Your new love nest, I presume?

Sunnuntai 12. marraskuuta - Iltapäivä

Artemis ei ollut saanut Caitlinilta mitään yhteydenottoa ja rehellisyyden nimissä ei ollut uskaltanut myöskään itse ottaa yhteyttä ystäväänsä. Hän oletti tuon olevan kiireinen Remonan ja Davidin kanssa. Vielä vuotta nuorempi avioliitto varmasti piti kiireisenä, mikä antoi irlantilaismiehelle lisäaikaa keksiä selitystä sille, miten hän oli alle kahdessa viikossa yllättäen muuttanut tavaransa Newcastlen keskustassa sijaitsevasta kerrostaloasunnosta kaupungin laitamille, suloiseen ja uuteen paritalonpuolikkaaseen. Se oli yksi elämän parhaita päätöksiä, eikä mies ollut aikeissa katua sitä, ihan sama miten painokkaasti Deirdre ja Aiden olivat kritisoineet hänen päätöstään. Edes äidin kuolema ei ollut estänyt esikoista ja kuopusta kertomasta painokasta mielipidettään. Onneksi keskustelu oli päättynyt varsin lyhyeen, Artemiksen ilmoitettua olevansa kaikesta huolimatta äärettömän onnellinen naisen kanssa. Ei, heidän suhteensa ei ollut helppo, mutta ei ollut kyse siitä. Aiden oli kihloissa naisen kanssa jonka kanssa nuo odottivat vahingosta seurannutta lastaan (olkoonkin että pari vaikutti, luojan kiitos, onnelliselta. Deirdre taas oli vältellyt uudelleen tapaamansa nuoruuden rakkauden naimista miltein viimeiseen asti, joten siskollakaan ei varsinaisesti ollut varaa kommentoida. Artemis oli jopa muistuttanut, että Veronica ei ollut suostunut kosintaan, Deirdre taas oli pitänyt kihlauksen aikana Juliania melko löysässä hirressä häiden suhteen.
Ei ollut kenellekään yllätys, että keskustelu oli loppunut heidän kahden osalta hyvin lyhyeen, sillä sisko ei ollut iloinen muistutuksesta.

Joten, nyt hän saattoi nauttia sunnuntaista kaikessa rauhassa. Veronica oli ottanut koirat ja lähtenyt tarpomaan nummille, jotka aukesivat heti tien toisella puolella talon edessä. Hiljaisuus suorastaan kohisi korvissa, katketen vain kirjan sivujen kahistessa kun mies käänsi sivuja edistymisensä tahtiin. Teemuki höyrysi sohvapöydällä, odottaen jäähtymistään edes jollakin tavalla juomalämpöiseksi. Ovikellon sointi kylläkin rikkoi hänen täydellisen hiljaisuutensa, saaden oranssit kulmat kurtistumaan. Hiukset hän oli käynyt värjäyttämässä kampaajalla mahdollisimman lähelle luonnollista sävyään, jotta voisi antaa värin vain haalistua pois. Veronica oli saanut haluamansa, pisamakasvoisen ja punatukkaisen miehen takaisin. Musta ei tosiaan sopinut hänelle, mutta naiselle hän ei ollut sitä muotoillut niin.
Pitkä irlantilaismies vääntäytyi ylös sohvalta sulavin liikkein, astellen ovelle. Hänellä oli yllään tavalliseen tapaansa kauluspaita ja suorat housut, hän kun ei harrastanut mitään muuta. Oven avattuaan Artemis jäi tuijottamaan hiljaisuudessa oven takana olevaa naista.

