Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Evelyn katseli pieni hymy huulillaan miehen venyttelyjä ja haukottelua. Suloista. Miten joku saattoikin olla niin suloinen heti herättyään? Ehkä Evelyn oli hieman puolueellinen, sillä todennäköisesti Klaus voisi tehdä ihan mitä tahansa ja naisen silmissä mies olisi edelleen komea, suloinen tai muuten vain ihana.
"Todella hyvin", nainen vastasi lämpimästi hymyillen. Hän vilkaisi heidän yhteenkietoutuneita käsiään. Hymy vain leveni. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi nauttinut niin paljon siitä, kun sai herätä jonkun vierestä, että olisi jäänyt sänkyyn makoilemaan pidemmäksikin aikaa vain voidakseen olla lähellä miestä. Hän kurotti painamaan vielä yhden suukon miehen suupieleen tyytyväinen hymy kasvoillaan. Nauratti. Miten hän olikin onnistunut ihastumaan juuri Klausiin. Sitäkin enemmän nauratti ajatus siitä, mikä hulluus Klausiin oli iskenyt, kun hän oli jäänyt naisen seuraan. Ehkä he olivat molemmat hieman hulluja. Evelyn käänsi päätään ja venytti niskaansa nautinnollisen hymyn kohotessa huulille. Peitto valahti alemmas kun hän siirsi vapaalla kädellään tummat hiukset korvansa taakse.

Klausin väsymys alkoi hälvetä kun hän vain katselikin naista. Kaikki tuossa sai hänet sekaisin. Miten Evelyn saattoi näyttää niin seksikkäältä vain siirtäessään hiuksiaan korvan taakse? Peiton valahdettua säädyttömän alas, miehen katse putosi välittömästi sen mukana. Ilme värähti hieman. Hän tunsi alakertansa heräävän eloon. Saatana. Klaus repi sopimattoman katseensa naisen varsin katseenkestävästä povesta ja antoi poikamaisen hymyn nousta kasvoilleen. Mielessään mies kävi varsin kovaa taistelua siitä, kannattiko hänen pitää katseensa naisen kasvoissa vai laskea sitä alemmas. Käsi puristui hieman vahvemmin toisen hennon käden ympärille. Hän käytti kaiken siveellisyytensä pitääkseen katseen naisen silmissä. Luoja, miten häntä nyt koeteltiin.
”Miten onnistut näyttämään noin hyvältä heti aamusta?” hän kysyi epätavalliseen tapaansa hyvin suoraan. Keskustelu oli hänen keinonsa vältellä mielessä pyöriviä sopimattomia ajatuksia. Eivät ne silti mihinkään lähteneet, tuntuivat voimistuvan vain. Hänen teki mieli liikkua lähemmäs toisen lämmintä kehoa.

Klausin poikamainen hymy sai Evelynin naurahtamaan. Hän puri huultaan ja mietti, kiskoisiko peittoa ylemmäs vai antaisiko sen vain olla. Eiköhän Klaus ollut jo nähnyt kaiken useampaankin kertaan, joten mitäpä sillä enää oli väliä. Peitto sai jäädä aloilleen naisen kyljelle.
"Ajatuksen voimalla", Evelyn vastasi ilkikurisesti virnistäen. Hän ei olisi kuvaillut takkuisia hiuksiaan hyvännäköisiksi, puhumattakaan tyynyn jättämistä painaumista poskellaan, mutta ei hän nyt aivan hirviöltäkään näyttänyt. Ehkä. Hän oli pirteä ja hyvällä tuulella, joten kaipa sekin auttoi.
"Ja hymyilemällä", nainen vielä lisäsi ja väläytti leveän hymyn Klausille kuin todistaen sanansa oikeaksi. Evelyn uskoi, että hymy sai karuimmatkin kasvot näyttämään hyviltä, joten aina kannatti hymyillä. Siitä tuli myös hyvälle tuulelle, joten kaikki voittivat.
"Et itsekään näytä hullummalta. Varsin suloiselta, oikeastaan", Evelyn naurahti kiusoitteleva sävy äänessään. Komeaa, pitkää miestä tuskin saattoi kutsua suloiseksi minään muuna vuorokaudenaikana kuin aamuvarhaisella. Komeaksi kyllä sitäkin useammin.

Klaus hymähti kohteliaisuudelle ja pörrötti sekaisia hiuksiaan. Ne jäivät roikkumaan epäsiististi kasvoille vaan hän antoi niiden olla ja katseli tummien suortuvien takaa viehättävää naista. Jo useamman päivän sänki oli varmasti todella suloinen näky. Klaus otti sanat kuitenkin positiivisina eikä halunnut ajatella, että Evelyn vain vitsaili hänen kustannuksellaan. Hänen sormensa kipittelivät naisen käsivartta ylemmäs ja hän siveli tuon dekolteeta voimatta estää katsettaan valumasta alemmas.
”Pitäisiköhän nousta?” mies kysyi tekemättä elettäkään noustakseen. Hän viihtyi oikein hyvin sängyssä Evelynin kanssa, vaan oletti että tuo ehkä ei ollut tottunut lojumaan koko aamua sängyllä. Tuo oli siihen asti ainakin antanut itsestään reippaan ja energisen kuvan, eikä Klaus olisi ihmetellyt, vaikka tuo olisi lähtenyt kilometrien juoksulenkille koiransa kanssa heti herättyään. Koira. Roo. Roo oli jossakin.
”Pitäis varmaan päästää Roo ulos”, hän sanoi eikä selvästi ollut kuullut koiransa haukkua aiemmin ulkoa. Sen verran unessa hän oli vielä ollut.

