At your doorstep for the very first time

// Riisi ja Arty, kiitos TÄMÄKIN PELI MENEE SÄÄDYTTÖMÄKSI. Älkää siis lukeko, kiitos. //

Jos Williamilta olisi kysytty mitä hittoa hän täällä teki nyt autoa parkkeeratessaan, ei hän todellakaan olisi osannut antaa mitään vastausta. Varsin edustuskelpoisesti pukeutunut mies katseli hetken aikaa autonsa ikkunasta taloa, jonka luona oli käynyt vain kerran aiemmin. Silloinkaan hän ei ollut käynyt edes eteisessä. William haroi levottomana hiuksiaan ja pohti toimintasuunnitelmaa. Hän oli ollut käymässä toimistolla ja päättänyt sitten poiketa kotimatkalla täällä. Mutta miksi helvetissä? Tokihan Artemis oli tuntunut välttelevän häntä nyt jonkin aikaa, mutta oliko se syy ilmestyä tänne? Kysehän saattoi olla ihan vain siitä, että mustatukkainen mies oli kyllästynyt heidän väliseensä seksisuhteeseen. Talossa oli valoja päällä, joten eiköhän Artemis ollut paikalla... Mies oli ainakin väittänyt asuvansa yksin. Tosin kuka helvetti tarvitsi tuon kokoisen asunnon yksin asumiseen?

Aavistuksen turhautuneena William lopulta sammutti auton, otti avaimet virtalukosta ja nousi ulos. Mies napautti napilla kaupunkimaasturinsa ovet lukkoon ja lähti sitten aavistuksen epäröiden astelemaan kohti talon ovea. Hän ehtisi vielä kääntymään ympäri ja unohtamaan koko jutun. Kyllä hän voisi odotella kuuluisiko Artemiksesta vielä jotain. Jos ei kuulunut, niin silloinhan se vain tarkoitti ettei heidän juttuaan ollut enää, eikö niin? Tokihan se olisi kurjaa, mutta ei hänellä ollut oikeutta valittaa. Seksisuhteet eivät olleet ikuisia. Ennen kuin William edes kunnolla tajusi, hän seisoi ovella ja painoi ovikelloa. Sydäntä kylmäsi ja mieli olisi tehnyt juosta karkuun, mutta siihen hän jäi. Entä jos Artemis oli löytänyt jonkun, eikä ollut vaivautunut edes kertomaan hänelle? Tai vielä pahempaa, miehellä oli koko ajan ollut joku? Kyllä se loukkaisi, vaikkeivat he suhteessa olleetkaan.

Artemis oli tosiaan vältellyt hieman Williamia, ihan senkin takia että mies oli päässyt viimeksi liian iholle, noin henkisesti. Eikä hän aikonut ottaa riskiä, että kävisi jotakin. William ei koskaan saisi tietää hänestä enempää. Hän oli viettänyt aikaa tallilla ja kotona. Nyt siskonsa Deirdre oli tullut käymään, koska tarvitsi yöpaikkaa jostakin syystä. Hän tosin epäili siskon keksineen sen syyn, jotta voisi vahtia veljeään ja välittää terveiset vanhemmille, jotka olivat huolissaan pojasta, josta ei taas ollut kuulunut mitään.

Mies oli lähtenyt kauppaan ja jättänyt Deirdren asunnolle. Sisko ihmetteli mikä veljessä oli erilaista. Rautakanki tuolla oli edelleen paikassa jonne se ei kuulunut, mutta todellakin silti jotenkin erilainen. Ei aivan niin vaikea ihminen kuin yleensä. Ja ihan... Siedettävässä painossakin. Ovikellon soidessa pisamanaamainen, pitkähkö nainen asteli ovelle. Ponnarille vedetty kirkkaan oranssi tukka oli melkoinen piristysruiske. Vaikka hän oli erinäköinen kuin kalmankalpea ja laiha veljensä, huomasi heistä kyllä samankaltaisuuden.
"Hei! Oletko joku Artemiksen tuttu? Hän ei sanonut että kenenkään pitäisi tulla käymään mutta, tule peremmälle. Hän on kaupassa."

