Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Evelynin reaktio kutitteluun sai Klausin hymyilemään iloisena. Tuo oli suloinen pyristellessään kutituksen kohteena. Hänen pitäisikin muistaa tulevaisuudessa, että nainen kutisi helposti. Hän näki Evelynin ilmeestä, että vaikka tuon kuinka yritti olla hänelle vihainen, ei tuo oikeasti voinut. Nainen oli aivan liian onnellisen näköinen.
”Sopii”, Klaus sanoi ja alkoi saman tien muistella taas tulevaa kisamatkaa. Ajatus pitkästä automatkasta seurassa ahdisti, lähinnä siksi, että muut kiusaantuisivat hänen hiljaisuudestaan. Ehkä se menisi oikein hyvin. Hän näki jo mielessään itsensä Noxin kanssa voittoruusuke suitsissa lepattaen kunniakierroksen villissä laukassa. Se oli toiveajattelua, ei hän ikinä voisi voittaa niin suurissa kilpailuissa kaikkia taitavia ratsukoita.
”Vähän”, hän sanoi vähätellen vatsassaan lentäviä perhosia. Kahvi maistui ihanalta niin aikaisin aamulla.
”Nox on mennyt kyllä todella hyvin viime kerroilla. Toivottavasti se ei reagoi paikan muutokseen kovin vahvasti.”
”Miten oikein pärjäät täällä ilman minua?” hän esitti kiusoitellen kysymyksen hetken hiljaisuuden jälkeen.

Evelyn hymyili tyytyväisenä, kun päivällistarjous tuli hyväksytyksi. Hän naurahti Klausin vähättelevälle vastaukselle. Tietenkin miestä jännitti, sanoi tuo mitä tahansa. Häntäkin jännitti miehen puolesta. Nainen nyökkäili hyväksyvästi, kun puhe kääntyi Noxiin. Nox oli näyttänyt hyvältä, mitä Evelyn oli silloin tällöin ehtinyt hetken katsella kaksikon harjoittelua.
"En usko, se on kokenut kilpailija, eiköhän se osaa laittaa parastaan oli paikka mikä tahansa", nainen vakuutti pirteästi. Hän uskoi Klausin ja Noxin pärjäävän kerrassaan loistavasti. Ehkä he eivät toisi Englantiin ruusukkeita, mutta jos he palaisivat edes tyytyväisinä suoritukseensa, olisi se jo tarpeeksi.
Evelyn nauroi, kun Klaus kiusoitteli häntä uudelleen. Niin, miten hän pärjäisi?
"En tiedä, en varmaan mitenkään", nainen vastasi virnistäen. "Teen töitä aamusta iltaan ja unohdan syödä aamiaista, kun et ole vahtimassa", Evelyn jatkoi kiusoitteleva sävy äänessään. Hän pärjäisi vallan loistavasti, miksi ei pärjäisi? Hän oli pärjännyt aina ennenkin. Ehkä hän ikävöisi miestä, ainakin ihan vähän, mutta eiköhän hän keksisi jotakin tekemistä. Tallilla voisi aina viettää enemmän aikaa, tai hän voisi uppoutua kirjojen ihmeelliseen maailmaan. "Onneksi minulla on Fuego pitämässä seuraa."

”Uskoisin, että se käyttäytyy vallan mallikkaasti”, Klaus nyökkäsi. Hän tiesi Noxin kokeneeksi kilparatsuksi ja haastavat kilpailutilanteet tekisivät siitä varmasti vieläkin taitavamman esiintyjän. Andalusialainen vaikutti juuri sellaiselta, joka oli luotu tanssimaan isoille kilpakentille. Eniten hän kuitenkin jännitti omasta puolestaan, sillä edessä olisi taidonnäyte niin Corinnen kuin muun tallin henkilökunnan edessä.

”Ai niin”, Klaus sanoi kun oli vihdoin selvinnyt Evelynin kiusoittelevista sanoista, jotka olivat todella tehneet olosta hieman vaikean.
”Olisitko ottanut Roon tänne matkan ajaksi? En voi ottaa sitä mukaan enkä oikein tunne muitakaan”, hän kysyi hymyillen anovasti. Evelynin luona koira saisi viettää ihanan loman kamalasta isännästään. Hän ei halunnut jättää Roota ihan heitteille Belgian matkan ajaksi.
”Sitten sinulla olisi toinenkin seuraneiti”, hän naurahti hieman.

Evelyn hymyili lämpimästi Klausille.
"Tietenkin", nainen lupasi miettimättä puolta sekuntia kauempaa. Klaus oli luvannut katsoa Lionheartin perään sillä aikaa kun hän oli Lontoossa, joten vähintä mitä hän voisi tehdä oli tarjota ihanalle koiralle hoitokoti. "Ehkä Fuegokin pääsee ylös ennen puoltapäivää, kun on koirakaveri seurana", Evelyn virnisti hyväntuulisesti ja kurottui hetken mielijohteesta painamaan kevyen suukon miehen huulille. Pirteä hymy ei tuntunut katoavan huulilta millään. Nainen syytti kaikesta vieressä istuvaa miestä.
"Hemmottelen Roon vielä piloille", Evelyn naurahti vilkaistessaan koirien suuntaan. Fuego pyöri ympäri keittiötä etsiessään mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa, joka olisi pudonnut lattialle. Pitbull ei oikein sopinut siihen hemmoteltujen Fifi-pikkupuudeleiden kuvaan, mutta totuus oli, että Fuego oli tottelevaisuudestaan huolimatta varsin hemmoteltu koira.

