Your new love nest, I presume?

"Mutta sehän on kuin lasten ystäväkorut", Caitlin naurahti. "Sinä käytät toista, minä toista, ja emme koskaan ole liian kaukana toisistamme, vai miten se ikinä meneekään." Hän ei ollut koskaan omistanut ystäväkorua, joten oliko se nyt ihmekään, ettei hän ollut perehtynyt niiden ostopakkauksista löytyviin, hienolta kuulostaviin mainoslauseisiin.
"Sen kun näkisi", Caitlin totesi samaan aikaan kun Veronica aukaisi suunsa.
"Niinpä niin", englantilaisnainen totesi. Kummasti kumpikaan nainen ei ollut järin vakuuttunut miehen väitteestä kilpailujen määrästä. Oli vaikea kuvitella Artemista ratsastamaan kilpaa vain silloin tällöin. Se ei ollut irlantilaismiehen tyylistä lainkaan.

"Ei ole. Jestas, kuvittelisi tietävän miten vihaan tuollaista parittomuutta."
Artemis puhisi. Hän ei tosiaan kestäisi ajatusta pareista eri puolilla maapalloa, milloin missäkin kisojen mukana. Hän kääntyi jääkaapilta naisten puoleen, molempien kuulostaessa siltä ettei hänen sanaansa varsinaisesti uskottu.
"Hetkinen! Ihan kuin kumpikaan teistä ei uskoisi. Minulla on vain kaksi hevostakin. Ei siinä paljon kilpailla."
Hän kääntyi takaisin ruoanlaiton puoleen, kaataen kerman kulhoon, sekoitti sinne mausteet ja kaatoi sen perunoiden päälle. Sitten koko hoito uuniin.

Caitlin ei voinut kuin nauraa miehen puhinalle. Ei sitten.
"Selvä. Muistutan sinua, että annat toisenkin plastroneista minulle mukaan ennenkö lähden", nainen lupasi huvittuneisuutta edelleen äänessään. Artemiksen järjenjuoksusta ei aina - tai siis yleensä - saanut kiinni vaikka yrittikin, joten tällä kertaa hän oli vain valmis antamaan periksi ja tekemään, kuten mies tahtoi.
"Kuuluisat viimeiset sanat", Caitlin totesi ja vilkaisi Veronicaa. "Kohta hänellä on seitsemän hevosta ja tusina sponsoreita."
"En voisi edes sanoa yllättyväni", Veronica huokaisi, mutta hymyili lempeästi kokkaavalle miehelle. Artemis tehkööt sitä, mikä tuon teki onnelliseksi, ja jos se oli kilparatsastus niin ei hänen auttaisi kuin sopeutua siihen.

Hän oli onnellisimmillaan nyt kun ei ollut yli vuoteen ratsastanut kilpaa. Silti mies tavoitteli sitä edelleen, sillä pelkkä valmentamien tuntui jättävän liikaa tunteja vuorokauteen. Vaikka hän osasi käyttää ne koirien kanssa puuhasteluun, Veronican kanssa olemiseen ja rentoutumiseen.
"Noh! Eihän ole. Minulla on kaksi nuorta, joista toinen on liian lahjakas minulle ja toinen on korkeamman tason harrasteratsu."
Artemis huomautti hellään sävyyn, suoden anteeksipyytävän katseen Veronicalle.
"Vaikka en pistäisi uutta uraa toisen lajin parissa pahakseni, olen kuitenkin vanha mies."

"Eli kaksi kilparatsua", Veronica summasi. Ja kilparatsuilla oli taipumusta lisääntyä. Niitä oli aluksi yksi, sitten kaksi ja silmänräpäystä myöhemmin puoli tusinaa. Siltä se ainakin kuulosti nuorten ratsastajien puheita kuunnellessa. Kashnikovkin oli palannut Englantiin kolmen hevosen ratsastajana ja hetkessä tuplannut hevosmääränsä.
"Sinuna olisin todella, todella varovainen seuraavien sanojesi kanssa", Caitlin huomautti vihreät silmät siristyen. "Minä olen sinua kaksi vuotta vanhempi."