Caitlin oli saanut kolmetuntisen junamatkan kulumaan yllättävän helposti kuunnellessaan musiikkia puhelimeltaan ja lukemalla kirjaa. Hänen oli ollut tarkoitus hankkia lukulaite, jotta mukana ei tarvitsisi aina kantaa fyysisiä kirjoja, mutta se oli jäänyt. Ja jäänyt ja jäänyt, kunnes hän oli vain luopunut ideasta ja jatkanut painavien kirjojen kantamista laukussaan. Nytkin hän oli - vieruskaverinsa suureksi huvitukseksi - paneutunut lukemaan Randall Munroen What If?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions -kirjaa niin, että oli nauranut vedet silmissä joillekin kysymyksille, mutta ennen kaikkea niihin annetuille vastauksille. Tässä oli syy sille, miksi hän jätti fiktiiviset teokset kaupan hyllylle. Maailmaan mahtui niin paljon nerokkaita kirjoja, jotka eivät edes sisältäneet fiktiota, ettei hänellä ollut aikaa lukea jonkun mielikuvituksen tuotoksia.
Hän oli ollut suorastaan pettynyt, kun junamatka oli tullut päätökseensä ja hänen oli pitänyt sulloa kirja laukkuunsa kiireen vilkkaa ja kompuroida ulos junasta niin, että oli täysin laiturille ennen häntä astuneen herrasmiehen ansiota, ettei nainen päätynyt putoamaan kasvoilleen laiturille. Kiitettyään pelastajaansa leveällä hymyllä ja sydämellisellä kiitoksella, Caitlin oli jatkanut matkaansa kohti taksitolppaa. Hän käveli matkalla päin roskakoria sekä ovea (hän olisi voinut vannoa, että siinä luki työnnä eikä vedä), ja kompastui katukiveykseen noustessaan taksin kyytiin. Enemmän tai vähemmän kolhittuna nainen heilautti laukkunsa nahkaiselle takapenkille viereensä ja hymyili antaessaan osoitteen taksikuskille.

Caitlin seurasi uteliaana ikkunasta vaihtuvia maisemia, kun taksikuski suunnisti kaupungin ulkopuolella olevalle paritalolle. Asuinalue ei näyttänyt hullummalta, mutta se ei myöskään näyttänyt Artemikselta. Ei hän tosin osannut sanoa, oliko kerrostalokaan välttämättä ollut ystävän näköinen, mutta tämä alue ei ainakaan ollut. Caitlin maksoi taksin, nousi kyydistä kolauttaen päälakensa taksin kattoon ja pysähtyi katselemaan taloa jalkakäytävältä. Se ei tosiaankaan näyttänyt asunnolta, jonka hän olisi kuvitellut rakkaalle ystävälleen. Nainen siristi vihreitä silmiään, sipaisi punaisen hiuskiekuran pois kasvoiltaan ja suunnisti ovelle uhraten vain ohimenevän ajatuksen sille, mitä tekisi, jos kukaan ei olisikaan kotona - tai vielä pahempaa, vain Veronica olisi kotona. Ehkä olisi ollut järkevämpää varoittaa Artemista siitä, että hän oli tulossa kylään, mutta mies oli aikanaan yllättänyt hänet ilmestymällä Saksaan. Takaisinmaksun aika, selvästi.

Hän soitti ovikelloa ja tunsi leveän, sädehtivän hymyn leviävän pisamaisille kasvoilleen, kun aukeavan oven takaa paljastui tuttu, pitkänhuiskea, punapäinen mies.
"Hei vieras", nainen tervehti naurua äänessään ja astui lupia kyselemättä lähemmäs halatakseen Artemista pikaisesti. Mies näytti ehdottomasti paremmalta kuin viimeksi, kun hän oli ollut pohjoisessa käymässä - oliko siitä oikeasti jo kaksi kuukautta? Ei ihme, että ikävä oli ehtinyt yllättämään. Caitlin kuikuili uteliaana miehen ohitse sisälle asuntoon. Missä olivat koirat, joista nuorempi saapui aina ilolla tervehtimään siinä missä Sergei piti huolen, ettei hän unohtanut olevansa vieraana talossa.
"Mitä kuuluu?" Hän kysäisi pirteästi ja sipaisi seuraavan hiuskiekuran korvansa taakse. Oli ollut virhe pitää hiukset auki - ne tuntuivat olevan koko ajan kasvoilla tavallistakin pahemmin.

