Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Evelynin sanat saivat Klausin hymyilemään leveästi. Tuo tarkoitti, että hän saisi vielä uudestaankin jakaa sängyn naisen kanssa. Se tuntui hyvältä ja hänestä oli edelleen outoa kuvitella, miten terveen ja aikuisen suhteen hän oli saanut kehiteltyä itselleen. Vaikka se olisikin vain väliaikaista, hänen piti olla ylpeä itsestään.
”Nähdään”, hän hyvästeli naisen lyhyesti ja jäi hetkeksi katsomaan tuon perään. Samalla hän yritti pitää Roon luonaan, sillä koira olisi mieluusti seurannut kaveriaan ja jäi uikuttamaan pettyneenä Klausin jalkoihin.

Klaus pysähtyi Evelynin talon edustalle mustan autonsa kanssa. Hän oli käynyt suihkussa, kiinnittänyt hiuksensa matalalle poninhännälle ja pukeutunut ratsastusvaatteisiin. Roo oli jäänyt kotiin nukkumaan tyytyväisen näköisenä riehakkaan lenkin jälkeen. Hän itse oli ollut pelkkää hymyä ja luonteensa vastaisesta yllättänyt itsensä laulamasta yksikseen. Se oli eriskummallista, eikä hän voinut syyttää kuin lämmenneitä välejään Evelyniin. Hän ei tiennyt mihin soppaan oli lusikkaansa laittamassa, mutta yhtä kaikki, siinä hän odotti naista saapuvaksi. Hän oli soittanut tuolle jo aiemmin lähtiessään ja toivoi, ettei joutuisi odottamaan ihan tuskaisen kauaa. Ymmärsihän hän, että naiset käyttivät enemmän aikaa laittautumiseen ja muuhun kuin miehet. Evelyn ei kuitenkaan ollut koskaan vaikuttanut niin pinnalliselta kuin monet muut, tunteja meikkiinsä käyttävät naiset.

Evelyn oli suunnannut suoraan suihkuun päästyään sisälle. Hän oli hokenut kokoajan itselleen, että pitäisi kiirettä, mutta silti Klausin soitto tuli silloin, kun hän vasta kiskoi tummanharmaaruudullisia ratsastushousuja jalkaansa. Hän laittoi vauhtia liikkeisiinsä, veti nopeasti päälleen valkoisen pikeepaidan, laittoi hiuksensa sotkuiselle nutturalle ja nappasi tallikassinsa mukaan. Siellä kulkivat näppärästi kypärä, ratsastussaappaat, hanskat ja kaikki muu mahdollinen, mitä hän saattoi kaivata tallilla. Fuego jäi tyytyväisesti nukkumaan sohvalle kun hän kiisi ulos ovesta avaimet ja kännykkä kourassaan.

"Anteeksi, olen hidas", hän pahoitteli noustessaan mustan auton kyytiin. Suihkusta virkistynyt nainen painoi kevyen suukon miehen huulille ja sipaisi nutturalta karanneen kostean hiussuortuvan korvansa taakse. Hän joutuisi kuitenkin korjaamaan kampaustaan ennen kuin vetäisi kypärän päähänsä, joten mitäpä pienistä. Hän ei ollut edes vaivautunut meikkaamaan, vaan tallillehan sitä oltiin menossa.
"Fuego oli aivan puhki. Se jäi nukkumaan sohvalle edes tajuamatta, että lähdin", Evelyn kertoi huvittuneesti naurahtaen. "Onnistuit sitten kuitenkin väsyttämään sen", hän virnisti muistaen aiemmin käydyn keskustelun moisen tehtävän mahdottomuudesta.

Klaus hymähti Evelynin kiirehtimiselle eikä ehtinyt vastata mitään, ennen kuin oli saanut kaivatun, huulia polttelevan suukon. Hän painoi kaasua ja auto lähti liikkeelle sulavasti.
"En odottanut kauaa. Sitä paitsi oma vikani, kun olin niin nopea", hän sanoi pitäen katseen suurimman osan ajasta tiessä ja muussa liikenteessä Evelynin vilkuilun sijaan. Hänellä oli kai ollut niin kova kiire nähdä toinen taas, ettei hän ollut osannut ajatella aikaa. Mies naurahti toisen seuraaville sanoille.
"Eiköhän se olisi jäänyt nukkumaan muutenkin", hän virnisti mutta uskoi, että lenkillä oli ollut jotakin vaikutusta.
"Entä sinä, oletko nyt ihan poikki kun laitoin sinut juoksemaan?"

Ehkä olisi, ehkä ei. Fuegosta ei koskaan voinut tietää varmasti. Uros oli ainakin saanut kunnolla liikuntaa, joten illalla se joko kävisi nukkumaan tyytyväisenä ja raukeana - tai juoksisi ympäri taloa riehakkaana, kun oli ehtinyt ladata akkunsa päivän aikana.
"En niin poikki kuin voisin olla", nainen naurahti. Hän ei ollut joutunut juoksemaan pää kolmantena jalkana pysyäkseen Klausin tahdissa, joten kyllä hän pärjäisi. Lisäksi ajatus maastosta sai jaloissa tuntuvan väsymyksen unohtumaan. "Tosin ilman satulaa en kyllä lähde maastoon", hän lisäsi huvittuneena. Jalustimista saisi sentään tukea ja apua nelistämiseen. Hän epäili, ettei jaksaisi pysytellä kevyessä istunnassa ilman jalustimia kovinkaan kauaa. Miksi hän olikaan jättänyt Lionheartin lännensatulan Yhdysvaltoihin? Siinä olisi mukava istua eikä tarvitsisi keventää ravissa.
"Oliko sinulla mielessäsi jo jokin tietty maastoreitti?" Evelyn uteli pieni hymy huulillaan. Hän rakasti Rosings Parkin maastoja, mutta erityisesti nummilla samoilusta oli nopeasti tullut hänen suosikkiajanvietettään.

