Your new love nest, I presume?

Pitkä käsi kietoutui englantilaisnaisen niskan taakse, vetäen tuota kevyesti lähemmäs. Hän otti kulauksen viskiä ja vilkaisi Caitlinia. Hän ei voinut itsekään sanoa olevansa päivänsäde, mutta sitä kesti vain ensimmäiseen kahvikupilliseen asti. Sen jälkee hä oli iin hurmaava kuin irlantilaismies nyt yleensä saattoi olla.
"Onko siinä jjotain väärää? Ja emme ihan aina. On hetkiä jolloin Veronica on melkein hiljaa."

"Ei, ei siinä ole", Caitlin vakuutti lämmintä naurua äänessään. Selkeästi naljaileva ja toista piikittelevä huumori oli se, joka kantoi tässä taloudessa pitkälle. Se ei yllättänyt Caitlinia lainkaan.
"Melkein hiljaa?" Veronica kohotti kulmaansa. "Sinä et ole hiljaa edes nukkuessasi."

Artemis vilkaisi naisystäväänsä, hyvin kyseenalaistava ilme kasvoillaan. Että mitä?
"Minä olen hyvin hiljaa nukkuessani."
Mies huomautti, tyhjentäen viskilasiaan jälleen kulauksen verran. Mies kurottautui laskemaan sen pöydälle ja otti pöydälle jätetyn höyrykoneen pöydältä. Napinpainallus ja hän saattoi vetää nikotiinia ja vesihöyryä henkeensä. Vaniljan ja kahvin sekainen tuoksu täytti huoneen muutaman henkosen jälkeen. Artemis tarjosi laitetta Veronicalle, painaen suukon tuon ohimolle.
"Haluatko Caitlin käydä suihkussa nyt vai aamulla? Oletan että haluat junan pölyt itsestäsi."

"Siinähän vakuutat sitä itsellesi", Veronica totesi. Luojan kiitos mies ei kuorsannut. Se olisi ajanut hänet nopeasti hulluksi.
"Huomaan, että olet opettanut Veronicankin pahoille tavoillesi", Caitlin totesi silmiään siristäen, kun katsoi sähkötupakan vaihtavan kädestä toiseen. Veronica vain hymyili puhaltaessaan höyryä hitaasti ulos. Pahoille tavoille? Ei ikinä!
"Nyt", punapää lisäsi. "En tahdo mennä nukkumaan näin nihkeänä", nainen pudisti päätään. Jos jotakin hevosten kanssa työskennellessä oli oppinut arvostamaan niin sitä, kun saattoi kaatua sänkyyn päivän päätteeksi suihkunraikkaana.

"Niin vakuutan. Ja minä opetin? Veronica on oppinut kaikku pahat tavat aivan itse!"
Artemis älähti puolustuksekseen. Jestas, ei tämä voinut mennä näin että häntä syytettiin kaikesta. Hän nyökkäsi Caitlinin sanoille, hymyillen.
"Sano vain kun haluat mennä niin annan sinulle puhtaan kylpytakin. Ja ylipäätään haluat nukkumaan."

"En kaikkia", Veronica korjasi ojentaen höyryttimen takaisin miehelle. "En ollut polttanut vuosiin, ennenkö tapasin sinut." Jos sähkötupakkaa nyt saattoi edes polttamiseksi kutsua.
"Olen pettynyt", Caitlin huokaisi. "Sinun piti opettaa hänet pois pahoista tavoista, ei liittyä mukaan."
"Ei minulle moisesta tehtävästä kerrottu", Veronica virnisti vinosti ja taputti miehen reittä. Mitä sitä nyt hyviin pahoihin tapoihin puuttumaan. Niihin oikeasti pahoihin tapoihin sopikin tarttua sitten kaksin käsin ja ase valmiina.

Artemis vilkaisi ystäväänsä.
"Siis hetkinen. Minä vaihdoin jo oikean tupakan tähän. Eikö se ole jo riittävä parannus?"
Eikä hän enää osaisi olla ilman nikotiiniakaan, saatika sitten maailma kestäisi Artemista niin. Hän olisi todellakin sietämätön silloin.
"On joku saattanut mainita siitä sinulle, mutta olet keskittynyt niihin oikeasti huonoihin tapoihini."

"Se on askel oikeaan suuntaan", Caitlin myöntyi. "Mutta olisit voinut vähentää asteittain ja lopettaa kokonaan. Eikä vieläkään ole liian myöhäistä." Koska sehän olisi ollut todella uskottava tilanne. Kaikki todennäköisyydet suorastaan puhuivat moisen puolesta!
"Totta sekin", Veronica totesi nyökäten. Hän ei aikonut muuttua nalkuttavaksi avovaimoksi, joka pakotti miehen muuttumaan omien oikkujensa mukaan ja sen jälkeen valitti, kuinka Artemis ei ollut enää sama mies, johon hän oli rakastunut. Hän vain pitäisi huolta siitä, ettei mies tuhoaisi itseään huonoilla tavoillaan. Ei ainakaan nopeammin kuin hän ehti tuhota itseään. Miehen olisi paras elää yhtä pitkään kuin hänenkin, sillä kuka muu muka jaksaisi kuunnella hänen höpinöitään vuosien päästäkin?

