[Y] Even miracles take a little time

Perjantai 27. heinäkuuta 2018 – ilta, Deauville, Ranska

Lieken vapaalle sattunut Artemiksen kisamatka Ranskaan oli jotenkin päätynyt siihen, että Amanda oli irlantilaisratsastajan kahden hevosen hoitajana paikalla. Kuulokkeista kantautuva lattarimusiikki sai Amandan viheltelemään hiljaa ja keinahtelemaan jaloillaan kun hän harjasi tänään hieman surkean tuloksen tehnyttä irlantilaisratsua. Ducky mutusteli heiniään jo rennompana, mutta aiemmin radalla nuori hevonen ei ollut näyttänyt parastaan. Pitäisi vielä kävelyttää Amadeus ja sitten hän olisi valmis syömään, suihkuun ja nukkumaan.
Miksi hän muutenkin kuunteli tällaista musiikkia?
Aivan, koska Larissa oli tartuttanut sen häneen.

Sopivan kutisevan kohdan löydyttyä Ducky jakoi musiikin tahtiin hyräilevälle hoitajalleen rapsutuksia takaisin. Amanda nauroi sen käytökselle, pudistellen päätään.
”No niin. Sinulle loimi ja olet valmis. Niin, saat rehusi. Muutakin kuin heinää, hölmö.”
Amanda taputti ruunivoikon kaulaa, saaden vastaukseksi vain malttamattoman korskahduksen ja pään heiluttelua. Selvä, joku oli aivan kypsä hänen seuraansa ja halusi ruokansa.
”Hyvä on, hyvä on.”
Amanda astui ulos väliaikaiskarsinasta ja ojensi käytävältä ämpärin oven toiselle puolelle. Hän ottaisi sen pois kun tulisi kävelyltä Amadeuksen kanssa. Viereisessä karsinassa asuva ori lähti mielellään kävelylle. Amanda piti tukevasti riimunarusta kiinni, luottamatta ollenkaan Amadeukseen, vaikka hevosella olikin riimunaru kiinni kuolaimissa.
Se oli tunnettu tavastaan sinkoilla eteenpäin ja kiskoa taluttajiaan kuin rättejä.

Upside inside out
She's livin' la vida loca
She'll push and pull you down
Livin' la vida loca
Her lips are devil red
And her skin's the color of mocha
She will wear you out
Livin' la vida loca
She's livin la vida loca

Hetkinen, miten hän oli päätynyt jammailemaan itsekseen Ricky Martinin tahtiin? Amanda pyöräytti silmiään. Larissa saisi kuulla kunniansa hänen iPodinsa räpeltämisestä. Silti häntä nauratti ajatuskin siitä miten tyttöystävä oli ollut ihana ja salakavalasti päivittänyt hänen iPodiaan pirteämpään suuntaan.
Tarkemmin ajatellen, pitäisi kiittää kesäisestä musiikista Larissaa kun hän olisi palannut kotiin.
Kaunis ajatus, kun otti huomioon miten synkkää hänen musiikkinsa osasi olla.

Tiistai 24. heinäkuuta 2018 – alkuilta, Newcastle

Emily oli sairasvahtina toista päivää. Hän oli leväyttänyt jo matkalaukun lattialle. Tapa sekin purkaa jännitystä lähestyvästä matkasta ja kilpailuista. Emily laskosti siististi mustan t-paidan muiden kaveriksi ja vilkaisi torkkuvaa naisystäväänsä. Ihanaa miten se flunssalääke väsytti ja Neiti ”En ole koskaan kipeänä!!!”-kiukkupussinkin nukkumaan useammat päiväunet päivässä.
Se tosin tarjosi hetken hermoilla suurista kilpailuista.
Siksi hän oli aloittanut pakkaamisen jo nyt. Kun laukku olisi pakattu, se olisi jälleen hieman todellisempaa. Tuntui kuin hän olisi leijaillut pilvissä.

Punapää nojasi sängyn jalkopäähän ja katseli Lexaa hymyillen. Voi rakasta, ei ollut mukavaa sairastaa. Silti tuo oli niin suloinen ja näemmä nukahtanut kasvot kirjan päällä, silmälasit nenällä. Emily huokaisi syvään ja nousi lattialta, ujuttaen sen kirjan varoen naisen posken alta ja silmälasit tuon nenältä. Käsi hipaisi kuumaa otsaa ja Emily pudisteli päätään.
Ei ole koskaan sairaana, niinpä niin.
Ehkä hän kohta herättäisi Lexan ottamaan hieman lisää lääkkeitä, juomaan, syömään iltapalaa ja sitten passittaisi yöunille. Hän valui istumaan sängyn reunalle, kaivaen puhelimensa esiin. Ilmoitus Instagramista (hän yritti opetella käyttämään näitä jotta eräs unelias ei vinoilisi niin paljon) ja hymyili. Tykkäyksen saaneen kuvan katsominen tuntui epätodelliselta. Hän istui Ticon selässä leveästi hymyillen ja Tico tuntui tietävän että Badmintonin voittoloimen saaminen selkään oli hyvä asia.
Elämä hymyili, kaikki oli loistavasti. Kaikki mitä hän oli toivonut talvella tänne muuttaessaan oli toteutunut. Hänellä oli aivan uusi elämä, ilman ahdistavaa, elämän valmiiksi suunnitellutta kihlattua jota hän ei enää rakastanut. Hänen uransa oli aivan uudella tasolla, mikä oli asia josta hän oli haaveillut viisitoista vuotta sitten, pienenä teininä ensimmäisissä kunnon kilpailuissaan. Tätä kaikkea hän oli pyytänyt, rukoillut niin monesti että voisi olla näin onnellinen. Hän oli haljeta onnesta ja rakkaudesta. Lexa oli täydellien, hevoset olivat täydellisiä, Merry oli täydellinen.

Kiitos siitä itkuisesta tammikuisesta illasta vanhan asunnon terassilla. Ilman sitä hän ei olisi nyt näin. Kaiken oli pakko olla sen tähdenlennon ansiota, sillä hän ei ollut koskaan ennen ollut näin onnekas.
”Rakas. Kulta, olisi aika syödä vähän, käydä pesulla ja sitten ottaa vähän lisää lääkettä. Minäkin rakastan sinua, rakas. Teetä ja voileipä, käykö? Paikka siinä. Ei, et nouse.”
Emily tuuppasi naisen hellästi peittojen alle ja taputti tuon vatsaa. Se sai bordercollien makuulle Lexan päälle.
”Hyvä poika. Paikka siinä. Odota.”
Merry oli todellakin hyödyllinen tässä. Se osasi olla varavahti silloin kun pitäisi keskittyä ruokkimaan sairasta naisystävää, polttamatta keittiötä, eikä se onnistunut, jos Emily ravasi joka välissä katsomassa ettei talouden potilas yrittänyt rikkoa vuodelepoaan.

Tiistai 17. heinäkuuta 2018 – aamupäivä, Newcastle

Miriam ei ollut pitkään aikaan ollut niin innostunut videon tekemisestä. Eräs amerikkalainen toveri oli tehnyt oman osan videosta sovittamalla kappaleen uudelleen ja hänelle jäi tehtäväksi sen laulaminen uudelleen. Sumuinen cabaret-tyylinen versio Disneyn ensimmäisen elokuvan kappaleesta ei olisi voinut olla mieluisampi. Saatuaan vihdoin hiukset asettumaan oikealla tavalla hän oli valmis, saattaen raahata mikrofonin olohuoneen seinälle levitetyn kankaan eteen. Kaikki oli valmiina ja hän saattoi aloittaa.
Sovitettu versio oli paljon hämyisempi kuin kirkasäänisen Lumikin laulama versio samasta kappaleesta.

Kun nauhoitus oli valmis, oli hyvä hetki kaataa itselle lasillinen jääteetä. Miriam valui makaamaan sohvalle, kaivaen puhelimensa esiin. Hän nakutteli Tabbylle viestin viikonlopusta ja varmisti sittä Lawrencelta että tuokin oli tulossa. Cocon voisi kuulemma ottaa mukaan. Suloinen villakoira oli niin söpö ja Miriam oli ostanut sille sateenkaarevan timanttipannan. Tietty Cocon pitäisi tulla esittelemään sitä ja Laurie saisi kantaa sitä jos pieni ei jaksaisi. Louis Vuittonin kantokassi pienelle villakoiralle voisi tosin antaa muille osallistujille väärää viestiä miehen seksuaalisuudesta, mutta Miriam oli aina valmis roikkumaan päivän Lawrencen kainalossa.
Rehellisesti, hän ei ollut ajatellutkaan tällaista asiaa. Komea, itsestään huolehtiva mies pienen koiran ja valkoisen sekä värikkäiden kirjainten kirjoma kantokassi kun voisi tosiaan antaa kyseenalaisia viestejä.
Hups.
Pikkuvikoja, jokainenhan teki miesystävästään vahingossa stereotyyppisen homon ostaessaan tuon koiralle tarvikkeita oman makunsa mukaan, eikö?
Ei kai sitten. Vieläkään Miriam ei kyllä tajunnut ajatella suunnitelmaansa uudelleen.

Augustilta tullut tekstiviesti hämmensi. Miriam taiteili puhelun auki jäätee toisessa kädessään.
”Hei, tuo viesti oli outo. Miten niin sinusta tulee isä ja eno?”
Eihän se ollut mahdollista mitenkään päin, vaikka Miriam miten käänteli asiaa päässään. Eno oli äidin veli ja eihän Augustin sisko nyt lasta saisi? Hän kuunteli miehen selitystä, tuntien miten tummat ja muotoillut kulmat kurtistuvan jokaisen sanan myötä. Hän laski jääteemukin sormistaan sohvapöydälle ja hieraisi kasvojaan.
Augustista tulisi siskona lapsen huoltaja ja vanhempi. Se tuntui kamalalta, kun tuo selitti miten sisko ei lasta halunnut, mutta toisaalta August oli aina halunnut lapsia. Sen hän tiesi. Tämä olisi tuon mahdollisuus saada oma lapsi, joka olisi vielä miehelle oikeasti sukuakin. Se sai naisen hymyilemään.
”Onnea siis? Kai tästä voi onnitella?”
Eihän tilanne ollut optimaalisin, etenkin kun muisteli aiempia keskusteluja miehen siskosta, mutta August saisi kokea sen elämän lapsen kanssa, jota oli tavoitellut. Siitä asti kun kerran pikkupäissään oli kertonut ihastuneensa opiskelukaveriinsa, joka nytemmin oli muuttanut Newcastleen. Se oli ihana ajatus. Ystävällä olisi pari koiraa, mies ja perhe. Juuri sellainen elämä jonka mies oli ansainnut olemalla kilteimpiä ja kultaisimpia ihmisiä joita Miriamilla oli kunnia tuntea.

Kuristava tunne asettui rintakehään puhelun päätyttyä.
Hän vain edelleen piti hauskaa Lawrencen kanssa ja omien sanojensa mukaan nautti hetkestä. Niin he ainakin olivat sopineet, etteivät ajattelisi asiaa liikaa tai liian pitkälle. Murehtisi tulevaisuutta ja toiveiden erilaisuutta, vaan nauttisivat hetkestä. Mitä jos tyhmä nainen oli jo kiintynyt mieheen, joka ei välttämättä haluaisi samaa kuin hän? Miriam tiesi että hänen äitinsä oli siinä oikeassa, hän ei pystyisi uhraamaan toivettaan kodikkaasta perheidyllistä miehen vuoksi. Jos Lawrence ei haluaisi samaa, heidän tiensä eroaisivat väistämättä jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Ja hän oli vain takertunut tähän tilaisuuteen hölmöyksissään kovin tiukasti.
Pitkästä aikaa hän oli tavannut mukavan miehen, herrasmiehen, ihanan ihmisen joka piti hänestä ja sai tuntemaan olonsa prinsessaksi. Hieman riettaaksi sellaiseksi, mutta prinsessaksi aivan yhtä kaikki. Petollinen keho värähti kun hän ajattelikin sitä rietasta osaa. Mokoma nautintoon takertuva naiskeho, joka ei ollenkaan toiminut kanssa yhteistyössä. Vaikka eivätpä aivotkaan Miriamia auttaneet, kun hän oli hyvin, hyvin ihastunut Lawrenceen. Ehkä hän voisi toivoa että Lawrence voisi ajatella asiaa tai muuttaisi mieltää, nyt mies ei ollut vaikuttanut kovin innokkaalta. Hän tunsi olonsa niin typeräksi.
Miksi sen kerran kävi näin kun hän löysi miehen josta todella piti ja joka oli kultaisin miesystävä ikinä?

Keskiviikko 18. heinäkuuta 2018 – iltapäivä, Durham

Gabrielle ei voinut sanoa nauttineensa alkukesästä, mutta nyt hän huomasi nauttivansa elämästä, jopa sairaalassa. Ylihuomenna heidän oli tarkoitus päästä kotiin ja tänään Matthew saisi tulla tapaamaan pikkusiskoaan ensimmäisen kerran. Gabrielle oli pyytänyt Johnia tuomaan pojan, jolloin Teddyn isä voisi samalla tavata perheen tulokkaan. Mies oli tullut eilen heille. Gabrielle oli soittanut kuunneltuaan eilen aamupäivällä kertomusta lapsestan, koiranpennusta ja maapähkinävoista.
John, tule Durhamiin. Poikasi voisi kaivata toista aikuista kaaoksemme keskelle. Ja koska John oli oli hyvä isä ja isoisä, mies oli tullut mielellään, kunhan tuon oli saanut vakuutettua siitä ettei perhettä häiritsisi.
”Äiti!”
Gabrielle havahtui esikoisensa ääneen ovelta ja näkikin pienen taaperon sinkaisevan huoneen ovelta suoraan äitinsä luo. John hymyili kauempaa pahoittelevasti, ilmeisesti poika oli pistänyt ainakin isoisänsä koville ikävöidessään äitiä.
”Hei kulta. Tule tänne, varovasti. Noin, siihen kainaloon.”
Toisella käsivarrella oli hyvä pidellä pientä tyttöä, jonka näkeminen oli saanut isänsä itkemään jo pariinkin otteeseen. Ei ainakaan jäänyt epäselväksi että Teddy rakasti lapsiaan.

”Matthew, tässä on pikkusiskosi.”
Poika katseli uutta tulokasta miltein hölmönä, kurottaen kohti vauvan kasvoja kädellä. Gabrielle nappasi sulavasti kiinni pienestä kädestä ja suukotti pojan kättä.
”Ei nyt, sisko nukkuu. Vauvat nukkuvat paljon, sinäkin nukuit paljon kun olit pieni. Niin, sinäkin olit näin pieni. Ei siitä ole kauan. Niin, nyt olet iso poika. Äidin rakas poika.”
Hän suukotti pojan tummia hiuksia, pitäen esikoisensa tiukasti kainalossaan. Olo oli epätodellinen, kun Matthew oli toisessa kainalossa ja Amelia toisella käsivarrella. Pieni tyttö oli täydellinen lisä heidän perheeseensä. Olo oli suorastaan leijuttavan onnellinen nyt.
Jos joku olisi kolme vuotta sitten kertonut hänelle että hän saisi kaksi lasta, hän olisi nauranut kyseisen ihmisen ulos huoneesta. Ei hän voisi saada kahta lasta, kenen kanssa! Nyt hänellä oli rakastava aviomies, joka oli loistava isä jo heidän ensimmäiselleen ja tulisi olemaan myös Amelialle täydellinen isä.