Evelynin hyväntuulisuus oli ihanaa. Klaus ei ollut koskaan tavannut niin positiivista ihmistä, eikä hän tiennyt, mistä nainen sen kaiken ammensi. Hän viihtyi tuon seurassa, sillä koki itsensä hyväksytyksi ja ilmapiirin avoimeksi. Vaikka molemmat toistensa tietämättä piilottelivatkin menneisyyden haamujaan.
”Ei oikeastaan. Olen viihtynyt paremmin kentällä ja maneesissa”, hänen oli myönnettävä, vaikka asia varmasti olikin selvä. Hän oli treenannut tallin kouluratsuja kurinalaisesti, kuten kouluvalmentajalta vain saattoi odottaa. Muutamia hassuja loppukäyntejä lyhyillä maastolenkeillä laidunten ympäri tuskin laskettiin.
”Enkä usko, että maastoesteitä lasketaan kouluharjoitteluksi”, hän hymähti ja laski hetken mielijohteesta vaihdekätensä Evelynin reidelle. Tallipiha alkoi jo siintää edessä ja Klaus piti vauhdin hiekkatiellä maltillisena. Eihän hän halunnut säikyttää mahdollisia vastaantulevia hevosia.
”Mihin sinä suuntaisit?”

Evelyn nyökkäsi ymmärtäväisesti. Niin, Klaus oikeasti teki töitä hevosten kanssa eikä vain viettänyt aikaa, kuten hän. Oliko se nyt ihmekään, jos Klaus ei ollut etsimällä etsinyt toinen toistaan ihanampia maastoja? Hänellä ei muuta ollutkaan kuin aikaa ja keskittymiskyvytön hevonen, joten maastoilusta oli tullut enemmänkin sääntö kuin poikkeus heidän päiviensä ohjelmassa. Kyllä he välillä väänsivät kentällä tai maneesissa jotakin kouluratsastusta etäisesti muistuttavaa, mutta ne päivät olivat harvassa.
"Eivät ne ihan taida sitä olla", Evelyn naurahti lämpimästi maastoesteille. Miehen kosketus sai hymyn vain levenemään. Tällaisella hymyilyllä hänen kasvonsa pian halkeaisivat kahteen osaan.
"Nummille, suuntaisin aina nummille", hän myönsi iloisesti. Jos hän sai päättää, hän lähtisi mutkitteleville poluille kiipeämään ylös ja alas ruohoisia mäkiä ja ihailemaan kauniita maisemia raikkaan tuulen puhaltaessa ympärillä.
"Tallille on oikeastaan mukava tulla autolla. Varo vain, joudut pian kuljettamaan minua useamminkin", Evelyn naurahti ja kurotti painamaan suukon miehen suupieleen, kun auto oli siististi parkissa. Ei hän nyt kuskia sentään halunnut häiritä.

”Nummille siis”, Klaus hymähti ja kaarsi tallin parkkipaikalle. Hän pysäköi auton ja sammutti sen. Ilmastointi lakkasi puhaltamasta ja hän saattoi jälleen antaa kaiken huomionsa Evelynille. Suukko sai kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin ja hän puristi ennen autosta nousuaan naisen kättä. Oli ihan uskomatonta, miten he olivat löytäneet toisensa.
”Ei minua haittaisi. Melkein sama matkahan meillä on”, Klaus vastasi toisen varoitukseen ja oli vain iloinen, jos saisi viettää aikaansa enemmän Evelynin kanssa. Hän toki tuli itse usein myös jalan, mutta eiköhän Evelyn siihenkin suostuisi kun niin hyvin pysyi hänen perässään jo aiemmin. Klaus lähti kävelemään parkkipaikalta.
”Haetaanko hevoset heti?” hän kysyi ja tiiraili ruunalaitumelle, missä lempeä Socks laidunsi. Hän ei löytänyt kullanhohtoista ratsuaan mistään, mutta se saattoi olla metsikön takana. Hän näki Lionheartin sekä kimon Ivoryn laiduntavan puiden varjossa. Sieltä Sockskin varmasti löytyisi.

Evelyn virnisti, kun maastoreissun suuntakin oli päätetty. Nummilla voisi etsiä hyvää, mukavaa reittiä lukuisten joukosta. Siellä riitti polkuja, joita pitkin ratsastaa. Hän saattoi jo lähes nähdä ne mielettömät maisemat, joita nummilta aukesi. Hän nousi autosta ja heitti mustan, näppärän kokoisen urheilukassinsa olalleen.
"Muistan tuon syksyllä, kun vettä sataa kaatamalla", nainen naurahti. Tähän asti hän oli aina kävellyt tai pyöräillyt matkan tallille, mutta autokyyti silloin tällöin ei kuulostanut pahalta. Eihän matka jalkaisinkaan ollut pitkä, mutta sateessa siitä tuli nopeasti epämiellyttävä.
"Haetaan vain", Evelyn vastasi iloisesti vilkaisten hevosten suuntaan. Riimut olisi pakko hakea tallista, mutta muutoin matka laitumelle taittui suorinta mahdollista tietä. Hän oli jättänyt kassinsa Lionheartin varusteiden luokse siinä samalla.
"Onneksi ne eivät ole kaukana", Evelyn sanoi hyväntuulisesti katsoessaan laiduntavaa oriaan. Lionheart tuntui saaneen ystäviä kaikista laidunkavereistaan, sillä hän oli yllättänyt orin rapsuttamassa milloin kenenkin säkää. Nainen käveli riimunnaru toisessa kädesssään laitumelle, otti muutaman askeleen kauemmas portista ja vihelsi kuuluvasti. Lionheartin pää kohosi hetkessä, korvat kääntyilivät valppaasti ja paikallistettuaan omistajansa, ori hirnahti kuuluvasti ponkaisten lähes paikaltaan vauhdikkaaseen laukkaan. Hevonen pukitti muutaman kerran oikein komeasti ennen kuin hidasti hullunkuriseen raviin, jossa heitteli etujalkojaan korkealle ja nyökytteli innoissaan päällään. Orin riekkuminen oli saanut muunkin lauman havahtumaan ja uteliaimmat olivat lähteneet seuraamaan kullanhohtoista hevosta.
"Hei hölmö", Evelyn nauroi kun ori pysähtyi höristen hänen eteensä. Lionheart töni päällään omistajaansa rapsutuksia kerjäten. "Pääset maastoon", nainen kertoi hevoselle, joka vain hörisi ja pärskähteli puskiessaan omistajaansa päin. "Varoppa nyt vähän, olet ihan liian iso tulemaan syliin", nainen torui ja työnsi hevosta sivummalle, vilkaisten Klausin suuntaan onnellinen hymy huulillaan.

