[P] I can't love today, I can't love you tomorrow

"Kaikki valmiina kiinalaista ja Netflixiä varten", tyttö naurahti kiivetessään auton kyytiin ja sulloessaan reppunsa turhia kursailematta jalkatilaansa.

"En muista milloin olisin viimeksi ollut yökylässä kenelläkään", Larissa virnisti. Hän pääsi harvoin lähtemään töidensä takia, mutta onneksi se ei ollut estänyt kutsumasta Amandaa yökyläilemään hänen luokseen.

Se ei tosiaan estänyt Amandaa. Vaadittiin vähän enemmän että hän jättäisi kutsun esittämättä tuolle. 
"Oikein valmis. Kuulotat partiopojalta!" Amanda naurahti ja pudisteli kevyesti päätään. 
"Ja et varmasti, kiitos tuon seinähullun orjapiiskurin."

"Mitä vikaa partiopojissa?" Larissa nauroi lämpimästi. Hänen asenteensa oli aivan loistava, kiitoksia vain! Kaikesta saattoi aina iloita, ja siihen hän pyrki.
"No, nyt ei tarvitse ainakaan 16 tuntiin murehtia hänestä", tyttö naurahti taputtaen reittä sormillaan. Tämä olisi ihan parasta!

"Luksusta." Amanda vastasi hymyillen pehmeästi. Oli siinäkin hänellä yksi positiivisuuden huipentuma. No, ehkä Larissan seura tekisi hyvää hänelle. Ehkä.

Larissa tekisi parhaansa tartuttaakseen edes ripauksen positiivisuutta Amandaankin, vaikka se voisi osoittautua melkoiseksi haasteeksi. Ei se mitään. Elämähän oli toinen toistaan hilpeämpiä haasteita täynnä!
"Mitä jos tilataan ruokaa jo valmiiksi", tyttö pohti kaivaen puhelimensa esille. Tai ainakin he voisivat pohtia listan antimia, jos ei mitään muuta. "Suosikkipaikkaa?"

"Lotus Garden. Ja olet fiksuin ikinä. Jos tilaamme sieltä, otan currykanaa ja sen jutun missä on friteerattua kanaa ja rapukeksejä." Amanda ei suinkaan koskaan ollut hakenut sieltä ruokaa. Pois se hänestä.

"Kiitos", Larissa virnisti vinosti, etsi oikean ravintolan ja alkoi selata listaa. "Oh, täällähän on vaikka mitä, mikä kuulostaa hyvältä." Milläs hän repäisisi? Ruokaahan oli tarkoitus tilata paljon ja erilaista.
"Syötkö cashew kanaa?" Hän kysäisi tutkiessaan listaa. Koska hänhän oli ehdottomasti maistelemassa Amandan valitsemista annoksistakin.

"Syön." Amanda söi miltein mitä vain, mutta currykana oli ehdoton suosikki, jota hän rakasti niin paljon. 
"Etkö ole oppinut että syön mitä vai?"

"Kunhan varmistin", Larissa virnisti, etsi ravintolan puhelinnumeron sivulta ja soitti siihen.
"Etkä sitten ilmeile siinä", hän varoitti nauraen Amandaa ennenkö pääsi linjalta läpi ja saattoi luetella molempien tilaukset pyynnöllä pakata kaikki mukaanotettaviksi.

Hän ei olisi ilmeillyt, jos Larissa ei olisi kieltänyt sitä. Nyt kun ystävä kielsi, hän todellakin teki niin puhelun aikana. Kypsää.

Larissa joutui kamppailemaan itsehillintänsä kanssa, ettei revennyt nauramaan Amandan ilmeilylle kesken puhelun. Hän huitaisi kuljettajan käsivartta toruvana pitäen katseensa visusti pimeässä maalaismaisemassa ikkunan ulkopuolella siihen asti, että sai katkaistua puhelun.
"Olet ihan kamala", hän puuskahti sulloessaan puhelimensa takin taskuun.

Amanda puri huultaan ettei nauraisi kun tuli hutkaistuksi. 
"Ja heti hakkaamassa! Sinä olet kamala!"

"Ansaitsit sen", tyttö puolustautui naurua äänessään. Amanda oli tosiaankin ansainnut läpsäisyn tai kaksi siitä hyvästä, että oli yrittänyt pilata hänen asiallisen puhelunsa kiinalaiseen ravintolaan.
"Syön kostoksi kaikki rapukeksisi."

"En ans-- et tekisi niin!" Rapukeksit olivat elämä. Niitä ei saanut syödä, ei. Se... Se olisi julmaa. Englantilainen mutristi huultaan.
"Et tekisi niin."

Larissa siristi ruskeita silmiään niin, että toisen silmän sininen värivirhetäplä peittyi.
"Hyvä on. Jätän niitä sinullekin." Hän voisi tulla sen verran vastaan, vaikka Amanda olikin ilmeillyt huvittavasti puhelun läpi.

Amanda tuuletti nauraen toisella kädellään, katse koko ajan tiessä. Hän ei halunnut ajaa vielä kolariakin kaiken hyvän päälle.

Kolaria ei tosiaankaan kaivattu tähän iltaan, mutta musiikkia sitäkin enemmän. Larissa sörkki hetken radiota, ennenkö löysi mieleisensä kanavan ja sieltä soivan hittibiisin. Hän virnisti leveästi Amandalle, käänsi äänenvoimakkuutta suuremmalle ja lauloi kappaleen mukana ja tanssi penkillään turvavyön sallimissa rajoissa.

Ajava tyttö päästi oksennusäänen. Se tuskin yllätti ketään ettei kauhuelokuvia rakastava Amanda nauttinut hittimusiikista. Enonsa tyttö, rock oli parasta.

Se sai Larissan kääntämään nappulan kaakkoon, kunnes koko auto raikasi minkälie popin tahdissa. Ihan vain koska Amanda ei selkeästi pitänyt kappaleesta. Olipa hän ihana ystävä. Amandan onneksi ajomatkaa ei ollut enää kovinkaan pitkästi, joten kidutus valtavirran popilla ei kestänyt kuin muutaman kappaleen. Höh.
"Sinä olet tuonut herkkuja mukanasi niin monta kertaa kun olet tullut käymään, että minä maksan nämä tällä kertaa", Larissa julisti päättäväisesti noustessaan autosta kiinalaisen ravintolan pihalla. Askelta lähempänä Netflixiä ja ruokaa, jei!

"Oh? Ja totta kai minä tuon. Kun asut jumalan selän takana.et muuten saisi koskaan mitään hyvää." Amanda huomautti, parkkipaikka etsien.

"En niin", Larissa myönsi. Hän kävi kaupassa kerran viikossa tallityöntekijöiden mukana tai antoi vain ostoslistan noiden matkaan, mutta herkkuja ei koskaan tullut ostettua tarpeeksi. Tai no, tarpeeksi koko viikoksi. Kummasti kaikki tuli syötyä ensimmäisenä päivänä, ihan sama mitä hän haki kaupasta.
"Olet aina niin huomaavainen", tyttö virnisti.

"En oikeastaan. Pääsen osingoille ja sinäkin olet iloinen." Se oli hyvä selitys kaikelle. Hän parkkeerasi autonsa ja sammutti sen, kömpien ulos.

"Olen aina iloinen kun tulet kylään, ihan sama tuotko tullessasi suklaata vai et", Larissa lupasi nauraa kehräten kun kiipesi ulos autosta ja suunnisti ravintolaan. Oli ollut loistava idea soittaa etukäteen, sillä pöydissä riitti asiakkaita. Hän harppoi maksamaan tilauksen, jonka luvattiin olevan valmis ihan muutamassa minuutissa.
"Tämä näyttää kivalta paikalta", tytön oli todettava kun hän katseli ympärilleen. Saisikohan deliveroon tuomaan täältä ruokaa kartanolle saakka?

"Se on silti plussaa." Amanda nauroi, seuraten Larissaa sisälle. 
"Käyn täällä välillä liiankin usein." Hän myönsi.

”No joo, totta sekin”, tyttö naurahti. Ei hän tosiaankaan kieltäisi Amandaa tuomasta herkkuja mukanaan. Senkus, ei se häneltä pois ollut!
”Ei hyvässä ravintolassa voi käydä liian usein”, Larissa kohautti harteitaan. Se oli hänen mielestään varsin ilmiselvää. Eihän ihminen voinut kokatakaan liian usein - jos siis osasi kokata ylipäätään.

"Ei voikaan, siinä olet oikeassa." Amanda myönsi kiltisti hymyillen. 
"Oletko pohtinut mitä katsomme kun pääsemme luokseni?" Amanda haistoi kaulahuiviaan ja nyrpisti nenäänsä. 
"... ja kun olen käynyt suihkussa. Haisen kilometrin päähän hevoselle."

