[P] Meet the parents

Lauantai 1. syyskuuta 2018 - iltapäivä

Jonakin toisena päivänä Nathania ei olisi haitannut pieni mustelma leualla, mutta nyt mies ei voinut kuin kirota hiljaa uloshengityksen mukana luupäistä Selkietä, joka oli huitaissut häntä tänään päällään leukaan. Työpäiviin tuli aina kummasti lisää vipinää ja vilskettä, kun Zoe lähti kilpailuihin Bexin mukana, ja tallille jäävät hevoset jäivät hänen vastuulleen. Tällä kertaa se vipinä ja vilske oli johtanut mustelmaan, jota ei saisi mitenkään peiteltyä. Onni onnettomuudessa taisi olla se, ettei hänellä ollut vielä mustaa silmää leukaa koristavan, sormenpäänkokoisen mustelman lisäksi. Sitten hän vasta olisikin näyttänyt siltä, että oli ajautunut baaritappeluun. Ei tosiaankaan se ensivaikutelma, jonka hän tahtoi Hildan vanhemmille antaa.
Tosin ensivaikutelma taisi olla mennyttä jo, kun otti huomioon kaiken tapahtuneen ja Bexin äärimmäisen suuren suun. Mies huokaisi, suuntasi huvittuneena pienen rukouksen yläilmoihin ja ajoi noutamaan Hildaa, kuten oli luvannut tekevänsä. Hän toimisi kunnollisen miesystävän tavoin heidän kyytinään Hildan vanhempien syrjäiselle omakotitalolle. Hän ei välttänyt oikeastaan ajatella, kuinka paljon luonnonmetsää Halejen vanhemman polven omistuksessa oli. Jos hänelle oli jo kuoppa kaivettuna, niin ainakin hän voisi kävellä sinne siististi pukeutuneena.
”Hei”, hän tervehti naisystäväänsä hymyn kera ja kumartui painamaan pikaisen suukon Hildan huulille. Oli paras olla nopea, tai yksi naisen kissoista ehtisi vielä väliin ensin. Cookiedough tuntui varsinkin olevan aina salamana hyppäämässä syliin, jos hän ei pitänyt varaansa. ”Valmis lähtemään vanhemmillesi?”

Hilda kipitti pukeissa. Hän oli päättänyt lähteä ulos uudessa muhkeassa kellohelmaisessa mekossa. Hän avasi oven, nykäisten samalla kaula-aukkoa ylemmäs. Ehkä se oli vähän avoin tai sitten Sasha oli oikeassa ja hän vain kuvitteli niin. Pitäisi kokeilla. 
"Hei." Pikainen suukko, takki niskaan ja laukku käteen. 
"Mennään vain. Heippa kissat, tullaan kohta!" Suuri huijaus, mutta kissat eivät tienneet.

Se päivä kun Hildan kissat oppisivat kellotaulun, olisi päivä jona hän saisi jokaikisen eläimistä kynnet edellä kiinni naamaansa.
"Näytät kauniilta", mies koki velvollisuudekseen ilmoittaa, kun palasi takaisin autolleen, jotta he voisivat ottaa suunnan kohti Greenridgeä. "Toivottavasti tämä ei jää viimeiseksi kerraksi kun voin sanoa niin", mies vitsaili pieni hymy huulillaan. Ehkä Hildan vanhemmat eivät hautaisi häntä koskemattomaan metsään takapihallaan.

Hilda vilkaisi Nathania ja kurtisti kulmiaan. 
"Ei jää. Isä ei antaisi äidin ottaa murhasyytettä." Hän totesi pehmeästi. 

"Eli äitisi on se, jota sopii varoa?" Nathan naurahti pehmeästi ja käynnisti vanhemmanpuoleisen autonsa ensiyrittämällä. Kerrankin kulkupeli pelasi edes kunnolla. Iloja ne olivat elämän pienetkin ilot.

"Mmm. Isä on kovin leppoisa, oikeasti. Äitini on se jota Bex osaa pelätä." Ehkä se kertoi kaiken tarpeellisen. 
"Mutta ei hän ketään tappaisi." Ehkä?

Se todellakin kertoi kaiken tarpeellisen. Bex ei pelännyt työnantajaansa, kovasanaisia valmentajia tai edes kaikista hulluimpia hevosia, joten jos ratsastuskoulun omistaja onnistui säikyttelemään pienen naisen ruotuun, Avassa tosiaan oli jotakin erityislaatuista.
"Toivon kovin, että olet oikeassa", mies naurahti ja kurotti vaihdetta vaihdettuaan koskettamaan Hildan käsivartta. "On ilo tavata vanhempasi."

Ava oli Bexin äiti. Ehkä se riitti erityislaatuisuudeksi. 
"Olen oikeassa." Hilda vakuutti pehmeästi hymyillen.
"Olet eri mieltä parin tunnin päästä mutta ei tätä voisi ikuisuutta vältelläkään."

"Enpä tiedä", Nathan vastasi, "vaikea kuvitella, etten olisi iloinen tästä mahdollisuudesta." Vaikka se sitten päättyisikin kävelyyn metsässä, jossa oli jo valmiiksi kaivettu kuoppa. Niin tai näin, oli mukava tavata Hildan vanhemmat. Teki kaikesta jotenkin niin paljon virallisempaa.

"Voi kuule." Hilda naurahti pehmeästi ja vilkaisi tietä. Bex sentään oli toisaalla, sen hän tiesi. 

"Luotan siihen, että pidät minut turvassa", Nathan naurahti ja sipaisi Hildan poskea, ennen kuin käänsi huomionsa takaisin tiehen. Sopi toivoa, etteivät vanhemmat söisi häntä elävältä - ja luojalle kiitos siitä, että Bex oli useamman tunnin ajomatkan päässä etelässä.

"Luotat kovin paljon pieneen naiseen." Hilda totesi huvittuneena. 
"Vaikka tuskin he voivat mököttää irish coffee bailey's-juustokakulleni." Äidin lempikakku. Taktista.

"Tiesin, että keksit keinon pitää minut turvassa", Nathan naurahti. "Luottamukseni sinuun oli siis täysin ansaittua." Eihän kukaan nyt voisi kiukutella pahasti, kun Hilda toi kakunkin tullessaan! Hyvä on, Hilda toi myös miehen, joka oli satuttanut naista ja hölmöillyt kerrassaan typerästi, mutta... juustokakku peittosi sen, eikö vain?

Ja mies piti hänestä nyt hyvää huolta, oli myös kestänyt kitisemättä typeryytensä seuraukset. Kaikki hyvin siis. 
"Ajattelin ainakin yrittää."

"Olen siitä kiitollinen", mies lupasi hymyillen. Ei hän sen enempää pyytäisi. Hilda yrittäisi estää vanhempiaan repimästä häntä kappaleiksi, ja se saisi riittää. Ehkä hän vain maalasi mielessään piruja seinille, mutta parempi varautua pahimpaan. Voisi yllättyä positiivisesti, jos häntä ei tervehdittäisi lapio kourassa.

Se oli ihan hyvä asenne. Hän hymyili leveästi ja katseli tuttuja maisemia, neuvoen kohti oikeaa paikkaa. 
"Aja tuohon talon edessä olevalle soralle. Ei nurmikolle. Rebecca saa siitä aina huudot. Jos siis saisi enää ajaa."

Nathan noudatti ohjeita tunnollisesti, sillä ei tosiaankaan tahtonut antaa Hildan vanhemmille enää enempää syitä hänen inhoamisekseen. Hän ei aikonut kysyä, koska Bex saisi korttinsa takaisin, sillä hän oli jo oppinut, ettei Bexistä kannattanut puhua. Sisarukset eivät tulleet toimeen, mikä taisi osin olla hänen syytään.
"Eiköhän mennä tervehtimään vanhempiasi sitten", mies totesi aukaisten turvavyönsä ja kiersi auton ympäri tarjotakseen kättään Hildalle. Leijonan luolaan vain, eikä hän voinut olla toivomatta, että nämä leijonat oli ruokittu vastikään.

Ei, siskoa ei kannattanut ottaa puheeksi. 
"Mennään." Hilda nousi autosta kakkukupu käsissään ja soiti ovikelloa. Hän etsi sopivan kohdan oven avaajan ja Nathanin välistä. 

Nathan seurasi puoli askelta Hildan jäljessä ovelle, joka aukesi hetkessä ja paljasti takaansa harmaita hiuksia ahkerasti piiloon värjäävän Avan.
"Hei kultapieni", nainen tervehti lämmöllä tytärtään ja tarjosi halausta Hildalle. "Tulkaa sisään, tulkaa sisään."

Hilda nojautui halaamaan äitiään ja astui peremmälle. 
"Isä liekittää terassia? Tässä, leivoin. Suosikkisi."

"Yrittää olla sytyttämättä maastopaloa", Ava vahvisti nyökäten. Ehkä vuosikymmeniä grillalleelle Oscarille pitäisi olla hieman armeliaampi, mutta sellainen oli yliarvostettua. "Kiitos kulta, kuinka huomaavaista." Nainen otti vastaan kakkukuvun ja asteli tupakeittiön puolelle laskeakseen sen alas käsistään. Sen jälkeen oli hyvä kääntyä Hildaa sisälle seuranneen miehen puoleen. Hetken nainen vain katseli Nathania kaikessa hiljaisuudessa, ennen kuin palasi kättelemään miehen tervetulleeksi.

Hilda naurahti pehmeästi. Niin tietenkin. Tytär seurasi äitiään ja vahti tuon liikkeitä. Äiti, käyttäydy.
"Joten, tässä on Nathan. Kulta, äitini Ava." 

Avahan käyttäytyi! Mitä nyt hieman arvioi miestä katseellaan kuin joulukinkkua pakastelaarissa, mutta sellaista se oli kun tuli Hildan mukana kotiin.
"Mukava tavata", Nathan sanoi hymyn kera kätellessään reippaasti naista, jonka huulilla pieni hymy viipyi tiukasta katseesta huolimatta.
"Kuin myös", Ava vakuutti vapauttaen Nathanin käden ja vilkaisi terassille vievän takaoven suuntaan. No, eiköhän mies tulisi näytille kun ei olisi vaaraa polttaa puolta lääniä.
"Joko odotat innolla töihin palaamista?" Nainen käänsi huomionsa takaisin Hildaan lämmin tuikahdus katseessaan.

Hilda ainakin uskoi niin että isä tulisi kohta sisälle. 
"Odotan, olen jo laittanut materiaalit kuntoon." Hän totesi hymyillen ja vilkaisi olohuoneeseen. 
"Pitäisikö mennä istumaan? Jos isällä menee aikaa."

"Istukaa, istukaa", Ava vahvisti nyökäten ja heilautti kättään sohvan suuntaan. Oscarilla voisi hyvinkin kestää, sillä mitä hän oli viimeksi terassin ovesta kurkatessaan nähnyt, eivät lihat olleet vielä edes olleet grillillä. Nainen todella toivoi, että tilanne oli parantunut siitä.
"No mutta sehän on mukavaa. Pääset varmasti nopeasti takaisin rytmiin."

Hilda istui alas ja ojensi kättään Nathania kohti. Mies voisi kyllä istua viereen. 
"Toivotaan. Lapset eivät ennen joulua."

