[P] It's family fun time, let's commit a hatecrime

25.12.2017, iltapäivä, Hexham

Autoradio soitti hempeää joululaulua.  Hexham ei ollut saanut valkeaa joulua, vaikka sellaisesta tässä kappaleessa taidettiinkin laulaa.
August vilkaisi taustapeiliin - Dessi tuijotti terhakkaasti ulos takaikkunasta - ja vilkaisi sitten etupenkillä vieressään istuvaa Heliaa.
"Onko kaikki hyvin?" hän varmisti, kun auto kääntyi pikkutielle, joka johti Murielin talolle.

Helia katseli ikkunasta alas. Muriel oli hakenut lahjat hänen asunnoltaan jo aiemmin, hän kun ei ollut pahemmin kotona ollut. Hän huokaisi syvään, katsoen sitten Augustia hieman hymyillen.
"On. Kaikki on hyvin." Hän vakuutti pehmeästi.

Augustin kulmat olivat painuneet huolestuneesti lempeiden silmien yllä.
"Sanothan, jos tulee sellainen olo, että haluat kotiin?"
Kotiin, vaikka hän puhuikin omasta kodistaan. Hän muisti vielä elävästi, kuinka järkyttynyt Helia oli ollut, kun hän oli käynyt hakemassa tämän veljen tapaamisen jälkeen.
Mies ohjasi auton vanhan paritalon pihatielle ja sammutti moottorin.

Helia nyökkäsi pehmeästi. Hän oli vetänyt ohimoilta mustia hiuksiaan taakse, solminut tupsun pienelle letille, jossa oli vihreä rusetti ja kilikello. Jouluista.
"Minä sanon." Hän lupasi vielä, suukotti Augustin poskea ja nousi autosta. Ainakin vielä olo oli  hyvä. Hän oli saanut lääkäriltä ohjeeksi ottaa rauhoittavan, jos tuntisi tarvitsevansa.

August kiersi päästämään Dessin ulos - senkin kaulan ympärillä oli yksi niitä jouluisia pantoja, joita Helian eläintarvikeliikkeeseen oli toimitettu - ja lukitsi auton ennen kuin lähti kohti etuovea. Toinen käsi piteli Dessin hihnaa, toiseen hän otti Helian käden.
"Muriel ei todennäköisesti päästä meitä lähtemään, ennen kuin olemme syöneet itsemme halki..."

"Ei päästäkään. Jokaisen paketin välissä lautasellinen ruokaa ja sitä rataa." Helia vastasi nauraen, puristaen Augustin kättä.
"Niin se on ainakin aikaisemmin mennyt."

"Voin kuvitella..."
Ovi oli, kuten usein ennenkin, kun Muriel odotti vieraita, auki. August avasi sen ja päästi Helian edeltä sisään, vastaan hyökyi paitsi koirien lauma, myös kanelin ja muiden jouluisten mausteiden tuoksu.
August ehti juuri sulkea oven perässään ja napsauttaa hihnan irti Dessin pannasta ennen kuin Halley-borzoi päätti loikata riemukkaasti häntä vasten. Silläkin näytti olevan kaulansa ympärillä jouluinen rusettipanta.
"Noh! Hei vain sinullekin..."

Helia nauroi koirille, kumartuen tervehtimään niitä. Kaikista innokkaimman tervehdyksin sai saluki, jota Helia palvoi yhtä paljon kuin se häntä.
"Hei sinä ihana pieni. Mitä mussukka? Mmmm, minä tiedän. Olet oikea mussukka."

"Oi, hus!" kuului päättäväinen käsky, kun Muriel ilmestyi eteiseen. Suurin osa koirista hajaantui, vetäytyi toiveikkaasti edeltä olohuoneeseen odottamaan. Norma jäi kuitenkin paikoilleen, häntä lempeästi keinahdellen.
"No tulittehan te, minä jo ehdin huolestua", Muriel totesi. Hän oli pukeutunut joulun kunniaksi vihreään villapaitaan, jonka rintamuksessa rynnisti rivistö tonttuhattuisia salukeja.
Myös August oli vetänyt päälleen ruman jouluvillapaidan, tummanvihreä sekin, mutta salukien tilalla oli perinteisiä poroja.