"Tai Fuego opettaa sen noutamaan satunnaisia tavaroita", nainen totesi, kun näki pitbullin nostavan yllättäen päänsä, kääntyvän ympäri ja kiitävän olohuonetta kohti. Muutamaa kolahdusta myöhemmin punertava koira palasi häntä heiluen, istahtaen Evelynin jalkoihin odottavasti. Koiralla oli suussaan tummanruskea, nahkainen valokuvakansio, jonka Evelyn tunnisti heti. Nainen nauroi ottaessaan Fuegon tuoman lahjan ja vastoin parempaa tietoaan heltyi antamaan ylijääneestä hedelmäsalaatistaan yhden omenalohkon koiralle.
"Hemmoteltu hölmö", Evelyn tuhahti laskiessaan valokuvakansion keittiön tasolle ruokakulhonsa viereen. "Se tietää saavansa herkkuja, jos tuo minulle tavaroita, joten se käy hakemassa olohuoneesta milloin mitäkin. Tämä valokuva-albumi on yksi sen suosikeista, ehkä siksi, että jätän sen aina lojumaan sohvalle", nainen totesi päätään pudistellen. Hän oli aivan liian kiltti koiralleen, joka olisi ansainnut toruja siitä, että kanteli tavaroita ilman lupaa, ei suinkaan herkkuja. Nainen aukaisi valokuva-albumin ja näytti ensimmäistä kuvaa Klausille.
"Siinä sinulle kaksi idioottia, joita siedän päivästä toiseen", Evelyn naurahti osoittaessaan kuvaa Fuegosta ja Lionheartista. Kullanhohtoinen ori makasi vihreällä nurmella selällään ja punertava pitbull makasi hevosen vatsan päällä, pää sukkien peittämien etujalkojen välissä. Evelyn muisti, kuinka oli napannut kuvan uskomatta silmiään. Kuva oli ensimmäisenä kansiossa, koska se sai naisen nauramaan päivästä toiseen. Sen jälkeen kuvat olivat aikajärjestyksessä, alkaen pienestä, virnuilevasta seitsenvuotiaasta suuren mustan quarterin selässä ja päättyen juuri eläinlääketieteellisestä valmistuneeseen nuoreen naiseen kumartavan Lionheartin selässä.

Klaus hymyili kiitollisena Evelynille, kun tuo lupasi pitää Roosta huolta. Koira oli yllättävän helppohoitoinen, se kun huolehti pissalenkeistään ja ruoka-ajoistaan ihan itse tarvittaessa. Ehkä se käyttäytyisi Evelynilläkin hyvin, jopa vielä paremmin. Hän nauroi ajatukselle Roon hemmottelusta – hänen puolestaan se sopisi vallan hyvin. Roo ansaitsi vaan parasta ja hänkin hemmotteli kadulta löydettyä koiraa välillä ihan liikaa.
”Voi olla että Roo vain innostaa Fuegoa tuollaiseen entisestään”, hän naurahti, kun Fuego raahasi suussaan valokuva-albumia. Roo nouti mielellään, tosin yleensä vain heitettyjä asioita tai ulkona makaavia oksia. Se varmaan oppisi piankin lajitoverin metkut.
Valokuvakansion ensimmäinen kuva sai Klausinkin naurahtamaan. Lionheart ja Fuego olivat suloisia yhdessä, ja oli omituista, että hevonen ja koira tulivat juttuun niin mainiosti. Se oli päivä päivältä omituisempaa, varsinkin kun hän sai nähdä sellaisia kuvia ja kuulla tarinoita, joissa sekä koira että hevonen saivat uskomattoman inhimillisiä piirteitä.
”En ihan oikeasti lakkaa koskaan ihmettelemästä noita kahta”, hän sanoi ja pudisteli hymyillen päätään. Hän rapsutti Fuegon päälakea ja jatkoi sujuvasti mustan takkuturkin rapsutusta, kun Roo tunki huomionkipeänä väliin. Hölmö.
”Onko kahvia lisää?” mies kysyi, kun oli ensin yrittänyt juoda tyhjästä kupistaan. Ei hän välttämättä tarvinnut, mutta pystyisi kyllä juomaan vielä toisen kupillisen. Eikä hänellä tosiaan ollut kiire minnekään.
"Mitä muita kuvia sieltä löytyy?" Hän uteli vilkaisten kiinnostuneena valokuva-albumin suuntaan. Hän halusi nähdä kuvia Evelynistä.

"En minäkään", Evelyn naurahti. Hän jaksoi aina ihmetellä, miten eläimet tulivat niin loistavasti juttuun, mutta jotenkin se oli mahdollista. Ehkä Lionheartilla ja Fuegolla vain sattui olemaan niin täydellisesti yhteen lomittuvat persoonat, että molemmat eläimet nauttivat toistensa seurasta.
"Totta kai", nainen vastasi ja nousi ylös, astellen reippaasti kahvinkeittimelle. Hän kaatoi kuumaa kahvia miehen kupin täyteen, kaatoi vajaan kupillisen itselleen ja palasi istumapaikalleen virnistäen.
"Kaikenlaisia kuvia", nainen naurahti. "Lähinnä minusta ja hevosista, muut kuvat löytyvät toisista kansioista", nainen hymähti hyväntuulisesti ja käänsi seuraavan sivun. Pieni, vaaleatukkainen tyttö istui mustan, lihaksikkaan quarterhevosen selässä musta stetsoni päässään ja virnisti kameralle. Päivettynyt mies seisoi hevosen pään vieressä ja piteli kiinni nahkaisista ohjista. Tyttö näytti erittäin pieneltä suuressa lännensatulassa istuessaan, mutta hymy oli kuin aurinko kaikessa kirkkaudessaan.
"Siinä on Forget Me Not, se ori, josta kerroin eilen. Tämä kuva otettiin ennen kuin se keksi karjalauman ja lähti karkuun isältäni, joka talutti sitä", Evelyn kertoi pieni hymy huulillaan. Olipa hän ollut pieni silloin. "Ja kyllä, hiukseni ovat oikeasti vaaleat", nainen naurahti. Hän oli värjännyt hiuksiaan kymmenen vanhasta eteenpäin kokeillen ties mitä värejä, kunnes oli päätynyt tumman ruskeaan sävyyn.