”En”, Larissa totesi huolettomasti. Äkkiäkös sen keksisi. ”Voin tutkia Netflixin tarjontaa sillä aikaa kun käyt suihkussa.” Ja sen jälkeen kipittää itsekin pikaisesti suihkuun pesemään päivän liat iholta, vaikka hevosenhajusta ei eroon pääsisikään hiuksia kastelematta, eikä hän aikonut käyttää loppuiltaa kiharoidensa hillitsemiseen kastelun jäljiltä.
”Tallielämän varjopuolia”, hän naurahti. He haisivat aina hevoselta, heinältä ja lannalta, eikä sille yksinkertaisesti mahtanut mitään. Tyttö harppoi hakemaan kahteen muovikassiin pakatut noutoruokalaatikot - he todella olivat tilanneet tarpeeksi ruokaa koko viikoksi - ja virnisti Amandalle kohottaen muovipusseja. Ei kun takaisin autolle ja kohti tytön asuntoa. Ehkä hän tällä ajomatkalla säälisi ystävää ja olisi sörkkimättä radiota.

"Todellakin. Onneksi jaat ne." Amanda vastasi leveästi hymyillen. Nuori nainen kääntyi kannoillan ja suunnisti takaisin autolleen, ajaen kotiin. Hän kantoi ruokakassit sisälle, laskien ne keittiössä tasolle. 
"Phuuuh. Nyt, se suihku. Netflixin saa auki Playstationin kautta."

”Jep”, Larissa naurahti. Häntä ei haitannut hevosenhaju, kun oli niin turtunut siihen itsekin. Jotakin hyötyä siitä, että he olivat töissä samoissa ympyröissä. Tai no, samassa tilassa. Amanda oli kilparatsastaja ja siten valovuoden häntä edellä, jos alkoi tuijotella vanhanaikaista, hierarkista systeemiä. Onneksi siihen ei tarvinnut kiinnittää mitään huomiota. Hän heilautti reppunsa selkään suunnistaessaan Amandan perässä tuon asunnolle.
”Älä unohdu suihkuun liian pitkäksi aikaa, tai syön kaikki rapukeksisi odotellessani”, Larissa uhkasi nauraen. Ei hän koskisi ruokaan, ennenkö Amanda olisi kerennyt takaisin - ja hänkin käydä pikaisessa muutaman minuutin suihkussa. Hän ei aikonut istua Amandan sohvalla loppuiltaa ratsastushousuissa. Tyttö aukaisi television ja Playstationin alkaen selata Netflixin tarjontaa. Jotakin aivotonta, taustalle sopivaa viihdettä siis.

"Et varmasti syö!" Amanda huusi kun veti kylppärin oven perässään kiinni. Lämmin vesi tuntui niin hyvältä iholla, että teki mieli laulaa onnesta. Hän palasi melko pitkästä suihkustaan vain pyyhe ympärillään. 
"Löytyykö?"

”Ole nopea!” Hän vastasi nauraen, mutta rapukeksit saivat jäädä rauhaan. Hän keskittyi sen sijaan tutkimaan Netflixin tarjontaa. Liian hyvältä kuulostavat sarjat saivat jäädä heti sivuun, sillä tässähän oli tarkoitus laittaa vain jotain pyörimään taustalle. Hän onnistui karsimaan vaihtoehdot pariin siinä vaiheessa, kun Amanda palasi.
”Pari vaihtoehtoa”, Larissa kääntyi vastaamaan olkansa yli. ”iZombie tai Friends. Päätä sillä aikaa kun lainaan suihkuasi”, tyttö virnisti ja nappasi pyyhkeensä repusta. Toisin kuin Amandalla, hänellä ei kestänyt kuin viisi minuuttia pyörähtää lämpimän veden alla hiukset huivin suojaamina.
”Valmis syömään rapukeksisi?” Larissa virnisti palatessaan mukaviin oleskeluvaatteisiin kylpyhuoneen puolella jo vaihtaneena.

Amanda nappasi sen rapukeksipaketin itselleen. 
"Olen." Hän mutisi hiljaa ja rouskutti ensimmäisen vaalean, hyvin mitään sanomattoman keksin sukuisen rapean herkun suuhunsa. 
"mmmmmmhhhhh! Friends on hyvä,"

”Pidä niistä huolta”, Larissa uhkasi. Hän ei edes erityisemmin pitänyt rapukekseistä. Eivät ne edes maistuneet ravuilta! Mutta mitäpä sitä ei tekisi Amandan kiusaamisen tähden. Hän aukaisi yhden ruokalaatikoista ja maistoi cashew-kanakastiketta. Ei ihme että Amanda kävi hakemassa ruokaa usein tästä paikasta. Kastike oli kerrassaan herkullista!
”Sitten vielä kun ei onnistuttaisi tukehtumaan ruokaan, kaikki menisi hyvin”, Larissa naurahti vilkaistessaan televisiota, jolla tuttu komediasarja alkoi pyöriä. Ehkä he selviäisivät.

Amanda yritti matkia murinaa toiselle uskottavasti. Se ei oikein onnistunut. 
"Älä tukehdu. Niin helppoa. Aasi." Amanda tökkäisi Larissaa hellästi jalallaan. kyllä hän kohta kävisi pukemassa.

”Hieno tyttö”, Larissa kehui nauraen epätoivoista murinan yritystä. ”Olit melkein vakuuttava pikkulintu. Vai anteeksi, yrititkö sittenkin olla panda?” Kiusaaminen oli hänellä verissä. Selvästi. Minkä hän sille mahtoi!
”Tämä on komediasarja. Nauraessa tukehtuu helposti. Tai vetää juomansa nenään”, tyttö vastasi huitaisten Amandan jalkaa pois tökkimästä häntä. ”Et sitten suotta vaivautunut edes pukemaan. En tiedä oletko vain todella laiska vai todella nerokas.”

"Miltein? Minä olen aina vakuuttava." Amanda mutristi huultaan. Hän kurottautui ottamaan currykanaa, ymisten tyytyväisenä. Se oli ihanaa! 
"No mutta ei noin hauska." Englantilainen meni hämilleen, vetäen jalkansa itselleen, Larissan mainitessa asiasta.
"... Inhoan vaatteita kostealla iholla. Mutta jos se häiritsee, voin kyllä..." Niin. Kun Amandalla oli vähän hankaluuksia joidenkin asioiden kanssa.

”Onpas!” Larissa puolusti kääntyen tuijottamaan Amandaa silmät suurina. ”Tämä on hauskin sarja, mitä kukaan on ikinä onnistunut kirjoittamaan. Komedian kultaa.” Hän harvoin ehti katsoa televisiota, mutta se ei koskaan estänyt palaamasta takaisin tämän sarjan pariin silloin, kun aikaa riitti.
”Ei se häiritse”, tyttö vakuutti pudistaen päätään ja naurahti Amandan hämmennykselle. ”Senkus olet. Kutitan vain varpaitasi, jos alat tökkiä minua.”

"No onhan tämä nyt hauska mutta ei niin hauska." Amanda veti jalat itseään vasten, vilkaisten Larissaa varovasti. 
"Et kutittaisi. Et voisi tehdä niin. Ja olet varma ettei se häiritse?" Miksi ihmeessä hän kysyi tätä ihmiseltä, jota suuteli enemmän kuin mielellään.

”Olet toivoton Amanda, toivoton”, Larissa pudisti päätään ja pyöräytti silmiään. Ei kai muuta voinut odottaakaan tytöltä, joka nautti järjettömistä kauhuelokuvista.
”Olen ihan varma. Jos se häiritsee sinua, käy pukemassa, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaan että hengailet siinä noin.” Kenellä olisi? Kuka hullu nyt käskisi Amandaa pukemaan vaatteita päälle?

Kuka tahansa olisi Amandan mielestä käskenyt häntä pukeutumaan. Se ei voinut pitää paikkaansa. Hänen oli pakko leikillään ja kokeillen, tökätä Larissan reittä varpaallaan.

Tyttö vilkaisi Amandaa silmät siristyen, kun tyttö koetteli onneaan. Larissa jatkoi syömistä odottaen, aikoisiko Amanda todella alkaa tökkiä häntä varpaillaan. Hän kostaisi. Hän niin kostaisi ja kokeilisi, kutisiko tyttö jalkapohjista. Tai no, kuka ei kutissut? Jalkapohjat olivat herkät jokaisella!

Amanda veti jalkansa vinkaisten takaisin. 
"Senkin! En tiennyt että olit tosissasi." Silti piti tökätä uudelleen.