Vasta tuijotettuaan hetken Artemis ymmärsi tuijottavansa. Caitlin oli pohjoisessa? 
"Hei! Tule sisään." 
Miehen kasvoille levisi pehmeä hymy. Oli outoa kun peräkkäisinä päivinä oli oven takana ihminen, jolle hän saattoi hymyillen esittää sen kutsun. 
"No... Muuttolaatikoita. Ja uutta kouluratsua. Ei sen ihmeellisempää. Osoitteenmuutoskortti taisi tulla perille?" 
Mies esitti kysymyksen varovasti.
"Veronica on koirien kanssa ulkona. Olisit ilmoittanut, olisimme tulleet hakemaan."

Caitlin astui sisälle asuntoon potkaisten kengät jalastaan heti eteisessä. Hän riisui myös takkinsa naulaan ja laski kantamansa viikonloppulaukun seinän vierustalle, ennenkö asteli sen pidemmälle uudessa asunnossa.
"Muuttolaatikoissa riittää puuhaa", hän hymähti huvittuneena. Hän muisti itsekin, miten työlästä kaiken purkaminen oli ollut, jos oli päätynyt viemään mukanaan enemmän tavaraa kuin vain pari matkalaukullista vaatteita.
"Jos olisin ilmoittanut, en olisi saanut todistaa hurmaavaa hämmennystäsi kynnyksellä", nainen virnisti vinosti. Kortti oli tullut perille, senhän tähden hän oli tähän osoitteeseen osannut saapua. Punapään oli tosin myönnettävä, että kortti oli herättänyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
"Uudessa kouluratsussa on aina ihmeellisyyttä. Kerro kaikki", Caitlin kannusti päätyen riisumaan vihreänkirjavan huivinsakin, kun totesi asunnon paljon lämpimämmäksi kuin syksyisen - talvisen? - ulkoilman.

"Olet ilkeä."
Artemis huomautti pehmeästi, päästäen ystävänsä pidemmälle.
"Ilmeisesti hyvä että vierashuoneeseen voi jo päästää ihmisen nukkumaan."
Jotenkin hän oletti ystävänsä yöpyvän heillä, vaikka ei voinut olla varma. Ei hän rehellisesti tiennyt Caitlinin ystävistä kovin paljoa.
"No... Mitä tästä kertoisi? Se on talo."
Talo, jonka hän oli ostanut Veronican kanssa.
"Haluat kuitenkin sanoa jotain. Teetä tai kahvia?"

"Olen irlantilainen", nainen korjasi vino virne pisamaisilla kasvoillaan. Ei hän ollut ilkeä, ei ainakaan sen ilkeämpi kuin Artemis oli hänelle - eli ei lainkaan ilkeä. Hän oli mukava, tulla nyt katsomaan ystävää yllätyksenä. Kukapa ei tahtonut moista yllätystä ovensa taakse kompuroimaan?
"Voin kyllä mennä muuallekin, ei minun takiani tarvitse hätäillä", punapää vakuutti naurahtaen. Hän löytäisi aina paikan, jossa nukkua. Jos ei muutoin niin sitähän varten hotellit, hostellit ja bed and breakfastit olivat.
"Tiedätkö, kahvi voisi oikeastaan maittaa yllättävän hyvin junamatkan jälkeen", nainen pohti katsellen häipeilemättömän uteliaana ympärilleen. Asunto vaikutti näin pikaisella vilkaisulla oikein mukavalta. Eihän siitä voisi mennä varmaksi sanomaan, ennenkö Artemis olisi saanut aikaa tehdä asunnosta itsensä näköisen, tai Veronican kanssa heidän näköisensä, miten tahansa.
"Haluan aina sanoa vaikka mitä. Olen puhelias, jos et ole vielä sitä huomannut", Caitlin virnisti ja suki jälleen hiuksia pois kasvoiltaan. "Mutta kerro ensin kaikki hevosistasi. Miten lempijättiläiseni voi? Entä huippumamma ja tulevaisuuden suurin tähti?"