"Nohnoh. Haluatko tosiaan minut valmentamaan nikotiininpuutteessani? Sille on syynsä, miksi käytän töissä laastareita."
Ettei hän tappaisi ketään, esimerkiksi. Se oli jo oikein hyvä syy moiselle.
"Minä yritän ainakin käyttäytyä, jotta V voi kuvitella tehneensä hyvää työtä pahojen tapojenni kitkemisessä."

Caitlin siristi silmiään. Ei, hän ei tahtonut miestä valmentamaan äreänä nikotiinin vieroitusoireiden tähden, mutta toisaalta, mitäpä se häntä liikuttaisi. Hän asui satojen kilometrien päässä. Siinäpähän valmennettavat valittaisivat toisilleen.
"Kenties se pitäisi Kashnikovin poissa kimpustasi", hän ehdotti virnistäen.
"Hei! Minä onnistun pahojen tapojesi kitkemisessä oikein loistavasti", Veronica näpäytti ja huitaisi kädellään miehen vatsaa. "Koulutan sinua ja lellin koiriasi." Sehän meni juuri niin kuin piti.

"Ei, ei se pitäisi. Hän on kimpussani aina."
Artemis oli jo sannonut tytölle niin rumasti kuin saattoi ja silti tuo oli aina palannut yhä uudelleen ja uudelleen.
"Nyt kun otit rakas puheeksi, voisit lelliä minua ja kouluttaa koiriani. Kiittäisin siitä huomattavasti enemmän. Ja älä hutki siinä, vatsani on aivan täynnä. Oksennan vielä."

"Se taitaa kieltämättä olla kohtalosi", Caitlin virnisti. Artemis oli aivan liian nerokas valmentaja, kun oli saanut niin takiaismaisen valmennettavan itselleen. Kukapa sitä tahtoisikaan luopua parhaasta, jos oli sellaisen sattunut alunperin valmentajakseen saamaan?
"Mutta mitä hauskaa siinä olisi?" Veronica naurahti päätään kallistaen. "Jonkun täytyy pitää sinut kurissa ja nuhteessa." Koska Artemishan oli tavattoman taipuvainen rellestämään heti, jos miehen perään ei katsottu.

"Se on. En voi sille mitään. Ja Veronica, siinä olisi se hauska, että koirilla olisi samat säännöt meidän molempien kanssa. Ja se tekisi minut onnelliseksi."
Mies huomautti hellästi. Kunhan nainen välitti koirista, se riitti.
"Ja milloin olen viimeksi tarvinnut kuria?"

"Koirat tietävät yhtä hyvin kuin sinäkin, ettei niillä ole samoja sääntöjä minun kanssani", Veronica vastasi huvittuneena. Hän osasi laittaa työpaikan harjoittelijat ojennukseen yhdellä katseella, mutta Raisa sai mitä tahansa anteeksi luimimalla hieman korviaan ja heiluttamalla häntäänsä matalalla.
"Tahdotko tosissasi, että vastaan tuohon?" Hän siristi silmiään kääntyessään tuijottamaan miestä. Artemis oli kaivannut kuria koko illan, jos häneltä kysyttiin. Jos hänellä olisi ollut jotakin kättä pidempää tarjolla jo keittiössä, olisi hän viskaissut sillä miestä tuon vinoillessa mitä sattuu. Muutakin kuin paperia siis, sillä servettitollo ei ollut lentänyt riittävän kauas osuakseen Artemikseen.
"Eläimillä on aina hieman omat sääntönsä", Caitlin naurahti. Remonallakin oli.

"Niin tietävät. Valitettavasti."
Artemis huokaisi raskaasti, nauraen kun Veronica katsoi häntä silmät sirrillään. Hups. Aivan kuin naisystävällä olisi ollut mielipide?
"Mitä? Onko sinulla esimerkki mielessä? Ja Caitlin, sinä nyt hellit Remonan pilalle."

Veronicalla oli aina mielipide tai parikin jokaikiseen asiaan, eikä tämä ollut poikkeus.
"Harvassa ovat ne päivät, kun et kaipaisi hieman ojennusta", nainen totesi taputtaen Artemiksen polvea. Mies oli ollut tavallistakin levottomampi koko illan, mutta siitä mies tuskin kaipasi muistutusta tai innostuisi vinoilemaan vieläkin enemmän.
"En helli yhtään ketään pilalle", Caitlin puolustautui. "Remona saa vain arvoistaan kohtelua. Se on suorastaan kuninkaallinen", hän virnisti vinosti.

"Nohnoh. Annat ymmärtää että olisin aivan mahdoton."
Joskus tuo olikin, tänään erityisesti.
"Ja hellit sinä. Ihan vähäsen vain."

