Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Evelyn naurahti Klausin mukana. Niin, kukapa pystyisi väsyttämään kaksi noin energistä koiraa? Ehkä ne voisivat väsyttää toinen toisensa, sillä yksikään ihminen ei kyllä niiden vauhdissa pysyisi mukana. Evelyn oli päättänyt, ettei jäisi jälkeen vaan pysyttelisi itsepintaisesti miehen tahdissa vaikka henki menisi. Ei vielä onneksi siltä tuntunut. Olihan vauhti reippaampi kuin mihin hän oli tottunut, mutta hyvältä se silti tuntui.
"Ei niiltä taida koskaan loppua", Evelyn vastasi hymy huulillaan. Ainakin koirat nauttivat elämästään täysin rinnoin. Osaisipa hänkin heittäytyä yhtä vaivattomasti elämään hetkessä, sen sijaan että murehtisi tulevaisuutta. Koirilta voisi selkeästi oppia yhtä jos toista.
"En oikeastaan", nainen naurahti. Hän oli kuvitellut itsensä moniin paikkoihin, mutta sateinen pikkukylä Englannissa ei ollut yksi niistä. "Viiden vanhana halusin olla näyttelijä, joka kiertäisi maailmaa. Tajuttuani, millaista äitini työ oikeasti oli, muutin mieleni ja halusin olla hävittäjälentäjä", Evelyn kertoi huvittuneena. "Ajattelin aina, että asuisin isovanhempieni tilan mailla. Rakentaisin oman pienen talon ja osallistuisin tilan elämään, mutta tavallaan asuisin omillani. Nuorempana matkustin paljon, mutta jostakin syystä en koskaan edes ajatellut, että saattaisin joskus asua ulkomailla", nainen pohdiskeli. Hän oli aina olettanut jäävänsä perheensä tilalle, eikä ollut edes ottanut huomioon mahdollisuutta asua muualla. Nyt se tuntui hassulta, varsinkin kun otti huomioon, miten paljon hän oli matkustanut. Olisi luullut, että jossakin vaiheessa hän olisi miettinyt elämää muuallakin, vaan ei. Niin kotiinsa sidottu hän oli ollut - kunnes oli yllättäen repäissyt ja lähtenyt suuren meren toiselle puolen.

Klaus jolkotti omaa vauhtiaan säädellen sitä sen mukaan, miten hengästyneeltä nainen vaikutti. Hän kuunteli tuon sanoja tarkkaavaisesti ja nyökytteli välillä ymmärryksen merkiksi. Lapsuudenhaaveet olivat aina yhtä utopistisia, joskin Evelyn olisi varmasti saavuttanut niistä jokaisen halutessaan.
”Olen ymmärtänyt, että amerikkalaisille muuta maailmaa ei edes ole”, hän virnisti heittäessään muka hyvänkin vitsin ja otti muutaman vauhdikkaamman juoksuaskeleen kuin leikkisi hippaa. Roo innostui ja hypähteli isännän perään pettyen, kun ei päässytkään kisaamaan tuon kanssa villisti. Hölmö koira. Klaus katseli amerikkalaista ystäväänsä vailla pienintäkään aavistusta, miten he olivat koskaan päätyneet siihen. Miten hän oli ikinä tutustunut kehenkään sellaiseen, niin aitoon ja ihanaan?
”Mutta hävittäjälentäjä? Se olisi upeaa!” hän tarttui yhteen haaveeseen ja mietti, mitä kaikkea olikaan itse koskaan halunnut. Kilparatsastajaksi hän oli pitkään halunnut ja saavuttanut haluamansa, vaikka ura olikin loppunut seinään. Sittemmin hän oli kadottanut haaveiluntaidon, opiskellut sitä mitä vanhemmat halusivat ja missä hän oli hyvä - ja lopulta ajautunut täysin toisille teille. Hän oli kuvitellut rahan ja rikollisten toimiensa tuoman adrenaliiniryöpyn riittävän pitämään hänet onnellisena. Vaan siinä hän oli, tuomionsa kärsineenä ja aivan yhtä hataralla pohjalla haaveineen kuin ennenkin. Nyt hän tosin tiesi tavoitella onnellista ja rauhallista elämää. Hän halusi vain viihtyä ja unohtaa menneisyyden haamut.
”Voithan aina palata kotiin ja toteuttaa unelmasi omasta talosta ja tilan huolehtimisesta?” Klaus ideoi toisen haaveita todeksi. Häntä alkoi jo hengästyttää, hän ei ollut tottunut puhumaan lenkeillä muille kuin Roolle ja itselleen. Sanomattakin selvää, että ne keskustelut eivät olleet kovin pitkiä tai selväjärkisiä. Mies hidasti kävelyksi ja otti huikan vesipullostaan tarjoten sitä sitten Evelynillekin.

