Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

"Ei, en tietenkään väitä", Evelyn nauroi iloisesti. Hän ei ollut kouluratsastaja, joten häneltä ei saanut tuomiota siitä, että lähti mieluummin maastoon nelistämään. "Tuomarit eivät uskoisi silmiään, kun Socks esittelisi tuollaisia liikkeitä koulukentillä", hän jatkoi virnistäen. Lionheart tuntui vain imevän toisesta orista lisää energiaa omiin vallattomiin askeliinsa, mutta Evelyn vain hymyili. Hän tiedosti itsekin antavansa hevosen riekkua aivan liikaa, kun ori tanssahteli sivulle ja nosteli jalkojaan naurettavan korkealle, mutta hän oli liian hyvällä tuulella kieltääkseen hevosta.
"Laukata tämä idiootti osaa", Evelyn nauroi vapautuneesti Klausin heitolle. Lionheart hirnui ja nyökytteli päällään kuin vahvistaakseen omistajansa sanat. Hölmö hevonen. Hän taputti orin kaulaa kiintyneesti. Palomino oli hänen elämänsä rakkaus, eikä hän voinut olla tuntematta pientä pelkoa, kun ajatteli jättävänsä hevosen viikoksi. Yksi vilkaisu miehen suuntaan rauhoitti levottoman mielen - jos hänen oli jätettävä kaikkein rakkaimpansa jonkun käsiin, oli Klaus ehdottomasti paras valinta.

Evelyn hukkui hetkeksi ajatuksiinsa katsoessaan ympärilleen nummilla. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit, mutta hän ei keskittynyt niihin, vaan siihen, miten omituiselta ajatus luottamisesta toiseen ihmiseen tuntui. Hän ei ollut osannut luottaa muihin enää vuosiin. Vaan miten luottaa toiseen ihmiseen, jos ei kyennyt luottamaan edes itseensä? Silti hän luotti Klausiin enemmän kuin kehenkään muuhun koko maassa. Niin surullista kuin se olikin, hänellä oli ainoastaan toisella puolella merta asuva perheensä ja mies, jonka seurassa hänen oli hyvä olla, vaan siitäkin huolimatta samat vanhat pelot ja epävarmuus kaihersivat mieltä. Miksei hän osannut tarttua hetkeen ja luottaa siihen, että elämä kantaisi?
Lionheartin yllättävä pysähtyminen havahdutti naisen. Hevonen oli tajunnut, ettei ratsastaja enää keskittynyt siihen lainkaan, joten oli pysähtynyt hämmentyneenä. Mikä ratsastajaa nyt riepoi? Äskenhän se oli nauranut, kun ori oli hölmöillyt! Kaksijalkaiset. Ota niistä nyt sitten selvää. Evelyn kannusti hevosen liikkeelle ja suuntasi pahoittelevan hymyn Klausille.
"Unohduin ajatuksiini", nainen tarjosi vaisusti selitykseksi. Ihan kuin se ei olisi ollut itsestäänselvää. Hän koetti kovasti löytää jonkin keskustelunaiheen, mutta ajatukset eivät tuntuneet tekevän yhteistyötä. Jokainen keskustelunaloitus tuntui hänen mielestään johtavan keskusteluun, jota hän ei halunnut käydä, joten nainen päätti kerrankin vain olla hiljaa ja antaa ihanan seuransa keksiä puhuttavaa, jos hiljaisuus ei kelpaisi.

Lionheartin hellyttävä tapa myötäillä omistajansa sanoja hymyilytti Klausia. Upean värinen ori oli persoona, jollaista Klaus tuskin oli tavannut ennen. Hän ei itse välttämättä halunnut omistaa niin omaperäistä ja luonteikasta hevosta, mutta viihtyi kyllä hyväntahtoisen ja leikkisän täysiverisen kanssa. He tulisivat viettämään varsin mukavan viikon yhdessä, ja mies uskoi oppivansa hevosesta paljon sinä aikana.

”Mitä ajattelit?” Klaus kysyi ennen kuin ehti miettiä, että kyse saattoi olla henkilökohtaisista ajatuksista jotka eivät hänelle kuuluneet. Hän hymyili lempeästi eikä halunnut painostaa naista. Ehkä tuo oli miettinyt vain jotakin arkipäiväistä, kuten kotinsa siivoamista tai Fuegon iltalenkkiä. Mistä sitä ikinä tiesi, mutta Klaus halusi tuntea Evelynin paremmin ja toivoi saavansa kuulla tuon ajatuksista.

Socks hypähti sivulle ja yritti lisätä vauhtia. Klausin onnistui horjahduksesta huolimatta pidättää hevonen takaisin kiireiseen käyntiin. Mies naurahti ja pudisteli päätään. Hän taivutti hevosta kevyesti rungosta molempiin suuntiin ja otti pysähdyksen, mikä oli ilmeisen epämiellyttävää Socksin mielestä, sillä se jäi jälkeen Lionheartista ja kuroi matkan takaisin hätäisellä ravipyrähdyksellä.

