Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Klaus pysäytti Socksin Evelynin eteen tasajaloin. Hevonen näytti oikealla hetkellä osaamistaan. Hän hymähti toisen kysymykselle. Ei kai hänellä mitään taka-ajatuksia ollut.
”Voisimme mennä yksille pubiin? Minä tarjoan”, Klaus ehdotti. Yksillä käyminen ei kuulunut hänen bravuureihinsa, sillä mies osasi juoda vain kohtuuttoman paljon. Toisaalta Evelynillekin taisi maistua, joten mikäs siinä yhdessä juopotellessa. Hän laskeutui ratsunsa selästä, löysäsi satulavyötä ja talutteli oria vielä hetken.
”Mikäli se ei kuulosta liian rahvaanomaiselta ajanviettotavalta.”

Evelyn hymy leveni. Vai että yksille pubiin. Totta kai. Hän ei kieltäytyisi illanvietosta Slaleyn perinteisessä pikkupubissa, ei varsinkaan, kun Klaus ehdotti sitä. Miehen laskeuduttua satulasta, hän nousi katsomosta ja suuntasi kentälle kävelemään hevosen ja taluttajan rinnalla.
"Ei tietenkään", hän naurahti päätään pudistellen. Liian rahvaanomaista? Hänelle? Hän oli kasvanut keskellä ei mitään. Mikään ei olisi liian rahvaanomaista sen jälkeen, kun oli tottunut juomaan lämmintä olutta keskellä metsää. "Mennään ihmeessä", nainen jatkoi hyväntuulisesti. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella, mistä kiitos kuului ehdottomasti pitkälle miehelle.
"Socks näytti oikein hyvältä. Saat sen hienosti tuomaan esille parhaita puoliaan", Evelyn sanoi vilkaisten raudikkoa, joka oli tehnyt hienosti töitä. Fairchildeilla oli upea hevonen käsissään, se oli selvää.

Evelyn oli ihana. Klaus huomasi ajattelevansa niin jo ties kuinka monetta kertaa. Nainen oli vienyt palan hänen sydäntään ja hän oli myyty: miten sellaisia enkeleitä oli edes olemassa? Hänestä oli uskomatonta löytää ihminen, joka tuntui sopivan hänen elämäntilanteeseensa ja -katsomukseensa paremmin kuin hyvin. Hän ei ollut edes etsinyt naista. Niin se elämä toi yllätyksiä tullessaan.
”Se on kelpo hevonen”, Klaus nyökkäsi ja tiesi, että pääsi ratsastamaan yhtä suurista tulevaisuudentoivoista. Socks venytteli kaulaansa ja puhalteli kentän hiekkaan.
”Se tietää esiintyä edukseen, kun olet katsomassa.” Klaus virnisti.

Evelyn vastasi virnistykseen. Niinhän ori taisi tietää. Se oli kilpahevonen, se rakasti esiintymistä ja valloitti yleisön hetkessä. Ei sillä, että yhtä ihmistä voisi vielä yleisöksi kutsua, vaan ainakin Socks oli esiintynyt edukseen. Hän vilkaisi kullanhohtoista raudikkoa pieni hymy yhä huulillaan. Ori oli kerrassaan upea ilmestys. Jos hänellä olisi Socksin tasoinen kilpahevonen käsissään, mikään ei saisi häntä pysymään poissa kilparadoilta. Ehkä oli ihan hyvä, että hänellä oli vain oma pellensä, jonka kanssa puuhailla mitä huvitti ilman kilparatsastuksen tuomia paineita.
"Jokohan Lionheart on riisunut loimensa", Evelyn pohti ääneen suunnatessaan kentän portille, jonka aukaisi talliin palaamista varten. Lionheart oli taitava hankkiutumaan eroon kaikesta, mitä piti ylimääräisenä. Hevonen oli kerrasta toiseen osoittanut, ettei arvostanut loimia niin paljoa kuin muut tuntuivat tekevän. Ehkä vaaleansininen loimi löytyisi puruihin sotkettuna orin jaloista. Toivottavasti ei.
"Aiotko hoitaa Socksin itse?" Hän kysäisi hymy huulillaan ja taputti kullanrautiaan orin kaulaa. Hän ei osannut koskaan ojentaa Lionheartin ohjia jonkun työntekijän käsiin, vaan hän hoiti hevosensa kerrasta toiseen itse. Hän nautti hölmön orinsa parissa puuhastelemisesta aivan liikaa.

”Onko sillä tapana tehdä niin?” Klaus naurahti ajatukselle Lionheartista taistelemassa loimeaan pois. Miten hän ei ollut ollenkaan yllättynyt vallattoman orin tekosista? Evelynillä riitti kärsivällisyyttä ja huumorintajua persoonallista täysiveristään kohtaan ja Klausin oli vain nostettava hattua. Hänelle riitti, jos hevonen vastusteli varustaessa tai pelleili pesukarsinassa. Vaikka mies olikin rauhallinen hevosten kanssa, hän ei jaksanut turhaa temppuilua. Ratsastaessa asia oli jo toinen, silloin hän vain nautti haasteista – paitsi, jos joku oli näkemässä. Yleisö ahdisti häntä edelleen, vaikka hän aikoinaan olikin ratsastanut tuhansien ihmisten edessä. Niistä päivistä oli aikaa.

