Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

[Silkki tänne Evelynin kanssa. Varoitus: sisältää kahden ihmisen romanttisia huomionosoituksia, joita kaikki eivät ehkä tahdo lukea.]

Ilta oli laskenut hämäräverhonsa Slaleyn ylle. Auringon viimeiset säteet olivat kadonneet jo hetki sitten ja lähes täytenä paistatteleva kuu valaisi peltojen tilkuttamaa maaseutua kylän keskustan laitamilla. Oli hiljaista, eikä ohikulkevalla isollakaan tiellä ollut liikennettä juuri lainkaan. Silloin tällöin yksittäiset ajovalot vilahtivat ohitse.

Klaus piteli löyhästi kiinni nahkaisesta hihnasta, jonka toisessa päässä riuhtoi levoton koira. Käsi nyki, eräänlaisena pakkoliikkeenä kielien hermostusta. Pieni sudennäköinen ei nauttinu hihnassa olosta, ja vielä vähemmän paikallaan olosta. Miehen katse siirtyi tieltä koiraan.
"Jaksa nyt hetki vielä", hän sanoi kuin ehdottaen. Roo urahti tyytymättömänä. Se nyki hihnassa hetken aikaa mutta antautui lopulta ja asettui istumaan. Klaus ei rohjennut päästää koiraansa irti, sillä tiesi odottaa seuraa. Ehkä juuri sovittu tapaaminen sai hänet niin hermostuneeksi. Evelyn. Miten hän olikaan antanut tuon kietoa itsensä pikkusormen ympärille?

Evelyn oli pyörinyt ympäri omakotitaloa lähes paniikinomaisesti. Milloin hän ryntäsi vaihtamaan paitaa, milloin takki oli väärä, milloin kengät eivät sopineet takkiin. Elämä oli vaikeaa, kun oli hermostunut. Fuego makasi eteisessä ja katsoi omistajansa touhuja ihmeissään. Ota nyt tuostakin sitten selvää. Ihmiset olivat kummallisia. Lopulta Evelyn veti syvään henkeä, vilkaisi puhelimensa näytöltä kelloa, veti takin ylleen ja tarttui nahkaiseen remmiin. Fuego nousi seisomaan ja odotti kärsivällisesti paikallaan, että Evelyn saisi ruskean nahkahihnan kiinni samansävyiseen pantaan. Eläin oli paljon rauhallisempi kuin omistajansa, joka vilkaisi vielä viimeisen kerran paniikinomaisesti peiliin.

"Mennääs sitten", nainen sanoi ja sulloi avaimet ja puhelimen taskuunsa. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut näin hermostunut lähtiessään koiransa kanssa ulos. Klausin syytä kaikki. Milloin mies oli onnistunut sekoittamaan hänen päänsä näin pahasti? Evelyn rauhottui päästessään viileään ulkoilmaan ja veti syvään henkeä päästäkseen eroon hermostuneisuudestaan. Hymy nousi pakostakin kasvoille, kun hän ajatteli Klausin tapaamista. Jokin lämmin ailahti hänen sisällään, kun hän näki miehen ja koiran tien varressa. Lähes huomaamatta nainen kiihdytti vauhtiaan. Fuegokin innostui huomatessaan toisen koiran.
"Hei", Evelyn sanoi hymyillen leveästi. "Anteeksi että minulla kesti", nainen pahoitteli ja naurahti pienesti. Fuego heilutti häntäänsä innoissaan ja koetti parhaansa mukaan ylettyä tervehtimään sekä Roota että Klausia. Punertava pitbull taisi rakastaa kaikkia heti ensisilmäyksellä.

Roo nousi innoissaan seisomaan. Sen häntä heilui edestakaisin, kun se huomasi kohti tulevan naisen ja tuon koiran. Se näki ne paljon ennen Klausia ja mies sai siristää silmiään, kunnes näki katulampun valokeilassa tutun hahmon. Fuego, hän muisteli, oli ihanan innokas. Hän alkoi hymyillä väistämättäkin.
"Hei", Klaus tervehti ja seurasi katseellaan mustaa kapista koiraa jaloissaan. Se vinkui huvittavasti pyrkiessään toisen koiran luokse. Mies varmisti katseellaan Evelyniltä, ennen kuin saattoi antaa Roolle pidempää hihnaa. Se ryntäsi haistelemaan pitbullia uteliaasti. Koira rakasti omanlaistaan seuraa yli kaiken. Klaus kyykistyi ja antoi vieraan koiran haistaa kättään. Hän ymmärsi vallan mainiosti, mikäli hihnan päässä roikkuva Roo oli häntä kiinnostavampi. Mies pudisti päätään Evelynin pahoittelulle - hän oli ylipäätään onnellinen, että toinen oli tullut.
"Olin itse ajoissa."

Klaus kumartui lähemmäs ja suukotti Evelynin poskea. Hämärä toivon mukaan peitti kasvoille nousseen punan. Mies irrotti Roon hihnasta pääteltyään, ettei se repisi Fuegoa kappaleiksi. Koira syöksähti leikkisästi eteenpäin tiellä houkutellentoista leikkiin.
"Se on kaunis", hän sanoi nyökäten kohti toisen koiraa. Tullut kai omistajaansa, hän ajatteli, vaan piti mölyt mahassaan. Pöllö huhuili jossakin kauempana. Hän otti askeleen pellonreunaa kulkevalle hiekkatielle.
"Upea kuutamo." Perkele. Miksi small talk oli niin vaikeaa?

