Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Klaus veti Evelynin lähelle, eikä nainen vastustellut lainkaan, sillä halusi tuntea miehen vartalon omaansa vasten yhtä kovasti kuin mies hänen. Evelynin ote lipesi Fuegon nahkaisesta remmistä, kun sirot kädet tavoittelivat miehen kylkiä, niskaa, käsivarsia, mitä tahansa. Evelyn ei edes tajunnut, ettei pitänyt enää koirastaan kiinni, kun hukuttautui malttamattomaan suudelmaan. Hänen ajatuksiinsa ei mahtunut muuta kuin mies, vaeltavat kädet ja suudelma, joka vain syveni syvenemistään. Evelyn antoi omien käsiensä vaeltaa miehen vartalolla koettaen pitää hengityksensä tasaisena suudelman kiihkeydestä huolimatta. Lopulta hapen tarve oli liian suuri ja naisen oli hetkeksi vetäydyttävä suudelmasta voidakseen vetää muutaman kerran syvään henkeä. Hymy kohosi huulille ihan tahtomattakin, ennen kuin hän painoi huulensa uuteen nälkäiseen suudelmaan. Toinen käsi löysi tiensä miehen niskaan hivelemään ihoa pehmein, hellin sormin. Polvet tuntuivat heikoilta.

Suudelma tuntui sulattavan jo aivotkin. Siinä oli niin paljon latautunutta tunnetta. Klaus tunsi henkensä loppuvan kesken, vaan se ei häntä pysäyttänyt. Hän käänsi heidät ympäri ja painoi Evelynin vasten kiveä. Suudelma ei katkennut missään vaiheessa. Hän lukitsi naisen kädet ranteista tuon pään yläpuolelle toisella kädellään ja irrottautui hetken päästä suudelmasta. Hengittäminen oli raskasta vaan virne löysi tiensä huulille siitä huolimatta.
”Ajattelitko ehkä jotain tällasta?” hän kysyi kiusaten kasvot ihan toisen kasvojen edessä. Vihreät, tummuneet silmät tuijottivat toista himoiten.

Evelyn henkäsi terävästi tuntiessaan kylmän kiven selkäänsä vasten, kun Klaus käänsi heidät ympäri ja painautui vasten. Vaikka Evelyn ei sitä koskaan olisi kenellekään myöntänyt, nautti hän siitä, kun hänet painettiin selkä seinää vasten. Nainen haukkoi henkeään, kun Klaus virnistäen irrottautui suudelmasta ja onnistui jopa muodostamaan järkevän lauseen. Evelyn ei ollut ihan niin varma, olisiko hänestä moiseen suoritukseen, varsinkaan, kun tunsi Klausin hengityksen ihollaan.
"Ehkäpä", nainen sai henkäistyä. Rintakehä kohoili kiihtyneen hengityksen tahdissa ja sydän hakkasi niin lujaa, että Evelyn epäili sykkeen kuuluvan kilometrien päähän. Ajattelusta ei tuntunut tulevan yhtään mitään, kun kaikki mitä naisen mieleen mahtui oli Klaus.

Ote Evelynin ranteista kiristyi. Ei Klaus halunnut satuttaa, mutta hän salaa vähän nautti siitä, kun sai hallita toista. Miehen toinen käsi etsi tietä Evelynin paidan alle, kun huulet painautuivat uuteen suudelmaan. Jos joku olisi kuukausi aiemmin sanonut Klausille, että hän olisi sellaisessa tilanteessa nyt, ei hän olisi uskonut. Hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että saattaisi joutua niin kiihkeään tilanteeseen jossakin metsän laidassa. Ei hän valittanut, ei ollenkaan. Se oli suorastaan nautinnollista, ehkä julkisen tilan tuntu ja heidän oma, hämärä piilopaikkansa saivat tunnelman nousemaan. Hänen kätensä nousi paidan alla paljasta vatsaa pitkin ylemmäs hitaasti, mutta varmasti.

Evelyn ei edes huomannut otteen kiristymistä koettaessaan saada henkeään kulkemaan tasaisesti. Huulet sulivat jälleen yhteen suudelman muodossa ja Evelyn pyrkikin välittämään kaiken tuntemansa suudelman kautta, kun ei kerran voinut käyttää käsiään. Kaikki tuntui niin huumaavalta. Miten he olivat tähän tilanteeseen päätyneet, sitä hän ei tiennyt, eikä oikeastaan enää edes välittänyt, kun tunsi miehen käden vatsallaan. Hän veti terävästi henkeä ja oli kiitollinen kiven tarjoamasta tuesta selkänsä takana, sillä epäili, etteivät jalat olisi enää kantaneet hänen painoaan.

Klaus vetäytyi hengästyneenä suudelmasta ja irrotti otteensa naisen käsistä. Hän astui askeleen taemmas ja kääntyi poispäin. Hänelle oli vihdoin valjennut, etteivät he ehkä voisi mennä pidemmälle. Hänellä ei ainakaan ollut kondomeja mukana, tuskin Evelynilläkään, eikä hän taatusti rohkenisi tehdä sitä ilman. Miehen piti hetki rauhoitella itseään. Hän yritti sulkea silmänsä ja hengittää, vaan keho veti toisen luo. Matala naurahdus karkasi hänen suustaan.
”Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee?” hän päivitteli huvittuneena kun kääntyi taas toisen puoleen. Hän ei uskaltanut lähemmäs.
”Ei ehkä fiksuinta, mitä olen tehnyt.” Äänessä oli kevyen pahoitteleva sävy. Hän ei tiennyt oliko enemmän pahoillaan siitä, että oli aloittanut, vai siitä, että oli lopettanut.
”Äläkä käsitä väärin. Mä haluan sua tosi paljon, mutta tää ei ehkä ole paras paikka.”

Evelyn nojasi kiveen, sillä kaikki tuki oli tarpeen, kun polvet tuntuivat hyytelöltä hänen allaan. Nainen ei muistanut, milloin viimeksi olisi ollut näin hengästynyt, sillä tuntui, kuin happea ei koskaan voisi saada tarpeeksi, vaikka henkeä vetäisi miten syvään tahansa.
"En todellakaan tiedä", Evelyn naurahti vastaukseksi ja suoristautui kunnolla, joutuen hetken hakemaan tasapainoaan jaloilla, joiden ei luottanut kannattelevan. Hän ei kuitenkaan mätkähtänyt naamalleen maahan, joten ehkä hän selviäisi.
"Ei lähelläkään tyhmintä, mitä olen tehnyt", Evelyn vastasi virnistäen ja olisi astunut lähemmäs Klausia, jos olisi luottanut kykyynsä pitää kätensä kurissa. Miehen huolehtiminen sai naisen kohottamaan kätensä ja pyyhkäisemään koko asian sivuun huvittuneella päänpudistuksella.
"Älä huoli, ymmärrän kyllä. Hyvä että edes toinen meistä käyttää päätään", nainen naurahti hymy huulillaan.

