Search your heart, search your soul

Didi nappasi suuhunsa viimeiset palat wokin vihanneksista ja laski haarukan lautaselle. Oliver oli ehdottomasti valinnut hyvän ravintolan, sillä hän oli nauttinut valitsemastaan annoksesta. Se oli ollut sopivan mausteinen ja oli ollut mukavaa syödä monipuolisemmin vihanneksia kuin kotona. Hänen pitäisi varmasti tehdä joskus kartanollakin wokkia.
"Niin, ymmärtäähän sen. Toisaalta on varmasti mukavaa, että on paljon valinnanvaraa", Didi vastasi.
"Miksei. Tuohon kysymykseen vastaan aina kyllä", hän sanoi nauraen ja ajatteli, miten paljon vaihtoehtoja tällaisessa paikassa oli varmasti jälkiruoillekin. Hän oli ehkä urheilullinen ja terveellinen ihminen, mutta vastapainonsa kaikella. Hän ei koskaan kieltäytynyt parista keksistä teen kanssa tai jälkiruoasta.

Valinnanvara oli varmasti hyvä asia, kunhan vain lopulta saisi sen päätöksen tehtyä, että erikoistuminen selviäisi. Oliver uskoi sisarensa löytävän kyllä oman haaransa lääketieteen mutkikkaasta maailmasta ennemmin tai myöhemmin. Rose oli jo nyt osoittanut olevansa kolme kertaa veljensä veroinen ihminen, mistä Oliver oli aina yhtä ylpeä.
"Loistavaa", mies naurahti ja viittoi ohikulkevan tarjoilijan paikalle. Tuo kasasi tyhjät astiat vaivattomanoloisesti käsivarsilleen ja palasi hetkeä myöhemmin jälkiruokalistojen kanssa. Tarjoilija lähti seuraavien asiakkaiden pöydän luokse jättäen parivaljakon tutkimaan jälkiruokalistoja kaikessa rauhassa.
"Miten kukaan on voinut keksiä näin monta erilaista jälkiruokaa", Oliver puhahti tuijotellessaan listaa silmät suurina. Oli ties minkä makuista juustokakkua, jäätelöannoksia, leivoksia, piirakoita… Olikohan mitään makeaa, mitä täältä ei jälkiruoaksi saisi? Tuskinpa.

Ruoan lisäksi ravintolassa oli varsin sujuva asiakaspalvelu ja se oli Didistä yhtäläisen tärkeää ruoan ja sistuksen lisäksi. Didistä oli hauskaa tarkastella paikkaa kriittisin silmin, vaikkei hän jaksanutkaan kaivelemalla kaivaa paikasta virheitä.
"Wau", Didi naurahti yllättyneenä ja katseli jälkiruokalistaa. "En tiedä, selvästikään valitsemista ei ole tehty helpoksi. Ellei tietysti tykkää vain tietyistä jutuista." Didi kuitenkin söi vähän mitä vain ja hän olisi yhtä hyvin voinut ottaa sitruunajuustokakkupalan tai suklaajäätelöä tai miksei jotain erikoisempaakin.
"Jäätelöä vai kakkua?" hän kysyi Oliverilta naurua äänessään. "En osaa päättää..."

"Ei todellakaan ole", Oliver naurahti naisen mukana silmien loikkiessa jälkiruuan nimestä toiseen. Hän onnistui rajaamaan valintansa lämpimän omenapiirakan ja suklaisen brownien välille, mutta arpoi niitä kahta pidemmän tovin.
"Kakkua ehdottomasti, jäätelöä on helppo ostaa kotiin", mies virnisti ja päätti noudattaa omaa ohjettaan. Suklaisia leivoksia sai kaupasta vaikka kuinka paljon, mutta kunnon omenapiirakkaa hän ei ollut hetkeen saanut.
"Valmista?" Hän vielä varmisti ennenkö viittoi tarjoilijan paikalle ja tilasi itselleen siivun omenapiirakkaa. Mies ojensi listan tarjoilijalle hymy huulillaan ja kiitti vielä kohteliaasti, ennenkö tarjoilija lähti toimittamaan tilausta keittiön puolelle. Hän oli tehnyt riittämiin töitä ravintoloissa ja muissa paikoissa, jossa sai työskennellä lähinnä asiakkaiden keskellä tietääkseen, miten mukavalta tuntui kun asiakkaat olivat kohteliaita. Sitä paitsi, ei treffeillä voisi kohdella muita töykeästi, varsinkaan kun oli ulkona niinkin ihanan seuralaisen kanssa kuin Didin.