Evelyn hymyili pienesti Klausille kieltäytyen antamasta paniikille sijaa. Hän voisi joko tehdä saman, minkä aina ennenkin: sivuuttaa kysymyksen ja siirtyä seuraavaan aiheeseen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, tai sitten hän voisi muuttaa tapojaan ja ehkä kerrankin onnistua rakentamaan luottamukselle pohjautuvan ihmissuhteen. Mies ei painostanut häntä vastaamaan, mikä todella auttoi.
"Elämää. Meitä", hän vastasi pehmeästi. Ei ehkä kaikista yksityiskohtaisin vastaus, mutta ainakin hän yritti jakaa ajatuksiaan ja luottaa Klausiin. "Sitä, miten selviän äidistäni", nainen naurahti. "Hänellä riittää kysymyksiä", Evelyn mutisi, mutta hymyili Klausille. Kyllä hän selviäisi, kunhan vain valitti silkasta valittamisen riemusta. Ja ehkä ihan vähän siksi, ettei keskustelu kääntyisi turhan vakavaksi.

Evelynin vastauksen alkuosa sai Klausin hymyilemään tahtomattakin. Hän käänsi katseensa hevosen harjaan ja yritti piilottaa onnen ja hämmennyksen kasvoiltaan. Ilmeisesti hänen haaveensa mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudesta ei ollut ihan yksipuolista. Jos Evelyn jännitti jo äitinsä kysymyksiä, se kertoi, että tuo todella tunsi jotakin häntä kohtaan. Muutenhan kysymykset olisi voinut ohittaa varsin helposti ja tyynen rauhallisesti.
”Selviät sinä”, mies rohkaisi ja yritti pysyä housuissaan, niin innoissaan hän oli äsken kuullusta.
”Ehkä äitisi jättää sinut rauhaan.” Taisi olla turha toivo. Klaus ei osannut ymmärtää täysin äiti-tytär-suhdetta, joka mitä ilmeisimmin oli melko hyvä. Hän ei osannut edes kuvitella sitä, mitä olisi tavara äitiä kaiken sen jälkeen. Hän ei ikinä palaisi kotiin.
”Kaikki on hyvin kun vaan tulet takaisin sieltä Lontoosta”, Klaus myönsi epäsuorasti jäävänsä ikävöimään ja käänsi katseensa taas allaan reippaasti askeltavaan Socksiin.

Evelyn nauroi vapautuneesti miehen sanoille hänen äidistään. Olisipa se mahdollista! Mutta tuskinpa, sillä hänen äitinsä oli uteliaampi kuin koko muu perhe yhteensä, mikä kertoi jo paljon. Miehen sanat saivat hänet hymyilemään lämpimästi. Tietenkin hän tulisi takaisin. Miksi hän ei tulisi? Hänen elämänsä oli täällä, tässä pikkukylässä, niin hassulta kuin se saattoi monen mielestä kuulostaakin.
"Totta kai tulen takaisin", Evelyn vakuutti lämpimästi, voimatta hymylleen mitään. "Enhän minä sinua voisi jät-... jättää Lionheartin armoille loppuiäksesi", hän jatkoi lauseen loppuun hetken epäröinnistä huolimatta ja taputti Lionheartin kaulaa. Hieno pelastus. Hänhän oli koko ajan puhunut miehen jättämisestä hevosensa seuraan, ei mistään muusta. Muun ajatteleminen tuntui ahdistavalta, vaan jollakin tavalla lohdulliseltakin. Ehkä hänen ei tarvitsisi loppuelämäänsä muuttaa mantereelta toiselle kun ihmissuhteet kariutuisivat ja hän kaipaisi uutta alkua.

”Lionheart heittelee minua täällä 100-0 kun olet poissa”, Klaus arvaili ja väläytti hymyn, jollaista harvoin näki. Hän oli iloinen, että oli löytänyt elämäänsä jonkun sellaisen ihmisen. Evelynistä oli tullut hetkessä tärkeä, eikä hän osannut enää kuvitella elämäänsä ilman naista. Se oli arveluttavaa – hänhän oli siihen asti pärjännyt vallan mainiosti yksikseen. Englantiin muutto oli kuitenkin yksi parhaista valinnoista, joita hän oli tehnyt. Eikä vähiten Evelynin vuoksi.
”Mitäs sanoisit laukkapätkästä?” Klaus ehdotti maiseman muututtua pelloksi. He kulkivat viljellyn pellon laitaa, jossa mahtuisi vallan hyvin ottamaan muutaman reippaammankin laukka-askelen. Kaukana edessä siinsi sinisenä välkehtivä joki, joka kiemurteli peltomaiseman halki sekä metsää, jonka läpi kulkeva polku veisi kätevästi kohti Rosings Parkia. Klaus ei vain halunnut retken päättyvän vielä.