”Noo”, Klaus sanoi pohtivasti, kun Evelyn esitti, että oli tehnyt typerämpiäkin tekoja, ”totta tuokin.”
Ei se ollut hänen tekemiensä hölmöyksien rinnalla mitään, vaan olisi ehkä voinut ajatella ennen. Nainen oli vain niin viehättävä ja erityisen hurmaava. Ei kukaan mies miettisi mitään, varsinkaan, kun Evelyn ei edes ollut vastahakoinen. Mies nosti pudonneen remminsä maasta ja mikäli Fuego oli vielä tallella, hän ojensi naiselle tuon hihnan hymyillen. Käsien pienikin kosketus tuntui kihelmöivän ja sai Klausin ajatukset jälleen väärille raiteilleen. Ei näin.

Metsä näytti synkemmältä kuin ennen, ehkä siksi, että hänen koko huomionsa oli hetken aikaa ollut vain Evelynissä. Roota ei näkynyt tai kuulunut vieläkään. Klaus vihelsi ja sen jälkeen huhuili koiraa muutamaan otteeseen. Mikäli se oli vielä kuuloetäisyydellä, ja unohtanut metsästysjahdin, se saattaisi jopa tulla luo. Hän ei jaksanut toivoa liikaa, mutta koska tiesi Roon yleensä tottelevan, halusi uskoa sen toimivan.
”Helvetin koira”, hän naurahti hieman ja jäi taas katselemaan nuorta naista.
”Kyllä se sieltä tulee. Haluatko jatkaa?” hän kysyi tarkoittaen iltalenkin saattamista loppuun. Oli kai yhdentekevää, olivatko he siinä vai kävelivätkö, sillä jos Roo osaisi siihen, osaisi se seurata ihmisensä jälkiä pidemmällekin.

Evelyn virnisti Klausin pohdinnalle ja otti vastaan ojennetun remmin. Pienikin kosketus sai kylmät, nautinnolliset väreet kulkemaan naisen selkää pitkin. Pidä ajatuksesi kurissa, Evelyn muistutti itseään ja vilkaisi koiraansa saadakseen hetkeksi katseensa irti miehen komeista kasvoista. Fuego makasi kyljellään ja teki parhaansa näyttääkseen niin tylsistyneeltä kun vain osasi, mikä sai naisen naurahtamaan. Typerä koira.

Klausin viheltäessä ja kutsuessa koiraansa, Evelyn kääntyi toiveikkaasti metsän suuntaan. Palaa nyt, ole kiltti. Vaan vieläkään Roota ei näkynyt, molempien suureksi harmiksi. Fuego oli hetkiseksi kohottanut päätään kuunnellessaan Klausin vihellystä, mutta nyt se oli jälleen kyljellään kuin mikäkin raato.
"Mennään vain", Evelyn sanoi ja vilkaisi vielä kerran metsää. Minneköhän asti Roo oli oikein innoissaan juossut? Nainen nykäisi pienesti remmiä, mutta pitbull ei noussut. "Mennääs nyt, Fuego", hän kannusti pirteällä äänellä, mutta koira ei edelleenkään reagoinut muuta kuin korvaansa pienesti kääntämällä. Evelyn nauroi.
"Se on nyt päättänyt, että hänen korkeuttaan ei ole huomioitu tarpeeksi", nainen selitti huvittuneena ja kumartui rapsuttamaan koiransa kylkeä ja vatsaa. Pitbullin häntä alkoi piiskata maata ja tuskin muutamaa hetkeä myöhemmin koira nousi ylös Evelynin suoristautuessa.
"Fuego on vähän hassu", nainen naurahti ja pyysi koiransa rinnalleen. Häntä heiluen punertava koira asettui omistajansa jalan viereen innokkaana jatkamaan matkaa nyt, kun Evelynkin oli jälleen muistanut koiransa olemassaolon.

"Mikä on hauskin muistosi hevosten parista?" Evelyn kysyi heidän lähdettyään liikkeelle, sillä epäili, että keskustelu auttaisi pitämään sopimattomuuksiin harhailevat ajatukset kasassa. Ainakin hän kovasti toivoi niin, sillä muutoin ei tiennyt, mitä olisi enää voinut tehdä asian eteen. Mies tuntui olevan joka puolella, niin ilmassa jota hän hengitti kuin iholla, joka edelleen kihelmöi kaikista kosketuksista.

Fuegon temppuili huvitti Klausia ja sai hymyn katseeseen saakka. Hän kumartui myös rapsuttamaan koiran vatsaa, vaikka oli hyvin tietoinen toisen läheisyydestä. Ehkä juuri se, pieni mahdollisuus hipaista toisen kättä, sai hänet tekemään sen. Klaus nosti katseensa koirasta Evelynin silmiin ja hymyili merkitsevästi. Miten nainen saattoikin vaikuttaa häneen niin?

"Tullut omistajaansa", Klaus möläytti ennen kuin tajusi harkita sanojaan. Hän virnisti Evelynille ja otti muutaman hypähtävän askeleen sivulle, mikäli nainen vaikka aikoisi lyödä tai potkaista tultuaan hyväntahtoisesti herjatuksi. Askel muuttui rauhalliseksi kävelyksi ja kädet valuivat housujen taskuihin. Roon katoaminen pyöri mielessä, ja kun hän yritti siirtää sen pois, ajatukset olivat välittömästi Evelynissä. Siinä, että tuo oli niin lähellä.