"Totta", hän sanoi hymyillen Oliverille ja päätyi ohjeen kautta katselemaan kakkupaloja, joita oli niitäkin ihan tarpeeksi. Didi päätyi käyttämään pääruoan kanssa toiminutta taktiikkaa ja valitsi nopeasti, sulki listan käsiinsä ja antoi olla. Jos he olisivat miljonäärejä hän olisi varmaankin tilannut neljä eri kakkupalaa, koska ei osannut valita vain yhtä.
"Valmista", hän naurahti ja katseli, kuinka tarjoilija tuli paikalle. Didi oli päätynyt tilaamaan sitruunajuustokakkupalan ja ojensi hänkin listan tarjoilijalle. Hän oli tottunut olemaan kohtelias mutta oli erityisesti vaativissa asiakaspalvelutöissä työskenteleville kiltti. Hänen mielestään tarjoilijat tai vaikkapa bussikuskit ansaitsivat välillä kilttejä asiakkaita, sillä hän baarissa työskennellessä oli saanut aivan tarpeeksi sontaa niskaansa eikä kukaan ansainnut sellaista. Didistä oli ihanaa, että Oliverkin oli samoilla linjoilla, vaikka olihan hänkin ollut samanlaisissa töissä.
"En olisi kuvitellut, että ulkona syöminen olisi näin mukavaa. Ihanaa kun valmista hyvää ruokaa tuodaan sinulle nenän eteen ilman tekemisen vaivaa", hän ihasteli kun tarjoilija lähti.

Oliver myhäili tyytyväisenä katsellessaan kaunista seuralaistaan. Hänen teki mieli nipistää käsivarttaan, sillä tämä tuntui enemmän unelta kuin todelta. He olivat selvinneet jälkiruokaan asti ilman suuria ja dramaattisia etikettivirheitä, ja ehkä, suuri ehkä, he selviäisivät täältä kotiinkin asti ilman että hän ajaisi omalla typeryydellään naisen pois.
"Se on kieltämättä ihanaa", mies hymyili. Hän osasi laittaa ruokaa, oli ollut pakko oppia jotta Rosesta saattoi pitää huolta heidän silloisella naurettavan pienellä budjetillaan, mutta oli ihanaa syödä oikeasti ammattilaisten valmistamaa, laadukkaista raaka-aineista taiottua kokonaisuutta, jossa kaikki oli hiottu täydellisyyteen asti.
"Eikä täällä edes joutunut odottamaan kauaa. Olin valmistautunut odottamaan ruokia paljon pidempään", mies myönsi positiivisesti yllättyneenä. Tämä ravintola oli ehdottomasti ylittänyt odotukset, vaikka hän olikin asettanut ne varsin korkealle kaiken kuulemansa jälkeen.

"Ei joutunutkaan. Se on aina mukavaa", Didi vastasi Oliverille. "Kerran olin kaverini kanssa kävelyllä Glasgow'ssa ja päätettiin mennä syömään ensimmäiseen mukavan näköiseen ravintolaan. Kadutti sinne meneminen kun odotettiin yli tunti ruoan saapumista", hän kertoi. Siitä oli jo muutama vuosi, eikä Didi todellakaan muistanut paikan nimeä mutta tunnistaisi ehkä kyltin eikä menisi sisään uudestaan.
"Mutta se ruoka oli kuitenkin ihan hyvää sitten kun saapui eikä meillä ollut kiire mihinkään, joten ei kai se haitannut", Didi lisäsi. Ei kai sitä jokaiselta ravintolalta voinutkaan mitään viiden tähden palvelua odottaa. Tästä ravintolasta Didi kuitenkin piti ja selvästi Oliverin makuun ruokapaikkojen suhteen saattoi luottaa.

