[Y] Wasting everything, even my own time, on my selfish needs

Perjantai 01. joulukuuta 2017 - Newcastle

Maailma huojui. Valot pätkivät ja saivat ihmiset liikkumaan konemaisessa tahdissa, vaikka massa hänen ympärillään tanssi kuin viimeistä päivää.
Pitsisukkahousuihin, läpinäkyvään paitaan ja minimaalisiin farkkushortseihin pukeutunut tyttö kaivoi tiensä ihmismassan läpi tiskille.
"Niskalaukaus ja tequila."
Saatuaan kirkkaat viinansa hän kaatoi suolan kädelleen, nuolaisi ja heitti kitkerän, polttavan kaktusjuoman nieluun perästä. Sitten sitruuna suuhun. Imeskeltyään lohkon hän työnsi sen tyhjään shottilasiin, heittäen yrttiliköörin ja minttuvodkan sekoituksen seuraavaksi alas.
Silmät ja järki seisoivat jo päässä, vailla mitään tarkoitusta. Hän ei oikeasti olisi tarvinnut noita shotteja, mutta alkoholi tuntui ainoalta lohdulta ja yleensä sen huurustamista paikoista löytyi muuta lohtua.

"Tanssitko?"
Vieras ääni kysyi virnettä äänessään. Nostaessaan katseensa niittikoroistaan, Amanda huomasi itseään pidemmän nuorukaisen, joka oli esittänyt yksinkertaisen kysymyksen.
"Tanssin."
Hän sai huutaa musiikin yli, kompuroida huterasti koroillaan nuoren miehen, selvästi itseään muutaman vuoden vanhemman sellaisen, perässä takaisin tanssilattialle.
Ei nimiä, ei sitoumuksia. Vain liian lähekkäin tanssimista, niin kauan että hiki tuntuu valuttavan meikit kasvoilta rinnuksille. Olisi pitänyt ottaa vettä, kun itseään häntä vasten hieronut mies tarjosi juotavaa. Amanda pudisteli päätään, haroen ruskeita hiuksiaan. Long Island icetea. Aivan kuin hän olisi päättänyt, ettei kävelisi suositusta juhlapaikasta ulos tänään omin jaloin.
Kun juomista oli jäljellä enää poskia kuumottava nousuhumala, Amanda huomasi hoippuneensa tupakkakoppiin nimettömän sankarinsa perässä. Vaikka hän ei edes tupakoinut, hän otti silti henkoset savukkeesta kun tarjottiin, irvistäen. Ei, hän ei voisi tehdä tästä tapaa.

Sen sijaan tupakoivan, satunnaisen miehen suuteleminen baarin tupakkakopissa oli hyvä idea. Jos sitä saattoi enää kutsua suuteluksi. Sitä olisi kuvannut moni muu sana, mutta ei suuteleminen. Suutelu oli herkkää, rakastavaa ja kaunista. Tämä oli seinää vasten naimista vaatteet päällä.
Kun satunnainen baarimikko kävi häätämässä heidät sieltä, käskien hankkimaan huoneen, Amandaa nauratti. Tummaan pukeutunut tyttö oli siinä euforisessa humalan vaiheessa, vetäen vieraan miehen perässään miesten vessaan ja koppiin. Onneksi oven sai lukittua ja koko vessassa oli vain yksi koppi.
"Mihin me jäimme?"
Vaaleatukkainen nuorukainen ei ehtinyt puhumaan sen enempää, kun Amanda veti tuon alkoholinhuuruiseen, kiihkeään suudelmaan, samalla kun aukoi farkkujen nappeja. Hän pujotti omat shortsinsa nilkkoihin, välittämättä siitä että pitsisukkahousut repesivät entisiksi siinä käsittelyssä.
Amanda ei välittänyt mistään. Aivan kuin hän olisi ollut turta, irrallinen osa universumia, vailla paikkaa ja merkitystä.

Hiljainen huohotus täytti vessan hetkeksi. Vetoketjun ääni havahdutti Amandan, saaden hänet nostamaan katseensa.
"Kiitti tästä."
Alentava, pikainen suukko poskelle ja hänen unohduksensa painajaisten prinssi katosi. Hän heitti sukkahousunsa roskiin, veti shortsit jalkaansa ja katosi vessasta. Pari miestä osoitti häntä ja naureskeli, kun englantilaistyttö poistui miestenvessasta.
Amanda huojui narikalle, löytäen juuri ja juuri narikkalappunsa. Ohut nahkatakki yllään ja laukku kainalossa hän katosi Newcastlen yöhön, istuen puiston penkille.
Laskuhumala oli saanut hänet kiinni, eikä muuta kyyneliin tarvittu. Hän kaivoi puhelimensa esiin, osaten avauskoodin vasta kolmannella kerralla. Kaksi ensimmäistä kertaa hän yhdisti väärälle henkilölle.
"Hik, hei. Et vastannut, mutta halusin vain ilmoittaa, että olen vitun idiootti."
Tytön ääni oli alkoholista puuroinen, hikka katkoi sanoja sieltä täältä ja itku kuului tukkoisuutena äänessä.
"Et varmaan huomaa tätä, joten menen taksilla kotiin. Tai sitten koetan keksiä muun ratkaisun. Olet tosi rakas, paras eno. Ja paras isä. Et koskaan kasvattaisi tällaista tilanhukkaa ja huoraa."
Viesti katkesi ajan täytyttyä. Amanda työnsi puhelimen laukkuunsa ja lähti kävelemään pitkin puistoa, ehkä kohti kotia.
Ehkä. 

