Your new love nest, I presume?

"Ketä tarkempi et olisi siivoamisessa", Caitlin pärskähti. Hänen oli vaikea kuvitella ketään, joka olisi pitänyt asuntonsa siistimpänä kuin Artemis. Saisi nähdä, miten se onnistuisi nyt, kun mies ei asunut enää itsekseen.
"Hänellä on kuudes aisti, joka varoitti että olen saapunut, joten hän on lähtenyt yöksi hotelliin", nainen kiusasi nauraen. Hänen täytyisi ehkä pahoitella Veronicalle aiempaa ryöpytystään. Hän oli sen velkaa. Kaiketi.
"Sehän on ihanaa!" Hän henkäisi ihastuneena. "Niin sitä pitää. Tosin kuka nyt ei voisi pitää Raisasta ja Sergeistä." No, rehellisyyden nimissä Sergeistä pitäminen vaati hieman enemmän töitä, mutta whippet nyt voitti jokaisen puolelleen pelkällä hännän heilautuksella.

"Noh. Ehkä hän soitti Gabriellelle. Morlandin vaimo, kai sinä olet hänet tavannut?"
Kuka ei olisi tavannut tai ainakin kuullut naisesta, josta Morland puhui edelleen kaikille jotka vain suostuivat sekuntiakaan kuuntelemaan.
"Kuulemma heidän poikansa tulee meille hoitoon kun saamme asunnon kuntoon."
Artemis naurahti, vilkaisten ovelle. Ei se ollutkaan hänentuore avovaimonsa.
"Eikö olekin? Sergeikin on edistynyt. Se ei ole niin nihkeä. Kun olemme olleet nyt samassa asunnossa ja uudessa paikassa, se välillä tuntuu suojelevan Veronicaakin."

"Muutaman kerran", Caitlin vastasi kättään heilauttaen ja onnistui niinkin yksinkertaisen eleen kanssa arvioimaan etäisyyden väärin ja kolauttamaan ranneluunsa pöydän reunaan laskiessaan kättään alas. Kolahdus sai punapään irvistämään pienesti. Hupsista.
"Vai on sinusta jo veistelty lapsenvahtikin", nainen pudisti päätään nauraen. Mikäs siinä, kun Artemista asia ei tuntunut haittaavan lainkaan. Hyvää harjoittelua sisarusten lapsia varten, jos ei mitään muuta.
"Voi Sergei. Hienoa, että se edistyy", hän hymyili. "Varmaan tosin se taitaa edelleen kyräillä minua. Olet varmasti kertonut sille kaikkia ikäviä tarinoita minusta, minkä tähden se suhtautuu minuun niin nihkeästi", punapää vitsaili. Eiköhän syy ollut vain siinä, ettei hän ollut jatkuvasti koiran lähettyvillä, vaan kävi kylässä vain silloin tällöin.

"Hei! Veronica on kummitäti ja se kuuluu kummitädin velvollisuuksiin, tai jotain. Ja minä taas olen lapsen seurassa mielelläni, etenkin kun Matthew ei ole mikään kuriton kauhukakara."
Ihan tavallinen yksivuotias lapsi.
"Niin. Näytin sille mitä teit Saksassa Remonen piaffelle."
Hän ei koskaan jättäisi siitä kuittailematta. Ei ikinä.

"Niinhän se kuuluu", Caitlin myönsi suoden yhden lämpimän ajatuksen Itävallassa asuville siskonpojilleen. Hän oli luvannut ottaa pojat hoitoonsa viikoksi joulukuun alussa, eikä hän tiennyt, mitä oikein tekisi viikon ajan kahden lapsen kanssa. Hän olisi hukassa niin toivottomasti.
"Auts", nainen irvisti. "Et taida antaa tämän koskaan olla?" Hän varmisti kulmaansa kohottaen. Artemis varmasti muistuttaisi häntä siitä, että Remonan vahva piaffe oli päässyt heikentymään Saksassa vietettyjen kuukausien aikana, vielä siinäkin vaiheessa, kun Remona jäisi ansaitulle eläkkeelle.
"Mutta onneksesi voin nyt kertoa, että Remonan piaffe on vahvempi kuin koskaan ennen. Juuri viime viikolla teimme muutamia piaffepiruetteja eikä tammakultani rikkonut rytmiään kertaakaan."