Klaus katseli hevosia laitumen portilta. Hänellä ei ollut hajuakaan, tulisiko Socks kutsusta. Evelynin vihellys sai useammankin pään nousemaan ruohosta. Kultainen Lionheart laukkasi näyttävästi omistajansa luo ja sitä seurasivat myös nöyrä Ivory ja Klausin onneksi vähän jäljessä Socks. Irlantilainen ravasi portille kai vailla leikkikaveria ja aidan toiselle puolen astunut mies sai sen kiinni hetkessä. Mikä tuuri, yleensä hän oli tallustanut laitumelle hakemaan hevosta. Socks oli jo tunkemassa aidasta läpi, niin innoissaan se oli lähdössä töihin. Klaus heilautti narua saaden hevosen peruuttamaan pää korkealla. Se ei oikein tuntunut hyväksyvän ihmisen pomotusta, mutta suostui olemaan jyräämättä taluttajaansa. Klaus avasi laitumen portin ja antoi toisten mennä ensin. Samalla hän yritti pitää Ivoryn kauempana, mikä ei ollut vaikeaa. Kimo ei edes yrittänyt ulos, mikä helpotti hänen työtään. Klaus siirtyi Socksin kanssa portista ulos ja piteli vauhdikkaan ja leikkisän oloista oria samalla kun sulki huolellisesti porttia. Hän lähti taluttamaan oria tallia kohti joutuen pyöräyttämään sen useammalla voltilla, kun vauhtia alkoi olla liiaksi.

Evelyn piteli hevosta paikoillaan sen hetken, että Klaus sai avattua portin. Onneksi Lionheart ei ollut jyräämässä hänen ylitseen vaan enemmänkin hänen syliinsä, joten muutama oikein ajoitettu kyynärpää ryntäille sai hevosen ymmärtämään, että välimatkaa omistajaan pitäisi pitää.
"Sillä taitaa olla virtaa", Evelyn totesi vilkaistessaan olkansa yli Socksia. Lionheart kulki innokkain, energisin askelin, mutta kunnioitti Evelynin vaatimaa tilaa eikä repinyt mihinkään suuntaan. Hyvä poika. Kerrankin se osasi käyttäytyä, vaikka kaveri olikin vieressä villitsemässä.
"Taidan viedä tämän hölmön karsinaan", Evelyn pohti vilkaistessaan hevosta, joka kulki pää korkealla ja hirnui tervehdykseksi nähdessään muita hevosia. "Ehkä se malttaa siellä keskittyä varustamiseen yleisen häiriköinnin sijaan", nainen totesi astuessaan sisään talliin. "Yritän laittaa sen reippaasti kuntoon", Evelyn lupasi kääntyessään pitkälle tallikäytävälle, jonka varrella Lionheartin karsina oli.

Ori pyöri ympyrää karsinassaan, kun hän suuntasi hakemaan harjoja. Onneksi hevonen ei ollut sotkenut itseään pahasti, joten hän saattoi vain harjata sen nopeasti. Lionheart oli juuri niin touhukas kuin yleensäkin ja harjasi varastamallaan pölyharjalla Evelynin selkää, kun nainen puhdisti orin kavioita. Ori heitti harjan komeassa kaaressa käytävälle Evelynin komentaessa hevosta irrottamaan siitä. Päätään pudistellen nainen nosti kovia kokeneen harjan ja vei sen muiden mukana varustehuoneelle. Ei hän voinut hevosta oikein toruakaan, itsehän oli käskenyt oria jättämään harjan rauhaan.
"Missä vaiheessa olette?" Evelyn kysäisi Klausilta tasapainotellessaan Lionheartin varusteita sylissään.

”No, tämä nyt on tällainen”, Klaus naurahti vähätellen, kun kultainen ori pyöri narun päässä. Socks oli energinen ja sillä oli tapana testata ratsastajansa. Hän ei jaksanut vielä edes ajatella, millainen se olisi ratsastaa. Kyllä hän pärjäisi. Klaus nyökkäili Evelynille mutta ei vastannut, kun tuo suuntasi Lionheartin kanssa sen karsinalle. Hän itse ajatteli valita pesukarsinan, mihin hevosen saisi fiksusti kiinni. Mies nouti harjat satulahuoneesta ja palasi lattiaa kuopivan orin luokse. Hän komensi sitä tiukasti, mikä kyllä lopetti epätoivotun toiminnan mutta sai hevosen ilmeisesti punomaan uusia jekkuja hänen päänsä menoksi. Hän alkoi harjata siistiä, kellertävää karvaa ihaillen sen intensiivistä väriä. Jotkut hevoset vain kiinnittivät huomiota upean värinsä vuoksi, kuten Socks ja Evelynin upea Lionheart.