"Rock Me Amadeus on harrastushevonen."
Artemis korjasi naisystäväänsä pehmeästi. Vain hän saattaisi ostaa sen tasoisen hevosen harrasteratsuksi, mutta Artemis nyt ei tehnyt mitään puolivillaisesti. Jos harrastettiin, harrastettiin kunnolla. Ja käytiin vähän Saksassa, Ranskassa, Espanjassa ja ties missä milloin, silloin tällöin, ratsastamassa jokunen koulurata tuomarin silmien alla. Ihan vain kehityksen kartoittamiseksi!
Irlantilaismies väläytti kurittoman hymyn Caitlinin huomauttaessa varovaisuudesta. Mitä se sellaien olikaan?
"Minä olen aina varovainen sanojeni kanssa, ystäväiseni."
Hän huomautti, yskäisten kylläkin hiljaa.
"Ja sinä oelt jo huipulla, minä taas vanha aloittamaan. Enkä minä puhunut mitään sinun iästäsi."

Veronica tyrskähti epäuskoisena ja oli tukehtua kahviinsa siinä sivussa.
"Niinpä niin", hän pudisteli päätään. Harrastusratsu, tottahan toki. Kukapa ei vienyt puskaratsuaan ulkomaille kilpailuihin? Aivan tavallista toimintaa harrastelijoille!
"Sinä vihjasit, että olet vanha, ja se tekisi minustakin vanhan. En suostu uskomaan moista", Caitlin totesi siristäen silmiään. Veronican huulilla koreileva hymy oli sävyltään varsin samanlainen kuin punapäisen irlantilaisen. Artemis oli tosiaankin kaivanut itse kuoppansa, eikä kumpikaan naisista ollut auttamassa miestä sieltä ylös.

Irlantilaismies kohotti kätensä ilmaan, luovuttaakseen. Hyvä on, hän oli puhunut itsensä pussiin.
"Mutta eikö ikään ja viiniin liity joku sanonta? Paranee vanhetessaan tai jotain?"
Ei hän varma ollut, sillä viljeli usein paljon törkeämpiä sanontoja ympärilleen, kuin kehuiksi laskettavia huomautuksia toisten ulkonäön ja iän korreloimattomuudesta keskenään.
"Ja sillähän vain on väliä, miten vanhaksi itsesi tunnet. Minä tunnen itseni vanhaksi."

"Hyvä on", Caitlin myöntyi naurahtaen. Annettakoot armon käydä oikeudesta sen verran, ettei Artemikselta vaadittaisi enempää selityksiä. Eihän mies sitä ollut pahalla tarkoittanut, mitä nyt hän oli tarttunut heti tilaisuuteen kiusoitella miestä. Kuten aina ennenkin.
"Oletkin todellinen ikäloppu", kolmikosta nuorin virnisti ja juoksutti pitkiä sormiaan mustanruskean polkkatukkansa läpi. Artemis ei suinkaan ollut niin vanha, kuin millaisena itseään puheiden valossa tuntui pitävän.

Artemis oli ottanut lihan kaapista pöydälle lämpeämään hieman, istuen juomaan toista kupillista kaappiin. Hän vilkaisi Veronicaa silmät sirillään, kurottautuen viereiseltä tuolilta painamaan suukon tuon poskelle.
"Ikäloppu, vanha mies, jonka sinä silti halusit elämääsi."
Jos he olisivat olleet kaksin, mies oli huomauttanut jotakin huomattavasti hävyttömämpää. Caitlinin edessä hän ei kuitenkaan kehdannut. Ei tuon tarvinnut kaikkea tietää.

"Niin halusin", Veronica naurahti, joskin silmiin syttyi kiero pilke. Englantilaisnainen vilkaisi hymyilevää Caitlinia. "Vanhoissa miehissä vain on sitä jotakin, eikö?" Irlantilaisnainen repesi raikuvaan nauruun, mutta kieltoa huulilta ei kuulunut. Kukapa Caitlin olisi väittämään vastaan, kun oli itsekin naimisissa vanhemman miehen kanssa. Joskaan ikäero oli sen verran pieni, ettei se varsinaisesti vastannut sitä stereotypiaa, jolla Veronica leikitteli.
"Sinä ja sinun ikäkriisisi, katso nyt mihin se johti", Caitlin puhahti pidellen kyynärpäätään, jonka hermon oli naurun lomassa onnistunut kolauttamaan tuolin selkänojaan. Koko kättä kihelmöi aina ranteeseen saakka iskun voimasta, eikä se ollut kovinkaan mukava tunne. Artemiksen syytä kaikki.