Nainen hyppäsi muutaman kuvan yli, sillä niissä ei ollut mitään kertomisen arvoista. Ne olivat varsin tavanomaisia kuvia pienestä tytöstä hevosen pään vieressä tai kiipeilemässä väärinpäin olevan ämpärin päällä, jotta yltäisi harjaamaan hevosen kylkeä.
"Tämä on Foxfire, jonka kanssa kilpailimme tynnyrinkierrossa", Evelyn kertoi näyttäessään kuvaa punarautiaasta hevosesta täydessä laukassa kiitämässä tynnyriltä toiselle 13-vuotias tyttö selässään. Nuoren tytön kasvoilla oli keskittynyt ilme. "Ja tässä on samainen tamma vuotta myöhemmin, kun voitimme sekä tynnyrinkierron että pujottelun", nainen totesi päätään pudistellen. Hevonen tuijotti kameraa korvat hörössä ja nuori Evelyn seisoi pään vieressä kaksi vyönsolkea käsissään. Tytön hymy oli niin täynnä tyytyväisyyttä ja ylpeyttä, ettei Evelyn voinut kuin nauraa itselleen. Joskus paikallisten lasten rodeokisojen voitto oli tuntunut maailman tärkeimmältä asialta.
"Tässä on pari mustangia, joiden kanssa osallistuin kilpailuihin", Evelyn kertoi selatessaan kuvia eteenpäin. "Tässä", nainen hymähti tyytyväisesti ja näytti kuvaa jo lähes täysin valkoisesta kimosta ruunasta. "Ensimmäinen puoliverinen, jota koskaan ratsastin", nainen naurahti.
"Limitless Time, ruuna joka sai minut rakastumaan esteisiin", Evelyn selitti pieni hymy huulillaan. "Kilpailin sillä ensimmäisiä kertoja kun olin seitsemäntoista", nainen sanoi ja näytti kuvia, joissa milloin hyppäsi ruunalla, milloin hoiti sitä tai muuten vain puuhaili hevosen parissa. Kuvista näkyi, kuinka hiustyyli muuttui radikaalisti naisen täytettyä kahdeksantoista. Pitkien, letitettyjen tummien hiusten tilalla oli lyhyemmät, takkuisen näköiset hiukset, joiden latvat olivat kirkkaanpunaiset.
"Tämä oli sitä aikaa, kun hankin tatuoinnin", nainen naurahti aavistuksen häpeissään. Hänen veljensä eivät vieläkään antaneet hänen unohtaa hiustyyliä, joka oli silloin tuntunut loistavalta idealta, mutta nyt näytti lähinnä kapinoivalta teinipunkkarilta. Hän oli jopa pukeutunut rikkirevittyihin farkkuihin ja mustaan nahkatakkiin. Kuvista näkyi, kuinka siro nainen laihtui ja kalpeni jokaisen kuvan myötä, minkä vuoksi Evelyn oli jättänyt laittamatta tähän kuva-albumiin kuvia siltä ajalta, kun oli seikkaillut lain tuolla puolen. Vaikka netistähän nekin kuvat löytyivät, jos oikein halusi nähdä, miltä huumeisiin koukuttunut nainen näytti.
"Ja tässä on Defying Gravity, hienoin estehevonen, jota olen koskaan saanut ratsastaa", nainen julisti ylpeästi kääntäessään esiin kuvan tulisesta, tummanruunikosta tammasta ja parikymppisestä itsestään hevosen pään vierellä. Hän näytti jo enemmän siltä Evelyniltä, jonka nykyään näki peilistä, sillä punaisista latvoista ollut enää tietoakaan. Ehkä ihan hyvä niin.

Klaus hipaisi Evelynin käsivartta kiitokseksi kahvista eikä estellyt hymyään. Hän käänsi katseen naisen tuikkivista silmistä valokuva-albumiin. Häntä alkoi hymyilyttää entistä enemmän, kun hän näki pikku-Evelynin suuren orin selässä.
”Olet blondi?” kuului hämmentynyt kysymys Klausin suusta. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että tietysti Evelynin hiukset oli värjätty. Se ei vaan ollut käynyt mielessäkään.
”Selittää paljon”, hän virnisti. Blondivitsit olivat aina yhtä hauskoja.

”Olet näemmä aina ollut suloinen”, Klaus kehaisi hiljaa ja nosti katseensa naiseen. Tuo oli muuttunut, mutta sama hymy ja samat silmät katsoivat häntä myös vuosia vanhoista valokuvista. Hevoset olivat yhdentekeviä, sillä hän imi kuvista vain tietoa Evelynin lapsuudesta. Tuon kapinallisaika näkyi kuvan tytössä ja sai Klausin naurahtamaan. Kaikilla heillä oli kai sellainen vaihe.
”Tämä on kuuluisa Defy?” hän varmisti nähdessään kuvan tummanruunikosta tammasta. Nainen oli eittämättä nuorempi vaan silti hyvin samannäköinen hänen vieressään istuvan kanssa. Hevosesta huokui kilpahevoselle ominainen energisyys ja periksiantamattomuus.
”Se on todella kaunis. Olette molemmat.” Milloin hän lopettaisi nolaamasta itseään? Klaus ei ikinä jaellut niin lörpösti kohteliaisuuksia kenellekään, ellei ollut humalassa. Mies kumartui painamaan suukon Evelynin huulille. Aamu oli alkanut mitä parhaimmalla tavalla.
”Missä Defy nyt on?” hän kysyi yrittäen päästä eroon hieman kiusallisesta olostaan, joka johtui täysin hänen omasta toiminnastaan. Hän se oli alkanut söpöillä naisen kanssa ja oma romanttisuus alkoi jo ällöttää.

Miehen pienet hellyydenosoitukset saivat lämpimän hymyn Evelynin huulille. Nainen naurahti miehen ilmiselvälle hämmennykselle, mutta tyytyi nyökkäämään vastaukseksi ilkikurinen virne kasvoillaan. Virne tosin vaihtui nopeasti tiukaksi mulkaisuksi, kun Klaus virnuili blondeista.
"Onneksi olkoon, olet tuhannes henkilö, joka sanoo samaa", Evelyn sanoi huvittunutta sarkasmia huokuvalla äänellä. Hänen veljensä kertoivat blondivitsejä aina kun vain muistivat - eli lähes joka päivä. Oliko siis ihmekään, jos Evelyn uskoi kuulleensa kaikki hiustenväriin viittaavat vitsit, joita ihmiskunta oli ikinä keksinyt?