Evelyn nyökkäsi pienesti vastaukseksi äänettömään kysymykseen ja seurasi ilolla, kuinka koirat tekivät tuttavuutta. Innokas Fuego ei oikein tiennyt, kummasta innostua enemmän: lajitoveristaan, joka vaikutti uteliaalta vai miehestä, joka kyykistyi tarjoamaan kättä. Fuego päätyi tutkimaan Klausin kättä nenä väpättäen. Uros nuolaisi miehen kättä suoritettuaan pakollisen tutustumisen ja keskittyi sen jälkeen loikkimaan remmissä ympyrää. Fuego painoi jo valmiiksi etupäätään tietä vasten haastaakseen Roota leikkiin.

Evelynin henki tuntui takertuvan kurkkuun, kun Klaus kumartui lähelle ja painoi pehmeät huulensa hänen poskelleen. Naisen silmät painuivat kiinni ja pieni puna kohosi poskille. Hän, joka harvoin punasteli, tunsi nyt paljastavan poltteen poskillaan. Hemmetti sentään. Onneksi nainen saattoi hyvällä syyllä kumartua ja peittää hetkeksi kasvonsa, kun päästi Fuegon irti remmistä Roon seuraksi. Pitbull loikki riemuissaan toisen koiran perässä, haastaen Roota riehakkaaseen hippaan minkä kerkesi.
"Se on oikein komea", Evelyn vastasi ja hymyili Klausille. "Kuten sinäkin", nainen jatkoi ennen kuin ehti purra kieltään. Hemmetti. No, sanottuja sanoja ei enää saanut takaisin, joten parempi vain kävellä kevyt puna poskilla eteenpäin.
"Niin on. Kerrassaan ihana ilta", nainen sanoi pehmeästi ja hivuttautui hieman lähemmäs Klausia. Hänen olisi niin kovasti tehnyt mieli tarttua miehen suureen käteen, mutta onnistui hillitsemään itsensä. Hänhän pian säikäyttäisi Klausin pois käyttäytymällä kuin mikäkin hullaantunut teinityttö.
"Ainakin nuo tulevat hyvin toimeen keskenään", Evelyn naurahti katsoessaan, kuinka Fuego loikki joka suuntaan ja kirmasi hiekkatiellä innoissaan, kun oli saanut koirakaverin seurakseen.

Komea, niin tietysti. Klaus hämmentyi ja käänsi katseensa peltoon. Kohteliaisuus tuntui kihelmöintinä vatsan pohjalla. Hän ei ollut vuosiin saanut niin rehellisiä kehuja naisilta. Ne, orastavan ihastuksen lisäksi, tuntuivat vallan mukavilta. Lämmittivät sydäntä, saattaisi joku hempeilijä sanoa.

Pian mies uskaltautui taas vilkaisemaan Evelyniä. Tuon iho hehkui kelmeän kuun valossa ja vihreistä silmistä heijastui yönsini. Siro nainen oli, jos mahdollista, vieläkin viehättävämpi kuin yleensä. Klaus tunsi tuon kehon lämmön, vaikka he eivät edes koskettaneet toisiaan.
"Roo rakastaa vähän liiankin kanssa muita koiria", hän naurahti matalasti. Hän tiesi liian hyvin, miten tuo saattoi innoissaan mennä vaikka millaisen pedon suuhun kun ei osannut varoa. Höntti.
"Ja kaikkea liikkuvaa", hän sanoi huvittuneena, kun musta uros hyökkäsi peltoon ja ajoi lentoon villin kanalinnun. Ei siitä ainakaan metsästämään olisi.

Läheisyys houkutti liikaa. Klaus ojensi kätensä ja tarttui naisen pieneen käteen. Hänen katseensa lipui nopeasti toisen kasvoille, vaan hieman hätäisesti siirtyi takaisin tiehen. Hymyilytti.
"Saat minut sekaisin", hän naurahti kömpelösti. Tyhmäkin näki, miten hän käyttäytyi naisen lähellä. Tuon kosketus oli kuin huumetta.
"Taidan olla vähän ihastunut."

"Fuego rakastaa jokaista, joka rakastaa sitä", nainen vastasi pehmeästi hymyillen. Koirien temmellystä oli ilo katsoa, vaikka hän huomasikin vilkuilevansa Klausia silmäkulmastaan joka välissä. Mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa? Mitä hänen ei missään nimessä pitäisi tehdä tai sanoa? Milloin tästä oli tullut näin vaikeaa? Voi huokaus sentään. Fuego ampaisi Roon perään, vaikka pitbullista näkikin, ettei sillä ollut mitään käsitystä siitä, mitä he oikein jahtasivat. Fuegon vietti jahdata liikkuvia asioita rajoittui lajitovereihin.
"Fuego ei oikein ymmärrä, miksi liikkuvia asioita pitäisi jahdata", Evelyn naurahti. Pitbull löysi suuren kepin ja kantoi parimetristä karahkaa ylpeänä suussaan. Hölmö otus. Hetkeä myöhemmin oksa unohtui pellolle, kun Fuego jälleen ponkaisi liikkeelle loikkien joka suuntaan kuin mikäkin superpallo.