Nathan istahti alas Hildan vierelle ja kietoi kätensä rennosti naisen harteille. Olisi tuntunut typerältä vain istua vierekkäin kuin mitkäkin lapset.
"He laskevat nopeasti päiviä jouluun", Ava myönsi naurahtaen. Bex oli osannut aina kertoa heti ensimmäisenä koulupäivänä, kuinka monta koulupäivää joululoman alkuun oli. Siitä nainen oli kyllä pysynyt aina kärryillä, mutta matematiikan tehtävät olivat olleet ylivoimaisia.

"He aloittavat sen maanantaina." Hilda huomautti huvittuneena. Hän painui Nathanin kainaloon ja vilkaisi pihalle. 
"Miten talli voi?"

"Olet todennäköisesti oikeassa", Ava nyökkäsi. Jos Bexin kaltaisia lapsia oli enemmänkin, kuten aivan varmasti oli, luokka tietäisi jo maanantaina kuinka pitkä aika joululomaan oli. Tai syyslomaan, ihan vähintään.
"Hyvin, kaikki kaviokkaat ovat terveitä ja hyväntuulisia, paitsi Riddler, mutta sitä nyt ei saa hyvälle tuulelle yhtään mikään. Ostin pari uutta hevostakin."

"Ai, millaisia?" Hilda kysyi hymyillen. 
"Et sanonut mitään etukäteen."

"Se oli aika viime hetken päätös", Ava myönsi. "Sattui vain osumaan Facebookissa silmään tarjous kahdesta kaiken nähneestä irlannincobista, jotka etsivät uutta kotia muuton tähden. Nyt on taas enemmän tupsujalkoja tallissa."

"Aa! Haluan käydä kokeilemassa niitä." Hilda rakasti tupsujalkoja, melko paljon. Enemmän kuin monia muita. 
"Joku päivä."

"Tervetuloa", Ava naurahti. "Sinäkin olet oikein tervetullut, Nathan", nainen lisäsi miehelle, joka nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Ehkä hän voisi joskus tulla Hildan seuraksi katsomaan karvaisia tuntiponeja ja tupsujalkaisia hevosia. Luoja tiesi, ettei niitä näkynyt Rosings Parkissa.
"Ne ovat oikein herttaisia ruunia. Kilttejä kuin mitkä. Ei pelota yhtään ottaa niitä mukaan maastoonkaan, kun molemmilla on enemmän järkeä päässä kuin monella nelijalkaisella yhteensä."

Jos Hilda halusi kokeilemaan, se tarkoitti maastoa karvaisilla poneilla.
"Se on hyvä. Voin siis maastoiluttaa niitä," Hän totesi leveästi hymyillen.

"Ehdottomasti. Ne tallustavat varmasti tyytyväisinä vaikka maailman ääriin", Ava myönsi naurahtaen. Ruunat olivat olleet oikein kannattava ostos, ja ehdottomasti kevensivät muiden hevosten taakkaa. Keväällä hän oli joutunut laittamaan Happyä vähän turhankin monelle tunnille omasta mielestään, mutta nyt rauhallisia ja luotettavia ratsuja riittäisi jokaiselle aremmalle ratsastajalle. Happy ei kenties olisi enää jokaisen ykköstoive.

Happy olisi aina Hildan ykköstoive, ei kun siis.
"Entä te kaksi? Voitte hyvin?" 

"Tietenkin voimme. Älä meistä huoli, emme ole vielä niin vanhoja", Ava naurahti siirtäen salaattikulhon ruokapöytään. Nainen ei osannut asettua aloilleen, vaan hyöri suoristamassa milloin mitäkin pöydälle katettua aterinta tai tarjoiltavaa. Siihen he tosin olivat riittävän vanhoja, että olivat puristaneet sohvaa rystyset valkoisina, kun olivat katsoneet Burghleyn maastoesteradasta sen osuuden, jota Bexistä oli näytetty.
"Sinullakin taitaa olla kaikki hyvin?" Nainen kysyi vilkaisten merkitsevästi tyttärensä rinnalla istuvaa miestä. Ei kai Hilda olisi Nathania näytille tuonut, jos noilla ei menisi hyvin? Joten samaa logiikkaa seuraten Hildallakin oli varmasti jo parempi olla, vaikka lemmikin menetys painoikin raskaana sydämellä.

"Huolehdin." Hildasta tuntui että hän oli ainoa joka huolehti. Hön hymyili äidilleen pehmeästi. 
"Kutakuinkin." 

"Hyvä", Ava sanoi pehmeämmin. Oli helppo tuntea myötätuntoa tytärtä kohtaan, kun oli itsekin joutunut luopumaan niin monesta eläimestä elämänsä aikana: koirista, kissoista, hevosista, jopa kanista, jonka Bex oli jollakin ihmeellä onnistunut lapsena hankkimaan.
"Minä taidan nyt kyllä käydä tarkistamassa, saammeko ruokaa koskaan", nainen totesi suunnistaen terassin suuntaan. Parempi tarkistaa, että lihat olisivat edes grillillä, tai pian olisi aika soittaa pizzeriaan.
"Sinun kakkusi taisi toimia oikein hyvin jo ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä", Nathan huomioi hiljaa naurahtaen. Olihan Hildan äiti katsellut häntä tiukasti ja arvioiden koko ajan, mutta kukaan ei ollut vielä heilutellut lapiota hänen suuntaansa.

Hilda naurahti äitinsä sanoille ja painoi suukon miehen poskelle naisen mentyä. 
"Sitä oppii kun asuu tässä perheessä, että mikä toimii." Hilda naurahti ja suukotti uudelleen miehen poskea. 
"Auttaa että sinulla on käytöstavat."

"Olet nero", Nathan ilmoitti hymy leviten, kun sai suukkoja poskelleen. Hilda voisi hänen puolestaan lahjoa perhettään kakuilla joka kerta, kun hän tulisi kylään, kunnes koko perhe yhdistäisi hänen vierailunsa aina Hildan tuomiin kakkuihin. Pavlovin koirat -teoria, kyllähän se toimisi tässäkin tapauksessa!
"Minä yritän", mies naurahti ja veti Hildaa hieman paremmin kainaloonsa. "Jos vanhempasi pitävät minusta, voin tulla mukanasi vierailuille useamminkin, mikä tarkoittaa enemmän aikaa sinun kanssasi. Minulla on oikein hyvä syy olla parhaalla käytökselläni."

Hilda ei luottanut ihan sellaiseen, mutta tämä voisi ainakin auttaa. Hän käpertyi paremmin kainaloon ja hymyili. 
"Sinä käyttäydyt aina kuin herrasmies."

"Sinä ansaitset sen", Nathan huomautti hymyillen. Hildaa sopikin kohdella kuin kukkaa kämmenellä. "Silloinkin kun kukaan muu ei ole katsomassa." Eihän se olisi hyvää käytöstä, jos naista kohtelisi arvolleen sopivasti vain silloin kun muut vahtisivat vierestä. Todelliset herrasmiehet mitattiin tekoina silloin, kun tekoja ei ollut kukaan muu todistamassa, eikö se niin mennyt?

”Sitä tarkoitinkin.” Hilda madalsi ääntään hieman. Nathan kohteli häntä todella hyvin.

Nathan hymyili pehmeästi ja painoi suukon Hildan päälaelle. Hilda oli uskomaton nainen, joka yllätti hänet kerrasta toiseen.
"Ehkä minun pitäisi tarjoutua auttamaan isääsi, jos grillin kanssa on ongelmia", mies pohti ääneen. Ilmaispisteitä vanhemmilta, toimiva strategia kerrasta toiseen! Ehkä. Hänellä ei varsinaisesti ollut niin paljoa kokemusta, että hän voisi tehdä tarkan tieteellisen päätelmän aiheesta.

”... ehkä.” Hilda totesi hymyillen. Isä voisi arvostaa tai leikkiä arvostavansa apua. 
”Mene keräämään pisteitä.”

"Minä menen", mies lupasi naurahtaen, nousi sohvalta ja suunnisti esittäytymään miehelle, joka oli tähän mennessä esiintynyt vain puheissa. Ava palasi takaisin sisään päätään pudistellen.
"Saamme kuin saammekin ruokaa. Isäsi oli unohtunut selaamaan uutisia", nainen hymähti istahtaen alas sohvalle, vaikka epäilikin, ettei kauaa osaisi olla aloillaan. "Miten sinun julkaisuprojektisi etenee?"

Hilda huokaisi syvään. Isä ei! 
”hyvin. Kirja julkaistaan joulukuussa. Älä pelkää, en oleta että luet sitä.”

"Upeaa Hilda!" Nainen onnitteli lämmöllä. "Olen niin ylpeä sinusta. Täytyyhän minun se lukea, kun ensimmäistä kertaa joku suvusta saa yhtään mitään julkaistavaksi." Lehtijuttuja ei laskettu, joten Hildan kirja oli ensimmäinen laatuaan heidän suvussaan.

”Noh. Jos haluat.” Hilda totesi pehmeästi ja vilkaisi ulos. Punastutti ajatuskin että hän voisi ottaa Nathanin julkaisujuhlaan. Pieneen, mutta juhla sekin.

"Tietenkin haluan", nainen vakuutti hymyillen. "Olet nähnyt niin paljon vaivaa sen eteen. On ihana nähdä, miten kaikki se kova työ palkitaan nyt."

Hilda hymyili hieman. 
”Niin. Voin jopa käyttää sitä oppilaille opetusmateriaalina.” Kun se oli tosikerronnallista kirjallisuutta. 
”En malta odottaa.”

"Oppilaasi ovat vielä tavattoman vaikuttuneita siitä, että heidän opettajansa on kirjoittanut kirjan", Ava vakuutti naurahtaen. Se tuntui aina vetoavan nuorempaan väkeen, kun kirjan kannesta löytyi tutun opettajan nimi.
"Kyllä se siitä. Eihän jouluun ole enää kuin reilu kolme kuukautta - ja ajattele, kohta saat tietää tarkasti päivienkin lukumäärän, kun oppilaat laskevat päiviä jouluun", hän naurahti.

”Totta sekin. Ai että, sinä se löydät hopeareunuksia.” Joulu väänsi inhottavasti sisuskaluja. 
”Tuleeko Rebecca aattona vai päivänä?” Ja jouluun oli vielä kuukausia.

"En tiedä", Ava vastasi kallistaen pienesti päätään, kun suuntasi tutkivan katseensa tyttäreensä. Selvästi sisarukset eivät olleet vielä sopineet asioitaan, mutta hän tahtoi toivoa, että naiset saisivat korjattua välinsä jouluun mennessä.
"Sen näkee sitten lähempänä. Milloin sinä tahdot tulla? Vai oletko koko joulun täällä?"

Hilda kohautti kevyesti olkiaan. 
”Kun Rebecca ei ole täällä.” Hän voisi olla silloin vanhempiensa luona pyhinä. Hän ei vieläkään kestänyt ajatusta siskostaan.

Ava huokaisi hiljaa.
"Ette edelleenkään puhu toisillenne?" Hän kysyi. Teki mieli huitoa järkeä molempiin naisiin vuorotellen, mutta ehkä se ei ollut hänen paikkansa. Ei vielä.
"En tiedä, miten Bex tulee jouluksi kotiin vai tuleeko ollenkaan." Edellisen joulun punapäinen nainen oli jättänyt väliin suosiessaan pyhien viettämistä Ginan tilalla. Tänä vuonna naisella ei olisi moista tekosyytä tarjolla, mutta mistäpä sitä tiesi, vaikka Bex päättäisi mieluummin viettää joulua yksin Slaleyn asunnollaan. Nainen oli tehnyt kummallisempiakin päätöksiä.