”Haen vaan varusteet”, Klaus vastasi ja kiri vauhtiaan. Hän oli unohtunut harjailemaan Socksia turhankin kanssa. Mies palautti harjat paikalleen ja haki Socksille suojat, satulan ja suitset. Ei hänellä kauaa menisi varustaa hevosta. Hän heitti satulan selkään, laski suojat pesukarsinan seinän vierelle hetkeksi ja suitset koukkuun käytävällä. Hän haki satulalle oikean paikan, suoristi huovan ja kiinnitti vyön. Hän kumartui pukemaan hevoselle suojat varmuuden vuoksi ja siirtyi sitten suitsiin.
”Valmista?” hän huikkasi käytävälle ja painoi kypärän päähänsä. Socks seisoi valppaana valmiina maastoretkelle. Klaus taputti sen lihaksikasta kaulaa hymyillen. Hevonen tökki häntä turvallaan malttamattomana.

Evelyn heitti nopeasti Lionheartille satulan selkään ja kiinnitti suitsien hihnat. Hän palasi varustehuoneelle, vaihtoi tennarit ratsastussaappaisiin ja aukaisi hiuksensa, laittaakseen ne matalalle poninhännälle. Saatuaan kypärän päähän ja hanskat taskuun, saattoi hän napata orin vaaleansiniset suojat mukaansa.
"Hetki pieni", Evelyn vastasi Klausin udellessa, joko he olivat valmiita. Lionheartille ei voinut laittaa suojia kuin vasta viime hetkellä, koska orin mielestä niiden irrottaminen oli parasta huvia ikinä. Nainen laittoi suojat nopeasti ja piteli samalla hevosen päätä kaukana niistä. Nyt ei ollut leikin aika.
"Valmista", hän huikkasi ja aukaisi karsinan oven. Lionheart oli heti lähdössä ja lähes käveli hänen ylitseen. "Herra on hyvä ja odottaa", nainen komensi työntäen hevosen takaisin karsinaan. Uusi yritys meni jo paremmin. He suuntasivat sivuovia kohden Socks oletettavasti edellään.

Evelyn pysäytti Lionheartin pihalle ja laski jalustimet. Hän joutui muutamaan kertaan komentamaan oria, joka pyöri ympyrää ja keskittyi kaikkeen muuhun paitsi olennaiseen. Lopulta orin kaviot pysyivät maassa riittävän pitkään, jotta Evelyn saattoi ponnistaa itsensä selkään. Lionheart oli heti lähdössä liikkeelle, mikä sai Evelynin huokaisemaan. Ori selkeästi imi itseensä Socksin vallatonta energiaa.
"Saa nähdä mitä tästä tulee", Evelyn naurahti kun Lionheart yritti jälleen kerran sännätä eteenpäin jossakin omakeksimässään askellajissa, joka sekoitti taitavasti käyntiä ja ravia. Hän päästi hevosen käynnissä kulkemaan tarhojen ohi vievää polkua, joka veisi lyhyen metsäpätkän jälkeen nummille. Ori pärskähteli ja heitteli päätään, koettaen aina silloin tällöin ottaa muutaman askeleen ravia käynnin sekaan. Evelyn haki edelleen tuntumaa hevoseen satulan kanssa, koettaen löytää jaloilleen oikean asennon. Olipa hankalaa, kun oli jalustimet.
"Minun pitäisi todella ratsastaa enemmän satulan kanssa", nainen totesi päätään pudistellen, kun korjasi vasemman jalustimen lähemmäs varpaita. Miten sitä saattoikin unohtaa niin perusasiat kun ei hetkeen käyttänyt aktiivisesti satulaa? Totuuden nimissä hänen hetkensä oli kestänyt lähemmäs kolme vuotta, joten ehkä se selitti.
"Miltä Socks tuntuu?"

Klaus talutti elämäniloa pursuavan raudikon tallin sivuovesta ulos Evelynin ja Lionheartin edellä. Ori syöksähti ovesta taluttajansa edelle silkkaa energiaansa ja sai Klausin kompuroimaan ja kiroamaan. Hemmetin hevonen. Socks pysähtyi tasajaloin pihalle tehokkaasta ohjan nykäisystä ja tarkkaili ympäristöä hyvin valppaana. Puoliverinen tuntui tärisevän intoa ja se aisti pääsevänsä pian maastoon. Klaus heilautti itsensä selkään kun ori kerrankin oli paikallaan ja etsi istuntaa sen harjoittaessa parhaita tanssijan taitojaan. Mies kannusti ratsun käyntiin kohti nummille vievää polkua ja pyöritteli huvittuneena päätään Evelynin sanoille. Tuo ei olisi voinut sanoa paremmin.
”Minun pitäisi varmaan kokeilla ilman”, hän hymähti tasapainotellessaan hypähtelevän ratsunsa selässä. Socks olisi enemmän kuin mielellään edennyt jo vauhdikkaammin.
”Eloisalta”, hän vastasi kun ei osannut kuvailla allaan tärisevää energiapommia yhtään paremmin. Mies painoi kantapäänsä alas ja pidätti hevosen intoa painollaan tehden jatkuvasti puolipidätteitä ohjalla. Se tuntui hillitsevän Socksia vain hetkellisesti, askellajin säilyessä hypähtelevänä ja tahdittomana.
”Taitaa olla ihan aiheellista suunnata nummille. Socksille tekee hyvää purkaa energiaansa.”