Nainen tunsi lämmön leviävän sisällään, kun Klaus kehui häntä niin kovin kauniilla sanoilla. Vihreissä silmissä tuikki koko joukko tunteita, joille kaikille ei edes tainnut olla nimiä, tai ainakaan Evelyn ei niitä alkanut muistelemaan. Hän oli tyytyväinen ja onnellinen, joten oliko muulla väliä?
"Se on", Evelyn vahvisti pieni haikea hymy huulillaan. Klausin sanat saivat naisen naurahtamaan. "Nämä kuvat eivät tee sille oikeutta, vaikka minut näyttävätkin parhaimmillani", Evelyn virnisti iloisesti. Sanoissa piili hippunen totuutta, sillä naisen mielestä Defy ei ikinä näyttänyt yhtä hyvältä kuvissa kuin oikeasti. Ehkä aika oli kullannut muistot, mutta jokin osa tulisieluisesta tammasta tuntui haihtuvan kun se koetettiin tallettaa paperille.
Evelynin mielestä Klausin romanttisuudessa ei ollut mitään ällöttävää, vaan nainen nautti pienistä kehuista ja hellistä, kevyistä suukoista täysin rinnoin. Hänen oli hyvä olla juuri siinä, juuri Klausin kanssa. Muilla ei ollut väliä.
"Jossakin päin Eurooppaa. En ole seurannut sen kisataivalta sen jälkeen, kun myin sen eteenpäin", Evelyn tunnusti pahoitteleva hymy huulillaan. Se ei ollut aivan totta, sillä hän oli satunnaisesti katsonut Youtubeen ladattuja kisavideoita lähinnä varmistuakseen siitä, että hevonen edelleen lensi esteiden yli painovoimaa uhmaten. Hän ei ollut joutunut pettymään. Ehkä hänen pitäisi taas etsiä jokin video tältä kuluneelta keväältä. Hän ei ollut katsonut yhtäkään videota reiluun vuoteen, joten oli jo korkea aika.

Evelyn käänsi albumin sivuja eteenpäin, näyttäen kuvia itsestään puuhailemassa Defyn parissa. Viimeinen kuva tammasta entisen omistajansa kanssa sai Evelynin huokaisemaan. Hän oli suukottanut tamman turpaa silmät suljettuina ja kyyneleet poskilla valuen, eikä ollut edes tajunnut veljen napanneen kuvaa haikeista jäähyväisistä. Nykyään kuva ei enää herättänyt surua tai menetyksen tunteita, vaan muistutti kultaisista ajoista, joita hän oli saanut viettää tamman kanssa.
"Lopuissa kuvissa on lähinnä Lionheart sähläämässä yhtä jos toistakin, tai satunnaisesti joku quartereistamme", Evelyn totesi kääntäessään jälleen sivua pieni hymy huulillaan. Orista oli kaikenmoisia kuvia, mutta Evelyn epäili, ettei Klausia suuremmin kiinnostanut hölmön palominon sähellykset. Nainen selasi nopeasti kohtaan, jossa oli kuva heidän koko perheestään hevosten keskellä.
"Tuossa ovat veljeni Jacob ja Joshua", Evelyn kertoi osoittaessaan sormellaan identtisiä kaksosia, jotka istuivat hevosten selässä hänen molemmin puolin. Veljesten vaaleat, lyhyet hiukset olivat pörrössä ja vahvapiirteiset kasvot päivettyneet, kun he hymyilivät kameralle kädet siskonsa siroilla hartioilla. Molemmat miehet olivat pitkiä ja lihaksikkaita, mikä sai Evelynin näyttämään entistä pienemmältä kaksikon välissä.
"Tuossa on isäni", nainen selitti ja osoitti rautiaan hevosen selässä istuvaa, kasvoiltaan karunoloista miestä, jonka lämmin hymy ylsi tummiin silmiin asti. "Ja tuossa äitini", hän naurahti ja näytti Jacobin vieressä olevan valkoisen tamman selässä istuvaa pienikokoista, tummatukkaista naista. Evelyn oli perinyt äitinsä kasvonpiirteet ja sirouden, joten oikeastaan filmitähden tunnistaminen kuvasta oli naurettavan helppoa.
"Nyt kun olet nähnyt sekopäisen perheeni, mitä haluat tehdä seuraavaksi?" Evelyn naurahti ja työnsi valokuva-albumia kauemmas itsestään. Hän voisi varmasti kertoa tarinoita perheestään, heidän hevosistaan ja elämästään vaikka koko päivän, mutta Klausia tuskin kiinnostaisi kuunnella naisen heleää ääntä enää yhtään kauempaa.

Klaus kuunteli mielellään Evelynin sanoja tuon entisestä estetykistä sekä uudemmista kuvista, joissa esiintyi hänellekin tuttu palomino. Mies ei malttanut olla vilkuilematta toista silloin tällöin kuvien lomassa ja tunsi aina pientä mielihyvää nähdessään hymyilevät kasvot. Evelyn käänsi albumin sivuja kiirehtien ja pysähtyi kuvalle, jossa oli oletetusti naisen perhettä tai ystäviä. Pian Klausille selvisi, keitä kuvassa oli ja hän alkoi hymyillä. Tuntui hyvältä kuulla Evelynin perheestä, tuolle tärkeistä ihmisistä, historiasta. Se oli kuin hän olisi heti tuntenut tuon paljon paremmin.
"Näytät ihan äidiltäsi", hänen oli sanottava vaikka ymmärsi jälleen laukovansa itsestäänselvyyksiä.
"Perheesi ei vaikuta lainkaan sekopäiseltä", hän hymähti ja käänsi katseensa nyt täysin Evelyniin.
"Vaikutatte kovin läheisiltä. Mikä sinut saikaan muuttamaan Englantiin?" Klaus kysyi virnistäen hieman. Jos hänellä olisi yhtä hyvät välit omaan perheeseensä, kuin kuvien Evelynillä oli, hän ei olisi varmasti koskaan harkinnut Belgian hylkäämistä.
"Kiinnostaisiko sinua lähteä ulos, lenkille?" Klaus ehdotti toisen utelun jälkeen. Koirat varmasti arvostaisivat liikuntaa ja se viimeistään herättäisi hänet.

