Have you ever heard the wolf cry to the blue corn moon?

Evelyn uskotteli itselleen, että maailman pyörähtäminen johtui miehen läheisyydestä, ei alkoholista, mutta kun pubi alkoi todella näyttää pahasti vinoon rakennetulta, oli hänenkin myönnettävä, että ehkä oli aika lopettaa. Mutta tuoppia oli vielä jäljellä. Luonnollisesti paras ratkaisu oli siis kumota lisää olutta kurkkuun. Nainen nojasi päätään tyytyväisesti miehen rintaa vasten ja hengitti syvään miehen tuoksua. Tässä oli oikein hyvä. Tässähän voisi vaikka nukkua. Ei kun... ei. Ei pubiin jääty yöksi.

Baarimikon sanat rekisteröityivät hieman hitaasti siron naisen mieleen, kun hän yritti ensin tajuta, miksi joku tuli puhumaan heille ja sitten vielä ymmärtää, mitä sanat tarkoittivat. Hän ei edes tajunnut pitkää katsetta ennen kuin oli jo liian myöhäistä huomauttaa siitä mitään. No, kerrankos sitä. Nainen nousi seisomaan ottaen tukea pöydästä, mutta pääsi kuin pääsi jaloilleen. Onneksi hän oli pukenut päälleen tennarit eikä korkokenkiä. Niillä ei olisi toivoakaan pysyä pystyssä tässä tilassa.
"Kuulostaa hyvältä", hän sanoi selvästi sammaltaen. Ehkä viimeinen tuoppi oli ollut liikaa. Ai ehkä? Todellakin oli ollut liikaa, hän oli kaatua heti kun otti yhden askeleen. Nainen otti tukea pöydästä takanaan, tarttui miehen tarjoamaan käteen ja lähti hitain, varovaisin askelin liikkeelle. Yksi askel kerrallaan, eihän tässä kiire ollut mihinkään. Kai. Hän ei halunnut edes kuvitella, millaista portaiden kiipeäminen olisi. Ehkä he päätyisivät ryömimään niitä ylös. Voisipa hän sanoa, että se oli nolointa, mitä hän oli tehnyt juotuaan liikaa.

Klaus kompuroi ylös tuolilta ja otti huojuvia askelia ulko-ovea kohti. Onneksi hän asui lähellä ja koko matkan saattaisi pitää vaikka seinästä kiinni, jos maailma alkaisi pyöriä liian lujasti ympärillä. Mies puristi Evelynin kättä ja johdatti tuota hitain askelin ovea kohti. He näyttivät varmasti varsinaiselta parivaljakolta, mutta hän ei osannut edes hävetä. Ei kai paikalla ketään tuttuja olisi. Olikohan hänellä avaimet?
Pubin oven takana heitä tervehti Roo häntä villisti pyörien. Se oli palannut iltalenkiltään ja odottanut isäntäänsä, mutta innostunut vieläkin enemmän kivasta Evelyn-tädistä. Koira pyöri kaksikon jaloissa ja teki etenemisestä entistäkin hankalampaa. Se sai Klausin nauramaan ja toisaalta tökkimään itseään pois tieltä. Roo ei luovuttanut, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan isäntänsä humalaisia ja epäselviä käskyjä.
”Anteeksi, ei se yleensä noin”, Klaus pahoitteli epäselvästi ja kiersi kätensä naisen lantiolle. Läheisyys tuntui hyvältä, vaikka hän ei edes tiennyt pysyisikö hereillä kotiinsa saakka.
”Missähän ne avaimet on?” hän kyseli itseltään ja kaivoi taskuja. Lompakko oli jäänyt baarin pöydälle, mutta sitä hän ei siinä hetkessä edes tajunnut kadonneeksi. Avaimet löytyivät pitkän etsinnän jälkeen ja hän sovitti niitä alaoveen haparoivin käsin. Matala ja humalainen naurahdus. Miten kaikki oli niin vaikeaa humalassa?