Evelyn naurahti aavistuksen hengästyneenä, kun Klaus laukoi vitsejään. Hän otti muutaman reippaamman askeleen miehen perään, mutta jätti hippaleikin sikseen tietäessään, ettei saisi Klausia kiinni jos toinen päättäisi tosissaan lähteä juoksemaan häntä karkuun.
"Voi olla, että kuvani hävittäjälentäjän ammatista oli aavistuksen romantisoitu ja erittäin suuresti Top Gunin muovaama", nainen naurahti kun Klaus tarttui hänen sanoihinsa. Olisihan se ollut upeaa, mutta tuskin aivan yhtä ihanaa, kuin miksi Hollywood oli sen tehnyt. Hän oli janonnut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten hävittäjälentäjä oli kuulostanut hienoimmalta uravalinnalta ikinä. Ehkä siihen oli myös vaikuttanut ajatus miesvoittoisesta alasta, jolla vaadittiin kovaa kuntoa. Sitä hän ei tosin sanoisi ääneen.
"Totta kai. En vain usko, että viihtyisin enää siellä niin hyvin kuin nuorempana. Työmatkastakin klinikalle tulisi helposti yli tunnin pituinen, kun pitäisi löytää tiensä perämetsistä takaisin sivistyksen pariin", nainen naurahti. "Ehkä vain jään tänne ja perustan oman klinikan, jolla voin hoitaa toinen toistaan kuuluisampia kilpahevosia", Evelyn virnisti hyväntuulisesti. Ei hän siihenkään uskonut, mutta aina sopi heitellä toinen toistaan hullumpia ideoita ilmoille. Hänen oli siinä mielessä helppo unelmoida ja keksiä ties mitä ideoita, sillä hän ei joutunut pohtimaan, pystyisikö elättämään itsensä niillä. Hänellä oli rahaa, jolla elää. Hän vain tarvitsi jotakin, mihin käyttää kaiken aikansa.
"Vai näinkö kovasti haluat minusta eroon?" Nainen kiusoitteli ilkikurinen virne rasituksesta aavistuksen punakoilla kasvoillaan hidastaessaan kävelyyn miehen rinnalle.

Klaus ymmärsi hyvin, mitä Evelyn tarkoitti. Eivätköhän heistä kaikki kasvaneet ohi lapsuuden unelmien ja lopulta tajunneet, että elämä oli vienyt ihan muualle kuin sinne, minne pienenä halusi. Hän ei ikinä enää palaisi asumaan Brysseliin, missä oli suunnitellut nuorena viettävänsä koko elämänsä. Ehkä vanhana, kun hän olisi yksin ja vailla ystäviä, läheisiä. Hän erakoituisi Brysselin rajalle, jonnekin missä saisi olla yksin. Hilpeää.
”Sitähän minä juuri tarkoitin”, Klaus pyöräytti silmiään Evelynin sanoille ja jäi katselemaan tuota pidemmäksi aikaa katsettaan häpeilemättä. Ei hän ikinä haluaisi erota tuosta, jos olisi mahdollisuus päättää. Hän oli saanut käsityksen, että Evelyn välillä kaipasi kotiseudulleen ja ehkä joskus jättäisi Englannin taakseen. Eihän hän tiennyt, miten kauan he viihtyisivät keskenään, mutta kai sitä aina sai haaveilla.
”Minä ainakin uskon klinikkaasi, etköhän ole jo voittanut suurimman osan Rosings Parkin hevosenomistajista puolellesi. Täällä ainakin on asiakkaita.”

"No, en minä ihan hetkeen ole minnekään lähdössä, tai kuka tietää, ehkä en koskaan enää poistu Englannista", nainen hymähti hyväntuulisesti. Hän oli kotiutunut Englantiin yllättävän nopeasti ja vaivattomasti, eikä todellakaan jättäisi tätä taakseen vain hetken mielijohteesta. Totta kai hän välillä kaipasi takaisin perheensä luokse, mutta hän oli valmis siirtämään ajoittaisen koti-ikävänsä sivuun voidakseen todella tutkia, mitä Englannilla oli tarjottavanaan. Tähän asti hän oli vain saattanut yllättyä positiivisesti.
"Totta, totta", nainen naurahti pohtiessaan hevosia ja omistajia, joiden kanssa oli jo ehtinyt työskennellä. Ei siinä vielä tarpeeksi asiakkaita kokonaisen klinikan perustamiseksi ollut, mutta se oli jo alku. Sitä paitsi, hänellä ei ollut mihinkään kiire. Hän voisi hyvinkin työskennellä kevyttä päivää Rosings Parkin eläinlääkärinä ja nostaa pientä palkkaa, nauttien vapaista illoistaan. Ehkä hän jossakin välissä kaipaisi enemmän tekemistä käsilleen, mutta juuri nyt näin oli ihan hyvä.
"Mistä sinä unelmoit nuorempana?" Nainen kysyi päätään pienesti kallistaen. Hän halusi puolestaan kuulla hieman Klausista, kun oli jo kertonut itsestään ties kuinka paljon.