Evelyn hymyili Klausin sanoille, naurahtaen, kun mies kyseenalaisti perheen sekopäisyyden.
"Voin näyttää sinulle joskus videota siitä, miltä tavallinen arkipäivämme näytti, ja ymmärrät, mitä tarkoitan kun sanon heitä kaikella rakkaudella sekopäisiksi", Evelyn kertoi huvittunut hymy huulillaan. Veli oli rakastanut kuvaamista, joten heillä oli videoita jokapäiväisestä elämästä aivan liikaakin. Yksikään video ei tosin antanut kovinkaan edustavaa kuvaa heistä, joten ne pidettiin visusti piilossa.
"Tarvitsin tilaa ja maisemanvaihdosta", Evelyn totesi hyväntuulisesti. Ehkä hän jonakin päivänä voisi kertoa enemmänkin ja avata päätöksensä taustoja pidemmältäkin aikaväliltä, mutta nyt tämä sai riittää.
"Mikäli haluat juosta lujaa, olen väärä lenkkikaveri", Evelyn naurahti, "mutta jos rauhallisempi tahti ei haittaa, lähden mielelläni mukaan", nainen jatkoi hyväntuulisesti. Hän juoksi mielellään pitkiäkin lenkkejä, mutta oli monen mielestä toivottoman hidas hölkätessään eteenpäin. Ehkä hänen pitäisi aina sanoa, että hän hölkkäsi lenkeillä, ei juossut, niin ihmiset osaisivat varautua.

Naurahdus kumpusi aidosti sisältä, kun Klaus kuuli Evelynin perheen videoista. Hän haluaisi niin nähdä ne. Hillsin perhe kuulosti joka hetki vain ihanammalta yhteisöltä. Ehkä hänkin voisi olla osa sitä joku päivä? Mies pudisteli haaveilevan katseen silmistään tajutessaan, miten typerää sellainen oli. Ei hän voinut kirjoittaa heille yhteistä tulevaisuutta yksinään. Pitkästä aikaa hän oli kuitenkin edes ajatellut sellaista, mikä oli ehkä myös suurin syy ajatuksen nopealle teilaukselle.
”Mietin ihan kevyttä lenkkiä”, Klaus hymähti vaikka olikin ehkä ajatellut ensin toisin. Hän menisi kuitenkin ennemmin naisen kanssa kuin kaksin Roon kanssa, joten päätti hyväksyä rauhallisen tahdin. Se sopisi kyllä erinomaisesti, sitä paitsi eihän hän ollut syönytkään mitään vielä. Tankkaisi sitten rauhallisen lenkin jälkeen
”Ei näin aamusta jaksa mennä kovin lujaa. Minulla on tänään sitä paitsi vielä useampi valmennettava, Nox, Socks, Dali, mitä näitä nyt on. Ei kannata juosta itseään ihan loppuun ennen niitä.”

Ihan kevyt lenkki kelpasi mainiosti. Sellaiseen hänkin pystyisi. Kotopuolessa hän oli juossut enemmän ja lujempaa, koska oli ollut lenkkiseuraa, mutta yksinään Evelynillä oli paha tapa liikkua vain mukavalta tuntuvaa, rauhallista tahtia. Veljet eivät olleet antaneet mahdollisuutta sellaiseen, joten nainen oli joutunut todella pinkomaan halki metsien, jos halusi pysyä veljien tahdissa. Ehkä hän voisi jälleen aloittaa reippaamman lenkkeilyn, jos saisi Klausista kirityskaveria.
"Ei kannata", Evelyn naurahti hyväntuulisesti. "Nox pian keksii, ettei sen tarvitse tehdä töitä kun ratsastajakin on aivan puhki." Hevoset olivat fiksuja, ovelia otuksia, jotka kyllä tiesivät, miten luistaa töidenteosta. Parempi olla voimissaan, kun kipusi kovassa kilpakunnossa olevan hevosen selkään.
"Jos vaihdan vaatteet ja lähdetään sitten sinun kotisi kautta liikkeelle?" Evelyn kysäisi siirtäessään kevyestä aamupalastaan ylijäämiä hedelmänpaloja jääkaappiin. Fuego tuli pyörimään Evelynin jalkoihin innostuneesti inisten ja nainen lähes lensi naamalleen törmätessään koiransa kanssa.
"Menes nyt pois tieltä", Evelyn mutisi koiralle, joka vain heilutti häntäänsä ja pyöri omistajansa ympärillä kuin mikäkin duracelpupu.

”Niin keksii. Sen kanssa saa olla tosi tarkkana”, Klaus sanoi äänessään silti selvää kiintymystä hevoseen. Noxista oli tullut hänelle varsin tärkeä lyhyessä ajassa ja kouluratsuna hyvänä päivänä lähes täydellisyyteen yltävä ori oli kaikessa hankaluudessaankin yksi hienoimmista hevosista, jolla Klaus oli koskaan ratsastanut. Kimolla oli hänelle paljon opetettavaa ja hän koki kehittyvänsä tuon kanssa nopeammin kuin minkään muun hevosen kanssa. Herkkä hevonen vaati ratsastajaltaan paljon, mikä oli opetusmetodeista tehokkain.
”Sopii”, hän vastasi toisen toimintasuunnitelmalle ja näki jo mielessään naisen vaihtavan vaatteita edessään. Tietenkin tuo menisi huoneeseensa, yksityisempään tilaan, mutta olihan Klausilla aina mielikuvituksensa.
”Voin odottaa täällä”, hän nyökkäsi ja nosti katseensa Evelyniin, sillä oli kumartunut paijaamaan Roota. Se aisti ja näki Fuegon innon ja oli heti 100-prosenttisesti mukana.