Tyne Bridgen kohdalla hän tajusi kävelleensä ihan mihin sattui. Amanda oli itkenyt meikit poskilleen, kaatunut ja aukaissut siinä molemmat polvensa sekä kämmenensä. Häntä palelsi, itketti, sattui ja hävetti.
Millainen ihminen hän oikein oli? Täysin hyödytön. Hän löi tahallaan otsansa sillan rakenteisiin.
"Helvetin - tyhmä - halpa - lunttu."
Hän kirosi itsekseen, katsellen joen tummaa vettä. Jos hän hyppäisi tästä, kuolisiko siihen? Silta oli hiljainen, kukaan ei huomaisi jos hän olisi nopea. Amanda riisui takkinsa, laskien sen laukkunsa kanssa maahan. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja yhdisti enolleen uudestaan.

Lauantai 19. toukokuuta 2018 – iltapäivä, Slaley

Läheisellä tallilla oli aluetason koulukilpailut.
Amanda ei muistanut milloin viimeksi olisi innostunut heräämään aamuvarhaisella laittamaan ja lastaamaan omaa hevostaan aluetason kilpailujen tähden. Nyt hän oli kuitenkin tehnyt niin, sillä hän oli saanut osallistua Bittersweetillä ihan ensimmäisiin kilpailuihin. Ihan vain harjoittelumielessä lämmitelläkseen nuorta ratsua heidän yhteistä taivaltaan varten, joka toivottavasti tulisi olemaan pitkä ja vähintään yhtä upea kuin Julianilla ja Blackbirdillä tai Caitlinilla ja Remonalla.
Hän oli saattanut olla Caitlinin valmennuksessa taannoinen Belgravian kanssa ja ollut kuin tulisilla hiilillä innosta sen jälkeen.
Valtava tummanpunarautias erottui jo verryttelykentällä kuin kipeä peukalo. Seassa oli yksityisiä, muita nuoria ja ihan ratsastuskoulun hevosia. Vuosikymmenten hevosjalostuksen tulos oli kuitenkin koossaan ja nuoresta iästään huolimatta massiivisuudessaan vaikuttava näky verryttelykentällä muiden seassa.

Ohjelma oli naurettavan helppo, Amanda muisti sen jo unissaankin (Larissa väitti hänen luetelleen sitä unissaan ääneen!) ja päivä oli kaunis. Sen enempää ei oikein voinut pyytää pikkukisoilta, joiden oli tarkoitus vain valaa itseluottamusta sekä hevoseen että ratsastajaan. Bitterswwet tuntui ymmärtäneet että valkoiset pintelit tarkoittivat tositoimia, kulkien verryttelyssä oikein sievänä ja rentona.
Joku supatti jotakin van der Veenistä ja esteratsatsajasta kaverinsa korvaan kun Amanda ratsasti ohi, mutta hän aikoi olla kuulematta. Hän oli täällä tänään näyttämässä nuoren hevosen kanssa että he olivat valmiita tekemään töitä.
Neljän vuoden päästä he olisivat isoissa kisoissa, näyttämässä kaikille mihin nuori ratsastaja kykeni, kun vain oli halua, taitoa ja hyvä tiimi takana.
Amanda ainakin halusi uskoa että hänellä oli taitoa.
Eno ei aina antanut ihan selviä vihjeitä oliko vai ei.

Rata sujui melko hyvin.
Amanda oli tyytyväinen siihen miten Bits pysyi kuulolla ja rentona, miten yhteistyö soljui. Hyvä on, ohjelma oli jopa Amandalle helppo, mutta nuorelle orille se oli tasoon nähden haastavahko. Se oli kuitenkin vasta aivan vauva.
Iso, vinkulelulla leikkivä vauva.
Oli ollut aika kun viides sija olisi tuntunut pahalta, mutta ei tänään. Tänään sekin tuntui lottovoitolta, siltä että heistä voisi olla johonkin. Amanda voisi todistaa kaikille epäilijöille noiden olleen väärässä, hänestä tulisi vielä jotakin suurta.
Jonakin päivänä hän ei olisi enää se ”esteratsastaja joka vaihtoi lajia” vaan aivan täysin pesunkestävä kouluratsastaja, joka otettaisiin vakavissaan.

Nuoren naisen jalkautuessa tummanpunaruunikko hevonen laski päänsä tuon olalle ja puuskahti lämmintä ilmaa hitaasti sieraimistaan. Se sai Amandan nauramaan ja kaivamaan puhelimensa esiin. Hän otti kuvan heistä ja lähetti sen Larissalle.
Arvaa kenen murupoika on puhki?
Bits oli ansainnut vinkuleikit kun he pääsisivät kotiin.
Pöljä ori rakasti vinkukanaansa.