"Ainahan sitä voi nousta, mutta tuskinpa täytyy", Evelyn sanoi hyväntuulisesti. Miehen kosketus sai hymyn kasvoille. Klaus oli osunut pohdinnoissaan oikeaan, sillä Evelyn oli tottunut juoksemaan pitkän aamulenkin Fuegon kanssa tai yksinään, jos koiraa väsytti liikaa. Epäilemättä pitbull tulisi pian katsomaan, joko omistaja oli vetänyt juoksutamineet päälleen.
"Roo on jo ulkona", Evelyn nauroi. Voi unista miestä. "Fuego osaa avata takaoven. Ne painelivat aidatulle takapihalle riehumaan aikoja sitten", nainen selitti pehmeällä äänellään. "Fuego tosin palaa pian ja loikkaa sänkyyn, joten kannattaa varoa. Se ei aina ihan tajua, kuinka paljon painaa", Evelyn ennusti koiransa tekemisiä pirteästi. Se oli yllättävän helppoa, sillä he taisivat molemmat olla rutiiniensa orjia. Niinä aamuina, kun he eivät lähteneet juoksemaan, tuli Fuego kerjäämään huomiota sänkyyn, jossa Evelyn luki kirjaa tai katseli jotakin läppäriltään.

Alakerrasta kuului kolahdus, mikä sai Evelynin nauramaan.
"Tuo hölmö koira törmää aina portaisiin, kun se tulee ulkoa sisälle. Luulisi, että muutamasta kerrasta oppisi, mutta ei. Varsinainen luupää", nainen kertoi huvittuneesti. Koiran kynnet rapisivat portaissa ja parketilla, kun pitbull viiletti makuuhuonetta kohti. Punertava koira haukahti innoissaan nähdessään omistajansa, otti muutaman vauhdikkaamman loikan ja hyppäsi häntä heiluen sängylle. Evelyn nauroi ja veti peittoa kasvojensa eteen, kun koira tuli innokkaasti jakelemaan märkiä suukkoja ja tökkimään kuonollaan naisen hiuksia.
"Idiootti", Evelyn nauroi työntäessään koiran päätä kauemmas. "Joo joo, hyvää huomenta sullekin", nainen sai sanottua naurunsa lomasta ja työnsi koiraa pois päältään. Fuego ei tosiaankaan tajunnut, kuinka paljon painoi, vaan seisoi huolettomasti etutassut naisen vatsan päällä. Evelyn työnsi koiran sängyn laitaa kohti ja kierähti peiton alla lähemmäs Klausia. Fuego tuntui vasta nyt tajuavan miehen olemassaolon, joten yrittikin heti hivuttautua Evelynin yli nuolemaan Klausin naamaa. Nainen töni koiran päätä kauemmas nauru silmistä loistaen.
"Se on vähän hellyydenkipeä", nainen selitti pahoittelevasti miehelle.

Klausin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän kuuli Roon jo olevan ulkona. Kyllä hän pian ymmärsi kuulemansa haukun yhteyden koiraansa ja Evelynin sanat selvensivät entisestään sitä, että hänen koiransa oli jo päässyt ulos. Ei siis ihme, ettei Roo ollut aiemmin tullut jo herättämään häntä. Fuego oli fiksu, hänen oli myönnettävä.
”Aaa. Selittää kaiken”, Klaus kommentoi hieman viiveellä ja herätteli mieltään. Ilmeisesti hän oli vielä vähän unessa.

Alakerran kolahdus sai Klausin kohottamaan kulmiaan ja selityksen saatuaan hän naurahti lyhyesti. Hän osasi niin kuvitella Roon törmäilemässä seiniin, se kai kuului koirien yleiseen olemukseen. Hän kuuli yläkertaan juoksevat tassut ja pian pitbull olikin jo omistajansa kimpussa. Häntä nauratti kovasti, kuinka innoissaan koira oli. Tuon huomatessa hänet Klaus ei voinut olla ojentamatta kättään koiralle. Tarvitsihan hänenkin saada hyvän huomenen toivotuksen yhtä lailla. Kyllä hän ymmärsi Fuegon innon ja kurottautui rapsuttamaan sen päätä Evelynin yli.
”Se on suloinen”, hän korjasi naisen sanoja ja lähemmäs tultuaan painoi suukon tuon otsaan. Roon tepsutus kuului huoneen ovelta, kun se varovasti liittyi kolmikon seuraan. Musta koira ei ollut yhtä rohkea kuin talon omistaja Fuego, vaan se kierteli sänkyä kuin yrittäisi päättää hypätäkö vai ei. Klaus ei ainakaan tieten tahtoen rohkaissut urosta, joten se päätyi muutaman lannistuneen uikutuksen jälkeen istumaan sängyn laidalle. Se laski päänsä sängyn reunalle ja tuijotti suurin ruskein silmin muita.
”Ei tuokaan mitään vallan fiksu ole”, Klaus kommentoi koiraansa, joka näytti vähän surkealta yksinään lattialla.