"Eikä", Oliver henkäisi epäuskoisena. Sekin tuntui jo ikuisuudelta, kun ruokaa joutui odottamaan yli puoli tuntia, puhumattakaan sitten kokonaisesta tunnista. Hän olisi painanut ravintolan nimen visusti mieleensä ja pysytellyt sieltä kaukana loppuelämänsä.
"Onneksi ruoka oli sentään hyvää", hän naurahti päätään pudistellen. Hänen muistikuvansa ravintolassa työskentelystä olivat sitä, että ruoka piti saada nopeasti asiakkaiden eteen ja siitä huolimatta joku kehtaisi valittaa, kun sitä menun kalleinta pihviä ei saanut kymmenessä minuutissa. Tarjoilija saapui jälkiruokien kanssa. Oliverin ei tarvinnut kuin vilkaista eteen asetettua omenapiirakkaa kun hän jo tiesi tehneensä oikean valinnan. Mies hymyili seuralaiselleen, ennenkö maistoi palan piirakastaan. Todellakin oikea valinta.
"Onko juustokakkusi hyvää?" Hän kysyi saatuaan suunsa tyhjäksi. Teki mieli vain ahmia koko vaniljakastikkeen kera tarjoiltu piirakka kerralla, mutta hän pakotti itsensä ottamaan pieniä lusikallisia ja rauhalliseen tahtiin. Ei enää edes ollut nälkä, kun pääruoka oli ollut niin täyttävä, mutta siitäkin huolimatta hän olisi voinut kiskoa piirakan kahdella haukkauksella kitusiinsa.

"En todellakaan tiedä mikä siinä kesti niin kauan", hänkin ihmetteli. Oli yksi mysteeri miten kahdessa pasta-annoksessa, mitä Didi muisteli heidän tilanneen, meni niin kauan, kun ravintola ei mahdottomassa ruuhkassakaan ollut ollut.
"Se pelasti kyllä odottamisen, ja hyvä seura."
Kun hyvänkokoinen kakkupala asetettiin hänen eteensä Didi katseli sitä ja tiesi maistamatta, että pitäisi siitä. Kaikki kakut olivat ihania, tietysti, mutta Didi piti erityisesti juustokakuista ja oli kai siksi päätynyt tähänkin. Kuten kaikki hyvät juustokakut, oli tämäkin ihanan pehmeää ja onnekseen Didi maistoi siinä myös sitruunan.
"Mmhm", Didi myhäili hymyillen. "Ihanaa", hän sanoi ja nappasi heti uuden lusikallisen.
"Entä sinun omenapiirakkasi?" hän kysyi takaisin eikä uskonut saavansa kieltävää vastausta.

Oliver hymyili lämpimästi naiselle, joka vaikutti pitävän juustokakustaan. Hyvä. Hän ei ollut valinnut aivan surkeaa paikkaa ruokailulle, eikä ollut jälkiruokaan mennessä ajanut Didiä pois sanomalla jotakin typerää.
"Parasta omenapiirakkaa mitä olen hetkeen syönyt", mies naurahti lusikoidessaan herkkuaan tyytyväisenä oikeastaan koko maailman tilaan sillä hetkellä. Hän vilkaisi ympärilleen ravintolassa, jossa oli ruokailemassa niin aviopareja, perheitä kuin kaveriporukoita, ja nautti vielä hetken ravintolan tunnelmasta ja suussasulavan piirakan mausta. Koti kutsuisi pian, mutta ehkä hän saisi mahdollisuuden tuoda Didin uudestaankin tänne. Ei seuraavalla kerralla, tietenkään, mutta joskus hamassa tulevaisuudessa.
"Haluatko vielä jotakin, vai pyydänkö laskun?" Mies uteli huuhtoessaan viimeisen piirakanpalan alas kylmällä vedellä.