”John, ottaisitko Ameliaa hetkeksi?”
Varoen hän siirsi nukkuvan tytön isoisänsä syliin, hymyillen pehmeästi. Oli ihanaa että edes lasten isoisä oli näkemässä molemmat lapsenlapsensa. Hänen vanhempansa olisivat voineet, mutta selvästi eivät halunneet. Se oli tehty hänelle selväksi ja Gabrielle ei halunnut sellaisia ihmisiä myrkyttämään rakkaan perheensä elämää. Veronica oli tainnut joskus luonnehtia häntä leijonaemoksi ja se piti paikkansa. Gabrielle piti huolen perheestään miltein raivolla ja se joka edes katsoisi pahasti naisen jälkikasvua päin, varmasti saisi tuntea sen nahoissaan. Onneksi kukaan ei ollut vielä riittävän typerä kokeillakseen onneaan.

Matthew esitteli mukaansa ottamaa kirjaa ja pyysi äitiään lukemaan. Nainen kun ei ollut lukenut moneen päivään iltasatua, äiti saisi lukea nyt! Gabriellesta ei ollut kieltämään sitä pojaltaan. Amelia nukkui tyytyväisenä nojatuoliin asettuneen Johnin sylissä. Sairaalassa oli Teddyn sanojen mukaan siedettävä lämpötila sisällä, siinä missä ulkona oli aivan liian kuuma. Lyhyen satukirjan loputtua Matthew oli juo puoliksi unessa – päiväuniaika – joten miltein vaistomaisesti hän kävi hyräilemään pehmeää tuutulaulua pojalle.
”Jaksatko kantaa Matthewin autoon? Hyvä. Tehdään vaihto, otan Amelian ja sinä pojan. Tule vaikka huomenna ennen lähtöäsi käymään yksin. Hmh, John, en tarvitse kukkasia tänne, älä ole hölmö.”
Naisen sanat saivat miehen nauramaan, kun tuo antoi Amelian takaisin äitinsä syliin ja nosti vanheman lapsenlapsensa syliin. Onneksi Matthew oli nukahtanut näin päiväunille, poika ei ehtisi kiukuttelemaan.

Keskiviikko 19. heinäkuuta 2018 – yö, Norwood farm, Hexham

Wesley ei ollut saada unta. Asiaa ei auttanut että farmilla oli aivan varmasti yli kolmekymmentä astetta lämmintä sisätiloissa. Hän huokaisi raskaasti ja heitti peiton sivuun, haroen pörröisiä hiuksiaan. Siilit rapistelivat menemään juoksupyörässään, ne eivät kärsineet helteestä kun niillä oli viilennyspaikkoja komerossaan. Fretit nukkuivat pyyhkeisiin käärittyjen kylmäkallejen päällä kaikessa rauhassa, Pavlov taas makasi raukeana viilennysalustalla lattialla. Kaikilla muilla oli mukavaa, hänellä ei niinkään. Kuumuus teki osansa ja epätietoisuus siitä mitä tapahtuisi seuraavien viikkojen aina.
Huolestuttavinta tässä varmasti oli se että Wesley joutui henkisesti valmistautumaan siihen ettei Andy päättäisi pitää lasta, tavalla tai toisella. Adoptio tuntuisi pahalta, samoin se jos pientä ei koskaan tulisi. Olisi ehkä pitänyt toivoa niitä, kun tilanne oli mitä oli. Silti, jotenkin, jollakin kierolla tavalla Wesley koki paljon helpommaksi hyväksyä ajatuksen isyydestä ja siitä että he muuttaisivat saman katon alle pienen eläintarhansa kanssa. Kasvattaisivat lapsensa yhdessä. Hän ehkä myöhemmin saisi aikaiseksi kosia, he voisivat karata naimisiin maistraattiin ja olla järjestämättä juhlia.
Ei se kuulostanut ollenkaan pahalta elämältä. Hän voisi oikeastaan nauttia sellaisesta, mutta voisiko Andy? Se häntä pelotti. Jaksaisiko tuo, voisiko tuo romahtaa? Olisi hänen tehtävänsä huolehtia että Andy jaksaisi ja ei romahtaisi, jos niikseen tulisi. Hän antaisi tuon nukkua vaikka yöt läpeensä, heräisi aina öisin, jos se takaisi naisen jaksamisen. Ihan mitä vain jotta Andromeda jaksaisi.

Mies tuijotteli kattoa pitkän tovin, mietiskellen mahdollisuuksiaan. Hän ei voisi painostaa tai oikeastaan edes toivoa. Andromeda tekisi päätöksen aivan itse ja hänen tehtävänsä olisi vain tukea tuo sen läpi. Jos se tarkoittaisi että kaikki pysyisi ennallaan, selvä.
Parhaimmillaan hänestä tulisi isä.
Hitaasti Wesley nousi sängystä ja asteli alakertaan, saaden haisunäädän vanaveteensä.
”Pav, sinäkö olet yöpalaa vailla?”
Hän kysyi näädältä huvittuneena kun otti jääkaapista itselleen maitoa kaakaota varten. Pavlov kiehnäsi jaloissa häntä pystyssä, selvästi kerjäten. Wesley heltyi tällä kertaa antamaan sille Pavlovin omasta herkkurasiasta porkkanatikun. Näätä selvästi suosi ainakin kesäkuumalla viileämpiä ja keveämpiä herkkupaloja (tai sitten se oli alistunut kohtaloonsa), kun porkkanatikkukin kelpasi. Wesley kaatoi maitoa mukiin ja työnsi sen mikroon, etsien nyt kaakaojauheen käsiinsä. Kun maito oli kuumaa, hän otti mukin mikrosta ja sekoitti jauheen sen sekaan. Hitaasti neste muuttui valkoisesta ruskeaksi, miehen sekoitellessa juomaa lusikalla kovin hajamielisenä. Oli vaikea tietää mitä mieltä olisi tai mitä voisi tehdä kun ei ollut ketään jolle puhua. Sylvia toki aina kuulisi mielellään ongelmista, mutta Wesley ei ollut varma että aiemmasta elämästä tuttu nainen ymmärtäisi tai... tietenkin Sylvia ymmärtäisi. Nainen ymmärsi aina ja se tuossa oli kovin ihana piirre. Hän huokaisi hiljaa ja vilkaisi kelloa.

Sylvia varmasti nukkui jo. Silti hän uppoutui kirjoittamaan tekstiviestiä ja avaamaan tilannettaan, pyytäen vaikka tapaamista teen merkeissä, jotta hän voisi puhua tästä kasvotusten. Samalla hän voisi puhua vanhemmistaan ja siitä miten häntä luultavasti väitettäisiin piireissä mielenvikaiseksi tai kuolleeksi, vanhempien loukkaantuneisuuden tasosta riippuen. Hän ei halunnut kertoa asuintovereilleen mitään ennen kuin olisi varma. Jos tilanne olisi se että hänestä tulisi isä, hän ei tosiaan asuisi farmilla ja ei mielellään eri osoitteessa kuin Andy ja vauva.
Pieni lapsi.
Jotenkin ensimmäisen hörpyn myötä kaakaojauhetta tuntui päätyvän väärään kurkkuun, mikä oli omiaan aiheuttamaan jumalattoman yskäpuuskan. Hän todella tarvitsi jonkun jolle purkaa tätä kaikkea.

Keskiviikko 19. heinäkuuta 2018 – iltapäivä, Hexham

Punaisia.
Ei helvetti.
Hän oli aika varma että niiden olisi pitänyt olla vaaleanpunaisia, pinkkejä tuskin. Sellaisia romanttisen hailakan vaaleanpunaisia. Ei hän varma ollut, mutta aika varma.
Tämän takia miessukupuolen edustajia ei lähetetty katsomaan mallikimppua floristille kun tuleva rouva oli itse töissä.
Brian tuijotti kimppua tiskillä ja juoksutti sormet läpi hopean sävyttämistä hiuksistaan. Miten hän edes kertoisi että oli melko varma että Keikon kimpussa piti olla vaaleanpunaisia ruusuja? Mitä jos nainen olikin halunnut rohkean punaisen sävyn? Ei, se ei kyllä sopinut edes hänen mielestään muiden häihin varattujen sävyjen kanssa. Onneton floristi joutuisi korjailemaan ehkä tilauksia ja mitä muuta. Ja jos hän sotkisikin jotain? Ei, lieni silti ehkä parempi sanoa asiasta. Keikolla luultavasti oli joku vastaanotollaan ja ei ehtisi vastata puhelimeen.
Ja hitto soikoon, aikuisen miehen piti kyetä hoitamaan kukkatilanne omia häitään koskien. Helvetin helvetti, kerää nyt selkärankasi. Ei oltu edes naimisissa ja hän oli pienen naisen korkokengän alla kovin tukevasti. Hyvä on, pikkurillin ympärille kiedottuna. Toisaalta, ei ollut paikkaa jossa Brian olisi mieluummin ollut. Ilolla hän siinä oli ja teki kaikkensa jotta päivä olisi täydellinen.
Ilman kirkkaanpunaisia ruusuja. Niiden sävyssä oli jotakin mikä soti Keikon pastellista jas hempeää värimaailmaa vastaan suorastaan perustavanlaatuisesti. Hän ei ollut tainnut koskaan nähdä kovin tummia tai voimakkaita sävyjä naisen yllä tai sisustuksessakaan sen puoleen.
”Hei, anteeksi. Tuota...”
Brian hieraisi kädellä niskaansa ja pudisteli epävarmuuden äänestään.
”Olen aika varma että näiden ruusujen pitäisi olla vaaleanpunaisia.”
Mitä pidempään hän katseli sitä malliksi sidottua kukkakimppua, morsiusneitojen rintakukkaa, Fionan kukkaistytön kimppua ja omaa kukkaviehettään, sitä varmempi hän asiasta oli. Se ei vain voinut olla niin.

”Ei, olen varma että tilattiin punaisilla.”
Nainen tiskin takaa väitti vastaan pehmeään sävyyn, alkaen kaivella papereitaan. Hetken etsittyään tuo huokaisi syvään ja vilkaisi Briania.
”Millä nimellä tilaus on?”
”Joko Darcy tai Darby.”
Nimet saivat naisen naurahtamaan. Niin, ei niissä tosiaan iso ero ollut. Vain nimissä, muutoin mies toivoi Keikon elämän heittävän ympäri ja muuttuvan täysin kun saisi olla rouva Darcy nykyisen nimensä sijaan. Nainen ajtkoi puhisten paperiensa kaivelua ja vilkaisi miestä.
”Keiko Darby?”
”Mmm, oikea nimi.”
Hetken nainen tavasi paperia, yskäisten lopulta. Jo tuon kasvoille kiirivä puna kertoi Brianin arvanneen oikein.
”Anteeksi, olemme katsoneet väärää tilausta. Me... me teemme uudet mallit ensi viikolle?”
”Se käy. Laittakaa tekstiviesti tai soittakaa tilauksessa olevaan numeroon. Ei minulla muuta oll--”
Katse osui kylmässä olevaan valmiiksi sidottuun kukkakimppuun. Millainen mies hän olisi jos kävisi kukkakaupassa ja ei veisi kotiin mitään?
”Itseasiassa, otankin tuon jossa on gerberoita ja ruusuja.”
Hän korjasi hymyillen. Oli siinä vihreää ja valkoisia täytekukkiakin, mutta hempeiden sävyjen sävyttämä kimppu oli oikein kaunis. Saatuaan sen papereihin ja maksettuaan (halvennetun hinnan turhan vaivan takia) Brian poistui liikkeestä Hexhamissa. Liikkeen ovikello kilahti hänen perässään.

Sitten autosta maalipurkit ja kohti uutta asuntoa. Brian asteli sisälle, päästi hanasta vettä kotoa haettuun maljakkoon ja asetti kukkakimpun kaiken remontin keskelle. Keiko sai siitä kuvan töihin. Jotakin iloa maalauksen, lattian vaihdon ja keittiöremontin keskelle. T-paita putosi keskelle lattiaa, suurelta olis suojamuovitetussa asunnossa oli aivan älyttömän kuuma tähän aikaan päivästä. Brian avasi maalipurkin, pyöräytti nestettä sekoitustikulla ja hymyili hieman. Olohuoneen tehosteseinän maali oli juuri niin suloisen väristä kuin hän oli saattanut ajatella. Hän siis tunsi tulevan vaimonsa, luojan kiitos. Se olisi ollut noloa, etenkin kun varmasti joissakin herätti närää heidän pikaiset häänsä. Mikä kiire heillä muka oli?
Ei mikään, mutta nyt vain oli sopiva hetki. Jos aina ajattelisi ettei ollut sopivaa hetkeä, sitä ei koskaan tulisikaan. Tela läiskähti pehmeästi seinää vasten. Oli suorastaan terapeuttista katsoa miten uusi maali peitti viime viikolla seinään maalatun pohjamaalin. Moni muu olisi voinut maksaa remontin teosta ammattilaisille, mutta tässä ei paria asiaa lukuunottamatta ollut mitään mitä Brian ei itse olisi kyennyt tekemään ja hän nautti suuresti oman kädenjälkensä näkemisestä.
Minkä lisäksi hän oli täysin hyödytön sisustuksessa, mitä kodin rakentamiseen tuli, joten hän mielellään kantoi kortensa kekoon toteuttamalla itse Keikon visiot heidän kodistaan. Jos se oli kaikki mitä hän saattoi tehdä, hän teki sen rakkaansa eteen oikein mielellään. Sen Keiko oli ansainnut. Kuten todettu, mikään ei myöskään ollut terapeuttisempaa kuin katsoa maalitelan pyörimistä seinää vasten ja nähdä miten valittu sävy peitti pohjamaalia allensa. Jos hän saisi kaiken maalattua, ensi viikolla hän voisi aloittaa laminaattien asentamisen lattiaan. Sitten listoitus ennen häitä ja kaikki olisi valmista muuttoon häämatkan jälkeen. Ajatuskin sai irlantilaisen hymyilemään. Käsi hapusi minijääkaapista haettua Guinnesia otteeseen. Kulaus ja Brian hieraisi kevyesti leukaansa.
Hetkinen.
Hän asteli kylpyhuoneeseen ja katsoi kasvojaan peilistä. Mahtavaa. Hän oli onnistunut saamaan maalia käsiinsä ja nyt parransänkeä sekä ihoa sen alla koristi kaunis, sormen mittainen kevyesti vaaleanvihreään taittava maaliraita.
Hienosti Brian. Onneksi kotona oli tärpättiä että sen saisi pois. Aiemmista kokemuksistaan viisastuneena hän tosin antaisi Keikon hoitaa sen putsaamisen. Hän oli saanut jo kipugeeliä silmäänsä, hän ei kaivannut tärpättiä suuhunsa. Parrasta se tuskin lähtisi muuta kuin ajamalla. Noh, olisipa ajeltu sitten kasvot ennen kisaviikonloppua. Oma näppäryys alkoi jo naurattaa.
Kyllä minä pärjään, kyllä minä teen sen remontin ihan itse. Niinpä niin. Aikuinen mies ja suttasi maaleilla heti kun ei ollut valvovaa silmää paikalla.