Kuullessaan loksahduksen oven auetessa William suorastaan säpsähti. Olisi pitänyt kipittää karkuun, ei hän halunnut selitellä mitään siitä miksi oli täällä. William oli jo aloittamassa pahoittelua, kun jäätyi täysin. Ovella seisoi nainen. Ei Artemista. Vaan nainen. Hämmennys varmastikin paistoi Williamin kasvoilta tuon koittaessa yhdistää pisteitä toisiinsa. Ei mies tajunnut edes kiinnittää huomiota samankaltaisuuteen. "Tota..." Ei, hän ei nyt käsittänyt. Oliko Artemiksella vakavakin suhde tuohon naiseen? Kulmat painuivat kurttuun. Ehei, nyt hän ei todellakaan halunnut nähdä miestä. "Anteeks, mun ei oikeestaan pitäis olla täällä." Mies päätyi sanomaan hyvin vaivaantuneena.

Dwirdre ei ollut aivan niin typerä, mitä William ehkä oletti. Oliko tämä se syy miksi veli oli siedettävämpi! Irlantilaisnaisen kasvojen ilme kirkastui kertaheitolla ja tuo nauroi perin vilpittömästi.
"Ehei mitään sellaista, olen Artyn sisko, Deirdre Cavanaugh."
Hän tarjosi kättään toiselle, avaten sitten ovea jotta William pääsisi peremmälle.
"Tule vain, tekee hyvää hänelle jos joku käy joskus täällä neuroottisen siisteyden massa hengittämässä samaa ilmaa. Ja vaikka rypistämässä sohvan nahkaa."
Hän heitti vitsiä ja asteli peremmälle mustan, valkoisen ja harmaan sekaiseen asuntoon. Siellä täällä oli satunnaisia laivastonsinisiä valopilkkuja sohvatyynyn ja -viltin muodossa, esimerkiksi. Missään ei ollut likaa tai mikään ei ollut vinossa. Olohuoneessa oli suuri lasikaappi, jossa oli Artemiksen palkinnot. Ruusukkeet, pokaalit ja kuvan miehestä voittohevosen kanssa. Se oli melkoisen täynnä, pitäisi ostaa pian isompi.

William oli ollut jo täysin vakuuttunut, että nyt hän vain menisi kiltisti kotiin eikä olisi enää missään tekemisissä Artemiksen kanssa ikinä. Onneksi, tai ehkä harmiksi?, nainen ehti tajuta tilanteen ja sanoi jotain varsin pysäyttävää. Sisko. Williamin ilme meni ehkä turhankin huojentuneeksi ja tuo tarttui käteen, puristaen sitä hellästi. Toisaalta pitäisi ehkä huolestua siitä, että nainen oli ymmärtänyt mikä häntä oli tässä vaivannut. Aatoksistaan huolimatta William astui sisälle asuntoon ja otti kengät pois jalastaan. Tuntui todella väärältä käydä asuntoon sisään, kun isäntä itse ei ollut kotosalla. "Olin siinä käsityksessä, että Artemis asuu yksin." Mies kommentoi selvästi edelleen vähän hämillään samalla kun kävi peremmälle. Hän oli ainakin pyrkinyt ajattelemaan Deirdren kommenttia vitsinä, mutta asunnosta kyllä tihkui tietty neuroottinen ilmapiiri. Eikä Artemis itsekään omalla käytöksellään helpottanut paremman mielikuvan saamista. Miehellä oli selviä pakkomielteitä. Noh, ainakin hän oli itse juuri tullut kaupungista ja oli täten huolehtinut, että oli normaaliakin siistimpi. Hiuksetkin oli aseteltu siivosti sen sijaan, että ne olisi vain jätetty hapsuina kasvoille.

Hän nauroi hellästi ja asteli keittiöön keittämään kahvia. Nainen oli täysin tosissaan veljensä neurooseista, Artemiksella oli mokomia varmasti jopa useampi kymmen.
"Hän asuukin, olen vain käymässä. Hänelle sanoin että tarvitsen työmatkan takia yöpaikkaa pariksi yöksi, todellisuudessa tulin katsomaan miten kultapoju voi. Äiti ja isä ovat huolissaan hänestä, jälleen."
Nainen höpötteli niitä näitä kun pisti kahvin tippumaan ja otti kaapista tuomansa porkkanakakun. Koskematon. Deirdre huokaisi syvään. Hän oli ottanut siitä pari palaa, Artemis ei ainuttakaan.
"Taas sillä on tämä kausi... Ota siitä, leivoin sen itse. Ainakin minusta se on hyvää ja Artykin piti siitä joskus. Juotko kahvia vai teetä, unohdin kysyä, anteeksi."

