Your new love nest, I presume?

"Taisit juuri antaa loistavan tavoitteen tulevaisuutta varten", Caitlin naurahti huomatessaan laskelmoivan ilmeen, joka vieraili Veronican kulmikkailla kasvoilla. Nainen selkeästi pohti Artemiksen ja farkkujen yhdistelmää siinä pihviä leikatessaan.
"Voitko Artemis tulla laittamaan ruokaa minullekin Lontooseen?" Punapää huokaisi ihastuneena maistettuaan miehen kokkailuja. Hän oli aina ajatellut, että osasi paistaa pihvin, mutta Artemiksen jälkeen hän tunsi olonsa varsin toistaitoiseksi.
"Älä koetakaan varastaa henkilökohtaista kokkiani", Veronica siristi silmiään naurua yhä äänessään.

"Keskustelimme jo paidoista, joissa ei ole nappeja. Ja tulimme lopputulokseen, että ne eivät olisi hyvät."
Artemis valaisi Caitlinia hieman. Hän viihtyi näin, mitä sitten jos piti käyttää essua? Lantiolle sidottava, musta essu oli hyvin neutraali. Sitä olisi voinut luonnehtia jopa tyylikkääksi, jollakin tavalla. Ehkä.
"Siinäs kuulit. Ja David voisi loukkaantua."

"Kuulostaa siltä, että olette ehtineet pohtimaan paljon muodin vaatimuksia", nainen naurahti. Ei kai pitäisi yllättää, kun Artemis tuntui aina olevan vaatteissa, joissa voisi lähteä pitämään puhetta kameroiden eteen ja Veronica tuntui elävän mittatilatuille mekoille ja jakkutakeille. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki naisen neuleessa ja tummissa farkuissa, eikä kulmikkaita kasvoja ollut korostettu meikillä.
"David olisi vain onnellinen, kun saisi kotiruokaa, joka on näin herkullista", Caitlin heilautti kättään, jossa piteli haarukkaa. He eivät kumpikaan olleet kovinkaan lahjakkaita kodinhengettäriä Davidin kanssa, mutta he selvisivät. Jotenkin.
"Minä riutuisin nälässä, jos Artemis lähtisi ruokkimaan sinua", Veronica huomautti kevyt virne huulillaan. Niin varmaan. Hyvin hän oli tähänkin asti elämässään selvinnyt noutoruualla.

"Emme oikeastaan."
Se oli ollut osa sitä yötä kun hän oli valvonut aamuun asti Veronican kanssa, mutta ehkä olisi syytä jättää se sanomatta. Veronicalla kuitenkin oli pihviveitsi kädessään. Hän saisi sen vielä vatsaansa, jos ei osaisi olla ihmisiksi.
Ainakin hän onnistui samalla syömään. Naurettavan hitaasti, mutta onnistui kuitenkin.
"Ei, vaan söisit noutoruokaa."

Vatsa olisi ollut aivan liian helppo ja kivuton kohde. Miten olisi ollut kämmenestä läpi ja kiinni pöytään, noin alkuun?
"Totta. Mutta ikävöisin kovasti essuasi", Veronica myöntyi virne huulillaan ja leikkasi pihvistään paloja kasvisten kanssa syötäväksi.
"Se on hyvä essu", Caitlin naurahti. "Ehkä minun täytyy vain tyytyä siihen, että voin tulla kuokkimaan teidän illallispöytäänne aina kun löydän itseni pohjoisesta."

"Se olkoon sinun kohtalosi. Ja onpahan minullakin joku keino saada sinua pohjoiseen. Muu kuin työt ja se että haluat tulla katsomaan minun hevostani."
Artemis huomautti pehmeästi. Hän vältteli selvästi perunoiden syömistä, mutta rohkea rokan söi, niinhän?
"Se on. Oikein hyvä essu. Vaikka Veronica suhtautuikin siihen aluksi hilpeydellä."