Klausin pehmeän ihon kosketus sai Evelynin painamaan katseensa maahan hymy huulillaan. Oli ihana kävellä käsi kädessä, vaikka sen myöntäminen tuntuikin jotenkin tyhmältä. Ehkä hän oli kaivannut läheisyyttä enemmän kuin halusi myöntää.
"Minä saan sinut sekaisin?" Evelyn kysyi epäuskoisen huvittuneena. "Taitaa mennä toisin päin", hän naurahti ja vilkaisi heidän yhteenkietoutuneita käsiään, puristaen pehmeästi miehen suurta kättä. Klaus oli saapunut salakavalasti kuin aamuyö ja vienyt jalat hänen altaan. Ehkä jotain muutakin, paljon arvokkaampaa, mutta nainen ei edes suostunut ajattelemaan niin pitkälle. Hän piti Klausista, siinä kaikki. Turha tehdä tästä yhtään sen monimutkaisempaa sotkemalla syvempiä tunteita kuvioihin. Hän voisi myöntää ihastumisensa, mutta siihen se jäisi.
"Onneksi et ole ainoa", hän vastasi pehmeästi ja hymyili miehelle poskille hiipineestä voimakkaammasta punasta huolimatta. Sydän löi aivan liian tiheästi. Miksi tämä tuntui yllättäen niin vaikealta? Evelyn tajusi, ettei oikeastaan edes halunnut tietää vastausta. Tuntui pelottavalta ajatella yhtään pidemmälle kuin siihen, että juuri nyt, tässä hetkessä, hän todella piti Klausista eikä voinut enää peitellä ihastustaan. Vaan eipä kai hän ollut sitä kovin hyvin peitellyt aiemminkaan, mikäli muiden katseista saattoi päätellä yhtään mitään.

Vaikka Klaus oli kaiken aikaa tiennyt, että Evelyn oli jollakin tasolla hänestä kiinnostunut, oli sen ääneen kuuleminen ihan eri asia. Se vahvisti sitä, että hän ei ollut typerä hölmö, joka vain kuvitteli asioita. Se tuntui hyvältä, vaan samaan aikaan tunteiden ääneen sanominen saattoi heidän suhdettaan suuntaan, josta hän ei ollut ollenkaan varma. Hän ei ollut sitten teini-iän päässyt edes niin lähelle seurustelua. Surullista, mutta totta. Vankilavuodet viimeistään tuntuivat kivettäneen hänet niin, ettei järkeviä ihmissuhteita päässyt muodostumaan. Hänellä ei ollut enää ystäviä, minkä takia olikin ollut niin helppoa vaihtaa asuinpaikkaa. Ehkä hän alkoi jo kaivata jotakin pysyvämpää. Vaan sitä hän ei ollut odottanut tai suunnitellut, että törmäisi Rosings Parkissa kehenkään Evelynin kaltaiseen.

Puna alkoi laskea poskilta. Klaus katsoi naiseen nyt pidemmin, häpeilemättä katsettaan. Ehkä katsetta ei koettaisi ahdistavana. Hän hymähti. Maisemat vaihtuivat vaan pääpiirteiltään pysyivät samoina: metsää, peltoa, hiekkatietä, pari vanhempaa maataloa ja navetan tapaista. Klaus ei ollut ihan varma, missä he olivat, mutta ei kai sillä ollut niin väliäkään.
"Kauanko Fuego on ollut sinulla?" Hän kysyi, kun oli saanut viimein vahvistuksen muistilleen koiran nimestä. Hänen katseensa seurasi kauempana peuhaavaa koirakaksikkoa, joka ei tuntunut rauhoittuvan ei millään. Iltalenkki tekisi oikein hyvää. Mies sen sijaan oli kuvitellut voivansa tuulettaa ajatuksiaan, selkeyttää niitä, vaan sen sijaan oli onnistunut sotkemaan niitä entisestään. Asiat pyörivät mielessä, halusi hän sitä tai ei.

Ajatukset tuntuivat kulkevan ihan omia ratojaan naisen päässä, kun Evelyn nautti Klausin seurasta. Hitaasti puna laski poskilta ja hymylle ei tullut loppua. Miten hän oli tähän tilanteeseen joutunut? Hän, joka yleensä pysytteli miehistä kaukana satunnaisia yhden yön juttuja lukuunottamatta, hän joka kieltäytyi tuntemasta mitään ketään kohtaan, koska ei halunnut päästää ketään lähelleen. Hän, joka oli monta kertaa käännyttänyt hienoja miehiä pois oveltaan, koska ei ollut valmis aukaisemaan sydäntään kenellekään. Evelyn vilkaisi Klausia. Ilmeisesti kuka tahansa saattoi muuttua.

"Vuoden verran", Evelyn vastasi hymyillen. "Hain sen eläinsuojasta. Raukkaparka oli aliravittu mutta heti saatuaan lihaa luidensa päälle, siitä tuli rakastava ja energinen koira", nainen selitti. Kolmivuotias koira loikki innoissaan eikä tuntunut kantavan huolta tai murhetta yhtään mistään.
"Se rakastui Lionheartiin heti ensisilmäyksellä. Kotopuolessa Fuego nukkui hevosen karsinassa kaikki yöt ja ori jopa jakoi porkkanansa pienen kaverinsa kanssa", Evelyn kertoi naurahtaen. Hänen eläimissään oli jotakin pahasti vialla.
"Miten Roo tuli sinulle?" Siro nainen kysyi lempeä hymy huulillaan ja katsoi silmät säihkyen ihanaa miestä vierellään. Nauratti. Miten hän olikin löytänyt Klausin kaltaisen, hurmaavan miehen, joka jakoi hänen rakkautensa niin hevosiin kuin koiriin? Evelyn ei voinut kuin virnistää ja pitää miehen kädestä kiinni tyytyväisenä.

Hyväksyvä hymy nousi Klausin huulille, kun hän kuuli Fuegon olevan eläinsuojasta. Tiesihän hän Evelynin olevan hyväntahtoinen, vaan eläinten pelastustarinat lämmittivät hänen sydäntään. Punertava pitbull ei näyttänyt ollenkaan kaltoinkohdellulta tai hylätyltä, mutta olihan sillä ollut aikaa kuntoutua uuden omistajansa kanssa. Mies naurahti toisen sanoille Lionheartin ja Fuegon ystävyydestä. Kaikkea sitä kuuli, vaan ei hän osannut edes epäillä.
"En ole koskaan kuullut noin syvästä ystävyydestä koiran ja hevosen välillä", hän sanoi hiven kunnioitusta äänessään. Sellaisesta tehtiin koko perheen elokuvia, vaan tosielämässä se oli verrattain harvinaista, mikäli Klausilta kysyttiin. Ehkä amerikkalaiset olivat erilaisia.