"Ei niin suloinen, kun sen koko paino on vatsasi päällä", Evelyn naurahti. Onneksi Fuego oli jo asettunut makuulteen sängylle ja piteli ainoastaan päätään omistajansa vatsalla. Sen enempää ei Evelyn olisi jaksanutkaan. Ratsastus kehitti vatsalihaksia, mutta ei hän niin teräsvatsa ollut, että saattaisi toimia Fuegon pehmusteena. Koira heilutti häntäänsä iloisesti, kun Klaus kurkotti rapsuttamaan punertavaa päätä.
"Voi se sängylle tulla", Evelyn sanoi vilkaistessaan surkean näköistä Roota. Fuegoa ei haittaisi, sillä koira ei puolustanut sänkyä tai edes taloa reviirinään. Koira oli vähän höpsö. Uros puolusti ainoastaan omistajaansa, ja sitäkin vain silloin, jos tilanne vaikutti uhkaavalta. Roota tuskin voisi pitää uhkaavana Evelynin terveydelle, varsinkin kun Fuego heilutteli häntäänsä katsoessaan lattialle jäänyttä kaveriaan.
"Tänne kyllä mahtuu", nainen naurahti. Ei häntä haitannut asettua lähemmäs Klausia, päinvastoin. Nainen painoi kevyen suukon miehen huulille. Fuego katseli häntä heiluen molempia ihmisiä vuorotellen ja näytti selkeästi miettivän, onnistuisiko hivuttautumaan ihmisten väliin, jotta voisi olla molempien huomion kohteena.
"Älä edes kuvittele", Evelyn torui koiraansa, joka oli nousemassa jaloilleen. Fuego painoi päänsä naisen päälle tuhahtaen. Ei sitten, koira tuntui sanovan. Evelyn rapsutti koiraansa korvan takaa ja hymyili Klausille onnellisena. Tässä oli hyvä olla.

Klausin ei tarvinnut kuin heilauttaa kättään koiralleen, kun se jo loikkasi suoraan istumasta sängylle. Se alkoi pyöriä peitossa ja hangata päätään siihen villinä. Ilmeisesti lupa tulla sänkyyn oli sille lupa leikkiä. Mies pyöritteli päätään hölmölle koiralle ja yritti kiskoa sen luokseen. Roo ei kuitenkaan halunnut rauhoittua vaan haisteli peittoja ja pyöri sängyllä hautautuen lopulta puoliksi peiton alle.
”Sori, se on ihan mahdoton”, Klaus nauroi osaamatta ottaa tosissaan koiransa riekkumista. Ei se pahaa tarkoittanut. Roo oli vain vähän villi. Koira kaivautui peiton alta ja kellahti selälleen peitolle odottaen tietenkin rapsutuksia hienosta ja asiallisesta käytöksestään. Mutta kukapa koiralle olisi voinut vihainen olla, joten Klaus ojensi kätensä silittääkseen sen vatsaa.
”Paras aamu aikoihin”, hän virnisti eikä pannut pahakseen ollenkaan Evelynin lähentymistä. Koiratkin näyttivät nauttivan lajitoverin seurasta.

Fuego seurasi Roon touhua innoissaan. Pitbullin häntä heilui vallattomasti puolelta toiselle ja uros jopa haukahti innostuneena. Kaverihan oli ihan pöhkö! Mitä se peitoissa pyöri kun oli ihmisiä, joita saattoi tökkiä? Evelyn nauroi katsoessaan Roota ja pudisti vain päätään miehen pahoittelulle. Antoi koiran nauttia elämästään. Hän ainakin nautti, joten miksi kieltää koiriakaan? Fuego laski päänsä takaisin Evelynin kyljelle kun Roo näytti rauhoittuneen rapsutettavaksi. Koira tökki kuonollaan omistajansa käsivartta kerjäten itsekin lisää rapsutuksia. Huomiota ei kuitenkaan herunut, sillä Evelynin hento käsi kiertyi Klausin ympärille rentoon halaukseen.
"Niin on", nainen myönsi lämmin, onnellinen hymy huulillaan. Tämä aamu oli paras mahdollinen alku päivälle, vaikka totuuden nimissä Evelyn olisi voinut erittäin mielellään viettää vaikka koko päivän sängyssä Klausin kanssa.
"Voisin vaikka tottua tähän", Evelyn yllätti itsensäkin sanoillaan. Hän ei ollut edes ajatellut sanovansa mitään, mutta jotenkin sanat karkasivat huulilta ihan ajattelemattakin. Nainen virnisti toispuoleisesti peittääkseen hetkellisen epävarmuutensa. Hän ei oikein tiennyt, mitä pelkäsi enemmän: sitä, että Klaus nousisi ja lähtisi vai sitä, että mies olisi samaa mieltä. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat pelottavilta. Toisaalta, elämässä ei päässyt eteenpäin jos ei ottanut riskejä. Joskus oli sukellettava pää edellä ja toivottava, ettei tielle osuisi kiveä.

Evelynin viimeisimmät sanat saivat Klausin hymähtämään hyväntahtoisesti. Kuulosti hyvältä, hän saattoi miettiä, mutta yritti estää itseään vetämästä lauseesta turhia johtopäätöksiä. Evelyn oli varmasti vain heittänyt sen, ei tuo odottanut yhtään sen enempää. Kevyt ajatuksenjuoksu oli muuttunut turhan pohtivaksi. Vai odottiko? Ajatusten pyörremyrsky oli valmis. Mitä hänen piti vastata? Ehkä olisi parempi olla sanomatta mitään. Klausin käsi kiertyi tiukasti naisen ympärille ja hän veti tuota lähemmäs. Ehkä se passasi. Ei hänellä ollut mitään läheisyyttä vastaan, ei edes sellaisia aamuja. Parisuhde tai mikä siitä olikaan kehkeytymässä, oli ajatuksena vieras vaikkakin houkutteleva.