”Olen aina tosissani”, Larissa virnisti. ”En jaa tyhjiä uhkauksia.” Eipä tietenkään. Muuten vain löpisi lämpimikseen suurimman osan ajasta.
”Sinä todella kerjäät kutitetuksi tulemista”, tyttö nauroi silmät siristyen. Hän koetti tarttua nopeasti Amandan nilkkaan ystävän tökätessä häntä jalallaan. Sehän antaisi mahdollisuuden kutittaa Amandaa kunnolla, kun tyttö ei saisi jalkaansa vedettyä heti turvaan.

Onneksi Amandalla ei ollut käsissään ruokarasiaa, kun Larissa nappasi kiinni nilkasta. Hän nytkähti lähemmäs toista, ponkaisten puolimakaavasta asennosta istumaan. 
"Larissaaeaah! Ei! Ei saa, lopetaah!"

Larissa kutitti vielä hetken ystävän jalkapohjaa, sillä Amandan kiemurtelua ja protestointeja oli hilpeä seurata. Tyttö kuitenkin vapautti panttivangiksi ottamansa nilkan hymyillen kierosti.
"Minä varoitin", hän virnisti vinosti.

Amanda piti pyyhkeen reunasta kiinni, puhisten kun lopulta sai nilkkansa vapauteen. 
"Olet julma!" Hän julisti teatraaliseen sävyyn.

"Kiitos, minäkin sinua", Larissa naurahti ja kurkotti poimimaan ruokarasian syliinsä. Ja siinä sivussa varastamaan myös yhden Amandan niin kovin suojelemista rapukekseistä.
"Omnom, hyvää on", hän kiusasi Amandaa järsiessään kuivaa keksinkaltaista.

Amanda pyöräytti silmiään ja pakeni pukemaan. Pyyhe vielä pettäisi jos Larissa toistaisi äskeisen. Hän palasi lyhyet pyjamashortsit ja toppi päällään, jalat paksujen sukkien sisällä. 
"Julmuri. Toipilasta kiusaat."

"Toipilaalle tekee hyvää tulla vähän kiusatuksi. Ja kutitetuksi! Naurullahan on parantavia vaikutuksia", Larissa virnisti ja risti paljaat jalkansa sohvalle. Hän keskittyi hetken syömään kanakastiketta valkoisen riisin kera, ennenkö vilkaisi silmäkulmastaan Amandaa.
"Veit minut ihan rappiolle. Arvaa vain tilaanko enää mistään muualta ruokaa kuin täältä."

Amanda nautti omasta ruuasta vuorostaan, yrittäen käyttäytyä. Ei, hän ei kiusaisi toista kovin paljoa. Hieman vain. 
"Tiedän, ole hyvä. Ei ole enää paluuta."

"Ei selvästi", hän huokaisi. Ei hän tosin takaisin kaivannutkaan. Miksi syödä keskinkertaista noutoruokaa kun lähestulkoon samalla vaivalla saattoi syödä erittäin herkullista noutoruokaa?
"Tarvitsen auton, niin voin tulla hakemaan ruokaa jatkuvasti." Ja tulla katsomaan Amandaa silloinkin, kun tyttö oli jo palannut kotiin tallilta eikä hän ollut päässyt lähtemään samaan aikaan.

Larissa työskenteli edelleen yhden ihmisen orjana, ilman Rosingsin etuja. 
"Sinun pitäisi siirtyä Rosingsin leipiin niin saisit lainata autoa."

”Niinpä”, Larissa huokaisi. Mitä hän oli tallityöntekijöiden kanssa jutellut, kuulostivat noiden edut olevan paljon paremmat kuin mitä hänelle oli tarjottu. Caetano ei ollut kuuluisa siitä, että varmisti työntekijöidensä olevan tyytyväisiä ja onnellisia.
”Mutta Rosingsin leivissä olisin töissä tallilla, en varsinaisesti hevosten kanssa. Caetanon kanssa pääsen kilpailuihin jatkuvasti”, hän hymyili pienesti. ”Enkä joudu siivoamaan karsinoita.” Koska sehän oli siis ehdottomasti jotakin, mitä hän ei tekisi. Niinpä niin. Hän teki ihan mitä tahansa, jos sai olla hevosten kanssa tekemisissä.

"Mutta työsi olisi inhimillistä." Amanda huomautti. Larissalla olisi ollut vapaata! Sellaista hulluutta oli olemassa

”Sitähän se olisi”, Larissa totesi. Hän kohautti harteitaan. Ehkä hän joskus harkitsisi asiaa vakavammin ja tiedustelisi tallilta, oliko noilla edes tarvetta tallityöntekijälle. Mutta se oli aina niin hankalaa, vaihtaa työpaikkaa nimittäin. Olkoonkin, että tällä kertaa ympäristö pysyisi tuttuna.

”Pitää katsoa. Siihen asti tosin nautin kilpailuissa kiertämisestä”, tyttö hymyili. Caetano oli suunnitellut paljon kilpailuja alkuvuodelle - vihdoin! Hän pääsisi kiertämään maata ja verkostoitumaan kilpailujen takatiloihin muiden hevosenhoitajien kanssa.

Amanda tiesi ettei juurikaan tulisi näkemään Larissaa alkuvuodesta. Hitto. Se veti ajatuksena mieltä matalaksi. 
"Nauti. Kunhan et hajoa."
”En hajoa”, Larissa vakuutti leveästi hymyillen. Hänellä ei olisi mitään hätää kilpailuissa! Kaikki sujuisi kuin tanssi, aivan varmasti.
”Tuon sinulle postikortteja kaikkialta. Tai magneetteja. Mitä ikinä turhaa ihmiset tuovatkaan toisilleen matkoilta”, tyttö naurahti.

"Ei kortteja. Magneetteja mieluummin." Amanda hymyili. He olisivat oikeasti koko alkuvuoden (ja ties kuinka pitkään sen jälkeen) matkoilla. Sen tajuaminen ahdisti hieman. Hän oli juuri tottunut siihen että joku halusi olla hänen lähellään vapaaehtoisesti ja piti hänestä. 

Voihan hitto. 
"Ai?"

”Selvä, saat kasan magneetteja”, Larissa lupasi naurahtaen. Kai kisapaikoilla nyt sen verran turistikrääsää myytäisiin? Jos ei, sitten Amanda saisi hevosmagneetteja. Niitä kisapaikoilla oli aina myytävänä.
”Olen syönyt ihan liikaa”, tyttö julisti laskien ruoka-astian käsistään. Hän oli syönyt todellakin tarpeeksi koko viikoksi, mutta se oli ollut niin hyvää! Ei hän ollut voinut estää itseään maistelemasta kaikkia annoksia, joita he olivat tilanneet.

"Ai?" Amanda naurahti, laskien omansa pöydälle. 
"Niin kyllä minäkin. Hyh."

”Onnistunut ilta siis”, Larissa naurahti ja hivuttautui sohvalla lähemmäs Amandaa, vaikka pitikin katseensa televisioruudulla välkkyvässä komediasarjassa. ”Se on aina hyvä merkki, kun on tullut syötyä liikaa. Tietää ostaneensa oikeaa ruokaa.”

"Mmmmhhh. Todellakin. Olen ähkyssä viikon." Ja silti hän huomaisi syövänsä huomenna tätä samaa ruokaa aivan onnesta soikeana. Hän kihnäytyi kevyesti lähemmäs Larissaa, nauttien läheisyydestä. Nyt kun oli edes jonkinlaisissa vaatteissa.

”Se on sen arvoista, jokaikinen kerta”, Larissa vannoi heilauttaen kätensä tyytyväisesti Amandan hartialle, jotta saattoi vetää tytön lähemmäs itseään. Ihan vain koska miksi ei?He olivat Amandan asunnolla kahden, hän sai tehdä mitä tahtoi. Tietyissä rajoissa. Kai. Hän vilkaisi tyttöä silmäkulmastaan hymy yhä huulillaan.
”Olen varsin iloinen, ettei minun tarvitse enää kiipeillä sisään ikkunoista”, hän virnisti vinosti. Se oli ollut sen arvoista, tietenkin, mutta oli huomattavasti rentouttavampaa kävellä sisään ovesta kuin heitellä pikkukiviä lasiin ja sen jälkeen kavuta pitkin seinää Amandan ikkunalle.

Amanda painui mielellään Larissan kainaloon. He saivat tehdä mitä halusivat, todellakin. Oli vain eri asia, voisiko englantilainen koskaan käsittää syitä miksi Larissa haluaisi olla lähellä. Jo tämä tuntui uskomattomalta. Ei hän ollut ihminen josta pidettiin näin. Vaikka psykologi muuta väittikin. 
"Ai? Eikö se ollut mukavan urheilullista?"