"Ei, toki voit nukkua täällä. Ehkä oli intuitiota että vierashuone ei ole täynnä laatikoita ja kaaosta."
Artemis korjasi, johdattaenn naisen alakerrassa keittiöön. Jos hän sai Caitlinin käymään pohjoiseen, hän mielellään tarjosi naiselle yöpaikan, joka tarjosi mahdollisuuden viettää hieman enemmän aikaa ystävän seurassa, ennen kuin tuo karkaisi Lontooseen takaisin.
"Olen huomannut. Lempijättiläisesi voi loistavasti. Minulla on sinulle näytettävää, jos et kiirehdi huomenna takaisin."
Hän oli pitänyt tätä salassa, odottanut milloin Caitlin tulisi kylään. Amadeus oli edistynyt valtavasti, eikä hän halunnut jakaa sellaista riemua videolla.
"Party Politics ja Rigoletto voivat hienosti. Rigoletto on oikein kelvollinen varsa."
Artemis otti pressopannun esiin, naksauttaen vedenkeittimen päälle. Hän oli luopunut keittimestä ajat sitten.

"Kiitos, arvostan sitä", nainen kiitti lämpimästi ja hymyili seuratessaan Artemista pidemmälle asunnon syövereihin. Se antoi entistä enemmän mahdollisuuksia kuikuilla ympärilleen ja katsella, miltä miehen uusi koti näytti. Ei vielä kovin kodilta, mutta äkkiäkös pariskunta saisi loputkin muuttolaatikot purettua. Tai sitten eivät, toisethan tuntuivat asuvan kuukausikaupalla laatikoiden keskellä. Hän ei olisi pysynyt hengissä, jos he olisivat muuttaneet niin hitaasti Davidin kanssa.
"En kiirehdi, olen joka tapauksessa menossa huomenna Rosings Parkiin hiomaan muutamia yksityiskohtia ensi vuoden valmennusviikonloppua varten", Caitlin vakuutti. Hänellä olisi aina aikaa Artemikselle, ja vaikka työt olivatkin osin tuoneet häntä pohjoiseen, oli hän päättänyt tulla aiemmin kuin olisi tarvinnut voidakseen viettää pidemmän aikaa Artemiksen seurassa.
"Rigoletto on varmasti enemmän kuin kelvollinen varsa. Opettelisit kehumaan hevosiasi, hyvä mies!" Nainen nauroi iloisesti ja päätti niin omansa kuin Artemiksen turvallisuuden tähden istahtaa alas. Ainakaan hän ei törmäilisi mihinkään tai sukeltaisi otsa edellä päin keittiön tasoa.

"Hienoa. Näytän sinulle siis jotakin siellä."
Esimerkiksi sen miten hyvin kuulolla jättimäinen oldenburg kulki nykyään tai sen, miten upeaksi sen liikkeet oli saatu hiottua. Siihen nähden, ettei Artemis ollut ostanut itselleen hevosta, jolla olisi kuulunut olla taitotasoa sellaiseen ehkä ikinä.
"Minähän kehuin. Sanoin sen olevan oikein kelvollinen hevoslapsi."
Irlantilainen kaatoi kuuman veden pressopannuun ja painoi mäntän alas hitaasti, suodattaen heille siitä tuoreen kahvin. Hän toi pannun ja kaksi mukia pöytään.
"Et sinä ottaisi mozzarellapiirasta? Leivoin sen eilen ja sitä on vielä."
Effie ei ollut juurikaan sitä kelpuuttanut. Voi Effie. Pitäisi kysyä naisen kuulumisia pian.