Evelyn virnisti.
"Kannattaa, se on varsin virkistävää", nainen naurahti ja taputti hevosen kaulaa, kun ori malttoi ottaa viisi kokonaista käyntiaskelta ilman ylimääräisiä loikkia tai steppaamista. Lionheart kulki lyhyin, terävin liikkein kuin odottaen, koska voisi ponnistaa täyteen vauhtiin. Evelyn huokaisi. Hevonen oli kerrassaan hömelö. Kuvitteliko ori oikeasti, että se saisi laukata metsän halki? Koko ajatus oli ihan hullu. Todennäköisemmin Lionheart tunnisti reitin ja tiesi, että nummien auetessa pääsisi laukkaamaan ja intoili jo valmiiksi.
"Ne ovat oikein taitavia patoamaan energiaansa. Luulisi, että suurella laitumella riekkuminen rauhottaisi niitä, mutta tuntuu, että se menee päinvastoin", Evelyn totesi pidättäessään jälleen kovemmalla kädellä Lionheartia. Hevonen heitteli päätään protestiksi. Orin mielestä käynti oli täysin turha askellaji. Olisi nyt edes ravattu!
"Onneksi koirat eivät lähteneet mukaan. En edes halua kuvitella, miten Fuegon säntäily olisi ruokkinut tämän tanssahtelua", Evelyn mutisi korjatessaan sivusuuntaan liikkuvaa hevostaan. Lionheart tanssahteli ravinsekaisessa käynnissä milloin eteen, milloin sivulle, ja Evelyn pudisteli päätään korjatessaan energisen orin kulkusuuntaa.

Evelyn oli oikeassa. Hevoset onnistuivat laidunkauden aikana keräämään päivittäin energiaa enemmän kuin pienemmissä tarhoissa ulkoillessaan.
”Ne laiskottelevat laitumella ja syövät ruohoa. Vähemmästäkin kerää virtaa”, Klaus ehdotti tietämättä, mistä moinen mahtoi johtua. Hän mietti, kuinka viisas idea oli lähteä kahden energisen hevosen kanssa maastoon, mutta olivathan he molemmat taitavia ratsastajia. Sitä paitsi, siitä ei olisi tullut mitään, jos hän olisi jäänyt Socksin kanssa tuuppaamaan koulua kentälle.
”Ne unohtaisivat sinut kokonaan ja menisivät omia menojaan, kaverukset”, hän naurahti ajatukselle Fuegosta Lionheartin jaloissa. Roo olisi vain syöksynyt saaliseläinten kimppuun – tai kuviteltujen sellaisten – ja todennäköisesti ajanut hevoset hulluiksi jatkuvilla syöksyillään pidempään heinikkoon tai metsään. Onneksi koirat oli väsytetty lenkillä ja ne toivon mukaan nukkuivat onnellisina kotonaan.
”Täällä me pian samoillaan Lionheartin kanssa kahden, kun hylkäät meidät”, Klausin oli sanottava kevyen hymyn kera. Hänelle tulisi ikävä, ja niin tulisi varmasti Lionheartillekin. Evelynin Lontoon matka vaikutti häneen enemmän, kun hän oli ajatellut. Hän kaipasi naista jo nyt.

Evelyn hymähti Klausin ehdotukselle huvittunut hymy huulillaan. Ehkä niin. Pitäisi kysyä joltakin omistajalta, jonka hevonen laidunsi tammalaumassa, oliko heidän hevosensa rauhallisempi. Chove ainakin juoksutti laumaansa, joten ne eivät vain syöneet ja keränneet virtaa. Ruunat ja orit eivät tainneet saada moista liikutusta, sillä lauma harvoin laukkaili päättömästi sinne tänne.
"Voi olla", Evelyn naurahti. Fuego olisi hetken jaksanut roikkua Lionheartissa ja sitten se olisi keksinyt hippaleikit Roon kanssa, joten ei koirasta olisi kauaa harmia ollut. Paitsi kun Lionheart olisi ehdottomasti halunnut osallistua hippaan tajuamatta, että oli monin verroin suurempi leikkijä kuin nelijalkaiset ystävänsä.
"Tiedän, olen julma, kun hylkään teidät kaksi. Miten te selviätte?" Hän naurahti ja hymyili lämpimästi Klausille. Lionheart hörisi Socksille. Ehkä se kertoi jotakin katalaa suunnitelmaansa saada lenkkiin vauhtia toiselle orille. "Mutta tulen takaisin ennen kuin huomaatkaan", Evelyn lupasi lämmin hymy yhä huulillaan. Hän ei ollut lainkaan huolissaan hevosestaan, sillä tiesi sen pärjäävän Klausin kanssa mainiosti. Hän ikävöisi molempia, se kuitenkin oli selvää.
"Ainakin sinulla on aikaa harjoitella Belgiaa varten, kun minä en ole häiritsemässä sinua", Evelyn virnisti.

Evelynin sanojen jälkeen Klaus yritti esittää edes vähän loukkaantunutta, mutta toisen nauru ja lämmin hymy sulattivat hänet heti. Ei hän voinut edes halutessaan olla toiselle vihainen, ei ollenkaan. Lionheart sai Socksinkin hörisemään, eikä Klausin ajatukset olleet kaukana naisen mietteistä. Ehkä hevoset todella punoivat jotakin juonia. Se oli turhaa inhimillistämistä, mutta minkä ajatuksilleen mahtoi.
”En ole antanut sinun häiritä aiemminkaan”, Klaus virnisti takaisin ja suoristi sivuaskelia kipittävää ratsuaan. Socks tunsi varmasti reitin nummille ja se tiesi, mitä silmänkantamattomiin jatkuva kanervikko mäkineen tarkoitti. Se taisteli pidätteitä vastaan, nyt ehkä hieman laiskemmin kuin aiemmin. Metsäpolku ei ollut omiaan kiitolaukkaan, joten raudikko saisi vielä odottaa.
”Kenelle minä sitten kerron, jos Nox tekee jotain typerää tai on ihan uskomattoman loistava?” Klaus kysyi retorisesti ja kannusti metsän kasvillisuutta suuhunsa havittelevaa oria keskittymään vain kävelyyn. Hänkin odotti jo nummia, eikä alla neliin valmistautuva nelijalkainen auttanut.