Klaus talutti ratsunsa Evelynin perässä kohti tallia. Ori kulki mallikelpoisesti hänen vierellään, vaikka ohjat roikkuivat löysinä. Hän talutti hevosen talliin ja kavionkopinan saattelemana kohti pesukarsinaa. Naisen sanat saivat hänet etsimään katseellaan työntekijää.
”Joko sinulla on kiire?” Hän kysyi vinosti hymyillen. Tosiasiassa hän olisi kyllä mieluusti nauttinut jo ensimmäisen, sillä olo oli levoton. Socks kääntyi pesukarsinassa pyydetysti ja odotti niin kauan, että Klaus sai siltä satulan ja vaihdettua suitset riimuun. Hän jätti suojien riisumisen ja hoitamisen ensimmäiselle tallityöntekijälle, johon törmäsi. Mies vei ratsastusvarusteensa kaappiinsa ja palasi Evelynin luokse.
”Emmeköhän voi lähteä”, hän nyökkäsi ja vilkaisi rautiaaseen, joka tuntui jo unohtaneen hänet täysin. No, paremmissa käsissä se oli, sillä Klausin mielenkiinto ei sillä hetkellä riittänyt sen huolelliseen hoitoon. Parempi antaa se tehtävä jollekin, jolle maksettiin siitä ja joka todella tiesi mitä teki. Alkoholin vieroitusoireet eivät sopineet hyvin yhteen ajatusta vaativien hoitotoimenpiteiden kanssa.

"Valitettavasti on", hän myönsi huvittuneesti hymähtäen. "Pinteleistä se riisuu itsensä heti. Ilmeisesti niiden auki kierittäminen on sen mielestä hauskaa. Suojatkin saavat kyytiä, jos oria ei vahdi", hän kertoi päätään pudistellen. Hänen hevosensa oli idiootti. Onneksi se ei tarvinnut pinteleitä lähes koskaan ja suojat saattoi laittaa viimeisenä. Loimi oli toinen juttu. Useammin kuin kerran hän oli kironnut löytäessään hevosensa märkänä laitumelta vain, koska se oli päättänyt, ettei kaivannut sadeloimeaan. Mokomakin täystuho.
"Ei toki", Evelyn vakuutti virnistäen. Mihin hänellä olisi kiire? Kyllä perinteinen kyläpubi heitä odottaisi. Miehen löytäessä Socksille hoitajan, Evelyn nyökkäsi ja lähti seuraamaan miestä. Hän muisti vasta viime hetkellä karsinassa seisovan orinsa ja pyysi työntekijää varmistamaan, että palomino pääsisi ulos asiallisesti loimitettuna.

"Jos heität minut kotiin, niin päästän Fuegon pihalle ja vaihdan vaatteet ennen kuin lähden kanssasi yksille", nainen sanoi virnistäen suunnatessaan miehen autoa kohti. Koiran olisi paras päästä ulkoilemaan nyt, niin hänen ei tarvitsisi huolehtia nelijalkaisestaan enää loppuillan aikana. Koira tosin oli taitava päästämään itsensä ulos niin halutessaan. Onneksi Slaley oli pieni kylä, josta tuskin löytyisi ketään, jota kiinnostaisi tutkia, oliko takaovi lukossa.
"Yritän olla todella nopea", hän lupasi naurahtaen. Nopeus ei ehdottomasti ollut hänen vahvuutensa vaatteiden vaihdon yhteydessä. Päätyisi vielä ottamaan suihkun päästäkseen eroon tallin kotoisasta mutta varsin paljastavasta hajusta.

Klaus pyyhki hevosenkarvoja housuistaan heidän kulkiessaan autolle. Hän suki hiuksiaan ja asetteli karanneita kiehkuroita korvan taa huonolla menestyksellä. Evelynin suunnitelma kuulosti varsin hyvältä.
”Sopii”, Klaus hymähti ja istui kuskin paikalle. Hän asetti avaimen tärisevin käsin virtalukkoon ja käynnisti auton. Se hurisi hiljaa kääntyessään tallin parkkipaikalta tielle.
”Ei sinun kiirettä tarvitse pitää”, Klaus naurahti ja kuvitteli Evelynin tekemässä naisten rakastamia asioita, kuten pitkän kaavan mukaan pukeutumista, hiusten kiharrusta ja korkokengissä juoksemista kiirehtien. Siitä ei varmasti tulisi mitään. Onneksi nainen oli näyttänyt jo Klausille, ettei ollut niin pinnallinen ja keskittynyt vain ulkonäköönsä. Mies piti toisesta juuri niin kuin tuo oli, eikä ylimääräistä pakkelia kaivattu.
”Kunhan tulet, etkä jätä minua odottamaan kuten miehille käy aina elokuvissa. Se olisi todella surullista.”

"Kadut vielä noita sanoja", Evelyn lupasi naurahtaen. Vai ei tarvinnut pitää kiirettä? Hänellä menisi puoli iltaa ennen kuin hän saisi itsensä liikkeelle. Hän pitäisi kiirettä. Liikkuisi vauhdilla huoneesta toiseen ja olisi tehokas. Kyllä. Hän pystyisi siihen. Sitä paitsi, hän halusi pubiin Klausin luokse. Mitä nopeammin, sen parempi.
"En jätä odottamaan", hän vakuutti laskien kätensä kevyesti miehen kädelle, "en halua tehdä sinusta surullista." Hän hymyili pehmeästi. Klausista oli nopeasti tullut tärkeä osa hänen elämäänsä, eikä hän haluaisi hetkessä siitä luopua. Hän tiesi, että jossakin vaiheessa ongelmat saisivat heidät kiinni, mutta siihen asti hän oli tyytyväinen kulkiessaan ruusunpunaiset lasit silmillään. Hänellä oli edes yksi ihmissuhde uudessa maassa, jota hän ei halunnut sabotoida tekemällä jotakin tyhmää tai harkitsematonta. Niin kovin kuin hän yrittikin vakuuttaa itseään, ettei hyppäisi asioiden edelle, hän huomasi silti, että piti Klausista paljon enemmän kuin oli kenties hyväksi. Aika näyttäisi, kuinka suuren virheen hän oli tekemäss, mutta juuri nyt hän oli valmis antautumaan viettelevälle ajatukselle yhteisestä tulevaisuudesta, onnesta ja kestävästä parisuhteesta.