"Maltan hädin tuskin odottaa", nainen virnisti leveästi. Selkeästi miehellä oli jotakin iloista kerrottavaa tai näytettävää hevosistaan, joten oliko ihmekään, että hänen uteliaisuutensa heräsi? Huomenna sen näkisi, mitä Artemis tahtoi hänelle esitellä.
"Eli se on toisin sanottuna upea, hyväkäytöksinen ja hyvänluonteinen varsa, joka kasvaa sopusuhtaisesti ja käyttäytyy moitteettomasti ihmisten lähellä", Caitlin täydensi naurua äänessään. Miehen kelvollinen tarkoitti kutakuinkin samaa kuin muiden sadunomainen, täydellinen tai uskomaton.
"Oh, mikä ettei. Kuulostaa herkulliselta", nainen totesi yllättyneenä. Vai oli Artemis innostunut leipomaan uudessa kodissaan. Sehän oli hienoa! Kenties mies oli vihdoin ottanut uskoakseen hänen patistelujaan ja alkanut hyödyntää taitojaan keittiössä.

Hän teki mielellään ruokaa, eikä Veronica valittanut siitä. Artemis palasi vuoan ja kahden lautasen kanssa pöytään. Kyllä, hän aikoisi itseä ottaa mozzarellan, sipulin, tomaatin ja peston maustamaa piirakkaa itsekin. Hän yritti syödä kuin normaali ihminen, kun asui sellaisen kanssa.
"Ota siitä vain. Halusitko maitoa kahviin?"
Ei hän voinut enää sellaista muistaa.
"Joten, mitä sinulle kuuluu?"

"En, tämä on oikein hyvä näin", Caitlin vakuutti. Tallilla oppi juomaan kahvinsa mustana, sillä kenellä nyt olisi aikaa etsiä maitoa joka välissä. Tai edes tilaa kupissa maitotilkalle, kun tavoitteena oli jo valmiiksi tunkea kaksi litraa tervaksi keitettyä kahvia puolen litran termosmukiin.
"Ei mitään kovinkaan erityistä", nainen totesi leikaten itselleen palan piirakasta, joka näytti oikein herkulliselta. Milloinpa Artemiksen kokkailut olisivat katastrofeja olleetkaan. "Käyn tallilla, vietän illat kotona Davidin kanssa", hän kohautti harteitaan pienesti. Siinähän se aika kului.
"Remona voi hyvin. En malta odottaa, että pääset näkemään uuden vapaaohjelmamme ensi kaudelle. Se on todennäköisesti katastrofi ensimmäisissä kilpailuissa, mutta jos sen saa osumaan kohdalleen, tavoittelemme tähtiä." Hänellä oli loputtomiin uskoa upeaan, lahjakkaaseen tammaan, joka oli tanssinut hänet mitalisijoille kesän Euroopan mestaruuksissakin.

Artemis otti itselleen maitoa kahviin. Miksi juoda kotona mustana, kun tallilla sitä tuli harrastettua jo riittämiin? Kuten Caitlin sen ajatteli, kuka tuhlaisi töissä termosmukissa tilaa maidolle? Ei kuikaan.
"Oh? En malta odottaa."
Miehen äänessä kipaisi kaipaava sävy. Miten hän kaipasikaan sitä seuraavan kauden odotusta, valmistautumista, hevosten hiomista täydellisyyteen ja hyvään kuntoon. Se oli ollut osa miehen elämää niin kauan, että ilman oli vaikea elää.
"Varmasti pääsette tähtiin. En epäile hetkeäkään."

"Se on epäilemättä paras vapaaohjelma, jonka olen ikinä rakentanut", nainen totesi. Vielä hän ei ollut päässyt tosissaan harjoittelemaan sitä Remonan kanssa, mutta eipä ensimmäisiä vapaaohjelmaluokkia ollut edessäkään tällä ohjelmalla kuin vasta maaliskuussa.
"En minäkään, jos aivan totta puhutaan", Caitlin myönsi. "Remona on hevonen, jollaista minulla ei ole ollut koko urani aikana." Hän oli ratsastanut useita taitavia, loistokkaita hevosia, jotka olivat voittaneet suuriakin luokkia, mutta Remonan veroista hevosta hänellä ei ollut koskaan ollut, se oli selvää. Jäisi nähtäväksi, mihin kaikkeen he vielä pystyisivät, kun aika koittaisi.
"Mutta nyt ystävä rakas", nainen virnisti vinosti kahvikuppinsa takaa, "kerro toki, miten päädyit muuttamaan keskelle ei-mitään." Ei tämä nyt aivan niin kaukana kaupungin keskustasta ollut, mutta ei pieni liioittelu ketään haitannut.