Miehen hymy sai hänenkin hymynsä levenemään. Klaus näytti niin komealta hymyillessään! Lämpö levisi hänen sisällään. Hymy oli suunnattu hänelle, mikä teki siitä entistä ihanamman. Evelyn painoi katseensa hevosensa valkeaan harjaan leveä, onnellinen hymy yhä kasvoillaan. Se ei hetkessä hiipuisi. Hän oli onnellinen, ja uskalsi ehkä vihdoin myöntää onnellisuutensa syyn itselleen. Vierellä ratsastava mies oli muuttanut hänen koko elämänsä.
"Sanon aina kyllä laukalle", Evelyn naurahti. Hän vilkaisi toisen suuntaan ennen kuin kannusti kullanhohtoisen orinsa laukkaan. Lionheart höristi korviaan ja kiihdytti laukkansa tahtia Evelynin hymyillessä tyytyväisesti selässä. Hän ei päästänyt hevosta nelille, mutta seisoi siitä huolimatta jalustimillaan antaessaan hevosen verrytellä jalkojaan. Aiempi nelistäminen oli selkeästi poistanut pahimmat höyryt hevosen elimistöstä, sillä ori ei enää tuntunut niin raskaalta kädelle.

Socks hypähti laukkaan ja säntäsi mahanalus jalkoja täynnä Lionheartin perään pienistäkin avuista. Klaus tarttui harjaan, jottei horjahtaisi kiihdyttävän hevosen selästä ja pyrki pidättämään sen vauhtia istuen syvällä satulassa. Kun ori tajusi, ettei siltä odotettukaan vauhdikasta neliä, se otti vielä muutaman korkean laukka-askelen ennen kuin asettui ja keskittyi enemmän kirmaamaan Lionheartin ohi kuin tavoittelemaan nopeusennätystä. Se sai kulkea melko vapaalla ohjalla ja Klaus uskaltautui nousemaan kevyeen istuntaan jalustimien varaan. Hevosen kaviot heittivät multapaakkuja pitkälle taakse ja oli vain onni, että he saattoivat ratsastaa rinta rinnan.

Evelyn muistutti pidätteellä Lionheartia, ettei nyt ollut tarkoitus lähteä kilpailemaan Socksin kanssa. Ori pärskähti mutta antoi Socksin asettua edelle, vaikka pitikin huolen, että piti päänsä Socksin kyljen kohdalla. Ei palomino nyt sen kauemmas kärjestä voisi jäädä. Orin vaivaton, kevyt askel lennätti heitä eteenpäin Evelynin nauttiessa pehmeästä menosta. Onneksi Lionheartilla oli niin mukavat askellajit. Hän istui lähemmäs satulaa kun ori koetti kiriä Socksin ohi. Kohta heillä olisi taas uusi kilpailu käynnissä, jos hän ei pitäisi varaansa.
Metsän lähestyessä Evelyn istui syvemmälle satulaan ja hidasti hevosensa harjoituslaukaksi soveltuvaan askellajiin. Ori heitteli päätään hirnahtaen, eikä Evelyn oikein tiennyt, oliko se protesti hitaammasta vauhdista vai innostunut ilmoitus laukkapätkän hauskuudesta. Hän istui hevosen raviin ja antoi orin jatkaa siinä askellajissa. Ainakin Lionheart oli riittävän kuulolla ja hallittavissa.
"Meidän pitäisi maastoilla useammin. Tämä on kerrassaan ihanaa", Evelyn sanoi pehmeästi ja hymyili lammasmaisesti Klausille. "Kai herra valmentajakin voi välillä jättää koulutreenit välistä?"

Socks siirtyi pyydettäessä raviin nyt helpommin kuin aiemmin. Klaus antoi sen kulkea vapaassa muodossa ja melkein moitti itseään kouluvalmennuksen väliin jättämisestä. Jamie kuristaisi hänet, jos tietäisi.
”No kun nyt kauniisti pyydät”, Klaus hymähti ja ajatteli, että tekisi kyllä Evelynin mieliksi mitä vain. Ehkä hänestä tosiaan olisi maastoseuraksi, jos hän vain saisi lainaksi tallin hevosia. Vaikka hänen kai oli tarkoitus valmentaa ankaralla lukujärjestyksellä koulua, saattaisi hän silloin tällöin kyetä livahtamaan ihana Evelynin kanssa nummille. Hän nautti siitä yhtä paljon kuin Socks ja toinen ratsukko. Se oli vain kaiken hampaat irvessä –tuuppaamisen lomassa unohtunut.
”Eivät kai Fairchildit huomaa, jos lainaan heidän hevosiaan välillä”, Klaus kohautti olkiaan ja virnisti. Hänen täytyisi ostaa oma hevonen, jonka kanssa voisi valmentautumisen välissä nauttia myös maastolenkeistä.