Klaus pudisti päätään – ei hän katuisi. Hän antaisi Evelynille kaiken maailman ajan valmistautua, jos tuo niin tahtoisi. Mies oli hölmö ja astumassa ansaan ajatellessaan jostakusta niin lämpimästi. Tallin eläinlääkäri oli antanut hänelle uskon rakkauteen ja mahdolliseen parisuhteeseen, eikä hän hevillä siitä mahdollisuudesta luopuisi. Tuntui paremmalta nukahtaa toisen viereen tai huonommassa tapauksessa nähdä unia toisesta, kuin nukkua yksin kylmässä sängyssä ilman ajatustakaan paremmasta. Irtosuhteet riittivät jo.
Tuntiessaan käden omallaan ja kuullessaan naisen hempeät sanat Klaus alkoi hymyillä typerästi. Hän yritti peittää sen ja käänsi päätään liioitellusti oikealle risteyksessä.
”Tiedän”, mies sanoi hiljaa kuin olisi hävennyt sanojaan ja loi nopean vilkaisun Evelyniin. Hän kiihdytti auton vauhtia vain hieman nopeusrajoituksia uhmaten. Jos ei Evelynillä, niin ainakin hänellä oli kiire.

Hän oli jättänyt Evelynin tuon kotitalon pihaan ja hyvästellyt naisen nopealla suukolla. Jälleennäkemisen odottaminen sai Klausin hermostuneeksi ja odottavaiseksi. Hän oli suunnannut kotiinsa, vaihtanut päälleen jotakin parempaa ja matkallaan alakerran pubiin hän otti mukaansa Roon, joka saisi hoitaa iltalenkkinsä sinä päivän yksinään. Hän suoristi tummanharmaata t-paitaansa ja työnsi käden taskuun. Hiuksensa hän oli pörröttänyt sormiensa avulla auki ja ne roikkuivat nyt hieman epäsiististi kasvojen kehyksinä. Yleensä mies tosin näytti paljon räjähtäneemmältä, joten astuessaan pubiin hän sai tutuksi tulleelta baarimikolta hieman kummeksuvan katseen.
”Et kai vain odota deittiä, herra?” mies kysyi leikkisästi jutellakseen ja sai Klausin murahtamaan viiksiensä alta.
”Joskus käy flaksi”, hän vastasi ja tilasi odotellessaan oluen. Se maistuisi kyllä liiankin hyvin. Mies parkkeerasi itsensä baaritiskille tappaakseen aikaa tiskin toisella puolen seisovan miehen kanssa. Ilta ei ollut kiireinen ja toinen ehti heittää hänen kanssaan kevyttä vitsiä silloin tällöin. Tuoppi tyhjeni, mutta Klaus ei menettänyt toivoaan: kyllä Evelyn tulisi.

Evelyn nyökkäsi pienesti kuullessaan miehen hiljaisen lausahduksen ja puristi kättä hellästi, kuin sanoen, että hän ymmärsi. Hän hymyili edelleen lämmintä, pehmeää hymyä, jota joku olisi varmaan kuvaillut rakastuneen hymyksi. Hän ei halunnut ajatella niin, koska jos hän myöntäisi rakastuneensa, hän joutuisi antamaan sydämensä jonkun toisen käsiin toivoen, ettei saisi sitä palasissa takaisin. Joten hän kieltäytyi ajattelemasta sitä, mikä monelle oli ilmiselvää. Pikaisen suukon jälkeen hän aukaisi tutun portin ja asteli kotiovelle. Hän olisi nopea. Hän hoki sitä itselleen aukaistessaan oven ja tervehtiessään koiraansa, joka loikkasi häntä vasten innolla, joka oli kaataa hänet.

Fuego oli päässyt takapihalle riehumaan ja hän suuntasi pikaiseen suihkuun. Hän ei halunnut haista tallilta, vaikka epäilikin, ettei se haittaisi Klausia. Siitä huolimatta hän oli käynyt nopeasti suihkussa kastelematta hiuksiaan ja käyttänyt seuraavan vartin siihen, että oli etsinyt sopivaa vaatekerrastoa. Hän epäili herättävänsä liikaakin huomiota, jos pukisi päälleen polvimittaisen kynähameen ja kauluspaidan, sillä pubissa tuntui lähinnä pyörivän väkeä, jolla oli päällään risaiset farkut ja kulunut t-paita. Myöskään mekot eivät sopineet. Hän oli lopulta päätynyt lantiomallisiin sinisiin farkkuihin ja valkoiseen siistiin kauluspaitaan, jonka syvä v-leikkaus oli ansainnut niin kehuja kuin toruja, jälkimmäisiä tosin lähinnä äidiltä.
Nainen antoi hiustensa olla kerrankin auki eikä vaivautunut laittamaan kuin kevyen sipauksen meikkiä. Viimeinen vilkaisu peiliin vakuutti hänet. Kyllä hän kelpaisi tällaisena näyttämättä siltä, että oli yrittänyt liikaa. Hän nappasi avaimet ja kännykän taskuunsa, kutsui Fuegon sisään ja lähti ilman takkia liikenteeseen. Ei varmaan olisi pitänyt, mutta noh, meni jo. Onneksi matka ei ollut pitkä.