Artemis hymyili ystävänsä innolle. Oli ihanaa miten Caitlin odotti kilpailuja ja se sai Artemiksenkin odottamaan. Hän halusi nähdä ystävänsä menestyvän, vaikka hän ei ehkä itse enää voisikaan.
"Ystävä rakas?"
Nyt alkoi pelottaa. Mies naurahti käheästi ja naputteli kahvikuppia naurettavan pitkillä sormillaan.
"Täällä oli hieno paritalon puolikas vapaana, jossa on pihaa koiria varten ja tarpeeksi tilaa meille neljälle."
Mies tarjosi selitykseksi.

"Ystävä rakas", Caitlin vahvisti nyökkäyksellä. Sitähän Artemis oli, ja kieltämättä miehen reaktio sanoihin oli syy käyttää niitä entistä useammin.
"Vain vajaata kahta kuukautta aiemmin tulit luokseni Lontooseen, koska te erositte, ja nyt ostitte yhdessä talon? Mistä päin oikein tuulee?" Hän kohotti kulmiaan kysyvänä. Eihän tällaisessa nyt pysynyt mitenkään mukana vaikka olisi tahtonutkin! Artemiksen elämä tuntui muuttuvan silmänräpäyksessä sillä aikaa kun hän katseli muualle.

"Niinpä niin."
Artemis huokaisi raskaasti. Hän taisi tosiaan olla selityksen velkaa, eikä onnistuisi puhumaan itseään tästä juuri mitenkään. Mies huokaisi raskaasti, pudistellen kevyesti päätään.
"Olen tosiaan selityksen velkaa, niinkö?"
Mies otti kulauksen kahvia, vieden suuhunsa haarukallisen sitä piirakkaa. Hetken ilmeestä näkyi kauhu, mutta hän pudisteli sen pois mielestään. Veronica ei voisi olla kuin iloinen, jos ei joutuisi rakastamaan luurankoa.
"Me... Vein hänet ulos, yllätyksenä. Ja sanotaanko, että en ole hetkeen valvonut niin myöhään kenenkään kanssa, puhuakseni."
Ei tarvinnut mainita mitä muuta oli tapahtunut ensin, mutta puhumisen takia he olivat valvoneet aamuyön pikkutunneille asti.
"Eikä minulla ole syytä epäillä ettei hän olisi puhunut totta. Ja nyt tiedän ettei kyse ole mistään mitä minä voisin muuttaa."

"Niin olet", Caitlin nyökkäsi vahvistuksensa. Hän tosiaan kaipasi selitystä, sillä muutoin tämä näytti lähinnä siltä, että ystävä oli menettänyt järkensä. Tosin yllättäisikö se ketään, vaikka niin olisikin käynyt? Hän kuunteli hiljaisena Artemiksen puhetta hörppien kahviaan ja nauttien piirakastaan. Teki mieli keskeyttää useaankin otteeseen, mutta hän huuhtoi moiset mieliteot pois kahvilla. Oli parempi antaa ystävän puhua ensin. Hän ehtisi esittää mieleen juolahtaneet kysymykset myöhemminkin - ja sitä paitsi, osaan niistä sai vastauksen kun vain malttoi odottaa ja antaa Artemikselle aikaa selittää.
"Joten annoit anteeksi, selvititte erimielisyytenne ja päätitte, että looginen askel eteenpäin oli muuttaa yhteen?" Caitlin tiivisti koettaen pitää huvittuneisuuden ja epäuskoisuuden poissa äänestään, joskin kuten aina ennenkin, hän epäonnistui siinä varsin huonosti. Olisi luullut, että ammattiesiintyjän ja näyttelijän kanssa eläminen olisi opettanut hänetkin peittelemään omia tunteitaan edes auttavasti, vaan ei. Davidin kyvyt eivät selkeästi levinneet ilman välityksellä tai pisaratartuntana.
"Joskus en tiedä, mitä tekisin sinun kanssasi."