Mies virnisti pirullisesti. Hän ei koskaan antaisi sen olla.
"Näetkö? Et voi viedä Remonaa Englannista, tai sen askel kärsii."
Mies napautti ystäväänsä. Ja ehkä kevyesti muistutti, ettei tuon kannattaisi lähteä täältä uudelleen karkuun tai hänellä voisi olla sananen sanottavanaan. Oli riittävästi välimatkaa kun nainen asui Lontoossa.
"Ai niin. Puhuin sinulle aiemmin mahdollisuudesta saada uusi hevonen ratsastettavaksi? Tiedät varmasti Cahir Sullivanin?"
Mies oli irlantilaisia kouluratsastuspuolen nimiä.
"Se hevonen on hänen. Irlantilainen ruuna."

"En selvästi voi", nainen myöntyi naurahtaen. Ei hänellä ollut pienintäkään aietta edes poistua Englannista. Hänen elämänsä oli nyt täällä. Tai siis Lontoossa. Välillä hän kaipasi pohjoista, mutta täällä asuminen ei ollut sen arvoista, että hän joutuisi nukkumaan itsekseen.
"Totta kai", Caitlin nyökkäsi. "Oh, mahtavaa. Teit selkeästi vaikutuksen. Hän ei antaisi hevostaan kenelle tahansa. Minä en koskaan ole päässyt metriä lähemmäs hänen hevosiaan", nainen naurahti. "Hän taitaa pelätä että tartutan kömpelyyteni hevosiin."

Artemis hymähti pehmeästi.
"Olisit päässyt, jos et olisi asunut kesällä Saksassa."
Mies oli kironnut Caitlinin katoamista pohjoisesta, sillä tuo ei halunnut antaa hevosta niin kauas kuin Saksaan asti. Ei se tavallaan ollut kaukana, mutta sitten taas. Sullivan oli tarkka.
"Quintessence XI. En minä saa siitä irti mitä Sullivan haluaa saada, joten kerron sinun palanneen Englantiin kun hän on ratsastajaa vailla."

"Kenties", nainen naurahti. Kenties ei. Ei elämässä auttanut jäädä pohtimaan, mitä olisi voinut tapahtua. Hän tuskin olisi pärjännyt niin hyvin Euroopan mestaruuksissa, jos ei olisi ollut koko kevättä ratsastamassa Saksassa. Se oli tuntunut nostaneen heidät harppauksin uudelle tasolle Remonan kanssa, mikä oli se, mitä hän oli toivonut Saksan työtarjoukseen tarttuessaan.
"Älä kuvittelekaan", Caitlin pudisti päätään nauraen. "Sinä saat loistaa uuden hevosesi kanssa. Minulla saattaa olla pari uutta hevosta tulossa jo muualta", hän hymyili leveästi. Hän tosin keskittyisi Remonaan täysillä, mutta katsoisi nyt, mitä hevosten kanssa tapahtuisi. Muutama lisää ei haittaisi lainkaan. Remona ei voisi olla hänen huippuratsunsa loputtomiin, vaan siinä kohtaa kun Remonan olisi aika jäädä sivuun kilpailuista, olisi mukavaa jos olisi jo tuttu hevonen valmiina odottamassa.

Artemis pudisteli päätään. Ei. Hän ei loistaisi kotimaasta tulleen ruunivoikon kanssa, mutta hän nauttisi tarjotusta mahdollisuudesta niin kauan kuin sitä kestäisi.
"Voi kuule. Minä en loista Quintessencen kanssa. Ja onko? Kerro toki lisää. Miksi minulle ei enää kerrota mitään?"