Hän astui sisään pubiin ja löysi nopeasti etsimänsä miehen. Hän suuntasi lämmin hymy huulillaan Klausin luokse ja naurahti matalasti nähdessään tyhjän tuopin. Ehkä hän oli ollut hitaampi kuin oli kuvitellutkaan. Onneksi mies sentään oli yhä täällä, eikä ollut jo luovuttanut ja häipynyt kotiinsa.
"Anteeksi että kesti", hän pahoitteli kurottaen painamaan kevyen suukon miehen huulille. Nainen sipaisi tummia hiuksiaan korvan taakse istahtaessaan baarijakkaralle miehen viereen.

Klaus oli varsin iloinen, kun hänen seuralaisensa vihdoin saapui. Hän oli ollut oluensa kanssa ehkä turhankin nopea, sillä ei hän nyt niin kauaa ollut edes odottanut. Sitä mies ei kuitenkaan osannut edes hävetä. Hän hymyili suukolle ja kosketti Evelynin käsivartta tuon istuutuessa.
”Mitä saisi olla?” hän kysyi antaen katseensa kulkea jumalaisen kaunottarensa vartalolla. Evelyn oli selvästi panostanut ulkonäköönsä ja Klaus olisi voinut jopa hävetä nuhjuisia farkkujaan ja kuluneita herrainkenkiään, jotka kuitenkin olivat yhdet hänen vaatekaappinsa helmistä.
”Lupasinhan tarjota.” Katse nousi takaisin naisen silmiin vilkuilua häpeilemättä. Hän kaivoi lompakon taskustaan tiskille miettien, maksaisiko sillä koko illan. Hän tienasi valmentaja enemmän kuin oli osannut kuvitellakaan ja vasta tilille kilahtanut palkka houkutteli kovasti. Hän oli tupannut maksaa kaiken käteisellä, sillä silloin pysyi perillä rahoistaan. Nyt tarkkaan syyniin ei ollut tarvetta, joten antaisi pankkikortin vinkua.

"Mitä tahansa haluat tarjota. Minähän juon melkein mitä vain", nainen naurahti vastaukseksi. Hän kohotti kulmaansa haastavasti, kuin kysyen, oliko täyttänyt miehen vaatimukset ulkonäkönsä suhteen. Tietenkin hän oli huomannut vaeltelevan katseen, muttei laittanut sellaista pahakseen. Oikeastaan tuntui mukavalta, kun joku katsoi niin kiinnostuneesti eikä edes häpeillyt sitä.
"Niin kauan kuin se ei ole makea naisten drinkki", Evelyn lisäsi ilkikurisesti virnistäen. Olisi sääli kaataa moinen juoma miehen päälle. Hän ei ollut turhan nirso alkoholinsa kanssa, mutta ällöttävän makeat drinkit eivät uponneet. Niistä tuli paha olokin seuraavana aamuna. Hän pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse ja hetken mielijohteesta siirsi kätensä miehen suurelle kädelle. Näyttipä hänen kätensä pieneltä ja sirolta miehen kättä vasten.
"Sovitaanko kuitenkin, ettet tarjoa koko iltaa?" Hän ehdotti hymy huulillaan. Lompakkokuori kännykässä oli näppärä, kun siihen sai kaiken tärkeän mukaan, kuten pankkikortin. Nyt hän voisi iloisesti hukata sekä puhelimensa että rahansa. Kuinka fiksu joku olikaan ollut, kun oli suunnitellut sellaiset kuoret puhelimelle.

”Cosmopolitan siis”, Klaus kiusasi virnistäen ja kosketti kengänkärjellään hellästi naista nilkkaan. Hän oli oikein otettu siitä, että nainen näki vaivaa hänen vuokseen. Tuo näytti hyvältä. Naisille suunnattu cocktail olisi näyttänyt irvokkaalta siinä ympäristössä, joten mies päätyi tilaamaan heille oluet ja muistiinsa luottaen amerikkalaiset viskit. Ei kai se ihan väärin voinut mennä, kun seuralaisena oli kalifornialaisneito.
”Anna nyt minun leikkiä herrasmiestä edes hetken aikaa”, Klaus irvisti ja otti pienen käden omaansa. Hän puristi sitä hellästi ja silitteli peukalollaan hitain liikkein kämmenselkää. Katse valui antavaan kaula-aukkoon ja sitten keskittymiskyvyn palatessa nousi takaisin silmiin.
”Näytät hyvältä”, hän kehui ja nosti viskilasin ilmaan kilistääkseen hyvässä seurassa vietetylle päivälle, Evelynin tulevalle Lontoon reissulle tai omille koulukilpailuilleen. Sillä ei ollut merkitystä.

Evelyn ei voinut kuin nauraa Klausin heitolle. Hän oli tainnut kerjätä tuota. Onneksi mies ei toteuttanut uhkaustaan vaan tilasi tuttua ja turvallista olutta sekä viskiä. Kyllä ne kelpaisivat, ehdottomasti.
"Hyvä on, herra Bogaert", nainen nauroi vapautuneesti. Onneksi tässä ympäristössä kukaan ei kääntynyt katsomaan, mikä oli niin hauskaa. Muualla spontaanit nauramiset tuntuivat aina herättävän huomiota. Hassut englantilaiset, kun eivät osanneet nauraa ääneen. Huulille leviävä lämmin, tyytyväinen hymy riitti kertomaan, miten mukavaa oli, kun mies helli hänen kättään.
"Kiitos", hän vastasi pehmeästi. Oli mukava kuulla kehuja, se hänen oli myönnettävä. Hän nosti omaa viskilasiaan ja kilisti miehen kanssa. Vahva juoma poltteli kurkussa, mutta se oli hyvää, lämmintä poltetta. Sellaista, johon hän oli tottunut ja josta hän todella nautti. Välillä liikaakin. Mutta joskus se johti uskomattomiin, ihaniin asioihin, kuten siihen, että hänellä oli seuranaan komea, hurmaava Klaus.
"Ei yhtään hullumpi päätös päivälle, joka on hiponut täydellisyyttä", Evelyn myhäili tyytyväisenä. Hän kurotti painamaan suukon miehen suupieleen. "Sinulla on viime aikoina ollut paljon hyviä ideoita", hän naurahti matalasti suoristautuessaan jälleen omalla baarijakkarallaan.

