[P] Time to meet the shrink.

Maanantai 16.3.2015

William ei oikein tiennyt mitä mieltä oli varsin epämääräisesti toteutetusta matkasta Irlantiin. Toisaalta Artemis sitten oli siellä mennyt omatoimisesti käymään niissä itse hautajaisissakin, että ehkä sinne lähtö oli sitten kuitenkin ollut ihan hyvä juttu? Vaikka he olivatkin riidelleet. Ihan kunnolla. Mies huokasi raskaasti astellessaan vierasta käytävää pitkin. Hän oli varannut keskusteluajan Artemiksen hoitavalle psykiatrille. Hän oli jo puhelimessa vähän koittanut valottaa että halusi tuoda omaa näkökantaansa esille ja muutenkin puhua väleistään sun muusta tuohon kyseiseen mieheen. Ehkä siinä samalla voisi selvittää vähän omaakin päätään? Odotustilaan päästyään reilu kolmikymppinen mies istui alas odottamaan kutsua vähän hermostuneena. Hän ei ollut ikinä käynyt tämmöisissä.

Vanhahko, 50-vuotias mies asteli käytävällä sijaitsevan vastaanottohuoneen ovelle. Tuo vilkaisi ympärilleen. Ei tutun oloisia kasvoja.
"Mitchell?"

William ponkaisi seisomaan nimensä kuultuaan. Ehkä se oli vähän omituista, mutta häntä kyllä jännitti. Mies käveli tulkitsematon ilme kasvoillaan psykiatrin luo ja tervehti ihan vain nyökkäyksellä.

Hän nyökkäsi toisen astumaan  huoneeseen edeltä.
"Jonathan Lewis, päivää. Sinä soitit Cavanaughn takia?"

Brunette meni sisälle huoneeseen ja eteni istumaankin asti. Eiköhän niin ollut kuitenkin tarkoitus tehdä. ".....joo." Mitähän hän edes aikoisi sanoa? "Ymmärrän ettette voi kertoa minulle hänestä mitään, mutta tota.. Noh. Asun toistaiseksi hänen luonaan valvomassa kotiutusta ja ollaan oltu tässä nyt tekemisissä.. jonkun aikaa. Ja tiedän oikein hyvin, ettei hän itse halua mitään kertoa. Kenellekään."

Mies nyökkäsi. Hän oli tosiaan huomannut sen. Terapiaistunnot Cavanaughn kanssa olivat kutakuinkin turhauttavimpia ikinä.
"Miten kotona sujuu?"'

"Täysin päivästä riippuen." William huokaisi. Olipas helpottavaa, kun joku kysyi selkeän kysymyksen johon vastata. Ei pitänyt itse koittaa koko ajan kehittää jotain tiettyä aihetta josta puhua. "Pääasiassa Artemis on.." Hän jäi hetkeksi hakemaan oikeaa sanaa. "Etäinen." Kai tuo lähimpänä olisi. "Me riidellään paljon. Ja äänekkästi. Mut sit taas välillä... no, välillä tuntuu niinku mut olis oikeesti hyväksytty lähelle. Ja sitten seuraavana hetkenä se alkaa taas työntää pois."

Jonathan huokaisi. Artemis tarvitsisi jonkun lähelleen, mutta ehkä mies ei ollut vastaanottavaisin asialle.
"Ai? Täällä hän ei näytä edes kiukkua. Vain tylsistyneisyyttä." William sai siis jotakin esiin Artemiksesta.
"Muuta mikä painaa?"

"Ehkä mulla on sitten joku villi erityistaito, kun saan sen hermot jatkuvasti pettämään." William naurahti kolkosti. Kivakiva. Montakohan kertaa hän oli oikeasti miehen kanssa jo tapellut? "No siis, sehän ei edelleenkään tunnu hoitavan syömisiään vahtimatta." Ja oli yksi muukin asia mikä todellakin painoi, mutta sen sanomista varten pitäisi vähän ehtiä keräilemään itseään.

"Ei välttämättä." Jonathan yritti rauhoitella toista hieman. Ei miehen sellaista tarvitsisi pelätä. Ehkä.
"Hyvä tietää. Emme tietysti oleta että asian korjaaminen olisi helppoa mutta edistystä olisi suotavaa tapahtua."