"Jotakuinkin kaksi vuotta", Klaus muisteli luoden katseen koiraan. Se oli muuttunut niin paljon siitä, kun hän oli sen nähnyt ensi kertaa. Takkuisena, kapisena, ja selvästi nälkäisenä Heathrown lentokentän ovilla. Roo oli ollut vasta reilun vuoden ikäinen, ainakin eläinlääkärin arvion mukaan.
"Näin sen, kun saavuin Lontooseen. Se odotti rankkuria lentokentän ovilla. Hetken mielijohteesta sanoin, että pidän sen", hän naurahti edelleen hieman typeränä ja harkitsemattomana pitämäänsä tekoa. Hänellä ei ollut edes asuntoa vielä silloin, saati todellisia resursseja pitää koiraa. Jotenkin he olivat selvinneet. Eikä hän taatusti katunut päätöstä ollenkaan.
"Kai se oli hylätty kadulle. Arkahan se on edelleen ihmisiä kohtaan. Sen historia ei koskaan ole selvinnyt minulle."

"En edes tiennyt olevani koiraihminen. Mutta kun näin sen, en voinut jättää sitä enää. Niinpä muutin Lontooseen koiraa rikkaampana", Klaus sanoi ylpeänä. Koira oli pelastanut hänet, sillä vankilan jälkeen syrjäytynyt mies olisi todennäköisesti homehtunut jonnekin pieneen asunnontapaiseen ennen pitkään yksinäisyyttään. Koira oli ollut syy lähteä ulos ja herätä vaikeimpinakin aamuina.

Hän irrotti otteensa Evelynin kädestä ja kumartui poimimaan oksan maasta. Hän taittoi siitä sopivan osan ja vihellettyään Roon huomion itseensä, hän heitti kepin pitkälle peltoon. Musta koira syöksähti sen perään onnessaan ja sai omistajansa naurahtamaan.

"En ollut minäkään", Evelyn naurahti. "Muut koiramme eivät välittäneet hevosista, joten ne pysyttelivät kaukana Lionheartista, mutta Fuego ei muuta tehnytkään kuin pyörinyt orin jaloissa. Pelkäsin aina, että Lionheart talloo sen, kun ne jahtasivat toisiaan laitumella, mutta ilmeisesti ori osasi varoa pientä ystäväänsä", Evelyn kertoi pieni hymy huulillaan. Fuego ja Lionheart olivat ihmeellinen parivaljakko, se naisen oli myönnettävä.

Hän kuunteli mielenkiinnolla, kun Klaus puhui Roosta. Miestä oli ilo kuunnella, kun hän puhui koirastaan, josta oli selkeästi tullut rakas vuosien varrella.
"Ihana tarina", Evelyn sanoi lämpimästi. Nainen oli aina arvostanut niitä, jotka ottivat muiden hylkäämiä eläimiä suojiinsa eivätkä halunneet aina sitä puhdasrotuista, suloista pentua.
"Minäkään en uskonut olevani koiraihminen, mutta toisin kävi", Evelyn naurahti vilkaistessaan jälleen Fuegoa.

Fuego ryntäsi Roon perään sinne tänne loikkien, tajuamatta lainkaan, miksi musta koira oli yllättäen sännännyt sinne. Evelyn nauroi katsoessaan Roon intoa noutaa heitetty keppi ja Fuegon sähellystä, kun koira ei tainnut lainkaan tietää, mitä oli meneillään.
"Fuego ei nouda mitään", Evelyn naurahti. Vihellys sai punertavan pitbullin kohottamaan päänsä ja juoksemaan innoissaan omistajansa luokse. Koira kiersi oikeaoppisesti Evelynin ympäri ja asettui kulkemaan omistajansa jalan viereen häntä heiluen.
"Mutta se tottelee hyvin, mikä onkin varmaan ainoa syy, miksi katson sen sähellystä sormien välitse", Evelyn jatkoi hyväntuulisesti. Pitbull kulki pää kenossa tuijottaessaan omistajaansa, kunnes Evelyn kiitti koiraa ja lähetti sen matkoihinsa.

"Vanhempani eivät pitäneet Fuegosta lainkaan. Isäni mielestä se oli täysin turha, koska ei osannut edes vahtia, vaan rakasti jokaista ihmistä. Äitini piti sitä rumana ja likaisena", Evelyn kertoi nauraen. "Tosin äitini nyt ei pitänyt isäni australiankarjakoiristakaan sitten lainkaan, vaikka ymmärsikin, että ne olivat tarpeellisia lehmien kanssa työskenneltäessä", nainen jatkoi päätään pudistellen. Kotona koiralauma oli herättänyt paljon keskustelua illallispöydässä, varsinkin silloin, jos joku koirista oli tuotu sisälle.
"Anteeksi, puhun ihan liikaa", Evelyn nauroi ja pudisti päätään. "Voin olla hiljaakin. Tai ainakin yrittää", nainen virnisti. Hiljaisuus oli aina ollut hänelle vaikeaa, kun puhuminen tuli niin luonnostaan. Hän voisi todennäköisesti puhua mistä tahansa aiheesta tunnin keskeytyksettä, jos vain pääsisi vauhtiin.