Evelyn hymyili Klausin sanat kuullessaan. Miehen äänestä paistoi läpi kiintymys oriin, joka huonoina päivinä tuntui ajavan kaikki hermoromahduksen partaalle. Vaan mikäpä hevonen ei niin tekisi? Nainen nyökkäsi ja kiiruhti nopeasti portaat ylös Fuego kannoillaan. Koira inisi ja kieppui ympäri, ollen jatkuvasti edessä ja tiellä, mutta ilmeisesti urosta ei muutama potku haitannut. Ihmeellinen toveri. Evelyn veti nopeasti päälleen mustat ihonmyötäiset juoksuhousut ja vaihtoi päälleen urheiluliivit ja topin. Hän vilkaisi ohutta juoksutakkiaan, mutta päätti selvitä ilman. Ei tuolla nyt niin kylmä voinut olla ja juostessa tuli joka tapauksessa lämmin. Hän laskeutui kierreportaat alas samalla kun laittoi tummia, pitkiä hiuksiaan kiinni poninhännälle.
"Fuego", nainen parahti kun koira törmäsi hänen jalkoihinsa käytävällä sutiessaan. Liukkaat parkettilattiat eivät sopineet koiran jaloille lainkaan. "Rauhoitu nyt, hölmö", hän torui pehmeällä äänellä ja kurkisti keittiön puoleen, josko löytäisi Klausin sieltä.
"Eiköhän mennä", nainen naurahti Klausille saatuaan hiuksensa ojennukseen ja koiran vierelleen tärisemään vain vaivoin pidätellystä innosta. Fuego tiesi, mitä iloisen vaaleanvihreä paita ja mustat juoksuhousut tarkoittivat. Silloin pääsi riehumaan!
Kännykkä ja avaimet päätyivät mukaan naisen suunnatessa ulko-ovea kohti. Hän ei mielellään kuljettanut älypuhelintaan mukana turhaan, mutta eläinlääkärinä oli pakko olla tavoitettavissa kaikkina hetkinä. Joten puhelin taskuun ja menoksi. Fuegon into oli tarttuvaa laatua, se Evelynin oli myönnettävä, sillä koiran hölmö ininä sai hänetkin odottamaan riemulla juoksemista. Sääli, kun Fuegosta ei ollut patistamaan omistajaansa juoksemaan lujempaa, sillä pitbull mukautui aina juoksemaan samalla tahdilla Evelynin kanssa.

Klaus nousi ja siirtyi eteiseen kiinnittäen hiuksiaan poninhännälle. Hän ei voinut olla tuijottamatta hetkeä Evelyniä tuon tiukoissa housuissa mutta siirsi katseen pian naisen silmiin.
”Mennään”, hän nyökytteli kerätessään tavaroitaan. Hänellä ei onneksi ollut paljon mitään mukanaan, joten siihen ei mennyt aikaa. Puhelin ja kotiavaimet, niin hän pärjäisi pitkälle. Klaus kytki Roon hihnaan, vaikka musta pöllähtäneen näköinen pystykorva ei siitä niin välittänytkään. Se kuitenkin astui ovesta ulos kärsivällisenä suuremmin kiskomatta, vaikka olisikin mieluusti touhottanut menemään hajujen perässä.
”Mikä siinä on, että naiset näyttää hyvältä lenkilläkin?” Klaus heitti pelleillein ja läppäsi Evelyniä leikkisästi takapuolelle. Mitäs näytti niin hyvältä?

Evelyn ei kytkenyt Fuegoa remmiin silkkaa laiskuuttaan. Hän halusi kädet vapaiksi hölkkää varten, eikä remmin pitely käsissä sopinut siihen. Hänellä oli juoksuvyö, johon remmin saisi kiinni, mutta eipä hän ollut sitä pukenut päälleen - ja Fuegokin tykkäsi enemmän, kun sai olla irti eikä joutunut vetämään omistajaa perässään.
"Se on suurin salaisuutemme", nainen vastasi ilkikurisesti naurahtaen. Hän puri alahuultaan peittääkseen virnistystään, joka kohosi kasvoille Klausin pelleilyn vuoksi. Mies oli ihan mahdoton! Hänen sydämensä tuntui jättävän yhden lyönnin välistä vain koska mies oli siinä. Typerä tyttö rakastumassa vanhempaan mieheen. Eikö tällaisista tarinoista tehty nyyhkyelokuvia? Kuinkakohan vanha Klaus edes oli? Hänen täytyisi kysyä joku päivä. Fuego pyöri Roon ympärillä häiriten parhaansa mukaan remmissä kulkevan lajitoverin matkaa. Evelyn komensi koiraa terävästi ja korviaan luimien häpeävä pitbull palasi omistajansa rinnalle.
"Sitä paitsi, täytyyhän kauniimman sukupuolen säilyttää etulyöntiasemansa", nainen virnisti ja otti muutaman juoksuaskeleen päästäkseen kävelemään takaperin Klausin eteen. "Emmehän me muuten pysyisi miesten vauhdissa", Evelyn naurahti tuijottaessaan miehen vihreitä silmiä hymy huulillaan. Idioottikin näki, että hän oli loistavalla tuulella.

Klaus pyöräytti huvittuneena silmiään Evelynin sanoille. Niin sen kai täytyi olla. Naiset. Roo nyki hihnassa Fuegon perään ja Klaus päästi sen irti. Vallan mahtava koirankouluttaja hänkin oli – siitä eteenpäin Roo ei kävelisi senkään vertaa narun päässä. Koira näytti kuitenkin varsin iloiselta peuhatessaan vapaana kulkevan ystävänsä kanssa eikä Klaus suonut ajatustakaan sen kurittomuudelle sillä hetkellä. Hän hymyili kovasti iloisen naisen siirtyessä hänen eteensä. Oli vain ajan kysymys, milloin hän astelisi kiinni heidän välimatkansa, sulkisi Evelynin syleilyynsä ja painasi suudelman tuon vastustamattomiin huuliin. Klaus hymyili ajatuksilleen.
”Niin sen täytyy olla”, hän virnisti ja nopeutti askeliaan kuin olisi kirittänyt toista. Naisen hyväntuulisuus tarttui Klausiin ja sai hänet hymyilemään lähes tauotta. Evelyn oli ihmeellinen.
”En voi lakata hymyilemästä, kun katson sinua”, hän naurahti ja yritti etsiä vakavampaa ilmettä – turhaan. Miehen aavistuksen vinoon hymyyn ei tepsisi mikään, vaan hän jatkaisi sitä kai lopunpäivää.