Tyttäristä nuorempi pudisteli päätään. 
”Ei. En tunnista häntä enää ja vasta kun hän on taas siskoni, voin harkita asiaa.”

"Voi Hilda", hän huokaisi päätään pudistaen. Sitä voisi joutua odottamaan. Välillä hänestä tuntui, ettei entistä Bexiä enää ollutkaan. Nainen oli siirtynyt eteenpäin vailla aikomustakaan vilkaista taakseen.
"Minä kerron heti kun tiedän, mitä Bex tekee jouluna. Olisi ollut mukava saada teidät kaikki saman pöydän ääreen, kun Anthonykin lupasi tulla koko pyhiksi."

Hilda nyrpisti nenäänsä. 
”Jos Rebecca pitää päänsä kiinni.” Hilda totesi pehmeästi. Olisi inhottavaa jakaa perhe. Äiti ja isä siitä kärsivät. 

Se taisi olla täysin turha toivo, sillä Bexiä ei saanut hiljaiseksi millään, kuten valitettavan moni oli saanut oppia.
"Katsotaan sitä sitten lähempänä." Ava ei voinut olla toivomatta, että joulukuussa tämä keskustelu olisi yhtä tyhjän kanssa, kun siskokset tulisivat taas vaivatta toimeen keskenään.

Pikkusisko oli yllättävän pitkävihainen. Hän vilkaisi ulos ja sitten äitiään. 
”Joten, aiotko repiä Nathanin kappaleiksi kun sitä vähiten odotta?”

"Berthilda!" Ava naurahti, vaikka leikkikin järkyttynyttä. "Minä en koskaan!"

Se sai tyttären kohottamaan kulmaansa. 
”Äiti. Olet aika huono valehtelija.”

"En valehtele", Ava huomautti nauraen. "En ole repimässä yhtään ketään kappaleiksi tänään." Hän oli saattanut joskus muinoin menneisyydessä säikytellä Bexin poikaystäviä sivutyönään, mutta suurin osa niistä luusereista oli ansainnut sen. Melkein kadutti, ettei hän ollut ollut vieläkin tiukempi Ryanin kanssa. Tytär oli tuhlannut aivan liian monta vuotta moisen paskiaisen rinnalla.

”Et varmasti?” Hän oli nähnyt miten kylmää kyytiä siskon miehet olivat saaneet vuosien saatossa. Nathan oli vielä mokannut kovin kuninkaallisesti.

"En", Ava vakuutti päätään pudistaen. Hilda oli ainakin toivon mukaan ripittänyt miestä niin, ettei hänen tarvitsisi kantaa kaunaa tässä kohtaa. Mitä nyt suhtautua mieheen sen verran varauksella, että pienikin virheliike tulisi huomatuksi ja kyseenalaistetuksi hetkessä.
"Voit ottaa rennosti. En naksahda vahtikoiramoodiin ilman kunnon tönäisyä." Tai ehkä hänen kohdallaan enemmänkin kyse oli lohikäärmemoodista, mutta väliäkö sillä.

Smaug lieni aika lähellä totuutta. 
”Pikemminkin lohikäärme.” Hilda mutisi ja vilkaisi äitiään. 
”Joitain äitisaarnoja pidettäväksi?”

"Noh!" Ava torui naurahtaen. "En ole hirviö. Ellet sitten tarkoittanut sellaista suloista piirrettyä lohikäärmettä, joka seikkailee niissä elokuvissa?" Hampaaton hän voisikin olla. Siinä vasta suloinen lohikäärme.
"Onko niille tarvetta?" Nainen kysyi vastineeksi kulmaansa kohottaen. "Jotakin, mistä pitäisi erityisesti saarnata?"

”Tarkoitin jotakin Hobitin Smaugin kaltaista.” Hilda myönsi viattomana hymyillen. 
”En minä tiedä mistä koet tarpeelliseksi saarnata tai puhua.”

Avan silmät siristyivät.
"Saarna äidin kunnioittamisesta voisi olla paikallaan", nainen pohti ääneen. Pah! Hän ei ollut Smaug. Hildan pelastukseksi miehet tosin valitsivat sen hetken astua sisätiloihin kahdelle tarjoilulautaselle kasatut lihat mukanaan.
"Miehet pelastivat nahkasi tällä kertaa, pikkuinen", Ava naurahti taputtaen Hildan hartiaa, kun nousi jalkeille siirtyäkseen ruokapöydän ääreen.

Nainen jatkoi viatonta hymyilyä ja nousi seisomaan, livahtaen pöydän ääreen. 
”Isä, eikö niin että äiti on joskus vähän lohikäärmemäinen?”

"Kyllä kulta", Oscar vastasi hymyillen ja tarjosi lihakasvisvartaita sisältävää lautasta Hildalle. "Olet aivan oikeassa, äidilläsi on moisia puolia." Ava pyöritteli silmiään istahtaessaan itse tytärtään vastapäätä, siinä missä Nathan asettui ilomielin Hildan vierelle.

Hilda hymyili voitonriemuisena. Äiti oli vähemmistössä. 
”Miten kaupalla menee?” Hän uteli isältään istuessaan alas.

"Oikein hyvin", Oscar vastasi hymähtäen. "Aukioloaikojakin meinattiin taas pidentää, joten he ovat palkkaamassa muutamaa uutta työntekijää." Hänen työnsä olivat siis oikein hyvissä kantimissa, eikä huolta sillä saralla ollut. Kunhan ponit eivät sairastaisi syksyn mittaan, heillä ei olisi pienintäkään huolta huomisesta.

Se sai naisen hymyilemään leveästi. Kaikki oli siis kotona hyvin. Hän kasasi itselleen ruokaa ja unohtui puhumaan myös isälleen kirjastaan, oikein innolla. Sellaisella joka sai historianopettajan silmät säihkymään. 
”... anteeksi. Puhutaan jostain mielenkiintoisemmasta.”

Oscar ei voinut sanoa ymmärtävänsä kovinkaan paljoa tyttärensä rakkaudesta historiaan, mutta se ei estänyt kuuntelemasta mielenkiinnolla. Aihe oli Hildalle rakas, joten se oli sitä vanhemmillekin. Nathan puolestaan puuttui puheeseen muutamaankin otteeseen julistaessaan Hildan nerokkuutta kirjan kanssa.
"Historia on mielenkiintoista", Nathan huomautti Hildan pahoitellessa intoaan. "Ei sinun tarvitse pahoitella siitä."

Nainen vilkaisi miesystäväänsä silmäkulmastaan ja hymyili pehmeästi. Bexin seurassa oppi ettei aiheesta voinut puhua ilman muistutusta miten tylsää se oli. 
”Silti. Et sinäkään puhu hevosista äidin kanssa.”

"Kuuntelen mieluummin sinua", mies huomautti hymyillen. Hevosista ehtisi puhua toistekin, sillä se oli puheenaihe, joka ei koskaan käynyt vanhaksi. Sitä paitsi, hyvä säilöä moista sellaista hetkeä varten, kun hän tosissaan tarvitsisi jotain puhuttavaa pelottavaksi luonnehditun Avan varalle.
"Onhan se nyt uskomattoman hienoa, että sinun kirjasi julkaistaan."

Hilda tunsi punastuvansa, eikä valitettavasti voinut estää sitä refleksiä. 
”... imartelija.” Nainen totesi naurahtaen. Mahdoton imartelija. 

"Sinun kirjasi julkaistaan", Nathan toisti. Ei se ollut imartelua, se oli vain tosiseikka. "Uskalla olla ylpeä siitä. Me muut ainakin olemme."

”Minä olen.” Hilda lupasi pehmeästi ja pyyhkäisi poskeaan. Kuumotti, pahasti. Mutta oliko oikeasti aihetta olla ylpeä kun sisko urheili kansainvälisellä tasolla?

"Et tarpeeksi ylpeä", Nathan huomautti vanhempien nyökytellessä myöntymystään pöydän ääressä.
"Tämä on suuri asia. Vieläkin suurempi kuin se, että hankit tutkinnon yliopistosta ensimmäisenä perheestämme", Ava totesi.

Hilda vilkaisi äitiään. Ei hän osannut ajatella sitä niin. Tutkinto oli hänelle niin tavallinen asia. 
”Jonkun piti.” Hän totesi huvittuneesti hymyillen. 
”Tarvitsetko apua keittiössä tiskien kanssa?”

"Näytit hyvää esimerkkiä Anthonylle", Ava myötäili. Poika tuskin olisi päätynyt yliopistoon, jos Hilda ei olisi mennyt edeltä sisään ja näyttänyt, että se onnistuisi kyllä.
"En, kyllä minä tiskeistä selviän. En ole edelleenkään vanha ja raihnainen!" Nainen naurahti kasatessaan astioita kiireettä.

”Kyse ei ole siitä, vaan että sinulla ei mene siinä koko iltaa.” Hilda korjasi äitiään. 
”En sanonut koskaan että olet vanha. Ethän ole vielä edes mummo.”

Ava siristi silmiään tyttärelleen.
"Varo sanojasi", hän varoitti naista naurahtaen. "Tarjoudun pian varamummoksi jollekin lapselle, jolla ei ole isovanhempia."

Hilda kohotti hieman kulmaansa. 
”Minä vain osoitin ettet ole vanha!” Mikään ei nyt kelvannut.

Ei, mikään ei kelvannut. Hildaparka.
"Sen jälkeen kun epäilit kykyjäni tiskien kanssa", Ava huomautti naurahtaen. "Sitä paitsi, olisin voinut olla mummo jo viisitoista vuotta sitten", hän mutisi suunnistaessaan tupakeittiöön tiskien kanssa. Luojan kiitos Bex ei ollut hankkiutunut teininä raskaaksi.

Hilda pyöräytti silmiään. 
”Ehkä olet sitä viidentoista vuoden päästä!” Hän huikkasi äidilleen. Kun veli löytäisi naisen. Hevosihmiset eivät tuntuneet haluavan lapsia.

"Onko sinulla suunnitelmia, joista minun olisi hyvä olla tietoinen?" Nathan kysyi hiljaa laskelmoidessaan, ettei kumpikaan vanhemmista voisi kuulla hänen hyvin hiljaisella äänellä lausuttua kysymystään. Se nyt vielä puuttuisikin. Minkä loistavan ensivaikutelman hän jättäisi vanhempiin moisilla puheilla.

Hilda kääntyi katsomaan miestä. Isä katosi viemään salaattia jääkaappiin.
”Mitä tarkoitat suunnitelmilla?”

"Aiotko tehdä äidistäsi mummon?" Mies kysyi päätään kallistaen. "Seuraavan viidentoista vuoden aikana."

Hilda puraisi huultaan. 
”No se riippuu monesta asiasta.” Nainen myönsi pehmeästi. 
”Viittasin kyllä Anthonyyn enemmän.”

Nathan hymyili ilahtuneena naiselle. Ehkä, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, he voisivat harkita perheen perustamista. Jos kaikki nyt sujuisi edes niin hyvin, että moista kaukaista yhteistä tulevaisuutta olisi olemassa.
"Niin tietenkin", mies nyökkäsi nopeasti. Tietenkin Hilda oli tarkoittanut veljeään. Miten hän ei ollut tajunnut ajatella sitä?

Hetken vihreät silmät tutkailivat Nathania uteliaina. 
”Haluaisin minäkin joskus. Ehkä. Jos olisi hyvä isäehdokas.” Ehkä se oli hyvä myöntää nyt. Ei tulisi yllätyksenä. 