"No tämä ei kyllä naurattanut silloin kun tapahtui", hän sanoi hymyillen nyt kuitenkin huvittavalle tapaukselle. Onneksi nainen oli keksinyt jotakin puhuttavaa.
"Olin 12-vuotias, ja ensimmäisen ponini Auroran kanssa kilpailuissa Brysselissä, varmaan joku metrin luokka. Se oli vähän yleisöä säikkyvä hermoheikko vauhtihirmu, jolta ei kuitenkaan esiintymistaitoa puuttunut. Putosin toisella esteellä, vaan hevonen hyppäsi vielä useamman esteen yksinään ja lopulta kentän aidan ylitse yleisön joukkoon."
Klaus vei kasvoille valuneen hiustupsun korvan taakse, ennen kuin jatkoi.
"Häpesin silmät päästäni, vaan pitihän se sitten hakea. Sitä jahdattiin vaikka miten kauan ja koko kilpailu joutui tauolle minun takiani. Se ehti syödä muutaman katsojan eväät ja yhden tädin kukkahatunkin piloille."
Muisto toi mieleen hyvät ajat, hyvän lapsuuden, vaan pian myös välien katkeamisen. Hän saattoi muistella perhettään lämmöllä vain, kun piti ajatuksensa visusti lapsuusvuosissaan.
"Entä sinulla?" Hän kysyi kohteliaasti myös toiselta ollen aidosti kiinnostunut. Hän halusi oppia tuntemaan Evelynin.

Klausin läheisyys oli huumaavaa, sen Evelyn totesi ties kuinka monennen kerran, kun mies kumartui rapsuttamaan Fuegon vatsaa. Pitbull oli iloinen saatuaan jopa kahden ihmisen huomion ja tuntuikin olevan virtaa täynnä noustessaan jaloilleen. Evelyn koetti mulkaista Klausia pahasti, mutta ilmeeltä söi uskottavuutta nauru, joka karkasi naisen huulilta. Ei hän tosissaan osannut suuttua moisesta kiusoittelusta, mutta olipahan ainakin yrittänyt esittää sitä- ja epäonnistunut. Ehkä tässä oli syy sille, miksi Evelyn ei ollut seurannut äitinsä jalanjälkiä elokuvamaailmaan.

Nainen kuunteli mielenkiinnolla tarinaa, naurahtaen ja nyökkäillen aina sopivissa kohdissa. Vai että poni, joka oli syönyt kukkahatun kilpailujen lomassa. Kerrassaan loistavaa! Evelyn hymyili lämpimästi ajatellessaan nuorta Klausia. Miltäköhän toinen oli näyttänyt silloin? Hän painoi mieleensä, että kyselisi joskus ohimennen kuvia miehen ponista. Ehkä hyvällä tuurilla niissä näkyisi pieni Klauskin.
"Parhaat jutut eivät ikinä naurata silloin, kun ne tapahtuvat", Evelyn naurahti saadakseen hetkeksi aikaa miettiä omaa muistoaan. Hauskoja hetkiä oli monia, mutta jos nyt edes yhden saisi kerrottua.
"Olin seitsemän vanha, kun isäni osti uuden orin tallillemme. Musta quarterhevonen oli kerrassaan upean näköinen, joten halusin ehdottomasti päästä sen selkään. Isäni vastusti aikansa, mutta lopulta suostui taluttamaan minua ympäri tilan pihaa. Hevonen keksi lähellä laiduntavat lehmät, pääsi irti isältäni ja hyppäsi suurelle aidatulle niitylle. Minä en edes osannut pelätä, vaan nauroin pitäessäni satulannupista kiinni", Evelyn muisteli huvittunut hymy huulillaan. "Olin jo pienenä varsin vauhtihirmu", nainen naurahti.
"Hevonen kiersi karjalaumaa ja valitsi nuoren vasikan, jonka ajoi erilleen. Isäni oli kauhuissaan, kun hevonen loikki sivuttain ja piteli vasikkaa erossa muusta laumasta. Hän oli varma, että putoaisin jonkin terävän käännöksen aikana ja päätyisin karjalauman tallomaksi. Niin ei onneksi käynyt, mutta tarvittiin kolme miestä ja kaksi hevosta, jotta he saivat lassottua mustan ratsuni ja talutettua sen talliin. Kun isäni pääsi yli säikähdyksestään, ylisti hän hevosen karjavaistoa ja julisti orin parhaaksi hankinnaksi ikinä", Evelyn kertoi nauraen. Hän muisteli lämmöllä mustaa oria, jonka selässä oli ensimmäistä kertaa käsitellyt karjaa. Tai no, oikeastaan hevonen oli tehnyt kaiken työn ja hän oli vain nauranut, sillä oli ollut aivan liian pieni, jotta hevonen olisi tuntenut hänen painoaan selässään ja kyennyt noudattamaan annettuja apuja.

"Äitini oli kauhuissaan, kun saapui kotiin kuukautta myöhemmin ja kuuli vasta silloin koko tapahtumasta. Veljieni mielestä se oli hulvatonta, mutta isä nukkui viikon sohvalla", Evelyn vielä lisäsi naurahtaen. "Äitini rakasti hevosia, mutta pelkäsi aina, että minulle tapahtuisi jotakin. Sille oli ehkä syynsä, sillä itsesuojeluvaistoni ei ollut järin korkea. Se näkyi esteradoillakin. Hyppäsin pienistä kulmista, tein tiukkoja käännöksiä ja pyysin hevoseltani lähes mahdottomia. Defying Gravity oli kuitenkin siinä mielessä aivan uskomaton, että se uskalsi lähteä hyppyihin, jotka näyttivät tuhoontuomituilta ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta selvisi niistä minua tai itseään telomatta", Evelyn jatkoi muistoihinsa hetkeksi uponneena.

"Ja puhun taas liikaa", nainen naurahti havahduttuaan tajuamaan, kuinka paljon oli jälleen jaksanut selittää yhdellä kertaa. "Kerro lisää ponistasi. Se kuulostaa varsin hauskalta tapaukselta. Teille ehti varmasti tapahtua yhtä ja toista", Evelyn pyysi hymy huulillaan. Hän halusi tietää enemmän Klausista, ja oli päättänyt, ettei puhuisi hetkeen mitään vaan antaisi miehelle suunvuoron.

Evelynin rohkeus hevosten kanssa oli ihailtavaa. Tuo oli selvästi ollut samanlainen hurjapää jo pienestä pitäen. Klaus saattoi vain nyökytellä tuon tarinalle, jossa musta upealta kuulostava quarter näytteli miespääosaa. Ilmeisen lahjakas karjanajoon, hänen oli todettava, vaan ei ehkä pikkulasten ensiponi. Oli todella omituista, että joku todella oli asunut lapsuutensa sellaisessa ympäristössä. Karjanajoa? Vasikoita? Klaus oli varttunut kaupunkioloissa ja tallille oli ollut matkaa. Se oli ollut kliininen kilpatalli, jossa ajatus karjahevosista olisi lähinnä naurattanut.
”Lapsuutesi on ollut hieman toisenlainen kuin minun”, hän naurahti naiselle selvästi vaikuttuneena tuon kertomasta. Hänen äitinsä ei olisi koskaan päästänyt häntä villin karjahevosen selkään, vaikka säpsäkän esteponin olikin pojalleen ostanut.
”Jotkut estehevoset ovat kyllä uskomattoman uhkarohkeita. Yleensä silloin myös taitavia”, hän nyökytteli toisen kertoessa Defying Gravitysta. Klaus oli saanut kunnian ratsastaa useaa estehevosta elämänsä aikana, ja oli tavannut persoonallisia hevosia. Jotkut niistä tosiaan hyppäsivät vailla varmuutta alastulon onnistumisesta. Sellaiset keräsivät ne palkintoruusukkeet, joihin heikoimmat eivät kyenneet.