Lauantai 21. heinäkuuta 2018 – aamuyö, Durham

Kuudes kerta tänä yönä ja kello ei ollut edes neljää. Gabrielle alkoi olla varma ettei ollut nukkunut silmällistäkään. Paitsi että, hän nukkui nytkin. Nainen hätkähti hereille, helpottuen kun näki Amelian omassa pinnasängyssään. Hän oli jo pelästynyt että nukahti nojatuoliin tyttö sylissään ja pudottanut lapsen sitten käsistään. Nainen hieraisi kasvojaan ja vilkaisi änisevän tytön puoleen.
”Shh, kulta, äiti käy huuhtelemassa kasvot ja tulee sitten.”
Kylmä vesi helpottaisi edes hieman. Varoen nainen avasi toisen lastenhuoneen oven, asteli kylpyhuoneeseen yläkerrassa ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Se auttoi hieman. Kiireisin, äänettömin askelin Gabrielle palasi Amelian huoneeseen. Hitaasti desibelit alkoivat nousta tytön äänimaailmassa. Vain hieman ennen täyden katastrofin syttymistä Gabrielle ehti nostaa kuopuksen syliinsä. Ei ollut mitään hätää, äiti oli tässä. Hän valui nojatuoliin tyttö sylissään, läpsäisten toisella kädellä itseään poskelle kun Amelia alkoi syödä. Olo oli hirveä, jos rehellisiä oltiin. Helppona lapsena Matthew ei ollut koskaan valvottanut äitiään näin, siinä missä Amelia ei olisi antanut hänen nukkua sekuntiakaan. Erityisesti nyt tyttö tuntui olevan älyttömän kiukkuinen, jouduttuaan muuttamaan sairaalasta kotiin. Samoin kolme ensimmäistä päivää maailmassa Amelia oli ollut kovin kiukkuinen. Selvästi muutokset eivät olleet kuopuksen alaa, jos viikon tuntemista oli uskominen. Aina kun jokin muuttui olosuhteissa, pikkuinen tyttö otti sen vastaan naama rutussa ja tyytymättömästi itkien, siinä missä Matthew tuntui aina syleilevän kaikkea uuttakin nauraen hymy huulillaan. Ehkä kuopuksen kiukkuisempi luonteenlaatu oli maailman tapa sanoa hänelle Teddyn olleen tavallaan oikeassa. Heidän elämänsä oli ollut täydellistä, miksi sotkea täydellisyyttä?
Silti hän oli aivan liian onnellinen pienestä tyttövauvasta sylissään, toisesta terveestä lapsesta, vaikka pieni tekikin hänen elämästään hankalampaa ja öistä unettomia.

Amelian ruokailtua Gabrielle nousi tyttö kehoaan vasten tuettuna ja lähti alakertaan. Hän saattoi yhtä hyvin keittää itselleen hieman teetä ja ottaa yöpalaa, sillä Amelia ei osoittanut aikomustakaan nukahtamisen suuntaan. Keittiössä yksikätisesti touhutessaan nainen hyräili samalla, pitääkseen Amelian hyväntuulisena. Tyttö osasi todella olla vaativa, mutta ehkä se oli suotava pikkuprinsessalle ainakin aluksi.
Teen juominen yhdellä kädellä ei varsinaisesti ollut helppoa, etenkin kun koetti samalla syödä tekemäänsä leipää. Leivän tekeminen ja teen keittäminen eivät olleet temppu eikä mikään, mutta syöminen... Se oli aivan naurettavan hankalaa.
”Amelia, etkö viihtyisi hetkeä viltillä...”
Hän esitti kysymyksen, vaikka tiesi vastauksen, jotka tyttärensä ei koskaan antaisi hänelle. Amelia ei tosiaan viihtyisi lattialla vauvapeitollaan sitä aikaa että äitinsä söisi kun oli päättänyt haluavansa olla sylissä. Yöpala tuntui väsyttävän ja vilkaisu kelloon sai naisen ähkäisemään. Hän laski tiskit tiskialtaaseen ja nosti tytön paremmin syliinsä. Hiljaisin askelin Gabrielle kiipesi portaat ylös ja avasi tytön makuuhuoneen sijaan heidän makuuhuoneensa raollaan olevan oven.
”Teddy. Teddy, rakas.”
Hänellä ei ollut varsinaista hätää, mutta hänellä ei myöskään ollut tapana huvikseen herätellä miestään keskellä yötä. Etenkin kun vaativainen kuopus ei yleensä öisin kelpuuttanut isäänsä (hyvä jos aina hereilläkään), joten oli yhtä tyhjän kanssa pakottaa unelias mies ylös.
Hän lyäshti istumaan sängyn reunalle, ojentaen tyttöä isäänsä kohti.
”Ameliaa ei yllättäen nukuta ja minä nukahdan kirjaimellisesti pystyyn. Ottaisitko häntä hetkeksi? Herätä jos hänelle tulee nälkä, muuten nukun pari tuntia. Kiitos rakas, olet pelastajani. Pudotan hänet vielä jos nukahdan tyttö sylissä. Jos Matthew herää niin minut saa herättää.”
Ei hän voisi miestään vaatia selviämään touhukkaan, mustasukkaisen taaperon ja tyytymättömän kuopuksen kanssa. Molempien vahtiminen samaan aikaan kävi työstä ja kenenkään ei pitänyt joutua kotonaan töihin kotonaan lauantaina ennen kuin kello oli kuusi aamulla.

Ainakin hän nukahti heti kun sai päänsä tyynyyn. Äitinä ei ollut ainakaan nukahtamisongelmia, vaikka muita ongelmia tuntui olevan senkin edestä. Silti hän ei vaihtaisi sekuntiakaan elämästään pois. Hymy kasvoillaan Gabrielle valui rauhalliseen uneen, kuullen vielä unen rajamailta aviomiehensä alakertaan johtavat askeleet. Jossakin vaiheessa hän tunsi unissaan miten talouden vanhempi kissa hyppäsi sängylle. Fatty teki itselleen leipomalla pesän naisen kyljelle, käpertyen siihen palloksi nukkumaan.

Perjantai 1. kesäkuuta 1990 – iltapäivä, Dublin, Irlanti

”Dadaí, dadaí , mennään jo! Isäää, mennää-ään!”
Punatukkainen pallosalama (tai tyttölapsi, kummin vain) tuntui ottavan sekunti sekunnilta vauhtia enemmän kierroksia. Kuin superpallo joka olisi ikuisuudeen loikkinut dublinilaisella esikaupunkialueella sijaitsevan omakotitalon seiniltä ja jokainen pomppu oli edellistä voimakkaampi.
”Deirdre! Nyt, rauhoitu.”
Kaksosista nuorempi oli kisoissa, yllättäen. Niinhän Artemis oli aina lauantaisin. Punatukkainen mies asteli keskikerroksesta alakertaan ja nosti kättään, pidellen sormissaan satiininauhaa.
”Deirdre, hiukset. Sitten voidaan mennä, äiti sanoi että hiukset kiinni kun mennään sairaalaan.”
Cianin olemus oli väsynyt, mutta yhtä hymyä. Isovanhemmat olivat lähteneet aamulla, vahdittuaan kaksosia kun hän oli ollut sairaalalla Doireannin kanssa. Eilen perheeseen oli liittynyt sen tuorein jäsen, päivän vanha poikavauva, eikä Deirdre selvästi malttanut odottaa pikkuveljensä tapaamista. Vain vaivoin kymmenvuotias tyttö asettui edes seisomaan paikoillaan siksi aikaa, että Cian saattoi aloittaa ranskanlettien tekemisen kirkkaanoransseihin hiuksiin. Vihreä satiininauha punoutui hiusten sekaan letityksen tahdissa.
”Deirdre, a stóirín , älä hypi.”
Mies nauroi ja painoi tyttöä maata kohti päälaesta, mikä sai tytön vain hyppimään kovemmin. Tietenkin tuo teki niin, lapsi kuin lapsi. Tyttö oli niin innoissaan ja kai kaipasi äitiäänkin, ettei oikein osannut asettua olemaan. Kun Cianin sormet juuri päästivät letistä, Deirdre pinkaisi eteiseen laittamaan kenkiä. Sitten yksi kenkä jalassa tyttö hyppi olohuoneeseen, ottaakseen äidille askarrellun kortin. Se ei saisi unohtua. Molemmat kengät jalassa, joskin toisen nauhat auki, Deirdre konttasi keittiöön ottaakseen äidille aamupäivällä ostetut kukkaset keittiöstä. Cian katseli tytön menoa hymyillen ja päätään pudistellen. Hän oli vaimonsa tavatessaan epäillyt sitä miten tulisi toimeen lasten kanssa niin nuorena, mutta pelko oli opllut turha. Vastoin yhteistä päätöstä silloin, he olivat myös jättäneet kertomatta että hän ei ollut kaksosten isä. Hän oli ollut noiden syntyessä paikalla, auttanut hoidossa, kasvattanut, rakastanut kuin omiaan, hänen vanhempansa olivat noille isovanhemmat. Mikään ei tuntunut riittävän painavalta syyltä kertoa kaksosille totuutta.
”Dadaí, kengät ja takki, mennään jooo-ooo!”
”Hyvä on, hyvä on.”
Mies pudisteli päätään naureskellen. Autolla hän varmisti kahdesti että tytön turvavyö oli kiinni, ennen kuin ajoi pihasta ulos.

”Muistatko mitä sanoin käyttäytymisestä sairaalassa?”
Cian koki jostakin syystä tarpeelliseksi varmistaa, että innokas tyttölapsi muistaisi mitä tuolle oli sanottu.
”Ei saa riehua, juosta tai huutaa. Pitää totella.”
Deirdre ainakin toisti saamansa ohjeet ihailtavalla tarkkuudella. Se ei toisaalta taannut mitään käytöstavoista, kun kaksosten uteliaisuudella odottama vauva oli vihdoin saapunut. ”Mitäs muuta?”
Mies vilkaisi jännityksestä miltein tärisevää tyttöä. Onneksi matka ei olisi turhan pitkä, hän saattoi vain kuvitella miten hankalaa oli istua paikoillaan mun oli niin innoissaan. Jos jokin, se tunne oli jäänyt miehen mieleen omasta lapsuudesta.
”Pitää totella äitiä vauvan kanssa.”
”Hyvä. Ja muistaa että me rakastamme sinua ja Artemista aivan yhtä paljon, vaikka saittekin pikkuveljen.”
Tuntui siltä että se piti sanoa vielä kerran ennen kuin toinen kaksosista tapaisi uuden veljensä. Artemis kuulemma tulisi mukaan huomenna, kilpailut olivat menneet perhetapahtuman edelle. Onneksi poika oli saanut kyydin toisilta isovanhemmiltaan, Deirdreä ei olisi kestänyt kukaan jos veljen estekisat olisivat vieneet tänään koko päivän ja tyttö päässyt sairaalaan vasta huomenna. Kai pientä tyttöä painoi huoli äidistäänkin. Halusi nähdä että Doireann oli kunnossa, kuka sitä nyt isän vakuutteluihin luottaisi?
Voi sitä miesparkaa joka erehtyisi Deirdren naimaan, tuossa olisi varmasti aikuisena pideltävää.

Kun huoneen ovi vihdoin sairaalassa avutui, Deirdre asteli jännittynein askelin sänkyä kohti. Kumea nauru kantautui miehen sisältä, tuon katsellessa tyttöä joka teki kaikkensa ettei olisi vain sinkaissut salamana äitinsä luo.
”Mamaí!”
Deirdre ei huutanut, käytännössä. Kuiskasi kovaäänisesti. Doireann ojensi kätensä esikoistaan kohti ja veti tuon sängylle istumaan kainaloonsa.
”A stoírín.”
Nainen painoi suukon letitettyjen hiusten peittämälle päälaelle. Nainen oli potenut inhottavaa syyllisyyttä siitä että kolmoset saivat pikkuveljen ollessaan jo yksitoista, mutta he olivat Cianin kanssa halunneet vielä yhden, yhteisen lapsen.
”A chroí, hyvän letinhän sinä sait Deen hiuksiin aikaiseksi. Sanoin ettei se ole niin vaikeaa.”
Hän ei voinut olla kiusoittelematta aviomiestään. Deirdren katse oli jo kiinnittynyt äidin sylissä olevaan nyyttiin, joka tuhisi unissaan. Doireann korjasi pojan asentoa sylissään ja veti esikoista tiiviimmin kylkeensä.
”Dee, tässä on Aiden. Pikkuveljesi. Mitä luulet, osaisitko ottaa vauvan syliin?”
Nainen sai melkein sen reippaan nyökyttelyn tahdissa heiluvan letin pään silmäänsä. Nauratti miten innoissaan tuore isosisko oli. Artemiksen kanssa noiden oli hankalampi ajatella olevansa isosisko ja pikkuveli, kun kaksoset olivat... kaksoset. Saatuaan ohejeistuksen jölkeen veljen syliinsä, tyttö vilkaisi äitiään hieman nolona.
”Lainasin eilen meikkejäsi kun maimeó ei nähnyt.”
Deirdre tunnusti hieman häpeissään. Mutta kun oli ollut tilaisuus leikkiä äidin meikeillä, vihdoinkin!
”Ei se mitään, a stoírín, ei se mitään.”

Maanantai 23. heinäkuuta – aamupäivä, Rosings Park, Slaley

Punarautias ori tanssahteli pitkin maneesia musiikin soidessa taustalla. Muodossa ja ryhdissä itsensä kantava puoliverinen korskahti siksak-taivutusten jälkeen, pidentäen kaulaa ja askelta käyntiosuutta varten. Nainen sen selässä istui ilmeettömänä ja äänettömänä eikä kaksikon välillä tuntunut olevan näkyviä apuja ollenkaan. Kaviot osuivat matkaavoittavien käyntiaskelten voimalla maahan ja pöläytti lämmöstä kuivunutta hiekkaa kevyesti. Vain ohjien kerääminen sai hevosen nostamaan itsensä muodokkaaseen ryhtiin, huomaamaton apu sai käynnin vaihtumaan kootuksi laukaksi kulmassa. Laukanvaihdot olivat näyttävät ja lennokkaat, mutta sekään ei rikkonut ratsastajan ilmeettömyyttä. Vaalea letti heilui selkäpuolella, naisen harjoitellessa ilman kypärää kuten aina.
Laukka vaihtui raviksi ja ravi piaffeksi, joka polki rytmikkäästi paikallaan.