"Tässähän minä taas häiritsen", Evelyn naurahti. "Houkuttelin sinut maastoon tunnollisen kenttätyöskentelyn sijaan", nainen jatkoi ilkikurinen virne huulillaan. Ehkä hän ei ollut oppinut mitään vuosien varrella vaan oli edelleen yhtä taitava houkuttelemaan muita huonoille teille kuin ennenkin. Tosin maastoon lähteminen nyt ei vielä ollut järin huono asia, varsinkaan, kun hevonen oli niin täynnä virtaa kuin Socks tuntui olevan. Hevonen olisi vain turhautunut kentällä.
"Ehkä sinun pitää soittaa herra Moralesille", nainen ehdotti hyväntuulisesti, vaikka kysymys olikin ollut retorinen. Hän oli opetellut hevosten omistajat ulkoa, jotta olisi varautunut kaikkeen, jos joutuisi joskus hoitamaan yhtä Rosings Parkin hienoista hevosista. Tähän mennessä työt olivat olleet helppoja - lämmön mittaamista, ontumisen tutkimista ja muita pieniä, vaarattomia tutkimuksia. Hän ei halunnutkaan joutua leikkaamaan yhtäkään hevosta ähkyn takia tai tekemään mitään muutakaan sen suurempaa. Hemingwayn onnettomuudessa oli jo ollut ihan tarpeeksi.
"Mitä luulet, olisiko ravi omiaan tähän kohtaan?" Nainen kysäisi leikitellessään jälleen palominon orin kuolaimella. Hevonen tuntui aktiivisesti etsivän mahdollisuutta paeta kuolaintuntumaa ja rynniä eteenpäin (tai sivulle) ilman ratsastajan vastustusta. Mokoma ylienerginen hölmö. Evelyn piti pohkeensa kevyesti kiinni hevosen kyljissä, jotta se pysyisi suorana eikä lähtisi tanssahtelemaan sivulle. Ori korskahti ja heitti etupäätään ylemmäs kuin loikatakseen eteenpäin ja ryöstääkseen hallitsemattomaan laukkaan, mutta tyytyi laskemaan kavionsa takaisin maahan ja jatkamaan matkaa kiireisin askelin kun ratsastaja otti hevosen jälleen paremmin kuulolle muutaman askeleen pohkeenväistöjen kautta.

”Onneksi en osallistu kilpailuun Socksilla”, Klaus naurahti ja tunsi hetken huonoa omatuntoa Jamieta kohtaa. No, ehkä se yksi kerta ei hevosen koulurataa pilaisi. Hän oli sitä paitsi paljon mieluummin nyt Evelynin kanssa maastossa, ja kärsisi sitten seuraukset myöhemmin, jos niitä tulisi. Sitä paitsi hän ehtisi kyllä ottaa muutamat kouluharjoitukset kentällä myös maaston jälkeen, jos Socks tuntuisi siltä.
”’Herra Morales, hevosenne pelästyi tänään koiraani, kun se juoksi kentälle varoittamatta’, kyllä, näen tämän keskustelun mielessäni”, Klaus pyöritti huvittuneena päätään ja toivoi, että selviäisi viikon ilman jatkuvaa taustatukea Evelyniltä. Ja kyllähän hän selviäisi, kunhan pelleili. Mies myöntyi raviehdotukseen, vaikka todennäköisin tulos olisi neliin ryöstävä tähdenlento. Socks näytti jo nyt ottavan mittaa Lionheartista ja pyrki kilpailemaan sen kanssa. Se ei tarkoittaisi mitään muuta kuin kovasti juoksevaa hevosta nopeammissa askellajeissa. Hän puristi kevyesti pohkeillaan ja odotetusti Socks ampaisi raviin pää korkealla, sillä olisi mieluusti juossut pidätteiden läpi vähän kovempaakin. Klaus yritti keventää ravissa, jonka tahti rikkoutui välillä sivuaskeliin tai hypähtäviin laukannostoihin, jotka jäivät vain yrityksiksi hänen pidättäessä hevosta parhaansa mukaan. Sillä hetkellä tilanne oli kaukana romanttisesta yhteismaastosta, josta hän oli ehkä haaveillut aiemmin. Eipä sillä kai niin väliä ollut.
”Socks ei tunne käsitettä ravi”, hän naurahti jatkaen yhä tahdin etsimistä.

Evelyn nauroi vapautuneesti Klausin kehittäessä kuvitteellista keskustelua Noxin omistajan kanssa. Miehellä oli pointti. Tuollaisia puheluita ei soitettu hevosen omistajalle, jos halusi ratsastaa hevosta jatkossakin. Ehkä miehen pitäisi vain kirjata kaikki tarinat ylös ja kertoa ne hänelle kun hän palaisi. Hän voisi kuunnella Klausin miellyttävää ääntä tunteja kyllästymättä. Mies voisi todennäköisesti lukea hänelle puhelinluetteloa, ja silti hän nauttisi olostaan.
Lionheart siirtyi nykäisten raviin, koettaen heti loikata laukkaan. Orin etujalat laukkasivat korkein askelin takajalkojen ottaessa raviaskelia, kun hevonen taisteli pidätteitä vastaan pää korkealla. Evelyn istui syvemmälle satulaan ja antoi ryhtinsä painua aavistuksen kasaan. Se oli vanha tapa, joka juonsi juurensa monen vuoden lännenratsastustaustasta. Hän vastusti koko istunnallaan hevosen liikettä, kunnes ori löysi puhtaan ravinsa. Nainen taputti hevosen kaulaa ja kevensi tasaisesti, aavistuksen hitaammin kuin hevonen ravasi, jotta Lionheart säilyttäisi rauhallisen tahdin eikä lähtisi kilpailemaan Socksin kanssa. Onneksi hevosen kilpailuvietti tuntui syttyvän vasta laukassa.
"Eipä tässäkään ole kehumista", nainen naurahti vastaukseksi. Ainakin Lionheart kulki nyt suoraan eteenpäin, vaikka liikkuikin hieman etupainoisesti ja nojasi ohjaan enemmän kuin oli hyväksi. Evelyn ei ollut turhan tarkka sellaisista asioista juuri nyt, pääasia kun oli, että hevonen liikkui hallitussa, pyydetyssä askellajissa eteenpäin.
"Onneksi kohta pääsee laukkaamaan, niin nämä pääsevät eroon ylimääräisestä energiastaan ja jaksavat ehkä sen jälkeen keskittyä liikkumaan hyvissä, puhtaissa askellajeissa", Evelyn totesi koettaessaan tuloksetta saada hevostaan siirtämään osaa painostaan takaosalleen. Lionheart painoi eteenpäin kuin höyryveturi, muttei sentään kiihdyttänyt vauhtiaan. Ravi oli tasaista, aavistuksen reipasta mutta hallittua, vaan ei se kummoiselta näyttänyt. Evelyn pohti, kaatuisiko ori turvalleen jos hän päästäisi ohjista irti. Siltä se ainakin tuntui, mutta hän ei aikonut testata.