"Mmh.." William ynähti aavistuksen poissaolevana. "Me oltiin tossa viikko sitten Artemiksen kanssa Irlannissa, kun oli sen isän hautajaiset." Mies lausahti vähän vaikeana. "Se oli kaikin puolin vähän hankala reissu." Tosin oli siinä tietenkin niitä hyviäkin puolia. "Ja tokihan siellä oli varmasti tunteet pinnassa, mut Artemis puhu siitä, kuinka sen olis pitäny sillon nuorempana ampua ittensä ja kuinka sen ei pitäis olla olemassa ja.. niin."

Se oli Jonathanille uutta. Artemis tunsi edelleen niin? Tai tietty isän kuolema saattoi laukaista monenlaisia ajatuksia,mutta tuo oli uutta. Mies huokaisi raskaasrmti ja etsi samalla koneeltaan Artemiksen tiedot. Kuten hän arvelikin.

Williamia huolestutti huomattavan paljon enemmän kuin ihan vain vähän, kun psykiatri ei sanonut asiaan mitään. "...mitä?" mies koitti saada tuon sanomaan asiaan edes jotain.

Minkähän verran voisi kertoa? William tietty ole laskettavissa juuri nyt omaishoitajaksi tai ainakin lähellä sellaista.
"... Artemiksella on nuorena diagnosoitu vakava masennus, itsetuhoisuutta ja muita anoreksian oheissairauksia. Hän ei olisi silloinkaan halunnut lääkitystä, mutta vanhemmat päättivät toisin."

Toisaalta olo olisi ollut varmasti paljon parempi kun ei kuulisi noin huolestuttavia asioita suoraan ammattilaiselta, mutta tietenkin William halusi tietää. Mies nyökkäsi pienesti Jonathanin sanoille. "Miten lääkityksen kanssa kävi silloin?" Olikohan tuosta sopivaa edes kysyä?

"Artemis halusi lopettaa päästyään viimeisen kerran osastolta." Lewis tutki keskittyneenä Artemiksen tietoja, vaikka oli kahlannut ne miljoonaan otteeseen.
"Nyt hän luultavasti vain kieltäytyisi."

Niinpä tietenkin. "..joo." William vahvisti herran epäilyt. "Sen verran puhuttiin sen lääkkeistä, että se sanoi ettei halua ottaa niitä." Mies haroi tyytymättömänä hiuksiaan.

"Vaikka sen on selvästi heti paljon parempi olla jos se on ottanu."
Jonathan kohotti kulmaansa. Miten?
"... Onko hän ottanut jotakin sitten?"

"Siis.. Joo. Annoin sille ohjeiden mukasesti rauhottavia hautajaisten jälkeen kun se oli tullu takas hotellille. Se oli tosi huonona ja sillon ite pyysi niitä." Mies vastasi. Ei kai siinä muuta oleellista ollut tapahtunut? Tokihan hän oli koko ajan sylitellyt ja paijannut miestä, mutta.. silti.

"Hän itse pyysi? Ja tosiaan, hänelle määrättiin melko vahvoja rauhoittavia ahdistuskohtausten takia. Siksi hän sairaalassakin sai unilääkkeitä, kun ei nukkunut öisin." Olihan William sen huomannut, miten Artemis oli saattanut nukkua lounasaikankin vielä. "Mutta miten huomasit että hänen on parempi olla?"

Tuo oli kysymys jonka William olisi varsin mielellään vain ohittanut. Hän ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, kuinka halukas oli puhumaan suhteestaan sen tarkemmin. "Tota... No tietty se kohtauksentapanen helpotti sillä.." Mies alotti. "Ja sitten se alko ottaa vähän kontaktia. Sen kanssa pysty, silleen, jutteleen. Asioista." Kyllä, se merkitsi aika paljon.

Jonathan kirjasi sen ylös koneelle. Eihän se ollut hyvä että miehen sai lääkkein ottamaan kontaktia mutta... Jotenkin se pitäisi saada tehdyksi ja helpottaa samalla Artemiksen oloa. "... kohtaus? Omien sanojensa mukaan hän ei saa kohtauksia enää."