Klaus hymyili pyyhkien ajatuksia mielestään. Hänen piti keskittyä vain siihen hetkeen. Evelyn oli kaunis, lämmin ja suloinen eikä hänellä ollut kiire minnekään. Koiratkin olivat rauhoittuneet. Hän otti hellästi kiinni naisen leuasta ja painoi suukon tuon huulille. Typeräkin näki, että hän nautti toisen seurasta. Ei hän ollut menossa minnekään.

Evelyn painautui tyytyväisenä Klausia vasten, kun mies veti häntä lähemmäs. Tässä oli oikein hyvä olla. Hymy vain leveni suukon myötä. Hän kielsi ajatuksiaan lähtemästä ikuiseen syöksykierteeseen, joka päättyi aina samaan lopputulokseen: hän oli jälleen kerran tekemässä suurta virhettä. Nainen säilytti positiivisuutensa vain siten, että kieltäytyi murehtimasta liikoja. Kun hän kerran aloitti, sille ei tuntunut tulevan loppua, vaan hän hukkui kauheuksiin, joita keksi mielessään. Helpompi siis vain olla hiljaa ja nauttia Klausin läheisyydestä. Muutoin hän päätyisi vielä kuvittelemaan elämää kymmenen vuoden päästä sormus sormessaan ja katumusta sydämessään, eikä se sopinut aamun tunnelmaan lainkaan.

Evelyn silitti pehmein sormin miehen sängen peittämää poskea.
"Jos joku olisi sanonut minulle kotoa lähtiessäni, että päädyn tähän tilanteeseen, olisin nauranut vatsani kipeäksi", nainen naurahti hyväntuulisesti ja painoi suukon miehen huulille. Hän ei todellakaan ollut kuvitellut, että elämä Slaleyssä tarjoaisi mahdollisuuden halailla komeaa miestä heti aamuvarhaisesta. "Mutta mitäpä elämä olisi ilman näin ihania yllätyksiä", Evelyn jatkoi sama tyytyväinen hymy huulillaan.

Klaus virnisti Evelynin sanoille. Hän toivoi niiden olevan vain positiivisia.
”Onneksi ei sentään itketä”, hän hymähti ja silitti sormillaan naisen käsivartta. Katse hukkui vihreisiin silmiin, jotka tuikkuvat niin usein vilpitöntä iloa. Klaus piti Evelynin kaltaisista ihmisistä. Tosiasiassa hän ei ollut varmasti koskaan tavannut niin sosiaalista ja elävää persoonaa. Ehkä juuri se, persoonallisuus, häntä viehätti.
”En minäkään tätä suunnitellut. Parempi niin”, hän sanoi vielä kommentoidakseen edes jotakin järkevää. Mies suukotti Evelynin huulia, otsaa, eteni korvalehdelle. Hänen kätensä valui hiljalleen naisen käsivarrelta tuon paljastuneelle rinnalle. Minkä mies itselleen mahtoi?

Evelyn virnisti miehen sanoille. Ei, häntä ei todellakaan itkettänyt. Hän oli oikein iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Hän oli onnellisempi kuin vuosiin. Klaus oli hyvää seuraa, teki hänet iloiseksi ja sai nauramaan. Hän nautti miehen seurasta kenties enemmän kuin olisi pitänyt. Ehkä tuttu ahdistus nostaisi taas kohta päätään, mutta juuri nyt hänen oli hyvä olla.
"Niin on", Evelyn totesi toisen sanoihin. Elämää ei voinut suunnitella, sen hän tiesi, ja monesti parhaat asiat elämässä tulivat vastaan suunnittelematta. Ne vain tapahtuivat, ilman että kukaan osasi etukäteen sellaiseen varautua. Suukot ja valuva käsi saivat naisen hengityksen salpautumaan hetkeksi. Kosketus tuntui luvattoman hyvältä. Naisen käsi silitteli pehmeästi miehen poskea. Miehen käden löytäessä kohteensa Evelyn virnisti ja kurotti painamaan useamman suukon miehen huulille. Ei hänestä ollut Klausia syyttelemään. Itsepähän oli jättänyt peiton alemmas. Sitä paitsi miehen kosketus tuntui hyvältä ja sai ihon kihelmöimään miellyttävästi.

”Meidän olisi hyvä nousta tai en tiedä pystynkö enää hillitsemään itseäni”, Klaus sanoi matalasti ja vino hymy kasvoillaan. Hän ei irrottanut otettaan vaan silitteli Evelynin paljasta yläkehoa kevyesti. Hymyilytti, väsytti edelleen, mutta naisen seura piristi ja sai epämääräiset ajatukset liikkumaan päässä heti aamutuimaan. Sellaiseen hän ei ollut tottunut, harvoinpa heräsi naisen vierestä. Ei sillä, että häntä olisi haitannut, mutta hän vain toivoi, että Evelyn luullut hänen viettävän aikaa kanssaan vain seksin takia.