”Onneksi”, Klaus hymähti ja jarrutteli Socksin menoa saaden sen ravin hiljalleen paremmaksi. Ei se vieläkään ihan toivotunlaisesti kulkenut, mutta ehkä maastossa sai vähän riehaantua. Klaus oli liian leppoisa ratsastaja, kun seura kiinnosti hevosen muotoa enemmän. Metsän takaa alkoi jo näkyä nummia, jotka kohoilivat upeina Englannin maastossa. Klaus ei lakkaisi ihastelemasta näkymiä koskaan. Hän oli joskus käynyt pitkänkin lenkin niissä maastoissa Roon kanssa, mutta hevosella se oli aina niin erilaista. Hän kevensi hevosen ravia tottuneesti ja valmistautui jo tulevaan neliin. Hän rakasti kovaa menoa erityisesti silloin, kun edessä ei ollut muuta kuin kanervaista nummea, jota pitkin laukata.
”Mennäänkö?” hän kysyi Evelyniltä, kun metsä vaihtui hiljalleen avoimeksi, mäkiseksi nummeksi ja Socks otti muutamia hyppyjä yrittäen karata käsistä. Klaus tiesi, että sen pidätteleminen veisi paljon enemmän voimia, kuin vauhtiin päästäminen. Hevonen tuntui rakastavan vauhtia ratsastajansa tavoin.

Lionheartin askel muuttui yhä korkeammaksi, mitä lähemmäs nummia tultiin. Hevonenkin tiesi, että hitaasti harventuva metsä tarkoitti nummia, joilla pääsi laukkaamaan. Evelyn huokaisi helpotuksesta. Hän ei olisi jaksanut kannatella hevosen päätä enää pitkään.
"Mennään", nainen vahvisti, tarttui vasemmalla kädellään orin valkeaan harjaan ja painoi pohkeet kiinni kullanhohtoisiin kylkiin. Hevonen loikkasi laukkaan ja vaihtoi neliin tuskin muutamaa askelta myöhemmin, kun Evelyn nousi kevyeen istuntaan antaen hevoselle luvan venyttää askelta niin paljon kuin sielu sieti. Orin korvat kääntyilivät hetken ennen kuin se keksi kilpailijansa. Kullanhohtoiset korvat painuivat luimuun kun Lionheart vaihtoi johtavaa jalkaansa nelin lomassa sulavasti. Evelyn virnisti. Ori oli kerrassaan mahdoton. Maasto tuntui sulautuvan yhdeksi vihreänkirjavaksi massaksi, jonka halki he kiisivät vauhdilla, joka olisi varmasti säikyttänyt heikkohermoisimmat. Evelyn rakasti hurjaa neliä, joten nainen nauroi tuuleen kannustaessaan hevostaan venyttämään vaivatonta askeltaan yhä pidemmäksi. Täysiverisen kaviot eivät tuntuneet edes koskettavan maata, kun se kiisi eteenpäin nopein, pitkin askelin.
"Tämä se vasta on elämää!" Evelyn huudahti Klausille leveä hymy huulillaan.

Klaus antoi Socksille ohjaa, eikä puoliverinen tarvinnut muuta. Se otti valtavan loikan kohti laukkaa ja olisi helposti suistanut varautumattoman ratsastajan satulasta. Klaus kuitenkin oli osannut odottaa sitä ja roikkui kyydissä. Laukka muuttui vaivatta nelitahtiseksi ja ori ojensi pitkiä jalkojaan yhä pidemmälle. Se liikkui nopein, pitkin askelin tuulta vastaan ja Klaus antoi sen mennä. Hän oli kohottautunut kevyeen istuntaan ja salli kultaisen ratsunsa lähteä kilpaan täysiverisen kanssa. Oli kuin hän lentäisi. Evelynin leveä hymy oli tärkeämpää kuin sanat ja Klaus naurahti tuolle nyökytellen. Se oli ihanaa. Hän mukautui nelistävän Socksin liikkeisiin ja tunsi tuulen kirvoittavan kyyneleitä silmiin. Tuntui hyvältä vain antaa mennä.