Neidin puheet olivat ehkä aavistuksen huolestuttavia. Miksi yli kolmikymppisen miehen luona pitäisi käydä tarkistelemassa tuon vointia? Tai siis, kyllähän hän oikeastaan ymmärsi. Artemis ei ollut vakuuttanut edes häntä taidoillaan huolehtia itsestään. "Kahvia, kiitos." William vastasi kysymykseen, koittaen keskittyä tähän hetkeen ajatusmyllerryksestään huolimatta. "Mitä tarkoitit sanoessasi 'tämä kausi'?" Mies tiedusteli rehellisen kiinnostuneena. Hän ei ollut tuntenut Artemista vielä niin pitkään, että osaisi arvailla mitä oli tarkoitettu. William leikkasi itselleen kakkua, kun sitä kerta oli tarjottu. Olihan se kohteliasta ja lisäksi hän oikein mielellään söisi vähän jotain kahvia juodessaan.

Deirdre pysähtyi katsomaan Williamia. Hän oli toivonut että veli olisi ehkä kertonut jollekin, ottanut elämäänsä.
"Tämä on epäkohteliasta, mutta oletteko pari vai... Makaatteko vain?"
Sen hän oli uvitellut ymmärtäneensä, että William oli pelästynyt hänen olevan vaimo, koska noilla oli takana muutakin kuin ystävyyttä. Nainen kaatoi heille kahvia ja huokaisi syvään, istuen alas.
"Artylla on kausia kun hän voi huonosti. Se johtuu hänen taustastaan suurilta osin. Olemme siis epäidenttiset kaksoset, olen ollut oikeasti aina läsnä hänen elämässään. Mutta, niin... Hän ei.. Aina syö kunnolla ja rankaisee itseään epäonnistumisesta laihduttamalla. Kuten huomaat, hän ei hyväksy virheitä missään. Edes vinossa olevaa koristetta asunnossaan."

William vähän yskähti kysymyksen kuultuaan, kiittäen luojaa siitä että hän ei ollut vielä päässyt syömiseen asti. Olisi voinut tapahtua aika mielenkiintoinen tukehtuminen. Varsinaista vastausta hän ei onnistunut antamaan, muttei myöskään moisia väitteitä lähtenyt valheellisesti kieltämään. Hyi apua. Eihän voinut ylipäänsä olla missään tapauksessa asiallista puhua hänen ja Artemiksen väleistä kenellekään ulkopuoliselle.

"Joo, olen oikeastaan huomannut vähän jotain tuon suuntaista." William totesi vähän vaivaantuneena. Ei hän tiennyt että mies rankaisi itseään, mutta huonosti syöminen ja pakkomielle täydellisyyteen kyllä oli noteerattu. Olisikohan liian asiatonta lähteä kyselemään tarkemmin Artemiksen taustasta? Kyllä häntä kiinnosti. Tai siis, olihan se normaalia että kiinnosti, että mikä sai ihmisen käyttäytymään niin.

Deirdre näytti vaikealta. Nuoresta naisesta näki miten hän olisi vain halunnut oksentaa kaiken siihen tiskiin, että William tietäisi. Osaisi nähdä merkit, toimittaa veljen hoitoon. Ennen kuin... Olisi kerran liian myöhäistä. Että olisi edes joku, joka voisi vahtia pikkuveljen perään. Artemis oli rakas, mutta aivan itse ottanut valtavasti etäisyyttä.
"Hän sairastui anoreksiaan teininä. Artemista kiusattiin koulussa ja siitä se kaikki alkoi. Samoihin aikoihin hän alkoi vetäytyä ja sulkeutua itseensä. Hän oli joskus ihana pikkuveli, nauravainen ja huumorintajuinen, todella kiltti ja auttavainen. Ei häntä suloisempaa poikaa ollut."
Deirdre pyöritteli kahvimukai käsissään, nieleskellen.
"Hän vietti kaksi vuotta hoidossa, suljetulla ja avohoidossa. Artemis... Melkein kuihtui kasaan. Hänen kehonsa oli aivan äärimmilleen laihdutettu, hän ei jaksanut edes ratsastaa kunnolla."

William koki suunnatonta syyllisyyttä siitä, kuinka oli räjähtänyt Artemikselle silloin maneesilla ja melkein jopa lyönyt tuota. Miltei oksetti kun sitä ajatteli. Hänen teki mieli pyytää anteeksi, mutta mustatukkainen ei nyt ollut paikalla. Williamin ilme näytti vähintään kärsivältä tuon koittaessa kuumeisesti miettiä miten suhtautua tähän asiaan. Tai ehkä lähinnä Artemikseen. Osaisiko hän kohdella tuota läheskään samoin kuin tähän asti? "..millaisesta kiusaamisesta oli kyse?" Mies tiedusteli pala kurkussaan. Kiusaamista oli niin epämiellyttävän monessa muodossa. Tässähän alkoi tosissaan huolestua myös oman lapsen mielenterveydestä. Nykyisin kiusaajille oli avautunut aiempaakin enemmän mahdollisuuksia, kiitos sosiaalisen median. Eikä perhe tuntunut ikinä huomaavan ajoissa.