Klausin oli vain hymyiltävä toisen sanoille. Nainen oli oikeassa, kulunut päivä oli ollut pelkkää täydellisyyttä. Hän nautti Evelynin seurasta enemmän kuin uskalsi myöntää ja oli vähän karmivaakin, miten hyvin tuo viihtyi hänen seurassaan. Klaus ei ollut tottunut sellaiseen, ei ehkä ollut antanut kenellekään edes mahdollisuutta. Jotenkin tallilla tavattu tuttavuus oli leijaillut hänen elämäänsä juuri oikealla hetkellä, eikä Klaus ollut missään vaiheessa ehtinyt kieltäytyäkään seurasta. Onneksi ei, sillä muuten hän ei nyt istuisi siinä.
”Olet oikeassa”, hän nyökkäsi kuin olisi vasta tajunnut sen ja virnisti. Miten jonkun kanssa saattoi synkata heti niin hyvin? Evelyn oli kuin kauan kadoksissa ollut toinen puolikas, eikä hän todellakaan heittäisi sitä hukkaan. Suukko poltteli suupielessä ja sai olon kuumeiseksi – tai sitten se oli alkoholi, jota mies kittasi hyvään tahtiin. Pubin jättiläismäiset tuopit eivät tuntuneet enää missään, eikä hän edes tajuaisi, vaikka humaltuisikin. Onneksi oli viskiä.

”Haluatko siirtyä?” Klaus kysyi vilkaisten ympärilleen. Tyhjä pöytä löytyisi kyllä, kunhan vain valitsisi. He olivat baaritiskillä kirkkaimmassa valokeilassa, ja nurkkapöydän kanta-asiakas kaipasi varjoihin. Ne antaisivat luvan koskettaa, olla lähempänä. Klaus ei ollut hyvä osoittamaan kiintymystään julkisella paikalla. Jo kädestä pitäminen tuntui pistelevänä tunteena vatsanpohjassa ja sellaisen tunteminen kaikkien nähtävillä oli omituista ja vierasta.

Evelyn vilkaisi miehen esimerkistä ympärilleen ja nyökkäsi. Niin kätevää kuin baaritiskillä hengailu alkoholin saamisen näkökulmasta olikin, pöydässä olisi enemmän omaa rauhaa.
"Siirrytään vain", hän vastasi vielä ääneenkin etsien jo valmiiksi katseellaan tyhjää nurkkapöytää. Hän joi viskinsä loppuun yhdellä kunnon kulauksella ja jätti tyhjän lasin tiskille. Oluttuoppi kourassaan hän suuntasi nurkkapöytään, joka tuntui sopivan rauhalliselta heille. Täällä he sulautuisivat osaksi varjoja, eikä kukaan soisi heille kahtakaan vilkaisua, mikä kelpasi elämäänsä valokeilassa eläneelle naiselle kerrassaan loistavasti.

Evelyn asettui istumaan loosin pehmustetulle penkille pieni tyytyväinen hymy huulillaan. Hän kohotti oluttuopin huulilleen ja joi muutaman kulauksen kylmää alkoholijuomaa. Maistuipa kaikki hyvälle tänäiltana. Ehkä syynä oli hyvä seura ja upeasti sujunut päivä. Kaikki tuntui olevan täydellistä hänen elämässään. Totuus paljastuisi varmaan seuraavana aamuna päänsäryn muodossa, jos hän jatkaisi alkoholin kittaamista tällä tahdilla. Elämä ei ollut pelkkää ruusuilla tanssimista.
"Millainen oli ensimmäinen kokemuksesi alkoholista?" Nainen kysyi huvittuneena laskiessaan tuoppinsa pöydälle. Ne olivat yleensä hupaisia tarinoita. Joko siksi, että kokematon juomari oli juonut itsensä pöydän alle alta aika yksikön tai sitten siksi, että oli mennyt todella lujaa. Hän kuului valitettavasti jälkimmäiseen porukkaan. Vastuuntuntoisuus ei koskaan ollut ollut hänen vahvin puolensa humalassa.

