[Y] Even miracles take a little time

Lauantai 11. elokuuta 2018 – ilta, Hexham

Maaseudun eduksi oli myönnettävä, että oli pitkästä aikaa ihanaa ajaa autolla. Lontoossa Royce oli lähinnä koristeena, harvoin silla tuli mihinkään lähdettyä. Täällä hän saattoi nauttia luksusautosta usein ja kaikessa rauhassa, pieniä maanteitä pitkin ajellessaan. Sitten taas, millaisessa paikassa ei saanut helposti kiinalaista kotiin? Siis, kelvollista kiinalaista? Hitto soikoon, piti ajaa Newcastleen asti. Muriel oli kyllä mutissut jotakin Hexhamin hyvästä paikasta, mutta sanottakoon vaikka niin, että Samuel ei luottanut sen ravintolan... mihinkään, hygieniasta alkaen. Tuntui joskus siltä että Lontoossa oli ollut enemmän arvostamisen arvoisia seikkoja kuin hän oli ajatellutkaan. Kaikkeen silti kyllästyi, suurimmalta osalta pohjoinen tuntui tervetulleelta vaihtelulta.

Aina siihen sekuntiin asti kun piti tehdä äkkijarrutus tietä ylittävän valtavan lammaslauman takia. Ei helvetti.
Jotenkin toinen käsi irtosi automaattisesti ratista pitämään pelkääjän paikalla olevia ruokia pystyssä. Lojaaliudesta rakasta, siistiä Rolls Roycea kohtaan ja myös puhtaasti siitä syystä että Muriel ei hyväksyisi paluuta ilman ruokaa eikä hän ollut ajamassa takaisin. Hän huokaisi raskaasti ja katseli edessä palloilevaa eläinlaumaa.
Hyvä on, pohjoinen tuntui tervetulleelta vaihtelulta, mutta oikeasti. Eikö Walesin pitänyt olla se paikka jossa oli lampaita järjetön määrä? Hän huokaisi syvään, pudistellen päätään. Ehkä hän asui tietämättään yhdellä suurella farmilla, jonka valehdeltiin olevan kaupunki. Miten hän koskaan saisi tuotua Newcastleen elämyksiä ja hienoa ruokakulttuuria, kun se oli keskellä maaseutua jossa lampaat tukkivat tien? Miten sellaiset, yksinkertaiset ihmiset osaisivat arvostaa suuria elämyksiä, makuja maailmalta, upeaakin upeampaa miljöötä? Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, Muriel esimerkiksi oli nähnyt maailmaa. Mutta miten paljon muka täältä löytyisi maailmaa nähneitä, korkeakoulutettuja ja kulttuuria rakastavia ihmisiä?

Se oli rumasti ajateltu.
Elitistinen snobi, Muriel olisi sanonut. Hän olisi nauranut ja todennut olevansa snobi ylpeydellä. Hän oli perustanut elämäntyönsä sille että oli snobi ruoan suhteen. Se tarttui väkisin muillekin osa-alueille elämässä. Hän huokaisi syvään ja pudisteli kevyesti päätään. Miten kauan saattoi mennä yhden tien ylittämiseen? Saakelin villahousut, vauhtia nyt. Kotona oli raskaana oleva monst-- nainen, joka kaipasi jo nälkäisenä ruokaansa. Mikään ei ollut kauheampaa kuin nälkäinen Muriel.
Paitsi raskaana oleva nälkäinen Muriel.
Se oli helvetin tapa rangaista Samuelia siitä yhden yön ilosta Lontoossa. Mitäs oli ollut vastuuton, sellaista sattui sitten. Tuli lapsia, hitto soikoon. Ei lapsessa mitään pahaa, ensijärkytyksen jälkeen, mutta kamala nainen oli varmasti jokin Danten helvetin salaisesta kahdeksannesta tasosta esiin möyrinyt demoni, jolla kidutettiin kaikista syntisimpiä jo noiden vielä tallatessa maan päällä.
Vihdoinkin lampaat siirtyivät.

Kaasua melko reilusti ja kohti kotia. Samuel kuulosteli hetken autossa. Ainakaan Muriel ei hyökännyt ovelle vastaan, kuin malttamaton hirviö, joka oli. Kovin rakas, mutta hieman raivoisa juuri nyt. Hän astui ovesta sisään ja huomasi syyn.
Muriel nukkui.
Siinä hän seisoi. Suuri Samuel Locksley, Newcastlesta vaivalla haettu kiinalaisen paperikassi sormissaan. Suuren lammaslauman vaelluksestakin selvinneena, vain yksi kysymys mielensä päällä.
Voisiko naisen herättää ruoan takia vai ei?

Maanantai 27. helmikuuta 2017 – 22.34, Hexham

”Saa ottaa, Sergei.”
Snautseri upotti päänsä ruokakippoon kehotuksesta. Ainakin jotkin asiat alkoivat mennä snautserin jakeluun vain parin kerran jälkeen. Ruokailutilanne oli yksi niistä. Hän kaatoi olohuoneeseen kuljettuaan itselleen pienen tilkan viskiä. Valmennukset olivat vieneet voimia. Myös elämäntilanne verotti oman osansa. Mitä ihmettä hän oikein tekisi sen naisen kanssa?
He olivat juuri viettäneet muutaman päivän Espanjassa, palanneet edellispäivänä. Mieli teki silti laittaa jo viestiä milloin he voisivat nähdä, mutta Veronicalla voisi olla eriävä mielipide. Nainen jaksoi muistuttaa siitä että he pitivät hauskaa. Johtuiko se sitten vain siitä että Veronica oli epävarma eikä halunnut muita lähelleen vai siitä että hän oikeasti kelpasi vain hauskanpitoon?
Mies pyöritteli viskiä lasissa ja katseli pyörrettä lasissa. Ei hän tiennyt mitä asian suhteen tulisi tehdä.
Ongelma oli siinä, kun hän halusi tehdä jotakin.

Enemmän kuin mitään, hän halusi saada selvyyttä tähän osaan elämäänsä. Toki tuleva matka tarjoaisi loistavan tauon kaikesta arkisen ajattelustakin, ehkä se selkeyttäisi myös välejä Veronican kanssa. Mies hiveli puhelinta sormissaan, purren huultaan. Tekstiviestin lähettämisen sijaan hän päätyi kaatamaan toisen paukun viskiä itselleen.
Kaikista maailman naisista juuri tämä.
Artemis, nyt helvetti, miksi?
Koska Veronica ei ollut kuka tahansa nainen.
Tuo oli ylpeä, tyylitajuinen, laatutietoinen, kaunis, kypsä, oppinut, kaunis, viisas, suorastaan nerokkaan nokkela... Mistä mies ei olisi pitänyt?
Ah, siitä että Veronica oli helvetin vaikea. Se oli ehkä ainoa ja pitkä miinus naisessa, joka valitettavasti oli tainnut tehdä itselleen enemmänkin tilaa irlantilaismiehen mielessä ja sydämessä. Hän olisi todella halunnut selvittää asian, mutta englantilaisnainen ei ollut se ihminen jonka kanssa varsinaisesti halua istua alas puhumaan tunteistaan. Pahimmassa tapauksessa hän tulisi revityiksi riekaleiksi, eikä muutenkin mielenterveydeltään kovin hauras mies kaivannut kovasanaisen torjunnan aiheuttamaa sydänsuruas.

Hetkinen, mihin sekin viski katosi?
Artemis oli varma ettei ollut juonut sitä, mutta muitakaan vaihtoehtoja. Sergeikin nuoli lähinnä ruokakuppiaan antaumuksella puhtaaksi. Ainakin hänellä oli seuranaan alati tuikea koira, jos ei mitään muuta. Veronica ei ollut varsinaisesti vakuuttunut hänen hankinnastaan, mutta mies kaipasi seuraa niiksi yksinäisiksi illoiksi kun he eivät pitäneet hauskaa, naisen sanojen mukaan.
Ei, hän ei saanut aikaiseksi lähettää viestiä Veronicalle edes sen kolmannen viskipaukun turv in. Sen sijaan hän yritti keskittyä mustavalkoiseen elokuvaan, melko tuloksetta sitäkin. Ei hän osannut keskittyä mihinkään, kun mieli palasi väkisin Espanjaan. Hän oli nauttinut aivan liikaa kisamatkan varjolla suoritetusta minilomasta Veronican kanssa. Kun olikin pitänyt mennä mieltymään tuon seuraan.
Ja lopulta sitten sortumaan siihen tekstiviestiinkin. Ei tämä voinut olla todellista. Seuraavan tapaamisen sijaan hän päätti kuitenkin kysyä naisen palautumisesta arkeen. Se lieni vähemmän tulenarka aihe, ainakin toivottavasti. Tavallista rupattelua, ei sen enempää.
Voi kun hän vain olisi tiennyt tulevasta, niin hän ei olisi huolehtinut tästä.