Nainen puraisi huultaan.
"Kaikenlaisesta. Nimittelyä, väkivaltaa, ahdistelua, nöyryytystä. Mitä tahansa murrosikäiset pojat voivat toisilleen tehdä. He tekivät Artyn elämästä helvettiä, joka huomattiin vasta... Kun... Hän oli jo sairaalassa. Hän yritti silloin myös..."
Deirdre nieleskeli kyyneliä. Se oli ollut yksi hänen elämänsä kamalimpia päiviä, tulla kotiin ja löytää veljen itsemurhakirje keittiöst ja veli isn aseen kanssa kylpyhuoneesta.
"... Itsemurhaa. Hän ei ole ollut normaali enää kahteenkymmeneen vuoteen. Eikä ilmeisesti vieläkään. Hän vain kilpailee ja hakee täydellisyyttä."

William katui sydämensä pohjasta että oli kysynyt asiasta. Häntä ahdisti, suututti ja säälitti. Ihmiset osasivat olla julmia. Mies ei hetkeen osannut edes sanoa mitään, kun koitti sisäistää kaiken sen mitä Deirdre oli juuri sanonut. "...olen todella pahoillani." William sanoi ahdistuksen tuomaa raskautta äänessään. Mitähän hänen pitäisi tehdä? Koittaa olla ymmärtäväisempi? Antaa miehelle enemmän tilaa? William puri huultaan ja piti katsettaan lattiassa hyvän aikaa. "Artemis ei ole sanallakaan vihjannut mistään tuollaisesta." Brunette kertoi huokaisten syvään. "Tosin tuskinpa mikään ihme. Se on nimittäin aika kärkkäästikin sanonut, että meidän suhde on vain fyysinen." Mies kohautti olkiaan. Ei ollut hänen asiansa selitellä mitään Artemiksen yksityiselämään liittyvää, mutta silti hän oli juuri äsken niin tehnyt.

Deirdre voihkaisi syvään. Veli ei siis puhunut vieläkään kellekään.
"Ei hän puhu siitä mutta... Kai hän on siksi niin kylmä ja ilkeä. Hän sanoi silloin ettei koskaan enää halua antaa kenenkään satuttaa itseään. Artemis ei luota edes perheeseensä, nytkin hän oli joulun yksin. Koska ei halunnut tulla."
Nainen huokaisi uudelleen, raskaasti ja pyöritteli kuppia, siemaillen siitä silloin tällöin.
"... Ei hän ole luonnostaan paha. Hän on ollut ihana pikkuveli ennen sitä. Ja loistava ratsastaja. Siinä hän on aina loistanut."

William kuunteli kaikessa rauhassa, pohtien asioita. Tokihan hän oli yhdessä välissä pitänyt Artemista täytenä mulkkuna, mutta sekin oli hellittänyt. Ennen Deirdren kertomusta mies oli ollut hänen mielestään enää lähinnä raivostuttavan itsepäinen ja epäsosiaalinen. Ja, noh. Jonkin verran mulkkukin. Nyt hän ei todellakaan tiennyt miten Artemista kuvailisi. "Minä en ymmärrä hevosista mitään. Olen vain kuullut Artemiksen puhuvan ratsastamisestaan kovin kriittiseen sävyyn." Mies myönsi.

"Hän on loistava. Hän vain... Haluaa aina olla täydellinen ja mikään ei ole koskaan tarpeeksi. Keneltäkään. Ainakaan häneltä jos kysytään."
Hän myönsi hieman vaitonaisena. Pian ovi kävi ja eteisestä kuului kolinaa. Ei mennyt kauan kun pitkänhuiskea ja laiha mies asteli keittiöön, nauliutuen sen ovelle järkyttyneenä.
"Hei Arty."
"Artemis. Ja mitä sinä teet täällä?"

William oli ollut aikeissa vielä sanoakin tuohon jotain, mutta oven kolahdus pyyhki mielen täysin paljaaksi. Artemiksen äänen kuultuaan William kääntyi katsomaan tuon suuntaan, näyttäen samaan aikaan sekä huolestuneelta, syylliseltä että säikähtäneeltä. "...tulin käymään?" William ehdotti vastausta varsin varovaiseen sävyyn. Hän ei halunnut tapella Artemiksen kanssa nyt.