Mies jättäytyi mieluusti Evelynin jälkeen, jotta saattoi silmäillä tuota vaikka tunnontuskia. Hän seurasi tuota nurkkapöytään ja oli varsin tyytyväinen valintaan. Klaus etsi tarkoituksella paikkansa ihan Evelynin kyljestä ja laski kätensä tuon polvelle. Ei hänellä mitään epäsiveitä taka-ajatuksia ollut, kunhan tarvitsi paikan kädelleen.
Hän tuijotti hetken epäuskoisena Evelyniä tuon kysymyksen jälkeen ja naurahti sitten käheästi.
”Sinun tarinasi on oltava hyvä”, hän päätteli saadessaan eteensä sellaisen kysymyksen. Mies joutui miettimään, miten vastaisi. Se päivä oli ollut kyllä kaikkea muuta kuin onnistunut. Vanhojen muistelu nosti kasvoille haikean hymyn.
”Karkasin vanhemmiltani salaa ottaakseni vapaapäivän ratsastuksesta. Teininä minulla oli aikoja, jolloin vihasin tallille menoa. Taisin olla kuusitoista – tiedän, surullista – ja lähdettiin kaveriporukalla satamaan. Siellä oli tavarakonttien takana paikka, jossa monesti sen jälkeen poltettiin nuotiota ja juotiin kaljaa”, Klaus aloitti kertomuksensa eikä tiennyt kehtaisiko edes jatkaa. Hänellä oli ollut varsin rauhallinen nuoruus, eikä hän usein sitä muistellutkaan. Jostakin syystä tällä kertaa ajatusvirta ja muistikuvat toivat ihan lämpimän olon.
”Joku vanhempi kaveri oli ostanut kaljaa ja viinaa, mitä tietenkin kaikkien oli juotava, jotta ei joutunut kuuntelemaan huutelua. Meni vähän yli sitten, tietysti ensikertalaisena. Kaverit jätti mut sammuneena sinne ja heräsin siihen kun poliisit tuli aamuyöstä ja kärräs mut kotiovelle. Porukat tykkäs.” Klaus joi pitkän kulauksen oluestaan. Viskin hän oli Evelynin tavoin juonut jo tiskillä. Hän pyöritteli päätään varomattomuudelleen ja ajattelemattomuudelleen teini-ikäisenä, mutta oli jo kauan sitten hyväksynyt sen kuuluneen siihen ikään. Ihan kuin hän olisi yhtään viisastunut, kun seurasi juomistahtia ja miehen muita toilailuja aikuisiällä.
”Sinun vuorosi.”

Evelyn nauroi päätään pudistellen. Ei, hänen tarinansa ei ollut hyvä. Se oli malliesimerkki siitä, miksi hänen perheensä oli pitänyt häntä niin lyhyessä lieassa. Hän oli esittänyt kysymyksensä hetken mielijohteesta, toivoen kuulevansa lisää miehestä, joka oli salakavalasti vienyt hänen sydämensä. Ehkä hän olisi voinut kysyä jotakin muuta, jotakin, joka ei liittyisi alkoholiin tai muihin toilailuihin. Kysynyt vaikka vain yleisesti elämästä, mutta se tuntui tylsältä kysymykseltä. Parempi kysyä tällaisia hulluja asioita.
Nainen nyökkäili tarinan edetessä ja ei voinut kuin pudistella päätään, kun mies päätti tarinansa.
"Voi ei", hän naurahti hörpäten oluttaan. "Ei ehkä paras tapa palata kotiin illan jälkeen." Hän ei edes halunnut tietää, miten hänen vanhempansa olisivat reagoineet poliisisaattueeseen. Hyvä, että hän oli asunut keskellä ei mitään. Siellä ei paljoa poliiseja näkynyt, ei ainakaan niissä metsissä, joissa he joivat ja kaverit pitivät huolta toisistaan. Se oli ääneen lausumaton sääntö.

"Olin äitini asunnolla Losissa viettämässä kesälomaa, kun kyllästyin siihen, ettei kotona tapahtunut mitään eivätkä veljet päästäneet minua juhlimaan muiden nuorien kanssa", hän aloitti muistellen reissua, joka oli osoittautunut varsin mielenkiintoiseksi. "Kaveri kertoi bileistä, joita he olivat pitämässä heillä muutaman muun kaverin kanssa ja lupasin tietenkin saapua sinne. No, paikallahan oli varmaan parisataa muutakin, joten juotavaa kyllä riitti. Tuli juotua hieman liikaa, mutta ainakin pysyimme yhdessä kaverini kanssa. Heräsimme tosin seuraavana aamuna siihen, että koira nuoli kasvojamme ja George Clooney kyseli huvittuneena, oliko hänen nurmikkonsa todella niin mukava nukkumapaikka, että sen takia kannatti kiivetä pihaa reunustavan muurin yli", Evelyn kertoi naurahtaen huvittuneena. Hän oli saanut kuulla pienestä retkestään monta kertaa sen jälkeen. Hän oli varma, että Clooney oli päättänyt, ettei antaisi asian koskaan unohtua, sillä oli muutaman kerran punaisella matolla mieheen törmättyään saanut kuulla asiaan liittyviä sutkautuksia.
"Meillä ei ollut mitään käsitystä, miten olimme päätyneet pihalle, mutta ainakin pääsimme portista ulos. Otimme taksin ja minä livahdin äitini asuntoon ja ehdin juuri parahiksi sänkyyn, ennen kuin äitini palasi yökuvauksistaan. Hän ei olisi koskaan saanut tietää, ellei Clooney olisi soittanut paria päivää myöhemmin löydettyään takkini, jonka taskussa oli ollut henkilökorttini. Äiti passitti minut takaisin keskelle korpea käskien koko tilan väkeä katsomaan minun perääni. Sinä kesänä en päässyt edes maastoon yksinäni, mikä oli seitsemäntoistavuotiaasta aivan kohtuuton rangaistus", Evelyn päätti tarinansa nauraen. Ehkä oli hyvä, että hänestä oli pidetty aina niin paljon huolta. Hänhän olisi ollut naurettavan helppo uhri ihmiskauppiaille toilaillessaan siellä täällä ilman huolen häivää.

Klausin tarinan kaverit eivät olleet kuin hyvän päivän tuttuja. Hän oli ollut kauan kiukkuinen hylätyksi tulemisestaan, sillä se oli poikinut kuukauden kotiarestia, mikä sen ikäisestä oli tuntunut ikuisuudelta. Rangaistuksen idea tosin vähän hävisi, kun hän kävi tallilla kuitenkin päivittäin treenaamassa koulupäivien jälkeen.

