.

Siinä se taas oli, hymy.
Tiarnan oli valmis tekemään mitä tahansa nähdäkseen sen.
"Ja se, mitä puhuit tähdistä. Olen hyvin onnellinen siitä."

Tempest liikahti ujouden nostaessa päätään ja kipristi varpaitaan.
"Sinä täytät maailmani tähdillä, yleensä vain suudellessasi minua", hän mumisi. Ja suurimman osan ajasta, kun hänen kehonsa ei pettänyt häntä, Tiarnanin kosketus ja läheisyys sai hänet tuntemaan jotain, mihin ei ollut uskonut pystyvänsä.

"Sinä luot elämääni valoa pelkästään olemalla siinä", Tiarnan vastasi.
"Oli aika, jolloin en uskonut, että saisin enää koskaan olla näin onnellinen."

Tempest hieraisi poskeaan häkeltyneenä miehen rintaa vasten. Oliko se totta? Tekikö hän Tiarnanin onnelliseksi?
"Milloin?" hän kysyi hiljaa.

"Ennen kuin me tapasimme", Tiarnan vastasi ja kuljetti sormiaan vaimonsa selällä - ja kissojen yli, kun nämä sattuivat osumaan kohdalle.
"Vielä hieman sen jälkeenkin."

Tempest kohotti päätään ja painoi suudelman miehen suupielelle, missä uskoi tämän jumalaisen hymyn asuvan. Hän pyysi anteeksi vain mielessään, kaikkea aiheuttamaansa kipua, ja sitä, että Tiarnan oli menettänyt tosirakkautensa.
"Haluan sinun olevan onnellinen. Mitä tahansa se tarkoittaisi."

Jos Tiarnan vain olisi tiennyt vaimonsa ajatuksista.
"Mitä tarkoitat, rakas?" hän kysyi, tuntien itsensä tyhmäksi ja hitaaksi.

"Haluan sinun olevan onnellinen", Tempest vastasi ja silitti miehen kasvonpiirteitä.
"Haluan antaa sinulle mitä tahansa, mikä tekisi sinut onnelliseksi."

"Sinä teet minut onnelliseksi", Tiarnan muistutti.
Ja toivoi, että Tempest uskoi sen.
"Oletko sinä itse onnellinen, rakas?"

"Sinä teet elämästäni satua", Tempest muistutti takaisin. Ei ollut Tiarnanin syy, että hänen mielensä kidutti häntä.
"Pystyisitkö pyytämään minulta, jos haluaisit jotain?"

"Tietenkin", Tiarnan vastasi epäröimättä.
"Toivon, että sinäkin pystyt pyytämään minulta."

Tempest silitti sormenpäällään miehen kulmakarvaa ja tutki harmaita silmiä.
"Pyytäisitkö todella, jos haluaisit minun tekevän jotain? Tai koskettavan sinua jollain tavalla?"

Tiarnan vastasi vaimonsa katseeseen.
"Pyytäisin", hän vastasi.
"Mutta minä olen hyvin tyytyväinen siihen, mitä meillä on."

Tempest tutki hetken miehen kasvoja ja yritti vakuuttaa itsensä uskomaan siihen. Tiarnan rakastaa sinua, hän muistutti itseään. Älä anna muutaman hassun kirjeen tuhota sitä, mitä rakensit niin kauan.
Hän hymyili epävarmasti ja painoi suudelman miehen huulille.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja tuuppasi samalla vahingossa kädellään pulleaa Romanaa, joka oli löytänyt itselleen paikan hänen vaimonsa selältä.
Ei ihme, että se ei pitänyt hänestä.

Tempest painoi päänsä Tiarnanin kaulataipeeseen ja valui miehen rinnalta tämän kainaloon, muksauttaen samalla kissat selältään peiton alle. Ne olivat pian takaisin iholla.
"Olen onnellinen, että olet siinä."

Romana todennäköisesti syyttäisi Tiarnania siitäkin. Hän oli tottunut siihen.
"Minä olen onnellinen, kun olet siinä", hän vastasi ja kääntyi kyljelleen, niin että saattoi halata vaimonsa rintaa vasten.

Lauantai 21. joulukuuta 2019, ilta, Hexham, Iso-Britannia

Norma katseli vakavana, kuinka sen emäntä nousi sohvalta varmasti viidettäkymmenettä kertaa lyhyen ajan sisällä, tasasi hetken hengitystään ja suuntasi sitten kurkistelemaan ulos ikkunasta.
Ei vieläkään mitään.
Norma päätteli sen siitä, että emäntä palasi takaisin sohvalle ja poimi neulepuikot hajamielisesti käsiinsä. Norma tiesi senkin, etteivät ne pysyisi käsissä pitkään, sillä pian emäntä jälleen nousisi, puuskuttaisi hetken ja suuntaisi ikkunaan.
Norma huokaisi ja painoi pitkänomaisen päänsä tassujensa päälle.

Päästä minut ulos. Päästä minut ulos! Mikset sinä päästä minua ulos? Kuuletko?! Päästä minut ulos!
Mutta kahdeksan tunnin ajomatka oli saanut Tempestin uppoutumaan niin ajatuksiinsa, että neljän itämaisen kiukkuiset, kaikesta huutamisesta käheytyneet äänet sulautuivat taustahälyyn. Pieni, vaaleanvihreä auto jaksoi puksuttaa uskollisesti, vaikka sen moottori pitikin häkellyttäviä sivuääniä.
Pitkät, sorjat tassut kaapivat vuorotellen kuljetuskoppien ovia, ja Leela heitti raivokasta kuperkeikkaa kopassaan. Romana tuijotti Tempestin takaraivoa verisesti loukkaantuneena, ja Nyssa ja Nasreen ottivat vuorotellen huutovuoron aina Leelan hiljentyessä hengittämään.
Kun auto vihdoin pysähtyi Murielin pihaan, huuto alkoi entistä vimmaisampana.
"Pienet rakkaat, kohta pääsette ulos", Tempest rauhoitteli ja suunnisti sisään Wolfien avaamasta etuovesta.

Tällä kertaa Muriel oli varma siitä, että kuuli auton äänen.
Hän sysäsi kutimensa syrjään ja nousi niin vauhdikkaasti, että harteilla ollut viltti tipahti puolimatkassa lattialle. Ehkä niin oli parempi, se oli saanut hänet tuntemaan olonsa vanhaksi.
"Kultapieni", hän tervehti jo kaukaa hengästyneellä äänellä ja ojensi käsiään vetääkseen pienen sisarensa halaukseen.
"Minä ehdin jo huolestua."

"Eikö sinun pitäisi levätä?" Tempest kysyi halaten Murielia. Sen jälkeen hän halasi myös Wolfieta. Ääni ei onneksi ollut enää painuksissa.
"Valtavasti onnea teille molemmille! Kihlaus on uskomattoman ihana uutinen", hän vakuutti.

"Minä lepään koko ajan", Muriel vakuutti ja rutisti sisarensa syliinsä. Hän hengitti tämän hiusten tuoksua ja painoi niiden joukkoon suudelman.
"Kuinka matka meni? Onko kaikki hyvin? Oletko nälkäinen?"

"Hyvin, hyvin. En tarvitse mitään", Tempest vakuutti.
"Voin auttaa sinua tuomaan kissat sisään", Wolfie lupasi lukiten koirat pois eteisestä ja suuntasi vieraan kanssa ulos hakemaan pienet, huutavat vieraat.
"Laitoin sinulle vierashuoneen valmiiksi, toivottavasti se sopii."

Kissat todella kuulostivat vihaisilta. Tai tyrmistyneiltä. Tai tuskastuneilta, miten määkinää ikinä halusikaan tulkita.
Muriel oli matkalla auttamaan, mutta hänen oli pysähdyttävä ovenpieleen vetämään henkeä.
Emmie oli täällä. Se oli kaikkein tärkeintä.

Wolfie ja Tempest kantoivat kissat ja sitten matkatavarat yläkerran vierashuoneeseen.
Wolfie palasi alas, kun Tempest jäi kotiuttamaan tuohtuneita itämaisia.
"Mene sänkyyn, Muriel."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Minun pieni siskoni on täällä", hän muistutti.
"En halua, että hän kuvittelee, että minulla on jokin hätänä."
Samalla hän ojensi käsiään kutsuakseen miehen halaukseen.

"No, sinähän olet toipilas. Hän tietää sen ja siksi hän tuli aikaisin, jotta voi auttaa minua siivoamaan", Wolfie totesi halaten Murielia.

Muriel hautasi nenänpäänsä Wolfien kaulataipeeseen ja nojautui miestä vasten. Se, kuinka uupuneeksi hän tunsi itsensä vain selviydyttyään päivästä, turhautti häntä.
"Sinun pitää tulla sovittamaan pipoasi."

"Hyvä on, sitten menen käyttämään koirat ja ruokin ne", Wolfie sanoi seuraten naista pipon luo.

Muriel vajosi sohvalle istumaan ja kohotti ruskeaa kypärämyssyä, johon oli jo neulottu sekä korvat että sarvet.
"Sovita sitä."

Wolfie veti myssyn kiltisti päähänsä.
"Onko hyvä?" hän kysyi ja kääntyili puolelta toiselle.

Muriel tarkasteli myssypäistä miestä pää kallellaan, arvioiden korvien paikkaa ja sitä, olivatko sarvet riittävän tanakat.
Lopulta hän nyökäytti päätään.
"Tule tänne, poroseni."

"Minun pitää viedä koirat lenkille", Wolfie muistutti ja ojensi myssyn takaisin, sukaisten kurittomia hiuksia pois kasvoiltaan.
"Viihdytä itseäsi sen aikaa?"

Muriel huokaisi haikeasti.
"Ehkä minun pitäisi tehdä sinulle myös kettumyssy."

"Anna palaa", Wolfie kannusti, taputti Murielin olkapäätä ja keräsi sitten koirat yhteen, jotta saattoi viedä ne lenkille pimeään iltaan.

Hetken Muriel vain hengitti. Sitten hän nousi ja aloitti vaelluksensa yläkertaan.
Siellä hän koputti vierashuoneen oveen.
"Rakas? Sopiiko tulla?"

"Eikö sinun pitäisi levätä?" Tempest kysyi huolestuneena ja töni jalallaan kissoja kauemmas ovesta, astuen ulkopuolelle ja lukiten ne sisään.
"Viedään sinut sänkyyn, ja sitten ryhdyn siivoamaan."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Tai sitten minä voisin tulla sinun huoneeseesi", hän ehdotti.
"Ja voisimme molemmat lojua kissojen alla."

"Mene sänkyyn, rakkaani. Wolfie lähetti minulle listan kaikesta tehtävästä", Tempest vetosi.
"Haluaisin aloittaa jo nyt."

Muriel kohotti kulmaansa.
"Lähetti sinulle listan?" hän toisti samalla kun suuntasi kohti makuuhuonetta. Hidastellen.
"Millaisen listan?

"Listan kaikista asioista, mitä pitää hoitaa ennen joulua. Siivoamisesta, kokkaamisesta, hoidettavista askareista", Tempest selvitti.
"Koska sinä olet sairas, hän toivoi, että minä auttaisin häntä hoitamaan ne."

Murielin kulmat painuivat kurtistukseen.
"Kai siinä listassa on jotain, mitä minäkin voin tehdä?" hän kysyi samalla kun pysähtyi hengittämään.

"Ei", Tempest huokasi kärsivällisenä.
"Mene vain lepäämään, niin pääsemme Wolfien kanssa töihin."

"Kuulostaa siltä, kuin olisin tiellä", Muriel protestoi kun jatkoi matkaansa makuuhuonetta kohti.
"Kai minä nyt voin jotain tehdä? Lajitella joulukoristeita?"
Hän tukahdutti yskän.
"Milloin Tiarnan tulee?"

"Toivottavasti jouluaattona", Tempest vastasi.
"Ja sinä voit levätä sängyssä niin kuin lääkäri käski. Eikö käskenyt?"

"Ehkä", Muriel myönsi vastahakoisesti.
"Mutta minäkin olen lääkäri. Ja olen sitä mieltä, että minun täytyy alkaa liikkua kunnon mukaan, tai halvaannun sängyn pohjalle. Voisin leikellä lumihiutaleita."

"Kai tiedät itse vointisi parhaiten", Tempest vastasi epäröiden.
"Joka tapauksessa, menen alakertaan aloittamaan."

Muriel kääntyi sisarensa puoleen.
"Ethän väsytä itseäsi, rakas?"

"En tietenkään", Tempest rauhoitteli ravatessaan alakertaan Wolfien lista mukanaan. Ainakin hän olisi niin kiireinen, ettei ehtisi ajatella joulua.

Muriel katseli hetken huolissaan sisarensa perään. Mutta lopulta hän suuntasi vuoteeseen, haluamatta myöntää, kuinka mukavalta se tuntui.

Sillä välin Tempest lähti supermarkettiin pitkän, pitkän ruokalistan kanssa.
Kun Wolfie palasi remmilenkiltä märkien koirien kanssa, hän kuivasi ne, pesi kuraiset tassut ja ruokki touhukkaat eläimet. Sen jälkeen hän kävi pesemään talon lukuisia, koirankuonojen tahraamia ikkunoita.

Muriel lepäsi. Suunnilleen puoli tuntia. Ehkä kolme varttia.
Sitten hän vaelsi taas takaisin alakertaan ja jäi katselemaan, kuinka Wolfie pesi ikkunoita.
"Voisit keinuttaa lantiota hieman lisää, rakas."

"Har har", Wolfie tarjosi kiiruhtaessaan ikkunalta toiselle.
"Paljon tehtävää."

Muriel seurasi miehen pyrähtelyä.
"Ehkei ikkunoita tarvitsisi pestä jouluksi", hän totesi mietteliäänä.
"Voisimme vain... En tiedä. Suhtautua siihen yhtenä päivänä muiden joukossa."

"Sisaresi sanoi, että joulu on sinulle tärkeä ja haluaisit siistin kodin", Wolfie sanoi.

"Meidän suhteemme jouluun on monimutkainen", Muriel vastasi ja vajosi istumaan silittääkseen huomiota kerjäämään tunkevien koirien päitä.

"Käyn pesemässä yläkerran ikkunat", Wolfie huikkasi ja hölkkäsi ylös portaita.

Mies sai hyvin nopeasti mukaansa pari innokasta koira-apulaista, jotka olettivat kenties kiireisistä askeleista, että yläkerrassa odotti jotakin jännittävää.
Muriel jäi odottamaan alakertaan, haluamatta uhmata portaita heti uudelleen.

Wolfie siivosi ylemmissä kerroksissa sen jälkeen, kun oli pessyt koirien sotkemat ikkunat.
Tempest palasi myöhemmin illalla, kantaen käsivarret tutisten sisään ruokakassin toisen perään, kunnes ne muodostivat keittiöön vuoren.

Tällä kertaa ruokakasseja tutkimaan hölkkäävät koirat saivat seuraa Murielista, joka kiiruhti halaamaan pientä sisartaan.
"Kultapieni, et kai palelluttanut itseäsi?" hän huolehti ja yritti vetää sisarensa halaukseen.

"En tietenkään", Tempest vakuutti.
"Ehkä minun pitäisi vuokrata teille toinen jääkaappi jouluksi? Tai vain laittaa ruokaa."

Muriel tutki ostoskasseja mietteliäänä.
"Wolfiella oli varmasti joku suunnitelma", hän totesi kurkistellessaan kasseihin.

Tempest pysäytti itsensä, ennen kuin kysyi, oliko Muriel varma. Järjestelmällisyys ei tainnut olla Wolfienkaan vahvuuksia.
Hän aloitti sommittelemalla herkimmin pilaantuvat tuotteet jääkaappiin.
"Mistä reseptistä kannattaisi aloittaa?"

Muriel rapsutti jalkaansa vasten nojautuvan Norman päätä ja kumartui sitten poimimaan ruokatarvikkeita kassista auttaakseen sisartaan.
"Mitä sinun tekee eniten mieli, rakas?"

"Ei mitään erityistä. Etkö sinä halunnut jouluruokia? Mistä haluat, että aloitan?" Tempest kysyi.

Muriel katsahti sisartaan hieman huolissaan.
"Onhan kaikki hyvin, kultapieni?"

"Tietenkin", Tempest vastasi. Hän päätyi vaihtamaan rooleja Wolfien kanssa. Mies otti keittiön ja ruoanlaiton vastuulleen, ja Tempest kiipesi yläkertaan jatkamaan siivousta.

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Ei todellakaan ole tarpeen siivota koko kotia", hän vetosi, vaikka Tempest oli jo mennyt.
"Joulu on vain yksi päivä muiden joukossa."

"Etkös sinä itse hössötä vietävästi joka joulu?" Wolfie kysyi sekoittaessaan vauhdilla taikinaa kuivakakkuihin. Kun ne valmistuisivat, hän tekisi leipätaikinaa kohoamaan.

Muriel siirtyi lähemmäs kurkistaakseen kulhoon, jota Wolfie sekoitti.
"Ehkä", hän myönsi.
"Mutta ei sen tarvitse olla niin. Olen todennut, että teen paljon typeriä, ajattelemattomia asioita."

"Minulla ja sisarellasi on homma hallussa. Mene vain sänkyyn", mies kannusti vispaten munia ja sokeria rivakasti uunin lämmetessä taustalla.
"Toiveita joulupäivällisten suhteen?"

Muriel vei kätensä silittämään Wolfien selkää.
"Minusta on ihana katsoa, kun sinä kokkaat", hän muistutti.
"Onko meillä kastanjoita?"

"Ainakin se oli listalla, joten arvelen niiden olevan jossain tämän ruokavuoren keskellä", Wolfie vastasi ripotellen kuivatut hedelmät taikinaan ja työntäen lopulta kaksi kakkua yhtä aikaa kypsymään uuniin.

"Kolmetoista. Jälkiruokia pitäisi olla kolmetoista", Muriel totesi puolittain ajatuksissaan.
"Unohdin suunnitella ne."

"Onneksi sinulla on minut. Loistan jälkiruoissa", Wolfie vakuutti.
"Perinteisten kakkujen, leivosten ja torttujen ohella aion tehdä ainakin pomegranaatti-klementiini-sorbettia."

"Minä tiedän sen, rakkaani", Muriel vakuutti ja ojentautui painaamaan suukon miehen pisamaiselle poskelle.
"En vain haluaisi, että stressaatte järjestelyistä."

"Mene vain lepäämään", Wolfie sanoi vaivatessaan leipätaikinaa kohoamaan.
"Aattona teen pääruoat, mutta valmistelen ne jo 23. päivä."

Muriel kuljetti sormiaan Wolfien käsivarrella ennen kuin antoi miehelle tilaa.
"Pidäthän sinä joulusta, Wolfie?"

"Totta kai, rakastan sitä", Wolfie vakuutti ja vilkaisi uunissa hiljalleen paistuvia joulukakkuja.
"Mitä jälkiruokia haluat?"

"Mitä vain haluat laittaa, rakas", Muriel vakuutti.
"Mutta Laurie pitää piparkakuista. Onko meillä taikinaa? Voisin tehdä."

"Luulen, että sisaresi osti sellaista myös. Olisiko pakastimessa?" Wolfie kysyi.
"Ajattelin myös saffronilla maustettuja, uppopaistettuja päärynöitä ja vaniljakastiketta."

"Kuulostaa taivaalliselta, rakas", Muriel vakuutti ja nojautui jälleen lähemmäs, niin että saattoi taputtaa Wolfien takapuolta.
"Entä kuusi?"

"Kaatoivatko koirat sen jo?" Wolfie ähkäisi.
"Ehkä paras koristella se vasta aattoaamuna, ennen kuin koristeetkin ovat entiset."

"Ehkä sen ympärille pitäisi rakentaa aita", Muriel pohti.
"Varastelevatko sinun tyttösi paketteja?"

"Ne varastelevat kaikkea. Ja pitäisivät aitaa haasteena. Oletko nähnyt, minkä kokoisia ne ovat?" Wolfie kysyi.
"Ivanka astuu normaalin aidan yli."

"Röyhkeät, pitkäsääriset tytöt", Muriel huokaisi ja ujutti kättään Wolfien paidan alle päästäkseen silittämään paljasta selkää.
"Ehkä meidän täytyy vain jättää kuusi herran haltuun."

"Ehkä", Wolfie vastasi ja kun leipätaikina oli valmis, etsi ruokavuoren keskeltä tarvikkeet pomegranaatti-klementiini-sorbettiinsa ja ryhtyi valmistelemaan hedelmiä.

Siinä vaiheessa Murielin oli istuttava hetkeksi alas. Se sai hänet kurtistamaan turhautuneesti kulmiaan.
"Ajattelin, että tallin olisi voinut laittaa joulukuntoon."

"Lisään sen listalle", Wolfie sanoi ja kuori ja pilkkoi hedelmiä vauhdilla, pitäen sormet näppärästi tieltä.

Muriel omisti hetken keittiöön hiipineen Kalinkan korvien hieromiseen.
"Voisin pyytää Laurien auttamaan."

"Se on hyvä ajatus", Wolfie totesi sekoittaessaan sorbetin valmiiksi pakkaseen laittamista varten ja pyyhkäisi otsaansa painaessaan oven kiinni.
"Ehkä hän haluaa auttaa muutenkin hevostesi kanssa."

Muriel nyökäytti ajatuksissaan päätään ja kurtisti sitten pahastuneesti kulmiaan kun tajusi, ettei tiennyt, minne oli jättänyt puhelimensa. Sellaisista pienistä asioista laiskuus alkoi, eikö niin?
"Onko meillä aineksia hedelmäsalaattiin?"

"Luulisin niin, mutta ne ovat jossain tämän ruokavuoren keskellä", Wolfie vastasi.
"Haluatko tehdä sellaista, vai?"

"Emmie pitää hedelmäsalaatista", Muriel vastasi.
Joskus hän pelkäsi, että maailmassa ei ollut montaa sellaista ruokaa, joista hänen sisarensa olisi pitänyt.

"Ahaa", Wolfie vastasi ja nojasi keittiötason laitaan lepuuttaen kehoaan raskaan uurastuksen jäljiltä.
Uuni hohkasi lämpöä vieressä.
"Minun pitää tehdä vähän töitä huomenna."

"Kumpia töitä?" Muriel kysyi ja siirtyi hieromaan Wolfien selkää.
"Me saamme kyllä kaiken hoidettua."

"Koska on sunnuntai, musiikkiin liittyviä", Wolfie naurahti ja sukaisi stressaantuneena hiuksiaan.
"Sisaresi lupasi jatkaa askareita huomenna."