Artemis ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä epäuskoisuudelle. Se hymy oli hyvin pehmeä ja suunnattu Caitlinin sijaan kahvimukille. Jos joku mietti, miltä näytti rakastunut Artemis, niin vastaus istui nyt siinä ruokailutilan ruokapöydän ääressä irlantilaiskollegan vieressä.
"Me vain puhuimme siitä. Minä löysin tämän paikan lehdestä sattumalta ja toin Veronican yllätyksenä lounastauolla katsomaan tätä. Hän teki tarjouksen seuraavana päivänä."
Mies kohautti kevyesti olkiaan, ottan kulauksen kahvia.
"Ei ehkä loogisinta, mutta... Mikä olisi pahinta mitä voisi sattua? Eroamme ja joudumme myymään talon? Ja miten niin et tiedä?"

Caitlin pudisteli huvittuneena päätään miehelle, mutta hymyili sitäkin onnellisemmin. Artemis näytti enemmän kuin tyytyväiseltä elämäänsä, ja se oli ehdottomasti käänne, jota hän oli valmis tukemaan. Mies oli ansainnut onnea elämän synkkyyksien keskelle.
"Loistavaa. Olette siis molemmat yhtä mahdottomia", hän hymähti nauru pintaan kuplien. Käydä nyt katsomassa taloa, koska sen oli sattunut huomaamaan lehdestä, ja tehdä siitä tarjous nopeasti yhden näytön jälkeen.
"Olen varsin iloinen siitä, että olet päättänyt ottaa moisen asenteen elämään. Joskus on hyvä heittäytyä tuulen vietäväksi ja katsoa, minne sitä päätyy", nainen lausahti hymyn kera. Hienoa, että ystävä oli löytänyt onnensa, vaikkakin sitten parisuhteesta, joka näytti ulkoapäin varsin kummalliselta.
"Mutta olisit voinut hyvin kertoa minulle aiemmin. Puhelimet on keksitty. Jossakin niiden puhelujen lomassa mainita että suunnittelet muuttoa Veronican kanssa yhteen", nainen huomautti silmäkulmat naurusta rypistyen.

"Emme ole."
Eivät he olleet mahdottomia. He olivat aikuisia ihmisiä, jotka eivät aina tehneet parhaita mahdollisia päätöksiä, mutta seisoivat kyllä niiden takana jopa naurettavuuksiin asti. Hupsista. Se oli huomattu jo silloin kun hän oli pari kuukautta sitten ilmestynyt Caitlinin luo Lontooseen, melko varmana siitä että hänessä oli jotakin pahasti vialla. Nyt mies tiesi ettei se ollut niin.
"En ole heittäytymässä. Avoliitto on vain looginen tapa viedä suhde seuraavalle tasolle. Me jo käytännössä asuimme toistemme asunnnoilla vuorotellen. Nyt ei tarvitse raahata koiria paikasta toiseen tai omia tavaroitaan."
Mies kaatoi itselleen lisää kahvia, vilkaisten vihreillä silmillä ystäväänsä.
"En uskaltannut. Pelkäsin että sen syyskuisen myötä olisit huutanut minulle. Siksi sait vain kortin uudesta osoitteesta. Olin varma että heittäydyt samanlaiseksi kuin Deirdre ja Aiden."