"Sehän on oikein kuuliainen", hän sanoi seuratessaan innokkaasti tottelevaa pitbullia. Fuegon tottelevaisuus hämmästytti Klausia. Roo osasi vain tulla luokse, väistää ja istua. Se kyllä viiletti mielellään vapaana Klausin kannoilla, eikä ollut tottunut kunnolla remmiin. Fiksu koira ja koiratta kasvanut isäntä muodostivat omituisen parivaljakon. Ei Klaus olisi edes tiennyt, kuinka opettaa koiralle mitään muuta. Kai siinä oli kyse vain viitseliäisyydestä.

Klaus naurahti Evelynin sanoille siitä, että tuo puhui liikaa. Päinvastoin, hänestä oli ihanaa kuunnella tuota suloista ääntä ja oppia naisesta ja tuon menneisyydestä.
"Älä suotta", hän hymähti ja laski kätensä pehmeästi Evelynin alaselälle. Hän juoksutti sormiaan tuon kyljellä laiskasti ja suuntasi katseensa hymyillen naiseen.
"Olet suloinen kun innostut", hän lisäsi hiljaa. Tuon puheesta kuulsi into ja nauru ja muistojen herättämät tunteet. Mitä sitä kieltämään puheliasta ihmistä, kun itse mieluummin kuunteli.

"Se on", Evelyn vastasi hymyillen. "Se rakastaa uusien käskyjen oppimista. Jos minulla riittäisi taidot, osallistuisin toko-kilpailuihin sen kanssa", nainen naurahti. Fuego oli osoittautunut hauskaksi, huumorintajuiseksi koiraksi, joka rakasti kaikkea toimintaa, jossa sai olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Innokas koira olisi varmaan loistanut missä tahansa koiratanssista ihmisten kaivamiseen raunioista, jos vaan omistajalla olisi taitoa ja intoa kouluttaa koiraansa.

Evelyn ei voinut kuin nauraa iloisesti kun mies sanoi, että hän oli suloinen innostuessaan.
"En niin suloinen, kun pidän puolentoista tunnin yksinpuhelun siitä, mikä ihmiskunnassa on pielessä", Evelyn virnisti ilkikurisesti. Hän astui vaistomaisesti lähemmäs Klausia tyytyväisenä miehen pehmeästä kädestä selällään.
"Siinä missä Lionheart rakastaa koiria, ensimmäinen oma hevoseni vihasi niitä. Tamma uhkasi talloa jokaisen tielleen eksyvän koiran tai kissan hetkessä, joten tilan eläimet opettelivat pysymään kaukana sen kavioiden ulottumattomissa", Evelyn sanoi päätään pudistellen. "Oli siitä kerran apuakin, kun olimme maastossa ja törmäsimme puumaan. Muut hevoset säikkyivät, mutta tamma loikkasi suoraan kohti. Puuma taisi säikähtää meitä yhtä paljon kuin me sitä, ja häipyi paikalta", Evelyn jatkoi hyväntuulisesti. Se oli ollut ainoa kerta, kun Evelynin oli tarvinnut nähdä puuma lähietäisyydeltä.
"Äitini ei päästänyt minua maastoon seuraavaan kuukauteen."

Klaus hymähti vastaukseksi. Hän ei tiennyt, mitä toko-kilpailut olivat, mutta päätteli sen tarkoittavan jotakin koirien temppukilpailua. Ei hän kovin pahasti metsään voinut mennä niin olettaessaan. Hän ei ollut koskaan edes ajatellut, että voisi viedä Roota mihinkään kilpailuihin. Sekarotuinen, räjähtäneen näköinen koira pärjäsi ihan mainiosti nykyiselläänkin. Se oli numero yksi hänelle, voittaja, joten muulla ei ollut väliä.

"En minäkään päästäisi", mies myötäili Evelynin äitiä ja virnisti. Hän ei ollut koskaan nähnyt elävää puumaa, vaan saattoi vain kuvitella miten kamala tilanne olisi. Kuin naista suojellakseen, hän veti tuota huomaamattaan lähemmäs. Kai hänellä oli jokin suojeluvaisto, vaikka puumia ei nyt näkynytkään mailla halmeilla. Siitä eteenpäin Klaus kyllä pitäisi silmänsä auki vastaavien petojen varalta.
"Kuulostaa hurjalta törmätä villipetoon hevosen kanssa", hän mietiskeli ääneen. Hän ei ollut koskaan nähnyt riistalintua kummempaa hevosen kanssa, ehkä jäniksen. Belgiassa hän ratsasti hyvin harvoin maastossa ja Slaleyn hurja luonto ei ollut vielä näyttänyt kynsiään.
"Onneksi sinulla on nyt minut suojelemassa", hän hymähti ja nosti kulmaansa huomaamattaan.

"Sinun kieltoasi voisin jopa kuunnella", Evelyn virnisti vastaukseksi. "Olin nimittäin maastossa seuraavana päivänä heti kun äidin silmä vältti", nainen myönsi ilkikurisesti. Hän ei ollut osannut pelätä, mutta he olivat liikkuneet suuremmalla porukalla seuraavana päivänä. Ihan vain varmuuden vuoksi. 
"Minun ymmärrykseni mukaan puumat olivat varsin tavallisia sillä seudulla, mutta en ole ikinä nähnyt kuin yhden, joten ehkä äitini liioitteli sitä, miten paljon niitä on."
Nainen painautui tyytyväisesti lähemmäs Klausia. Miehen lähellä oli hyvä olla. Hän huomasi jälleen, kuinka vatsa tuntui heittävän kuperkeikkaa pelkästään siksi, että Klaus oli siinä. Olipa se hassu tunne. Evelyn sai onneksi muuta ajateltavaa, kun Klaus mietiskeli edelleen villipetojen ja hevosten yhtälöä.
"Olihan se hurjaa. Defy ei onneksi tuntunut ajattelevan muuta kuin että sen maastoreitillä oli iso kissa, joka ei kuulunut sinne. Mutta tamma nyt oli muutoinkin omalaatuinen", Evelyn vastasi lähinnä rauhoitellakseen miestä. Eivät he olleet olleet todellisessa vaarassa, paitsi tietekin siinä tapauksessa, jos hevoset olisivat pillastuneet ja pudottaneet ratsastajansa ties mihin kivikkoihin.
"Onneksi", Evelyn vastasi ja kietoi omat kätensä miehen ympärille lämpimään halaukseen. Oli ollut onni, että hän oli törmännyt Klausiin, se oli varmaa. "Olen todella onnekas."