Didi piti paikan tunnelmasta ja siitä miten treffit sujuivat. Häntä oli pelottanut etukäteen, että hän ei ehkä osaisi olla Oliverin kanssa treffeillä tai jokin menisi pieleen. Vielä hän ei ollut sanonut jotain typerää ja nolannut itseään, kaikki oli oikeastaan sujunut ihan täydellisesti alusta lähtien. Oli kummallista olla treffeillä vähään aikaan muutoinkin. Ystävät ympärillä tuntuivat löytävän parisuhteita niin helposti - hän taas oli eronnut viimeisimmästä poikaystävästään jo 2 vuotta sitten.

"Voin sanoa samaa", hän sanoi nautiskellessaan juustokakkua pieni pala kerrallaan. Ehkä siten sitä riittäisi pidempään. "Tai siis tästä juustokakusta", hän korjasi naurahtaen väkinäisesti ja tahtoi vajota pois tuolilta. Nytkö hän rupeaisi hölöttämään omiaan, kun oli juuri ihastellut kuinka hyvin kaikki sujui?
"En", hän sanoi vaatimattomasti tietämättä mitä ihmettä voisi enää edes haluta. "Kaikki on juuri hyvin", Didi vastasi ja nautiskeli viimeisiä palojaan kakusta. Hänellä oli aina tilaa jälkiruoalle, vaikka näin hienon ravintola-illallisen jälkeen hän oli kaikkea muuta kuin tyhjällä vatsalla.

Didi ei ollut ainoa, joka oli etukäteen pohtinut läpi kaikki mahdollisuudet sille, miten tämä ilta voisi mennä metsään. Oliver ei edelleenkään uskonut, että oli kuivilla - hän ehtisi vielä tehdä jotakin, mikä jättäisi kaikki hyvinmenneet hetket silmänräpäyksessä varjoonsa. Hän oli aivan varma siitä, mutta koetti keskittyä nauttimaan tästä hetkestä ja siitä, miten mukavaa Didin seurassa oli.
"Kaiken kaikkiaan teimme siis hyviä valintoja menun suhteen", mies naurahti pehmeästi. Toisaalta, saattoiko täällä tehdäkään huonoja valintoja? Kaikki viereisiin pöytiin kannetut annoksetkin olivat näyttäneet herkullisilta. Mies heilautti kättään ohikulkevalle tarjoilijalle ja pyysi laskun, kun sai kaikessa rauhassa oman piirakkansa viimeisteltyä. Hän ei edes vilkaissut nahkakansissa tuotua laskua sen tarkemmin, kun jo asetti oman korttinsa sen väliin. Mitäpä väliä sillä oli, mitä ruuat tulivat maksamaan. Tämä oli jokaisen punnan arvoista. Hän maksoi nopeasti tarjoilijan palatessa maksupäätteen kanssa, ja alkoi sen jälkeen kaivella lompakostaan seteleitä tippiä varten. Entisenä tarjoilijana hän muisti, miten talo oli vienyt välistä korteilla maksetut tipit, joten vanhassa vara parempi. Ainakin käteisestä tiesi, että se päätyisi hyvin palvelleen tarjoilijan palkkaan.
"Valmis lähtemään kotiin?" Oliver kysyi pehmeästi hymyillen. Ehkä tästä voisi vielä selvitä hengissä, eihän enää tarvinnut kuin selvitä kotimatkasta ilman suuria virheitä.

"Kyllä vain", Didi nyökytteli ja mietti kaikkia ruokalajeja, joita voisi kokeilla kotona joku päivä. Mikään gourmee-kokki hänestä ei tulisi mutta mikään ei estäisi kokeilemaan kartanolla vaikka juustokakkua tai jotain muuta vähän monimutkaisempaa jälkiruokaa. Tai tekemään useammin joitain erilaisia patoja, tai wokkeja. Niinkin jaksava ihminen kuin Didi väsähti helposti tekemään samoja ruokia, etenkin jos oli kartanolla itsekseen.
Didi oli valmistautunut itse maksamaan oman osansa illallisesta, eikä olisi siitä pahastunut, mutta sai jälleen kerran aihetta hymyyn kun Oliver mitään mukisematta maksoi ruokailun. Didi antoi käsiensä levätä sylillään taiteltuaan mekkoa ansiokkaasti suojelleen servetin lautasen vierelle. Ei hän ollut tosin sotkenut, mutta ikävää olisi jälkeenpäin pyyhkiä helmalta jotain sotkujaan.
"Joo, olen", hän vastasi Oliverin hoidettua maksamiset ja nousi tuoliltaan kiirehtimättä. Hän nosti laukun olalleen ja lähti etuovea päin, kunhan Oliver oli valmis myös.