”Urheilen ihan tarpeeksi töissä”, Larissa naurahti. ”Olen joskus miettinyt, että pitäisi lainata joltakulta askelmittaria ja katsoa, paljonko tulee käveltyä työpäivän aikana. Tosin se luku olisi varmaan järkyttävän masentava kaikessa suuruudessaan”, hän irvisti pienesti. Ei hän tahtonut tietää kävelevänsä puolimaratonia tai jotain vastaavaa päivittäin.
”Ehkä voimme käydä sen sijaan kiipeilemässä joskus yhdessä. Kai Newcastlesta nyt edes yksi kiipeilyseinä löytyy? Kunhan kätesi on paremmassa kunnossa, tietenkin.”

"Ei, sitä lukua ei kukaan halua ajatella." Amanda tiesi jo miten paljon hänelle kertyi askelia. pelkästään se oli järkyttävä määrä. 
"Luulisi. Mennään vain. En tiennyt että pidät kiipeilystä."

”Ei varmasti”, Larissa myötäili. Hän ei halunnut tietää, joten miksi kukaan muukaan tahtoisi? Tallilla (varsinkin niin suurella kuin Rosings Park) tuli kuljettua kilometrejä ihan huomaamattakin.
”Pidän mistä tahansa, jos saan sinut seurakseni”, tyttö lupasi jalosti ja käänsi päätään voidakseen painaa pikaisen pusun Amandan poskelle. ”Paitsi kenties kauhuelokuvista. Niihin saatan vetää rakkauteni rajan.”

Amanda tunsi punastuvansa. Nyt se jopa näkyi, kun kasvoilla ei ollut suihkun jäljiltä rippustakaan meikkiä. 
"Ai, siihen?" Mukana nauraminen vaati työtä. Ei larissa varmasti tarkoittanut rakkautta sellaisena palavana rakkautena, mutta silti se sai englantilaisen hämilleen.

”Joo, siihen”, Larissa vastasi pirteän nyökkäyksen kera. Hän ei oppisi nauttimaan kauhuelokuvista edes Amandaa miellyttääkseen. Niin ei vain tulisi käymään. Hän voisi kärsiä yhden elokuvan läpi silloin tällöin, mutta kauhuelokuvat eivät olleet hänen juttunsa sitten lainkaan. Tyttö ei ollenkaan huomannut Amandan hämmennystä, sillä brasilialaisena Larissa heitteli sellaisia sanoja kuin ’rakkaus’ ja ’ikävä’ ympärilleen erittäin kevyesti. Jos hän tapasi jonkun kahdesti, oli kolmannella kerralla jo aivan sopivaa todeta, kuinka rakas uusi tuttavuus olikaan.
”Mitäs olet onnistunut hankkimaan itsellesi niin oudon elokuvamaun. Tai oikeastaan täydellisen maun puuttumisen”, hän kiusasi.

Se ei olisi englantilaisittan muutenkaan ollut sopivaa Larissan mittakaavassa, saatika sitten hyvin rakkaudettoman elämän alkutaipaleen eläneen Amandan ajatusmaailmassa. Se oli enemmän kuin outoa. 
"Hei! Voisin loukkaantua." Hän mutristi huuliaan, muka loukkaantuneena.

”Niin voisit, mutta et loukkaannu”, Larissa huomautti nauraen, ”pidät minusta aivan liikaa.” Joku toinen olisi varmasti jo tullut tönäistyksi alas sohvalta haukuttuaan Amandan elokuvamakua - ja syötyään tytön rapukeksejä -, mutta hänellä oli erityisoikeuksia. Eikö?

"Inhoan edelleen sitä kun olet oikeassa." Larissalla tosiaan oli etuoikeuksia. Paljon. 
"Ja tiedät vaarallisia asioita."

”Tiedänkö?” Larissa kysyi naurahtaen. ”Mitä niin vaarallista muka nyt tiedän?” Hän oli mielellään oikeassa, mutta siitä Amanda tuskin kaipasi enää muistutusta. Ties vaikka tyttö päättäisi kostaa aiemman kutitusepisodin, jos hän jatkaisi Amandan kiusaamista.

"Että sinulla on erityisiä oikeuksia." Amanda kuiskasi tuon korvaan. Ehkä niitä asioita, mitä ei pitänyt tehdä.

Larissa värähti, kun tytön hengitys kutitti hänen niskaansa.
”Olet kamala”, hän ilmoitti kääntäen päätään, jotta saattoi painaa suukon Amandan huulille. ”Sitä paitsi, sehän on vain hyvä että tiedän olevani erityinen”, hän veisteli.

"Minä tiedän." Siinä lauseessa oli totuutta enemmän kuin missään, mitä Amanda oli koskaan sanonut. Hän tiesi olevansa kamala, kaikilla tavoilla. 
"Mmmh, se on totta."

Se oli ollut vitsi, pientä hyväntuulista huulenheittoa, mutta Amanda ei tuntunut ottaneen sitä niin. Larissa räpäytti hämmentyneenä silmiään ja pohti sadasosasekunnin ajan, oliko sopivaa korjata moista käsitystä vai ei, ennenkö vain aukaisi suunsa.
”Olet ihana, uskomaton, hurmaava nuori nainen. Ainoa mikä sinussa on kamalaa on se, miten täydellinen olet”, tyttö julisti päättäväisenä.

Hän nielaisi tyhjää. Hänen olisi pitänyt nauraa ja ottaa se vitsinä. 
"Olet ihana kun sanot noin. En ole täydellinen." Hän käpertyi hieman pienemmäksi Larissan viereen.

”Minun silmissäni sinä ehdottomasti olet”, Larissa vastusti kietoen kätensä hieman tiukemmin Amandan ympärille. Miksei tyttö nähnyt omaa kauneuttaan? Amanda oli ihana tuttavuus ja hän oli loputtoman kiitollinen siitä, miten saattoi kutsua Amandaa ystäväkseen - ja vetää Amandan kainaloonsa tällaisina hetkinä.

Amanda silitteli Larissan solisluun seutua sormenpäällään. 
"Sinä olet ihana. Ja täydellinen itse."

”Jos niin sanot”, Larissa naurahti ja kääntyi painamaan kokeilevan suukon Amandan huulille. Ehkä hän saisi tytön vielä jonakin päivänä ymmärtämään, miten ihana tuo oli. Kuka tai mikä ikinä olikaan saanut Amandan vähättelemään omaa arvoaan näin, jouti tulla poltetuksi roviolla.

Amanda suuteli paljon mieluummin kuin puhui itsestään. Hänen olisi pitänyt ehkä käsitellä asioita, mutta sitä varten hän kävi terapiassa. 
"Sanon ja tarkoitan sitä." Jälleen kuiskailemassa Larissan korvaan hyvin sopimattomasti.

Larissa oli kiinnittänyt samaan huomiota, mutta niin kauan kuin he juttelivat edes silloin tällöin itsestään (tai Amandasta, hänhän kertoi ihan mitä tahansa omasta elämästään ilman kysymistäkin), ei tytöllä ollut pienintäkään vastaväitettä suukotteluhetkiin.
”Opettele käyttäytymään”, Larissa protestoi väristyksen kulkiessa jälleen pitkin selkärankaa. Amanda oli aivan mahdoton!

Ehkä joskus olisi pitänyt kertoa asiallisesti siitä, selittää että Amanda ei ollut huvikseen saanut hepulia aikanaan. Ei tänään(kään). 
"Miten, kun kukaan ei ole koskaan opettanut?" Amanda teki sen saman uudelleen.

”Lopeta”, Larissa valitti nostaen hartiat korviin. Amandan puhiseminen hänen paljasta niskaansa vasten ei tosiaankaan ollut jotakin, mitä tämä hetki tarvitsi.
”Tuo kutittaa”, hän lisäsi. Se teki paljon muutakin, mutta se jääkööt sanomatta.

"...Kutittaa?" Amanda kurtisti kevyesti kulmiaan. 
"Senkö takia minun pitäisi käyttäytyä? Sinäkö luulet voivasi saarnata minulle kutittamisesta?" Mokomakin tekopyhä...

”Tietenkin voin saarnata sinulle kutittamisesta”, Larissa naurahti ja painoi suukon Amandan poskelle. ”Sinähän tiedä omasta kokemuksesta, miten se ei ole… mukavaa.” Tai jotakin. Hänestä Amandan huulet korvanlehteä hipomassa tosin olivat harvinaisen mukava käänne illalle.