Evelyn nauroi miehen sanoille. Kuka sanoi, että pitäisi edes yrittää hillitä yhtään mitään? Nainen painoi suukon miehen huulille.
"Itsepähän halusit", hän naurahti hyväntahtoisesti ja vetäytyi hitaasti miehen otteesta. Fuego nousi heti jaloilleen kun tajusi omistajansa liikkuvan. Koira loikkasi lattialle innokkaasti haukkuen. Joko lähdetään juoksemaan? Joko joko joko? Hyrränä pyörivä koira sai Evelynin nauramaan uudestaan. Oli siinäkin otus. Hän laski paljaat jalkansa viileälle parketille ja nousi seisomaan.
"Haluatko aamupalaa?" Nainen kysyi olkansa yli miestä vilkaisten samalla kun suuntasi vaatehuonettaan kohti. Huulilla kareili vallaton hymy ja hän tiesi keinuttavansa lantiotaan askelten tahdissa hieman enemmän kuin yleensä. Pitihän tilanteesta ottaa kaikki ilo irti. Hän aukaisi valkoiset ovet ja katosi suuren vaatehuoneen sisään.
"Voin laittaa jotakin valmiiksi, jos haluat käydä suihkussa tai jotain?" Nainen huikkasi ja kurkisti vaatehuoneesta makuuhuoneen puolelle rintaliivien hakasta sulkien. Hän veti nopeasti mustan trikoomekon päälleen. Se oli mukava päällä ja sopi hyvin kotona pyörimiseen. Eikä sekään haitannut, että hän tiesi mekon ihonmyötäisen leikkauksen hyväilevän hänen muotojaan.

Evelyn palasi makuuhuoneen puolelle hiuksiaan löysälle, sotkuiselle nutturalle keräten. Fuego näytti pettyneeltä kun omistajalla ei ollutkaan päällä juoksuvaatteita. Ei sitten. Ei lähdetä lenkille. Koira tuhahti ja hyppäsi takaisin sängylle kaivautuen peittojen alle. Ainoastaan punertava häntä jäi näkyviin. Evelyn naurahti koiralleen. Oli siinäkin yksi persoona.

Klaus naurahti ääneti Evelynin sanoille. Niin, hänhän sitä oli ehdottanut. Typerä mies. Hän ei kuitenkaan kiirehtinyt millään lailla nousuaan, vaan jäi katselemaan naisen perään hölmösti hymyillen. Evelyn oli kaunis näky, eihän mahdollisuutta vain voinut jättää käyttämättä.
”Kahvia vain, kiitos”, Klaus vastasi havahduttuaan mietteistään ja nousi itsekin sängystä. Vaatteet löytyivät sopivasti suunnilleen yhdestä kasasta ja hän nosti ne siistimmin sängylle.
”Mikäli siitä ei ole vaivaa, voisin ottaa suihkun.” Mies oli astunut muutamalla askeleella heidän välimatkansa kiinni. Hän katseli Evelyniä hymy huulillaan.
”Saan ehkä lainata pyyhettä?” Hän taisteli, ettei olisi sanonut jotakin kuten ’liity seuraan’ tai ’miksi et tulisi kanssani’.

Kahvia vain? Söikö tuo mies ikinä mitään? Evelyn katsoi Klausia kulma epäuskoisesti koholla. Oliko mies tosissaan? Miten toisesta olikin kasvanut noin pitkä, jos aamupalaksi riitti kahvi ja päivällisen korvasi pari porkkanaa? Omituinen tyyppi.
"Siinä tapauksessa keitän sinulle kahvia", Evelyn naurahti päätään pudistellen. Ehkä hän ehtisi selvitellä Klausin omituisia ruokailutottumuksia myöhemminkin.
"Ei tietenkään", Evelyn vakuutti aavistuksen värähtävällä äänellä. Mies oli aivan liian lähellä. Olisi naurettavan helppoa koskettaa miehen komeita kasvoja tai painaa suudelma pehmeille huulille. Hän puri huultaan, mutta sai nyökättyä Klausille vastaukseksi.
"Kylpyhuone on perimmäinen ovi oikealla. Seinähyllyllä on puhtaita pyyhkeitä", Evelyn sanoi matalalla äänellä. Hän joutui todella taistelemaan itsensä kanssa ettei olisi painautunut miehen paljasta kehoa vasten. Nainen epäili, ettei pystyisi poistumaan kylpyhuoneesta jos johdattaisi Klausin sinne, joten ehkä oli vain luotettava, että mies löytäisi itsekin suihkuun. Kylpyhuoneessa ei ollut turhaa kalustusta, vain suihkukaappi ja samalla seinustalla oleva avoin hylly, jonka Evelyn oli täyttänyt pyyhkeillä, sekä suuri poreamme, jota Evelyn sekä vihasi että rakasti.

Klaus suukotti Evelynin otsaa hellästi ja virnisti. Hän hipaisi naisen käsivartta lähtiessään kävelemään kohti osoitettua kylpyhuonetta. Olo oli kuin teinipojalla, eikä hymy lähtenyt huulilta millään. Ehkä se oli ihan hyväksyttävää, Evelynhän itse oli hänen muistinsa mukaan toivonut häneltä enemmän hymyä. No, samaansa pitää. Klaus astui kylpyhuoneeseen ja saattoi vain hetken haaveilla poreammeesta (ehkä yhdessä naisen kanssa) ennen kuin astui suihkuun. Lämmin vesi tuntui ihanalta paljaalla iholla, mutta mies ei turhaan aikaillut. Hän peseytyi nopeasti ja astui sitten ulos ihanasta höyrystä, jonka oli saanut aikaan lyhyellä mutta lähes kuumalla suihkullaan. Puhdas pyyhe tuntui pehmeältä eikä ollenkaan niin karhealta ja ohuelta kuin hänen pyyhkeensä. Mitä Evelyn oikein teki niille? Se tuoksui puhtaalta ja kuivattuaan itsensä edes suurin piirtein, mies kietoi sen rennosti lannevaatteeksi ja astui ulos kylpyhuoneesta.

