Your new love nest, I presume?

"Kenen kieltoja sinä kuuntelisit?"
Artemis kohotti kevyesti kulmaansa. Sellaista ihmistä tuskin heti löytyisi, joka onnistuisi kieltämään irlantilaiskollegaa.
"Minä olen. Ajattelin ilmoittautua Quintessencen kanssa."
Hän myönsi suunnitelmansa. Kunhan hän saisi tietää lisää, Artemis katsoisi voisiko saada jotakin irti viikonlopusta.
"Lempijättiläisesi on varmasti iloinen huomiosta."

"En kenenkään", Caitlin myönsi naurua äänessään ja vihreät silmät leveän hymyn voimasta siristyen. Hän ei tosiaankaan kuunnellut turhia kieltoja keneltäkään. Elämä oli aivan liian lyhyt sellaiseen.
"Tervetuloa vaan", irlantilaisnainen naurahti. "Voit kärsiä muiden mukana." Koska milloinpa tehovalmennukset muuta olisivatkaan kuin kärsimystä, jumissa olevia lihaksia ja ylikuormitettuja, loppuunpoltettuja aivoja?
"Paras olisi! Olen pettynyt, jos Amadeus ei innostu näkemisestäni. Ties mitä valheita olet sille kertonut", hän kiusasi. Herttainen suuri puoliverinen oli aina näkemisen arvoinen. Olihan hän saanut seurata miehen ja hevosen alkutaivalta edes hetken lähietäisyydeltä.

"Minä en kärsi valmennuksista."
Ne olivat työtä ja ei kipua, ei tulosta. Tai jotain. Ehkä hänen terapeuttinsa ei arvostaisi sellaista ajatusmaailmaa.
"Ilahtuu se. Aivan varmasti."
Mies vilkaisi puhelimesta kelloaan. Hän nakutteli pöytää sormillaan, näyttäen hieman huolestuneelta.

"Jos niin väität", Caitlin naurahti. Hän tosiaankin kärsi siitä, kun laittoi itsensä todella töihin jonkun toisen silmän alla. Niinä kertoina tuli usein satutettua lihaksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.
"Soita hänelle, jos olet noin huolissasi", punapää puhahti huvittuneena. Artemis näytti suorastaan hellyyttävältä vilkuillessaan puhelintaan ja näyttäessään siltä, että lähtisi kohta itse harhailemaan ulos laskeutuvaan pimeyteen, jos Veronicasta ei kuuluisi.
"Eiköhän hän ole vain unohtunut juttelemaan jonkun kanssa niin, että ajankulu on täysin unohtunut. Minulle käy niin usein, kun soitan siskolleni", hän naurahti. Hän oli moneen kertaan harhaillut ympäri lähiseudun katuja jutellessaan Chloen kanssa, ja havahtunut vasta katuvalojen syttyessä siihen, että oli kävellyt melkoisen kauas. Onneksi oli Uber, jonka saattoi tilata aina paikalle palauttamaan hänet takaisin kotiin, kun pitkät puhelut kävelyn lomassa saivat harhailemaan liian kauas.

Artemis pelkäsi. Hänellä oli kerran elämässään joku jonka hän voisi menettää. Jonka menettämistä oikeasti pelätä. Mies nousi hymyillen ylös, valiten pikavalinnasta tuoreen avovaimonsa numeron.
"Ei hän autoakaan ottanut, joten hän ei voinut harhautua Durhamiin asti."
Artemis mutisi enemmän itselleen kuin Caitlinille.

Caitlin hörppäsi kahvimukinsa tyhjäksi seuratessaan huvittuneena Artemiksen liikehdintää. Oliko hänkin tuollainen niinä päivinä, kun Davidista ei kuulunut ja harjoitukset olivat jo päättyneet? Sitä ei onneksi ollut todistamassa kukaan muu kuin hän. Puhelin ei tosin tuntunut vapauttavan Artemista piinasta, sillä se vain hälytti varattua ennenkö katkaisi yhteyden. Puolta minuuttia myöhemmin saapuva viesti tosin tarjosi helpotusta: 'Puhelimessa. 5min päästä kotona. Tarvitsen tulikuumaa kahvia. Olen syväjäässä.'
"Mitä niin mielenkiintoista Durhamissa on, että sinne kannattaisi harhailla?" Caitlin kysäisi kallistaen päätään. Olihan mies jotakin läheisestä kaupungista mutissut, joten miksei hän olisi saanut udella?