Sanat saivat Klausin hymyilemään. Hän kiersi myös toisen kätensä Evelynin ympäri ja kääntyi tuota vasten. Silmät ja niiden katse viestivät hyvästä olosta naisen lähellä. Hän kumartui suukottamaan toisen otsaa ja sulki silmänsä nauttiakseen siitä hetkestä. Kädet silittivät selkää hitain liikkein. Sanoja ei tarvittu. Klausin toinen käsi nousi Evelynin kaulalle. Hän tarttui hellästi naista leuasta ja painoi suudelman tuon huulille. Hetki ei olisi voinut olla täydellisempi. Kuunvalo hopeoi pellot heidän ympärillään ja sulki heidät syleilyynsä.

Kauempaa alkoi kuulua haukuntaa. Klaus tunnisti Roon matalan haukun. Hän irrottautui naisesta ja katse etsi pimeydestä mustaa koiraa kuin neulaa heinäsuovasta. Hän vihelsi ja toivoi, että koira kuulisi. Ei vaikutusta, ja haukku kuului edelleen. Sitten hän näki sen: Roo jahtasi kauhuissaan edellä juoksevaa kaurista ja haukahteli kai lähinnä riemusta. Ei se osaisi mitään saalistaa vaikka haluaisikin. Koira oli kuitenkin jo kaukana, lähellä peltoa rajaavaa metsää. Miten hän koskaan saisi sen kiinni?
"Voi helvetti", mies kirosi ja lähti juoksuun. Roo saattaisi vahingoittaa itseään, tai miksi ei innostuessaan kauristakin. Sarvipää voisi potkaista sitä tai metsässä voisi olla ansoja. Mistä sitä tiesi? Hän ei nähnyt Evelynin punertavaa, tottelevaista pitbullia, vaan uskoi sen olevan yhä lähellä. Juostessaan hän kutsui koiraansa useaan otteeseen. Se ei tuntunut kuulevan ollenkaan.

Evelyn nautti miehen läheisyydestä. Se tuntui huumaavalta. Hän antoi käsiensä silittää Klausin selkää pehmein, hitain liikkein ja tunsi pehmeät huulet otsallaan. Suupielet kääntyivät ylöspäin. Klaus oli ihana. Hän vastasi hellään suudelmaan yhtä rauhallisesti ja nautti hetkestä silmät suljettuina. Ei ollut muita kuin he kaksi, sillä muu maailma tuntui unohtuvan täysin. Heillä oli tässä hetkessä kaikki, mitä he tarvitsivat.

Haukunta sai Evelynin valpastumaan siinä missä Klausinkin. Hän antoi katseensa haravoida pimeyttä, kunnes näki maata kaivavan pitbullin. Fuego huomasi kaurista jahtaavan lajitoverinsa ennen Evelyniä ja lähti Roon perään innokkaasti haukkuen. Hetken Evelyn joutui ihmettelemään, mikä oli kiinnittänyt koiran huomion, ennen kuin kauris juoksi näköpiiriin Roo kannoillaan. Nainen vihelsi, mutta Fuego ei kääntynyt, mutta hidasti sentään hetkeksi vauhtiaan kuin miettien, mitä sen pitäisi tehdä.
"Fuego, tänne!" Evelyn huusi kuuluvalla, terävällä äänellä, antamatta koiralleen aikaa miettiä sen enempää, kumpi oli kivempaa: Roon perässä ryntäily vai omistajan totteleminen. Fuego kääntyi ympäri ja juoksi vauhdikkaasti loikkien kohti omistajaansa, asettuen ylpeän näköisesti istumaan Evelynin jalan viereen. Hän kytki koiransa nopeasti kiinni nahkahihnalla ja lähti sen jälkeen Klausin perään innokas pitbull hihnassa nykien. Nainen komensi koiraansa muutamalla terävällä sihahduksella, mikä sai Fuegon rauhoittumaan ja juoksemaan ilman turhaa häsellystä omistajansa rinnalla.