Evelyn virnisti. Tietenkin hän pyysi kauniisti. Nainen taputti Lionheartin kaulaa, kun ori hörisi tyytyväisenä. Maasto oli tehnyt tehtävänsä. Ori nautti olostaan, mikä taas sai hänet aina iloiseksi. Hevosen oli hyvä olla täällä, joten hänen ei tarvinnut potea syyllisyyttä, vaikka olikin raahannut hevosen mukanaan toiselle puolen suurta merta. Olihan palomino jo saanut ystäviäkin menetettyjen nelijalkaisten kavereiden tilalle. Socks ja Lionheart tuntuivat tulevan kerrassaan loistavasti toimeen keskenään.
"Eivät tietenkään", Evelyn nauroi. Aivan varmasti huomaisivat. Tallilla joku huomaisi kuitenkin, ja juttu kulkisi maastopalon lailla huulilta toisille, kunnes Corinnekin kuulisi. Sellaista se elämä tallilla aina oli. Mikään ei ollut salaista.
"Vieläkö etsit omaa hevosta?" Hän kysäisi muistaessaan, kuinka siitä oli ollut puhetta aiemminkin moneen kertaan. Hän haluaisi kyllä kuulla, jos toinen löytäisi hevosen, joka herättäisi mielenkiinnon.

Klaus tiesi, että Evelynkin vitsaili. Tallilla huomattiin heti kaikki. Juorut kulkivat nopeasti ja yleensä paisuivat valtavasti matkan aikana. Se oli hieman pelottavaakin, mutta Klausille riitti kun hän itse tiesi, mikä on totta.
”Oletko myymässä?” Klaus vastasi voimatta estellä sitä. Hän naurahti. Lionheart oli ihana, mutta ei hänen hevosensa. Hän kaipasi osaavaa, potentiaalista kouluratsua kilparadoille. Sellaista, jonka kanssa voisi kehittyä ja jossa olisi sopivasti haastetta.
”Olen miettinyt sitä. Jos joku sopiva tulee vastaan, miksi ei”, hän pohti ja herätteli Socksia kevyin puolipidättein, jottei tuo keksisi omia temppujaan. Leveän metsäpolun kaventuessa hän pidätti hevosen käyntiin. Se venytti kaulaansa mielellään saadessaan pidempää ohjaa ja nyki aluskasvillisuutta hampaillaan.
”Kai tässä sivussa yksi lisähevonenkin menisi. Mites sinä, pärjäätkö varmasti vain yhdellä?” Sarkastinen kysymys toi pienen virnistyksen huulille. Välillä hän olisi halunnut nähdä Evelynin tavoitteellisen kilparatsun kanssa, vaikka tuo sopi aivan liian hyvin Lionheartin selkään.

"Aina", Evelyn virnisti vinosti. "'Energinen, keskittymiskyvytön, yliherkkä sirkuspelle etsii uutta kotia, jossa saisi toteuttaa itseään. Ehdottomasti parhaimmillaan saadessaan nousta pystyyn, kumartaa ja istua alas kesken ratsastuksen', ai mitä, etkö haluakaan enää ostaa?" Hän nauroi myyntipuheensa päätteeksi. Lionheartista ei olisi täyttämään Klausin toiveita hevosesta. Lionheart oli kuin pieni lapsi, joka kerjäsi huomiota kaikin mahdollisin keinoin. Siitä ei olisi vaativille kouluradoille, mutta se ei haitannut Evelyniä. Hän oli tyytyväinen kultapoikaansa.
"Lionheartissa on ihan riittävästi hevosta minulle", nainen naurahti. "Ehkä joskus voisin harkita toista, jos sattuisin törmäämään hevoseen, joka tuntuisi heti oikealta", hän pohti. Tuskinpa törmäisi, kun ei aktiivisesti mitään etsinyt. Harvoin hevosia tuotiin nenän eteen, jos itse ei mitään asian eteen tehnyt. Lionheart oli ollut siinä mielessä poikkeus, vaikka äiti olikin junaillut koko kuvion Evelynin puolesta.
"Jos löydät itsellesi hevosen, sinun ei tarvitse enää lainata Fairchildien hevosia maastolenkeille", Evelyn virnisti, "vaikka eihän niissäkään mitään vikaa ole."

”Ettet vain aliarvioisi hevostasi?” Klaus naurahti Evelynin myynti-ilmoituksen kuvaukselle. Oli huvittavaa, että nainen puhui omasta hevosestaan sellaisin sanankääntein. Olihan kaikki niistä varmasti totta, ja kaikella rakkaudella sanottua. Lionheart oli oma persoonansa. Hän näki silti mieluummin leikkisän Evelynin raudikon selässä, kuin itsensä. Hänellä ei ikinä riittäisi huumorintajua sellaiseen oriin, vaikka se alkuun voisikin olla hauskaa, ja erityisesti opettavaista. Mies nyökkäsi ymmärtäväisesti, kun Evelyn kertoi, ettei etsinyt toista hevosta. Se oli vain viisasta, mikäli ei mielinyt voitontahtoisesti kilparadoille. Hevosen pito oli kallista ja aikaa vievää.
”Olisihan oma hevonen ihan eri juttu”, Klaus nyökäytti päätään ja melkein toivoi, että olisi löytänyt sellaisen. Hevosen, joka oli sykähdyttänyt ja herättänyt toiveita kilparadoille paluusta omalla hevosella. Hevosen, jolla hän voisi suunnata maastoon silloin kun huvitti. Hän muisti jälleen, että hänen piti harjoitella Socksilla koulua – ehtisihän hän. Maasto oli ollut vain lämmittelyä ja turhan energian purkamista, siinä kaikki.
”Vien sinut mielelläni kotiisikin, mikäli jaksat odottaa, jos teen tällä pienen koulutreenin kentällä”, Klaus ehdotti eikä estellyt hymyään. Hän nautti naisesta aivan liikaa ja tiesi putoavansa ja korkealta joku päivä. Edes se ei saanut häntä perääntymään. Evelyn oli ihana.