Keskiviikko 1. syyskuuta 2004 – 07.45, Newcastle

”Ei ole hätää. Sinulla se täytetty lappu opettajalle ja muistat numeroni ulkoa?”
Pitkäksi venähtänyt teinipoika oli kumartunut siskonsa puoleen tuon koulun edessä, hymyillen pehmeästi. Kukaan ei ollut tänään huolehtimassa Rooroota kouluun. Isä oli töissä, äiti keskittyi isoveljeen, kuten aina. Helia oli siis aamulla ottanut tehtäväkseen herättää siskon, pakata tuon koululaukun, huolehtia tuolle puhtaat vaatteet ylle ja saattaa tuon koululle.
Ihan vain että hän olisi varma siitä että Roo oli koulussa.
”Hyvä. Ja se raha? Mene koulun jälkeen kahvilaan odottamaan, syö siellä välipalaa ja tee läksyjä tai jotakin. Minä tulen kahden tunnin kuluttus hakemaan kun pääsen myöhemmin, ok?”
Oli ehkä typerää antaa niin selvät ohjeet esiteinille pikkusiskolle, mutta Helia halusi. Roon olisi turha mennä kotiin, ei kukaan siellä kaipaisi. Kahvilassa tuolla voisi sentään olla mukavaa, siellä sai käyttää tietokonettakin. Puhumattakaan sitten siitä että sieltä löytyisi jotain mieleistä syötävää.

Hän kumartui halaamaan siskoaan, vapauttaen kiemurtelevan ja nurisevan esiteinin otteestaan. Pian siskon päälaki katosi muiden lasten sekaan. Helia ehtisi hölkäämällä omalle koululleen oikein hyvin, jos pistäisi töpinäksi. Ohikulkijat katsoivat häntä hölmöstä, kun luonnottoman pitkä kuusitoistavuotias hölkkäsi kohti omaa kouluaan puoleen selkään yltävät mustat hiukset letillä heiluen. Tai sitten nuo yrittivät päättää oliko hän tyttö vai poika, sitäkin hän oli saanut kuulla.
”Montgomery, ehdit juuri ja juuri ennen nimenhuutoa. Tuolla on vapaa paikka, istu sinne.”
Viime vuodesta tuttu opettaja viittasi hänet luokkahuoneessa istumaan, saaden kevyesti hengästyneeltä pojalta pikaisen hymyn. Helia istui pulpettiin hieman vaivalloisesti ja tuskastuneena. Ne olivat auttamatta väärän kokoisia hänen pituiselleen, mutta valitusta ei oikein otettu vakavissaan.
Taas alkaisi kesäloman jälkeen yksi lukuvuosi äidin nimikirjoituksia väärentäen ja siskosta huolehtien. Harmi ettei hän saanut mitään tunnustusta siitä, siitäkin huolimatta että oma pää ei tuntunut olevan entisensä. Hän oli joskus kovin poissaoleva, ei aina muistanut mitä oli ollut tekemässä, tunnisti vieraita ajatuksia. Ne eivät voineet olla hänen, mutta miksi muuten ne olisivat hänen päässään olleet?
Kukaan ei antaisi hänelle sankarin viittaa siskon ja itsensä kasvattamisesta. Joskus hän mietti pitäisikö kertoa totuus koulussa aikuisille, mutta epäili ettei se johtaisi mihinkään.

Maanantai 13. elokuuta 2018 – ilta, Hexham

Sadekuuro oli sitten tehnyt kivan sotkuisen keitoksen kuraa, oksia, lehtiä ja siitepölyä. Eihän se muuten olisi haitannut, mutta iltalenkille rusakosta innostunut Sybil oli loiskahtanut sinne koko karvaisessa komeudessaan. Jonathan oli ollut nyreissään jo laumanvartijan päätöksestä hilpaista rusakon perään, mutta liejuisen koiran taluttaminen kotiin oli viimeistään saanut miehen nyrpistämään nenäänsä. Pahimmat hän oli siistinyt koirasta puutarhaletkulla, tullen sitten jatkamaan työtä yläkerran kylpyhuoneeseen.
Ainakin Bea oli edes hymyillyt. Se ei ollut kestänyt kauan, mutta pienen hetken naisen oli saattanut kuvitella olevan huvittunut. Amandan katoamisesta alkoi olla kymmenen päivää ja huoli painoi naista, joka samalla koetti jaksaa suunnitella heidän häitään. Siihenkin oli alle kuukausi kun he menisivät naimisiin. Ajatus kouraisi miehen vatsaa, saaden iloinen jännityksen pulpahtamaan vatsassa. Se riemu ei kestänyt kauan, kun kihlatun kadonnut siskontyttö tunki takaisin mieleen.
Ajatusketjun katkaisi etelä-venäläisen tyytymätön urnutus.

”Sybil, älä katso minua noin. Isi ei voi sille mitään että teit tyhmästi. Nii-in, ihan oma moka oli nyt.”
Mies leperteli koiralle nauraen, silitellen laumanvartijakoiran märkää niskaa. Pitkäturkkista koiraa ei voinut pestä ilman hoitoainetta, jos sen halusi vielä saada kuivaamisen jälkeen selvitettyä mahdollisimman helpolla. Ainakin Johnny tiesi mitä hän tekisi loppuillan.
Saatuaan hoitoaineen huuhdeltua pois, hän kaivoi turkkiföönin kaapista. Hän kuuli kynsien rapinan alakerrassa, kun Pomona erehtyi jälleen kerran luulemaan fööniä imuriksi. Se varmasti haki turvaa Beasta, joka oli jäänyt sohvalle tuijottamaan tyhjästi sitä surusilmäistä julkkiskokkia, vatsaansa silitellen, Hömppäreality tuntui nyt olevan Beatrixin pako todellisuudesta. Olkoonkin että ajatuksiin eksymisen syy oli kamala, hän ei voinut olla hymyilemättä katsoessaan rakastamaansa naista yhteisen kodin sohvalla, silitellen pyöristynyttä vatsaansa. Heidän pieni poikansa kasvoi, oli edelleen terve ja voi hyvin. Ehkä he voisivat tosiaan kaikesta huolimatta saada terveen lapsen. Sitä hän ainakin toivoi.

”Et mene mihinkään! Sybil! Senkin takkuturkkinen liikkuva lattiatalja, tule tänne!”
Suuri koira livisti ketterästi kuivauksen jälkeen isäntänsä näpeistä vain karstan näkemisestä. Johnny ravasi portaat alas ja koppasi kiinni koiran kaulapannasta, istuen olohuoneen lattialle. Siinä oli hyvä karstata koiraa siistimmän näköiseksi, vaikka huomenna se näyttäisi jälleen enemmän tai vähemmän katurakilta, kuten aina. Hän vilkaisi Beaa silloin tällöin, tarjoten naiselle lohduttavaa hymyä.
Ehkä hetken ajan hiljainen läsnäolo parasta mitä hän saattoi rakkaalleen tarjota.

Tiistai 3. elokuuta 2004 – iltapäivä, Den Hout, Alankomaat

Kaunis kesäpäivä hevostilalla oli kannustanut viisivuotiaan tytön ulos. Amanda oli hilpaissut heti aamiaisen jälkeen ulos, äitinsä ja isänsä lähdettyä johonkin aamupäiväksi. Hän etsi itselleen kolmipyöräisensä, mutta vilkaisi isovanhempien viikko sitten hankkimaa isojen tyttöjen pyörää, ilman apupyöriä. Amanda, sillä ei sitten ajeta ilman kypärää ja aikuisia, ettei satu.
Mutta jos hän laittaisi kypärän, se olisi sama asia, eikö?
Amanda työnsi kypärän ruskeiden hiusten peittämään päähänsä ja otti kolmpipyörän sijaan sen isojen tyttöjen pyörän. Hän halusi harjoittella nyt ja jos hän ei menisi hevosten lähelle tai pihatielle jossa saattoi kulkea autoja, kaikki olisi hyvin!

Tomerin ottein tyttö talutti pyöräänsä hetken matkaa kauemmas talosta, vilkaisten sitten taakseen. Mummo ei näkisi, joten kaikki oli hyvin. Varoen hän nousi pyörän selkään, hymyillen leveästi. Jos hän oppisi ajamaan tällä ennen Englantiin lähtöä, hän pääsisi pyöräretkelle Julianin ja Ellenin kanssa. Nuo olivat luvanneet. Bea ei kuulemma uskaltanut lähteä, mutta tuo oli eilen antanut hänen tervehtiä varsoja laitumella pitkän tovin.
Hän nosti toisen jalan polkimelle, laskien äkkiä takaisin alas. Sitten hän keräsi rohkeutensa ja polkaisi uudella yrityksellä pyörän liikkeelle. Hän pysyi pystyssä! Pikkutytön suusta pääsi naurunsekainen riemunkiljaisu. Hän pysäytti pyörän melko hallitusti muutaman metrin päässä, kääntäen pyörän ympäri jalat tukevasti maassa. Sitten sama kohti mummolarakennusta. Hetkinen, vauhti kiihtyi liikaa. Alkoi pelottaa ja kädet täristä soralla ajaessa. Amanda kiljaisi, tuntien miten pyörä katosi alta. Sora raapi ihoa rikki kesämekon paljastamista jaloista ja käsistä. Kirveli ja itketti kun sattui. Kauempaa kuului juoksuaskelia, saaden tytön jo valmistautumaan kunnon läksytykseen. Sitä ei tullut, vaan huolestunut kysymys siitä sattuiko pahasti.

