Your new love nest, I presume?

"Olet julma, julma mies", Veronica mutisi hieroen yhä kivistävää säärtään. Luuta ei tosiaankaan kannattanut potkaista mihinkään. Hän ei tiennyt, miten Caitlin selvisi elämästään, kun ei muuta tuntunut tekevänkään kuin kolhivan itseään. Kenties irlantilaisilla oli jokin geneettinen tekijä, joka vaikutti siihen, etteivät nuo tunteneet kipua kuten normaalit ihmiset.
"Artemis, minä ostan supermarketista ensimmäisen pullon, jossa lukee shampoo", Caitlin naurahti. Välillä hänestä tuntui, että Davidilla oli enemmän tietoa hiusten hoito- ja muotoilutuotteista kuin hänellä. Hän suunnisti kylpytakin kera yläkertaan nauttimaan suihkusta, jolle oli tosiaankin käyttöä päivän matkan jälkeen.
"Oliko sinun oikeasti ihan pakko tunkea jäätävät sormesi niskaani? Sain varmaan mustelman", Veronica nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä ja kääntyi tuijottamaan Artemista syyttävänä. Hänhän sen oli ensimmäisenä tehnyt, mutta ei sitä laskettu!

"Minä Caitlin tiedän sen, mutta David tuskin arvostaa jos palaat kotiin tuoksuen vieraan miehen hiustuotteilta."
Artemis naurahti Caitlinin mennessä yläkertaan, istuen Veronican viereen sohvalle. Hän painoi suukon naisen ohimolle, hipaisten hellästi tuon pohjetta.
"Itse aloitit."

"Ei David välitä!" Caitlin heitti olkansa yli nauraen. Tuskin mies edes huomaisi. Sitä paitsi, David tiesi tarkalleen missä hän oli. Ei hän ollut vain kadonnut kotoa kertomatta minne oli menossa ja miksi.
"Sinä ilkuit minulle hanskojen puutteesta", Veronica kohautti harteitaan hivuttautuen lähemmäs Artemista. "Etkä varoittanut etukäteen, että kotonamme on vieraita." Toisaalta kaiken reiluuden nimissä mieskään ei ollut tiennyt vieraan saapumisesta ennen kuin tuo oli jo ollut oven takana. Oppisikohan Caitlin koskaan ilmoittamaan tulemisistaan etukäteen? Nainen kiipesi puolittain Artemiksen syliin siinä lähemmäs hivuttautumisen lomassa ja painoi suukon miehen huulille.

artemis naurahti Caitlinin huikkaukselle, keskittyen sitten Veronicaan.
"Mmm, niin taisin tehdä. Mutta jos muistaisit ne ensikerralla."
Mies huomautti pehmeästi. Parempi olisi muistaa.
"Olisin varoittanut, jos olisin tiennyt ennen kuin Caitlin oli oven takana."
Hän venytti suukkoa suudelmaksi, päästämättä Veronicaa heti pakenemaan kauemmas itsestään.

"Muistan, muistan", Veronica pyöräytti silmiään. Olisi hän muistanut tälläkin kertaa, jos Raisa ei olisi ollut jo puolimatkassa ulos ovesta siinä kohtaa, kun hän vasta sai kengät jalkaansa. Ai miten niin koiria käskettiin odottamaan, että hän saattoi siirtyä ensimmäisenä ulos?
"Ilmoittaako hän koskaan etukäteen, että on tulossa kylään?" Nainen naurahti huvittuneena. Se ei vaikuttanut siltä. Mitä hän muisti syyskuisesta vierailusta, kun punapää oli huutanut hänelle autossa, ei Artemis ollut silloinkaan saanut ennakkovaroitusta ystävänsä pelmahtamisesta paikalle. Veronica kietoi toisen kätensä Artemiksen niskan ympärille ujuttaen sormensa punertavien hiussuortuvien sekaan, kun vastasi suudelmaan varsin onnellisena vallitsevaan tilanteeseen.

"Ja käymme saman keskustelun seuraavallakin kerralla."
Vastaaminen seuraavaan kysymykseen viivästyi kun Artemis keskittyi suutelemaan Veronicaa pidempään, laskien kädet tuon lantiolle. Kyllä he kuulisivat jos Caitlin tulisi takaisin alas. Krhm.
"Se on meidän tapamme ettemme ilmoita."
Olihan hänkin ilmestynyt Saksaan ilmoittamatta.

Todennäköisesti he kävisivät. Ehkä. Sen näkisi sitten. Veronica luotti ehdottomasti siihen, että he kuulisivat Caitlinin saapumisen, sillä kömpelö nainen ei liikkunut hiljaa edes silloin kun yritti olla hiljainen. Olivathan he voineet seurata naisen matkaa yläkerran kylpyhuoneeseenkin kaikkien kolausten kautta melkein askeleen tarkkuudella.
"Teillä on outoja tapoja", Veronica mutisi suudelmien lomassa nauttien rentoudesta, joka tilanteessa vallitsi. Siinä, miten he saattoivat istua sohvallaan ja vain olla. Tällaisina hetkinä oli helppo muistaa, miksi ajatus yhteenmuutosta oli ollut niin mielekäs.