Klaus hymähti huvittuneena Evelynin sanatulvalle. Hänestä oli, edelleen, vain mukava kuunnella toista. Ei hän niin kaivannut päästä ääneen.
”Sain sen, kun olin kahdeksan. Aurora ehti olla kisaponinani kunnes täytin 15-vuotta ja sain oikean hevosen.” Ajatus sai hänet taas naurahtamaan. Oli Aurorakin ollut oikea, mutta ponikokoinen jo ikääntynyt ratsu ei enää pysynyt perässä Klausin kehittyessä. Hän oli ehtinyt myös venyä aikamoisiin mittoihin.
”Se opetti minulle kyllä kaiken, mitä tiedän ratsastuksesta. Se oli luonteeltaan itsepäinen ja sähäkkä, joten opin olemaan vähän haastavampienkin hevosten kanssa. Siitä on ollut hyötyä.”

Sittemmin, hänen ollessaan 20-vuotias, Aurora oli lopulta päästetty pois. Se oli tullut jo vanhaksi, ei kuullut tai nähnyt enää kunnolla ja lopulta se lakkasi syömästä. Hän muisti edelleen sen hetken, kun oli istunut ponin karsinassa sen vieressä eläinlääkärin antaessa viimeisen piikin. Se oli hänen elämänsä suurin menetys siihen mennessä, ja hän todella tarkoitti sitä. Edes riidan takia hänestä irtisanoutunut perhe ei merkinnyt niin paljon.
”Mikään hevonen ei ole koskaan tullut niin läheiseksi, kuin Aurora. Se oli minulla pitkän aikaa, joten tietenkin välillemme kehittyi omanlaisensa suhde.”

Klausin naurahdus lapsuuden eroista sai Evelynin naurahtamaan. Niin, hän oli jo nuorempana tajunnut, etteivät monet eläneet samalla tavalla kuin hän. Karjatilan arki ei ollut kaikkien arkea, ei edes kaikkien hänen luokkatovereidensa, mutta hänelle se oli ollut juuri sitä - arkea. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä tai kummasteltavaa, vaan se oli yhtä tavallista kuin tiskien laittaminen ja muut kotityöt, joita täälläpäin annettiin lapsille.
"Ne ovat välillä liiankin uhkarohkeita, eivätkä ratsastajat ole sen parempia. Nykyään katson kauhulla vanhoja kisavideoita Defystä ja minusta, sillä vaikka tiedän, että hyppy onnistuu, näyttää se silti hurjalta", Evelyn myönsi. Hänen veljensä oli rakastanut kuvaamista ja ottanut kaikki kilpailut nauhalle, eikä nainen ollut raaskinut heittää niitä pois. Hän katsoi niitä silloin, kun ikävä estekentille yllätti, lähinnä muistuttaakseen itselleen, ettei enää uskaltaisi ottaa sellaisia riskejä. Uhkarohkeampi puoli hänessä muistutti, että hän oli uskaltanut aiemminkin, joten miksei uskaltaisi uudelleen, jos vain saisi alleen hevosen, joka jakaisi saman uhkarohkeuden.

Miehen kertomus Aurorasta sai naisen silmät tuikkimaan innosta. Poni kuulosti ihanalta, ja oli selkeästi ollut rakas Klausille. Mies myönsikin sen todetessaan, ettei mikään hevonen ollut yhtä läheinen kuin ensimmäinen poni. Evelyn hymyili ja oli onnellinen, että oli kysynyt enemmän ponista. Klausistakin tuntui löytyvän ihan uusi puoli, kun mies puhui ponistaan.
"Aurora kuulostaa kerrassaan upealta ystävältä ja ensimmäiseltä ponilta", nainen sanoi lempeästi hymyillen. "Toivottavasti löydät joskus toisen hevosen, jonka kanssa voit jakaa läheisen suhteen, vaikka eihän yksikään hevonen voi korvata toista", Evelyn jatkoi. Hän vilpittömästi toivoi, että Klaus voisi joskus kokea yhtä läheisen suhteen toisen hevosen kanssa, sillä se oli yksi kauneimmista asioista, joita ratsastajalle saattoi tapahtua. Nainen itse ei ollut koskaan omistanut yhtäkään hevosta niin pitkään, että olisi voinut sanoa kasvaneensa yhdessä hevosensa kanssa, mutta muisteli lämmöllä aiempia hevosiaan.

Fuego loikkasi yllättäen kohti peltoa ja lähes kiskaisi Evelynin nurin. Siro nainen kompuroi eteenpäin mutta säilytti tasapainonsa. Hän sihahti hampaidensa välistä jotakin epäselvää, mutta pelkkä sihahdus riitti kertomaan koiralle, että se oli tehnyt väärin. Fuego pysähtyi ja kääntyi katsomaan omistajaansa hölmistyneenä. Mistä lähtien pieni nykiminen oli saanut naisen noin sihahtelemaan?
"Mitä sinä nyt kuvittelit nähneesi?" Evelyn kysyi kumartuessaan koiransa tasolle. Eläin haukahti ja heilutti häntäänsä kun tajusi, ettei omistaja ollut vihainen, vaikka olikin siltä kuulostanut. Nainen oli opettanut koiralleen saman käskyn, jota käytti Lionheartinkin kanssa. Yksinkertainen sihahdus tarkoitti, että mitä ikinä tekikään, se kannatti lopettaa ja kääntyä katsomaan Evelyniä, jos halusi välttyä terävämmältä komennolta.
"Se varmaan keksi jonkin jäniksen tuolla ja toivoi pääsevänsä tekemään tuttavuutta", Evelyn naurahti suoristautuessaan. "Fuego ei oikein ymmärrä, että sen kuuluisi syödä jänikset, ei leikkiä niiden kanssa", nainen totesi päätään pudistellen ja jatkoi matkaa rauhallisesti kävellen. Fuego heilutti häntäänsä tuijottaessaan pellon suuntaan, mutta ei enää nykinyt omistajansa kättä pois sijoiltaan.
"Sanoinko jo, että eläimissäni on jotakin pahasti vialla?"