Kahvintuoksusta päätellen talon asukas oli siirtynyt alakertaan. Klaus pukeutui nopeasti ja asetteli pyyhkeen kuivumaan oven päälle. Ehkä se voisi olla siinä. Hän huomasi, että koiria ei näkynyt missään ja oletti niiden seuranneen nälkäisinä Evelyniä. Hän päätyi samaan ratkaisuun ja asteli paljain jaloin portaat alas muistamatta ihan tarkasti enää, miltä alakerta näytti. Hänen keskittymiskykynsä oli ollut vähän muualla, kun he olivat edellisiltana tulleet sinne.
”Ehdit jo keittää kahvit”, Klaus sanoi voimatta peitellä tyytyväistä hymyään. Siitä oli aikaa, kun joku oli keittänyt kahvia hänelle. Tuntui uskomattomalta ja samalla niin luontevalta viettää aamua kahden Evelynin kanssa.
”Kiitos.”

Evelyn katsoi hetken Klausin perään, ennen kuin suuntasi alakertaan koirat kintereillään. Fuego liukasteli portaissa, mutta Evelyn pysäytti koiran tottuneesti jalallaan. Pitbull heilutti häntäänsä ja sai tassunsa kunnolla alleen. Höhlä otus. Joku päivä se vielä putoaisi portaat pahasti kun Evelyn ei olisi pysäyttämässä sitä. Nainen suuntasi paljain jaloin keittiöön. Hän kumartui nostamaan Fuegon vesikipon lattialta ja täytti sen kylmällä, raikkaalla vedellä. Pitbull joi innokkaasti, sotkien jälleen kerran enemmän kuin koirat yleensä juodessaan tekivät. Evelyn vain pudisteli päätään laittaessaan kahvin tippumaan.

Hän pyöri nopein, tottunein liikkein keittiössään, nostellen kaapeista milloin mitäkin. Nainen kaivoi tuoreita hedelmiä jääkaapistaan ja hymyili paloitellessaan niitä nopeasti kulhoon. Mikään ei voittanut tuoretta hedelmäsalaattia jogurtilla ja myslillä aamupalana. Fuego kulki aivan omistajansa rinnalla kerjäten häpeilemättä omaa aamiaistaan.
"Saat kohta, odota nyt hetki", Evelyn totesi nostaessaan pilkkomansa omenanpalat kulhoon. Hän ei halunnut antaa koiralleen nappuloita ennen kuin kuulisi Klausilta, voisiko Roollekin antaa ruokaa. Fuego tuhahti ja siirtyi pois tieltä, kun Evelyn siirtyi jälleen jääkaapille. Hän kaatoi vaniljajogurttia hedelmien päälle, vilkaisten arvioivasti annostaan. Siinä oli taas enemmän kuin tarpeeksi. No jaa, hän voisi syödä loput välipalana myöhemmin. Siro nainen joutui venyttelemään kunnolla ylettääkseen avattuun myslipussiin kaapin hyllyllä. Miksi hän olikaan siirtänyt sen ylemmäs? Aivan, koska siten leipäpussi oli mahtunut paremmin alahyllylle.

Nainen kuuli Klausin askeleet portaissa lähinnä siksi, että vanhat puiset kierreportaat narahtelivat. Hymyillen Evelyn nosti kaksi kahvikuppia saarekkeelle ja kaatoi kuumaa juotavaa molempiin kuppeihin. Olipa mukava kerrankin keittää kahvia kahdelle.
"Ole hyvä", hän vastasi lämpimästi hymyillen. "Haluatko sokeria tai maitoa?" Evelyn kysäisi pyöriessään saarekkeen toisella puolella. Hän nappasi itselleen lusikan laatikosta ja mikäli Klaus halusi juoda kahvinsa maidolla tai sokerilla, toi nainen nekin saarekkeelle ennen kuin istahti korkealle vaalealle baarijakkaralle hymy huulillaan. Kahvi höyrysi lämpimänä valkoisissa mukeissa.
"Oletko varma, ettet halua syödä mitään?" Evelyn vielä varmisti pirteästi syötyään muutaman lusikallisen hedelmäsalaatistaan.

"Ei kiitos", Klaus kieltäytyi tarjotusta maidosta ja sokerista ja nosti lämpöä hohkaavan kahvikupin pöydältä käteensä. Hän puhalsi kuuman juoman pintaa sinnikkäästi, jotta se jäähtyisi juomiskelpoiseksi nopeammin. Naisen epäily hänen aamiaistottumuksiaan kohtaan sai Klausin naurahtamaan. Hänen katseensa osui toisen hedelmökulhoon ja hän ojensi kätensä napatakseen jogurtissa uineen omenalohkon käteensä. Mies haukkasi omenan suuhunsa kahdessa osassa ja nuolaisi sormelle valuneen jogurtin. Se oli suuri askel hänelle, jonka syömistottumukset olivat vääristyneet traumaattisten vankilakokemusten vuoksi.
"Tämä riittää mainiosti", hän virnisti ja kumartui taputtamaan nälkäisenä jaloissaan pyörivää Roota. Koira vingahti levottomana.
"Roo haluaa kysyä, liikenisikö sille aamiaista", Klaus naurahti ja ryhdistäytyi hörpätäkseen kahvia. Se ei ollut enää polttavaa.