Artemis puhahti naisen viestille, mennen keittiöön. Hän laski pannun hellalle, havahtuen Caitlinin kysymykseen.
"Morland asuu siellä. Joten siellä asuu myös Veronican kummipoika."

"Ah, aivan", Caitlin henkäisi. Niinpä tietysti. Olihan hän kuullut Morlandin muutosta. Miten hän oli saattanutkin unohtaa? No, olkoot. Mitä Morland ei tiennyt, se ei tuota haitannut.
"Sait ilmeisesti vakuutuksen siitä, ettei hän ole varastanut koiriasi ja lähtenyt Timbuktuun?" Nainen virnisti vinosti. Ainakaan Artemis ei vaikuttanut enää niin huolestuneelta, kun puhisi keittiössä kahvipannun kanssa kilpaa.

"Puhuu puhelimessa. Maratonia."
Artemis hymähti, kaataen pressopannusta loput kahvit Caitlinin mukiin, jotta saattoi tehdä uutta siihen samaan pannuun, uusista puruista.
"Ja ilmeisesti syväjäässä, kun pyysi kahvia. Mitä haluaisit syödä tänään?"

"Minähän sanoin", Caitlin ei voinut vastustaa tilaisuutta kiusata miestä. Hän hymyili lämpimästi kiitokseksi täytetystä kahvikupista ja siristi silmiään pohtiessaan vaihtoehtoja. Söiköhän Artemis vieläkään mielellään ulkona? Kenties hän voisi ehdottaa noutoruoan tilaamista tänne?
"Tuolla olikin yllättävän kylmä", naisen oli myönnettävä, "minäkin olin jäätyä sinä lyhyenä hetkenä, kun kompuroin aseman laiturilta taksitolpalle." Ja nimenomaan kompuroi. Hän ei muistanut, koska viimeksi oli kolhinut itseään niin paljon, niin lyhyellä matkalla.
"Kenties voin tarjota teille noutoruokaa kiitoksena siitä, että saan jäädä yöksi?" Punapää ehdotti. "Ellet sitten ehdottomasti halua esitellä ruoanlaittotaitojasi."

Artemis mietti hetken. Hän ei vieläkään mielellään syönyt ulkona. Se oli myönnettävä.
"Minä voin kyllä tehdä. Jos kaapissa on jotain mistä pidät."
Hän palasi oman kahvikuppinsa ääreen.
"Ehkä voimme syödä huomenna vaikka lounaan ulkona?"

"Minä syön ihan mitä vain, pitäisihän sinun se jo tietää", Caitlin naurahti. Hän ei tosiaankaan ollut nirso syöjä, joten mikä tahansa, mitä Artemis taikoisi kaappien sisällöstä kelpaisi hänelle.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", nainen totesi ja vilkaisi vaistomaisesti kohti eteistä, kun kuuli ulko-oven aukeavan ja puheensorinan soljuvan keittiöönkin asti. Mitä ilmeisimmin Veronica ei ollut vielä onnistunut irtautumaan puhelustaan, joskin sävystä päätellen oli juuri lopettelemassa sitä.
"Olemme kotona!" Englantilaisnainen huikkasi laskettuaan puhelimen eteisen tasolle ja kumartui vapauttamaan Sergein remmistä. Raisan riisumisessa kestäisi tuhottoman kauan kun hänen sormensa olivat näin kankeina. "Kulta, tule riisumaan koirasi", hän ilmoitti kuoriutuen omasta takistaan, joka ei ollut ollut enää viimeiseen puoleen tuntiin riittävä pitämään talvista viimaa loitolla.