"No siis.. en tiedä mikä lasketaan kohtaukseksi, mutta se meni tosi oudoksi ja alko raapia käsivarsiaan ja.. en tiä." William kohautti olkiaan. Se oli ollut ihan rehellisesti pelottavaa, vaikka hänen pitäisi muka olla aikuinen ja elämää nähnyt ja vaikka mitä.

"... Menetti otteen todellisuudesta?" Niistä oli aiemminkin kuvauksia miehen sairashistoriassa ja ihan Jonathan itsekin oli nähnyt Artemiksen heräävän sellaiseen.

"Joo, niin kai." Hänen oli kovin vaikea arvioida tuollaista, kun ei ollut ennen Artemikseen tutustumista ollut mielenterveysongelmaisten kanssa juurikaan tekemisissä. Koko se viikonloppu oli ollut hyvin outo.

"Hänen oman kertomuksensa mukaan hän ei saa niitä enää tai ajattele itsetuhoisesti." Olisiko ainoa vaihtoehto teljetä Artemis osastolle? Ei se auttaisi. Huokaus.
"... Kun elät hänen kanssaan, koetko että hän hyötyisi lääkityksestä?"

Kiperä kysymys, joka veti bruneten hetkeksi varsin hiljaiseksi. No, hän itse ainakin hyötyisi siitä, että Artemis vähän rauhoittuisi. Mutta hyötyisikö Artemis oikeasti? Ihan, ihan oikeasti? William puri huultaan. "Joo. Koen." Olo oli kuin olisi juuri puukottanut ihastustaan selkään. Johtaisikohan tämä jonkinlaisiin jatkotoimiin?

Mies näytti mietteliäältä. Artemiksen henkisiä ongelmia ei saisi korjattua lääkkeillä vaan ajatuksissa oli paljon työtä, mutta jos niistä olisi edes apua. Kerrankin vielä noin raju painonpudotus ja se olisi liikaa sydämelle ja muille elimille.
"Hän on... Vaikea tapaus."

William katsoi psykiatria varsin kysyvästi. "Mitä tarkoitat?" Mies kysyi. Tokihan hän oli varsin tietoinen siitä kuinka vaikea Artemis oli, monessakin suhteessa, mutta kyllä häntä silti kiinnosti mitä Jonathan tarkalleen tarkoitti.

"Siis mielenterveydellisesti. Hän ei ole vakaa persoonallisuus, on traumatisoitunut ja vääristynyt omakuva tuntuu kruunaavan sen kaiken. Monta asiaa saa lääkkeillä kuntoon, mutta traumojen käsittely ja omakuvan korjaus vaatisi terapiaa. Paljon. Ja hän ei ole kovin yhteistyökykyinen terapiassa." Vuosisadan aliarviointi.

Brunette hymyili pienesti. "...joo, vähän kaikki tuosta on tultu huomattua..." Mies mumisi. "Onkohan mitään, mitä pystyisin asialle tekemään?" Hän tiedusteli. "Ehdottaisin että tulisin joskus sen käynneille mukaan, mutta kaikenlainen huutaminen tuskin edistää asiaa." William lisäsi aavistuksen vitsailevaan sävyyn.

"Kehtaisiko hän alkaa minun edessäni huutamaan?" Jonathan kysyi vakavissaan.
"Jos tulisit seuraavalle käynnille mukaan? Täytyy teroittaa hänelle miten vaarallista elämää hän elää."

Eijei, hän ei ollut tosissaan tarkoittanut että olisi tulossa mukaan. Ilme kasvoilla kävi vähän epämääräiseksi. "No, kyllä mää voin tulla.." William selvitti kurkkuaan. "Ja en tiä. Se mieluummin unohtaa mun olemassaoloni kun muita on kuuloetäisyydellä, mutta.." Brunette kohautti harteitaan. "Se on mulle ihan saatanan vihanen sitten kun kuulee että edes kävin täällä, joten voi olla että se huutaa. Jos saan sen siis jotenkin pakotettua edes tulemaan."

"Älä kerro. Lähde aiemmin, sano meneväsi johonkin. Ja tule huoneeseen vasta kun hän on täällä. Tiedän, ei saisi juonia näin, mutta haluan nähdä miten hän reagoi." Mies tiesi että kaksikolla oli siinä mielessä hämmentävät välit, koska... Noh... William sai Artemiksen syömään ainakin sairaalassa. Lähtemään Irlantiim ja hautajaisiin. Eli mies ei voinut olla toivoton.