Mies puristi kevyesti Hildan reittä pöydän alla.
"Hyvä. Niin minäkin", hän vastasi hiljaisen hymyn kera. Oma perhe oli ajatuksenakin niin kaunis. Tietenkin hän tahtoisi sen, jos vain maailma antaisi siihen mahdollisuuden.

”Oh.” Helpottunut ja yllättynyt äännähdys, jota seurasi pehmeä suukko miehen poskelle. Jos kaikki menisi mukavasti. 
”Hölmö mies.”

”Kultainen nainen”, Nathan vastasi puolestaan. Hän oli hölmö mies, ei sitä käynyt kiistäminen.
”Mitäs salaisuuksia täällä supistaan?” Oscar kysyi huvittuneena palatessaan noutamaan loppuja kylmään laitettavia ruoantähteitä.

Se sai naisen nyrpistämään nenäänsä isälleen.
”Nytkö aloitat isävitsit?”

”Aloitan?” Oscar kysyi kulmiaan järkyttyneenä kohottaen. ”Olen harrastanut isävitsejä viimeiset kolme vuosikymmentä! Kuinka herttaista, että huomasit vihdoin.”

”Aina välillä ne eivät ole niin vahvasti läsnä.” Hilda huomautti isällensä. 
”Tuo kuulosti siltä että alat vitsikkääksi tai pahempaa.” Eli kaivaisi esiin lapsuuskuvia.

”Minun vitsikkyydessäni ei ole mitään vikaa. Sinä rakastit vitsejäni nuorempana, älä nyt leiki, että olet kasvanut niistä ulos”, Oscar pudisteli päätään etusormi koholla. Ehei. Hilda nauraisi hänen vitseilleen hamaan tappiin saakka. Se oli nyt päätetty.

”Sovitaan niin.” Hän myöntyi huvittuneena, nojaten päänsä Nathanin olkapäähän. Oli outoa olla tässä tilanteessa. 
”Onko sinulla jotain saarnoja? Äiti väittää ettei aio saarnata mistään.”

”Minä säästän saarnat papeille”, Oscar totesi suoden pehmeän hymyn tyttärelleen, joka näytti onnelliselta Nathanin rinnalla. ”Ja äidillesi.”

Sitä hän oli, onnellinen nimittäin. Ainakin nyt kun asiat oli selvitetty. 
”Onko tosiaan niin että pääsen ilman saarnaa? Kerta se on ensimmäinenkin. Ai niin. Saisinko ensi viikolla kyydin Leedsiin? Kissanpentu.”

”Älä tee mitään, mikä vaatisi saarnaa, ja niitä kertoja tulee enemmänkin”, isä valisti olevinaan tosi nerokkaasti. Aivan kuin aikuinen tytär ei olisi jo sitä tiennyt.
”Totta kai. Minä päivänä ja mihin aikaan?” Oscar lupasi helposti. Hän järjestäisi vaikka työnsä sen ympärille, jos Hilda tahtoisi jo aamupäivällä liikkeelle.

”se ei aina toimi niin.” Hilda muistutti isäänsä. 
”Iltapäivästä lauantaina tai perjantaina illalla.” Kaikki olisi siis hyvin, kyyti oli hoidettu. Hän haki kevyen otteen Nathanin kädestä tyytyväisenä.
”Ei kerrota äidille etukäteen?” Avan ei tarvinnut tietää.

”Kumpi tahansa käy minulle”, Oscar nyökkäsi painaen mieleen, ettei sopisi mitään muuta viikonlopulle. Nathanparka ei pääsisi luistamaan töistä, mutta sentään yhden miehen taksipalveluun saattoi aina luottaa.
”Ei kerrota”, isä naurahti. ”Saat kuulla kunniasi, kun hänelle selviää, mitä häneltä on pimitetty.”

”Ei äiti ikinä voisi läksyttää sellaisesta.” Kissanpennut olivat suloinen asia. Hän nousi ja kurkisti keittiöön. 
”Kaipaatko apua?”

”Ei, mutta siitä hän voi, ettei saanut tietää ensimmäisenä”, Oscar huomautti naurahtaen. Siitä Ava tosiaankin voisi läksyttää nuorempaa tytärtään.
”Sinä se nyt et todella usko minun pärjäämiseeni”, äitikarhu pudisti päätään. ”Tule nyt sitten avuksi, jos siitä tulee parempi mieli.”

Hilda livahti keittiöön ja otti käteensä pyyhkeen jolla kuivata joitakin äidin tiskaamia astioita.
”Tulee. Ja teitä tulin tapaamaan.”

”Täällä me olemme, seitsemän päivää viikosta. Voit tulla tapaamaan meitä niin usein kuin tahdot”, Ava muistutti pienen hymyn kera kädet tiskivaahdossa. ”Ovi on aina avoinna. Varsin kirjaimellisestikin, en ole varma, toimiiko sen lukkokaan enää kunnolla.”

”Tiedän, mutta en voi olla täällä alvariinsa.” Vaikka joskus teki mielikin. Hän mietti hetken ja vilkaisi äitiään.
”Vaikka täällä mukava onkin.”

”Mutta voit käydä kylässä useammin kuin silloin tällöin”, Ava huomautti. Tietenkin Hilda voisi tulla kylään vaikka joka sunnuntai, jos tahtoisi. Vaikka kolmesti viikossakin jos siltä tuntuisi. Tytär oli aina tervetullut lapsuudenkotiinsa.
”Hyvä niin.”

”Tiedän. Yritän.” Hilda lupasi ja laski kuivatun kattilan tasolle. 
”Ehkä nyt saan useammin kyydin vaivaamatta isää.”

”Rakas, siitä ei koskaan ole vaivaa”, Ava huomautti. ”Saamme sinut seuraksemme. Kymmenen minuutin ajo on ehdottomasti sen arvoista.”

”Tiedän.” Mutta samalla tekosyy saada Nathan käymään. Aivan kuin sellaista kaipaisi. 
”Ajattelin ostaa asunnon.” Se oli hyvä ilmoittaa.

”Minä luovutan sinun järjenjuoksusi kanssa”, Ava naurahti. ”Kunhan olet onnellinen, kaikki on hyvin. Hanki vaikka kymmenen asuntoa.”

”myyn tietty vanhan.” Hilda korjasi. 
”Haluaisin isomman.”

”Selvä”, Ava naurahti. ”Ehkä minusta tuleekin mummo”, hän kiusoitteli pilkettä silmäkulmassa. Tuskinpa vain.

Hilda kohotti toista kulmaansa ja pukkaisi äitiään kylkeen. 
”En niin isoa.” Hän mutisi hiljaa. Ajatus oli silti mukava. 
”Ainakaan vielä.”

Ava nauroi astahtaen askeleen lähemmäs tytärtään siitä huolimatta, miten Hilda oli töninyt häntä.
”Selvä. Minä odotan. Ainakin voin olla uskottava mummo siinä kohtaa”, hän virnisti tarjoten halausta tyttärelleen. ”Ihanaa, että sinulla on kaikki näin hyvin ja olet onnellinen.”

”Jos et värjäisi hiuksiasi...” Hilda mutisi ja otti paistinpannun kuiavttavaksi. 
”Se on outoa. Mutta olen onnellinen.” Sen hän saattoi myöntää. Hän laski kuivaamabsa kädestään ja halasi naista tiukasti. 
”Mutta ehkä sinusta tulee joskus mummo.” Muille kuin kissoille. Ehkä.

”Lopetan hiusteni värjäämisen siinä kohtaa, jos minusta tulee mummo”, Ava vannoi hymyn kera. Ehkä siinä kohtaa harmaa olisi jo levittäytynyt tasaisesti kaikkialle, eikä kasvaisi vain ohimolla.
”Olen onnellinen sinun puolestasi, rakas.”

”Ai sitten?” Täytyisi pitää mielessä. Hän vain hymyili kevyesti, tuntien kevyen punan poskillaan. 
”Hyvää piti odottaa. Tai jotain. Hän on oikeasti hyvä mies.”

”Jos niin sanot”, Ava vastasi. Nathan vaikutti mukavalta mieheltä tapaamisen perusteella, mutta muistot aiemmasta aiheuttivat väistämättä sen, ettei hän voinut pitää miestä edes kelvollisena ilman epäilyksen häivää.
”Se jää nähtäväksi, mutta ainakin hän kohtelee sinua nyt hyvin.”

”Sanon.” Hilda vannoi pehmeästi. Aiempi oli vain... kaikki voisivat tehdä yhden virheen joskus. 
”Pitää kissoistakin. Kissatkin hänestä. Kunnes hän jää yöksi.”

”Sinun kissasi pitävät kaikista”, Ava huomautti kulmaansa kohottaen. Ajatuskin Nathanista yöpymässä Hildan luona oli herättää uinuvan lohikäärmeen, mutta vaikka äiti miten pitäisi tytärtään aina lapsena, Hilda ei ollut sitä. Hilda oli aikuinen nainen.

”Eivät pidä.” Hilda puolustutui huvittuneena. 
”Alkavat mustasukkaisiksi. Olen tainnut hemmotella ne pilalle.”

”Voi ei”, nainen naurahti. ”Niin voi käydä. Eläimillä on taipumusta mustasukkaisuuteen siinä missä ihmisilläkin.”

”Olen huomannut. Ne ovat alkaneet hajottaa tavaroita.” Kerran joku oli jättänyt vastalauseen Nathanin kenkään. 

”Niillä on selvästi oma mielipiteensä Nathanista”, Ava huomautti huvittuneena. Melkein teki mieli lisätä jotakin siitä, miten eläinten ihmistuntemus oli omaa luokkaansa - tallin kolme kissaa eivät olleet tulleet lähellekään Ryania, ja jopa yleensä niin hyvätapainen Happy oli näykkäissyt miehen käsivartta. Kai oli hyvä merkki, ettei Nathan saanut aivan niin julmaa kohtelua kissoilta. Ehkä miehellä oli vielä toivoa.

Nathania rakastettiin aina siihen asti kunnes ihmiset keskittyivät vain toisiinsa. 
”Vain sitten kun ne eivät saa enää huomiota.”

”Hölmöt otukset”, Ava naurahti. ”Sinun täytyy tuoda ne joskus tänne tottumaan siihen, miten aina ei ole aikaa rapsutella.”

”Ehkä pitäisi. Vai toimisiko se kun isä on mahdoton?” Hän epäili Oscarin kykyä vastustaa kissoja.

”Toimii se silloin, kun pidämme isäsi muutoin kiireisenä”, Ava naurahti. Muussa tapauksessa Oscar rapsuttelisi kissoja epäilemättä joka sekunti. Miehellä oli loputtomiin rakkautta eläimiä kohtaan.

"Et saa pidettyä niin kiireisenä." Hilda naurahti ja asteli ottamaan kahvikuppeja esiin kaapista. 

”Sinulla ei ole aavistustakaan”, Ava naurahti. Hänellä oli keinonsa. ”Isäsi katoaa tästä todellisuudesta siinä hetkessä kun hänelle antaa ristikon eteen. Sitä keskittymistä ei pääse rikkomaan kissat, koirat tai edes katon sortuminen niskaan.”

"... Ai häneltäkö se on peritty." Hilda naurahti pehmeästi ja järjesteli kahvikuppeja siististi aluslautasilleen.

”Häneltä tietenkin. Näetkö minua ratkomassa ristisanoja?” Ava naurahti päätään pudistellen. Hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt moiseen. Oscar sai ratkoa kaikki ristikot, joita taloudesta löytyisi.
”Olet enemmän isäsi kaltainen kuin uskotkaan.”