"Loistatpas. Sinulla on täällä käytössäsi vaikka kuinka monen ammattiratsastajan tarkat silmät, joten mikään ei estä sinua kehittymästä ja viemästä hevosta huipulle asti", nainen totesi hymyillen. Artemis onnistuisi varmasti tavoitteissaan ja pitäisi hevosen omistajan tyytyväisenä. Mies ei huomaisikaan, kuinka nopeasti into kilpailla veisi mennessään.
"Ei siitä ole vielä mitään konkreettista kerrottavaa, siksi sinulle ei ole kerrottu mitään", Caitlin naurahti. "Oli vain puhetta saksalaisen tuttavan kanssa, että kenties keväästä hän lähettäisi pari hevostaan minulle treeniin. Haluan nyt ensin nähdä, miten kaikki muu sujuu." Lontoossa asumisessa oli totuttelemista, eikä hän aina tiennyt, oliko se todella paras ratkaisu hänen ja Remonan kannalta. Hän kaipasi usein pohjoiseen seuratessaan Remonan liikkumista peilien kautta tyytymättömänä näkemäänsä.
"Olet ensimmäinen joka saa kuulla, kunhan jotain kerrottavaa on", nainen lupasi.

Artemis pudisteli päätään, ottaen kulauksen kahviaan.
"Tunnen oloni kuusivuotiaaksi lapseksi liian hienon hevosen selässä."
Ei hänestä taitaisi olla kouluratsastajaksi, ainakaan siinä mittakaavassa ja sille tasolle kuin hän haluaisi. Ehkä hän keksisi vielä elämäänsä sisältöä.
"Niinpä niin. Lupaat aina tuollaista ja sitten huomaan tekeväni esteharjoituksia Remonan sijaan viidelle muullekin hevoselle."

"Pah", Caitlin heilautti kättään eikä tällä kertaa edes osunut pöytään. Pisteet hänelle! "Et olisi saanut ratsua, jos sinun ei luotettaisi pystyvän viemään sitä eteenpäin. Ei kouluratsastus ole mitään hyväntekeväisyyttä. Lahjakkaat ratsastajat saavat lahjakkaat hevoset. Niin se vain menee." Tai rikkaat ratsastajat, se oli toinen vaihtoehto. Niin moni huippuhevonen oli myyty Japaniin ökyrikkaille kilparatsuiksi, ja enää mitaleja keränneistä hevosista ei ollut kuin keskinkertaisiin suorituksiin.
"Ei niitä nyt niin montaa tulisi", nainen nauroi vapautuneesti. "Kaksi korkeintaan. Enkä ole aivan vakuuttunut vielä siitäkään." Hänen täytyisi hieman tunnustella elämän kulkua. Nyt, kun arki Lontoossa alkoi vakiintua aloilleen, hän oli huomannut useana päivänä tuntevansa tuttua levottomuutta raajoissaan. Sitä samaa kutinaa, joka oli ajanut muuttamaan maasta toiseen unelmien perässä. Hän ei tahtonut muuttaa minnekään, mutta hänen vuorokaudessaan oli liikaa tunteja. Sen takia hän oli niin halukkaasti aina nousemassa junankin kyytiin, kun tilaisuus lähteä pohjoiseen tarjoutui.

Irlantilaismies oli rikas, joten hän voisi vedota siihen teoriaan myöhemmin.
"Ole mitä mieltä haluat. Saat huomenna arvioida sen itse."
Artemis hymähti, vilkaisten ovea. Miehen silmissä jopa vilahti naurettavasti huoli. Eihän mitään ollut sattunut? Menetettyään äitinsä, hän oli saattanut muuttua hieman huolehtivaisemmaksi kuin ennen oli ollut.
"Jätin jotain muutakin kertomatta kuulumisistani."

"Arvioin oikein mielelläni", Caitlin vakuutti nyökäten. Mikäs sen parempaa kuin katsoa kouluratsuja. Hän ei ainakaan keksinyt parempaa käyttöä ajalleen. Ei, vaikka miten koettaisi keksimällä keksiä muuta ohjelmaa.
"Mitä?" Hän kysyi kulmat painuen. Mitä mies oli nyt pitänyt häneltä salassa? Tai no, jättänyt kertomatta, kai siinä oli eroa. Eihän aikuinen mies ollut velvollinen kertomaan hänelle menemisistään ja tekemisistään, mutta olihan se nyt silti mukava kuulla rakkaan ystävän kuulumisia.