Murielin hieronta siirtyi niskalle.
"Onko kaikki hyvin?"

"On, työt vain stressaavat. Helvetin typerä päätös koskaan palata säveltämisen pariin - vaikka sisaresi elokuvat ovatkin inspiroivia", Wolfie huokasi.
"Vihaan deadlineja luovuudelle."

Muriel kietoi käsivartensa Wolfien ympärille ja halasi miestä.
"Voithan aina perua päätöksesi, eikö niin, rakas?"

"Viimeksi pääsin siitä elämästä irti katoamalla, katkomalla kaikki suhteet, muuttamalla toiselle puolelle maailmaa ja vaihtamalla nimeni", Wolfie vastasi.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Älä tee niin tällä kertaa."

"Pidän tästä elämästä. Ahdistun vain jatkuvista yhteydenotoista ja paineesta ja deadlineista", Wolfie huokasi.

"Hanki joku, joka huolehtii niistä, rakas", Muriel ehdotti.
"Niin, että sinä voit vain keskittyä siihen, mitä rakastat."

"Assistentti?" Wolfie kysyi hämmentyneenä.
"Ei minulla ole varaa palkata ketään. Ehkä voisin vain... Heittää puhelimen jorpakkoon ja elää erakkona."

"Sekin on vaihtoehto", Muriel myönsi.
"Mutta minun tulisi sinua ikävä."

Wolfie hymähti ja suki hiuksiaan.
"Sinä olisit poikkeus."

Muriel kietoi käsivartensa Wolfien vyötärölle.
"Olen imarreltu, rakkaanI", hän vakuutti ja painoi miehen kaulalle suudelman.
"Mutta olen silti sitä mieltä, että tarvitset assistentin."

Wolfie irvisti.
"Katsotaan sitten, kun voitan lotossa", hän vastasi.
"Menen auttamaan siskoasi yläkerran kanssa."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Rakkaani, sinä teet kahta työtä", hän muistutti.
"Jos sinun hyvinvointisi on siitä kiinni, minäkin voin hankkia itselleni lisää töitä."

"Älä huolehdi siitä", Wolfie rauhoitteli.
"Mene vain lepäämään." Hän ravasi portaita ylös Tempestin avuksi.

Muriel puhahti. Kuinka hän olisi voinut olla huolehtimatta?
Hän vaelsi kuitenkin sohvalle. Lepäämään. Sana sai hänet puhisemaan hieman lisää, ja sitten yskimään.
Ainakin hän saattoi soittaa puhelun, jonka ansiosta ei mennyt kovinkaan pitkään ennen kuin Laurien auto liittyi heidän pihaansa pysäköityjen autojen seuraan.

Sillä välin Wolfie ja Tempest siivosivat yläkerran vierasvalmiiksi, vaikka joutuisivat ehkä siivoamaan vielä uudelleen ennen vieraiden tuloa.

Koirien riemastunut lauma kertoi jonkin muuttuneen.
"Hei", Laurie huhuili yläkertaan, ja toisti hetken kuluttua:
"Hei!" hieman järkyttyneemmin, kun oli tullut ainakin kolmen innokkaan koiran jyräämäksi matkallaan portaisssa.

"Terve", Wolfie tervehti laskeutuen portaita kohti alakertaa.
"Käskyttikö Muriel sinut jo laittamaan tallin joulukuntoon?"

Seinää vasten varmuuden vuoksi painautunut Laurie heilautti kättään tervehdykseksi.
"Lupasin huolehtia siitä", hän vastasi.
"Onko kaikki täällä okei? Missä Emmie on?"

"Taitaa kuurata vielä vierashuoneen kylpyhuonetta", Wolfie sanoi ja laski käden Laurien olalle, houkutellen miestä kanssaan alakertaan.
"Voinko tarjota viskin? Tai oluen?"

"Myöhemmin mieluusti", Laurie vakuutti.
"Käyn vain ensin tarkistamassa tallin kunnon."
Sen sanottuaan hän suuntasi ulos.

"Miten menee?" Wolfie kysyi Murielilta ja heittäytyi lämpimän keltaoranssille sohvalle naisen viereen.
"Eiköhän siinä ole tarpeeksi hommaa tehtynä tälle päivälle."

"Hyvä poika", Muriel vastasi ja kosketti Wolfien hiuksia ennen kuin suuntasi yläkertaan lepäämään.

Tiistai 24. joulukuuta 2019, aamu, Craigy's barn, Hexham

Joulussa oli taikaa. Ehkä se ei näyttänyt Hexhamissa aivan samalta kuin joulukorteissa ja elokuvissa, joissa satumaailma oli timanttipölyltä näyttävän lumen peitossa, mutta taika oli silti läsnä. Ainakin talon koirat nauttivat suuresti sateisesta, märästä, lämpötilaltaan lähempänä kymmentä astetta huitelevasta päivästä.
Ja sitten ne laukkasivat kuraisina ja märkinä pitkin edellisinä päivinä tahrattomaksi siivottua taloa.
Wolfie, joulupalloja tekstillä 'Balls' kuvaileva jouluvillapaita päällään, nojasi otsaansa seinään, tuntien hetken sielunsa kuolevan tuhotusta työstä. Noh, ainakin talo näytti heiltä.
Yläkerrassa huolellisesti pedatulla sängyllä istuva Tempest toivoi kipeästi, että olisi voinut kadota, että olisi voinut olla suojelusenkeli varjelemassa rakkaitaan ja iloitsemassa näiden onnesta. Myrsky väistyisi, ja aurinko paistaisi jälleen.
Leela havahdutti hänet puskemalla hänen kyynärpäätään ponnekkaasti, ja Tempest silitti sen suklaanväristä päälakea hellästi. Hän vilkaisi lipastolle pinoamaansa röykkiötä huolellisesti paketoituja lahjoja, mutta niiden vieminen kuusen alle päättyisi huonosti.
Koirat olivat hyvin nälkäisiä.
Hän asetteli huulilleen hymyn peilin ääressä ja suoristi norsunluunvalkoisen mekon ylle vedettyä, kömpelön näköistä jouluvillatakkia, arvioiden levottomana ulkonäköään. Ainakin hän oli laittanut hiuksensa huolellisesti, herännyt aikaisin taivuttamaan niitä pehmeille laineille, ja meikannut kasvonsa kevyesti.
Tempest laskeutui alakertaan käsilaukku jo mukanaan, jotta lähtisi varmasti ajoissa Newcastlen lentokentälle hakemaan Tiarnania.

Laurie istui jo alakerrassa olohuoneessa yksisarvisvillapaita päällään. Pikkusisaren saapuminen sai hänen tummat silmänsä siristymään hymystä.
"Hei, Emmie", hän tervehti.

"Hei Laurie", Tempest tervehti lämpöä kultaisissa silmissään ja kosketti isoveljensä tummia hiuksia.
"Miten voit?" Wolfie kattoi samalla pöytään aamiaista, joka sopisi kymmenen hengen seurueelle.

Laurie ojensi käsiään vetääkseen Tempestin halaukseen.
"Mikäs minun on ollessa", hän vakuutti hymyillen.
Oli mukavaa, kun ympärillä oli ihmisiä. Joulu ei ollut aivan yhtä onneton.
"Milloin Tiarnan tulee?"

"Hänen lentonsa laskeutuu aamupäivällä", Tempest vastasi ja nojautui halaukseen.
"Kertoisit minulle vähän kuulumisiasi", hän houkutteli ja kiitti Wolfieta teekupista.

Laurie rutisti Tempestiä erityisen lämpimästi syntymäpäivän kunniaksi.
"Tiedäthän sinä minut, ratsastan ja siinä se", hän vastasi, suru tummissa silmissä häivähtäen.
Ehkä seuraava joulu ei enää muistuttaisi niin kipeästi jälleen yhdestä rikki menneestä parisuhteesta.

Suru Laurien silmissä särki hänen sydämensä. Tempest rutisti istuvan veljensä pään rintaansa vasten, kuin olisi sillä voinut jotenkin suojella miestä. Hän painoi suudelman tummiin hiuksiin.
"Oletko jo syönyt?"

Edellisen joulun Laurie oli itkenyt. Sen hän oli itselleen sallinut. Mutta toinen joulu olisi ollut liioittelua jopa ranskalaisella mittapuulla.
"En vielä", hän vastasi sisarensa syleilystä.
"Odotan nähdäkseni, mille armeijalle Montgomery kokkaa."

Wolfie puhahti hellan äärestä ja vilkaisi olkansa yli huvittunut tuikahdus silmissään.
"Kuulehan, Talitintti - tai mikä Peipponen oletkaan, käy kiinni vain."

Laurie suoristautui ja painoi suukon sisarensa pisamaiselle poskelle.
"Tulehan sinäkin, ennen kuin tuuli nappaa sinut mukaansa."

Tempest vilkaisi Wolfieta samalla epäuskoisena ja huvittuneena. Hän silitti veljensä selkää.
"Istu vain, voin laittaa sinulle lautasen."

Laurie halasi sisartaan vielä kerran ennen kuin suoristautui niin, että tämä pääsisi nousemaan.
Se taisi olla koirille kutsu liittyä hänen seuraansa, sillä ainakin kaksi pitkäkoipista olentoa työntyi kiehnäämään hänen syliinsä.

Ilmeisesti Laurie torjui tarjouksen. Tempest astui kauemmas veljestään ja vilkaisi siroa, puuterinvaaleanpunaista rannekelloaan.
"Käyn viemässä Murielille aamiaista", hän sanoi ja kasasi sellaisen tarjottimelle, jonka kantoi sitten yläkertaan.

Yläkerrassa Muriel oli puoliksi vaatekaapissa, mutta kuullessaan askeleet kohotti katseensa.
"Emmie", hän tervehti ilahtuneena, ja häkeltyi sitten.
"Paljonko kello on?"

"Ei vielä paljoa", Tempest rauhoitteli.
"Halusin tuoda sinulle aamiaista, niin sinun ei tarvitse kulkea vielä portaita. Lähden kohta lentokentälle hakemaan Tiarnania. Äiti laittoi viestiä, että he tulevat huomenna aamupäivästä, jos se sopii sinulle."

Muriel huiskautti toista kättään.
"Minä olen täysin kunnossa", hän vakuutti, mutta peruutti kuitenkin sängyn luo ja istahti alas. Hän taputti toiveikkaana paikkaa vierellään.
"Tietenkin sopii. Meillä riittää tilaa."

Tempest laski tarjottimen taputetulle paikalle. Sille kasattu aamiainen oli ehkä kovin tuhti, mutta vain mittasuhteissa aamiaiseen, jota Wolfie parhaillaan valmisti alakerrassa.
"Syö vain rauhassa, rakkaani, äläkä rehki turhia."

Muriel huiskautti uudelleen kättään.
"Minulla on terveen paperit, rakas", hän muistutti.
"Mutta voisit tulla hetkeksi vanhan isosiskosi seuraksi. Vai pitääkö sinun lähteä heti lentokentälle?"

Tempest istahti sängyn reunalle, siloitellen norsunluunvalkoista, pitsiverhoiltua helmaa.
"Lepo tekee silti hyvää."

"Minä lepään", Muriel vakuutti ja kosketti sisarensa hiuksia. Hän tutki tämän profiilia hetken, ennen kuin keskittyi aamupalaan.
"Kiitos, rakas. Kuinka alakerrassa sujuu?"

"Hyvin, arvelisin. Laurie ja Wolfie ovat keittiössä, ja Wolfie härnää veljeämme", Tempest vastasi ja katseli nyt paksuihin, luonnonvaaleisiin villasukkiin suojattuja jalkojaan, joista punaiset, himmeästi kimaltavat sukkahousut pistivät esiin.

Murielin katseessa häivähti huoli.
"Onko kaikki hyvin, rakas?" hän varmisti, silittäen sisarensa selkää.

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti. Joulu oli raskasta aikaa, oli aina ollut, mutta hän selviytyisi siitä. Hän oli viettänyt lapsuutensa toivoen kipeästi, ettei olisi koskaan syntynytkään, mutta toive ei ollut toteutunut.
"Miten sinä voit?"

"Oikein hyvin. Voisin vaikka juosta portaat ylös ja alas ja ylös uudelleen", Muriel vakuutti ja poimi itselleen palan paahtoleipää.
"Rakas, onko Laurie ollut mielestäsi allapäin?"

"Tietenkin, mutta se oli odotettavissa", Tempest vastasi. Sydänsurut olivat kipeitä.
"Miten toivon, että hän löytäisi jonkun hänelle oikean."

"Minäkin", Muriel myönsi.
Hän oli kuvitellut, että Laurie olisi heistä se, joka avioituisi ensin.
"Haluaisitko, että lähden mukaan hakemaan Tiarnania?"

"En tietenkään. Haluaisin, että pysyt sängyssä tai ainakin sohvalla takkatulen ääressä", Tempest vastasi.
"Nauti jouluaatosta kotona."

"Sohva kuulostaa hyvältä", Muriel myöntyi.
Ensimmäinen joulu heidän ensimmäisessä kodissaan.
"Tiedäthän, rakas, että sinun ei tarvitse viettää joulua jos et tahdo?"

Tempest nyökkäsi.
"Älä huolehdi minusta. Kaikki on hyvin." Ongelma ei ollut joulu. Hän rakasti joulua. Ongelma oli hän.
"Selviätkö sohvalle yksin? Vai onko portaiden kulkeminen liian raskasta?"

Muriel halusi uskoa pientä sisartaan.
"Minä vaikka kierin, jos on tarpeen", Muriel vakuutti.
"Mutta tarvittaessa voin kutsua urhean ritarini kantamaan minut alas."

Tempest nyökkäsi ja painoi suudelman Murielin poskelle.
"Lähden hakemaan Tiarnanin", hän sanoi, ennen kuin lähti alas.
Wolfie puolestaan tuli ylös vain hetkeä myöhemmin.
"Aivan, saitkin jo aamiaista. Haluatko lisää? Sitä on nyt paljon. Paljon."

"Minun pieni siskoni toi", Muriel vastasi ja ojensi käsiävarsiaan kutsuakseen Wolfieta halaukseen.
"Monelleko kokkasit, rakkaani?"

"Monelle, mutta sisaresi toi ruokaa tarpeeksi kokonaiselle armeijalle", Wolfie vastasi. Olisi varmaan pitänyt kirjoittaa kauppalappuun määriä eikä vain aineksia.
"Haluatko lisää?"

"Hän on minun sisareni", Muriel vastasi ylpeänä, niin kuin ruokamäärän hamstraaminen olisi ollut hieno saavutus.
"Voisin tulla alakertaan syömään toisen aamupalani."

"Selviätkö omin jaloin vai kannanko sinut?" Wolfie kysyi miettien, kummalle omistaisi käsivartensa, aamiaistarjottimelle vai Murielille.

Murielin suupieli nykäisi.
"Haluatko alkaa harjoitella kynnyksen yli kantamista?" hän kysyi, upottaen sormensa punaisten hiusten joukkoon.
"Selviän kyllä, rakas."

"Ehkä sen pitäisi olla juhlallisempaa", Wolfie huokasi ja otti tarjottimen käsivarsilleen, suunnaten alakertaan.
"Oliko se niin, että vanhempasi tulevat huomenna?"

Muriel suuntasi alakertaan Wolfien perässä.
"Kyllä", hän myönsi samalla kun oli tyytyväinen siihen, että saattoi puhua ja kävellä portaita samaan aikaan.
"Kestätkö meitä kaikkia yli pyhien?"

"Tietenkin", Wolfie vastasi ja jätti vitsailemasta, sillä Muriel saattaisi ottaa ne tosissaan. Eikä hän halunnut naisen kuvittelevan, ettei hän pitäisi tämän perheestä.
"Syödäänkö jouluruokaa jo tänään vai säästetäänkö pääateria huomiselle?"

"Olisi mukava syödä pääateria huomenna yhdessä", Muriel vastasi.
"Nyt kun..."
Hän kurtisti itselleen kulmiaan.
"Wolfie, sinun pitää nipistää minua."

Wolfie nipisti Murielin pakaraa, kun oli laskenut tarjottimen keittiön puiselle, rustiikkiselle ruokapöydälle.
"Helpottiko?"

"Helpotti", Muriel vakuutti.
"Nipistä minua joka ikinen kerta, kun sanon jotakin tuollaista typerää."

"Typerää? Että olisi mukavaa syödä yhdessä?" Wolfie kysyi hämmentyneenä.

"Ei, ei se ole typerää", Muriel korjasi.
"Mutta se, kun alan sentimentaaliseksi. Tämä on Emmielle muutenkin tarpeeksi vaikeaa."

"Sisaresi kertoi minulle, miten vain haluaa, että teillä on mahdollisimman ihana joulu", Wolfie muistutti.
"Joten olen varma, ettei hän pahastuisi."

Muriel katsahti Wolfieta.
"Tietenkin hän haluaa", hän vastasi ääntään madaltaen.
"Se minua pelottaakin."

"Miksi se pelottaa sinua?" Wolfie kysyi ja annosteli Murielille uuden vohvelin, jolle valeli omenahilloa, vaniljajäätelöä ja kanelia.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Minun sisarellani on joskus synkkä käsitys siitä, mitä mahdollisimman ihana tarkoittaa."

"Mitä tarkoitat?" Wolfie kysyi asettaen lautasen Murielin eteen ja hieroen hellästi naisen niskaa.

Muriel värähti tyytyväisesti kosketuksesta.
"Hän kokee hirvittävää syyllisyyttä siitä, että on ollut sairas."

"Mitä tarkoitat synkkyydellä? Pelkäisitkö, että hän tekisi jotain itselleen?" Wolfie kysyi ja istutettuaan naisen pöydän ääreen, siirtyi hieromaan tämän hartioita.

Muriel huokaisi kun hieronta lähti avaamaan kiristyneitä harteita.
"Haluan uskoa, ettei", hän vastasi.
"Mutta pelkään, että hän haluaisi kadota."

"Ymmärrän", Wolfie vastasi myötätuntoisena ja kumartui painamaan suudelman naisen niskalle.
"Onko varoitusmerkkejä, joita haluaisit minun pitävän silmällä?"

Muriel värähti mielihyvästä tuntiessaan suukon niskallaan.
"Hänellä on oikeus olla omassa rauhassaan", hän vastasi mietteliäänä.
"Mutta jos hän näyttää sinusta vetäytyvältä, enkä minä huomaa... Toivoisin, että voisimme varmistaa, että hänellä on hyvä olla."

"Selvä", Wolfie myönsi ja nuuski naisen hiusrajaa, haukaten kevyesti korvaa.
"Meniköhän veljesi hoitamaan hevosiasi? Tai omiaan?"

"Luulen, että tällä kertaa minun hevosiani", Muriel vastasi.
"Hän kävi katsastamassa omansa jo aamulla, joskin niillä on palkatut hoitajat... Oletko ajatellut assistenttiasiaa, rakkaani?"

"Ei minulla ole varaa palkata assistenttia", Wolfie huokasi. Palkan lisäksi olisi kaikenlaisia muitakin maksuja, eikä hän kaivannut ketään nuuskimaan asioitaan. Hän vain halusi olla rauhassa.

Muriel päätti jättää asian toistaiseksi siihen. Joulu ei ollut oikeaa aikaa sellaisille keskusteluille, olivat ne kuinka tärkeitä tahansa.
"Voin taas pian alkaa pitää itse huolen hevosista. Ja koirista. Sinä voit nostaa jalkasi ylös ja rentoutua."

Wolfie pärskähti.
"Minä odotan vain sitä, että haluat taas rakastella kanssani", hän huokasi kuiskaten naisen korvaan, ennen kuin jatkoi niskojen hieromista.

Muriel kehräsi.
"Jos en muista väärin", hän huokaisi,
"lupasit minulle kulkustanssin. Milloin muulloin sen voisi esittää kuin jouluna, rakas?"

Wolfie pärskähti uudelleen.
"Se menisi ihan hukkaan, jos olet uupunut pelkästä katselusta. Toki sellainen tanssi ansaitsisi arvostusta", mies huomautti.

Muriel vilkaisi miestä olkansa yli.
"Minä olen kaivannut sinua jo monta viikkoa", hän ilmoitti.
"Haluan sinut tänä iltana."

"Vai niin", Wolfie hyrisi ja kumartui hamuamaan naisen niskaa.
"Vaikka veljesi ja sisaresi ovat samassa kerroksessa? Parin seinän takana? Etkö ole edelleen toipilas? En halua tulla lahdatuksi."

Murielin tummat silmät tuikahtivat.
"Tiedäthän sinä minut", hän huomautti.
"Jännitys on aina saanut minut syttymään."

"Mutta en halua, että kuolet kesken kaiken", Wolfie huokasi.
"Se olisi traagista."

"Se olisi hyvä tapa mennä", Muriel vastasi ja taivutti kättään niin, että saattoi puristaa Wolfien pakaraa hellästi.
"En kuole. Paitsi ehkä puutteeseen. Muistatko, milloin olemme viimeksi rakastelleet?"

"En muista. Minäkin kärsin", Wolfie huokasi.
"Mutta en pysty hiljaiseen pappaseksiin. Haluan sinut kunnolla. Veljesi tai sisaresi kuitenkin nylkee minut vielä."

Muriel tyrskähti.
"Pappaseksiin? Tarkoitatko lauantaisin loton ja uutisten välissä?"
Hän nojautui miehen vatsaa vasten ja kurkisti tämän kasvoja alaviistosta.
"Tallissa on aina tilaa."

Wolfie pärskähti.
"Pikkukaveri ei pidä kylmästä", hän muistutti.
"Luulen, että on parempi odottaa, kunnes voit paremmin."

Muriel vaikersi.
"Minun täytyy kai sitten vain itse viihdyttää itseäni. Julma mies."

"Ehdottomasti täytyy. Mutta on parasta, että minä valvon vierestä. Varmuuden vuoksi. Ettei mitään satu. Tiedäthän", Wolfie totesi.

"Kuinka huomaavaista", Muriel vastasi.
"Mutta mitä Pikkukaveri siihen sanoo?"

"Olen varma, että me selviämme. Hyvinvointisi tulee ensin, ja olemme ammattilaisia", Wolfie vakuutti.
"Voisimme mennä heti. Jos se on sinulle välttämätöntä."

Murielin suupieli nykäisi.
"No, talo on nyt varsin tyhjä", hän myönsi.
"Lauriella menee aikaa tallilla ja pieni sisareni on hakemassa miestään."

"Mutta oletko sinä kunnossa edes viihdyttämään itseäsi?" Wolfie epäili ja mittaili Murielia arvioiden.

Muriel katsahti Wolfieta.
"Oikein hyvässä", hän vakuutti.
"En kuollut siihen aiemminkaan."