"Ne tekevät elämästämme hieman hilpeämpää."
Artemis kuiskasi naiselle, sivellen tuon lantiota sormillaan. Ei olisi saanut ajatella niin, kun rakas ystävä oli käymässä, mutta kunhan tuo katoaisi kohti Lontoota, hän ei aikoisi käyttäytyä.
"Ja tekstiviestin kirjoittaminen vie aikaa."

Veronica olisi saattanut huomauttaa, ettei mies ollut tehnyt kovin hyvää työtä käyttäytymisen kanssa tähänkään asti.
"Se viekin niin tavattoman paljon aikaa. Voinko minäkin alkaa käyttää tuota tekosyynä aina, kun en ehdi vastaamaan sinulle?" Nainen virnisti. Hän vastasi aina kun vain voi - ja jos ei vastannut, lähetti lyhyen viestin ilmoittaakseen edes sen, että oli huomannut miehen soittaneen.

"Et. Se on eri asia. Minäkin vastaan aina sinulle."
Artemis naurahti, suukottaen naisen kaulaa pehmeästi.
"Olet naisystäväni, minä ja Caitlin vain ystäviä. Olemme kiireisiä, aikamme pitää priorisoida."
Olkoonkin, ettei kumpikaan ollut enää nykyään kovin kiireinen.

"Hyvä niin. En pidä siitä, ettei minulle vastata", Veronica lausahti toispuoleinen hymy kulmikkailla kasvoillaan viipyen. Vielä enemmän kuin vastaamatta jääneitä puheluita hän kuitenkin vihasi viestejä, joista sai lukukuittauksen - mutta ei vastausta. Kuka oli niin typerä, että jätti muut odottamaan vastausta luetulle? Idiootit ihmiset.
"Olette niin tavattoman kiireisiä, ettei hänkään ehdi laittaa yhtä lyhyttä tekstiviestiä kolmen tunnin junamatkalla tänne", nainen myhäili piirrellen sormillaan kuvioita miehen päänahkaan.

"Minä tiedän sen." 
Siksi hän aina vastasi. Vihreät silmät painuivat kiinni. Päänahkaan piirtely oli äärimmäisen rentouttavaa, saaden hänet miltein nuokkumaan. 
"Niin? Hän taisi lukea jotakin tietokirjaa, jos tunnen hänet oikein."

Hyvä, että se oli valjennut miehellekin. Olisi ollut ikävää joutua huutamaan tässä kohtaa siitä, miten hän ei kestänyt sitä, kun ei saanut miestä kiinni niin tahtoessaan.
"Tietokirjaa?" Veronica pärskähti epäuskoisena ja lopetti hetkeksi sormiensa liikuttelun voidakseen katsoa Artemiksen kasvoja. "Kuka ihme lukee tietokirjoja?" Nähtävästi miehen punapäinen ystävä oli vähintäänkin yhtä kummallinen tapaus kuin mies itsekin. Ehkä sekin oli jokin irlantilaisten geneettinen ominaisuus.

Mies raotti miltein närkästyneenä silmiään. Silloin harvoin kun Sergei pyysi rapsutuksia, se näytti samalta jos lopetti liian aikaisin. 
"... Rouva King nyt ainakin. En tiedä muita." 
Artemis luki paljon historiallista kirjallisuutta, mutta ei varsinaista tietokirjallisuutta juuri koskaan.

Veronica puri huultaan ettei nauraisi Artemiksen ilmeelle, mutta viesti meni perille ja pitkät, hoikat sormet jatkoivat kuvioiden piirtelyä miehen päänahkaan. Ihan vain, ettei Artemis mulkoilisi häntä enempää tismalleen samalla katseella kuin koiransa.
"Sinä keräät ympärillesi outoja ihmisiä", nainen totesi hymy huulillaan. Artemiksella oli selkeästi selässään magneetti, joka veti puoleensa omalaatuista porukkaa. Ei kai mikään muu selittänyt punapäätä, joka oli pelmahtanut varoittamatta heidän ovensa taakse.

Artemis sulki silmänsä, rentoutuen uudelleen. Minkä hän sille mahtoi että se oli niin ihanan rentouttavaa? 
"Minä olen outo. Tarvitsen kaltaistani seuraa. Rakas, omistan vinyylilevyjä ja mustavalkoelokuvia."

"Mitä outoa siinä on?" Veronica naurahti hiljaa ja painoi suukon Artemiksen huulille, kun mies näytti niin tavattoman tyytyväiseltä oloonsa. Pitäisi varmaan hankkia yksi niistä hopeisista päähierojavempeleistä, jotka näyttivät lähinnä räjähtäneiltä vispilöiltä.
"Vinyylilevyissä on tunnelmaa. Ne soivat aina rikkaammin kuin yksikään CD tai digitaalinen tallenne", nainen totesi. Hyvähän hänen oli puhua, kun ajoi itseään vanhempaa autoa.