"Haluan tietenkin tulla katsomaan sinuakin, urpo", Caitlin kiusasi. "Vaikka Veronica taitaakin pitää sinut hyvin kurissa ja nuhteessa nyt, kun minä en ole katsomassa perääsi." Veronicalla oli selkeästi hyvä vaikutus Artemikseen, tai sitten se oli vain rakkauden aikaansaamaa. Niin tai näin, mies näytti paljon paremmalta kuin hän oli koskaan aiemmin ystäväänsä nähnyt.
"Aluksi?" Veronica kohotti kulmaansa. "Se on edelleen erittäin hilpeä. Suloinen myös, toki, mutta hilpeä yhtä kaikki."

Se oli sekä että. Rakkautta että naisen tarjoamaa kuria. Jos lohtua, turvaa ja rauhaa saattoi sanoa kurinpidoksi. Hän huokaisi syvään, pudistellen päätään.
"Oletpa sinä nokkela tänään."
Hän ei sanonut sitä toruen ja katsoikin naista silmiin mitä suurimmalla rakkaudella. Tämän takia se sormus odotti edelleen työpöydän laatikossa. Saisi ehkä odottaa hautaan asti, mutta sillä ei juuri nyt ollut väliä.

"Olen nokkela aina, kiitoksia vain kovasti", Veronica vastasi, vaikka sanojen terävyyttä söikin huulilla viipyvä hymy ja sinisten silmien rakastunut katse. Luojan kiitos he eivät olleet ravintolassa, sillä hän olisi hävennyt silmät päästään moista katsetta ihmisten ilmoilla. Caitlinin edessä se oli... Sallittua. Hän oli ollut naisen häissä, joten hän oli nähnyt, miten suurella rakkaudella punapää katseli omaa miestään. Kai hänelle sallittiin mahdollisuus samaan.
"Me suunnittelimme huomenna retkeä tallille", Caitlin totesi pirteästi viinilasinsa takaa. "Tahdotko sinäkin tulla, Veronica?"
"Taidan jättää tällä kertaa väliin. Työt kutsuvat", nainen kieltäytyi tarjouksesta pahoitellen. Hän ehtisi nähdä miehen tallilla myöhemminkin, joten kenties oli oikein antaa mahdollisuus kahdelle hevosalan ammattilaiselle vaihtaa mitälie ammattimaisia näkemyksiään hevosista tallin syövereissä.

Se oli todellakin sallittua. He olivat sentään olleet tosiaan Caitlinin häissä, joissa oli ollut vain rakkautta. Ei tosin silloin vielä heidän välillään. Kai.
"Ai vain suunnittelimme?"
Artemis naurahti, laskien viinilasin kädestään. Hän oli kuvitellut sen olevan todellakin sovittu.
"Ai? No, ehdit nähdä minut tallilla tiistaina, koska kiitos sinun avokätisen sponsorointisi, minä en pääse ratsastamaan omia hevosiani ennen kuutta."

"Hys nyt, ei takerruta pikkuseikkoihin", Caitlin hyssytteli nauraen Artemista. Se oli vain kuulostanut kohteliaammalta tavalta pyytää Veronicaa mukaan suunnitelmiin kuin todeta, että he olivat jo lyöneet kaiken lukkoon, nainen voisi tulla mukaan jos tahtoisi tai jättää tulemasta.
"Hups", Veronica irvisti pienesti. "Lupaan, etten anna ensi kuuksi niin paljoa vapauksia valmennusten kanssa." Hän oli oppinut läksynsä. Ehkä. Siihen saakka ainakin, että Natasha saapuisi hänen eteensä pyöreät silmät innosta hehkuen ja kertoisi, kuinka oli oppinut jotain aivan uutta taas valmennuksessa ja kuinka paljon niistä oli hyötyä. Joskus hänestä tuntui, että venäläistyttö oli seurannut Artemista aivan liian tarkoin ja oppinut mieheltä valmennuksia mankuessa tavattoman taitavaksi manipuloijaksi.

Artemis pudisteli kevyesti päätään.
"Sinun olisi parempi! En valita töistä, mutta se tyttö on hullu."
Mies otti kulauksen viiniä, laskien lasin takaisin pöydälle. Niin, Caitlinille pitäisi selventää tilannetta.
"Veronica sponsoroi edelleen kashnikovia. Ja kiitos Veronican liiallisen avokätisyyden, Kashnikov asuu valmennuksissani. Yksityisvalmennuksissani, eri ratsujen kanssa. Samana päivänä."