Evelyn keskittyi niin siirtämään jalkaa toisen eteen pystyasennossa pysytellen, ettei edes tajunnut ajatella, miltä he näyttivät muiden silmiin. Hän otti tukea sekä miehestä että seinästä liikkuessaan hitaasti ovelle. Roo sai innostuneen tervehdyksen naiselta, joka oli kumartumassa rapsuttamaan koiraa kun tajusi maailman kiepahtavan ikävästi. Hän laski toisen kätensä rapsuttaakseen koiraa korvan takaa, mutta ei kumartunut kunnolla. Hän ei varmaan pääsisi enää ylös, jos tekisi niin. Onneksi miehen käsi oli kiertynyt hänen lantionsa ympärille tueksi. Läheisyys auttoi hahmottamaan paremmin, missä suunnassa oli maa ja missä taivas. Neljällä jalalla pysyi helpommin pystyssä kuin kahdella, eikö se ollut ihan loogistakin? Tosin mikään hänen pohdinnoissaan ei juuri nyt ollut kovinkaan loogista. Aivojen tilalla tuntui olevan tahmeaa nestettä, joka ei oikeastaan liikkunut mihinkään suuntaan ilman kovia ponnistuksia.
"Se on ihana, etkö olekin? Olet, olet ihana", hän sammalsi koiralle kirkkaalla, innostuneella äänellä. Ilmeisesti koira teki hänestä ihan lapsen nyt kun alkoholia oli tullut juotua liikaa. Evelyn oli jo tarjoutumassa auttamaan avaimen kanssa, mutta vilkaisu käsiin kertoi, ettei hän onnistuisi sovittamaan sitä lukkoon yhtään sen paremmin. Olipa kaikki vaikeaa, kun joi paljon. Ja niin tavattoman hauskaa, eikö niin?
Portaiden kiipeäminen osoittautui juuri niin haastavaksi kuin hän oli aiemmin illalla ajatellut. Onneksi kapeassa portaikossa sai tukea seinästä, kun koetti kompuroida ylemmäs. Hän löi säärensä useampaan kertaan varsin kipeästi porrasaskelman kulmaan, mutta ei siinä edes kunnolla tiedostanut sitä. Huomenna jaloissa olisi nätit, tummat mustelmat muistuttamassa, miksi ei kannattanut juoda itseään rapakuntoon ja sen jälkeen kiivetä portaita.

Klaus töni Evelynin edeltä portaikkoon ja iski riettaan kätensä naisen takamukselle. Hän kompuroi kynnyksen yli kohti portaita vain todetakseen niiden kiipeämisen mahdottomaksi. Mies nosteli jalkojaan laiskasti ja nauroi jokaisen askelman jälkeen, jolla meinasi kaatua. Ainakaan ei olisi pitkä matka maahan, kun tuntui, että hän jo nyt konttasi portaita. Hän häpeäisi itseään seuraavana aamuna.
”Roo, auta nyt isiä, vedä isi kotiin”, Klaus sammalsi koiralleen joka pyöri edelleen hyrränä heidän ympärillään. Se ei selvästi ollut moksiskaan nautitusta alkoholista, ihmetteli vain ihmisten hidasta etenemistä. Se halusi jo ruokaa! Se halusi leikkiä!
Klaus kaatui istumaan porrastasanteelle ja tarttui Evelynin käteen vetääkseen tuon perässään maahan. Hän nauroi ja oli selvästi päättänyt, ettei jaksanut yhtään ylemmäs. Roo kiirehti nuolemaan istuvan miehen kasvoja.

Evelyn yhtyi toisen nauruun kompuroidessaan portaita ylemmäs. Hän otti tukea portaista käsillään, eli toisin sanoen konttasi oikein tyylikkäästi portaita pitkin. Se, mikä nyt tuntui lähinnä hullunhauskalta haasteelta ei huomenna olisi yhtään niin hauskaa. Sitä häpeän määrää! Hän istahti miehen viereen toisen vetäessä ja nauroi siinä istuessaan. Hehän olivat kuin mitkäkin teinit, jotka olivat unohtuneet juhlimaan liian kauaksi aikaa väärennettyjen papereidensa avulla.
"Mikä ilta", hän nauroi. Huomenna ei naurattaisi, joten tänään oli paras nauraa senkin edestä. "Roo haluaa pusuja", hän hihitti koiralle, joka nuoli miehen kasvoja. Hän ei ikinä hihittänyt. Paitsi ilmeisesti nyt, kun oli juonut aivan liikaa.