Klaus ehti metsänreunaan. Roo ja saalis olivat ehtineet kadota puiden lomaan. Haukuntakin oli jo loppunut. Hän oli hengästynyt. Mies pysähtyi vetämään henkeä ja vilkaisi taakseen. Jollakin tavalla Evelynin omistautuminen sai hänet hymyilemään. Tuo olisi voinut vallan hyvin lähteä Fuegon kanssa kotiin. Klaus hypisteli nahkaremmiä kädessään ja käänsi taas katseensa metsään.
”Roo”, hän huusi ja vihelsi perään. Ei vastausta, ei sammaleeseen pehmeästi tömähteleviä laukka-askelia. Saatana. Roo oli yleensä tottelevainen, vaan oli nyt ehtinyt niin kauas ja niin jahdin makuun, ettei ilmeisesti ollut jaksanut kuunnella. Klaus pyyhkäisi otsaansa. Miten hän ikinä löytäisi Roon metsästä, jota tuntui jatkuvan loputtomiin.
”Ehkä Roo tarvitsisi vielä vähän lisäkoulutusta”, Klaus yritti naurahtaa lähemmäs tulevalle Evelynille. Hänen oli kuitenkin turha yrittää peitellä huoltaan, sillä silmät eivät osanneet valehdella. Vaikka Roo selvisi keskusta-alueella, osasi väistää autoja ja ihmisiä, se oli typerä hölmö, joka tuskin väistäisi puumaa tai mikä peto metsässä nyt vaanisikaan. Puhumattakaan todennäköisistä laittomista karhunraudoista tai loukuista, joita epäilemättä metsässä oli. Slaleyn mailla oletettavasti oli aktiivista metsästystoimintaa, olihan se ihanteellinen maasto liikkua ja eläimiäkin löytyi.
”Ehdotuksia? Emme ikinä löydä sitä tuolta." Ehkä pitäisi vain mennä kotiin ja toivoa parasta. Klausia harmitti, niin koiran katoaminen kuin se, että heidät oli keskeytetty. Hän olisi käyttänyt yönsä niin paljon mieluummin hempeillen Evelynin kanssa, vaikka se ei hänen perusluonteeseen kuulunutkaan.

Evelyn vilkuili huolestuneena metsään saavuttaessaan Klausin. Kunpa Roo vain palaisi, mutta se taisi olla turha toivo, kun koirasta ei kuulunut mitään. Klausin yritys keventää tunnelmaa sai Evelynin hymyilemään pienesti, mutta huoli ei poistunut naisen kasvoilta. Rooparka. Naisen katse haravoi metsää, kuin toivoen, että Roo loikkaisi yllättäen jostakin ja palaisi omistajansa luo. Klausin kysyessä ideoita, Evelyn kääntyi miehen puoleen pienesti huokaisten.
"Fuegosta ei valitettavasti ole apua, en koskaan opettanut sille jäljitystä", Evelyn vastasi ja vilkaisi koiraansa. Missä olivat jäljittävät karjakoirat, kun niitä tarvittiin? Kotitilalla tekemässä töitä, tietenkin. Nainen tunsi olevansa täysin hyödytön siinä seistessään ja toivoessaan ihmettä tapahtuvaksi.
"Koirat haistavat hyvin, ja palaavat kyllästyttyään tuttujen hajujen ääreen. Me jätimme aina vaatteita katoamispaikoille, ja palasimme muutamaa tuntia myöhemmin noutamaan karkuun juossutta koiraa, joka makoili isäntänsä paidan päällä tyytyväisenä. Ehkä voimme odottaa hetken, jos Roo palaisi nopeammin? Ei kai se kovin pitkään jaksaisi kauriin perässä juosta, vai mitä luulet?" Evelyn puhui nopeasti, selkeästi hermostuneena ja huolissaan. Naisella oli paha tapa puhua entistäkin enemmän ja nopeammin, kun hän hermoili tai huolestui jostakin. Jatkuva vilkuilu metsän suuntaan ei myöskään loppunut, vaikka Evelyn pyrkikin säilyttämään positiivisen asenteensa. Kyllä Roo palaisi. Minne muualle koira muka menisi?

Naisen sanat valoivat uskoa Klausiin. Miksi hän oli edes huolissaan, kyllä Roo oli ennenkin tullut takaisin.
”Uskoisin niin”, hän vastasi, kun toinen epäili Roon jahdin jatkumisen päättyvän nopeasti. Ei koira ollut koskaan jaksanut kiinnostua jahdattavasta kauaa, yleensä tosin Klaus oli jo aiemmin ehtinyt sen katkaista. Nyt hän vain toivoi, että kauris oli nopeampi ja viekkaampi kuin hölmö koira. Roo tuskin oli koskaan ollut yksinään metsässä.
”Kyllä se palaa”, hän sanoi nyt uskoen vahvasti sanoihinsa. Siltikään hän ei malttanut olla silmäilemättä metsää toiveikkaana. Roo saisi tulla takaisin heti. Oli vain typerää pitää sitä hihnatta, vaan kun hän ei ollut koskaan odottanut koiran karkaavan. Se oli aina ennen osoittanut välitöntä uskollisuutta omistajalleen ja roikkunut tuon kannoilla opettamattakin. Nyt se ilmeisesti oli saanut kiinni vapaudesta ja valinnut ennemmin sen.
”Se on fiksu. Se osaa kyllä kotiin kun nälkä yllättää”, hän naurahti ja väänteli käsiään hermostuksissaan. Olisi pitänyt luottaa enemmän, mutta ajojahdin jälkeinen epätoivon tunne ei poistunut. Hän oli kuullut liian monta tarinaa koirista, jotka lähtivät metsään omin nokkineen eivätkä koskaan palanneet.

”Voit mennä kotiin jos tahdot”, Klaus sitten tajusi kohteliaasti sanoa ja nosti katseensa naiseen. Tuo oli aivan liian hurmaava, miten hän saattoi siinä tilanteessa edes ajatella moista. Ehkä aivot yrittivät alitajuisesti pysyä kiireisinä. Mies nojautui suurehkoon kivenjärkäleeseen, joka todennäköisesti oli perua paikalla joskus olleesta kalliosta. Sen pinta tuntui viileältä kesäillassa.