Klausin sydän hypähti. Evelynkö suunnitteli todella jäävänsä Englantiin? Mielenkiintoista, todella mielenkiintoista. Mies piilotti todelliset ajatuksena visusti ja hymyili toiselle vain iloisena. Ehkä hänellä olisi tulevaisuutta siellä. Typerä haaveilija.
”Mistäkö haaveilin? Ratsastamisesta, täydellisestä estehevosesta, olympialaisten voittamisesta, kansikuvapaikasta hevoslehdissä. Lapsena en ehtinyt paljon muuta ajatellakaan. Teininä kuvioon tulivat tytöt, tietenkin”, hän virnisti kun ei ollut voinut jättää sanomatta. Hän oli haaveillut parisuhteesta, vaan ei ollut koskaan saanut rakennettua mitään kestävää kenenkään kanssa. Sittemmin hän oli jo ehtinyt haudata ajatuksen ja tuudittautua siihen, että hyvällä tuurilla löytäisi edes silloin tällöin baareista yhdenyönjuttuja.
”Joskus ihan pienenä halusin ajaa formuloita”, hän naurahti typerälle toiveelleen.
”No, ainakin minulla on auto, ja muutama ylinopeussakko. Ehkä se riittää.” Hän puhui itsestään mieluummin liian vähän kuin paljon ja oli jo nyt sanonut tarpeeksi. Evelyn oli onneksi puhelias ja kertoi itsestään mieluusti. Hän kiritti taas vauhtia. Ehkä juoksu saisi ajatukset taas kulkemaan.
”Saako kukaan lapsuudenhaaveitaan toteutettua?” hän kysyi retorisesti laajan kysymyksen johon ei odottanutkaan varmaa ja lyhyttä vastausta. Hänen elämänsä oli ainakin mennyt ihan erilailla, kuin unelmissa. Jos hänelle olisi sanottu, että hän todella joskus istuisi vankilassa talousrikoksista, olisi hän nauranut. Nyt se oli vain tahra hänen historiassaan, iso tahra, jota hän ei osaisi selittää kenellekään.

Evelyn hymyili kuullessaan Klausin vastauksen. Niin, miehellä oli ollut melko selvät sävelet nuorempana, jos noista sanoista saattoi mitään päätellä. Vai että kansikuvapaikka hevoslehdissä? Se oli yllättävää, se naisen oli myönnettävä. Heitto tytöistä sai Evelynin virnistämään. Sellaistahan se oli. Ilkeät tytöt, häiritsemässä kunnianhimoisten kilparatsastajien unelmointia.
"Se on jo melko lähellä formulakuskia", nainen nauroi avoimesti. Hän oli aina ollut rauhallinen kuski, mutta valitettavasti samaa ei voinut sanoa kaikista muista hänen perheensä jäsenistä. Hän oli istunut useammankin aloittelevan formulakuskin kyydissä, jos ajotavasta saattoi jotakin päätellä.
"Tuskin, ainakaan ihan sellaisina, millaisina niitä on nuorena pitänyt", Evelyn vastasi juostessaan Klausin rinnalla. Hän ei ainakaan keksinyt yhtäkään tuttavaansa, jonka lapsuuden hullunkuriset haaveet olisivat toteutuneet. Toki joku saattoi lähteä sille alalle, mistä lapsena unelmoi, mutta ei sekään ollut yleensä ihan sellaista kuin unelmissa.
"Elämällä on tapana yllättää itse kukin", nainen naurahti lämpimästi. Joku viisas oli joskus sanonut, ettei elämää voinut suunnitella vaan se oli elettävä. Vuosien varrella Evelyn oli kallistunut samaan päätelmään, kun kaikki suunnitelmat olivat yksi toisensa jälkeen kariutuneet. Evelyn juoksi hetken kaikessa hiljaisuudessa, nauttien askelten tasaisesta rytmistä ja miehen seurasta. Aina ei tarvinnut sanoja, sillä joskus pelkkä yhdessäolo riitti. Milloin hänestä oli tullut niin syvällinen?
"Jos voisit elää yhden päivän elämästäsi uudelleen, minkä päivän valitsisit?" Nainen kysäisi kun ajatus pulpahti hänen mieleensä. Pieni hymy kareili yhä huulilla. Mikä olisi niin ihana muisto, että Klaus haluaisi kokea sen kaiken uudelleen? Hän todella halusi oppia tuntemaan vieressään juoksevan miehen paremmin, eikä mikään voittanut siinä tarkoituksessa vanhanaikaista mutta toimivaa kyselypeliä.