Helia nauroi Murielin käskylle, rapsutellen hellästi Normaa. Se oli kyllä taitava eläin kiertämään käskyt. Helialla ei ollut villapaitaa, mutta varsin villisti vihreällä, tummanruskealla ja punaisella kuvioitu tunika ja vihreät haaremihousut.
"Tietty me tulimme. Hölmö."

Muriel kurtisti kulmiaan.
"No mistä minä olisin voinut olla varma, olisi voinut tulla vaikka jotain muuta menoa. Tai muuta tekemistä..."
Hän hymyili viattomasti ja kiristi vihreällä nauhalla sidottua poninhäntäänsä.
"Tulkaa hakemaan hehkuviiniä. Teagan lähti käymään naapurissa, toivottavasti tulee tämän vuorokauden aikana takaisin, hyödytön mies..."

Helia naurahti, suoristautuen Norman viereltä.
"Emme me nyt... Jeesus sinua. Vähän Kristusta nyt sinuunkin. Sinä täällä se katolilainen olet." Mies nauroi, kulkien Murielin perässä keittiöön.
"Ja ehkä hän ei tule, koska sanot häntä aina hyödyttömäksi."

Muriel hymyili herttaisesti.
"Meillä katolilaisilla se on helppoa. Sen kun käy ripittäytymässä ja lausuu kymmenen Ave Mariaa, ja sitten saa ajatella taas niin likaisia kuin tahtoo", hän totesi hyväntuulisesti etsiessään kaapista mukia.
August jäi keittiön ovensuuhun odottelemaan, toinen käsi Halleyn päätä rapsutellen.
"Niin sanon. Ja hän sanoo minua kamalaksi, ja sitten me olemme tasoissa", Muriel hymisi täyttäessään mukin hehkuvan kuumalla juomalla ja ojentaessaan sen Helialle.
"Augustille myös?"
"Kiitos."

"Olette kamalia toisillenne." Helia huomautti pehmeästi, ottaen mukin käteensä kiitollisena. Se lämmitti ihanasti sormia. Helia vilkaisi ympärilleen.
"... Missä Roo on?"

"Sitä se rakkaus teettää, odota vain", Muriel hymähti ja ojensi mukin myös Augustille.
Hänen kulmansa kurtistuivat hetkeksi, kun Helia mainitsi siskonsa.
"Yläkerrassa, luulisin. Hänellä oli vähän huono aamu."
Muriel kääntyi kaatamaan itsellekin mukillisen.

Helian sisintä pisti. Ehkä hän ei menisi häiritsemään siskoaan, vaan antaisi tuon tulla alas itse. Hän istui alas, vilkaisten Murielia.
"Avataanko taas ensin lahjat ja sitten syödään?" Kärsivälliset, aikuiset ihmiset olivat kääntäneet tradition näin päin.

"Aina", Muriel vastasi virnistäen ja laski mukin sohvapöydälle jäähtymään. August istahti Helian vierelle, Halleyn käydessä makaamaan hänen jalkoihinsa.
Olohuone näytti siltä, kuin tavaratalon joulukuvasto olisi räjähtänyt sinne. Huoneen nurkassa seisoi suuri kuusi, joka oli verhottu kimaltaviin koristeisiin. Takanreunuksella tutut, pienet hopeaporot juoksivat jonossa.
Lahjat odottivat kuusen alla, hämmästyttävän koskemattomina ottaen huomioon, kuinka monta koiraa talossa eli.

Helia ei voinut olla nauramatta. Hän oli ostanut siskolleen lahjaksi kameraan sen jonkun asian minkä tuo oli halunnut ja suklaata. Augustille taas hänellä oli yllätys kotona, jonka hän antaisi kun he olisivat kaksin. Sen lisäksi miehelle oli taulu Dessistä. Muriel oli saanut vitsikirjan seniorikansalaisista (ja lahjakortin hierojalle). Teagan, kuten aina, sai liput johonkin jalkapallopeliin.
"Mitäs me aikuiset ja kypsät."

"Aikuisuudessa on se hieno puoli, että voi laatia itse omat sääntönsä", Muriel huomautti hyväntuulisesti.
Sekä Helian että Augustin paketeista löytyi villasukat (koska kummallakaan ei ollut vanhaa tätiä tai isoäitiä, joka olisi lahjonut miehiä sellaisilla), tällä kertaa toisiinsa sopivissa kuoseissa. Helialle vihreää ja Augustille sinistä. Augustille Muriel oli hankkinut lisäksi pari kautta sairaalasarjoja (vain, koska mies oli kammottavaa seuraa niitä katsellessa, ei malttanut pitää suutaan kiinni todenperäisyydestä) ja Helialle lahjakortin parille ratsastuskerralle.
"Pääset kokeilemaan. Pitkähän sinä olet, mutta köykäinen."