Amanda kääntyi enemmän Larissaa kohti, painaen poskeaan kevyesti tuon huulia vasten. 
"... Ei mukavaa?" Hänen oli vielä kerra kurottauduttava hipomaan huulillaan tuon korvaa. 
"Oletko ihan varma?"

”Olen ihan varma”, Larissa värähti niin sanoessaan ja vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi suoda yhden silmiä siristävän katseen Amandalle. Tyttö oli kerrassaan julma, kun kiusasi häntä näin!
”Olet ihan mahdoton”, hän julisti ennenkö tavoitteli Amandan huulia kunnon suudelmaa varten. Tyttö ajaisi hänet vielä hulluksi.

Jos olisi kysynyt Amandan vanhemmilta, hän ajoi kaikki lähellään hulluksi, eikä edes mitenkään positiivisesa mielessä. 
"En koskaan." Amanda kuiskasi, keskittyen sitten siihen suudelmaan. Jonka aikana mukamas huomaamatta kiipesi Larissan syliin hajareisin.

Larissalla ei ollut vastaväitteitä syliin kiipeämiselle, ehei. Päinvastoin, tyttö tarttui Amandan lantioon varmistaakseen, ettei Amanda vaeltaisi kauemmas vaan jäisi hänen syliinsä. Suudelman alati nälkäisemmäksi muuttuva sävy yllätti tytön itsensäkin, kunnes hän joutui suorastaan haukkomaan henkeään hengästyneenä. Se siitä hyvästä kunnosta. Pitäisi vissiin juosta vieläkin enemmän hevosten kanssa.

Amanda ei siirtynyt mihinkään, antaen itsensä keinua hyvin kevyesti Larissan sylissä sen suudelman mukana. Jos Larissa oli hengästynyt, hänestä tuntui ettei saanut happea ollenkaan. Pieni virne hiipi kasvoille kun hän vilkaisi Larissan kasvoja, vetäen hellästi peukalonsa tuon huulten yli. Olisi ehkä pitänyt antaa Larissan keskittyä sarjaan edes muodon vuoksi, mutta sylissä oli paljon parempi.

Larissa painoi suukon peukalolle, kun se hiipi hänen huultensa yli, ja puhkesi leveään hymyyn katsellessaan Amandan kasvoja. Mitä väliä sillä oli, mitä televisiossa tapahtui, kun hän saattoi katsella Amandaa? Tyttö silitteli ystävänsä lantioluita peukaloillaan ja tukahdutti naurun, joka pyrki huulille. Ehkä hänen pitäisi keksiä jokin toinen sana, millä viitata Amandaan kuin ystävä. Hänellä oli paljon ystäviä, mutta ei toista Amandan kaltaista.
”Tämä ilta se vain paranee paranemistaan”, Larissa julisti kietoen toisen kätensä rohkeasti Amandan alaselän ympärille. Teki mieli painaa suukko tytön kaulalle ja no, mikäpä häntä estäisi? Se riitti kannustukseksi nojautumaan lähemmäs ja suukottamaan Amandan kaulansyrjää pehmein huulin.

Ystävä ei tosiaan ollut se sana jolla Amanda olisi viitannut itsekään heidän väleihinsä, mutta hän ei tosiaan tiennyt mitä se sitten oli. Kaikelle oli niin monia sanoja, eikä hänestä ollut kysymään asiasta. Psykologin sanoin, hän pelkäsi vastausta niin paljon, että jätti mieluummin kysymättä. Amanda pelkäsi hylätyksi ja torjutuksi tulemista niin paljon, etenkin läheisiltään. 
"Hm?" Hän ei ymmärtänyt Larissan sanojen merkitystä heti, ei ennen kuin tuo painoi suukon hänen kaulalleen. Se sai Amandan huokaisemaan hiljaa. Hän oli saattanut kotibileissä suudella, säätää miesten kanssa, näyttääkseen joukkoon sopivalta, mutta tämä ei ollut sellaista. Käsi puristui nyrkkiin ja kynnet raapaisivat ohimennen Larissan niskaa hellästi.

Larissa antoi huultensa vaeltaa lämpimällä iholla, kun Amanda ei kerran ollut työntämässä häntä pois. Kuka hullu nyt muka kieltäytyisi mahdollisuudesta tanssittaa huuliaan Amandan kalpealla iholla? Hän saattoi olla mielipuoli, kun työskenteli sellaiselle vapaasta tahdostaan, mutta edes hän ei ollut niin pahasti sekaisin, että jättäisi tällaisen tilaisuuden käyttämättä.
”Olet niin kaunis”, Larissa ilmoitti painottaen jokaista sanaa ylimääräisellä suukolla pitkin Amandan kaulansyrjää, kunnes hän saattoi jälleen suudella tytön huulia. ”En tiedä, mitä ihmettä teen kanssasi.” Amanda ei selkeästi ymmärtänyt omaa kauneuttaan ja sitä, millainen vaikutus tytön paljaalla iholla oli häneen, kun kiipesi shortseissaan hänen syliinsä. Tai loikoili sohvalla pelkässä pyyhkeessä.

Sanat saivat hänet puraisemaan huultaan. Kontrasti heidän ihojensa välillä oli melko selvä, kun Amanda oli tyypillinen britti. Kalpea tai tomaatinpunainen, ja juuri nyt hän alkoi kallistua jälkimmäiseen kasvoiltaan. Hän ei kehdannut silti väittää toiselle vastaan. 
"Sinä olet. Ja teet mitä haluat." Oli sekin taas vastaus. Hän vei sormensa Larissan niskaan, antaen kynsiensä kevyesti hivellä tuon yläselkää kohdasta joka ei osunut sohvaan.

”Voimme siis olla kauniita yhdessä”, Larissa totesi sukeltaen jälleen yhteen henkeäsalpaavaan suudelmaan. Miksi puhua, kun saattoi vain suudella Amandaa? Hän oli äärimmäisen iloinen siitä, että saattoi nykyään tehdä näin sen sijaan että vain unelmoi mahdollisuudesta suudella ystäväänsä. Ei, ei ystäväänsä. Amanda oli niin paljon enemmän. Hänen täytyisi keksiä tytölle jokin oma termi. Jokin, joka olisi yhtä uniikki ja ainutlaatuinen kuin Amanda itsekin.

Amanda ei tosiaan tiennyt mitä olisi tehnyt käsillään niiden suudelmien ohessa. Rennosti hän antoi siis kätensä valua niskasta kyljille, jättäen kätensä sinne. Varovasti hän hypisteli Larissan paidan helmaa.

Larissa katkaisi suudelman siksi hetkeksi, että saattoi virnistää vinosti Amandalle.
”Sinä voit riisua sen, tiedätkö”, tyttö ei voinut olla kiusaamatta tuntiessaan Amandan sormet paidan helmallaan, ja olettaen, että Amandalla olisi todennäköisesti asiaan jotakin sanottavaa, päätti hän antaa tytön huulille muuta puuhaa kuin protestoimisen. Eikö muiden suuteleminen hiljaiseksi nyt muka ollut ihan sallittu, suorastaan kannustettava strategia?

Se tuskin oli se paras strategia, mutta ainakin se toimi. Amanda ei änkyttänyt vastaan ja uppoutui suudelmaan siinä määrin, että tajuamattaan oikeasti veti paidan pois Larissan päältä. Hups.

Larissa oli suorastaan ylpeä itsestään, kun tajusi Amandan oikeasti tarttuneen hänen ideaansa. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki hänelle! Ja Amandalle. Nähtävästi tytön sai tekemään vaikka mitä, kun samalla häiritsi toista niin, ettei Amanda ehtinyt puhua. Tai ajatella liikoja. Larissa antoi omien sormiensa hiipiä Amandan paidan alle sivelemään lämmintä, paljasta ihoa lantioluiden seudulta katkaisematta suudelmia hetkeksikään. Ties mitä Amanda menisi sanomaan, jos tytölle antaisi mahdollisuuden.

Se oli hyvä käytäntö hänen kanssaan. Helposti Amanda sanoi vastaan vain vastaansanomisen vuoksi. Kun ei ajatellut, ei myöskään tullut sanoneeksi mitään typerää tai mitä pitäisi katua. Varovasti hän kokeili Larissan paljasta ihoa, ynähtäen tuon huulia vasten. Hän ei ollut kyllä koskaan lipsunut näin suunniteomasta katsoa sarjaa.