William ei ollut ihan varma mitä ajatella koko asiasta. Mutta kai tähän silti olisi syytä suostua? Pahimmillaanhan se tietysti voisi päättyä siihen, että Artemis pistäisi heidän välinsä poikki. "Tota.... okei." Brunette myöntyi epävarmana. Koko juttu tuntui ainakin ajatustasolla aika villiltä. "Koska Artemiksella on seuraava käynti?" Mustatukkainen oli suhtautunut häneen varsin vähäsanaisesti Irlannin reissun jälkeen, joten etenkään tuollaisista asioista ei oikein oltu puhuttu.

"Ylihuomenna kolmelta."hän vastasi Williamille hyvin tyynenä. Ei tässä muutakaam voinut. Hän vain halusi nähdä Williamin ja Artemiksen samassa paikassa.
"Oliko muuta? Vai haluaisitko ehkä kertoa miten lääkkeet näkyivät käytöksessä?"

William naputteli itselleen muistutuksen puhelimeen, katsoen sitten psykiatria hivenen mietteliäästi. "Rentoutumisena kai lähinnä." Brunette totesi omasta mielestään varsin diplomaattisesti. "Sain jopa kattoa sitä." Mies hymähti huvittuneena. Ei, hän ei vieläkään ollut erityisen halukas puhumaan seksistä.

"Hän ei siis siedä normaalia läheisyyttä?" Seksuaalisuus oli kuitenkin ihmisissä paljon. He kuitenkin tiesivät Artemiksesta todella vähän.
"... Kuvaile Cavanaughta. Millainen hänen asuntonsa on tai miten hän käyttäytyy?"

"Joo ei." Se kuului niihin asioihin, joista hän oli täysin varma. Olihan Artemis jo parempi kuin silloin kun he ensimmäisen kerran tapasivat, mutta ei siltikään lähellä normaalia. Jonathanin seuraava kysymys sai miehen kohottamaan kulmiaan. "..neuroottinen." Ensimmäinen sana, joka miehestä tuli mieleen. "Mikään ei saa olla yhtään vinossa mitenkään ikinä, missään ei saa olla tippaakaan likaa edes hetkeä ja hän selvästi kärsii siitä jos ei saa heti laittaa jotain takaisin paikoilleen, jos joku on johonkin koskenut."

Se tavallaan sopi Artemiksen taudinkuvaan kyllä, ei siinä mitään. Mies kirjoitti senkin ylös.
"Oletan että olette jonkinlaisessa suhteeessa? Miten läheisyys?"

William oli hetken taas hiljaa. No, olisihan se pitänyt arvata, että hänen lävitsensä nähtiin tämän asian suhteen. "Jonkinlaisessa, joo." Brunette vahvisti miehen epäilyt huomattavan vastahakoisesti. "Läheisyys on aika puutteellista, mutta se nyt ei varmastikaan ole yllättävää." Ei kovinkaan mukava aihe tämä.

Ei lääkäri olettanut että William muuten istuisi siinä hänen kanssaan, elleivät nuo kaksi miestä suhteessa olisi.
"Millälailla puutteellista? Onko se niin, että hän ei näytä tunteitaan sinulle tai jaa hellyydenosoituksia kuin normaali ihminen?"

Brunette mutristi huuliaan. "Se näyttää suunnilleen yhtä paljon tunteita kuin keskiverto kivi. Välillä se tosin osaa sanoa 'en mä sitä tarkottanu' jos kysyn tarpeeksi tarkasti jostain asiasta. " Mies kommentoi selvästi turhautuneena. "Ja mitä hellyydenosoituksiin tulee..." William koitti hetken pohtia jotain osuvaa vertausta. "...no...Kyl se joskus jää viereen." Siinä se taisi sitten ollakin.