Amanda nosti katseensa ja näki kypärän lipan alta enonsa kasvot. Hän näytti verisille naarmuille raappiutuneita käsiään, nostaen niiskuttaen mekon helmaa. Polvissa oli isommat vekit, mitkä todella sattuivat. Tultuaan nostetuksi syliin hän riisui kypärän päästään.
”A-anteeksi, t-tiedän etten olisi saanut a-ajaa...”
Tyttö nikotteli. Olisi pitänyt totella mummoa.
”M-mutta halusin vain sinne pyöräretkelle pian kun ä-äiti sanoi että lähdemme ehkä jo perjantaina eikä v-vasta ensi viikolla.”
Tietenkin Wendy sanoi niin. Nainen halusi kiusata viisivuotiasta tytärtään kaikin mahdollisin tavoin. Tuo tiesi miten tyttö odotti pientä pyörälenkkiä, jolle oli luvattu ottaa eväät mukaan.
Huutoja ei tullut. Ei pahaa sanaa, ei kiukkua. Hän sai haavat puhtaiksi ja Julian jopa laittoi siihen niitä papan tuomia prinsessalaastareita. Ne tuntuivat vievän pahan mielen pois ja kipu unohtui.

”Mitä täällä tapahtuu?”
Naisen ääni sai Amandan jännittymään siinä keittiön saarekkeella, jolle hänet oli laskettu istumaan. Hän ei uskaltanut liikkua, katsellen kesäsandaaleista vilkkuvia varpaitaan. Hän niiskaisi, pyyhkäisten poskea nopeasti. Äiti ei jaksanut itkua. Nyt huutoja ei tullut, mutta hän tiesi että ne tulisivat kun eno katoaisi ratsastamaan.
”K-kaaduin pyörällä...”
”Sanoinko ettet saa ajaa sillä? Sanoin! Hiton kakara, voisitko sinä joskus kuunnella? Häivy silmistäni hetkeksi, senkin kuriton pentu. Me lähdemme perjantaina kotiin, kun sinä et enää ymmärrä yksinkertaisiakaan ohjeita!”
Onneksi hän pääsi talliin mukaan. Beatrix antoi katsomoon pillimehun, kun huomasi surkean tytön maneesin katsomossa seuraamassa aikuisten ratsastusta.

Maanantai 13. elokuuta 2018 – iltapäivä, Rosings Park, Slaley

Emily vilkaisi Copperia hymyillen. Pari viikkoa. Sitten hän olisi isolla radalla, uuden hevosen kanssa. Hän rapsutteli hevosen säkää hetken kun oli heittänyt satulan sen selkään. Hän kiristi satulavyön hitaasti, vetäen sitten kypärän päähänsä. Maanantai oli hyvä aloittaa kunnon valmennuksella Copperin osalta. Sitten hän saattaisi ratsastaa nuoret itsenäisesti läpi ja voisi kadota sitten kotiin, valmiiseen ruokapöytään. Hän hymyili leveästi, purren kevyesti huultaan.
Kentällä nainen ponkaisi itsensä hevosen selkään, keräten Copperin tuntumalle. Kerrankin ruuna tuntui hyvältä, kulkien tahdikkain askelin, korvat hörössä eteenpäin.
”Hieno poika.”
”Sehän ei näytä laamalta!”
”Caloun pää kiinni!”
Pirun amerikkalainen junnuvalmentaja kun kävi soittamassa suutaan huvikseen kentänlaidalla. Epäilemättä tuo oli kyllä notkunut alunperin juttelemassa Ginan kanssa jostakin.

Sehän näyttää jo kilpalaamalta.
Emily ei tosiaan tiennyt mikä kilpalaama oli, mutta hän naureskeli termille vielä silloinkin kun ohjasi Copperin valmennuksen jälkeen tallin pihasta polulle. Ehkä se liittyi siihen että viime viikolla Copper oli esitellyt kovin laamamaisia elkeitä kouluvalmennuksessa Ginan silmien alla. Ehkä nyt sitten tuo oli ollut naisen tapa sanoa että nuori hevonen oli niin valmis Burghleyyn kuin se nyt vain saattoikaan olla.
”Pitäisikö meidän kertoa äidillesi tästä kommentista?”
Nainen jutteli ruunalle huvittuneena, saaden pärskähdyksen vastaukseksi. Ehkä se oli ei. Copper tuskin haluaisi omistajansa kuulevan sellaista tai sitten se nimenomaan olisi istunut hevosen huumorintajuun ja se olisi ollut ylpeä saamastaan kehusta. Sitä ei voinut tietää, kun oli kyse Copperista. Se oli niin omalaatuinen eläin.
”Pitäisikö meidän lähettää video ja näyttää että osaat laskea?”
Tai siis, tunnisti sanat yksi, kaksi, kolme ja neljä. Hän oli käyttänyt suuren visionäärin liiallista energiaa johonkin, krhm, hyödylliseen ja opettanut ne hevoselle. Kun ei muutakaan tekemistä ollut. Hups.

”Pian kuule mennään sellaisiin kisoihin ettet tiedäkään. Sellaisiin missä isot pojat käy. Oletko hieno iso poika?”
Pärskähdys ja vimmattua nyökyttelyä. Ehkä hevoset ymmärsivät mutta he eivät vain ymmärtäneet ihmisinä niiden vastauksia. Ajatus hymyilytti. Voi kunpa hevoset eivät ymmärtäisi ihan kaikkea mitä niille puhui, vaikka toisaalta, ne eivät voisi kennelkään kannella. Se oli hyvä.
”Haetaan sinulle hyvä pohja alle ja saat sitten sulatella asiaa kaikessa rauhassa pienissä laamanaivoissasi ensivuoteen. Sitten kilpaillaan kuule tosissaan arvokisakokemuksesta, mussukka.”

Tiistai 14. elokuuta 2018 – 23.56, Heighley Street, Newcastle

Keskeltä painajaista nainen ponkaisi istumaan.
Pelkkä käden laskeminen vierelle kertoi ettei se ollut totta. Lawrence ollut kävellyt ulos hänen elämästään kuten siinä painajaisessa. Miriam hymyili pehmeästi, kurottautuen ottamaan silkkisen aamutakkinsa pienen koristejakkaran reunalta. Hän kietäisi sen kehonsa suojaksi, astellen keittiöön ottamaan juotavaa. Hän laski vettä hanasta lasiin, ottaen muutaman kulauksen vedestä ennen kuin kaatoi viimeisen lirun lavuaariin. Vesilasi sai jäädä sen viereen. Hän vilkaisi ikkunasta ulos, pimeälle kadulle. Kaupunki nukkui ja niin hänkin ajatteli tehdä. Miriam kipaisi vielä vessan kautta, kuullen Cocon kynsien rapinan makuuhuoneesta.

Pieni koira tuli kallistelemaan päätään makuuhuoneen ovelle, katsellen naista kummissaan. Miksi ihmisäiti oli hereillä tähän aikaan. Kun Miriam istui sängylle, se nitkahti myös pienen villakoiran painosta. Tosin, sen sijaan että Coco olisi tullut tervehtimään häntä, se meni kuopaisemaan Laurien huulia. Miriam tyrskähti, pudistellen sitten päätään.
”Hyi, ei noin saa tehdä. Nyt herätit sitten isin. Niin, onko kiva?”
Nainen mutristi huultaan koiralle, laskien tuon salan sängyltä. Julmasti herätetyn Laurien huulille hän painoi suukon, hymyillen hellästi.
”Nuku vain. Kävin juomassa, ei mitään hätää. Coco hämmentyi.”
Hän vinkaisi kun tuli kaadetuksi sängylle. Ilmeisesti aikaisin nukahtaminen oli käynyt enemmän disconokosista kuin varsinaisista yöunista.

Täällä oli hyvä olla.
Juuri tässä näin, tämän miehen kanssa. Hölmö kun oli pelännyt kaikesta puhumista. Kaikki olisi ollut paremmin jos hän olisi puhunut heti, eikä antanut Tabbyn räjäyttää kaikkea. Nainen nauroi pehmeästi, miltein kehräsi tyytyväisenä. Hän oli oiken tyytyväinen, jos tarkkoja oltiin. Lawrence tosiaan tiesi miten viedä painajaiset pois, vaikka hän ei ollut edes maininnut niistä. Olo oli mitä mukavin ja lopulta hän vaipui miehen kainalossa kovin levolliseen uneen, vakaana aikomuksena hyvittää tämä aamulla.

Lauantai 25. elokuuta 2018 – aamu, Durham

”Amelia, kultapieni pesusieni, äidin pitäisi--”
Kun nainen oli muuttamassa tytön asentoa sylissään, tyttövauva antoi upean demonstraation terveistä, ilmeisen tilavista keuhkoistaan. Matthew peitti teatraalisesti korvat käsillään, Teddy oli suihkussa. Seuraavaksi olisi ollut hänen vuoronsa, mutta Gabrielle alkoi olla valmis luovuttamaan. Mitä sitten jos hän olisi kuopuksen ristiäisissä yöpaidassa, sängystä nousseena ja meikittä? Jos Amelia isompana kehtaisi arvostella, hän toteaisi että tyttö voisi syyttää aivan itseään siitä ettei äiti näytti siltä, eikä sievältä ja laittautuneelta kuten isoveljen ristiäiskuvissa. Hän alkoi olla valmis siihen päätökseen. Vielä pitäisi laittaa koti hyväksi.
Aluksi ristiäiset oli pitänyt järjestää Sheffieldissä, mutta tytön synnyttyä oli ollut pian selvää ettei tuon kanssa haluaisi matkustaa mihinkään, jos ei olisi pakko. Gabrielle huokaisi syvään, miltein kiukkuisena. Matthew katosi leikkimään huoneeseensa. Alkoi itkettää.
”Mikä sinun on? Tyttörakas, kerro äidille, mikä sinun on? Äiti tekee ihan mitä haluat, kunhan olet hetken isän sylissä tyytyväinen ja hiljaa. Kultapieni, ole kiltti.
Onneksi Veronica oli luvannut tulla ajoissa, että he saisivat apua. Sheffieldistä tuleva John taas oli luvannut olla yötä ja auttaa sunnuntaina siistimisen ja muun kanssa.