"Yritätkö väittää, ettet ole?" Veronica kysyi molemmat kulmat koholla. Sitä väitettä nyt ei kukaan uskoisi. Kaikki, jotka tunsivat Artemiksen, tiesivät miehen heittäytyvän mahdottomaksi monta kertaa päivässä. Eri asioista tosin, tai ainakin hän toivoi niin.
"Kenties ihan pikkiriikkisen", Caitlin myöntyi. Ei häntä voinut siitä syyttää. Remona ansaitsi muutaman ylimääräisen porkkananpalasen ja rapsutuksen ollessaan herttainen söpöläinen.

"Väitän. Minähän olen aina käsiteltävissä ja lempeä kuin kissanpentu."
Artemis naurahti. Sitä nyt ei kukaan uskoisi, mutta se ei oikeastaan ollut tarkoituskaan, että häntä uskottaisiin.
"Ei ihme että minua pidetään ankarana hevosenomistajana."

"Ehdottomasti. Villikissan pentu. Aina kynnet esillä ja valmiina käymään kiinni", Veronica hymähti kiehnäten hetken miehen kainalossa, kunnes löysi mukavan asennon sukkavarpaat sohvalle nostettuina.
"Sinua pidetään sydämettömänä, jos oikein muistan", Caitlin naurahti. Ne ihmiset eivät selkeästi olleet koskaan nähneet Artemista lepertelemässä hevosilleen, kun mies kuvitteli, ettei kukaan huomannut.

Artemis tosiaan leperteli hevosilleen, rapsutteli ryntäiltä ja antoi hevosten rapsuttaa takaisin. Kun kukaan ei nähnyt. Se oli niitä hetkiä, jotka hän halusi pitää yksityisinä.
"Mitä? Minäkö olen meistä se villikissa?"
Avopari ei selvästi ollut samaa mieltä persoonallisuuksistaan.
"Ja sekö minä olen? En ole kuullutkaan. Olen kyllä tietoinen siitä millaisena valmentajana minua pidetään."
Eikä miehen voinut sanoa näkevän vaivaa niitä odotuksia hillitäkseen.

"Ehdottomasti", Veronica vastasi nyökäten päättäväisenä. Hän oli erittäin hillitty ja rauhallinen nainen. Paitsi Artemiksen seurassa, kun hänen ei tarvinnut harkita jokaista sanaansa ja tekoaan. Se oli varsin tervetullutta vaihtelua, jos häneltä kysyttiin.
"Minä olen varsin tyytyväinen, etten tiedä mitä minusta ajatellaan", Caitlin naurahti. Elämä oli paljon helpompaa, kun ei murehtinut moisia. Ihmiset ajatelkoot mitä tahtoivat. Hän oli tyytyväinen elämäänsä näin. Oikein tyytyväinen. Ei elämä täydellistä ollut, kaukana siitä, mutta kukapa täydellisyyttä odottikaan.

"Noh, Caitlin, se on hauskaa kun tietää mitä ihmiset puhuvat!"
Artemis nousi viemään tyhjän viskilasin keittiöön tiskattavaksi ja huikkasi samalla koirat peräänsä. Raisa sinkaisi miehen perään innosta väristen, Sergein ravatessa perään hillitymmin. Hän päästi koirat aidatulle takapihalle, viimeisen kerran tänä iltana. Aamulla sitten uudestaan. Hän palasi kalpeat kasvot kevyesti jo punoittaen, työntäen sormet suoraan Veronican niskaan.
"Ole hyvä rakas."

"Ei välttämättä", nainen naurahti vastaukseksi. Hän jäi juttelemaan Veronican kanssa siksi ajaksi kun mies laski koirat ulos. Caitlinin oli myönnettävä, että hän yllättyi siitä, miten vaivattomasti he löysivät yhteisiä puheenaiheita - muitakin kuin Artemiksen kiusaamisen, siis. Se nyt oli aina yhdistävä tekijä, josta oli helppo jutella kieli poskella. Caitlin hymyili miehelle, kun Artemis palasi takaisin. Veronica sen sijaan säpsähti niin, että onnistui potkaisemaan sohvapöytää ja kiljaisi kylmiä sormia niskassaan.
"Vihaan sinua", nainen sihahti hieroen säärtään ja mulkaisi Artemista irvistäen. Helvetin mies. Caitlin puolestaan nauroi koko tilanteelle niin, että oli pudota nojatuolilta. Niin sitä piti Artemis! Varma keino voittaa avopuoliso puolellesi.
"Voisin käydä suihkussa", Caitlin totesi käyttäen hyväksi sen hetken, kun Veronican huomio oli muualla ja tarjosi kättään yläfemmoja varten Artemikselle. "Pääsisi joskus nukkumaankin saakka."

Artemis virnisti tyytyväisesti.
"Minäkin rakastan sinua, V-rakas. Nyt olemme tasoissa."
Tänään oli ollut tällaisen koston päivä. Toki, jos he olisivat olleet kaksin, Artemis olisi varmasti miettinyt toisenlaista kostoa. Hän nyökkäsi Caitlinin sanoille, lätkäisten tuon kättä. Hän kävi hakemassa alakerran yhdestä kaapista tuolle kylpytakin.
"Ole hyvä, kylppärin ovi on ylhäällä auki. Kaikkia aineita saa käyttää jos et ottanut omia. En tosin ehkä suosittele minun."