Helia hymyili sille kortille.
"Ei missään ole niin isoa hevosta..." Helia mutisi hiljaa. Hän tarvitsisi rullaluistimet.
"Etkö avaa omaasi?" Hän kysyi virnuillen. Helia itse vältteli Augustin antamaa pakettia.

"Höpöhöpö, tuolla on. Ei sinusta ehkä kilparatsastajaa saa, mutta hyvin voit selässä istuskella", Muriel vakuutti ja nappasi samalla oman pakettinsa kuusen alta. Koirille oli tietenkin omat lahjansa - myös Dessille ja Vegalle - eikä Pota ja Shifuakaan ollut unohdettu.
Vitsikirja sai Murielin toisen kulman kohoamaan.
"Nenäkäs nuorimies!" hän puhahti ja kurkotti läppäämään Helian säärtä, kun ei lattialle istahtaneena (ja Halleyn pää sylissään) muuallekaan yltänyt.
"En vuonna odotan vähintään lahjakorttia rollaattoriliikkeeseen."
August oli paketoinut Helialle täällä avattavaksi pari fantasiaelokuvaklassikkoa, joita oli joutunut metsästämään epätoivoisesti sekä muutaman sarjalipun elokuvateatteriin. Sekä kortin naurettavan suloisesta koiranpennusta - he olivat keskustelleet asiasta joskus, siitä, kuinka eläimet mainoksissa ja korteissa muokattiin pilalle - jonka toisella puolella luki, että kotona odottaisi jotakin lisää.
Täytyisihän Helian saada oma avain hänen asuntoonsa. Mutta se tuntui jollakin tavalla niin intiimiltä lahjalta, että hän antaisi sen mieluummin illalla.

Helia nauroi Murielin tuhinoille. Hän jäi hymyilemään Augustin antamalle lahjalle typerästi. Mies muisti että hän rakasti fantasiaelokuvia. Leffaliputkin olivat kalliita. Kaiken sen lisäksi. August oli ostanut sen uuden sängynkin. Se canvastaulu Dessistä alkoi tuntua typerältä. Mitään sanomatta hän painautui kiitollisena miehen kainaloon.

August ei todellakaan pitänyt kuvaa typeränä, vaan suunnitteli jo, minne sen ripustaisi. Dessi oli kuitenkin hänen silmäteränsä. Niin kuin Sept. Ja Helia.
Teki melkein kipeää nähdä kuinka onnellinen Helia oli lahjasta, joka tuntui niin uskomattoman pieneltä. Vaikka hän olikin viettänyt hyvän tovin metsästämällä elokuvia, joista Helia oli joskus maininnut pitäneensä ja harmitellut sitä, ettei niitä ollut enää tallessa.
Hän kietoi käsivartensa paremmin miehen ympärille.
"Teagan sen kun viipyy", Muriel tuhisi lattialla ja könysi pystyyn.
"Lisää hehkuviiniä?"

Helia pysyi siinä Augustin kainalossa, vetäen villasukat jalkaansa. Pieni syyllisyys kalvoi kun sisko oli yläkerrassa.
"Voin ottaa. Teagsille pitää soittaa kohta." Hän naurahti hellästi, vilkaisten yläkertaa. Voisiko hän mennä siskonsa näköpiiriin aiheuttamatta draamaa?

"Ei auta, hyödytön mies jätti puhelimensa kotiin, kun lähti vain piipahtamaan", Muriel huomautti.
"Ellei Imelda olisi jo reilusti yli kahdeksankymmenen, saattaisin alkaa epäillä jotakin."
Hän rapsutti niskaa kohdasta, johon villapaita kutitti ja seurasi Helian katsetta.
"Mene vain puhumaan hänelle jos haluat."

"Voi Teags." Helia naurahti, vilkaisten sitten Murielia. Helia nousi ylös, lähtien varovaisin askelin yläkertaan. Kunhan ensin oli napannut siskon lahjan mukaan kuusen alta.
"Roo? Roo-kulta?" Hän huhuili sen oven takana, jossa sisko yleensä nukkui täällä.
"Haluaisin tietää mitä sinulle kuuluu."