Luovuttaneena tuore kahden lapsen äiti lysähti istumaan sohvalle. Sekään ei sopinut pikkuneidille, vaan piti seistä ja keinuttaa tuota kevyesti. Gabrielle pyyhkäisi pikaisesti poskeaan, vilkaisten yläkerrasta alas tulevaa Teddyä.
”Ota kiltti Amelia ja mene ajelemaan kunnes Veronica tulee? En minä kestä, hänelle ei kelpaa mikään.”
Tuurilla tyttö edes nukahtaisi auton hurinaan, mutta kotona tuo ei selvästi aikoisi asettua tai käyttyä. Hän ojensi tytön tuon isälle ja katosi ylös. Hän kurkkasi taaperon huoneeseen, hymyillen palikoilla leikkivälle pojalleen.
”Kulta, tuletko kylppäriin leikkimään veneillä? Tule.”
Hän saisi olla rauhassa suihkussa jos Matthewille laittaisi lattialle pieneen vatiin vettä leikittäväksi.
”Isi menee ajelemaan, niin sinä saat auttaa äitiä juhlien kanssa.”
Tällä puheella kotiinjääminen oli helppo myydä taaperolle. Matthew tuli kiltisti kylpyhuoneeseen ja istui pelkässä vaipassa lattialle leikkimään.

Kun ulko-ovi kuului kolahtavan kiinni, Gabrielle huokaisi syvään. Hän saattoi hengittää kun Amelia ei ollut kotona, sillä kun tyttö oli kotona ja kitisi isänsä sylissä, hän kiirehti ja tunsi olonsa syylliseksi. Hän huudatti lasta oman mukavuutensa takia, rentoudu siinä sitten!
Miksi nuoremman lapsen piti olla niin vaikea? Aivan yhtä rakas, mutta muiden suloisena pitämä tyttölapsi oli kyllä kaikkea muuta kuin suloinen ja hyväntuulinen enkeli, jota isoveljensä oli ollut ja oli edelleen. Suihkuverho siirtyi ja Matthew näytti äidilleen ylpeänä murskatulla kylpypommilla lastattua muovilaivaa.
”Voi rakas. Laitetaan se tänne niin se on sitten kylpypommilaiva kun on kylpy illalla? Jooko? Kiitos.”
Mistähän Matthew oli edes saanut niitä, tai ei, halusiko hän edes muka tietää? Ei.

Keskiviikko 1. syyskuuta 2010 – iltapäivä, Cambridgen yliopiston biokemianlaitos, Cambridge

”Dalton!”
Wesley kääntyi kuullessaan tutun äänen, pidellen luentomateriaaleja sormissaan. Hän oli menossa seuraamaan vierailijaluentoa piakkoin, mutta ei ihan vielä. Intohimoa opiskeluun ei tuntunut olevan, mutta sillä ei tuntunut olevan väliä. Ei hänen perheessään, hänestä vain haluttiin tieteen alalle uskottava nimi, maineikas sellainen, kun hänellä kerran oli päätä siihen.
”Mitä?”
”Tule katsomaan, löydettiin jotain siistiä sen tutkimuskurssin näytteestä!”
Mies huokaisi ja kääntyi kannoillaan, astellen kohti laboratorion ovelle. Hän astui sisään ja tuli ohjatuksi suoraan mikroskoopin luo. Hän nojautui katsomaan, pudistellen päätään.
”Onhan!”
Opiskelutoveri vänkäsi vastaan, katsoen itse. Wesley vain pudisteli päätään, lähtien labrasta samaa tietä kuin oli tullutkin.

Kulkiessaan hän kiinnitti enemmän ja enemmän huomiota siihen, että olisi paljon mieluummin ollut miltein missä tahansa muualla. Hän huokaisi syvään, pysähtyen käytävälle. Hän oli miettinyt tätä jo aiemmin ja nyt hän toteuttaisi sen. Mies kääntyi kannoillaan uudelleen, lähtien kohti opiskelijatoimistoa. Siellä hän katseli paperilokerikoita, naksutellen kielellä kitalakeaan. Hän ei tekisi mitään A-rivistöillä jos ei tuntisi tekevänsä oikeaa työtä. Hän kaipasi intohimoa työtään ja opiskelujaan kohtaan, vaikka sitä ei ehkä olisi ujosta miehestä oppinut.
Siinä.
Eropaperit.
Wesley otti lokerikosta päälimmäisen paperin, istui alas odotustilassa ja alkoi täyttää. Hän ei aikoisi enää palata yliopistoon, ei tälle osastolle ainakaan. Hän ei kokenut siinä olevan mitään mieltä. Hänestä ei tulisi syövän parannuksen keksijää, ei suurta tiedemiestä, ei sitä joka ratkaisisi maapallon ja väestön biologiaan liittyviä polttavia ongelma.
Hän halusi tehdä töitä eläinten kanssa. Sitä hän oli aina halunnut. Hän otti vielä kirjekuoren ja sujautti paperin sinne, kirjoittaen siihen päälle omat tietonsa. Se postilaatikkoon ja sitten kohti ulko-ovea.
Vanhemmat eivät olisi tyytyväisiä, mutta hän olisi ainakin vapaa.

Perjantai 16. lokakuuta 2009 – 16.55, Durham University Library, Durham

”Neiti, kirjasto menee kiinni viiden minuutin kuluttua.”
”Minä menen aivan koht-”
”Neiti, olen sanonut neljästi. Nyt, ettei tarvitse soittaa vartijaa.”
Kirjastonhoitaja vetosi viimeisen kerran, hieman tiukemmin. Hilda nousi ylös miltein kiireellä, pakaten tavaransa. Hän asteli pienet korot kopisten ulos, vetäen takkia kiinni vasta ulkona. Kaulahuivia Hilda veti tiukemmin kaulaansa, astellen kohti kotia. Kämppis oli varmasti jo kotona, ehkä valmistautumassa jo jokaviikkoiseen pubireissuunsa. Kuten aina. Hän ei ollut lähtenyt täksi viikonlopuksi kotiin, vaikka mieli olisi tehnyt.
Avain naksahti tutusti lukossa. Polkiessaan kengät jalastaan Hilda tajusi jo olevansa oikeassa. Niinpä niin, kämppis lauloi suihkussa matkakaiuttimesta kuuluvan musiikin tahtiin. Hän huokaisi hiljaa, ripustaen takkinsa naulakkoon.

”Hilda!”
Pyyhkeeseen kietoutunut Piggy (oikeasti Bridget) asteli keittiöön kämppiksensä luo, ottaen kulauksen työtasolle unohdetusta siideristä.
”Piggy, en aio lähteä.”
Hilda totesi kovin kylmästi jo ennen kuin Piggy ehti esittää kysymyksensä. Ruskeahiuksinen nainen aukoikin suutaan pari kertaa ilman ääntäkään, kunnes puuskahti.
”Kuule! Sinä lähdet mukaan!”
He kävivät tämän saman keskustelun joka kerta kun Piggy oli lähdössä muiden opiskelijoiden kanssa juhlimaan. Hän ei halunnut viettää seuraavaa päivää krapulassa, eikä tosiaan olla humalassa. Vielä vähemmän huomenna kun äiti ja isä tulisivat käymään Durhamissa ja he menisivät syömään keskustaan.

”Sinusta tulee ulkopuolinen.”
Piggy mutristi huultaan, huolestunut äänensävy kovin meneväisessä äänessään. Nainen puhui aina ja oli kovin sosiaalinen, toisin kuin hän. Se oli hyvin outoa miksi he tulivat toimeen jopa siinä mittakaavassa että saattoivat asua keskenään, ollessaan niin hyvin erilaisia.
”Ei tule. Olen täällä opiskelemassa, en mitään sosialisoimassa. Piggy, ei vastaväitteitä.”
Hilda kaatoi samalla teeveden mukiin ja nosti sitä kuin maljaa, kirja kainalossaan.
”Pidä hauskaa, mutta älä liian.”

Lauantai 15. heinäkuuta 2017 – alkuilta, Berliini, Saksa

Uusi koti oli pieniempi kuin edellinen, mutta oliko se yllätys? Tämä oli soluasunto, joka tuntui täyttyvän hetkessä tavaroista jotka hän oli ottanut mukaansa aiemmasta elämästään. Kaikki sai nyt jäädä kuten oli. Hän oli muuttanut päivän, ei ollut mielenkiintoa enää siirrellä tavaroita pahvilaatikoista paikalleen.
Paitsi siitä yhdestä, jossa hänellä oli shottilaseja ja muu baarikaappinsa sisältö. Frida kietoi esiin minttuvodkan ja Jägermeisterin, kaataen molempia hieman tavallista reilumpaan shottilasiin. Ensimmäinen meni naurettavan helposti alas. Hän pyöritteli tyhjää lasia tovin sormissaan. Wesleykin oli jo ehtinyt lähteä Englantiin. Miten hän olisikaan kaivannut nyt ystävää tähän asuntolaan. Tosin, äkkiäkö se järjestyisi! Nainen nappasi pullot pöydältä ja asteli asuntolan oleskelutilaan.
”Hei kaikki! Halukkaille olisi tarjolla paukku tai useampi!”
Parin huoneen ovet aukesivat ja töistä tutut kasvot astelivat hän luokseen, kysellen mikä oli tilaisuus jolle he joisivat. Frida puraisi huultaan, miettien hetken. Itsepäinen kyynel yritti kimaltaa silmäkulmassa, mutta hän räpytteli sen pois.
”Vapaus!”
Kun tässä ei muuta hyvää ollut, piti ajatella vapautta. Hän olisi nyt vapaan juhlimaan ja tekemään mitä halusi, olisi loppuikänsä. Hän ei ollut aikeissa asettua.