Vasta musiikin loputtua nainen suli hymyyn, taputtaen hionneen hevosen kaulaa antaumuksella. He olivat ratsastaneet mestaruudet Pariisissa vanhalla ohjelmallaan, mutta treenanneet jo kauan tätä uutta sen rinnalla, jotta ohjelmaa voisi kokeilla kisoissa ennen Tryonia, jonne Lieke toivoi pääsevänsä Commodoren kanssa. Musiikki ei ehkä olisi ollut Lieken ykkösvalinta, sillä hän olisi pian allerginen prinsessa Ruususelle, kuunneltuaan instrumentaalista versiota Once Upon a Dreamista harjoitusten lomassa satoja kertoja, mutta ehkä se olisi sen arvoista. Hän oli halunnut jotakin mahtipontista, mutta samalla herkkää, joka auttaisi erottumaan hieman joukosta.
Jotakin naisellisen herkkää, blaablaa. Lieke ei olisi luonnehtinut itseään sellaiseksi, mutta olisi sitä pahempaankin musiikkiin voinut vapaaohjelmansa sovittaa. Punarautias Coma korskahti ja kääntyi hipaisemaan ratsastajansa saappaankärkeä huulillaan. Hollantilaisnainen hymyili pehmeästi, rapsutellen säkää satulan edestä.Hieno poika. E pääsisivät edustamaan oranssia kotimaataan ja hakemaan lisää arvokisakokemusta, nauttimaan suurten kilpailujen hohdosta ja palaisivat takaisin Englantiin viettämään vapaata. Tai siis, Coma viettäisi, hän jatkaisi kilpailemista syksyllä nuorempien kanssa. Coma saisi ansaittua lomaa, vaikka ei ori nytkään liiemmin kilpailuissa ravaisi ennen sitä. Hän treenaisi kotona, haukkamaisen valmentajansa silmien alla.
Luojan kiitos tänään kukaan ei ollut hönkimässä hänen niskaansa. Olotila ei ollut ollenkaan sopiva solvauksien kuunteluun tänään.

Sunnuntai 15. heinäkuuta 2018 – Keskipäivä, Malkinia Górna, Puola

Varsovasta ei ollut pitkä matka pieneen Treblinkan kylään. Ensin Hilda oli käynyt vierailulla pahamaineisen natsien tuhoamisleirin museossa (ja epäilemättä ajanut oppaan hulluksi kysymyksillään) viettänyt. Jopa jättäny yhden valkoisen liljan erään hautakiviä symboloivan kiven päälle. Paikka oli ollut muiden vastaavien tapaan vaikuttava, pysäyttävä. Se mei ihon alle oudolla tavalla. Hilda ei tiennyt oliko se oikea mieliala keskustelulle, jota hän odotti pienen kylän hyvin pienen palvelutalon päivähuoneen kaltaisessa tilassa. Nurkassa televisio pyöritti ilmeisesti uutisia ja se oliki kaikki mitä Hilda ymmärsi vieraskielisestä puheesta. Paikalle saapui vanhempi rouva pyörätuolissa, hoitaja saattamana. Hoitaja tarjosi teetä ja vain kotirutiinien vuoksi englantilainen opettajatar suostui kupilliseen.
Hän oli jännnittänyt tätä koko päivän. Nauhuri naksahti päälle ja hän suorastaan yllättyi naisen sujuvasta englannista. Toki tuolla kesti muistella asioita ja hän ehti piirrelläkin lehtiönsä reunoihin. Muistiinnpanot ja nauhuri tukisivat toinen toisiaan.

Mitä pidempään keskustelu jatkui, sitä syvemmälle Hilda upposi vuoteen 1943, tarkalleenn ottae elokuun ensimmäisiin päiviin. Vain pienen matkan päästä sijaitsevasta toisen maailmansodan kauhujen museosta oli paennut sen ollessa toiminnassa 300 ihmistä, joista noin sata selvisi. Tämä nainen oli ollut aikanaan yksi heistä. Jos Hilda ei olisi tehnyt tätä jo aiemminn, hän olisi saattanut purskahtaa itkuun, kuten oli tehnyt ennenkin. Keskustelu syveni ja syveni, puhumattakaan venymisestä. Vasta ku opettaja laski muistionsa, hän tajusi miten oli rasittanut vanhaa naista kamaluuksie muistelemisella. Hän kiitti naista, nousi ylös ja lähti palvelutalosta kohti juna-asemaa. Hä palaisi illaksi Varsovaan ja palaisi piakkoin kotiin.

Junassa hän pyöritteli muistion toista lehteä edessään, pohtien tuliaisia. Oliko joku unohtunut? Äiti, isä, Nathan, Keiko, Muriel... Bex. Siskon nimi oli selvästi sutattu yli muistion sivulta. Sisko ei tosiaan ansainnut mitään.
Aina välillä Hildasta tuntui että sisko pitäisi lukita johonkin laitokseen pois muiden elämästä. Tutkia, miten oli voinut syntyä niin itsekäs olento, jolla ei tuntunut olevan mitää käsitystä normaalista kanssakäymisestä tai sen rajoista.
Hän ei jaksaisi viedä sille idiootille mitään.
Ehkä kapseli jotain myrkkyä olisi ollut sopiva matkamuisto tuhoamisleiriltä.
Hilda, tarpeettoman julmaa.

Keskiviikko 25. heinäkuuta 2018 – Iltapäivä, Lonto

Samuel kallisti päätään, istuessaan lakitoimiston neuvotteluhuoneen suuren pöydän toisella puolella. Hänen armas ex-vaimonsa istui toisella puolella. Vaikka mies oli saanut jo aikoja sitten avioeronsa, nyt he olivat asettelemassa lehtiin lipsuvia vihjauksia heidän avioelämästään, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Samuel oli kyllästynyt pelkäämään milloin ne johtaisivat toimenpiteisiin vaikkapa Pikkuloista koskien, vaikka lapsen oli tarkoitus asua pohjoisessa äitinsä kanssa, suurimmaksi osaksi.
Siinä tuijottaessaan hän alkoi olla varma siitä että helle oli sulattanut aivot. Ex-vaimo ei näyttänyt kauniilta huippumallilta ja näyttelijältä, vaan syyläiseltä luurangolta, jonka silmät pullottivat kuopissaan tummien renkaisen ympäröiminä. Jos hän oikein siristi silmiään, nainen näytti siltä Murielin näyttämän piirretyn noidalta. Miksi hän oli päätynyt kyseistä klassikkoa katsomaan, siitä Samuelilla ei ollut mitään käsitystä.

Yllättäen Yvette otti uhrin roolin tässäkin asiassa. Hän oli pettänyt, paha mies, rikkonut heidän avioliittonsa ja hän surusta järki sumentuneena kosti parhaaksi katsomallaan tavalla kamalalle miehelle, joka vei nuoroduuden lisäksi hänen sydämensäkin.
Samuel toivoi ettei olisi joutunut käyttämään aikaansa tällaisen paskanjauhannan kuunteluun. Mitä pidempään hän katseli entistä vaimoaan, sitä enemmän ajatus tuosta hulluna noitana alkoi naurattaa. Lopulta miehen oli keskeytettävä palaveri ja poistuttava.
”Yvette, tämä oli tietääkseni miestenhuone.”
Hän totesi nojaillessaan seinään ja pyyhki toisella kädellä naurunkyyneliä silmäkulmistaan. ”Minulla on ehdotus.”
Kieli oli vaihtunut ranskaksi, joten selvästi naisen ehdotus ei ollut muiden korville.
”Jatkamme elämäämme ja minä perun kaiken. Tai annat minulle erossa miljoonan hyvittelynä ja voin sanoa että halusin vain kostaa.”
Huippukokki vain naurahti kuivasti naisen sanoille. Vai niin, sellaista sitten? Hän pudisteli päätään. Ei tosiaan onnistuisi.

”Yvette, minä en maksa sinulle mitään. Jos joku on saamapuolella, niin minä.”
Hänen mainettaan oli pyritty likaamaan urakalla. Luojan kiitos Samuel osasi käsitellä lehdistöä ja kuitata turhat syytökset viimeistään lakimiesten avulla, mutta hän ei jaksanut käyttää siihen energiaansa.
”Samuel, kiltti. Rakastan sinua edelleen. Voin antaa sen hutsun ja äpärän anteeksi.”
”Ulos täältä!”
Hän ei kuuntelisi sellaista hetkeäkään Murielista ja lapsestaan. Hän oli niin tuomittu, vaikka mies ei oikein mielellään sitä myöntänytkään.

Perjantai 27. heinäkuuta 2018 – iltapäivä, Newcastle

Hän oli kiitollinen siitä että Veronica ei ollut kotona juuri nyt. He saivat veneen pohjaa muodoltaan muistuttavan saunarakennuksensa takapihalle ja sen viereen kaminalla varustetun paljun. Miestä nauratti väkisinkin, kun hän katseli niitä terassilta, jääteelasi sormissaan. Hyvä on, siellä oli hieman viskiä.
Luojan kiitos Veronica oli Durhamissa, niin tuo ei voinut motkottaa hänelle niiden saapuessa. Vasta kun siirreltävät mukavuustuotteet olivat tukevasti heidän pihassaan. Niistä oli otettava kuva, jonka hän lähetti ensin Caitlinille. Katso mitä oikeasti hankin! Koska kokeillaan? Hän epäili että Caitlin ei lunastaisi lupaustaan siitä että asuisi heillä näiden takia, mutta niillä voisi houkutella ystävää käymään. Se ei maksaisi mitään ja mitä luultavimmin toimisi.

Tämän oli pakko olla miehen parhaita ideoita koskaan. Avovaimo voisi olla eri mieltä, mutta naiselta ei kysytty mitään! Kuten ei yleensäkään. Olihan nainen jo läksyttänyt häntä aiemmin tästä asiasta, mutta asian konkretisoituminen voisi aiheuttaa huuden valitusryöpyn. Valitettavasti.
Sergei katseli uusia rakennuksia häntä pystyssö, pöhisten epäilevästi. Raisa taas ei huomannut mitään uutta pihassa, painellen menemään lelun kanssa kuten aina ennenkin. Snautserin pölhöily sai miehen astelemaan paljasjaloin alas terassilta nurmelle.
”No niin, mennään katsomaan ne, saakelin tampio.”
Irlantilaista nauratti suuresti snautserin reaktio muutokseen reviirillään. Häntä nauratti koiran tapa mutkitella kohti saunamökkiä. Hän avasi koirille oven ja päästi ne tutkimaan. Huolellisesti mustanharmaa snautseri tutki joka nurkan rakennuksesta, siinä missä vinttikoira teki paljon suurpiirteisempää työtä nuuskuttelunsa kanssa. Hölmö koira.
”No niin, mennäänkö`? Käydään haistelemassa allas vielä. Sergei, se on sitten ihmisten allas, sinulla ei ole mitään asiaa sinne. Kuulitko, senkin vesipeto?”

Mies kumartui rapsuttamaan snautseria ennen kuin se sinkaisi portaat ylös, heiluttaen häntäänsä innoissaan.
”Ei, sinä et ui siellä.”
Hän komensi koiran alas. Ei siellä ollut vielä vettä, mutta jos koiran päästäisi sinne kerran, sitä saisi olla kieltämässä alvariinsa.
”Pois sieltä. Mene leikkimään. Missä pallo?”
Vihdoinkin siististi rimmattu snautseri laukkasi Raisan kanssa kilpaa pallon luo, nahistellen lelustaan. Miestä huvitti koirien taistelu suuresti. Pöljät eläimet. Hän katseli niiden leikkiä pihassa, malttamatta komentaa niitä sisälle. Hän voisi istuskella terassilla odottamassa tuomiotaan.
Eipä se kovin paljon tavallisesta arjesta eroaisi.

Perjantai 27. heinäkuuta 2018 – Alkuilta, Sandhoe, Hexham

Koirat katselivat enemmän kuin hämmentyneinä ihmisen touhuja keittiön kynnyksellä. Ylpeä saluki oli keksinyt venyttää rajojaan pitämällä etutassuja kynnyksen yli venytettyinä (Dessi tiesi ettei ollut asiaa keittiöön kun ihmiset laittoivat ruokaa) ja Maui taas piti kirsua kynnyksellä, hännäntöpö onnellisena vipattaen. Ehkä nekin saisivat pian iltaruokansa, kun ihminen selvästi teki iltaruokaa kaksijalkaisille! Töiden lisäksi ruoka tuntui olevan yksi suklaanruskean dopperin elämän suurista iloista.
Syy nelijalkaisten perheenjäsenten hämmentyneisiin katseisiin (Dessi varmasti olisi peittänyt silmät tassuilla jos olisi osannut) lieni se miten ruoka valmistettiin. Yli kaksimetrinen mies tanssahteli pitkin keittiötä kuulokkeet korvilla, laulaen enemmän kuin kovaäänisesti mukana. Hieman epävireisesti toki, mutta kukaan ei ollut kuulemassa joten sillä ei ollut väliä. Lämpimät voileivät valmistuivat leipägrillissä ja pitkät sormet naputtelivat grilliä malttamattomana. No niin, August olisi kohta kotona, ei tosiaan olisi mukavaa jos yllätys ei onnistuisi ja lämmin ruoka ei olisikaan valmis. Tai, lämmin iltapala.

Lopulta ulko-ovi kävi samalla sekunnilla kun Helia nosti leivät lautasille. Kuin kannellakseen hänestä, Dessi aloitti sydäntäsärkevän aarian hänen laulunsa mukana. Helia ei tosin kuullut sitä, eikä oven avautumista, vaan keskittyi tiskaamiseen. Olisi mukava käydä nukkumaan kun keittiö olisi iltapalan jäljiltä siisti. Mies havahtui omasta maailmastaan vasta kun tunsi käsien kiertyvän ympärilleen. Vaikka aivot sanoivat sen olevan August, silti Helia hätkähti nauraen ja nojautui taaksepäin. Kuulokkeet tulivat nykäistyiksi pois korvista.
”Hei rakas! Tein iltapalaa, ota siitä. Minä söin omani jo, en jaksanut odottaa. Syö sinä, pannussa on haudutettua teetä.”
August sai pehmeän suukon huulilleen kun Helia malttoi kääntyi tuon halauksessa. Suloinen, suloinen mies.
”Minä menen tästä suihkuun. Oletko syötyäsi kulta ja päästät koirat pihalle? Kiitos.”
Helia lähti yläkertaan, edelleen hyräillen. Desi ilmeisesti yritti kertoa miehelle mielipidettä hänen laulustaan, sillä salukin korvia särkevä kanssalaulu kantautui myös talon yläkertaan, saaden helian nauramaan huvittuneena. Pitkä mies nojautui hiukset avattuaan ja nauroi koiralle ääneen. Mokoma diiva, sai täällä muutkin laulaa!
”Dessi, lopeta nyt! Ei ole noin karmea ääni, hemmetti! Ja isi ei anna herkkuja että vaikenette!”
Ainakin alakerta hiljeni hetkeksi. August saisi keksiä tavan vaimentaa diivansa kun hän meni suihkuun.