Lionheart laittoi parastaan kavioiden rummuttaessa maata tasaisella rytmillä. Hevosen korvat olivat luimussa sen juostessa sieraimet laajentuneina nummien halki. Ori oli todella antanut kilpailuvietilleen vallan nelistäessään Socksin rinnalla. Evelyn hymyili mukaillessaan hevosensa vaivatonta askellusta eikä huolinut sillä hetkellä pysähtymisestä. Sen aika koittaisi vasta raisun nelin jälkeen.
Kullanhohtoisen orin kaula kostui hiestä pitkän nelin aikana, mutta vauhti ei hidastunut, vaikka Evelyn nousi jalustimille seisomaan ja pidätti hevosta voimakkaasti. Ori reagoi juuri niin kuin Evelyn oli osannut odottaa, vaikka toivoikin, että hevonen olisi jo päässyt eroon tavastaan. Lionheart veti päänsä alas ja puri kiinni kuolaimeen vauhtiaan kiihdyttäen, eikä naisen auttanut muu kuin antaa ohjien liukua sormien välistä pidemmiksi, jotta hevonen ei onnistuisi heittämään häntä satulasta. Hän keräsi ohjia varovasti takaisin tuntumalle ja nosti palominon pään ylös vasemman käden ohjalla nykien. Hevonen pärskähteli mutta rikkoi nelin tahdin, ja Evelyn pidätti hevosen laukalta raville. Ori heitteli päätään ja tanssahteli sivusuuntaan vauhdikkaasta nelistä kuumuneena, mutta oli ainakin jotenkuten ratsastajansa hallinnassa.

"No jaa, se siitä keskittymisestä", Evelyn naurahti Lionheartin pukittaessa ja koettaessa jälleen ryöstää hävyttömästi. Hän oli onneksi tottunut hevosensa oikutteluun, joten pysyi satulassa ja askeleen oria edellä. Hän hidasti orin käyntiin ja muutaman tanssahtelevan askeleen jälkeen Lionheart rauhottui kulkemaan puhdasta, lähes rauhallista käyntiä ja Evelyn saattoi antaa sille pidempää ohjaa. Ori harvoin ryösti käynnistä, sen Evelyn oli oppinut vuosien varrella.
"Vauhtia näiltä ei ainakaan puuttunut", nainen totesi huvittuneesti taputtaessaan hevosen hikistä kaulaa. Ori nyökytteli päällään innoissaan askeltensa tahdissa kuin mikäkin vieterilelu. Evelynin kasvoilla oli leveä hymy, kun hän katsoi Klausia vihreät silmät tuikkien. "En ikinä kyllästy kaistapäiseen neliin nummilla."

Klaus salli Socksin pidentää askeltaan ja rummuttaa halki nummien. Sen kaviot iskivät maahan terävästi ja samalla tuntui, että hevonen ei olisi enää osunut siihen ollenkaan. Raudikko venytti kaulaansa, käänsi korvansa luimuun niskaan pitkin ja otti mittaa vierellä nelistävästä täysiverisestä. Ei ollut yllätys, että juoksijaksi syntynyt Lionheart pääsi edelle helposti ja vaivatta. Se ei silti lannistanut Klausin alla vaan yritti kaikkensa. Vauhdikas juoksu oli saanut sen kaulan ja ryntäät hikoamaan, mutta ori ei osoittanut väsymyksen merkkejä. Ei se kouluharjoituksesta mennyt, mutta pääsipä juoksemaan. Klaus tosin arveli, että Socks pääsi toteuttamaan itseään ja mittelemään vauhdista James Ellisin kanssa hyvinkin usein. Silti hän nautti hevosen vauhdista eikä tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, ettei harjoitellutkaan sen kanssa kouluradan kiemuroita.

Lionheartin vauhti kiidätti Socksia pitkin nummia eikä se olisi halunnut hidastaa. Vasta toisen rikkoessa nelinsä, raudikko suostui taipumaan ratsastajansa pidättäviin apuihin. Klaus pidätti hevosta painoaan siirtämällä ja nyki ohjista vähemmän hellästi, jotta vain hivenen hengästynyt ori hidasti ensin laukkaan ja muutaman harkitsemattoman voltin jälkeen raviin ja käyntiin. Irlantilainen jatkoi reippaassa, ylöspäin kulkevassa käynnissä ja heilutteli päätään innoissaan ylös alas. Se sai Klausin naurahtamaan ja mies pyörittelikin päätään hyväksyvästi Evelynin sanoille.
”Ei todellakaan”, hän henkäisi ja loi lämpimän, onnellisen hymyn toiselle. Itsepäinen hiuskiehkura karkasi kasvoille vaikka hän miten yritti saada sen pujoteltua kypärän alle – mokomakin. Mies suoristi selkäänsä ja katseli ympärillä avautuvaa, upeaa englantilaista nummimaisemaa. Näky oli uskomaton, eikä hän vieläkään ymmärtänyt, että elämä oli tuonut hänet sinne.
”Väitätkö, ettei äskeinen ollut hallittua ja keskittymiskykyä vaativaa kouluratsastusta? Sanot mitä sanot, kun Corinne tai Jamie asiaa kysyy, se oli juuri sitä”, Klaus hymähti ja pidätti herkästi pienistäkin painoavuista eteenpäin ryntäävää ratsuaan. Se tuntui odottavan käskyä juosta, eikä epäröinyt kun uskoi saaneensa sellaisen. Kaistapää, se todella kuvasi Jamien lempilasta. Vaikka oli Socks ihana, ei Klaus sitä kieltänyt.

”Onneksi pääsen testaamaan täysiverisesi laukkataidot, kun olet poissa”, Klaus heitti ja katseli energistä Lionheartia. Hän tulisi viihtymään naisen rakkaan hevosen kanssa. Vaikka eniten hän kuitenkin olisi toivonut, että Evelyn olisi ollut hänen luonaan. Tylsäksihän elämä kävisi, kun nainen katoaisi Lontoon vilinään ja ehkä jopa jäisi sinne. Lähettäisi jonkun hakemaan hevosensa ja koiransa ja katoaisi jälkeäkään jättämättä takaisin Amerikkaan. Se olisi painajainen, vaikka Klaus yrittikin hillitä tunteitaan. Hän ei saanut suin päin ihastua, rakastua – se oli vaarallista.