"Saanko tuon kirjallisena?" Wolfie kysyi, kun nosti Murielin syliinsä ja kantoi naisen yläkertaan.

Muriel kehräsi.
"Kuinka monena kappaleena?"

"Kahtenatoista", Wolfie vastasi ja romautti Murielin heidän sängylleen. Hän potkaisi oven kiinni takanaan, ja joku vinkui sen takana hetken kuluttua.
Hän veti itselleen suureleisesti tuolin sängyn vierelle ja asettui katsomaan.

Harvassa olivat ne päivät, joina joku ei olisi vinkunut.
Villasukkiin, legginsseihin ja pehmeään jouluvillapaitaan pukeutunut Muriel vetäytyi peremmälle sänkyyn.
"Olisit voinut tulla tähän viereen, rakas."

"Valvojan on hyvä olla valmiuksissa", Wolfie vakuutti ja tunsi verensä kuumenevan jo nyt. Hän esti itseään kuitenkaan leikkimästä 'Balls'-villapaitansa kauluksella.
"Niin kuin hengenpelastaja uima-altaalla."

"Vai niin", Muriel vastasi kun etsi itselleen mukavampaa asentoa.
"Mitä valvoja tekee, jos minun käsiparkani väsyy?"

"Se jää nähtäväksi", Wolfie vastasi vakavana ja nojasi kyynärvarret reisiinsä.
"Olkaa hyvä. Voit aloittaa."

Hymy nyki Murielin suupielissä, samalla kun tumma katse viipyi Wolfien silmissä. Käsi lähti vaeltamaan vartalolla, seurasi jouluisen villapaidan jouluisia kuvioita ja nykäisi sitten paidanhelmaa pois tieltä.

Wolfie nielaisi ja vaihtoi hieman asentoa. Rauhassa, kaveri. Muriel oli toipilas. Toipilas.

Muriel ei käyttäytynyt kuin toipilas.
Ehkä oli häijyä härnätä miestä, mutta hänellä oli ollut ikävä. Ja talo oli heidän vielä hetken.
Ei ollut haittaa siitä, vaikka antoikin nautinnon näkyä. Ja kuulua.

Huone kävi kuumaksi. Wolfie nyki villapaitansa kaulusta, voimatta irrottaa katsettaan Murielista.
Housutkin tuntuivat tukalilta.

Myös Murielilla oli lämmin, ja lämpö heijastui punastukseksi poskille. Sillä ei ollut mitään tekemistä kainouden kanssa.
"Rakas", hän kutsui miestä hiljaa.

"Olet mahdoton", Wolfie vastasi karheasti, kuumeinen hehku vihreissä kissansilmissä.
"Saat jonkin takapakin toipumiseen."

Muriel nauroi kehräten, ja antoi sitten naurun muuttua huokaukseksi, joka toisti Wolfien nimen tavuja samalla kun mielihyvä levisi hänen kehoonsa.

"Jumalauta", Wolfie ähkäisi tuskissaan ja tarttui sitten Murielin jalkaan, kiskoen naista lähemmäs ja nykien legginssejä ja alushousuja irti tämän jaloista.

Muriel kikatti ja ojensi pitkiä sääriään avuliaasti, samalla kun joku haukahti heidän ovensa takana vaativasti.
"Tule tänne, rakas", hän kutsui miestä.

"Jumalauta", Wolfie murisi uudelleen ja nyki Murielia lähemmäs sängyn laitaa. Kädet tärisivät, kun hän avasi kipeän tukalia housuja ja nyki niitä alas.

Muriel tunsi melkein sääliä Wolfieta kohtaan. Melkein.
Hän ojensi käsivartensa auttaakseen housujen riisumisessa ja kietoi ne sitten miehen niskalle vetääkseen tämän kanssaan sängylle.

Wolfie näykkäsi Murielin kättä protestoiden ja tarttui naisen jalkaan, nostaen sitä hartiaansa vasten.
"Haluan sinut nyt. Juuri nyt", hän varoitti, kun veti naista vielä vähän lähemmäs sängyn laitaa ja painautui sitten nälkäisenä lähelle.

Niin minäkin sinut, rakas, Muriel vastasi mielessään, samalla kun painoi kätensä Wolfien niskalle vetääkseen tämän suudelmaan.
Juuri nyt, ja johonkin aivan muuhun kuin hiljaiseen pappaseksiin.

Wolfie alistui Murielin toiveeseen ja kömpi sängylle jatkamaan rakastelua, jotta saattoi vastata suudelmaan.

Muriel kietoi pitkät säärensä Wolfien ympärille ja halasi miehen lähelleen. Sormet tukistuivat punaisten suortuvien ympärille ja pää tuntui kevyeltä.

Wolfie toivoi, että olisi ollut kestävämpi. He olivat olleet pitkään erossa, ja Muriel ei pelannut reilua peliä saadessaan hänet huipun partaalle edes ilman kosketusta.
Vei hävettävän vähän aikaa, että hän tunsi kehonsa vavahtavan ja sulki huohottaen silmänsä.

Muriel kehräsi ja halasi Wolfien syliinsä.
"Oma rakkaani", hän kuiskasi hellästi ja silitti miehen selkää.

"Sinä paholainen", Wolfie puuskutti ja rojahti Murielin päälle kuin meritähti.

Muriel kikatti hiljaa.
"Sinun paholaisesi, rakas", hän muistutti ja piirteli sormenpäillään kuvioita miehen paitakankaaseen..

"Hyvä niin", Wolfie mumisi ja hamusi naisen kaulaa laiskasti.
"Onko sinun vaikea hengittää?"

"Ei lainkaan", Muriel vastasi.
"Näin on juuri hyvä. Oikein hyvä."

Wolfie huokasi ja antoi itsensä retkottaa, housut toiseen nilkkaan mytyksi takertuneena.
"Hitto kaipasin tätä."

Muriel tunsi miehen lämmön kehoaan vasten.
"Minäkin, rakas", hän vastasi.
"Kaipasin ja näin unia."

"Minäkin", Wolfie huokasi.
"Pikkukaveri on ollut hirveän pettynyt joutuessaan tyytymään käteeni."

"Sinulla on jumalaiset kädet", Muriel vakuutti.
"Mutta ehkä pikkukaveri ei pidä yksinäisyydestä?"

"Ei pidä. Se haluaa sinut. Mielellään joka päivä. Tai useamman kerran päivässä", Wolfie mumisi.

Muriel huokaisi.
"Meillä on kiinniotettavaa", hän huomautti.
"Olen ollut ilman sinua pitkään."

"Mmm, ehdottomasti", Wolfie mumisi raukeasti ja kierähti sitten Murielin vierelle selälleen, antaen pikkukaverinsakin retkottaa vapaana.

Muriel kierähti kyljelleen voidakseen silittää Wolfien vatsaa.
"Häämatkalla en päästä sinua pois sängystä lainkaan."

"Hyvä", Wolfie vastasi.
"Joskin siinä tapauksessa meidän pitäisi ehkä vuokrata hotellihuone Newcastlesta ja säästää kymmenen tonnia häämatkassa."

Muriel piirsi Wolfien vatsalle sydämen.
"Haluan rakastella kanssasi tähtitaivaan alla. Ja hiekkaa hankaliin paikkoihin."

Wolfie hykersi.
"No se kuulostaa hyvältä. Kysyn sisareltasi siitä yksityisestä saaresta. Hehän olivat jollain sellaisella omalla häämatkallaan?"

"Niin olivat", Muriel vastasi.
"Lähellä Tempestin Kuusaarta."
Hänen pieni sisarensa oli vain ollut silloin onneton.

"Meillä oli aika ihanaa Tongalla. Pitäisikö meidän kokeilla toista Tyynenmeren saarta?" Wolfie pohti.

"Niin oli", Muriel myönsi ja muisteli lomaa.
"Siellä olisi hiekkaa, jolla rakastella."

"Niinpä. Jota tomuttaa pakaroidesi välistä", Wolfie haaveili.

Muriel tyrskähti.
"Vai niin", hän hymähti ja piirsi uuden sydämen Wolfien vatsalle.
"Mitä Pikkukaveri pitäisi siitä?"

"No, pikkukaverihan jumaloi sinun takapuoltasi", Wolfie vakuutti ja taittoi käsivarren rennosti päänsä taakse. 'Balls'-villapaita tuntui kuumalta, mutta hän ei jaksanut nousta riisumaan sitä.

Muriel jätti käsivartensa lepäämään Wolfien vatsan yli.
"Tarkoittaako tämä, että saan kulkustanssin heti, kun siihen on mahdollisuus?"

Wolfie pärskähti.
"Oletko varma, ettei sitä ole markkinoitu liian hienona? En ole tanssija."

Muriel painoi suudelman miehen kaulalle.
"Minun silmissäni olet jumalainen tanssija, rakas", hän vakuutti.
"Ja jos et, piristys ei ole koskaan pahitteeksi."

"Kaikkeen minä suostunkin sinun takiasi, nainen", Wolfie huokasi.
"Missä poronsarveni ovat? Pitikö minulla olla töpöhäntä?"

Muriel kohottautui niin, että saattoi painaa suudelman Wolfien huulille.
"Sitä rakkaus on", hän muistutti ja suki punaiset hiukset villisti pystyyn.
"Töpöhäntä on ehdoton."

"Hyvä on. Etsi minulle töpöhäntä ja sarvet, nainen, niin minä tanssin sinulle kulkustanssin", Wolfie vastasi.

Muriel painoi uuden suudelman Wolfien huulille ennen kuin kömpi pystyyn. Hän poimi huolettomasti alushousunsa lattialta ja suuntasi sitten vaatekaapille.
Ja nosti sieltä voitonriemuisesti esiin laatikon, jonka sisältä löytyi poronsarvipanta, kaulatiuku ja vyötäisille kiinnitettävä töpöhäntä.
Tummat silmät tuikkivat, kun hän ojensi niitä Wolfielle.

"Sinähän olet hyvin valmistautunut", Wolfie ähkäisi ja suoristautui. Hän potkaisi housut nilkastaan ja veti paidat päänsä yli. Sitten hän asetteli sarvet päähänsä ja tiukun kaulaansa.
"Mihin minä hännän pistän?" hän kysyi osoittaen paljasta takapuoltaan.

Muriel loi Wolfieen pitkän katseen.
"Minä olen odottanut tätä hetkeä hyvin pitkään", hän vastasi ja jäi hetkeksi katselemaan arvioivasti miellyttävän alastonta miestä miettiessään, kuinka hännän parhaiten kiinnittäisi.
Alushousut eivät varsinaisesti käyneet päinsä, ne olisivat pilanneet kokonaisuuden.
Lopulta hän kiinnitti hännän silkkinauhaan, jonka tarjoutui sitomaan Wolfien vyötärölle.

Wolfie pudisti päätään. Hänen tuurillaan Murielin sisarukset paukkaisivat sisään kesken kaiken.
"Mitä jos sinä säestät?"

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Minä odotin, että saisin kuulla sinun versiosi."

Wolfie naksautti kieltään paheksuen ja vilkaisi itseään peilistä. Hän näytti naurettavalta. Mitä hän ei tekisi rakkauden eteen.
Hän ryki ja alkoi sitten laulaa versiotaan Jingle Bells -klassikosta. Lauluun kuului olennaisesti lantion villi, Elvismäinen vatkaus.

Muriel katseli esitystä sängyssä mukavasti makoillen. Hän ei joutunut pettymään, esitys oli ollut odottamisen arvoinen.
"Tule tänne, rakas", hän kutsui käsiään ojentaen.
"Poroseni."

Wolfie pudisti itselleen päätä, suoristaen kulkustanssin vinoon keikauttamaa pantaa, ja kömpi sängylle rojahtaen selälleen.

"Se oli oikein vaikuttavaa, rakkaani", Muriel vakuutti ja kierähti kyljelleen niin, että saattoi katsella Wolfieta ja juoksuttaa sormiaan tämän rintakehällä.
"Aliarvioit esiintyjäntaitojasi."

Wolfie katsahti Murielia kärsivänä.
"Sinä olet minulle velkaa... Melonitanssin."

Muriel jähmettyi tuijottamaan Wolfieta.
"... Melonitanssin?"

"Reilu on reilua. Kai minä ansaitsen jotain palkinnoksi?" Wolfie kysyi kohottaen kulmiaan teatraalisesti.

"Tietenkin ansaitset, rakas poroseni", Muriel vakuutti.
"Mutta melonitanssin?"

"Mikä muu palkinto voisi olla?" Wolfie kysyi takaisin.

"Voin tanssia sinulle, jos tahdot, vaikka minusta ovat melonit kaukana", Muriel naurahti.
"Voin myös pitää teitä hyvänä."

Wolfie suli hymyyn.
"No, jos se on vaihtoehto... Tiedäthän sinä minut."

"Minä tiedän", Muriel vakuutti ja kurottautui suutelemaan miehen huulia.
"Milloin tahdotte lunastaa hemmottelunne?"

"Silloin, kun se tuntuu sinusta hyvältä", Wolfie vastasi silittäen Murielin hiuksia.

Muriel hymyili.
"Se tuntuu minusta aina hyvältä", hän huomautti ja antoi kätensä vaeltaa sivelemään Wolfien vatsaa.

Wolfie huokasi ja veti tyynyä paremmin päänsä taakse.
"Jos olet varma..."

"Mm-hmm", Muriel vakuutti ja kumartui hamuamaan miehen kaulaa huulillaan. Samalla sormet vaelsivat alemmas vatsalta, valmiina hellimään.

Keho oli nopeasti valmis hellittäväksi. Wolfie huokasi ja kiersi käden Murielin ympärille.
Kulkustanssi olisi ehdottomasti tämän arvoista.

Muriel ei pitänyt kiirettä, olihan Wolfie todella pistänyt itsensä likoon. Ja oli varmasti hirvittävä pettymys, ettei päässyt näkemään melonitanssia.
Lopulta hän valui alemmas, suudellen paljasta ihoa.

Wolfie huokasi, yhtä aikaa kärsien ja nauttien. Tällaisia hetkiä ei halunnut kiirehtiä, vaikka olo kävisi kuinka tukalaksi tahansa.

Wolfie oli tanssinut poronsarvissa ja -hännässä.
Ja kaulatiu'ussa.
Sellainen ansaitsi kiireetöntä, hellää huomiota.
Muriel ei voisi katsoa enää milloinkaan poroja samalla tavalla.

Wolfie nautti huomiosta. Nautti niin ettei tiennyt miten olla.
"Luoja rakastan sinua", hän huokasi sukien kiihkein käsin Murielin hiuksia. Toivottavasti nainen todella oli kunnossa.
Hän kallisti päätään voihkaisten taakse, kun tunsi kuuman mielihyvän patoutuvan ja lopulta vapautuvan.

Minäkin rakastan sinua, Muriel vastasi, mutta vain mielessään. Juuri tässä hetkessä hän halusi keskittyä ainoastaan Wolfieen ja siihen, että mies nautti.
Hänen rakkaansa, joka oli valmis pukeutumaan hölmöön poroasuun, koska hän halusi niin.
Hän kohottautui hitaasti istumaan ja silitti miehen reittä.

Wolfie piti silmänsä kiinni, nautti tunteesta, joka kehossa vallitsi.
"Se oli upeaa. Jumalauta...", hän henkäisi karheasti.

Muriel vei kätensä pöyhimään punaisia hiuksia.
"Niin oli sinun tanssisikin, rakas."

Wolfie naurahti voipuneesti.
"Ei mitään tuon rinnalla. Olet jumalainen, naiseni. Jumalainen."

Muriel siirsi kätensä silittämään Wolfien pisamaista poskea.
"Sinä teet minut hyvin onnelliseksi, rakkaani."

"Ja sinä minut", Wolfie huokasi, nauttien edelleen kosketuksen muistosta.

"Kun olemme häämatkalla, haluan hemmotella sinut pilalle", Muriel totesi samalla kun jonkun tassu räpsäytti ovenkahvaa vaativan uikutuksen saattelemana.

"Jos tarkoitat tällaista hemmottelua, teen vuoksesi mitä tahansa", Wolfie lupasi.

"Tällaista. Ja muunlaista", Muriel vakuutti.
Hän painoi suudelman Wolfien otsalle.
"Luulen, että minun pitää alkaa suunnata alakertaan siltä varalta, että Emmie ja Tiarnan palaavat."

"Etkö haluaisi heidän yllättävän meitä näin?" Wolfie kysyi virnistäen ja taittoi käden päänsä taakse.

Muriel tutki Wolfien kasvoja.
"Olisiko se sinusta mukavaa?"

"Ei, jos saan selkääni. Ja sitten sisaresi viimeistään sanoi, etten kelpaa sinulle", mies huokasi.

Muriel antoi periksi halulleen painaa vielä yhden suudelman Wolfien otsalle.
"Minun pieni sisareni ei koskaan tekisi niin."

"Kyllä tekisi. Uhkasi jo. Hän on hyvin suojeleva sinua kohtaan", Wolfie naurahti.

"Hän on minun pieni siskoni", Muriel vakuutti ja salli itselleen vielä yhden otsasuudelman ennen kuin kömpi ylös sängystä.

Wolfie huokasi haikeasti ja retkotti sängyllä alasti, tiuku kaulassa ja sarvet päässä.
"Tarvitseeko minun nousta?"

"Ei, rakkaani", Muriel vakuutti ja taputti miehen reittä.
"Voit kerätä siinä itseäsi aivan rauhassa."

Wolfie vastasi muikealla hymyllä ja risti nilkkansa.
"Toki olisit voinut jäädä. Ja voisimme rakastella kohta uudelleen."

Muriel katsahti miestä silmät siristyen.
"Pian olisimme joutuneet tyytymään hiljaiseen pappaseksiin", hän muistutti.
"Hetki ennen lottoarvontaa."

"Eiköhän siskosi ole kuullut meidät ennenkin. Ja jos ilmoitat olevasi oikein, oikein onnellinen, tuskin häntä haittaa", Wolfie sanoi tökkien Murielin pakaraa varpaillaan.

"Minun pienen siskoni korvat polttelevat moisesta", Muriel huomautti.
"Houkuttele vielä vähän, niin en voi enää kieltäytyä."

Wolfie ketkutti lantiotaan, miten jaksoi peittojen keskellä.
"Tiedät, että haluat minua."

Muriel puhahti.
"Katso nyt, mitä teet minulle", hän vetosi kivutessaan takaisin sänkyyn.

"Rakastelen sinua niin, että näet luojasi?" Wolfie ehdotti ja veti Murielia päälleen.
"Siskollesikin tekee hyvää kuulla sinut onnellusena."

"Hyvä", Muriel vastasi ja istui hajareisin Wolfien syliin.
"Minulla onkin hieman puhuttavaa luojani kanssa."

Wolfie hymyili ja siveli sormillaan Murielin paljasta reittä. Kosketus vaelsi ylös vatsaa ja arvosti hetken näkemättä jääneen melonitanssin päätähtiä, ennen kuin nousi niskalle ja veti naista alas suudelmaa varten.

Ehkä Muriel vielä esittäisi melonitanssin. Tai ei, ei melonitanssia. Pikemminkin... luumutanssin?
Ajatus huvitti häntä kun hän kumartui vastaamaan suudelmaan.

Wolfiekin olisi nauranut ajatukselle, mutta pikkukaveri otti valtaa ja sai hänet hakemaan suudelmaa intohimoisena ja painamaan naista syliään vasten.
"Miten haluat rakastella?" hän kuiskasi käheästi, kädet naisen keholla vaeltaen.

Muriel näykkäsi Wolfien alahuulta.
"Haluan ratsastaa porollani", hän vetosi ja kilisti tiukua miehen kaulalla.

Wolfie samaan aikaan naurahti ja voihkaisi, tarttuen lujemmin Murielin vyötäröön.
"Olet jumalatar."

Muriel kehräsi naurusta ja keinautti itseään Wolfien sylissä. Hänen rakas miesparkansa, jota oli laiminlyöty niin pitkään hänen sairastaessaan.
Ei laiminlyötäisi enää.
"Poroseni jumalatar."

Wolfie oli valittaa uudelleen.
"Älä kiusaa poroparkaa", hän vetosi sivellen lantion kaarta.
"Minä kärsin, nainen."

"En milloinkaan kiusaisi", Muriel vakuutti hellästi ja kumartui niin, että saattoi hamuta suudelmaa Wolfien huulilta.
Hänen pieni siskonsa saattaisi palata kotiin milloin tahansa. Ja Lauriekin oli jossain. Oli vielä valtavasti tehtävää, ennen kuin he voisivat rauhoittua syömään joulua edeltävää päivällistä.
Mutta hän ei voisi tehdä sitä Wolfielle. Tai itselleen.
Niinpä hän nousi takaisin pystyyn ja etsi itselleen paremman asennon miehen sylissä auttaakseen tämän lähemmäs.

Vihreät silmät paloivat kuumeisesta hehkusta, kun Wolfie haki Murielia lähemmäs ja lähemmäs, niin lähelle kuin fyysisesti saattoi päästä. Kädet pysyivät lantiolla ihaillen ja mukaillen, kaivaten lisää.

Muriel katseli Wolfieta hetken, tutki vihreitä silmiä ja pisamaisia kasvoja.
Tiesikö mies, kuinka paljon merkitsi hänelle? Tai saattoiko tämä luottaa siihen?
Synkkyys uhkasi hiipiä hänen mieleensä, joten hän karkotti sen mielestään ja keskittyi vain keinuvaan liikkeeseen, joka sillä hetkellä oli heille yhteinen.

Keinuva liike ajoi häntä melkein tuskaisasti lähemmäs ja lähemmäs nautintoa. Ei kuitenkaan hallitsemattomasti. Siitä mies oli kiitollinen.
Ennen kuin huipennus löysi hänet, hän kiepautti Murielin alleen ja vetäytyi kauemmas. Huulet ahmivat nälkäisinä ihoa ensin kaulalla, sitten valuivat kiirehtien alas, aina reiden pehmeälle iholle.

Muriel joutui huomaamaan, kuinka häkellyttävän... kiehtova tiu'un hento kilinä saattoi olla.
Hän uikahti yllättyneenä, kun tuli käännetyksi ympäri, mutta uikahdus muuttui nopeasti huokaukseksi, kun huulet vaelsivat hänen ihollaan.
Sormet hakeutuivat punaisten hiusten joukkoon.

Wolfie hamusi ihoa kiihkeästi, halasi naisen lantiota käsillään ja hiipi suudelmin ylös reittä, kunnes saattoi hemmotella Murielia, niin kuin nainen oli hemmotellut häntä vain tovia aikaisemmin.
Tämä ei ollut toipilaille sopivaa, mutta... Hän ei aikonut vastustaa.