Artemis antoi sen puhelun valua uudelleen muistoista tajuntaansa. Hän nielaisi, puristaen mukia sormissaan.
"Hieman yli viikko sitten... Äitini siirtyi vihdoinkin sairautensa ulottumattomiin."
Ei hän osannut sanoa että hänen äitinsä oli kuollut. Sille ei vain ollut muotoilua, jota hän voisi käyttää.
"Ja en kaipaa osanottoja. Hukun niihin. Mutta jos... Käyttäydyn oudosti tai huonosti, halusin että tiedät."

"Voi Artemis", nainen huokaisi hiljaa ja tarjosi surullista hymyä miehelle. Ei osanottoja, selvä, mutta hän ei voinut silti olla tuntemasta myötätuntoa ja surua ystävän puolesta.
"Kiitos, että kerroit", hän kiitti kurkottaen koskettamaan miehen kättä pöydän ylitse. Hän arvosti sitä, että mies kertoi hänelle niistäkin asioista elämässään, jotka olivat kipeitä ja surullisia. Hän toivoi, että voisi tehdä enemmän ystävän hyväksi, mutta ei tässä ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Artemis käsittelisi surua omalla tavallaan ja sillä aikaa hän voisi vain tarjota samaa tukea, ystävyyttä ja rakkautta kuin muinakin päivinä vuodesta.

Artemis ei halunnut ajatella asiaa sen enempää. Hän käsitteli asiaa kyllä, eikä jättänyt sitä möröksi nurkkaan kuten isän kuoleman aikoihin oli tehnyt. Silti mies ei kokenut mukavaksi puhua aiheesta.
"Oletko jutellut van der Veenien kanssa hetkeen?"
Hän ei voisi kertoa Caitlinin ystävän tulevasta perheenlisäyksestä, jos Julian ei ollut siitä kertonut. Tai hänen siskonsa.

Caitlin kunnioitti miehen päätöstä vaihtaa puheenaihetta, sillä selkeästi Artemis tiesi itse, miten käsitellä äitinsä poismenoa. Hänellä ei ollut paljoakaan sanottavaa aiheeseen, joten vaihto oli hyvä hänenkin kannaltaan.
"En ole", nainen huokaisi. Hän oli pitänyt huonosti yhteyttä Julianiin viime kuukausina. Hänen sietäisi hävetä. "Ei ole mukamas ollut sopivaa hetkeä." Koska muutaman tekstiviestin lähettämisessähän kesti niin hirvittävän kauan.

Artemiksen kasvoille levisi tietäväinen hymy.
"Sinuna soittaisin. Tai mene käymään. Deirdre on ainakin kotona päivittäin ja varmasti miehensäkin ainakin iltaisin. Ellei hän oli vahtimassa siskontyttöään, ettei löydä tuota hevosen selästä loukkaantumisen jäljiltä."
Hän oli huono peittelemään iloa siskonsa lapsista. Se tarkoittaisi että hän saisi olla eno, eikä se tuntunut kamalalta ajatukselta. Ei ollenkaan.

Caitlin naurahti.
"Kenties pelmahdan huomenna tervehtimään heitä oven taakse, ellen törmää ensin tallilla Julianiin", nainen totesi hymyillen. Kyllähän sitä nyt piti käyttää aikansa hyödyksi kun oli pohjoiseen saakka saapunut. Hän kävisi lyömässä lukkoon viimeiset yksityiskohdat tehovalmennusviikonloppuaan varten tallilla, jotta paikat saataisiin mainostukseen ja myyntiin, ja sen jälkeen hän voisi kiertää ystävän ovelta toiselle. Paitsi tallilla kun olisi, täytyisihän hänen nähdä Artemiksen uusi hevonen - ja Amadeus. Amadeus oli jo itsessään riittävä syy tulla käymään pohjoisessa.
"Tiedätkö, välillä kaipaan tänne takaisin", Caitlin tunnusti kahvikuppinsa takaa haikean hymynhäiveen kera. Hänellä oli ollut hyvä elämä täällä. Kai sitä sai aina ajoittain kaivata?