Hänen naisensa ei kyllä sitten hillinnyt itseään sitäkään vähää. Artemiksen otsa painui vasten Veronican olkaa, miehen nauraessa samalla kun pudisteli päätään. Voi luoja, hän tulisi vielä hulluksi tämän naisen kanssa.
"Mitä? Minunko syyni tämäkin nyt on? Syyttäkää vain vanhusta, niin. Puolustuskyvytöntä!"
Sitä hän ei todellakaan ollut, molemmat naiset tiesivät Artemiksen kykenevän ainakin sanallisesti puolustamaan itseään hyvinkin verisesti.
"Ja sinä."
Hän painoi uuden suukon Veronican poskelle, joka hohkasi edelleen hieman kylmyyttä tuon ulkoilun jäljiltä.
"Minä kostan tuon, tiedäthän sen?"

"Sinun syytäsi ehdottomasti", Caitlin totesi ja Veronica nyökkäsi pirteästi. Naiset eivät tosiaankaan olleet antamassa Artemikselle armoa. Paitsi sen verran, etteivät tarttuneet kommenttiin puolustuskyvyttömyydestä. Caitlin tiesi, ettei moni ihminen pärjäisi sanoin Artemista vastaan - hän ei ainakaan pärjännyt. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan, sillä mies harvoin päätyi huutamaan hänelle. Veronica saattoi olla yksi niistä harvinaisista ihmisistä, jotka osasivat laittaa vastaan Artemikselle oikeassa kohtaa oikeilla sanoilla ja hiljentää miehen edes hetkellisesti.
"Sinä hukut vielä kaikkiin näihin kostoihin, joita uhkaat toteuttaa", Veronica huomautti naurua äänessään. Huulille levinnyt hymy oli lämmin ja pehmeä, mutta siitä sopi syyttää täysin Artemiksen hellää huomiota. Caitlin pohti pariskuntaan katsellessaan, ettei ollut koskaan nähnyt Artemiksen kasvoilla yhtä onnellista hymyä, eivätkä Veronican terävät kasvonpiirteet näyttäneet lainkaan niin teräviltä pehmeän hymyn myötä.

Mies ei ollut tosiaan koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään. Viimeisimmät kaksi vuotta hänen elämässään olivat pakottaneet parantumaan ja huolehtimaan itsestään, siinä määrin että häntä ei ehkä tunnistaisi samaksi äreäksi irlantilaiseksi, ainakaan aina. Sille oli hetkensä ja töissä hän piti tietyn kuoren yllään.
"Ehkä yhdistän ne. Ei se minua satuta, sinua ehkä."
Sen hän kuiskasi käheästi naisen korvaan, ennen kuin nousi siitä tuolilta. Ei hän keskittyisi kohta mihinkään, kun ei ollut saanut sitä kahviakaan juotua Veronican vieressä istuessaan.
"Ja Caitlin, minä en voi sille mitään, että pamauttelet itseäsi ties mihin. Jos voisin, et tekisi niin kokoajan. Minua sattuu kun kuulen kolinaa aina lähelläsi."

Veronica sulki silmänsä miehen käheän kuiskauksen voimasta ja hillitsi halua huitaista miestä kädellään. Hän oli ansainnut sen. Ehkä. Kai. Varmaankin hän oli tehnyt jotakin, mikä oikeutti moiseen kiusaan, ja no, epäilemättä Artemiksen hutkiminen vain varmistaisi, ettei mies jättäisi tätä yhteen ainoaan kertaan.
"Usko pois, minuakin sattuu", punapää naurahti hieroen edelleen kyynärpäätään. Hermon lyöminen sattui yllättävän paljon ottaen huomioon, miten pienestä kolauksesta oli kyse. Tuskin siitä jäisi edes mustelmaa jäljelle. "Mutta en ole vieläkään sukeltanut alas niitä portaita kotona, vaikka te kaikki olette säikytelleet niistä siitä lähtien, kun muutimme sinne. Olen oppinut jotakin kaikkien näiden vuosien aikana!" Tai sitten hän oli vain ollut onnekas. Jompikumpi. Aika näyttäisi, miten hyvin hänen onnensa kantaisi.

