Your new love nest, I presume?

Artemis käytti koiransa ihan itse trimmttavana, siitä naisen ei tarvitsisi huolehtia. Hän halusi olla itse valitamassa, kun koira olisi trimmattu huonosti.
"Ei voi tietää."
Artemis hymähti pehmeästi, vilkaisten tummatukkaista naista hyvin pehmeä katse silmissään.
"Niin, Caitlin. Millaisena sinä syöt pihvisi? Jos vastaat kypsänä, heitän sinut ulos. Ettäs tiedät."

Veronica pyöräytti silmiään. Hän ei aikonut antaa koiran puolustaa itseään, kiitoksia vain kovasti. Maailma oli täynnä pahuutta, mutta ei ollut Sergein tehtävä vahtia, ettei hänelle kävisi mitään. Hän tekisi sen aivan itse.
"Ylikypsän-", Caitlin aloitti leveästi virnistäen. Ihan vain, koska Artemis oli kieltänyt. "Hyvä on, hyvä on, raaka tai medium", hän korjasi nauraen ennenkö saisi paistinlastasta päähänsä.

Artemis ei luottanut muihin ihmisiin, eikä todellakaan aikoisi katua, jos snautseri kävisi kiinni jonkun nilkkaan, jos tuo olisi ollut jotenkin uhkaava naisystäväänsä kohtaan. Hän nosti jo sormeaan aloittaakseen saarnan, kunnes veti helpottuneena henkeä.
"... Hyvä tyttö."
Hän puuskahti, laskien käden sydämelleen.
"Olen saanut jo infarktin, haluatko seuraavaksi minulle sydänkohtauksen? Olen edelleen vanha mies."

"Wuff!" Caitlin haukahti huultaan purren. Raisa saapui heti katsomaan, mistä moinen ihmeellinen ääni oli lähtenyt, mikä sai punapään puhkeamaan nauruun.
"Sinun sydämesi on oikein hyvässä kunnossa, älä nyt liioittele siinä", Veronica totesi virnistäen Artemikselle. Miehessä ei tosiaankaan ollut mitään vikaa. Veri tuntui kiertävän oikein hyvin miehen kropassa.
"Älä nyt yhden pihvin takia kuitenkaan tuuperru. Tuskin edes hätäkeskus ottaisi sitä puhelua tosissaan, jos kertoisimme Veronican kanssa epäilevämme sydänkohtausta, koska et pitänyt pihvien kypsyysasteesta", Caitlin virnisti.

Sergei kohotti päätään, katsoen Caitlinia paheksuan kulmiensa alta. Artemis tökkäisi koiraa varpaillaan, pudistellen päätään. Ei, Caitlin sai pitää ääniä ja nauraa. Snautseri laski päänsä takaisin etutassujensa päälle.
"Vielä. Kaksikymmentä vuotta tuollaisia sydänkohtauksia ja se ei enää olekaan."
Mies syyllisti pehmeästi.
"Ja ei sitä tiedä. Tunnun olevan yliopistollisen vakioasiakkaita."

Caitlin ei voinut mitään raikuvalle naurulle, kun hän rekisteröi koiran katseen. Se oli ehdottomasti katse, jonka hän oli nähnyt pitkän irlantilaismiehen kasvoilla.
"Olet onnistunut opettamaan tuijotuksesi Sergeillekin!" Hän syytti nauraen. Sergei todellakin oli koiraversio omistajastaan. Aivan ilmiselvästi.
"Minun uusi terveyskeskukseni on tiedustellut jo neljään kertaan, kun olen ollut siellä ihan muilla asioilla, että onko kotioloissa jotakin, mistä heidän tulisi tietää", Caitlin naurahti päätään pudistaen. David-parka. Miehen ei onneksi tarvinnut kuulla sairaanhoitajien epäilyksiä, jotka lausuttiin aina hiljaisella, pehmeällä äänellä pienen rohkaisevan nyökkäyksen kera.
"Kävin hakemassa jäykkäkouristusrokotteen ja sairaanhoitaja tahtoi tehdä rikosilmoituksen, koska käsivarressani oli selkeitä sormenjälkiä. Hän antoi asian olla vasta kun selitin, että olin kompuroinut junassa ja ystävällinen kanssamatkustaja oli tarttunut käsivarteeni pitääkseen minut pystyssä."