Oliver ei edes yrittänyt peitellä leveää hymyään, kun nousi pöydästä ja seurasi Didin rinnalla ulko-ovelle. Pieni ääni, joka varoitteli että vielä ehtisi mokata kaiken, oli helppo vaimentaa kun saattoi katsella vierellä kulkevan naisen kauniita kasvoja yläviistosta. Hän oli niin tyytyväinen, että oli lopulta uskaltanut lähestyä naista treffiehdotuksensa kera. Mies ei ollut uskaltanut unelmoidakaan, että nauttisi koskaan ensimmäisistä treffeistä näin paljon, mutta Didin kanssa oli vältytty ahdistavilta hiljaisuuksilta ja epämukavilta kysymyksiltä koko ruokailun ajan. Oliver aukaisi ensin auton oven Didille, ennenkö kiersi toiselle puolen pientä kaupunkiautoa ja istahti ratin taakse. Hän hymyili naiselle käynnistäessään auton.
"Suuria suunnitelmia huomiselle?" Hän kysäisi suoden viimeisen vilkaisun vierellä istujalle, ennenkö käänsi huomionsa hiljaiseen iltaliikenteeseen. Auto lähti lipumaan pehmeästi pitkin katua, jonka varteen se oli tullut parkkeerattua, kun Oliver kävi mielessään läpi nopeimman reitin takaisin kotiin.

Didi käveli viileään ulkoilmaan ja hengitti sitä syvään ennenkuin käänsi katseensa takaisin Oliveriin, jonka kanssa hän käveli autolle ja astui sisään suoristaen sitten hameensa helman. Öinen Newcastle oli oikeastaan oikein nätti. Katuvalot valaisat heidän matkaansa ja ympärillä oli kiitettävästi elämää - osa selvästi astetta hilpeämmissä tunnelmissa ja he saivat Didin miettimään mihin olivat jääneet hänen ja ystäviensä yölliset seikkailut. Kai työ, hevonen ja koiranpentu olivat tarpeeksi syitä sille kuten sekin, että hän oli halunnut ottaa taukoa alkoholinhajuisista paikoista baaripestinsä jälkeen.
"Ei mitään suurta", Didi sanoi ja käänteli pikkulaukkua sylissään. "Paitsi että taisin sopia, että lähtisin ulos Lilyn, kaverini ja hänen koiransa kanssa", hän sanoi kun muisti toissapäiväiset juttelut metsäretkestä.
"Simonan koira on sellainen upea shetlanninlammaskoira", hän kertoi. "Se sopii hyvin Lilyn seuraksi kun on ihan yhtä hyperaktiivinen." Ne olivat molemmat kyllä aivan mahdottomia koiria, hänen onnekseen he asuivat Rosingsissa ja koiralla oli päivittäin loputtomasti tilaa, jossa purkaa energiaansa ja muitakin ihmisiä seurakseen kuin hän.

Oliver ei ollut koskaan kokenut suuria nuoruuden rellestyksiä yökerhoissa ja baarikierroksilla, kun aina oli ollut nuorempi sisarus, jonka perään katsella eikä rahaakaan ollut ollut turhaan rellestykseen lainkaan. Mies ikävöi siitä huolimatta pallon potkimista puistossa ystävien kanssa ja sen jälkeisiä tuopillisia halpaa olutta läheisessä kapakassa. Ne olivat olleet hänen kontaktinsa nuorison elämäntyyliin, kun hän oli leikkinyt vanhempaa pikkusiskolleen.
"Se kuulostaa hyvältä tavalta viettää päivää", mies nyökkäsi lämpimästi ja hymyili kuunnellessaan tarinaa Didin ystävän koirasta. Hän ei tuntenut koirarotuja sen tarkemmin, mutta maininta shetlanninlammaskoirasta toi mieleen minikokoisen Lassien. Hän ei kuitenkaan kehdannut kysyä siltä varalta että olisi täysin väärässä. Hän oli selvinnyt treffeistä hyvin tähän asti, eikä aikonut pilata sitä loukkaamalla vahingossa naista, jonka lähellä halusi olla paras mahdollinen versio itsestään.
"Ehkä ne siis saavat väsytettyä toinen toisensa, ja saat rauhallisen illan Lilyn kanssa sen jäljiltä", hän vastasi pehmeästi. Hän ei aina tiennyt, voisiko Lily koskaan väsähtää niin kokonaan. Pienessä koirassa tuntui olevan virtaa vähintään saman verran kuin kokonaisessa kylässä.