"En", Evelyn nauroi. "Jos kertoisin kaikille kuinka fiksu, miellyttämisenhaluinen ja kerrassaan hellyyttävä Lionheart on, joutuisin pitämään varani, ettei joku oikeasti haluaisi ostaa sitä", nainen jatkoi hyväntuulisesti hymyillen. Hän taputti hevosen kullanhohtoista kaulaa. Ori oli upea hevonen, sitä hän ei ikinä kiistäisi, vaikka silläkin oli omat hankaluutensa. Hän oli silti tyytyväinen hevoseensa, eikä koskaan vaihtaisi palominoa toiseen.
"Pidä silmäsi auki, ja ehkä löydät sopivan", hän rohkaisi. Hevosten etsimisessä kesti, erityisesti silloin, kun hevoselta odotti paljon. Hän muisti, millaista kilpahevosen etsiminen oli ollut. Lukuisia koeratsastuksia, nettisivuja ja myynti-ilmoituksia myöhemmin hän oli löytänyt etsimänsä esteratsun. Hän oli kiitollinen, ettei joutunut käymään samaa läpi monta kertaa.
"Oi, sepä kilttiä. Tietenkin jaksan odottaa", hän lupasi lämpimästi hymyillen. Kyllä kyyti aina kelpasi, erityisesti Klausin tarjoamana. Hän voisi hoitaa Lionheartin kaikessa rauhassa ja kenties vaikka ehtiä katsomaan osaa koulutreenistäkin. Oli aina ilo seurata, kuinka taitava ratsastaja sai hevosen motivoitumaan ja työskentelemään kunnolla sileällä pohjalla.

”Enköhän. Eihän minulla hätää ole”, Klaus nyökkäsi ja taputti ratsunsa kaulaa. Socks oli rauhoittunut ja asteli nyt kiirehtimättä mutta valppaana Lionheartin rinnalla. Mies ymmärsi joka kerta paremmin, miksi James Ellis piti hevosesta. Kullanrautiaalla oli hetkensä ja Klausin oli myönnettävä, että se oli osaava. Kouluradalla taitoja piti hioa, tai lähinnä hevonen piti motivoida tekemään tylsää sileätyöskentelyä, mutta muuten orissa ei ollut moitteensijaa. Socks ei ollut kuitenkaan myynnissä, eikä välttämättä hevonen, jonka hän haluaisi omakseen. Etsintöjä olisi laajennettava, tuskin kukaan Rosings Parkissa harkitsi hevosestaan luopumista. Hän tiesi Ivoryn etsivän kotia, mutta hän ei nähnyt sitä omanaan, eikä edes harkinnut sitä. Ivory löytäisi vielä täydellisen ihmisen itselleen.
”Tietenkin vien sinut kotiin”, Klaus naurahti kun Evelyn kuulosti liiankin kohteliaalta ja yllättyneeltä.
”Minähän sinut tänne toinkin. Minulla ei ole tapana jättää naisia matkan varrelle”, hän jatkoi hymyssä suin ja pyöritteli hieman päätään. Mikä hänet sai edes puhumaan niin kenenkään kuullen? Ja mitkä naiset? Tämä kohta koski kyllä vain Evelyniä. Ei hänellä ollut tapana kuskailla ketään mihinkään, mutta Evelynin kohdalla hän oli vain iloinen, että saattoi niin tehdä. Hän tunsi kätensä vihoittelevan taas, mutta peitti kipunsa hyvin. Tuntui typerältä kärsiä vaivasta vielä, vaikka ratsastusonnettomuudesta oli jo toistakymmentä vuotta. Se muistutti elämästä, jonka hän oli menettänyt ja saanut palasina takaisin, ja toi mieleen kaikki vuodet siinä välissä. Mies vilkaisi kanssaratsastajaa. Miten hän ikinä selittäisi Evelynille menneisyytensä? Tuntui paremmalta olla hiljaa, mutta jos he viihtyisivät yhdessä vielä pidempään, tuota alkaisi varmasti kiinnostaa. Hän tiesi Evelynistä ja tuon nuoruudesta jo sen aamun valokuvienkin perusteella. Sen sijaan hänen menneisyytensä, nuoruutta lukuun ottamatta, oli yksi suuri kysymysmerkki. Ennemmin tai myöhemmin hän joutuisi kohtaamaan sen kysymyksen.