Andromeda makasi sängyssä pienessä kippurassa.
Hän oli halunnut nähdä Helian niin kovasti. Mutta kun auto sitten oli ilmestynyt pihaan - ei Helian oma auto - häntä oli alkanut ahdistaa. Ja suututtaa.
"Sinä et halunnut nähdä minua enää!" hän uikahti itkuisesti vastaan. Vega, joka oli pitänyt kippuralla seuraa sängyssä, riemastui kuullessaan Helian äänen, loikkasi alas ja paukkasi ovea vasten.

Helia puri huultaan. Hyvä on, Andylla oli oikeus olla vihainen.
"Roo... Kiltti. Minä haluan nähdä sinut nyt. Kiltti." Hän ei uskaltanut avata ovea ilman lupaa.

Andromeda niiskaisi. Vega hypähti uudelleen vasten ovea ja haukahti innokkaasti, yrittäen saada kahvan painettua alas tassullaan.
Hänellä oli ollut niin kamala ikävä.
Hitaasti Andromeda nousi seisomaan ja kiskoi jouluvillapaidan hihoja paremmin ranteidensa peitoksi ennen kuin tassutti ovelle. Hän työnsi Vegan pois jalallaan ja avasi oven veljelleen, suostumatta katsomaan tätä kohti. Poskessa oli ihottumaa siinä kohdin, missä teippi oli ollut.

Helia katsoi siskoa päästä varpaisiinkun ovi aukesi. Hän astui peremmälle, ojentaen lahjaansa Andylle.
"Hyvää joulua." Helia mietti hetken.
"Mitä kuuluu? Oletko nähnyt Wesleytä?"

Andromeda vetäytyi taaksepäin kun Helia astui huoneeseen.
Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin kuin hän olisi vain tullut edeltä Murielin luo. Niin kuin tämä olisi ollut kuin mikä tahansa muu päivä.
Hän kietoi kirvelevät käsivartensa ympärilleen ja veti hartioita lähemmäs korvia, suostumatta ottamaan lahjaa vastaan.
"Sinä hylkäsit minut."

Helia pysähtyi hetkeksi. Pää nykäisi kevyesti ja veri kohisi päässä.
"M..." Hän ei ollut saada sanoja suustaan.
"Ai vittu minä hylkäsin sinut?!" Kukas se siinä... Ei ainakaan Helia itse.
"Kaksi viikkoa 29 vuoden aikana itselle, onko se jumalauta liikaa pyydetty!? Saatana etkö sinä tajua, että kaikki mitä Helia on ikinä vittu tehnyt, on ollut jotta sinulla olisi saatana mukava elämä! Ja sinä saatanan kusipäinen, lapsellinen kakara vain pilaat joka vitun mahdollisuuden hyvään elämään, vaikka se kannettaisiin eteesi! Jumalauta mieti miltä muista tuntuu!"

Andromeda jähmettyi liikkumattomaksi, silmät laajenneina kuin peuralla hetkeä ennen, kuin auton konepelti iskeytyy sitä vasten.
Sydän tempoili levottomana kylkiluita vasten, suu tuntui kuivalta ja silmät kosteilta. Kyyneleet vierähtivät punehtuville poskille.
Itsekäs. Pilannut jokaisen mahdollisuuden.
Andromeda nielaisi.
"Hylkäsit! Ihan niin kuin kaikki muutkin minun elämässäni! Jos kerran olen niin hirveä ihminen, niin ehkä minä vain sitten kävelen sinne junan alle, niin päästään sitten siitäkin!"

"Juuri tuota tarkoitan! Tajuatko mitä Helia on tehnyt eteesi!" Mies pyörähti parilla askeleella raivosta turhautuneena ympäri.
"Heittäydyt itsekkäästi marttyyriksi, vaikka sinua on koko ikäsi yritetty auttaa, koetat saada muut ottamaan sinut kiinni, kun päätät voida huonosti, jotta saisit huomiota! Sinua rakastetaan ilman sitä esittämistäkin, saatanan itsekäs idiootti! Ryhdistäydy, ennen kuin sinä ajat kaikki pois!"