Klaus töni koiraansa kauemmas ja se suuntasi huomionsa vastaanottavaisempaan Evelyniin. Naisen sanat hymyilyttivät humalaista miestä.
”Minäkin haluan”, hän nurisi ja kumartui suudellakseen naista. Oli ihme, että hän oli vielä senkään vertaa järjissään. Olisi ollut parempi vain kammeta itsensä ylimpään kerrokseen ja oman kodin rauhaan. Eteisen lattialle olisi hyvä sammua, ei rappukäytävään.
”Olenko jo sanonut, miten paljon pidän sinusta?”

Evelyn vastasi suudelmaan. Oli tämäkin nyt. Kaksi aikuista suutelemassa rappukäytävässä, kun olivat juoneet niin paljon, etteivät päässeet enää kotiin asti. Pelkkä ajatus sai hänet hihittämään hallitsemattomasti. Kesti hetken, ennen kuin miehen sanat rekisteröityivät alkoholin sumentamiin aivoihin.
"Eeeeet", hän vastasi venyttäen sanaa kuten pienet lapset joskus tekivät. Alkoholi taisi taannuttaa häntä kehityksessään vuosikymmeniä taaksepäin. "Pitäisikö meidän yrittää kiivetä portaita ylemmäs?" Hän pohti päätään hitaasti kallistaen. Portaikko huojui ja kallistui mitä omituisempiin suuntiin. Ehkä tässä oli ihan hyvä.

”Pitäisi”, Klaus nyökytteli ja yritti kammeta ylös vain löytääkseen hetken päästä itsensä taas istumasta. Välinpitämätön naurahdus ja uusi yritys. Tukeutuessaan seinään hän sai itsensä siihen asti, että saattoi ottaa varovaisia askelia.
”Tule, Evelyn”, mies kutsui ja ojenteli kättään toista kohti. Ehkä he juuri ja juuri selviäisivät ylös asti. Ehkä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Klaus heräisi rappukäytävästä. Toivottavasti ei sen kyylänaapurin harjalla hakkaamiseen tällä kertaa.

Evelyn otti tukea seinästä, lattiasta ja miehen ojentamasta kädestä kammetessaan itsensä hankalasti jaloilleen. Siitä huolimatta nainen nauroi vähän kaikelle. Jossakin alitajunnassaan hän tiesi, ettei tilanteessa ollut mitään hauskaa, mutta ei voinut hulvattomalle hihittelylleen mitään. Hullu ilta. Hän lähti kiipeämään portaita raskaasti, askel kerrallaan ja kompuroi varmaan enemmän kuin koskaan ennen. Ei, se ei ollut totta. Hän oli ennenkin kiivennyt portaita huonossa kunnossa ja kolhinut itsensä. Tässä ei ollut mitään uutta. Olisikin ollut, mutta ei.
"Ovi", hän hihitti kurkottaessaan koskettamaan miehen kotiovea tuskaisen hitaan portaiden kiipeämisen jälkeen. Hyvä kun hän tajusi, missä lukko oli, puhumattakaan siitä, että saisi avaimen osumaan siihen. Onneksi se ei ollut hänen murheensa. Yllättäen idea rappukäytävässä nukkumisesta tuntui entistä vastustamattomammalta. Silmäluomet painoivat raskaasti.
"Väsyttää", hän sanoi voimatta mitään hihitykselle, joka karkasi huulilta. Hän nosti hitaasti kätensä peittämään suutaan kuin yllättyneenä itsekin äänestä, jonka oli päästänyt.