Evelyn nauroi miehen sanoille kyydistä. Selvä, kyllä hänelle kelpaisi.
"Hyvä tietää", hän virnisti ilkikurisesti. "Puhut tosin monikossa. Pitäisikö huolestua?" Hän kiusasi sama ilkikurinen, toispuoleinen virne siropiirteisillä kasvoillaan. Oli mukava laskea leikkiä ja nauraa yhdessä. Lionheart heitteli päätään puhisten ja pöhisten. Ori kolisteli kuolainta suussaan leikkisänä. Se tuntui imevän ratsastajansa vallatonta, hyväntuulista ilkikurisuutta itseensä. Evelyn taputti kullanhohtoista kaulaa. Höpsö eläin. Ori hörisi, heitteli jalopiirteistä päätään ja järsi kuolainta kuin koettaen, kuinka kovan metelin saisi aikaan.
"No, eiköhän jo riitä, hölmö", Evelyn rauhoitteli hevostaan huvittuneesti naurahtaen. Ori hirnui ja tanssahteli sivulle kuin käyden keskustelua omistajansa kanssa. Hän korjasi hevosensa kulkusuuntaa ja ratsasti hevosen paremmin kuolaintuntumalle. Ori lopetti metallinkappaleella leikkimisen ja keskittyi jälleen tanssahtelemaan korkein, näyttävin askelin samalla kun puhisten kaarsi kaulaansa. Hevonen kuvitteli mitä ilmeisemmin olevansa suuri ja mahtava kilpahevonen, joka pääsi juoksemaan tuhansien ihmisen silmien eteen.

Klaus tunsi lämmön läikähtävän sisällään. Evelyn taisi todella pitää hänestä. Miten paljon sellainen, vitsilläkin heitetty mustasukkaisuus sai aikaan miehessä. Hän naurahti toisen epäilyihin.
”Taidat olla mustasukkaista sorttia”, hän heitti takaisin yllättyen itsekin suorasanaisuuttaan. Klaus oli huomannut ryhtinsä parantuvan kuin itsestään toisen huomion vuoksi. Evelyn sai hänessä aikaan sellaisia tunteita, jotka hän oli jo vuosia sitten unohtanut. Se oli ihan toivottua vaiheeksi. Hänen elämänsä alkoi saada uutta pohjaa, jolle rakentaa. Slaley alkoi tuntua kodilta, jonne kannatti jäädä – jos ei muuten, niin Evelynin takia.
Lionheartin pelleily hymyilytti Klausia. Tuon ja Evelynin välinen suhde oli sellainen, jonka hänkin toivoi joskus rakentavansa hevosen kanssa. Hänestä tuskin olisi siihen, mutta aina sai toivoa. Kädet tärisivät, hän huomasi sen vasta. Se oli yleensä kehon toive seuraavasta alkoholiannoksesta, mutta Klaus yritti ohittaa sen. Hän ei myöntänyt riippuvuutta, vaikka kuka tahansa olisi sen huomannut, jos olisi tiennyt. Tarkemmin ajatellen hän huomasi myös kevyen pahoinvoinnin, jonka oli ehkä yrittänyt tietoisesti työntää sivuun hyvien tunteiden taakse.
”Ehkä se ei ole saanut tarpeekseen maastoilusta”, Klaus ehdotti pakottaen hymyn palaamaan kasvoilleen. Socks oli huomannut vierustoverin innon ja seurasi esimerkkiä. Se tuntui imevän vierellä tanssivan energiaa itseensä ja nosteli jalkojaan kuin olisi ylittänyt puomeja. Koulutuuppaus tekisi hyvää sen levottomalle mielelle.

"Vain jos siihen on syytä", Evelyn nauroi leveä hymy kasvoillaan. Hän ei pitänyt itseään kovinkaan mustasukkaisena, mutta kukapa itse moista piirrettä myöntäisi. Veljien mielestä hän oli aina ollut erittäin mustasukkainen monestakin asiasta: hevosista, äidin ajasta, isän rakkaudesta. Milloin mistäkin. Ehkä hän oli vihdoin kasvanut siitä yli. Tai sitten ei.
Oikeastaan, kun hän uhrasi muutaman ajatuksen asialle, hän todella toivoi, ettei ollut mustasukkainen. Hän ei halunnut enempää draamaa kuin oli välttämätöntä, ja olisi ikävää, jos hän joutuisi kyttäämään miehen menemisiä oman epävarmuutensa takia. Hän olisi paljon mieluummin rakentanut aikuismaisen, terveen parisuhteen, jossa olisi onnellinen ilman huolta huomisesta. Se oli varsinainen pilvilinna ajatuksenkin tasolla, mutta sopihan sitä unelmoida. Ainakin hän halusi yhteisen tulevaisuuden, ja se oli jo paljon. Hänen tapansa paeta vakavia suhteita oli ehkä viimeinkin päättymässä. Vaan toisaalta, eiväthän he olleet vielä kokeneet mitään sellaista, minkä voisi laskea varsinaiseksi vaikeudeksi. Yleensä hän lähti siinä vaiheessa pakoon, kun ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat.
"Ei varmasti ole saanut", Evelyn hymähti. "Se voisi varmaan maastoilla koko päivän ja puolet seuraavastakin kyllästymättä tai väsymättä", nainen jatkoi päätään pudistellen. Onneksi hevosella oli suuri laidun, jossa riekkua muulloin. Ori olisi ollut mahdoton, jos se olisi joutunut tallille, jossa päivittäin tarhausaikaa olisi vain muutama tunti. Rosings Parkissa hevonen sai onneksi viettää suurimman osan vuorokaudesta ulkona.

