Your new love nest, I presume?

"Sinun pitäisi nähdä. Caitlin on kouluratsastuksen huippuja. Se on niin kaunista ja vaivatonta. Vaikka joskus hän kyllä..."
Artemis lopetti lauseena, kun kuunteli oliko irlantilaisnainen kolistelemassa alas. Ei ollut. No, nyt hän oli unohtanut mitä sanoa. Hitto.
"Niin, yksi. Hän on outo ja hullu kaikkien muidenkin edestä."

"Aistinko pientä ylpeyttä ystävästä?" Veronica kohotti kulmaansa huvittuneena. Artemis harvoin puhui kovinkaan lämpimästi muiden ratsastustaidoista - ainakaan tallilla. Valmennuksissa miehestä oli vaikea ellei jopa mahdoton saada kehuja irti, mitä hän oli valmennettavien puheita seurannut ja itse katsomossa istuskellessaan huomannut.
"Sitä hän varmasti on", englantilaisnainen naurahti ja kurkotti suukottamaan miehen poskea. "Kai sitä täytyy hieman hullu ollakin, että pysyy sinun tahdissasi."

"Aistit. Jos olen ikinä puoliksi yhtä hyvä kuin Caitlin, voin olla tyytyväinen."
Artemis ei tosiaan odottanut itsestään korkeita kouluratsastajana. Hän tiesi sen, ettei parhainkaan tahto ja halu aina riittänyt siihen mitä se oikeasti vaati.
"Se tarkoittaa että sinäkin olet hullu, rakas."

"Oh, hänen täytyy siis olla todella hyvä", Veronica naurahti. Se kuulosti Artemiksen suusta melkoiselta kehulta. Mies ei koskaan tyytynyt vähään, joten puoliksi yhtä hyvä kuin Caitlin tarkoitti punapään olevan ainakin ystävänsä mielestä loistava.
"En ole koskaan kiistänyt sitä", nainen huomautti nenäänsä huvittuneesti nyrpistäen. "Mutta sitähän sinä et tietenkään muille kerro, ethän, rakas?" Katseeseen hiipivä särmä kertoi, että retoriseen kysymykseen oli yksi ainoa oikea vastaus hiljaisuuden lisäksi.

Artemis vilkaisi naisystäväänsä pilke silmäkulmassa. Hän haki vaivihkaa kevyen otteen tuon ranteista, ettei tulisi leikkimielisen hutkaisun kohteeksi.
"Mmmmmm. Et varmasti."
Vieno, vino virne hiipi kalpeille kasvoille.
"En tietenkään. Koska minun ei tarvitse kertoa."

Veronica oli huitaisemassa miestä vain tajutakseen, että Artemis oli kahta askelta edellä ja tarttunut jo kiinni hänen ranteeseensa. Nainen siristi silmiään tuijottaessaan miestä syyttävänä.
"Olet aivan kauhea ihminen", hän julisti kumartuen hitaasti lähemmäs miestä. "Ja juuri sen tähden rakastan sinua", hän lisäsi matalasti kuiskaten ennenkö painoi suukon miehen korvanlehdelle.

Artemis virnisti leveästi. Hän ei aikonut hävetä, vaikka nainen syytti häntä kauheaksi. Hän siveli ranteita peukaloillaan, katsellen Veronican siristyneitä silmiä. Hän nauroi pehmeästi, suukottaen Veronican kaulaa. Kun se siinä nyt oli. 
"Olen ilolla kauhea, jos se on syy miksi rakastat minua."

"Yksi niistä syistä", Veronica tarkensi hiljaa nauraen. Mies oli harvinaisen levottomalla tuulella tänään, jos häneltä kysyttiin, mutta eipä sillä nyt ollut väliä, kun miehen ystävä oli yläkerrassa. Nainen käänsi päätään painaen suudelman miehen huulille. Huulipuna oli tullut tuhottua jo aiemmin, joten mitä väliä sillä enää oli?
Ylhäältä kuuluva kolahdus tosin sai Veronican säpsähtämään, vetäytymään kauemmas miehestä ja kääntymään portaiden suuntaan. Miksi tuo kuulosti siltä, että Caitlin oli kaatunut suihkussa?
"Jos ystäväsi murtaa niskansa kylpyhuoneessamme, en anna sitä sinulle koskaan anteeksi", Veronica totesi. He eivät tarvinneet ruumista vihkimään uutta kotiaan käyttöön, kiitoksia vain.