Kuten aina, jossakin vaiheessa kotona juominen alkio tuntua tylsältä. Etenkin sen jälkeen kun tuttu mainitsi viestitse eräistä mielenkiintoisista, synkemmistä bileistä keskustassa. Eräältä asuintoverilta oli hyvä pyytää kyyti. Sen seurauksena jo hyvin humaltunut lävistetty blondi oli päässyt äärimmäisen kyseenalaisen klubin oville ja humalastaan huolimatta pääsi jopa sisäänkin. Täältä hän voisi taas etsiä unohdusta yhdeksi yöksi, olla koskaan palaamatta asiaan kuten oli tehnnyt ennen parisuhdettaankin.
”Hei, muru. Näytät olevan allapäin.”
Pehmeä, kehräävä ääni sai Fridan värähtämään. Hyvä on, tämä oli tuttu aiemmilta vierailuilta täällä. Kaunis, korsettiin ja nahkaan verhoutunut nainen nosti kierroksia heti.
”Löytäisimme varmasti nurkan leikeille.”
Tällä klubilla kun oli sallittua leikkiä kovin erilaisin tavoin. Frida hymyili ja nyökkäsi, vaatien ensin että saisi käydä tiskin kautta.

Kun hän palasi kotiin taksilla aamuyöstä, nainen oli järjettömässä humalassa. Lähtiessä ylle vedetty kauluspaita oli miltein kokonaan auki, oli ihme miten hän ei ollut paljastellut yläkehoaan taksikuskille. Unettomuudesta kärsivä kämppis kurtisti kulmiaan kun Frida hoippui sisään.
”... Frida, miten sinä taas olet tuossa kunnossa?”
Anky huokaisi hiljaa, astellen työkaverinsa luokse, tarjoten tukea naiselle. Frida vain naureskeli sammalluksen sekoittamana.
”Herran jumala, mista nuo jäljet on? Frida, missä sinä olet ollut?”
Anky kurtisti kulmiaan, häiriintymättä siitä että ystävä alkoi riisuutua omassa soluhuoneessaan.
”...Loungessa....”
Frida sammalsi ilman paitaa, koettaen saada lantiolle yltäviä nahkahousuja jalastaan. Anky hieraisi ohimoitaan.
”Missä loungessa saa tuollaiset jäljet aikaan!?”
”Club loungessa, se bds--”
Anky parahti, peitellen alastoman Fridan sänkyyn.
”Käy nukkumaan. Et voi jatkaa näin, Elfrida. Tiedän että sinua sattuu, muta puhuisit siitä. Et voi tehdä tällaista loputtomiin.”
Ystävä ja kollega oli vain huolissaan naisesta. Frida oli särjetty niin rumalla tavalla vain kuukausi sitten, mutta silti nainen ei voisi jatkaa tätä kauan.
”Mminä teen mhitä haluan, kukaanh ei voi enää määräillä...”
Frida mutisi unen rajamailta, sammuen hyvin nopeasti. Anky hipaisi blondin poskea, pudistellen päätään. Frida-parka. Tuo vielä ryyppäisi ja naisi itsensä elävältä.

Maanantai 27. elokuuta 2018 - iltapäivä, Nr Ponteland, Newcastle

”Izzy, a stóirín, mätkit veljeäsi pian.”
Deirdre siirsi pariin otteeseen viltillä kierähtänyttä tytärtään kauemmas Edwardista. Lottie oli nukahtanut jo, mutta kaksi muuta eivät tuntuneet edes uneliailta. Toisaalta oli ihanaa kun lapsilla alkoi olla enemmän energiaa ja nuo jaksoivat jopa muuta kuin syödä ja nukkua, mutta Deirdre olisi arvostanut jos lapset olisivat nukkuneet samaan aikaan. Hän veti pörrösukkia paremmin jalkaansa ja piilotti varren collegehousujen lahkeen alle. Tunika hipoi polvia, hiusten ollessa vain sekalaisella suttunutturalla. Kunhan olivat poissa kolmosten ulottuvilta, lapset rakastivat äitinsä pitkiä oransseja hiuksia ja niissä roikkumista. Pienestä kopasta kuului käninää ja nainen keinautti kehtomaista koppaa jalallansa. Se riitti hiljentämään tytön, onneksi. Kolmosilla oli taipumus ketjureaktioon huutamisen suhteen, eikä hän ollut aikeissa hyssytellä kaikkia kolmea yksin.

”Odottakaa hetki, mamaí käy keittiössä.”
Mihinpä kolmoset menisivät? Nuo osasivat vasta kääntyä vatsalleen ja hyvin pienen hetken jaksoivat kannatella päätään. Ryömimisestä tai konttaamisesta ei ollut pelkoa. Hän nousi lattialta, pysähtyen matkalla peilin eteen. Deirdre nyrpisti nenäänsä peilille, pudistellen päätään. Hän venytteli hieman kasvojaan, ollen varma että oli saanut lisää ryppyjä kolmosten synnyttyä. Hän oli myöskin varma siitä että hiukset alkoivat kehittää yhä enemmän vaaleanoranssihtavaan taittavaa sävyä hiuksiin. Rupsahtanut vanha eukko, rypistyi, harmaatui ja lihoi lapset saatuaan. Eikös se ollut se yleinen tarina? Vaikka hän oli yrittänyt todella, Deirdre ei ollut vieläkään tyytyväinen palautumiseensa.
Vältteli aviomiestään ja linnoittautui kotiin lasten kanssa, haluamatta jättää noita hetkeksikään. Ristiäisissä hän oli itkenyt hetken vessassa, kun oli tuntunut pahalta antaa noita vieraiden ihmisten syliin. Se oli naurettavaa, tietenkin lapsien piti saada olla sukulaistensakin sylissä, mummonsa ja tätinsä ihasteltavina. Silti se oli tuntunut todella pahalta, ilman syytä. Hän pudisteli päätään, jatkaen matkaansa lopulta keittiöön asti. Pikaisesti hän keitti itselleen teetä, palaten sitten olohuoneeseen.
”... Izzy, nyt sitten, et voi kieriä noin.”
Nainen naurahti pehmeästi. Izzy oli kierinyt jälleen veljensä kylkeen peitolla. Hän nosti tytön kauemmas veljestään, laskien teemukin pöydälle jäähtymään. Hän säpsähti ovelta kuuluvaa koputusta, astellen avaamaan oven.
Artemis.

”Hei, Tulit käymään?”
Hän avasi ovea, päästäen veljensä sisään.
”Ette sitten lukeneet siunausta ristiäisissä? Äiti ja isä kääntyivät haudoissaan.”
Deirdre mulkaisi veljeään ja siristi silmiään. Tuo tiesi miten herkkää paikkaa sohi heti aluksi. Hän nylkisi veljensä.
”Ei sopinut ohjelmaan.”
Nainen totesi tyynesti, istuen jälleen olohuoneen lattialle, katsoen Artemista kulmiensa alta. Mies istui lattialle, leperrellen kahdelle hereillä olevalle lapselle iiriksi aivan estoitta. Mies nosti Edwardin syliinsä, hymyillen tuolle pehmeästi.
”Ei sopinut ohjelmaan vai ei sopinut suvun perinteisiin?”
Artemis vihjaisi lopulta, hipaisten peukalollaan pientä nenää. Kun veli peitti kasvot toisella kädellään ja leikki piilosta sylissään olevan pojan kanssa, Deirdreäkin alkoi hymyilyttää. Hän ei olisi koskaan kuvitellut näkevänsä veljeään tällaisenä. Hän ei olisi itseasiassa koskaan kuvitellut edes Artemiksen näkevän komattakymmenettäyhdeksännettä syntymäpäiväänsäkään tai odottavan oman lapsen syntymää. Onneksi hän oli ollut väärässä.
”Ei sopinut ohjelmaan. Älä viitsi, eivät he väheksy meidän tapojamme.”
”Jos sanot niin. Sinun pelkosi se tosin taisi olla, ei minun.”
”Älä pakota heittämään sinua heti ulos. Olet niin suloinen lasten kanssa.”
Deirdre puuskahti, ottaen kulaukseen keittämästään teestä. Helvetin veli, tiesi aina mihin kohtaa osua ja mitä sanoa. Oliko hän sitten muuttunut liikaa tai antanut pois liian paljon? Ei, ei se siitä voinut johtua.