Suihku vääntyi kohisten päälle ja pitkä mies kokeili käsivarrenmitan päästä lämpötilaa. Hän ei halunnut tosiaan tulikuumaa mutta ei myöskään jääkylmää suihkua. Tosin, lopulta suunnitelma muuttui ja hän päätyi laskemaan itselleen kylmää vettä kylpyammeeseen. Sinne pulahtaminen tuntui kuin olisi mennyt ihanan viileään meriveteen uimaan. Mistä Helia saikin idean. Huomenna he lähtisivät nauttimaan Augustin vapaasta rannalle koirien kanssa. Eväät, uimaan ja nauttimaan. Sitä he kaikki kaipasivat, etenkin August jolla oli ollut raskaat työpäivät viimepäivinä. Hän saattoi käydä kaupalla silloin tällöin, olla ehkä pari tuntia töissä. Hän haaveili että elokuun aikana saisi palata kunnolla töihin. Hän kaipasi omaan kauppaansa asiakkaiden elämään ja ihania kohtaamisia eläinten kanssa päiviinsä. Sitä että hän saattoi auttaa, olla hyödyllinen. Helialla oli niin ikävä sitä kaikkea, vaikka yrittäjänä olossa oli myös oma taakkansa. Andykin saattaisi mennä takaisin kouluun.
Jos menisi, kun tilanne oli mitä oli. Hän rukoili että sisko menisi kouluun syyslukukaudeksi, ymmärtäisi jäädä siitä kotiin ja sitten sisko voisi jatkaa seuraavana syksynä tai sitten tiedustelisi mahdollisuutta lykätä opiskelujen aloitusta vuodella. Nuo saisivat varmasti sovittua jotakin yliopiston kanssa, olihan Andromedalla jotain jo... ehkä käytynäkin. Mahdollisesti sisko oli saattanut saada jotakin jopa suoritetuksi. Hän halusi uskoa siskoonsa. Tuo ei antaisi kaiken levitä, ei nyt.
Kiltit, antakaa siskolle mahdollisuus. Rooroo oli ansainnut sen. Mahdollisuuden ja tilaisuuden näyttää olevansa fiksu aikuinen, joka kykeni tekemään järkeviä päätöksiä. Vaikka sitten edes miesystävän tukemana, mutta sekin olisi jotakin. Wesley oli ujo mies, olkoot, mutta ainakin tuo oli kiltti, tunnollinen ja kohteli hänen siskoaan hyvin. Ymmärsi siskon ongelmat ja tuki tuota, eikä hylännyt kun kaikki meni perseelleen. Sitä hän arvosti eläintenhoitajassa enemmän kuin mitään. Hänen rakas siskonsa oli löytänyt oikein mukavan miehen itselleen. Kaikkien niiden surkeiden paskaviritelmien jälkeen.
Murielkin tosi ansaitsi onnen, eikä sitä oltu varmaan naiselle suomassa. Ero Teaganista oli selvästi sekoittanut muuten vain hieman hullun ystävän pään lopullisesti. Hän kuitenkin työnsi syrjään rumat ajatukset Pikkuloisen isästä. Paskiainen se oli, sille ei mitään voinut. Ehkä Muriel sitten vaikka kotikutoisesti kuohitsisi sen paskiaisen jos se oikeasti olisi tarpeen.

Maattuaan viileässä vedessä tarpeeksi kauan Helia nousi ja kävi suihkuissa, Hiukset pikaföönistä edelleen kosteina hän palasi alas kylpytakissa. Terassin ovi raottui ja pitkä mies astui siitä ulos, hymyillen miehelle joka vahti koirien tekemisiä pihalla. Hän kietoi vuorostaan kädet Augustin ympärille ja painoi suukon miehen niskaan.
”Rakastan sinua.”
Hän oli saanut onnensa ja se onni oli siinä hänen halauksessaan. Olkoonkin, ettei hän ollut alunperin kovin iloinen Murielin järjestämistä treffeistä, mutta mitä hän olisikaan menettänyt jos ei olisi katsonut niitä loppuun asti. Hän olisi menettänyt tämän kaiken. Hänellä ei olisi ollut ihanaa kotia, hänellä ei olisi ollut luultavasti kumpaakaan koiraansa, hänellä ei olisi ollut miestä jota halata hellästi. Ihmistä jonka vierestä herätä tai jonka viereen käpertyä nukkumaan, jotakuta joka oli aina siinä hänen tukenaan. Hän oli Augustille velkaa niin paljon.

Lauantai 28. heinäkuuta 2018 – alkuilta, The Victoria Comet Irish pub, Newcastle

Jonathan ei voinut sanoa muistavansa milloin oli lähtenyt istumaan iltaa. Kaikesta huolimatta hän oli saanut parilta opiskeluaikaiselta ystävältä kutsun Newcastleen pubiin. Olisi ollut typerää hylätä sellainen kutsu (eikä Beatrix varsinaisesti jättänyt vaihtoehtoja), joten mies nousi taksista sovitun pubin edessä. Bea oli luvannut hakea hänet kotiin.
”Johnny!”
Vaaleahiuksinen Haley heilutti heille varatusta nurkkapöydästä ja tuon mukana myös kaappia muistuttava Greg heilutti tervehdykseksi. Mies harppoi viimeiset askeleet kohti pöytää ja halasi molempia tiukasti.
”Et ilmoittanut mitään että olet takaisin kotimaassa! Tulitko vielä kun pääsit, hmm?”
Gregin viittaus mielenkiintoiseen poliittiseen ilmapiiriin sai miehen nauramaan. Hänelle oli näemmä tilattu jo lasi viskiä, joten Jonathan valui istumaan leveä hymy huulillaan.
”Tulin töiden perässä, jos tarkkoja ollaan. En oikein ehtinyt ilmoitella asiasta, kaikki tapahtui vähän äkkiä ja nyt on ollut kaikenlaista tässä.”
Mies otti viskilasin sormiinsa ja otti kulauksen. Hän saattoi olla Walesista kotoisin, mutta kiitos irlantilaisen äidin, hänen sydämessään oli aivan erityinen paikka hyvälle irlantilaiselle viskille, jota nytkin epäilemättä oli lasissa. Haley oli muistanut, se lämmitti mieltä. Greg nyt ei muistaisi mitään, vaikka se muisto olisi tanssinut miekkojen päällä tuon silmien edessä.
Mista puheenollen, hän oli unohtanut Haleyn huomiokyvyn täysin. Sekunneissa nainen tarrasi kiinni miehen vasempaan käteen, väänteli siinä olevaa sormusta, kohotti katseensa walesilaisen kasvoihin, vilkaisi sitten Gregiä. Useamman kerran nainen toisti liikeradan, kunnes ei enää selvästi voinut hillitä itseään. Haleyn kiemurtelun seuraaminen oli viihdyttävää!
”Jonathan Merrick! Sinä olet naimisissa!”
”Mitä? Johnny, milloin? Helvetti, etkä kutsunut edes häihin!”

Lasi laskeutui puista pöytää vasten, miehen pudistellessa nauraen päätään. Hän nosti antautumisen merkiksi kätensä ylös, koettaen hillitä huvittuneisuuttaan. Enemmän kuin huonolla menestyksellä, mutta sellaista sattui.
”Noh! Kutsut ovat varmaan postissa ja tulevat pian.”
Jonathan myönsi huvittuneisuutta äänessään. Ainakin hänellä oli hauskaa muiden kustannuksella. Haley hakeutui miehen viereen haukkana, tuijottaen miestä. Se että nainen oli jo itse saanut satuhäänsä, ei ollenkaan hidastanut naisen riemua muiden häistä hekumoimisesta. Johnny muisti vielä Gregin ja Haleyn häät yliopistoajoilta. Ne olivat olleet hieman erilaiset, mutta olivat jääneet mieleen, hyvässä ja pahassa.
”Noh, kuka!? Johnny, et voi tehdä tällaista!”
”Niin. Olen kihloissa Beatrix van der Veenin kanssa. Kyllä, Julianin sisko.”
Ennen kuin kouluratsastustallilla etelässä työskentelevä nainen ehtisi edes kysyä, hän tarkensi heti. Nainen vinkaisi ja vilkaisi Gregiä.
”Ja minulla on vain tuo! Sinä nait itsesi osaksi imperiumia!”
”Herran jumala, Haley! Rosings Parkissa on minulle työtä ihan tarpeeksi, en todellakaan ole sekaantumassa Bean perhebisnekseen. Emme edes asu Alankomaissa, joten olisin melko hyödytön ja heillä on jo tallimestari.”
Jonathania hymyilytti kovasti ystävänsä innokas suhtautuminen asiaan. Kun tällaiset kuulumiset oli vaihdettu, aihe vaihtui politiikkaan. Jonathan tunsi olonsa ihanan kotoisaksi pubissa alkoholin virratessa, parantaessaan maailmaa kahden sytävänsä kanssa. Se oli erittäin mukavaa ja ennen kaikkea äärettömän tervetullutta vaihtelua.

Vasta jossakin Brexitin haukkumisen, politiikkojen parjaamisen ja miltein koko hallinnolle naureskelun lomassa Jonathan tajusi ystävänsä juovan vain limsaa tai vettä. Hän oli jättänyt kertomatta pojasta jota he Bean kanssa sittenkin odottivat, mutta näemmä tämäkin pariskunta oli jättänyt jotakin kertomatta.
”Haley, ettette olisi jättäneet kertomatta jotain?”
Greg vilkaisi vaimoaan nauraen ja kietoi käden tuon niskan taakse.
”Minä sanoin rakas, ei tämä mene edes Johnnyyn läpi vaikka hän löperi onkin. Saimme vasta tietää ja emme mielellään mainosta asiaa.”
Gregin täsmennyt sai Jonathanin hymyilemään pehmeästi. Ajatuskin ihanasta naisesta jota hän saisi syyskuussa kutsua jo rouva Merrickiksi oli omiaan hymyilyttämään. Kun siihen lisäsi tiedon siitä että hänestä oli sittenkin tulossa isä, mahdollisesti pienelle pojalle, kyyneleet eivät olleet kaukana.
”Olen onnellinen puolestanne!”
Mies tilasi hänelle ja Gregille luultavasti kuudennet viskit, hieman ehkä puhe sammaltaen. Ei se ollut niin tarkkaa, kunhan pysyisi pystyssä niin kaikki olisi hyvin!
”Ole toki ja kiitos, mutta ei sitä itkeä tarvitse, Johnny!”
”En minä sitä. Mekin odotamme perheenlisäystä joulukuussa ja se vain... siihen liittyy kaikenlaista.”
Ainakin ystvät ymmärsivät. Jonathan oli aina ollut tunteellinen mies, joten tällaisessa ei ollut mitään ihmeellistä.
Ehkä Beatrix oli ollut oikeassa, ystävien tapaaminen oli ollut lositava idea. Hän ei ollut aikoihin tehnyt niin.

Perjantai 3. elokuuta 2018 – iltapäivä, Rosings Park, Slaley

Sydän hakkasi kipeänä kurkussa.
Amanda naksutteli kieltään punarautiaalle ruunalle joka koetti käydä makuulle joka askeleella. Ensimmäistä kertaa elämässään Huzzle ei halunnut liikkua vaan se halusi käydä maate. Tietenkin, hevosella oli ähky. Ähky johon mikään ei tuntunut auttavan. Hän kieltäytyi ajattelemasta eläinlääkärin arviota ja yritti pitää amerikkalaishevosen liikkeessä. Liiku nyt, Huzzle kiltti, jos kävelet, selviät tästä vielä. Pelkkä ajatus itketti. Hän ei ollut millään tasolla valmis luopumaan hevosesta joka vielä eilen oli ravannut laitumelta häntä vastaan korvat hörössä ja lähtenyt ilolla maastoon. Hevonen oli toipunut onnettomuudesta täysin, vielä jopa kilpailukuntoon. Oli väärin edes ajatuksen tasolla että tämä veisi nyt ruunan kokonaan pois.
Eläinlääkäri oli ollut sitä mieltä että kannattaisi leikata. Aivan kohta tuo voisi suorittaa leikkauksen ja hänen pieni ääliönsä pelastuisi, riemastuttaisi vielä ihmisiä idioottimaisilla tempuillaan. Ei sillä ollut väliä voisiko se kilpailla enää koskaan kenenkään kanssa, mutta kunhan hän saisi pitää yhden ainoista ystävistään luonaan.
Amanda oli aivan varma että sydän särkyi kun hieman reikiintyneeseen loimeen puettu ruuna kävi makuulle nurmelle, koko olemus täristen. Hän oli ennenkin nähnyt rakkaan eläimen tuskissaan ja silloin ei ollut edes takeita että sysirautias poniori olisi selvinnyt. Siellä se nyt laidunsi siittolan mailla, tänäkin kesänä oli syntynyt kolme pikku-Montia. Hienoja, kauniita varsoja joista kasvaisi upeita ratsuponeja, ilahduttamaan jotakuta pikkutyttöä tai pikkupoikaa

Eläinlääkäri hölkkäsi takaisin heidän luokseen, tarkkaillen hevosta katseellaan. Amanda tiesi jo katseesta mitä mies oli sanomassa.
Olisi aika päästää Huzzle kivuistaan.
Se itsepäinen teinityttö Amandan sisällä nosti päätään, halusi suuttua ja vaatia kokeilemaan. Niin hän oli tehnyt Montin loukkaannuttua. Nyt hän oli viisaampi ja ymmärsi kun eläinlääkäri selitti hänelle asian. Luultavasti pienikin odotus oli riittänyt ja ruunan suoli oli revennyt. Nyt se oli shokissa, kärsi. Sillä oli kipuja. Leikkaus olisi vaikea ja luultavasti se ei korjaisi enää tilannetta. Amanda nieleskeli kyyneliään, turhaan. Ne valuivat suolaisina pisaroina pitkin poskia, melkein jo vesiputouksen lailla. Edellistä seurasi aivan ennätysmäisessä tahdissa uusi. Huzzlen saadessa rauhoittavan Amanda nosti ruunan pään syliinsä, silitellen hevosen kaulaa pitkin vedoin.
Ei mitään hätää.
Ihan kohta se olisi ohi.
Ei enää kipuja, Huzzlea oli kiusattu tarpeeksi pitkällä toipumisajalla jo onnettomuuden jälkeen. Hitaasti ruunan olemus rentoutui ja rauhoittui. Amanda voisi kuulemma nyt mennä jos halusi. Hän pudisteli päätään voimakkaasti. Hän olisi hevosensa kanssa loppuun asti. Amanda oli luvannut sen Huzzlelle jo aiemmin. Hän ei jättäisi ruunaa yksin, vaikka se sitten tuntuisikin pahalta. Kukaan ei vain ollut valmistanut häntä siihen miten pahalta se tuntui kun hitaasti kyljet lakkasivat kohoilemasta. Hetki jona hän ymmärsi pitelevänsä kuolleen hevosystävän päätä edelleen sylissään oli ylivoimaisesti kamalin hetki tytön tähänastisessa elämässä.