"Hyvä on, hyvä on", Veronica naurahti luovuttaneena. Hän oli tehnyt virheen antaessaan Kashnikoville niin paljon vapauksia. Hän olisi tarkempi seuraavalla kerralla. Caitlin kuunteli selostusta kulmat yhä korkeammalle hivuttautuen. Yksityisvalmennuksia päivittäin, eri hevosilla?
"Minäkin tahdon sinut sponsoriksi", Caitlin nauroi raikuvasti, mikä sai kevyen punan kohoamaan Veronican poskille. Hyvä on, hän ei tiennyt hevosmaailmasta kovinkaan paljoa, mutta ei se nyt näin hauskaa voinut olla!

"Vannon että Kashnikov käyttää kaikki samana päivänä."
Artemis huokaisi raskaasti. Syötyään kaiken hän totesi olevansa kuoleman täynnä ja saattoi miltein vannoa että hänen vatsansa oli turvonnu. Hänen täydellisen laiha vatsansa.
Ei, nyt ei upottaisi näihin ajatuksiin.
"Halkean kohta. Luoja. En syö viikkoon."

"En olisi lainkaan yllättynyt siitä", Caitlin naurahti. "Se tyttö on aina pitänyt sinusta suorastaan huolestuttavan paljon." Oli vaikea kuvitella Kashnikovin paljoa muuttuneen viimeisen vuoden aikana, eivätkä kertomukset lukuisista yksityisvalmennuksista erityisemmin auttaneet.
"Sinä et lähde aamulla mihinkään, ennenkö olet syönyt", Veronica huomautti pettävän suloisella äänellä, "eikä kahvia lasketa aamupalaksi."

"Ah! En kertonut sinulle!"
Artemis oli jo avaamassa suunsa, kun kääntyi Veronican puoleen. Joku muu olisi saanut mulkaisun, huolehtiessaan hänen syömisestään. Veronica ei. Se oli jo jotakin.
"En lähde lupaan. Mutta niin, tosiaan. Caitlin, jos minulla olisi videokamera silmissäni, olisim miljonääri. Kashnikovin ilme oli loistava, kun annoin hänen kerran hypätä Besserwisserillä."

"Hienoa", nainen vastasi, kurkotti suukottamaan miehen poskea ja alkoi kerätä lautasia kaikessa hiljaisuudessa pöydästä, kun Artemis intoutui kertomaan tarinaa, jonka hän oli kuullut jo moneen kertaan eri ihmisten kertomana.
"Sinä annoit Kashnikovin hypätä hevosellasi?" Caitlin kysyi epäuskoisen naurahduksen saattelemana. "Vau, hänen on täytynyt kehittyä päätähuimaavaa tahtia viimeisen vuoden aikana." Oli vaikea kuvitella Artemista laskemaan ketä tahansa mittaamattoman arvokkaan tähtihevosensa selkään ja vielä esteille.
"Voin vain kuvitella hänen ilmeensä. Ihme kun ei pudonnut selästä pelkästä järkytyksestä."

Artemis nauroi Caitlinnin epäuskoiselle ilmeelle. Jestas, tuo ei kyllä osannut näytellä yhtään. Davidin olisi pitänyt opettaa tuota.
"Annoin. Ratsastin itse Besserwisserin esteen sekaan, se ei varsinaisesti olisi tehnyt hyvää. Tiedät millainen hevonen se on."
Kilttinä ihmisenä hän tyhjensi punaviinipullon loput Veronican ja Caitlinin laseihin, eikä omaansa.
"Joten, hän sai hypätä muutaman esteen Besserwisserillä, koska Darcy oli sairaana ja minä en ratsastuskunnossa. Olin varma että hän putoaa tai halkeaa."

Davidin taidot eivät valitettavasti tarttuneet kosketuksesta tai siitä, että he jakoivat saman sukunimen. Se oli suuri pettymys naiselle, jolle pienenkin valheen kakaiseminen suusta oli aina tuottanut suuria hankaluuksia.
"Voi kamala", nainen pudisti päätään nauraen. Besserwisser oli varmasti vetänyt kokonaisen palkokasvuston sieraimiinsa siinä kohtaa. "Se kuulostaa kutakuinkin siltä, mitä minäkin olisin odottanut tapahtuvaksi." Ei kai nuorta ratsastajaa voinut täysin syyttääkään. Jokainenhan heistä oli joskus ollut nuori ja halkeamaisillaan innosta, kun pääsi aivan liian lahjakkaan hevosen selkään.