Tiistai 14. helmikuuta 2005 – Kingsway, Darras Hall, Ponteland

Vanhemmat olivat kumpikin edelleen töissä, tai niin pienelle tytölle sanottiin. Taloudenhoitaja oli ruokkinut tytön kuten joka päivä. Sen jälkeen ylenmääräistä matelua pitkin luksusasuntoa. Kun vanhempia ei tavalliseen aikaan kuulunut töistä, taloudenhoitaja kilttinä naisena lupasi valvoa Amandaa uima-altaalla. Tyttöparka vietti tuon mielestä muutenkin liian pitkiä aikoja yksin, piti tuon jotakin seuraa saada. Kun ei edes saanut mennä mihinkään muuta kuin kuljettajan viemänä ja kuljettaja oli koko päiväksi varattu Wendyn ja Recimirin käyttöön. Kulisseissa elävä pariskunta oli varmasti viettämässä iltaa, eivätkä missään nimessä toistensa kanssa.
Iltapalan saatuaan, ilman iltasatua (kuten ohjeet oli jos vanhemmat eivät olleet kotona) Amanda käpertyi sänkyyn. Pieni tyttö veti jalat tiukasti peiton alle, ollen varma että sängyn alla vaani jotakin. Talo hiljeni pian miltein karmivan hiljaiseksi, jättäen aivan liikaa tilaa pienen tytön mielikuvitukselle. Lopulta hän kuuli alakerrasta tutun äänen. Peitto lensi tytön yltä, hieman niiskuttaen Amanda juoksi makuuhuoneestaan alakertaan.
”Äiti!”
Moni olisi voinut kuvitella että lapsensa surkeana, selvästi hieman peloissaan näkevä äiti ottaisi lapsen syliin, lohduttaisi ja kävisi rauhoittelemassa petiin. Valitettavasti tyttö oli liian pieni ymmärtääkseen että hänen äitinsä ei tekisi niin. Wendy pyöräytti silmiään ja työnsi halaamaan pyrkivää tyttöä kauemmas. Amanda oli myöskin liian nuori ymmärtämään että äiti haisi alkoholille, että äiti oli humalassa, ei suinkaan tullut pitkän työpäivän jälkeen kotiin.
”Amanda, sinun pitäisi olla sängyssä. Sänkyyn siitä tai voit unohtaa ne viikonloppuna olevat syntymäpäivät.”
Se sai pieneen tyttöön liikettä. Hän halusi ystävänsä syntymäpäiville, vaikka se sitten tarkoittaisi mörköjen kanssa nukkumista. Hiljaa itkeskellen tyttö käpertyi uudestaan sänkyyn, ilman lohduttavia sanoja.

Lopulta hän heräsi painajaiseen itkuisena, pimeässä huoneessa. Ovi oli laitettu kiinni, vaikka hän oli usein pyytänyt että se saisi olla auki, kun käytävän yövaloista tuli edes hieman valoa hänen huoneeseensa. Viisivuotias ei kuulemma tarvinnut enää yövaloa. Hermostunein askelin Amanda keräsi tyynyn ja peiton sängystään, tassutellen pyjamassaan äitinsä oven taakse. Hän koputti, kokeillen sitten kahvaa. Se oli lukossa. Jopa kokolattiamatto yläkerran käytävässä tuntui kylmältä pienten jalkojen alla kun pelko painajaisen jäljiltä tutisutti tytön olemusta.
”Äiti.”
Isä ei ollut edes kotona kun tuon makuuhuoneen ovi oli auki. Olikohan isälle käynyt jotakin? Missä isä oli? Amanda koputti uudelleen suljettuun oveen, itkua nieleskellen.
”Äiti.”
Ei, äiti ei tullut avaamaan ovea. Amanda kokeili uudelleen kahvaa, mutta ovi oli edelleen lukossa.

”Amanda, takaisin sänkyyn siitä.”
Wendyn uninen, mutta silti käskevä ääni kuului makuuhuoneesta. Amanda säpsähti, vilkaisten huoneensa ovea. Sängyn alla aivan varmasti oli se vihreä, limainen ja punasilmäinen otus vaanimassa. Sama joka oli vilahtanut tytön painajaisessa. Odotteli siellä että Amanda nukahtaisi uudelleen ja sitten veisi ikiajoiksi pölyisen sängynalusen tuoman pimeän uumeniin.

”Äiti, näin painajaisia...”
Amanda sopersi itkuisena, renkuttaen kahvaa nyt muutaman kerran. Sydän todella hakkasi tytön kurkussa ja hän kaipasi nyt äidin viereen, saadakseen lohtua.
”Amanda, sänkyyn. Sinä osaat nukkua jo itsekin ja minua väsyttää, en nyt jaksa.”
Kunpa Amanda olisi ollut tarpeeksi vanha ymmärtämään että vain kelvoton äiti sanoi lapselleen ettei jaksanut lohduttaa tuota kun lapsella oli hätä. Ei, Amandan äiti ei tosiaan aikonut avata. Se sai tytön itkemään ja lopulta itkevä tyttö valui istumaan siihen oven taakse peittoineen päivineen. Nukahti jopa siihen hämärästä valaistuun käytävään, alustanaan vain se vanhempien inhoama kokolattiamatto, jonka oli nuo olivat aikeissa vaihtaa pois.

”Amanda!”
Wendyn ääni säpsäytti tytön hereille aamulla.
”Ylös siitä!”
Naisen ääni värisi. Ei tosin huolesta vaan hän kiitti onneaan siitä, ettei Amanda ollut herännyt kun hänen ystävänpäiväseuralaisensa oli poistunut aamiyöstä. Nainen veti tytön käsivarresta pidellen ylös ja talutti takaisin omaan huoneeseensa.
”Pysy siellä siihen asti että sinut kutsutaan aamiaiselle. Ja pukeudu, herran tähden! Kukaan muukaan täällä valu aamupäivään yövaatteissaan! Mitä minä olen tehnyt väärin jotta sain noin typerän lapsen? Miksi sinä edes nukuit käytävässä, typerä tyttö?”
Amanda nieleskeli katse huoneensa lattiassa.
”Näin painajaisia ja en saanut unta...”
Wendy puuskahti ja otti kiinni tyttärensä ruskeista hiuksista, taivuttaen viisivuotiaan mukanaan kurkistamaan sängyn alle.
”Näetkö? Ei mitään! Ei mitään! Anna olla viimeinen kerta tällaista typeryyttä!”
Wendy lähti huoneesta aamutakin helmat lepattaen. Amanda jäi istumaan keskelle lattiaa, päätään hieroen ja niiskuttaen. Äiti tukisti aina kovaa, aivan varmasti kovempaa kuin tarkoitti. Kunpa äiti ei kertoisi isälle. Isä aivan varmasti suuttuisi pahemmin.

Maanantai 3. syyskuuta 2018 – Alkuilta, Haugh Lane, Hexham

Huomenna todella alkaisi työnteko. Tänään Hilda oli jo käynyt koululla. Kesän ja kevään tuomat mullistukset saivat hänet odottamaan ilon ja kauhun sekaisin tuntein uutta lukuvuotta. Häntä todella pelotti miten sen kanssa kävisi. Oppilaat olisivat luultavasti samanlaisia kuin ennen, mutta olisiko hän opettajana nyt erilainen? Vielä hiljaisempi ja surkeampi, menetettyään rakkaan lemmikkinsä?
Ehkä rohkeampi, opittuaan puolustautumaan siskon temppujen jälkeen? Hilda ei tiennyt enää.
Hän huokaisi ja painoi sähkövatkaimen uudelleen päälle, jatkaen valkuaisvaahdon vatkaamista. Nathan oli tulossa töistä hänen luokseen ja tarkoituksena oli syödä mukava illallinen. Ja koska mikään illallinen ei olisi täydellinen ilman jälkiruokaa, hän oli päättänyt muistojen vuoksi tehdä uunijäätelöä.

Kun vaahto oli tarpeeksi kovaa, hän peitti jäätelön sillä huolellisesti ja työnsi astiat pakastimeen. Sieltä ne olisi kätevä heittää uuniin kun he olisivat syöneet. Hilda vilkaisi kellopa ja huokaisi, heittäen essun tuolin selknäojalle, kiirehtien kohti kylpyhuonetta. Pitäisi vielä käydä suihkussa! Hän nappasi matkalla sulatetun karvanpoistosokerin mukaansa.
Kylpyhuoneessa hän siirteli sitä epäillen tikulla kulhossaan. Hän oli lukenut käyttöohjeet ja levitti massaa säärelleen. Noin. Sitten sen piti antaa jäähtyä(?) ja vetää irti, niinhän? Hilda olisi valehdellut jos olisi sanonut ettei tuntenut itseään idiootiksi kun odotteli sen jäähtymistä jalallaan.
”Ai helvetin helvetti ai ai ai!”
Nainen hieroi säärtään ja tunsi kyyneleet silmissään, vinkuen tuskasta. Mahtavaa. Nyt jalassa oli yksi säären mittainen karvaton kohta ja hän ei varmasti tekisi tuota uudelleen. Nainen nyyhkytti pehmeästi, etsien terää. Ei, hän ei koskisi tuohon enää.

Sashan vihje oli ollut surkea!
Selvittyään suihkusta ja paikkailtuaan vahinkoja miten taisi, hän etsi puhelimen sormiinsa. Ystävälle lähtenyt tekstiviesti ilmoitti että hän ei tosiaan ikinä enää kaipaisi ystävän vihjeitä tai neuvoja tällaisissa asioissa. Vanhat hyvät tavat olivat parhaita ja niistä ei tulisi koskaan luopua.
Säärtä poltteli edelleen.
Helvetti.