Käsi tärisi sen silittäessä viimeisen kerran punaista karvaa. Varovaisesti hän riisui vihreän riimun ruunan päästä, rapsuttaen korvan takaa kuten aina riimun riisuessaan. Se oli tapa, heidän tapansa. Amanda nousi seisomaan, kykenemättä sanomaan sanaakaan lääkärille. Hän kommunikoi pakollisin nyökkäyksin ja päänpudisteluin, mutta ei enempää. Hänestä ei ollut enempään. Ei nyt, ei kun hän oli juuri menettänyt tärkeimmän ja luultavasti pysyvimmän asian elämässään.
Lopulta askeleet kuljettivat vauhdilla kauemmas kilpatallista. Sydän tuskin edes hakkasi, se oli niin murtunut. Hänellä ei ollut enää rakasta hevostaan. Kun hän tulisi tallille, Huzzle ei odottaisi häntä. Ruuna ei olisi enää pelleilemässä ja naurattamassa häntä. Maailman hyväntuulisin hevonen oli nyt poissaa. Ajatuskin sai Amandan puristamaan vihreää riimua itseään vasten ja haistamaan sitä. Nyt Huzzle oli paremmassa paikassa eikä se koskaan tuntisi kipua. Milloin hänen kipunsa loppuisi? Se luultavasti olisi aivan toinen tarina ja kysymys johon hän ei saisi vastausta. Hän ei enää koskaan halunnut omistaa yhtään hevosta. Hänen hevosilleen kävi aina huonosti, vaikka hän miten olisi pitänyt noista huolta. Olkoon, ettei hän ensimmäisellä kerralla ollut paras hevosenomistaja, mutta hän koki hyvittäneensä sen poniorille kun hoivasi sen takaisin elämään ja aneli sille eläkepäivät siittolan laitumilla tammojen ja nuorten orivarsojen kanssa. Siellä oli hyvä olla, mukavaa viettää elämänsä loppuun. Olisipa hän vain voinut taata sen myös Huzzlelle. Hän koki pettäneensä hevosen kun sen elämän viimeiset hetket olivat olleet täynnä pelkoa ja kipua. Olikohan hevonen osannut ajatella asiaa niin? Ehkä se ei kantanut kaunaa. Hänen oli pakko uskoa niin tai hän tulisi vielä hulluksi.

Vasta kun keuhkoja pisti, Amanda tajusi päätyneensä keskelle nummia riimu kädessään. Siellä hän saattoi huutaa ja itkeä ääneen. Vaipua maahan ja hakata nurmea nyrkeillään. Se oli epäreilua! Miksi häneltä vietiin kaikki? Aivan kaikki? Miksi? Häneltä, jolla ei ollut normaalia perhettä. Eno oli jo unohtanut hänet ja täti unohtaisi kohta kun saisi oman lapsensa myöhemmin tänä vuonna. Menisi naimisiinkin.
Huzzle oli ainoa joka oli välittänyt hänestä ehdoitta. Nyt ei olisi enää hevostakaan jota halata, jonka kaulaan itkeä kun tuntui pahalta. Se oli itsekäs ajatus. Hevosella oli ollut kipuja. Ei olisi enää.

Hyvää matkaa taivaslaitumille.

Keskiviikko 1. elokuuta 2018 - alkuilta, Newcastle

Lexa oli parantunut vihdoin niin että Emily ei pelännyt saavansa kuolemantautia naisen suukottamisesta. Naisen sairastaminen oli ollut omiaan turhauttamaan molempia, monellakin tapaa. Amerikkalaisen tuittupäisyys oli ollut ajaa hänet hulluksi, puhumattakaan sitten mistään muusta tai lähinnä sen puutteesta. Emily ei ollut koskaan pitänyt itseään kovin tarpeisena naisena, mutta Lexa oli tehnyt hänelle jotakin. Hiton amerikkalainen jumalatar jolla oli teinipojan himot. Ei ollut reilua. Hän palasi kotiin käytyään kampaajalla pitkästä aikaa ja myöskin muuten kaupungilla. Merry oli saanut mennä täksi yöksi Jodien luo. Oli orpoa tulla kotiin kun koira ei sännännytkään jalkoihin. Hyräillen Emily asteli suihkuun, ajellen säärensä äärimmäisellä huolella.
Tänään he menisivät viettämään mukavan illan elokuvateatteriin, sanoisi Lexa mitä tahansa ja sen jälkeen syömään. Minkä lisäksi hän aikoi pitää huolehn siitä, että nainen nurisi siitä ettei alunperinkään haluaisi lähteä, vaan skipata illan ohjelman ja mennä suoraan makuuhuoneeseen. Ajatuskin kutkutti. Hän nautti naisystävänsä ilmeestä silloin kun tuo yritti hillitä itseään, huonolla menestyksellä. Tosin, oli se annettava naiselle myönnytyksenä että aina he olivat (vielä) päässeet lähtemään. Vielä, sillä Emily uskoi melko vakaasti siihen että vielä tulisi se kerta kun he eivät pääsisi minnekään.

Kuivatessaan itseään makuuhuoneessa hän katseli kulmat kurtistuneina avonaista vaatekaappiaan. Mitä hän pukisi päälle, mitä hän pukisi päälle... Jotakin sellaista mikä sopisi ravintolaan ja elokuviin. Kieli naksahteli terävästi kitalakeen, naisen siristellessä silmiään. Lopulta hän suoristautui, pudotti pyyhkeen lattialle ja etsi itselleen ensin alusvaatteita. Pettämätöntä, klassista mustaa pitsiä jota Lexa aina tuntui arvostavan yhtä paljon. Vain alaosaan tosin. Mekko, johon hän oli päätynyt, ei oikein jättänyt mahdollisuutta laittaa rinteliivejä alle. Aivan kuin Lexa valittaisi siitä. Nainen vain riemuitsisi yhdestä vaatekappaleesta vähemmän, kun olisi sen aika että tuo saisi niitä vihdoin hänen yltään riisua.
Lopulta hän saattoi nitkuttaa ylleen sen ensitreffeiltä tutun tekonahkaisen mekon. Hän pöyhäisi hiuksiaan, sipaisi kevyttä meikkiä kasvoille ja katseli itseään peilistä. Hetken Millie pullisteli poskiaan ja nyrpisteli peilille, nauraen sitten. Ei se tämän paremmaksi tulisi, vaikka hän tekisi mitä, joten tämän oli kelvattava. Vilkaisu kelloon kertoi että Lexan pitäisi kohta tulla töistä. Hän istui muina naisina sohvalle ja laittoi odotellessaan television päälle.

Kun ovi lopulta kävi ja hölmistynyt Lexa ilmestyi olohuoneeseen, nainen hymyili kissamaisen ovelasti. Kuin tyytyväinen kissa hän myös venytteli ohuilla sukilla verhottuja jalkojaan, kuin olisi halunnut oikein esittelemällä esitellä itseään. Totuuden nimissä, hän halusikin. Hänen naisellinen puolensa kaipasi nyt kehuja ja palvontaa, sen viikon mittainen kiukuttelu sai hänet suorastaan janoamaan sitä Lexan tarjoamaa huomiota. Huomiota, joka sai hänet tuntemaan itsensä vähintään maailman kuningattareksi ja jumalattareksi.
Itseasiassa, he voisivat unohtaa sen elokuvan ja illallisen. Lexa voisi tehdä ruokaa kotona, kunhan olisi ensin lämmitellyt häntä, mokoma kelvoton kiukkupussi. Hitain askelin hän asteli naisystävänsä luo, painuen tuota vasten. Joku olisi voinut vannoa että Emily kehräsi pehmeästi, suukotellen Lexan kaulaa.
”Hei kulta... Miten olisi jos-- aa! Alexandria! Et antanut minun edes ehdotella ja kiusata, senkin kärsimätön perverssi sika!”
Nauru kuulsi Emilyn äänestä kun nainen tuli kannetuksi suoraa kyytiä makuuhuoneeseen.
”... paljon parempi, kultaseni. Paljon parempi.”
Hän oli tiennyt että Lexa tiesi miten imarrella naista. Miten arvostaa laittautunutta naisystäväänsä ja ennen kaikkea, miten osoittaa se arvostus.

Perjantai 3. elokuuta 2018 – iltapäivä, Newcastle Upon Tyne

Personal trainer ja kuukauden jäsenyys vain... aivan liikaa.
Silti Miriam oli käyttänyt siihen oikeasti rahaa. Puhumattakaan niistä kuntosalille sopivista tiukoista urheiluhousuista, jotka paljastivat Miriamista aivan liikaa. Tuntui ironiselta olla salilla kun sisko oli tulossa iltapäivästä viinille. Sehän ei hyödyttäisi ketään, urheill nyt ja herkutella myöhemmin, eihän?
Siltä Miriamista ainakin tuntui juuri nyt. Juoksumatolla oli mennä henki, hyvistä urheiluliiveistä huolimatta. Askel kerrallaan hän oli varmempi siitä ettei tässä ollut järkeä. Miriam astui matolta pois, hengittäen raskaasti. Vesipullosta oli hankala juoda kun rintakehä kohoili kiivaasti aivan naurettavan lyhyen hölkän jälkeen tai siltä se ainakin tuntui.
Ehkä hän luovuttaisi tältä päivältä.
Miriam lähti kohti pukuhuoneita, kulkien ainakin kolmen selfieitä ottavan naisryhmän ohi. Se sai tummat silmät pyörähtämään kuopissaan. Saatuaan pukuhuoneessa omat vaatteet yllensä hän lähti siitä kidutuslaitoksesta, mulkaisten taakseen. Hän katkaisisi jäsenyyden heti huomenna.

Vaateliikkeen ikkuna sai hänet pysähtymään. Ennen kuin Miriam ehti sanoa itselleen ei, hän oli livahtanut liikkeeseen sisään ja ostanut itselleen kirkkaankeltaisen sifonkisen mekon. Se kävisi baarimekosta ja illanistujaisiin loistavasti! Nyt hän ei kyllä käyttäisi enempää rahaa, ehei. Viinipullotkin olivat jo kotona jääkaapissa, joten hänen ei olisi mitään syytä poiketa enää missään. Ja salille hän ei enää menisi.
Hän oli täydellinen tällaisena, eikö? Niin ainakin kaikki sanoivat. Ei hänen tarvinnut näyttää erilaiselta muiden vuoksi, jos viihtyi itsenään. Ehkä olisi aika alkaa viihtyä itsenään eikä tavoitella muiden näyttämää mallia.

Lauantai 4. elokuuta 2018 – Aamuyö, Newcastle

”Hei, pikkupoika, tule tänne sanomaan!”
Itselleen baari-illan jälkeistä roskaruokaa kojusta jonottanut Frida kääntyi kannoillaan huutelijan puoleen. Mikä helvetin pikkupoika? Olkoon että hänellä oli nahkahousut, bleiseri ja kauluspaita, mutta siitä huolimatta. Hitto, kyllä hän naiselta näytti, jos viitsi katsoa. Nainen pureskeli tyynenä suullistaan siitä suuresta hot dogista, siristellen silmiään huutelijalle.
”Etkö kuullut? Tule tänne pikkupoika, voidaan kokeilla tuota blondiasi!”
Siis hetkinen, noin ei puhuttu hänen yhdenyön naisistaan! Vaikka hän käyttikin naisia yleensä yhden yön kerrallaan, hän kunnioitti noita. Miehiä ei sitten niinkään, mutta niitä tuli harvemmin otettua omaaan sänkyyn, ellei sitten kyse ollut kolmiosta.
Saksalainen tuuppasi ruokasta Lizan (kai se oli Liza?) käteen, astellen huutelevan miesporukan luokse.
”Oho, se olikin lepakko! Oikein aito yöeläin!”
Se sai Fridan nauramaan. Ei tämä voinut olla enää edes totta. Olisivat edes keksineet jotakin parempaa kuin lepakko! Ei hän jaksaisi sellaisesta loukkaantua, ei todellakaan.
”Niin, sitten? Oliko se olevinaan loukkaus? Kiusaisit kokoisiasi, helvetin nynny. Olikos tämä tällä selvä?”
Frida pärskähti ja oli kääntymässä takaisin seuralaisensa puoleen, kun tunsi jonkun tarttuvan bleiserinsä niskaan. Hän kääntyi hieman ja nappasi miestä kädestä, heittäen tuon selälleen maahan ennen kuin kukaan ehti sanoamitään.

”Koske vielä kerran ja taitan sormesi, saatana!”
Teki mieli taittaa ne jo nyt, mutta se taitaisi olla ylireagointia. Frida puuskahti, tuntien tosin pian nyrkin poskessaan. Hän ei ollut ajatellut käyttävänsä alkoholin värittämää aamuyötä tähän, mutta niin siinä vain kävi. Käsirysy oli omiaan karkoittamaan myös yöseuran. Poliisiasemalta hänet sentään päästettiin pois, putkaan naista ei ihme ja kumma otettu (tai sitten ne olivat täynnä ja hän onnekas pääsi livistämään sen varjolla!).
”Hei, Wes, tuletko hakemaan? Anteeksi, tiedän. Teen minkä tahansa vuorosi kun haluat. Kiitos. Minä odottelen tässä poliisiasemalla? No ei mitään, heitin vain yhden idiootin nurin asfalttiin. Pffht, Wes, älä nyt. Odotan tässä, nähdään kohta.”
Kollega kuulosti siltä että tuolla olisi sana sanottavanaan kun pääsisi hakemaan hänet. Ilmeisesti maltin menettäessään ei ollut sopivaa viskoa ihmisiä selälleen maahan, vaikka nuo miten kävisivät ensin käsiksi. Ihmeellisen suppeaa ajattelua hänestä!

Tiistai 8. heinäkuuta 1997 – iltapäivä, Lismore Castle ja sen lähiympäristö, Waterford, Irlanti

”Wesley, vauhtia! Muut ovat jo autossa!”
Muiden syödessä eväitä kesäisen Irlannin taukopaikalla, seitsenvuotias poika polvihousuissaan oli kadonnut kauemmas, muistivihko lapsensormissaan. Käsiala oli surkeaa, mutta hän oli viime kesänä Lismoressa luvannut katsoa oliko matkalla hauskoja otuksia. Matkalla Englannista tänne. Joten, poika oli rymynnyt ensimmäisen ojan luo, katsellen sen sammakoita vatsallaan maaten.
”Wesley Herbert Dalton!”
Äidin vihainen ääni ei vieläkään tavoittanut lapsen keskittynyttä kuplaa. Hän havahtui vasta kun tuli nypätyksi ylös. Äidillä oli hienostoladyn taito sadatella ilman kirosanoja. Tuo mutisi hiljaa, selvästi englantia, mutta Wesley oli nuoresta iästään huolimatta varma että äiti toisteli kiellettyjä sanoja. Naisen käsi pyyhki pojan t-paitahihaisesta kauluspaidasta luonnosta tarttunutta roskaa pois, kuten myös shortseista. Poika vaikutti olevan pienen tauon jälkeen yltäpäältä kuivassa heinässä ja roskassa, mikä ei tosiaan sopinut. Heidän kuopuksensa piti olla moitteeton.
”Sait ruohoa hiuksiisikin! Wesley, ymmärrätkö kauanko niiden kampaamiseen menee?”
”Äiti, ant--”
”Sietääkin olla pahoillasi. Ethel! Kampaatko takana Wesleyn hiukset? Kiitos. Laita ne siististi ja nypi ruohot pois. Ei hän voi tuollaisena barbaarina tulla Lismoreen.”