”Toivottavasti”, Klaus sanoi lähes kuiskaten ja hymyili toiselle. Hänellä ei ollut kiire hankkia omaa hevosta, mutta sisimmässään mies tiesi sen joskus tekevänsä. Hän kaipasi omaa ratsua, vaikka se toikin mukanaan aimo annoksen vastuuta. Se olisi silti asia, jonka vuoksi nousta sängystä ja mennä tallille.

Klaus kääntyi katsomaan lähes nurin kaatunutta Evelyniä, kun kuuli jotakin omituista tapahtuvan. Fuegohan oli innostunut. Hän siirsi katseensa peltoon vaan ei nähnyt mitään. Koirien aistit tosin olivat herkemmät kaikelle liikkuvalle, joten hän ei sitä ihmetellytkään. Naisen sanat saivat hänet hymähtämään. Ei eläimissä vikaa ollut, ne olivat vain, no, omalaatuisia. Fuegokin oli taatusti nähnyt jotakin, ehkä yökkösen, ja kuvitellut saavansa sen kiinni. Paitsi että Evelyn oli lytännyt koiran metsästystaidot.

Miehen katse siirtyi hämärälle pellolle ja hän pysähtyi niille sijoilleen. Musta sudennäköinen laukkasi vauhdikkaasti heitä kohti. Hänen oli hetki siristettävä silmiään, että saattoi uskoa tulijan kadonneeksi koirakseen, eikä villipedoksi. Eihän sitä koskaan tiennyt. Roon häntä pyöri kuin propelli puolelta toiselle ja se haukahteli nyt kimeämmin kuin ennen. Klaus ei voinut uskoa silmiään, mutta kyykistyi ja sai vauhdikkaasti juoksevan koiran suurin piirtein syliinsä. Mies kaatui istumaan onnekseen kuivalle pellolle ja vastaanotti innokkaita suukkoja koiralta. Hymy oli herkässä.

”No tulithan sinä”, hän sanoi koiralle ja rapsutti sen kaulaa.
”Pitkät piuhat vissiin”, mies naurahti Evelynille selvästi huojentuneena, kun hänen karkulaisensa oli löytänyt omistajan luo vaikkakin kymmeniä minuutteja kutsun jälkeen. Jotta vastaavaa ei tapahtuisi, kiinnitti Klaus nahkaremmin koiran pantaan ennen kuin nousi ylös. Kapinen koira viiletti Evelynin luo, kiersi tuon ympäri ja oli sotkea sekä naisen että tuon koiran hihnansa ympäri. Klaus selvitteli solmua parhaansa mukaan.
”Taisi olla hyvä jahti”, hän virnisti Evelynille. Rauha palasi hänen sisälleen, kun huoli koirasta haihtui.

Fuego sai kaiken riehumisensa anteeksi sinä samana hetkenä, kun Evelyn tajusi, mikä oli saanut koiran innostumaan. Nainen nauroi helpottuneena kun Klaus kaatui pellolle koira sylissään. Luojalle kiitos siitä, että Roo oli kunnossa ja löytänyt takaisin. Hän joutui todella komentamaan Fuegoa, jotta pitbull ei ryntäisi Roon ja Klausin luokse ja yhtyisi kaksikon ilonpitoon. Evelyn ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Fuegokin olisi tarttunut tilaisuuteen jaella innokkaita, märkiä suukkoja Klausille Roon seurana. Onneksi Fuego oli kiinni ja joutui tyytymään Evelynin rapsutuksiin.
"Onneksi se palasi", Evelyn sanoi helpottuneena. Evelyn taputti ohikiitävän Roon selkää tervehdykseksi. Fuego tökki kuonollaan palannutta lajitoveriaan ja häselsi kuin pentu konsanaan loikkiessaan Roon rinnalla. Remmien selvittäminen ei ollut niin helppoa, kun Fuego pyöri paikoillaan toistuvista komennoista huolimatta ja onnistui useammin kuin kerran törmäämään omistajansa jalkoihin.

"Sählä", Evelyn torui koiraansa huvittuneena, kun remmit oli vihdoin saatu selväksi ja Fuegokin rauhottui sen verran, ettei enää pyörinyt kuin hyrrä.
"Ainakaan se ei tuonut mitään kuollutta pikkueläintä mukanaan. Hauskaa sillä kyllä taisi olla", hän naurahti hyväntuulisesti katsoessaan Roota. Koira oli varmasti nauttinut ylimääräisestä ryntäilystä metsässä, siinähän oli saanut juosta niin kovaa kuin jaloista lähti ja mennä juuri sinne minne halusi. Jokaisen koiran unelmareissu.
"Mitäköhän seuraavaksi?" Nainen kysyi naurahtaen. Iltalenkki oli ollut paljon tapahtumarikkaampi kuin hän oli osannut odottaakaan. Ilmeisesti kaikkea saattoi tapahtua, kun he kaksi olivat liikkeellä koirien kanssa. "Karhuja? Mafian kosto?" Evelyn vitsaili hyväntuulisesti. Olipa ihana, kun Roo oli palannut.

”Onneksi. Tiedä mitä se on tuolla tehnyt”, hän viittasi metsään ja pyöritteli päätään. Roon into ei ollut ainakaan laantunut mihinkään. Se tepsutti omistajansa vierellä ja hypähteli välillä rapsutuksia ja huomiota kaivaten. Katse pysyi kiinteästi Klausissa, vaikka vieressä vipeltävä pitbull tuntui myös kiinnostavan.

”Eivät he tiedä, että olen täällä”, Klaus sanoi vakavuutta tavoitellen, kun Evelyn puhui mafiasta. Hän oli totta vie törmännyt italialaiseen mafiaan, kun oli tehnyt ryöstöjä Italian alueella. Mitä nyt joskus uhkasivat aseilla, mutta melko rauhassa hän sai olla, kun jätti mafian alueet rauhaan. Evelyn tuskin uskoisi sanaakaan, joten hän uskalsi heittää vähän todellisuutta leikkiin mukaan.
”Minun puolestani illan yllätykset saisivat olla tässä”, hän huokaisi ja loi lämpimän katseen naiseen.
”Ellei sinulla sitten ole jotakin mielessäsi.” Katse muuttui taas hivenen epämääräiseksi.