"Suosittelen."
Julian varmasti kertoisi innosta puhkuen ystävälleen uutiset, sitä irlantilaismies ei epäillyt hetkeäkään. Jos Deirdren sanoihin oli luottamista, Alankomaista muuttanut mies oli enemmän kuin onnellinen uutisesta, joka oli hetkeksi lamaannuttanut hänen siskonsa Tuonkin toki onnesta.
"Ai?"
Hän ei tiennyt mitä sanoisi siihen. Hän ymmärsi kaipuun, Caitlin harvoin puhui ystävistä joita tapasi Lontoossa. Se antoi miehelle syyn olettaa, ettei noita ollut liiaksi asti.
"Harmi että David ei voi tehdä töitään täältä."
Se olisi ollut täydellinen ratkaisu noille, mutta valitettavasti ei kovin toimiva.

Hän varmistaisi, että ehtisi nähdä Veenit jotenkin. Olisi se sitten pikainen kuulumisten vaihto valmennusten välissä Julianin kanssa tai kuppi kuumaa miehen ja Deirdren kotona, hän pitäisi huolen, että he ehtisivät nähdä.
"Niin", Caitlin huokaisi pieni hymynhäive yhä huulillaan. Davidin työt olivat Lontoossa, ja kuten Saksa oli jo näyttänyt, ei miestä saanut edes kahden työkeikan välissä pidettyä kaukana Lontoosta pitkiä aikoja kerrallaan.
"No mutta, meillä on hurmaava asunto Lontoossa ja Remonalla suloinen, pieni siisti tallipaikka. Eikä junamatka ole kuin kolmisen tuntia tänne, joten pääsen hyvin tervehtimään sinua milloin mielin", nainen totesi. Ei Lontoo ollut kaukana. Se ei vain tarjonnut samanlaista rutiinia, kuin minkä keskellä hän oli tottunut elämään. Päivät eivät kuluneetkaan tallilla, vaan siellä tuli vain käytyä. Lyhyt vierailu Remonan luokse, ja takaisin kotiin. Kotiin, jossa David oli yhä vähemmän, mitä pidemmiksi harjoitukset venyivät. Pian he eläisivät jälleen eri aikatauluissa, kun hän olisi aamupäivällä tallilla ja mies puolestaan illat teatterilla.

"Se on tärkeintä. Ja saat tulla koska tahansa. Veronicakaan ei uskalla kieltää sinua."
Mies nauroi pehmeästi. Ei tosiaan, voimakastahtoinen englantilainen tuntui edelleen pelkäävän jopa hänen ystävänsä nimeäkin. Se oli tavallaan huvittavaa, tavallaan ei.
"Mutta tarkoitan sitä. Minulla ei ole liikaa ystäviä ja sinuaon ihana nähdä."

"En välttämättä kuuntelisi hänen kieltoaan, vaikka hän yrittäisi", Caitlin tunnusti nauraen. Hän ei katselisi hyvällä ketään, joka yrittäisi astua hänen ja Artemiksen väliin silloin harvoin, kun he ehtivät kasvokkain nähdä. Artemis oli hänen ystävänsä, eivätkä muut voisi sille yhtään mitään.
"Samat sanat", punapää hymyili leveästi. Hänellä oli Lontoossa siskonsa sekä yksi uusi tuttava tallilta, mutta loput hänen tuttavistaan Lontoosta olivat Davidin ystäviä. Niin paljon kuin hän teatteriväkeä rakastikin, ei joukossa ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää kahville tai lounasseuraksi itsekseen.
"Sinun on paras olla täällä sinä viikonloppuna tammikuussa, kun tulen valmentamaan väkeä. Kuka tietää, ehkä voin sovittaa aikatauluihin muutaman yksityisvalmennuksen sinulle ja Amadeuksellekin", hän virnisti. Samalla vaivallahan sitä valmentaisi ystävääkin, kun valmensi vielä tuntematonta joukkoa ratsukoitakin. Saisi nähdä, täyttyisikö tehokurssi lainkaan, vai vietäisiinkö paikat käsistä. Hän ei osannut enää arvioida, mitä odottaa. Siitä tuntui olevan niin kauan (kohta vuosi!) kun hän oli viimeksi valmentanut täällä.