Muriel vähät välitti siitä, kuinka soveliasta toiminta oli toipilaalle. Eikö kaikki, mikä teki onnelliseksi, ollut lopulta hyväksi?
Hän kehräsi Wolfien nimeä samalla kun sormet tukistivat punaisia suortuvia.

Wolfie omistautui Murielin nautinnolle. Niin pitkäksi aikaa kuin kärsivän miehen saattoi olettaa. Sitten hän tarttui tiukemmin naisen lantioon ja painui lähelle, jatkaen siitä, missä oli aikaisemmin keskeyttänyt heidät.

Tiuku helisi.
Eikä Muriel todellakaan kuuntelisi ääntä enää koskaan samalla tavoin.
Tiu'un helinä yhdistyi Wolfien nimeen, kun mielihyvä pyyhkäisi hänet mukaansa.

Wolfie näykki Murielin kaulaa, halusi enemmän, syvemmin. Tunsi villiintyvänsä naisen nautinnosta.
Siinä määrin, ettei kuullut koirien haukkua tai oven käymistä. Vaikka olisi kuullutkin, hän ei olisi luopunut tästä. Sänky törmäili tummansinistä seinää vasten, kunnes mielihyvä otti hänetkin lopulta kiinni.

Muriel oli vain etäisen tietoinen koirien kuorosta, joka ilmoitti jonkun saapuneen.
Huono emäntä.
Mutta juuri sillä hetkellä hän halusi vain halata Wolfien syliinsä.

Wolfie ei välittänyt. Pieni sisko selviäisi hengissä. Hän retkotti Murielin päällä, haluamatta kauemmas naisesta, pää naisen rintaan nojaten ja poronsarvet vinossa.

Murielin kädet vaelsivat rakastavina Wolfien selällä.
"Rakkaani", hän kehräsi hellästi.
"Jumalainen rakastajani."

"Poromiehesi", Wolfie vastasi raukeasti.
"Kulkustanssijasi."

Muriel kehräsi naurusta.
"Sitä voin muistella pitkään lämmöllä", hän vakuutti.
"Ja toivon saavani nähdä uuden tanssin häämatkalla."

"Ehkä sitä ei sovi enää kutsua kulkustanssiksi. Kulkuset on varattu jouluun", Wolfie pohdiskeli.

"Mmm, sinun täytyy keksiä jotakin uutta", Muriel myönsi.
"Linnutkin tekevät niin, houkuttelevat tanssilla kumppaneita."

"Ehkä voin luoda jännittävän helikopteritanssin", mies huokasi asetellen päänsä mukavammin.

Muriel hyrisi naurusta.
"Odotan sitä innolla, rakkaani."

"Mutta haluan palkkioksi melonitanssin", Wolfie muistutti.

Muriel huokaisi.
"Rakkaani, saatat joutua tyytymään luumutanssiin. Tai aprikoositanssiin. Melonit ovat varsin kaukana siitä, mitä minulla on."

"Höpöhöpö", Wolfie protestoi ja onki puhelimensa peittojen keskeltä. Sitten hän näytti naiselle kuvan tuskin sormenpään kokoisista vesimeloneista. Ja painoi arvostavan suudelman rinnalle.

Kuva sai Murielin nauramaan.
"Rakas, tiedäthän, että joku voisi loukkaantua tuollaisesta vihjauksesta?"

"Minä en vihjaile, vaan arvostan", Wolfie vakuutti hyläten puhelimensa ja vajoten hamuamaan rintojen ihoa huulillaan.
"Olen mitä suurin ihailijasi."

"Vai niin", Muriel vastasi naurua äänessään ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Kuulehan ihailijani, meidän pitäisi varmastikin nousta. Minun ainakin."

"Ei pidä. Sinunhan pitäisi pysyä sängyssä ja levätä", Wolfie hymisi.

Muriel kietoi jalkojaan Wolfien ympärille.
"Et tiedäkään, kuinka mielelläni tekisin niin, rakkaani. Mutta loput perheestäni odottaa alhaalla."

"Oletko varma? Se voi olla vain murtovaras", Wolfie vastasi tekemättä elettäkään noustakseen naisen päältä.

Muriel silitti Wolfien niskaa.
"Siinä tapauksessa voisimme kutsua hänet seuraksi."

"Vai sellaisesta sinä haaveilet, tuhma tyttö", Wolfie sanoi ja kieräytti Murielin vatsalleen, nojautuen naisen selän ylle. Hän läpsi paljasta pakaraa.
"Tuhma, tuhma tyttö."

Muriel hyrisi ja ojensi käsivartensa halaamaan tyynyä.
"Kunhan ajattelin olla kohtelias, rakas."

"Minä haluan kuulla lisää tuhmista fantasioistasi", Wolfie vaati ja näykki niskan ihoa, painaen Murielia kevyesti patjaa vasten.

"Sinä olet minun fantasiani", Muriel vakuutti ja käänsi päätään niin, että saattoi katsella Wolfieta silmäkulmastaan.
"Tiukusi kanssa."

"Kuulehan", Wolfie sanoi näykäten niskaa uudelleen.
"Jos olisin nuorempi ja viriilimpi, haluaisin sinut vielä kerran. Mutta se olisi liioittelua."

Muriel yritti kiepahtaa ympäri Wolfien alta.
"Ehkä meidän täytyy säästää se toiseen hetkeen", hän vastasi.
"Oma poroseni."

Wolfie painoi Murielin alleen ja murisi matalasti, hamuten naisen niskaa.
Mutta sitten hän huokasi haikeasti ja heittäytyi selälleen, viskaten dramaattisen käsivarren silmiensä yli.
"Hyvä on."

Murina lähetti kylmiä väreitä alas Murielin selkää.
"Rakkaani", hän kutsui kömpiessään istumaan.
"Vain, koska minä olen toipilas. Sinä olet rakastajista viriilein."

Wolfie pärskähti.
"Älä huoli, vanhenen ihan mielelläni. Olen harkinnut isävatsaa ja vetäytyvää hiusrajaa."

"Uuu, nam", Muriel kehräsi.
"Ehkä voisit harkita myös villapaitoja, joissa on paikat kyynärpäissä? En voisi pitää näppejäni erossa sinusta, rakkaani."

"Ehdottomasti. Hankin myös tohvelit ja kehitän rakkauden puhua säästä ja vaivoista ja kolotuksista", Wolfie vakuutti.

Muriel voihkaisi.
"Älä, rakkaani, en kestä enempää."

"Haluan myös kävelykepin", Wolfie haukotteli, "ja puin nyrkkiä nuoremmille sukupolville. Haaveilen vanhoista hyvistä päivistä."

Muriel voihkaisi uudelleen.
"Ajat minut hulluksi", hän vakuutti ennen kuin nousi venytellen seisomaan.
"Kai saan ihanaa, hiljaista pappaseksiä?"

"Totta kai", mies lupasi.
"Voin jopa pysähtyä kesken kaiken valittelemaan selkäkipuja."

"Jalkani pettävät", Muriel huokaisi ja alkoi keräillä vaatekappaleitaan lattialta.
"Voisit myös hankkia muutaman harmaan hiuksen."

"Kyllä. Kalju päälaki ja harmaita haituvia puolikuuna takaraivolla", Wolfie vakuutti ja rekotti häpeilemättömän alastomana sängyllä.

Muriel loi mieheen katseen silmät siristyneinä.
"Ihastuttavaa", hän vakuutti ja pujottautui housuihinsa.
"Tuskin maltan odottaa."

"Sitä minä ajattelinkin. Voin esittää sinulle kulkustanssin silloinkin, joskin vähemmän akrobaattisesti. Kunhan isämaha ei tule eteen", mies sanoi.

"Sehän vain säestäisi hyllähtelyllään tanssia", Muriel vakuutti huvittuneena.
"Haluatko loikoa vielä hetken, rakas? Voin kertoa, että lepäät."

"Sinä voisit loikoa kanssani. Joulupäivä on kuitenkin vasta huomenna", Wolfie houkutteli.

Se oli houkutteleva tarjous.
"Haluan mennä varmistamaan, että pienellä siskollani on kaikki hyvin", Muriel vastasi.
"Sitä paitsi, on Emmien syntymäpäivä. Vaikkei hän haluakaan, että sitä juhlitaan."

"Hyvä on", Wolfie vastasi haikeasti ja vääntäytyi ylös. Luultavasti perhe ei arvostaisi hänen alastomuuttaan, joten hän noukki vaatteitaan lattialta ja pukeutui uudelleen joulupallovillapaitaansa.

Muriel loi Wolfieen pettyneen katseen.
"Kai sentään sarvet jäävät?" hän kysyi.
"Ja tiuku."

"Sinua varten? Mitä tahansa", Wolfie lupasi ja suoristi poronsarviaan. Sitten hän kiskoi vielä kirjavat villasukat jalkoihinsa vanhan talon lattioita vastaan.

Murielin suupieli nykäisi ja hän astui lähemmäs painaakseen suudelman miehen huulille.
"Poroseni."

"Oma luumuni", Wolfie vastasi ja painoi suudelman naisen huulille.

Muriel hyrähti ja suukotti Wolfien huulia vielä pikaisesti ennen kuin vetäytyi kauemmas.
"Käyn siistiytymässä hieman."

"Hyvä on", Wolfie vastasi ja vajosi takaisin sängylle poronsarvissaan, rojahtaen peittojen sekaan.

Muriel vilkaisi haikeasti kohti sänkyä ennen kuin suuntasi askeleensa kylpyhuoneeseen.
Sieltä hänellä oli jo lämpimiä muistoja.

Sillä välin Wolfie loikoi sängyllä raukeana ja onnellisena, elätellen toivoa, että saisi naisen jäämään vielä kanssaan sen mukavaan lämpöön.

Muriel joutui todella ajattelemaan pientä siskoaan palatessaan miehen luo.
"Rakas, minä lähden alakertaan", hän huikkasi.
"Tuletko mukaan?"

"Oletko varma, ettet mieluummin jäisi tänne?" Wolfie houkutteli ja ketkutti lantiotaan peittojen seassa, yrittäen kohottaa sitä kömpelösti pitkien jalkojen varaan.

Murielin suupielet nykäisivät.
"Minun täytyy käydä kuulustelemassa lankoani", hän vastasi.
"Ja alan olla nälkäinen."

"Mitä sinä kuulustelet?" Wolfie kysyi.
"Sitä, kuulivatko he meidät?" Nälkä oli tosin hyvä syy, ja Wolfie vääntäytyi istumaan.
"Voisin toki aina kantaa sinulle ruokaa sänkyyn, luumuseni."

Muriel tyrskähti.
"Rakkaani, sille minä en tarvitse vahvistusta", hän vakuutti.
"Mutta haluan tietää hänen suunnitelmistaan."

Wolfie vastasi poikamaisella virnistyksellä ja kurotti varpaitaan, jotta ulottuisi töykkimään naisen reittä ja vatsaa niillä kutsuvasti.
"Millaisista suunnitelmista?"

Wolfien virnistys oli aina saanut Murielin itsekurin horjumaan.
"Kauanko hän aikoo olla kuvauksissa. Sellaista."

"Ajattelin jo, että jotain vähän... Jännittävämpää", Wolfie huokasi haikeasti ja yritti ujuttaa varpaitaan naisen vaatteiden alle.

Muriel naurahti.
"Eikö se muka ole jännittävää?" hän vetosi.
"Mitä sinä teet, mies?"

"Yritän houkutella sinua riisuutumaan. Toimiiko se?" Wolfie vastasi ähertäen jalkaansa helman alle.

Muriel tarttui Wolfien nilkkaan.
"Melkein", hän myönsi ja kumartui suukottamaan jalkaa.
"Liian hyvin."

Wolfie nauroi käheästi ja vääntäytyi istumaan. Käsi silitti lantiota haikeasti ja puristi pakaraa.
"Kai saat olla mukavasti omassa kodissa. Näytät loisteliaalta alasti."

Muriel hymyili.
"Lupaan viettää häämatkamme alasti", hän vakuutti.
"Mutta nyt olisi kohteliasta tervehtiä vierastamme."

"Hyvä on, hyvä on", Wolfie huokasi haikeasti.
"Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että voisit olla edes paidatta."

Muriel nykäisi paitansa helmaa.
"Jouluvillapaita kuuluu jouluun", hän muistutti.

"Se on totta", Wolfie myönsi haikeammin.
"Voisit siis olla ilman housuja."

Muriel vilkaisi mietteliäänä legginsejään.
"Täysin ilman?"

"Täysin ilman. Sinulla on hyvin viehättävä pylly", Wolfie vakuutti.

"Hm", Muriel totesi ja keinauttu takapuoltaan.
"Pitää harkita. Tulehan, rakkaani, Tiarnanilla on varmasti ollut ikävä."

"Sinun pyllyäsi? No varmasti", Wolfie huokasi ja vääntäytyi ylös.
"Minullakin ja sentään asun sen kanssa."

Muriel tyrskähti nauruun.
"Tiarnan näkee vain minun sisareni pyllyn", hän vakuutti.
"Mutta ehkä hän haluaa nähdä meidän naamamme. Tulehan sieltä, poroseni."

"Tässä minä olen. Rouva on hyvä ja näyttää tietä", Wolfie osoitti ovea kohti.

Muriel väläytti Wolfielle vielä hymyn ennen kuin suuntasi ulos makuuhuoneesta ja alakertaan.
"Emmie?" hän huhuili.

Wolfie ravasi alas portaita naisen perässä ja suuntasi keittiöön laittamaan päivällisen kypsymään. Myös Tempest oli keittiössä, istui pöydän ääressä rapsuttaen varovasti syliinsä työntyviä, valtavia koiranpäitä. Tee jäähtyi pöydällä, melkein läikyttyään liian monta kertaa huomionkipeiden koirien töykittyä kyynärpäitä. Hän ei aivan voinut kohdata sisarensa tai tämän miehen katsetta.
"Olettehan jo nälkäisiä?" Wolfie varmisti hyväntuulisesti.

Pienen hetken Muriel pelkäsi, että jotain oli sattunut, sillä Tiarnania ei näkynyt. Hän ei antaisi langolleen anteeksi, jos tämä olisi jättänyt viime hetkellä tulematta ja hylännyt hänen pienen sisarensa...
Pelko oli kuitenkin turha.
Pöydällä oli kaunis kimppu tuoreita, valkoisia pioneja. Ja Tiarnankin löytyi pian, lattialta pari innokasta koiraa sylissään.
Tai kahden koiran alle hautautuneena, miten asian nyt halusi nähdä.
"Hei", mies tervehti ja heilautti toista kättään melkein pahoitellen.
"Päivällinen maistuisi kyllä, kiitos."

"Saamanne pitää", Wolfie vakuutti ja ryhtyi kokkaamaan tarmokkaasti.
"Tänään ajattelin tehdä uunijuureksia, paahdettua ricottajuustoa hunajaviikunoilla ja täytettyjä vauvakurpitsoja. Jälkiruoaksi uunipaistettuja saffron-päärynöitä ja pomegranaatti-klementiinisorbettia." Luoja tiesi, mitä siitä tulisi. Hän oli tottunut laittamaan thairuokaa, eikä ollut mikään Jamie Oliver - mutta tuskin reseptiä seuraamalla saisi kaaosta aikaan.

"Kuulostaa hyvältä", Tiarnan vakuutti ennen kuin tuli yhden koiran nurin kellauttamaksi.
Hän ei pahastunut siitä, vaan nauroi vilpittömän hyvillään samalla kun rapsutti koiran turkkia.
Muriel siirtyi sisarensa luo ja painoi suukon vaaleisiin hiuksiin.
"Menikö ajomatka hyvin, kultapieni?"

Tiarnan sai pelkällä läsnäolollaan Tempestin sydämen jättämään lyöntejä välistä. Nauru nipisti vatsaa niin, että häneltä vei hetken rekisteröidä Murielin kysymys ja nyökätä siihen.
"Huomenna on perinteisempi jouluateria, joskin kasvisversiona. Kuulin, että pidät savustetusta tofusta, Tiarnan?" kokki varmisti työntäessään valmisteltuja vuokia uuniin.

Tiarnanin vastaus hukkui jonnekin koiran turkkiin, ja hänen oli toistettava se, kun hän hän sai kasvonsa vapaiksi:
"Huhut pitävät paikkansa. Voisinko olla avuksi?"
Muriel upotti sormensa sisarensa hiuksiin ja alkoi letittää niitä ajatuksissaan.

"Ei, ei, rentoudu vain. Olet vieraamme", Wolfie vakuutti, "eikä tässä ole paljoa tehtävää. Valmistelin kaiken edellisinä päivinä."
Tempest kyyhötti tuolillaan liikkumattomana, tottuneena olemaan sisarensa koekaniini.

Murielin katseessa viipyi huoli, kun hän katseli sisartaan samalla kun letitti hiuksia.
Hän toivoi, että kaikki oli hyvin. Ettei Emmie ollut ahdistunut. Liian ahdistunut.
Ovi kävi ja koirien lauma hölkkäsi sisään astelevaa Laurieta vastaan.
"Kaikki hyvin, rakas?" Muriel varmisti lopulta sisareltaan, vaikka olikin tehnyt kaikkensa ollakseen tekemättä niin.

Tempest nyökkäsi vastauksena ja soi sisarelleen rauhoittavan hymyn, vaikkei aivan tohtinut kohdata tämän katsetta aikaisemman esityksen poltellessa edelleen korvia.
"Voisimme mennä olohuoneeseen", Wolfie ehdotti, kun ruoka oli uunissa, "laitan takkaan tulen."

"Käperrytään sohvannurkkaan", Muriel ehdotti pienelle sisarelleen houkutellen.
"Siellä on pehmeitä torkkupeittoja. Ja koirat voi aina töniä alas."
Tiarnankin kömpi lattialta ylös ja pyyhkäisi tummia, villiintyneitä hiuksiaan. Jouluvillapaidassa kissat tuijottivat heitä tonttulakit päässään.

Tiarnanin villapaita sai lämmön tuikahtamaan kultaisissa silmissä. Tempest seurasi mukana toisen kerroksen sinisen, purppuran ja tumman puun dominoimaan olohuoneeseen, jossa tuikahteli pirteää keltaista.
Wolfie laittoi joululaulujen soittolistan soimaan ja kyykistyi sytyttämään takkaan tulta.
"Onko teillä jouluperinteitä?"

Niin seurasi myös osa koirista. Ne saivat olohuoneen tuntumaan pienemmältä, mutta ilman niitä koti olisi ollut tyhjä, jos Murielilta kysyttiin. Hän vajosi sohvalle ja esti itseään houkuttelemasta Tempestiä viereensä, niin että tämä saisi käpertyä sen sijaan Tiarnanin kylkeen, jos halusi.
Wolfien kysymys sai hänet katsahtamaan sisartaan.
"Meillä oli tapana keskittyä enemmän Hogmanayhin, kun olin lapsi", Tiarnan liittyi keskusteluun samalla kun ojensi kättään kohti Tempestiä, kutsuen tätä viereensä.

Valinta oli vaikea, ja Tempest tarttui houkutteluun, käpertyen Tiarnanin viereen. Siitä tuntui olevan elinikä, kun he olivat viimeksi nähneet.
"Mikä on Hogmanay?" Wolfie kysyi asettaen suojan takan eteen.

Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja painoi suukon tämän vaaleisiin hiuksiin.
"Skottilainen uuden vuoden juhla", hän vastasi.
"Isompi juttu meilläpäin kuin joulu. Laulamme Auld Lang Synea, vierailemme naapurissa ja sytyttelemme tulia. Sellaista."

"Oletko jatkanut sitä vielä nykyään? Olen varma, että olisit suosittu vieras ilmestyessäsi oven taakse", Wolfie sanoi lämmin, huvittunut tuikahdus silmissään. Tempest painautui Tiarnania vasten, voiden hetkeksi unohtaa häntä vainonneen varjon, ja hengitti jouluvillapaidan läpi miehen tuttua tuoksua.

Tiarnan tyrskähti.
"Ehkä minun pitäisi kokeilla", hän totesi.
"Vaikka teillä ei taida pahemmin täällä naapureita ollakaan."

"Totta. Voisit kokeilla sitä Lontoossa. Tehdä Love Actuallyt ja katsoa, saisitko samanlaisen vastaanoton kuin Hugh Grant", Wolfie ehdotti lösähtäen Murielin viereen.

"Lontoolaiset naapurimme soittaisivat varmaan poliisin paikalle", Tiarnan esitti epäilyksensä.
"Sielläpäin ei pahemmin harrasteta spontaaneja vierailuita."

"No mutta jos itse Tiarnan Fox-Moore on ovella? Tuskin", Wolfie epäili ja antoi Ivankan könytä syliinsä, vaikka iso borzoi hautasi hänet alleen.

"Et ole selvästi viettänyt tarpeeksi aikaa sielläpäin", Tiarnan hymähti ja halasi Tempestin hieman paremmin kainaloonsa.
Ehkä hänestäkin oli tullut yksi lontoolaisista. Viimeistään sen jälkeen, kun heidän kotiinsa oli tunkeuduttu.
Jouluvillapaitaan pukeutunut Laurie liittyi heidän seuraansa, ja näytti hetken yksinäiseltä istuessaan nojatuolissa. Vain hetken, sillä Vasilisa korjasi tilanteen hyvin nopeasti.

Tempestin sydän särkyi lisää, kun hän katseli veljeään. Miten hän toivoi, että Laurie löytäisi jonkun arvoisensa rinnalleen.
"Älä aliarvioi viehätysvoimaasi. Minäkin olin kapsahtaa kaulaasi, sinä hurmuri", Wolfie protestoi ja huitaisi kättään naisellisesti Tiarnanin suuntaan.

Laurie havahtui katseeseen ja kohotti omansa niin, että kohtasi Tempestin kultaiset silmät. Hän hymyili sisarelleen, vaikkei hymy aivan tavoittanutkaan tummia silmiä.
Tiarnan tyrskähti ja kumartui painamaan suukon vaimonsa hiusten joukkoon.
"Sinä taidat aliarvioida lontoolaisten yksityisyydenkaipuun."

"En usko. Ehkä meidän pitäisi lyödä vetoa", Wolfie arveli, ja Tempestin sydän särkyi vähän lisää.
"Taatusti ainakin kolme naista on pökertyä ja haluaa halauksen ja/tai selfien kanssasi."

Tiarnan hymähti.
"Agenttini ei antaisi minulle anteeksi, jos alkaisin lyödä vetoa", hän vastasi pahoitellen.
"Onnea muuten kihlauksesta."