Evelyn kiri tahtiaan, kun huomasi Klausin nopeuttavan ennestäänkin pitkiä askeliaan. Nainen tiesi, ettei pääsisi karkuun vaikka yrittäisikin, sillä takaperin kävely oli yllättävän vaikeaa, mutta saattoihan sitä nyt huvin vuoksi edes yrittää. Pahinta mitä voisi tapahtua olisi että hän kompuroisi omiin jalkoihinsa ja kaatuisi selälleen tielle, mutta eipä siinäkään mitään uutta ollut.
"Minä en valita", nainen naurahti, kun mies puhui kestohymystään. "Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon uudelleen: hymy näyttää hyvältä kasvoillasi. Kannattaa siis hymyillä", hän kertoi väläyttäen kirkasta, vaivatonta hymyään. Hetken ajan tuntui kuin mikään mahti maailmassa ei voisi pyyhkiä sitä hänen kasvoiltaan. Sellainen vaikutus Klausilla oli häneen, hölmöön naiseen.
"Jos valitsisit yhden vuodenajan, mikä se olisi?" Evelyn kysyi virnistäen. Hän yllätti mielellään ihmisiä kyselemällä pieniä, lähes turhan kuuloisia kysymyksiä aina silloin tällöin. Koskaan ei tiennyt, miten paljon näennäisen viattomasta kysymyksestä saattoi oppia. "Minä valitsisin syksyn, koska silloin luonto on kauneimmillaan. Vaikka täällä taitaakin sataa aika paljon", nainen jatkoi hyväntuulisesti.

Klaus tuhahti naisen sanoille hymystä, mutta ei voinut teilata niitä täysin. Oli siinä oltava jotakin perääkin, vaikka hän ei suuresti hymystään nauttinut eikä ollut viime vuosina löytänyt syitä sen tahdittomaan jakelemiseen. Evelyn oli yksi hyvä syy, varsinkin kun tuo jaksoi toivoa hymyä nähtäväksi useamminkin. Hän toteuttaisi mielellään tuon toiveen, jos se teki naisen iloiseksi.
”Syksy”, hän ehti vastata ennen kuin Evelyn antoi oman mielipiteensä, joka osui samaan hänen kanssaan. Hämmentynyt naurahdus purkautui suusta ja sai Klausin entistä onnellisemmaksi jostakin syystä.
”Uskomaton sattuma. Itse valitsen sen, sillä – no, Belgiassa kesät ovat kuumia – ja syksy saa kaiken taas asettumaan uomaansa. Se aloittaa jotakin uutta ja mikään ei voita raikkaita loppusyksyn aamuja”, Klaus kertoi omaa versiotaan parhaasta vuodenajasta ja hymyili edelleen. Naisesta paljastui koko ajan uusia puolia, joista hän piti.
”Täällä kyllä sataa ihan koko ajan. Pidän sateesta, mutta joskus sitä kaipaisi poutaakin.” Englannin sää oli yksi ainoista negatiivisista asioista verrattuna kotimaahan, eikä hän sen vuoksi ainakaan palaisi.
”Miltä amerikkalainen syksy näyttää?”

Evelyn ei ollut uskonut, että toinenkin pitäisi syksystä, mutta joutui yllättymään. Hän nyökkäili iloisesti, kun Klaus kertoi, mikä syksyssä viehätti. Hän oli samaa mieltä. Raikkaat syysaamut olivat yksi parhaista asioista, joita säällä ja vuodenajoilla oli tarjota. Lapsena syksyä oli odottanut ilolla myös loppukesään tai joidenkin mielestä alkusyksyyn osuvien syntymäpäivien takia, mutta enää sillä ei ollut väliä. Syksy oli ihanaa aikaa aivan muista syistä.
"Ainakaan täällä ei ole niin kuuma kesäisinkään", Evelyn naurahti, kun Klaus pohti Englannin huomattavaa sademäärää. "Sateen jälkeen luonto tuoksuu ihanan raikkaalta, mutta olet oikeassa, poutapäivätkin ovat mukavia."
Kysymys amerikkalaisesta syksystä sai Evelynin virnistämään.
"Riippuu siitä, missä päin olet", nainen naurahti. "Kotopuolessa Californiassa syksy oli kaunis. Luonto loisti sadoissa eri punaisen ja keltaisen sävyissä, eikä ollut vielä liian kylmä. Loppusyksystä puhalsivat raikkaat tuulet, jotka toivat mukanaan talven tuntua ja saivat lehdet putoamaan kullankirjavaksi lehtimatoksi", Evelyn kertoi hymy huulillaan. Hän oli nauttinut pitkistä vaelluksista syksyisin, kun lehdet kahisivat hevosten jaloissa ja ilmassa oli raikas lupaus talven saapumisesta. Se oli ollut toivottua vaihtelua usein niin pitkän ja kuuman kesän jäljiltä.

Evelynin kertoma kalifornialaisesta syksystä sai Klausin nyökyttelemään kiinnostuneena. Olisi kai hänen pitänyt tajuta, että kaikkialla ei ollut samanlaista. USA oli suurikokoinen valtio, joka ulottui monelle leveys- ja pituuspiirille, joten olisi ollut vain järkevää tajuta ilmastonkin olevan erilainen.
”Saat sen kuulostamaan kovin houkuttelevalta. Ehkä pääsen joskus näkemään Kalifornian syksyn”, Klaus haaveili vaikka tiesi vallan hyvin, että hänen kaltaiselleen, rikolliselle, viisumin saaminen olisi hyvin hankalaa ellei jopa mahdotonta. Hän ei ollut aikoihin edes halunnut antaa itselleen aikaa haaveilla matkustelusta Euroopan ulkopuolella. Euroopan Unioni sentään takasi hänelle mahdollisuuden kulkea liiton jäsenmaiden välillä melko vapaasti.
”Odotatko alhaalla, jos käyn nopeasti?” hän kysyi heidän lähestyessään hänen asuntoaan. Roo säntäili hajujen perässä edelleen ja oli ilmeisen tietoinen siitä, että he lähestyivät kotia. Se tuskin haluaisi vielä sisälle, eikä Klaus edes päästäisi sitä. Koira saisi nyt nauttia vapaudestaan.