Jonathan huokaisi syvään. Mitä enemmän hän tiesi potilaastaan, sitä vakuuttuneempi hän oli, että miehen ongelmat olivat suuri vyyhti, joita ei ratkaisisi vain terapia tai vain lääkkeet. Voi huokaus.
"... Voisin heittää hänen kaltaiselleen ihmiselle sivullisen diagnooseja. En ymmärrä miten... Miten häntä ei ole ohjattu takaisin hoitoon aiemmin."

"Yksin asuva aikuinen on kai vähän vaikea saada hoitoon, jos se ei sitä ite halua?" William kohautti olkiaan. Kai se nyt oli vaikeaa pysyä kärryillä miehen todellisesta kunnosta, jos tuo ei ikinä missään käynyt.

"Luulisi että hän edes joskus käy lääkärissä, etenkin kun on ammattiratsastaja. Hevosten kanssa kuitenkin tapahtuu paljon." Jonathan selaili miehen tietoja ja lisäili sinne nyt saamiaan. William oli enemmän kun arvokas tietolähde.
"... Onko jotain muuta mitä hänestä pitäisi tietää?"

William nyökkäili Jonathanin puheille. Esitetty kysymys veti miehen kasvoille kysyvän ilmeen. "Kuten mitä?" Ei hän ollut edes varma oliko hänellä mitään erityistä kerrottavaa. Tokihan hän itse kiinnitti huomiota kaikenlaiseen, kuten Artemiksen nyt jo peitettyyn juurikasvuun, mutta ei hän ollut ollenkaan vakuuttunut että olisiko hänellä enää muuta psykiatria tältä erää hyödyttävää informaatiota tarjottavaksi.

"Sellaista... Jotakin. Esimerkiksi hän ei itse anna ymmärtää että hän olisi neuroottinen. Tietty Artemis ei anna mitään irti itsestään ja se tekee todella hankalaa hänen hoitamisestaan. En vähättele tai liioittele kun sanon etten tiedä juuri muuta kuin hänen nimensä."

"No Artemishan tuntuu olevan vakaasti sitä mieltä, ettei hänessä ole mitään vikaa. Ja ettei hän tarvitse apua." William totesi. "Ja nyt tuntuu siltä että sillon kun se tajuaa että jotain vialla voisi olla, niin se mieluummin todennäköisesti tappaisi itsensä kun hankkisi apua." Brunette jatkoi. "Toi on tosin vaan se miltä musta tuntuu, varmaksi en voi tietää."

"... Joo. En osaa sanoa enää muuta. Pitää puhua hänen hoitamisestaan muiden kanssa. Voi helvetti nyt.
"Pitää käydä asioita läpi. Haluatko sinä puhua jostakin? Siis joka ei liity Artemikseen."

William pudisti kevyesti päätään. "Kotona on kaikki hyvin, kiitos." Mies naurahti kevyesti. Siitäkin huolimatta että hän oli nyt nähnyt Ellietä niin kovin vähän, kun oli ollut Artemiksen luona, hän oli oikein tyytyväinen. Anoppikaan ei valittanut asioista. Artemis oli oikeastaan se ainoa kyseenalainen osa hänen elämäänsä.

"...Entä sitten sellaisesta, mikä liittyy häneen? Usein noin hankalan ihmisen kanssa eläminen vaatii veronsa." Jonathan tiesi sen.

Mies mietti hetken. "No..." Mitenhän tämän taas sanoisi fiksusti.. "Mua vähän kyllä huolestuttaa, että tota.." William jäi haeskelemaan oikeita sanoja. "Tuleeko siitä ikinä sellasta, että se kestäis viettää aikaa Ellien kanssa." Niin. Hän ei ollut halunnut miettiä asiaa liikaa, sillä loogisesti ajateltuna hänen ei pitäisi kaiketi yrittää aktiivisesti saada suhdetta aikaan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kestänyt olla samassa tilassa hänen tyttärensä kanssa.

"Sinulla on lapsi? Kuinka vanha?" Artemis ei todellakaan olisi mies, joka olisi ehkä parhaimmillaan lasten kanssa. Ei sellainen persoona.
"Ja en epäile, etteikö pelkosi olisi aiheellinen, koska lapsi tuo liikaa muuttujia Artemiksen elämään."