"En." Hilda totesi huvittuneena. 
"Hyvässä vai pahassa?"

”Hyvässä, tietenkin”, nainen vastasi naurahtaen. ”Hän on minun mieheni ja lasteni isä, luuletko että katsoisin häntä pahalla?” Ava kiusoitteli hymy huulillaan.

"Eikö omassa puolisossakin ärsytä aina jokin?" Hilda kysyi hymyillen. Nathanissa ei, vielä.

”Ei sen enempää kuin kenessäkään muussakaan”, Ava naurahti. ”Ja siihen tottuu. Jos jokin luonteenpiirre ärsyttää suuresti, tapailee ehdottomasti väärää ihmistä.”

”On siinäkin suhdeneuvo.” Hyvä, mutta hauska silti. Hymyilytti.

”Minulla on hetkeni”, Ava virnisti tyttärelleen ja nappasi kakun kantoonsa suunnatessaan takaisin pöydän ääreen, jossa miehet olivat löytäneet yhteisiä puheenaiheita sen enempää asiasta murehtimatta.
”Käykää kiinni.”

Hilda toi perästä kahvikuppeja tarjottimella, vaikka kaikki taisivat juoda ennemmin teetä. 
”en halua viedä palaakaan kotiin.”

Tähän aikaan iltapäivästä tee oli aina parempi valinta kuin kahvi, eikä Ava edes kysellyt miehensä mielipidettä kaataessaan kiehuvaa vettä Oscarin kuppiin.
”Enkä minä halua sitä jääkaappiin seuraavaksi viikoksi napsittavaksi, joten syökääkin kunnolla”, Ava täydensi Hildan sanoja. Hän ei voisi sanoa ei, kun tällaista kakkua olisi tarjolla, joten parempi kun se ei olisi kiusaamassa häntä jääkaapista käsin.

"Sekin vielä." Hilda naurahti pehmeästi. 
"Ei, kyllä se jää tänne jos sitä jää." Hän huomautti hymyillen. 

"Siinä tapauksessa vien sen tallille lasten tuhottavaksi", Ava totesi huvittuneena. Hän tosin epäili, ettei juustokakku olisi monenkaan lapsen makuun, mutta väliäkö sillä. Ainakaan se ei olisi houkuttelemassa häntä.

”Siinä on kahvia ja likööriä.” Hilda huomautti. Lapset tuskin koskisivat pientä lusikallista enempää.

"Aina löytyy joku, joka pitää siitä. Vanhemmista ratsastajista ainakin", Ava totesi huvittuneena. Ehkä hänen pitäisi tuoda kakku tarjolle vasta viimeisen tunnin jälkeen. Silloin liikkeellä oli lähinnä pariakymppiä lähentelevät, viimeisen vuosikymmenen Greenridgessä pyörineet tutut kasvot. Kakku katoaisi hetkessä.

”Niin niin.” Hilda otti kulauksen teetä ja pudisteli päätään. 
”Jos vain söisitte sen nyt.”

"Me yritämme", Oscar lupasi lusikoiden suurta kakkupalaansa hyväntuulisesti suuhunsa. Nathankin oli seurannut miehen esimerkkiä ja ottanut reilunkokoisen palan kakkua, jonka Hilda oli hänen turvakseen valmistanut.
"Tämä on herkullista, kuten aina ennenkin, kiitos kulta", Ava kiitti kakun leipuria hymyn kera.

”Hyvä. Alan tuoda niitä aina kun tarvitsen sinut hyvällä tuulella. Esimerkiksi kun otan kissanpennun.” Hilda virnisti vinosti äidilleen.

Ava nauroi päätään pudistellen. Vai lahjottaisiin häntä pitämään Hildan elämänvalinnoista kakkujen avulla. Huonomminkin olisi voinut olla, jos asiaa jäi ajattelemaan.
"Vai kissanpentu. Sinulla on pian enemmän kissoja kuin vuorokaudessa on tunteja."

”Ei ole.” Hilda puhahti. 
”Ja Nathan pitää niistä.”

"Teen töitä eläinten kanssa. Tietenkin pidän kissoistasi", Nathan huomautti hymyillen. Ei hänellä ollut mitään sanottavaa siihen, jos Hilda tahtoisi hankkia kissanpennun. Hän tulisi ilolla katsomaan pientäkin karvapalloa siinä missä vanhempiakin, kun vieraili Hildan luona.

”Mmm. Näetkö? Jos hän ei valita, et sinäkään saa.” Hilda vetosi hymyillen äitiinsä.

"En valita", Ava lupasi kohottaen kättään antautumisen merkiksi. "Ilmaisen vain äidillisen huoleni siitä, että käytät pian puolet palkastasi kissojesi ruokkimiseen."

”Ihan kuin. Vaikka ne hyvin syövätkin.” Naurettavan hyvin ja laadukkaasti. Hildan rakkaat karvakapset. 

"Sitä en epäile. Ostat varmasti itsellesi alennuksessa olevaa lihaa, mutta kissasi syövät fileleikkeitä", nainen naurahti huvittuneena. Hyväpä hänen oli puhua, kun itse vahti haukkamaisesti hevosille syötetyn heinän laatua.

”Noh! Ostan eläinkaupasta.” Hilda puuskahti. 
”Paitsi kun jollakin on synttärit.”

"Niin", Ava naurahti. "Ja kohtahan kissoja on niin paljon, että jollakin on synttärit koko ajan, ja kaikki saavat herkutella mielensä mukaan."

”Äiti!” Hilda älähti ja nyrpisti nenäänsä. 
”Ei pitänyt valittaa.”

"En valita", Ava puolustautui naurahtaen. "Huomautin vain tosiasian." Hilda viettäisi kissojensa syntymäpäiviä joka välissä, ja siihen päälle kun laski vielä joulun ja muut juhlat, niin kissathan söisivät kuin kroisokset puolet vuodesta.

Hilda puuskahti. 
”Minä tiedätkö vetoan näihin henmottelupuheisiin kun Anthony saa joskus lapsia ja papotte ainokaisen lapsenlapsen pilalle.” 

"Emme ole paaponeet ketään teistäkään pilalle, joten ei lapsenlapsikaan tule paapotuksi", Ava virnisti toispuoleisesti. "Samanlailla hänkin pääsee lapioimaan lantaa, jos tahtoo ratsastamaan, ja lakaisemaan tallikäytäviä tahtoi tai ei."

”Niin niin.” Hilda puuskahti nauraen. 
”Katsotaan vain.”

"Saat vielä nähdä", Ava totesi varmana. Ei hän koskaan paapoisi ketään! Heillä ei uskottu moiseen. Eikä vähintään sen takia, miten Bex oli jo valmiiksi taipuvainen koettelemaan kaikkia rajojaan.

”Niin sinä nyt sanot.” Hän naurahti käheästi. 
”Nathan, ota lisää.”

"En minä jaksa enempää", mies väitti vastaan naurahtaen. "Söin jo paljon. Leivoit oikein herkullista kakkua." Rajansa hänenkin vatsallaan, vaikka pitkät ja kiireiset päivät tallilla olivatkin opettaneet syömään koko päivän kaikki ruoat suurin piirtein yhdellä istumalla kymmenessä minuutissa.

”Oh. Hevosihmistenkin vatsalaukulla on siis rajansa.” Hilda totesi huvittuneena.

"On sillä", Nathan naurahti puristaen hellästi naisen reittä. "Emme mekään aivan loputtomiin pysty syömään. Ei ihminen veny niin moneen suuntaan."

Hilda naurahti ja pudisteli päätään. 
"Ehkä otetaan sinulle pala mukaan."

"Ei tarvitse", Nathan lupasi hymyillen. Hän oli syönyt aivan tarpeeksi kakkua tässä hetkessä. "Nauttikoot vanhempasi lopusta kakusta. Heitä vartenhan sen leivoit."

Hilda siristi silmiään. 
"Jos olet varma. Olisit kyllä ansainnut." Ja hän epäili että se menisi iltapalasti.

"Olen varma", mies nyökkäsi päätään. Hän oli aivan varma. Parempi, kun kakku jäisi vanhemmille, jotka eivät olleet vielä uhkailleet häntä lapiolla.

"Selvä." Hilda hymähti ja laski tyhjän teekupin sormistaan. Mieli teki kysyä miten siskolla oli mennyt, mutta hän ei halunnut välittää.

"Tahdotko käydä tervehtimässä Happyä? Se ei varmasti laittaisi pahakseen muutamaa kuivaa leivänkannikkaa", Ava kysäisi pyöräyttäen hartioitaan, kun asettui mukavammin tuolille. Heinien heittely edellisenä päivänä tuntui nyt hartioissa.

"Haluan!" Se sai Hildaan aina liikettä.,Poniori oli hänen elämänsä hevosrakkaus.

"Arvelin, että vastauksesi olisi tuo", Ava naurahti. "Tallin toimistossa on kuivia leivänkannikoita rasiassa. Lahjo niillä ketä tahdot." Paitsi Riddleriä, mutta Hilda nyt osasi pysytellä kaukana kirjavasta paholaisesta ilman erillistä ohjettakin.
"Saanko minäkin tulla katsomaan tupsujalkoja?" Nathan kysäisi Hildalta hymy huulillaan. Poneissa oli aina omaa loistoaan.

Hilda pysyisi sanomattakin kaukana. 
"Tietty. Mennään. Tullaan kohta takaisin!" Hilda huikkasi ja kipitti innolla eteiseen, lainaten käteen sattuvia jodhpureja.

Nathan hymyili huvittuneena Hildan innolle. Niin paljon kuin nainen väittikin, ettei ollut hevosihmisiä, oli Hilda silti kovin innolla suunnistamassa tallille. Kenties nainen oli poni-ihmisiä. Kai sellaisiakin oli.
"Onko Happy maailman paras poni, vai miksi sitä on ilo käydä katsomassa?" Mies kysyi hymy huulillaan, kun seurasi Hildan perässä ulkoilmaan ja kohti tallirakennusta.

Poni-ihmisiä, jos jotakin. 
"On! Se on maailman paras ja suloisin poniori." Hän ujutti sormensa Nathanin sormien lomaan kulkiessaan kohti tallia. Onneksi Bex oli kaukana.

"Ei kai minun auta kuin uskoa sinua. En töissäni törmää poneihin, joten Happyllä on vähän kilpailua minun silmissäni", Nathan naurahti ja puristi hellästi naisen kättä. Oli ollut oikein mukava tulla tervehtimään Hildan vanhempia, vaikka etukäteen hän olikin vitsaillut merkitsemättömästä haudasta metsän keskellä.

Hilda avasi tallin oven ja asteli leipien luo. Ensimmäisenä hän suuntasi welshponin karsinalle ja astui sinne rapsuttamaan ruunivoikkoa. 
"Katso nyt sitä. Se on täydellinen."

"Se on kyllä aika täydellinen", Nathan myönsi hymyillen jääden norkoilemaan karsinan oviaukkoon. Ponilla ei yllättäen ollut kiinnostusta häntä kohden, kun Hildalla oli leipiä, joita antaa ruunivoikon poniorin nakertaa.
"Happy näyttää kovin samalta kuin kaikki ne kuvat sisaresi kilpaponista, joita hän esittelee tallilla, mutta olisin voinut vannoa, ettei sisaresi koskaan käytä nimeä Happy", mies pohti katsellessaan pää kallellaan ponioria.