Evelyn hymyili miehen haaveilulle. Ei kotiseudun syksyssä mitään vikaa ollut, mutta hän itse odotti jo innolla Englannin syksyä. Hän halusi nähdä, millainen se oikeasti oli. Tähän mennessä äidin puheet harmaasta, tapahtumaköyhästä tuppukylästä olivat olleet vääriä, joten ehkä maalaillut kauhukuvat syksyn sateistakaan eivät pitäneet paikkaansa. No, pianhan hän sen näkisi.
"Toki", nainen myöntyi hymyillen. Fuego pyöri Roon perässä innostuneena siitä, että oli päässyt ulkoilemaan lajitoverin kanssa. Evelyn ei raaskinut kutsua koiraansa pois vaan antoi sen mennä touhottaa miten mieli. Pitbull nautti vapaudestaan loikkien sinne tänne kuin mikäkin superpallo. Evelyn naurahti kun koira kompuroi omiin jalkoihinsa, mikä sai pitbullin hyökkäämään omistajansa kimppuun lukuisin nuolaisuin ja innostunein haukahduksin. Evelyn komensi koiraa, muistuttaen urosta siitä, ettei päälle sopinut hyppiä, ennen kuin kumartui rapsuttamaan iloisen koiran päätä. Fuego jaksoi hetken keskittyä omistajaansa, mutta sitten Roo vei taas voiton ja elämäniloinen koira loikki kaverinsa luokse häntä niin kovin heiluen, että koko koira tuntui liikkuvan sivusuuntaan. Hölmö otus, Evelyn ajatteli huvittuneena katsoessaan nelijalkaisten menoa onnellinen hymy huulillaan.

Klaus juoksi portaat ylös asuntonsa ovelle ja taisteli tiensä kenkkuilevasta lukosta huolimatta sisälle. Hän etsi lenkillä usein käyttämänsä mustat verryttelyhousut ja puki päälleen tummanharmaan hihattoman t-paidan. Ne saisivat kelvata. Jalkaansa hän vaihtoi vaatteiden kanssa samaa sävyä olevat juoksukengät ja nappasipa vielä vesipullon mukaansa hetken mielijohteesta. Ainakaan ei tulisi jano. Hän ravasi portaat alas yhtä vauhdikkaasti kun oli ne noussutkin eikä aikaakaan, kun hän oli jälleen kadulla Evelynin ja koirien kanssa.
”No niin, valmis”, hän ilmoitti kevyesti hengästyneenä rivakasta vaatteidenvaihdosta. Hän osoitti kysyvästi suunnan kohti yhtä Slaleyn lukuisista peltojen laikuttamista lenkkimahdollisuuksista. Mies otti kokeillen pari hölkkäaskelta katsellen Evelyniä haastavasti. Kai he vähän voisivat juosta, koiratkin tykkäisivät. Roo näytti ainakin jo tajunneen isäntänsä aikeet ja hypähteli tuon vierellä valmiina pinkaisemaan matkaan.

Evelyn suoristautui, kun Klaus palasi valmiina lähtemään liikkeelle. Hän lähti liikkeelle kevyessä hölkässä, sovittaen omat lyhyet askeleensa pidemmän miehen harppauksiin. Fuego näytti seonneen kokonaan juostessaan suurta ympyrää heidän ympärillään pää matalalla ja korva luimussa. Uros ei voinut uskoa onneaan todeksi. Se pääsi paitsi juoksemaan, sai myös koirakaverin seuraksi!
"Jos sinä väsytät koirat, niin minä voin väsyttää itseni", Evelyn naurahti hyväntuulisesti kun he siirtyivät hiekkatielle, joka kulki peltojen laitoja. Slaleyn ympäristössä ei välillä muuta tuntunut olevankaan kuin loputtomasti peltoja ja satunnaisia metsäläikkiä. Hän ei ikipäivänä pystyisi väsyttämään energisiä koiria, mutta itsensä hän kyllä saisi kulutettua puhki. Askel tuntui kevyeltä ja vaivattomalta, henkikin kulki, mutta Evelyn tiesi, ettei niin jatkuisi loputtomiin, joten nyt oli nautittava kun juokseminen vielä tuntui hyvältä. Fuegolla ei moista ongelmaa tuntunut olevan, kun se juoksi riemuissaan ihmisten ympärillä. Ehkä uros kohta rauhoittuisi hölkkäämään omistajansa rinnalla, mutta antoi sen nyt purkaa energiaansa, kun sitä kerran löytyi. Voisipa koira lahjoittaa osan energiastaan omistajalleen. Evelyn varmasti keksisi sille hyvää käyttöä.

”En varmasti pysty siihen”, Klaus naurahti ja katseli ympärillä hyrrinä pyöriviä koiria. Hän jatkoi kevyttä juoksua hengästymättä kovin suuresti ja vilkuili välillä Evelyniä. Ei hän nyt tuota ihan poikki halunnut juoksuttaa. Hän uskoi naisella olevan parempi kunto, mitä tuo väitti.
”Noilta kahdelta ei ihan heti energia lopu”, hän hymähti katsellen onnellisena ympärillä juoksevia, iloisia koiria. Hän sai päähänsä erilaisia mielikuvia siitä, miten he voisivat joskus olla perhe: hän, Evelyn, Roo ja Fuego. Mikäli hän olisi ollut ajatuksissaan vieläkin rohkeampi, olisi hän saattanut nähdä kuvassa myös lapsen tai kaksi. Nyt hän pysytteli vaan koirissa, sillä yhteisestä tulevaisuudesta haaveilu oli jo tarpeeksi pelottavaa.
”Et varmasti osannut kuvitella pienenä itseäsi tänne?” hän kysyi retorisesti viritellen jälleen keskustelua.
”Mistä haaveilit nuorempana?”