Evelyn nauroi, kun Klaus vastasi kommenttiin mafiasta. Mistäpä nainen olisi voinut tietää, että lausahdus oli osittain totta. Eihän hänellä ollut pienintäkään käsitystä Klausin menneisyydestä ponia ja perheen katkaisemia välejä lukuunottamatta. Ehkä hän jonakin päivänä tietäisi enemmän ja voisi katsoa tällaisia letkautuksia toisesta perspektiivistä, mutta juuri nyt ne tuntuivat vain kevyeltä vitsailulta.
"Eiköhän yllätyksiä ole ollut ihan tarpeeksi", nainen totesi, mutta ilkikurinen virne kohosi kasvoille ihan tahtomattaankin. Hän ei tainnut osata lopettaa, kun pääsi kiusoittelun makuun. Nainen joutui puremaan alahuultaan, jotta saisi pidettyä mölyt mahassaan, sillä kaikki päähän pälkähtäneet lauseet olivat enemmän tai vähemmän sopimattomia.
"Minulla on moniakin asioita mielessäni, mutta niistä puhuminen tuskin antaisi minusta kovin sivistynyttä kuvaa", Evelyn päätyi lopulta sanomaan ilkikurisella äänellä toista kulmakarvaansa kohottaen, kun ei enää pystynyt pysymään hiljaa. "Kotonani on oikein mukava kiviseinä", hän naurahti matalasti. Se siitä sivistyneisyydestä.

Molemmat olivat selvästi samalla aaltopituudella. Evelynin virne kertoi Klausille enemmän kuin tuo uskoikaan. Hänen olonsa alkoi käydä varsin epämukavaksi naisen lähellä, mutta tietenkin vain hyvällä tavalla. Jo tuon ilmeet ja eleet ajoivat hänet epätoivon partaalle. Sellaisina hetkinä hän usein kirosi olevansa mies, mutta Evelynin seurassa aivan liian mukavaa sellaiseen. Joskus kai piti kärsiä.

Klaus oli jo toteamassa, ettei onnekseen odottanutkaan Evelyniltä lainkaan sivistynyttä käytöstä, kun nainen sitten vielä jatkoi. Kiviseinä? Nainen taisi todella nauttia äskeisestä tilanteesta. Hänkin kohotti kulmaansa ja käytti kaiken malttamattomuutensa hypistellessään Roon hihnaa varsin aggressiivisesti kädessään. Katse oli jäänyt naiseen eikä sitä saanut hevillä revittyä irti. Hienoa, he olivat keskellä peltoa ja hänen teki mieli ottaa Evelyn rajusti sitä mukavaa kiviseinää vasten. Ajatukset karkasivat aivan väärille urille.
”Sinä se tiedät mistä naruista vetää”, hän naurahti lyhyesti. Olo oli tukala, housut tuntuivat kaksi kokoa liian pieniltä ja hän saattoi vain toivoa, että Evelyn ei huomaisi. Ehkä tuo ymmärtäisi, tai sitten leimaisi hänet vanhaksi pervoksi. Sitä hän totta vie oli, kun vietti aikaa niin nuoren kanssa. Hän ei edelleenkään tiennyt Evelynin ikää, vaan arvioi tuon korkeintaan 23-vuotiaaksi. Mitäs näytti niin nuorelta ja vetävältä?
”Mielestäni vaikutat hyvinkin sivistyneeltä.” Hieman toispuoleinen virne nousi huulille.

"Niin minulle on kerrottu", Evelyn naurahti matalasti. Hän ei pystynyt kääntämään katsettaan pois miehen silmistä, mutta pakotti itsensä ajattelemaan mitä tahansa muuta kuin pehmeitä huulia ja suurten käsien kosketusta, joka jätti ihon kihelmöimään. Se oli yllättävän vaikeaa. Miksi he olivat kävelleet niin kauas? Evelyn nielaisi, mutta ei pystynyt irrottamaan katsettaan Klausista.
"En usko, että karjatilalla miesten keskellä kasvanut voi olla kovinkaan sivistynyt", nainen virnisti vastaukseksi. "Tosin kävin kyllä kouluni kunnolla", Evelyn jatkoi pieni virne kasvoillaan. Hän ei voinut ylpeillä kotinsa hienoudella tai perheensä taustoilla, mutta ainakin hän oli selvinnyt kouluistaan hyvillä arvosanoilla. Sen verran hän oli panostanut tulevaisuuteensa huolimatta kapinastaan kaikkea vastaan.

Taskussa oleva puhelin heräsi eloon ja pienesti huokaisten Evelyn kaivoi puhelimen esille, vilkaisi soittajan nimeä ja hiljensi puhelimen. Hän oli osannut odottaa tätä.
"Äitini", hän selitti pahoittelevasti laittaessaan puhelimen takaisin taskuunsa äänettömälle asetettuna. "Hän soittelee harva se ilta kuulumisia kyselläkseen", nainen vilkaisi Klausia ja virnisti. "Tai niin hän väittää. Epäilen, että hän vain haluaa pitää huolen, että olen yksin kotonani", hän jatkoi eikä voinut estää ilkikurista äänensävyään. Virne ei kadonnut mihinkään, kun hän katsoi Klausia. Jokin miehessä oli niin vastustamatonta, ettei nainen osannut kääntyä ja kävellä pois.

"Olit varmasti mallioppilas", Klaus nyökkäili hieman hymyillen. Hänestä naisen menneisyys oli kiinnostava, olisipa hänkin kasvanut karjatilalla. Kai hän yhdisti sellaisen elämän mielessään televisiosarja Dallasiin, jota oli tietenkin hevoshulluna seurannut lapsuutensa ja uusintoina myös nuoruutensa. Karjatilallisen elämä kuulosti unelmalta, paimentaa nyt lampaita tai vasikoita päivät pitkät hevosen selässä vailla huolen häivää. Tietenkin hän tiesi ajatuksensa Hollywoodin maalaamaksi fantasiaksi, vaan ei päässyt niistä eroon koska ei tiennyt muusta.
"Voin vain kuvitella sinut lassoamassa vasikoita", hän sanoi vinosti hymyillen. Hänen mielessään Evelyn oli tietenkin pukeutunut lännenhenkisiin chapseihin ja vaaleaan ja hienoisesti läpinäkyvään kauluspaitaan, jonka ylimmät napit olivat auki. Tuo istui upean, lihaksikkaan mustan quarterin selässä ja hymyili leveästi stetsoninsa alta. Voi sitä mielikuvaa. Hänen mielikuvituksensa oli aivan liian villi.