Klaus naurahti Evelynin sanoille. Ei tuolla ollut mitään syytä olla mustasukkainen. Sillä hetkellä hän ei edes ajatellut muita naisia, vaikka epähuomiossa niistä puhuikin. Hän ei tiennyt oliko edes valmis siihen, että joku olisi hänestä mustasukkainen. Se oli toki imartelevaa, mutta toi myös hurjan vastuun. Mitä jos hänestä ei olisi kantamaan sitä vastuuta? Mitä jos hän pettäisi Evelynin luottamuksen? Heidän tulisi sopia pelisäännöistä, mikäli jatkaisivat suhteentapaistaan vielä. Klaus ei halunnut olla varpaillaan ja miettiä jokaista liikettään.
”Mitä teet sen kanssa mieluiten?” Klaus kysyi kun he lähestyivät vääjäämättä tallia. Lionheartista oli moneen lajiin, jonka lisäksi se taisi osata sirkustemppuja enemmän kuin monet muut hevoset. Socks tiesi kodin olevan lähellä ja huuteli tutuille, jotka pällistelivät tarhoissaan. Se sai muutaman vaimean vastauksen. Hevosten kommunikointi hymyilytti Klausia.

Evelyn joutui miettimään hetken. Sillä aikaa Lionheart yhtyi Socksin tervehdyksiin korskahdellen ja hirnahdellen kuin toitottaen koko maailmalle, miten hienolle maastolenkille oli päässyt. Evelyn silitti hevosen kaulaa. Rauhoittuisi nyt.
"Mitä tahansa, mikä tuntuu hyvältä juuri sillä hetkellä", nainen myönsi hieman hämillisesti naurahtaen. "Yleensä maastoilemme tai pelleilemme kentällä ilman turhia varusteita", hän jatkoi harteitaan kohauttaen. Lammasmainen hymy levisi huulille. Hän tiesi itsekin, ettei vaatinut hevoseltaan yhtään mitään. Ehkä pitäisi. Ehkä ei. Hän oli tyytyväinen. Lionheart vaikutti tyytyväiseltä. Kaikki voittivat.
"Joskus unelmoin, että voisin hypätä kuten ennen", hän tunnusti vilkaisten miehen suuntaan. Ääneen lausuttuna se kuulosti vielä typerämmältä kuin hänen päässään. Hänellä ei ollut enää hevosta, joka ylittäisi korkeita esteitä, eikä hän ollut enää ratsastaja, joka pystyisi siihen. Kyllä hän yksittäisestä esteestä selviäisi hyvällä hevosella, mutta vuosien treenaamattomuus näkyisi kokonaisilla radoilla. Ja sitten oli vielä polvetkin. Ei, hän ei palaisi koskaan estesatulaan. Mutta kai sitä silti sai unelmoida, aina silloin tällöin.
"Treenatkaa rauhassa koulua, minä saan kyllä ajan kulumaan", Evelyn naurahti pysäyttäessään orinsa. Hän liukui alas selästä, nosti jalustimet ja löysäsi satulavyötä. "Ehkä tulen vielä vilkaisemaan, miten hienosti saat Socksin kulkemaan", hän myhäili hyväntuulisesti taputtaessaan palominon kaulaa lämmin hymy huulillaan.

Evelynin sanat kuulostivat mahtavilta. Ei vain siksi, että tuo todella osasi nauttia hevosestaan. Klaus oli tottunut tekemään tarkasti mietittyjä koulutreenejä hevosilla, joita hänet oli palkattu valmentamaan. Hän ei voinut tehdä ihan mitä huvitti, vaikka sillä kertaa olikin keplotellut itsensä Jamien suosikilla maastoon. Oma hevonen alkoi kuulostaa hetki hetkeltä paremmalta idealta. Ehkä hänen todella pitäisi ottaa se tavoitteeksi.
Seuraavat sanat saivat Klausin vilkaisemaan naista. Tuo selvästi kaipasi entistä elämäänsä esteratojen tähtenä – eikä hän voinut sanoa, ettei olisi kaivannut välillä samaa. Hän ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Oli kamala ajatella, että Evelyn saattoi todella haaveilla aktiivisesta esteurasta ja tietää samalla sen olevan mahdottomuus. Muitakin vaihtoehtoja oli, mutta kyllä Klaus tiesi, mitä oli tavoitella tähtiä.
Socks olisi seurannut Lionheartia talliin, mutta Klaus ohjasi sen kenttää kohti ja heilautti kättään Evelynille. Nyt hän treenaisi todella intensiivisesti, jotta ajan käyttö maastossa ei tuntuisi niin pahalta. Ei hän halunnut laistaa työnteosta, kun oli saanut Corinnelta niin upean mahdollisuuden. Hän siirsi Socksin kentällä raviin ja muutamien volttien ja siirtymisten jälkeen hän pyysi hevoselta avo- ja sulkutaivutuksia. Onneksi hän oli jo joskus ratsastanut hevosella ja tiesi pääpiirteittäin, miten se toimi. Rennon maaston jälkeen Socks tosin kulki rennosti ja pyöreästi, eikä Klausin tarvinnut tehdä niin paljon töitä kuin tavallisesti. Kyllä hevosesta vielä kouluratsu saataisiin.