”En osaisi paremmin sanoa”, Klaus hymähti Evelynin sanoille elämän yllätyksellisyydestä. Elämä antoi ja elämä otti vaan se harvoin meni suunnitelmien mukaan. Oli opittava haaveilemaan realistisemmin jos aikoi saavuttaa edes osan haaveistaan. Tarkemmin ajatellen hän oli kyllä päässyt lähelle haaveitaan, mutta asiat olivat ajatuksissa aina enemmän ideaalitilanteita kuin tosielämää. Fantasioilla oli tapana muuttua tylsäksi arjeksi, mikäli unelmaansa pääsisikin toteuttamaan tosielämän puitteissa.
”Et sitten vaikeampaa keksinyt?” hän heitti kun toinen uteli elämän parasta päivää. Hän joutui miettimään aikansa. Hän muisti päivän, kun sai ensimmäisen oman poninsa, mutta siitä Evelyn jo tiesi ja se olisi tylsää. Hän muisti estekilpailujen voiton Butterfly-tammalla, mutta sekin oli tylsä. Hän muisti ensimmäisen rahakkaan keikan, jolloin oli uskonut tulevansa vielä joku päivä miljonääriksi. Siitä hän ei vain halunnut kertoa. Hän muisti, kun tapasi Roon ensikertaa. Se oli herätellyt elämäänsä kyllästyneen ja pettyneen miehen pitkäaikaisesta horroksesta ja palauttanut takaisin elävien kirjoihin.
”Valitsisin päivän, jolloin valmistuin lukiosta”, hän sanoi yllättäen ja loi hetkeksi katseen maahan kerätäkseen itseään.
”Muistan, miten onnellisia ja ylpeitä vanhempani olivat minusta.” Äänestä kuulsi katkeruus poikansa hylänneitä vanhempia kohtaan ja ehkä kaipuu aikaan, jolloin asiat olivat olleet paremmin. Klaus etsi hymyn huulilleen ja peitti ikävät tunteet näkyvistä.
”Tiedät, ettemme ole enää yhteyksissä. Joskus kaipaan sitä aikaa.” Klaus kiirehti askeliaan huomaamattaan. Oli helpompi juosta omaa historiaansa karkuun.
”Entä sinä? Minkä päivän sinä eläisit uudelleen?”

Evelyn vain kohautti harteitaan pahoittelevasti, kun Klaus kysyi, eikö hän keksinyt mitään vaikeampaa kysyttävää. Olisi hän varmasti keksinyt, jos olisi pysähtynyt miettimään, mutta ne kysymykset suuntasivat keskustelua monesti suuntaan, johon hän ei halunnut sitä viedä. Lähinnä siitä syystä, ettei hän itse halunnut vastata niihin kysymyksiin. Olisi julmaa pyytää jotakuta toista vastaamaan kysymykseen, johon ei itse keksisi vastausta.
Nainen nyökkäsi, kun kuuli Klausin vastauksen. Ehkä hän luki liikaa miehen vastauksesta, mutta hän piti sitä suurena luottamuksenosoituksena.
"Oletko koskaan ajatellut, että ottaisit heihin yhteyttä?" Evelyn tiedusteli pehmeällä, varovaisella äänellä. Hän ei tiennyt, mikä vanhemmat oli erottanut pojasta, joka vaikutti edelleen aavistuksen katkeralta. Hän ei halunnut Klausin olevan katkera. Hän halusi miehen olevan onnellinen.

Nainen joutui hetken miettimään omaa vastaustaan. Hän pysytteli miehen tahdissa pohtiessaan, mitä haluaisi jakaa Klausin kanssa. Kaiken, oli yksinkertainen ja rehellinen vastaus, mutta hän tiesi, ettei pystyisi siihen vielä. Ehkä ei koskaan.
"Minä eläisin uudelleen sen päivän, kun täytin kahdeksantoista", nainen myönsi hymyillen. "Juhlimme pienesti kotitilalla. Se päivä on aina jäänyt mieleeni yhtenä ihanimmista hetkistä perheeni kanssa, koska silloin kaikki oli vielä järjestyksessä. Paitsi hiukseni, ne näyttivät kamalilta", Evelyn nauroi muistellessaan punaisia latvoja ja pörröistä, olkapäille ulottuvaa hiuskuontaloaan. "Sen jälkeen hajosimme kukin omille teillemme, mutta löysimme takaisin yhteen monien mutkien kautta", hän selitti aavistuksen surullisella äänellä. Muut olisivat vaivatta pysyneet yhdessä, jos hän ei olisi rikkonut perheen rauhaisaa onnea.
"Sinun vuorosi kysyä vaikeita kysymyksiä", nainen naurahti huvittuneesti, työntäen siten kalvavan syyllisyyden pois mielestään. Menneisyydessä tehtyjen virheiden muistelu ei auttanut ketään.

Oli totta, että Klaus luotti Evelyniin enemmän kuin muihin. Hän ei ollut kertonut sitäkään vähää menneisyydestään koskaan kenellekään – ellei kännikeskusteluja samaan pöytään istuneen kantajuopon kanssa laskettu – ja asioiden ääneen sanominen kyllä helpotti jollakin tavalla. Hän vilkaisi naista tuon kysymyksen kuullessaan ja mietti hetken vastaustaan.
”Joskus. En voisi koskaan”, hän sanoi jättäen syyn roikkumaan. Ei hän ollut valmis kertomaan typeryyksistään täydellisen Evelynin edessä. Nainen oli niin ihana ja tuon historia niin puhtoinen, ettei hän ikinä voisi paljastaa omia synkkiä salaisuuksiaan tuolle. Hän jätti aiheen sikseen ja keskittyi naisen kertomaan omasta menneestään.
”Perheesi kuulostaa ihanalta”, hän hymyili ja hiljensi vauhtia taas. Alkoi tulla lämmin. Hillsin perheessä hän näki rakkautta, millainen oli kadonnut hänen elämästään aikoja sitten.
”Aloitan helpolla: monelta olet menossa tallille?” hän heitti kyllästyneenä jo ahdistaviin kysymyksiin siltä erää. Hymyilytti. Ehkä he voisivat lähteä yhdessä maastoon, vaikka hänen todella olisi pitänyt harjoitella kouluratsastusta. Valmentamaanhan hänet oli palkattu, eikä samoilemaan pitkin nummia ja metsiä.