"En voi sanoa olevani varma mitä ponia hän on esitellyt." Hilda myönsi huvittuneena. Samalla hän rapsutteli Happya ja syötti ponille leipää onnellisesti hymyillen.

"Teillä taitaakin riittää poneja, mitä esitellä", Nathan myönsi naurahtaen. Harva saattoi sanoa kasvaneensa niin monen kaviokkaan ympäröimänä. Eikö se ollut jokaisen pienen hevostytön unelma, että vanhemmilla olisi oma talli? Se unelma tosin kariutui suurimman osan kohdilla sen jälkeen, kun kävi ilmi mitä kaikkea tallinpito tarkoitti - ja sitten oli heitä hulluja, jotka tekivät siitä ammattinsa.

Ja sitten oli Hilda, joka ei ollut niin myyty asialle kuin esimerkiksi Bex. 
"Niin on. Happy on paras ja suosikkini maastossa."

"Ymmärrän hyvin, miksi se on suosikkisi", mies myönsi katsellessaan korvat hörössä naisen kädestä leipää hamuavaa ponia. Happy vaikutti oikein kunnon herrasmiesponilta, joka ei koskaan tekisi mitään pahaa kenellekään. Oli helppo kuvitella hiljainen, ajoittain arka Hilda viihtymään ponin kanssa, johon saattoi luottaa niin ehdoitta.

Happy todellakin oli täydellinen enkeli, aina. Leivän loputtua hän soi ponille muutamat rapsutukset ja sulki sitten oven. 
"Katsotaan vielä äidin ostokset ja mennään sitten. Tuurillani Sasha tai joku paukkaa tänne."

Nathan naurahti.
"Voit esitellä minut vanhemmillesi, mutta et ystävillesi? Auts, ylpeyteni otti juuri kovan kolauksen", mies vitsaili hymyillen kun seurasi Hildan mukana ulos tallista ja tarhan laidalle, jossa kaksi uutta irlannincobia laidunsivat rinta rinnan.
"Ne ovat kyllä todelliset tupsujalat", Nathan myönsi naurua äänessään, kun katseli hevosia. Heti, kun ruunakaksikko tiedosti saaneensa yleisöä, molempien päät kohosivat kuivan kesän kellastamasta ruohosta ja hevoset lähtivät kävelemään kohti aitaa tullakseen tervehtimään ihmisiä.

Hilda hymyili cobeille. Ne olivat niin suloisia! 
"Sinä et haluaisi törmätä häneen." Hilda huomautti. Sashalla voisi olla mielipide miehestä. 
"Ihania. Ja ihanan sosiaalisia."

"Jos niin sanot", Nathan naurahti. Hän oli selvinnyt jo Hildan vanhemmista, kuinka paljon pahempia ystävät voisivat olla? Paljon pahempia, todennäköisesti, kun vanhemmat olivat päästäneet hänet näin helpolla.
"Niinpä", mies nyökkäsi ojentaen kättään toiselle uteliaista hevosista, jotka kurottelivat päällään sähkölangan yli. "Hurmaava kaksikko. Onnittele äitiäsi hienoista ostoksista."

Hilda rapsutteli hevosen päätä hymyillen. 
"Etköhän sinä saa kertoa ihan itse. Niin ihania, haluan kokeilla maastoa näillä."

"Ehkä me voimme joskus tulla ja viedä ne yhdessä maastoon? Ne näyttävät aika veikeältä parivaljakolta, olisi sääli erottaa ne edes maastolenkin ajaksi", Nathan ehdotti. Hänelle kelpaisi löntystellä pellonreunoja ja maanteiden laitoja tupsujalkaisen kylmäverisen selässä, jolla olisi kaikki aika maailmassa. Sopivaa vaihtelua energisten, ylikierroksilla käyvien kilparatsujen hallintaan.

"Viedään." Hilda lupasi hymyillen. Se oli ihana tarjous. 
"Mennäänkö? Menkääs te jatkamaan syömistä, hus."

"Mennään", Nathan vahvisti nyökäten ja punoi sormensa Hildan sormien lomaan, kun hevoset palasivat nyhtämään kuivan kesän kaltoinkohtelemaa nurmea.
"Vanhemmillasi on kyllä mukava pieni talli ja oikein herttaiselta vaikuttavia nelijalkaisia asukkaita. Eivät ne kyllä kissojasi voita, mutta melkein."

Hilda lähti jälleen kohti taloa hymyillen. 
"Niin on, vaikka en pidä hevosista niin paljon."

"Pidät niistä tarpeeksi syöttääksesi Happylle leivänkannikoita, se on ihan riittämiin", Nathan vakuutti. Hilda ei inhonnut hevosia, joiden ympärillä hänen elämänsä suurelta osin pyöri. Ei hän sen enempää naiselta vaatinut.

”Happy on rakkaus.” Hilda myönsi hymyillen. Hän polki kengät jalastaan ja asteli vielä vanhempiensa luo. 
”Haittaako jos livistämme?” Hän halusi illasta aikaa vain heille kahdelle.

Ava hymyili huvittuneena nuoremmalle tyttärelleen.
"Ei tietenkään", nainen vakuutti. Johan nuori pari oli istunut pöydän ääressä koko ruokailun ajan. Eri asia, jos Hilda olisi tahtonut livistää omille teilleen kesken ruokailun.
"Rapsuta kissojasi minun puolestani", isä pyysi tarjoten lämmintä halausta tyttärelleen.

”Minä rapsutan.” Hilda lupasi halaten isäänsä tiukasti ja huokaisi syvään. Sama äidille ja kaikki oli hyvin.

Nathankin hyvästeli vanhemmat hymyllä ja nyökkäyksellä, ennen kuin aukaisi oven Hildalle, jotta he voisivat suunnata hänen autolleen. Ei kun kohti kotia, siis!
"Sehän meni yllättävän kivuttomasti", mies naurahti istahtaessaan autoonsa. Häntä ei ollut haudattu metsään! Saavutus sekin.

Hilda nauroi Nathanin toteamukselle. 
”Hyvin. Olen todistanut paljon pahempaa vanhemmiltani.” Äidiltä erityisesti.

"Siinä tapauksessa olen entistä onnellisempi, että nyt ei ollut ristikuulustelua tarjolla", mies totesi hymyn kera lähtiessään ajamaan kohti Hexhamia. Hän oli päässyt hyvin, hyvin vähällä, mitä vanhempiin tuli. Hän oli odottanut paljon pahempaa kaiken jälkeen. Selvästi vanhemmat Halet eivät jakaneet vanhimman tyttären räjähtävää temperamenttia.

"Ole. Se oli kovin kesyä.Ehkä saat anteeksi koska olet hevosihmisiä." Hilda naurahti ja vilkaisi Nathania. 
"..Olit jäämässä yöksi?" Piti varmistaa.

"Siinä tapauksessa en ole koskaan ollut kiitollisempi ammatistani", Nathan naurahti. Jos sillä sai ostettua vanhemmat Halet puolelleen, hän iloitsisi ammatinvalinnastaan entistä enemmän.
"Minulla on huomenna aamuvuoro, kun sisaresi on hevosenhoitajansa kera liikkeellä ja hevoset kaipaavat aamuruokiaan, mutta jos sinua ei haittaa minä hiipimässä ulos viideltä aamulla niin toki", mies vastasi hymyillen.

Hilda hymyili pehmeästi. 
"Osaammeko mennä ajoissa nukkumaan?" Siitä se vain oli kiinni, hän ei halunnut valvottaa miestä ennen aikaista aamua.

"Sitä varten kahvi on keksitty", mies naurahti. "Älä murehdi minusta, kyllä yhden aamupäivän selviää vähemmälläkin unella. Voin sitä paitsi ottaa pienet päiväunet keskellä päivää jos siltä tuntuu. Tallilla ei olla työajoista ihan niin tarkkoja kuin toimistotyössä."

Hilda naurahti vakuuttelulle ja huomautukselle kahvista. 
"Noh, ideana olisit että selviäisit töistäsi. Mutta tule vain jos sinua ei haittaa aikainen aamu."

"Minä olen tottunut aikaisiin aamuihin", mies heilautti kättään vähätellen. Tässä ammatissa ei oikein muunlaisia tunnettu. Aamu oli lähestulkoon aina aikainen, vaikka miten yrittäisi muuta. Hevoset tahtoivat aamuruokansa varhain.
"Saan kyllä ihan tarpeeksi unta, älä huoli minusta."

Hilda hymähti pehmeästi ja pyöräytti kevyesti ranteitaan. 
"Huolin. Tietenkin."

"Olet herttainen", Nathan vastasi hymyillen. Pitäisi pitää huolta, ettei Hildalle koskaan selviäisi, millaisia hevosia hän ratsasti työkseen - tosin, jos nainen selvisi murehtimatta siskostaan, ehkä Hilda ei säikkyisi häntäkään samojen reaktiivisten kilparatsujen selässä.

Hilda ei jaksanut. Sisko oli urpo, tietenkin siskon hevoset olivat vaarallisia ja laji mies. Hän ei vain tajunnut ett se koski myös Nathania.

Paras siis olla muistuttamatta Hildaa siitä, että hänellä oli aamulla nimenomaan Bexin kilparatsujen liikutusta edessä, kun kilparatsastaja itse oli etelässä yhden orin kanssa.
"Kissasi eivät yhtään arvosta, kun tulen taas kylään", mies naurahti sipaisten sormillaan Hildan käsivartta. Herttaiset nelijalkaiset protestoivat usein niitä hetkiä, kun kissat julmasti teljettiin ulos makuuhuoneesta.

Se olisi viisainta. Nainen hymyili pehmeästi. 
"Niiltä ei nyt kysytä. Minulla on oikeus ihmiskontakteihin." Nainen totesi huvittuneena. Vaikka sitten hämärässä makuuhuoneessa.

"Tietenkin on", mies vahvisti nyökäten. "Kyllä kissasikin vielä jonakin päivänä oppivat, ettei se ole niiltä pois. Ehkä." Niin kauan kuin kissat eivät inhoaisi häntä jo näkemältä, kaikki olisi ihan hyvin. Sitten kun Cookie sähisisi hänelle jo toiselta puolen asuntoa, heillä olisi ongelma.

"Se on totta. Kun ne vielä ymmärtäisivät sen." Hilda huokaisi ja pyöräytti silmiään. 
"Mokomat hemmotellut katit"

"Ne vain vaativat hieman aikaa sopeutuakseen muuttuneeseen tilanteeseen, tai jotakin sellaista", mies naurahti pehmeästi. Ei kissoista ollut suurta harmia, mitä nyt hänen tennarinsa olivat käyneet pesussa muutamaan kertaan useammin kuin yleensä.

"Mmm. Voisin olla eri mieltä." Hilda ei ollut kovin ylpeä eläintensä käytöksestä. 

"Olen nähnyt pahempaakin", mies vakuutti naurahtaen. "Teen töitä eläinten kanssa. Kaikki on jo nähty ja koettu."

"Silti. Mokomat." Hilda nousi autosta sen pysähdyttyä ja avasi asuntonsa ovet. Kissat juosivat hännät pystyssä vastaan, maukuen ja kannellen selvästi emännälleen toisistaan.

Nathan seurasi huvittuneena perässä eikä voinut olla hymyilemättä lämmöllä kissoille, jotka saapuivat tervehtimään Hildaa niin puheliaina.
"Kylläpä niillä on nyt asiaa. Voisi melkein kuvitella, että hylkäsit ne oman onnensa nojaan päiviksi, etkä vain tunneiksi."