Evelyn talutti orinsa suoraan pesukarsinaan. Hän vaihtoi suitsien tilalle vaaleansinisen nailonriimun ja kiinnitti hevosen molemmin puolin. Ori hörisi päästessään eroon satulastakin. Evelyn laski viileää vettä hevosen jaloille. Ori pärskähteli ja koetti parhaansa mukaan tunkea turpaansa vesisuihkun keskelle. Nauraen Evelyn suuntasi veden hetkeksi hevosen ulottuville. Lionheart pärskähti tungettuaan turpansa juoksevan veden alle. Ori irvisti katolle ylähuuli rullalla kun Evelyn palasi takaisin jalkojen huoltamisen pariin. Hölmö otus.
Nainen heitti ohuen loimen hevosen selkään, talutti orin talliin kuivumaan ja suuntasi sitten kentän laidalle. Ehkä hän ehtisi vielä näkemään, miten Klaus sai estehevosen taipumaan koulukiemuroille. Hän ei ikinä tuntunut saavan hevosia tekemään mitään sellaista. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan. Hän saattoi lepsuilla juuri niin paljon kuin halusi. Jotain hyötyä siitäkin oli, että omisti puskaratsun.
"Näytätte hyvältä", nainen huikkasi päästyään katsomon laidalle. Hän asettui istumaan hymy huulillaan. Hän voisi odottaa ja ihailla, kuinka hevonen taipuisi osaavan ratsastajan alla mitä upeampiin suorituksiin. Tai edes kulkisi pyöreästi ja taipuisi avotaivutuksissa siististi kolmelle uralle.

Klaus väänsi keskittyneesti avotaivutusta uralla kun Evelyn saapui katsomoon. Hän nosti katseensa naiseen ja suoristi hevosen, sillä ei voinut keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa. Hän hymyili kehuille ja käänsi Socksin sitten voltille. Hän ymmärsi sen vaikeudet jaksaa kouluradalla, ja tekikin kaiken pienissä erissä. Voltin jälkeinen avotaivutus pysyi jo paremmin kolmiuraisena ja hevosen muoto oli tyydyttyvä, jos nyt ei täydellinen. Klaus nosti laukan hevosella ja kierroksen jälkeen, kun oli tyytyväinen kokoamisasteeseen, hän siirtyi lävistäjälle ja pyysi sulkutaivutusta. Socks haki muotoaan, mutta teki lopulta pari ratsastajallekin kelpaavaa askelta. Hän suoristi orin ja siirsi raviin ratsastaen hevosta eteen-alas. Mikäli Evelynillä olisi kiire, ei hän halunnut tuota jumittaa. Socks oli esittänyt vaaditut liikkeet hienosti ja siihen olisi hyvä lopettaa.
”Onko sinulla suunnitelmia illaksi?” Klaus kysyi neutraalilla äänensävyllä. Ei hänellä mitään taka-ajatuksia ollut, ei suinkaan.

Evelyn seurasi hymy huulillaan miehen ja raudikon työskentelyä. Socks näytti toimivan hyvin, joten ehkä maastosta oli ollut apua. Osaisipa hänkin vaatia hevoselta tuollaista ihan itsekseen. Ainoat kerrat, kun he tekivät Lionheartin kanssa mitään tuota muistuttavaakaan oli valmennuksissa, joissa joku oli aina huomauttelemassa virheistä ja vaatimassa enemmän. Itsekseen hän antoi hevosen luistaa työnteosta. Avotaivutuksissa hevonen taipui lähinnä kaulasta, pohkeenväistöissä kaatui sivulle ja volteillakin oikoi sisälapa edellä. No, sellaista se oli kun ratsastaja ei vaatinut hevoselta työskentelyä loppuun asti. Hups.
"Eipä oikeastaan", hän vastasi miehen kysymyksen havahduttaessa hänet ajatuksistaan. Hänellä harvoin oli tarkkoja suunnitelmia iltaisin. Joskus hän soitti kotopuoleen, joskus luki kirjaa, joskus uppoutui katsomaan televisiota. Ei siis yhtään mitään, mitä ei voisi siirtää. "Oliko jotain mielessä?" Nainen kysäisi virnistäen.