Larissa oli, mutta sitä tyttö ei ollut myöntämässä ääneen. Ei kaikkea tarvinnut tietää. Niin rakastettava ja hilpeä kuin Frendit-sarja olikin, hänellä oli parempaakin tekemistä juuri nyt. Yksikään sarja ei vetäisi vertoja mahdollisuudelle pidellä Amandaa sylissä. Larissa kietoi toisen kätensä Amandan ympärille kääntyen sohvalla siten, että saattoi asettua makaamaan selälleen ja vetää Amanda mukanaan alas, sillä eihän hän ollut suudelmista luopumassa. Minkä hienon esimerkin he antoivatkaan kaikista niistä amerikkalaisten teinisarjojen ja elokuvien käyttämistä kliseistä, kun lojuivat sohvalla muhinoimassa puolipukeissa.

Jos jotakin, Amanda sai hyvin usein enoltaan kuulla olevansa teini, ei aikuinen. Joten oliko se ihmekään, että hän täytti stereotypioita? Niinpä. Hän valui Larissan mukana kumoon sohvalle, valuttaen kynsiään tuon kylkeä pitkin. Tuo oli ansainnut sen.

Larissa kiemurteli Amandan alla, kun tytön kynnet tekivät tuttavuutta hänen ihonsa kanssa. Se kutitti ja sai samaan aikaan ihon nousemaan kananlihalle hermopäiden lähettäessä sähköisiä viestejä pitkin hermoratoja. Käytöstavat, mitkä ne sellaiset olivat? Hän näykkäisi kevyesti Amandan alahuulta ja ujutti käsiään entistä enemmän tytön paidan alle piirrellessään sormillaan kevyitä kuvioita paljaalle iholle.

Amanda painoi kynsiä ihoa vasten kovempaa, virnistäen leveästi tuon huulia vasten. Hän värähti käsien hiipiessä topin alle, mutta jatkoi suutelemista pitkään ja hartaudella. 
"... Sinä puret." Hän kuiskasi hiljaa, kun oli saanut pari näykkäisyä osakseen.

”Haittaako se?” Larissa kysyi painaen päänsä hetkeksi vasten sohvan pehmeää tyynyä, jotta saattoi lipaista huuliaan ja saada heidän välilleen edes sen verran tilaa, ettei hän joutunut katsomaan aivan kieroon nähdäkseen Amandan kasvot.

"En sanonut niin." Amanda kähähti, tullen sitten vasta tietoiseksi käsistä paitansa alla. 
"Uh... Larissa." Hän ei tiennyt miten sanoisi sen. Se kuulosti typerältä jo omassa päässä, kun oli äskettäin heittänyt brasilialaisen paidan hyvin pitkälle. 
"Olen ruma ilman paitaa."

Larissa hymyili leveämmin. Hyvä. Olkoonkin, että hän olisi hampaidensa kanssa varovainen vasten tytön kalpeaa ihoa. Ties miten helposti siihen saisi aikaan mustelman, ja se nyt olisi lähinnä noloa.
”Sinä et varmasti ole ruma yhtään mitenkään”, brasilialainen väitti vastaan ja kohotti päätään sohvatyynyltä varastaakseen pikaisen suudelman Amandan huulilta. ”Voit pukea päällesi roskapussin tai olla pukematta yhtään mitään, etkä siltikään ole ruma.”

Amanda nielaisi hieman. Hän vastasi siihen pikaiseen suudelmaan, mutta kiemursi hieman siinä Larissan päällä istuessaan. 
"... Olen."

Larissa antoi käsiensä valua takaisin Amandan lantiolle, vaikka olikin ikävää vaihtaa paljaan ihon koskettaminen shortsien kankaaseen.
”En usko sinua”, tyttö totesi. ”Sinusta ei saisi rumaa tekemälläkään.” Mutta annettakoon tytölle oikeus olla kiusallisenkin tietoinen omasta kehostaan. Kai se oli vain normaalia. Hän ei ollut koskaan osannut murehtia omia epätäydellisyyksiään. Maailmassa oli niin paljon kaikkea muuta, mihin keskittyä, että kuka jaksoi jäädä pohtimaan arpien tai luomien paikkoja tai ylimääräisiä kiloja.

Amanda ei murehtinut mitään sellaista. Hän vain uskoi puhtaasti olevansa ruma ja pelkäsi että Larissa olisi samaa mieltä, jos ottaisi topin pois englantilaisittain kalpean ihon päältä. Hän antoi sormiensa seurata Larissan solisluuta, räpäyttäen silmiään kiivaasti pari kertaa. 
"Ei se ole uskon asia. Et... Pitäisi minusta enää."

”Amanda”, Larissa ynähti suorastaan epäuskoisena. Niinkö pinnallisena ystävä - ei, ei ystävä, Amanda - häntä piti? ”Minä pidän sinusta aivan muista syistä kuin siksi, että näytät kauniilta.” Eihän se haitannut, tietenkään, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt Amandaan aivan toisista syistä.

Ei kyse ollut Larissan pinnallisuudesta, vaan Amanda piti itseään todella, todella rumana. Ihan jo senkin takia, mitä hän oli saattanut joskus tehdä kun oli ollut pahin teinikapina, asunut vanhempiensa luona ja karannut kotibileisiin. Se seurasi häntä edelleen. 
"Mmmh. Niin."

Larissa kohottautui kyynärpäidensä varaan voidakseen katsella Amandaa tarkemmin. Se tosin tarkoitti, ettei hän voinut enää pitää kiinni tytöstä, mutta hän selviäisi. Jotenkin.
”Sinulla ei ole mitään hävettävää”, Larissa totesi ja puhalsi ilmaa ohimolleen saadakseen pannan takaa karanneen hiuskäkkärän pois kasvoiltaan. ”Voimme jatkaa Frendien typeryydelle nauramista”, hän lisäsi pienen hymyn kera. Koettaa edes käyttäytyä.

Amanda siirsi hiuksia pois Larissan kasvoilta, kun puhaltaminen ei auttanut mitään. 
"Et tiedä onko." Olisi kannattanut aikanaan miettiä, kannattiko tehdä huonoja ratkaisuja vanhempia ärsyttääkseen.

”Hyvä on”, Larissa pyöräytti silmiään. ”En tiedä, mutta en usko että sinulla on mitään syytä hävetä.” Hän ei tosiaankaan uskonut moiseen. Sääli, ettei Amanda voinut nähdä itseään hänen silmiensä läpi ja tajuta, kuinka uskomaton tyttö oli.

Amandaa hävetti että hän oli avannut suunsa. 
"Sinua ei haittaisi vaikka olen tehnyt typeriä asioita?"

”Ei tietenkään”, Larissa pudisti päätään. ”Minäkin olen tehnyt typeriä asioita. Jokainen, joka on elänyt, on tehnyt typeriä asioita.”

Se ei siis näkynyt ulospäin? Larissasta ei ainakaan huomannut. Ei Amanda tiennyt miten hän kuvitteli sen näkyvään, ei kukaan ollut kirjoittanut lorttoa hänen vatsaansa. Esimerkiksi. 
"Ja silti olet noin ihana."

”Eivät typerät teot sitä miksikään muuta”, tyttö vastasi hymyn kera. Ihmiset saattoivat olla mitä parhainta seuraa, vaikka olisivat joskus hölmöilleetkin urakalla.
”Sitä paitsi, haluan tavata teinin joka ei ole tehnyt jotain typerää joskus. Sellainen henkilö ei varmasti ole elänyt elämäänsä.” Ei ainakaan täysillä, sillä siihen liittyi harkinnanpuute erittäin painokkaasti.

Amanda nielaisi uudelleen, painaen pikaisen suukon Larissan huulille. 
"Mmmh." Hän huokaisi hiljaa, sivellen sormillaan tuon ihoa.
"Oletko oikeasti sitä mieltä?"

”Olen”, Larissa nyökkäsi. Hän kurkotti toisella kädellään koskettamaan Amandan poskea. ”Ajoittainen typeryys on ihan sallittua ja oikeastaan suotavaakin.” Miten sitä muuten mukamas oppi yhtään mitään, jos ei silloin tällöin mokannut?

Amanda hymyili hieman, painaen kevyesti päätään poskea vasten. Sitten hän kumartui suutelemaan Larissan solisluuta. 
"Haluatko vielä keskittyä sarjaan?"

”En ole halunnut keskittyä sarjaan siitä hetkestä lähtien, kun palasit suihkusta pelkkä pyyhe päällä”, Larissa naurahti painautuen takaisin makuulle sohvalle, jotta saattoi juoksuttaa sormensa Amandan lyhyistä hiuksista läpi.

Se sai Amandan nauramaan. Hän nojautui solisluulta tuon korvan viereen. 
"Niinkö?~" Oliko tämä nyt hetki kehrätä Larissan korvaan?