Conceal
Don't feel
Put on a show
Make one wrong move
And everyone will know


Sunnuntai 26. elokuuta 2018 – alkuilta, Lontoo

”Joten, meillä on tänään vieraana julkisuudesta omaehtoisesti hävinnyt, mielipiteitä jakava, kohujen keskiössä retuutettu huippukokki, jota ei tiedetä koskaan saataneen hiljaiseksi! Joten, tervetuloa Samuel Locksley!”
Tottuneesti punaiselle sohvalle istuva mies hymyili hurmaavaa hymyään ja heilutti kameralle, kääntyen sitten katsomaan illan ohjelman juontajaa. Moni talk show oli yrittänyt saada Samuelin vieraakseen, mutta harmaapartaisen Graham Nortonin oma oli sitten saanut hänet puhuttua ympäri. Mies sukaisi hiuksiaan kasvoilta taaksepäin.
”Joten, Samuel, kuten monet katsojamme, olen utelias tietämään mitä sinulle kuuluu? Yleensä elämääsi on voinut seurata lehdistä, viimeaikoina siitä on tullut vähän vaikeampaa.”
Karismaattinen mies nauroi omille sanoilleen, saaden huippukokin nauramaan päätään pudistellen. Mielessä painoi kokoajan Murielin vointi, mutta tuon veli oli siellä tuon kanssa ja hän lähtisi heti jos tulisi oikeasti hätä.
Mikäili Lawrence edes ilmoittaisi, kun ei hänestä pitänyt.

”Tahallista osittain. Kuten varmasti kaikki ovat lukeneet, olen eronnut mies nykyään ja jos pitää ohjelmista joista tulee nälkä ja haluaa katsella naamaani samalla, olen uuden master Chef-kauden tuomarina.”
Samuel jätti tahallaan henkilökohtaisen elämänsä puimatta. Kalliiseen mittatilauspukuun pukeutunut mies vaihtoi rentona asentoa ja risti jalkansa. Vino hymy pysyi huulilla säröilemättä. Hymy ylsi jopa teräksenharmaisiin surusilmiin, kuten Murielilla oli tapana hänen silmiään luonnehtia. Hetken keskustelu jatkui Samuelin urasta. Mitä mies oli tekemässä, miten hän näki tulevaisuutensa ja ehkä koko Englannin ravintoloiden tulevaisuuden, oliko hänellä uusia ideoita takataskussaan piilossa. Se kysymys sai huippukokin vastaamaan hymyillen, kertomaan uudesta, aivan ennennäkemätöntä miljöötä hyödyntävästä ravintolasta Newcastlessa. Pohjoiden kaupungin mainitseminen sai yleisön kohahtamaan. Hummingbird ei ollut vielä julkinen projekti, joten se herätti mielenkiintoa pidemmän keskustelun verran.
Ja Samuel mielellään puhui rakkaasta projektistaan, josta tulisi vielä jotakin ennennäkemätöntä Englannissa. Pohjoisen vetonaula, joka vetäisi vaikutusvaltaisia, varakkaita vieraita Lontoostakin Newcastleen asti vain jotta nuo voisivat sanoa illastaneensa hänen ravintolassaan.

”Ympärilläsi on pyörinyt kevättalvesta asti huhukohu avioerosi syistä ja uudesta naisystävästäsi?”
Se oli ehkä olevinaan kysymys, mutta Samuel tiesi ettei se ollut sitä. Mies hieraisi niskaansa ja kasvoilla viipyvä hymy pehmeni hieman.
”Avioeroni syyt ovat mitä moninaisempia ja suurin osa julkisuuteen tulleista on valetta tai liioittelua, mutta kukapa journalisti ei rakastaisi dramatiikkaa?”
Siitä mies sai jälleen hetken lisäaikaa, puhuessaan lehdistön kiroista ja siitä miksi mies oli yllättäen muutanut elämäänsä yksityisempään suuntaan.
”Suurin syy muutokselle on se että en ole enää ainoa ja se että parempi puoliskoni ei ole itse asettanut itseään julkisuuteen, joten se ei ole minun asiani sitä tehdä. Soisin myöskin rauhan myöhemmin tänä vuonna syntyvälle tyttärelleni.”
Kun vetosi ihmisiin näin, piti aina antaa jotakin vastineeksi. Olkoon se nyt sitten tieto siitä että hän oli saamassa tyttären uuden kumppaninsa kanssa. Vierailu päättyi vitsailuun vanhemmuudesta ja hieman vakavampaan keskusteluun.

Lauantai 8. syyskuuta 2018 – iltapäivä, Newcastle

”No niin pikkumies... Matthew, kiltti. Ei nyt katsota telkkaria, tehdään palapel--- Matthew!”
Artemis oli aivan varma että isoveljeksi tulo ei pukenut hänen avovaimonsa kummipoikaa. Poika oli aivan varmasti pahempi riiviö kuin oli koskaan ollut. Noin kuudetta kertaa hän huomasi juoksevansa pojan perässä yläkertaan, jossa Veronica yritti viimeistellä diojaan luennoille. Nainen otti sijaisuutensa kovin vakavasti (ja luultavasti nautti luvallisesta mahdollisuudesta arvostella julkisesti maan hallintoa).
Hän oli liian vanha tähän. Olikohan sittenkin ollut virhe hankkia lapsi näin vanhana? Pitäisikö varoittaa Johnnya, joka haaveili useammasta tällaisesta kauhutermiitistä jaloissaan? Serkkupoika oli sentään jo oikeasti nelikymppinen! Tässä tulisi vielä hiki.
”Älä huuda! V, mitä minä teen kun mikään ei kelp-- TV sulattaa nykylasten aivot! Ai, hyvä on! Mennään, mennään. Tule Matthew, mennään katsomaan piirrettyjä.”
Mies mutisi nyreänä, kantaen poikaa alas. Yläselkää juili kun Veronica oli hutkaissut häntä kansiolla. Saakelin nainen! Ei ollut hänen syynsä että poika halusi vain katsoa aivot sulattavia mukamas kolmiulotteisia piirrettyjä joissa oli surkea juoni ja vielä surkeammat henkilötarinat.
Jotka nykylapset nielivät mukisematta. Herra varjele että hän tulisi vielä kuolemaan Kyran ja tuhansien Barbien tai muiden tyttöjonen hömpötyspiirrettyjen kanssa.

”Oikeasti? Matthew, eikö tuo ole vain iso vaahtokarkki?”
Big Hero 6? Ei hyvä helvetti. Punainen kansi sai miehen pudistelemaan päätä kun hän valitsi kyseisen ohjelman Netflixistä ja veti Matthewin syliinsä istumaan.
”Nyt olet paikallasi ja katsot ohjelmaa. Sitä sinä halusit.”
Mankunut koko aamupäivän. Hän oli aika varma että Morlandin vaimo ei tosiaan antanut lapsen katsoa TV:tä niin paljon mitä poika yritti heille väittää. Gabrielle ei voinut olla sellainen äiti tai Veronica olisi kommentoinut.
”Mitä tässä oikein tapahtuu? Vaahtokarkki pelastaa maailman?”
Aikuisen miehen sarkasmi sai karun stopin kuhn taapero lätkäisi kätensä irlantilaismiehen suun eteen. Jaaha, naama kiinni. Matthew ei selvästi ollut samaa mieltä siitä että hän kyselisi pojan elokuvasta mitään.
Hyvä on, elokuvan alku oli aika mukaansatempaava. Dramaatinen menetys, masennus. Olipas synkkä lastenelokuva. Olikohan tällainen taaperolle sopivaa? Ehkä, ei Veronica olisi muuten käskenyt antaa pojan katsoa sitä. Oikeastaan näin insinöörinä se robotiikka oli kovin mielenkiintoista. Miksi sitä ei käsitelty enempää? Ehkä lasten mielenkiinto ei pysyisi yllä.

”No tuo on jo epärealistista.”
Artemis puuskahti katsoessaan elokuvan päähenkilöiden supersankaripukuja.
”Kinetiikka ei toimi noin ja mmppmmhffh!”
Taas Matthew työnsi kätensä hänen suunsa eteen. Artemis puuskahti ja laski taaperon sohvalle, lähtien hakemaan pojalle vettä ja itselleen oluen. Mitä muka ei parantaisi yksi käsityönä tehty irlantilainen pienpanimon olut? Ehkä tuota piirrettyä, jos vakavissaan puhuttiin.
”Siinä sinulle. Ei! Noin päin, sinä osaat käyttää nokkamukia. Siinä on rahkapatukka välipalaksi, tehdään ruokaa kun V lopettaa ja voi taas vahtia sinua.”
Jotenkin se päätyi siihen, että sekä Matthew että Artemis istuivat vierekkäin lattialla, natustivat rahkapatukkaa ja katsoivat tiiviillä katseella mitä ruudulla tapahtui. Artemis ei irrottanut katsettaan vaikka kuuli Veronican kolistelevan keittiössä kun nainen haki teetä.
”Shhh!”
Mies oikeastaan jopa sihahti kun kuuli Veronican kolistelevan aivan liiaksi. Tässä menisi vielä loppuratkaisun tärkeitä vuorosanoja ohi jos nainen ei ymmärtäisi ottaa teetä hiljempaa! Veronica poistui takaisin yläkertaan ja rauha laskeutui alas juuri sopivasti kun Baymax auttoi Hiron ja sen kadonneen naisen pois siitä ulottuvuusportista.
Ehkä lastenelokuvissa oli jotakin hyvää. Opettivat että paha saa palkkansa ja sitä rataa. Matthew juoksi hakemaan pyöräilykypäränsä eteisestä. Pojalla oli sellainen potkuteltava kolmipyörä, ei muuta.
”Baymax!”
Poika huusi ja hyppäsi lattialla ylös, toinen käsi nyrkissä. Irlantilainen ei voinut sanoa heti ymmärtävänsä mitä lapsi tarkoitti.
”Haluat olla Baymax?”