Artemis tuijotti siskoaan. Tuo tiesi miten hän ei halunnut vieraita luokseen.
"... Ai. Deirdre, laitakko noi kaappiin."
Tummatukka ojensi kauppakassia naista kohti ja huokaisi syvään. Olo oli kamala. Todella hirveä, ahdisti.

William piti katsettaan miehessä vielä hyvän aikaa. Artemis oli juuri sen näköinen, että halusi hänet helvettiin talostaan. Ehkä hänen pitäisi lähteä? Ei hänestä tässä mielentilassa mitään iloa ainakaan ollut. Mutta toisaalta taas, Artemis ei ollut suoraan käskenyt häntä poistumaan... ainakaan vielä. Toisaalta pitäisi ehkä kysyä miksi häntä oli vältelty, mutta se ei nyt oikein ollut asiallista kun paikalla oli kolmaskin henkilö. Mietteissään William oli unohtunut tuijottamaan mustatukkaista miestä.

Ei Artemis osaisi heittää Williamia ulos, koska halusi kuitenkin tavata vielä myöhemmin. Hän huokaisi syvään ja otti itselleen kahvia. Deirdre päätti demonstroida Williamille veljensä käytöstä.
"Ota sitä porkkanakakkua, se on hyvää."
Nainen ehdotti veljelleen, tietäen jo mitä tuo sanoisi.
"Jätän väliin, ei tee mieli."
Ja oikeastihan mieli teki hirveästi, mutta hän tiesi myös että ei osaisi olla menemättä juoksulenkille jos söisi sitä pienenkin palan.
"Sinähän pidät siitä."
"Ihmiset muuttuu, Deirdre."

Tilanne tuntui sen verran rauhoittuneen tässä välissä, että William uskalsi vihdoinkin koskea ottamaansa kakkupalaan. Katse pysyi edelleen mahdollisimman paljolti Artemiksessa ja kulmat painuivat kurttuun tuon vastauksen myötä. Samaa hän oli saanut kuulla kotonaan, kun oli koittanut saada tuon syömään jotain. Ja oliko mies laihtunut? Vähän näytti siltä. William vilkaisi Deirdren suuntaan kovin kärsivän, mutta silti ymmärtävän näköisenä. Hän ei uskaltanut alkaa omalta osaltaan ehdotella miehelle että jos tuo söisi. "Meidän pitäis puhua." William mutisi puoliksi itsekseen. Varsin merkitsevä katse oli kuitenkin suunnattu Artemikseen.

Artemis vilkaisi Williamia hämmentyneenä. Puhua? Deirdre vilkaisi miehiä ja hymyili. Nainen sanoi jotakin kaupungille menemisestä ja ystävien tapaamisesta. Ei tainnut mennä edes viittä minuuttia, kun nainen oli lähtenyt asunnosta. Hän huokaisi syvään jäädessään kaksin miehen kanssa. Hän oli tosiaan laihtunut hieman, posket painuivat syvemmille lommoille ja sormet muistuttivat hieman enemmän luurankoa, nivelten jääsessä esiin selkeämpinä palloina.

Vaikka William itse olikin puhumisesta puhunut, ei hän ollut ihan ehtinyt varautua siihen, että jäisi Artemiksen kanssa kaksin tänne. Mies oli hetken aikaa hiljaa varsin vaivaantuneena, olematta lainkaan halukas aloittamaan puhumista. Katse tutkaili Artemista hyvän aikaa, ennen kuin William huokaisi milteipä luovuttaneena. "Millaset meidän välit oikein on?" Mies päätyi lopulta tiedustelemaan. Ei hän oikein itsekään tiennyt mitä halusi kuulla.

Kurkkua kuristi. Miten niin millaiset? Kohteliaan seksuaaliset, oliko se sopiva vastaus?
"No... Eikö me seksisuhteesta sovittu?"
Eikö se kertoisi tarpeeksi vai alkaisiko William nyt kaivata taas niitä sääntöjä.
"Miksi?"

Noh, ainakin mieltä lämmitti set, että Artemis sanoi ääneen edes tuon verran. "Joo, sovittiin." William nyökkäsi pienesti ja meni sitten hieman vaivaantuneeksi. Ei hän oikein osannut selittää mikä häntä tässä nyt vaivasi taas. Paitsi tietenkin kaikki se, mitä hän oli Artemiksesta aiemmin kuullut. "Oot vaan aika tehokkaasti vältelly mua nyt."