Artemis havahtui kolinaan, huokaisten syvään. Veronican sanat saivat hänet nauramaan hieman. 
"Käyn katsomassa." 
Raisa kannoillaan mies asteli ylös. 
"Caitlin, kaikki kunnossa?"

Veronica laski miehen menemään päätään pudistellen. Kaikkea kanssa. Nainen suunnisti laittamaan työtarpeitaan valmiiksi seuraavaa aamua varten, sillä kummasti hän oli viikonlopun aikana ehtinyt levittää tavaransa aina läppäristä lähtien ympäri asuntoa. Olkoonkin, että Artemis aina siivosi hänen jälkiään.
"Kaikki kunnossa", nainen vakuutti oven takaa naurua äänessään. "Potkaisin vain polveni lavuaariin." Hän oli sentään selvinnyt suihkusta kaatumatta! Pisteet hänelle. Nainen astahti kylpytakkiin kietoutuneena tasanteen puolelle ja hymyili pisamaiset posket kuuman veden punoittamina miehelle.
"Ei syytä huoleen, olen ihan yhtenä kappaleena." Mitä nyt hankkinut muutaman mustelman lisää jo valmiiksi mustelmien kirjomiin jalkoihin ja käsiin, mutta sellaista se oli.

Artemis huokaisi naisen sanoille. Niinpä niin. Polvi lavuaarissa. Jessus. 
"Olet mahdoton. Tämän takia minä nousin?"

"Anteeksi että tuotin pettymyksen", Caitlin nauroi raikuvasti. "Voin koettaa kaatua seuraavalla kerralla niin, että saat kaivaa ensiaputarvikkeesi esille." Tai sitten ei. Ehkä oli parempi koettaa pysyä jaloillaan eikä kolhia itseään turhan pahasti. Hän epäili, että monet ihmiset hänen elämässään arvostaisivat sitä.

"En minä sitä tarkoita!"
Artemis ähkäisi nauraen, pudistellen päätään. Ei hän tosiaan toivonut naisen tölvivän itseään.
"Minulla vain olisi ollut parempaa tekemistä."

"Epäilemättä", nainen naurahti taputtaen ohikulkeissaan miehen käsivartta. "Mene jatkamaan parempaa tekemistäsi. Minä taidan hipsiä nukkumaan, niin pääsemme aamulla jo tallille." Koska kukapa sitä haluaisi lähteä tallille vasta keskipäivällä? Aamuvarhaisella sillä kuului olla. Päivä ei lähtenyt kunnolla käyntiin ennen kuin oli päässyt hevosten keskelle.

Artemis naurahti käheästi naisen sanoille. Niinpä niin.
"Minä menen. Oíche mhaith."
Koska miksi toivottaa hyvää yötä englanniksi, kun saattoi tehdä sen omalla äidinkielellään. Mies asteli alas, ottaakseen iltalääkkeet keittiössä ja pienen iltapalan.
"Haluatko iltapalaa, rakas?"

Caitlin toisti hyvän yön toivotuksen takaisin miehelle hymy huulillaan, ennenkö suunnisti huoneeseen, joka hänelle oli vierailun ajaksi annettu. Hän voisi laittaa viestiä Davidille ja vahvistaa suunnitelmansa paluumatkasta tiistaiaamuna. Ihan vain, jotta mies tietäisi milloin hän oli kotiutumassa.
"Olen edelleen aivan täynnä siitä pihvistä", Veronica totesi sulloen viimeisen kansion työsalkkuunsa. Ehkä hänellä oli nyt kaikki huomista varten - paitsi ettei hän ollut nähnyt kynäpakettia sitten perjantain, kun oli ostanut itselleen uusia yliviivaustusseja.
"Rakas, oletko nähnyt settiä tusseja missään?" Hän kysäisi vaeltaen keittiöön katsomaan Artemiksen perään. Ihan kuin mies ei olisi osannut ottaa lääkkeitä ilman hänen läsnäoloaankin.

Artemis kumosi dosetista lääkkeet kädelleen, vilkaisten Veronicaa olkansa yli.
"Siivosin ne tuonne." Hän osoitti lipastoa, jonka ylimmässä laatikossa piti penaalia, paperia ja muuta sellaista. Nyt kun työhuone ei ollut vielä käyttökelpoinen. Kun piti odottaa uutta kirjoituspöytää. Kulmapöytä, jolle molempien tietokoneet tarvittaessa mahtuisivat.
"Oletko varma?"