"Joo, mukavaa päästä ihan vain kävelemään ja päivittämään kuulumisia", Didi vastasi hymyillen. Usein tuli käytyä juoksemassa mutta kävelylenkit jäivät vähälle elleivät ne olleet Sunnyn kanssa tehtyjä kevyempiä maastoretkiä. Mukavaa oli myös päästä juttelemaan yläasteaikaisen ystävän kanssa ja tietysti näkemään tämän ihanaa koiraa. Monet ystävät olivat kummasti jääneet menneisyyteen mutta Didi yritti pitää yhteyttä parhaansa mukaan edes niihin läheisimpiin ystäviin, joihin Simona kuului.
"Saa nähdä", Didi naurahti kevyesti. "En usko että sen on mahdollista väsyä täysin. Se varmaan nukkuu kotona hetken ja juoksee sitten taas pitkin pihoja. Se ei kuitenkaan enää tuhoa mitään, joten sen energisyys on vain todella suloista." Päälle vuoden ikäisenä koiralla oli jo ihan siedettävät käytöstavat eikä sen perään tarvinnut katsoa samalla tavalla kuin alussa. Se tulisi aina olemaan pieni ja turkin värinsä ansiosta helposti sekoitettavissa maan mutaan tai lantakasaan mutta se oli oppinut nopeasti väistämään kun oli tajunnut millä nopeudella ja voimalla hevoset tulivat päin. Kertaakaan se ei ollut loukannut itseään ja se oli Didistä jo pieni ihme. Oli se törmännyt varmastikin vaikka mihin ja kompuroinut mutta selvinnyt sellaisista säikähdyksillä.

Oliver naurahti myötäillen Didin pohdintoja. Todennäköisesti siinä kävisi juuri niin. Oli kummallista, miten nopeasti nuoret koirat latasivat akkunsa saadessaan nukkua edes puoli tuntia häiriöttä. Lily varsinkin tuntui olevan koira, joka ei ihan vähästä väsähtäisi.
"No hyvä että kartano säästyy tihutöiltä. Pauluksella riittää kunnostettavaa ilman koiran tuomaa lisätyötäkin", mies naurahti. Hän oli silloin tällöin käynyt kartanon puolella auttamassa työtoveriaan, mutta hänellä ei riittänyt into ja energia jatkuviin kunnostustöihin. Silloin tällöin se oli mukavaa vaihtelua, mutta joskus työpäivän jälkeen oli niin puhki, että ajatus sohvalta jääkaapille kävelemisestä tuntui ylivoimaiselta.
"Toivottavasti saatte huomenna hyvän sään kävelylenkillenne. Sateessa on ikävä tarpoa", mies pohti luoviessaan tietä tuttuja reittejä pitkin takaisin maantielle, joka veisi heidät Hexhamiin ja sieltä Slaleyn unisen pikkukylän halki takaisin kartanolle, josta oli tullut koti.