Evelyn ei painostanut enempää, vaan antoi Klausin vastauksen jäädä sellaiseksi. Hän luotti siihen, että mies kertoisi joskus, jos kokisi sen tarpeelliseksi. Siihen asti hän voisi hyväksyä sen, ettei tietäisi syytä miehen ja tuon vanhempien välirikolle.
"Perheeni on", nainen myönsi pieni hymy huulillaan. Hän vaimensi pienen äänen, joka huusi pään sisällä, ettei hän ansainnut perhettä, joka rakasti häntä kaikesta huolimatta. Hän oli käynyt tätä keskustelua lähes kymmenen vuotta itsensä kanssa, mutta ei koskaan uskonut pääsevänsä pienestä ilkeästä äänestä kokonaan eroon, joten sen kanssa oli vain opittava elämään. Onneksi hän osasi jättää sen lausumat kylmät sanat huomiotta.
"Heti kun siltä tuntuu", Evelyn vastasi naurahtaen. "Ei minulla muutakaan tekemistä tänään ole", nainen myönsi hymyillen. Hänen päivänsä olisi tyhjä, ellei joku hevosista tarvitsisi hänen apuaan. Toivottavasti ei. Pysyisivät vain kaikki terveinä niin hän voisi olla iloinen, tyytyväinen ja työtön eläinlääkäri.
"Oliko tällä kysymyksellä jokin suurempi, syvällinen merkitys?" Nainen uteli kiinnostuneena. Hän oli jo ehdottamassa yhteistä maastolenkkiä tai edes kenttätyöskentelyä, mutta puri kieltään viime hetkellä. Antoi miehen puhua, kun oli aloittanutkin.

”Ehkä”, Klaus vastasi ja näytti hetken siltä, ettei hän aikonut jatkaa.
”Leikittelin ajatuksella yhteisestä maastoretkestä, vaikka kouluratsujahan minun kai pitäisi hevosista valmentaa”, hän naurahti ja laski katseen hetkeksi maahan. Olisi ollut helppoa puhua jaetusta kentästä, mutta hän kaipasi kahdenkeskistä aikaa ja kentällä heidän seuranaan saattaisi olla muitakin. Sitä paitsi hän harvoin pääsi maastoon.
”Sitä paitsi voisin ottaa sinut kyytiin, niin voisit säästää jalkojasi”, hän sanoi yrittäen kai saada sen kuulostamaan kehulta. Samalla hän tajusi heidän olevan juuri lenkillä. No jaa.
”Tai viettää aikaa kanssani kahden edes automatkan ajan.” Se oli epäsuora pyyntö ja toive, sekä suuri osoitus tunteista, joista Klaus ei osannut puhua.

Evelyn hymyili lämpimästi miehelle.
"Maastoretki piristää kouluratsujen mieltä ja tuo hyvää, virkistävää vaihtelua valmennukseen", nainen vastasi pieni virne huulille kohoten. Pelkkä kentällä pyöriminen sai hevosen kuin hevosen kyllästymään ja turhautumaan, joten maastoilusta oli hyötyäkin. Vaihtelu virkisti. Vaan tottahan se oli, että ei maastoon aina voinut lähteä, vaikka miten tekisi mieli. Mutta ehkä nyt edes kerran. Ei maailma siihen kaatuisi. Hän todella halusi yhteisen maastoretken.
"Kyllä kyyti aina kelpaa", Evelyn sanoi pehmeä hymy huulille kohoten. Juuri nyt mikään ei kuulostanut paremmalta idealta kuin automatka tallille yhdessä Klausin kanssa sekä mahdollisesti ihana, kahdenkeskinen maastoretki. Täydellinen aamu tuntui kääntyvän entistä täydellisemmäksi päiväksi, kun nainen ehti jo unelmoida yhteisestä ajasta Klausin kanssa.
"Erityisesti, jos se tarkoittaa enemmän aikaa sinun kanssasi", nainen lisäsi voimatta mitään itselleen. Naurahdus karkasi huulilta ja hän kiristi hieman tahtia. Nyt oli taas hyvä syy juosta reippaasti kotia kohden.