Caitlin ei voinut kuin nauraa miehen puolustautumiselle. Kyllä he olivat mahdottomia, mutta niinhän hänkin oli. Muuttaa nyt toiseen maahan heti naimisiinmenon jälkeen. Tai ylipäätään mennä kihloihin, kun seurustelua ei ollut takana kuin muutamia kuukausia.
"Voitte sen sijaan levittää tavaroitanne kilpaa tänne", nainen totesi huultaan purren. Koska Artemishan ehdottomasti oli sitä ihmistyyppiä, joka levitti tavaransa ympäriinsä lojumaan. Hän epäili, että ainoa syy, miksi asunnossa oli enää muuttolaatikoita jäljellä oli se, että Artemis joko odotti uutta hyllyä, lipastoa tai kaappia minne purkaa ne, tai tavarat olivat Veronican.
"Miksi minä sinulle huutaisin?" Caitlin kohotti aidon yllättyneenä kulmiaan. Eihän mies ollut tehnyt mitään väärää. Ei ehkä ratkaisu, jota hän oli Artemikselta odottanut, mutta eihän kukaan muu kuin pariskunta itse tiennyt, mikä noille olisi parasta. Mitä sanottavaa hänellä olisi siihen?

Artemis oli törkeästi purkanut avovaimonsakinn laatikoita, kyselemättä. Ei hän tonkinut niitä sen enempää, mutta ei tosiaan aikonut odotella sitä että puoliskonsa saisi aikaiseksi tehdä niille jotakin. Ehei, ei helvetissä.
"Veronica yrittää. Minä siivoan ne nalkuttamatta."
Hän oli luvannut, että jos häntä häiritsisi (jos asunto ei muistuttaisi oikeaa sikalaa), hän siivoaisi nalkuttamatta.
"Samasta syystä kuin he. Rikon itseni, poltan vielä näppini, minun pitäisi etsiä joku joka arvostaa minua ihmisenä."
Laiha mies nosti kahvikupin huulilleen, ottaen pitkän kulauksen kahvista. Hän oli kyllä varsin tehokkaasti vaimentanut molemmat sisaruksensa sanoillaan, säästelemättä. Jos nuo kritisoisivat hänen elämäänsä, kun hän kerrankin koki olevansa onnellinen, mies ei säästelisi. Edes äidin kuolemasta huolimatta.
"Nyt tiedän että Veronica arvostaa minua ihmisenä ja mistä se johtui. Ja mitä me haluamme elämältä, millaiseksi voimme sen rakentaa kaksin."

"Olet paljon parempi avopuoliso kuin minä koskaan", Caitlin naurahti. Hän ei tosiaankaan siivonnut ahkerasti ja huolehtinut tavaroita takaisin paikoilleen ennen kuin koitti se päivä, jona hän kompastui lattialle unohtuneisiin kenkiin, kävi hakemassa laastarin otsaansa ja tarttui imuriin päättäväisenä. Iltaan menessä talo oli aina siisti, joten kai se toimi, mutta seuraavana päivänä hän oli myös tavallistakin mustelmaisempi. Kaikella oli hintansa, nähtävästi.
"Ei minulla olisi varaa sanoa siitä yhtään mitään", nainen totesi huuliaan mutristaen. Ei kai yllättänyt, että miehen sisarukset kokivat tarpeelliseksi puuttua tilanteeseen, joskaan hän ei ollut varma, oliko noillakaan välttämättä mitään oikeutta sanoa Artemikselle poikkipuolista sanaa. "Niin kauan kuin olet onnellinen, ei minulla ole mitään valittamista sinun asumisjärjestelyistäsi. Kunhan vain pidät minut kartalla", hän muistutti silmät naurusta siristyen.
"Et ikinä tiedä, milloin saatan pelmahtaa oven taakse, joten tarvitsen aina ajan tasalla olevat osoitetiedot."

"Minä lupasin siivota, koska olen tarkempi siitä. Niin kauan kuin Veronica ei elä kuin sika pellossa, minä en nalkuta."
Artemis nosti toisen käden pystyyn. Se oli hännen lupauksensa Veronicalle ja siitä hän aikoisi pitää kiinni.
"Sinulla oli nytkin, kerran osasit eksyä siihen. Ja asumisjärjestelyistä puheen ollen... Mihin ihmeeseen se nainen on hukkunut?"
Mies vilkaisi kelloa. Siitä oli jo aikaa kun Veronica oli lähtenyt koirien kanssa ulos. Se sai miehen hymyilemään leveästi.
"Ai niin. Hän sanoi että koirani ovat ihania."