"Kiitos", Wolfie virnisti ja kiersi käden Murielin hartioille.
"Muriel ehdotti, että menisimme naimisiin tässä joulun aikaan, mutta minä olen sellainen prinsessa, että tarvitsen satuhäät."

Muriel painoi suudelman Wolfien pisamaiselle poskelle ennen kuin nojautui miehen kylkeen.
"Saat itsellesi valkean puvun ja tiaran, rakas", hän vakuutti ja taputti miehen reittä.

"Olen onnellisin sulhanen maailmassa", Wolfie vakuutti.
"Varsinkin, jos sinä pukeudut minun ehdotukseeni." Nudistihäihin sopivasti.

Muriel pukkasi Wolfien kylkeä kyynärpäällään.
"Milloin ajattelitte pitää häät?" Laurie kysyi, ja näytti taas niin yksinäiseltä, että hetken Muriel toivoi, että olisi voinut rynnätä ulos siltä seisomalta etsimään veljelleen naisystäväehdokasta.

Tempest katseli veljeään myötätunnosta lohduttomana.
"Ehkä alkukeväästä tai miksei aikaisemmin. Ajattelimme mennä naimisiin Islannissa", Wolfie kuvaili.

"Islannissa?" Laurie toisti ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Islantilaisella kalliolla", Muriel täsmensi suupieli nykäisten.

"Missä tapasimme", Wolfie lisäsi.
"Voi olla, että vieraat tulevat juhliin, ei seremoniaan. Meidän pitää patikoida sinne papin kanssa."

"Sinne on kyllä matkaa", Murielkin myönsi.
"Se on kaunis ajatus", Tiarnan myönsi ja vilkaisi vaimoaan. Hän muisteli heidän omaa hääpäiväänsä lämmöllä.

Tempest kysyi itseltään edelleen samaa kysymystä kuin heidän hääpäivänään. Miksi Tiarnan valitsi hänet?
"Ja ajattelimme, että jonkinlainen yksityinen saari olisi ihana kohde häämatkalle, mutta ne toki ovat kovin kalliita."
"Minä, tai me, voimme varmasti tarjota teille häämatkan ja vaikka koko häät", Tempest tarttui kiihkeästi mahdollisuuteen tehdä jotain sisarensa hyväksi ja vilkaisi Tiarnania varmistuksena.

Muriel pukkasi uudelleen Wolfien kylkeä - vaikka mahdollisuus tarjota häämatka tuntuikin ilahduttavan hänen pientä sisartaan.
Ehkä hänen pitäisi oppia olla avoimempi toiveissaan. Jos se ilahduttaisi Tempestiä.
"Tietenkin", Tiarnan vakuutti.
"Tekisimme sen hyvin mielellämme."

Tempest hymyili miehelle ja kosketti tämän kättä.
"Olette hyvin ystävällisiä. Todella arvostaisimme sitä, Wolfie vastasi vilpittömänä ja virnisti sitten Murielin pukkaukselle.
" Käyn katsomassa ruokaa. Kohta on päivällinen. "

Muriel ei varsinaisesti voinut olla vihainen Wolfielle, sillä tämä oli selvästikin ilahduttanut hänen sisartaan pyynnöllään. Ja ajatus siitä, että he voisivat mennä naimisiin siellä, missä tapasivat, teki hänetkin häkellyttävän onnelliseksi.
"Ei teidän todella tarvitsisi", hän vetosi kuitenkin.

Tempest jätti sisarensa protestit huomiotta.
"Minne päin haluatte häämatkalle?"
"Jonnekin tropiikkiin, ehkä Kaakkois-Aasiaan tai Tyynellemerelle. Oletteko te muuten käyneet Tongalla? Upea paikka."

Muriel ei vastannut, että jonnekin, missä olisi riittävän lämmintä Wolfien pikkukaverille - vaikka ajatus saikin hänen suupielensä nykäisemään.
Samalla kun ajatus häistä sai hänen sydämensä hakkaamaan hieman nopeammin.
"Olen matkustanut siellä hyvin vähän", Tiarnan myönsi, eikä Lauriekaan voinut myöntää olevansa kovinkaan kokenut Tyynenmerenmatkaaja.

Tempest tunsi kouraisun vatsassaan ajatellessaan lentomatkaa.
"Se on kuulemma ainutlaatuinen paikka valaiden näkemiseen ja niiden kanssa uimiseen", Wolfie houkutteli palatessaan keittiöstä.
"Käydään syömään. Tulkaa alas."

Muriel toivoi, että olisi voinut viedä pienen sisarensa uimaan valaiden kanssa. Valaiden ja delfiinien. Hän oli varma, että se olisi tehnyt hyvää. Hirvittävän hyvää.
"Mennään, ettei ruoka jäähdy", hän houkutteli ja kömpi seisomaan.

Seurue vaelsi lämpimään keittiöön, jota valaisi sen leivinuunin tuli ja keittiötasojen pehmeät valot. Wolfie sytytti katetulle pöydälle kynttilöitä ja tarjoili sitten loihtimaansa ateriaa, joka näytti onneksi melko samalta kuin resepteissä.

Ennen pöydän ääreen istahtamistaan Muriel kävi painamassa Wolfien poskelle suukon ja silittämässä miehen selkää - ja ehkä hipaisemassa takapuoltakin.
"Sinä hemmottelet meitä, rakas", hän huomautti.

"Lahjon vain vähän, jotta minut kelpuutetaan sulhaseksesi", Wolfie vakuutti. Hän istui alas Murielin viereen, kun kaikilla oli edessään täysi lautanen.
"Käykää kiinni!"

"Vai niin", Muriel hymähti ja hieraisi vielä Wolfien niskaa ennen kuin viimein istahti alas.
Ja kävi häpeilemättä kiinni ruokaansa, niin kuin kokki kehotti.
"Tämä on oikein herkullista", Tiarnan kehui maistettuaan.

"Mitä teillä oli joulupöydässä lapsuudessanne?" Wolfie kysyi uteliaana läsnäolijoilta.

"Merkillistä kyllä, meidän ruokiamme ei ollut uppopaistettu", Tiarnan hymähti. Ei, vaikka skottilainen ruoka taisikin olla kuuluisaa siitä, että tyypillinen valmistustapa oli uppopaistaminen. Jopa marspatukoita uppopaistettiin pohjoisessa osassa Iso-Britanniaa.
"Mutta olin aina hyvin perso jouluvanukkaalle."

"Mitä teillä tarjoiltiin pääruokana?" Wolfie kysyi kiinnostuneena ja katsahti kaksosia.
"Entä teidän joulypöytänne?"

Tiarnan hymyili.
"Äiti on ollut aina sitä kokkaajatyyppiä, jonka ruuat ovat joko todella herkullisia tai todella... eksentrisiä", hän vastasi, yrittäen asettaa sanansa kauniisti.
"Mutta silloin, kun hän ei saanut inspiraatiota kokata jotakin uutta, meillä oli yleensä paistettuja vihanneksia, brysselinkaalia, karpalokastiketta... Luulen, että aikalailla samaa, mitä täälläkin."
Muriel ja Laurie vaihtoivat katseita ja vilkaisivat sitten pientä sisartaan.

Tempest tuijotti lautastaan ja nakersi haarukkaan keihästettyä porkkanaa. Suuri osa hänen nuoruutensa jouluista oli mennyt sairaalassa tai puhdashuoneessa, liian pahoinvoivana syömään paljoa hoitojen takia.
"Eksentrinen kuulostaa jännittävältä. Millaisia ne olivat?" Wolfie kysyi.

Muriel tarkkaili huolestuneena sisartaan paikaltaan Wolfien vieressä. Heidän jouluateriansa Tempestin sairaala-aikoina olivat olleet sellaisia, joita sai valmiina. Joskus sairaalan välipala-automaateista. Tai läheisestä kaupasta, valmiina mikroon työnnettäviksi.
Hän ei edelleenkään kestänyt tiettyjä, valmisruokaan liittyviä hajuja.
Tiarnan nielaisi suunsa tyhjäksi ja pudisti hieman päätään.
"Minä rakastan äitiäni", hän aloitti.
"Mutta jotkin hänen ruuistaan olivat yksinkertaisesti kammottavia. Tiedättekö sellaiset vihanneksista valmistetut, värikkäät hyytelöt?"

Wolfie irvisti.
"Todella otan osaa", mies vakuutti vilpittömästi, työntäen sitten paahdettua ricottaa ja hunajaviikunaa suuhunsa.
"Mitä sinun bravuurisi ovat keittiössä?"

Tiarnan nyökäytti kiitollisena päätään.
"Kerran äiti myös innostui valekalkkunasta. Siitä ei valitettavasti saanut leikattua palaakaan irti."
Kysymys sai hänet naurahtamaan.
"Minä osaan paahtaa asioita uunissa. Ja pannulla. Mutta taidan olla aika mielikuvitukseton keittiössä."

"Olet uskomaton keittiössä", Tempest protestoi ja kosketti aviomiehensä käsivartta. Ainakin paljon taitavampi kuin hän. Tiarnan näytti olevan aivan kotonaan, häkellyttävän karismaattiselta työskennellessään keittiössä. Tai missä tahansa.
Wolfie keräsi pääruokatarjoilun rippeet pois vieraiden syötyä ja tarjoili sen sijaan saffronilla maustettuja uunipäärynöitä vaniljakastikkeella sekä pomegranaattiklementiinisorbettia, joka oli upan väristä, vaikkei tainnut makumaailmaltaan aivan sopia yhteen.

Tiarnan hymyili Tempestille lämpöä myrskynharmaissa silmissään.
"Mutta mielikuvitukseton", hän vetosi ennen kuin tarjoutui auttamaan pöydän siistimisessä.

"En tiedä, olisiko se paha asia", Tempest vastasi ja kiitti käsiä, jotka nostivat astiat hänen edestään pesuun. Wolfie ei ehtinyt heittäytyä niin Jamie Oliveriksi kuin olisi halunnut eikä jälkiruoka näyttänyt aivan yhtä somekelpoiselta kuin kokilla itsellään, mutta ainakin maku oli hyvä. Ja roihuava tuli leivinuunissa ja kynttilöiden lepatus pöydällä toi kotoisaan, värikkääseen keittiöön lämmintä tunnelmaa.

Muriel ei välittänyt somekelpoisuudesta tai muustakaan sellaisesta santsatessaan toisen annoksen jälkiruokaa.
"Kuinka pitkää häämatkaa suunnittelitte?" Tiarnan palasi aikaisempaan aiheeseen.

"Viipyisin mielelläni kuukauden", Wolfie vastasi, "vaikka ehkä kaksi viikkoakin riittäisi. Olisi hienoa jakaa kuukausi vaikka kolmeen eri kohteeseen."

"Kaksi viikkoa on lyhyt aika pitkälle matkalle", Tiarnan huomautti ja hymyili sitten melkein pahoitellen.
"Vaikka minun on tietenkin helppo puhua. Koululla tuskin halutaan luopua sinusta niin pitkäksi aikaa?"

"He eivät koskaan ilahdu poissaoloistani, mutta eivät ole kuitenkaan irtisanoneet minua vielä", Wolfie totesi.
"Joten eiköhän se luonnistu. Millainen häämatka teillä oli?"

Tiarnan avasi suunsa vastatakseen, mutta ei löytänyt heti sanoja.
Heidän häämatkansa muistutti häntä vain siitä, kuinka hän oli löytänyt vaimonsa merestä. Kuinka olisi saattanut olla liian myöhäistä.
"Näimme kilpikonnia."

Tempest tuijotti kiinteästi lautastaan ja tunsi vatsansa vajoavan kylmänä, sillä samat muistot vainosivat häntä. Miten hän oli saattanut tehdä sen maailman ihanimmalle, rakkaimmalle miehelle?
"Aivan", Wolfie sanoi, muistaen yhtäkkiä, ettei häämatka ollut päättynyt onnellisesti.
"Lisää jälkiruokaa? Kenellekään? Päärynöitäkin olisi vielä."

Laurie ojensi kiireesti lautastaan täytettäväksi.
"Kuusikin pitäisi koristella", Muriel totesi mietteliäänä vaihtaakseen puheenaihetta.

"Se on totta", Wolfie vastasi.
"Halukkaita siihen hommaan?" hän kysyi ja täytti anteliaalla kädellä Laurien lautasen. Tempest pahoitteli hiljaa ja sanoi poistuvansa hetkeksi, ennen kuin livahti pöydästä ja lähti yläkertaan.

Muriel katsoi sisarensa perään.
"Käyn tarkistamassa hevosten voinnin", hän totesi ja nousi pöydästä.
"Aloitelkaa te vain."
Tiarnankin nousi.
"Kai se jää meidän poikien vastuulle."

"Olen varma, että saamme jotain fantastista aikaiseksi", Wolfie vakuutti. Hän oli luova koristelija. Ja hänellä oli erinomainen huumorintaju.
"Milloin sinulla on ollut tapana koristella kuusi?" hän kysyi Tiarnanilta johdattaessaan miehisen seurueen olohuoneeseen.

Laurie nappasi jälkiruokansa mukaan olohuoneeseen.
"Viime aikoina en ole ehtinyt tehdä sitä kovinkaan usein", hän myönsi kulmiaan kurtistaen.
"Mutta kotona meillä taisi olla kuusi koristeltuna monta päivää ennen joulua."

"Kuulostaa kodikkaalta", Wolfie vastasi ja seisahtui olohuoneen nurkassa koiranpedin paikalla pönöttävän kuusen eteen. Pöydällä oli kulmasta jyrsitty laatikko koristeita.
"Haluaako toinen laittaa valoja?"

Tiarnan ilmoittautui vapaaehtoiseksi valonlaittajaksi, samalla kun Laurie tuli kurkistelemaan laatikkoon.
"Mistä nämä kaikki koristeet ovat?"

"Tuota... Luulen, että valtaosa on Murielin peruja", Wolfie vastasi, "osa on minun ostamiani." Hän muisti hyvin ostosretken Sylvian kanssa. Ajatus vihlaisi kipeänä hänen sydäntään.
"Yritin etsiä King Kong -koristetta kuusen latvaan, mutta Hexhamin valikoima on kovin rajallinen."

Tiarnan katsahti Wolfieta.
"King Kongia?" hän varmisti häkeltyneenä.
"Murielilla taisi olla vanha gorillalelu", Laurie muisteli.

"Tähti tai enkeli on kovin mielikuvitukseton koriste kuusen latvaan", Wolfie selitti.
"Näin kuvan raivostuneesta King Kongista kiikkumassa kuusen latvassa ja se teki minuun vaikutuksen." Hän ripusti kultaisia ja punaisia palloja kuuseen, ja Tempest liittyi uudelleen heidän seuraansa, auttaen kietomalla kultaista, hentoa kimallenauhaa oksille.

Muriel liittyi pian joukkoon.
"Teillähän on täällä kaikki hyvin hallussa", hän totesi.
"Muriel, onko sinulla vielä se gorilla tallessa?" Laurie kysyi ja sai sisarensa kurtistamaan kulmiaan.
"Gorilla?"

"Ei sen väliä", Wolfie vakuutti. Heidän kotinsa oli eksentrinen joka tapauksessa. Ainakin olohuone näytti hyvin kotoisalta takkatulen loimussa, eikä yhtään niin synkältä kuin se ehkä näyttäisi kesällä.
"Mitä muuta emäntä haluaa tehtävän?"

"Emäntä on tyytyväinen", Muriel vakuutti.
"Nyt voisimme vain rentoutua. Ehkä paahtaa kastanjoita myöhemmin."

"Voin hakea kastanjat", Wolfie lupasi ja suuntasi alakertaan. Kuusi oli ehkä miehekkäästi koristeltu, mutta toi herttaista joulutunnelmaa.
"Tekeekö mieli muuta?"

"Suklaata", Muriel vastasi samalla kun alkoi tehdä pesää sohvalle.
Tiarnan ojensi kättään kutsuvasti kohti vaimoaan.

Tempest asettui Tiarnanin viereen, ja Wolfie palasi hetkeä myöhemmin, hengästyneenä portaiden juoksemisesta, syli täynnä suklaata. Ja kastanjoja.
"Onko teillä tapana tehdä jotain erityistä jouluisin?" mies kysyi ojentaen tuomisensa Murielille.

Muriel otti uhrilahjan vastaan ja mursi itselleen heti palan suklaata.
"Joulukirjat", Tiarnan vastasi.
"Mikään ei ole parempaa kuin uuden kirjan kanssa sohvalle asettuminen."

Se oli helpottavaa. Suvussa oli tiedetty fakta, että Tempestin lahjat olivat aina kirjoja. Nykyään isompi nippu kirjoja, kun hänellä oli varaa ostaa sellaisia.
Hän silitti sormenpäillään Tiarnanin käsivartta.
Wolfie nojautui takan ääreen kastanjoiden kanssa.
"Miten te paahdatte näitä? Tökätäänkö ne johonkin? Vai heitetään liekkeihin ja toivotaan parasta?"

Muriel kiiruhti auttamaan Wolfieta kastanjoiden kanssa. Hän keskittyi pohtimaan, missä sopiva rautapannu mahtoi olla.
Tiarnan nojautui suukottamaan vaimonsa hiuksia.
"Väsyttääkö sinua, rakas?"

"Selviän", Tempest vakuutti hiljaa ja nojasi kevyesti Tiarnania vasten.
Pian kastanjat paahtuivat takassa. Koirat olivat uteliaita ja Wolfien oli pidettävä niitä tarpeeksi kaukana.
"Taidan mennä nukkumaan. Jää vain tänne, jos haluaisit", Tempest kehoitti Tiarnania lempeästi.

"Liityn mielelläni seuraasi", Tiarnan vastasi.
"Päivä on kieltämättä ollut pitkä."

Kuvaukset olivat varmasti olleet raskaat, Tempest ajatteli noustessaan miehen edellä portaita.
Kissat hyökkäsivät vastaan hädissään määkien kuin olisivat olleet hylättyjä, ja Tempest istahti sängylle tervehtimään niitä.
"Miten voit, rakas?"

"Oikein hyvin", Tiarnan vastasi kun kumartui terhtimään jaloissaan pyörivää Nyssaa.
"Olen vain hieman väsynyt, kuvauksissa on ollut intensiivistä. Kuinka sinä voit?"

"Selviän", Tempest vakuutti epäröiden. Kuinka olla rehellinen Tiarnanille, mutta olla huolestuttamatta miestä? Hän ei halunnut tehdä niin enää.
Tempest katseli sängyltä riippuvia jalkojaan.
"Joulu on... Rankka. Mutta se menee ohi ja olen kunnossa. Oletko viihtynyt kuvauksissa?"

Tiarnan katsahti vaimoaan ennen kuin suorisrautui ja alkoi riisua villapaitaansa.
"Olen", hän vakuutti, hiukset sähköisinä pystyssä.
"Rakas, meidän ei olisi pakko viettää joulua. Voisimme olla vain kahden."

"Minä rakastan joulua. Itseäni en voi sietää", Tempest sanoi ja katseli miestä kaivaten.
"Millaisia kuvauksia teillä on ollut nyt?"

Tiarnanin kulmat kurtistuivat.
"Rakas, mitä tarkoitat sillä?" hän kysyi ja yritti estää huolta kuultamasta äänestään.
Hänen oli vaikea keskittyä ajattelemaan kuvauksia.
"Mikset siedä itseäsi?"

Ehkä oli ollut virhe sanoa mitään. Tempest oli uupunut miettimään, mikä oli hieno terä valehtelun ja turhan huolen välillä.
"Muistan jokaisen tyhmän, itsekkään virheen elämästäni ja olen kipeän tietoinen, miten erilaista elämä olisi ollut ilman minua. Mutta rakas, olen kunnossa. Älä huolehdi", Tempest tyynnytteli ja ojensi varovasti kättään miestä kohti.

Tiarnan tuli sängyn luo ja istahti vaimonsa viereen. Ja ojensi sitten käsiään vetääkseen tämän syliinsä.
"Mutta sinä puuttuisit meidän elämästämme, jos niin olisi."

Tempest arveli, että se olisi vain hyvä asia, mutta jätti sanomatta sen ääneen. Hän kiipesi Tiarnanin syliin tuntien itsensä itsekkääksi tehdessään niin, ja painoi päänsä miehen olalle.
"Olen kunnossa. Kertoisit minulle kuvauksista."

Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille ja halasi tämän syliinsä.
"Meillä on pian ensimmäinen kausi valmiina", hän vastasi.
"Sen jälkeen jää nähtäväksi, pääsemmekö kuvaamaan toista kautta."

"Varmasti pääsette", Tempest vastasi luottavaisena ja hengitti miehen kaulan tuoksua. Hyvän vaimon kriteerit kieppuivat ajatuksissa.
"Oletko viihtynyt? Löytänyt uusia ystäviä?"

"Olen", Tiarnan vastasi ja silitti vaimonsa selkää.
"Meillä on mukava porukka. Esittelisin sinut mielelläni."
Hän painoi suudelman Tempestin ohimolle.
"Sinua ei haittaisi, että jatkaisin toiselle kaudelle?"

"Tapaisin ystäväsi mielelläni", Tempest vakuutti.
"Ja ei tietenkään haittaisi! Minusta on ihanaa, että saat tehdä mitä rakastat ja sinulla on mielenkiintoinen projekti."

Tiarnan painoi toisen suukon Tempestin hiuksiin.
"Ikävöin sinua, kun olemme erossa", hän huomautti.
"Se saa minut melkein katumaan sitä, että otin roolin."

"Minäkin ikävöin sinua", Tempest vastasi haudaten kasvonsa lämmintä kaulansyrjää vasten. Niin kovin kipeästi. Tiarnanin läsnäolo työnsi varjot kauemmas. Ehkä mies todella oli aurinkojumala.
"Mutta olen silti onnellinen työstäsi."

Lämmin hengitys kaulalla tuntui hyvältä.
"Tunnetko olosi yksinäiseksi kun olen poissa?" hän kysyi huolissaan.

"En. Uppoudun kirjoittamaan ja kissat pitävät minulle seuraa. En ole yksinäinen, mutta kaipaan sinua",Tempest sanoi ja painoi varovaisen suudelman miehen kaulalle.
"En tiedä onko siinä logiikkaa."

"Ei tunteissa aina ole", Tiarnan vastasi.
"Eikä tarvitsekaan olla."
Hän käänsi päätään houkutellakseen Tempestin suudelmaan.

Tempest vastasi suudelmaan vatsanpohja nipistäen ja nosti toisen käden Tiarnanin niskalle, punoen sormiaan tummiin hiuksiin.
"Siitä tuntuu olevan pieni elinikä, kun näimme viimeksi", hän huokasi ja painoi toisen suudelman miehen huulille.