Vaikka oli pimeä, Didi tunnisti kuinka maisemat muuttuivat tutummiksi pienen auton ulkopuolella.
"Joo, olisi ikävää vaivata Paulusta tai ketään muutakaan", Didi vastasi. Hänen onnekseen niin ei ollut vielä tarvinnut tehdä ja hän halusi luottaa, että asia pysyisi niin. Olisihan se nyt noloa jos hän tai joku koirista onnistuisi rikkomaan paikat niin, ettei hän taloudenhoitajana saisi korjattua asiaa.
"Toivotaan, se olisi tosi inhottavaa, vaikka koiria se ei varmaan haittaisikaan", hän hymyillen. Lilystä oli tullut niin ulkokoira, ettei sitä haitannut varmaankaan mikään.
"Entä sinä? Saatko viettää vapaapäivää?" Didi uteli puolestaan. Hän ei ikinä saattanut muistaa mitä vuoroja kukin teki, sillä ne tuntuivat vaihtuvan miten sattui eikä hän pysynyt perässä, kun ei tehnyt itse tallilla töitä. Hän ei olisi voinut kuvitella tekevänsä töitä viikonloppuisin mutta tallityöntekijälle se oli varmasti täysin normaalia. Didi nukkui mieluummin hieman pidempään, näki ystäviään ja puuhasteli oman aikataulunsa mukaan Sunnyn ja Lilyn kanssa.

Oliver epäili, ettei Paulus tosiasiassa laittaisi pahakseen, mitä nyt hieman marisisi näön vuoksi ylimääräisestä työstä. Mies tuntui elävän siitä, kun sai tehdä jotakin käsillään tallilla tai kartanolla, eikä vapaan illan käsite tuntunut olevan Pauluksen tiedossa.
"Mikäpä niitä koskaan haittaisikaan", mies naurahti pehmeästi. Ainakin Fairchildien koirakolmikko tuntui viihtyvän tallilla oli sää mikä tahansa, eikä pieni sotku haitannut niistä yhtäkään. Taloudenhoitajan näkökulmasta tilanne oli varmasti toinen. Hän ei halunnut edes kuvitella sitä määrää sotkua, jonka koirat kantoivat sisään pyörittyään luoja yksin tiesi missä pitkin päivää.
"En, huomenna olen töissä. Olin tänään vapaalla", hän kohautti harteitaan. "Onneksi ei tarvitse mennä ennen puoltapäivää, joten voin nukkua pitkään." Saisi nähdä, kuinka pitkään hän todella malttaisi nukkua, mutta ainakin se mahdollisuus oli olemassa, ettei tarvinnut herätä aamuvarhaisella kantamaan heiniä hevosille tai viemään noita maastolenkille.

"Niimpä", Didi naurahti Oliverin mukana. Taloudenhoitajan näkökulmasta niiden tuoma sotku merkitsi ehdottomasti ylimääräistä siivoamista mutta hän oli tottunut siihen.
"Kyllä minäkin yritän olla säänkestävä ja kaapista löytyy sadetakki ja kumisaappaat, pitää vain laittaa ne ja lähteä, jos sää pettääkin", hän pohdiskeli ääneen. Simona tuskin valittaisi sadetta häntä enempää, joten lenkki toteutuisi miten tahansa. Jos satoi paljon juoksulenkit kyllä jäivät häneltä väliin ja huonolla säällä hän ratsasti maneesissa, olihan tallilla niin upeat sisätilat, joita hyödyntää.
"Aivan", hän hymähti. "Se kuulostaa reilulta. Varmasti mukavaa, kun ei tarvitse herätä aikaisin joka päivä."

"Englannissa ei voi asua olematta säänkestävä", Oliver virnisti ajatellen silloin tällöin loputtomalta tuntuvaa sadetta. Suurimman osan ajasta siihen ei edes kiinnittänyt huomiota, mutta joskus kuiviin vaatteisiin vaihtaminen kolmatta kertaa työpäivän aikana ennenkö oltiin päästy edes lounastaukoon asti teki sateen huomiottajättämisestä mahdotonta.
"Se on, kieltämättä. Mutta mieluummin herään aamulla aikaisin kun olen töissä auringonnousuun", mies hymyili. Kapakassa työskentelyssä oli ollut puolensa, mutta yövuorot alkoholin katkuisessa ja tupakan savuisessa hämärässä tilassa eivät tosiaankaan kuuluneet niihin.
"Minusta on selkeästi tullut vanha, kun ajatuskin keskiyön yli valvomisesta väsyttää. Helpompi nousta kuudelta kuin valvoa kahteen", hän naurahti lämpimästi.