Mies vilkaisi koiraansa. Kai he sitten olivat hieman samanlaisia. Hupsista? Hän puristi etusormella ja peukalolla nenänvarttaan. Voi luoja. David-parka.Joskus vielä joku nenäkäs hoitaja tekisi ilmoituksen kysymättä.
"Aion olla kysymättä miksi hait rokotetta. Oletan ettei se ollut vain mennyt umpeen. Säälin aviomiestäsi, todella. En kestäisi jos joku epäilisi minun pieksävän Veronicaa kotona. Vaikka joskus... HYvä on, hyvä on, en sano mitään."
Joskus pelkkä katse riitti vaimentamaan.

"Se oli mennyt umpeen!" Caitlin naurahti. Kerrankin syy oli niin yksinkertainen kuin umpeutunut rokote, eikä se, että hän oli kyntänyt polvillaan maata tai tullut koiran puremaksi. "Toki havahduin tähän vasta kun tallilla tuli puhetta hevosten rokotteista, mutta silti." Hän ei ollut kolhinut itseään ennen kuin oli hakenut rokotteen. Ennaltaehkäisyä!
"Fiksu valinta", Veronica vastasi silmät siristyen tuijottaessaan Artemista. Parempi ollakin päättelemättä lausetta, jos ei tahtonut nukkua sohvalla vahtikoiransa kanssa.
"Voi, ei David tiedä", Caitlin naurahti heilauttaen kättään vähätellen. Eihän hän nyt miehelleen menisi kertomaan, mitä terveyskeskuksessa oli sanottu. Tai epäilty. Tai ylipäätään sitä, että oli käynyt terveyskeskuksessa, jos sen vain saattoi jättää mainitsematta.

Käsi kohosi ilmaan, merkkinä luovuttamisesta. Samalla hän otti huikan viinilasista, mitä ei olisi ehkä pitänyt tehdä, kun otti huomioon hänen muutenkin levottoman mielentilansa. Noh, ei alkoholi sitä ainakaan paljoa pahentaisi!
"Säälin häntä silti. Kamalaa se silti on, hän on kiltti mies."
Joten ei ollut reilua, että mies sai osakseen sellaisen epäilykset.
"Ja Veronica, oletpas sinä nihkeä tänään."
Ihan kuin se ei johtuisi miehen levottomista jutuista.

"Sitä hän ehdottomasti on", punapää myönsi hymyn kera. David oli kiltti, hurmaava mies, eikä hän koskaan voisi ymmärtää onneaan, kun oli saanut miehen osaksi elämäänsä.
"Haista sinä home", asunnon ainoa englantilainen julisti silmät siristyen. Artemis oli perin vallattomalla tuulella tänään. Mitäköhän ihmettä mies oli vetänyt sillä aikaa kun hän oli käynyt koirien kanssa kävelyllä? Vai oliko tämä vain miehen reaktio yllätysvieraaseen? Kai sekin oli mahdollista.
"Veronica, sinun täytyy oppia samat kiroukset iiriksi, niin kenties niillä on jotakin vaikutusta tuohon luupäähän", Caitlin naurahti nyökäten Artemiksen suuntaan.

Mies kääntyi naisten puoleen, kohottaen sormeaan varoittavasti Caitlinille.
"Cha sgeul-rùin e ‘s fios aig triùir air*."
Kieli vaihtui miehen puheessa nopeasti ja helposti. Liiankin sujuvasti. Hän vilkaisi Veronicaa, hymyillen pehmeästi, sanomatta mitään.
"Ja en haista, kiitos tarjouksesta."

*It’s no secret if three know it.

Caitlin ei voinut kuin nauraa, mutta Veronican ilme ei näyttänyt lainkaan niin ilahtuneelta. Sen sijaan nainen tuijotti varsin pistävästi vuoroin avopuolisoaan ja tuon punapäistä ystävää.
"Artemis, iiri on kieli, sitä puhuvat tuhannet ihmiset", Caitlin huomautti naurua äänessään.
"Mutta minä en ole yksi niistä tuhansista, joten pysytään vain englannissa tämän talon katon alla", Veronica jatkoi. Caitlin nyökkäsi suostumuksensa hymy huulillaan, vaikka edelleen naurattikin Artemiksen taipumus vaihtaa kieltä lennosta. Joskus hän pohti, kuinka pitkään he voisivat keskustella kieliä vaihtaen edes tajuamatta, että vaihtelivat kieliä.