Mies vastasi suukkoon pehmeästi. 
"En minä tiedä. Kysy muilta."
Mies naurahti käheästi. Häntä aina vain kritisoitiin oudoksi. 
"Niin on. Klassinen musiikki vinyylilevylla ei ole kuulemma ikäisteni juttu."

"En taida. Muut ovat yleensä typeriä", Veronica totesi. Hän voisi ihan hyvin pitää kiinni omasta näkökannastaan, jonka mukaan Artemiksessa ei ollut mitään outoa. Ainakaan oudolla tavalla outoa. Hurmaavalla tavalla kenties, mutta se nyt oli aivan toinen tarina.
"Hyvä vain erottua joukosta", nainen naurahti, suukotti miestä uudemman kerran ja jäi tuijottelemaan miehen kasvoja. Artemis todella erottui joukosta. Varsinkin nyt, kun oli vihdoin uskonut häntä ja käynyt poistattamassa sen karmaisevan mustan hiusvärin.
"Mitä muuta meinasit huomenna tehdä ystäväsi kanssa kuin käydä tallilla?" Veronica kysyi uteliaana. Tai kenties lähinnä omia aikataulujaan päässään selvitellen. Täytyisikö tilata ruokaa vai voisiko hän vain istua alas valmiiseen pöytään kotona Artemiksen laitettua ruokaa, täytyisikö koiria käyttää ulkona vai kulkisivatko ne miehen mukana ja niin edespäin. Tärkeitä pohdintoja.

"Minä erotun. Kuin kipeä peukalo." 
Mies virnisti laiskasti. Siinä rentouden tilassa hän sai oikein pinnistää ja ponnistaa aivojaan. Huominen? 
"Ei muuta ja menemme varmaan aamupäivästä jo. Minä ainakin olen kotona viideksi, en tiedä käykö Caitlin Veenien luona tai muualla."

"Oh, sehän on hyvä kuulla", Veronica nauraa kehräsi. Eli mies olisi illan kotona ja he voisivat syödä hyvin Artemiksen kokkailuja. Tai käydä kävelemässä yhdessä koirien kanssa tai jotakin.
"Tulen siis töistä suoraan kotiin enkä käy etsimässä noutoruokaa", hän virnisti. Ehdottomasti parempi niin, jos häneltä kysyttiin. Noutoruoalla oli puolensa, mutta mikään ei koskaan voittanut kotona laitettua ruokaa, kun kokkina oli joku, joka osasi liikkua keittiössä. Artemis tosiaankin tiesi mitä teki, kun puki suloisen essun päälleen.

"Ei tarvitse. Ja jos Caitlin menee vierailulle Deirdren ja Julianin luo, voimme lähteä vaikka yhdessä juoksuttamaan koiria." 
Se hyvä puoli täällä asumisessa oli. Kun astui etuovesta ulos, edessä oli tyhjää nummea. Tien yli ja koirat irti. Aivn erilaista kuin keskustassa.

"Käy minulle", nainen totesi tyytyväisenä. Ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että he kävisivät yhdessä koirien kanssa ulkoilemassa. Ei tietenkään. Olihan hän tänään reippaillut itsekseenkin kahden koiran kanssa oikein hyväntuulisesti.
"Olen tosin iloinen siitä, että sinulla on ystäviä, jotka vain pelmahtavat kylään", Veronica naurahti hiljaa. Hyvä on, hän olisi arvostanut pientä varoitusta, mutta se, että miehellä oli ystäviä jotka tahtoivat tulla käymään, oli hyvä asia.

"Oliko tuo kuninkaallinen monikko?"
Artemis naurahti. Ei ystäviä, ystävä. Brian olisi toki voinut tehdä samoin, pistäytyä ilmoittamatta käymään, jos miehet olisivat olleet väleissä keskenään.
"Caitlinista ei tarvitse ihan sitä käyttää. Vaikka herättäähän kunnioitusta, uh, ratsastustaidoillaan."
Hän oli ollut sanomassa olemuksellaan, mutta kömpelö nainen ei kyllä tehnyt niin.

Veronica nauroi raikuvasti moiselle. Vai kuninkaallinen monikko.
"Siitä minä en osaisi sanoa yhtään mitään", nainen naurahti päätään pudistaen. Hän ei ollut päässyt todistamaan punapäistä irlantilaisnaista hevosen selässä ja no, vaikka olisikin, paljoako hän olisi siitä ymmärtänyt, kuka oli taitava ratsastaja ja kuka ei?
"Korjataan se siis niin, että hyvä, kun sinulla on yksi outo ystävä, joka kutsuu itse itsensä kylään", Veronica virnisti.