"Kaapissa on lohta ja kanaa, mutta myös... Nyt tiedän."
Artemis oli jossakin mielenhäiriössä ostanut hyvää filettä pihveihin. Ehkä Caitlinin vierailu oli lositava tekosyy valmistaa kotitekoinen pihvi-illallinen punaviinillä. Hän kääntyi ovea kohti, vihreät silmät tarkkoina kuin metsästävällä haukalla.
"Sergei, ei tule!"
Mies huikkasi snautserille, astellen kohti eteistä.
"Paikka. Odota."
Hän napsautti sormiaan harmaalle koiralle kulkiessaan sen ohi, astellen Veronican ja Raisan luo. Hän veti naisen lähelleen ja suuteli tuon huulia hellästi tervehdykseksi.
"Minä tulen, minä tulen. Oletko kuullut hanskoista, rakas?"
Hän kumartui whippetin puoleen, mulkoillen samalla snautseria.
"Keittiössä on kahvia. Älä päästä Sergeitä sinne vielä, Caitlin on siellä."

"En löytänyt omiani, kun lähdin koirien kanssa", nainen totesi harteitaan pienesti kohauttaen, "enkä uskonut, että siellä olisi aivan noin kylmä." Hän vilkaisi koiran ylle kumartunutta miestä ja pienen kieron virneen kera laski pitkät, kylmät sormensa Artemiksen niskaan.
"Olet täydellinen", hän ilmoitti vastauksena lupaukselle kahvista, ennenkö lauseen loppu rekisteröityi hänen mieleensä. Mikä ihme oli tuonut punapäisen hirmumyrskyn heidän luokseen tällä kertaa?
"Selvä", nainen kuitenkin totesi ja suunnisti keittiöön vilkuillen sivusilmällä snautseria. Sergei tuskin uskoisi häntä, mutta onneksi koira totteli miehen alkuperäistä käskyä oikein mallikkaasti. Veronica kaatoi itselleen kahvia kuppiin ja suunnisti pöydän ääreen jäätyneet sormet kupin ympärille kiedottuina. Kyllä se siitä. Hän vilkaisi heidän pöytäänsä kotiutunutta pisamakasvoista naista lievällä varauksella, mikä sai Caitlinin hymyilemään.
"Tulin tervehtimään, kun olin näillä kulmilla", irlantilainen selitti pirteästi. "Teillä on oikein mukava uusi asunto." Veronica vilkaisi oviaukkoa toivoen, että Artemis ilmestyisi pian, sillä hän ei tiennyt, mitä oikein sanoa Caitlinille. Ei, kun punapään aiemmat syytökset polttelivat edelleen mielessä.
"Oletko jäämässä pitkäksikin aikaa?"
"Tiistaiaamun junalla takaisin Lontooseen", Caitlin vastasi. Ei hän sen kauempaa tahtonut nukkua yksinään.

"Veronica Cox! Olet kuollut nainen!"
Artemis vinkaisi naisen työntäessä kylmät sormet hänen niskaansa. Hän harkitsisi kostoa rakkaudella, iskien kun he jäisivät kahden Caitlinin lähtiessä tiistaina. Hyvä helvetti, Veronica tulisi kärsimään. Mies väläytti vain kurittoman hymyn naiselle, vastaukseksi omasta täydellisyydestään, kunnes ei voinut vastustaa kiusausta.
"Tiedän, kultapieni, tiedän."
Saatuaan Raisan vapaaksi, hän päästi whippetin lentämään keittiöön. Kirjaimellisesti lentämään, hyvä jos käpälät koskettivat laminaattilattiaa. Hän palasi huoneeseen, painaen suukon Veronican hiuksiin kulkiessaan tuon ohi.
"Koeta nyt lämmittää ne sormesi. Ettei minun tarvitse katkoa niitä kun työnnät ne niskaani uudelleen."