Artemis kohotti etusormen huulilleen ja hyssytti Caitlinia.
"Veronica ei puh... Niin."
Nainen ollut yksi niistä ihmisistä. He kaksi olivat. Ei hän usein käyttänyt äidinkieltään aseena, mutta joskus saattoi mutista jotakin iiriksi. Irlantilaiset olisivat päässeet kyllä todella pitkälle kieliä vaihtelemalla, maailman matkaamisen etuja.
"Mitä, enkö saakaan puhua iltaisin sinulle venäjää? Pettymys."
Iltaisin ei tarkoittanut sohvalla televisiota katsoessa.

"Sinä et puhu iltaisin kohta enää mitään, kun teippaan suusi kiinni", Veronica uhkasi. Miehen ajatukset harhailivat nyt varsin levottomilla poluilla ja niin hilpeää kuin se olisikin ollut, jos he olisivat olleet keittiössä kahden, ei hän tahtonut miehen ystävän kuulevan tätä. Jotkin asiat olivat syystä yksityisiä.
"Et varmasti ole ainoa, joka on joskus unelmoinut mahdollisuudesta tehdä niin", Caitlin naurahti. "Minä olen muutamaan kertaan pohtinut hevosen selästä käsin, hiljenisikö hän, jos hänet ratsastaisi kumoon." Lähinnä siis silloin, kun Artemis vinoili jostakin, mitä hän teki kouluratsunsa kanssa. Tosin samaan aikaan miehen neuvot olivat kultaakin kalliimpia erityisesti estetreenien kohdalla, joten hän ei ollut vielä päätynyt ratsastamaan miehen yli. Kenties joskus tulevaisuudessa.

Artemis käänsi vinon hymynsä Veronicasta Caitliniin, ilmeen vaihtuessa hyvin kysyväksi.
"Jaa mitä?"
Hän leikkasi kaikille yhden, sopivan kokoisen pihvin - pienen henkisen taistelun jälkeen itselleen hieman suuremman. Hänen pitäisi syödä enemmän. Sitten kasviksia kaapista. Hän oli ollut fiksu ja paloitellut valmiiksi paistettavaksi sopivia kasviksia rasiaan, jotta voisi nyt vain paistaa ne.
"Jos ratsastat minut kumoon, kukaan ei ole muistuttamassa sinua piaffesta."

"Miksi luulet, että tahdoin ratsastaa sinut kumoon?" Caitlin naurahti. Juurikin sen tähden, ettei mies antanut piaffen olla. Ei, vaikka Remona tanssi jälleen yhtä hyvin kuin aiemminkin, ellei jopa paremmin. Hän oli valmis väittämään, että Remonan piaffe oli vahvempaa kuin ikinä ennen, mutta ensi kevät sen vasta todella näyttäisi, kun he pääsisivät kilpailuihin.
"Sinun edessäsi ei koskaan saisi tehdä pienintäkään virhettä, tai siitä saa kuulla lopun elämäänsä", nainen kiusasi nauraen. "Onnea vain, Veronica."
"Minä olen niin täydellinen, etten tee virheitä, joista hän voisi muistuttaa minua", tummahiuksinen nainen vastasi leikillään. Ei todellakaan ollut. Hän vain kiusasi Artemista takaisin. Armottomasti.

Artemis ei voinut olla nauramatta Caitlinin sanoille. Hän laski pannun lämpeämään hellalle, kulkien Veronican luo. Hän painoi hellä suukon naisen hiuksiin ja kietoi kädet takaapäin tuon ympärille.
"Niin olet."
Hän sanoi sen ilman hippuakaan sarkasmia. Nyt hänen olisi ollut ehkä hyvä rajoittaa sitä viiniä.

Veronica hymyili miehelle laskien omat kätensä miehen käsien päälle. Artemis oli harvinaisen hellyydenkipeällä tuulella, jos häneltä kysyttiin, mutta naisella ei varsinaisesti ollut mitään sitä vastaan. Ei, vaikka se saikin Caitlinin hymyilemään toispuoleisesti niin, että vihreät silmät tuntuivat välkkyvän huoneen valaistuksessa.
"Hienoa, että te kaksi täydellisyyden perikuvaa löysitte siis toisenne", Caitlin naurahti. Hän oli aidosti, vilpittömästi iloinen siitä, miten onnelliselta Artemis vaikutti. Oli ihana nähdä mies tällaisena naisystävänsä kanssa, heidän omassa kodissaan.