"Siitä om", Tiarnan vastasi ennen kuin keskittyi suudelmaan. Hän ei pysähtynyt ajattelemaan, kun käänsi heidät ympäri ja painoi Tempestin hellästi alleen peitettä vasten.

Vatsanpohja nipisti uudelleen, kun maailma keikahti ja Tiarnan oli hänen yllään. Hetken Tempestkin oli täysin vapaa ajatuksistaan hamutessaan uutta suudelmaa rakkaansa huulilta.

Tiarnan oli kaivannut vaimoaan ja kaivannut läheisyyttä, sitä, että saattoi tuntea tämän lämpimän kehon omaansa vasten.
Hän vastasi suudelmaan kaivaten.

Kissat pyörivät huomionkipeinä heidän ympärillään, ja se tuntui kodikkaalta. Hetkeen Tempest ei muistanut, että Muriel ja Laurie olivat alakerrassa.
Hän upotti sormensa tummiin hiuksiin tähdet silmissä suudelmasta tuikkien ja siirtyi sitten hamuamaan miehen kaulaa.

Oli kodikasta, kun joku heidän kissoistaan käytti hänen selkäänsä ponnahduslautana. Ja toinen määkäisi hänen päänsä vierellä.
Mutta siitä huolimatta Tiarnan keskittyi vain vaimoonsa. Käsi siirtyi silittämään tämän reittä.

Tempest kaipasi aviomiestään. Kaipasi niin, että teki kipeää. Mutta hänen mueltään nakersi. Joku koirista liikkui oven takana. Muriel ja Lauriekin voisivat olla siinä hetkenä minä hyvänsä ja kuulla heidät. Oliko sillä väliä? Hyvä vaimo huolehtisi miehestään, varsinkin jouluna. Eikö niin?
Tempest halasi Tiarnania lähemmäs itseään ja hamusi kaulan ihoa, haluten keskittyä vain siihen, miten ihanalta kosketus tuntui.

Samainen koira pysähtyi hetkeksi vinkumaan oven taakse, mutta luovutti sitten ja jatkoi matkaansa.
Tiarnan hengitti syvään vaimonsa tuoksua ja antoi kätensä ujuttautua tämän jouluisen neuleen alle.

Sormet punoivat tummia hiuksia, ennen kuin valuivat alas niskaa, hartioiden yli ja kyljille. Ne ujuttautuivat ujosti paidan helman alle ja silittivät paljasta ihoa kaivaten.
"Tuoksut ihanalta", hän kuiskasi.

Tiarnan nauroi käheästi.
"Niin sinäkin, rakas", hän vastasi.
Kosketus tuntui hyvältä. Mutta se myös pahensi kaipausta.

Sormet ujuttautuivat ylemmäs paidan alla, sivelivät lämmintä vatsaa. Tiarnanin nauru oli ihanimpia ääniä maailmassa. Se sai hänen sydämensä melkein särkemään. Tempest haki uutta suudelmaa miehen huulilta.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja antoi itsensä unohtua kosketukseen.
Hetkeksi.
"Rakas, saat vanhan miehen innostumaan", hän kuiskasi käheästi.

Siitä Tempest oli onnellinen. Hän teki jotain oikein. Hän vastasi ujolla hymyllä ja painoi hetkeksi katseensa, jättäen huomiotta kirjeiden herättämän äänen mielessään.
"Sinä et ole vanha", Tempest muistutti halaten miestä lähemmäs itseään ja nojautui hamuamaan kaulan lämmintä ihoa.

Tiarnan naurahti käheästi.
"Minä olen sielultani vanha", hän vastasi.
Oli aina ollut.
"Mutta sinä saat minut tuntemaan itseni nuoreksi."

Tempest hymyili ja kätki kasvonsa miehen kaulataipeeseen, houkutellen tätä sitten laskemaan päätään niin, että hän voisi hamuta hellästi korvaa.
"Olet uskomaton ihminen."

Jo pelkkä vilaus Tempestin hymystä teki Tiarnanin onnelliseksi. Hän siirsi päätään naisen toiveen mukaan ja huokaisi nautinnollisesti.
"Niin olet sinäkin, rakkaani."

Tempest ei tuntenut oloaan uskomattomaksi. Ei varsinkaan jouluisin.
Mutta hän yritti ravistaa mietteet mielestään. Niiden sijaan hän keskittyi siihen, että sai helliä huulillaan rakastamansa miehen, uskomattoman aurinkojumalan, korvaa.

Hetken Tiarnan antoi itsensä olla vain hellittävänä. Hän oli kaivannut kosketusta, kipeästi.
Joku kissoista määkäisi hänen päänsä vieressä.

Tempest silitti toisella kädellä huomiota vaativaa Romanaa ja toisella punoi tummia, hopean juovittamia hiuksia. Hän vaihtoi toiseen korvaan ja kiersi jalkaansa miehen ympärille. Uskomatta täysin vieläkään, että Tiarnan oli tässä. Halusi hänet. Rakasti häntä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi, mutta hän oli kiitollinen.

Romana määkäisi uudelleen ja muksautti itsensä Tiarnania päin.
Hän ei välittänyt.
"Haluan sinut", hän kuiskasi käheästi vaimolleen.

Ne olivat varmasti kauneimpia sanoja, mitä Tiarnan saattoi sanoa hänelle. Vatsanpohjaa nipisti niin, että huone keikahti.
"Minäkin sinut", Tempest kuiskasi ujosti ja houkutteli miestä suudelmaan.

Tiarnan vastasi suudelmaan ennen kuin alkoi riisua jouluisia vaatteita vaimonsa yltä.

Sydän hakkasi. Tempest kohottautui niin, että Tiarnan sai jouluvillatakin hänen yltään ja kierähti vatsalleen miehen alla, jotta mekon vetoketjun sai avattua.
Kun se valahti alas, hän värähti viileästä ja sitten hermostuneena, kun portaista kuului askelia.
Tiarnan halusi hänet. Mies ei tuntisi niin aina. Hän halusi miehen. Miksi sydän hakkasi näin?

Tiarnan taisteli vetoketjun kanssa hetken ennen kuin sai mekon riisuttua.
Hän huomasi Tempestin värisevän.
"Onko kaikki hyvin, rakas?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti vajoten selälleen, jotta saattoi kiemurrella ulos sukkahousuistaan. Mitä jos joku tulisi sisään? Tai kuulisi heidät? Mutta nyt oli joulu, ja siitä oli aikaa, kun he olivat saaneet olla kaksin.
Hyvä vaimo ei miettisi tällaisia.
Tempest houkutteli Tiarnania suudelmaan.

Tiarnan vastasi suudelmaan ja toivoi, että hänen kehonsa lämpö veisi pois Tempestiä kenties vaivaavan viileyden.

Tempest halasi itsensä tiukasti Tiarnania vasten. He halusivat toisensa, siinä ei ollut mitään vaikeaa. Ehkä he olisivat niin hiljaa, ettei kukaan huomaisi mitään.
Hän ujutti kätensä takaisin miehen paidan alle ja siveli kylkien ja vatsan ihoa.

Kosketus sai Tiarnanin huokaisemaan.
"Tuo tuntuu hyvältä, rakas", hän kuiskasi hiljaa.

Se teki Tempestin onnelliseksi. Kaikki oli hyvin, eikö? Ehkei täysin. Mutta jos hän sanoisi jotain, ehkä Tiarnan ei uskaltaisi enää olla hänen lähellään. Ja mies halusi häntä, mutta ei ehkä haluaisi enää, jos hän heittäytyisi vaikeaksi. Mutta jos hän ei sanoisi mitään ja Tiarnan huomaisi, ettei kaikki ollutkaan hyvin tai miehen pitäisi murtaa kylpyhuoneen ovi, särkisikö hän taas miehen kyvyn luottaa hänen sanaansa?
Hyvä luoja, miksi hänen päänsä teki kaikesta niin vaikeaa?
Sentään sormet saattoivat piirtää iholle keskeytyksettä ja huulet hamuta korvaa.

Tiarnan epäröi.
"Rakas?" hän kysyi hiljaa.
"Onko kaikki varmasti hyvin?"
Hän ei ollut varma, mikä tarkalleen sai hänet huolestumaan.

Tiarnanilla oli kuudes aisti. Mutta Tempest ei tiennyt, mitä vastata. Mitä hän voisi sanoa?
Kädet pysähtyivät eksyneinä miehen vyötärölle, ja hän tunsi olonsa alastomaksi alusvaatteista huolimatta.
"Kaikki on hyvin. Minä vain... En osaa pukea sitä sanoiksi. Kaipaan sinua niin kovin, eikä mikään tee minua onnellisemmaksi kuin se, että sinä kaipaat minua. Ehkä en ole täysin oma itseni juuri nyt." Hän oli typerys.

Tiarnan kohottautui niin, että saattoi nähdä Tempestin kasvot. Yrittää tavoittaa katseen.
"Mitä voin tehdä?"

"Rakas, olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet. Ei sinun tarvitse tehdä mitään", Tempest vakuutti ja kohtasi epävarmana rakkaat myrskysilmät.
"Kai minua hermostuttaa, että joku kuulisi meidät tai tulisi sisään. Ja joulu saa minut hieman... Ahdistuneeksi." Tavalla, jonka hän pelkäsi päättyvän uuteen, murrettuun oveen.

Tiarnan silitti hellästi vaimonsa lantiota.
"Minä voin vain pitää sinua sylissä", hän ehdotti.
"Ja ehkä me voisimme ottaa omaa aikaa joulun jälkeen."

Tiarnan oli niin kiltti ja lempeä. Mies olisi ansainnut aivan toisenlaisen vaimon. Ehkä jonkun hänen sisarensa kaltaisen.
"Olet niin kultainen", hän vetosi silittäen miehen poskea.
"Mutta sydäntäni särkee, jos en... Kaipaan sinua. Siitä on ikuisuus, kun olemme nähneet ja on joulukin."

"Minäkin kaipaan sinua", Tiarnan vastasi totuudenmukaisesti.
"Mutta en halua, että tunnet olosi epämiellyttäväksi."

Tempest tutki harmaita silmiä onnettomana ja suki tummia hiuksia taakse kasvoilta.
"Tunnen olevani kelvoton vaimo, jos annan hölmöjen ajatusten tulla väliimme."

Tempestin onneton katse särki Tiarnanin sydämen.
"Rakas, sinä et ole kelvoton vaimo", hän vetosi.
"Sinun pitää kuunnella itseäsi ja kehoasi."

"Mutta minä myös kaipaan sinua", Tempest vetosi silittäen miehen kylkiä paidan alla. Millainen vaimo torjui miehensä jouluna?
Mutta ajatus alastomuudesta ja jostain niin intiimistä ja yksityisestä täällä, nyt, sai hänen kehonsa jännittymään.
"Olen niin pahoillani, rakas."

"Rakas, ei ole mitään syytä olla pahoillaan", Tiarnan vetosi ja laskeutui Tempestin vierelle voidakseen vetää naisen syliinsä.
"Ei minkäänlaista."

"Mutta olen pahoillani", Tempest vastasi, ääni miehen rintakehän vaimentamana. Miten hän saattoi torjua rakkaan, lempeän miehensä? Ja vielä jouluaattona. Ei ihme, että kirjeitä saapui.
"Minä todella ikävöin sinua."

Tiarnan silitti vaimonsa selkää.
"Ja minä sinua", hän vastasi.
"Mutta kyllä me pärjäämme."

"Tuntuuko sinusta koskaan, että päässäsi risteilee 10 000 ajatusta yhtä aikaa, kaikki ristiriidassa keskenään ja vailla logiikkaa?" Tempest huokasi ja nousi istumaan, jotta saattoi nähdä miehen kasvot paremmin. Sormenpäät jäljittelivät kaivaten rakkaita kasvonpiirteitä.

Tiarnan vastasi katseeseen.
"Tuntuu", hän myönsi ja ojensi kätensä silittämään vuorostaan Tempestin poskea.

"Mitä teet silloin?" Tempest kysyi onnettomana ja jäljitteli tummaa kulmakarvaa, valuen sitten hellästi alas nenän profiilia ja hyväili hetken huulia etusormensa kärjellä.

Tiarnan nautti jopa siitä, kuinka Tempest piirsi hänen kasvojensa muotoa.
"Se riippuu", hän myönsi.
"Joko alan kiukutella. Tai lähden lenkille."

Tempest hymyili ja painoi katseensa. Sormenpää silitti alahuulta ja siirtyi sitten leukaperän linjalle.
"Toivon, että kiukuttelisit enemmän", hän huokasi haikeasti ja veti jouluvillatakin kehonsa peitoksi, kun portaista kuului jälleen askelia.

Tiarnan ojensi kättään niin että saattoi vetää peittoa heidän päälleen.
"Minä en pidä itsestäni silloin kun kiukuttelen", hän naurahti.

"Minä pidän sinusta", Tempest vastasi kääriytyen peiton suojaan ja silitti tummia hiuksia taakse miehen kasvoilta.
"Vaikka en haluaisi, ettet pidä itsestäsi. Olet uskomattomin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Enkä vieläkään aivan usko, että olet siinä."

"Ja minä pidän sinusta", Tiarnan vastasi ja silitti vaimonsa selkää peiton suojassa.
"Minullakin on huonot hetkeni."

"Et anna minun koskaan nähdä niitä", Tempest huokasi onnettomana.
"Ja minä haluaisin. Ehkä sitten uskoisin, että olet ihminen ja sinä voit todella haluta jonkun niin... Tavallisen ja mitättömän kuin minä."

Tiarnan kurtisti kulmiaan.
"Pitäisin itsestäni vielä vähemmän, jos antaisin sen näkyä sinulle", hän vetosi.
"Saattaisin satuttaa sinua typerillä sanoilla."

"Joskus toivon, että tekisit niin", Tempest sanoi hiljaa ja sipaisi tummia hiuksia, ennen kuin vajosi kyljelleen.
"Jotta minä en olisi aina se, joka satuttaa sinua. Kerta toisensa jälkeen."

Tiarnanin kulmat painuivat syvempään kurtistukseen, niin että kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Rakas, et sinä satuta minua."

"Joskus toivon, että löisit minua", Tempest huokasi ja hieraisi kasvojaan. Ehkä sitten hän tuntisi saavansa arvoistaan kohtelua.
"Millaisia typeriä sanoja sanoisit kiukkuisena?"

Tempestin sanoja seurasi tyrmistynyt hiljaisuus.
"Että löisin sinua?" hän toisti uskomatta korviaan.

Ehkä se kuulosti väärältä.
"Anteeksi. Olen vähän... En ole aivan oma itseni jouluisin." Ehkä todella oli hyvä, ettei ilta ollut jatkunut pidemmälle, vaikka Tiarnanin torjuminen särki edelleen hänen sydäntään.

Tiarnan halasi vaimoaan hieman tiukemmin.
"Ei se mitään", hän vakuutti.
"Ehkä minun on parempi olla takertumatta sanoihisi. Kun et tunne olevasi oma itsesi."

"En minäkään takertuisi sanoihisi, jos puhuisit minulle kiukuissasi." Ainakaan hän ei toisi niitä esiin syytöksinä, vaikka ne ehkä söisivätkin häntä sisältä yön pimeinä tunteina.

"Minä tiedän", Tiarnan vastasi ja suukotti vaimonsa otsaa.
"Juuri nyt olen vain onnellinen, että olet siinä."

"Minäkin olen onnellinen sinusta", Tempest vakuutti. Ainakaan halu kadota ja lakata olemasta ei tuntunut kipeältä ja hallitsevalta. Hän kallisti päätään taakse ja silitti tummia hiuksia hellästi.
"Miten sinä voit? Oikeasti?"

Tiarnan nautti silityksestä.
"Hyvin. Minä todella voin hyvin", hän vakuutti.
"Vaikka... Pelkään edelleen sinun puolestasi, rakas."

Tempest painoi hetkeksi katseensa ja punoi sormiaan kaivaten miehen hiuksiin.
"Olen pahoillani. Ja ymmärrän. En tekisi... Sellaista enää sinulle."

Tiarnan pudisti hieman päätään.
"Ei ole mitään syytä olla pahoillasi", hän vakuutti.
"Olet vain kokenut paljon."

Tempest oli pahoillaan. Niin pahoillaan, että toivoi Tiarnankin rankaisevan häntä. Mutta tietenkin mies oli siihen aivan liian kiltti ja kultainen ja hyväsydäminen.
"Voisinko tehdä jotain, mitä tahansa, vuoksesi?" hän kysyi ja tunsi olonsa entistä kamalammaksi torjunnasta.

Tiarnan painoi suudelman vaimonsa hiusten joukkoon.
"Kunhan pidät itsestäsi huolta. Näin on hyvä", hän vakuutti.
"Olen onnellinen, kun saan pidellä sinua."

Miksi Tiarnan oli niin hyvä? Ja miksi hän oli... Tällainen? Tempest huokasi ja kietoi kätensä Tiarnanin vyötärölle. Sormet siirtyivät pian avaamaan paidan nappeja.
"Olet vielä pukeissakin."

Tiarnan havahtui asiaan vasta, kun Tempest huomautti siitä.
"Niin", hän myönsi.
"Sellaista sattuu."

Tempest napitti paidan auki ja kosketti kaihoten paljasta ihoa sen alla. Hän nojautui lähemmäs ja hengitti miehen tuoksua, hamuten sitten solisluuta kevyesti huulillaan.
"Milloin sinua odotetaan takaisin kuvauksiin?"

"Uuden vuoden jälkeen", Tiarnan vastasi yrittäen olla lukematta liikaa kosketukseen.
Heillä olisi aikaa olla kahden. Jos Tempest niin haluaisi.

"Joten ehkä meillä on aikaa. Jos haluat viettää lomasi kanssani", Tempest pohti ja silitti miehen paljasta kylkeä kaihoisasti, painaen rintakehälle suudelman.
"Haluaisitko lähteä huomenna kotiin? Tai siis Skotlantiin."

"Tietenkin haluan", Tiarnan vakuutti, sormet Tempestin selällä vaeltaen.
"Maltatko lähteä niin pian?"

"En tiedä. En tiedä, kumpi olisi lopulta parempi, kadota mahdollisimman pian jaloista vai pitäisikö viipyä pidempään, jos se loukkaisi Murielia. Toisaalta olen ollut täällä jo monta päivää. Mitä sinä haluaisit?"

"Haluan, että sinulla on hyvä olla", Tiarnan vastasi.
"Mikä olisi sinulle itsellesi parempi?"

"Ehkä voisimme lähteä huomenna. Haluatko Skotlantiin vai Lontooseen?" Tempest varmisti ja vilkaisi miehen kasvoja. Ehkä viisi päivää perhejoulua oli riittämiin.

"Kummassa sinä viihtyisit paremmin, rakas?" Tiarnan halusi tietää.

"Molemmissa", Tempest vakuutti. Lontoon kotiin palaaminen sai vatsan kouraisemaan, vaikka se oli hölmöä. Mutta sekin olisi tehtävä joskus.
"Entä sinä? Oletko viihtynyt Skotlannin mökillä?"

Ajatus Lontooseen palaamisesta sai Tiarnaninkin hermostumaan. Tai ei, ei palaamisesta. Mutta siitä, että hän joutuisi jättämään vaimonsa sinne yksin.
"Minä olen Skotlannin poika", hän myönsi.

"Mennään siis Skotlantiin", Tempest lupasi.
"Sinä voisit lentää mukavasti bisnesluokassa."

"Matkustaisin mieluummin teidän kanssanne", Tiarnan vastasi.
"Jos se sopii."

"Oletko varma? Kahdeksan tuntia autossa huutavien kissojen kanssa?" Tempest kysyi irvistäen anteeksipyytäen. Olisipa hän voinut vain kävellä lentokoneeseen.

"Selviän kyllä", Tiarnan vakuutti.
"Saan silti viettää aikaa sinun kanssasi."

"Se varmaan onkin upea palkinto tuollaisen matkan rinnalla", Tempest huokasi itseironiaa äänessään ja halasi itsensä vasten Tiarnania, tönien paidan pois miehen yltä.

Tiarnan halasi Tempestin syliinsä.
"Paras palkinto, jonka voin kuvitella", hän vakuutti.

Tempest naurahti epäuskoisesti ja puski miehen rintaa ohimollaan. Sormet piirsivät kylkien paljaaseen ihoon.
"Ehkä voimme päättää huomenna." Nt he voisivat nukkua. Tiarnaninkin täytyi olla väsynyt.

Tiarnan painoi suukon Tempestin hiusten joukkoon.
"Tehdään niin", hän vastasi.

Tiarnanilla todella täytyi olla taikavoimia. Tempest nukahti miehen syliin vaivattomasti, kaikista mielessään kieppuvista ajatuksista huolimatta. Kai helpottuneena siitä, että oli selvinnyt jälleen yhdestä syntymäpäivästä.

*

*

*

Joulupäivän aloittivat koirat riehakkaalla mellakalla, joka tosin hiljeni, kun Wolfie vei ne nummilenkille. Sitten mies palasi laittamaan brunssia ja valmistelemaan kunnon joulupäivällistä, kun perheen vanhemmatkin liittyisivät seuraan.

Tiarnan oli havahtunut koirien ääneen hetken häkeltyneenä siitä, missä oli. Mutta tuntiessaan vaimonsa lämpimän vartalon omaansa vasten hän ei ollut malttanut nousta ylös.

Tempest ei ollut koskaan ollut hyvä nousemaan varhain. Ja kun Tiarnan oli vihdoin hänen vierellään, ei hän halunnut eroon miehen lämpimästä rintakehästä, kunnes alkoi olla töykeää pysyä sängyssä. Hän painoi suudelman miehen rystysille, silitti tummaa kulmakarvaa haikeasti ja kiirehti suihkuun.

Tiarnankin tunsi olonsa haikeaksi. Ja toivoi, että olisi voinut seurata vaimoaan suihkuun.
Mutta tämä ei ollut juuri nyt oma itsensä.
Niinpä hän keskittyi silittämään luokseen jääneitä kissoja.

Tempest vapautti suihkun nopeasti Tiarnanille, istahtaen sängyn laidalle pyyhkeeseen kääriytyneenä pukeutumaan jälleen jouluiseen, kömpelöön villatakkiin ja norsunluunvalkeaan mekkoon.
"Tuoksusta päätellen Wolfie on jo laittanut aamiaista."

Tiarnan suuntasi vuorostaan pikaiseen suihkuun.
"Hän on innokas kokki", hän myönsi palatessaan pyyhe lantiolleen kiedottuna ja tummat hiukset kosteina.