"Niiden mielestä se vastaa viikkoja" Nainen korjasi nauraen, keskustellen hetken kissojensa kanssa. Mitä? Niin, äiti tietää. Ymmärrän, voi rakas. Nainen kyykistyi rapsuttamaan kissoja, vilkaisten Nathania. 
"Voisin käydä suihkussa." Saisi muotoilutuotteet pois päästä. 

Oli vaikea olla hymyilemättä leveästi, kun Hilda jutteli kissoilleen, jotka ilmiselvästi myös vastasivat naiselle takaisin. Voi nelijalkaiset karvaturrit sentään, kun niitä oli taas kohdeltu näin kaltoin.
"Minä pidän kissoillesi sen aikaa seuraa", mies lupasi. "Ne eivät ehdi pahantekoon."

"Niinhän sinä luulet." Nainen vastasi nauraen, haki kylpytakkinsa ja katosi suihkuun. Hän pesi nopeasti hiuksensa ja arpoi hetken yöpaitojen välillä. Olisiko pitänyt ostaa jotain mikä ei yltäisi nilkkoihin? Ehkä. Nyt sellaista ei ollut. Hennon vaaleankeltainen yöpaita ylsi Hildan nilkkoihin kevyesti ja jaloissa oli siistit tossut. Jotka saivat Cookien saalistajanvaistot heräämään.

No, ainakin mies yritti parhaansa istahtaen sohvalle ja houkutellen kissoja yhden kerrallaan syliinsä. Siinä niitä sopi rapsutella, vaikka käsiä ei kaikille riittänytkään. Vuorotellen sitten, kyllä se niinkin onnistui.
"Voi Cookie, onpa se hurja saalistaja. Todellinen kissapeto", mies naurahti katsoessaan nuoren kissan puuhia Hildan tossujen parissa. "Hömelö otus. Ei ihme, että se on niin rakastettava. Kyllä, olet sinäkin oikein herttainen, Whoopie."

"Jokin tossuissani herättää jotain vaistoja. En tiedä mistä se johtuu." Hilda naurahti, pudistellen päätään. 
"Olette pöljiä kaikki. Kuulkaas, mennään ottamaan ruokaa!" Nainen kissitteli kissat peränsä. Hän antoi niiden pyöriä jaloissaan kun teki Nathanille aamuksi leivät jääkaappiin, laittoi ulko-oveen post it-lapun joka kertoi leivistä. Sitten kissoille ruokaa ja hän livahti Nathanin luo. 
"Hetken rauha taattu."

Hetken rauha tosiaankin, mutta nähtäväksi jäisi, milloin kissat tajuaisivat tulleensa huijatuiksi.
"Katsotaan kauanko sitä kestää", mies naurahti kietoen kätensä hyväntuulisesti Hildan ympärille, jotta saattoi vetää naisen lähelleen ja painaa suukon Hildan huulille. "Ainakaan vielä kukaan ei koeta tunkea väliimme."

Hän hymyili leveämmin ja vielä leveämmin suukon myötä. 
"Ei. Kohta kyllä, kun ne ovat valmiita ja jäämme tähän."

"Ehkä meidän pitäisi siis olla nerokkaita kissojasi kerrankin askeleen edellä ja piiloutua sillä aikaa, kun ne vielä syövät", mies ehdotti naurahtaen. Kissoilla ei suinkaan kestäisi montaa sekuntia keksiä, minkä suljetun oven takana ihmiset olivat.

Se sai naisen livahtamaan makuuhuoneeseen, nauraen. Siellä alkoi olla jo miltein liian pimeää, kesäisen hämärän sijaan. 
"Et kai pidä niitä aivan typerinä?"

"Vain sen verran typerinä, etteivät ne ole vielä keksineet, miten päästä oven läpi. Epäilemättä sekin muuttuu pian", Nathan naurahti seuratessaan Hildan perässä makuuhuoneen puolelle. "Oppivat vielä kulkemaan seinien läpi." Koska oven avaaminen nyt olisi vain liian helppoa.

Hilda oli askeleen edellä ja kääntänyt kahvan ovessa alaspäin. Tai siis, isä oli kääntänyt. 
"Eivät opi." Nainen mutisi, vetäen tuota suudelmaan.

Sitä sopi aina toivoa, sillä muuten elämästä voisi tulla hieman hankalaa. Kissa puremassa varpaita ei varsinaisesti ollut jotakin, mikä asetti oikeaan tunnelmaan. Nyt moisesta ei kuitenkaan ollut huolta, joten Nathan saattoi vastata suudelmaan pehmeästi ja kietoa kätensä kunnolla Hildan ympärille voidakseen vetää naisen lähemmäs itseään.

Hilda painui mielellään lähemmäs miestä. Hän ei ollut enää niin varovainen, mitä aluksi. Otteet olivat saaneet varmuutta. 
"Olenko ainoa jonka mielest täällä ei näe?"

"Et", mies naurahti sipaisten naisen poskea peukalollaan. "Kieltämättä täällä on kovin pimeää."

Hilda näytti selvästi pohti asiaa. Hän piti hämärästä, mutta toisaalta, Nathan kyllä oli kokeillut kaiken mahdollisen. Hän sytytti lukuvalon. 
"Pitää hankkia pehmeämpi valo tänne."

"Ei tämä valo minua haittaa", mies vastasi naurahtaen ja painoi uuden suudelman naisen huulille. Hän oli loppujen lopuksi varsin yksinkertainen mies, joka ei uhrannut montaa ajatusta tunnelmavalaistukselle tai vastaaville.

"Se on kova." Hilda mutisi suudelmaa vasten, hivellen miehen vatsaa paidan läpi. 

Joku toinen mies olisi voinut kommentoida, miten valo ei suinkaan ollut ainoa kova asia huoneessa, mutta Hildan onneksi Nathan ei ajatellut moisia. Sen sijaan mies nykäisi oman paitansa päänsä yli pois ja veti naista lähemmäs.

Se oli ihan hyvä. Sellaiset kommentit olisivat saaneet viattoman opettajan hämilleen. Hilda hamusi miehen paidan alta paljastunutta ihoa varoen huulillaan. Tuo oli niin komea.

Nathan olisi hämmästyttänyt itsensäkin sellaisilla kommenteilla, joten oli paljon parempi olla hiljaa ja nauttia hetkestä. Mies keräsi pitkää yöpaitaa kiireettä otteeseensa, jotta saisi sen lopulta kerättyä riittävän lyhyeksi vetääkseen kokonaan Hildan pään yli, mutta eipä tässä kiirettä ollut.

Hilda yritti hyvin pian tasata tilannetta yöpaidan mentyä. Nathanin housut olivat niin turhat ja niin tiellä! Hän halusi miehen viihtyvän ja se olisi vaikeaa ilman housuja.

Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan, että farkut putosivat lattialle. Olihan olo ilman niitä paljon mukavampi! Kuka olikaan keksinyt, että farkut olivat mukamas hyvä vaatekappale? Jäykät ja tiukat ja aina tiellä, oli tilanne mikä tahansa. Ei niillä voinut ratsastaakaan!
"Olet niin kaunis", mies mumisi vasten Hildan kaulaa painellessaan suukkoja sinne tänne pehmeällä iholla.

Hilda inahti pehmeästi. Hänelle oli tullut paha tapa olla kiireinen, ihan sen takia että halusi Nathanille hyvän olon nopeasti. 
"Mmm. Imartelija..."

Kiireestä ei välttämättä ollut yhtään mitään haittaa, sillä ainakin se tarkoitti, että turhalta kiusoittelulta vältyttiin. Kai se oli hyvä asia? Mies ei ollut aivan varma, eikä juuri tässä hetkessä löytänyt riittämiin aivokapasiteettia alkaakseen todella pohtia asiaa.
"Et voi aina väistää kaikkia kehuja tuolla", Nathan kuitenkin huomautti. "Opi ottamaan kehu vastaan, kun sitä tarjotaan."

Hilda nielaisi kevyesti. 
"Voinhan." Hän naurahti pehmeästi, sukien sormillaan miehen hiuksia. 
"Hyvin."

"Et voi", Nathan vastasi painaen suukon Hildan hartialle. "Ansaitset kehuja, joten ota ne vastaan ja usko niihin. Ei niitä tyhjästä ole temmattu."

Nainen nauroi pehmeästi, pudistellen päätään. Hän painoi huulensa miehen ohimolle. 
"Miten estät?"

"Keksin kyllä keinon, tavalla tai toisella. Paljon mukavampaa sinulle, kun et laita vastaan", Nathan naurahti peruuttaen lähemmäs sänkyä, kunnes tunsi sen takanaan. Siitä oli hyvä kiepauttaa Hilda patjalle ja painua itse perässä syvään suudelmaan.

Hilda nauroi pehmeästi kun painui patjaa vasten. 
"Epäilen ettei tapaa ole." Voi miten väärässä Hilda saattoikaan viattomuudessaan olla. 

"Väärä vastaus", mies totesi naurahtaen suudelmien lomasta. Ehdottomasti väärä vastaus. Hildan olisi paras oppia iloitsemaan kehuista. Hän ottaisi sen seuraavaksi tavoitteekseen. Hukuttaa nainen kehuihin niin, ettei tuolla olisi pienintäkään mahdollisuutta sivuttaa kaikkia kutsumalla häntä imartelijaksi.

"Hmm, olet vaativa mies." Hilda mutisi, vetäen Nathania lähemmäs. Kun ei raukka oikein tiennyt että voisi vaatia muutakin ja että joskus odotus olisi hyvä asia.

"Silloin tällöin", mies naurahti vasten Hildan paljasta ihoa. Hän osasi vaatia kun sopiva hetki tarjoutui. Ehkä. Kenties. Hän voisi ainakin yrittää. Nathan paineli suudelmia paljaalle iholle kaikessa rauhassa valuen alemmas Hildan kalpealla iholla.

Hilda inahti pehmeästi, koettaen hamuta miestä vähän ylemmäs. Eihän se nyt noin toiminut, vai? Paha sanoa. Olisi ehkä joskus pitänyt suostua kuuntelemaan Bexin rivoja kertomuksia. Ottaa ne.. oppimistarinoina. Hän haroi hiuksia mahdollisimman hellin sormin. Eihän hiuksista repiminen kävisi päinsä.

Nathan kohotti päätään kysyvä ilme kasvoillaan.
"Et pidä siitä?" Mies kysyi räpäyttäen silmiään hitaasti. Ei kai kaikkien voinut olettaa nauttivan samoista asioista, mutta harvassa olivat olleet ne naiset jotka eivät olleet arvostaneet pelkkää huomiota itsessään.

"... Mistä?" Se oli aivan täysin vilpitön kysymys. Olisi joskus tosiaan pitänyt kuunnella.

"Suuseksistä", mies tarkensi naurahtaen. Ehkä hän ei ollut ollut aivan niin selvä suunnitelmissaan kuin oli kuvitellut.

No niin, mitenkäs sitten myönnettiin ettei ollut ihan oikeasti koskaan harrastanut sellaista?
"En tiedä." Puna alkoi hiipiä poskille. Ehkä sittenkin olisi pitänyt sanoa ensimmäisellä kerralla. Nyt tuntui kivuliaan hävettävältä käydä tätä keskustelua.