Puhelimen soittoääni sai ajatukset taas siihen hetkeen ja hän lakkasi kuvittelemasta naista lännenvaatteisiin. Hymynhäivähdys kävi huulilla, kun hän kuuloi soittajan.
"Vastaa ihmeessä. Lupaan olla nätisti", hän virnisti muistellessaan nuoruuden hölmöilyjä, kun bileistä vanhemmalleen vastannutta kaveria oli kiusattu huutelemalla taustalta vaikka mitä hävyttömyyksiä. Hänen pisteensä olisivat laskeneet rouva Hillsin silmissä aika pohjalle, mikäli hän olisi avannut suunsa. Hän ei uskonut olevansa kovin suurta huutoa Yhdysvalloissa naisen perheen silmissä.
"Sinähän olet vain yksin lenkillä Fuegon kanssa."

"Jos mallioppilaalla tarkoitat sitä henkilöä, joka istuu takarivissä ja kommentoi puoliääneen kaikkea nenäkkäästi, niin kyllä, olin mallioppilas", Evelyn vastasi nauraen. Hänellä oli hyvät arvosanat, mutta opettajat eivät olleet koskaan pitäneet kapinallisesta tytöstä, joka vastasi kaikkeen sarkastisella kommentilla ja villitsi monesti luokkalaisiaan tekemään samoin. Toiset opettajat olivat ymmärtäneet sen olevan teini-iän kapinaa vanhempia vastaan, mutta toiset olivat ottaneet sen henkilökohtaisena loukkauksena. Evelyn olikin istunut jälki-istunnoissa milloin mistäkin lähes naurettavasta syystä. Yliopistolla tilanne oli muuttunut, kun Evelyn oli tajunnut opiskelevansa itseään, ei vanhempiaan, varten.
"Minä olin tarkka heittäjä", nainen vastasi, "mutta yleensä isäni halusi pitää minut poissa tapahtumien keskipisteestä. Sain lähinnä tehtäväksi pitää muuta laumaa liikkeellä tai lähettää koirat matkaan", hän kertoi huvittuneena. Ei hän ollut isäänsä kuunnellut, jos isä ei ollut ollut itse paikalla jakamassa käskyjä. Tallipihalla annetut käskyt olivat unohtuneet heti, kun hän oli siirtynyt työntekijöiden kanssa karjalauman luokse, mutta jos isä istui vieressä oman ratsunsa selässä, ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä kuten oli käsketty.

"Kiitos, mutta enpä taida", Evelyn naurahti hyväntuulisesti. "Siinä menisi koko ilta, kun äitini innostuisi kertomaan uudesta asunnostaan New Yorkissa tai kyselisi vaatekaappini sisällöstä, jotta osaisi ostaa oikeita merkkejä Pariisista", nainen totesi päätään pudistellen. Äiti oli aina ollut puhelias kuten tyttärensäkin, mutta erityisesti piirre tuli ilmi puhelimessa. Jade ei tuntunut osaavan lopettaa puhelua, vaikka Evelyn miten monta kertaa vihjaisi siihen suuntaan. Aina oli vielä jotakin tärkeää kerrottavaa, joka ei voisi odottaa seuraavaan päivään.
"Soitan hänelle huomenna ja sanon, että olin jo nukkumassa", Evelyn sanoi hymyillen. Niin hän oli tehnyt ennenkin ja aina selvinnyt kuin koira veräjästä. Nyt vieläkin helpommin, koska aikaerot tekivät Jadellekin vaikeaksi hahmottaa, mihin aikaan Evelynille kannatti soittaa. Tytär kun oli hieman laiska soittelemaan itse takaisinpäin, varsinkin äidilleen, koska ei ikinä tiennyt, mihin aikaan Jade oli kuvauksissa.
"Ja jos kerran joudun raahautumaan Lontooseen asti häntä tervehtimään, niin hän saa kyllä kestää muutaman vastaamattoman puhelun", Evelyn lisäsi kuin jälkiajatuksena. Äiti ei ollut muusta viikkoihin puhunutkaan. Hyvä että edes toinen heistä odotti tapaamista innolla. Evelyn odotti kyllä äitinsä näkemistä, mutta tiesi, että joutuisi pitämään äidilleen seuraa myös punaisella matolla, ja se puolestaan ei kiinnostanut lainkaan.

Klaus hymähti. Vai sellainen oli Jade Hills. Uusi asunto New Yorkissa sopisi kyllä hyvin hänellekin. Hän oli saattanut maistaa rikkaan elämää hetken aikaa ennen kiinnijäämistään ja ostanut kyllä muotivaatteen jos toisenkin. Valitettavasti se ilo oli loppunut lyhyeen, joten hän saattoi vain arvailla miltä tuntui kuuluisan filmitähden elämä rikkauksien valokeilassa. Joskus hän kaipasi sitä, vaan ei kuuluisuutta. Oli tarpeeksi saada kaikkien belgialaisten huomio itseensä, kun oli vapautunut vankilasta. Helvetin media ja juorulehdet. Ne olivat pilanneet viimeistään hänen uuden elämänsä alun.
"Äitisi on vain huolissaan sinusta, kun olet muuttanut niin kauas kotoa", Klaus sanoi ja saattoi hieman virnistellä. Äidin huoli oli ymmärrettävää, vaan olisi häntäkin saattanut ärsyttää jatkuvat tarkastelusoitot.
"Ja kun pyörit minunlaiseni kanssa. Vähemmästäkin huolestuu."

"Milloin lähdet Lontooseen?" Hän kysyi mielenkiinnosta vaikka oli jo kuullutkin rouva Hillsin vierailusta. Hän ei ollut niin kiinnostunut seurapiirin tapaamisesta, jotta olisi vaivautunut ottamaan selvää rouva Hillsin saapumisesta Lontooseen. Ehkä olisi pitänyt, jotta osaisi pysytellä tiukasti asunnollaan silloin. Hän ei todellakaan halunnut törmätä Evelynin äitiin kun tiesi, miten tuo suhtautui häneen.

Evelyn virnisti Klausille.
"Hän on aina huolissaan", nainen totesi ja pudisti pienesti päätään huvittuneena. "Ensin hän oli huolissaan, koska vietin illat yksinäni kotona ja nyt hän on huolissaan, koska en tee niin. Äidit eivät taida koskaan olla tyytyväisiä", hän naurahti ja vilkaisi Klausia pilkettä silmäkulmassaan.
"Sitä paitsi, annat aivan liikaa kunniaa itsellesi. Olen käyttäytynyt paremmin sinun seurassasi kuin vuosiin. Ties vaikka äitini pitäisi sinua hyvänä vaikutteena minulle", Evelyn virnisti ja tönäisi leikkisästi miehen hartiaa. Vaan olihan sanoissa perääkin. Hän oli käyttäytynyt ihan siivosti, ainakin jos vertasi lähes vuosikymmenen takaiseen kapinavaiheeseen.