Evelyn ei voinut kuin nauraa pirteästi, kun mies nappasi omenalohkon itselleen. Tyypillistä. Ensin väitettiin, ettei ollut nälkä, ja sitten syötiin toisen ruuat.
"Saat sinä oman lusikkasikin, jos haluat", nainen totesi huvittuneesti, vaikka Klaus miten vakuutteli, ettei tarvinnut enempää syötävää. Ihmeellinen mies. Nainen söi ananaspalan iloisesti hymyillen. Maistuipa kaikki hyvälle tänä aamuna.
"Totta kai! Ihan unohdinkin kysyä", Evelyn sanoi heti kun oli saanut suunsa tyhjäksi. Hän nousi saman tien tuoliltaan ja suuntasi keittiön alakaapille. Hän nosti esille koiranruokapussin ja kaksi kulhoa.
"Ei kai se ole allerginen millekään?" Nainen vielä varmisti nostaessaan mitalla nappuloita kahteen kulhoon. Fuego pyöri omistajansa jaloissa ja vinkui innoissaan tietäessään, että saisi pian ruokaa. Evelyn laittoi ruokapussin takaisin alakaappiin, ennen kuin johdatti pitbullin sivummalle kaksi kulhoa käsissään.
"Fuego, istu", nainen komensi terävästi. Koira istahti heti alas ja sai palkkioksi ruokakipponsa eteensä. Punertava uros hyökkäsi nappuloiden kimppuun kuin nälkäkuoleman partaalla. Evelyn hymähti paheksuvasti mutta kumartui laskemaan toisen kulhon Roolle hieman sivummalle.

Saatuaan ruuat tarjoiltua nelijalkaisillekin, nainen palasi baarijakkaralle hedelmäsalaattinsa pariin. Hän hörppäsi kahvimukistaan, nauttien lämpimän juoman vahvasta mausta. Se oli totta, että aamu käynnistyi parhaiten kahvilla.
"Mitä yleensä syöt aamiaiseksi?" Evelyn kysäisi syömisensä lomassa. "Kai sinä nyt jotakin muutakin laitat suuhusi kuin pelkkää kahvia?"

Klaus virnuili Evelynin tarjoukselle lusikasta. Hän pärjäsi vallan mainiosti ilmankin, aamiainen ei ollut hänen juttunsa. Kai hän oli toisen mieliksi syönyt edes sen omenalohkon. Milloin hänestä oli tullut sellainen, että hän teki sellaista toista miellyttääkseen? Ehkä silloin, kun Evelyn oli astunut hänen elämäänsä. Mokoma.
”Ei”, hän pudisti päätään koiransa allergioista ja katseli huvittuneena, kuinka Roo istui innoissaan vaikka käsky oli Fuegolle. Se ei ollut tottunut tappelemaan ruuasta ja nyt se joutuisi jakamaan toisen kanssa. Koira yritti parhaansa käyttäytyä paremmin kuin pitbull, jotta saisi varmasti enemmän ruokaa. Ahmatti.
”Se syö melkein mitä vaan”, Klaus vielä tarkensi kun Roo yritti ensin Fuegon kupille mutta seurasi sitten kuuliaisena Evelyniä ja hyökkäsi ruokansa kimppuun kuin ei olisi nähnyt ruokaa viikkoihin. Kai katuelämä muistutteli vielä olemassa olostaan, kun ruoka piti hotkia mahdollisimman nopeasti. Hölmö koira.

Kahvi höyrysi edelleen, mutta Klaus hörppi sitä baarijakkaralla istuen. Hän oli nojannut kyynärpäillään pöytään ja katseli kevyt hymy huulillaan Evelynin helponnäköistä, vaivatonta ja kevyttä liitelyä paikasta toiseen ja lopulta omalle paikalleen.
”En yleensä syö aamiaista. Jostain syystä aamulla syöminen ei vain tunnu hyvältä.” Ai jostakin syystä? Hän tiesi vallan hyvin sen liittyvän vankilan homeisiin leipäpaloihin ja epämääräisiin klimppisiin hilloihin, joita heille tarjoiltiin aamuisin juuri ennen ulkoilua. Hän oli pakon edessä syönyt tarjotun, sillä tiesi ulkoilun vaativan energiaa erityisesti silloin tällöin syntyvien tappeluiden vuoksi. Kun hän oli vapautunut vankilasta, aamiainen oli aina tuonut hänelle mieleen sen, eikä hän ollut sen vuoksi syönyt aamiaista vuosiin. Ellei alkoholia tai satunnaisia kiireessä mukaan napattuja hedelmiä laskettu.
”Kahvi riittää vallan hyvin”, hän hymyili vakuuttaen naiselle, että pärjäsi kyllä. Hän söisi ensimmäisen aterian vasta puolen päivän jälkeen.
”Vaikka kieltämättä tuo näyttää aika herkulliselta”, virnistäen hän viittasi Evelynin lautaseen.