Kaikki väri oli kadonnut Andromedan kasvoilta.
Miten Helia saattoi puhua hänelle sillä tavalla? Veli, joka oli tuntunut ainoalta turvalliselta ja pysyvältä asialta tässä maailmassa?
Kun suru oli liian rankka kestää, hän muutti sen vihaksi, joka sai koko kehon tärisemään.
"Sinä valehtelit minulle! Väitit, ettet muka hylkää! Minä en kuuntele sinua!"
Ja juuri niin lapsellisella raivolla, kuin mistä häntä oli syytetty, Andromeda painoi kädet korvilleen.
"Minä menen ja tapan itseni, sitten voit olla tyytyväinen!"

Heli nauroi. Tai siis, Viv nauroi. Nauroi, kun Andromeda uhkasi tappaa itsensä.
"Ei Helia sinua koskaan hylännytkään, tyhmä pentu. Mitä luulet että hän tekee jos tapat itsesi? Vittu mikä idiootti sinäkin olet! Et ymmärrä mitään muuta kuin oman tuskasi, saatanan itsekäs idiootti! Miten poikaystäväsikään kestää sinua!"

Andromeda olisi saattanut purskahtaa vain itkuun, kun Helian - Vivin? - sanat viiltelivät kipeämmin kuin mikään terävä koskaan.
Mutta sitten tämä mainitsi Wesleyn. Kiltin, kultaisen Wesleyn, jota hän uskoi rakastavansa niin, ettei tiennyt, miten olisi ollut.
Joka oli aivan liian hyvä hänelle.
Silmissä pimeni, tai välähti punaista, ja Andromeda syöksyi lattian poikki veljensä kimppuun, yrittäen saada kiinni mistä tahansa, mikä käsiin osui.
[18.12.2017 20.57.12] Natsilepakko: Valtava mies ei suojautunut, kiitos Vivin, vaan heitti siskoaan kauemmas.
"Käyt veljesi päälle? Kiittämätön pentu!"

Andromeda oli säälittävä pieni kissanpentu, joka paiskautui avuttomana lattialle.
Naps.
Nainen kirkaisi kun viiltävä kipu ampaisi ylös vasenta käsivartta.
"Sinä satutat minua!"

"Sinä satutat veljeäsi joka kerta kun sanot tappavasi itsesi!" Viv karjaisi, vaikkakin Helian äänellä ja suulla.

Andromeda itki, käsi sykki kipua, joka sai pienet tähdet tanssimaan silmissä.
"Minä en ikinä satuttaisi Heliaa!" hän uikutti, eikä ollut enää varma, kenelle puhui. Hän rakasti veljeään ja oli kuvitellut tämän tuntevan samoin, mutta hän olikin ollut vain taakka. Kaikki nämä vuodet.
Portaista taisi kuulua askeleita.

"Silti sinä teet niin, helvetin idiootti! Joka vitun kerta, kun sinä sanot hyppääväsi sillalta tai mitä kaltaisesi itsekkään pennut tekevätkään!" Viv pyörähti ympäri ja pamautti Helian pään seinään.
"Eikö ole kiva kun läheinen satuttaa itseään? Katso, sinä vitun kakara!"

"Lopeta!" Andromeda huusi, ääni pelosta kimeänä. Hän yritti nousta, mutta sattui liikaa.
Ovi tempautui auki ja August ryntäsi sisään, näki ensin Helian lattialla olevan siskon ja sitten miehen itsensä. Kylmäsi.
"Helia, lopeta!" hän henkäisi ja yritti tarttua mieheen.

Helia heilautti kättään valtavassa kaaressa, raivoissaan. Miehen silmissä paloi aivan uudella tavalla.
"Painu sinä helvettiin!" Ei, Helia ei koskaan sanoisi Augustille niin.
"Lopeta? Minä sinulle näytän lopettamisen!" Helia ryntäsi huoneesta ulos. Joka ikinen talossa oleva koira väisti miestä.

August oli rynnännyt ylös edeltä, joten Muriel oli puolessa välissä kapeaa, kahden seinän väliin puserrettua portaikkoa, kun hän tuli Heliaa vastaan.
Ei, ei Heliaa.
"Helia!" nainen puoliksi ärähti, puoliksi parahti.

Viv ei onneksi työntänyt Murielia portaita alas vaan rymisteli naisen ohi keittiöön. Ja otti siellä käteensä veitsen. Sen valtavan lihaveitsen, josta he aina naureskelivat teurastamoveitsenä.
"No, missä sinä olet? Tule nyt katsomaan miltä se tuntuu!"