"Oh", mies henkäisi. No se selitti, miksi Hilda oli ollut niin ihmeissään. Olipa naisella ollut tylsiä miesystäviä aiemmin. "No, otetaan siitä siis selvää. Jos et pidä jostain, sanot vain heti", Nathan totesi suoristautuen sen verran että saattoi painaa suudelman Hildan huulille rauhoitellakseen punastelevaa naista. Ei mitään hätää.

Hilda naurahti pehmeästi. Miehellä oli ihanan paljon kärsivällisyyttä hänen kanssaan. 
"Sanon." Joku muu olisi voinut turhautua, että eikö aikuinen nainen nyt muka ollut ehtinyt. Ei hän sentään mikään pyhäkouluopettaja ollut.

Kärsivällisyys oli hyve, eikö sitä aina niin sanottu? No, oli miten oli, Nathanilla ei ollut valitettavaa. Hän oli ihanan, kauniin naisen sängyssä, joten elämä suorastaan hymyili tässä kohtaa hänelle. Mies painoi suudelmia iholle valuessaan kaikessa rauhassa alemmas, kunnes saattoi polvistua lattialle sängyn viereen. Mies muistutti itseään jälleen kerran kärsivällisyydestä, jotta ei säikäyttäisi Hildaa, kun siirsi naisen jalkaa hartiansa yli. Hiljaa hyvä tuli, eikö niin aina jaksettu hokea?

Hilda puraisi pehmeästi huultaan ja vilkaisi kattoa. Kevyt vinkaisu pääsi huulilta. Se oli omanlaisensa tunne, edes noin ajatuksena. 

Nathan päätti, ettei vinkaisu ollut välttämättä huono merkki. Ainakaan nainen ei ollut vielä potkaissut häntä tai käskenyt lopettamaan selvin sanoin. Ehkä Hilda osaisi ilmaista, jos ei pitäisi siitä mitä hän teki koettaessaan eri asioita.

Ei hän oikeastaan edes ehtinyt. Ja kun yritti, sanat takertuivat kurkkuun kun jännitys laukesi ja toi mukanaan kovin rennon olon. Teki mieli vetäytyä mytyksi sängylle ja vetää hetki oikein kunnolla henkeä. 

Nathan hymyili pehmeästi painaen suukon Hildan polvelle, kun suoristautui ja kiipesi takaisin sängylle naisen vierelle. Hän veti mielellään naisen kylkeensä kiinni ja piirteli rennosti sormillaan kuvioita Hildan kyljelle ja vatsalle.
"Ei ihan kamala kokemus, toivottavasti?" Mies kysyi hetken päästä hiljaa naurahtaen.

Hilda käpertyi enemmän kuin mielellään kylkeen kiinni. 
"Ei, vaikka ei olekaan mihin verrata..." Hän oletti ettei Nathan ollut surkeimmasta päästä. 

"Niin kauan kuin nautit olostasi, kaikki on ihan hyvin", mies vakuutti. Se oli kaikki mihin hän tähtäsi. Hilda ansaitsi nautintoa elämäänsä, vaikka se sitten tarkoittaisikin, että kissat pudottelisivat sillä aikaa tavaroita tasoilta.

"Mmmhm." Hilda mutisi hiljaa ja piirteli kuvioita miehen rintakehään. 
"... kun olet ensimmäinen." Noin, ehkä nyt hän ei joutuisi enää käymään kiusallisia keskusteluja!

"Sanoit sen jo", Nathan vastasi painaen suukon Hildan hiusten sekaan. Miehen kulmat kurtistuivat hitaasti, sillä Hildan sanat eivät tuntuneet käyvän järkeen, ellei nainen sitten tarkoittanut hänen olevan ensimmäinen ihan kokonaan.
"Oh", hän huomasi jälleen henkäisevänsä typeränä. No, paha siihen oli enää tässä kohtaa mitään sen fiksumpaa sanoa. "En olisi arvannut."

Hilda ei ehtinyt korjata kun Nathan ehti ajatuksissaan oikeaan johtopäätökseen. 
”Mm. Anteeksi. Olisi pitänyt sanoa.”

"Ei se mitään", mies vakuutti painaen toisenkin suukon naisen hiuksiin. "Eipähän tullut turhia paineita." Kai siinä oli jotain hyvääkin, ettei hän ollut tiennyt.

Hilda naurahti pehmeästi. 
”Niin kai.” Kai sekin piti paikkansa, että siinä oli jotain hyvääkin.
”Jotain mistä sinä pidät erityisesti?”

"Sinusta", Nathan vastasi naurahtaen. Ei hänellä ollut suuria toiveita - Hilda oli ihan tarpeeksi. Enemmänkin kuin tarpeeksi. Ehkä hänen pitäisi joskus kiittää Bexiä siitä, että nainen oli kiusannut hänet lähtemään pikkusiskonsa kanssa ulos.

”... jotain vähän tarkempaa.” Nainen puhahti kainalosta ja painoi suukon paljaalle iholle. 
”Hölmö.”

"Ei minulla ole sen ihmeellisempiä toiveita", mies naurahti. "Nautin olostani oikein paljon kun vain saan olla kanssasi. Älä huoli minusta."

Hilda siristi kevyesti silmiään. Nathanilla ei kyllä ollut tapana olla liian monimutkainen. Hän nojautui suutelemaan tuota pehmeästi, kivuten sängyllä lähemmäs.

Mies hymyili vasten suudelmaa vetäen naista ilolla lähemmäs itseään. Ei hän koskaan muuta tahtonutkaan kuin Hildan lähelleen tällaisina hetkinä. Elämästä ei tarvinnut tehdä yhtään monimutkaisempaa kuin mitä se jo valmiiksi oli. Luoja tiesi, että maailmalla oli taipumusta paiskoa keppejä rattaisiin ihan ilman heidän apuaankin.

Sitä keppiä kutsuttiin yleensä Hildan isosiskoksi. Hän kietoi jalkansa miehen ympärille, koettaen hellästi vetää tuota yllensä. Hän oli luvannut olla ylettömästi valvottamatta.

Nathan noudatti naisen pyyntöä katkaisematta syvää suudelmaa, kun korjasi asentoaan hieman. Hän huokaisi tyytymättömänä, kun suoristautui hieman. Pikainen vilkaisu paljasti, ettei hänellä ollut aavistustakaan missä lompakko meni, joten mies kurotti Hildan yöpöydän laatikkoa kohden. Täytyisi tuoda itse paketti kondomeita tänne tullessa, kun hän kerran sujuvasti käytti aina naisen hankkimia kumeja.

Eipä Hildakaam voinut sanoa niistä maksaneensa. 
”Anna minä.” Miesparka aina tuskaili niiden kanssa.

Nathan ojensi kääreen Hildalle väittämättä vastaan. Jos nainen tahtoi tehdä sen niin mitäpä hänellä olisi ollut sitä vastaan. Vähemmän näperrettävää hänen kankeille sormilleen.

Niin, naisella oli näppärämmät sormet. Hän hoiti asian edes hieman helpommin, vetäen Nathania lähemmäs. Pitihän miehenkin saada nauttia.

Hän oli telonut sormensa niin moneen otteeseen tallilla, että oli suoranainen ihme, kun ne toimivat edelleen näinkin hyvin. Niin kauan kuin hän kykenisi säätämään suitsien pieniä hakasia, kaikki olisi ihan hyvin.
"Olet niin kaunis", Nathan totesi painaen suukon Hildan huulille. "Niin, niin kaunis." Siitä oli hyvä syventää suudelmaa, ennen kuin nainen ehtisi väittämään vastaan, kun Hildalla kerran oli taipumusta moiseen.

Nathan oli selvästi viisaampi kuin tajusikaan. Se vei vastaanväittämishalun kun mies syvensi suudelmaa ja antoi sitä kautta hänelle tekemistä. 

Hän oli luvannut keksivänsä keinon, jolla Hildan olisi kuunneltava kehuja ilman vastaväitteitä. Tämä olisi varmasti yksi taktiikka, jota hän tulisi hyödyntämään useamminkin. Mies painautui kaikessa rauhassa lähelle Hildaa koettaen olla varovainen kuten aina ennenkin, ettei vain satuttaisi naista. Nautintoa tässä haettiin, ei turhaa epämukavuutta ja suoranaista kipua.

Se kieltämättä toimi, mutta aina ei voisi suudella niin intohimoisesti. Kissat taisivat toimia kellon tarkkuudella, sillä vasta nyt kuuli miten ne pomppivat ovea päin. Selvästi lytistääkseen tunnelman makuuhuoneessa.

Nathan ei kiinnittänyt huomiota kissoihin, sillä miehellä oli paljon parempaakin tekemistä. Kissat viihdyttäkööt itseään vielä hetken. Sen jälkeen ne voisivat tulla nukkumaan makuuhuoneeseen, jos niin tahtoisivat - ja osaisivat olla nakertamatta hänen korvaansa kostoksi siitä, miten hän oli jälleen kerran ryöstänyt kissojen emännän suljettujen ovien taakse. Mies hukutti huokaisunsa suudelmiin, kun nautinto vei mennessään ja koetti keskittyä siihen, ettei vahingossakaan rojahtaisi koko painollaan Hildan päälle.

Ainakin toistaiseksi Nathan oli ollut lytistämättä häntä. Hilda ynähti ja veti miestä tiukemmin lähemmäs, vaikka happi tuntuikin loppuvan. Se oli täysin toissijaista. 
"Minä... vielä hankin jonkun pehmusteen oveen..." Nainen mutisi hiljaa, vaikka meteli ei heitä ilmeisesti häirinnyt kuten sen olisi pitänyt.

"Se voisi olla yksi ratkaisu", Nathan naurahti hengästyneenä ja painoi suukon Hildan poskelle, ennen kuin kierähti varoen pois naisen päältä. "Ehkä minun pitää käydä laskemassa ne sisään, ennen kuin ne tulevat ovesta läpi."

Hilda ynähti vastentahtoisesti. 
"Mmmm." Hän rakasti kissojaan, mutta ehkä ne olisi joskus pitänyt kasvattaa toisin. Hieman vähemmän lellien. 
"Anteeksi lellilapsistani.."

"Ei se mitään", mies vakuutti, painoi vielä yhden suukon Hildan poskelle ja nousi sen jälkeen sängyltä. Samalla vaivalla oli hyvä käydä peseytymässä. Kissat tosin olivat onnistuneesti vallanneet sängyn sillä aikaa, mutta kyllä hän aina johonkin koloon mahtuisi kun oikein yrittäisi.

Hilda oli kääriytynyt peiton sisään ja tullut kissojen valtaamaksi. Nuo eivät olleet antamassa emäntäänsä Nathanille enää takaisin. 

"Minusta tuntuu, että kissat yrittävät sanoa etten ole tervetullut", mies naurahti joutuen todella työntämään kissoja, jotta sai tehtyä itselleen riittämiin tilaa peittojen alle livahtamista varten. "Taidan lahjoa seuraavalla kerralla tieni sisään etuovesta uuden lelun tai parin voimin."

"Shh, niitä ei kuunnella." Hilda totesi varmuutta uhkuen ja hymyili pehmeästi. 
"Suosittelen lahjontaa."

"Teen niin", mies lupasi naurua äänessään. Hän toisi seuraavalla kerralla tuliaisia kissoille, kun tulisi katsomaan Hildaa. Ihan vain varmistaakseen, ettei saisi kynsistä heti ovensuussa.
"Hyvää yötä, kulta", Nathan sanoi painaen suukon Hildan päälaelle ja kissoja uhmaten veti naisen lähemmäs kylkeään.