Ennen tätä aamua Evelyn oli aina vannonut, että Fuego oli ahmattien kiistaton kuningas, mutta Roo laittoi vieläkin paremmaksi. Nainen virnisti toispuoleisesti. Oli siinäkin varsinainen parivaljakko, kun molemmat tyhjensivät ruokakulhojaan kuin eivät olisi saaneet ruokaa viikkoon. Onneksi mikään eläintensuojelujärjestö ei ollut näkemässä.
"Siltä näyttää", Evelyn vastasi pirteästi Klausin vakuutteluille. Totuuden nimissä Fuegokin söi melkeinpä mitä tahansa, mistä oli kyllä hyötyäkin. Ainakin Evelyn tiesi, kenelle syöttää ruuantähteet.

"Olet omituinen", Evelyn nauroi hyväntahtoisesti, kun mies sanoi, ettei syönyt aamupalaa. "Aamiainen on päivän tärkein ateria, kai tiedät sen?" Nainen jatkoi kiusoitteluaan pirteänä. Ei hän pahaa tarkoittanut, kunhan kiusasi toista. Ei hänkään aina syönyt lounasta. Aamiaista hän ei ollut jättänyt väliin pitkiin aikoihin, mutta lounas kyllä unohtui lähes kerran viikossa, kun hän ei ollut kotona lounasaikaan.
"Ilman lusikkaa et saa enempää", Evelyn totesi huvittuneena ja siirsi leikillään syvää lautastaan kauemmas Klausista. Ei häntä oikeasti haitannut, vaikka mies olisi syönyt puolet hedelmäsalaatista paljain sormin. Luoja tiesi, että hän oli aina napsinut muiden lautasilta maistiaisia.
"Minun pitää joskus kokata sinulle kunnon päivällinen", Evelyn totesi saatuaan suunsa tyhjäksi. Ei hän mikään suuri ja mahtava kokki ollut, mutta löysi kyllä paikkansa keittiöstä, ja jos Klausin mielestä hedelmäsalaatti näytti herkulliselta, kelpaisi kunnon ruoka varmasti. Hän oli opetellut kokkaamaan kotitilallaan palkatun kokin avustuksella. Heillä oli ollut työmiehiä ruokittavana, joten aina oli tarvittu ruuanlaittotaitoa. Hän oli oppinut ja todennut kokkaustaidon hyödylliseksi elämässä. Eipähän tarvinnut syödä samoja ruokia päivästä toiseen.

Klaus kurottautui kutittamaan Evelyniä, kun tuo alkoi saarnata aamiaisen tärkeydestä. Hän tökki tuon kylkiä niin pitkälle kuin ylsi vaan jätti leikin sikseen kun koki kiusanneensa tarpeeksi. Aito virnistys koristi miehen huulia kun hän nojautui taaksepäin tuolissa. Evelynin kanssa hän saattoi olla oma itsensä ja rentoutua. Tietenkin hän yritti näyttää parhaimpansa, mutta esittäminen oli hiljalleen kadonnut ja tilalle oli tullut aito Klaus. Ajatus sai hänen hymynsä lämpenemään.
”Sehän sopii”, mies vastasi päivällistarjoukseen hiven epävarmuutta ja jäykkyyttä äänessään. Ajatus toisen tekemästä ruuasta hirvitti, mutta hän nieleksi epäilyksensä ja osallistuisi päivälliselle pystypäin. Hän oli vain typerä vahtiessaan ruokaansa niin tarkkaan. Ei kai kukaan häntä haluaisi myrkyttää? Tavasta olisi päästävä eroon, vaikka sitten kertaheitolla päivällisen muodossa.
”Sano vain milloin.”

Evelyn kiljaisi kun tunsi yllättäen miehen sormet kyljillään. Onneksi suu oli ollut tyhjä, niin hän ei ollut vaarassa tukehtua mihinkään, kun koetti suojata kylkiään käsiensä avulla. Nainen nauroi ja kiemurteli koettaen päästä karkuun kutittavia sormia.
"Lopeta", Evelyn sai kiljaistua naurunsa lomasta. Hän oli herkkä kutisemaan, jos joku pääsi yllättämään. Jalkapohjat olivat kaikista pahimmat, mutta sitä hän ei Klausille kertoisi, jos toisella oli tapana hyökätä viattomien kimppuun. Kutittaminen oli julmaa!

Nainen haukkoi henkeään kädet kylkiensä suojana, leveä hymy yhä huulillaan. Nauru tuntui tuikkivan silmissä, vaikka Evelyn koetti parhaansa mukaan mulkaista miestä kiukkuisesti. Tahaton naurahdus vei viimeisetkin vakuuttavuuden rippeet, joten nainen tyytyi vain pudistelemaan päätään. Kamala mies tuo Klaus.
"Miten olisi vaikka sen jälkeen, kun tulette voittoisina takaisin Belgiasta Noxin kanssa?" Evelyn ehdotti hyväntuulisesti. Hän hörppäsi kahvistaan onnellinen hymy huulillaan. Klausin epävarmuus päivällisestä oli mennyt naiselta täysin ohitse, joten mies välttyi kysymyksiltä, ainakin tällä kertaa.
"Joko matka jännittää?" Evelyn kysäisi pidellessään kahvikupistaan kaksin käsin kiinni. Kilpailuihin oli vielä aikaa, mutta jos hänen muistikuvansa pitivät yhtään paikkaansa, suuria kilpailuja oli lupa jännittää kuukausiakin etukäteen.