"Hän selvisi yllättävän hyvin. Besserwisser ei kieltänyt."
Hän tyhjensi viinilasinsa, nousten auttamaan Veronicaa siivoamisessa.
"Hän on lahjakas ratsastaja. En vain sano sitä hänelle turhan usein, ettei ylpisty."
Silloin asiat alkoivat yleensä mennä pieleen monien kohdalla. Hän hymyili naiselle ja suukotti tuon poskea hellästi.
"Haluaako joku viskiä?"

"Sehän sujui siis mallikkaasti", Caitlin totesi pirteästi ja keräsi tyhjiä laseja kantoonsa. Veronica tosin saapui nopeasti poimimaan ne irlantilaisnaiselta tiukalla kehoituksella istua alas ja olla kaikessa rauhassa, olihan nainen heillä vieraana.
"Selkeästi jonkun olisi pitänyt käyttää samaa strategiaa sinun kanssasi", punapää kiusasi miestä. Ei Artemis ollut turhasta ylpeä, onneksi.
"Ei kiitos", Caitlin kieltäytyi päätään pudistaen, eikä Veronicakaan pyytänyt lasillista itselleen, mitä nyt sipaisi ohikulkeissaan sormillaan miehen selkää, kun sai pöydän tyhjennetyksi.
"En ole enää niin nuori, että jaksaisin aamulla lähteä töihin viskilasin ja punaviinin jälkeen hymy huulillani", Veronica totesi saaden Caitlinin huokaisemaan. Sanoppa muuta! Eipä sillä, että Veronica koskaan olisi lähtenyt töihin varsinaisena päivänsäteenä, mutta pikkuvikoja sellaiset.

Ja kukaan ei haluaisi siivota lasinsiruja lattialta enää, joten olisi parempi jos Caitlin ei kantaisi laseja. 
"En ollut nuorena ylpeä." 
Artemis huomautti Caitlinille hymy huulillaan. Hän vilkaisi Veronicaa hymyillen. 
"Lähdetkö koskaan aamulla hymyillen, rakas?" 
Tuo ei ollut aamuihmisiä, sen hän oli huomannut. Siitä huolimatta Artemi kävi kaatamassa itselleen lorauksen viskiä. Irlantilainen mikä irlantilainen.

"Lähden. Silloin, kun olen saanut nukuttua hyvin, suihkusta on tullut tarpeeksi kuumaa vettä, sää suosii, liikenteessä ei ole törppöjä ja työpäivässä on jotakin odottamisen arvoista", Veronica vastasi vinon hymyn kera. Eli ei koskaan. Hän voisi todennäköisesti seistä Old Faithfulin purkauksessa Yellowstonen kansallispuistossa ja silti valittaa, ettei geysirin vesi ollut riittävän kuumaa, joten oliko se ihmekään, ettei suihku tuntunut koskaan riittävän kuumalta aamuvarhaisella?

"Rakas, tuota ei tapahdu kuin kerran vuosituhannessa." Artemis pärskähti, viittoen naisia olohuoneeseen. Miksi istua ruokapöydän ääressä, kun saattoi istua olohuoneessa pehmeällä sohvalla tai nojatuolissa? Hän istui itse sohvalle, viittoen Veronicaa viereensä.

"Sinä väitit, etten koskaan lähtisi hymyillen töihin", nainen huomautti virnistäen, "osoitin vain väitteesi vääräksi." Teorian tasolla. Arkea kun katsoi, Artemis oli ehdottomasti oikeassa. Hän ei ollut päivänsäde aamuvarhaisella. Enemmänkin menninkäinen. Caitlin istui nojatuolille vetäen varpaansa tyytyväisenä alleen, ja Veronica painautui Artemiksen kylkeen sohvalla.
"Oletteko te aina tällaisia?" Caitlin naurahti huvittuneena. "Väittelemässä kaikesta mahdollisesta ja kilpailemassa keskenänne?"