"Ei voi", Didi vastasi ollen samaa mieltä. Välillä hän mietti, josko sään puolesta Skotlannissa oli vielä surkeampaa, sillä se oli vielä pohjoisemmassa. Häntä sade ei kuitenkaan haitannut liikaa, sillä sen tuomaa raikasta ilmaa oli hyvä hengittää ja sade sai luonnon kukoistamaan. Täällä luontoa oli paljon, joten kaikkialla oli ihanan kaunista juuri sateen ansiosta.
"Niin, minustakin sen on kivempi niin", hän vastasi hymyillen. "Ai sinä vanha? Älä selitä", Didi nauroi ja katsoi Oliveria huvittuneena. "Minä täytän tänä vuonna 26, se vasta vanhalta kuulostaakin." Täytettyään 25 viime huhtikuussa Didi oli tuntenut itsensä vanhaksi, mutta 26 kuulosti vielä pahemmalta, sillä se oli vuoden lähempänä kolmeakymmentä, johon Didi ei ollut vielä valmis todellakaan.

Oliver ei voinut kuin nauraa. No, jos sitä noin lähti ajattelemaan, niin eipä hän kai saanut iästään valittaa, mutta enemmänhän tässä oli tullut vinoiltua siitä, miten vanhaksi hän olonsa tunsi. Kämppäkavereilla ei tuntunut yksi pitkäksi venähtänyt yö tuntuvan missään, siinä missä hänestä tuli aivan kyvytön mihinkään korkeampaa aivotoimintaa vaativaan puuhaan.
"No, voit aina lohduttautua sillä ettet näytä lainkaan sen ikäiseltä", mies virnisti. Ei Didillä ollut mitään syytä potea ikäkriisiä jos häneltä kysyttiin. Oliver hidasti kääntyessään risteyksestä pienelle tielle, joka vei kohti kartanoa, eikä aikaakaan, kun pikkuauto pujahti porteista etupihalle. Hän parkkeerasi ajoneuvon siististi seuraavaa käyttäjää varten, ennenkö sammutti moottorin ja nousi kyydistä hymy huulillaan, vaikka pieni hermostunut ääni yrittikin saada itsensä kuulluksi pääkopassa. Ei hän nyt enää tässä kohden voisi mitään pilata, eihän?
"Oli ihana kun… tuota… lähdit kanssani ulos", hän sai takelleltua hetken sanoja hapuiltuaan astellessaan kohti kartanon ovea, jotta Didi pääsisi sisätiloihin vilpoisasta ulkoilmasta. "Toivottavasti sinulla oli yhtä kivaa kuin minulla", mies hieraisi niskaansa tuntien olonsa jälleen yhtä kömpelöksi ja avuttomaksi kuin silloin, kun oli ilmestynyt Didin huoneen ovelle pyytämään naista treffeille.

Kehu sai Didin hymyilemään ja vakuuttamaan itselleen, että neljä vuotta oli pitkä aika. Siinä ajassa ehtisi tapahtua vaikka mitä, jos elämä jatkaisi samoilla raiteillaan kuin nyt. Vuodessa Didi oli tehnyt enemmän kuin olisi vielä hetki sitten uskaltanut edes unelmoida, joten mitä saattaisi tapahtua tänä vuonna oman hevosen lisäksi, tai sitä seuraavina.
Kartanon portit tulivat ja menivät ja Didiä harmitti, että ilta oli jo ohi. Hänellä oli ollut niin hauskaa. Noustuaan autosta hän lähti kävelemään kohti kodikseen kutsumaa, pimeydessä uhkaavankin pimeältä näyttävää kartanoa. Oliverin sanat saivat Didin kääntämään katseensa kartanosta tähän. "Minulla oli todella kivaa", hän vastasi leveästi hymyillen. Oli ihana kuulla sama myös Oliverin suusta. "Varmasti voimme ottaa uusiksi?" hän lisäsi toiveikkaana ja pysähtyi kartanon ovelle. Ulkona oli ehkä viileä mutta hänellä ei ollut kiire.