Artemis vilkaisi Caitlinia miltein pahasti.
"Me emme ole kumpikaan täydellisiä, mutta voimme yrittää keskenämme uskotella sitä toisillemme."
Hän huomautti, hymyillen hieman. Vielä yksi suukko, ennen kuin hän livahti takaisin hellan ääreen, kaataen sopivan määrän lisukkeeksi tarkoitettuja kasviksia pannulle. Perään suolaa, yrttejä, pippuria, hunajaa... Noin.
"Vaikka Veronica on kyllä kovin lähellä."

"Oh, olisitte voineet huijata minua", punapäinen irkkunainen virnisti. Eihän täydellisyyttä ollut olemassakaan, se oli vain unelma, jota kohti pyrkiä, mutta kuka sitä nyt moiseen pikkuseikkaan tässä kohtaa takertuisi.
"Hys nyt", Veronica naurahti, "tai nukut vielä Sergei kainalossasi."

"No, mitä minä nyt sanoin? Kehun sinua ja sinä uhkaat heittää minut sohvalle?"
Oliko tämä nyt reilua? Artemis ei voinut ymmärtää mitä hän nyt oli tehnyt väärin. Se oli taas jotakin naisen logiikkaa, jotakin mitä hän ei koskaan ymmärtäisi. Valurautapannu esiin kun kasvikset olivat valmiit. Hän heitti voita pannulle, laskien lihat siihen.
"V-rakas, otatko lautaset kaapista meille?"

"Kehumiselle on rajansa, sen jälkeen se menee yli ja kääntyy vain sinua vastaan", Veronica ilmoitti. Caitlin naurahti vieressä, mutta ei ilmaissut eroavaa näkökantaansa ainakaan sanallisesti, joten Veronica laski toisen naisen liittolaisekseen tässä asiassa.
"Vain koska pyysit nätisti. Ja näytät suloiselta essussasi", polkkatukkainen nainen totesi nousten pöydästä. Hän keräsi käytetyt kahvikupit ja lautaset kantoonsa, asetteli piirakanlopun jääkaappiin ja alkoi sen jälkeen kattaa pöytää päivällistä varten.
"Niin todella näytät. Suloinen ei olisi ollut ensimmäinen sana, jonka sinuun yhdistäisin Artemis, mutta essu todella tuo sen puolen sinusta esiin", Caitlin virnisti kokien parhaaksi olla tarjoutumatta auttamaan pöydän kattamisessa. Hän rikkoi ihan riittämiin astioita omassa kodissaan yrittäessään olla avuksi.

"Niin niin. Essu on suloinen, olen kuullut. Kuivapesulalasku olisi myös suloinen, jos en käyttäisi sitä."
Sillä suorien housujen pesettäminen kävisi naurettavaksi? Hyvin naurettavaksi pidemmällä aikavälillä.
"Caitlin, shus. Veronica saa sanoa, mutta sinulta en tainnut kysyä mitään."
Mies heitti leikkisästi. Hän otti kaapista hieman jotakin vihreää (vesikrassia kaiketi), kasaten kaikille annoksen valmiiksi lautasille.
"Noin. Siivoan kun olemme syöneet."
Mies sanoi sen enemmän itselleen kuin kummallekaan naiselle.

"Voisit myös käyttää kotona vaatteita, jotka eivät vaatisi kuivapesua", Veronica naurahti laskien vesilasit viinilasien lisäksi pöydälle jokaista varten. Hän täytti lasisen kannun kylmällä, raikkaalla hanavedellä ja laski sen pöytään Caitlinin eteen, joka tarttui pirteästi tehtävään kaataa vettä jokaisen laseihin.
"Et ikinä kysy minulta mitään, mutta ei se estä minua sanomasta", punapää huomautti laskien viimeisen lasin ja kannun takaisin pöydälle. Veronica istahti alas aiemmin varaamalleen paikalle ja hymyili lämpimästi miehelle, joka oli toiminut heidän kokkinaan tänä iltana.
"Kiitos rakas", hän kiitti syvänsiniset silmät lämpiminä. Artemis oli kultainen, kun jaksoi laittaa ruokaa.

"Sinä et pitäisi minusta yhtä paljon farkut jalassa. Ja kuvittele minulle farkkuja. Et ole koskaan nähnyt, syystä."
Artemis vain viihtyi näin. Hän ei voinut olla vilkaisematta Caitlinia epäilevästi, kun tuo kaatoi vettä laseihin. Veronican kutsuessa häntä rakkaaksi,
"Ole hyvä."
Hän otti itse kulauksen viiniä ja yritti keskityä kaikkeen muuhun, paitsi siihen että hän söi ruokaa, jota ei koskaan kuvitellut laittavan suuhunsa.