”Tuo on ilkeää”, Larissa valitti kohottaen hartiansa vasten korvaa, ettei Amanda pääsisi naureskelemaan enempää. Tyttö oli aivan mahdoton! ”Kiusanhenki”, hän puhahti ennenkö houkutteli Amandaa uuteen suudelmaan.

"Ei ole. Ja en ole." Amandaa ei tarvinnut liiemmin houkutella. Ei nyt kun häntä taas hävetti oma käytöksensä ja avautumisensa. Kaikki oli paremmin kun vain suuteli Larissan kanssa ja piti suunsa supussa, tiukasti.

Larissa olisi väittänyt vastaan, jos ei olisi priorisoinut suutelemista. Amanda oli kiusanhenki, kun kehräsi hänen korvaansa, mutta olkoot tämän kerran. Hän voisi muistuttaa tyttöä siitä myöhemminkin. Taustalla pyörivä komediasarja oli helppo unohtaa, kun keskittyi vain Amandaan. Kyllä nyt olisivat vanhemmat olleet ylpeitä. Tai sitten eivät.

Vanhemmat olisivat repineet jälleen kerran peluhousunsa, jos olisivat tienneet, mutta onneksi kukaan ei ollut kertomassa noille mitään. Amanda nojautui lopulta miltein makaamaan Larissan päälle sohvalla. Tuo tuntui paidan läpi ihanan lämpimältä.

Larissalla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän saattoi vetää Amanda makoilemaan päälleen. Miksi olisi ollutkaan? Hänellähän oli asiat varsin hyvin, kun saattoi makoilla paidattomana sohvalla ja suudella kaunista tyttöä. Ilta olisi ehdottomasti voinut saada huonommankin käänteen.
”Tämä on ehdottomasti täydellinen tapa viettää vapaata iltaa”, Larissa totesi katkaisten hetkeksi suudelmien loputtoman ketjun, jotta voisi katsella Amandaa ja sipaista tytön lyhyitä hiuksia pois kasvoilta.

Amanda naurahti käheästi Larissan sanoille, katsellen hetken tuon kasvoja. Olisiko se nyt niin kamalaa? Mikä muka olisi pahinta mitä voisi tapahtua - Larissa näkisi sen lokakuussa tulleen putoamisen aiheuttaman arven hänen reidessään? Sehän oli vain hieno merkki aktiivisesta elämästä tai jotain. Pienet yöshortsit kun riittivät juuri ja juuri peittämään sen terävän kiven tekemän, tikkejä vaatineen kolhun. 
"Sänky on täydellisempi." Ei taas niitä asioita mitä oli pitänyt sanoa, kun hän oli siihen sohvalle Larissan viereen alun perin istunut.

Larissa katseli hetken Amandan kasvoja, ennenkö purskahti nauruun, joka sai kyyneleet kohoamaan silmiin.
”Olet aivan mahdoton!” Hän sai sanottua naurunsa lomasta, kun koetti olla hytkymättä liikoja. Voi luoja Amandan kanssa! Tyttö, joka oli van hetkeä aiemmin valittanut olevansa ruma ilman paitaa, puhui nyt sängyn paremmuudesta sohvaan verrattuna.
”Sinä joutaisit jäähylle tuosta hyvästä”, Larissa virnisti pyyhkäisten naurun tuoman kyyneleen pois silmäkulmastaan.

Amanda puri huultaan, alkaen nauraa itsekin. Hitto miten typerältä se oli kuulostanut! 
"Mitä? Minäkö?" Hän ei saanut ääneensä aivan sitä tavoittelemaansa viattomuutta. 
"Eeeeen suinkaan."

”Etpä tietenkään”, Larissa puhahti nauraen ja työnsi Amandaa hartiasta kauemmaksi toisella kädellään, jotta saattoi kammeta itsensä edes puoli-istuvaan asentoon sohvalla.
”Olet oikein itse viattomuus.” Ehdottomasti.

Amanda nousi istumaan ja jopa pois Larissan päältä. Tuo näytti niin hyvältä! 
"Niin olen. Itse viattomuus. Sinä sen sanoit. En olisi sanonut paremmin itse."

”Etpä”, Larissa naurahti ja juoksutti sormiaan kiharoidensa läpi, kun saattoi suoristautua kokonaan. Hiukset olisivat pian toivoton sotku aamulla, mutta ehkä hän selviäisi jotenkin.
”Sinulta on nyt mennyt monta hyvää vitsiä ohi”, Larissa virnisti vilkaistessaan Netflixin pyörittämää sarjaa television ruudulla. Sehän oli jo useamman jakson edempänä kuin mitä hän muisti. Kertoi paljon siitä, paljonko hän oli kiinnittänyt huomiota ystävysten komedialla sävytettyyn sähellykseen illan aikana.

Amanda vilkaisi sarjaa, sitten Larissaa ja hymyili vinosti. 
"Haluatko että alan keskittyä siihen nyt, hmhhh?" Oliko tuo ihan varma?

”Jos se pitää ajatuksesi poissa sängyistä niin toki”, Larissa naurahti ja sipaisi Amandan poskea. Ei sillä, että sängyissä varsinaisesti mitään vikaa oli, mutta. Niin. Parempi keskittyä johonkin muuhun, köh.

”Oh, tämä on loistava jakso”, tyttö ilmoitti vilkaistessaan nopeasti ruudulle. Legendaarinen sohvankanto-operaatio kirvoitti naurua kerrasta toiseen - mikä ratkaisu Pivot! -huudahdus muka oli mihinkään?
Natsilepakko 11.11.2017 22.56.00
Amanda vilkaisi ruutua ja tunsi vihlaisun sisällään. 

"Uh... Joo. Niin, tämä on tämä!" Amandalla meni hetki hakea asianmukainen innostus ääneensä. Kun otti huomioon mitä hän oli sanonut ja sen että Larissa työnsi häntä pois... Noh, nyt hän tunsi pilanneensa kaiken ja tulleensa työnnetyksi pois. Kiltisti hän nousi hakemaan Larissalle parin metrin päästä tuon paidan, ojentaen sitä vanhemmalle.

”Tämä on tämä, juurikin”, Larissa naurahti liimaten katseensa televisioon. Huulet hapuilivat vuorosanoja, jotka hän osasi ulkoa, mutta tyttö puri kieltään ettei päätyisi toistamaan niitä ääneen. Kukaan ei pitänyt siitä.
”Oh, kiitos”, tyttö naurahti tajutessaan Amandan ojentavan paitaansa. ”Pitäisikö tämä ottaa vihjeenä, että kannattaisi pukea päälle?” Hän virnisti kiskoen paitansa päänsä yli. Ihan vain koska Amanda oli sen hänelle noutanut.

"Ota miten haluat." Amanda vastasi kasvoille väkisin taiteiltu hymy huulillaan. Hän istui sohvalle ja otti rapukeksit takaisin käteensä. Kai hän voisi syödä vähän lisää.

Amanda ei näyttänyt enää yhtään niin iloiselta kuin aiemmin, mikä sai Larissan kurtistamaan kulmiaan.
”Kaikki okei?” Tyttö kysyi päätyessään vapauttamaan kiharansa silkkihuivin ja sen alla olevan pannan otteesta. Eivät ne heti kasvoilla olisi. Ehkä.

Amanda hymyili Larissan kiharoille. Ne olivat niin ihanat. 
"On. Kaikki on hyvin." Hän vain yritti keskittyä sarjaan ja syömiseen. Asioihin joissa hän oli hyvä.

”Oletko varma?” Larissa kysyi. Ystävä - ei, ei ystävä! - ei kuulostanut kovinkaan vakuuttavalta. Hän laski kätensä Amandan reidelle.
”Enhän sanonut tai tehnyt mitään, mikä sai olosi epämukavaksi?”

Amanda pudisteli päätään. Hän oli saanut olonsa epämukavaksi ihan itse. 
"Ei, et." Se nyt ei vakuuttanut enää ketään. Ei edes Amandaa itseään.

”Amanda”, Larissa vetosi. Tuo nyt ei menisi läpi kenellekään. Ei ainakaan hänelle, kun hän oli saanut jutella Amandan kanssa enemmän kuin vain pari sanaa. ”Mikä on? Kerro minulle.”

Amanda huokaisi raskaasti. Eikö aina olisi voinut vain tehdä jotain tai suudella? Ettei tarvitsisi puhua? Se olisi ihanaa. Hän pudisteli kevyesti päätään.

”Minua alkaa pelottaa”, Larissa totesi hiljaisuuden jatkuttua aivan liian kauan brasilialaisen mielestä. Hän ei ollut riittävän kärsivällinen tällaiseen. Hän tahtoi tietää mikä Amandan mieltä painoi tässä ja nyt.