William hymyili aavistuksen surkeana. "Yhdeksän." Mies vastasi kysymykseen. Ellie oli sen ikäinen, että varmasti osaisi loukkaantua ja olla mustasukkainen siitä jos isä vaan tyynesti jakaisi aikansa puoliksi tuon ja Artemiksen välille. Pahimmillaanhan tyttö alkaisi epäillä että hänessä oli jotain vikaa ja aiheuttaisi itselleen ties mitä mielenterveysongelmia. Psykiatrin sanat olivat aika murskaavia, eikä mies halunnut sanoa niihin oikein mitään.

"Mutta en haluaisi tuomita häntä toivottomaksi tapaukseksi. Koska ei voi tietää, jos hän vaikka parantuisi edes jonkin verran. Nyt kun hän on hoidossa ja valvonnassa." Mutta neurootikko ja lapsi eivät olisi hyvä yhdistelmä.

Brunette näytti todennäköisesti lähinnä potkaistulta koiranpennulta siinä istuessaan. Tietoisuus siitä kuinka Artemis tuskin ikinä hyväksyisi lasta elämäänsä, saati sitten rakastaisi tuota kuin omaansa, oli aika ikävästi hiipinyt mieleen. William huokasi raskaasti. Missä kohtaa hän oli edes alkanut salaa toivoa tuollaista? "Vaikka Artemis alkaisikin ottaa suuntaa parempaan, ei se taida enää ikinä tulla niin hyvään kuntoon." Mies mumisi lähinnä itselleen.

Jonathan katui vähän suoria sanojaan.
"Vain se, miten hän haluaa olla aina johdossa kaiken suhteen ja määrätä kaikesta, rajoittaa lapsen kanssa toimimista. Ja se, miten hän ei kykene normaaliin kanssakäymiseen. Se ovat täysi työstettävissä olevia asioita."

William katsoi psykiatria hivenen hämmentyneenä. "Mää kyllä oon vähän sinne päin johdossa aina välillä. Kertaalleen otin hallinnan tilanteesta kokonaan itelleni." Mies kerkesi livauttaa ennen kuin tarkemmin ajatteli asiaa.

Hän päätti olla kysymättä, millaisesta tilanteesta oli ollut kyse.
"... Käsitteleekö hän sellaista hyvin?"

William pohti asiaa hetken, ennen kun koitti sitten taas kasata jonkinlaista vastausta tarjottavaksi. "Miten sen nyt ottaa." Mies kohautti olkapäitään. "Sanalliesti sen reaktio oli jälkikäteen luokkaa 'anti olla viimenen kerta', mutta tota.." Brunette epäröi hetken. "Kyllä se tais siitä ihan tykätä silti. Jollain epämääräisellä tavalla."

Psykiatrilla oli oma työnsä pitää itsensä kasassa tästä puhuttaessa. Hän ei vain nähnyt Artemista ihmisen kanssa missään tekemisissä. Saatika sitten sellaisessa.
"... Eli ei kuitenkaan sen pahempi. Outoa. Sinäkö olit hänen mukanaan Irlannissa, kun hän kävi hautajaisissa?"

William päätti hienovaraisesti jättää mainitsematta sen, ettei juurikaan antanut vaihtoehtoja mustatukkaiselle. Tokihan hän oli nyt luvannut olla vähän höllempi, mutta silti. Kysymykseen hän vastasi nyökkäämällä. "...itse hautajaisissa tosiaan en käynyt." Herra pohti hetken. "Vaikka Artemis jälkikäteen sanoikin, että olisi tarvinnut minut mukaan." Niin omituinen ajatus.

Jonathan hymähti. Artemis selvästi tarvitsi Williamia, mutta ei vain tyypilliseen tapaan voisi koskaan sanoa sitä ääneen kuin aniharvoin. Oivoi. Tästä tulisi hankalaa.
"Ehkä en pidättele sinua enempää."

William huomioi merkin keskustelun päättymisestä ja nyökkäsi pienesti, nousten sitten seisomaan. Ei apua mitä kaikkea hän olikaan mennyt sanomaan. Tarkoitus oli ollut vain se, että hän vähän puisi Artemiksen käytöstä. .. Ei se, että hän oikeasti myöntäisi asioita heidän intiimielämästään. "Ylihuomiseen." Mies sanoi kovin pikaisesti ja luikahti ovesta ulos. Hyi kun hävetti.