Alistuneesti Wesley istui isosiskonsa viereen takapenkillä, purren huultaan kun kampa kulki punaruskean kiharapehkon läpi ja sisko nyppi samalla ruohonkorsia veljensä hiuksista.
”Täällä on takiainen!”
Ethel kanteli heti äidilleen. Kyynel putosi pienen pojan kesästä pisamaiselle poskelle. Ethel ei tosiaan ollut otteissaan kovin hellä, mutta hän tiesi ettei äitikään olisi ollut. Katse tarkentui hetkeksi kauempana aidattujen nummien takana leikkiviin lapsiin. Nuoresta iästään huolimatta hän tiesi että noilla lapsilla oli jotakin mitä hänellä ei ollut. Se ei ehkä ollut hienoimmat vaatteet, upeimmat lelut tai kaunein koti.
Nuo leikkivät lapset olivat vapaita. Kuten ne pojat joita kävi välillä vierailulla heidän koulussaan, nousukkaiden lapsia kuulemma. Jos joku noista sopisi heidän joukkoonsa. Salaa hän toivoi voivansa olla yksi noista pojista, jotka miekkailivat puukepeillä kesäpäivässä.
Se toive ei olisi voinut tulla ammutuksi alas rajummin aivan pian.

Sora narskahti kenkien alla kun Wesley nousi autosta. Joka kesäisessä vierailussa Irlantiin oli onneksi yksi hyvä puoli. Täällä oli sammakkolampi!
Ja jos asioita teki Sylvian kanssa, vanhemmat eivät kieltäneet, ellei Sylviaa kielletty. Rehellisyyden nimissä, jos Sylvian isoisä oli paikalla tyttöä kiellettiin harvoin. Pisamakasvoinen pikkupoika hymyili hieman leveämmin, tervehtien aikuisia sopivalla tavalla. Kun lupa oli saatu, he katosivat heti hienosti pukeutuneen pikkuladyn kanssa.
”Näin matkalla sisiliskon, sain siitä kuvan!”
Wesley kertoi tohkeissaan, seuraten vaaleaa tyttölasta kohti tallia. Sinne, tietenkin. Sylvia halusi aina talliin, jos vain oli mahdollisuus. Fluffyn satuloiminen hiljaa ja salassa oli heidän bravuurinsa! Parin kesän aikana Lismoressa heistä oli tullut oikein näppäriä siinä.
”Meillä on juotavaa ja pihistin teepöydästä muutaman keksin.”
Poika nielaisi tyhjää kun katseli nyt pihassa seisovaa ponia, jonka selkään Sylvia nousi mekosta huolimatta hyvin ketterästi. Hieman arastellen hän nousi ponin satulan taakse istumaan, kietoen kädet ikä- ja rikostoverin ympärille. Oli huomattavasti turvallisempaa jos Sylvia pitelisi kiinni ohjista. Wesley ei ollut koskaan ollut hyvä ratsastaja ja se ajanviete oli sen myötä saanut jäädä.
”Käydäänkö siellä missä on niitä kaatuneita tukkeja?”
Wesley nyökkäsi tomerasti. He kävisivät missä Sylvia haluaisi heitä käyttää, kunhan se takaisi hetken rauhan aikuisista ja typeristä säännöistä. Tämä oli parasta Irlannissa. Ystävä, yhteiset tempaukset ja hetkellisesti hieman vapaampi ilmapiiri.

Keskiviikko 22. elokuuta 2015 – aamupäivä, Lontoo

”Mariah!”
Naisen ääni halkaisi toimiston hiljaisuuden oven auetessa. Tummien kiharoiden peittämä pää tuli esiin kun maitolasista valmistettu ovi raottui.
”Tänne, heti!”
Ääni kertoi ettei nainen tosiaan ollut tyytyväinen. Gabrielle ei tiennyt miten hänen pitäisi kertoa, että omavaltaisia lausuntoja ei annettu, jos hän oli kertonut mitä sanoa. Hän ei nauttinut sen sotkun siivoamisesta joka tästä seurasi. Hän oli antanut vastauksen pilkulleen. Se ei voinut olla niin vaikeaa, eihän? Jokainen osasi kopioida sähköpostista ja liittää sen toiseen?
Ilmeisesti ei hänen alaisensa. Läksytettyään Mariahin kunnolla hän lähetti naisen matkoihinsa, haroen hiuksiaan miltein raivoissaan.
Tai no, ei edes miltein, hän oli raivoissaan. Kevät oli ollut täynnä mullistuksia ensin raskauden, keskenmenon ja eron kanssa. Sitten oli vielä idiootteja alaisia, jotka möhlivät kaiken. Ehkä hänen pitäisi soittaa kaunis puhelu, aivan kuin hänellä olisi aikaa sellaiseen. Hän vilkaisi kelloa, pyöritellen kynää sormissaan. Se painui pöytäpuhelimen napille, joka yhdisti sen suoraan assistentille.
”Joah, pyydä auto alhaalta. Lähden kokoukseen iltapäiväksi. Tilaa lounassalaatti siitä kreikkalaisesta. Niin, juuri se tavallinen ja pullo kivennäisvettä. Kiitos.”
Selkä painui takaisin laadukkaan työtuolin selkämykseen, sormien hieroessa ohimoita. Hän tunsi tulevansa hulluksi.

Sitten sisu hänen sisällään nosti päätään. Gabrielle nappasi työkännykkänsä, käsilaukkunsa ja jakkunsa, astellen ulos toimistostaan.
”Yrittäkää olla möhlimättä mitään loppupäivänä! Jos ette osaa toimia ohjeiden mukaan, älkää tehkö mitään!”
Yleensä Gabrielle kevensi PR-osaston tunnelmaa, mutta nyt hän sai vastaukseksi vaisuja nyökkäyksiä ja mutinaa. Selvästi useampikin alainen tunsi pistojn sydämessään ja rukoili että ruusukivioiset Dolce & Gabbanan korkokenkien kopina loittonisi paljon nopeammin kuin Gabrielle käveli. Pomo ei voisi kävellä pois liian nopeasti, jos noilta kysyttiin. Autoon istuttuaan Gabrielle veti pienen läppärin käsilaukustaan ja suoritti takapenkille pientä taustatutkimusta.
Sen saattoi ajatella vaikka sotasuunnitelmaksi ennen täsmäiskua.
Kun hän olisi valmis, sen vapaamuotoisen lehdistövastineen painoon päästäneestä journalistin irvikuvasta ei olisi enää edes pyyhkimään lehtitalon vessoja. Ehei, tuosta toimittajasta jäisi läntti sille paikalle jolla tuo vastasi puhelimeensa. Raukkaa kun sattui hänen tielleen, mutta sellaista sattui. Kannatti valita ne henkilöt joita riepotteli roskalehdessään, sillä jos sattui valitsemaan Gabriellen edustaman henkilön tai yrityksen, oli auttamatta vähintään ongelmissa.
Luultavasti kuollut.

Numeron yhdistäessä Gabrielle katseli hitaasti liikkuvia maisemia. Saatuaan oikean henkilön puhelimeen hän antoi kaksi vaihtoehtoa. Julkaista hänen antamansa korjaus sellaisenaan lehdessä, ilman muokkauksia ja irtisanoa kyseinen toimittaja.
Tai sitten.
Vaihtoehtona oli myös se että hän paljastaisi lehden vastaanottamat... lahjukset tietyiltä tahoilta. Vaikenemisrahat, niin sanotusti. Sellainen mehukas uutinen varmasti kiinnostaisi kilpailevia julkaisuja ja hän voisi löytää muutakin, jos kaivaisi tarpeeksi. Joten, halusivatko nuo leikkiä hänen kanssaan?
”Sitä minäkin.”
Nainen totesi vinosti hymyillen kun oli sulkenut puhelun.
Jos hän olisi ollut kuka tahansa muu, hänkään ei olisi alkanut vääntää kättä asiasta itsensä kanssa. Kaupungissa saattoi olla vain yksi alan ammattilainen ja oli ikävää muistuttaa muita siitä että hän oli Lontoon paras.
Ellei jopa Britannian.
Sanokoot noidaksi tai miksi tahansa, hän ei aikonut antaa muiden hyppiä nenilleen. Riitti kun sukulaiset tekivät niin.

Sunnuntai 5. elokuuta 2018 – ilta, Acapella Restaurant, Lontoo

Viimeinen vuoro ennen lähtöä pohjoiseen. Hän oli sanonut viipyvänsä ainakin lokakuuhun kun uusi ravintola aukeaisi Newcastlen keskustassa lokakuun puolivälissä. Aika tuntui ikuisuudelta, mutta Samuel ei halunnut jättää Murielia liian pian yksin muuttuneen arjen kanssa. Naisen piti saada toipua sekä apua arkeen. Sitä paitsi, Pikkuloisen ristiäiset olisivat pari päivää ennen varsinaisia avajaisia.
”Chef, salissa on pieni ongelma.”
Mies kohotti katseensa leikkuulaudasta ja kurtisti kulmiaan. Että mitä? Miksi salissa oli ongelma ja ennen kaikkea, miksi sitä ei oltu saatu ratkottua omin voimin? Silloin asiat olivat yleensä jo peruuttamattomasti päin helvettiä kun häntä uskaltauduttiin vaivaamaan keittiöön.
”Miksi?”
Tarjoilija vilkaisi miltein pelokkaana salin puoleen. Vilkaisu sinne kertoi Samuelillekin mikä oli ongelmana. Vaikutusvaltainen, varakas ja hankala asiakas. Saapui aina listan vaihduttua pariin otteeseen, haukkui kaiken ensimmäisellä kerralla, jotta saisi alennusta ruoista toisellakin kerralla. Ärsyttävä kaava, mutta Samuel halusi pitää tämän ihmisen tyytyväisenä, hinnalla millä hyvänsä. Nyreä, vanhemmanpuoleinen rouva toi heille tärkeitä asiakkaita, tuota ei ollut varaa suututtaa. Ilmeisesti rouva itsekin (valitettavasti) tiesi asian laidan ja käytti sitä rajusti hyväkseen. Samuel varmisti olevansa puhdas ja moitteettoman edustuskuntoinen, astellen sitten heiluriovista huippuravintolan salin puolelle, mitä hurmaavin hymy surumieliseksi luonnehdituilla kasvoillaan.

Kaikista todennäköisyyksistä poiketen rouva oli tänään äärimmäisen hyvällä tuulella, kehui jopa viimeksi saamaansa ruokaa. Se oli aivan omiaan nostamaan ravintolan omistajan sekä pääkokin mielialaa. Tilauksen vastaanottaminen ei ollut koskaan ollut niin helpottavaa. Toisaalta, nyt he olivat saaneet kehuja. Jos yksikin asia menisi pieleen, rouva palaisi vanhaan asenteeseensa ja haukkuisi heidät pystyyn.
Ei tänään, ei viimeisenä päivänä hetkeen Acapellassa. Halutessaan pelata varman päälle hän valmisti kaiken itse, alkudrinkistä alkaen. Yleensä rouva ei ottanut sellaista, mutta jokin sai tuon toimimaan tapojaan vastaan. Kuin parhainkin hovimestari hän tarjoili juoman pöytään, luvaten valmistaa illallisen kaikki ruokalajit aivan omin käsin, taatakseen parhaan mahdollisen tuloksen. Keittiössä Samuel vilkaisi alaisiaan, kallistaen päätään. Niska naksahti. Pitäisi mennä hierojalle pohjoisessa.
”Kuvitelkaa etten ole paikalla, kunnes sanon toisin. Minua saa häiritä vain jos paikka on syttymässä tuleen.”
Mies totesi ilme vakavana. Locksley ei vitsaillut. Oikeanlainen pannu hyllystä, lämpeämään ja raaka-aineita kaapista. Hän eteni keittiössä sulavin liikkein, miltein kuin tanssien. Liikkeissä oli tarkka koreografia, joka tuli lihasmuistista. Samuelin ei tarvinnut edes ajatella seuraavaa vaihetta, kun kädet jo suorittivat työtä. Tämän vuoksi pitkät työpäivät eivät olleet ongelma – lontoolaisen huippuravintolan keittiö tuntui joskus enemmän kodilta kuin koti Harrington Roadilla.
Päivän paras palkka tuli kuitenkin vaativan asiakkaan kehuista. Hän ei olisi voinut olla tyytyväisempi kun lopulta keskiyön tienoilla lopulta ripusti takkinsa pukukaapin naulakkoon pukuhuoneessa. Hänellä oli omat vaatteet pohjoisessa, kuten kaikissa ravintoloissaan. Hän ripusti takin viereen nimikioidun essunsa, hymyillen vaisusti.
Eivät nämä olleet jäähyväiset Acapellalle. Vain hetken tauko töistä, kun hän opetteli aivan uudenlaista elämäntyötä itselleen.

Maanantai 24. joulukuuta 2012 – alkuilta, Sledmere House, Driffield / perjantai 10. elokuuta 2018 – aamuyö, Norwood farm, Hexham

Melko lämmin yö oli omiaan kaikessa epämukavuudessaan aiheuttamaan painajaisia. Nimenomaan niitä, vaikka Wesley olikin nähnyt vain takaumia omasta elämästään siitä hetkestä kun oli painanut päänsä tyynyyn. Mies ynisi tyytymättömänä unissaan, potki ja kurtisteli kulmiaan. Ole hiljaa, tämä oli hänen elämänsä, hänen päätöksensä.

”Wesley! Eikö se jo riittänyt että lopetit koulusi kesken? Käsitätkö miltä meistä tuntuu nyt? Sylvia on nykyään naimisissa. Niin, me petasimme koko elämäsi sitä että sinä menisit naimisiin hänen kanssaan!”

Jo unessa äidin ääni porautui selkärankaan juuri sillä tavalla kuin mies muisti sen porautuneen ripityksen saadessaan. Mies pyörähti sängyssä levottomasti, natina sai Pavlovin tuhahtamaan sängyn alla ja siirtymään petiin frettihäkin vierellä. Oli se kun ihminen ei osannut nukkua rauhassa ja häiritsi pienen skunkin kauneusunia. Tällaiset suloiset näädät tarvitsivat ainakin kaksitoista tuntia unta, kyllä tuo kelvoton ruoka-automaatti sen tiesi! Edes mielenosoituksellinen tuhina ei saanut nukkuvaa miestä asettumaan, sillä mikään ei läpäisisi pettyneen äidin valitusta hänen päässään.