Veronica nauraa kehräsi moiselle uhkaukselle. Se oli ollut sen arvoista. Artemiksen vinkaisu oli jäätyneiden sormien ja miehen keksimän, todennäköisesti erittäin mielikuvituksellisen koston arvoista kuultavaa, aivan ehdottomasti.
"Ihmettelinkin, mistä se kiljuminen johtui", Caitlin kiusasi kahvikuppinsa takaa. Kupin taakse oli hyvä kätkeä leveä hymy, joka pyrki huulille, kun hän saattoi seurata ystävänsä vaivatonta, onnellista olemista Veronican kanssa.
"Kahvi lämmittää ne mitä pikimmin", Veronica vakuutti suostumatta irrottamaan otettaan mukista, vaikka lämpö polttikin jäätyneitä sormia. Hän tarvitsisi oikein pitkän, kuuman suihkun että saisi kylmyyden karisteltua lopullisesti jäsenistään.
"Voi Raisa, sinä herttainen pieni otus", Caitlin henkäisi tuntiessaan whippetin kylmän kirsun tökkivän pohjettaan. Hän hylkäsi oman kuppinsa pöydälle, työnsi tuolia kauemmas ja kumartui rapsuttamaan hurmaavaa koiravauvaa, joka tuntui kasvavan silmissä. Hän onnistui siinä kumarrellessaan kolauttamaan otsansa pöydän reunaan, mutta mitä muuta häneltä saattoi totuuden nimissä edes odottaa? Raisaa ei onneksi moinen haitannut.

Artemis pudisteli päätään kun kuuli kollegansa kallon kopsahtavan pöytään. Niinpä niin.
"Caitlin, en voi pehmustaa huonekaluja aina ennen vierailuasi, joten voitko olla kopsauttelematta itseäsi niihin?"
Hän tiesi että pyysi mahdottomia ystävältään. Hän antoi Sergeille luvan tulla, ottaen kaapista perunoita. Hän aloittaisi niistä. Samalla mies kietaisi essun lantiolleen.
"Onko kummallakaan jotakin kermaperunoita vastaan? Ja ette katso minua kuin hullua."

"Voin yrittää, mutta en vanno mitään lopputuloksesta", Caitlin nauroi pöydän alta, jonne valui suosiolla istumaan innostuessaan todella rapsuttelemaan Raisaa. Hän ei edes yllättynyt, kun Sergei ei tullut ilolla tervehtimään häntä. Se tosin oli saavutus, ettei koira myöskään murissut hänelle - hän osasi iloita elämän pienistä voitoista.
"Ei", Veronica vakuutti ja epäili, että pöydän alta kuuluva kolahdus tarkoitti Caitlinin pudistaneen päätään. "Emmehän me ikinä. Et sinä ole hullu. Vain hieman päästäsi nyrjähtänyt", englantilaisnainen lisäsi suupieli nykien. Caitlinin nauru sai Veronicankin naurahtamaan. Ehkä irlantilaisnainen ei ollut aivan niin pelottava. Vaikeahan tuohon oli suhtautua varauksella, kun nainen istui lattialla rapsuttelemassa innosta tärisevää whippetiä ja kolhi itseään kaikkiin huonekaluihin kosketusetäisyydellä itsestään.

Artemis otti raastimen laatikosta, alkaen kuoria perunoita. Hän vilkaisi naisia hymyillen, viheltäen Sergein luokseen. Snautseri kävi kiltisti maate isäntänsä jalkoihin.
"Hyvä poika."
Hän kehui koiraa pehmeästi.
"Kai te tiedätte, että voisin leikata välissänne olevaa ilmatilaa veitsellä?"

Caitlin kapusi varovasti jaloilleen ja takaisin pöydän ääreen virnistäen voittoisasti Artemikselle, kun onnistui siinä itseään kolhimatta. Mikään paikka ei kolahtanut, kahvikuppi ei kaatunut ja Raisa ei vinkaissut tultuaan potkaistuksi tai jotakin muuta vastaavaa. Hän oli suoriutunut hyvin. Whippet siirtyi liehakoimaan vastapäätä istuvaa naista, joka hymyili pehmeästi koiralle ja varmistaessaan, ettei Artemis mukamas nähnyt, syötti koiralle murusen pöydälle jääneestä piirakasta.
"Veitsellähän nyt voi leikata ihan mitä tahansa", Caitlin virnisti vinosti, vaikka vilkaisikin huvittuneena tummahiuksista naista. Oli totta, että Veronica istui selkä harvinaisen suorana tuolilla ja piteli kiinni kahvikupista kuin se olisi pelastusrengas uppoavan laivan kannella. Tosin nainenhan oli valittanut jäätyneitä sormia, joten ehkä kahvikupista kiinnipidolle oli aivan toinen selitys.