"Aloittelijan tuuria."
Artemis huomautti ystävälleen, kun veti lihatiskiltä ostetun fileen pois paperistaan leikkuulaudalle. Hän vilkaisi Caitlinia vinosti hymyillen, pyöräyttäen puukkoa kalpeissa sormissaan, kun upposi mietitmään sopivan nasevaa vastausta.
"Vaikka nyt kun asun itse talossa jossa on portaat, minun on myönnettävä että niissä on puolensa. Ymmärrän Davidia."
Veronica tiesi mistä hän puhui, Caitlin tuskin.

"Pah", Caitlin puhahti. Hänellä ei ollut tuuria, hänellä oli taitoa! Taitoa pysyä kerrankin jaloillaan valaistussa, kapeassa portaikossa. Jollekulle toiselle ne portaat tuskin olisivat muodostaneet pienintäkään haastetta, mutta hän oli huomannut siivouspäivien koristelevan sääret mitä monipuolisimmin mustelmin, kun nainen potki jalkojaan portaikon askelmiin imuroidessaan. Mutta ei sentään kaatunut, ainakaan niin, että laskeutuisi portaat pää edellä.
"Artemis!" Veronica komensi heittäen nyrkkiinsä rutatun servetin keittiön suuntaan. Se ei tosin lentänyt tarpeeksi kauas osuakseen mieheen, ja niin Raisa päätyi poimimaan kirjavan paperimytyn lattialta. "Olet hukannut käytöstapasi ihan kokonaan."

"Tuuria." 
Artemis korjasi. Hän repesi nauruun kun englantilaisnaisn tiukka komennus tavoitti hänen korvansa. Ei, hän ei aikoisi hävetä. Itseasiassa, hän päätyi ottamaan viinipullon hyllystä. Ei pari lasillistä ketään heistä tappaisi. 
"Otatko sen paperin Raisalta pois, kulta?" 
Aivan kuin häntä ei olisi mistään toruttukaan. Vain pieni kuriton virne kertoi miehen tiedostavan edelleen sanansa.

"En", nainen totesi, mutta vilkaisi siitä huolimatta whippetiä. Hän huokaisi hiljaa. Hyvä on. "Raisa", Veronica kutsui elämäniloista koiraa luokseen. Whippet kiirehti niin vauhdikkaasti naisen luokse, että oli kompastua jalkoihinsa kaiken koikkelehtimisen seassa. Veronica poimi paperin koiran suusta ja antoi sen sijaan vaihtokaupassa pienen murusen piirakasta. Ihan vain hippusen verran juustoa. Ei se ketään haittaisi. Hän vain opettaisi iloisesti whippetin kerjäämään suoraan pöydästä, mutta no, hän oli varoittanut siitä, miten opettaisi miehen koirat ihan mahdottomiksi.
"Koirat taitavat nauttia, kun pääsevät ulkoilemaan luonnonhelmaan", Caitlin pohti seuratessaan iloisen whippetin hyörimistä. Kukapa ei nauttisi siitä, että saattoi elää hieman kaupungin ulkopuolella.

Artemis kaatoi kaikille lasillisen punaviiniä, oletuksesta. Ainakaan kukaan ei ollut koskaan kieltäytynyt sellaisesta. 
"Niin se taitaa olla. Raisa sekoaa jo pihastakin. Kaksi ensimmäistä päivää se halusi kokoajan pihalle. Nyt se vimma on onneksi laantunut . Sergei nauttii, vaikka ei sitä ehkä näytäkään samassa mittakaavassa."