Klaus etsi avaimia, jotka vasta olivat olleet hänen kädessään. Ne löytyivät taskusta, taas. Hän haparoi tärisevin käsin lukkoa auki ja kun sai avaimen oikeaan reikään, loppu sujuikin helposti. Hän kiskaisi oven auki ja löi sen seinään. Rappukäytävä kaikui ja se sai Klausin naurahtamaan. Roo juoksi edeltä asuntoon ja mies viittoi Evelyniä seuraamaan koiraansa. Hän sulki oven heidän takanaan ja pudotti avaimet eteismatolle.
”Nyt nukkumaan”, hän ohjeisti väsymystä valittanutta Evelyniä ja yritti kaapata naisen syliinsä sillä seurauksella, että löysi itsensä eteisen lattialta hekottamasti. Typerä, juopunut mies. Oppisiko hän ikinä käyttäytymään?

Evelyn hihitteli ties mille. Ehkä sille, miten mies taisteli hetken lukon kanssa, tai sitten sille, miten Roon häntä heilui niin lähellä, että hän olisi melkein yltänyt siihen liikahtamatta. Ei hän itsekään tiennyt, mikä oli niin hauskaa, mutta kaikki tuntui naurattavan tässä mielentilassa. Oven auetessa nainen taputti riemuissaan kuin olisi juuri nähnyt maailman hienoimman taikatempun. Onneksi kukaan ei ollut ottamassa videota hänestä. Hän olisi hävennyt silmät päästään aamulla.
"Joo", nainen nauroi ja päätyi lattialle miehen viereen nauraen kuin mielipuoli. Alkoholi ei selkeästi sopinut hänelle, ainakaan näin suurina annoksina. "Miksi sänkysi on noin kaukana ovesta?" Hän sammalsi naurunsa lomasta ja huitaisi kädellään sängyn suuntaan. Virheliike. Kun käsi ei ollut tukemassa istuvaa naista, kaatui hän kyljelleen eteiseen hekottaen edelleen. Hupsis. Mites tässä nyt näin kävi.

Klaus nauroi naisen toilailuille ja kaatui tuon vierelle vetäen Evelynin kainaloonsa. Hän katseli hämärässä eteisen kattoon hölmö hymy huulillaan.
”Ensitöikseni siirrän sen huomenna. Tähän. Sänky kuuluu tähän”, hän mumisi puoliunessa ja etsi huulillaan toisen huulia. Väsytti, unetti, keho oli raskas eivätkä silmät pysyneet auki. Hän ei osannut edes ajatella seuraavan aamun häpeää tai huonoa oloa.

Evelyn päästi epämääräisen ynähdyksen ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä. Sänky todella kuului lähemmäs ovea. Eihän kukaan jaksaisi vaeltaa noin kauas. Hän vastasi väsyneeseen suudelmaan, painautui paremmin miestä vasten ja antoi silmäluomiensa painua kiinni, vaikka tiesikin, ettei saisi niitä enää auki. Hän veti syvään henkeä ja nautti miehen tuoksusta, antaen tasaisten hengenvetojen tuudittaa itsensä uneen. Aamu tuntui ajatuksena niin kaukaiselta, ettei sitä kannattanut vielä murehtia. Häpeän ja huonon olon aika tulisi myöhemmin. Nyt hän oli vain todella tyytyväinen, olo oli raukea ja lattialla nukkuminen tuntui parhaalta idealta ikinä. Huomenna selkä varmasti kertoisi, miten se oli kaikkea muuta kuin sitä. Voi kuinka hänestä olikaan tullut taitava siirtämään murheita myöhempään ajankohtaan. Mikään ei saisi häntä liikkumaan miehen vierestä eteisen lattialta. Siinä oli hyvä olla. Turvallista ja lämmintä. Läheisyys oli ihmeellinen asia.

Kuka mistään feng shuista välitti? Sängyn paikka oli eteisessä, sehän oli selvä, hän oli herännyt lattialta useastikin. Jos sänky olisi siinä, mitään ongelmia ei olisi! Klaus suukotti haparoiden naisen tummia hiuksia ennen kuin mumisi jotakin hyvän yön toivotukseksi ja vaipui levottomaan uneen. Läheisyys teki kaikesta kuitenkin tavallista mukavampaa, parempaa. Kerrankos sitä naisen kainaloonsa sai sammumishetkellä. Klaus oli onnenpekka.