Artemis vilkaisi yläkertaan. Jos hän riehuttaisi poikaa sisällä, Veronica vain huutaisi koska siitä tulisi meteliä. Jote, kypärä pojan päähän, punainen huivi viitaksi.
”Menään ulos porukalla. Mennään juoksemaan nummille.”
Artemis nappasi koirat hihnaan ja otti Matthewia kädestä. Onneksi taloa vastapäätä alkavalla nummella saattoi päästää koirat irti. Raisa juoksi innoissaan, hieman vajaaälyisenä.
”Voit kuvitella että Raisa on Honey Lemon ja Sergei on Wasabi.”
Artemis totesi hymyillen. Poika juoksi koirien kanssa onnellisena, saaden miehen nauramaan. Varoituksetta hän koppasi taaperon syliinsä ja pyöri ympäri, antaen Matthewin kuvitella että tuo lensi kuten Baymax oli elokuvassa lentänyt.

Ehkä se ei ollut virhe hankkia lasta. Heidän elämänsä ei voisi olla paremmassa järjestyksessä kun oma lapsi syntyisi loppuvuodesta, olisi koirat, oma talo, yhteinen elämä. Mikään ei voisi olla paremmin. Matthew halusi alas ja karkasi juoksuun koirien kanssa. Kai kypärä sai pojan tuntemaan itsensä supersankariksi tai jotain. Huvittavalta pieni poika näytti viitassa ja kypärässä. Niin huvittavalta että mies tajusi ottaa kuvan.

Torstai 6. syyskuuta 2018 – Iltapäivä, Heads to Tails-lemmikkitarvikeliike, Hexham

Totta kai tänään oli hiljaista kaupalla. Juuri kun Helia olisi kaivannut tekemistä. Hän nakutteli hermostuneena tiskiä ja tuijotti ovea. Kaikki oli hyllytettu ja tilaukset tehty. Kaikki oli hyvin. August oli mennyt siskonsa mukaan ultraan. He olivat tosiaan saamassa lapsen osaksi perhettään, koska Andrea ei osannut huolehtia ehkäisystä. Oli raskasta seurata miten oma mies syytti itseään asiasta. Helia oli varma että päivittäen vakuutti Augustia siitä ettei se ollut tuon syy. Se ei ollut hänen rakkaansa velvollisuus huolehtia siskostaan, joka oli jo aikuinen nainen.
Andrea ei ollut edes sairas.
Andy oli.
Silti Andy oli viisaampi ja vastuullisempi. Sisko oli (suurimmalta osalta miehensä myötä) selvittänyt asiansa ja päättänyt mitä tekisi lapsensa kanssa. Helia kieltäytyi kutsumasta siskonlastaan vahingoksi. Olkoonkin sellainen, mutta ainakin tuo saisi kasvaa oikeiden vanhempiensa kanssa, omassa perheessä. Vaikka Andylla oli vaikeaa, tuo edistyi Rocketin kanssa ja Wesley auttoi osaltaa. Siskon poikaystävä tuntui luojan lahjalta juuri nyt. Kiltti ja vastuullinen eläintenhoitaja oli ehdottomasti siskon paras miesvalinta. Andy ei olisi voinut saada parempaa. Helia saattoi olla huolehtimatta, kun tiesi siskonsa olevansa vastuullisessa seurassa. Se tuntui suorastaan vapauttavalta.

Ovi aukesi ja kello kilahti asiakkaan merkiksi. Helia suoristautui tiskin takana, hymyillen tutuksi käyneelle setterille ja sen kevyesti onnahtelevalle omistajalle. Kuulemma proteesi onnettomuuden jäljiltä, enempää Helia ei tiennyt eikä ollut kysynytkään.
”Hei, tavallinen säkki? Maksa vain niin kannan sen autoon.”
Hänen kävi hieman sääliksi amerikkalaisittain ääntävää miestä, joten tarjoutui aina kantamaan koiran ruokasäkin autoon. Mies kiitti hymyillen ja maksoi.
Sitten oli taas pitkä pätkä täydellistä tylsyyttä. Minuutin välein Helia huomasi vilkuilevansa puhelintaan, odottaen että August kertoisi tuloksia. Oliko kaikki hyvin, oliko sikiöstä löytynyt poikkeamia. Vaikka Andrean lapsi oli vastuuttoman, naurettavan holtittoman käytöksen tulos, August oli jo kiintynyt ajatukseen isyydestä. Hän tiesi että mies murtuisi jos jokin olisi vialla, jolloin miehen sisko varmasti päätyisi keskeyttämään raskauden.
Sen lisäksi se päätös varmasti repisi sisarusten välejä auki yhtä räikeämmin.
Ei mitään.
Milloinhan olisi sopivaa soittaa? Hän oli huolissaan, mutta huolenpidon sijaan asteli takahuoneeseen keittämään teetä. Maui tassutteli perässä, heilutellen töpöä häntäänsä hieman epävarmasti. Herkkä koira aisti huolen ja selvästi pohti olisiko sen aika tehdä töitä.
”Kaikki hyvin. Hyvä poika.”

Perjantai 7. syyskuuta 2018 – alkuilta, Slaley Hall, Hexham

Jonathan laski laukun itselleen varatun huoneen lattialle, istuen sängyn reunalle. Hän kaivoi taskustaan sormusrasian, jossa Beatrixin vihkisormus odotti huomista. Ajatuksiinsa vaipuneena mies naksutteli rasiaa sormissaan, katsellen ikkunasta ulos. Hymyilytti hieman. Joku voisi ottaa pienen hymyn merkkinä haikeudesta, jolla Jonathan mietti menneitä vuosia vapaana miehenä.
Se oli juurikin päinvastoin. Hän ei kaipaisi niitä yksinäisiä vuosia, vaikka olikin saanut elää koiriensa kanssa ja perheensä rakastamana. Enemmän hän oli kaivannut juuri tätä. Omaa perhettä, sitä kodin lämpöä johon tulla työpäivän jälkeen. Väkisinkin se sai hymyilemään, nauttimaan ajatuksesta. Nyt häntä odottaisi kotona vaimo, joka todella rakasti häntä. Beatrix oli ollut tarpeeksi hullu suostuakseen kosintaan vain kaksi kuukautta tapaamisen jälkeen.
Mitä he häviäisivät tässä?
Eivät mitään mitä eivät voisi hävitä joka tapauksessa. Vaikka he odottaisivat naimisiinmenoa vuosia, he voisivat silti päätyä eroon myöhemmin. Luultavimmin päätyisivätkin jos Jonathan olisi liiton hetkellä ollut lähempänä viittäkymmentä ja Bea alkanut todella kaivata jo pieniä jalkoja juoksemaan pitkin taloa. He molemmat kaipasivat sitä yhtä paljon.
Pelkkä ajatus joulun tienoilla syntyvästä esikoisesta hymyilytti. Pieni poika oli heidän henkilökohtainen ihmeensä kaiken jälkeen.

Koputus oveen sai walesilaisen hätkähtämään ja nostamaan katseensa. Jonathan ponkaisi seisomaan, haroi kuritonta leijonanharjaansa ja asteli sitten avaamaan oven. Sen takaa paljastui hänen äitinsä, joka toi pesulasta haettua mittatilauspukua.
”Mervyn sanoi että unohdit hakea sen.”
Esikoinen punastui hieman ja hieraisi niskaansa, viitaten äitiään peremmälle.
”Saattaa olla että unohdin.”
Jonathan myönsi kiltisti, yrittämättä edes väittää äidilleen että olisi muka lähtenyt kohta hakemaan pukua. Hän oli autuaasti unohtanut sen ja kiitti luojaansa että veli oli ollut paremmin tehtävänsä tasalla. Hän putosi takaisin istumaan, mikä sai Eithnen kääntymään esikoisensa puoleen. Nainen sukaisi sormet läpi poikansa villeistä hiuksista, hymyillen pehmeästi.
”Jännittääkö sinua?”
”Jännittää.”
Sitäkin oli turha piilotella äidiltä. Nainen tuntui tietävän kaiken, etenkin jos se liittyi tuon lapsiin. Mies hymyili pehmeästi, hieman lammasmaisesti. Samoin kuin tuon isä, silloin kun ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut.
”Hyvin se menee. Ei mitään jännitettävää. Olet oikein komea huomenna ja isäsi lupasi antaa viimehetken neuvoja.”
Mies saattoi jo arvata mitä ne olivat.
Poika, älä tee kuten minä tein.
Ajatus sai Sawnien naurahtamaan pehmeästi.
”Kiitos puvusta, mam. Voisin mennä syömään.”
”Olemme muutkin menossa. Mennään yhdessä?”
”Mennään vain.”
Ovelle Eithne kääntyi yllättäen, kulmat kurtussa.
”Otithan sinä kotoa kenkäsi?”
”Otin, mam, ne ovat laatikossaan laukussa.”
Ei hän voinut syyttää äitiään. Jos oli unohtanut pukunsa hakemisen, ei olisi ollut ihme jos kengät olisivat kotona.