”Mutta en minä halunnut. Sylvia on ystäväni.”
Wesley nieleskeli katse varpaissaan. Hän ei osannut ajatella naista niin, vietettyään monia kesiä lapsuudessaan tuon kanssa. Kun teininä oli ymmärtänyt vanhempien pyrkimykset, välit olivat muuttuneet hieman oudoiksi. Hän ei ollut koskaan edes ihastunut Sylviaan, saatika voinut sitten sanoa rakastavansa. Ei tosiaan, ei muuta kuin hyvänä ystävänä. Mieli palasi sen sammakkolammen äärelle Lismoressa, niihin nautinnollisiin päiviin kun naisen isoisän lempeys oli pelastanut hänet ripitykseltä. Ainakin siihen asti kun kotimatka oli alkanut. Silloin hän oli aina saanut täyslaidallisen, kuten nytkin sai.
”Kyse ei ollut siitä mitä sinä haluat, vaan mikä on parasta sinulle! Me tiedämme mikä on parasta sinulle ja kerta toisensa jälkeen sinä kuvittelet tietäväsi paremmin! Isäsi on yhtä pettynyt kuin minä!”
Nuorimman pojan oli pitänyt olla se joka liittäisi heidät aatelissukuun avioliiton kautta. Ei, poika oli viisveisannut näistäkin odotuksista. Käsi kohosi, mutta laski takaisin kyljen vierelle. Nainen tiesi ettei voisi kurittaa enää aikuista poikaansa tukkapöllyllä, vaikka toivoi että se toisi järkeä kyvykkäisiin aivoihin pörröisten hiusten alla.

Pelkkä liikkeen näkeminen muistutti nukkuvaa miestä lapsuudesta, kun hän juoksi isäänsä karkuun, tehtyään jotakin typerää. Isä oli aina napannut kantoonsa ja kantanut äidin luo, äiti oli sitten purauttanut hiuksista jos koki tarpeelliseksi. Vain liikkeen näkeminen unessa sai miehen käpertymään pienemmäksi, pakenemaan muistojen tuoman takauman kipua. Hänen pörröisistä hiuksistaan oli saanut hyvin kiinni. Jopa nukkuessaan hän muisti miten äidin sormukset olivat takertuneet hiuksiin, nypäten muutaman kiharan juurineen irti. Wesley vinkaisi, pyörähtäen levottomana sängyssään.

”Olisin kestänyt vielä koulusi, siitä tulisit ehkä järkiisi, mutta tämä on peruuttamatonta! Wesley Herbert Dalton, minä kasvatin sinut paremmin!”
Nainen huusi krokotiilinkyyneliä silmissään. Wesley tiesi etteivät ne olleet aitoja, äidillä ja Ethelillä oli sama kyky itkeä halutessaan, kun nuo kokivat tulleensa loukatuiksi. Katse kohosi villasukkien peittämistä varpaista, kohdaten äidin pettyneen katseen. Miksi se oli aina hän johon tämä katse suunnattiin?
”Mutta se olisi ollut väärin. Sylviaakin kohtaan. Hän ansaitsee rakkautta.”
Ihan kuten kaikki. Hän, Sylvia, kaikki. Ei olisi ollut oikein että hän olisi kosinut naista vain odotuksien vuoksi, voimatta tarjota tuolle kuin platonista rakkautta. Ehkä hän vielä löytäisi sen ihmisen joka saisi hänet tekemään sen oikeista syistä. Vaalea aatelislady se ei ollut, mutta sillä ei selvästi ollut vanhemmille väliä.
”Ja ehkä rikas mies on enemmän mieleen.”
Sen sanominen oli virhe. Avokämmen tutustui pisamaiseen poskeen, äidin parahtaessa kuin loukkaantunut eläin. Poika ei voinut olla vakavissaan!
”Sinä olet varakkaasta suvusta, hyvätapainen ja hyvin kasvatettu, tai niin minä luulin! Minä todella toivoin että sinä ymmärtäisit sen, lopettaisit typerän haihattelun ja tekisit kuten sinun odotetaan tekevän! Me annoimme sinulle kaiken, mutta sinä et välitä! M-miten sinusta kasvoikin noin piittaamaton!”

Mies pyörähti levottomana sängyssään ja ponkaisi lopulta istumaan. Hän pyyhkäisi kostunutta poskeaan, tuntien hengityksensä kiivastuneen. Miksi aina hän? Oliko hän ollut todella niin surkea poika? Hän vilkaisi kelloa, joka kertoi ettei ollut vielä aamuyötä myöhäisempi aamu. Pää painui takaisin tyynyyn, mutta uni ei tosiaan hakenut häntä heti luokseen.
Oliko hän oikeasti toiminut väärin?
Ei. Jos hän olisi vanhempien painostuksesta kosinut Sylviaa, hän ei olisi koskaan tavannut Andromedaa. Hän olisi sitonut itsensä inhoamiinsa juhliin ja piireihin, joutunut elämään koko loppuikänsä vanhempiensa päätösvallan ja painostuksen alaisena. Nyt hän oli sanoutunut kaksi kuukautta sitten irti siitä kaikesta, voinut päättää lopulta omasta elämästään. Kuka häntä oli sen päätöksen jälkeen ymmärtänyt? Nainen jota hän oli kutsunut ystäväkseen jo vuosia sitten. Sylvia ymmärsi ne vaatimukset joita syntyperä toi mukanaan, ymmärtäen sen tilanteen johon Wesley oli jäänyt jumiin. Tuolta oli saanut korvaamatonta tukea ja ymmärrystä päätökselleen, kun muut eivät nähneet vaikeutta sen takana. Muille päätös näytti yksinkertaiselta, hänelle se ei ollut sitä.

Käsi nousi hipaisemaan poskea joka unessa oli ottanut osumaa äidin kämmenestä. Ei enää koskaan. Kukaan ei enää kutsuisi häntä kelvottomaksi, vaatisi tekemään oman mielensä mukaan. Hän oli täysin vapaa. Hän saisi mennä naimisiin tai olla menemättä, millaisen elämän he haluaisivatkaan Andromedan kanssa itselleen kasata.
Ennen kaikkea, hän olisi vapaa kasvattamaan oman lapsensa ilman isovanhempien tuomaa rasitetta. Nuo eivät saisi jalansijaa lapsenlapsensa elämässä, mahdollisuutta määräillä pienen ihmisen tulevaisuutta. Heillä oli kaikki hyvin. Kukaan ei koskaan saisi hänen lastaan itkemään, kutsuisi kelvottomaksi tai itsekkääksi. Tuo saisi turvalliset ja rakastavat vanhemmat, jos se vain heistä olisi kiinni.
Pieni Montgomery-Dalton ei joutuisi ikinä tuntemaan olevansa muuta kuin kovin rakas, kaikesta huolimatta. Myös Andylla oli huonot kokemukset omista vanhemmistaan, tai pikemminkin, kokemusta ei juuri ollut. He osaisivat toimia paremmin, tietäisivät paremmin. Hän ei edes osannut pelätä haastetta.

Keskiviikko 8. elokuuta 2018 – iltapäivä, Newcastle

Ei, minä teen ihan itse.
Miksi joskus piti olla niin helvetin mies?
Milloin se muka oli ollut hyvä idea?
Damnú air!
Artemis huokaisi ja asetteli maalatulle lastenhuoneen seinälle neutraalin sävyistä taulua. Seiniä kiertävä boordi oli jo aseteltu. Hempeän keltainen raita valkean ja harmaan väittämässä seinässä toi mukavasti iloa. Se sai huoneen jopa näyttämään lastenhuoneelta. Kalusteita huoneessa ei vielä ollut eikä varmaan tulisi olemaankaan ennen syyskuuta, mutta huone olisi pian valmis kalustettavaksi.
Pinnasänky, mukava nojatuoli, hoitopöytä, roskakori, pyykkikori, vaatekaappi... Olikojan siinä tärkeimmät? Tietenkin huoneessa olisi myös leluja ja lapsen tavaroita, mutta siinä olivat huonekalut. Myöhemmin hän haaveili huoneeseen parvisängystä, jonka alle saisi koulupöydän. Silloin jäisi enemmän leikkitilaa omaan huoneeseen ja ehkä asunto ei olisi leluilla miinoitettu kun lapsi olisi kahdeksan. Se lieni turha unelma, mutta kai isällä sai unelmansa olla? Pinnasängyn paikan he olivat sentään päättäneet ja siitä merkiksi katossa oli mobilelle oma koukku.
Mobile.

Se sai Artemiksen kääntymään ympäri. Deirdre oli löytänyt ne lapsuuskodin varastosta aiemmin ja nyt uutiset kuultuaan antanut laatikon Artemikselle. Mies nosti sen varoen tapetointipöydälle
pahvilaatikon. Hän avasi sen varovasti ja nosti pakkauspähkinöiden seasta vanhan, käsityönä tehdyn lasimobilen. Erilaiset värikkäät keinuhevoset heiluivat naruissa, saaden miehen hymyilemään.
Se oli kuulemma ollut pikkuvauvana hänen. Deirdren omassa oli ollut yksisarvisia ja sisko olikin ottanut sen kolmostensa huoneeseen. Hän huokaisi syvään, hymyillen samalla. Kapeat sormet keinauttivat varoen yhtä hevosta, joka jäi keinumaan hitaasti narunsa varassa. Mies suoristautui ja sitoi mobilen tukevasti paikoilleen koukkuunsa, arvioiden sopivan korkeuden kun pinnasänky olisi paikallaan.

Kaikki tuntui unelmalta. Tämä oli aivan uutta, heille molemmille. Kumpikaan ei ollut koskaan ollut tässä tilanteessa ja se sai perhosten sijaan pyörremyrskyn pyörimään vatsassa. Jouluna heillä olisi yhteinen lapsi. Ei ehkä Veronican kantama, mutta lapsi olisi silti sekoitus heitä kahta. Heidän parhaimmat ja pahimmat puolensa. Se ei ollut vain unelmaa tai haavetta vaan totisinta totta. Se oli vaikeaa uskoa, eikä hän voinut ajatella asiaa kovin kauan ilman vetistävää tunnetta silmissään. Onneksi Veronica ei ollut näkemässä hänen vetistelyään keskellä kalustusta odottavaa lastenhuonetta.
Olikohan outoa jopa odottaa niitä valvottuja yötunteja, kun saisi istua tässä huoneessa oma lapsi sylissään? Luultavasti. Valvominen ei houkuttanut ketään, mutta hän valvoisi miten monta tuntia tahansa heidän lapsensa eteen. Kunhan pieni vain olisi terve, muulla ei olisi väliä.
Hyvä on, jos saisi toivoa niin pieni prinsessa olisi oikein tervetullut. Artemis ei ollut varma osaisiko kasvattaa poikaa. Pieni Kyra Leigh Cavanaugh sen sijaan olisi oikein ihana pikkuprinsessa hänelle.

Torstai 9. elokuuta 2018 – aamupäivä, Haugh Lane, Hexham

Hilda huokaisi hiljaa, tuijottaen läppärinsä näyttöä. Moni piti sitä suorastaan ihmeenä että vintagen ja vanhanaikaisen sisustuksen keskellä elävä nainen edes omisti tietokoneen. Rehellisyyden nimissä, Hilda olisi suosinut kirjoituskonetta sen rauhoittavan äänen takia, mutta sillä kirjoitettuja papereita oli tuskallista skannailla sähköpostilla lähetettäväksi. Hän hymyili pehmeästi kun painoi lähetysnappulaa.
Hän ei ollut enää kovin kaukana mahdollisuudesta saada kirjansa julkaistavaksi. Jos hän saisi sen julkaisuun, kirja tulisi ulos ennen joulua. Se olisi paras mahdollinen joululahja, enää pieniä silauksia vaille valmis. Hänen henkilötarinoidensa kokoelma ja niiden pohjalta tehdyt tutkimukset julkaistaisiin yksissä kansissa. Se tuntui melko uskomattomalta. Että työ palkittaisiin tällä tavoin. Ei hän ollut koskaan uskonut siihen, mutta nyt... Siitä tulisi mitä luultavimmin totta. Se oli upeaa. Koulun alkuun oli vielä kuukausi, hän ehtisi selvittää nämä asiat ennen sitä. Sitten hän voisi keskittyä täysin oppilaisiinsa, mikä tuntui jälleen mukavalta ajatukselta. Vaikka Hilda oli ujo ja hiljainen, hän viihtyi luokan edessä opettamassa nuoria, toivoen että joku noista innostuisi historiasta kuten hän oli nuorena innostunut. Se oli aina mukava ajatus ja joskus sellainen vahinko jopa oli käynytkin.

Sitten taas oli henkilökohtainen elämä, jossa ei ikinä ennen ollut ollut ryppyjä. Nyt siinä oli ollut niitä senkin edestä, mikä oli miltein naurettava ajatus. Miten hänen elämässään saattoi olla ongelmia, kun hänellä ei juurikaan ollut elämää?
Pian alkaisi myös kuoroharjoitukset, mikä hymyilytti. Tosin, Nathanista tulisi kyseltävää. Hän ei tiennyt odottiko sitä vai pelkäsikö sitä. Oli pelottava ajatus että hän voisi edes sanoa seurustelevansa.
Saattoiko hän sanoa niin?
He tapailivat toisiaan, Nathan vietti täällä öitä, he eivät tapailleet muita (se oli lähinnä ongelma vain Nathanin kanssa) ja heillä oli... läheisyyttä, jos sen niin saattoi sanoa. Ajatuskin kuumotti poskia. Olisi ehkä ollut reilua sanoa, edes jälkikäteen, mutta se tuntui turhalta. Ei se ollut niin iso asia! Se ei muuttanut häntä ihmisenä. Paitsi sen lääkäriajan muodossa, kun hän pyysi itselleen jotain ehkäisyä nykyisen rinnalle. Hän ei halunnut tosiaan vahinkolasta. Siskoksista se oli Bex joka voisi saada vahinkolapsen, ei hän. Ehei, Hilda oli vastuullinen aikuinen, joka piti huolta siitä että saisi jälkikasvuo korkeintaan avioliitossa, kun olisi mies, omakotitalo, piha, valkoinen aita ja koira.

Jos sellaista hetkeä ikinä tulisi. Heillä oli mukavaa Nathanin kanssa, mutta kuka tiesi jos tuo ei olisi naimisiin menevää tyyppiä tai haluaisi koskaan lapsia? Hän voisi elää ilman, mutta oli ajatellut elämäänsä joskus oman perheen. Mieluiten sellaisen, jossa ei olisi vain kissoja, niin kovasti kuin hän kissojaan rakastikin.
”Olisiko päiväruoan aika? Kiskis, tulkaas tänne.”
Maukuva kulkue seurasi naista hännät pystyssä yläkerrasta keittiöön, pyörien jaloissa ja pöydällä kuin suurtakin nälänhätää kärsineet, rääkätyt kissaeläimet.
”Niin, kyllä, te saatte. Anteeksi, äiti unohtui kirjoittamaan.”
Hilda laski kupin jokaisen kissan eteen, unohtuen rapsuttamaan Cookieta, että se keskittyisi omaansa eikä alkaisi sinkoilla muiden kupeilla.
”Nathan tulee illalla. Voisitteko sitten olla viemättä sukkia? Ja Oreo, ei ollut kiva kun pissasit Nathanin kenkään.”
Miehen lisääntynyt läsnäolo aiheutti vastustusta, kun tuo omi kissojen henkilökohtaisen jumalattaerin ja palvelijan makuuhuoneen oven taakse silloin tällöin.