Evelynin tarina alkoi jo tavalla, jota Klaus ei olisi osannut edes kuvitella. Hänellä ei ollut kokemusta losanglesilaisille varsin tavanomaisista useamman sadan henkilön juhlista, saati sitten George Clooneyn nurmikosta. Mies kuunteli korviaan uskomatta, kuinka aikuinen nainen kertoi teinitoilailuistaan. Tavallaan huvittavaa. Hän jatkoi oluensa kittaamista ja yritti hillitä epämiehekkäitä tyrskähdyksiä, kun Evelyn sanoi jotakin hauskaa. Ainakin tuolla oli selvästi ollut hauskaa. Ja mikäli mies osasi ollenkaan laskea yhteen, Evelyniltä löytyisi vastaavia tarinoita vielä monia.
”Ei sinulla ainakaan tylsää ole ollut”, hän hymähti ja käsi kiipesi polvelta reidelle. Viimeisin olut alkoi jo tuntua, mutta se ei vauhtia hidastanut.
”Kiitä onneasi, että olet nainen. Jos minä olisin sammunut Clooneyn pihalle, olisin ollut taas siinä poliisiautossa – ja varmaan putkassa.” Asiasta vitsailu toi mieleen synkemmät ajat hänen elämässään. Klaus ei osannut näemmä enää edes vitsillä puhua vankilasta tai poliiseista. Hän ei oikeastaan pitänyt vieläkään oikeutettuna sitä, että hänet oli passitettu linnaan typeristä syistä.

”Elämäsi kuulostaa värikkäältä. Bryssel tuskin on mitään verrattuna kotikaupunkiisi.”

"Ei, tylsää ei todellakaan ole ollut", nainen naurahti työntäen päättäväisesti sivuun ajatukset, jotka kertoivat kaikista muista toilailuista, jotka eivät olleet päättyneet yhtä hyvin. Reidelle kiipeävä käsi sai hänet puremaan huultaan, kun vatsanpohjassa kihelmöi. Hän joi reilun kulauksen olutta. Alkoholi teki aina hyviä ratkaisuja hänen puolestaan. Tai ainakin ne tuntuivat oikein hyviltä silloin, kun oli humalassa. Seuraavana aamuna mieli saattoi olla toinen. Vaan tässä pubissa hän oli tehnyt hyviä päätöksiä humalassakin. Olihan hän siten törmännyt Klausiin.
"Voi, kyllä minäkin tutustuin poliisiauton sisäpuoleen turhankin monta kertaa", hän totesi päätään pudistellen. Hän oli ollut idiootti. Nytkin hän laski leikkiä asioista, joista ei todellakaan pitäisi vitsailla. "Kotikyläni poliisit tunsivat minut nimeltä. Eikä todellakaan sen takia, että olisin ollut esimerkillinen."

Evelyn kääntyi hieman ja kurotti painamaan suukon miehen suupieleen.
"Värikkäällä elämällä on kääntöpuolensa", hän totesi pieni hymy yhä huulillaan. Alkoholi lämmitti mukavasti sisältä. Jos olisi viisas, lopettaisi nyt kun vielä ajatukset kulkivat ja jalatkin kantoivat. Sääli, ettei hän ollut koskaan ollut viisaimpien joukossa, mitä juomiseen tuli. Hän tunsi rajansa ja tuntui aina koettavan, kuinka pitkälle voisi venyttää niitä. Ei todellakaan terveellisin tai vastuuntuntoisin tapa elää. Hän tarvitsisi täyspäiväisen lapsenvahdin.

”Senkö takia ne kuvat meistä levisivät? Kotikaupungin kauhukakara vapaalla jalalla?” Klaus piikitteli varomattomasti tietämättä, kuinka arka aihe naiselle oli. Ei kai sitä nuoruuden tyhmyyksiään kannattanut enää vatvoa – ne olivat ollutta ja mennyttä. Niin Klaus ainakin oli yrittänyt ajatella haudatessaan menneet taakseen. Hän oli ihan eri ihminen. Sitä paitsi humala vaikeutti tilannetajua, minkä vuoksi hän saattaisi sanoa vaikka jotakin typerää.

Suukko sai hymyn huulille. Se maistui oluelta, häivähdykseltä viskiä ja naisen tuoksua. Tuoppi alkoi tyhjentyä.
”Haluatko lisää juotavaa?” Klaus kysyi vilkaisten myös Evelynin lasia. Hänestä oli vain ihailtavaa, että nainen osasi juoda, eikä hörppinyt hienostelevista laseista niitä sokerilitkuja, joista aiemmin oli ollut puhetta. Hän tarjoaisi mielihyvin toisen kierroksen, ellei toinen välttämättä vaatisi saada maksaa.

Käsi puristui naiden reidelle eikä ilmekään värähtänyt. Klaus kumartui painamaan huulensa naisen tummien hiusten sekaan. Hän suukotti korvanlehteä hellästi ja vetäytyi kauemmas. Hymyilytti. Alkoholi ja huumaava seura saivat olon varsin höveliksi.

Evelyn naurahti toisen sanoille työntäen kaiken muun sivuun. Hän ei halunnut ajatella, että sanojen taustalla olisi muuta kuin piikittelyä. Hän ainakin aikoi suhtautua sanoihin kuin parhaaseenkin vitsiin.
"Jotain sinnepäin", hän nauroi miettien, ettei se oikeastaan ollut kaukana totuudesta. Toki siihen liittyi muutakin; huhuja hänen muuttonsa syistä, entisiä toilailuja baareissa ja yökerhoissa sekä tietenkin metsäpalon lailla leviävät juorut hänen äitinsä mielipiteistä, mutta kotikaupungin kauhukakaran vapaus toki kiinnosti. Sehän voisi parhaimmillaan johtaa etusivun lööppeihin äidin ja tyttären riidasta tai äidin tuomitsevista sanoista. Hän oli jo kauan sitten alistunut siihen, etteivät lehdet nähneet häntä ihmisenä. Hän oli kauppatavaraa, lööppiainesta, ja lehtien kiinnostus mitattiin suoraan siinä, paljonko ne saisivat myytyä hänen teoistaan kirjoitetuilla revittelevillä teksteillä.