Muriel yritti turhaan tavoittaa kiinni Helian paidasta, mutta ampaisi miehen perään.
Hieman liian myöhään, hän tajusi, kun näki sen valtavan veitsen. Jota ei koskaan edes tarvittu mihinkään, mutta joka oli kuulunut settiin.
Sydän lakkasi aivan varmasti lyömästä.
"Helia, nyt se veitsi pois!" hän ärähti ja yritti päästä tarttumaan miehen ranteeseen päättäväisyydellä, joka olisi todennäköisesti ajanut Dorianin hulluksi.

Helia peruutti ja repäisi kätensä pois.
"En laita! Vittu, minä annan tuon pennun maistaa omaa lääkettään! Katsokoon miltä tuntuu kun joku satuttaa itseään!"

Voisiko hän upottaa hampaansa Helian veistä pitelevään käteen?
Murielin tummat silmät tuijottivat miestä lähes vauhkoina. Juuri tällä hetkellä hän saattoi tuntea, kuinka tilanne lipsui hänen sormiensa lomasta.
"Helia, veitsi pois", nainen käski ja astui taas lähemmäs, tavoitellen veitsikättä. Täysin idioottimaisesti.
Mutta Helia - Viv - uhkasi satuttaa itseään.
August seurasi ääniä keittiöön - ja näki veitsen.

Helia - Viv - ei antanut Murielin saada otetta kädestä.
"Et saatana tule lähemmäs!" Ja heitti tuolin Murielin eteen.

Tuoli iskeytyi kipeästi sääriä vasten ja sai Murielin kiroamaan. Hän olisi tasan tarkkaan astunut sen ylitse, ellei August olisi napannut tiukkaa otetta hänen käsivarrestaan, katse kuitenkin tiukasti Heliaan kiinnittyneenä.
"Helia, ei mitään hätää", mies sanoi rauhallisesti.
"Laita se veitsi pois, et tarvitse sitä mihinkään."
Ulko-ovi taisi käydä, mutta koirat eivät juosseet vastaan.

"Ei mitään hätää? Ettekö te ole saatana huomanneet että hänellä on hätä? Minä joudun suojelemaan häntä, kun teistä ei kenestäkään saatana ole siihen!" Ja Vivkin oli siinä surkea. Puukko oli kädessä tiukasti.

"Päästä nyt helvetti irti!" Muriel ärähti ja yritti riuhtaista itsensä irti miehen otteesta.
"Olen hirveän pahoillani, Helia", tämä totesi, edelleen samalla, hämmentävän rauhallisella äänellä.
"Mutta ole kiltti ja laita puukko pois."
Samaan aikaan Teagan ilmestyi ovensuuhun, posket yhä punaisina ulkoilmasta, kasvoillaan hämmentynyt ilme.
"Mitä täällä-"
Lause kuoli kesken.
Toinen, pienempi hahmo horjui Teaganin vierelle. Andromeda, jonka August oli käskenyt odottaa yläkerrassa.

Kalpeat silmät mulkaisivat Andromedaa. Mielipuolinen hymy kasvoillaan Viv - Helia? - naurahti.
"Nyt sinä tiedät miltä se tuntuu." Puukko upposi Helian reiteen. Huuto kaikui keittiössä kun puukko vedettiin pois haavasta. Se pulpautti verta kunnolla, värjäten hitaasti haaremihousujen kangasta. Sen jälkeen vuorossa oli pitkä, syvä viilto ranteeseen. Sekin vuoti, paljon. Mies ei ollut oma itsensä. Ehkä onneksi Helia ei tullut itse esiin edes nyt.

Helian huutoon sekoittui toinenkin ääni, korkeampi, oliko se Muriel vai Andromeda, joka kirkaisi? Tai ehkä molemmat, oli mahdoton sanoa.
Andromeda olisi syöksynyt keittiöön, ellei Teagan olisi napannut tästä kiinni. Augustin ote sen sijaan petti, niin että Muriel pääsi kompuroimaan tuolin yli.
"Helia, Helia-rakas..."
Hän yritti jälleen kerran saada otteen veitsikädestä. Hyvä Luoja, haavat...