Klausin vakuuttelut siitä, että Roo kyllä selväisi ja löytäisi takaisin saivat Evelyninkin rauhoittumaan aavistuksen, vaikka huoli ei täysin haihtunutkaan. Hän todella toivoi, että koira palaisi nopeasti, jotta kenenkään ei tarvitsisi hermoilla koiran olinpaikasta.
"Toivotaan niin", Evelyn vastasi ja hymyili rohkaisevasti. Roo oli fiksu koira, sen hänkin tiesi, joten eiköhän koira palaisi nopeasti kun vain pääsisi eroon vauhdin ja jahdin huumasta. Evelyn vilkaisi miehen käsiä, ja astui lähemmäs tarttuakseen niistä kiinni, jotta Klaus ei voisi jatkaa hermostunutta käsien vääntelyä. Hermoilu ei auttaisi ketään, vaikka Evelyn tiesikin, ettei rauhallisena pysyminen ollut niin helppoa.
"Ei, minä odotan sinun kanssasi", Evelyn kieltäytyi tarjouksesta nopeasti ja pudisti päätään. Hän ei jättäisi Klausia yksin odottamaan koiransa paluuta, sellainen ei ollut edes käynyt hänen mielessään.

Hymy nousi Klausin huulille. Evelynin hennot kädet saivat hänet yllättäen rauhoittumaan. Hän puristi niitä lempeästi ja veti naista lähemmäs.
”Kiitos”, mies sanoi hiljaa lähinnä muodostaen sanan huulillaan. Hän katseli tarkoitettua intensiivisemmin toista silmiin ihaillen niiden kirkasta vihreää. Yö oli yllättävän valoisa suurena mollottavan kuun vuoksi. Hämärä houkutteli silti siveettömyyksiin. Klaus tiesi heidän olevan kahden ja yritti parhaansa mukaan hillitä itseään. Teki mieli painaa Evelyn vasten kylmää kiveä ja tuntea tuon kehon lämpö omaansa vasten. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään, katseli vain vienosti hymyillen.

Evelyn siirtyi lähemmäs Klausia ja hymyili vastaukseksi. Oli turha kiittää, eihän hän tehnyt mitään ihmeellistä, mutta tuntuihan se silti mukavalta tietää, ettei häntä oltu ajamassa pois. Fuego asettui maahan makuulteen ja painoi päänsä kylmää maata vasten selkeästi tylsistyneenä, kun omistaja ei huomioinut koiraa lainkaan. Evelyn katseli Klausia pieni hymy huulillaan, koettaen parhaansa mukaan vastustaa halua painautua miehen pitkää, lämmintä kehoa vasten ja hukuttautua suudelmiin. Jokaisen kuluvan sekunnin myötä se kävi vaikeammaksi, kunnes Evelynin oli pakko rikkoa katsekontakti naurahduksen säestämänä. Oli nyt tämäkin.
"Tiedätkö, sinä saat minut ajattelemaan asioita, joita minun ei todellakaan pitäisi ajatella", Evelyn lausahti huvittuneena ja pudisteli päätään kuin saadakseen siten ajatuksensa kuriin. Se ei tuntunut toimivan, sillä heti kun naisen katse palasi takaisin mieheen, tunsi hän samaa vetoa kuin aiemminkin. Hemmetin Klaus. Miksi miehen piti olla niin vastustamaton?

Evelynin reaktio sai Klausin hymyn levenemään. Hän yritti hillitä itseään, ei toiselle kai saanut nauraa. Se oli hyväntahtoista. Hän uskoi tietävänsä, mitä nainen kävi mielessään. Oli kuitenkin liikaa vaadittu, että hän uskaltaisi ajatuksiaan ääneen sanoa. Evelynin sanat saivat hänet sekaisin. Pitikin kiusoitella sillä tavalla.
”Niinkö?” Klaus kysyi virnuillen. Hän nosti kätensä ja liu’utti sitä pitkin naisen käsivartta. Katse seurasi käden liikettä ja nousi lopulta toisen silmiin.
”Millaisia asioita?” Hän naamio sanansa viattoman kiinnostuneiksi, vaikka tosiasiassa halusi vain päästä toteuttamaan naisen fantasioita. Silmät tuntuivat tummuneen, hänen näkönsä sumentuneen. Ei kai sellaisille tuntemuksille mitään voinut.

Evelyn tiesi sinä samana hetkenä, kun Klaus haastoi virnuillen, että hänen olisi pitänyt pysyä hiljaa. Mieshän oli aivan mahdoton! Käsivartta pitkin liukuva käsi sai kylmät väreet kulkeman Evelynin selkää pitkin ja nainen joutui sulkemaan silmänsä pitääkseen omat kätensä kurissa. Klaus oli ilmeisesti päättänyt tehdä kaikkensa härnätäkseen häntä, pientä ja viatonta, kun vain jatkoi kiusoitteluaan.
"Senhän sinä haluaisit tietää", Evelyn vastasi ja nuolaisi huuliaan. Kyllä hänkin osasi tätä peliä pelata, vaikka juuri nyt jalat tuntuivatkin aavistuksen heikoilta ja silmien katse eksyi jatkuvasti miehen pehmeille huulille. Nainen nojautui lähemmäs Klausia koettaen parhaansa mukaan pitää katseensa miehen silmissä. Se oli yllättävän hankalaa, kun huulet tuntuivat varastavan kaiken huomion.

Naisen kiusoittelu vei häntä koko ajan lähemmäs rajaa. Tuon katseet, kosketus, ne saivat sykkeen kohoamaan. Evelynin lämpö tuntui huumaavalta, kun tuo painautui lähemmäs. Viehkeä hymy, huulten nuolaisu - se oli liikaa. Klaus ei kyennyt enää hillitsemään itseään, vaan vetäisi tuon mahdollisimman lähelle ja antoi huulten kohdata toiset. Suudelma oli malttamaton, kun hän purki padotut tunteet ja halun siihen hetkeen. Miehen kädet elivät ihan omaa elämäänsä toisen vartalolla ja piirtelivät näkymättömiä jälkiä kyljille, selkään, niskaan. Suudelma tuntui vain syvenevän. Hengästytti.