Klaus tiesi liian hyvin, että hevosia liikutettiin jo muutenkin paljon maastossa. Mutta mistä Corinne ei tietäisi, ei tuo voisi suuttua. Sitä paitsi Evelyn oli oikeassa, maastoilu teki hevoselle hyvää. He voisivat kyllä tehdä muutamat pohkeenväistöt, mikäli se jonkun sydäntä lämmittäisi.
”Se on sitten päätetty”, hän virnisti naiselle ja oli enemmän kuin onnellinen, että tuo halusi viettää aikaansa hänen kanssaan. Hän juoksi hetken hiljaisena Evelynin kiristettyä tahtia. Oliko tuolla tullut yllättäen kiire, vai kuvitteliko hän vain?
”Jos käyn kotona ja haen sinut kun saan tavarat kasaan?” hän ehdotti, vaikka he eivät olleet vielä lähelläkään kotia. Roo laukkasi onnessaan edellä eikä osoittanut merkkiäkään väsymyksestä.
”Otatko Fuegon mukaan?” Klaus kysyi miettien itse samaa Roon kohdalla. Lenkki taatusti saisi koiran nukkumaan, jos se jäisi yksin kotiin, mutta toisaalta se nauttisi tallilla olostakin.

Evelyn virnisti vastaukseksi, kun Klaus julisti maastolenkin olevan päätetty. Hän oli tyytyväinen, onnellinen suorastaan, mikä oli omalla tavallaan suloista ja naurettavaa. Se oli yksi maastoretki, ei mikään sen suurempi ja ihmeellisempi, mutta silti se sai lämpimän hymyn nousemaan naisen huulille. Hän oli pulassa.
"Käy loistavasti", hän vastasi Klausin ehdotukseen pirteällä äänellä. Hän halusi maastoon mahdollisimman nopeasti - ja samaan aikaan hän halusi tämän lenkin kestävän ikuisuuden. Ehkä oli turvallista vain todeta, että hän halusi viettää niin paljon aikaa Klausin kanssa kuin mahdollista. Kysymys koirasta sai Evelynin tuijottamaan hetken eläintä arvioivasti. Fuegolla oli edelleen virtaa, mutta ei enää liikaa. Se kyllä viihtyisi kotona siinä missä maastossakin.
"Fuegolle riittää tämä urheilu, joten se voi hyvin jäädä kotiin nukkumaan ja keräämään voimia, että jaksaa törmäillä ovenkarmeihin illalla", Evelyn vastasi, "ellet sitten aio ottaa Roota mukaan?" Fuego ei taatusti antaisi anteeksi, jos kaveri pääsisi tallille ja se jätettäisiin kotiin nukkumaan.

”Juuri sen vuoksi kysyin”, Klaus hymähti, ”mutta Roo pärjää myös kotona.” Saisivatpa olla kahden, hevosten kanssa toki, mutta ei ainakaan tarvinnut huolehtia kahdesta ympärillä pyörivästä karvapallosta samaan aikaan. Roo kun ainakin osasi olla yksin kiusankappale, kun pääsi hevosten kanssa maastoon. Se tuppasi jahtamaan kaikkea liikkuvaa, mikä piti Klausin kyllä varsin hereillä ja tilanteen tasalla. Kerrankin hän saisi keskittyä vain ratsastusseuraansa, minkä ajatteleminen sai hymyn huulille.
”Maastoratsastus kanssasi kuulostaa mukavalta”, hän sanoi hymyillen Evelynille. Mies suorastaan säteili, vaikka se ei välttämättä ollut niin näkyvää ulospäin. Hän otti kaksi sivuaskelta päästäkseen ihan naisen vierelle ja tarttui tuon käteen.

Evelyn hymyili. Ajatus maastosta ihan kahdestaan sai silmät tuikkimaan onnea, jota nainen ei edes yrittänyt peitellä. Miksei saisi näyttää onnelliselta? Hänen oli hyvä olla.
"En malta odottaa", nainen vastasi hymy huulillaan ja puristi kevyesti Klausin kättä. Se oli Evelynin tapa ilmaista tunteita, joista ei pystynyt tai suostunut puhumaan. Tasaisesta juoksuvauhdista huolimatta naista alkoi hengästyttää, joten hän hidasti kävelyyn suoden huvittuneen hymyn Klausille. Hänen pitäisi hetki tasata hengitystään tai juoksusta ei tulisi yhtään mitään.
"Minun pitää selkeästi alkaa juosta enemmän", Evelyn naurahti kun henki kulki taas vaivattomammin. Eihän hän voisi aina olla Klausia hidastamassa.
"Ketä mietit maastoratsuksi?" Evelyn kysäisi uteliaana. Hänellä ei ikinä ollut vaikeuksia päättää hevosta, kun omisti vain yhden. Klausilla oli lukuisia valmennettavia, joten tuolla oli myös vaihtoehtoja.

Klaus nauroi Evelynin sanoille huonosta kunnosta. Kyllä häntäkin hengästytti. Sitä paitsi siinä missä hän otti askelen, Evelynin piti ottaa kaksi. Oli kai sanomattakin selvää, että tuo hengästyi nopeammin. Hän oli jo sanomassa jotakin kliseistä, kuten ’olet täydellinen juuri tuollaisena’, mutta nieli sanansa ja tyytyi vain kävelemään naisen rinnalla.
”Socksia. Vaikka se todennäköisesti hötkyileekin ja vaatii vauhdikasta neliä. Mutta sinulla tai Lionheartilla tuskin on mitään sitä vastaan”, hän arvaili hymyillen. Ajatus kovasta vauhdista oli kuumottavaa, sillä kouluratsastajana Rosings Parkissa tunnettu estevalmentaja rakasti pohjimmiltaan nopeaa laukkaa ja lentämisen tuntua hevosen selässä. Socks olisi siihen varmasti oiva kaveri.