Artemis vilkaisi Veronicaa, siirtyen viipaloimaan perunnoita raastinraudan viipalointiterällä. Hän naurahti Caitlinin sanoille.
"Se liittynee jotenkin siihen, että huusit Veronicaan jumalanpelkoa muutama viikko sitten."
Artemis huomautti ystävälleen. Hän otti kaapista lasisen vuoan ja voiteli sen öljyllä, kaataen leikkuulaudalta perunaviipaleet
"Jostakin, joka oli myös minun syytäni."

"En minä nyt niin paljoa huutanut", Caitlin puolustautui nauraen, "vai huusinko?" Jälkimmäinen kysymys oli suunnattu enemmän vastapäätä istuvalle naiselle, joka oli keskittynyt tuijottamaan syvänsiniset silmät siristyen Artemista. Kehtasikin!
"Olisi pitänyt pitää sormia kauemmin niskassasi", Veronica mutisi kääntyen vilkaisemaan Caitlinia. "Hän liioittelee, kuten aina."
"Taidan silti olla anteeksipyynnön velkaa", irlantilaisnainen totesi huvittuneena. "Saitte sovituksi, ja se on tärkeintä. Ei muistella pahalla?" Hän ehdotti Veronicalle, joka hymyili pienesti ja nyökkäsi.
"Katso nyt ystävä rakas, kun tulen aivan loistavasti toimeen elämäsi ihmisten kanssa", Caitlin kääntyi virnistämään Artemikselle.

Artemis naurahti Veronican sanoille, iskien ohimennen silmäänsä. Moni olisi varmasti pistänyt sen ennemmin kasvohalvauksen kuin tahallisen teon piikkiin.
"Minä en koskaan liioittele."
Kuten ei esimerkiksi silloin, kun teatraalisesti ajoi ulos moottoritieltä, tehdäkseen itsemurhan. Hän värähti, pudistellen itsekseen päätään. Hyi. Pois ne ajatukset.
"Niin tulet. Äläkä käytä tuota, kiltti. Caitlinn, onhan sinulla se plastron edelleen tallessa?"
Mies puraisi huultaan ja pyyhkäisi käsiään pyyhkeeseen.
"Anteeksi. Tiedän miltä se kuulosti. Löysin vain sen parin muuttaessa, niitä oli setissä kaksi ja ajattelin että haluaisit sen toisenkin."

"Etpä", Veronica vastasi pienen naurahduksen myötä. Jokainen oli taipuvainen liioittelemaan asioista, sillä niin maailma vain toimi.
"Tietenkin on", Caitlin kääntyi katsomaan Artemista kulmat kurtistuen. Mistä plastron oli nyt miehen mieleen tullut? Sama neula, jonka mies oli antanut hänelle jäähyväislahjaksi - joskin onneksi se ei ollut jäänyt viimeiseksi hyvästiksi. Luojan kiitos.
"En minä tarvitse kahta", punapää totesi kuunneltuaan miehen selityksen. Pisamaisille kasvoille hiipi pieni, lämmin hymy. "Käytä sitä itse, kun kilpailet Amadeuksella ja Quintessencellä."

Artemis vilkaisi Veronicaa painokkaasti.
"Enkä edes liioittele."
Vasta sitten katse kääntyi toiseen irlantilaiseen. Syvä huokaus pääsi miehen huulilta.
"Korjaan; saat sen toisen, koska minä en kestä että ne ovat setti ja ovat erillään. Muistuta että annan sen sinulle."
Miehen perfektionismi ei kestänyt sellaista hajanaisuutta. Hän voisi hyvin hankkia uudet.
"Voin hankkia itselle uudet. Uuden lajin kunniaksi. Ja en minä kilpaile niin paljon."
Tai niin hän halusi Veronicalle yrittää väittää.