"Sergei muistuttaa minua kovasti toisesta tässä osoitteessa asuvasta miehestä", Caitlin virnisti, vaikka purikin alahuultaan koettaessaan estää moista ilmettä kohoamasta kasvoilleen. Veronican naurahdus toimi vain hyvänä kannusteena. Selkeästi hän ei ollut ainoa, joka oli huomannut vanhemman koiran yhtäläisyyden omistajansa kanssa.
"Sergei on talouden herrasmies", Veronica täydensi soinnikkaasti naurahtaen. Ei ollut. Artemis oli todellinen herrasmies suorine housuineen ja pienine hellyydenosoituksineen. Ainakin silloin, kun miehen huomio ei harhaillut portaikon suuntaan.
"Ai niin, unohdinkin kokonaan sanoa", englantilaisnainen totesi kääntyen Artemiksen puoleen silmiään pyöräyttäen. "Hurmaava herrasmieskoirasi koki tarpeelliseksi murista joka hemmetin miehelle, joka hölkkäsi ohitsemme." Se jos mikä oli ollut hyvä syy käydä sen sijaan kävelemässä nummilla kiemurtelevia polkuja pitkin, kun vastaantulijoita ei ollut montaa, ja aina saattoi kiertää kaukaa ohi.

Huomio oli harhaillut paljon kauempana kuin portaikossa, jos tarkkoja oltiin. Onneksi Caitlin ei ollut kysynyt mitä hän sanoillaan tarkoitti, selittäminen olisi saanut Veronican huitaisemaan häntä oikeasti. 
"Aion olla ymmärtämättä mitä tarkoitat." 
Artemis vastasi Caitlinille huvittuneena. Avovaimon sanat saivat miehen kääntymään ja vilkaisemaan jaloissaan olevaa snautseria. 
"Jaha. Nyt se alkaa sitten suojella sinua."

"Jos siitä tulee parempi mieli niin aivan vapaasti", Caitlin virnisti Artemikselle. Mies oli niin hyvällä tuulella, että vähempikin sai mielen kevyeksi. Hän ei voinut mitään huolelle, jota tunsi aina, kun ei hetkeen kuullut Artemiksesta. Entä jos miehelle oli käynyt jotakin? Jos mies oli jälleen pohjamudissa ja kaipasi piristystä, mutta hän oli kaukana poissa eikä edes osannut aavistaa sitä?
"Voisit kertoa sille koirakielellä, etten tarvitse kenenkään suojelua", Veronica huomautti lievää huvittuneisuutta äänessään. Sergei oli jättänyt lenkkeilijöiden mulkoilun kehoituksesta (ei tosin ensimmäisestä, mutta yleensä kolmannella tai neljännellä kiellolla koira oli tajunnut hänen olevan tosissaan), mutta murinaa oli uutta.

"Hieman ainakin."
Kyllä se parantaisi oloa kun leikkisi ettei ymmärtäisi ystävän miltein luokatonta vihjailua. Mokoma nainen, krhm.
"Minä kerron. Ja sinä saat tulla muutaman kerran mukaan kouluttajan luo."
Se olisi paras tapa auttaa Veronicaa siinä, että tuo saisi siirrettyä itsensä Sergein mielestä snautserin yläpuolelle, eikä olisi enää suojeltavan virassa.
"Tai sitten jätän kertomatta ja se saa suojella sinua kun olen poissa."

Sergeihän oli hurmaava koira, joten eikö siihen verratuksi tuleminen ollut suoranainen kehu? Ai ei vai? No voi harmi.
"Minä tulen", nainen myöntyi silmiään pyöräyttäen. Ei olisi koskaan pitänyt myöntää koirien olevan mukavia, kun nyt hän löysi jo itsensä lupautumasta ties mihin koirien kanssa. Tosin Sergeitä hän ei alkaisi käyttää trimmaamossa. Siihen hän veti rajan.
"Miltä ihmeeltä se minua suojelisi?" Veronica kysyi kulmaansa kohottaen. "Roskapussilta, joka on lähtenyt karkuun omistajaltaan, vai kenties oravalta, joka piilottaa käpyjä talvea varten maahan?"