Ajatus kullanhohtoisista laiduntovereista kiitämässä nummien halki rinta rinnan sai hymyn vain levenemään. Klaus oli osunut oikeaan - hänellä ei ollut mitään kovempaa vauhtia vastaan. Lionheart rakasti vauhdikasta neliä vähintään yhtä paljon kuin omistajansakin, joten he kyllä nauttisivat kunnon nelistä.
"Vauhdikas neli sopii meille", Evelyn naurahti. Lionheart voisi jopa pysyä Socksin vauhdissa, vaikka ei ollutkaan yhtä kovassa kunnossa kuin aktiivinen kilparatsu. "Kunhan Lionheart vain olisi rauhallisempi kuin viime aikoina", nainen totesi päätään pudistellen. Viime kerroilla maastot olivat olleet lähinnä kaoottista sähellystä, kun ratsastaja oli halunnut säästellä hevosta, joka olisi vain halunnut juosta täysillä. Vaan Evelyninkin oli jo todettava, ettei orin kaatumisesta ollut jäänyt mitään vammoja, jotka haittaisivat hevosen elämää, joten ehkä oli aika antaa täysiverisen toteuttaa itseään ja painaa vauhdikkaasti nelistäen nummien halki. Socks olisi siihen kerrassaan täydellinen kaveri.

Klaus käveli Evelynin rinnalla reippaasti ja toivoi, että pääsisi jo tallille tuon kanssa. Mitään vikaa ei kävely- tai juoksulenkissäkään ollut, mutta hevosten selässä maailma oli astetta parempi paikka. Hän oikaisi heidän reittiään kohti kotiaan ja toivoi Evelynin olevan samaa mieltä. He saisivat liikuntaa vielä tallilla, joten ehkä pieni kiirehtiminen ei haittaisi.
”Eiköhän se rauhoitu, kun saa hetken juosta”, Klaus ehdotti vaikka tiesi vallan hyvin, miksi hevosta oli säästelty. Hän oli kuullut kurjasta kaatumisesta ja ymmärsi Evelynin ajatukset. Lionheart oli eläinlääkärin hevosena varmasti entistä tarkemmassa syynissä kuntonsa suhteen.
”Lupaan ottaa sinut kiinni jos lennät selästä”, hän virnisti ajatellen mielessään villiintyneen Lionheartin jättipukkia joka sysäisi Evelynin hänen syliinsä Socksin selkään. Kerrassaan hupaisaa.

Oikaisu ei haitannut Evelyniä lainkaan, sillä hän kaipasi jo yhteiselle maastolenkille. Lionheartin selässä kaikki oli aina paremmin, vaikka eipä täydellisestä kai enää ylemmäs päässyt.
"Eiköhän", Evelyn myönteli hymy huulillaan. Lionheartilla ei sentään ollut loputonta energiavarastoa, vaan saatuaan päästellä pahimmat höyryt ulos, ori rauhottui nopeasti. Hän mietti jo valmiiksi, kannattaisiko hevoselle laittaa satula vai ei. Siitä oli tullut ikuisuuskysymys hänen kohdallaan, sillä hän ei halunnut satulaa.
Nainen nauroi Klausin lupaukselle lämmintä, aidosti onnellista naurua, joka kumpusi syvältä sydämestä. Se olisikin näkemisen ja kokemisen arvoinen tilanne. Ehkä hänen pitäisi mennä ilman satulaa ja koettaa löytää sisäinen Jamiensa, joka voisi tuoda Lionheartista esille kaikki sen pimeät puolet, niin Klaus saisi mahdollisuuden toteuttaa lupauksensa. Pelkkä ajatuskin nauratti. Tosin niin taisi tehdä kaikki tänään.
"Kiitos", hän sanoi naurun laannuttua. "Ilmeisesti ritarillisuus ei ole vielä kuollut." Evelyn otti muutaman juoksuaskeleen kuin koetellen, vieläkö Klausista olisi juoksemaan loppumatka. Todennäköisesti miehestä oli, mutta hänestä ei. Päättäväisyys kantoi onneksi pitkälle.
"Mutta ehkä yritän pysyä selässä koko maaston ajan. Lionheart pian oppii, ettei sen tarvitse tehdä töitä, kun voi vain pukittaa minut maan tasalle", nainen virnisti. Hän voisi mielellään käpertyä miehen syliin jokin ilta sohvalla, mutta maastoon moinen ei ehkä sopinut.