Hiljaisuus jatkui sen jälkeenkin. Amanda käpertyi kuoreensa kun jokin meni pieleen ja ei halunnut puhua. Tai pikemminkin ei osannut, sillä häntä ei oltu opetettu ikinä puhumaan tunteistaan.

Larissa antoi Amandalle vielä hetken aikaa, ennenkö kääntyi kunnolla sohvalla Amandan puoleen ja oli kiivetä syliin pyrkiessään niin lähelle kuin vain mahdollista. Amanda ei voisi jättää häntä huomiotta.

”Mitä ajattelet?” Hän kysyi päättäväisesti. Amandan olisi paras puhua hänelle. Tämä oli huolestuttavaa.

Viileän sävyiset silmät räpsähtivät muutaman kerran hyvin pelästyneenä. 
"... En mitään." Kukaan ei uskoisi ja silti hän yritti.

”Älä viitsi Amanda, edes minä en ole noin tyhmä. Jokin häiritsee sinua, joten kerro minulle, mikä se on”, Larissa totesi.

Amanda puraisi huultaan. Voi helvetinvittu. 
"En minä pidä sinua tyhmänä, Larissa."

”Joten puhu suusi puhtaaksi”, tyttö kannusti päättäväisen nyökkäyksen kera. Amanda oli välillä niin toivottoman monimutkainen tyttö! Millä hänen oli tarkoitus pysyä perässä Amandan järjenjuoksussa, jos Amanda ei suostunut selittämään hänelle asioita?

Kun ei oltu opetettu puhumaan tunteistaan, oli refleksi vetäytyä kauemmas. Hän huokaisi hiljaa. 
"Mmm. Minä... No... Pilasin senkin hetken. Kun avasin suuni."

”Et sinä ole pilannut yhtään mitään”, Larissa totesi hymy huulillaan. Mitä Amanda olisi edes voinut pilata? Tässähän oli kaikki hyvin. Tai ainakin hän oli kuvitellut kaiken olevan hyvin. Ilmeisesti Amanda näki tilanteen aivan toisin. ”Mitä muka olisit pilannut? Pidän siitä, kun aukaiset suusi. Sinulla on paljon mielenkiintoista sanottavaa.”

Amanda pudisteli päätään.
"Jos olisin ollut ollut hiljaa, et olisi lopettanut." Hän huomautti hiljaa ja katseli varpaitaan.

"Lopettanut mitä?" Larissa kysyi hämmentyneenä, ennenkö ymmärrys välähti ruskeissa silmissä. "Luulet että lopetin suutelemisen, koska sanoit ettet ole kaunis?" Epäusko väritti tummia kasvoja kun Larissa tuijotti silmät suurena Amandaa. Ei tyttö voinut olla tosissaan!"Lopetin koska tiesin, että lopettaminen kävi jokaisen suudelman myötä vaikeammaksi ja en halua, että kadut mitään huomenna. Haluan olla tervetullut kylään toistekin."

Valitettavasti Amanda oli kuolemanvakavissaan. Larissa oli varmasti lopettanut koska hän oli sanonut siitä ja tuo oli huomannut sen. "... En olisi katunut mitään." Amanda mutisi, ärtyen siitä ettei voinut enää leikitellä hermostuneena hiuksillaan.

"Amanda", Larissa huokaisi epäuskoisena ja heilautti käsiään. Tyttö oli idiootti! "Olet kaunein tyttö jonka tunnen. Näytät aina hyvältä, oli tilanne mikä tahansa, ja sitäkin tärkeämpää on se, miten kaunis olet sisältä. Olen loputtoman kiitollinen siitä että tunnen sinut. Olet tehnyt Englannissa asumisesta ihanaa."

Amanda katsoi Larissaa pitkään. Ehkä hänen ei olisi pitänyt enää... Niin. "... Nyt suutuit." Amanda huomautti hiljaa. Miten hän yhdell lauseella pilasikin kaiken?

Larissa huokaisi ja juoksutti sormensa pöyhkeiden korkkiruuvikiharoidensa läpi."En suuttunut", hän vakuutti tarjoten pientä hymyä Amandalle, "en vain halua että kuvittelet jotain mikä ei ole totta. Lopetin koska pidän sinusta ihan liikaa pilatakseni tätä hätäilyllä. Haluan että olet tyttöystäväni, sen sijaan että olisit joku kokeilu ja hetken huuma."

Koko esteratsastajan keho jännittyi. Pieninkin lihas oli kireänä kuin viulunkieli. Tyttöystävä? "En ole tyttöystävämateriaalia." Hitaasti hän valui siihen aiempaan käytökseensä.

"Saanen olla eri mieltä", Larissa huomautti. Amandalla oli selkeästi aivan erilaiset kriteerit tyttöystävälle kuin hänellä. Hän viihtyi Amandan seurassa. Se oli ihan tarpeeksi tässä vaiheessa.

Amandan kriteerit eivät sisältäneet tunnevammaista, jollainen hän uskoi vakaasti olevansa (ja tällaisina hetkinä olikin). "Olet aina eri mieltä."

"Vain silloin kun olet väärässä", Larissa virnisti vinosti takaisin. Amanda otti asian juuri niin hankalasti ja nurinkurisesti kuin hän oli epäillytkin. Olihan tyttö kiemurrellut aiemminkin aiheen kanssa. Hän oli ajatellut, että viime viikot olivat muuttaneet tilanteen, mutta selkeästi eivät. Voi Amanda."Jos et halua niin sano se suoraan. Mutta älä yritäkään vakuutella minulle että olisit huono valinta. En kuuntele sitä hetkeäkään."

"En minä yritä vakuutella mitään." Amanda nousi seisomaan, kun ei vain voinut enää olla aloillaan. "Kun ei sinun luupäähäsi mene mikään."

"Ei niin", Larissa myönsi. Hän oli erittäin luupäinen sille päälle sattuessaan, ja tämä oli ehdottomasti yksi niistä kerroista. Hän tiesi mitä tahtoi, joten miksi kierrellä ja kaarrella ja tehdä asioista monimutkaisempia kuin niiden tarvitsisi olla?

"Oletko miettinyt että se on joskus tosi rasittavaa?" Hei vain neiti 'kiukuttelen ihmiset kauemmas etteivät he satuta'. Siitä olikin aikaa.

"En", Larissa kohautti harteitaan. "En pakota ketään kaveeraamaan kanssani, jos olen niin rasittava heidän mielestään. En aio muuttua miellyttääkseni muita."

Mitä hänen pitäisi sanoa saadakseen Larissa kauemmas? Tuo oli yhtä rasittava kuin hänen enonsa, sillä tavalla joka sai Amandan vuorotellen hakemaan noiden huomiota ja vuorotellen suuttumaan, jotta toinen osapuoli ottaisi etäisyyttä. "Sepä sääli."

Larissa kohautti harteitaan."Ei ole minun ongelmani", hän totesi vähätellen. Oli se, jos Amanda ei yllättäen pitänytkään hänestä yhtään."Minä olen se, joka joudun elämään itseni kanssa 24 tuntia vuorokaudesta. Muut ovat vapaita lähtemään, jos olen niin rasittava heidän mielestään."

Amanda ei ollut tunnettu ajattelustaan. Psykologi oli varoittanut häntä tällaisesta suhdetuhoisesta käytöksestä, että hänen pitäisi oppia luottamaan ihmisiin ja hyväksyä nuo lähelleen. "Entä jos sinä et ymmärrä lähteä!?" Amanda parahti, ennen kuin ehti estää itseään. Sitten oli jo turhan myöhäistä antaa sen jääprinsessamaisen ulkokuoren rikkoutua. Nyt siitä olisi pidettävä kiinni viimeiseen asti.

Larissa oli oppinut pitämään pienen hymynhäiveen huulillaan silloinkin, kun Caetano tiuski järjettömiä ohjeitaan hänelle, mutta tässä hetkessä moisesta kyvystä ei ollut tietoakaan. Tytön ilme venähti, ja kahta sekuntia myöhemmin hän oli jaloillaan, nappasi repun olalleen ja repäisi takkinsa naulasta samalla kun koetti sulloa kenkiä jalkaansa."Sori kun kesti", hän puhahti olkansa yli, "mutta ymmärsin vihdoin. Onnittelut." Hän puri huultaan vasten kyyneliä, jotka uhkasivat pyrkiä silmiin, kun kääntyi ympäri marssiakseen ulos ovesta.

Osa Amandasta halusi juosta pysäyttämään Larissan, mutta silloin hän antaisi periksi sille, että tuo oli juuri satuttanut häntä. "Hyvä!" Hän kivahti tuon selälle, purskahtaen itkuun kun ovi sulkeutui.