Sillä välin pukeutunut ja kevyesti meikannut Tempest nyökkäsi häivähdys hymyä kultaisissa silmissään.
"Voisin mennä jo kasaamaan sinulle aamiaisen", hän ehdotti, mutta epäröi nähdessään miehen eikä voinut vastustaa haluaan koskettaa paljasta vatsaa sormenpäillään.

Tiarnan katseli vaimonsa kasvoja.
"Meitä varmasti kaivataan aamupalalle", hän myönsi.
Haluamatta liikkua.

Tempest puraisi alahuultaan, silittäen paljasta ihoa kaivaten. Hän kohotti katseensa ja sukaisi tummia, kosteita hiuksia pois kasvoilta.
"Niin varmasti odotetaan", hän myönsi ja hengitti syvään, ennen kuin pystyi astumaan kauemmas.

Oli lähellä, ettei Tiarnan ojentanut kättään ja vetänyt Tempestiä takaisin.
"Mihin aikaan haluat lähteä?" hän kysyi harhauttaakseen ajatuksiaan ennen kuin alkoi pukeutua.

"Ehkä illalla? Olen hyvä valvomaan, joten voisin ajaa yön läpi. Mutta olisi kamalaa laittaa sinut nukkumaan autossa", Tempest sanoi katsellen miestä avoimesti kaivaten.

Tiarnan nykäisi jouluvillapaidan päänsä yli.
"Selviäisin kyllä", hän vakuutti.
"Mutta oletko varma, että jaksat ajaa yöllä?"

"Suurimman osan ajasta valvon yöt", Tempest rauhoitteli ja huokasi hiljaa, kun Tiarnan katosi villapaidan sisään.
"Laitan sinulle lautasen", hän lupasi, ennen kuin kiiruhti alakertaan kasaamaan miehelleen tuhtia jouluaamiaista. Tai brunssia.

Muriel oli jo keittiössä. Nähdessään sisarensa ilmestyvän hän hymyili ja ojensi käsivarsiaan.
"Rakas", hän tervehti.
"Huomenta."

"Huomenta", Tempest tervehti ja kiersi käsivarren sisarensa ympärille. Sitten hän kasasi lautaselle lisää leivoksia ja toiselle Wolfien pannusta ojentaman omeletin.
"Nukuitko hyvin?"

Muriel rutisti sisarensa syliinsä.
"Oikein hyvin", hän vakuutti ennen kuin vapautti tämän.
"Entä sinä, rakas?"

"Hyvin", Tempest vakuutti. Tiarnanin ollessa paikalla, hän nukkui pelottavan hyvin. Hän laski miehelle keräämänsä lautasen tyhjälle paikalle ja noukki sitten omalleenkin aamiaista, joskin vähemmän.
"Mihin aikaan vanhemmat tulevat?"

"He ovat jo matkalla", Muriel vastasi ja istahti pöydän ääreen.
"Isän tuntien etuajassa."
Myös Tiarnan laskeutui pian alakertaan.

Wolfie napsi aamiaista ruoanlaiton ohessa, ja pian joulupäivällinenkin oli valmistumassa.
Ja siinä vaiheessa, kun vanhemmat liittyivät heidän seuraansa, pöytäkin oli katettu.

Muriel saattoi vain toivoa, ettei Wolfie tuntenut oloaan yksinäiseksi heidän perheensä keskellä.
Hän ohjasi vanhempansa nopeasti pöydän ääreen.

Tempest halasi äitiään, vältellen hienovaraisesti tämän läpitunkevaa, huolehtivaa katsetta. Eleanor tervehti myös adoptoituja lapsiaan ylitsevuotavalla hellyydellä, ennen kuin ihaili pöydän antimia ja sai Wolfien säteilemään tyytyväisyyttä.
Wolfie katsahti Murielia kysyvästi. Kertoisiko nainen kihlauksesta?

Muriel vastasi Wolfien katseeseen ja hymyili miehelle rauhoittelevasti.
Ja vasta, kun hän oli varma, että kuulumiset oli saatu rauhassa vaihdettua, hän ilmoitti heidän menneen kihloihin.

Eleanor oli siitä riemuissaan ja kiiruhti rutistamaan adoptoitua tytärtään ja tämän sulhasta.

Kaksosten isä oli yhtälailla ilahtunut. Tummat silmät olivat varsin kosteat, kun hän puristi tulevan vävynsä kättä.

Wolfie vatkasi kättä helpottuneena siitä, ettei saanut skeptistä tai vähättelevää vastaanottoa. Ehkä Tempest oli hoitanut sen roolin sisarensa suojelijana, varoittanut, mitä tapahtuisi, jos hän satuttaisi Murielia.
Tempest kurottui halaamaan sisartaan uudelleen.

"Häät ovat ensi vuonna", Muriel jatkoi.
"Islannissa."
Hän kurotti taputtamaan Wolfien polvea.

"Voi miten ihana paikka", Eleanor huokasi.
"Milloin häät ovat?"

"Alkuvuodesta", Muriel vastasi.
"Tarkka päivä selviää myöhemmin."
"Me tietenkin maksamme matkat", Tiarnan puuttui puheeseen ja katsahti vaimoaan.

Tempest soi Tiarnanille onnellisen, kiitollisen hymyn, ja vakuuteltuaan ettei se ollut tarpeellista, kuten oli kohteliasta, Eleanor hyväksyi tarjouksen helpottuneena miehensäkin puolesta.
Wolfie tarjoili jälkiruokaa anteliaalla kädellä.

Tiarnan vakuutti, että he tekisivät sen mielellään. Hän tiesi, että mahdollisuus tehdä niin ilahduttaisi myös hänen vaimoaan.
Muriel taputti vaivihkaa Wolfien takapuolta.

Wolfie katsahti Murielia silmäkulmastaan, luvaten vastapalveluksen tilaisuuden sattuessa.
Hän jätti sanomatta nudistihäistä, sillä ei tiennyt perheen huumorintajusta.
"Maistuisiko jollekulle vielä lisää?"

Laurie ojensi jälleen lautastaan ja sai Murielin katsomaan itseään epäluuloisesti. Ei kai tämä ollut alkanut syödä suruunsa?
Vaikka Wolfien tekemä jälkiruoka olikin herkullista.

Wolfie täytti lautasen enemmän kuin mielellään.
"Mitä te yleensä teette ruoan jälkeen?" hän tiedusteli perheeltä kaataessaan laseihin lisää juotavaa.

Muriel naurahti ja ojensi kättään kohti Wolfieta kutsuen tätä luokseen.
"Torkumme. Tai pelaamme hölmöjä seurapelejä."

"Hölmöt seurapelit kuulostavat hyvältä", Wolfie vakuutti ja kiersi käsivarren Murielin hartioille.
"Mitkä ovat teidän suosikkejanne?"

Muriel nojautui kevyesti Wolfieta vasten ja näki, kuinka hänen isänsä silmät uhkasivat kostua jälleen.
"Piirrä ja arvaa", Laurie vastasi.
"Vaikka Tempest on siinä epäreilun hyvä."

Tempest puhahti protestoiden.
"Se kuulostaa erinomaiselta", Wolfie vakuutti.
"Mennäänkö pelaamaan sitä olohuoneeseen? Voimme ottaa juomat ja jälkiruoat mukaan."

"Ehdottomasti", Muriel vastasi ja nousi ylös.
"Juomat ja jälkiruoat mukaan. Varokaa koiria."

Tempest ei uskaltanut ottaa mukaan kuin vajaan kupin teetä, joka sekin uhkasi läikkyä pitkin poikin koirien loikkiessa riehakkaasti häntä päin.
Olohuoneessa loimusi takka, ja Wolfie etsi laatikoista paperia ja kyniä, joilla he voisivat pelata.

"Rakas, työnnä ne röyhkimykset vain kauemmas", Muriel muistutti sisartaan hellästi.

Tempest taputti varovasti yhtä puikkomaista päätä ja vajosi juuri sohvalle, ennen kuin tuli tuupatuksi nurin.
"Kuka aloittaa?" Wolfie kysyi.

Muriel työnsi röyhkeästi yhtä tyttöä kauemmas samalla kun hänen isänsä poimi toisen suureen syliinsä.
"Minä voin. Oloni on artistinen."

Wolfie ojensi paperin ja kynän Murielille ja istahti sohvan käsinojalle.
"Anna mennä, Picasso."

Muriel antoi. Hän vuodatti sielunsa paperille, ja todellisen Picasson tavoin muodosti jotakin, jonka merkitystä oli vaikea arvata.
Ainakin olennolla oli häntä. Ja sarvet. Tai korvat.

"Minä?" Wolfie arvasi nojautuen hieromaan Murielin niskaa. Uskomaton, toismaallinen rakastaja.

Muriel tyrskähti.
"Ei sinulla ole sarvia", hän huomautti, mikä sai Laurien muistuttamaan, että piirtäjän ei ollut lupa puhua.
Muriel lisäsi kuvaan kukkia.

Jaa ne olivat sarvet.
"Vuohi?" Wolfie ehdotti. Se oli varmastikin seuraavaksi paras asia hänen jälkeensä.

Ei, kyse ei ollut vuohesta. Eikä lehmästä. Eikä avaruuslehmästä.
"Myskihärkä!" Muriel voihkaisi lopulta.
"Ilmiselvä myskihärkä!"

Wolfie katsahti muita epätietoisena Murielin pään yli ja muodosti ääneti sanat 'miltä myskihärkä näyttää?'
"Kenen vuoro on seuraavaksi?"

Laurie pudisti päätään yhtä epätietoisena. Epävarmana siitä, kuinka kukat liittyivät asiaan.
"Em, rakas, menisitkö sinä?" Muriel ehdotti.
"Sinun taidettasi arvostetaan."

Tempest katsahti Murielia eriävällä mielipiteellä, mutta otti kynän käteensä ja hahmotteli paperille sielukkaat silmät ja tummat, paksut ripset. Sääli, että mustekynä ei saanut esiin myrskynharmaata.

"Näetkö nyt, mitä tarkoitan?" Muriel kysyi Wolfielta ja viittasi kohti kuvaa.
"Emmie on uskomattoman taitava?"

Taiteilija itse pudisti kommentille päätään ja muovasi silmiä ja tummia kulmakarvoja rakkaudella ulkomuistista. Hän tunsi jokaisen harmaan sävyn ja ripsen ja juonteen. Wolfie ehdotti vastaukseksi silmiä, mutta Tempest pudisti päätään.

"Onko se Tiarnan?" Laurie kysyi ja vilkaisi miestä, josta kuva häntä muistutti.

Tempest nyökkäsi ja ojensi kynän veljelleen. Totta kai se oli Tiarnan. Upea, myrskysilmäinen Tiarnan.

Tiarnan ojensi kättään kutsuakseen vaimonsa kainaloonsa niin, että voisi suukottaa tätä.
"Tämä pitäisi säästää", Laurie huomautti katsoessaan sisarensa piirrosta.
"Ja minun myskihärkäänikö ei?" Muriel puhahti.

Tempest suli ujoon hymyyn ja nousi sohvalle Tiarnanin viereen, nojautuen miehen kylkeen ja punehtuen onnellisena suudelmasta. Hän yritti olla näkemättä, miten liikuttuneena äiti tuijotti heitä. Ja Murfieta. Äitiparka itkisi vielä koko illan.
"Myskihärkäsi on ihastuttava, rakkaani", Tempest vakuutti.

"Sitä minäkin", Muriel totesi ja katsahti Wolfieta.
"Kai sinä haluat kehystää minun taideteokseni?"

"Mitä tahansa sinulle, luumuseni", Wolfie vakuutti.
"Jos haluat, vuokrataan sille kokonainen taidegalleria."

Muriel nyökäytti tyytyväisenä päätään ja heilautti sitten armollisesti kättään osoituksena siitä, että Laurie saattoi jatkaa.
Tällä kertaa paperille alkoi muodostua koristeltu kuusi.

"Pihlaja? Tai ehkä leppä?" Wolfie ehdotti kumartuen Laurien olan yli.

Laurie irvisti.
"Minä en edes tiedä, miltä leppä näyttää", hän huomautti.

"Ehkä joulukuusi?" Wolfie ehdotti taputtaen Laurien hartiaa.

"Kiitos", Laurie vastasi ja ojensi piirtovälineitä seuraavaksi miehelle.
"Sitä ei tarvitse kehystää."

Wolfie virnisti ja tuijotti paperia hetken, torjuen hävyttömiä ehdotuksia mielestään. Sitten hän alkoi piirtää. Puikula. Säkkärää ja neljä kapeaa puikulaa.

"Onko tuo teidän koiralaumanne?" Laurie ehdotti ja sai osakseen Murielin melkein loukkaantuneen katseen.
"Eivät meidän koiramme ole puikuloita."

Wolfie keskittyi ankarasti ja yritti saada neljä puikulaa näyttämään enemmän pitkiltä, hoikilta jaloilta.

Myös arvaajat keskittyivät yhtä ankarasti.
"Omakuvaasiko piirrät?" Laurie jatkoi epäluuloisesti, kun taas kaksosten isä epäili, että kyse voisi olla hänen sylissään istuvasta koirasta.

Wolfie myöntyi lannistuneena kaksosten isän ehdotukseen. Se oli tarpeeksi lähellä venäjänvinttikoiraa. Hän ojensi kynän arvaajalle.

Suurikokoisuudessaan melkein kömpelöltä vaikuttava mies tarttui kynään ja paperiin - ja alkoi hahmotella paperille häkellyttävän tarkkaa kuvaa lumisesta maisemasta.

Tempest nojautui Tiarnanin kainalosta lähemmäs, ihaillen hiljaisena isäpuolensa taiteellisuutta, haluamatta särkeä sitä arvauksin.

Luminen maisema oli ehtinyt jo pitkälle, ennen kuin Fergus havahtui ja kurtisti kulmiaan.
"Onko se niin kaukana näköisestä?"

"Minkä näköisestä? Onko se jokin tuttu paikka?" Wolfie kuiskutti hämmentyneenä Murielille.

Fergus tutki kuvaansa kulmat kurtistuneina.
"Jäätikkö", Laurie arvasi lopulta ja sai isänsä ilahtumaan.

"Oh", Wolfie henkäisi.
"Se oli niin taidokas, että oletin sitä oikeaksi, tietyksi paikaksi. Otetaanko vielä toinen kierros? Tiarnan ei ole piirtänyt."

"Kunhan raapustin jotakin", Fergus mutisi ja luovutti paikkansa vävylleen.
"Pelkään, että minun esitykseni jää heikoksi", Tiarnan vetosi naurahtaen.

Tempest kurottui painamaan kevyen suudelman isäpuolensa poskelle.
"Se oli ihana kuva", hän vakuutti vilpittömästi ja nojautui sitten lähemmäs Tiarnania, voimatta vastustaa kiusausta silittää tummia hiuksia hellästi pois kasvoilta. Hän oli varma, että kuva olisi hieno.

Tiarnan nojautui silitystä vasten, ennen kuin alkoi hahmotella kuvaa paperille. Terävät, kolmiomaiset korvat, suuret silmät ja sirot kasvot. Ja pitkä häntä.

"Onko se joku meidän kissoistamme?" Tempest ehdotti ihaillen ja antoi kosketuksen valua sivelemään miehen niskaa.

Tiarnan hymyili.
"On", hän vastasi ja lisäsi vielä pari piirrettä, joiden toivoi tuovan Nyssan paremmin esiin.

"Se on kaunis. Nyssa, eikö?", Tempest vetosi lempeästi ja sipaisi sormenpäillään Tiarnanin korvaa. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä enemmän, sillä kaipaus poltti kipeänä hänen sisällään, mutta hän ei tohtinut perheensä edessä.
"Hei, pitäisikö meidän jakaa lahjat nyt?" Wolfie havahtui. Ne oli kätketty turvaan, etteivät koirat söisi niitä, ja hän oli unohtanut koko asian.

Murielkin havahtui lahjojen avaamattomuuteen.
"Pitäisi", hän vastasi ja nousi auttaakseen niiden esilletuonnissa.
Samaan aikaan Tiarnan tarttui Tempestin käteen ja painoi rystysille suudelman.

Tempest suli ujoon hymyyn, perhoset vatsanpohjassa lepattaen, ja kiiruhti sitten hakemaan oman lahjakassinsa.
Wolfie toimi mielellään joulutonttuna, joka jakoi kuusen alle kertyneitä paketteja oikeille omistajille. Hänen pakettinsa olivat miehekkäästi paperiin käärityt. Murielin paketeista löytyi viiniä, suklaata ja aikuisille suunnattu värityskirja 'miehet uniformuissa'. Tiarnanin paketista puolestaan pakkaus valeviiksiä.

Valeviikset saivat Tiarnanin nauramaan poikamaisen riemastuneesti.
"Onko tämä vihjaus, Montgomery?"

"Vain arkesi helpotusta", Wolfie vakuutti.
"Mikään ei suojaa paparazzeilta ja hulluilta faneilta kuin pari valeviiksiä."

"Kuinka huomaavaista", Tiarnan myönsi.
"Sopivat täydellisesti yhteen piponi ja aurinkolasieni kanssa."

"Niin minä arvelin", Wolfie vakuutti ja läimäisi Tiarnania toverillisesti olalle.
Hän jakoi myös Tempestin lahjoja. Komean kokoisia, silkkinauhoin sidottuja kirjakimppuja jokaiselle – tietenkin – ja artesaanisuklaita ja -toffeita. Tiarnanille myös laivastonsininen kashmirneule, kissateemaiset, räätälöidyt kalvosinnapit ja solmio, jonka nurjalla puolella höyhentupsujen perässä tanssivat ommeltuina kaikki neljä kissaa. Ne tuntuivat kovin mitättömiltä. Tiarnanille, Wolfielle ja Murielille yhteisenä oli matka Seychelleille, saarelle, jolla he olivat viettäneet unenomaista häämatkaansa, ennen kuin hän tuhosi sen.
Murielille – ja tämän lapselle – oli myös hänen kirjoittamansa ja vesiväreillä kuvittamansa lastenromaani, Kissakeisarinna. Se ilmestyisi kauppoihin tammikuussa.

Muriel oli häkeltynyt. Ei vain matkasta, joka oli tietenkin ihan liikaa, vaan myös kirjasta.
"Kultapieni, missä välissä sinä olet ehtinyt tämän kirjoittaa?"

Tempest kohautti puolittain toista olkaansa. Hän oli pahoitellut kustantajalle, että päätyi kirjoittamaan kaikkea, paitsi sitä, mitä hänen piti.
Tähän hän oli sentään tyytyväinen, vaikkei ollut varma, olisiko se lopulta lapsille sopiva. Omistuskirjoitus hänen sisarelleen ja tämän tyttärelle ilmestyisi jokaisessa painoksessa.
Wolfie toivoi, että puolialastomien uniformumiesten värittäminen täyttäisi hänen morsiamensa samanlaisella häkellyksellä.

Wolfien ei tarvitsisi olla siitä huolissaan. Värityskirja sai Murielin hykertämään ja katsahtamaan miestä tummat silmät lämpöä täynnä.
"Tämä sopii minun lahjoilleni paremmin kuin piirtäminen", hän vakuutti.
Tiarnan ojensi Tempestille oman pienen pakettinsa. Merenturkoosin paperin alta paljastuivat adoptiopaperit kahteen ryhävalaaseen.

"Voi rakkaani", Tempest henkäisi ja nojautui painamaan suudelman Tiarnanin poskelle. Miten mies oli aina niin... Niin täydellinen?
"Aivan ihana lahja. Olen niin onnellinen", hän vakuutti ja silitti tummia hiuksia.

Tiarnan kallisti päätään silitystä kohti.
"Niiden nimet kiinnittivät huomioni", hän myönsi.
"Ne muistuttivat minua tarinoistasi."

"Ne ovat ihania", Tempest vakuutti. Ne todella olivat. Voisipa hän nähdä ne joskus todellisuudessa. Miksi hän teki kaikesta niin vaikeaa? Ajatus Seychelleille lentämisestä – vain lentojen tähden, ei hänen tekemiensä kamaluuksien – sai pahoinvoinnin vellomaan ja puski kylmää hikeä pintaan.

"Ehkä niistä saisi hyvän tarinan", Tiarnan totesi. Sellainen tarina voisi edistää merenelävien suojelua.
Mutta hänen vaimonsa ei tarvinnut enempää paineita.

"Ehkä", Tempest vakuutti häivähdys hymyä kultaisissa silmissään ja hipaisi miehen tummia hiuksia. Ne olivat ihana, ajattelevainen lahja – mitä muuta Tiarnanilta voisi olettaakaan.
Lahjojen jälkeen juotiin vielä vähän ja syötiin Wolfien tarjotinkaupalla valmistavia jälkiruokia. Sitten vanhemmat lähtivät ajamaan takaisin kotiin, ennen yötä, vaikka ulkona oli säkkipimeää jo varhain illalla.
Sitten Tempestin ja Tiarnaninkin oli aika alkaa lähteä kohti Skotlantia.

Muriel seurasi lähtöä tyypilliseen tapaan levottomana.
"Ei kai teidänkin nyt vielä tarvitse lähteä?" hän kysyi hämillään.
"Yötä vasten?"

"Ajan mielelläni yöllä", Tempest vakuutti.
"En tahtoisi olla jaloissa, ja on mukavampi aloittaa päivä kotona." Ehkä Tiarnan saisi nukuttua yötä autossa, kun hän ajaisi.

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Ei teistä ole vaivaa", hän vetosi.
"Voisitte hyvin viettää täällä uuden vuoden."
"Muriel, anna Emmien olla", Laurie vetosi ja sai äänensävyllään sisarensa häkeltymään.

Tempest katsahti Murielista Laurieen epätietoisena, perääntyen muutaman, hiljaisen askeleen. Hän oli yrittänyt selvitä joulusta aiheuttamatta huolta tai häiriötä ja kaipasi kotiin, ennen kuin jokin menisi pieleen. Hän oli jopa halannut äitiään kärsivällisesti, kun tämä vähemmän kuin hienovaraisesti tarkasti hänen imusolmukkeensa.

"Ei heillä ole mitään syytä lähteä yön pimeyteen ajamaan", Muriel vetosi ja yritti hakea Emmien katsetta.
"Voisitko vain antaa olla?" Laurie ärähti.
"Eikö ole jo ihan tarpeeksi, että kaikki ovat tanssineet joulun sinun pillisi mukaan?"

"Laurie", Tempest vetosi hiljaa, häkeltyneenä veljensä äänensävystä ja rajuista sanoista. Hän ei ollut varma, kumpaa katsoa, sisartaan vai veljeään. Oliko hän syy sanaharkkaan?