Klaus oli ihan otettu, että Evelyn nauroi hänen vitsilleen. Ainakaan tuo ei käyttäytynyt epäkypsästi ja suuttunut epäsuorasta viittauksesta toisen mahdollisesti epävarmoihin ratsastustaitoihin. Hän tiesi vallan hyvin, miten mainiosti nainen ratsasti ja miten osasi tehdä hevosellaan temppuja joihin hänestä ei ikipäivänä olisi. Miten hän koskaan selviäisi Lionheartin kanssa, kun Evelyn lähtisi Lontooseen?
”Ehkä se on parasta”, Klaus nyökkäili ja jatkoi totisena, ”en usko, että refleksini ja nopeuteni todella riittäisivät laskeutumaan hevosen selästä ja vielä juoksemaan laskeutumisalustaksi. Olen vanha mies, ei minusta ole niin vaativaan suoritukseen.” Virnistys kohosi huulille väistämättäkin. Miksi hän ei osannut edes esittää vakavaa Evelynin seurassa, kun yleensä ei muuta ilmettä omistanutkaan?
”Mutta ehkä sinä otat minut vastaan kun Socks päättää hypähtää eri suuntaan kuin mihin olen menossa.” Hän juoksi mielellään toisen vierellä ja keskittyi hengittämistekniikkaan, jottei olisi ihan hengästynyt heti. Askel oli yllättävän kevyt.

Evelyn hymyili Klausille. Mies oli ihana! Häntä nauratti niin kovin, mutta juostessa ei sopinut ratketa nauramaan holtittomasti tai hän joutuisi seisomaan seuraavan viisi minuuttia paikoillaan tasaamassa hengitystään.
"Voin aina yrittää", Evelyn virnisti. Lionheart osasi monia temppuja, mutta lentävän ratsastajan alle asettuminen ei ollut yksi niistä. Olisikin ollut, niin ori olisi osannut jotakin fiksua kaiken turhan sijaan. Socks tuskin heittäisi Klausia yhtään mihinkään, joten ehkä moiselle taidolle ei ollut edes käyttöä. Paitsi silloin, kun Evelyn itse putosi. Hetken hän joutui keskittymään vain juoksemiseen ja hengittämiseen, ettei tuupertuisi niille sijoilleen. Fuego loikki riehakkaasti pellolta tielle vetäen lähemmäs parimetristä oksaa mukanaan. Evelyn naurahti katsoessaan koiransa menoa. Pitbull retuutti keppiä muristen matalasti mutta selkeästi innoissaan. Häntä vispasi puolelta toiselle ja kepin pää laahasi maata, kun koira loikki eteenpäin aarretta ylpeästi mukanaan kantaen. Hölmö otus.
"Kuinkakohan lujaa tuo luupää on juossut seinää päin, kun se on mennyt noin sekaisin?" Evelyn naurahti. "Tai ehkä se on pentuna pudonnut päälleen. En enää yllättyisi mistään."

Fuegon murina sai Klausin naurahtamaan. Tuo oli löytänyt kokoonsa nähden valtavan kepin, jonka maata laahaava pää oli näemmä kiinnittänyt Roon huomion. Musta koira hypähteli kepin toisen pään ympärillä ja oli hyökkäävinään sen kimppuun useita kertoja. Koirat olisivat vallan hyvin voineet olla veljeksiä, niin samankaltaisia ne olivat.
”Fuego on valloittava”, Klaus kehui eikä halunnut ajatella pahaa hieman pöhköstä koirasta. Hän hidasti kävelyyn heidän lähestyessä hänen kotiaan. Hengittäminen tuntui raskaalta.
”Taidan käydä suihkussa ennen lähtöä”, hän läähätti ja soi hymyn kanssaan lenkkeilevälle naiselle.
”Mutta lupaan olla nopea. Soitan kun lähden”, hän vakuutteli ja astui lähemmäs pysäyttääkseen naisen hetkeksi. Klaus hymyili toiselle ja painoi hellän, nopean suudelman huulille. Olipa hän nyt herkällä päällä. Tuntui pahalta erota Evelynistä edes siksi hetkeksi, että he kävisivät molemmat kotonaan.

Roon syöksähtely kepin pään ympärillä sai Evelynin pudistelemaan päätään. Hän ei tiennyt, ollakko iloinen siitä, että Fuego oli löytänyt sielunkumppanin vai surra sitä, että jonkun toisenkin koira oli hölmö. Ehkä pitäisi vain iloita.
"Kadut vielä noita sanoja, kun se tunkee kainaloosi keskellä yötä", Evelyn lupasi matalasti naurahtaen. Hän rakasti koiraansa järjettömästi, mutta ei voinut olla nauramatta eläimen hölmöydelle ja pentumaiselle innolle. Kai sitä nyt sai kutsua idiootiksi kaikella rakkaudella.
"Minäkin käyn suihkussa, joten ei kiirettä", nainen rauhoitteli tasatessaan hengitystään. Hän yrittäisi olla nopea ja tehokas, mutta tiesi kokemuksesta, että häntä joutui useammin odottamaan kuin hän odotti muita. Evelyn pysähtyi ja vastasi hellään suudelmaan, joka sai hymyn vain levenemään hänen kasvoillaan.
"Nähdään pian", nainen sanoi huultaan purren, kutsui Fuegon terävällä napautuksella luokseen ja lähti reippaasti kävellen taloaan kohti.