"Olen varma", nainen nyökkäsi, kääntyi kannoillaan ja marssi noutamaan tussipaketin lipaston laatikosta. Olisihan se pitänyt arvata, että Artemis siivoaisi keittiön tasolle lojumaan jätetyt tussit muualle. Hän sujautti paketin työsalkkuunsa kaikkien papereiden ja läppärin seuraksi, jätti salkun eteiseen valmiiksi aamua varten ja palasi Artemiksen luokse.
"Sergei täytynee sulkea makuuhuoneeseen yöksi, ettei se käy järsimässä Caitlinin varpaita?" Veronica kysyi huvittuneena ja kumartui rapsuttamaan Raisaa, kun hyväntuulinen whippet vipelsi hänen ohitseen.

"Pitää. Se voi muuten mennä mulkoilemaan vierashuoeen ovelle tai olla päästämättä Caitlinia vessaan yöllä."
Mies naurahti, ottaen itselleen kaapista soijajogurtin. Jotain pitäisi syödä iltapalaksi, hänen ainakin. Ettei kukaan voisi sanoa, että hän oli hypännyt sen yli. Hän avasi jogurtin ja otti lusikallisen, nojaten luisevan lantionsa keittiön tasoa vasten.

"Tiedätkö, se voisi oikeastaan olla kaikkien turvallisuuden kannalta parasta", Veronica pohti leikillään. "Portaikossa ei ole lapsiporttia. Erittäin sulavaliikkeinen ystäväsi saattaisi sukeltaa pää edellä alas eksyessään matkalla kylpyhuoneeseen." Toivottavasti ei. Hän ei tosiaan tahtonut onnettomuutta varjostamaan uuden kodin onnea. Välillä hänen kävi sääliksi naisen etelässä asuvaa aviomiestä. Miten kukaan selviäisi hengissä seuratessaan Caitlinin kompurointia?
"Luojan kiitos sinun tasapainoaistissasi ei ole vikaa", Veronica huokaisi astuen lähemmäs miestä ja kietoi kätensä tuon selän ympärille painautuakseen tyytyväisenä vasten Artemiksen kylkeä. Hän voisi hyvin halailla miestä sen aikaa kun tuo söi jogurttiaan. Ai ei vai? No, meni jo.

Artemis ei voinut olla nauramatta.
"Olet kyllä tuossa oikeassa."
Hän osoitti naista lusikalla ennen kuin kauhaisi sillä uuden lusikallisen suuhunsa. Se taisi kyllä olla enemmän soijavanukas kuin jogurtti, mutta oliko se niin tarkkaa?
"Mieti millaista se olisi. Miltein kaksi metriä miestä kumossa tämän tästä."
Häntä ei haitannut tulla halailluksi.

"Olen aina oikeassa", Veronica muistutti leveästi virnistäen. Niinpä niin. Tosin tällä kertaa hän tiesi olevansa oikeassa. Se ei vaatinut paljoa päättelykykyä. Riitti, että seurasi Caitlinin kulkua muutaman minuutin ajan.
"Se olisi stressaavaa. Vanhentuisin silmissä", nainen totesi päätään pudistaen. Ehei, Artemiksen oli paras pysyä jaloillaan.

"Se olisi sääli. Olet niin kaunis näin. Epäilen välillä että väität olevasi vanhempi mitä olet."
Mies huomautti pehmeästi. Veronica oli kaunis, hänen silmissään ainakin. Ihana nainen.
"En kyllä tiedä miten sain sinut."

"Miksi ihmeessä väittäisin olevani vanhempi kuin olen?" Veronica kysyi epäuskoisena. Eihän siinä ollut mitään järkeä! Hän koettaisi väittää olevansa nuorempi, jos väitteellä vain olisi mitään toivoa mennä läpi.
"Olit sarjamurhaaja edellisessä elämässä. Tämä on nyt karman kosto", nainen totesi huultaan purren, ettei vallan nauraisi. Kuka nyt oikeasti juhli siitä, että oli päätynyt muuttamaan yhteen asianajajan kanssa? Eikö heidän kuulunut olla ihmiskunnan kamalinta pohjasakkaa?

"En minä tiedä. On monta asiaa joita en ymmärrä naisissa."
Mies myönsi nauraen, halaten Veronicaa kevyesti toisella kädellään, kun jätti lusikan purkkiin hetkeksi. Oli tämäkin tapa viettää iltaa.
"Mmm, niinkö? Se olisi siis edellisen elämäni paras päätös."