Muriel oli yhtä häkeltynyt.
"Mitä? Mehän pidämme joulusta, se on-"
"Sinä pidät", Laurie korjasi.
"Joka hiton vuosi sama juttu. Kaikki joutuvat jännittämään, meneekö kaikki täydellisesti. Etkö voisi hitto soikoon antaa meidän jo olla?"
Väri pakeni hitaasti Murielin kasvoilta.

Tempest kyyristyi pienemmäksi, lähemmäs ovea. Jos kyse olisi ollut jostakusta toisesta, hän olisi tiennyt, ketä puolustaa ja suojella. Miten puuttua sanaharkkaan. Mutta nyt riitelijät olivat hänen rakkaansa, ja hän tunsi lamaantuneensa sanattomaksi.

"Minä olen hiton kyllästynyt siihen, että sinä pakotat kaikki tekemään niin kuin haluat, ja niin on varmasti Emmiekin", Laurie ärisi.
"Minä en tee niin!" Muriel ärähti takaisin.
Samaan aikaan laukkuja yläkerrasta hakenut Tiarnan liittyi heidän seuraansa.
"Mitä täällä tapahtuu?"

"Laurie, älä", Tempest vetosi ahdistuneena ja vilkaisi Tiarnania avuttomana, ymmärtämättä mitä tapahtui.
"En minä ole kyllästynyt mihinkään", hän jatkoi, vaikkei uskonut sisarustensa kuulevan. Paitsi itseensä. Loputtoman kyllästynyt itseensä.

Laurie katsahti pikkusiskoaan.
"Miksi sinä sitten pakenet?" hän vetosi.
"Eikö joulu muka stressaa sinua, Emmie?"

Tempest tunsi olevansa ajovaloihin jähmettynyt eläin. Sydän hakkasi kuvottavasti.
"En minä pakene. Minä vain..." Hän ei ollut varma, mikä oikea termi oli.
"Muriel ei stressaa minua. Etkä sinä."

"Mutta joulu stressaa sinua", Laurie huomautti.
"Meitä kaikkia. Voisiko sen vain hitto vie joskus viettää ilman showta? Ei, ei voi, koska Murielin pitää aina saada haluamansa!"
"Laurie, sinä pelotat Emmietä!" Muriel intti vastaan.
Tiarnan kietoi käsivartensa vaimonsa harteille.

Tempest ei ollut varma, mitä voisi sanoa. Hänen sisarustensa ei kuulunut riidellä. Hän olisi suojellut kumpaa tahansa raivokkaasti toisessa tilanteessa, mutta miten hänen kuului reagoida tähän?
"Laurie, ei se ole Murielin syy", hän yritti, kiitollisena Tiarnanin lämmöstä ympärillään.

"No minä ainakin olen kyllästynyt tähän", Laurie ärähti ja tukisti turhautuneena hiuksiaan.
Muriel oli tyrmistyksestä hiljaa.
"Antaisit meidän vain elää omaa elämäämme!"

"Laurie, älä", Tempest vetosi ahdistuneena ja astui lähemmäs veljeään, yrittäen koskettaa tämän käsivartta.
"Perhe ansaitsee ihania jouluja." Nyt kun se oli mahdollista.

Laurie hätkähti kosketusta ja näytti yhtäkkiä katuvalta. Melkein pelästyneeltä.
Murielin silmät näyttivät kosteilta.
"Minä luulin, että te pidätte joulusta!"

"Me pidämme, Muriel", Tempest vakuutti epätoivoisesti ja silitti samalla Laurien käsivartta.
"Sinä järjestät ihania jouluja, rakkaani."

Näytti siltä, että vain Tempestin kosketus piti Laurien rauhallisena.
Muriel pyyhkäisi nopeasti silmiään.
"Laitan teille eväät matkalle. Haluatteko te eväät matkalle?"

"Älä huolehdi, rakkaani. Söimme niin paljon, että pysymme varmasti kylläisinä perille saakka", Tempest rauhoitteli, yrittäen saada kosketettua toisella kädellään Murielia.
"Tämä oli ihana joulu. Tiedättehän te, miten onnellinen olen nähdessäni teitä?"

Muriel avasi suunsa, mutta napsautti sen nopeasti kiinni. Alahuuli värisi hieman.
"Laitathan viestiä, kun pääsette perille?"

"Tietenkin laitan", Tempest vakuutti ja tunsi raastavaa epätoivoa nähdessään, miten lähellä itkua Muriel oli. Eikä Laurie varmasti ollut halunnut satuttaa sisartaan. Hän yritti olla työntämättä itseään syntipukiksi kaikkeen ympärillään, mutta jos hän oli riidan keskeisin argumentti, tekikö se siitä hänen syytään?
"Jäätkö sinä vielä, Laurie?"

Laurie oli painanut katseensa lattiaan häpeilevän näköisenä.
"Lähden samalla ovenavauksella."

Tempest silitti varovasti Laurien käsivartta ja kiersi sitten molemmat kädet Murielin ympärille, painautuen sisartaan vasten.
"Rakastan sinua. Teit tästä joulusta ihanan."

Muriel kietoi käsivartensa pienen sisarensa ympärille ja veti tämän halaukseen.
"Oli ihanaa, kun olitte täällä."

"Minustakin oli ihanaa olla täällä", Tempest vakuutti silittäen naisen selkää. Hän oli varma, että Lauriestakin oli ollut. Toivottavasti.
"Sinä olet uskomaton emäntä."

Muriel veti syvään henkeä ja rutisti vielä sisartaan.
"Minä tulen sitten seuraavaksi katsomaan teitä", hän uhkasi.
"Kissojen ei tarvitse sitten pahoittaa mieltään matkustamisesta."

"Olet tervetullut koska tahansa", Tempest vakuutti, "sinä myös, Laurie." Hän ei ollut varma, mitä sisarusten välillä tapahtui tai oliko hänen asiansa tulla väliin. Ehkä se oli jotain, mitä kaksosten tulisi selvittää keskenään.
"Onko kaikki hyvin?", hän ei kuitenkaan voinut olla kysymättä.

Muriel painoi suudelman sisarensa hiuksiin ennen kuin vapautti tämän.
Kumpikaan kaksosista ei osannut vastata. Mutta Laurie ojensi vuorostaan käsiään kutsuen pientä sisartaan halaukseen.

Tempest halasi sisartaan vielä hetken, ennen kuin siirtyi halaamaan veljeään. Ilmeisesti kaikki ei ollut hyvin. Oliko se hänen syytään? Oliko hän siirtänyt oman jouluahdistuksensa Laurieen?
"Oletko kunnossa?" hän kysyi hiljaa.

Laurie sulki sisarensa halaukseen.
"Anteeksi", hän vetosi hiljaa. Kuulostaen melkein siltä, että saattaisi purskahtaa itkuun.

"Rakkaani", Tempest vetosi sydän särkien ja rutisti veljeään, silittäen tämän selkää.
"Mikä on?"

Laurie piteli sisartaan sylissään.
"Puhuin rumasti", hän vetosi.
"Ei ollut tarkoitus saada sinua pelkäämään."

"Et sinä saa minua pelkäämään", Tempest vakuutti kuljettaen kättään Laurien selällä.
"Olen huolissani sinusta. Mikä sinun on?"

Laurie antoi itselleen luvan viipyä siinä hetken.
"En tiedä", hän vastasi hiljaa.
"Ei ollut tarkoitus järjestää kohtausta."

"Et sinä järjestänyt", Tempest lohdutti yhtä hiljaa ja painoi suukon veljensä poskelle, kurottuen varpailleen.
"Rakastan sinua, Laurie. Me kaikki rakastamme."

Laurie katsoi pientä sisartaan tummat silmät onnettomina.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi.
"Ajathan varovasti?"

"Aina", Tempest lupasi. Hän oli varovainen kuski. Joskus ajatuksiinsa unohtunut kuski, mutta varovainen.
"Pidä itsestäsi huolta, rakkaani. Soita minulle koska tahansa."

"Sinäkin", Laurie vetosi. Ja hyvästeli myös Tiarnanin ennen kuin suuntasi pihalle ja autolleen.

Tempest kääntyi vielä huolissaan Murielin puoleen.
"Oletko kunnossa? Enhän pahoita mieltäsi, jos lähdemme jo nyt? Voimme kyllä jäädä aamuun."

Muriel haki kasvoilleen hymyn.
"Tietenkin te lähdette nyt", hän vastasi.
"Minulla on kaikki täällä hyvin."

Tempest ei ollut vakuuttunut ja veti Murielin vielä uuteen halaukseen.
"Rakastan sinua. Minulla oli ihana joulu", hän vakuutti helpottuneena siitä, että Wolfie odotti ovensuussa naisen takana. Wolfie pitäisi huolta hänen sisarestaan, kun he lähtisivät.

Muriel halasi Tempestiä ja painoi suukon tämän hiusten joukkoon.
"Minäkin rakastan sinua. Älä huoli, vanha isosiskosi pärjää kyllä."

"Et ole vanha", Tempest muistutti ja painoi suudelman naisen poskelle. Sitten hän kantoi loput matkatavaroista autoon ja viimeisenä kiukkuisina määkivät kissat kopissaan.
Joulu oli ohi. Hän oli selvinnyt.
Nyt he menisivät kotiin.

Tiarnan nousi pelkääjän paikalle, huolestunut juova kulmien välissä.
"Onko kaikki hyvin, rakas?"

"Kaikki hyvin", Tempest vakuutti istuessaan ratin taakse ja peruuttaessaan huolellisesti pihasta. Kissat määkivät takapenkillä kuorossa.
"Olen huolissani sisaruksistani, mutta selvisin joulusta. Olen helpottunut. Yritä nukkua, jos vain voit."

Tiarnan kosketti hellästi vaimonsa jalkaa.
"Olen ylpeä sinusta, rakas. Selvisit hienosti", hän totesi.
"Olen varma, että sisaruksesi saavat asiat kuntoon."

Tempest toivoi samaa. Hän ei muistanut montaa kertaa, kun olisi nähnyt Laurien käyttäytyvän noin. Salasiko veli jotain? Oliko jotain sattunut? Oliko Laurie onnettomampi kuin antoi ymmärtää?

*

*

*

Yö oli kääntymässä aamuksi, kun pieni, vihreä auto vihdoin pysähtyi pienen, keltaisen majakkamökin pihaan Skotlannin pohjoisrannikolla.
Ei veisi montaa tuntia, kun aurinko nousisi.
Ja siinä vaiheessa, kun matkan ajanut Tempest heräsi aamu-uniltaan heidän sängystään, kissat kekona ympärillään, päivä olikin kääntymässä uudelleen iltaan.

Tiarnan oli siinä vaiheessa hereillä. Hän luki kirjaa omalla puolellaan sänkyä, nilkat ristittyinä ja tyynyt tukena selkänsä takana.
"Huomenta, rakas. Tai iltaa", hän tervehti lämpöä harmaissa silmissään.

Tempest venytteli silmät sirrillään, katsellen rakasta, uskomatonta aviomiestään, ennen kuin pöyhi tyynyä paremmin päänsä alle ja käpertyi kyljelleen.
"Oletko ollut kauan hereillä?" hän kysyi ääni unesta painuksissa. Peiton alta työntyi kissan uninen tassu, joka sojotti ilmassa välinpitämättömästi lähellä hänen korvaansa.

"Tovin", Tiarnan vastasi ja kumartui painamaan suukon vaimonsa hiuksiin.
Ja koskettamaan sormenpäällään ojentunutta tassua.
"Nukuitko hyvin, rakas?"

"Mmm", Tempest vastasi myöntyvällä, unisella muminalla ja venytteli uudelleen, onnellisena hymyillen.
"Näin unta sinusta."

Tiarnan hylkäsi kirjansa katsellakseen vaimoaan. Hymy sai lämmön leviämään hänen kehoonsa.
"Niinkö?" hän kysyi.
"Toivon, että hyvää unta."

"Pelkkä olemassaolosi on kuin hyvää unta", Tempest protestoi hymyä silmissään ja veti peittoa paremmin ylleen.
"Lue vain, rakas. Lupaan antaa sinun keskittyä."

"Mutta entä jos en halua keskittyä?" Tiarnan protestoi ja silitti vaimonsa kylkeä peiton läpi. Vasta toisella yrityksellä, tosin, sillä ensimmäisellä käsi osui kissaan.

Tempest hymyili raukeasti ja kierähti lähemmäs, nojautuen miehen kylkeen ja puskien rintakehää ohimollaan.
"Huono kirja?"

Tiarnan ojensi kättään niin, että Tempest voisi kömpiä hänen kainaloonsa.
"Sievä vaimo", hän vastasi.

Tempest nauroi epäillen. Hän oli vain kuoriutunut ulos vaatteistaan, käynyt suihkussa ja ryöminyt sänkyyn. Hän saattoi kuvitella, miten villiksi hiukset olivat kuivaneet. Parempi vaimo olisi varmasti laittautunut.
"Mitä luit?" hän kysyi harhauttaakseen ajatuksiaan ja piirsi sormenpäillään miehen kylkeen ja vatsaan.

Tiarnan näytti yhtä Tempestin ostamista romaaneista ennen kuin kurotti laskemaan kirjan yöpöydälleen.
Mökin ulkopuolella meri velloi levottomana.
"Hyvin mielenkiintoinen."

"Olen onnellinen", Tempest vastasi hymyillen ja ujutti kätensä paidan helman alle, jotta saattoi silittää lämmintä ihoa.
"Tiedätkö, mikä päivä sinua odotetaan takaisin?"

"Joskus uuden vuoden jälkeen", Tiarnan vastasi, pahoitellen äänensävyllään sitä, ettei tiennyt tarkemmin.
"Miten haluaisit juhlia uutta vuotta?"

"En ole kovin hyvä juhlimaan. Mutta haluaisitko sinä tavata ystäviäsi tai mennä juhliin?" Tempest sulkeutui mieluiten kotiin, mutta vuosikymmenenen vaihdos varmaan antaisi monelle intoa juhlia hienommin.

"Jos olen ihan rehellinen, viettäisin sen kaikkein mieluiten sinun ja tyttöjen kanssa", Tiarnan vastasi.
"Se olisi hyvä tapa aloittaa uusi vuosikymmen."

Tempest halasi itsensä Tiarnanin kylkeen ja pohti vain kerran, halusiko mies sitä oikeasti.
"Se olisi ihanaa. Olen kaivannut sinua."

"Minäkin sinua", Tiarnan vastasi. Joskus ennen hän oli pyrkinyt olemaan uuden vuoden liikenteessä, aina löytyi jotkin juhlat, joihin osallistua.
Nyt hänen elämänsä oli erilainen.

Tempest halasi Tiarnania tiukemmin, ennen kuin nousi istumaan ja sukaisi villejä, vaaleita suortuvia kasvoiltaan.
"Tuonko sinulle teetä?"

"Jos tahdot", Tiarnan vastasi ja poimi vaalean suortuvan sormeinsa lomaan.
"Mutta minä voisin tuoda teetä myös sinulle, rakas."

"Ei, nauti kiireettömästä aam- iltapäivästä. Taivas. Olethan syönyt jotain?" Tempest kysyi hälyttyneenä, kun tajusi, että he olivat paljon lähempänä iltaa kuin aamua.

"Olen, ei hätää", Tiarnan vakuutti rauhoitellen.
"Voisit ottaa teetä itsellesikin."

Tempest huokasi helpotuksesta, etsi lattialta parin villasukkia ja tassutti alakertaan kissojen joukko perässään. Hän ruokki pienet rakkaansa ja joi kupin teetä samalla, kun valmisti Tiarnanille teen ohella voileipiä ja Murielin mukaan pakkaamia mince pieta. Vilkuillen vain vähän viimeisimmän kirjeen reseptiehdotuksia.
Sitten hän kantoi tarjottimen ylös, tuntien olonsa kasvavissa määrin itsetietoiseksi mitättömästä ulkomuodostaan.

Tiarnan oli sillä välin pöyhinyt heille vuoteeseen hyvän pesän, jossa lojua vielä tovin. Tempestin saapuessa hän taputti houkutellen paikkaa vierellään.

Tempest laski siihen tarjottimen.
"Anna minulle hetki", hän vetosi häivähdys hymyä silmissään ja sulkeutui sitten kylpyhuoneeseen. Hän harjasi hiuksensa ja luovutti pian niiden muotoilun kanssa, meikkasi kasvonsa ja pujottautui sitten kirjeen painokkaasti ehdottamiin, punaisiin, pitsisomisteisiin alusvaatteisiin. Hän ei ollut varma, kiinnittikö pienet remmit oikeisiin paikkoihin korsetin ja valkoisten stay-up-sukkien välillä.
Hän näytti naurettavalta. Puuttui vain sotkettu, punainen huulipuna. Jos hän olisi ollut Muriel, itsevarma ja seksikäs, ehkä miehet kävisivät villiksi. Mutta nyt ei ollut aika itkeä. Jouluaaton yö oli ollut pettymys, edellinen käytetty ajamiseen. Hyvä vaimo huolehtisi miehestään nyt.
Tempest pakotti itsensä hymyilemään, kun astui ulos kylpyhuoneesta.

Tiarnan jäi odottamaan, olettaen, että Tempest halusi kenties käydä suihkussa. Hän poimi itselleen voileivän ja uppoutui vielä hetkeksi kirjaansa.
Kohottaessaan katseensa hän häkeltyi.

Yritä olla itsevarma, Tempest käski itseään, kun siirtyi lähemmäs. Kirje oli käskenyt ostaa pienet alusvaatteet. Ehkä tämä oli liikaa. Ehkä tämä oli kaikki väärin. Ehkä hänen ei pitäisi uskoa kirjeitä.
Tempest kiersi sängyn ja kiipesi epävarmasti ylös, asettuen hajareisin miehen syliin. Miksi hän tunsi olonsa taas niin eksyneeksi? Hän toivoi päässeensä siitä yli. Sormet hapuilivat otetta miehen paidan helmasta riisuakseen sen.

Tiarnan ei ollut varma, miten hänen kuului reagoida. Pahoittaisiko Tempest mielensä, jos hän kysyisi, oliko kaikki hyvin?
Hänen vaimonsa oli hyvin kaunis. Hyvin, hyvin kaunis.
Hän kohotti kättään hipaisemaan kyljen paljasta ihoa ennen kuin ojensi käsivarsiaan melkein hypnotisoituna niin, että Tempest voisi riisua hänen paitansa.

Tempest tiputti paidan lattialle ja silitti paljastunutta vatsaa, uskaltamatta kohdata Tiarnanin kasvoja. Olisipa hän ollut kuin Muriel.
Kissat hyörivät heidän ympärillään, ja Leela ja Nyssa tekivät jo pesää ihmisten jalkojen päälle.
Tempest työnsi hiuksia pois tieltä ja nojautui painamaan suudelman Tiarnanin solisluulle.

Tiarnan tiedosti vain hyvin etäisesti, että joku puski itseään hänen säärtään vasten.
Sen sijaan hän keskittyi suudelmaan. Kädet löysivät paikkansa Tempestin vyötäisiltä.

Tempest hamusi kevyesti solisluuta ja nousi sitten suutelemaan kaulaa. Oli absurdia tuntea itsensä niin alastomaksi, vaikka oli peittänyt itsensä lähes täysin pitsisin alusvaattein.

Tiarnan oli vain mies.
Ja sellaisena huumaantui vaimonsa kosketuksesta.
"Olet hyvin kaunis", hän vetosi käheästi.

Tempest vastasi kätkemällä hämillisen hymyn miehen kaulataipeeseen.
"Sinua varten."
Mikä muuttui? Hän oli tuntenut olonsa onnelliseksi ja rennoksi herätessään ja lojuessaan Tiarnanin kainalossa. Nyt hän tunsi lipsuvansa. Ajatukset sinkoilivat terävinä ja kipeinä.
Hän nousi hamuamaan maailman seksikkäimmäksi äänestettyä korvaa.

Tiarnanin kädet vaelsivat hellinä Tempestin selälle.
"Sinä olet aina kaunis", hän muistutti, kun sormenpäät silittivät ihoa.

Lopeta, Tempest käski itseään, kun ajatukset olivat syöksyä hallinnasta. Miksi hän oletti, että Tiarnan valehteli? Miksi hän unohti, että oli joskus uskonut miehen todella rakastavan ja haluavan häntä?
Hän nielaisi käsien valuessa alas vatsaa avaamaan housuja. Milloin hän oli alkanut taas pelätä tätä? Tempest halusi itkeä turhaumuksesta.

Tiarnan yritti olla lukematta eleisiin sellaista, mikä ei niihin kuulunut. Yritti olla kysymättä, oliko kaikki hyvin. Tempest olisi hänen kanssaan rehellinen, eikö niin?

Tärisivätkö hänen kätensä? Miksi hän ei uskaltanut katsoa alas, kun kävi vetämään housuja alemmas ja pois tieltä?
Älä ole niin avuton typerys.
Tempest suuteli miehensä kaulaa taistellen samalla menneen itsensä kanssa. Voisiko hän koskea miestä? Pitäisikö hänen?

Jokin oli vialla, eikö ollutkin?
Tiarnan kamppaili itsensä kanssa. Todella kamppaili.
"Rakas..?"

"Mitä, Tiarnan?" Tempest kysyi pehmeästi, kimeämmin kuin aikoi. Hän nojasi poskensa miehen hartiaan, tohtimatta kohdata myrskysilmien katsetta. Miksi hän tuhosi nämä hetket? Miksi hän ei voinut olla normaali? Hyvä vaimo?

Ääni oli erilainen kuin tavallisesti? Vai kuvitteliko hän omiaan?
Tiarnan yritti olla kurtistamatta kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Tiarnan ei ollut tyhmä. Milloin hän oppisi, ettei hän voinut teeskennellä olevansa joku muu ja olettaa, ettei mies huomaisi?
Tempest huokasi ja suoristautui miehen sylissä, hieraisten kasvojaan.
"En tiedä, mikä minua vaivaa. Miksi sotken nämä hetket."

"Rakas..."
Tiarnan silitti varovasti vaimonsa reittä.
"Ei sinun tarvitse olla muuta kuin oma itsesi."

Tempest esti itseään viime hetkellä lyömästä päätään ja sen sijaan hankasi poskeaan.
"Ne menevät päähäni. Ei pitäisi lukea niitä, mutta sorrun ja sitten käyttäydyn kuin typerys. Taas."

Nyt Tiarnanin kulmien väliin ilmestyi huolestunut juova.
"Mistä sinä puhut, rakas?" hän kysyi hämillään.