Evelyn vilkaisi tuoppiaan. Pitäisi kai sanoa ei, mutta...
"Kun nyt kerran kysyit, niin miksikäs ei", hän naurahti. Päätyisivät vielä juomaan kilpaa. Sen hän kyllä häviäisi, kun oli niin pieni ja heiveröinen. Hellä suukko sai hymyn leviämään siroilla kasvoilla. Klaus oli ihana. Miten hän olikaan sattunut törmäämään koko kylän ihanimpaan mieheen? Täytyisi varmaan tutustua eri uskontojen jumaliin, jotta osaisi kiittää niitä kaikkia tästä mahdollisuudesta.

Klaus haki heille uudet oluet osaamatta ajatella sitä, että pienikokoisen naisen sietokyky alkoholille oli hänen omaansa matalampi. Hän palasi pöytään ja istuutui, jos mahdollista, vielä lähemmäs Evelyniä. Hieman seisova katse vaelsi naisen silmiin ja hymy nousi kasvoille. Poskia kuumotti eikä hän tiennyt johtuiko se toisen läheisyydestä vai humalasta – todennäköisesti molemmista. Hän kilisti valtavaa tuoppia toista vasten ja joi suuren kulauksen. Olisi aika lopettaa, mutta ei hän enää osannut.
”Olen yllättynyt, että löydän itseni täältä nykyään useammin kauniissa seurassasi kuin yksinäni. Ehdottomasti positiivinen muutos”, hän virnisti ja juoksutti sormiaan naisen reideltä vatsaa pitkin ylöspäin. Ei tullut edes mieleen olla hienovarainen liikkeissään.

Nainen otti vastaan tarjotun tuopin ja kilisti miehen kanssa. Kylmä olut maistui luvattoman hyvältä. Ennen kuin hän huomaisikaan, olisi hän kumonnut tuopin jos toisenkin, eikä enää selviäisi lyhyttä kävelymatkaa kylän halki kotiinsa. Ehkä Klaus ei heittäisi häntä yön selkään, jos hän ei pysyisi jaloillaan. Tosin portaat ylös miehen asuntoon voisivat osoittautua haasteellisiksi, jos tulisi juotua liikaa. No, se ei ollut vielä tämän hetken murhe. Eihän hän vielä ollut juonut liikaa. Loistava logiikka, Evelyn, loistava logiikka.
"Hyvä niin", hän nauroi miehen virnuilulle. Pehmeät sormet saivat ihon kihelmöimään. Mies ei todellakaan tehnyt hänen elämästään helpompaa. Oli vaikea pitää kädet poissa miehen komeilta kasvoilta, kun toinen niin antoi omien sormiensa vaeltaa. Ehkä hänen ei tarvinnutkaan istua käsiensä päälle. Tuskin hän ehti ajatella sitä, kun jo kohotti vapaan kätensä silittääkseen Klausin poskea.
"Saat pääni pyörälle", nainen naurahti matalasti ja antoi kätensä valua miehen hartian kautta käsivarrelle. Sormet tanssivat pehmeästi miehen käsivarrella ja lämmin, onnellinen hymy levisi hänen huulilleen. Klaus oli tehnyt hänestä ihan pehmon. Välillä hengitys tuntui tarkertuvan kurkkuun vain, koska mies katsoi häntä. Hän oli mennyttä.

Evelynin sanat hymyilyttivät ja lämmittivät humalan sekoittamaa miestä. Hän nautti pienen käden hellistä kosketuksista ja naisen taivaallisen pehmeiden sormien tunnusta ihollaan. Tuo ei ollut ainut, jonka pää oli pyörällä. Klausin katse oli sumea ja puhe olisi sammaltanut, jos hän olisi jotakin sanonut. Kaikki tuntui tapahtuvan hidastetusti, mutta hän ei antanut sen haitata. Mies pudisteli päätään päästäkseen takaisin siihen hetkeen, mutta ei auttanut. Olo oli sekava.

”Eiköhän sinun olisi aika lähteä kotiin, ettet taas sammu tänne”, baarimikko tuli ystävällisesti käskien huomauttamaan nimenomaan Klausille. Mies nosti katseen toiseen ja oli mutisemassa jotakin vastalauseeksi. Ottaessaan edes painonsiirron työntekijää kohti, hän horjahti ja meinasi lyödä naamansa pöytään. Ehkä oli ihan asiallista todella lähteä.
”Pahoittelen, neiti”, baarimikko hymyili ja katseli naisen antavaa kaula-aukkoa turhan pitkään. Naisille tuo tietenkin oli mukava, mutta Klausiin ja työn ahkeraan alkoholinkulutukseen tottuneena hän osasi lukea varoitusmerkit. Ainakaan sinä iltana hän ei joutuisi raahaamaan lähes kaksimetristä miestä ulos, vaan tuo ehkä pääsisi vielä omin jaloin.

Klaus tarttui kesken jääneeseen tuoppiin ja joi sen tyhjäksi viimeistä tippaa myöten.
”Anteeksi”, hän pahoitteli Evelynille ja tarjosi kättään naiselle. Hänen omassa tasapainossaankin oli jo hakemista, saati sitten toisen kannattelussa. Alkoholi sai hänet tuntemaan itsensä supersankariksi.
”Voimme jatkaa luokseni.”