"En oikein tiedä", Evelyn naurahti. "Äitini tulee ensi viikolla, joten koska tahansa sen jälkeen. Koetan viivytellä mahdollisimman pitkään, jotta vältyn kaikilta tylsiltä illalliskutsuilta, tiedotustilaisuuksilta ja ylipäätään kaikelta, mitä äitini tulee Lontooseen tekemään. Hän ehdotti, että tulisi työt hoidettuaan tänne, mutta minä menen mieluummin sinne. Hän kauhistuisi, jos näkisi, mitä olen ehtinyt tehdä hänen lapsuudenkodilleen muutamassa kuukaudessa", Evelyn kertoi huvittuneesti. Niin paljon kuin hän vihasikin lehdistön huomiota, olisi se tervetulleempaa kauempana kotoa. Lontoossa sentään oli tekemistä. He voisivat äidin suureksi riemuksi kierrellä kauppoja ja käydä museoissa ja mennä teatteriin. Slaleyssa ei olisi muuta tekemistä kuin tallille meno, ja Evelyn ei halunnut vetää yhtään huomiota paikkaan, jossa vietti suurimman osan päivästään. Joku roskalehtihän pian innostuisi seuraamaan tallin elämää tarkemminkin.
"Sitä paitsi, en kaipaa kymmentä kuvaajaa rappusilleni siinä toivossa, että äitini avaa oven pyyhe päällään. Hotelleihin niitä ei sentään päästetä sisälle."

”Äidit eivät koskaan hyväksy tytärtensä kanssa aikaa viettäviä miehiä”, Klaus sanoi tietäväisenä, vaikka ei naisten aivoituksia aina ymmärtänytkään. Hän ei tiennyt miksi olisi itseään kutsunut tässä kuviossa, sillä he eivät seurustelleet (ainakaan hänen tietääkseen) eikä hän lukenut itseään edes potentiaaliseksi poikaystäväehdokkaaksi. Miten hänen laisensa muka sopisi filmitähden tyttärelle? Niinpä, ei mitenkään. Klaus ei lukenut itseään edes parisuhde-tyyppiin, joten samapa se hänelle. Kunhan pitivät hauskaa.
”Siitä voi tulla hauskaa”, hän vähätteli Evelynin tuntemaa tuskaa äitinsä vierailuun liittyen. Ei se voisi niin kamalaa olla. Hän naurahti toisen puhuessa kuvaajista, jotka kärkkyisivät kuvaa Evelynin äidistä vaatteitta. Jostakin syystä hän ei tahtonut ajatella sitä. Ei hän tosiasiassa edes tiennyt tarkkaan, miltä Evelynin äiti näytti. Saattoihan tuo olla nuorekas ja yhä vetävä nainen. Silti tyttären ajatteleminen tuntui mielekkäämmältä.
”Tuleeko hän yksin?” Klaus kysyi yrittäen sivulauseena kysyä, oliko joku Evelynin veljistä tulossa. Hän ei välittäisi tavata noita, mikäli otti huomioon miesten ahdistelun heistä nousseen kohun jälkeen.

Klausin sanoissa oli perää, se Evelynin oli myönnettävä. Ehkä mies oli oikeassa ja Jade mulkoilisi pahasti ihan vain periaatteesta jokaista miestä, jolle Evelyn puhuisi. Onneksi nainen tiesi tarkalleen, miten käsitellä äitiään, ja onnistui yleensä luovimaan pahaltakin näyttävistä tilanteista kuiville ilman suurempia riitoja.
"Se on hauskaa vain silloin, kun voin yllättää kaikki tekemällä jotakin repäisevää", Evelyn virnisti ja puri alahuultaan. "Tosin se käy vuosi vuodelta vaikeammaksi", hän myönsi naurahtaen. Niin tuppasi käymään, jos oli jo ehtinyt tehdä ties mitä rajoja rikkovaa lehdistön edessä. Nehän suorastaan jo odottivat, mitä hän seuraavaksi keksisi. Evelyn oli ottanut kantaa erinäisiin asioihin niin vaatevalinnoillaan, antamillaan haastatteluilla kuin silläkin, miten käyttäytyi. Äiti ei ollut arvostanut tyttärensä tapaa nostaa jokin yhteiskuntaa kuohuttanut asia uudelleen pinnalle tekemällä jotakin siihen viittaavaa.
"Ehkä tällä kertaa yllätän kaikki olemalla se kiltti ja sopuisa hymytyttö, joka noudattaa kaikkia etikettisääntöjä", Evelyn nauroi hyväntuulisesti. Ihan kuin se olisi mahdollista. Kapinallinen puoli hänessä heräsi aina, kun lehdistö alkoi udella liikaa. Mihin hän voisi tällä kertaa ottaa kantaa? Sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vähemmistöjen oikeuksiin, eläinten oikeuksiin, sotiin? Vaikeita valintoja.

"Tulee", Evelyn vastasi, arvaten miehen ajatukset. "Joten älä huoli, et joudu veljieni kuulusteltavaksi. Heillä pitää kiirettä kotitilan hoitamisessa", nainen vastasi virnistäen. Ei hän niin julma olisi, että jättäisi Klausin veljien armoille.
"Ja toivon mukaan äitikään ei tule tänne asti, vaan saan pidettyä hänet Lontoossa. Se voi tosin tarkoittaa sitä, että tarvitsen jonkun liikuttamaan Lionheartia. Jos joudun viettämään viikon Lontoossa, ei pelkkä laitumella riehuminen riitä", Evelyn huokaisi. Elämästä tuli hankalaa, kun joutui tasapainottelemaan niin monen asian välillä. Töistä hän oli jo sopinut klinikan muiden eläinlääkäreiden kanssa. Heistä lähimpänä asuva päivystäisi Evelynin sijasta ja hoitaisi kaikki Rosings Parkin hälytykset, joten ainakin se asia oli selvillä. Kaikki muu olikin vielä auki. Ehkä hänen vain pitäisi luopua yksityisyydestään ja pyytää äiti kylään, vaikka se tarkoittaisikin kuvaajien sietämistä.