Helian mielessä kävi täydellinen tyhjyys. Nyt tuo luopui puukosta, valuen täristen lattialle.
"Ei, antakaa olla... K-kiltit, menkää pois... M-min... Ei..." Se ei ollut persoona, ainakaan tunnistettava, mutta ei oikein Helia itsekään.

Voi helvetinhelvetinhelvetti.
Muriel laskeutui Helian vierelle lattialle. Pyyhe, mitä tahansa, millä tyrehdyttää verenvuoto. Ranteen saisi nostettua ylös, jalan...
Hän melkein hätkähti, kun August tuli siihen viereen, laskeutui polvilleen.
"Helia, ei mitään hätää, pääset pian hoitoon", mies puhui pehmeästi ja alkoi tyrehdyttää verenvuotoa tottunein käsin, joskin aseenaan tonttukuvioinen pyyhe.
Muriel havahtui siihen, että Teagan nykäisi hänet seisomaan ja siirsi kauemmas, nyökäten kohti ovea.

Helian koko keho tärisi miehen vuotaessa verta Murielin keittiöön. Kalpeat kasvot olivat suorastaan harmaat.
"Lopettakaa, ei.." Mies ei tehnyt vastarintaa, joten hän ei puhunut ympärillään oleville ihmisille. Vaan jollekulle muulle.

Kerrankin Muriel tajusi totella. Hän kompuroi taaksepäin ja teki tilaa Teaganille, joka kumartui huolehtimaan reiden haavasta samalla kun August keskittyi ranteeseen.
"Muriel, ambulanssi tulee aivan pian", Teagan totesi rauhallisesti. Miten kaikki saattoivat olla niin rauhallisia, kun Murielin olisi tehnyt mieli kirkua ääneen?
Kirkumisesta ei ollut mitään hyötyä. Sen sijaan hän harppoi Andyn luo ja kumartui tämän vierelle.
August oli kiertänyt ranteen haavan tiukkaan puristukseen ja katsahti Helian kasvoja.
"Apu on ihan kohta täällä, Helia, ei ole mitään hätää. Tulet kuntoon."
Ja samaan aikaan keittiön lattia tahriintui vereen.

Tärinä vain voimistui, miehen huulien kalvetessa hitaasti. Hän ei ollut sentään osunut reiden valtimoon, mutta isosta miehestä valui verta naurettavan paljon.
"Menkää pois... Hiljaa -- antakaa minun olla, en halua, ei. En tahdo, minä pärjään ilman teitä, ei, hiljaa, mene pois." Puheissa ei ollut mitään järkeä.

"Shh, kaikki hyvin..." August vakuutti hiljaa ja vilkaisi Teagania.
"Menikö valtimo?"
"En usko. Kyllä sinä kuntoon tulet, Helia."
Andromeda oli käpertynyt pieneksi keräksi ovensuuhun, eikä Muriel saanut houkuteltua tätä millään siirtymään.
"Kultarakas, kaikki hyvin..."
Kun ambulanssin ääni jo erottui, hänen oli lopulta tarrattava Andromedaan ja puoliksi raahattava tämä olohuoneeseen.
"Odota tässä, kultapieni, tulen ihan pian takaisin."
Piti tarkistaa, että ambulanssi pääsisi pysäköimään.

Helia alkoi vaipua samalla shokkiin. Miehen hengitys pätki ja oli hyvin epätasainen. Hän ei ollut oma itsensä, eikä tosiaan läsnä. Äänet olivat vallanneet hänen päänsä, se äänien kakofonia oli ajaa miehen hulluksi.
"O-olen pahoillani etten onnistunut, anna W-wolfie anteeksi, minun piti pitää hänestä huolta... A-anteeksi.." Isoveljen ääni syytti häntä päässään siitä mitä Andromedasta oli kasvanut. Miksei hän ollut huolehtinut paremmin?

"Shh, shh, kaikki hyvin", August vakuutti lempeästi, tarkkaillen huolestuneena Helian hengtystä. Luojan kiitos ambulanssi löysi perille ja paarit tuotiin sisään, vaikka ne olivatkin niin naurettavan lyhyet...
August ja Teagan tekivät tilaa.
"Lähden mukaan", August totesi ja harppoi edeltä eteiseen kiskomaan kenkiä jalkaansa. Välittämättä verisistä vaatteistaan hän nousi Helian mukana ambulanssin takaosaan.